[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKnLx5mUyqqQgzuxAaY0ftVUZzzwRuP62_9wG-kJDoqk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},719,"Pieni runotyttö","Montgomery, Lucy Maud",1874,1942,"719-montgomery-lucy-m-runotytto","719__Montgomery_Lucy_M.__Runotyttö",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1923,1928,83622,498426,true,[],[],[],"Orvoksi jäänyt Emilia Starr muuttaa asumaan sukulaistensa luokse Uuden Kuun kartanoon Prinssi Edwardin saarella. Mielikuvitusrikas tyttö etsii paikkaansa ankarassa ympäristössä, solmii tärkeitä ystävyyssuhteita ja purkaa tunteitaan kirjoittamiseen.","L. M. Montgomeryn 'Pieni runotyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 719.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","PIENI RUNOTYTTÖ\n\nKirj.\n\nL. M. Montgomery\n\n\nSuom. I. K. Inha\n\n\n\nWSOY, Helsinki, 1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Laakson talo\n  2. Yövalvojia\n  3. Kodin huomasta vieraiden armoille\n  4. Sukuneuvottelu\n  5. Timantti timanttia leikkaa\n  6. Uusi Kuu\n  7. Eilispäivän kirja\n  8. Tulikoe\n  9. Kaitselmuksen johdatus\n 10. Karttuvia huolia\n 11. Ilse\n 12. Pietaryrttimäki\n 13. Pieni Eevan tytär\n 14. Mielikuvituksen maailmassa\n 15. Monenlaista surua\n 16. Neiti Brownell epäonnistuu\n 17. Jännittäviä tapahtumia\n 18. Isä Cassidy\n 19. Jälleen ystäviä\n 20. Ilmapostiin\n 21. \"Romanttista, vaikkei hauskaa\"\n 22. Suvikartano\n 23. Aaveita\n 24. Kirje Suvikartanosta\n 25. Hän ei olisi voinut tehdä niin\n 26. Seikkailu meren rannalla\n 27. Emilian lupaus\n 28. Unelmain kudelma\n 29. Tuhottu pyhäkkö\n 30. Verhon noustessa\n 31. Emilian suuri hetki\n L.M. Montgomery (1874-1942)\n\n\n\n\n1.\n\nLAAKSON TALO\n\n\nLaakson taloon oli \"joka paikasta pari kilometriä\", kuten Maywoodin\nasukkaat sanoivat. Se sijaitsi vehmaassa notkelmassa eikä näyttänyt\nlainkaan rakennetulta kuten muut talot; se tuntui kasvaneen maasta kuin\niso ruskea tatti. Taloon johtava tie oli nurmettunut, ja ympärillä\nkasvava nuori koivikko kätki rakennuksen melkein kokonaan, eikä\nnotkoon näkynyt ainoatakaan toista taloa. Ellen Greene sanoi, että\nyksinäisempää paikkaa ei ollut maailmassa; hän vakuutti ettei suostuisi\njäämään sinne päiväksikään ellei hänen tulisi surku lasta.\n\nEmilia ei tiennyt, että häntä säälittiin, eikä tiennyt mitä yksinäisyys\nmerkitsi. Hänellä oli seuraa yllin kyllin. Oli isä ja Mikki ja Tuhma\nTöpö. Tuulen tyttö oli aina lähettyvillä, ja entä puut: Aatami ja Eeva\nja Kokkahonka ja kaikki ystävälliset koivuttaret.\n\nJa sitä paitsi 'leimahdus'. Hän ei koskaan tiennyt milloin se tuli, hän\nodotti aina sen ilmestymistä jännittyneenä ja kiihkeästi.\n\nEmilia oli pujahtanut kävelemään viileään iltahämyyn. Sen kävelyn hän\nmuisti elävästi koko ikänsä, ehkä siksi että oli tuntenut ympärillään\nluonnon lumoavan kauneuden, ehkä sen vuoksi, että 'leimahdus' oli\ntullut taas ensimmäisen kerran viikkojen jälkeen, mutta luultavasti\nennen kaikkea siksi, mitä tapahtui hänen palattuaan kotiin.\n\nOli ollut toukokuun alkupuolen kolkko, kylmä päivä: taivas oli\nuhkaavan pilvinen, vaikka ei satanut. Isä oli maannut koko päivän\nolohuoneen leposohvalla. Hän oli yskinyt ankarasti eikä jaksanut\njutella paljonkaan Emilian kanssa, mikä oli hyvin outoa. Enimmäkseen\nhän makasi kädet ristissä pään alla, ja hänen isot, syvälle painuneet,\ntummansiniset silmänsä tuijottivat pilvistä taivasta kahden ison\npihakuusen oksien välistä -- Emilia sanoi noita kuusia Aatamiksi ja\nEevaksi, koska ne hänen mielestään seisoivat omenapuun molemmin puolin\naivan samalla tavoin kuin paratiisin ihmiset hyvän ja pahan tiedon\npuun vieressä; heistä oli ollut kuva eräässä Ellen Greenen kirjassa.\nHyvän ja pahan tiedon puu oli juuri tuon jäntterän pienen omenapuun\nnäköinen, ja Aatami ja Eeva seisoivat kahden puolen sitä yhtä kankeina\nja jäykkinä kuin kuusetkin.\n\nEmilia pohti, mitä isä mahtoi ajatella, mutta hän ei koskaan vaivannut\nisää kysymyksillä silloin kun tämän yskä oli pahana. Kunpa olisi\nollut joku, jonka kanssa jutella! Ellen Greenekin vain murahteli sinä\npäivänä, ja siitä saattoi päätellä, että hän oli jostakin huolissaan.\nHän oli murahdellut illalla lääkärin kuiskaillessa hänen kanssaan\nkeittiössä ja vielä silloinkin, kun hän antoi siirappivoileivän\nEmilialle ennen nukkumaan menoa. Emilia ei pitänyt siirappivoileivästä\nmutta söi sen, ettei Ellen tulisi pahoilleen. Ellen ei useinkaan\nantanut hänelle syötävää ennen nukkumaan menoa, ja jos hän joskus\nantoi, se merkitsi tavallisesti sitä, että hän jostakin syystä halusi\nolla erityisen ystävällinen.\n\nEmilia oli odottanut, että murahtelu olisi yön kuluessa hävinnyt kuten\ntavallisesti, mutta niin ei ollut käynyt eikä Ellenistä ollut siis\nvieläkään seuraksi. Ei silti, että hänestä yleensäkään olisi ollut. Isä\noli kerran epätoivon puuskassa sanonut Emilialle, että \"Ellen Greene on\nlihava ja laiska touhottaja, josta ei ole paljon mihinkään\", ja aina\nkun Emilia sen jälkeen katsoi Elleniä hänestä tuntui, että kuvaus sopi\nhiuskarvalleen.\n\nNiinpä Emilia oli kyyristynyt mukavaan vanhanaikaiseen nojatuoliin ja\nlukenut koko iltapäivän \"Kristityn vaellusta\".\n\nKun Ellen ilmoitti että illallinen oli valmis, kehotti Douglas Starr --\nEmilian isä -- tyttöä menemään pöytään.\n\n-- Minä en halua tänä iltana mitään. Makailen vain tässä ja lepään.\nJutellaan sitten taas kun tulet takaisin, keijuseni.\n\nHän hymyili tytölle hellää, kaunista hymyään, joka teki Emilian mielen\naina hyväksi. Emilia söi iloisena illallisensa, vaikkei se ollutkaan\njuuri mistään kotoisin; leipä oli taikinaista ja muna liian pehmeä.\nMutta tapahtui se kumma, että hän sai pitää Mikin ja Tuhman Töpön\nvieressään istumassa, toisen toisella ja toisen toisella puolellaan,\nja Ellen vain murahteli, kun Emilia ruokki niitä pienillä voileivän\npalasilla.\n\nMikki osasi istua somasti tassuillaan ja ottaa palat käpäliensä väliin,\nja kun Tuhma Töpö joutui mielestään liian kauan odottamaan vuoroaan,\nsillä oli tapana koskettaa Emilian nilkkaa aivan kuin ihminen. Emilia\npiti kummastakin, mutta Mikki oli hänen suosikkinsa. Se oli kaunis,\ntummanharmaa kissa, jolla oli isot silmät kuin pöllöllä, ja se oli\nlihava ja pehmeäkarvainen. Töpö taas oli aina ollut hoikka. Se ei\nottanut lihotakseen, vaikka sitä olisi ruokkinut kuinka. Se oli harmaan\nja valkoisen kirjava -- enimmäkseen valkoinen -- ja hyvin sileä,\nnaama pitkä ja kapea, korvat suipot ja silmät vihreät. Se oli kova\ntappelupukari, ja vieraat kissat se voitti heti alkurytäkässä. Niin\npeloton tuo pieni sisupussi oli, että kävi jopa koirienkin kimppuun ja\najoi ne suin päin pakoon.\n\nEmilia piti mirreistään. Ne olivat hänen kasvattamiaan, kuten hän\nylpeästi sanoi. Hän oli saanut ne pyhäkoulun opettajalta silloin kun ne\nolivat vielä poikasia.\n\n-- Elävä lahja on kauhean hauska, hän sanoi Ellenille. -- Se tulee\npäivä päivältä mukavammaksi.\n\nIllallisen jälkeen Emilia meni yläkertaan ja huomasi isän nukahtaneen.\nEmilia oli siitä hyvillään, sillä hän tiesi ettei isä ollut saanut\nkahteen yöhön paljonkaan nukutuksi. Silti hän vähän pettyi, kun\njuttelutuokiosta ei tullutkaan mitään. Isän kanssa puheleminen oli\nhauskinta mitä hän tiesi. Ja toiseksi hauskinta oli käveleminen -- jos\nsai vaellella aivan yksin hämärässä kevätillassa. Oli pitkä aika siitä,\nkun hän oli ollut viimeksi kävelemässä.\n\n-- Hilkka päähän, ja muistakin juosta takaisin, jos rupeaa satamaan,\nvaroitti Ellen. -- Sinun ei auta leikkiä vilustumisella niin kuin\ntoisten.\n\n-- Miksei? kysyi Emilia närkästyneenä. Miksei hän muka saanut, jos\nkerran muutkin lapset saivat. Se ei ollut oikein.\n\nMutta Ellen vain tuhahti. Emilia mutisi itsekseen kohentaakseen\nmielialaansa: \"Sinä olet vanha touhottaja, josta ei ole mihinkään\",\nmutta hiipi sitten yläkertaan hakemaan hilkkaa -- tosin melko\nvastahakoisesti, sillä hän juoksenteli mieluummin paljain päin.\n\nHän painoi haalistuneen sinisen hilkan mustille hiuksilleen, jotka\noli palmikoitu kahdeksi paksuksi letiksi, ja hymyili rohkaisevasti\nkuvalle, joka katsoi häntä pienestä vihertävästä peilistä. Hymy\nalkoi suupielistä ja levisi hitaasti yli kasvojen. Se oli Emilian\näiti-vainajan hymy, ajatteli Douglas Starr -- sama hymy, joka oli\nvanginnut hänet silloin kun hän ensimmäisen kerran näki Julia\nMurrayn. Se näytti olevan ainoa ulkonainen piirre, jonka Emilia oli\nperinyt äidiltään. Muissa suhteissa hän oli isän mielestä Starrien\nnäköinen: isot harmaat silmät, pitkät ripset ja mustat kulmakarvat,\nkorkea valkoinen otsa -- ehkä liiankin korkea ollakseen kaunis --,\nhienopiirteiset kalpeat kasvot, tunteikas suu ja pienet korvat, jotka\nolivat hieman suipot, juuri sen verran, että tiesi hänen olevan\nkeijukaisten sukua.\n\n-- Minä lähden kävelemään Tuulen tytön kanssa, sanoi Emilia\npeilikuvalleen. -- Kunpa voisin ottaa sinut mukaani. Mahdatkohan sinä\nkoskaan olla muualla kuin tässä huoneessa? Tuulen tyttö on varmasti\ntänä iltana niityllä. Hän on pitkä ja utuinen, hänellä on seitinohut,\nliehuva silkkihuntu ja lepakon siivet -- vaikka ne ovat läpinäkyvät\n-- ja hänen silmänsä loistavat kuin tähdet pitkien hulmuavien hiusten\ntakaa. Hän osaa lentää, mutta tänä iltana hän kävelee kanssani\nniityllä. Me olemme hyviä ystäviä, Tuulen tyttö ja minä. Minä olen\ntuntenut hänet kuusivuotiaasta saakka. Me olemme hyvin, hyvin vanhoja\nystäviä, vaikka emme ihan yhtä vanhoja kuin minä ja sinä, peilin pikku\nEmilia. Me olemme olleet ystäviä aina, emmekö olekin?\n\nHeittäen lentosuukon peilin pikku Emilialle toinen Emilia katosi.\nUlkona häntä odotti Tuulen tyttö. Se tempoili raidallisia lehtiä,\njotka kasvoivat kankeina kukkapenkissä olohuoneen ikkunan alla,\nravisteli Aatamin ja Eevan isoja oksia, kuiskaili koivujen lehvissä,\nhärnäsi talon takana Kokkahonkaa, joka muistutti valtavaa, naurettavaa\ntöyhtöpyrstöistä kukkoa seisoessaan siinä pää takakenossa kuin aikoisi\njuuri ruveta laulamaan.\n\nEmilia oli villinä ilosta päästyään taas pitkästä aikaa ulos\nkävelemään. Talvi oli ollut tuiskuinen ja kinokset niin suuria,\nettei hän ollut päässyt juuri minnekään; huhtikuussakin oli sadellut\nja tuullut. Niinpä hän tänä toukokuun iltana tunsi olevansa kuin\nvapautettu vanki. Minne hän menisi? Purolle vai niittyjen poikki\nmetsään? Emilia valitsi jälkimmäisen.\n\nHän rakasti kuusikkoa, joka oli pitkän viettävän laidunmaan päässä.\nSe oli salaperäinen ja satumainen paikka. Kukaan olisi tuskin\nkadehtinut Emiliaa nähdessään hänen kiitävän alastomien niittyjen\npoikki; hän oli pieni ja kalpea ja huonosti puettu; ja toisinaan häntä\nvärisytti ohuessa takissa. Mutta kuningatar olisi antanut mielellään\nkruununsa näyistä, joita mielikuvitus loihti tytön silmien eteen.\nRuskea, jäätynyt ruoho hänen jalkojensa alla oli samettimatto. Vanha\nsammaleinen, puoleksi kuivunut kuusi, jonka juurelle hän hetkeksi\npysähtyi, oli marmoripatsas jumalten temppelissä; etäällä siintävät\nmäet olivat lumotun kaupungin muureja. Ja seuranaan hänellä olivat\nkaikki seudun satuolennot -- sillä täällä hän saattoi uskoa heihin --\nvalkoapilan ja silkkinorkkojen keijut, ruohikon pieni vihreä väki,\nnuorten kuusten sinipiiat, tuulen, sananjalkojen ja ohdakkeen hahtuvien\nhenget. Saattoi tapahtua vaikka mitä, kaikki oli mahdollista.\n\nJa kuusikossa oli mukava olla piilosilla Tuulen tytön kanssa. Siellä\nhän oli ihmeen todellinen; jos olisi voinut kyllin sukkelaan juosta\nnäreikön ympäri -- niin sukkelaan ei vain ikinä voinut --, niin\nolisi nähnytkin hänet eikä vain tuntenut ja kuullut. Tuolla hän oli\n-- tuo oli hänen harmaan vaippansa laahus ... ei, tuollahan hän\nistui nauramassa korkeimman puun latvassa. Ja taas alkoi takaa-ajo,\nkunnes äkkiä tuntui kuin Tuulen tyttö olisi kadonnut; iltaan valahti\nihmeellinen hiljaisuus, lännestä aukeni pilviin äkkiä rako ja siihen\nilmestyi vaaleana rusottava taivaallinen lampi, jossa uiskenteli uusi\nkuu.\n\nEmilia seisoi ja katseli sitä kädet ristissä pieni musta pää taaksepäin\ntaipuneena. Hänen täytyi lähteä kotiin ja kirjoittaa näkemänsä\nkellastuneeseen muistikirjaan, johon hän viimeksi oli kertonut \"Mikin\nelämäkerran\". Sitten hän lukee kuvauksen isälleen. Hän ei saa unohtaa,\nettä puiden latvat kuvastuvat mäellä kuin hieno musta pitsi rusottavaa\ntaivaanrantaa vasten.\n\nJa sitten välähti leimahdus ihanaksi silmänräpäykseksi.\n\nEmilia sanoi sitä leimahdukseksi, vaikka hän tunsi, ettei nimitys\ntarkoin vastannut asiaa. Sitä oli mahdotonta selittää sanoin -- isänkin\nse aina näytti saattavan hieman ymmälleen. Emilia ei milloinkaan\npuhunut siitä kenellekään muulle.\n\nNiin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut,\nettä hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen\nvälillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa\nsyrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin\nhänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta\nmaailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.\n\nTuo hetki tuli harvoin ja katosi nopeasti, ja hän jäi aina mykistyneenä\nmuistelemaan sen ihanuutta. Hän ei koskaan voinut pidättää sitä, ei\nkutsua sitä, ei teeskennellä sen tulleen; mutta ihmeellinen tunnelma\nsäilyi monta päivää. Leimahdus ei milloinkaan tullut kahdesti saman\nasian vuoksi. Tänä iltana sen olivat aiheuttaneet tummat oksat, jotka\nkuvastuivat etäistä taivasta vasten. Se saattoi tulla yöllä tuulen\nvillissä laulussa, varjojen liukuessa kypsän vainion poikki, silloin\nkun harmaalintu myrskysäällä istahti hänen ikkunalaudalleen, kirkossa\n\"Pyhä, pyhä, pyhää\" laulettaessa, tai kun keittiöstä pilkotti tuli\nhänen palatessaan kotiin pimeänä syysiltana, tai iltahämärässä kun\nikkunaruudun jääkukkaset hohtivat sinervinä, tai hänen keksiessään\nuuden onnistuneen sanan 'kuvausta' kirjoittaessaan. Ja leimahduksen\ntullessa Emilia aina tunsi, että elämä oli ihmeellistä, salaperäistä ja\nikuisesti kaunista.\n\nHän kiiruhti tummenevassa notkossa olevaan taloon päästäkseen\nsukkelasti kirjoittamaan muistiin kuvauksensa; äskeinen näkymä ei\nsaanut himmentyä. Hän tiesi, kuinka oli aloitettava, sillä lause\nmuodostui kuin itsestään. \"Mäki kutsui minua, ja jokin minussa kutsui\nvuorostaan mäkiä.\"\n\nEllen Greene odotti häntä ulkoportaikon syvään painuneella askelmalla.\nEmilia oli niin iloinen, että hän sillä hetkellä rakasti kaikkia, jopa\nlihavia, yhdentekeviä ihmisiäkin. Hän kietaisi käsivartensa Ellenin\npolvien ympäri. Ellen loi synkän katseen syleilijän innostuneisiin\npikku kasvoihin, jotka olivat kiihtymyksestä punaiset, ja sanoi\nraskaasti huohottaen:\n\n-- Tiedätkö sinä, ettei isäsi elä enää kuin viikon tai pari?\n\n\n\n\n2.\n\nYÖVALVOJIA\n\n\nEmilia seisoi hiljaa -- niin hiljaa kuin olisi äkkiä jähmettynyt\nkiveksi -- ja katsoi Ellenin leveitä punakoita kasvoja. Hän oli\nhuumautunut, aivan kuin Ellen olisi häntä lyönyt. Väri katosi hänen\npienistä kasvoistaan ja hänen silmänsä muuttuivat aivan mustiksi. Ellen\nGreenen tuli paha olla.\n\n-- Minä kerroin sinulle asian, koska sinun mielestäni on vihdoinkin\nsaatava se tietää, hän sanoi. -- Olen jo kuukausia koettanut saada\nisääsi kertomaan, mutta hän on aina siirtänyt sen tuonnemmaksi. Minä\nsanoin hänelle: \"Te tiedätte, kuinka kovasti kaikki koskee häneen, ja\njos te yhtäkkiä jonakin päivänä kuolette, niin se voi viedä häneltä\nvaikka hengen ellei häntä valmisteta\", mutta hän vain sanoi: \"Ei\nole vielä kiirettä.\" Eikä hän ole sanonut sinulle sanaakaan. Mutta\nkun tohtori eilisiltana sanoi minulle, että loppu voi tulla milloin\ntahansa, päätin itse tehdä niin kuin katsoin parhaaksi ja kertoa mitä\non tulossa. Herran nimessä, lapsi, älä näytä tuommoiselta. Kyllä\nsinusta pidetään huolta. Eivät äitisi omaiset sinua hylkää. He ovat\nvihanneet isääsi kuin myrkkyä, mutta niin ylpeitä he ovat, etteivät\nsalli kenenkään sukuunsa kuuluvan joutua vieraiden armoille. Saat hyvän\nkodin, paremman kuin sinulla on ollut täällä. Sinun ei tarvitse olla\nhuolissasi. Ja isäsi -- oikeastaan sinun pitäisi olla kiitollinen,\nkun hän pääsee lepoon. Hän on nyt viisi vuotta tehnyt kuolemaa. Hän\non kärsinyt kovasti, vaikka ei ole näyttänyt sitä sinulle. Ihmiset\nsanovat, että äitisi kuolema mursi hänen sydämensä. Siksi pelkäsin että\nmenehdyt, ellet tiedä etukäteen. Jumalan tähden, Emilia Byrd Starr,\nälä seiso ja tuijota noin. Minun ihan selkäpiitäni karmii. Ethän ole\nensimmäinen lapsi, joka on jäänyt orvoksi, etkä viimeinenkään. Koeta\nolla järkevä. Äläkä sano isällesi, että olen kertonut sinulle, muista\nse. Tule nyt sisään täältä kosteasta, niin annan sinulle teeleivän\nennen kuin menet nukkumaan.\n\nEllen astui alas rappusia tarttuakseen lapsen käteen. Emilian\nliikuntakyky palasi; jos Ellen nyt koskisi häneen, hän huutaisi.\nParahtaen hän väisti Ellenin käden, syöksyi ovesta sisään ja pakeni\nylös pimeitä portaita.\n\nEllen ravisti päätään ja tallusti takaisin keittiöönsä.\n\n-- Ainakin olen tehnyt velvollisuuteni, hän mietti. -- Isä olisi vain\ntyytynyt sanomaan \"Eihän ole kiirettä\", ja jättänyt asian silleen\nkunnes olisi kuollut, ja miten lapsi silloin olisi saatu rauhoittumaan.\nNyt hänellä on aikaa tottua ajatukseen, ja päivän tai parin kuluttua\nhän taas reipastuu. Hänessä on sisua, se täytyy tunnustaa, ja sitä\nhän tarvitseekin Murrayn perheessä. Hänen suutaan he eivät helpolla\ntuki. Hänellä on hitunen heidän ylpeyttäänkin ja se auttaa häntä\nselviytymään. Mutta en minä kadu, että olen pysynyt täällä viimeiseen\nsaakka. Monikaan nainen ei olisi sitä tehnyt kun tietää miten täällä\neletään. On häpeä, että lasta kasvatetaan niin kuin Emiliaa -- häntä ei\nlähetetty edes kouluun. Kuinka monta kertaa olen herralle sanonut mitä\nasiasta ajattelen -- ei se ainakaan jää minun omaatuntoani painamaan.\nSisälle siitä, mokomakin Tuhma Töpö! Missähän se Mikki on?\n\nEllen ei löytänyt Mikkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli\nyläkerrassa. Emilia puristi sitä tiukasti syliinsä istuessaan pimeässä\npikku vuoteellaan. Hän sai tuskaansa hiukan lohtua tuntiessaan\nlähellään sen pehmeän turkin ja pyöreän sametinpehmeän pään.\n\nEmilia ei itkenyt. Hän tuijotti suoraan pimeyteen ja yritti tajuta\nEllenin kertomaa kauheaa tietoa. Hän ei epäillyt sitä, hän tunsi että\nse oli totta. Miksei hänkin saanut kuolla? Hän ei voisi elää ilman isää.\n\n-- Jos minä olisin Jumala, en antaisi tällaista tapahtua, hän sanoi.\n\nHän tunsi omantunnon soimausta ajatellessaan niin. Eilenkin oli kerran\nsanonut, että pahinta mitä ihminen saattoi tehdä, oli moittia Jumalaa.\nMutta Emilia ei välittänyt siitä nyt tippaakaan. Jos hän olisi oikein\npaha, niin ehkä Jumala löisi kuoliaaksi hänetkin, ja sitten hän saisi\nedelleenkin olla isän kanssa.\n\nMutta mitään ei tapahtunut. Mikki vain kyllästyi olemaan tiukassa\npuristuksessa ja riistäytyi vapaaksi. Emilia istui nyt aivan yksin,\nja koko hänen ruumistaan tuntui raastavan kauhea polttava tuska. Hän\nei voinut millään vapautua siitä. Ei auttanut, vaikka hän kirjoitti\nvanhaan, kellastuneeseen muistikirjaansa. Hän oli kirjoittanut siihen\npyhäkoulunopettajan lähdöstä ja kuvannut, miltä tuntui mennä nälkäisenä\nvuoteeseen; hän oli kertonut, että Ellen sanoi häntä höperöksi, kun\nhän puhui Tuulen tytöstä ja leimahduksista. Ja aina kun hän oli saanut\nkirjoitetuksi mieltään painavista asioista, ne olivat lakanneet\nvaivaamasta häntä. Mutta tästä hän ei voinut kirjoittaa. Hän ei edes\nvoinut mennä isän luo hakemaan lohdutusta niin kuin silloin kun\ntarttui tulikuumaan hiilihankoon ja poltti kätensä. Isä oli pitänyt\nhäntä sylissään koko sen yön, kertonut hänelle tarinoita ja auttanut\nhäntä kestämään tuskan. Ellen sanoi, että isä kuolisi viikon tai parin\nkuluttua. Emiliasta tuntui kuin Ellenin ilmoituksesta olisi kulunut\nmonta vuotta. Varmaan oli vähintään tunti siitäkin, kun hän oli\nleikkinyt nummella Tuulen tytön kanssa ja katsellut rusottavien pilvien\nvälistä pilkottavaa kuuta.\n\n-- Leimahdus ei palaa enää milloinkaan, hän ajatteli. -- Se ei voi enää\npalata.\n\nMutta Emilia oli vanhoilta arvokkailta esi-isiltään perinyt kyvyn\ntaistella, kärsiä, sääliä, rakastaa syvästi, iloita ja -- kestää.\nPeritty sitkeys tuli nyt hänen avukseen ja tuki häntä. Hän ei sanoisi\nisälleen mitä Ellen oli kertonut, se voisi koskea isään kipeästi.\nHän pitäisi sen omana salaisuutenaan ja rakastaisi isää, voi miten\nrakastaisikaan sen vähän ajan, jonka vielä sai hänet pitää.\n\nHän kuuli isän yskivän alakerrassa. Hänen oli päästävä vuoteeseen\nennen kuin isä tuli ylös. Hän riisuutui niin nopeasti kuin kohmeisilla\nsormillaan kykeni ja hiipi pieneen telttavuoteeseen, joka oli\npoikittain avoimen ikkunan edessä.\n\nHän makasi kylmissään, aivan hiljaa, eikä itkenyt kun isä tuli\nhuoneeseen. Kuinka hitaasti isä kävelikään, kuinka hitaasti hän riisui\nvaatteensa! Kuinka Emilia ei ollut sitä ennen huomannut? Mutta nyt isä\nei yskinyt lainkaan. Jospa Ellen olikin erehtynyt? Hurja toivon kipinä\nsingahti Emilian sydämeen. Hän hengähti syvään.\n\nDouglas Starr tuli vuoteen ääreen, hän istuutui nojatuoliin aivan\nhänen lähelleen yllään vanha punainen aamunuttunsa. Voi, kuinka Emilia\nrakasti häntä! Koko maailmassa ei ollut hänen veroistaan isää -- ei\nvoinut olla! Niin hellää, ymmärtäväistä ja ihmeellistä.\n\n-- Emilia, nukutko?\n\n-- En, kuiskasi Emilia.\n\n-- Eikö sinua nukuta, pikkuinen?\n\n-- Ei, ei nukuta.\n\nDouglas Starr tarttui hänen käteensä ja piti sitä tiukasti.\n\n-- Sitten voimmekin jutella. Minäkään en saa unta. Rakas tyttöseni,\nhaluan kertoa sinulle jotakin.\n\n-- Voi, minä tiedän ... minä tiedän, huudahti Emilia -- Voi, isä, minä\ntiedän sen. Ellen kertoi.\n\nDouglas Starr oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi puoliääneen:\n\n-- Se vanha hupsu, lihava vanha hupsu. Oli kuin lihavuus olisi\npahentanut Ellenin hupsuutta.\n\nTaas Emiliassa syttyi toivo, viimeisen kerran. Ehkäpä kaikki olikin\nvain kauheaa erehdystä -- uusi annos Ellenin lihavaa hupsuutta.\n\n-- Eihän se ole totta, eihän isä? hän kuiskasi.\n\n-- Emilia, lapsikulta, sanoi isä, en jaksa nostaa sinua -- ei ole\nvoimia -- mutta kiipeä istumaan polvelleni, entiseen tapaan.\n\nEmilia kömpi vuoteestaan ja kiipesi isänsä polvelle. Tämä kietaisi\nvanhan aamunuttunsa hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten\nkasvot lapsen kasvoja vasten.\n\n-- Rakas lapsukaiseni, oma pikku Emiliani, se on totta. Minä aioin itse\nsanoa sen sinulle tänä iltana. Mutta nyt tuo vanha tuhma Ellen ennätti\nennen minua -- ja varmaan hän sanoi sen niin kömpelösti, että se koski\nsinuun. Minä en olisi tuottanut sinulle tuskaa, kultaseni. Emilia\ntaisteli jotakin vastaan, joka uhkasi tukahduttaa hänet.\n\n-- Isä, minä en voi ... en voi kestää sitä.\n\n-- Kyllä sinä voit jos haluat. Sinun pitää elää, koska sinulla -- niin\nuskon -- on jokin tehtävä. Sinulla on minun lahjani ja lisäksi jotakin\nmitä minulla ei ole milloinkaan ollut. Sinulle onnistuu se mikä minulle\nei ole onnistunut. Paljon en ole voinut tehdä hyväksesi, sydänkäpyseni,\nmutta olen kyllä koettanut parhaani. Mutta olenhan sentään opettanut\nsinulle jotakin -- Ellen Greenestä huolimatta. Emilia, muistatko\näitiäsi?\n\n-- Hiukan vain -- hämäriä muistoja, kuin kauniita unen palasia.\n\n-- Sinä olit vain nelivuotias kun hän kuoli. En ole koskaan puhunut\nhänestä paljon, en ole voinut. Mutta tänä iltana kerron sinulle hänestä\nkaiken. Nyt minuun ei koske vaikka puhunkin hänestä, koska saan pian\nnähdä hänet. Sinä et ole hänen näköisensä, Emilia, paitsi silloin kun\nhymyilet. Muuten olet kaimasi, minun äitini näköinen. Minä olisin\nhalunnut sinulle nimeksi Julia. Mutta äitisi ei antanut. Hän sanoi,\nettä jos olisit Julia, alkaisin pian sanoa häntä äidiksi erotukseksi\nsinusta, ja sitä hän ei halunnut. Hän sanoi Nancy-tätinsä kerran\nsanoneen hänelle: \"Kun miehesi ensi kerran sanoo sinua äidiksi, silloin\non elämän runous lopussa.\" Sen vuoksi annoimme sinulle minun äitini\nnimen; hänen tyttönimensä oli Emilia Byrd. Emilia, äitisi oli maailman\nsuloisin olento.\n\nHänen äänensä vavahteli, ja Emilia painautui lähemmäksi.\n\n-- Tapasin hänet kaksitoista vuotta sitten. Olin silloin\nCharlottetownissa \"Päivälehden\" aputoimittajana, ja hän kävi viimeistä\nvuotta opistoa. Hän oli pitkä, vaalea ja sinisilmäinen. Hän oli hiukan\nLaura-tätisi näköinen, mutta Laura ei ole koskaan ollut yhtä kaunis.\nHeillä oli hyvin samanlaiset silmät -- ja äänikin. Äitisi oli Blair\nWaterin Murrayita. En ole koskaan kertonut sinulle paljon äitisi\nomaisista, Emilia. He asuivat Blair Waterissa, Uuden Kuun tilalla --\novat aina asuneet siellä siitä asti kun ensimmäinen Murray vuonna tuhat\nseitsemänsataa yhdeksänkymmentä muutti sinne vanhasta maasta. \"Uusi\nKuu\" oli sen laivan nimi, jolla hän tuli, ja saman nimen hän sitten\nantoi kartanolleen.\n\n-- Se on mukava nimi. Uusi Kuu kuulostaa hauskalta, sanoi Emilia\nkiinnostuen hetkeksi.\n\n-- Siitä pitäen on Uuden Kuun kartanoa aina hallinnut joku Murray. He\novat ylpeää sukua: Murrayin ylpeys, Emilia, kulkee sananpartena koko\npohjoisrannikolla. Kyllähän heillä on ollutkin ylpeilemisen aihetta,\neipä silti -- mutta heidän ylpeytensä meni liian pitkälle. Heitä\nsanotaan siellä 'valituksi kansaksi'.\n\n-- He kasvoivat ja lisääntyivät ja hajaantuivat kaikkialle, mutta suvun\nvanha haara, joka asuu Uudessa Kuussa on sammumaisillaan. Siellä ei\nole enää muita kuin tätisi Elisabet ja Laura ja heidän serkkunsa Jimmy\nMurray. He eivät menneet naimisiin -- eivät löytäneet ketään, joka\nolisi ollut kyllin hyvä, niin kuin sanottiin. Oliver- ja Wallace-enosi\nelävät Summersidessa, Ruth-tätisi Shrewsburyssä ja äitisi täti Nancy\nPriest Pondissa.\n\n-- Priest Pond -- Papinlampi -- onpas se jännittävä nimi, sanoi Emilia.\nTuntiessaan isän käsivarren ympärillään hän oli hetkeksi päässyt\nkauhustaan.\n\nDouglas Starr kietaisi aamunuttunsa vähän tiukemmin hänen ympärilleen,\nsuuteli hänen tummia hiuksiaan ja jatkoi:\n\n-- Elisabet ja Laura, Wallace, Oliver ja Ruth ovat kaikki vanhan\nArchibald Murrayn lapsia. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli heidän\näitinsä. Kuudenkymmenen vanhana Archibald meni toisen kerran naimisiin\nnuoren tytön kanssa, mutta tämä kuoli äitisi syntyessä. Julia oli\nveli- ja sisarpuoliaan kaksikymmentä vuotta nuorempi. Hän oli hyvin\nsievä ja viehättävä, ja kaikki rakastivat ja hemmottelivat häntä\nja ylpeilivät hänestä. Kun hän rakastui minuun, köyhään nuoreen\nsanomalehtimieheen, jolla ei ollut muuta kuin kynänsä ja kunnianhimonsa,\nperhe järkyttyi kauheasti. Murrayn perheen ylpeydelle se oli sietämätön\nkolaus. En välitä kertoa yksityiskohtia, mutta silloin puhuttiin\nasioita, joita en voinut milloinkaan unohtaa enkä antaa anteeksi. Äitisi\ntuli minun vaimokseni, Emilia, eivätkä Uuden Kuun asukkaat tahtoneet sen\njälkeen olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Uskotko ettei hän siitä\nhuolimatta koskaan katunut sitä, että meni naimisiin minun kanssani?\n\nEmilia kohotti kätensä ja taputti isänsä kuopalle painunutta poskea.\n\n-- Tietenkään hän ei katunut. Totta kai hän halusi mieluummin sinut\nkuin kaikki Murrayt, olivatpa he sitten minkälaisesta kuusta tahansa.\n\nIsä naurahti hiukan, ja naurahduksessa oli pieni voitonilon kaiku.\n\n-- Niin, nähtävästi hänestä tuntui siltä. Ja me olimme onnellisia --\nvoi, pikku Emiliani, maailmassa ei ollut kahta onnellisempaa ihmistä.\nSinä olit sen onnen lapsi. Muistan sen yön, jolloin sinä synnyit pikku\nkodissamme Charlottetownissa. Silloin oli toukokuu ja länsituuli\npuhalsi kuun yli hopeisia pilviä. Siellä täällä näkyi tähti tai pari.\nPikku puutarhassamme -- kaikki mitä omistimme oli pientä, paitsi\nrakkautemme ja onnemme -- oli pimeää, mutta siellä oli kukkia. Kuljin\nedestakaisin äitisi istuttamien orvokkipenkkien välissä ja rukoilin.\nKalpea itätaivas alkoi juuri hehkua kuin rusottava helmi, kun joku\ntuli sanomaan, että minulla oli tytär. Menin sisään. Äitisi oli kalpea\nja heikko, mutta hymyili suloista hymyään ja sanoi: \"Me -- olemme\n-- saaneet -- pienokaisen -- jolla on -- maailmassa oma tehtävänsä,\nrakkaani. Ajattele!\"\n\n-- Minä haluaisin muistaa kaiken syntymästäni lähtien, sanoi Emilia. --\nSe vasta olisi jännittävää.\n\n-- Kunhan ei vain karttuisi ikäviäkin muistoja, sanoi isä naurahtaen.\n-- Ei ole niinkään hauskaa tottua elämään -- enempää kuin luopumaankaan\nelämästä. Mutta sinusta, Emilia, ei elämään kotiutuminen näyttänyt\ntuntuvan vaikealta; sinä olit kiltti tyttö. Elimme yhdessä vielä neljä\nonnellista vuotta, mutta sitten -- muistatko, Emilia, äitisi kuolemaa?\n\n-- Minä muistan hautajaiset, isä, muistan ne selvästi. Sinä seisoit\nkeskellä huonetta ja pidit minua sylissäsi, ja äiti makasi edessämme\nmustassa laatikossa. Ja sinä itkit enkä minä käsittänyt miksi, ja\nminä mietin miksi äiti oli niin kalpea eikä avannut silmiään. Ja minä\nkumarruin koskettamaan hänen poskeaan, ja voi, miten se oli kylmä.\nMinua värisytti. Ja joku huoneessa sanoi: \"Lapsi raukka\", ja minä\npelkäsin ja painoin kasvoni olkaasi vasten.\n\n-- Muistan sen hyvin. Äitisi kuoli aivan äkkiä. Mutta ei nyt puhuta\nsiitä. Kaikki Murrayt tulivat hänen hautajaisiinsa. Murrayn suvulla\non omat perinnäistapansa, joita he noudattavat tarkasti. Yksi on se,\nettei Uudessa Kuussa saa polttaa muuta kuin kynttilöitä, ja toinen,\nettä kuolema sovittaa kaikki riidat. He tulivat hänen kuoltuaan,\nolisivat tulleet hänen sairastaessaankin jos olisivat tienneet, se\nmyönnettäköön heidän kunniakseen. Ja he käyttäytyivät oikein hyvin\n-- niin tosiaankin. Eivät he suotta olleet Uuden Kuun Murrayita.\nElisabet-tädilläsi oli hautajaisissa paras musta satiinipukunsa. Muiden\nhautajaisissa olisi kelvannut toiseksi paras.\n\n-- Eivätkä he vakavasti vastustaneet, kun sanoin että äitisi\nhaudattaisiin Starrien hautaan Charlottetowniin. He olisivat mieluummin\nvieneet hänet Blair Wateriin omaan sukuhautaansa -- heillä on\nyksityinen hautausmaa kuten tiedät, ei heille kelpaa mikä hautausmaa\nhyvänsä. Mutta Wallace-enosi myönsi kauniisti, että vaimon tulee\nkuulua miehensä sukuun niin kuoltuaan kuin eläessäänkin, Ja sitten he\ntarjoutuivat ottamaan ja kasvattamaan sinut. Minä en antanut sinua\nheille -- silloin. Teinkö oikein, Emilia?\n\n-- Teit, teit, teit, kuiskasi Emilia ja puristi isäänsä jokaisen sanan\nkohdalla.\n\n-- Minä sanoin Oliver Murraylle -- hän minulle sinusta puhui -- etten\nminä suostunut eroamaan lapsestani niin kauan kuin olin hengissä.\nHän sanoi: \"Jos joskus muutatte mieltänne, niin ilmoittakaa meille.\"\nMutta minä en muuttanut mieltäni, en edes kolmea vuotta myöhemmin,\nkun lääkäri kehotti minua lopettamaan työnteon. \"Ellette lopeta\", hän\nsanoi, \"teillä on vain vuosi elinaikaa. Mutta jos luovutte työstä ja\noleskelette ulkona niin paljon kuin suinkin, saatatte elää vielä kolme,\nehkä neljäkin vuotta.\" Hän ennusti oikein. Minä muutin tänne maalle, ja\nolemme eläneet yhdessä neljä ihanaa vuotta, emmekös olekin, pikkuinen?\n\n-- Olemme, olemme.\n\n-- Nämä vuodet ja se mitä niiden kuluessa olen sinulle opettanut, ovat\nainoa perintö, jonka sinulle voin jättää. Me olemme eläneet sedältä\nperimälläni vähäisellä elinkorolla; tämä setä kuoli ennen kuin menin\nnaimisiin. Minun jälkeeni rahat menevät hyväntekeväisyyslaitoksille,\nja tämä pikku rakennus on vain vuokralla. Ihmisten mielestä minä\nepäilemättä olen epäonnistunut. Mutta äitisi omaiset pitävät kyllä\nsinusta huolen, sen tiedän. Siitä Murrayin ylpeys on takeena, vaikkei\nehkä muusta. Eivätkä he voi olla rakastamatta sinua. Ehkä minun olisi\npitänyt jo aikaisemmin lähettää heille sana; ehkä minun tulisi lähettää\nainakin nyt. Mutta eivät Starritkaan ole kokonaan vailla sukuylpeyttä.\nMurrayt sanoivat minulle hyvin katkeria asioita aikoinaan. Lähetänkö\nsanan Uuteen Kuuhun, Emilia, ja pyydän heitä tulemaan tänne?\n\n-- Ei, sanoi Emilia melkein raivostuen.\n\nKukaan ei saisi tulla hänen ja isän väliin niiksi muutamiksi kalliiksi\npäiviksi, jotka vielä olivat jäljellä. Koko ajatus kauhistutti häntä.\nRiitti sekin, että heidän täytyi tulla jälkeenpäin. Mutta silloin se\nolisi yhdentekevää.\n\n-- Pysymme siis yhdessä loppuun saakka, Emilia pikkuinen. Emme eroa\nhetkeksikään. Ja sinun täytyy olla urhoollinen. Et saa pelätä, Emilia.\nKuolema ei ole kauhea. Avaruus on rakkautta täynnä -- ja kevät tulee\nkaikkialle. Kuollessamme me vain avaamme ja suljemme oven. Oven\ntoisella puolella tapaan äitisi; olen aina ollut suuri epäilijä,\nmutta sitä en ole koskaan epäillyt. Joskus olen pelännyt että hän\nennättää niin kauas edelle, etten milloinkaan saavuta häntä. Mutta nyt\ntunnen, että hän odottaa minua. Ja odottaa sinuakin. Me emme kiirehdi,\naikailemme ja odottelemme kunnes saat meidät kiinni.\n\n-- Kunpa voisitte jo nyt viedä minut samasta ovesta, kuiskasi Emilia.\n\n-- Vähän ajan kuluttua et ajattele noin. Saat vielä oppia millainen\nystävä aika on. Ja elämällä on sinulle jotakin varattuna, tunnen sen.\nValmistaudu ottamaan se rohkeasti vastaan. Minä tiedän, ettet sinä\njuuri nyt tajua sitä, mutta vähitellen muistat sanani.\n\n-- Juuri nyt minusta tuntuu, etten enää pidä Jumalasta, sanoi Emilia.\nHän ei voinut salata isältään mitään.\n\nDouglas Starr nauroi. Tästä naurusta Emilia piti eniten: se oli niin\nherttaista, että hän pidätti ihan henkeään nauttiakseen siitä enemmän.\nIsä painoi hänet tiukemmin rintaansa vasten.\n\n-- Kyllä sinä pidät, sydänkäpyseni. Et voi olla rakastamatta Jumalaa.\nHän on itse rakkaus, kuten tiedät. Tietenkään sinun ei pidä sekoittaa\nhäntä Ellen Greenen Jumalaan.\n\nEmilia ei oikein ymmärtänyt mitä isä tarkoitti. Mutta yhtäkkiä hän\ntunsi ettei enää pelännyt ja että katkeruus oli kaikonnut hänen\nsurustaan ja sietämätön tuska sydämestään. Hänestä tuntui kuin rakkaus\nolisi ympäröinyt hänet joka puolelta; se huokui jostakin suuresta\nnäkymättömästä, ylhäällä häälyvästä Hellyydestä. Oli mahdotonta pelätä\nja olla katkera keskellä rakkautta. Isä oli menossa ovesta ulos -- ei,\nhän menikin vain nostamaan verhoa -- tämä ajatus miellytti Emiliaa\nenemmän, koska verho ei ollut niin kiinteä ja luja kuin ovi -- ja hän\npääsi siihen maailmaan, josta Emilia oli nähnyt välähdyksiä. Sielläkin\nisä olisi lähellä häntä. Emiliasta tuntui, että hän kestäisi mitä\nhyvänsä, jos isä vain ei olisi kovin kaukana hänestä, jos hän olisi\nvain häälyvän esiripun takana.\n\nDouglas Starr piti tyttöä sylissään kunnes tämä vaipui uneen.\nHeikkoudestaan huolimatta hän sai lasketuksi Emilian vuoteeseen.\n\n\n\n\n3.\n\nKODIN HUOMASTA VIERAIDEN ARMOILLE\n\n\nDouglas Starr eli vielä kaksi viikkoa. Myöhempinä vuosina, katkerimman\nsurun häivyttyä, nämä viikot olivat Emilian kallein muisto. Ne\nolivat kauniita viikkoja -- kauniita ja surullisia. Ja eräänä iltana\nmaatessaan arkihuoneen leposohvalla isä meni verhon taa, niin tyynesti\nja kevyesti, ettei Emilia, joka istui vanhassa nojatuolissa, tiennyt\nhänen lähteneen, ennen kuin äkkiä tunsi huoneen oudon hiljaisuuden: ei\nkuulunut muuta kuin hänen oma hengityksensä.\n\n-- Isä -- isä! hän parahti. Sitten hän huusi Elleniä.\n\nKun Murrayt tulivat, Ellen kertoi heille Emilian käyttäytyneen oikein\nhyvin surustaan huolimatta.\n\nTietenkin hän oli itkenyt koko yön eikä ollut nukkunut hetkeäkään.\nMaywoodilaisia oli ystävällisesti tullut auttamaan, mutta kukaan heistä\nei voinut häntä lohduttaa. Mutta aamun koittaessa hän oli itkunsa\nitkenyt. Hän oli kalpea, hiljainen ja kiltti.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Ellen. -- Eikös selviydykin hyvin, kun on saanut\netukäteen valmistautua. Isäsi oli niin vihainen kun olin varoittanut\nsinua, ettei sen jälkeen ollut minulle enää oikein kohtelias, niin\nkuoleva kuin olikin. Mutta en minä silti kanna hänelle kaunaa. Minä\ntein velvollisuuteni. Rouva Hubbard ompelee sinulle mustan puvun iltaan\nmennessä. Äitisi sukulaiset ovat sähköttäneet tulevansa jo tänä iltana,\nja minä kyllä pidän huolen, että he tapaavat sinut säädyllisesti\npukeutuneena. He ovat varakkaita ja ottavat sinut hoteisiinsa. Isältäsi\nei jäänyt penniäkään; mutta velkoja ei ole, se sanottakoon hänen\nkunniakseen. Oletko käynyt sisällä katsomassa ruumista?\n\n-- Älä sano häntä siksi, huudahti Emilia valittaen. Oli kamalaa kuulla\nisää sanottavan ruumiiksi.\n\n-- Miksei? Kylläpä sinä olet omituinen lapsi! Hänen ruumiinsa on\nparemman näköinen kuin luulinkaan, vaikka hän olikin kovin riutunut.\nHän oli kaunis mies vaikka liian laiha.\n\n-- Ellen Greene, sanoi Emilia äkkiä, jos sinä vielä puhut tuolla\ntavalla isästä, niin minä manaan mustan kirouksen päällesi.\n\nEllen katsoi tyttöä pitkään.\n\n-- Mitä kummaa sinä oikein tarkoitat? Teet väärin kun puhut minulle\nnoin, vaikka minä olen tehnyt parhaani sinun hyväksesi. Parasta ettet\nsukulaistesi kuullen puhu tuolla tavalla, tai he eivät halua olla\nkanssasi missään tekemisissä. Vai mustan kirouksen!\n\nEmilian silmiä kirveli. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi ja\nturvattomaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää koko maailmassa.\nMutta häntä ei vähääkään kaduttanut se mitä oli Ellenille sanonut, eikä\nhän aikonut teeskennelläkään katumusta.\n\n-- Tule auttamaan minua astioiden kuivaamisessa, kehotti Ellen.\n\n-- Sinulle on hyväksi, että saat jotain touhuttavaa. Sittenpähän et\nenää manaile kirouksia ihmisille, jotka ovat raataneet hyväksesi niin\nettä sormet ovat kuluneet luuta myöten. Mutta jos Ruth-täti ottaa\nsinut, niin pian hän sinusta karsii mokomat tavat.\n\n-- Ottaako Ruth-täti minut?\n\n-- En minä tiedä, mutta eiköhän. Hän on leski eikä hänellä ole lapsia\nja sitä paitsi hän on rikas.\n\n-- En haluaisi, että Ruth-täti ottaisi minut, sanoi Emilia hetken\nmietittyään.\n\n-- Tuskinpa se on sinun määrättävissäsi. Ole kiitollinen, jos saat\njostakin kodin. Muista ettet sinä paljon merkitse.\n\n-- Mutta itselleni minä merkitsen, huudahti Emilia ylpeästi.\n\n-- On siinä vain työtä ennen kuin sinusta saa ihmisen, mutisi\nEllen. -- Ruth-tätisi on varmasti omiaan siihen hommaan. Hänelle ei\nkelpaakaan mikä tahansa. Siinä vasta erinomainen nainen: niin tarkkaa\nperheenemäntää ei ole koko Prinssi Edvardin saarella. Voisit vaikka\nsyödä hänen lattialtaan.\n\n-- En minä tahdo syödä hänen lattialtaan. Enkä piittaisi vaikka hänen\nlattiansa olisikin likainen, kunhan pöytäliina on puhdas.\n\n-- Taitavat ne hänen pöytäliinansakin olla puhtaat. Hänellä on\nShrewsburyssä kaunis talo, jossa on kaari-ikkunat ja räystäissä\npuukoristeet. Se on hyvin hieno talo ja paras koti, jonka voisit\nsaada. Hän saisi sinut järkiintymään ja kasvattaisi sinusta tykkänään\ntoisenlaisen.\n\n-- En tahdo järkiintyä enkä muuttua toisenlaiseksi, huudahti Emilia\nhuulet väristen. -- Minä ... minä haluan jonkun, joka rakastaa minua.\n\n-- Niin kai, mutta sinun täytyy oppia käyttäytymään hyvin, jos tahdot\nihmisten pitävän sinusta. Ei sinua oikeastaan voi moittia -- isäsi se\nsinut pilasi. Asia on niin, Emilia Starr, että sinä olet kummallinen,\neivätkä ihmiset välitä kummallisista lapsista.\n\n-- Kuinka niin kummallinen? kysyi Emilia.\n\n-- Sinä puhut omituisesti, käyttäydyt omituisesti ja toisinaan näytät\nomituiselta. Ja sinä olet pikkuvanha -- vaikkei se olekaan sinun syysi.\nSe johtuu siitä, ettet ole koskaan ollut lasten seurassa.\n\nMinä aina pyysin isääsi lähettämään sinut kouluun -- kotona oppiminen\nei ole sama asia -- mutta ei hän tietenkään kallistanut korvaansa\nminun puheilleni. Kai sinä kirjoitustaidossa olet niin pitkällä kuin\npitääkin, mutta sinun pitää oppia myös olemaan lapsi lasten joukossa.\nSiksi olisi hyvä, jos Oliver-enosi ottaisi sinut, sillä hänellä on\nsuuri perhe. Mutta kun hän ei ole yhtä hyvissä varoissa kuin ne muut,\nniin tuskinpa hän sinua huolii. Wallace-enosi joka pitää itseään suvun\npäänä, voisi kyllä ottaa. Hänellä on vain yksi täysikasvuinen tytär.\nMutta hänen vaimonsa on kivulloinen -- ainakin luulee olevansa.\n\n-- Kunpa Laura-täti ottaisi minut, sanoi Emilia. Hän muisti isän\nsanoneen, että Laura-täti oli hänen äitinsä näköinen.\n\n-- Laura-täti! Hänellä ei ole siinä mitään sanomista -- Elisabet se\nUudessa Kuussa määrää. Jimmy Murray hoitaa maan viljelyksen, mutta\nsanotaan ettei hänellä ole kaikki ruuvit paikoillaan.\n\n-- Mitä se merkitsee? kysyi Emilia uteliaana.\n\n-- Herranen aika, lapsiraukka, hänen päässään on vikaa. Hän on vähän\nyksinkertainen -- hänelle sattui nuorena jokin tapaturma. Siitä jäi\njotakin vikaa. Elisabet oli jollakin tavalla sekaantunut juttuun -- en\nole koskaan kuullut, kuinka sen asian laita oikein oli. Tuskinpa Uuden\nKuun väki viitsisi ottaa sinua vaivoikseen. He ovat tavallaan kovin\ntarkkoja. Teet viisaasti, jos koetat olla Ruth-tädillesi mieliksi. Ole\nkohtelias ja käyttäydy hyvin, ehkä hän mieltyy sinuun. Kas niin, nyt on\nastiat pesty. Parasta että menet yläkertaan.\n\n-- Saanko ottaa Mikin ja Tuhman Töpön mukaani? kysyi Emilia.\n\n-- Ei, et saa.\n\n-- Niistä olisi minulle seuraa, pyyteli Emilia.\n\n-- Ne ovat ulkona juoksemassa ja saavat ollakin. En minä anna niiden\nkulkea täällä ympäri jälkiä jättämässä. Parasta että menet yläkertaan\nvähäksi aikaa nukkumaan.\n\n-- Menen kyllä yläkertaan, mutta en minä nuku, sanoi Emilia. -- Minulla\non paljon ajateltavaa.\n\n-- Neuvoisin sinulle ainakin yhden asian, sanoi Ellen, joka oli lujasti\npäättänyt täyttää velvollisuutensa heti kun siihen tuli tilaisuus. --\nLankea polvillesi ja rukoile Jumalaa, että hän tekisi sinusta hyvän,\nnöyrän ja kiitollisen lapsen. Emilia pysähtyi portaiden juurelle ja\nkatsoi taakseen.\n\n-- Isä sanoi, ettei minulla ole mitään tekemistä sinun Jumalasi kanssa,\nhän sanoi vakavana.\n\nEllen tyrmistyi ja töllötti suu auki osaamatta vastata mitään tähän\nepäkristilliseen puheeseen. Hän otti koko maailman todistajakseen.\n\n-- Onko mokomaa kuultu!\n\n-- Minä tiedän minkä näköinen sinun Jumalasi on, sanoi Emilia. -- Minä\nnäin hänen kuvansa sinun Aatami ja Eeva -kirjassasi. Hänellä on iso\nparta ja yönuttu. Minä en pidä hänestä. Mutta isän Jumalasta minä pidän.\n\n-- Entä saako kysyä minkä näköinen se sinun isäsi Jumala sitten on?\nkysyi Ellen ivallisesti.\n\nEmilialla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta hän ei halunnut jäädä\nalakynteen.\n\n-- Hän on kirkas kuin kuu, kaunis kuin aurinko ja pelottava kuin\nsotajoukko lippuineen, hän sanoi voitonriemuisena.\n\n-- Niin kai, sinun se sitten pitää aina saada viimeinen sana, sanoi\nEllen luopuen väittelystä. -- Mutta kylläpähän Murrayt vielä opettavat\nsinulle säädyllisyyttä. -- He ovat jyrkkiä presbyteeriläisiä eivätkä\nanna pennin arvoa isäsi mielipiteille. Menehän nyt yläkertaan.\n\nEmilia nousi etelänpuoleiseen huoneeseen. Hän tunsi itsensä kauhean\nhylätyksi.\n\n-- Maailmassa ei ole enää ketään, joka minua rakastaisi, hän sanoi\nkäpristyessään ikkunan ääressä olevalle vuoteelleen. Mutta hän oli\nlujasti päättänyt olla itkemättä. Murrayt, jotka olivat vihanneet hänen\nisäänsä, eivät saisi nähdä hänen itkevän. Hän tunsi inhoavansa heitä\nkaikkia -- paitsi ehkä Laura-tätiä.\n\nKuinka hirmuisen isoksi ja autioksi maailma oli muuttunut! Mikään ei\nollut enää mielenkiintoista. Oli aivan yhdentekevää, vaikka Aatamin ja\nEevan välissä oleva pieni jäntterä omenapuu oli muuttunut kauniiksi,\nruusun ja lumen väriseksi; vaikka mäet notkon takana olivat vihreää\nsilkkiä ja puutarha täynnä keltanarsisseja ja koivuissa kullankeltaisia\nnorkkoja; vaikka Tuulen tyttö kiidätti taivaalla pilvenhattaroita.\nEi mikään niistä nyt lumonnut eikä lohduttanut häntä. Eikä koskaan\nlohduttaisikaan.\n\n-- Mutta minä lupasin isälle olla urhea, hän kuiskasi puristaen\nnyrkkiin pienet kätensä. -- Ja minä tahdon olla urhea. Eivätkä Murrayt\nsaa nähdä että minä pelkään heitä. En pelkää tippaakaan.\n\nKun iltapäiväjuna vihelsi kaukana mäkien takana, Emilian sydän alkoi\nsykkiä nopeammin. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä.\n\n-- Ole hyvä ja auta minua, sinä isän Jumala -- ei Ellenin Jumala, hän\nsanoi. -- Auta minua olemaan urhea, niin etten itkisi heidän edessään.\n\nPian kuului alhaalta rattaiden ratinaa ja kovia, varmoja ääniä. Sitten\nEllen juoksi läähättäen portaita yläkertaan kädessään musta puku, joka\noli kursittu kokoon halvasta villakankaasta.\n\n-- Rouva Hubbard sai sen juuri ajoissa valmiiksi, luojan kiitos.\nEn mistään hinnasta olisi halunnut sukulaistesi näkevän sinua\nilman surupukua. Eivät voi sanoa, etten minä olisi täyttänyt\nvelvollisuuttani. He ovat kaikki saapuneet: Uuden Kuun väki, Oliver\nja hänen Addie-rouvansa, Wallace Eva-tätisi kanssa, ja Ruth-tätisi --\nhänen nimensä on rouva Dutton. Kas niin, nyt olet valmis. Tule!\n\n-- Voinko panna kaulaani venetsialaiset helmet? kysyi Emilia.\n\n-- Onko mokomaa kuultu! Vai venetsialaisia helmiä surupuvun kanssa!\nHäpeä! Onko nyt sopiva aika turhamaisuuteen?\n\n-- Ei se ole turhamaisuutta, intti Emilia. -- Isä antoi minulle helmet\nviime jouluksi. Haluan näyttää heille, että omistan sentään jotakin.\n\n-- Älä nyt hassuttele! Tulehan nyt. Muista sitten käyttäytyä sievästi,\nettä he saavat sinusta edullisen käsityksen.\n\nEmilia laskeutui jäykästi portaita Ellenin edellä ja meni\nvierashuoneeseen. Siellä oli koolla kahdeksan henkeä, ja hän tunsi\nkahdeksan vieraan silmäparin tutkistelevan katseen. Mustassa puvussaan\nEmilia vaikutti kalpealta ja heiveröiseltä. Itkun jäljiltä hänen\nsilmänsä näyttivät suurilta ja syvään vajonneilta, ja niiden alla oli\ntummat varjot. Hän oli kauhean peloissaan ja tiesi sen itse - mutta\nMurrayt eivät saisi sitä nähdä. Hän nosti päänsä pystyyn ja kävi\nuljaasti koettelemukseensa.\n\n-- Tämä, sanoi Ellen pyöräyttäen hänet olkapäästä ympäri, on\nWallace-enosi.\n\nEmiliaa värisytti. Hän ojensi kylmän kätensä. Hän tunsi heti ettei\nvoisi pitää Wallace-enosta. Tämä oli musta, ankara ja ruma; silmäkulmat\nolivat uhkaavan pörhössä ja suu jäykkä ja säälimätön. Silmien alla oli\nisot pussit ja musta poskiparta oli huolellisesti leikattu. Emilialle\nselvisi siinä samassa, ettei hän koskaan voisi ihailla poskipartaa.\n\n-- Päivää, Emilia, sanoi Wallace-eno kylmästi ja kumartui jäykkänä\nsuutelemaan häntä poskelle.\n\nÄkillinen harmin aalto syöksähti Emilian mieleen. Kuinka eno uskalsi\nsuudella häntä -- mokomakin, joka oli vihannut isää ja hylännyt äidin.\nEmilia ei välittänyt hänen suudelmistaan. Salamannopeasti hän tempaisi\ntaskustaan nenäliinan ja pyyhki poskeaan.\n\n-- Katsokaas häntä! kuului epämiellyttävä ääni huoneen toiselta\npuolelta.\n\nWallace-eno näytti kovasti etsiskelevän sanoja ilmaistakseen\nnärkästyksensä. Toivottomana Ellen työnsi Emilian seuraavan istujan\neteen.\n\n-- Eva-tätisi, hän sanoi.\n\nEva-täti istui hartiahuiviin kääriytyneenä. Hänen kasvoillaan oli\nluulosairaan kärsivä ilme. Hän puristi Emilian kättä sanaa sanomatta.\nEikä Emiliakaan virkkanut mitään.\n\n-- Oliver-enosi, ilmoitti Ellen.\n\nEmilia piti melkoisesti Oliver-enon ulkomuodosta. Hän oli kookas ja\nlihava, punakka ja hauskan näköinen. Emilia ajatteli, ettei hän olisi\nmillänsäkään, jos eno suutelisi, vaikka hänellä olikin tuommoiset\nharjasmaiset valkoiset viikset. Mutta Oliver-eno oli ottanut oppia\nWallace-enon kokemuksesta.\n\n-- Saat hopearahan suukosta, hän kuiskasi hyväntahtoisesti. Oliver-eno\nhalusi osoittaa ystävyyttään ja myötätuntoaan, mutta Emilia ei\nkäsittänyt hänen leikinlaskuaan, vaan pani sen pahakseen.\n\n-- Minä en myy suukkoja, hän sanoi ja kohotti päänsä pystyyn ylhäisesti\nkuin aito Murray ainakin.\n\nOliver-eno nauroi partaansa ja näytti huvittuneelta. Mutta Emilia kuuli\nhuoneen toiselta puolen närkästyneen tuhahduksen.\n\nSitten oli Addie-täti. Hän oli yhtä punakka, lihava ja hauskan näköinen\nkuin miehensäkin ja hän pusersi ystävällisesti Emilian kylmää kättä.\n\n-- Miten jaksat, kultaseni? hän sanoi.\n\nTuo kultaseni tehosi Emiliaan, ja hän suli hiukan. Mutta seuraava\nsukulainen jähmetti hänet uudelleen. Se oli Ruth-täti -- Emilia tunsi\nhänet ennen kuin Ellen ennätti sanoa hänen nimensä, ja hän tiesi myös,\nettä juuri Ruth-täti oli sanonut \"katsokaas häntä\" ja tuhahtanut\nnenäänsä. Hän tunsi nuo kylmät harmaat silmät, sileiksi kammatut\nkiillottomat ruskeat hiukset, lyhyen lihavan vartalon, ohuthuulisen\ntiukan suun.\n\nRuth-täti ojensi sormenpäänsä, mutta Emilia ei tarttunut niihin.\n\n-- Anna tädillesi kättä, kuiskasi Ellen vihaisesti.\n\n-- Eihän hänkään anna, sanoi Emilia kirkkaalla äänellä. -- Miksi minun\nsitten pitäisi.\n\nRuth-täti laski halveksitut kätensä ristiin helmaansa.\n\n-- Sinä olet kovin huonosti kasvatettu lapsi, hän sanoi. -- Mutta muuta\nei tietysti voinut odottaakaan.\n\nÄkkiä Emilian tuli paha olla. Oliko hän käytöksellään tuottanut häpeää\nisälleen? Ehkä hänen sittenkin olisi pitänyt antaa kättä Ruth-tädille.\nMutta nyt oli liian myöhäistä -- Ellen oli jo temmannut hänet eteenpäin.\n\n-- Tämä on serkkusi, herra James Murray, sanoi Ellen kärsimättömänä\naivan kuin olisi halunnut mahdollisimman nopeasti päästä ikävästä\ntehtävästään.\n\n-- Jimmy-serkku, Jimmy-serkku, sanoi esitelty. Emilia katsoi häneen\nvakaasti ja piti hänestä heti ensi silmäyksellä.\n\nJimmy-serkulla oli pienet rusoposkiset tontun kasvot ja harmaa\njakoparta. Hänen kiiltävän ruskea tukkansa oli kihartunut hyvin\nepämurraymaisella tavalla; isot ruskeat silmät olivat ystävälliset\nja avoimet kuin lapsen. Sydämellisesti hän puristi Emilian kättä\nvilkaisten kuitenkin samalla vastapäätä istuvaan rouvasihmiseen.\n\n-- Hei, hei, tyttöseni! hän sanoi.\n\nEmilia alkoi hymyillä hänelle, mutta hänen hymynsä kehkeytyi niin\nhitaasti, että Ellen ennätti pyöräyttää hänet toisaalle, ennen kuin se\noli täysin puhjennut, ja Laura-täti sai sen. Laura-täti säpsähti ja\nkalpeni.\n\n-- Julian hymy, hän sanoi puoliääneen. Ja taas Ruth-täti tuhahti\nharmistuneesti nenäänsä.\n\nLaura-täti oli aivan toisen näköinen kuin muut sukulaiset. Hän oli\nmelkein kaunis; hänen kasvonsa olivat hienopiirteiset ja kuultavan\nkalpeat, ja harmahtavat hiukset olivat paksuilla palmikoilla, jotka\noli kiinnitetty neuloilla päälaelle. Mutta hänen silmänsä ne Emilian\nvoittivat. Hänen avoimet, sinisen siniset silmänsä. Niiden sinisyys\nteki niin voimakkaan vaikutuksen, että sitä oli mahdoton vastustaa. Ja\nhänen äänensä oli kaunis ja pehmeä.\n\n-- Rakas pieni lapsiraukka, hän sanoi ja kietoi Emilian ystävälliseen\nsyleilyyn.\n\nEmilia vastasi syleilyyn ja sai töin tuskin salatuksi kyynelensä\ntoisten sukulaisten katseilta. Onneksi Ellen työnsi hänet äkkiä ikkunan\nviereiseen nurkkaan.\n\n-- Ja tämä on Elisabet-tätisi.\n\nNiin niin, hän oli Elisabet-täti. Sen saattoi arvata. Hänellä oli\njäykkä, musta satiinipuku, niin jäykkä ja uhkea, että Emilia arveli\nsen olevan hänen paras pukunsa. Emilia oli siitä iloinen. Ajattelipa\nElisabet-täti isästä mitä tahansa, ainakin hän oli isän muistoksi\npukeutunut parhaaseen pukuunsa.\n\nJa Elisabet-täti oli hienon näköinen: pitkä, laiha ja jäykkä, piirteet\nkauniit ja paksut raudanharmaat kiharat mustan pitsimyssyn alla. Vaikka\nhänen silmänsä olivatkin teräksensiniset, ne olivat yhtä kylmät kuin\nRuth-tädin, ja hänen leveä suunsa oli tuikeasti yhteen puristettu.\nEmilia vetäytyi kuoreensa kohdatessaan hänen viileän, arvostelevan\nkatseensa. Hän olisi kernaasti tahtonut miellyttää Elisabet-tätiä, joka\nisännöi Uudessa Kuussa, mutta se tuntui mahdottomalta.\n\nElisabet-täti pudisti hänen kättään mitään sanomatta. Itse asiassa\nhän ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut. Elisabet Murray ei olisi\nhämmentynyt edes kuninkaan tai kenraalikuvernöörin edessä. Sukuylpeys\nolisi kyllä auttanut häntä suoriutumaan sellaisessa tilanteessa; mutta\nhän tunsi itsensä avuttomaksi tämän kummallisen, avokatseisen lapsen\nedessä, joka oli jo osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin taipuisa ja\nnöyrä. Elisabet Murray ei halunnut saada nenälleen niin kuin Wallace ja\nRuth.\n\n-- Mene sohvalle istumaan, käski Ellen.\n\nEmilia istahti sohvalle. Hän oli heiveröinen ja katseli maahan, mutta\ntunsi olonsa lannistumattomaksi. Hän laski kätensä ristiin syliinsä ja\nnosti toisen nilkan toisen päälle. Heidän piti nähdä, ettei hän ollut\nvailla hyviä tapoja.\n\nEllen oli poistunut keittiöön iloissaan siitä, että esittely oli\nohi. Emilia ei pitänyt Ellenistä, mutta tämän lähdettyä hän tunsi\nitsensä hylätyksi. Hän oli nyt yksin arvosteltavana. Hän olisi antanut\nvaikka mitä, jos olisi päässyt livahtamaan huoneesta. Mutta samalla\nhänen mielessään oli kypsymässä päätös kirjoittaa kaikesta vanhaan\nmuistikirjaan. Se olisikin hauskaa; hän kuvailisi heitä kaikkia --\nkyllä hän osaisi. Ruth-tädin silmille hänellä oli jo oikea sana:\nkivenharmaat. Ne olivat aivan kuin kiveä, yhtä kovat, kylmät ja\nsäälimättömät. Mutta sitten hän tunsi pistoksen sydämessään: isä ei\nvoisi enää koskaan lukea hänen muistikirjaansa.\n\nMutta siitä huolimatta hänestä tuntui, että olisi hauskaa kirjoittaa\nkaikki muistiin. Kuinka hän parhaiten voisi kuvata Laura-tädin silmiä?\nNe olivat kauniit. Jos niitä sanoisi vain sinisiksi, se ei tuntuisi\nmiltään; sadoilla ihmisillä on siniset silmät. Ah, nyt hän tiesi:\nsinilähteet -- juuri ne ne olivat.\n\nJa nyt tuli leimahdus.\n\nEnsimmäisen kerran sen kamalan illan jälkeen, jolloin Ellen\nkohtasi hänet kynnyksellä. Hän oli jo luullut, ettei se voisi enää\nmilloinkaan palata. Mutta nyt, kaikkein yllättävimmässä tilanteessa ja\nmahdottomimmalla hetkellä se oli tullut: hän oli nähnyt sielunsa silmin\nsiihen ihmeelliseen maailmaan, joka oli verhon takana. Rohkeus ja toivo\ntulivat hänen sieluunsa. Hän kohotti päätään ja katsoi pelottomasti\nympärilleen -- hävyttömästi, sanoi Ruth-täti jälkeenpäin.\n\nNiin, hän kirjoittaisi varmasti kaikista heistä, kuvaisi jok'ainoan:\nsuloisen Laura-tädin, kiltin Jimmy-serkun, ankaran vanhan Wallace-enon\nja Oliver-enon, jonka kasvot olivat kuin täysikuu, komean\nElisabet-tädin ja häijyn Ruth-tädin.\n\n-- Hän on hennon näköinen lapsi, sanoi Eva-täti äkkiä kärsivällä\nvärittömällä äänellään.\n\n-- Mitä muuta voisi odottaa? sanoi Addie-täti huokaisten; Emilian\nmielestä huokaus kuulosti kolkon merkitsevältä. -- Hän on liian kalpea.\nJos hänellä olisi hiukan väriä poskillaan, hän ei olisi hullumman\nnäköinen.\n\n-- Vaikea sanoa kenen näköinen hän on, sanoi Oliver-eno katsoen\nEmiliaan kiinteästi.\n\n-- Murray hän ei ole, sen näkee heti, sanoi Elisabet-täti varmasti ja\nmoittivasti.\n\n-- Ne puhuvat minusta aivan kuin en olisikaan täällä, ajatteli Emilia;\nhäntä harmitti sukulaisten sopimaton käytös.\n\n-- En minä sanoisi häntä Starriksikaan, sanoi Oliver-eno. -- Minusta\nhänessä on eniten Byrdien näköä; hänellä on isoäidin hiukset ja silmät.\n\n-- Nenä on vanhan Yrjö Byrdin, sanoi Ruth-täti äänellä, josta kaikille\nselvisi, mitä hän ajatteli vanhan Yrjön nenästä.\n\n-- Hänellä on isänsä otsa, sanoi Eva-tätikin moittivaan äänensävyyn.\n\n-- Hymy on ainakin äidin, sanoi Laura-täti, vaikka niin hiljaa ettei\nkukaan sitä kuullut.\n\n-- Ja Julian silmäripset. Eikös Julialla ollut hyvin pitkät\nsilmäripset? sanoi Addie-täti.\n\nEmilian sietämiskyvyn raja oli saavutettu.\n\n-- Minusta alkaa tuntua kuin olisin tehty vain paloista ja paikoista,\nhän huudahti närkästyneenä.\n\nMurrayt tuijottivat häneen. Ehkä heidän oli hiukan paha olla, sillä\nei heistä yksikään toki ollut hirviö; he olivat kaikki inhimillisiä,\nkuka enemmän, kuka vähemmän. He olivat niin ällistyneitä, ettei kukaan\nosannut sanoa sanaakaan, ennen kuin Jimmy-serkku rikkoi hiljaisuuden\nnaurahtamalla. Se oli hillitty naurahdus, jossa ei ollut vähääkään\nilkeämielisyyttä.\n\n-- Se on oikein, tyttöseni, hän sanoi. -- Anna niille takaisin, pidä\npuoliasi.\n\n-- Jimmy! sanoi Ruth-täti. Jimmy alistui. Ruth-täti katsoi Emiliaan.\n\n-- Kun minä olin pikkuinen tyttö, hän sanoi, en koskaan avannut suutani\nennen kuin minulle puhuttiin.\n\n-- Mutta ellei kukaan milloinkaan sanoisi mitään ennen kuin hänelle\npuhutaan, ei syntyisi ensinkään keskustelua, koetti Emilia todistaa.\n\n-- Minä en koskaan väittänyt vastaan, jatkoi Ruth-täti ankarasti. --\nNiihin aikoihin pikku tytöt saivat kunnollisen kasvatuksen. Me olimme\nkohteliaita vanhempia kohtaan ja kunnioitimme heitä. Meille osoitettiin\noma paikkamme, eikä siinä ollut vastaan pyristelemistä.\n\n-- Mutta teillä ei sitten ollut koskaan oikein hauskaa, sanoi Emilia --\nja haukkoi samassa tyrmistyneenä henkeään. Hän ei ollut aikonut sanoa\nääneen mitä oli ajatellut. Mutta isän kanssa seurustellessaan hän oli\ntottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa.\n\n-- Hauskaa! sanoi Ruth-täti loukkaantuneella äänellä. -- Minä en\najatellut hauskuutta, kun oli pikku tyttö.\n\n-- Ymmärrän sen, sanoi Emilia vakavana. Hänen äänensä ja käytöksensä\noli kunnioittava, sillä hän halusi kaikin mokomin korjata\nhairahduksensa. Mutta Ruth-täti näytti siltä kuin olisi tahtonut lyödä\nhäntä korvalle. Tuo lapsi sääli häntä, häpäisi surkuttelemalla hänen\nsäädyllistä, moitteetonta lapsuuttaan. Se oli sietämätöntä, etenkin kun\nsäälijä oli Starreja. Ja tuo kelvoton Jimmy uskalsi taas hykerrellä!\nMiksei Elisabet kieltänyt häntä.\n\nOnneksi ovelle ilmestyi samassa Ellen Greene ilmoittamaan, että\nillallinen oli valmis.\n\n-- Sinun täytyy odottaa, hän kuiskasi Emilialle. -- Pöydässä ei ole\ntilaa sinulle.\n\nEmilia ilahtui. Hän tiesi ettei voisi syödä palastakaan sukulaisten\nnähden. Tädit ja enot lähtivät jäykkinä huoneesta katsomattakaan häneen\n-- kaikki muut paitsi Laura-täti: tämä kääntyi ovella ja heitti hänelle\nsalavihkaa lentosuukon. Ennen kuin Emilia ehti vastata Ellen riensi\nsulkemaan oven.\n\nEmilia jäi yksin huoneeseen, joka vähitellen hämärtyi. Ylpeys joka oli\ntukenut häntä sukulaisten läsnä ollessa, haihtui äkkiä, ja hän tunsi\nkyynelten pyrkivän esiin. Hän meni suoraa päätä suljetulle ovelle\nhuoneen päähän ja astui sisään.\n\nIsän arkku oli entisen makuuhuoneen keskellä. Sen päällä oli kukkia\n-- Murrayt olivat siinäkin täyttäneet sovinnaisuuden vaatimukset.\nWallace-enon tuoma valkoisista ruusuista tehty iso ankkuri komeili\npienellä pöydällä pääpuolessa. Emilia ei voinut nähdä isänsä kasvoja,\nsillä lasilla oli Ruth-tädin valkoinen hyasinttikimppu, eikä hän\nuskaltanut siirtää sitä pois. Mutta hän kyyristyi lattialle ja laski\nposkensa arkun kiillotettua laitaa vasten.\n\nSiitä he tapasivat hänet illalliselta tullessaan nukkumasta. Laura-täti\nnosti hänet ylös ja sanoi:\n\n-- Minä vien lapsiraukan vuoteeseen, hän on lopen väsynyt. Emilia avasi\nsilmänsä ja katsoi unisena ympärilleen.\n\n-- Saanko ottaa Mikin mukaani? hän kysyi.\n\n-- Kuka on Mikki?\n\n-- Minun kissani, iso harmaa kissa.\n\n-- Kissa! puuskahti Elisabet-täti kauhistuneena. -- Et saa ottaa kissaa\nhuoneeseesi.\n\n-- Miksi ei? Edes tämän ainoan kerran? pyysi Laura.\n\n-- Ei missään tapauksessa, sanoi Elisabet-täti. -- Kissa on hyvin\nepäterveellinen makuuhuoneessa. Kylläpäs sinä puhutkin, Laura. Vie\nlapsi vuoteeseen ja katso että hänellä on riittävästi vuodevaatteita.\nYö on kylmä. Kissoista en halua enää kuulla sanaakaan.\n\n-- Mikki on puhdas kissa, sanoi Emilia. -- Se pesee itsensä joka päivä.\n\n-- Vie hänet vuoteeseen, Laura, sanoi Elisabet-täti eikä ollut\nkuulevinaan Emilian puolustelua.\n\nLaura-täti myöntyi kiltisti. Hän kantoi Emilian yläkertaan, auttoi\nhäntä riisuutumaan ja peitti hänet vuoteeseen. Emilia oli kovin uninen,\nmutta ennen kuin hän ennätti täysin nukahtaa, hän tunsi jotakin\npehmeää ja lämmintä, joka kehräsi hänen olkansa vieressä. Laura-täti\noli hiipinyt alas, löytänyt Mikin ja tuonut sen hänen luokseen.\nElisabet-täti ei kuullut siitä hiiskaustakaan, eikä Ellen Greenekään\nuskaltanut vastustaa, sillä olihan Laurakin Uuden Kuun Murrayita.\n\n\n\n\n4.\n\nSUKUNEUVOTTELU\n\n\nEmilian herätessä aamulla oli jo valoisa päivä. Matalasta\nuutimettomasta ikkunasta näkyi auringonnousun rusotus, ja yksi\nainoa himmeä tähti loisti vielä vihertävällä taivaalla Kokkahongan\nyläpuolella. Räystäissä suhisi raikas, vieno aamutuuli. Ellen Greene\nmakasi isossa vuoteessa ja kuorsasi kuuluvasti. Muuten pikku talossa\nvallitsi syvä hiljaisuus.\n\nTätä tilaisuutta Emilia oli odottanut. Varovaisesti hän puikahti\nvuoteestaan, hiipi varpaillaan huoneen poikki ja avasi oven. Mikki\nnousi matolta huoneen keskeltä ja seurasi Emiliaa hieroen lämmintä\nkylkeään hänen kylmiä nilkkojaan vasten. Emilialla oli hiukan huono\nomatunto, kun hän lähti hiipimään alas pimeitä portaita. Kylläpä\nportaat narisivat, varmaan kaikki heräisivät! Mutta ketään ei näkynyt,\nja Emilia pääsi onnellisesti alas ja pujahti vierashuoneeseen\nhengähtäen helpotuksesta sulkiessaan oven. Hän melkein juoksi huoneen\npoikki toiselle ovelle.\n\nRuth-tädin kukkavihko lepäsi vielä arkun lasilla. Emilia puristi\nhuulensa tiukasti yhteen, mikä teki hänet omituisesti Elisabet-tädin\nnäköiseksi, tarttui kukkavihkoon ja laski sen lattialle.\n\n-- Voi isä, isä, hän kuiskasi puristaen kädellään kurkkuaan\ntukahduttaakseen itkunsa. Nämä olivat hänen jäähyväisensä; hän tahtoi\nolla kahden kesken isänsä kanssa -- hän ei tahtonut hyvästellä häntä\nsukulaisten kuullen.\n\nIsä näytti kauniilta. Kaikki tuskan uurteet olivat hävinneet; hän\noli miltei poikamaisen näköinen, mutta hiukset olivat hopeanharmaat.\nJa hänen huulillaan oli ilahtunut, viisas hymy, ikään kuin hän äkkiä\nolisi keksinyt jotakin yllättävän kaunista ja hämmästyttävää. Vaikka\nEmilia oli lukemattomat kerrat nähnyt isän hymyilevän eläessään, hän ei\nkoskaan ollut nähnyt hänen kasvoillaan tällaista hymyä.\n\n-- Isä, minä en itkenyt heidän nähtensä, hän kuiskasi. -- Enkä\nvarmastikaan tuottanut Starreille häpeää. Ei kai sinunkaan mielestäsi\nollut Starrien häpäisemistä, vaikka en antanut kättä Ruth-tädille? Hän\nei todella halunnut sitä. Voi isä, en usko kenenkään heistä pitävän\nminusta, paitsi Laura-tädin. Nyt minun täytyy hiukan itkeä, isä.\n\nHän painoi kasvonsa kylmälle lasille ja nyyhkytti katkerasti. Mutta\nvain vähän aikaa. Hänen oli sanottava hyvästi ennen kuin joku tapaisi\nhänet täältä. Hän nosti päänsä ja katsoi pitkään ja vakavasti isän\nrakkaita kasvoja.\n\n-- Hyvästi, rakas isä, hän kuiskasi itku kurkussa. Pyyhkäisten\nkyynelet, jotka sumensivat näön, hän laski Ruth-tädin kukka-asetelman\npaikoilleen, niin että se lopullisesti peitti isän kasvot. Sitten hän\npujahti ulos aikoen sukkelasti palata huoneeseensa. Ovella hän oli\nmelkein kompastua Jimmy-serkkuun: tämä istui siinä tuolilla suureen\nruudulliseen aamutakkiin kääriytyneenä ja syötti Mikkiä.\n\n-- Hst, kuiskasi Jimmy taputtaen tyttöä olalle. -- Kuulin sinun\nhiipivän alas ja tulin perässäsi. Tiesin mitä aioit. Istuin tässä,\njotteivät toiset ryntäisi huoneeseen. Kas tässä, ota nämä ja juokse\ntakaisin vuoteeseen, tyttöseni.\n\n'Nämä' olivat piparminttukaramelleja. Emilia puristi tötterön\nkouraansa ja pakeni yöpaitaansa häveten huoneeseensa. Hän inhosi\npiparminttukaramelleja eikä koskaan syönyt niitä, mutta se että\nJimmy-serkku oli antanut ne hänelle sai hänen sydämensä sykkimään\nilosta. Ja Emilia piti siitäkin, että Jimmy-serkku oli sanonut häntä\n'tyttöseksi'. Hän oli luullut, ettei kukaan enää puhuttelisi häntä\nherttaisilla hyväilynimillä. Isällä niitä oli ollut monta monituista:\nsydänkäpyseni, kultaseni, Emilia-lapsukainen, rakas pikku kullanmuru,\nsilmäteräni, keijuni. Nimet olivat vaihdelleet mielialojen mukaan,\nmutta Emilia oli pitänyt niistä kaikista.\n\nJimmy-serkku oli hyvä. Olipa hänellä mitä muita vikoja tahansa, niin\nsydän hänellä ainakin oli paikallaan. Emilia oli niin kiitollinen,\nettä pakotti vuoteeseen päästyään itsensä syömään yhden hänen\nkaramelleistaan.\n\nHautajaiset olivat aamupäivällä. Kerrankin oli laakson pikku talo\ntäynnä ihmisiä. Arkku nostettiin vierashuoneeseen, ja surevan näköiset\nMurrayt istuivat sen ympärillä muodollisen jäykkinä keskellään\nmustapukuinen kalpea ja kankea Emilia. Hän istui Elisabet-tädin ja\nWallace-enon välissä uskaltamatta liikuttaa jäsentäkään. Ainoatakaan\ntoista Starria ei ollut saapuvilla, sillä Emilian isällä ei ollut\nlähisukulaisia.\n\nKun jumalanpalvelus oli päättynyt, Murrayt nousivat ja kiersivät arkun\nluodakseen vainajaan asiaankuuluvan jäähyväiskatseen. Elisabet-täti\ntarttui Emilian käteen ja koetti vetää hänet mukanaan, mutta Emilia\nveti kätensä takaisin ja pudisti päätään. Hän oli jo hyvästellyt.\nElisabet-täti näytti hetken haluavan pitää kiinni vaatimuksestaan\n-- sitten hän meni ankaran näköisenä yksin esiintyen Murrayna\nsormenpäitään myöten. Hautajaisissa toraileminen ei ollut soveliasta.\n\nDouglas Starr aiottiin viedä Charlottetowniin ja haudata vaimonsa\nviereen. Kaikki Murrayt lähtivät saattamaan, mutta Emilian oli määrä\njäädä kotiin. Hän katseli surusaattoa: se nousi pitkää ruohoista mäkeä\nharmaassa tihkusateessa, joka oli juuri alkanut. Emilia oli mielissään\nsateesta; monta kertaa hän oli kuullut Ellen Greenen sanovan, että\nonnellinen se vainaja, jonka arkulle satoi. Ja tuntui helpommalta nähdä\nisän lähtevän tässä ystävällisen lauhassa usvassa kuin hymyilevässä\nauringonpaisteessa.\n\n-- Täytyy sanoa, että hautajaiset olivat oikein kauniit, sanoi Ellen\nGreene hänen olkansa takaa. -- Kaikki sujui niin kuin pitikin. Jos\nisäsi katseli sitä taivaasta, hän oli varmaan mielissään.\n\n-- Ei hän ole taivaassa, sanoi Emilia.\n\n-- Herra hyvästi siunatkoon! Voi noita lapsia! saattoi Ellen vain\nparahtaa.\n\n-- Hän ei ole vielä siellä. Hän on vasta matkalla. Hän lupasi odotella\nja kulkea hitaasti, niin että saan hänet kiinni sitten kun minä tulen.\nToivottavasti siihen ei ole kovin pitkä aika.\n\n-- Tuollainen toivomus on synti, kauhea synti, torui Ellen. Kun\nviimeiset rattaat olivat kadonneet näkyvistä, Emilia palasi\narkihuoneeseen, otti kirjakaapista kirjan ja upposi nojatuoliin. Mutta\nhän ei lukenut vaan ajatteli. Hän tiesi sukulaisten tulevan takaisin\niltapäivällä. Ja hän arvasi, että silloin hänen kohtalonsa luultavasti\nratkaistiin. \"Puhutaan asiasta sitten kun on tultu\", hän oli kuullut\nWallace-enon sanovan aamiaisen jälkeen. Vaisto sanoi hänelle mikä asia\noli. Hän olisi antanut vaikka toisen korvansa kunhan vain toisella\nolisi kuullut mitä he sanoivat. Mutta hän tiesi varsin hyvin, että\nhänet lähetettäisiin pois tieltä. Niinpä hän ei hämmästynyt, kun Ellen\niltahämärissä tuli sanomaan:\n\n-- On parasta että menet yläkertaan, Emilia. Tätisi ja enosi tulevat\ntänne keskustelemaan.\n\n-- Enkö saisi auttaa sinua illallisen valmistuksessa? kysyi Emilia.\nHän ajatteli, että jos hän kulkisi edestakaisin keittiön ovessa, hän\nsaattaisi kuulla sanan tai pari.\n\n-- Et. Sinusta on enemmän vaivaa kuin apua. Mars vain matkaan!\n\nEllen tallusti keittiöön jäämättä katsomaan totteliko Emilia. Emilia\nnousi vastahakoisesti. Miten hän voisi yöllä nukkua, ellei saisi\ntietää miten hänen kävisi? Ja hän oli aivan varma, ettei päätöstä\nilmoitettaisi hänelle ennen kuin huomenna, jos silloinkaan.\n\nHänen katseensa osui keskellä huonetta olevaan pitkään pöytään. Sitä\npeitti iso liina, jonka raskaat laskokset ulottuivat lattiaan saakka.\nMustat sukat vilahtivat matolla, laskokset häilähtelivät -- ja sitten\nseurasi hiljaisuus. Emilia istuutui mukavasti pöydän alla ja ryhtyi\nvoitonriemuisena odottamaan. Hän kuulisi nyt mitä päätettiin, eikä\nkukaan tietäisi mitään.\n\nHänelle ei ollut koskaan sanottu, ettei salakuuntelua pidetty oikein\nsopivana; siihen ei ollut ilmaantunut aihetta niin kauan kuin hän eli\nisän kanssa. Hän piti kerrassaan onnenpotkuna, että hänen mieleensä oli\njuolahtanut piiloutua pöydän alle. Hän saattoi jopa hiukan nähdäkin\nliinan läpi. Hänen sydämensä sykki jännityksestä niin rajusti, että hän\npelkäsi sen kuuluvan.\n\nTädit ja sedät tulivat sisään ja istuutuivat pitkin seinänvieriä.\nEmilia pidätti hengitystään. Muutamaan minuuttiin kukaan ei puhunut,\nvaikka Eva-täti huokaili syvään ja raskaasti. Wallace-eno karisti\nsitten kurkkuaan ja sanoi:\n\n-- No niin, mitä teemme lapselle?\n\nKukaan ei kiirehtinyt vastaamaan. Emiliasta tuntui, etteivät he\nhalunneetkaan vastata. Lopulta Eva-täti sanoi valittavasti:\n\n-- Hän on juonikas ja omituinen lapsi. En ymmärrä häntä vähääkään.\n\n-- Minusta tuntuu, että hänellä on jonkinlainen taiteilijaluonne,\nhuomautti Laura-täti arasti.\n\n-- Hemmoteltu lapsi, sanoi Ruth-täti jyrkästi. -- Sanon suoraan, ettei\nole niinkään helppoa saada hänet parantamaan tapansa.\n\nPieni salakuuntelija käänsi päätään ja loi pöytäliinan lävitse\nRuth-tätiin halveksivan katseen. -- Eiköhän vain omissa tavoissasi ole\nparantamista. Emilia ei uskaltanut edes kuiskata, mutta hän muodosti\nsanat huulillaan ja se helpotti paljon.\n\n-- Olen samaa mieltä, sanoi Eva-täti. -- Minä en ainakaan tunne\npystyväni siihen.\n\n(Emilia käsitti, ettei Wallace-eno aikonut ottaa häntä, ja tuli\niloiseksi.)\n\n-- Kyllä asia on niin, että Nancy-tädin pitäisi ottaa hänet, sanoi\nWallace-eno. -- Hänellä on enemmän tämän maailman hyvyyttä kuin\nkenelläkään meistä.\n\n-- Tiedät hyvin, ettei Nancy-tädin mieleen unissakaan juolahtaisi\nottaa häntä, sanoi Oliver-eno. -- Hän on sitä paitsi aivan liian\nvanha kasvattamaan lasta -- hän ja Caroline, se vanha noita-akka. En\nusko että kumpikaan heistä on edes ihminen. Ottaisin itse mielelläni\nEmilian, mutta tuskin voin. Minulla on suuri perhe huollettavana.\n\n-- Luultavasti hän ei elä kauan kenenkään rasituksena, sanoi\nElisabet-täti reippaasti. -- Kuolee keuhkotautiin kuten isänsäkin.\n\n(-- En varmasitkaan kuole! huusi Emilia -- tai ainakin ajatteli\nniin painokkaasti, että melkein tunsi huutavansa. Hän unohti, että\noli toivonut kuolevansa tavoittaakseen isänsä. Nyt hän tahtoi elää\nnäyttääkseen Murrayille, että he olivat erehtyneet. -- Nyt en missään\ntapauksessa aio kuolla. Aion elää iankaiken ja minusta tulee kuuluisa\nkirjailija -- saatpas vain nähdä, että niin käy, Elisabet Murray-täti!)\n\n-- Heikon näköinen hän kyllä on, myönsi Wallace-eno.\n\n(Emilia kevensi tunteitaan virnistämällä Wallace-enolle pöytäliinan\ntakaa. -- Jos minä joskus saan porsaan, annan sille enon nimen, hän\najatteli ja oli kostoon tyytyväinen.)\n\n-- Mutta jonkun on kuitenkin pidettävä hänestä huolta niin kauan kuin\nhän elää, vai mitä? sanoi Oliver-eno.\n\n(-- Olisi ihan oikein, jos minä kuolisin ja teillä olisi sitten koko\nloppuelämänne kauhean huono omatunto, ajatteli Emilia. Oliver-enon\nsanoja seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuvitteli hautajaisiaan,\nvalitsi kantajansa ja koetti löytää sopivan virrensäkeistön\nkaiverrettavaksi hautakiveensä. Mutta ennen kuin hän pääsi siitä\nselville, WalIace-eno alkoi jälleen.)\n\n-- Tällä tavoin emme pääse mihinkään. Meidän on pakko pitää huolta\nlapsesta --\n\n(-- Kunpa eno ei sanoisi minua lapseksi, ajatteli Emilia katkerana.)\n\n-- ... ja jonkun meistä on annettava hänelle koti. Julian tytärtä ei\nvoi jättää vieraiden armoille. Omasta puolestani minun on sanottava,\nettei Evan terveys salli hänen hoitaa ja kasvattaa lasta --\n\n-- Ja vielä sellaista lasta, sanoi Eva-täti. (Emilia näytti kieltään\nEva-tädille.)\n\n-- Pieni orpoparka, virkkoi Laura-täti lempeästi. (Sillä hetkellä suli\nEmilian sydämestä jää. Hän oli liikuttunut ja hyvillään, kun häntä niin\nhellästi sanottiin pieneksi orpoparaksi.)\n\n-- Tuskin sinun kannattaa häntä liian paljon sääliä, Laura, sanoi\nWallace-eno päättävästi. -- Ilmeisesti hän on hyvin tunteeton. En ole\nnähnyt hänen vuodattavan ainoatakaan kyyneltä sen jälkeen kun tulimme\ntänne.\n\n-- Huomasitteko, ettei hän edes tahtonut luoda isäänsä viimeistä\nsilmäystä? kysyi Elisabet-täti.\n\nJimmy-serkku katsoi äkkiä kattoon ja vihelsi.\n\n-- Hän tuntee niin paljon, että hänen täytyy se salata, sanoi\nLaura-täti. Wallace-eno tuhahti.\n\n-- Eikö sinun mielestäsi, Elisabet, meidän pitäisi huolehtia hänestä?\njatkoi Laura arasti.\n\nElisabet-täti liikahti levottomasti.\n\n-- En usko hänen viihtyvän Uudessa Kuussa kolmen vanhan ihmisen\nseurassa.\n\n(-- Viihtyisin varmasti, ajatteli Emilia.)\n\n-- Ruth, mitä sinä ajattelet? sanoi Wallace-eno. -- Sinähän asut aivan\nyksin isossa talossa. Saattaisi olla mukavaakin saada seuraa.\n\n-- Minä en pidä hänestä, sanoi Ruth-täti terävästi. -- Hän on viekas\nkuin käärme.\n\n-- Järkevällä ja huolellisella kasvatuksella voidaan monta hänen\nvikaansa korjata, sanoi Wallace-eno painokkaasti.\n\n(-- Minä en halua, että niitä korjataan. Emilia tuli yhä\nkiukkuisemmaksi pöydän alla. -- Pidän enemmän omista vioistani\nkuin teidän -- teidän -- hän haparoi mielessään sanaa kunnes\nvoitonriemuisena muisti erään isänsä sanonnan -- teidän katalista\nhyveistänne.)\n\n-- Tuskinpa, sanoi Ruth-täti purevalla äänellä. -- Ei omena putoa\nkauaksi puusta. Mitä Douglas Starriin tulee, oli kerrassaan\nhäpeämätöntä tuolla tavoin kuolla ja jättää lapsi aivan pennittömäksi.\n\n-- Tekikö hän sen tahallaan? kysyi Jimmy-serkku leppoisasti. Hän puhui\nnyt ensimmäisen kerran.\n\n-- Hän oli epäonnistunut raukka, tuhahti Ruth-täti.\n\n-- Eikä ollut -- ei ikinä, parkaisi Emilia työntäen äkkiä päänsä\nnäkyviin pöytäliinan alta.\n\nHetkisen Murrayt istuivat ääneti ja liikkumatta aivan kuin hänen\nhuudahduksensa olisi muuttanut heidät kiveksi. Sitten Ruth-täti nousi,\ntuli pöydän luo ja nosti liinaa, jonka taakse Emilia oli kauhistuneena\nkätkeytynyt huomattuaan mitä oli tehnyt.\n\n-- Nouse ja tule esiin, Emilia Starr, sanoi Ruth-täti.\n\nEmilia Starr kömpi esille. Hän ei ollut erityisen peloissaan -- siksi\nvihainen hän oli. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi ja posket\ntulipunaisiksi.\n\n-- Mikä pikku kaunotar -- totisesti oikea pikku kaunotar! sanoi\nJimmy-serkku. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Ruth-täti otti\npuheenvuoron.\n\n-- Sinä hävytön pikku salakuuntelija, hän sanoi. -- Tässä Starrien veri\nnyt näyttäytyy -- kukaan Murray ei olisi koskaan keksinyt tuollaista.\nSinun sietäisi saada vitsaa.\n\n-- Isä ei ollut epäonnistunut raukka, huusi Emilia vihasta kiehuen. --\nSinulla ei ole oikeutta sanoa häntä siksi. Ei sellainen ihminen voi\nolla epäonnistunut raukka, jota on rakastettu niin paljon kuin isää. En\nusko, että kukaan on ikinä rakastanut sinua täti! Niin että sinä olet\nepäonnistunut raukka. En minä aio kuolla keuhkotautiin.\n\n-- Käsitätkö sinä, mihin häpeälliseen tekoon olet syyllistynyt? kysyi\nRuth-täti vimmoissaan.\n\n-- Halusin kuulla miten minun käy, huusi Emilia. -- En tiennyt, että\nse oli niin kauhea teko -- en tiennyt, että te sanoisitte minusta niin\nhirveitä asioita.\n\n-- Salakuuntelijat eivät koskaan kuule itsestään hyvää, sanoi Elisabet\npainokkaasti. -- Äitisi ei olisi koskaan tehnyt tuollaista, Emilia.\n\nEmilia-paran uljuus katosi. Hän tunsi itsensä syylliseksi ja\nonnettomaksi -- voi, kuinka onnettomaksi. Näytti siltä, että hän oli\ntietämättään tehnyt kauhean synnin.\n\n-- Mene yläkertaan, käski Ruth-täti.\n\nEmilia lähti vastaan sanomatta. Mutta sitä ennen hän katsoi ympärilleen.\n\n-- Tuolla pöydän alla minä irvistin Wallace-enolle ja näytin\nEva-tädille kieltä, hän sanoi.\n\nHän sanoi sen surullisesti haluten perin pohjin tunnustaa kaikki\nhairahduksensa. Mutta koska niin helposti käsitämme toisemme\nväärin, Murrayt luulivat hänen olevan tahallaan nenäkäs. Kun ovi\noli sulkeutunut hänen jälkeensä, kaikki muut paitsi Laura-täti ja\nJimmy-serkku pudistivat päätään ja huokasivat.\n\nEmilia nousi yläkertaan syvästi nöyryytettynä. Hän tunsi tehneensä\nrikoksen, joka antoi sukulaisille oikeuden halveksia häntä. He\nuskoivat, että hänen huono käytöksensä johtui Starrien verenperinnöstä\n-- eikä hän ollut edes saanut tietää tulevaa kohtaloaan.\n\nHän vilkaisi synkästi peilin pikku Emiliaan.\n\n-- En minä tiennyt, enhän minä tiennyt, hän kuiskasi. -- Mutta nyt\ntiedän, hän lisäsi äkkiä tarmokkaasti, enkä koskaan, koskaan enää tee\nniin.\n\nHetken hänen teki mieli heittäytyä vuoteelle itkemään. Hän et voisi\nkestää tätä tuskaa ja häpeää. Sitten hänen katseensa osui vanhaan\nkellastuneeseen muistikirjaan, joka oli pienellä pöydällä.\n\nMinuuttia myöhemmin Emilia istui vuoteessaan jalat ristissä ja\nkirjoitti niin innokkaasti vanhaan vihkoonsa, että tylppä lyijykynän\npätkä suorastaan lensi riviltä toiselle, posket alkoivat punoittaa\nja silmät hehkua. Hän unohti Murrayt, vaikka heistä juuri kirjoitti,\nunohti nöyryytyksensä, vaikka kuvasikin juuri äskeisiä tapahtumia.\nTunnin verran hän kirjoitti savuavan pikku lampun kurjassa valossa,\ntuijotti vain silloin tällöin ikkunasta iltausvan tanssia yrittäessään\netsiä sopivaa sanaa; löydettyään sen hän huokasi onnellisena ja jatkoi\nkirjoittamista.\n\nKuullessaan Murrayin tulevan yläkertaan hän työnsi muistikirjan\nsivuun. Hän oli kertonut koko tapauksen ja Murrayin perheneuvottelun\nja lopettanut kuvauksen liikuttavaan välähdykseen omasta\nkuolinvuoteestaan, jonka ympärillä Murrayt seisoivat pyytämässä häneltä\nanteeksi. Ensin hän pani Ruth-tädin oikein polvistumaan. Sitten kynä\nkohosi -- Ruth-täti ei voisi koskaan olla niin katuvainen, hän ajatteli\nja pyyhki rivin.\n\nTuska ja nöyryytys olivat hänen kirjoittaessaan haihtuneet. Hän oli\nväsynyt, mutta muuten varsin tyytyväinen. Oli ollut hauskaa keksiä\nsanoja, jotka sopivat Wallace-enoon, ja erityisen tyytyväinen hän oli\nkuvatessaan Ruth-tätiä 'pieneksi pyöreäksi tylleröksi'.\n\n-- Mitä ihmettä enot ja tädit sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä\nheistä oikein ajattelen, hän kuiskasi itsekseen käpertyessään sänkyyn.\n\n\n\n\n5.\n\nTIMANTTI TIMANTTIA LEIKKAA\n\n\nAamiaisen jälkeen Emilia kutsuttiin olohuoneeseen.\n\nSiellä olivat kaikki -- koko suku. Katsellessaan keväisessä\nauringonpaisteessa istuvaa Wallece-enoa Emilia huomasi, ettei\nsittenkään ollut löytänyt aivan oikeata sanaa kuvaamaan tämän tylyyttä.\n\nElisabet-täti seisoi totisena pöydän luona kädessään joitakin papereita.\n\n-- Emilia, hän sanoi, eilen illalla emme kyenneet päättämään, kuka\nottaisi huolehtiakseen sinusta. Minun täytyy sanoa, ettei kukaan\nmeistä ole kovin innokas ottamaan sinua, sillä olet käyttäytynyt hyvin\nhuonosti.\n\n-- Voi Elisabet, hän -- Emiliahan on sisaremme lapsi, vastasi Laura.\n\nElisabet nosti juhlallisesti kättään.\n\n-- Minä hoidan tämän asian, Laura. Pyydän, älä keskeytä minua. Kuten\nsanoin, Emilia, emme saaneet päätetyksi, kuka pitäisi sinusta huolen.\nJimmy-serkun ehdotuksesta päätimme sen vuoksi ratkaista asian arvalla.\nNäihin paperilappuihin olen kirjoittanut nimemme. Vedä yksi lippu, ja\nse jonka nimi siinä on, antaa sinulle kodin.\n\nElisabet-täti ojensi paperilippuja. Emilia vapisi niin rajusti, ettei\naluksi kyennyt vetämään. Kauheata -- tuntui kuin hänen olisi ummessa\nsilmin täytynyt ratkaista oma kohtalonsa.\n\n-- Vedä, sanoi Elisabet-täti järkähtämättömänä kuin kohtalo.\n\nEmilia puri hammasta ja veti. Elisabet-täti otti lipun hänen\nvapisevasta pikku kädestään ja piteli sitä ylhäällä. Siinä oli hänen\noma nimensä: Elisabet Murray. Laura Murray kohotti äkkiä nenäliinansa\nsilmilleen.\n\n-- No niin, asia on nyt selvä, sanoi Wallace nousten keventyneen\nnäköisenä. -- Mutta minun täytyy kiirehtiä, jos mielin ennättää junaan.\nMitä kuluihin tulee, Elisabet, suoritan niistä tietenkin oman osani.\n\n-- Uuden Kuun asukkaat eivät ole vaivaisavun tarpeessa, sanoi\nElisabet-täti jotensakin kylmästi. -- Koska arpa on määrännyt hänet\nminulle, teen kaiken mitä vaaditaan. Minä en pakene velvollisuuttani.\n\n-- Minä olen siis hänen velvollisuutensa, ajatteli Emilia. -- Isä\nsanoi, ettei kukaan ikinä pidä velvollisuudestaan. Elisabet-tätikään ei\nsiis koskaan pidä minusta.\n\n-- Sinussa on enemmän Murrayn suvun ylpeyttä, Elisabet, kuin meissä\nmuissa yhteensä, nauroi Wallace-eno.\n\nHe seurasivat häntä ulos -- kaikki muut paitsi Laura. Hän tuli Emilian\nluo, joka seisoi yksinään keskellä huonetta, ja sulki hänet syliinsä.\n\n-- Olen iloinen, Emilia, olen iloinen, hän kuiskasi. -- Älä ole\npahoillasi, rakas lapsi. Minä pidän jo sinusta -- ja Uusi Kuu on mukava\npaikka, Emilia.\n\n-- Sillä on kaunis nimi, sanoi Emilia koettaen hillitä itseään. --\nMinä ... toivoin koko ajan ... että saisin tulla sinun mukaasi,\nLaura-täti. Minua taitaa nyt ruveta itkettämään ... mutta ei sen vuoksi,\nettä olisin pahoillani kun joudun sinne. En minä ole niin huonosti\nkasvatettu kuin sinä ehkä luulet, enkä olisi eilen illalla kuunnellut,\njos olisin tiennyt että se oli väärin.\n\n-- Et tietenkään, sanoi Laura-täti.\n\n-- Mutta minä en ole Murray, ymmärräthän.\n\nLaura-täti vastasi hänelle sanoilla, jotka jonkun Murrayn lausumiksi\nolivat perin hämmästyttävät:\n\n-- Luojan kiitos, et olekaan.\n\nJimmy-serkku seurasi Emiliaa ja tavoitti hänet pienestä hallista.\nKatseltuaan tarkkaan ympärilleen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa, hän\nkuiskasi:\n\n-- Kuulehan, tipsukka, Laura-täti leipoo hirveän hyviä omenamunkkeja.\n\nEmilian mielestä omenamunkit kuulostivat hyviltä, vaikkei hän\ntiennytkään mitä ne olivat. Hänkin kuiskasi kysymyksen, jota hän\nei milloinkaan olisi uskaltanut esittää Elisabet-tädille eikä edes\nLaura-tädille.\n\n-- Jimmy-serkku, kun Uudessa Kuussa leivotaan kakku, annetaanko minun\nkaapia vati?\n\n-- Laura antaa, Elisabet ei, kuiskasi Jimmy-serkku juhlallisesti.\n\n-- Entä saanko pistää jalkani uuniin kun ne ovat kylmät, ja annetaanko\nminulle kakkua ennen kuin menen nukkumaan?\n\n-- Sama vastaus kuin äskenkin, sanoi Jimmy-serkku. -- Minä luen sinulle\nrunojani. Sitä en teekään monille. Minulla on tuhatkunta runoa. Niitä\nei ole kirjoitettu paperille -- ne ovat täällä. Jimmy-serkku naputti\notsaansa.\n\n-- Onko runoja hyvin vaikea kirjoittaa? kysyi Emilia katsoen\nJimmy-serkkuun kunnioittavasti.\n\n-- Se on helppoa kuin hirren vierittäminen, jos vain löytää kylliksi\nloppusointuja, sanoi Jimmy-serkku.\n\nKaikki muut paitsi Uuden Kuun väki matkustivat kotiinsa aamupäivän\nkuluessa. Elisabet-täti ilmoitti, että he jäisivät seuraavaan päivään;\nsilloin pakattaisiin tavarat.\n\n-- Koska suurin osa huonekaluista kuuluu taloon, selviämme nopeasti,\nhän sanoi. -- Ei ole muuta pakattavaa kuin Douglas Starrin kirjat ja\nhänen vähät henkilökohtaiset tavaransa.\n\n-- Missä minä kuljetan kissani? kysyi Emilia huolestuneena.\nElisabet-täti katsoi häneen pitkään.\n\n-- Kissasi! Sinä et ota kissoja mukaan, hyvä neiti.\n\n-- Voi, minun täytyy saada Mikki ja Tuhma Töpö, huusi Emilia\nhätääntyneenä. -- En voi jättää niitä tänne. En voi elää ilman kissaa.\n\n-- Joutavia. Uudessa Kuussa on aittakissoja, mutta niitä ei lasketa\nhuoneisiin.\n\n-- Etkö sinä pidä kissoista? kysyi Emilia ihmetellen.\n\n-- En, en pidä.\n\n-- Etkö halua silittää pehmeää, kaunista kissaa, intti Emilia.\n\n-- En, enempää kuin käärmettä.\n\n-- Kotona on vielä äitisi kaunis vanha vahanukke, sanoi Laura-täti. --\nMinä ompelen sille vaatteet.\n\n-- Minä en pidä nukeista, ne eivät osaa puhua, sanoi Emilia.\n\n-- Eiväthän kissatkaan osaa.\n\n-- Eivätkö muka osaa? Mikki ja Tuhma Töpö ainakin osaavat. Voi, minun\ntäytyy saada ne. Voi, Elisabet-täti, annathan! Minä rakastan niitä. Ja\nne ovat ainoat olennot maailmassa, jotka enää pitävät minusta!\n\n-- Mitä nyt merkitsee yksi kissa enemmän tai vähemmän sadan hehtaarin\nalueella? sanoi Jimmy-serkku haarapartaansa vedellen. -- Otetaan ne\nmukaan, Elisabet.\n\nElisabet-täti mietti hetken. Hän ei käsittänyt, kuinka kukaan saattoi\nkaivata kissaa. Elisabet-täti oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan\nkäsitä mitään, ellei heille sanota sitä selvin sanoin, isketä kuin\nnuijalla päähän. Ja silloinkin he ymmärtävät vain järjellään eivätkä\nsydämellään.\n\n-- Saat ottaa toisen kissoista, hän sanoi vihdoin sen näköisenä kuin\nolisi tehnyt suurenkin myönnytyksen. -- Ja paina saman tien mieleesi,\nettä kun minä sanon jotakin, niin tarkoitan myös sitä. Riittää, Jimmy.\n\nJimmy-serkku nielaisi mitä oli aikonut sanoa, pisti kädet taskuun ja\nvihelteli.\n\n-- Kun hän ei tahdo, niin hän ei tahdo -- sellaisia Murrayt ovat.\nKaikilla meillä on sama vika, tyttöseni, ja siihen sinun on tyydyttävä,\nsitä suuremmalla syyllä, kun sinussa itsessäsikin on sama ominaisuus.\nSinun on turha puhua, ettet muka olisi Murray. Starria sinussa ei ole\npintaa syvemmällä.\n\n-- Varmasti on. Minä olen kokonaan Starr -- ja haluankin olla, intti\nEmilia. -- Voi, kuinka ihmeessä minä voin valita kumman otan, Mikin vai\nTuhman Töpön?\n\nSiinäpä pulma olikin. Emilia tuskitteli ja epäröi koko päivän. Hän\npiti enemmän Mikistä -- siitä ei ollut epäilystäkään, mutta hän ei\nvoinut jättää Tuhmaa Töpöä Ellenin armoille. Ellen oli aina vihannut\nTöpöä; mutta Mikistä hän piti ja Mikille hän varmaan olisi hyvä. Ellen\nmuuttaisi Maywoodin kylään omaan pikku mökkiinsä ja tarvitsisi kissan.\nIllalla Emilia vihdoin teki katkeran päätöksensä. Hän aikoi ottaa\nTuhman Töpön.\n\nEmilia ei pitänyt muuton hälinästä eikä hyörinästä. Hän kaipasi entistä\nrauhaa ja pitkiä keskusteluja isän kanssa. Hänestä tuntui kuin tämä\nsukulaisten tulva olisi sysännyt hänet kauas kotoaan.\n\n-- Mitäs tämä on? sanoi Elisabet-täti äkkiä hereten hetkeksi\npakkaamasta. Emilia katsahti sinnepäin ja näki kauhukseen, että\nElisabet-täti oli saanut käteensä vanhan muistikirjan -- avannut sen --\nja että hän luki sitä. Emilia juoksi lattian poikki ja sieppasi kirjan\nkäteensä.\n\n-- Sinä et saa lukea sitä, Elisabet-täti, hän huudahti suuttuneena. --\nSe on minun -- minun yksityisomaisuuttani.\n\n-- No mutta Emilia, sanoi Elisabet-täti katsoen häneen hämmästyneenä.\n-- Salli minun sanoa, että minulla on oikeus lukea kirjasi. Minä olen\nnyt vastuussa sinusta. Pane kerta kaikkiaan mieleesi, etten aio sallia\nminkäänlaista salakähmäilyä selkäni takana. Siinä on ilmeisesti jotakin\njota et ilkeä näyttää, mutta haluan nähdä sen. Anna kirja minulle.\n\n-- Minä en häpeä sitä, huudahti Emilia peräytyen kauemmas ja pusertaen\nkirjaa rintaansa vasten. -- Mutta minä en anna sinun enkä kenenkään\nmuunkaan nähdä sitä.\n\nElisabet-täti tuli perässä.\n\n-- Emilia Starr, kuuletko mitä sanon? Anna kirjasi heti paikalla tänne.\n\n-- En, en.\n\nEmilia kääntyi ja lähti juoksemaan. Hän ei koskaan antaisi\nElisabet-tädin nähdä kirjaansa. Hän pakeni keittiöön, tempaisi liedestä\nrenkaan ja rutisti kirjan tuleen. Se syttyi heti ja paloi iloisesti.\nEmilia katseli tuskaisena liekkejä. Tuntui kuin osa häntä itseään\nolisi palanut. Mutta Elisabet-täti ei saisi nähdä sitä milloinkaan --\nkaikkia niitä pikku juttuja, joita hän oli kirjoittanut ja lukenut\nisälle, hänen kuvitelmiaan Tuulen tytöstä ja peilin Emiliasta,\npikku keskusteluja kissan kanssa, eilisiltana kirjoitettua kuvausta\nsukulaisista.\n\nHän näki lehtien käpertyvän ja mustuvan kuumuudessa ja värähti\ntuskasta; tuntui kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja. Eräältä\nsivulta erottui selvästi lause: \"Elisabet-täti on kylmä ja kopea.\"\nMitähän jos Elisabet-täti olisi nähnyt sen! Mitähän jos hän näkisi\nsen nyt! Emilia katsoi pelokkaana olkansa yli. Ei, Elisabet-täti oli\npalannut huoneeseen ja sulkenut oven. Muistikirjasta oli nyt jäljellä\nvain pieni kasa valkoista tuhkaa hehkuvilla hiilillä.\n\nEmilia istahti lieden viereen ja itki. Hänestä tuntui kuin olisi\nmenettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Oli kauheata ajatella,\nettä kaikki kalliit muistot olivat nyt hävinneet. Hän ei voisi\nkoskaan kirjoittaa niitä uudelleen, ei ainakaan samoin; ja vaikka\nhän voisikin, hän ei uskaltaisi. Hän ei koskaan uskaltanut enää\nkirjoittaa, jos Elisabet-tädin täytyi nähdä kaikki. Isä ei koskaan\nvaatinut nähtäväkseen mitä hän kirjoitti. Emilia oli mielellään lukenut\nhänelle, mutta ellei hän olisi halunnut, isä ei olisi koskaan vaatinut\nhäntä lukemaan. Poskillaan kiiltävät kyynelet Emilia kirjoitti rivin\nkuviteltuun muistikirjaan:\n\n\"Elisabet-täti on kylmä ja kopea, ja hän on epäoikeudenmukainen.\"\n\nJimmy-serkun seuraavana aamuna sitoessa matkatavaroita kuomuvaunujen\ntakaosaan ja Elisabet-tädin antaessa Ellenille viimeisiä ohjeitaan\nEmilia hyvästeli kaikkia ystäviään. Kokkahonkaa ja Aatamia ja Eevaa. --\nNe kaipaavat minua, kun olen poissa; täällä ei ole ketään, joka pitäisi\nniistä hän ajatteli kaihoisasti. Hän hyvästeli keittiön ikkunan säröä,\nvanhaa nojatuolia, kukkapenkkiä -- hopeanheleitä koivurouvia.\n\nSitten hän meni yläkertaan entisen huoneensa ikkunan ääreen. Tästä\nikkunasta oli Emilian mielestä aina avautunut ihmeellinen näkymä.\nPalaneessa muistikirjassa oli ollut kappale, josta hän oli ollut\nerityisen ylpeä: \"Kuvaus ikkunani näköalasta.\" Tuossa hän oli istunut\nja haaveilut. Iltaisin hän tavallisesti luki rukouksensa polvillaan\nikkunan ääressä. Toisinaan tähdet loistivat sen takana, toisinaan sade\nroiskui sitä vasten; toisinaan varpuset ja pääskyt kurkistelivat siitä,\ntoisinaan leijui sisään omenankukkien ja sireenien tuoksua ja toisinaan\nTuulen tyttö nauroi ja huokaili ja lauloi ja vihelteli sen ulkopuolella.\n\nTuulen tyttöä hän ei hyvästellyt, sillä hän tiesi tapaavansa tämän\nmyös Uudessa Kuussa. Mutta hän hyvästeli pienen ikkunan ja vihannan\nmäen, jota oli rakastanut, ja keijujen nummen ja peilin pikku Emilian.\nUudessa Kuussa olisi ehkä toinen peilin Emilia, mutta hän ei olisi enää\nsama. Ja seinältä hän irrotti nuppineuloilla kiinnitetyn tanssiaispuvun\nkuvan, jonka oli leikannut jostakin muotilehdestä, taittoi sen ja\ntyönsi taskuunsa. Se oli ihmeellinen puku; pelkkää valkoista pitsiä\nja ruusunnuppukiehkuraa ja niin pitkä pitsireunusteinen laahus, että\nse varmaan ulottui huoneen poikki. Emilia oli lukemattomia kertoja\nkuvitellut kuinka hän puku yllään leijailee tanssiaisten kuningattarena.\n\nAlhaalla odotettiin häntä. Emilia hyvästeli Ellen Greeneä jotensakin\nvälinpitämättömästi. Hän ei ollut koskaan pitänyt Ellenistä, ja siitä\nillasta lähtien, jolloin Ellen oli kertonut, että isä kuolisi, hän oli\nvihannut ja pelännyt häntä.\n\nEmilian hämmästykseksi Ellen puhkesi itkuun, syleili häntä ja pyysi,\nettei Emilia unohtaisi häntä. Hän toivoi Emilian kirjoittavan ja sanoi\nhäntä 'rakkaaksi, siunatuksi lapsekseen'.\n\n-- Minä en ole sinun rakas siunattu lapsesi, sanoi Emilia, mutta kyllä\nminä kirjoitan. Ja kai sinä olet Mikille oikein hyvä?\n\n-- Sinusta taitaa olla ikävämpi luopua tuosta kissasta kuin minusta,\ntuhisi Ellen.\n\n-- Sehän on selvää, sanoi Emilia ihmeissään: saattoiko muuta\notaksuakaan.\n\nHän keräsi koko tahdonvoimansa ollakseen itkemättä, kun piti hyvästellä\nMikkiä. Kissa makasi käppyrässä keittiönoven luona ruohikossa ja\npaistatti päivää.\n\n-- Ehkä me vielä kerran tapaamme, hän kuiskasi puristaessaan sitä\nlujasti rintaansa vasten. -- Olen varma, että hyvät mirrit pääsevät\ntaivaaseen.\n\nSitten kuomuvaunut lähtivät liikkeelle. Tällaisilla vaunuilla Uuden\nKuun Murrayt leveilivät matkoilla ollessaan. Emilia ei ollut ennen\najanut niin upeilla ajoneuvoilla.\n\nJimmy-serkku ja Elisabet-täti istuivat edessä, jälkimmäinen hyvin\nkomeassa mustassa pitsimyssyssään ja päällysviitassaan. Laura-täti\nja Emilia istuivat takaistuimella välissään Tuhma Töpö, joka naukui\nsurkeasti vasussaan.\n\nEmilia katsoi taakseen heidän ajaessaan nurmettunutta tietä pitkin.\nLaaksoon jäänyt vanha ruskea talo näytti hänestä olevan murtumaisillaan\nsurusta. Hän olisi halunnut juosta lohduttamaan sitä. Vaikka hän kuinka\nyritti hillitä itseään, kyynelet pyrkivät väkisin hänen silmiinsä.\nMutta Laura-täti ojensi hansikoidun kätensä Töpön vasun yli ja puristi\nEmilian kättä hellästi ja ymmärtäväisesti.\n\n-- Voi, Laura-täti, minä pidän sinusta hirveästi, kuiskasi Emilia. Ja\nLaura-tädin silmät olivat hyvin, hyvin siniset, syvät ja hellät.\n\n\n\n\n6.\n\nUUSI KUU\n\n\nEmilia nautti ajomatkasta halki kukkivan kesäkuisen maiseman. Ei\npuhuttu paljon. Tuhma Töpökin oli vaipunut hiljaiseen epätoivoon.\nJimmy-serkku teki silloin tällöin huomautuksen, enemmän kuitenkin\nitsekseen kuin toisten kuultavaksi. Väliin Elisabet-täti vastasi,\nväliin ei. Hän puhui aina lyhyesti ja täsmällisesti eikä käyttänyt\ntarpeettomia sanoja.\n\nCharlottetownissa pysähdyttiin syömään päivällistä. Emilia, jolle,\nruoka ei ollut maittanut isän kuolemasta lähtien, ei voinut syödä\npaahtopaistia, jonka matkustajakodin tarjoilijatar toi hänen eteensä.\nElisabet-täti kuiskasi silloin jotakin tarjoilijattarelle, ja tämä\nkatosi ja toi hetken päästä kylmää kanaa ja herkullista lehtisalaattia.\n\n-- Tuota kai sentään voit syödä? kysyi Elisabet-täti ankarasti kuin\nsyyttäjä syytetyltä.\n\n-- Minä ... koetan, kuiskasi Emilia. Hän oli liian pelästynyt\nsanoakseen enempää, mutta saatuaan vihdoin niellyksi jonkin verran\nkananpaistia hän oli päättänyt, että eräs asia oli oikaistava.\n\n-- Elisabet-täti, hän sanoi.\n\n-- Mitä nyt? kysyi Elisabet katsoen teräksisesti suoraan\nsisarentyttärensä huolestuneisiin silmiin.\n\n-- Minä haluaisin selittää sinulle, sanoi Emilia ja koetti tarkoin\nvalita sanansa ollakseen varma siitä, että hänet ymmärrettiin. --\nEn ollut syömättä paahtopaistia siksi että se olisi ollut minusta\nvastenmielistä. Minun ei vain ollut yhtään nälkä. Ja kananpaistia\nmaistoin vain sinun mieliksesi, täti, en sen vuoksi, että olisin\npitänyt sitä parempana.\n\n-- Lapset syövät mitä eteen tuodaan eivätkä nyrpistä nenäänsä hyvälle,\nterveelliselle ruoalle, sanoi Elisabet-täti ankarasti. Emiliasta\ntuntui, ettei Elisabet-täti ollut ensinkään ymmärtänyt, ja hän oli\nsiitä pahoillaan.\n\nPäivällisen jälkeen Elisabet-täti ilmoitti Lauralle, että he lähtisivät\nostoksille.\n\n-- Tytölle on hankittava yhtä ja toista, hän sanoi.\n\n-- Voi, älä sano minua tytöksi, puuskahti Emilia. -- Tuntuu kuin en\nkuuluisi mihinkään. Etkö pidä nimestäni, Elisabet-täti? Äidin mielestä\nse oli sievä. Enkä minä tarvitse mitään. Minulla on kaksi täydellistä\nalusvaatekertaa -- toinen vain on paikattu.\n\n-- H-s-t, sanoi Jimmy-serkku potkien hiljaa Emilian sääriä pöydän alla.\n\nJimmy-serkku tarkoitti vain että Emilian oli parasta antaa\nElisabet-tädin ostaa yhtä ja toista, kun tämä kerran oli sillä päällä.\nMutta Emilia luuli Jimmy-serkun nuhtelevan häntä siksi, että hän oli\nmaininnut sellaisen asian kuin alusvaatteet. Hän lehahti tulipunaiseksi\nja vaikeni syyllisyydentunnossaan. Elisabet-täti puhui edelleen Lauran\nkanssa, aivan kuin ei olisi mitään kuullutkaan.\n\n-- Hän ei saa pitää tuota halpaa mustaa leninkiä Blair Waterissa.\nSen läpi voisi vaikka seuloa jauhoja. On aivan joutavaa vaatia\nkymmenvuotista lasta ensinkään käyttämään mustaa pukua. Hankin hänelle\nhyvän valkoisen puvun, jossa on hiukan mustaa nauhaa koristeena, ja\nkoulua varten pari mustavalkoruutuista pumpulileninkiä. Jimmy, jätämme\ntytön sinun hoitoosi. Pidä hänestä huolta.\n\nJimmy-serkun huolenpito oli sellaista, että hän vei Emilian kaupungille\nravintolaan ja täytti hänet jäätelöllä. Emilialla ei ollut useinkaan\nollut tilaisuutta maistaa jäätelöä, eikä häntä tarvinnut paljonkaan\nkehotella syömään kahta suurta annosta vaikkei hänellä ruokahalua\nollutkaan. Jimmy-serkku katseli häntä tyytyväisenä.\n\n-- Minun ei kannata ostaa sinulle mitään sellaista, minkä Elisabet\nvoisi nähdä, hän sanoi. -- Mutta hän ei voi nähdä mitä olet syönyt.\nKäytä tilaisuutta hyväksesi, sillä koskahan taas mahdat saada jäätelöä.\n\n-- Eikö Uudessa Kuussa ole koskaan jäätelöä?\n\nJimmy-serkku pudisti päätään.\n\n-- Elisabet-tätisi ei pidä uusista asioista. Meillä eletään\nviisikymmentä vuotta jäljessä muusta maailmasta. Paitsi viljelyksessä,\njossa Elisabetinkin täytyy antaa myöten. Huoneissa poltetaan\nkynttilöitä, ja maitokamarissa maito kaadetaan isoäidin isoihin\nkehloihin. Mutta Uusi Kuu on siitä huolimatta aika mukava paikka,\ntyttöseni. Kyllä sinä vähitellen rupeat pitämään siitä.\n\n-- Onko siellä keijuja? kysyi Emilia toiveikkaasti.\n\n-- Metsät ovat niitä täynnä, sanoi Jimmy-serkku. -- Ja vanhassa\npuutarhassa on myös akileijoja. Viljelemme akileijoja juuri keijujen\nvuoksi.\n\nEmilia huokasi. Vaikka hän oli jo kahdeksanvuotiaasta tiennyt, ettei\nnykyaikana enää ollut keijuja, hän ei ollut kuitenkaan menettänyt\nkokonaan toivoa, että jossakin syrjäisessä vanhanaikaisessa paikassa\nvielä voisi olla jokunen jäljellä. Ja missäpä muualla kuin Uudessa\nKuussa niitä saattoi tavata.\n\n-- Ihan oikeita keijujako? hän kysyi.\n\n-- No jaa, kai sinä tiedät, että jos keiju todella olisi ihan oikea,\nniin se ei olisikaan keiju, sanoi Jimmy-serkku vakavasti. -- Vai mitä?\n\nEnnen kuin Emilia ennätti ajatella asiaa, palasivat tädit, ja pian\nhe olivat taas taipaleella. Aurinko oli juuri laskemassa heidän\nsaapuessaan Blair Wateriin. Se levitti ruusunpunaista hohdetta\nvalkoiselle hiekkarannalle ja valaisi kirkkaasti punaisena nauhana\nkiemurtelevan tien ja tummat männikkörinteet.\n\nEmilia katseli uutta ympäristöään ja tunsi heti pitävänsä siitä. Hän\nnäki ison valkoisen talon pilkottavan mahtavien ikivanhojen puiden\nlomitse, veden hopeaista kimallusta kuusien välistä -- siellä oli Blair\nWater, sen hän tiesi -- ja korkean, kullatun kirkontornin, joka kohosi\nlaaksosta vaahterametsän keskeltä. Mutta mikään niistä ei aiheuttanut\nhänessä leimahdusta -- sen synnyttivät herttainen pieni ullakkoikkuna,\njoka äkkiä vilahti näkyviin katolla kiipeävien köynnöskasvien keskeltä,\nja aivan sen yläpuolella, opaalinhohtoisella taivaalla kelluva\nkeltainen sirpinohut uusi kuu. Emilia värisi.\n\nJimmy-serkku nosti tytön rattailta ja kantoi hänet keittiöön pitkälle\npuupenkille. Penkki oli iästä ja pesemisestä kulunut silkinsileäksi.\nElisabet-täti sytytteli kynttilöitä, joita oli isoissa kiiltävissä\nmessinkijaloissa siellä täällä: ikkunain välisellä hyllyllä, korkean\nkaapin päällä, jossa sinisen ja valkoisen kirjavat lautasrivit alkoivat\ntervetuliaisiksi iskeä hänelle silmää, nurkassa olevalla pitkällä\npöydällä.\n\nEmilia ei koskaan ollut nähnyt sellaista keittiötä. Seiniä peitti\ntumma laudoitus ja matalalla olevaa kattoa halkoivat tummat palkit,\njoista riippui lampaanlapoja, siankinkkuja ja kuivattuja ruohokimppuja\nja uusia sukkia ja lapasia ja paljon muita esineitä, joiden nimeä ja\nkäyttöä Emilia ei osannut edes arvata.\n\nLattia oli tahrattoman valkoinen, mutta vuosien mittaan palkit\nolivat kuluneet pesusta niin, että oksat kohosivat kaikkialla esiin\npyöreinä somina kyhmyinä ja lieden eteen oli syntynyt omituinen matala\nkuoppa. Yhdessä laipion kulmassa oli iso nelikulmainen reikä, joka\nkynttilänvalossa näytti niin mustalta ja aavemaiselta, että Emiliaa\nihan värisytti. Tuollaisesta reiästä voi pudota muksahtaa jotakin ellei\nkäyttäytynyt niin kuin piti. Ja kynttilät loivat ihmeellisiä häilyviä\nvarjoja. Emilia ei osannut sanoa, pitikö hän Uuden Kuun keittiöstä vai\nei. Se oli mielenkiintoinen paikka -- ja hän olisi mielellään kuvaillut\nsitä vanhassa muistikirjassaan, ellei olisi polttanut sitä. Mutta äkkiä\nhän huomasi vapisevansa ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.\n\n-- Viluttaako sinua? kysyi Laura-täti ystävällisesti. -- Nämä kesäkuun\nillat ovat vielä koleita. Tule olohuoneeseen. Jimmy on sytyttänyt tulen\nuuniin.\n\nEmilia koetti epätoivoisesti hillitä itkuaan mennessään olohuoneeseen.\nSe oli paljon hauskempi kuin keittiö. Lattialla oli heleänvärisiä\nkotikutoisia mattoja ja pöydällä tulipunainen liina; seinissä oli\nhauskat kuviotapetit ja uutimet olivat ihmeellistä punertavaa damastia,\njohon oli kirjottu valkoisia sananjalkoja. Ne näyttivät vaikuttavan\nupeilta ja murraymaisilta. Emilia ei milloinkaan ennen ollut nähnyt\nsellaisia uutimia. Mutta parasta oli uunissa leiskuva iloinen\nvalkea, josta levisi huoneeseen ystävällinen hohde. Emilia lämmitti\nvarpaitaan ja alkoi taas kiinnostua ympäristöstään. Olipa noissa\nposliinikaapeissa, jotka seisoivat korkean, mustan ja kiillotetun\nuunin kummallakin puolen, somat pienet, lyijypuitteiset lasiovet.\nKuinka hullunkurisen varjon ruokakaapin päällä oleva pikku veistos\nheitti seinään sivulta katsoen: se oli aivan kuin neekerin pää. Mitähän\nsalaisuuksia mahtoikaan kätkeytyä kirjakaapin lasioven ja kirjavien\nverhojen taakse! Kirjat olivat Emilian ystäviä missä vain hän näki\nniitä. Hän juoksi huoneen poikki kirjakaapille ja avasi oven. Mutta\nhän ei ennättänyt nähdä muuta kuin rivin paksuja kirjanselkiä, kun\nElisabet-täti tuli sisään kädessään maitomuki ja lautanen, jolla oli\nkaksi pientä kaurasämpylää.\n\n-- Emilia, sanoi Elisabet-täti jyrkästi. -- Sulje heti kaapin ovi.\nMuista ettet tästä lähtien koske mihinkään, mikä ei ole omaasi.\n\n-- Minä luulin kirjojen kuuluvan kaikille, sanoi Emilia.\n\n-- Meidän eivät, sanoi Elisabet-täti sillä äänellä kuin Uuden Kuun\nkirjat olisivat aivan omaa luokkaansa. -- Tässä on illallisesi. Olemme\nkaikki niin väsyneitä, että syömme vain jotakin kevyttä. Syöhän nyt,\nettä pääsemme nukkumaan.\n\nEmilia joi maidon ja sai vaivoin niellyksi kaurasämpylät. Seinäpaperit\nolivat ihmeen kauniit: ruusukiehkuroita kultaisissa vinoruuduissa.\nEmilia pohti, voisiko hän nähdä niiden leijuvan irrallisina. Hän\nyritti ja onnistuikin -- kas tuossa näkyi kuvio metrin päässä hänen\nsilmistään, pieni taikakuvio joka häilyi ilmassa.\n\nEmilia oli jo kuusivuotiaana keksinyt, että hänellä oli tällainen\nomalaatuinen kyky. Liikuttamalla silmien lihaksia tietyllä tavalla,\njota oli vaikea kuvata, hänen onnistui loihtia eteensä ilmaan\nseinäpaperien pienoisjäljennös, säilyttää se siinä ja katsella sitä\nniin kauan kuin halusi, liikutella sitä eteen- ja taaksepäin mielin\nmäärin, suurentaa ja pienentää sitä välimatkan mukaan. Hänen salaisia\nilojaan oli 'tapettien katseleminen ilmassa' aina kun hän joutui\njohonkin uuteen huoneeseen. Ja tästä Uuden Kuun seinäpaperista syntyi\nkaunein taikatapetti, minkä hän oli koskaan nähnyt.\n\n-- Mitä sinä tuijotat noin kummallisesti? Elisabet-täti oli äkkiä\npalannut.\n\nEmilia sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut selittää sitä\nElisabet-tädille. Elisabet-täti sanoisi tietysti niin kuin Ellen\nGreenekin, että hän oli sekaisin päästään.\n\n-- En ... en minä mitään tuijottanut.\n\n-- Älä väitä vastaan. Minä sanon, että sinä tuijotit, vastasi\nElisabet-täti. -- Älä tee sitä toiste. Kasvoillesi tulee aivan\nluonnoton ilme. Tulehan nyt yläkertaan. Sinä nukut minun kanssani.\n\nEmilian hengitys salpautui. Hän oli toivonut saavansa nukkua\nLaura-tädin kanssa. Elisabet-tädin kanssa nukkuminen tuntui\nkauhistuttavalta. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa.\n\nHe menivät Elisabet-tädin isoon makuuhuoneeseen, jonka tapetit olivat\nniin tummat ja synkät, ettei niitä koskaan voisi nähdä taikatapetteina.\nKorkean mustan lipaston päällä oleva pieni käännettävä peili oli\nniin korkealla, ettei peilin Emiliasta olisi puhettakaan. Tiiviisti\nsuljetuissa ikkunoissa oli tummanvihreät uutimet ja mahtavan vuoteen\nyläpuolella tummanvihreä telttakatos ja vuoteessa pullea hyllyvä\nhöyhenpatja ja paksut kovat pielukset.\n\nEmilia seisoi paikallaan katsellen ympärilleen.\n\n-- Miksi et riisuudu? kysyi Elisabet-täti.\n\n-- Mi ... minun on vaikea riisuutua sinun nähtesi, sopersi Emilia.\n\nElisabet-täti katsoi Emiliaan kylmästi silmälasiensa läpi.\n\n-- Riisu vaatteesi heti paikalla, hän sanoi.\n\nEmilia totteli kiehuen kiukusta ja häpeästä. Oli inhottavaa riisua\nvaatteitaan, kun Elisabet-täti seisoi vieressä katsomassa. Se oli\nsanomattoman loukkaavaa. Ja vielä vaikeampaa oli lukea rukous\nElisabet-tädin läsnä ollessa. Emilian mielestä ei juuri kannattanut\nrukoilla tällaisissa olosuhteissa. Hän epäili, että Elisabet-tädin\nJumala muistutti liiaksi Ellen Greenen Jumalaa.\n\n-- Mene vuoteeseen, sanoi Elisabet-täti kääntäen peitettä alemmaksi.\n\nEmilia vilkaisi verhojen peittämiin ikkunoihin.\n\n-- Etkö aio avata ikkunaa, Elisabet-täti?\n\nElisabet-täti katsoi Emiliaan, niin kuin tämä olisi kehottanut nostamaan\nkaton paikaltaan.\n\n-- Avatako ikkunaa ja päästää yöilmaa huoneeseen? hän huudahti. -- En\nmissään tapauksessa.\n\n-- Isä ja minä nukuimme aina ikkunat auki.\n\n-- Oliko ihme, että hän kuoli keuhkotautiin, sanoi Elisabet-täti. --\nYöilma on myrkkyä.\n\n-- Mitä muuta ilmaa yöllä on kuin yöilmaa? kysyi Emilia.\n\n-- Emilia, mene vuoteeseen, komensi Elisabet-täti jääkylmästi. Emilia\nmeni.\n\nMutta hänen oli mahdotonta nukkua upottavassa vuoteessa, joka aivan\nnieli hänet, kun yläpuolella oli tuollainen pimeä katos ja kun missään\nei näkynyt valon häivähdystäkään ja kun Elisabet-täti, pitkä, jäykkä ja\nluiseva Elisabet-täti makasi tuossa vieressä.\n\nHän ponnisteli epätoivoisesti pidättääkseen kyyneliään, mutta turhaan:\nne purkautuivat väkisin. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi ja\nhylätyksi maatessaan siinä pimeässä, ympärillään vieras, outo,\nvihamielinen maailma -- vihamieliseltä se todellakin tuntui hänestä.\nJa koko ajan kaikui ilmassa kumman salaperäinen surullinen ääni -- se\nkuului kaukaa mutta selvästi. Se oli meren kohinaa, mutta Emilia ei\nsitä tiennyt ja se pelotti häntä.\n\nHän muisti pikku vuoteensa siellä kotona, isän kevyen hengityksen ja\ntähtien ystävällisen tuikkeen avoimesta ikkunasta. Hänen täytyi päästä\ntakaisin, hän ei voinut jäädä tänne, hänen ei olisi koskaan täällä hyvä\nolla! Mutta ei ollut enää paluuta, ei kotia, ei isää. Häneltä pääsi\nraju nyyhkäys, eikä hän sen jälkeen voinut hillitä itseään. Turhaan hän\npuristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta -- luonto voitti ylpeyden ja\nlujat päätökset.\n\n-- Mitä sinä itket? kysyi Elisabet-täti.\n\nTotta puhuen Elisabet-täti oli yhtä vaivautunut ja harmistunut kuin\nEmiliakin. Hän ei ollut tottunut vuodekumppaniin; hän ei olisi halunnut\nnukkua Emilian kanssa sen enempää kuin Emiliakaan hänen kanssaan.\nMutta hän piti kerrassaan mahdottomana panna lasta yksin nukkumaan\njohonkin Uuden Kuun suureen huoneeseen. Laura taas oli huonouninen ja\nhäiriintyi helposti, ja lapsilla oli tapana potkia öisin, oli Elisabet\nMurray kuullut kerrottavan. Hänellä ei ollut sen vuoksi muuta neuvoa\nkuin ottaa Emilia omaan vuoteeseensa. Ja nyt kun hän oli uhrannut\noman mukavuutensa täyttääkseen velvollisuutensa, tämä kiittämätön ja\nvaivalloinen lapsi ei ollutkaan tyytyväinen.\n\n-- Kysyin sinulta, Emilia, miksi itket, hän toisti.\n\n-- Minä -- minulla on koti-ikävä, nyyhkytti Emilia. Elisabet-täti\nloukkaantui.\n\n-- Somapa koti sinulla oli ikävöidä, hän sanoi terävästi.\n\n-- Se ... se ei ollut yhtä hieno ... kuin Uusi Kuu, nyyhkytti Emilia,\nmutta isä oli siellä. Ehkä tämä onkin isän-ikävää, täti. Eikö\nsinustakin tuntunut hirveän yksinäiseltä, kun sinun isäsi kuoli?\n\nElisabet Murray muisti vasten tahtoaan sen häpeänsekaisen, torjutun\nhuojennuksen tunteen, joka hänet oli vallannut vanhan Archibald Murrayn\nkuollessa.\n\nIsä oli ollut komea, suvaitsematon, omavaltainen vanhus, joka oli\nkoko ikänsä hallinnut perhettään rautakourin. Varsinkin viimeisinä\nviitenä elinvuotenaan, jolloin oli ollut vuoteenomana, hän oli\nkärttyisellä hirmuvallallaan tehnyt Uuden Kuun elämän sietämättömäksi.\nJälkeenjääneet Murrayt olivat käyttäytyneet moitteettomasti:\nitkeneet niin kuin asiaan kuului ja painattaneet pitkät, imartelevat\nmuistosanat. Mutta oliko ainoakaan vilpitön kaipauksen tunne saattanut\nArchibald Murrayta hautaan? Elisabetia ei muisto ilahduttanut, ja hän\nharmistui Emiliaan, koska tämä oli johdattanut sen hänen mieleensä.\n\n-- Minä alistuin kaitselmuksen tahtoon, hän sanoi kylmästi. -- Emilia,\nsinun täytyi oppia olemaan kiitollinen ja tottelevainen ja osoittamaan,\nettä ymmärrät antaa arvoa sille mitä sinun hyväksesi tehdään. Minä en\nsuvaitse kyyneliä enkä valittelua. Mitä olisit tehnyt, ellei sinulla\nolisi ollut ystäviä, jotka olisivat ottaneet sinut luokseen? Vastaa.\n\n-- Luultavasti olisin kuollut nälkään, myönsi Emilia. Hän näki heti\nitsestään dramaattisen kuvan: hän makasi kuolleena, aivan samanlaisena\nkuin Intian nälänhädän uhrit; näistä hän oli nähnyt kuvia Ellen Greenen\nlähetyslehdissä.\n\n-- Et kai sentään. Mutta sinut olisi lähetetty johonkin orpokotiin, ja\nsiellä olisit luultavasti kylläkin nälkiintynyt. Et arvaakaan mistä\nolet pelastunut. Nyt olet päässyt hyvään kotiin, jossa sinusta pidetään\nhuolta ja jossa saat kunnollisen kasvatuksen.\n\nEmilia ei oikein pitänyt tuosta 'kunnollisesta kasvatuksesta'. Mutta\nhän sanoi nöyrästi:\n\n-- Minä tiedän, että sinä olit oikein hyvä, kun otit minut Uuteen\nKuuhun, Elisabet-täti. Enkä minä aio olla kauan vaivaksi. Pian kasvan\nisoksi ja kykenen itse ansaitsemaan elatukseni. Täti, mikä on varhaisin\nikä, jolloin ihmistä voi sanoa täysikasvuiseksi?\n\n-- Sitä sinun ei tarvitse miettiä, sanoi Elisabet-täti lyhyesti. --\nMurrayn suvun naisten ei ole koskaan tarvinnut ansaita toimeentuloaan.\nEmme me vaadi sinulta mitään muuta kuin että olet kiltti tyttö ja\nyrität olla tyytyväinen ja käyttäytyä soveliaan vaatimattomasti.\n\nTämä kuulosti kauhean vaikealta.\n\n-- Minä koetan, sanoi Emilia; hän päätti äkkiä olla yhtä sankarillinen\nkuin tytöt niissä kertomuksissa, joita hän oli lukenut. -- Ehkä se ei\nlopultakaan ole niin vaikeaa, Elisabet-täti -- Emilia sattui samassa\nmuistamaan sananparren, jota oli kuullut isänsä kerran käyttävän, ja\nhänen mielestään se sopi hyvin tähän tilanteeseen --, sillä niin kuin\ntäti tietää, Jumala on hyvä ja piru voisi olla pahempikin.\n\nTätiparka! Kuullapa nyt tuollaista puhetta keskellä yötä ja pieneltä\ntunkeilijalta, joka oli rikkonut hänen hyvin järjestetyn elämänsä ja\nyksinäisen vuoteensa rauhan! Oliko ihme, että hän hetken oli aivan\nlamaantunut vastatakseen. Sitten hän kauhistuneena huudahti:\n\n-- Emilia, älä koskaan enää sano niin!\n\n-- Hyvä, alistui Emilia. -- Mutta, hän lisäsi uhmaten itsekseen, minä\najattelen niin edelleenkin.\n\n-- Ja nyt huomautan, etten ole tottunut puhumaan koko yötä, vaikka sinä\nolisitkin, sanoi Elisabet-täti. -- Nuku nyt. Odotan, että tottelet\nminua. Hyvää yötä.\n\nElisabet-tädin hyvän-yön äänensävy olisi pilannut kaikkein\nparhaimmankin unen. Mutta Emilia makasi hyvin hiljaa eikä enää\nnyyhkyttänyt, vaikka kyyneliä valuikin pimeässä jonkin aikaa hänen\nposkilleen. Hän makasi niin hiljaa, että Elisabet-täti luuli hänen\nnukkuneen ja nukkui itsekin.\n\n-- Olisi hauska tietää, valvooko maailmassa kukaan muu kuin minä,\najatteli Emilia; hän oli pakahtua yksinäisyyteensä. -- Olisipa minulla\ntäällä edes Tuhma Töpö! Se ei ole niin lämmin ja mukava kuin Mikki,\nmutta se olisi parempi kuin ei mitään. Missä ihmeessä se mahtaa olla.\nAnnettiinkohan sille illallista.\n\nElisabet-täti oli antanut Töpön vasun Jimmy-serkulle ja sanonut\nkärsimättömästi: \"Tuossa, pidä huolta kissasta\", ja Jimmy oli kantanut\nsen pois. Mihin hän oli sen vienyt? Ehkä Tuhma Töpö pääsisi ulos ja\npalaisi kotiin. Emilia oli kuullut, että kissat aina osasivat kotiinsa.\nKunpa hän itse olisi voinut päästä ulos ja lähteä kotiin: kissansa\nkanssa hän tähtien valossa juoksisi innokkaasti pimeätä tietä laakson\npieneen taloon -- takaisin koivujen ja Aatamin ja Eevan ja Mikin luo ja\nvanhan nojatuolin, rakkaan pienen telttavuoteen ja avoimen ikkunan luo;\nTuulen tyttö laulaisi hänelle, ja aamulla voisi taas nähdä kotoisten\nkukkuloiden sinervän auteren.\n\n-- Tuleeko koskaan aamu? ajatteli Emilia. -- Ehkä asiat eivät aamulla\nnäytä niin pahoilta.\n\nJa sitten hän kuuli ulkoa Tuulen tytön laulua: kesäyön tuulen vienoa,\nmatalaa kuiskailua! Se kuulosti hyväilevältä, ystävälliseltä, hellältä.\n\n-- Voi, oletko sinä siellä, oletko? hän kuiskasi ja kurotti\nkäsivartensa. -- Voi, kuinka iloinen olen, sinä olet hyvä kumppani,\nTuulen tyttö. Nyt en enää ole yksin. Ja leimahduskin tuli! Minä jo\npelkäsin, ettei se Uudessa Kuussa koskaan tulisikaan.\n\nElisabet-tädin ummehtunut vuode, pimeä telttakatos ja suljetut ikkunat\nlakkasivat äkkiä painamasta hänen sieluaan. Hän oli ulkona taivasalla\nTuulen tytön ja yön muiden keijujen -- tulikärpästen, perhosten,\npurojen, pilvien seurassa. Kauas ja laajalti hän vaelsi haaveidensa\nlumoissa, kunnes vaipui raikkaaseen uneen paksulle pielukselleen.\nTuulen tyttö lauloi vienosti ja tenhoisasti Uutta Kuuta verhoavissa\nköynnöksissä.\n\n\n\n\n7\n\nEILISPÄIVÄN KIRJA\n\n\nNäitä ensimmäisiä Uudessa Kuussa viettämiään päiviä, lauantaita ja\nsunnuntaita, Emilia sitten aina muisteli merkillisenä aikana; niin\ntäynnä ne olivat uusia ja yleensä mieluisia vaikutelmia. Jos pitää\npaikkansa, että \"laskemme aikamme sydämen sykähdyksistä\", Emilia\nei elänyt tänä aikana kahta päivää, vaan kaksi vuotta. Kaikki oli\ntenhoavaa aina siitä hetkestä, kun hän pitkiä kiillotettuja portaita\ntuli neliömäiseen halliin, joka oli täynnä ulko-oven punaisten ruutujen\nläpi tulevaa pehmeää, rusottavaa valoa. Emilia katsoi ihastuneena\nruutujen läpi: hän näki omalaatuisen, lumoavan punaisen maailman;\npunainen taivas toi hänelle mieleen viimeisen tuomion.\n\nVanhalla talolla oli oma erityinen tenhonsa; Emilia tunsi sen elävästi,\nja se teki häneen syvän vaikutuksen, vaikka hän olikin liian nuori\nsitä käsittämään. Taloa olivat aikanaan vilkastuttaneet morsiamet,\näidit ja rouvat, ja heidän rakkautensa ja elämänsä tuntui yhä ilmassa.\nElisabetin ja Lauran vanhapiikahallinto ei ollut vielä ennättänyt\nkarkottaa sitä kokonaan.\n\n-- Minä todella vielä joskus rakastan Uutta Kuuta, ajatteli Emilia\naivan hämmästyneenä.\n\nLaura-täti kattoi aamiaispöytää keittiössä, joka aamuauringon valossa\nnäytti oikein kirkkaalta ja hauskalta. Laipion musta aukkokin\noli kadottanut aavemaisuutensa ja muuttunut aivan tavalliseksi\nparvenluukuksi. Ja punaisella hiekkakiviportaalla istui Tuhma Töpö\nsuorien tyytyväisenä turkkiaan ikään kuin se olisi viettänyt Uudessa\nKuussa koko ikänsä.\n\nEmilia ei tiennyt, että Töpö oli jo täysin siemauksin kokenut tappelun\niloja vertaistensa kanssa ja samana aamuna kerta kaikkiaan opettanut\naittakissoille, mitä heidän rauhaansa kuului. Jimmy-serkun keltainen\nkolli oli saanut kauhean löylytyksen ja menettänyt monta karvatupsua,\nja eräs musta narttukissa, joka oli olevinaan ja piti itseään\ntavallista tärkeämpänä, oli lujasti päättänyt, että jos tuo luoja ties\nmistä tänne putkahtanut kapeanaamainen tunkeilija aikoi jäädä Uuteen\nKuuhun, niin hän ei ainakaan aikonut jäädä.\n\nEmilia nosti Töpön syliinsä ja suuteli sitä. Elisabet-täti sattui juuri\ntulemaan välikön poikki keittohuoneesta; hänellä oli kädessään vati\npihisevää kinkkua.\n\n-- Pidä huoli, ettei minun enää koskaan tarvitse nähdä sinun suutelevan\nkissaa, hän komensi kauhuissaan.\n\n-- Kyllä pidän, myönsi Emilia iloisesti. -- Tästä lähtien suutelen sitä\nvain silloin kun et näe.\n\n-- En halua kuulla nenäkkyyksiäsi, hyvä neiti. Et saa suudella kissoja\nensinkään.\n\n-- Mutta Elisabet-täti, en minä tietenkään suudellut sitä suulle,\nvaan korvien väliin. Se on niin hauskaa -- etkö tahdo koettaa kerran\nitsekin, niin näet?\n\n-- Riittää, Emilia. Olet sanonut aivan tarpeeksi. Elisabet-täti\npurjehti majesteettisesti keittiöön, ja Emilia oli hetkisen ylen\nonneton. Hän tunsi loukanneensa tätiään, mutta hänellä ei ollut\naavistustakaan miksi ja kuinka.\n\nMutta se mitä hän näki edessään oli liian mielenkiintoista, jotta\nolisi voinut kauan surra Elisabet-tädin takia. Suloisia tuoksuja tuli\nkeittohuoneesta -- pienestä, kaltevakattoisesta rakennuksesta, joka oli\nkeittiön äärellä ja johon iso keittiön liesi kesäksi sijoitettiin. Sitä\nverhosivat rehevät humalaköynnökset; humala peitti useimpia Uuden Kuun\nrakennuksia.\n\nOikealla puolella oli 'uusi' hedelmätarha; nyt juuri se oli ihmeen\nkukoistava, mutta oikeastaan se oli aika arkipäiväinen paikka:\nJimmy-serkku oli ruvennut viljelemään sitä uusimpien menetelmien mukaan\nja kylvänyt viljaa suorien ja samanlaisilta näyttävien puurivien\nleveihin väleihin. Mutta navettatien toisella puolella, heti kaivon\nvieressä oli 'vanha hedelmätarha', jossa Jimmy-serkku oli sanonut\nkasvavan akileijoja; siellä puut näyttivät saaneen kasvaa mielensä\nmukaan senmuotoisiksi ja -kokoisiksi kuin itse halusivat; sinikukkainen\nköynnöskasvi kietoi niiden tyveä ja orjantappurapensaat rehottivat niin\nettä harmaata aitaa tuskin näkyi.\n\nSuoraan edessäpäin oli pieni rinne, joka sulki hedelmätarhojen välisen\nnäköalan; siellä kasvoi tiheässä suuria, valkorunkoisia koivuja, ja\nniiden keskellä olivat Uuden Kuun navetta ja muita ulkorakennuksia.\nUuden hedelmätarhan takana kierteli sievä punainen polku ja nousi mäen\npäälle, kunnes se näytti hipovan taivaan kirkasta sineä.\n\nJimmy-serkku tuli navetalta kantaen täpötäysiä maitosankoja, ja Emilia\njuoksi hänen jälkeensä maitokamariin, joka oli keittohuoneen takana.\nNiin ihmeellistä paikkaa hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä voinut\nkuvitella.\n\nSe oli lumivalkoinen pikkurakennus suurien jalokuusten keskellä. Harmaa\nkatto oli täynnä pieniä sammalmättäitä, jotka muistuttivat lihavia\nvihreitä samettihiiriä. Alaspäin johti kolme hiekkakiviporrasta,\njoiden kahden puolen rehotti sananjalkoja; sitten piti avata valkoinen\novi, jossa oli lasiruutu, ja laskeutua vielä kolme porrasta. Ja\nsilloin oltiin puhtaassa, maanhajuisessa, kosteassa ja viileässä\nhuoneessa, jossa oli maapermanto ja jonka ikkunoita varjostivat nuoret\nhumalaköynnökset. Seiniä kiersivät leveät lautahyllyt, ja hyllyillä oli\nisoja matalia savivateja. Vadit olivat täynnä maitoa, jolle noussut\nkerma oli niin paksua, että se oli aivan keltaista.\n\nLaura-täti odotti heitä siellä. Hän siivilöi maidon tyhjiin vateihin\nja kuori sitten muutamia täysinäisiä. Emilian mielestä kuoriminen\noli viehättävää puuhaa, ja hän halusi itse päästä koettamaan sitä.\nHäntä halutti myös istuutua heti kirjoittamaan kuvaus tästä somasta\nmaitokamarista; mutta voi, hänellä ei ollutkaan enää muistikirjaa.\nMutta saattoihan hän tehdä sen päässäänkin.\n\nHän istahti pienelle kolmijalkaiselle tuolille pimeään nurkkaan ja\nryhtyi työhönsä. Hän istui niin hiljaa, että Jimmy ja Laura unohtivat\nhänet ja lähtivät pois ja saivat sitten neljännestunnin hakea\nhäntä. Siitä taas viivästyi aamiainen, ja Elisabet-täti oli hyvin\nharmissaan. Mutta Emilia oli keksinyt juuri oikeat sanat, joilla kuvata\nmaitokamarin puhdasta ja kuitenkin hämärän viheriää valoa, ja hän oli\nsiitä niin onnellinen, ettei hän vähääkään välittänyt Elisabet-tädin\nsynkistä katseista.\n\nAamiaisen jälkeen Elisabet-täti ilmoitti Emilialle, että lehmien\najaminen aamuisin laitumelle kuuluisi tästä lähtien hänen\nvelvollisuuksiinsa.\n\n-- Jimmyllä ei tällä haavaa ole apuria, ja häneltä säästyy siten\nmuutama minuutti.\n\n-- Älä pelkää, lisäsi Laura-täti. -- Lehmät tuntevat tien niin hyvin,\nettä kulkevat itsestään. Sinun tarvitsee vain seurata perässä ja sulkea\nveräjä.\n\n-- En minä pelkää, sanoi Emilia.\n\nMutta hän pelkäsi sittenkin. Hän ei tiennyt lehmistä mitään. Mutta\nhän oli päättänyt, etteivät Murrayt saaneet epäillä jonkun Starrin\npelkäävän.\n\nHänen sydämensä jyskytti kuin vasara, kun hän uljaana lähti retkelleen.\nMutta Laura-täti olikin puhunut totta: lehmät eivät lopultakaan olleet\nvihaisia eläimiä. Vakavina ne astelivat edellä, eikä hänen tarvinnut\nkuin seurata perässä, ensin vanhan hedelmätarhan, sitten sen takana\nolevan vaahteralehdon läpi pitkin mutkailevaa sananjalkain reunustamaa\npolkua.\n\nEmilia viivytteli veräjän luona, kunnes hänen innokkaat silmänsä olivat\nimeneet itseensä koko maiseman. Laidun kumpuili aine Blair Wateriin\nsaakka -- melkein pyöreään järveen, jonka viettävillä ruohikkorannoilla\nei kasvanut ensinkään puita. Sen takana oli Blair Waterin laakso,\njoka oli täynnä pientiloja, ja vielä ulompana valkopäisenä aaltoavan\nmerenpoukaman aava pinta. Emiliasta tämä näytti vihreiden varjojen ja\nsinisen veden lumoavalta maalta.\n\nAlhaalla laitumen eräässä kulmauksessa oli vanhalla kiviaidalla\nerotettu pieni yksityinen hautausmaa, johon Murrayn suvun vainajat oli\nhaudattu. Emilia olisi halunnut lähteä sinne tutkistelemaan, mutta ei\nuskaltanut yksin mennä laitumelle.\n\n-- Menen sitten, kun tutustun paremmin lehmiin, hän päätti. Syrjässä\noikealla puolella oli jyrkkä pieni mäki, jolla kasvoi nuorta koivu- ja\nmäntymetsää, ja mäen laella talo, joka herätti Emilian huomiota ja sai\nhänet uteliaaksi. Se oli harmaa ja säiden rapistama, mutta ei näyttänyt\nvanhalta. Sitä ei ollut koskaan saatu valmiiksi; katto oli laudoitettu\nmutta seinät eivät, ja ikkunat oli naulattu umpeen. Miksi se oli jäänyt\nkeskeneräiseksi? Sehän oli tarkoitettu kauniiksi pieneksi taloksi --\ntaloksi jossa oli hauskoja nojatuoleja, kodikkaita takkavalkeita ja\nkirjahyllyjä, hauskoja lihavia kehrääviä kissoja ja odottamattomia\nnurkkauksia. Siltä seisomalta hän nimitti talon Autioksi taloksi; hän\nvietti monta hetkeä koettaen mielessään saada sen valmiiksi, yrittäen\nkuvitella siihen sopivat huonekalut ja keksien siihen asukkaiksi\nihmisiä ja eläimiä.\n\nLaitumen vasemmalla puolella oli toinen talo, joka oli aivan\nerilainen: suuri, vanha sotkuisten köynnösten verhoama rakennus, joka\nvaikutti laiminlyödyltä. Laaja, villiintynyt nurmikko, jolla rehotti\nhoitamattomia pensaita ja puita, vietti alas lammelle saakka; siellä\nveden päälle nuokkui valtavia raitoja. Emilia päätti tilaisuuden tullen\nkysyä Jimmy-serkulta, mitä nämä talot oikein olivat.\n\nHänestä tuntui, että ennen kuin palaisi hänen täytyi kulkea pitkin\nlaitumen aitaa ja tutkia erästä polkua, joka kauempana katosi mänty- ja\nvaahterametsään. Hän teki niin ja huomasi sen johtavan suoraan satujen\nmaailmaan. Se seurasi leveän puron vartta ja oli sievä pikkupolku,\njonka vierillä sananjalat nuokkuivat; mäntyjen alta löysi kainoja ja\nsuloisia valkovuokkoja ja pieniä herttaisia yllätyksiä joka käänteestä.\n\nEmilia hengitti mäntyjen ja kuusten pihkantuoksua ja näki ylhäällä\noksilla hohtavia hämähäkinverkkoja ja kaikkialla hilpeätä valon ja\nvarjon leikkiä. Siellä täällä vaahterain nuoret oksat punoutuivat\nyhteen ikään kuin muodostaakseen verhon dryadien kasvoille -- Emilia\ntiesi paljon dryadeista, hän oli niistä kuullut isältään -- ja puitten\nalaiset suuret sammalvuoteet olisivat kelvanneet vaikka Titanialle.\n\n-- Tämä on niitä paikkoja, joissa unelmat kasvavat, sanoi Emilia\nonnellisena.\n\nHän toivoi, että polkua kestäisi loputtomiin, mutta vihdoin se kääntyi\npois purolta, ja kiivettyään vanhan sammaltuneen aidan yli Emilia\nhuomasi tulleensa Uuden Kuun etupuutarhaan. Jimmy-serkku oli siellä\nparhaillaan leikkaamassa angervopensaita.\n\n-- Voi Jimmy-serkku, minä olen löytänyt suloisen pikkupolun, sanoi\nEmilia hengästyneenä.\n\n-- Senkö joka kulkee Korkean Johnin metsikön läpi?\n\n-- Eikö se olekaan meidän metsikkömme? kysyi Emilia pettyneenä.\n\n-- Ei, mutta kyllä sen pitäisi olla. Viisikymmentä vuotta sitten\nArchibald-setä möi tuon kaistaleen Korkean Johnin isälle, vanhalle\nMichael Sullivanille. Tämä rakensi pienen talon järven rannalle ja asui\nsiinä, kunnes riitaantui Archibald-sedän kanssa -- mihin tietenkään ei\nkulunut kauan aikaa. Silloin hän muutti talonsa tien toiselle puolelle,\nja nyt siinä asuu Korkea John. Elisabet on koettanut saada ostetuksi\nmaan häneltä takaisin, hän on tarjonnut paljon enemmän kuin sen arvo\non, mutta Korkea John ei myy -- tekee vain kiusaa, hänellähän on oma\nhyvä maatilansa, eikä tästä kaistaleesta ole hänelle suurtakaan hyötyä.\nHän pitää siinä vain pienkarjaa kesäisin, eikä entisellä peltomaalla\nkasva nyt muuta kuin vaahteravesakkoa. Se on tikkuna Elisabetin\nsilmässä ja kai sinä pysyykin niin kauan kuin Korkea John vihoittelee.\n\n-- Miksi häntä sanotaan Korkeaksi Johniksi?\n\n-- Sen vuoksi, että hän on niin ylväs ja mahtava. Mutta mitäs hänestä.\nMinä näytän nyt sinulle puutarhani, Emilia. Se on minun. Elisabet\nisännöi miltei kaikessa, mutta puutarhaa hän antaa minun hoitaa. Se on\nkai hyvitystä siitä, että hän työnsi minut kaivoon.\n\n-- Työnsikö hän sinut todella kaivoon?\n\n-- Työnsi. Ei tietenkään tahallaan. Olimme silloin vain lapsia. Minä\nolin täällä käymässä juuri kun talossa oli miehiä puhdistamassa\nkaivoa ja tekemässä siihen uutta kantta. Kaivonsuu oli auki, ja me\nleikimme naattaa sen ympärillä. Elisabet suuttui minuun -- en muista\nmitä sanoin, mutta kovin kummaahan sen ei tarvinnut olla, niin\nkuin arvaat -- ja aikoi lyödä minua. Minä huomasin sen ja astuin\ntaaksepäin väistääkseni -- ja putosin pää edellä kaivoon. Sitten\nen muista enempää. Pohjalla ei ollut kuin liejua, mutta löin pääni\nseinäkiviin. Minut nostettiin ylös, ja pääni oli niin ruhjoutunut\nettä minua luultiin kuolleeksi. Elisabet-parka oli... Jimmy-serkku\nravisti päätään kuin osoittaakseen, että oli mahdotonta kuvata, kuinka\nparka Elisabet oli. -- Jonkin ajan kuluttua minä kuitenkin toivuin.\nIhmiset kyllä sanovat, etten minä siitä pitäen ole koskaan ollut\noikein entiselläni -- mutta taitavat puhua vain siksi, että minä olen\nrunoilija enkä välitä koskaan olla huolissani mistään. Runoilijoita on\nBlair Waterissa niin vähän, etteivät ihmiset ymmärrä heitä, ja useimmat\novat kaikenlaisista asioista niin mahdottomasti huolissaan, että heidän\nmielestään miehessä on vähän vikaa, jollei hän ole huolissaan.\n\n-- Etkö lausuisi minulle joitakin runojasi? kysyi Emilia innokkaasti.\n\n-- Kyllä minä lausun sitten kun henki käskee. Mutta ei kannata\npyytääkään, jollei henki valtaa minua.\n\n-- Mutta mistä minä tiedän, milloin henki valtaa sinut, Jimmy-serkku?\n\n-- Minä alan lausua runoja omasta tahdostani. Mutta sanon sinulle erään\nasian: tavallisesti henki valtaa minut keittäessäni syksyllä perunoita\nsioille. Muista se ja ole silloin lähettyvillä.\n\n-- Mikset kirjoita runojasi muistiin?\n\n-- Paperia on Uudessa Kuussa vaikea saada. Joissakin pikkuasioissa\nElisabet on erityisen tarkka, ja kirjoituspaperi kuuluu niihin.\n\n-- Mutta eikö sinulla ole yhtään omaa rahaa, Jimmy-serkku?\n\n-- On toki, Elisabet maksaa minulle hyvää palkkaa. Mutta hän panee\nkaikki rahani pankkiin ja antaa vain joskus minulle muutaman dollarin.\nHän väittää, ettei minulle voi uskoa rahaa. Kun tulin tänne työhön,\nsain ensimmäisen palkkani kuun lopussa ja lähdin Shrewsburyyn viemään\nsitä pankkiin. Mutta tiellä tuli vastaani kulkuri -- surkea rähjys,\njolla ei ollut penniäkään taskussaan, ja minä annoin rahat hänelle.\nMiksen olisi antanut? Minullahan oli hyvä koti ja vakituinen toimi\nja vaatteita moneksi vuodeksi eteenpäin. Se taisi olla houkkamaisin\nteko, minkä koskaan olen tehnyt -- ja paras. Mutta Elisabet ei koskaan\nunohtanut sitä. Siitä pitäen hän on hoitanut raha-asiani. Mutta tule\nnyt katsomaan puutarhaani, ennen kuin minun täytyy lähteä kylvämään\nnaurista.\n\nPuutarha oli kaunis, aivan Jimmy-serkun ylpeyden arvoinen. Sen\nympärillä oli korkea kuusiaita, jossa tasaisten välimatkojen päässä\noli kookkaita pyramidipoppeleita. Pohjoispuolen sulki sankka kuusikko,\nja kuusikon tummaa taustaa vasten erottui punaisten pionien upea\nrivi. Puutarhan keskellä kasvoi yksi ainoa iso kuusi; sen alla oli\npenkki, joka oli tehty laakeista, laineiden ja tuulten siloittamista\nrantakivistä. Kaakkoiskulmassa oli valtava sireeniryhmä, joka oli\nleikattu muistuttamaan suurta, riippuoksaista puuta. Lounaisnurkan\ntäytti vanha, köynnösten peittämä huvimaja. Ja luoteisnurkassa oli\nkivestä tehty aurinkokello, joka oli asetettu juuri siihen, missä\nruohon reunustama, heleillä simpukoilla merkitty polku sukelsi Korkean\nJohnin metsikköön. Emilia ei ollut koskaan ennen nähnyt aurinkokelloa\nja kumartui innoissaan sitä tutkimaan.\n\n-- Sinun isoisän-isoisäsi, Hugh Murray, tuotti sen tänne Englannista,\nsanoi Jimmy-serkku. -- Toista niin hienoa ei ole koko rannikkoalueella.\nJa Georg Murray-setä toi nämä simpukat Intiasta. Hän oli merikapteeni.\n\nEmilia katseli ihastuneena ympärilleen. Puutarha oli viehättävä, ja\nhuvimaja näytti hänen lapsensilmissään suurenmoisen uhkealta. Sen\nedessä oli kreikkalainen pylväikkö. Blair Waterissa sitä pidettiin\nerityisen hienona, ja se sai Murrayin ylpeyden tuntumaan paljon\noikeutetummalta. Eräs opettaja oli sanonut, että maja teki klassillisen\nvaikutuksen. Tosin tämä klassillinen vaikutus nykyään oli melkein\nkokonaan hautautunut humalaköynnöksiin; ne kiemurtelivat yli koko\npylväikön ja riippuivat vaaleanvihreinä kiehkuroina tulipunaisten\nruukkupelargonien yllä, joita oli portaiden molemmilla puolilla.\n\nEmilian sydän paisui ylpeydestä.\n\n-- Tyylikäs maja, hän sanoi.\n\n-- Entä minun puutarhani? kysyi Jimmy-serkku kateellisena.\n\n-- Kelpaisi vaikka kuningattarelle, sanoi Emilia vakavasti ja\nvilpittömästi.\n\nJimmy-serkku nyökkäsi mielissään. Mutta sitten hänen ääneensä hiipi\nouto sävy ja silmiinsä omituinen katse.\n\n-- Tämä on lumottu puutarha. Salama ei iske siihen, eivätkä lehtimadot\nsitä koskaan vahingoita. Kylmät viimat eivät uskalla puhaltaa tänne, ja\ntäällä sataa hiljaa ja lempeästi.\n\nEmilia astui vaistomaisesti askelen taapäin -- hänen teki melkein mieli\njuosta pois. Mutta nyt Jimmy-serkku oli taas ennallaan.\n\n-- Eikö ruoho tässä aurinkokellon ympärillä ole kuin vihreää samettia?\nSaat uskoa, että olen nähnyt siinä paljon vaivaa. Ole kuin kotonasi\ntässä puutarhassa. Jimmy-serkku teki uhkean kädenliikkeen. -- Minä\nannan sinulle siihen oikeuden. Hyvää onnea sinulle ja löydä sinä se\nkadonnut timantti.\n\n-- Kadonnut timantti? sanoi Emilia hämmästyneenä. Mikä jännittävä ja\nsalaperäinen asia tämä oli?\n\n-- Etkö ole koskaan kuullut sitä juttua? Kerron sen huomenna --\nsunnuntaisin saa Uudessa Kuussa laiskotella. Nyt minun täytyy lähteä\nnauriitteni luo, tai muuten Elisabet tulee minua hakemaan. Hän ei sano\nmitään -- hän vain katsoo. Oletko koskaan nähnyt oikeata Murrayin\nkatsetta?\n\n-- Enköhän minä nähnyt sitä silloin kun Ruth-täti veti minut pöydän\nalta, muisti Emilia surkeana.\n\n-- Et, et. Se oli vain Ruth Duttonin katse: ilkeä, pahansuopa ja\nsydämetön. Minä inhoan Ruth Duttonia. Hän nauraa minun runoilleni\n-- vaikkei ole ikinä kuullut yhtään. Henki ei koskaan valtaa minua,\njos Ruth on lähitienoilla. En käsitä kehen hän on tullut. Elisabet\non tapaisensa mutta ytimeltään tuore kuin pähkinänsydän, ja Laura on\npyhimys. Mutta Ruth on madonsyömä. Ja Murrayin katseen sinä kyllä\ntunnet kunhan näet. Se tunnetaan yhtä hyvin kuin Murrayin ylpeyskin.\nHuomenna kerron sinulle kaikki.\n\nJimmy-serkku piti lupauksensa tätien ollessa kirkossa.\nPerheneuvottelussa oli päätetty, ettei Emilia sinä sunnuntaina lähtisi\nkirkkoon.\n\n-- Hänellä ei ole sopivaa pukua, Elisabet-täti sanoi. -- Ensi\nsunnuntaiksi saamme hänen valkean leninkinsä kuntoon.\n\nEmilia oli pettynyt. Hän oli pitänyt kirkkoa hyvin mielenkiintoisena\nniinä harvoina kertoina, jolloin oli siellä ollut. Maywoodin kirkko oli\nollut isälle liian kaukana, mutta joskus Ellen Greenen veli oli vienyt\nhänet ja Ellenin sinne.\n\n-- Elisabet-täti, luuletko että Jumala olisi kovin pahoillaan, jos minä\nmenisin kirkkoon mustassa puvussani? hän pyysi. -- Se on tietenkin\nhalpa -- Ellen Greene taisi maksaa sen omistaan -- mutta se verhoaa\nminut kokonaan.\n\n-- Pienet tytöt eivät ymmärrä asioita, ja heidän on parasta olla vaiti,\nsanoi Elisabet-täti. -- Minua ei huvita näyttää sisarentytärtäni Blair\nWaterin väelle sellaisessa puvussa. Ja jos Ellen Greene maksoi sen,\nmeidän täytyy maksaa se hänelle takaisin. Sinun olisi pitänyt sanoa\nse meille ennen kuin lähdimme Maywoodista. Ei, sinä et tule tänään\nkirkkoon. Mutta kouluun voit huomenna lähteä mustassa puvussasi. Voimme\npeittää sen esiliinalla.\n\nHuokaisten Emilia tyytyi jäämään kotiin. Mutta sunnuntai oli lopultakin\noikein hauska. Jimmy-serkku otti hänet mukaansa järven rantaan ja\nnäytti hänelle hautausmaan.\n\n-- Mitä varten kaikki Murrayt on haudattu tänne? kysyi Emilia. --\nOvatko he tosiaan liian hienoja haudattaviksi tavallisten ihmisten\njoukkoon?\n\n-- Eivät toki, tyttöseni. Niin pitkälle ei ylpeytemme sentään ulotu.\nKun vanha Hugh Murray asettui Uuteen Kuuhun, täällä ei ollut kuin\npeninkulmittain metsää eikä ainoatakaan hautausmaata Charlottetownia\nlähempänä. Siitä syystä vanhat Murrayt haudattiin tähän -- ja niin\nsitten jatkettiin myöhemminkin, koska me tahdoimme levätä omaistemme\nkeskellä täällä vanhan Blair Waterin vihreillä rannoilla.\n\n-- Se kuulostaa runon säkeeltä, Jimmy-serkku, sanoi Emilia.\n\n-- Se se onkin -- eräästä minun runostani.\n\n-- Minä tavallaan pidän siitä, että joillakin on tällainen oma\nhautausmaa, sanoi Emilia päättäväisesti. Hän katseli hyväksyvästi\nsamettista nurmikkoa, joka vietti siniselle järvelle, koristeellisia\npolkuja ja hyvin hoidettuja hautoja.\n\nJimmy-serkku naurahti.\n\n-- Ja kuitenkin väität ettet ole Murray, hän sanoi. -- Oletko koskaan\nkuullut kuinka Murrayt tulivat Uuteen Kuuhun?\n\n-- En.\n\n-- He olivat matkalla Quebeciin, ei heillä ollut pienintäkään aikomusta\ntulla Prinssi Edvardin saarelle. Merimatka oli pitkä ja myrskyinen, ja\nvesi alkoi loppua; siksi \"Uuden Kuun\" kapteeni poikkesi tänne vettä\nottamaan. Mary Murray oli ollut vähällä kuolla meritautiin; kapteeni\noli hänestä huolissaan ja käski hänen mennä miesten kanssa maihin,\njotta Mary edes tunnin tai pari tuntisi kovan maan jalkainsa alla.\nHyvin mielellään tämä lähti, ja rannalle noustuaan hän sanoi: \"Tähän\nminä jään.\" Ja hän jäi siihen; ei mikään saanut häntä liikahtamaan.\nVanha Hugh -- hän oli tietysti nuori Hugh silloin -- puhui kauniisti,\nraivosi ja väitteli, ja väitetään hänen itkeneenkin -- mutta Mary oli\ntaipumaton. Loppujen lopuksi Hugh myöntyi, antoi tuoda tavaransa maihin\nja jäi hänkin siihen. Sillä tavalla suku tuli tälle saarelle.\n\n-- Minä olen iloinen, että sattui niin käymään, sanoi Emilia.\n\n-- Niin oli lopulta vanha Hughkin. Ja kuitenkin se kaiveli hänen\nmieltään, Emilia. Hän ei koskaan antanut kaikesta sydämestään\nvaimolleen anteeksi. Maryn hauta on tuolla kulmassa -- tuo jonka päällä\non laakea punainen kivi. Käy katsomassa, mitä Hugh kirjoitutti siihen.\n\nEmilia juoksi uteliaana kulmaukseen. Isossa paadessa oli pitkä,\nmonimietteinen hautakirjoitus, jollaisia ennen vanhaan käytettiin.\nMutta sen alla ei ollut raamatunlausetta eikä hurskasta virrensäettä.\nAjasta ja sammalesta huolimatta siinä erottuivat selvinä ja varmoina\nsanat:\n\n\"Tähän minä jään.\"\n\n-- Sillä tavalla hän maksoi vaimolleen, sanoi Jimmy-serkku. -- Hän oli\ntälle hyvä mies ja Mary hänelle hyvä vaimo. Heillä oli monia kelpo\nlapsia eikä vanha Hugh koskaan tullut entiselleen vaimonsa kuoltua.\nMutta tuo häntä oli kaivellut, kunnes sai sen sanotuksi.\n\nEmiliaa hiukan puistatti. Tuntui oikein hirveältä ajatella tuota vanhaa\nankaraa esi-isää ja hänen sammumatonta kaunaansa sitä kohtaan, joka oli\nhänelle lähin ja rakkain.\n\n-- Hauskaa, että olen vain puoleksi Murray, hän ajatteli itsekseen ja\nlisäsi sitten ääneen: -- Isä sanoi, että Murrayn suvun perintötavan\nmukaan kuolema sovittaa kaikki riidat.\n\n-- Niin nykyään, mutta se johtuu juuri tästä. Hänen omaisensa näet\nkauhistuivat, ymmärräthän. Siitä tuli melkoinen rötös. Ihmiset\nkäänsivät asian niin, ettei Hugh-ukko muka uskonut ylösnousemukseen,\nja puhuttiin jo oikeusjutun nostamisestakin. Mutta aikaa myöten asia\nunohtui.\n\nEmilia siirrähti toisen sammaloituneen kiven luo.\n\n-- Elisabet Burnley -- kuka hän oli, Jimmy-serkku?\n\n-- Vanhan William Murrayn vaimo. William oli Hughin veli ja tuli tänne\nviisi vuotta Hughin kuoleman jälkeen. Hänen vaimonsa oli hyvin kaunis,\nmutta hän ei pitänyt tämän saaren metsistä. Hänellä oli koti-ikävä.\nTänne tultuaan hän ei moneen viikkoon suostunut riisumaan myssyään --\nkäveli vain lattialla se päässään ja vaati päästä kotiin.\n\n-- Eikö hän riisunut myssyä maata mennessäänkään? Kysyi Emilia.\n\n-- Lieneekö pannut ollenkaan maata. Mutta kun William ei suostunut\nviemään häntä kotiin, hän otti lopulta myssyn päästään ja tyytyi\njäämään. Hänen tyttärensä meni naimisiin Hughin pojan kanssa, niin että\nElisabet oli isoäitisi isoäiti.\n\nEmilia katsoi vajonnutta vihantaa hautaa. Vieläköhän koti-ikävä mahtoi\nhäiritä Elisabet Burnleyn satavuotista unta?\n\n-- Koti-ikävä on kauheata, kyllä minä tiedän, hän ajatteli\nmyötätuntoisesti.\n\n-- Tuolla on pikku Stephen Murrayn hauta, kertoi Jimmy-serkku lisää. --\nHän sai täällä ensimmäisenä marmorisen hautapatsaan. Hän oli isoisäsi\nveli; kuoli kahdentoista ikäisenä. Hänkin on tullut todelliseksi\nylpeyden aiheeksi Murrayn suvulle.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Koska hän oli niin kaunis, viisas ja hyvä. Hänellä ei ollut\nainoatakaan vikaa -- kuinka hän sitten olisikaan voinut elää?\nSanotaan, ettei suvussa koskaan ole ollut niin kaunista lasta.\nEikä niin rakastettavaa: kaikki pitivät hänestä. Hän on nyt ollut\nkuolleena yhdeksänkymmentä vuotta -- ei ainoakaan nykyinen Murray ole\nhäntä nähnyt -- ja kuitenkin puhumme hänestä vielä sukukokouksissa;\nhän on todellisempi kuin moni elävä ihminen. Niin että kyllä hän\nepäilemättä oli erinomainen lapsi, Emilia -- mutta tuohon se päättyi --\nJimmy-serkku viittasi kädellään nurmettuneeseen hautaan ja kauniiseen\nvalkeaan hautakiveen.\n\n-- Mahtaako kukaan muistaa minua yhdeksänkymmentä vuotta kuolemani\njälkeen? aprikoi Emilia.\n\n-- Tämä vanha kalmisto on melkein täysi, tuumaili Jimmy-serkku. --\nTuossa kulmassa on parhaiksi tilaa Elisabetille ja Lauralle ja minulle.\nMutta ei sinulle, Emilia.\n\n-- En minä tahdo tulla haudatuksi tänne, huudahti Emilia. -- On hienoa\nkun on tällainen sukuhautausmaa, mutta minut haudataan Charlottetowniin\nisän ja äidin viereen. Eräs asia minua vaivaa, Jimmy-serkku. Luuletko\nsinäkin, että minä kuolen keuhkotautiin?\n\nJimmy-serkku katsoi tutkivasti hänen silmiinsä.\n\n-- En, hän sanoi. -- En, tipsukka. Sinussa on elinvoimaa niin että sitä\nriittää mihin asti tahansa.\n\n-- Niin minustakin tuntuu, sanoi Emilia nyökäten. -- Ja nyt,\nJimmy-serkku, mikä on tuo autio talo tuolla mäellä? Miksi se on autiona?\n\n-- Mikä? Ai Fred Cliffordin talo. Fred Clifford alkoi rakentaa tuota\ntaloa kolmekymmentä vuotta takaperin. Hänen piti mennä naimisiin,\nja morsian valitsi piirustukset. Mutta kun talo oli noin pitkälle\nvalmistunut, morsian petti hänet, Emilia -- petti koko maailman\nnähden. Ei ainoatakaan naulaa lyöty taloon sen jälkeen. Fred lähti\nlänteen, Britannian Kolumbiaan. Siellä hän vielä elää, naimisissa ja\nonnellisena. Mutta tätä palstaa hän ei myy kenellekään, niin että asia\ntaitaa vielä karvastella hänen mieltään.\n\n-- Minua surettaa tuo talo. Kunpa se olisi valmistunut. Se haluaa sitä\nitsekin, se ei ole vielä lakannut toivomasta.\n\n-- Tuskinpa se koskaan enää valmistuu. Tuolla isossa harmaassa talossa\nasuu tohtori Burnley.\n\n-- Onko hänkin sukulaisemme, Jimmy-serkku?\n\n-- Kaukainen serkku. Hän on hyvä lääkäri, mutta kumma tyyppi. Hän on\npaljon omituisempi kuin minä, Emilia, mutta ei kukaan väitä hänen\nolevan päästään vialla. Voitko selittää sen? Hän ei usko edes Jumalaan.\nNiin hupsu en minä sentään ole.\n\n-- Eikö mihinkään Jumalaan?\n\n-- Ei mihinkään. Hän on vapaa-ajattelija, Emilia. Ja pikku tyttönsä\nhän kasvattaa samanlaiseksi. Minusta se on häpeä, sanoi Jimmy-serkku\nluottamuksellisesti.\n\n-- Entä tytön äiti? Mitä hän sanoo?\n\n-- Hänen äitinsä on ... kuollut, vastasi Jimmy-serkku omituisesti\nepäröiden: -- Ollut kuolleena kymmenen vuotta, hän lisäsi varmemmalla\näänellä. -- Ilse Burnley on iso tyttö -- hiukset kuin raidankukat ja\nsilmät kuin keltaiset timantit.\n\n-- Voi Jimmy-serkku, sinä lupasit kertoa minulle kadonneesta\ntimantista, huudahti Emilia innokkaasti.\n\n-- Lupasin, lupasin. Niin, vanhassa huvimajassa tai jossakin sen\nympäristössä se on, Emilia. Viisikymmentä vuotta takaperin tuli Edward\nMurray vaimoineen Kingsportista tänne vierailulle. Komea rouva, silkki\nvain kahisi kun hän kulki ja timantit välkkyivät kuin kuningattarella,\nvaikkei hän ollutkaan erityisen kaunis. Hänellä oli sormus, jonka\nkivi oli maksanut kaksisataa puntaa. Kauhea rahasumma pienessä\nnaisensormessa, vai mitä? Se loisti hänen valkoisessa kädessään, kun\nhän kokosi helmojaan noustessaan huvimajaan; mutta kun hän laskeutui\nportaita alas, kivi oli kadonnut.\n\n-- Eikö sitä koskaan löydetty? kysyi Emilia henkeään pidättäen.\n\n-- Ei koskaan; mutta ei suinkaan sen vuoksi, ettei sitä olisi haettu.\nEdward Murray vaati purkamaan majan, mutta Archibald Murray vastusti\nsitä kivenkovaan; hän oli rakennuttanut sen nuorelle vaimolleen.\nVeljekset riitelivät asiasta eivätkä sen jälkeen koskaan täydelleen\nsopineet. Kaikki jotka ovat kuulleet asiasta, ovat sen jälkeen etsineet\ntimanttia. Useimmat luulevat, että se putosi huvimajan ulkopuolelle\nkukkien tai pensaiden sekaan. Mutta minä tiedän, Emilia. Mirjam Murrayn\ntimantti on yhä tuossa vanhassa majassa. Kuutamoöinä minä olen nähnyt\nsen kimaltavan, Emilia -- kimaltavan ja vilkuttavan luokseen. Mutta\nse ei milloinkaan ole samassa paikassa -- ja kun menen sen luo, se on\nkadonnut ja kimaltaa hetken perästä ilkkuvasti muualta.\n\nJälleen Jimmy-serkun äänessä ja katseessa oli jotakin kammottavaa,\nselittämätöntä; Emilian selkäpiitä karmi. Mutta hänestä oli hauskaa,\nettä Jimmy puhui hänelle aivan kuin aikuiselle. Ja ympärillä oleva\nseutu oli kaunis.\n\nVaikka Emilia herkeämättä kaipasikin isäänsä ja laakson taloa, niin\nettä hänen pieluksensa yhä öisin kastui salaisista kyynelistä, hän\nalkoi vähitellen jälleen ilahtua: oli auringonlaskuja ja lintujen\nlaulua, varhaisia vaaleita tähtiä, kuutamoöitä ja laulavia tuulia.\nHän tiesi, että elämä olisi täällä ihmeellistä -- ihmeellistä ja\nmielenkiintoista. Täällä oli ulkokeittiö ja maitokamari, joka\noli täynnä kermaa ja maitoa, ja järven polku, aurinkokello,\nkadonnut timantti ja Autio talo ja miehiä, jotka eivät uskoneet\nJumalaan -- eivät edes Ellen Greenen Jumalaan. Emilia toivoi pian\ntapaavansa tohtori Burnleyn. Hän oli kovin utelias näkemään, miltä\nvapaa-ajattelija näytti. Ja hän oli jo ennättänyt varmasti päättää,\nettä hän löytäisi kadonneen timantin.\n\n\n\n\n8.\n\nTULIKOE\n\n\nSeuraavana aamuna Elisabet-täti ajoi Emilian kanssa kouluun. Laura-täti\noli ollut sitä mieltä, että kun lomaan ei ollut kuin kuukausi, Emilian\nei kannattaisi aloittaa nyt. Mutta Elisabet-täti ei enää oikein\nvälittänyt siitä, että pieni sisarentytär sipsutteli kaikkialla Uudessa\nKuussa ja työnsi väsymättömän uteliaana nenänsä joka paikkaan; siksi\nhän päätti lähettää Emilian kouluun saadakseen hänet pois tieltä.\n\nEmilia itse lähti mielellään, sillä hän oli aina innostunut uusiin\nkokemuksiin. Mutta siitä huolimatta hänessä matkalla kuohui\nkapinanhenki: Elisabet-täti oli jostakin Uuden Kuun ullakolta\nlöytänyt kamalan kotikutoisen esiliinan ja yhtä kamalan hilkan ja\npakotti Emilian pukemaan ne ylleen. Esiliina oli pitkä säkkimäinen\nvaatekappale, jossa oli korkea kaulus ja hihat. Juuri nuo hihat\nolivat kaiken huippu; Emilia ei ollut koskaan nähnyt kellään tytöllä\nhihallista esiliinaa. Hän kapinoi niin että miltei itki, mutta\nElisabet ei ollut kuulevinaankaan moisia joutavuuksia. Lopulta Emilia\nsai nähdä Murrayin katseen ja puki sen jälkeen uhmaansa nieleskellen\nvaatekappaleen ylleen.\n\n-- Tuo esiliina oli äidilläsi, kun hän oli pikkutyttö, Emilia, lohdutti\nLaura-täti vähän kaihomielisesti.\n\n-- Ei sitten ihme, että hän isoksi kasvettuaan karkasi isäni kanssa,\nsanoi Emilia lohduttomasti ja vähemmän kaihomielisesti.\n\nElisabet-täti sai esiliinan napitetuksi ja töytäisi Emiliaa hieman\nepäystävällisesti.\n\n-- Pane hilkka päähäsi, hän käski.\n\n-- Voi kiltti Elisabet-täti, älä pakota minua käyttämään tuota kauheaa\nkapinetta.\n\nSanoja tuhlaamatta Elisabet-täti otti hilkan ja sitoi sen Emilian\npäähän. Tytön täytyi taipua. Mutta hilkan sisästä kuului uhmaava joskin\nvärisevä ääni.\n\n-- Elisabet-täti, se sanoi, Jumalaa et sentään voi komentaa.\n\nElisabet-täti oli niin vihainen, ettei koko matkalla kouluun puhunut\nsanaakaan. Hän esitteli Emilian opettajalle, neiti Brownellille, ja\najoi sitten pois. Koulu oli jo alkanut. Emilia ripusti hilkkansa\neteiseen ja meni hänelle osoitettuun pulpettiin. Hän oli jo päässyt\nselville, ettei pitänyt neiti Brownellista eikä tulisikaan pitämään.\n\nNeiti Brownellilla oli Blair Waterissa erinomaisen opettajan\nmaine, pääasiallisesti siksi, että hän huolehti tarkoin kurista\nja järjestyksestä. Hän oli laiha, keski-ikäinen nainen, jolla oli\nvärittömät kasvot ja ulkonevat hampaat; hampaat näkyivät miltei\nkaikki hänen nauraessaan. Silmät olivat harmaat, kylmät ja väijyvät.\nRuth-tädinkin silmiä kylmemmät.\n\nKoko aamupäivän Emilia oli uteliaiden katseiden maalitauluna. Blair\nWaterin koulu oli iso, siinä oli ainakin kaksikymmentä jokseenkin hänen\nikäistään tyttöä. Emilia katseli myös puolestaan uteliaasti heitä\nkaikkia, mutta piti sopimattomana, että he käsiensä ja kirjainsa takana\nkuiskuttelivat toisilleen häntä tuijottaessaan. Hän tunsi yhtäkkiä\nitsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi, ja voimakas kodin, isän ja omien\nrakkaiden esineiden ikävä sai vallan.\n\n-- Uuden Kuun tyttö itkee, kuiskasi eräs mustasilmäinen tyttö käytävän\ntoiselta puolelta. Ja sitten kuului julmaa pientä tirskuntaa.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Emilia? kysyi neiti Brownell äkkiä syyttävästi.\n\nEmilia istui vastaamatta. Hän ei voinut selittää neiti Brownellille.\n\n-- Kun kysyn joltakin oppilaaltani, olen tottunut saamaan vastauksen.\nMitä sinä itket?\n\nKäytävän poikki kuului taas tirskettä. Emilia kohotti surkeana silmänsä\nja turvautui hädässään erääseen isänsä sanontaan.\n\n-- Se on asia, joka koskee vain minua itseäni, hän sanoi. Punaiset\nläikät ilmestyivät äkkiä neiti Brownellin harmaankalpeille poskille.\nHänen silmänsä välähtivät kylmästi.\n\n-- Saat jäädä välitunnilla sisään rangaistukseksi nenäkkyydestäsi, hän\nsanoi. Mutta hän jätti Emilian rauhaan loppupäiväksi.\n\nEmilia ei ollut vähääkään pahoillaan siitä, että hänen täytyi olla\nvälitunnit sisällä, sillä hän oli huomannut, että koulun ilmapiiri\njostain merkillisestä syystä oli hänelle vihamielinen. Silmäykset,\njoita häneen luotiin, eivät olleet vain uteliaita, vaan pahansuopiakin.\nHäntä ei haluttanut lähteä koulunpihalle yhdessä näiden tyttöjen\nkanssa. Hän ei tahtonut käydä Blair Waterin koulua. Mutta itkeä hän ei\nenää aikonut. Hän istui suorana, silmät kiinni kirjassa. Äkkiä kuului\nkäytävän poikki hiljainen ilkeä kuiskaus.\n\n-- Neiti Ylpeä, neiti Ylpeä!\n\nEmilia katsoi tyttöön. Suuret vihreän harmaat silmät katsoivat vakavina\nmustiin vilkkuviin silmiin; Emilian katseessa oli ilme, joka lannisti\nja pakotti. Mustat silmät alkoivat häälyä ja painuivat alas; omistaja\ntirskahti vielä kerran tappiotaan peittääkseen ja leiskautti lyhyttä\npalmikkoaan.\n\n-- Hänet minä voin pitää aisoissa, ajatteli Emilia, ja voitontunne\nsykähti hänen rinnassaan.\n\nMutta paljous on voimaa, ja aamiaistunnilla Emilia huomasi seisovansa\npihalla yksin vastassaan koko joukon epäystävälliset kasvot. Lapset\nvoivat olla maailman julmimpia olentoja. Heillä on lauman ennakkoluulo\nkaikkia ulkopuolisia kohtaan, ja he antautuvat sydämettöminä sen\njohdettaviksi. Emilia oli tulokas ja kuului ylpeihin Murrayihin --\nsiinä jo kaksi syytä häntä vastaan. Ja vaikka hän oli pieni ja vaikka\nhänellä oli yllään kauhea esiliina ja hilkka, hänessä oli kuitenkin\neräänlaista pidättyvyyttä ja arvon tuntua, joka harmitti heitä. Ja\nheitä ärsytti sekin, että hän katsoi heihin ujostelemattoman suoraan ja\nhalveksivasti. Koetteelle asetetun tunkeilijan olisi pitänyt olla ujo\nja alistuvainen.\n\n-- Sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. -- Voi sentään, nappikengät ja\nelää silti toisten armoilla.\n\nEmilia ei olisi tahtonut panna jalkaansa nappikenkiä. Hän olisi\ntahtonut kulkea avojaloin kuten aina ennenkin kesällä. Mutta\nElisabet-täti oli sanonut hänelle, ettei ainoakaan Uuden Kuun lapsi\nollut koskaan mennyt paljain jaloin kouluun.\n\n-- Katsokaa tuota kapalolapsen esiliinaa, nauroi toinen tyttö, jolla\noli kastanjanruskeat kiharat.\n\nNyt Emilia lensi punaiseksi. Tämähän oli tosiaan hänen sotisopansa\nheikko kohta. Ihastuneena osumastaan kiharapää yritti uudestaan.\n\n-- Onko tuo mummosi hilkka?\n\nYhteistirskuntaa.\n\n-- Ai, hän käyttää hilkkaa suojellakseen ihoaan, sanoi eräs suurempi\ntyttö. -- Se on sitä Murrayin ylpeyttä. Murrayt ovat niin ylpeitä että\nhaisee, sanoo äitini.\n\n-- Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka\noli melkein yhtä leveä kuin pitkä. -- Korvasi ovat kuin kissan.\n\n-- Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. -- Keittiönne laipio ei\nole edes rapattu.\n\n-- Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.\n\n-- Eikä ole! huudahti Emilia. -- Hänellä on enemmän järkeä kuin\nkenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta\nuskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään\nsanan, katson teitä kaikkia pahalla silmällä.\n\nEi kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen\nkahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu\nalkoi uudelleen toisella tavoin.\n\n-- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä\nhuolimatta luuli olevansa hyvin sievä.\n\n-- En, sanoi Emilia.\n\n-- Osaatko tanssia?\n\n-- En.\n\n-- Osaatko laittaa ruokaa?\n\n-- En.\n\n-- Osaatko virkata pitsiä?\n\n-- En.\n\n-- Osaatko ristipistoja?\n\n-- En.\n\n-- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.\n\n-- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut\naikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi,\nettä todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman\nvakaumuksen mukana -- tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä\nja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan\ntähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti\nhänen kiusaajiaan.\n\n-- Sinä valehtelet, sanoi mustasilmä suoraan.\n\n-- Kukaan Starr ei valehtele, vastasi Emilia. Leimahdus oli mennyt,\nmutta sen kohottava vaikutus oli jäljellä. Hän katseli heitä kaikkia\nviileän itsetietoisesti, mikä hetkeksi nujersi heidät.\n\n-- Miksi ette pidä minusta? hän kysyi kiertelemättä.\n\nEi vastausta. Emilia katsoi suoraan ruskeakiharaiseen ja toisti\nkysymyksensä. Tytön oli pakko vastata.\n\n-- Koska sinä et ole vähääkään samanlainen kuin me, hän mutisi.\n\n-- En tahtoisikaan olla, sanoi Emilia halveksivasti.\n\n-- Ohoh, sinä olet sitten sitä valittua kansaa, pilkkasi mustasilmä.\n\n-- Niin olenkin, vastasi Emilia.\n\nHän käveli kohti koulurakennusta kuin voittaja taistelusta.\n\nMutta vastustajia ei nujerrettu niin helpolla. Hänen mentyään sisään\nkuiskailtiin ja juoniteltiin paljon: neuvoteltiin muutamien poikien\nkanssa ja korvattiin jokin suunniteltu kuje heille koristekynillä ja\npurukumeilla.\n\nMieluisa voitontunne ja leimahduksen jälkihehku auttoivat Emiliaa\niltapäivällä, vaikka neiti Brownell pilkkasikin hänen virheellistä\noikeinkirjoitustaan. Neiti Brownell teki erityisen mielellään\noppilaansa pilkan kohteeksi. Kaikki luokan tytöt tirskuivat paitsi\nyksi; tämä tyttö ei ollut aamulla ollut koulussa eikä sen vuoksi\ntiennyt tapahtuneesta.\n\nEmilia mietti kuka hän mahtoi olla. Hän erosi yhtä paljon muista\ntytöistä kuin Emilia itsekin, mutta aivan toisella tavalla. Hän\noli kookas ja hänen yllään oli omituinen, liian pitkä, haalistunut\nraitainen pumpulipuku. Hän oli paljain jaloin. Hänen paksu, lyhyeksi\nleikattu tukkansa liehui tuuheina aaltoina, jotka näyttivät olevan\nkirkkaista kultarihmoista. Ja silmät olivat melkein yhtä vaaleanruskeat\nja läpikuultavat kuin meripihka. Suu oli suuri ja leuka esiinpistävä.\nSieväksi häntä ei voinut sanoa, mutta hänen kasvonsa olivat niin\nvilkkaat ja eloisat, ettei Emilia voinut kääntää hänestä pois\nihastunutta katsettaan. Ja tyttö oli luokalla ainoa, johon neiti\nBrownell ei tunnin kuluessa ampunut ivanuoliaan, vaikka hän teki yhtä\nmonta virhettä kuin muutkin.\n\nVälitunnilla eräs tyttö tuli Emilian luo laatikko kädessään. Emilia\ntiesi, että hänen nimensä oli Rhoda Stuart, ja piti häntä hyvin\nsievänä ja suloisena. Rhoda oli ollut joukon mukana aamiaistunnilla,\nmutta ei silloin ollut sanonut mitään. Hänellä oli räikeän punainen\nleninki, sileät vaaleanruskeat palmikot ja isot siniset silmät;\nsuu oli ruusunnuppu, piirteet nukkemaiset ja ääni suloinen. Jos\nneiti Brownellin saattoi sanoa suosivan ketään, Rhoda Stuart oli\nhänen lempioppilaansa. Rhoda näkyi olevan ikäistensä suosiossa, ja\nvanhemmatkin tytöt lellittelivät häntä. -- Tässä on sinulle lahja,\nRhoda sanoi viehättävästi hymyillen. Emilia otti laatikon pahaa\naavistamatta. Hetkisen hän oli onnellisen toiveikas kohottaessaan\nkantta. Mutta sitten hän kirkaisten heitti laatikon luotaan ja seisoi\nkalpeana väristen kiireestä kantapäähän. Laatikossa oli käärme --\neläväkö vai kuollut, sitä hän ei tiennyt eikä välittänytkään tietää.\nEmilia tunsi käärmeitä kohtaan voittamatonta kauhua ja inhoa. Käärmeen\nnäkeminen jähmetytti hänet.\n\nEteisestä kuului yleinen naurun tirske.\n\n-- En minä ainakaan noin pelästyisi vanhaa kuollutta käärmettä!\npilkkasi mustasilmä.\n\n-- Osaatko kirjoittaa siitä runon, ilkkui kastanjakiharainen.\n\n-- Minä vihaan tietä, minä vihaan teitä, huusi Emilia. -- Te olette\nilkeitä, halpamaisia tyttöjä.\n\n-- Ei tuollainen haukkuminen ole hienoa, sanoi pisamainen. -- Luulin\nettä Murrayt olisivat liian hyviä räkyttämään toisille.\n\n-- Jos tulet huomenna kouluun, neiti Starr, sanoi mustasilmä\nuhittelevan hitaasti, niin otamme tämän käärmeen ja ripustamme sen\nkaulaasi.\n\n-- Yrittäkääpäs vain, huusi kirkas, helähtelevä ääni. Heidän keskelleen\nhyppäsi yhdellä loikkauksella se tyttö, jolla oli meripihkan väriset\nsilmät ja lyhyt tukka. -- Teepäs se että minäkin näen, Jennie Strang.\n\n-- Ei tämä asia koske sinua, Ilse Burnley, mutisi Jennie vihaisesti.\n\n-- Vai ei se koske minua? Älä yritä olla hävytön minulle, siansilmä.\n\nIlse astui perääntyvän Jennien luo ja heristi päivettynyttä nyrkkiään\ntämän nenän edessä. -- Jos minä näen sinun huomenna kiusoittelevan\nEmilia Starria tuolla käärmeellä, minä otan sitä hännästä ja\nläimäyttelen sillä pitkin korviasi. Muista se, siansilmä. Ja nyt mene\nja nosta ylös tuo kallis käärmeesi ja kanna se tunkiolle.\n\nJa Jennie totteli. Ilse kääntyi muiden puoleen.\n\n-- Menkää tiehenne joka sorkka ja jättäkää Uuden Kuun tyttö tästä\nlähtien rauhaan, hän sanoi. -- Jos minä saan kuulla, että häntä vielä\nkiusoitellaan, leikkaan teiltä kaikilta kurkun poikki ja revin sydämen\nrinnastanne ja silmät päästänne. Niin, ja leikkaan teiltä korvat\nkirjanmerkeiksi.\n\nNäiden julmien uhkauksien tai ehkä Ilsen olemuksen lannistamina Emilian\nvainoojat tippuivat tiehensä. Ilse kääntyi Emilian puoleen.\n\n-- Älä välitä heistä, hän sanoi ylenkatseellisesti. -- He kadehtivat\nsinua, siinä kaikki. Kadehtivat kun asut Uudessa Kuussa ja ajelet\nvaunuissa, joiden kuomussa on rimsureunus, ja sinulla on nappikengät.\nLäimäytä heitä turpaan, jos vielä soittavat suutaan.\n\nIlse hyppäsi aidan yli ja syöksyi vaahterametsään katsomattakaan enää\nEmiliaan. Vain Rhoda Stuart jäi jäljelle.\n\n-- Emilia, minä olen hirveän pahoillani, hän sanoi pyöritellen\nsuostuttelevasti suuria silmiään. -- Minä en tiennyt, että laatikossa\noli käärme, ihan totta, minä en tiennyt. Tytöt sanoivat, että siinä on\nlahja sinulle. Ethän ole minulle vihainen? Olisin kauhean pahoillani,\nsillä minä pidän sinusta.\n\nEmilia oli ollut vihainen, loukkaantunut ja katkera. Mutta tämä\nystävällisyyden hitunen lepytti hänet. Tuossa tuokiossa hän ja Rhoda\nkietaisivat käsivartensa toistensa ympärille ja astelivat huomiota\nherättävästi yli pihan.\n\n-- Minä menen pyytämään neiti Brownellilta, että saisit istua minun\nkanssani. Ennen istuin Anne Greggin kanssa, mutta hän muutti pois. Kai\nsinä tahdot istua kanssani?\n\n-- Se olisi ihmeellistä, vastasi Emilia lämpimästi. Hänen onnensa oli\nnyt yhtä suuri kuin hänen äskeinen surkeutensa. Tässä nyt oli hänen\nuneksimansa ystävä. Hän jo jumaloi Rhodaa.\n\n-- Meidän pitää istua yhdessä, sanoi Rhoda ponnekkaasti. -- Me kuulumme\nBlair Waterin hienoimpiin sukuihin. Tiedätkö että jos isäni pääsisi\noikeuksiinsa, hän istuisi nyt Englannin valtaistuimella?\n\n-- Englannin! sanoi Emilia niin hämmästyneenä, ettei kyennyt kuin\ntoistamaan tuon sanan.\n\n-- Niin. Me polveudumme Skotlannin kuninkaista, selitti Rhoda.\n\n-- Sen vuoksi emme seurustelekaan kenen kanssa hyvänsä. Isälläni on\nliike, ja minä käyn soittotunneilla. Aikooko Elisabet-tätisi antaa\nsinulle soittotunteja?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Hänen pitäisi. Hän on hyvin rikas, eikö olekin?\n\n-- En minä tiedä, vastasi Emilia taas. Hän toivoi ettei Rhoda kysyisi\ntuollaisia asioita. Mutta varmaan Stuart-kuninkaiden jälkeläinen jos\nkukaan tiesi mitä hyvään kasvatukseen kuului.\n\n-- Eikö hän ole hirveän pahansisuinen? kysyi Rhoda.\n\n-- Ei, ei toki, huudahti Emilia.\n\n-- Niin, mutta kerran hän oli vähällä tappaa Jimmy-serkkunsa\nraivonpuuskassaan, väitti Rhoda. -- Se on totta, äiti kertoi minulle.\nMiksi Laura-tätisi ei ole mennyt naimisiin? Onko hänellä kavaljeeria?\nPaljonko Elisabet-tätisi maksaa palkkaa Jimmy-serkulleen?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Etkö, sanoi Rhoda jokseenkin pettyneenä. -- Mutta et kai ole vielä\nollut Uudessa Kuussa tarpeeksi kauan kuullaksesi kaikkea. Siellä on\nvarmaan aivan toisenlaista kuin mihin olet tottunut. Isäsihän oli köyhä\nkuin kirkonrotta, eikö totta?\n\n-- Isä oli hyvin, hyvin rikas, sanoi Emilia varmasti.\n\n-- Luulin ettei hänellä ollut penniäkään.\n\n-- Ei hänellä ollutkaan. Mutta ihmiset voivat olla rikkaita, vaikkei\nheillä olekaan rahaa.\n\n-- Miten ihmeessä? Mutta sinusta tulee joka tapauksessa joskus rikas.\nÄiti sanoo, että Elisabet-tätisi luultavasti jättää sinulle kaikki\nrahansa. Niin että minä en välitä vaikka elätkin armoleivällä -- minä\npidän sinusta ja aion pitää sinun puoltasi. Onko sinulla kavaljeeria?\n\n-- Ei, huudahti Emilia punastuen rajusti, sillä hän häpesi pelkkää\najatustakin. -- Minä olen vasta yhdentoista.\n\n-- Voi, meidän luokalla on jokaisella kavaljeeri. Minun on Teddy\nKent. Minä annoin hänelle kättä laskettuani yhdeksänä peräkkäisenä\nyönä yhdeksän tähteä jättämättä ainoatakaan yötä väliin. Silloin\nensimmäisestä pojasta, jota sen jälkeen ottaa kädestä, tulee sulhanen.\nMutta se on kamalan vaikea tehtävä. Minulta meni siihen koko talvi.\nTeddy ei tänään ollut koulussa, hän on koko kesäkuun ollut kipeänä.\nHän on kaunein poika koko Blair Waterissa. Kyllä sinunkin täytyy saada\nkavaljeeri, Emilia.\n\n-- Minä en tahdo, sanoi Emilia kiukkuisena. -- En tiedä kavaljeereista\nmitään enkä tahdo semmoista.\n\nRhoda keikautti päätään.\n\n-- Vai niin, ehkä kukaan ei kelpaa sinulle, kun asut Uudessa Kuussa.\nMutta et voi leikkiä leskisillä oloa, ellei sinulla ole kavaljeeria.\n\nEmilia ei tiennyt mitään salaisista seikoista, jotka Blair Waterin\nkoulussa liittyivät leskisillä oloon, eikä tahtonutkaan tietää. Missään\ntapauksessa hän ei aikonut hankkia kavaljeeria, ja hän toisti tämän\nniin varmasti, että Rhoda piti viisaimpana jättää asian sikseen.\n\nEmilia oli oikein hyvillään, kun kello soi. Neiti Brownell suostui\nvarsin mielellään Rhodan pyyntöön, ja Emilia muutti tavaransa Rhodan\npulpettiin. Rhoda kuiskaili aika paljon viimeisellä tunnilla, ja\nEmiliaa toruttiin siitä, mutta hän ei ollut millänsäkään.\n\n-- Heinäkuun ensimmäisellä viikolla minä pidän syntymäpäiväni ja aion\nkutsua sinutkin, jos tätisi antavat sinun tulla. Mutta Ilse Burnleya\nminä en kutsu.\n\n-- Etkö pidä hänestä?\n\n-- En. Hän on kauhean villi ja semmoinen poikatyttö. Ja hänen isänsä on\npakana. Ja niin on Ilsekin. Hän kirjoittaa aina Jumalan pienellä j:llä.\nNeiti Brownell toruu häntä siitä, mutta hän kirjoittaa sittenkin. Häntä\nei koskaan rangaista koulussa, sillä neiti Brownell toivoo pääsevänsä\ntohtori Burnleyn rouvaksi. Mutta äiti sanoo, ettei siitä tule mitään,\nkun tohtori on naisvihaaja. Minusta ei ole sopivaa seurustella\nsemmoisten ihmisten kanssa. Ilse on niin raju ja kummallinen tyttö,\nja hän on kauhean pikaluontoinen. Aivan kuin isänsäkin. Ilse ei pidä\nketään kumppaninaan. Eivätkö hänen hiuksensa olekin naurettavasti?\nSinulla pitäisi olla otsatukka, Emilia. Se on nyt muodissa ja sopisi\nsinulle hyvin, kun sinulla on niin korkea otsa. Se tekisi sinusta\noikein kaunottaren. Sinullahan on kaunis tukka, ja kätesi ovat\nhurmaavat. Kaikilla Murrayilla on kauniit kädet. Ja voi millaiset\nsilmät sinulla on, Emilia.\n\nEmilia ei ollut eläessään saanut näin paljon kiitosta. Rhodan paksu\nimartelu aivan myllersi hänen päänsä, ja kotiin lähtiessään hän päätti\npyytää Elisabet-tätiä leikkaamaan hänelle otsatukan. Jos otsatukka teki\nhänestä kaunottaren, se täytyi saada aikaan tavalla tai toisella. Ja\nhän aikoi kysyä Elisabet-tädiltä, saisiko hän seuraavana päivänä panna\nkaulaan helminauhansa.\n\n-- Toiset tytöt pitävät minua ehkä sitten suuremmassa arvossa, hän\najatteli.\n\nTienristeyksestä, jossa hän erosi Rhodasta, hän kulki yksin.\nAjatellessaan päivän tapahtumia hänestä tuntui, että hän sittenkin\noli pitänyt Starrien lippua korkealla. Vain käärmekohtaus oli ollut\ntilapäinen tappio. Koulu ei ollut sellainen miksi hän oli sitä\nkuvitellut; mutta semmoistahan elämä on, hän oli kuullut Ellen Greenen\nsanovan, ja oli vain koetettava nähdä siinäkin jotain hyvää. Rhoda oli\nihmeellinen, ja Ilsessä oli jotakin josta täytyi pitää. Muiden tyttöjen\nkanssa Emilia selvitti tilinsä kuvittelemalla, kuinka heidät kaikki\nhirtettiin yhteen riviin, koska he olivat säikäyttää hänet kuoliaaksi\nkäärmeellä; sen koommin hän ei tuntenut heitä kohtaan vihaa, vaikka\njotkut heidän sanomansa asiat kaivelivatkin katkerasti hänen mieltään\npitkät ajat. Hänellä ei ollut isää jolle kertoa niitä eikä muistikirjaa\njohon kirjoittaa ne, eikä hän niin ollen voinut päästä niistä kokonaan\neroon.\n\nHänelle ei aivan pian tullut tilaisuutta pyytää otsatukkaa, sillä\nUudessa Kuussa oli vieraita ja tädit touhusivat laittaakseen hienon\nillallisen. Mutta kun jälkiruoka tuotiin pöytään ja vanhempien\nkeskustelu hetkeksi vaikeni, Emilia käytti tilaisuutta hyväkseen.\n\n-- Elisabet-täti, hän kysyi, saisinko minä otsatukan? Elisabet-tädin\nkatse ilmaisi hänen halveksumisensa.\n\n-- Et, hän sanoi. -- Minä en hyväksy otsatukkaa. Kaikista typeristä\nmuodeista, jotka nykyään ovat tulleet käytäntöön, on otsatukka typerin.\n\n-- Voi Elisabet-täti, anna minun pitää otsatukkaa. Se tekisi minusta\nkaunottaren -- Rhoda sanoi niin.\n\n-- Siihen tarvittaisiin koko joukon enemmän kuin otsatukka. Uudessa\nKuussa ei suvaita otsatukkaa -- muilla kuin lehmillä.\n\nElisabet-täti hymyili voitokkaasti koko pöytäkunnalle. Elisabet-täti\ntodella hymyili joskus, kun hän mielestään sattuvalla pistopuheella\noli sulkenut jonkun suun. Emilia käsitti, että hänen oli turha toivoa\nitselleen otsatukkaa. Siltä suunnalta hän ei voinut hakea kauneutta.\nElisabet-täti oli häijy, häijy. Emilia huokasi pettymyksestä ja heitti\nasian toistaiseksi mielestään. Oli muutakin tiedusteltavaa.\n\n-- Miksi Ilse Burnleyn isä ei usko Jumalaan?\n\n-- Sen tempun tähden, jonka Ilsen äiti hänelle teki, sanoi herra Slade\nnaurahtaen. Slade oli lihava, iloisen tuntuinen vanha mies, jolla oli\ntuuhea tukka ja poskiparta. Hän oli jo sanonut asioita, joita Emilia\nei ymmärtänyt ja jotka näyttivät saavan hänen hienon rouvansa kovin\nvaivaantuneeksi.\n\n-- Minkä tempun Ilsen äiti teki? kysyi Emilia silmät suurina\njännityksestä.\n\nNyt Laura-täti katsoi Elisabet-tätiin, ja Elisabet-täti katsoi Lauraan.\nViimeksi mainittu sanoi sitten:\n\n-- Emilia, juoksepas ruokkimaan kananpoikia. Emilia nousi arvokkaasti.\n\n-- Yhtä hyvin olisitte voineet sanoa, ettei Ilsen äidistä sovi puhua,\nniin en olisi puhunut. Minä ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoitatte, hän\nsanoi lähtiessään pöydästä.\n\n\n\n\n9.\n\nKAITSELMUKSEN JOHDATUS\n\n\nTuona ensimmäisenä päivänä Emilia oli ollut varma, ettei hän koskaan\npitäisi koulusta. Koulua hänen täytyi käydä, sen hän tiesi, saadakseen\ntietoja ja voidakseen kerran itse ansaita toimeentulonsa. Mutta aina se\nolisi oleva sitä, mitä Ellen Greene juhlallisesti sanoi 'ristiksi'.\n\nSen vuoksi Emilia aivan hämmästyi, kun hänelle muutaman päivän koulua\nkäytyään alkoikin selvitä, että hän piti siitä. Lähempi tuttavuus ei\nkyllä parantanut neiti Brownellia entisestään. Mutta muut tytöt eivät\nenää kiusanneet häntä. Päinvastoin he hänen ihmeekseen näyttivät äkkiä\nunohtaneen kaiken tapahtuneen ja pitivät häntä joukkoonsa kuuluvana.\nHänet otettiin joukon jäseneksi, ja vaikka häntä jossakin satunnaisessa\nkahnauksessa piikiteltiinkin lapsen-esiliinasta ja Murrayin ylpeydestä,\nei enää vallinnut vihamielisyyttä, ei salaista eikä liioin julkista.\n\nSitä paitsi Emilia kykeni hänkin puolestaan pistelemään opittuaan\nparemmin tuntemaan tytöt ja heidän heikot puolensa, hän osasi pistellä\nniin armottoman selvänäköisesti ja ivallisesti että toiset pian\nkatsoivat parhaaksi olla antamatta hänelle aihetta. Kastanjakiharainen,\njonka nimi oli Grace Wells, ja pisamanaamainen Carrie King rupesivat\nkerrassaan hänen tovereikseen, ja Jennie Strang lähetti virnistyksen\nja pistopuheiden sijasta käytävän poikki purukumia ja kirjanmerkkejä.\nEmilia pysytti heidät kaikki ulompana, vain Rhoda pääsi sisemmäksi.\n\nIlse Burnleya ei näkynyt ensimmäisen päivän jälkeen. Rhodan kertoman\nmukaan Ilse joko tuli kouluun tai oli tulematta, aivan kuten häntä\nitseään halutti. Isä ei milloinkaan välittänyt hänestä. Emilia kaipasi\njostain syystä kaiken aikaa saada tietää enemmän Ilsestä, mutta ei\nnäyttänyt siltä, että hänen toiveensa toteutuisi.\n\nEmilia alkoi vähitellen taas tuntea itsensä iloiseksi ja onnelliseksi.\nOli kuin hän olisi jo kuulunut sukunsa vanhoille asuinsijoille. Hän\najatteli paljon vanhoja Murrayita. Häntä huvitti kuvitelmissaan\nsijoittaa heidät tänne Uuteen Kuuhun: mummon äiti kiillotti\nkynttilänjalkojaan ja teki juustoja; Mirjam Murray hiipi puutarhassa\nlöytääkseen kadonneen aarteensa; kotiaan ikävöivä Elisabet Burnley\nkuljeskeli myssy päässään; Georg-kapteeni, rohkea, ahavoitunut\nmerenkävijä, palasi Intiasta tuoden punasimpukoita mukanaan; Stephen,\nkaikkien lemmikki, hymyili ikkunoista; hänen oma äitinsä uneksi isästä.\nKaikki he tuntuivat hänestä yhtä todellisilta kuin jos hän olisi\nelämässä heidät tuntenut.\n\nVielä hänellä oli vaikeita hetkiä, joina isän kaipaus valtasi hänet,\nja silloin eivät Uuden Kuun ihanuudet voineet peittää hänen ikäväänsä\nlaakson vaatimattomaan taloon. Emilia pakeni silloin johonkin salaiseen\npiilopaikkaan ja itki siellä sydämensä pohjasta, ja hänen punaiset\nsilmänsä hänen ilmestyessään näkyviin näyttivät aina hermostuttavan\nElisabet-tätiä.\n\nElisabet-täti oli tottunut siihen, että Emilia oli Uudessa Kuussa,\nmutta hänen suhteensa lapseen ei käynyt sen läheisemmäksi. Tämä\nloukkasi jatkuvasti Emiliaa; mutta Laura-täti ja Jimmy-serkku\nrakastivat häntä. Ja lisäksi hänellä oli Tuhma Töpö ja Rhoda,\nnurmikot jotka kasvoivat valkoisenaan apilaa, taivasta vasten\npehmeästi piirtyvät tummat puut ja Tuulen tytön villi lumoava musiikki\ntallintakaisissa männyissä, kun tuuli puhalsi suoraan lahdelta.\n\nJos Emilialla vain olisi ollut vanha kellastunut muistikirjansa,\nhän olisi ollut täysin tyytyväinen. Sitä hän isänsä jälkeen kaipasi\nenimmän. Elisabet-tädin syytä oli, että hänen oli pitänyt se polttaa;\nja hän arveli ettei koskaan voisi antaa sitä tädille anteeksi. Näytti\nmahdottomalta saada jotain sen tilalle. Kirjoituspaperia oli Uudessa\nKuussa niukalti, kuten Jimmy-serkku oli sanonut. Kirjeitä kirjoitettiin\nharvoin, ja kun kirjoitettiin, arkki riitti. Emilia ei uskaltanut\npyytää Elisabet-tädiltä paperia. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän\nvoisi pakahtua, ellei saisi kirjoittaa muistiin niitä ajatuksia,\njoita hänen mieleensä nousi. Varaventtiilinä sai olla kivitaulu, joka\nhänellä oli koulussa; mutta siitä kirjoitus täytyi ennen pitkää pyyhkiä\npois -- mikä Emiliasta tuntui menetykseltä -- ja sitä paitsi oli aina\ntarjolla se vaara, että neiti Brownell huomaisi. Se olisi ollut aivan\nsietämätöntä. Ei ainoakaan vieras silmä saanut nähdä näitä pyhiä\nkynäntuotteita.\n\nJoskus hän antoi Rhodan lukea niitä, vaikka Rhoda loukkasikin häntä\nhihittämällä hänen parhaille kohdilleen. Emilian mielestä Rhoda\nkyllä oli niin lähellä täydellisyyttä kuin ihmisolento saattoi; tuo\nhihittäminen oli hänen ainoa vikansa.\n\nMutta kaitselmus pitää huolta pikku neideistä, jotka syntyvät\nkirjoittamisen polte sormenpäissään; ajan täytyttyä Emilian harras\ntoive toteutui -- vieläpä juuri sinä päivänä, jona hän eniten sitä\ntarvitsi. Se oli se päivä, se kovan onnen päivä, jolloin neiti Brownell\npäätti näyttää viidennelle luokalle, kuinka \"Torvilaulu\" oli lausuttava.\n\nNeiti Brownellilla oli tietynlaista pintapuolista esittämiskykyä.\nKorokkeella seisten hän lausui nuo kolme ihmeellistä säkeistöä. Emilian\npiti suorittaa pitkä jakolasku, mutta kynä putosi hänen kädestään,\nja hän kuunteli haltioissaan. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut\n\"Torvilaulua\", mutta nyt hän kuuli. Hän näkikin: ruusunpunaisina\nhehkuvia lumisia kukkuloita ja rauniolinnoja, ihmeellisiä valoja ja\nvarjoja, hurjia kaikuja. Hän värisi ihastuksesta. Hän unohti itsensä\nkokonaan. Unohti kaiken ja hyppäsi paikaltaan, niin että kivitaulu\nputosi rämisten lattiaan, ja hyökkäsi korokkeelle ja tarttui neiti\nBrownellin käsivarteen.\n\n-- Voi opettaja, hän huudahti intohimoisen vakavasti, lukekaa se\nuudestaan! Voi, lukekaa se uudestaan!\n\nNeiti Brownell häiriintyi lausuntaesityksessään. Hän katsoi alas\nja näki haltioituneet, ylöspäin kääntyneet kasvot, joiden isoista,\nharmaista silmistä säteili kuin ilmestyksen kirkkaus -- ja hän\nsuuttui. Suuttui tästä ankaran kurinsa häiritsemisestä ja siitä,\nettä kolmasluokkalainen, jonka olisi pitänyt kohdistaa koko\ntarkkaavaisuutensa pitkään jakolaskuun, osoitti näin sopimatonta\nharrastusta. Neiti Brownell sulki kirjan, nipisti huulensa tiukkaan ja\nantoi Emilialle läjähtävän korvapuustin.\n\n-- Mene heti takaisin paikallesi ja huolehdi siitä, mikä sinulle\nkuuluu, Emilia Starr, sanoi neiti Brownell, ja hänen kylmissä\nsilmissään kipinöi häijy kiukku.\n\nEmilia palasi paikalleen huumaantuneena. Poski, johon isku oli\nsattunut, oli tulipunainen, mutta kipu tuntui sielussa. Hetki sitten\nhän oli ollut seitsemännessä taivaassa -- ja nyt tämä nöyryytys,\ntäydellinen ymmärtämyksen puute! Hän ei voinut sitä kestää. Mitä hän\noli tehnyt sen ansaitakseen? Häntä ei koko elämässään ollut ennen\nlyöty. Alennus ja vääryys syöpyivät hänen sieluunsa.\n\nHän ei voinut itkeä, kipu oli liian suuri. Hän lähti koulusta\nkatkeruuden, häpeän ja suuttumuksen hillitty tuska mielessään -- tuska,\njolle ei ollut huojennusta, sillä hän ei uskaltanut kertoa asiasta\nUudessa Kuussa. Hän oli varma siitä, että Elisabet-täti sanoisi neiti\nBrownellin menetelleen aivan oikein ja ettei Laura-tätikään käsittäisi,\nvaikka olikin niin kiltti ja ystävällinen. Hän vain surisi sitä, että\nEmilia oli käyttäytynyt koulussa niin huonosti, että häntä oli täytynyt\nrangaista.\n\n-- Voi, jospa voisin kertoa kaikesta isälle, ajatteli Emilia.\n\nHän ei voinut syödä illallista; hän luuli ettei hän enää koskaan voisi\nsyödä. Voi kuinka hän vihasikaan tuota inhottavaa, epäoikeudenmukaista\nneiti Brownellia! Hän ei koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, ei\nkoskaan. Kun vain keksisi jonkin keinon kostaakseen hänelle! Istuessaan\npienenä ja kalpeana ja hiljaa Uuden Kuun illallispöydässä Emilia oli\nkuin loukattua tunnetta, surkeutta ja ylpeyttä kiehuva tulivuori. Vielä\nvaikeampi kuin vääryyttä oli kestää tapahtunutta nöyryytystä. Häntä,\nEmilia Byrd Starria, jota vastaan kukaan ei ennen ollut kohottanut\nkättään, oli lyöty kuin pahankurista poikaa koko koulun edessä. Kuka\nsaattoi elää moista koettuaan?\n\nMutta silloin kaitselmus puuttui asiaan ja vei Laura-tädin olohuoneen\nkirjakaapille etsimään jotain kirjettä, jota hän tahtoi katsoa.\nHän otti Emilian mukaansa näyttääkseen hänelle ihmeellistä vanhaa\nnuuskarasiaa, joka oli ollut Hugh Murrayn, ja etsiessään sitä hänen\nkäteensä osui litteä tomuisten papereiden pinkka. Arkit olivat\npoikkeuksellisen pitkiä ja kapeita ja väriltään punertavia.\n\n-- On aika polttaa nämä vanhat kirjeluettelot, hän sanoi. -- Millainen\nnippu! Ne ovat olleet täällä tomuttumassa vuosikausia eikä niistä ole\nvähintäkään hyötyä. Isä piti kerran postitoimistoa täällä Uudessa\nKuussa, oletko kuullut, Emilia? Posti tuli silloin vain kolmesti\nviikossa, ja joka päivää varten oli yksi tämmöinen pitkä, punainen\n'kirjeluettelo', niin kuin niitä nimitettiin. Äiti säilytti ne aina,\nvaikka ne olivatkin tarpeettomat, kun ne kerran oli käytetty. Mutta nyt\nminä poltan ne.\n\n-- Voi Laura-täti, huohotti Emilia, jota toivo ja pelko raatelivat\nniin, että hän tuskin saattoi puhua.\n\n-- Voi, älä tee sitä -- anna ne minulle. Voi kiltti Laura-täti, anna ne\nminulle.\n\n-- Mutta rakas lapsi, mihin sinä niitä tarvitset?\n\n-- Voi täti, niissähän on mainio tyhjä selkäpuoli, johon voi\nkirjoittaa. Hyvä Laura-täti, näitä kirjeluetteloita olisi synti polttaa.\n\n-- Saathan ne toki, rakas lapsi. Mutta on ehkä parasta ettet näytä\nniitä Elisabetille.\n\n-- En, en, kuiskasi Emilia. Hän kokosi syliinsä kalliin saaliinsa\nja aivan ryntäsi yläkertaan ja sieltä ullakolle, jossa hänellä oli\nmielipaikkansa. Siellä hänen ikävä tapansa istua miettimässä tuhansien\nmailien päässä olevia asioita ei voinut häiritä Elisabet-tätiä.\n\nHän istui tavallisesti päätyikkunan rauhallisessa sopessa, missä\nhäilyvät varjot kirjailivat kauniita mosaiikkeja paljaaseen lattiaan.\nSieltä saattoi yli puunlatvain nähdä aina järvelle saakka. Seinillä\nriippui ympäriinsä suuria pehmeitä, keveitä villanippuja, jotka olivat\nlepereinä valmiina kehrättäviksi, sekä kertaamattomia lankavyyhtejä.\nToisinaan Laura-täti kehräsi isolla rukilla, joka oli ullakon toisessa\npäässä, ja Emilia piti rukin surinasta.\n\nHän kyyristyi ikkunakomeroon, valitsi henkeään pidättäen yhden\nkirjeluettelon ja otti taskustaan lyijykynän. Vanha pahvinpala oli\nalustana. Hän alkoi kuumeisesti kirjoittaa:\n\n\"Rakas isä\" -- ja sitten hän purki päivän kokemuksensa, ihastumisensa\nja tuskansa. Hän kirjoitti kiihkeästi, mistään muusta välittämättä,\nkunnes auringonlaskun värit haalenivat ja laskeutui tähtiä kimaltava\nhämärä. Kananpojat jäivät ruokkimatta, Jimmy-serkun täytyi itse käydä\nhakemassa lehmät, Tuhma Töpö ei saanut iltamaitoa, Laura-tädin piti\npestä astiat -- mitä siitä? Kirjalliset luomistuskat saivat Emilian\nunohtamaan ympäröivän maailman. Kirjoitettuaan täyteen neljän luettelon\nkääntöpuolen hän ei nähnyt enää kirjoittaa. Mutta hän oli tyhjentänyt\nsielunsa, eikä hänessä enää ollut kapinamieltä. Jopa neiti Brownellin\nsuhteenkin hän tunsi itsensä merkillisen välinpitämättömäksi.\n\nEmilia taittoi kokoon neljä kirjeluetteloaan ja kirjoitti selkeästi\nkäärön poikki:\n\nHerra Douglas Starr. Tiellä taivaaseen.\n\nSitten hän astui hiljaa vanhan hylätyn sohvan luo, joka oli\nsyrjäisessä nurkassa, ja pisti polvilleen käyden kirjeensä ja\nkirjeluettelopinkkansa hyvään talteen pienelle hyllylle, jonka muodosti\nsohvan alle poikittain naulattu lauta. Emilia oli keksinyt tämän hyllyn\neräänä päivänä leikkiessään ullakolla ja pannut mieleensä, että se\nolisi mainio piilopaikka salaisille papereille. Kukaan ei koskaan niitä\nlöytäisi. Hänellä oli nyt riittävästi kirjoituspaperia kuukausiksi;\nvarmaan noita hauskoja vanhoja kirjeluetteloita oli monta sataa.\n\n-- Voi, ajatteli Emilia hypellen alas ullakon portaita, minusta tuntuu\nkuin olisin pelkkää tähtipölyä.\n\nSen jälkeen Emilia hiipi melkein joka ilta ullakolle kirjoittamaan\nisälleen. Kirjeet olivat milloin pitkiä, milloin lyhyitä. Katkeruus\nlauhtui hänen surustaan. Kirjoittaminen toi isän lähelle häntä; ja\nhän kertoi isälle kaiken rehellisen avoimesti, niin kuin oli hänelle\nluonteenomaista. Voitot, tappiot, ilot, surut, kaikki saivat sijansa\nkirjeluetteloissa. Ne olivat puolisen metriä pitkiä ja Emilia kirjoitti\npientä käsialaa ja käytti tarkkaan joka sentin.\n\n\"Minusta Uudessa Kuussa on mukava olla. Täällä on komeaa ja arvokasta\",\nhän uskoi isälleen. \"Ja tuntuu hurjan ylhäiseltä kun meillä on\naurinkokellokin. Mutta minä en saa ylpistyä tästä kaikesta. Minussa\ntaitaa olla liian paljon ylpeyttä, ja minä pyydän joka ilta Jumalaa\nottamaan siitä pois aika tavalla mutta ei aivan kaikkea. Koulussa\nsanotaan aina vähän väliä että joku on ylpeä. Jos kulkee selkä\nsuorana ja pää pystyssä niin on ylpeä. Rhodakin on ylpeä kun Rhodan\nisän pitäisi kuulemma olla Englannin kuningas. Olisi mukava tietää\nmitä kuningatar Viktoria ajattelisi jos kuulisi. On ihmeellistä kun\non ystävä joka olisi prinsessa jos maailmassa olisi oikeutta. Minä\nrakastan Rhodaa hurjasti. Rhoda on suloinen ja kiltti. Mutta se\non minusta harmillista kun Rhoda tirskuu. Ja kun minä sanoin että\nminä näen koulun seinäpaperin pienenä ilmassa niin Rhoda sanoi Sinä\nvalehtelet! Se loukkasi minua kauheasti kun kallein ystävä sanoi sillä\ntavalla. Ja vielä enemmän minua loukkasi sitten yöllä kun minä heräsin\nja muistin sen. Minun täytyikin valvoa niin kauan kun toista kylkeä\nväsytti ja minä pelkäsin kääntyä kun Elisabet-täti olisi luullut että\nminä olen levoton.\n\n\"Minä en uskalla kertoa Rhodalle Tuulen tytöstä, sillä se on kyllä\noikeastaan vale vaikka minusta Tuulen tyttö on ihan kuin totta. Täällä\nminulla ei ole peilin Emiliaa ollenkaan. Peilit ovat kaikki liian\nkorkealla niissä huoneissa joissa minä olen ollut. Näköalahuoneessa\nminä en ole koskaan ollut. Se on aina lukossa. Se oli äidin huone\nja Jimmy-serkku sanoi että isoisä pani sen lukkoon kun äiti karkasi\nsinun kanssasi ja Elisabet-täti pitää sitä vieläkin lukossa isoisän\nmuiston takia. Vaikka Jimmy sanoi että Elisabet-täti iski aina yhteen\nisoisän kanssa kun se eli niin että se oli ihan häpeä, vaikkei vieraat\nsaaneet siitä Murrayin ylpeyden takia tietää mitään. Minusta tuntuu\nsamalla tavalla. Kun Rhoda kysyi minulta että polttaako Elisabet-täti\nkynttilöitä sitä varten kun se on vanhanaikaista minä vastasin ylpeästi\nettä Ei, se on Murrayin perintötapa. Jimmy on minulle kertonut kaikki\nMurrayin perintötavat. Tuhma Töpö jaksaa oikein hyvin ja komentelee\nnavettakissoja. Silloin kun Elisabet-täti on poissa me tuodaan\nLaura-tädin kanssa Töpö huoneisiin, mutta sitten jälkeenpäin minusta\ntuntuu pahalta ja minä ajattelen että voi kun en olisi tuonut. Mutta\ntoisena päivänä minä teen taas sillä tavalla. Minusta se on hyvin\nomituista. Rakkaasta Mikistä en ole kuullut mitään. Minä kirjoitin\nEllen Greenelle ja kysyin Mikistä ja hän vastasi mutta Mikistä hän ei\nsanonut mitään, ei muusta kuin reumatismistaan.\n\n\"Rhoda pitää syntymäpäiväkekkerit ja kutsuu minutkin. Se on\njännittävää. Minähän en ole eläissäni ollut kekkereissä. Rhoda ei aio\nkutsua kaikkia tyttöjä, vaan ainoastaan muutamia joista pitää.\n\n\"Voi kun Elisabet-täti antaisi minun ottaa valkoisen pukuni ja\npyhähatun. Kuule isä, minä panin sen ihmeellisen pitsitanssipuvun kuvan\nnuppineulalla kiinni Elisabet-tädin huoneen seinälle aivan samalla\ntavalla kuin se oli kotonakin, mutta Elisabet-täti otti sen pois ja\npoltti ja torui minua kun minä tein seinäpaperiin neulan reikiä.\nMinä sanoin Elisabet-tädille ettei isä olisi ikinä polttanut kuvaa.\nMinä olisin tahtonut pitää sen siksi kun kasvan suureksi ja teettää\nitselleni semmoisen tanssiaispuvun. Ja Elisabet-täti kysyi aionko\nminä käydä useinkin tanssiaisissa ja minä sanoin Aion kun olen tullut\nrikkaaksi ja kuuluisaksi ja Elisabet-täti sanoi Kyllä kai sitten kun\nkuu on viheriäistä juustoa.\n\n\"Minä näin eilen tohtori Burnleyn kun hän kävi meillä ostamassa\nElisabet-tädiltä kananmunia. Minä vallan pelästyin kun hän oli ihan\nsamanlainen kuin muutkin ihmiset. Minä luulin että ihminen joka ei\nusko Jumalaan on jotenkin kummallinen. Eikä hän kironnut ja se oli\nvahinko, sillä minä en ole ikinä kuullut kenenkään kiroovan mutta\nolisin mielelläni kuullut. Tohtorilla on isot keltaiset silmät niin\nkuin Ilselläkin ja kova ääni ja Rhoda sanoo että kun hän suuttuu\nniin kiljuna kuuluu täällä joka paikkaan. Ilsen äitiin liittyy joku\nsalaisuus jonka perille minä en pääse. Tohtori ja Ilse asuvat yksinään.\nRhoda sanoo että tohtori sanoo ettei hän päästä sitä pirun akkaväkeä\ntaloonsa. Semmonen puhe on rumaa mutta sattuvaa. Vanha rouva Simms käy\nsiellä keittämässä päivällisen ja illallisen ja lähtee sitten tiehensä,\nja ne laittaa aamiaisen itse. Tohtori lakasee joskus pahimmat roskat\neikä Ilse tee mitään muuta kuin juoksee villinä ympäriinsä.\n\n\"Rhoda sanoo ettei tohtori koskaan hymyile. Hän on kai samanlainen kuin\nkuningas Henrik toinen.\n\n\"Minä tahtoisin tulla tutuksi Ilsen kanssa. Ei Ilse niin sievä ole kuin\nRhoda mutta on minusta Ilsekin mukavan näköinen. Mutta hän ei usein\nkäy koulussa ja Rhoda sanoo etten minä saa pitää ketään muuta likeistä\nystävää kuin hänet taikka hän itkee silmänsä pilalle. Me aiotaan\nkumpikin rukoilla, että me saataisiin elää yhdessä koko elämämme ja\nkuolla samana päivänä.\n\n\"Elisabet-täti laittaa aina minulle eväät mukaan. Ei hän laita muuta\nkuin leipää ja voita, mutta hän leikkaa paksuja paloja ja panee voita\npaljon, eikä se koskaan ole semmoista kamalan makuista kuin Ellen\nGreenen voi oli. Ja Laura-täti pistää salaa mukaan kaakunpalasen tai\nomenakohokkaan kun Elisabet-täti kääntää selkänsä. Elisabet-täti sanoo\nettei omenakohokkaat ole minulle terveellisiä. Mitä varten parhaat\nruoat ei ole koskaan terveellisiä, isä? Ellen Greenekin sanoi aina\nsamalla tavalla.\n\n\"Opettajan nimi on neiti Brownell. Hän on kauhean ivallinen ja\npilkkaa kaikkia. Sitten hän nauraa hohottavalla tavalla. Mutta minä\nannoin hänelle anteeksi kun hän löi minua, ja toin hänelle seuraavana\npäivänä kouluun kukkavihkon sovintolahjaksi. Mutta hän otti sen hyvin\nkylmästi vastaan ja antoi sen kuihtua pöydällään. Jossakin romaanissa\nhän olisi syleillyt minua ja itkenyt. Mahtaako siitä olla hyötyä jos\nantaa ihmisille anteeksi vai ei. Mutta on kai sentään koska on aina\nparempi olla jälkeenpäin. Sinun ei koskaan tarvinnut pitää pikkulasten\nesiliinaa eikä hilkkaa kun olit poika, ja sen takia et voi tietää miltä\nminusta tuntuu. Ja ne esiliinat on tehty niin hyvästä kankaasta että ne\nei koskaan kulu, ja kestää monta vuotta ennenkun ne on minulle liian\npieniä. Mutta minulla on valkoinen kirkkopuku ja siinä silkkinauha\nja valkoinen olkihattu, jossa on mustat rusetit ja mustat kesäkengät\nja minä olen niissä hyvin hieno. Minä tahtoisin otsatukankin, mutta\nElisabet-täti ei anna. Rhoda sanoi että minulla on kauniit silmät.\nOlisi ollut parempi kun ei olisi sanonut. Minä olen aina epäillyt että\nminulla on kauniit silmät, mutta minä en ollut siitä varma. Nyt kun\nminä tiedän että ne on kauniit, minä taidan aina ajatella mahtaako\nihmiset sitä huomata.\n\n\"Minun täytyy panna maata puoli yhdeksän ja se on kurjaa mutta minä\nistun sängyssä kauan aikaa ja kuuntelen meren ääntä. Minä pidän siitä\nnyt vaikka se aina tuntuu niin surulliselta mutta se on jonkinlaista\nhauskaa surua. Minun täytyy maata Elisabet-tädin kanssa ja sekin on\nkurjaa. Sillä jos vaikka kuinka liikahdan niin täti sanoo että minä\nolen levoton, mutta kyllä hän myöntää etten minä potki. Eikä täti anna\naukaista ikkunaa, kun ei hän pidä siitä että huoneissa on raikasta\nilmaa ja vetoa. Sali on pimeä kuin hauta. Elisabet-täti sanoi etten\nminä saa mennä saliin ilman lupaa mutta en minä tahdokaan mennä. Sali\non kamala. Kaikilla seinillä riippuu meidän esivanhempien kuvia.\nVierashuone on yläkerrassa ja se on aivan yhtä synkkä kuin sali. Vain\nhienot vieraat nukkuvat siellä. Keittiöstä minä pidän päivällä, ja\nullakosta ja keittohuoneesta ja olohuoneesta ja hallista kun ulko-oven\nikkuna on punainen ja kaunis, ja maitokamari on ihmeellinen, mutta\nUuden Kuun muista huoneista minä en pidä. Voi minä unohdin kellarin. On\nhurjan mukava käydä siellä maan alla katsomassa mehu- ja hillopurkkeja.\nJimmy sanoo että on Uuden Kuun perintötapa että hillopurkit eivät saa\nkoskaan olla tyhjinä.\n\n\"Uudessa Kuussa on paljon perintötapoja. Tämä on iso talo ja puut\non ihania. Niille kolmelle poppelille jotka ovat puutarhan portilla\nminä olen antanut nimeksi Kolme prinsessaa ja vanhalle huvimajalle\nolen antanut nimen Emilian huvimaja ja vanhan hedelmätarhan isolle\nomenapuulle nimen Rukouspuu kun se ojentaa pitkiä oksiaan aivan samalla\ntavalla kuin pappi käsivarsiaan rukoillessaan kirkossa.\n\n\"Elisabet-täti on antanut minulle lipaston oikeanpuoleisen ylälaatikon,\njossa minä saan pitää tavaroitani.\n\n\"Rakas isä, minä olen tehnyt suuren keksinnön. Kunpa olisin tehnyt sen\nsilloin kun sinä elit, sillä sinä olisit varmasti mielelläsi kuullut\nsiitä. Minä osaan kirjottaa runoja. Ehkä minä olisin osannut kirjottaa\nniitä jo aikoja sitten, jos olisin koittanut. Mutta ensimmäisen\nkoulupäivän jälkeen minä tunsin kunnia-asiakseni koittaa ja se on\nihan helppoa. Elisabet-tädin kaapissa on pieni mustakantinen kirja,\njonka nimi on Thompsonin vuodenajat ja minä päätin kirjoittaa runon\njokaisesta vuodenajasta. Kolme ensimmäistä riviä kuuluu näin:\n\n    On syksy, kypsät ovat persikat,\n    ja metsämiesten torvet tuolla soivat,\n    ammuttu riekkoparka maahan vaipuu.\n\n\"Tietenkään ei Prinssi Edvardin saarella ole persikoita enkä ole\nkoskaan kuullut täällä metsästäjien torveakaan, mutta ei runoudessa\ntarvitse olla niin tarkka siitä että kaikki on totta. Minä kirjotin\nsitä kokonaisen kirjeluettelon ja sitten juoksin lukemaan sen\nLaura-tädille.\n\n\"Minä luulin tädin tulevan oikein iloiseksi kun hänellä on sisarentytär\njoka osaa kirjoittaa runoja mutta täti oli hyvin kylmä vaan ja sanoi\nettei se yhtään kuulostanut runolta. Tämä on semmosta runoa, jossa\nei ole loppusointuja, minä huusin. Eikä paljon muutakaan sointua,\nsanoi Elisabet-täti ivallisesti, vaikken minä Elisabet-tädiltä\nmitään kysynyt. Mutta luultavasti kirjotan kyllä tämän jälkeen\nloppusoinnullisia niin ettei niistä voi erehtyä. Jimmy-serkkukin\nkirjoittaa runoja. Hän on tehnyt yli tuhat runoa, mutta hän ei\nmilloinkaan kirjota niitä muistiin vaan pitää ne muuten mielessään.\nMinä tarjosin Jimmylle muutamaa kirjeluetteloa kun hän on minulle\naina kiltti. Mutta Jimmy sanoi että hän on liian vanha oppimaan uusia\ntapoja. Minä en ole vielä kuullut yhtään Jimmyn runoa kun henki ei ole\nhäntä vallannut, mutta minä odotan kovasti ja on ikävää että sikoja\naletaan lihottaa vasta syksyllä. Minä pidän Jimmy-serkusta enemmän ja\nenemmän paitsi kun hän joskus katselee ja puhuu kummallisesti. Mutta\nsitä ei koskaan kestä kauan.\n\n\"Minä olen lukenut monta Uuden Kuun kirjakaapin kirjaa. Ranskan\nuskonpuhdistuksen historian joka on hyvin uskonnollinen ja surullinen.\nThompsonin vuodenajat josta puhuin äsken. Niissä on monta kaunista\nsanaa mutta minä en pidä niiden koskettamisesta. Paperi on niin karkeaa\nja paksua että ihoa karmii. Espanjan matkoja on hyvin jännittävä\nja se on mukavan sileää kiiltävää paperia. Tyynen meren saarten\nlähetyssaarnaajakirjassa on hyvin metkat kuvat, kun niistä näkee miten\nalkuasukaspäälliköt pitää hiuksiaan. Kun ne tulee kristityiksi niin\nne leikkaa ne pois ja se on minusta vahinko. Minä pidän mahdottomasti\nrunoista, ja myös kertomuksista joissa on autioita saaria.\n\n\"Rob Roy on romaani mutta sitä minä olin lukenut vasta vähäsen kun\nElisabet-täti sanoi että minun täytyy keskeyttää koska en saa lukea\nromaaneja. Laura-täti sanoo että lukisin salaa. Minä en tiedä miksi\nei olisi oikein totella Laura-tätiä mutta se tuntuu minusta niin\nomituiselta etten vielä ole totellut. Ruuben ja Grace on kertomus\neikä kukaan mene naimisiin. Liisan seikkailut ihmemaailmassa on aivan\nihana, samoin Anzonetta B. Petersin muistelmat. Anzonetta kääntyi\nseitsemän ja kuoli kahdentoista vanhana. Kun joku kysyi jotain hän\nvastasi aina virrensäkeellä. Nimittäin sen jälkeen kun oli tehnyt\nkääntymyksen. Sitä ennen hän puhui englantia. Elisabet-täti sanoi että\nminun pitäisi koittaa olla niin kuin Anzonetta, mutta minä olen varma\nettei minusta ikinä voi tulla niin hyvää ja tuskinpa minä tahtosinkaan,\nkun sillä raukalla ei koskaan ollut hauskaa. Hän sairastui heti kun\noli tehnyt kääntymyksen ja kärsi tuskia vuosikausia. Ja jos minä\npuhuisin ihmisille virsiä niin varmasti minulle naurettaisiin. Minä\nkoitin kerran. Laura-täti kysyi minulta yhtenä päivänä pitäisinkö minä\nsinisistä raidoista enemmän kuin punaisista ensi talven sukissa ja minä\nvastasin juuri samalla tavalla kuin Anzonetta kerran:\n\n    Jumala, sinuun luottamus\n    on paras verho, kaunistus.\n\n\"Ja Laura-täti sanoi että minä olin järjiltäni ja Elisabet-täti sanoi\nettä minä pilkkasin pyhiä asioita. Niin että ei siitä tulisi mitään.\nAnzonetta ei sitä paitsi voinut vuosikausiin syödä mitään kun hänellä\noli vatsassa paiseita.\n\n\"Minä kirjotin tänään Tuhman Töpön elämäkerran ja kuvauksen siitä\ntiestä joka kulkee Korkean Johnin metsikön läpi. Minä kiinnitän ne\nneulalla tähän kirjeeseen niin että sinä saat lukea nekin. Hyvää yötä,\nrakas isä. -- Nöyrin palvelijanne.\n\nEmilia B. Starr.\n\n\"Jälkikirjoitus. -- Minusta tuntuu että Laura-täti rakastaa minua. Minä\npidän siitä että minusta pidetään, rakas isä.\n\nE.B.S.\"\n\n\n\n\n10.\n\nKARTTUVIA HUOLIA\n\n\nKoulussa vallitsi kesäkuun viimeisellä viikolla jännittynyt mieliala,\nja syynä olivat Rhoda Stuartin syntymäpäiväkutsut, joiden piti olla\nheinäkuun alkupäivinä. Useimmat kulkivat kuin neuloilla. Ketkä saisivat\nkutsun? Se oli polttava kysymys. Oli joitakuita jotka tiesivät,\nettei heitä kutsuttaisi, ja toisia jotka uskoivat pääsevänsä; mutta\nvielä enemmän oli niitä, joita painoi kauhea epätietoisuus. Kaikki\npyrkivät olemaan mielin kielin Emilian kanssa, koska hän oli Rhodan\nrakkain ystävä ja koska hänellä varmaankin olisi sanomista vieraiden\nvalinnassa. Jennie Strang meni niin pitkälle, että sanoi antavansa\nEmilialle kauniin valkoisen kynäkotelon, jonka kannessa oli kuningatar\nViktorian muhkea kuva, jos tämä toimittaisi hänellekin kutsun. Emilia\nhylkäsi lahjuksen ja sanoi ylhäisesti, ettei voinut sekaantua niin\narkaluontoiseen asiaan.\n\nEmilia oli todella asian johdosta jonkin verran ollakseen. Hän oli\nvarma että saisi kutsun, Rhoda oli viikkoja ennen puhunut hänelle\nsyntymäpäivistään ja pohtinut hänen kanssaan kaikki asiat. Niistä piti\ntulla valtavan hieno tilaisuus: syntymäpäiväkakussa olisi punainen\nkuorrutus ja kymmenen pitkää punaista kynttilää; olisi jäätelöä ja\nappelsiineja, ja vaaleanpunaiselle, kultareunuksiselle paperille\nkirjoitetut kutsut lähetettäisiin postissa. Tämä viimeksi mainittu\nseikka oli hienouden huippu. Emilia uneksi kutsuista yöllä ja päivällä,\nja hänellä oli Rhodalle jo lahjakin valmiina: soma hiusnauha, jonka\nLaura-täti oli tuonut Shrewsburystä.\n\nHeinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina Emilia joutui pyhäkoulussa\nistumaan Jennie Strangin vieressä. Tavallisesti hän ja Rhoda istuivat\nyhdessä, mutta nyt Rhoda istui kolme pulpettia edessäpäin vieraan\npikkutytön kanssa. Tyttö oli sangen upea ilmestys: hänellä oli\nsininen silkkileninki ja huolellisesti kiharretuilla hiuksillaan\niso kukkakiehkurainen olkihattu; pulleissa jaloissa oli seitinohuet\nvalkeat sukat ja otsatukka ulottui aivan silmiin saakka. Mutta kaikki\nnämä hepenetkään eivät kyenneet tekemään hänestä miellyttävää; hänen\nilmeensä oli hapan ja halveksiva.\n\n-- Kuka on tuo tyttö, joka istuu Rhodan kanssa? kuiskasi Emilia.\n\n-- Tuoko, se on Muriel Porter, vastasi Jennie. -- Hän on kaupungista.\nOn tullut viettämään lomaansa tätinsä Jane Beattyn luo. Minä vihaan\nhäntä. Jos minä olisin noin tummaihoinen, en unissanikaan pitäisi\nsinistä. Mutta Porterit ovat rikkaita, ja Muriel on mielestään oikea\nihme. Rhoda ja hän ovat olleet kauhean hyvää pataa siitä saakka kun hän\ntuli tänne -- Rhoda ajaa aina takaa kaikkia, joiden hän luulee olevan\nmahtavia maailmassa.\n\nEmilia jäykistyi. Hän ei sallinut halventavia huomautuksia ystävistään.\nJennie huomasi tämän ja muutti puhetapaansa.\n\n-- Oli miten tahansa, minä ainakin olen iloinen, etten saanut kutsua\nRhodan iänikuisiin kutsuihin. Minä en halua sinne, kun Muriel Porter on\nsiellä ja on niin olevinaan.\n\n-- Mistä tiedät, ettei sinua ole kutsuttu? kysyi Emilia.\n\n-- Kutsukortit lähetettiin eilen. Etkö sinä jo saanut?\n\n-- E-e-n.\n\n-- Saitteko jo postinne?\n\n-- Saimme, Jimmy-serkku haki.\n\n-- No, ehkä rouva Beecher ei muistanut antaa sitä hänelle. Sinä\nluultavasti saat sen huomenna.\n\nEmilia myönsi, että se oli luultavaa. Mutta omituinen, kylmä\nhämmästyksen tunne hiipi hänen mieleensä, eikä se suinkaan hävinnyt,\nkun hän pyhäkoulun jälkeen sai nähdä Rhodan tipsuttavan tiehensä Muriel\nPorterin kanssa luomatta silmäystäkään kehenkään muuhun.\n\nMaanantaina Emilia lähti itse postitoimistoon, mutta siellä ei ollut\nhänelle vaaleanpunaista kirjettä. Hän itki itsensä illalla nukuksiin,\nmutta ei kokonaan heittänyt toivoa ennen kuin tiistai oli kulunut.\nSilloin hän käsitti kauhean totuuden: hän -- hän, Emilia Byrd\nStarr Uudesta Kuusta, ei ollut saanut kutsua Rhodan juhlaan. Oliko\nJimmy-serkku hukannut kutsun kotimatkalla? Oliko Rhodan iso sisar, joka\nkutsut kirjoitti, vahingossa jättänyt hänen nimensä väliin? Oliko...\n\nEmilian onnettomat epäilykset muuttuivat katkeraksi varmuudeksi,\nkun hän tapasi Jennie Strangin postitoimiston ulkopuolella. Jennien\nnappisilmissä kiilsi vahingonilon pilke. Jennie piti Emiliasta nyt aika\npaljon, vaikka he ensimmäisen kerran kohdatessaan olivatkin iskeneet\nyhteen, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui hyvältä, kun Emilian\nylpeys sai kolauksen.\n\n-- Sinä et siis lopultakaan saanut kutsua Rhodan syntymäpäiville?\n\n-- En, myönsi Emilia. Se oli hänelle hyvin katkera hetki. Murrayin\nylpeyttä oli häväisty, ja tuon ylpeyden alla oli jokin muukin saanut\npahan haavan, joskaan ei vielä kuollut.\n\n-- Se on todella hävytöntä, sanoi Jennie, jonka myötätunto oli\nsalaisesta tyydytyksestä huolimatta vilpitön. -- Ja kaiken sen\nhännystelyn jälkeen, jota hän on sinulle osoittanut! Mutta juuri\nsemmoinen on Rhoda Stuart. Petollinen, se ei ole hänestä liikaa sanottu.\n\n-- Tuskin hän on petollinen, sanoi Emilia pysyen uskollisena viimeiseen\nsaakka. -- Jospa on sattunut jokin erehdys.\n\nJennie tuijotti häntä.\n\n-- Etkö sinä sitten tiedä syytä? Beth Beatty kertoi minulle koko jutun.\nMuriel Porter vihaa sinua, ja hän meni sanomaan Rhodalle, ettei tulisi\nsyntymäpäiville, jos sinut kutsuttaisiin. Ja Rhoda oli niin innokas\nsaamaan mukaan kaupunkilaistytön, että lupasi jättää sinut kutsumatta.\n\n-- Muriel Porterhan ei edes tunne minua, huohotti Emilia. -- Kuinka hän\nvoi vihata minua?\n\nJennie virnisti.\n\n-- Sen minä voin sinulle sanoa. Hän on hirmuisen pikiintynyt Fred\nStuartiin, ja Fred tietää sen ja härnäsi häntä kiittelemällä sinua --\nsanomalla hänelle, että sinä olet sievin tyttö koko Blair Waterissa ja\nettä hän aikoo ottaa sinut heilakseen kun kasvat vähän suuremmaksi.\nJa Muriel oli niin vihainen ja mustasukkainen, että pakotti Rhodan\njättämään sinut kutsumatta. Minä en sinun sijassasi välittäisi siitä\nvähääkään. Uuden Kuun Murrayihin tuommoinen tyhmyys ei ulotu. Ja mitä\nRhodaan tulee, minä voin sanoa, että petollinen hän on. Eikös hän\nväittänyt sinulle ettei tiennyt, että siinä laatikossa oli käänne?\nMutta hän se juuri keksi koko jutun.\n\nEmilia oli niin murtunut, ettei voinut vastata. Hän oli mielissään, kun\nJennie poikkesi omalle suunnalleen ja jätti hänet yksin. Hän pelkäsi\nrupeavansa itkemään jo matkalla. Pettymys ja häpeän kirvely hukkuivat\nkavalletun luottamuksen tuottamaan tuskaan.\n\nHänen kiintymyksensä Rhodaan oli nyt kuollut, ja isku, joka oli sen\ntuhonnut, tuotti tuskaa sielun sisimpään saakka. Ei ollut ketään joka\nolisi sen käsittänyt.\n\nElisabet-täti sanoi, että syntymäpäiväkutsut olivat pelkkää turhuutta\nja etteivät Murrayt olleet koskaan seurustelleet Stuartien kanssa.\nLaura-täti tosin koetti lohduttaa, mutta ei hänkään ymmärtänyt kuinka\nsyvään haavoittava isku oli ollut -- niin syvään, ettei Emilia voinut\nedes kirjoittaa siitä isälleen keventääkseen raastavaa tunnettaan.\n\nSeuraavana sunnuntaina Rhoda tuli yksin pyhäkouluun. Muriel Porterin\nisä oli sairastunut ja Muriel oli kutsuttu äkkiä takaisin kaupunkiin.\nRhoda katseli suloisesti Emiliaan päin. Mutta Emilia meni hänen\nohitseen pää pystyssä ja halveksivan näköisenä. Hän ei koskaan enää\ntahtonut olla missään tekemisissä Rhoda Stuartin kanssa -- ei voinut\nolla. Hän halveksi Rhodaa vielä entistäkin enemmän siksi, että tämä oli\nyrittänyt uudelleen lähestyä häntä kaupunkilaistytön lähdettyä; tytön\nvuoksihan hän oli ystävättärensä hylännyt. Ei Emilia Rhodaa surrut --\nhän suri heidän ystävyyttään, joka oli ollut hänelle kallis. Rhoda oli\nollut herttainen ja kultainen ainakin pinnallisesti, ja yhdessäolo oli\ntuottanut Emilialle suurta iloa. Nyt se oli mennyttä eikä hän voisi\nkoskaan, koskaan enää rakastaa ketään eikä luottaa kehenkään. Siinä oli\nhaavan arin kohta.\n\nSe myrkytti kaiken. Emilia vetelehti Uudessa Kuussa siellä täällä,\nmenetti ruokahalunsa ja laihtui.\n\nPyhäkoulu kävi hänelle vastenmieliseksi, sillä hän luuli muiden\ntyttöjen ilkkuvan hänen nöyryytystään ja hänen ja Rhodan välien\nkylmenemistä. Joku saattoikin olla siitä hiukan mielissään, mutta\nEmilia liioitteli toisten vahingoniloa sairaalloisesti. Jos kaksi\ntyttöä yhdessä tirskui ja kuiskaili, hän luuli heidän nauravan hänelle.\nJos joku heistä kulki hänen seurassaan kotiin, Emilia luuli sen\njohtuvan säälistä, kun hän oli niin ystävätön. Kuukauden päivät Emilia\noli onnettomin pikku ihminen koko Blair Waterissa.\n\n-- Minut varmasti kirottiin syntyessäni, hän ajatteli lohduttomana.\n\nElisabet-tädillä oli proosallisempi selitys Emilian kalpeuteen ja\nhuonoon ruokahaluun. Hän päätteli, että paksu tukka 'riisti tytöltä\nvoiman' ja että tämä reipastuisi, jos se leikattaisiin pois. Ja kun\nElisabet-täti jotain päätti, niin samassa hän jo toimikin. Eräänä\naamuna hän kylmästi ilmoitti Emilialle aikovansa 'singlata' hänen\ntukkansa.\n\nEmilia ei voinut uskoa korviaan.\n\n-- Et suinkaan tarkoita, että aiot leikata hiukseni, Elisabet-täti! hän\nhuudahti.\n\n-- Sitä minä juuri tarkoitan, sanoi Elisabet-täti lujasti. -- Sinulla\non aivan liian paljon hiuksia, etenkin nyt kun alkaa tulla helle. Minä\nolen varma, että sinä juuri siksi olet viime aikoina ollut niin kurjan\nnäköinen. Kuule nyt, minä en suvaitse tuota itkua!\n\nMutta Emilia ei voinut pidättää kyyneliään.\n\n-- Älä leikkaa pois kaikkia, hän rukoili. -- Leikkaa vain hyvä iso\notsatukka. Monella tytöllä otsatukka on leikattu niin, että se alkaa jo\npäälaelta. Sillä tavalla minä jo menettäisin puolet hiuksiani, eivätkä\nloput veisi niin paljon voimia.\n\n-- Täällä ei tarvita otsatukkia, sanoi Elisabet-täti. -- Olenhan jo\nsanonut sen sinulle. Minä singlaan hiuksesi aivan lyhyiksi ympäri pään.\nTulee kuuma, ja joskus sinä vielä kiität minua siitä.\n\nJuuri silloin Emilia oli kaikkea muuta kuin kiitollinen.\n\n-- Ne ovat ainoa kauneuteni, hän nyyhkytti, hiukset ja silmäripset.\nLuultavasti tahdot leikata minulta silmäripsetkin.\n\nElisabet-täti ei todellakaan luottanut Emilian pitkiin, kaartuviin\nripsiin; Emilia oli perinyt ne äidiltään, ja ne olivat liian\nepämurraymaiset Elisabet-tädin hyväksyttäviksi. Niitä vastaan hän ei\nkuitenkaan punonut suunnitelmia. Mutta hiukset hän aikoi leikata.\nLyhyesti hän käski Emiliaa mukisematta odottamaan siksi kun hän toi\nsakset.\n\nEmilia odotti, aivan toivottomana. Hänen täytyi menettää kauniit\nhiuksensa, hiukset, joista isä oli ollut niin ylpeä. Ehkä ne\nkasvaisivat aikanaan uudelleen -- jos Elisabet-täti sallisi --\nmutta siihen kuluisi vuosia, ja mikä pelätti hän olisi sillä välin!\nLaura-täti ja Jimmy-serkku olivat ulkona; ei ollut ketään, joka olisi\npuolustanut häntä. Sen täytyi tapahtua.\n\nElisabet-täti palasi takaisin sakset kädessään; ne liksuivat\nmerkitsevästi hänen avatessaan ne. Tuo liksaus sai kuin taikavoimalla\nEmilian laukeamaan: jokin outo kauhea voima pääsi hänessä valloilleen.\nHän kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi tätiään suoraan kasvoihin. Hän\ntunsi, kuinka hänen kulmansa rypistyivät oudolla tavalla ja kuinka\ntuntemattomista syvyyksistä tulvi vastustamatonta tahdonvoimaa.\n\n-- Elisabet-täti, hän sanoi katsoen suoraan vanhaan neitiin, joka\nseisoi siinä sakset kädessään, minun hiuksiani ei leikata. Asiasta ei\nenää puhuta.\n\nElisabet-tädille tapahtui kummia. Hän kalpeni, laski sakset kädestään,\nkatsoi hetkisen kauhistuneena muuttunutta, haltioitunutta lasta -- ja\nensimmäisen kerran eläessään Elisabet Murray kääntyi ja pakeni, todella\npakeni keittiöön.\n\n-- Mitä nyt, Elisabet? huudahti Laura, joka tuli keittohuoneesta.\n\n-- Minä näin -- isän -- katsovan hänen kasvoistaan, huohotti Elisabet\nvapisten. -- Ja hän sanoi: \"Asiasta ei enää puhuta\" aivan isän tavalla\n-- aivan hänen sanansa.\n\nEmilia kuuli ja juoksi peilin luo. Hänellä oli puhuessaan ollut\nkammottava tunne, aivan kuin hänen kasvonsa olisivat jonkun toisen. Nyt\nvieraat kasvot olivat katoamaisillaan, mutta Emilia näki niistä vielä\nvilahduksen -- ehkä se oli Murrayin katse. Ei ihme, että Elisabet-täti\noli sitä pelästynyt; se pelotti häntä itseäänkin ja hän oli iloinen,\nkun se oli poissa. Häntä vapisutti; hän pakeni ullakkokomeroonsa\nja itki, mutta samalla hän kuitenkin tiesi, ettei hänen hiuksiaan\nleikattaisi.\n\nEi niitä leikattukaan; Elisabet-täti ei enää koskaan sanallakaan\npuuttunut asiaan. Mutta kului monta päivää, ennen kuin hän sanottavasti\nvälitti Emiliasta.\n\nVarsin omituista oli, että Emilia siitä päivästä lähtien lakkasi\nsuremasta menetettyä ystävyyttä. Asia oli äkkiä kadottanut miltei\nkaiken merkityksensä. Tuntui siltä kuin se olisi tapahtunut niin\nkaukana menneisyydessä, ettei siitä ollut jäänyt kuin yhdentekevä\nmuisto. Emilia sai pian takaisin ruokahalunsa ja vilkkautensa ja alkoi\njälleen kirjoittaa isälleen, ja elämä tuntui taas hyvältä. Sitä ei\nhäirinnyt mikään muu kuin se salaperäinen aavistus, että Elisabet-täti\nkantoi kaunaa jouduttuaan tappiolle hiusasiassa ja että hän tilaisuuden\ntullen maksaisi takaisin.\n\nVielä samalla viikolla Elisabet-täti maksoikin. Emilian piti käydä\nasialla kaupassa. Oli polttavan kuuma päivä, ja kotona hän oli saanut\nluvan kulkea paljain jaloin, mutta nyt hänen tuli panna sukat ja\nkengät jalkaan. Emilia nurisi: oli liian kuuma, liian pölyistä, hän ei\nvoinut kävellä tuota pitkää puolen mailin matkaa nappikengät jalassa.\nElisabet-täti oli järkähtämätön. Ei kukaan Murray saanut näyttäytyä\navojaloin kotinsa ulkopuolella. Mutta heti kun Emilia oli päässyt Uuden\nKuun portista, hän istuutui varovasti ojanreunalle, riisui kengät ja\nsukat jalastaan, pisti ne sopivaan ojan koloon ja hyppeli eteenpäin\npaljain jaloin.\n\nHän toimitti asiansa ja palasi omatunto rauhallisena. Kuinka kaunis\nmaailma oli: iso pyöreä Blair Water oli utuisen sininen ja Korkean\nJohnin metsikön alapuolen kostea niitty loisti keltaisenaan voikukkia.\nSen nähdessään Emilia pysähtyi kuin lumottuna ja sai alun runoon.\n\n    Voikukka, auringon kukkanen,\n    näen keltaisuutesi iloisen\n    mihin tahansa joutunen.\n    Et ajasta, paikasta välitä:\n    on hymysi yhtä lempeä.\n\nSiihen asti kaikki oli hyvin. Mutta Emilia tarvitsi vielä säkeistön\npyöristääkseen runon oikealla tavalla ja innoitus tuntui kadonneen.\nHän astui uneksien kotiin päin. Ja Uuteen Kuuhun päästyään hän olikin\nsaanut runon valmiiksi. Hän lausui sen itsekseen ja tunsi mielihyvää\nonnistumisestaan.\n\n    Niityillä, vihreillä töyräillä\n    näen lehtiäsi pehmeitä\n    ja loistavaa kultasilkkiä.\n    Olet ilo kaikkien polkujen,\n    voikukka, rakas kukkanen.\n\nEmilia oli nyt hyvin ylpeä. Tämä oli hänen kolmas ja epäilemättä paras\nrunonsa. Ei kukaan voinut sanoa, että se oli 'soinnutonta'. Hänen piti\nrientää ullakolle kirjoittaakseen sen muistiin. Mutta portailla olikin\nElisabet-täti vastassa.\n\n-- Emilia, missä ovat kenkäsi ja sukkasi?\n\nEmilia tömähti todellisuuteen. Hän oli kokonaan unohtanut sukat ja\nkengät.\n\n-- Portin luona olevassa kolossa, hän vastasi kiertelemättä.\n\n-- Kävit siis kaupassa paljain jaloin?\n\n-- Niin kävin.\n\n-- Vaikka minä olin kieltänyt.\n\nKysymys tuntui Emiliasta tarpeettomalta, eikä hän vastannut. Mutta\nElisabet-tädin tilaisuus oli tullut.\n\n\n\n\n11.\n\nILSE\n\n\nEmilia suljettiin vierashuoneeseen ja hänelle sanottiin, että hänen\noli jäätävä sinne maatapanoon saakka. Turhaan hän oli rukoillut,\nettei häntä siten rangaistaisi. Hän oli koettanut Murrayin katseen\nvaikutusta, mutta tuntui kuin se ei -- ei ainakaan hänessä -- olisi\ntullut käskystä.\n\n-- Voi, älä sulje minua yksin sinne, Elisabet-täti, hän rukoili. --\nMinä tiedän olleeni paha, mutta älä sulje minua vierashuoneeseen.\n\nElisabet-täti ei taipunut. Hän tiesi, että oli julmaa sulkea Emilian\nkaltainen herkkätunteinen lapsi synkkään huoneeseen. Mutta hän luuli\ntekevänsä velvollisuutensa. Hän ei tullut ajatelleeksi eikä olisi\nhetkeäkään uskonut, että hän itse asiassa antoi periksi omalle\nkaunalleen: se oli kytenyt hänessä siitä lähtien kun hän uhkaamansa\ntukanleikkuun päivänä oli niin pahoin säikähtänyt ja joutunut\ntappiolle. Elisabet-täti luuli, että hänen silloisen pakokauhunsa\noli aiheuttanut sattumalta ilmennyt, mielenkuohun esiin puristama\nsukunäköisyys, ja oli siitä häpeissään. Nöyryytys oli kirvellyt\nMurrayin ylpeyttä, ja vaiva lakkasi tuntumasta vasta kun hän oli saanut\nvalkeakasvoisen vangin vierashuoneen oven taa ja vääntänyt oven lukkoon.\n\nEmilia näytti kovin pieneltä ja hylätyltä seisoessaan selkä tiiviisti\nvierashuoneen ovea vasten, ja hänen silmänsä olivat täynnä sellaista\npelkoa, jolla ei pitäisi olla sijaa lapsen elämässä. Ovea vasten tuntui\nhelpommalta; ei ainakaan tarvinnut pelätä mitä selän takana oli. Huone\noli niin iso ja hämärä, että siihen saattoi kuvitella mitä kauheuksia\ntahansa. Hän ei voinut vastustaa sen herättämää kammoa. Niin kauan\nkuin hän saattoi muistaa, hän oli pelännyt yksinoloa puolipimeässä\nsuljetussa huoneessa. Ulkona hämärä ei häntä pelottanut, mutta tämä\nseinien sulkema synkkä hämärä teki vierashuoneesta todellisen kammon\npaikan.\n\nIkkunoissa oli paksut tummanvihreät verhot ja niiden takana vielä\nsälekaihtimet. Iso katosvuode työnsi päätyään keskelle lattiaa; se oli\nkorkea ja jäykkä, ja sen uutimet olivat samaa painavaa tummaa kangasta\nkuin ikkunaverhot. Mitä tahansa voi hyökätä kimppuun sellaisesta\nvuoteesta. Entä jos siitä äkkiä pistäisi iso musta käsi, kurottaisi\nlattian poikki -- ja iskisi häntä?\n\nSeinillä oli niin kuin salissakin kuolleiden sukulaisten kuvia.\nVainajia oli suvussa todella paljon. Sälekaihtimien raosta pääsevät\nvalonsäteet heijastuivat aavemaisesti taulujen pinnoista. Kaikkein\nkauhein oli iso valkea täytetty tunturipöllö, joka vastakkaiselta\nseinältä, mustan kaapin päältä tuijotti häneen kaameilla silmillään.\nEmilia kirkaisi lujaa sen nähdessään ja kyyristyi sitten nurkkaan,\nkun kauhistui oman äänensä kajahdusta tässä isossa, äänettömässä,\nkaikuvassa huoneessa. Hän toivoi, että vuoteesta todella hyppäisi jokin\nja lopettaisi hänet siihen paikkaan.\n\n-- Mitähän Elisabet-täti ajattelisi, jos minut tavattaisiin täältä\nkuolleena, hän ajatteli kostonhaluisena.\n\nPelostaan huolimatta hän alkoi kuvitella edelleen ja näki\ntunnonvaivojen raastaman Elisabet-tädin silmissään niin elävästi, että\npäättikin maata tunnottomana ja virota taas henkiin vasta sitten, kun\nkaikki olisivat tarpeeksi kauhistuneet ja katuneet.\n\nIhmisiä oli todella kuollut tässä huoneessa tusinoittain. Jimmy-serkun\nmukaan Uuden Kuun tapoihin kuului sekin, että kun suvun jäsen oli\nkuolemaisillaan, hänet kiireesti muutettiin vierashuoneeseen, kyllin\njuhlavaan ympäristöön. Emilia oli näkevinään heidät kuolevina tuossa\nkamalassa vuoteessa. Hänestä tuntui, että häneltä taas oli päästä\nhuuto, mutta hän sai sen tukahdutetuksi. Starr ei saanut olla pelkuri.\nVoi tuota pöllöä! Entä jos kääntyisi pois ja takaisin katsoessaan\nhuomaisi, että se oli äänettömästi hypännyt kaapin päältä ja tuli\nkohti? Emilia ei uskaltanut enää katsoa siihen; hän pelkäsi, että\noli tapahtunut juuri niin. Eivätkö vuoteen uutimet liikahtaneet ja\nhäilyneet? Hän tunsi kylmiä hikikarpaloita otsallaan.\n\nSitten tapahtui jotakin. Yksi kaihtimen säle oli rikki, ja sen pienestä\nraosta tunkeutui huoneeseen auringonsäde ja sattui suoraan lieden\npäällä riippuvan isoisän kuvaan. Se oli hiilipiirros, joka oli tehty\nsuurempaan kokoon salin vanhan, daguerrotypian mukaan. Valonsäde sai\naikaan, että isoisä näytti kerrassaan hyppäävän pimeästä Emilian\nkimppuun, tuima ilme kummasti korostuneena.\n\nEmilian hermot pettivät täydelleen. Hillittömän kauhun vallassa hän\nsyöksyi huoneen poikki ikkunan luo, tempasi uutimet syrjään ja nosti\nsälekaihtimen. Siunattu auringonpaiste tulvi huoneeseen. Ulkona oli\nraikas, ystävällinen inhimillinen maailma. Ja ihmeellistä: ikkunalautaa\nvasten nojasivat tikapuut! Hetkisen Emilia miltei luuli, että oli\ntapahtunut ihme hänen pelastuksekseen.\n\nJimmy-serkku oli samana aamuna kompastunut näihin tikapuihin; ne olivat\nolleet maassa takiaisten seassa balsamikuusten alla maitokamarin\ntakana. Ne olivat kovin lahot, ja siksi hän oli päättänyt, että oli\naika hajottaa ne. Hän oli nostanut ne talon seinää vasten pystyyn,\njotta varmasti näkisi ne heinämaalta palatessaan.\n\nNopeasti Emilia sai ikkunan auki, kiipesi laudalle ja laskeutui\ntikapuita maahan. Hänen hätänsä päästä pois kamalasta huoneesta oli\nniin suuri, ettei hän huomannut lahojen puolain hataruutta. Sitten hän\nsyöksyi poppelikon läpi ja kiipesi aidan yli Korkean Johnin metsikköön\neikä lakannut juoksemasta ennen kuin hän oli päässyt polulle puron\nvarteen.\n\nSiihen hän riemuiten pysähtyi hengähtämään. Hän oli tulvillaan\npelonsekaista iloa ja vallatonta hyvää mieltä. Ihana vapauden tuuli\npuhalsi sananjalkain yli. Hän oli päässyt vierashuoneesta ja sen\naaveista, hän oli pitänyt puolensa häijyä Elisabet-tätiä vastaan.\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisin pieni lintu, joka juuri on päässyt\nhäkistään, hän sanoi itsekseen. Ja sitten hän riemuissaan hyppeli\nlumottua polkuaan aivan päähän saakka. Siellä hän tapasi Ilse Burnleyn;\ntämä kyyrötti aidan päällä, ja kullankeltainen pää erottui heleänä\nläiskänä taustan tummia nuoria kuusia vasten. Emilia ei ollut nähnyt\nIlseä ensimmäisen koulupäivän jälkeen, ja taas hänestä tuntui, ettei\nhän ollut koskaan nähnyt eikä osannut kuvitella ketään sellaista kuin\nIlse.\n\n-- Kas vain, Uuden Kuun Emilia, sanoi Ilse, minnekäs sinä juokset?\n\n-- Pakoon, vastasi Emilia suoraan. -- Minä olin paha -- ainakin vähän\npaha -- ja Elisabet-täti lukitsi minut vierashuoneeseen. Mutta niin\npaha minä en ollut -- se ei ollut oikein. Sen vuoksi minä kiipesin\nikkunasta ja tikapuita maahan.\n\n-- Katsos tuota pientä peijakasta! Enpä olisi luullut sinussa olevan\nsiihen sisua, sanoi Ilse.\n\nEmilia hätkähti. Tuntui kamalalta, kun sanottiin pieneksi peijakkaaksi.\nMutta Ilsen äänensävy oli ihaileva.\n\n-- Tuskinpa se oli rohkeutta, sanoi Emilia, joka oli liian rehellinen\nottaakseen vastaan ansaitsematonta kiitosta. -- Minä pelkäsin niin,\netten uskaltanut jäädä huoneeseen.\n\n-- Entä minne nyt aiot? kysyi Ilse. -- Jonnekin sinun täytyy mennä, et\nvoi jäädä ulos. Ukonilma on tulossa.\n\nNiin todella olikin. Emilia ei pitänyt ukkosesta. Ja omatunto soimasi\nhäntä.\n\n-- Voi, hän sanoi, luuletko Jumalan lähettäneen tuon ukonilman\nrankaisemaan minua siitä, että juoksin karkuun?\n\n-- En, vastasi Ilse halveksivasti. -- Jos Jumalaa on olemassa, Hän ei\nvälitä tuollaisista pikkuasioista.\n\n-- Voi Ilse, etkö usko, että on olemassa Jumala?\n\n-- En tiedä. Isä sanoo ettei ole. Mutta miten kaikki silloin on\nsyntynyt? Toisina päivinä minä uskon että on Jumala, toisina en. On\nparasta että lähdet meille minun kanssani. Siellä ei ole ketään. Oli\nniin hemmetin yksinäistä, että minä lähdin metsään.\n\nIlse hyppäsi maahan ja ojensi Emilialle auringonpaahtaman kouransa.\nEmilia tarttui siihen, ja yhdessä he sitten juoksivat Korkean Johnin\nlaitumen poikki Burnleyn vanhaan taloon. Se muistutti mahdottoman\nsuurta harmaata kissaa, joka on laiskasti ojentautunut paistattamaan\npäivää; sillä aurinko paistoi vielä uhkaavista ukkospilvistä\nhuolimatta. Huoneet olivat täpötäynnä huonekaluja, jotka kai\njoskus olivat olleet varsin hienoja; mutta talossa vallitsi kauhea\nepäjärjestys ja kaikkialla oli paksulti tomua. Mikään ei näyttänyt\nolevan oikealla paikallaan, ja Laura-täti olisi varmaan pyörtynyt\nkauhusta, jos olisi nähnyt keittiön. Mutta leikkipaikaksi se oli\nmainio. Ei tarvinnut pelätä saavansa aikaan pahaa siivoa. Ilse ja\nEmilia leikkivät piilosillaoloa koko talossa, kunnes ukkonen alkoi\njyristää ja salamat välähdellä niin että Emilia ryömi sohvalle\nkokoamaan rohkeuttaan.\n\n-- Etkö sinä koskaan pelkää ukkosta? hän kysyi Ilseltä.\n\n-- En, minä en pelkää mitään muuta kuin paholaista, sanoi Ilse.\n\n-- Luulin ettet usko paholaiseenkaan -- Rhoda sanoi, ettet usko.\n\n-- Mitä vielä, paholainen kyllä on olemassa, sanoo isä. Jumalaan hän\nvain ei usko. Ja jos on paholainen, mutta ei Jumalaa pitämässä häntä\nkurissa, niin onko ihme jos minä häntä pelkään? Kuules nyt, Emilia Byrd\nStarr, minä pidän sinusta -- oikein paljon. Minä olen aina pitänyt\nsinusta. Minä tiesin, että sinä pian kyllästyt semmoiseen pieneen\nvalehtelevaan käärmeeseen kuin Rhoda Stuart. Minä en koskaan valehtele.\nIsä sanoi kerran minulle, että hän tappaa minut, jos saa minut\nvalheesta kiinni. Minä tahdon sinut omaksi ystäväkseni. Minä kävisin\nkoulussa säännöllisesti, jos saisin istua sinun kanssasi.\n\n-- Tietenkin saat, suostui Emilia heti. Hän ei enää kaivannut Rhodan\ntunteikkaita ikuisen uskollisuuden valoja. Se vaihe oli ollutta ja\nmennyttä.\n\n-- Ja sinä kerrot minulle asioita -- ei kukaan koskaan kerro minulle\nmitään. Ja sitten sinä saat antaa minun puhua asioista sinulle --\nminulla ei ole ketään, jolle voisin puhua, sanoi Ilse. -- Etkä sinä\nhäpeä minua, vaikka vaatteeni aina ovatkin kummalliset ja vaikken minä\nuskokaan Jumalaan?\n\n-- En. Mutta jos tuntisit minun isäni Jumalan, niin uskoisit Häneen.\n\n-- Enpä uskoisi. Eikä sitä paitsi ole kuin yksi Jumala, jos on\nollenkaan.\n\n-- En tiedä, ällistyi Emilia. -- Ei, niin ei voi olla. Ellen\nGreenen Jumala ei ole vähääkään isän Jumalan kaltainen, eikä\nElisabet-tädinkään. En luultavasti pitäisi Elisabet-tädin Jumalasta,\nmutta ainakin hän on arvonsatunteva Jumala, ja Ellenin taas ei ole. Ja\nminä olen varma siitä, että Laura-tädin Jumala on vielä toisenlainen --\nhyvä ja lempeä, mutta ei ihmeellinen niin kuin isän.\n\n-- Hölynpölyä, mutta puhutaan nyt muusta. Minä en mielelläni puhu\nJumalasta, sanoi Ilse levottomana.\n\n-- Mutta minä puhun, jatkoi Emilia. -- Minusta Jumala on hirveän\nkiinnostava puheenaihe, ja minä aion rukoilla sinun puolestasi, Ilse,\nettä sinä voisit uskoa isän Jumalaan.\n\n-- Koetahan vain, huusi Ilse, joka jostakin salaperäisestä syystä ei\nensinkään pitänyt ehdotuksesta. -- Minä en tahdo että minun puolestani\nrukoillaan!\n\n-- Etkö sinä koskaan itse rukoile, Ilse?\n\n-- Noh, silloin tällöin -- kun yöllä tunnen itseni yksinäiseksi tai\nkun on muuten vaikeaa. Mutta minä en tahdo, että kukaan muu rukoilee\npuolestani. Jos minä saan sinut siitä kiinni, Emilia Starr, revin\nsilmät päästäsi. Äläkä sinä vain rukoile salaa selkänikään takana!\n\n-- No hyvä, sitten en rukoile, sanoi Emilia terävästi, hyvin nolona kun\nhänen hyvää tarkoittava tarjouksensa torjuttiin. -- Minä rukoilen joka\nainoan sielun puolesta jonka tunnen, mutta jätän sinut ulkopuolelle.\n\nHetkisen näytti kuin Ilse ei hyväksyisi tätäkään. Mutta sitten hän\npurskahti nauruun ja rutisti Emiliaa rajusti.\n\n-- No miten tahansa, kunhan vain pidät minusta. Kukaan ei pidä minusta,\nkäsitätkö.\n\n-- Mutta isäsi täytyy pitää sinusta, Ilse.\n\n-- Ei pidä, väitti Ilse varmana. -- Isä ei välitä minusta tippaakaan.\nToisinaan hän tuntuu inhoavan minun näkemistänikin. Minä todella\nhaluaisin hänen pitävän minusta, sillä hän osaa olla kamalan hyvä, kun\nhän pitää jostakusta. Tiedätkö mikä minusta tulee, kun kasvan isoksi?\nMinusta tulee lausuja.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Nainen tai mies joka lausuu. Minä olen mainio lausumaan. Miksi sinä\naiot?\n\n-- Runoilijaksi.\n\n-- Älä helkkarissa! sanoi Ilse, selvästi aivan hämmästyneenä. -- Mutta\ntuskinpa sinä osaat kirjoittaa runoja.\n\n-- Osaanpa, huudahti Emilia. -- Minä olen kirjoittanut kolme\nrunoa: \"Syksy\" ja \"Rivejä Rhodalle\" -- mutta sen minä poltin --\nja \"Voikukalle\". Sen minä tein tänään ja se on minun -- minun\nmestariteokseni.\n\n-- Annapa kuulua, komensi Ilse.\n\nVähääkään arkailematta Emilia ylpeänä lausui säkeistön. Jostain syystä\nhäntä ei ensinkään arveluttanut antaa Ilsen kuulla niitä.\n\n-- Emilia Byrd Starr, oletko todella keksinyt tuon omasta päästäsi?\n\n-- Olen.\n\n-- Kunniasanalla?\n\n-- Kunniasanalla.\n\n-- No sitten -- Ilse veti syvään henkeä -- sinä kyllä olet oikea\nrunoilija.\n\nSe oli Emilialle hyvin ylpeä hetki, itse asiassa hänen elämänsä\nsuurimpia. Hänet oli tunnustettu. Mutta nyt oli muuta ajattelemista.\nUkonilma oli mennyt ohi ja aurinko laskenut. Hämärsi ja pian tulisi\npimeä. Hänen täytyi olla kotona vierashuoneessa, ennen kuin hänen\npoissaolonsa huomattaisiin. Oli kamalaa ajatella kotiin lähtöä,\nmutta hänen täytyi lähteä, jottei Elisabet-täti tekisi hänelle vielä\npahempaa. Nyt juuri Ilse innosti häntä ja hän oli oikein rohkealla\ntuulella. Sitä paitsi oli pian maatamenoaika, ja silloin hänet\npäästettäisiin vierashuoneesta.\n\nHän juoksi kotiin Korkean Johnin metsikön läpi, joka oli täynnä\ntulikärpästen salaperäisiä häilyviä liekkejä, hiipi varovasti\npoppeleiden välitse -- ja seisahtui äkkiä kauhistuneena. Tikapuut\nolivat poissa!\n\nEmilia kiersi keittiön ovelle; hän tunsi käyvänsä suoraan tuomiolle.\nMutta kerrankin oli syntisen tie sopimattoman helppo. Laura-täti oli\nyksin keittiössä.\n\n-- Rakas Emilia, mistä ihmeestä sinä tulet? hän huudahti. -- Minun piti\njuuri mennä päästämään sinut ulos. Elisabet antoi luvan. Hän on mennyt\nrukoustilaisuuteen.\n\nLaura-täti ei kertonut, että hän monta kertaa oli hiipinyt\nvierashuoneen ovelle ja ollut tuskissaan, kun sisällä oli niin\nhiljaista. Oliko tyttö pelosta tajuttomana? Ei edes ukonilman\nalkaessa jyrkkä Elisabet suostunut avaamaan ovea. Ja kaiken tämän\nhuolen jälkeen Emilia marssi pirteänä kotiin ulkoa iltapimeästä.\nHetkisen Laura-tätikin oli loukkaantunut. Mutta kun hän kuuli Emilian\nkertomuksen, hänen ainoa tunteensa oli kiitollisuus siitä, ettei Julian\nlapsi ollut pudonnut lahoilta tikapuilta ja taittanut niskaansa.\n\nEmiliasta tuntui, että hän oli päässyt helpommalla kuin olisi\nansainnut. Hän tiesi, että Laura-täti pitäisi asian salassa. Ja\nLaura-täti antoi hänen viedä Tuhmalle Töpölle kokonaisen kupillisen\nruoantähteitä ja antoi hänelle itselleen suuren luumuleivoksen ja pani\nhänet suudellen nukkumaan.\n\n-- Sinun ei pitäisi olla minulle niin hyvä, täti, sillä minä todella\nolin tänään paha, sanoi Emilia maukkaiden suupalain lomassa. -- Minä\nluultavasti tuotin Murrayn nimelle häpeää kävelemällä avojaloin.\n\n-- Minä sinun sijassasi kätkisin kenkäni joka kerta, kun menen\nportista, virkkoi Laura-täti. -- Mutta en unohtaisi palatessani panna\nniitä taas jalkaani. Ei Elisabet voi kärsiä häpeää sellaisesta, mitä\nhän ei tiedä.\n\nEmilia mietti tätä, kunnes oli lopettanut leivoksen. Sitten hän sanoi:\n\n-- Se olisi kyllä mukavaa, mutta minä en aio tehdä sitä toiste. Eiköhän\nminun pidä totella Elisabet-tätiä, koska hän on suvun pää.\n\n-- Mistä sinä olet saanut tuollaisia käsityksiä? kysyi Laura-täti.\n\n-- Omasta päästäni. Laura-täti, Ilse Burnleysta ja minusta tulee\nystävät. Minä pidän hänestä. Tuskinpa voin enää koskaan rakastaa ketään\ntyttöä, mutta minä pidän hänestä.\n\n-- Ilse-parka! huokaisi Laura-täti.\n\n-- Niin, kun hänen isänsä ei pidä hänestä. Eikö se ole kamalaa? sanoi\nEmilia. -- Miksi hän ei pidä Ilsestä?\n\n-- Kyllä hän pitää -- oikeastaan. Hän vain luulee ettei pidä.\n\n-- Mutta miksi hän luulee niin?\n\n-- Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä, Emilia.\n\nEmiliaa harmitti, kun hänen sanottiin olevan liian nuori ymmärtämään\njotakin. Hänestä tuntui että hän aivan hyvin ymmärtäisi, kun vain\nihmiset vaivautuisivat selittämään asioita eivätkä olisi niin\nsalaperäisiä.\n\n-- Minä tahtoisin rukoilla Ilsen puolesta. Mutta se ei olisi aitoa,\nkun minä tiedän mitä hän siitä ajattelee. Mutta minä olen aina\nrukoillut Jumalaa varjelemaan kaikkia ystäviäni, niin että hän tulee\nmukaan joka tapauksessa ja ehkäpä siitä koituu jotain hyötyä. Saako\n'helkkari'-sanaa käyttää, Laura-täti?\n\n-- Ei ei!\n\n-- Vahinko, sanoi Emilia vakavasti, se on hurjan sattuva.\n\n\n\n\n12.\n\nPIETARYRTTIMÄKI\n\n\nEmilia ja Ilse viettivät pari suurenmoisen hauskaa viikkoa, ennen\nkuin ensimmäisen kerran riitelivät. Mutta sitten siitä tulikin aivan\nkauhea tora. Aiheena oli vain erimielisyys siitä, laitettaisiinko vai\neikö laitettaisi salia leikkitupaan, jota he rakensivat Korkean Johnin\nmetsikköön. Emilia tahtoi salin, Ilse ei.\n\nIlse menetti heti malttinsa ja alkoi raivota aito burnleymaiseen\ntapaan. Hän oli hyvin kekseliäs raivostuessaan ja se haukkumasanojen\nryöppy, jonka hän syyti päin Emiliaa, olisi saanut useimmat Blair\nWaterin tytöt kauhusta jähmettymään. Mutta Emilia oli liian perehtynyt\nsanoihin, jotta hänet olisi niin helpolla kukistettu. Hänkin suuttui,\nmutta Murrayin viileään, arvokkaaseen tapaan, joka kuohutti paljon\ntehokkaammin kuin rajut herjaukset. Kun Ilsen täytyi keskeyttää\nsoimaustulvansa vetääkseen henkeä, Emilia heitti väliin pieniä\nivallisia huomautuksia, jotka saivat Ilsen vielä enemmän suunniltaan.\n\nEmilia istui jalat ristissä isolla kivellä, ja hänen silmänsä olivat\nmustat ja posket tulipunaiset kiukusta. Ilsekin oli punainen, ja\nkellanruskeat silmät kipinöivät.\n\n-- Älä kuvittelekaan, sinä pikkuinen mankuva räkänokka, että saat\nkomennella minua vain siitä syystä että asut Uudessa Kuussa, kiljui\nIlse ja polki jalkaansa.\n\n-- En minä aio komennella sinua -- minä en aio olla sinun kanssasi enää\nmissään tekemisissä, vastasi Emilia halveksivasti.\n\n-- Minä olen iloinen kun pääsen sinusta, sinä ylpeä, itserakas\nkaksijalkainen, huusi Ilse. -- Yritäpäs sanoa sanaakaan minulle tämän\njälkeen. Äläkä sinä kiertele Blair Wateria morkkaamassa minua.\n\nTämä puhe loukkasi tyttöä, joka ei koskaan puhunut pahaa ystävistään,\nentisistäkään.\n\n-- Minä en puhu sinusta mitään pahaa, sanoi Emilia hitaasti ja\nharkiten. -- Minä vain ajattelen.\n\nTämä oli paljon ärsyttävämpää kuin puhuminen, ja Emilia tiesi sen. Se\nsai Ilsen aivan suunniltaan. Kuka tiesi, mitä kauheuksia Emilia saattoi\nhänestä ajatella milloin vain halutti? Ilse oli jo huomannut, kuinka\nhyvä Emilia oli keksimään.\n\n-- Luuletko minun välittävän siitä mitä sinä ajattelet, hullu? Eihän\nsinulla ole järkeä vähääkään.\n\n-- Minulla onkin paljon parempaa kuin järki, sanoi Emilia hymyillen\nvimmastuttavan ylimielisesti. -- Sellaista mitä sinä et koskaan saa,\nIlse Burnley.\n\nIlse puristi kätensä nyrkkiin ikään kuin olisi halunnut syöksyä Emilian\nkimppuun.\n\n-- Ellen minä kykenisi kirjoittamaan parempia runoja kuin sinä,\nhirttäisin itseni, hän ilkkui.\n\n-- Minä lainaan sinulle rahaa, että voit ostaa nuoran, sanoi Emilia.\n\nIlse mulkoili häneen tappionsa tuntien.\n\n-- Mene helvettiin, hän sanoi.\n\nEmilia nousi ja lähti, ei helvettiin, vaan takaisin Uuteen Kuuhun.\nIlse purki tunteitaan repimällä alas heidän astiakaappinsa hyllyt ja\npotkimalla hajalleen heidän 'sammalpuutarhansa'; sitten hänkin lähti.\n\nEmilia oli epätoivoissaan. Taas meni pirstoiksi ystävyys -- ja lisäksi\nystävyys, joka oli ollut niin hauska ja rattoisa. Ilse oli ollut\nihmeellinen ystävä, siitä ei ollut epäilystäkään. Rauhoituttuaan Emilia\nmeni ullakolle ja itki.\n\n-- Voi minua onnetonta, onnetonta! hän nyyhkytti dramaattisesti, mutta\nhänen surunsa oli aito.\n\nNyt hän ei kuitenkaan tuntenut samanlaista katkeruutta kuin hänen ja\nRhodan kumppanuuden rikkoutuessa. Tämä riita oli rehellinen ja avoin ja\nselvä. Hänen kimppuunsa ei ollut hyökätty selän takaa. Mutta tietenkään\nhänestä ja Ilsestä ei enää koskaan voinut tulla ystäviä. Kuinka saattoi\nolla ystävä ihmisen kanssa, joka sanoi räkänokaksi ja kaksijalkaiseksi\nja hulluksi ja käski mennä helvettiin? Se oli aivan mahdotonta. Sitä\npaitsi Ilse ei koskaan voisi antaa anteeksi hänelle, sillä Emilia oli\nkyllin rehellinen myöntääkseen itselleen, että hänkin oli ollut hyvin\närsyttävä ja raivoissaan.\n\nMutta kun Emilia aamulla meni leikkituvalle hakemaan omaa lauta- ja\nastiansiruosuuttaan, niin siellä olikin Ilse ja kovassa työssä. Kaikki\nhyllyt olivat taas paikoillaan, sammalpuutarha korjattuna ja kaunis\nsali rakennettuna ja yhdistettynä olohuoneeseen kuusenoksilla.\n\n-- Hehei! Tässä on sinulle sali, ja toivottavasti sinä nyt olet\ntyytyväinen, Ilse sanoi iloisesti. -- Missäs olit näin kauan? Luulin\nettet koskaan tulisi.\n\nEmilia hämmästyi. Yöllä hän oli murheellisena haudannut toisen\nystävyytensä ja itkenyt sen haudalla. Hän ei ollut valmistautunut näin\nnopeaan henkiinheräämiseen. Ilse taas käyttäytyi niin kuin riitaa ei\nolisi koskaan ollutkaan.\n\n-- Mitä, sehän oli eilen, hän sanoi hämmästyneenä, kun Emilia kautta\nrantain huomautti asiasta. Eilen ja tänään olivat Ilsestä kaksi aivan\neri asiaa. Emilia hyväksyi tämän -- hän huomasi, että hänen täytyi\nmukautua. Ilsen luonne oli kerta kaikkiaan sellainen: hän ei voinut\nmitään raivokohtauksilleen, mutta oli niiden välillä iloinen ja\nsydämellinen. Emiliaa asiat pyrkivät kaivelemaan jonkin aikaa ja häntä\nhämmästytti, kun Ilse kykeni unohtamaan toran heti. Oli hämäännyttävää\nkun haukuttiin käärmeeksi ja krokotiiliksi ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä syleiltiin; mutta aika ja kokemus totuttivat tähänkin.\n\n-- Enkö minä paina tarpeeksi vaa'assa? kysyi Ilse. -- Dot Payne ei\nkoskaan kiukustu, mutta tahtoisitko hänet ystäväksesi?\n\n-- En, hän on liian tyhmä, myönsi Emilia.\n\n-- Eikä Rhoda Stuartkaan koskaan ole vihainen, mutta häneenkin sinä\nkyllästyit. Luuletko että minä milloinkaan kohtelen sinua niin kuin hän?\n\nEi, sitä Emilian ei tarvinnut koskaan epäillä. Mitä Ilseä vastaan\nmuutoin saattoikin sanoa, hänen rehellisyyteensä ja uskollisuuteensa\nainakin voi luottaa.\n\n-- Ei voi saada kaikkea, sanoi Ilse. -- Minulla on isäukon luonne,\nsiinä kaikki. Odotahan, kun näet hänen raivonpuuskansa.\n\nEmilia ei ollut vielä nähnyt. Hän oli usein käynyt Burnleyn talossa,\nmutta niinä harvoina kertoina, jolloin tohtori oli ollut kotona, tämä\nei ollut välittänyt hänestä kuin lyhyen nyökkäyksen verran. Hänellä oli\npaljon työtä, sillä olipa hänessä muutoin mitä puutteita tahansa, hänen\nammattitaitoaan ei epäilty ja hänen apuunsa turvauduttiin laajalti.\nSairasvuoteen ääressä hän oli yhtä suopea ja huolehtiva kuin muulloin\ntuittupäinen ja ivallinen. Niin kauan kuin joku oli sairaana, tohtori\nBurnley oli valmis tekemään hänen hyväkseen mitä tahansa; mutta heti\nkun potilas oli terve, hänellä selvästikään ei ollut tämän kanssa enää\nmitään tekemistä.\n\nKoko heinäkuun hän oli ponnistellut pelastaakseen Pietaryrttimäellä\nasuvan Teddy Kentin hengen. Teddyllä ei enää ollut vaaraa, hän\njaksoi jo olla liikkeellä, mutta hänen paranemisensa ei edistynyt\nniin nopeasti kuin tohtori Burnley olisi toivonut. Eräänä päivänä\nhän pidätti Emilian ja Ilsen, jotka olivat menossa järvelle mukanaan\nonget ja tölkki lihavia iljettäviä matoja -- näiden käsitteleminen oli\nyksinomaan Ilsen asia -- ja käski heitä lähtemään Pietaryrttimäelle\nleikkimään Teddy Kentin kanssa.\n\n-- Hän oli niin yksinään ja ikävissään. Menkää, että hän vähän\nreipastuu, sanoi tohtori.\n\nIlseä ei ollenkaan haluttanut lähteä. Teddystä hän kyllä piti,\nmutta ei näyttänyt pitävän Teddyn äidistä. Emilialla ei olisi ollut\nmitään lähtemistä vastaan. Hän oli nähnyt Teddy Kentin vain kerran,\npyhäkoulussa, juuri päivää ennen kuin Teddy oli vaarallisesti\nsairastunut, ja hän oli pitänyt Teddyn ulkomuodosta. Ja oli näyttänyt\nsiltä kuin Teddykin olisi pitänyt hänestä, sillä Emilia oli monta\nkertaa huomannut Teddyn arasti katsovan häneen kauempaa penkistään.\n\nEmilian mielestä hän oli kovin hauskan näköinen. Hän piti pojan\npaksusta, tummanruskeasta tukasta ja mustakulmaisista sinisistä\nsilmistä, ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä juolahti, että voisi\nolla oikein hauskaa, kun olisi poikakin leikkikumppanina. Ei tietenkään\nminään \"kavaljeerina\". Koulussa poikaa sanottiin \"kavaljeeriksi\", jos\nhän sattui antamaan tytölle omenan tai lyijykynän tai leikki usein\ntämän kanssa välitunneilla, ja se oli Emiliasta typerää.\n\n-- Teddy on mukava poika, mutta hänen äitinsä on kummallinen, selitti\nIlse heidän kulkiessaan Pietaryrttimäelle. -- Hän ei koskaan käy\nmissään, ei edes kirkossa. Luultavasti se johtuu arvesta, joka hänellä\non kasvoissaan. He eivät ole Blair Waterista, vasta viime syksynä he\nmuuttivat tänne. He ovat köyhiä ja ylpeitä, eikä heidän luonaan käy\nusein vieraita. Mutta Teddy on kauhean mukava, eikä meidän tarvitse\nvälittää, vaikka hänen äitinsä katsoisikin meitä karsaasti.\n\nRouva Kent ei katsonut heihin karsaasti, mutta otti kyllä heidät\njokseenkin kylmästi vastaan. Ehkä tohtori oli antanut ohjeita\nhänellekin. Äiti oli pienoinen ihminen, jonka pehmeä, silkinhieno,\nhaalistuneen ruskea tukka vaikutti suunnattoman runsaalta; silmät\nolivat tummat ja surulliset, ja leveä arpi kulki viistoon kalpeiden\nkasvojen poikki. Ilman arpea hän varmaan oli ollut sievän näköinen.\nHänen äänensä oli vaimea ja epäröivä kuin tuulen ääni pietaryrteissä.\nEmilialla oli vaistomainen kyky muodostaa pitäväntuntuinen käsitys\ntapaamistaan ihmisistä, ja hänestä tuntui, ettei rouva Kent ollut\nonnellinen.\n\nPietaryrttimäki oli Aution talon itäpuolella, Blair Water -järven ja\nhiekkadyynien välillä. Useimpien mielestä paikka oli karu, yksinäinen\nja hylätty, mutta Emilia piti siitä heti. Pieni talo oli matalalla\nkummulla, joka kohosi jyrkästi valtatiestä. Kaikkialla kasvoi\nhopeanharmaata, kirpeäntuoksuista pietaryrttiä. Orjanruusupensaat\nmiltei hautasivat alleen palstaa ympäröivän ränsistyneen aidan, ja\ntieltä tultiin pienestä vinoksi painuneesta portista. Rinteeseen\noli upotettu kiviä portaiksi, joita noustiin ulko-ovelle. Talon\ntakana kyyhötti romahtamaisillaan oleva navettarakennus, ja kukkiva\ntattarivainio vietti kohti järveä. Etupuolen vinon kuistin ympärillä\nloisti punaisten unikoiden kehä.\n\nTeddy oli vilpittömän iloinen nähdessään heidät, ja he viettivät\nyhdessä hauskan iltapäivän. Illalla Teddyn poskilla oli vähän enemmän\nväriä, ja hänen tummansiniset silmänsä olivat kirkkaammat. Rouva Kent\npani tämän merkille ja pyysi tyttöjä tulemaan uudelleen; pyyntö oli\ninnokas, mutta jollakin tavoin siitä puuttui sydämellisyyttä.\n\nMutta Emilia ja Ilse olivat ihastuneet Pietaryrttimäkeen ja tulivat\nmielellään uudelleen. Loman loppupuolella meni tuskin ainoatakaan\npäivää heidän käymättä siellä.\n\nJoskus Teddy vei heidät ulkorakennuksen parvelle ja näytti heille\npiirustuksiaan. Tyttöjen mielestä ne olivat ihmeellisiä, vaikkei heillä\nollut aavistustakaan, kuinka ihmeellisiä ne todella olivat. Vaikutti\ntaikuudelta kun Teddy otti kynän ja paperipalan ja sai muutamalla\nnopealla vedolla Ilsestä tai Emiliasta, Savusta tai Voikukasta\nsyntymään niin elävän kuvan, että sen olisi luullut voivan puhua -- tai\nnaukua.\n\nSavu ja Voikukka olivat näet Pietaryrttimäen kissat. Voikukka oli\npyöreä ja keltainen, juuri ja juuri ohittanut pentuasteen. Savu oli\niso maltalainen, ylimys kuonon nenästä hännän päähän. Oli varmaa että\nse kuului kissamaailman parhaimmistoon. Sillä oli smaragdin vihreät\nsilmät, samettiturkki ja ihastuttava valkoinen läikkä leuan alla.\nHauskimmat Pietaryrttimäellä vietetyt hetket olivat Emilian mielestä\nne, jolloin he leikistä väsyneinä istuivat kolmisin kuistin portailla.\nOltiin hämärässä, pimeän ja valon lumoavassa välimaastossa, ja navetan\ntakaiset kuuset näyttivät kauniilta, salaperäiseltä aavepuuryhmältä.\nLännen pilvet muuttuivat harmaiksi, ja suuri, pyöreä, keltainen kuu\nkohosi kuvastumaan veteen.\n\nRouva Kent ei koskaan tullut ulos heidän luokseen, mutta Emilialla oli\nilkeä tunne, että hän salavihkaa piti heitä silmällä ikkunaverhojen\ntakaa. Teddy ja Ilse lauloivat koululauluja ja Ilse lausui ja Emilia\nkertoi juttuja; tai he istuivat puhumatta kukin omiin unelmiinsa\nvaipuneena. Kissat ajoivat vimmatusti takaa toisiaan läpi pietaryrttien\nja syöksähtelivät mäkeä ja rakennuksen ympäri kuin riivatut. Ne voivat\näkkihypyllä ravahtaa lasten vaatteille ja puikkia taas yhtä nopeasti\npakoon. Silmät säkenöivät kuin jalokivet, häntä häälyi kuin sulkatöyhtö.\n\n-- Voi, eikö ole ihanaa elää -- näin? sanoi Emilia kerran. -- Eikö\nolisi kauheaa, ellei olisi koskaan elänyt?\n\nMutta aivan pilvetön elämä ei kuitenkaan ollut, siitä piti\nElisabet-täti huolen. Hän salli nämä Pietaryrttimäen käynnit vain\nvastahakoisesti, vain koska tohtori Burnley oli ne määrännyt.\n\n\"Elisabet-täti ei hyväksy Teddyä\", kirjoitti Emilia eräässä isälleen\nosoittamassaan kirjeessä; näitä kirjeitä karttui vanhan ullakkosohvan\nhyllylaudalle yhä enemmän.\n\n\"Kun minä kerran kysyin saisinko mennä Teddyn luo, täti katsoi minuun\nankarasti ja sanoi, Kuka tämä Teddy on. Me emme tiedä näistä Kenteistä\nmitään. Muista Emilia, Murrayt ei seurustele kenen kanssa tahansa. Minä\nsanoin että minähän olen Starr enkä Murray, niinhän sinä itse olet\nsanonut. Rakas isä, en minä aikonut olla nenäkäs, mutta Elisabet-tädin\nmielestä minä olin eikä täti sitten koko päivänä tahtonut enää\npuhua minulle. Sen piti olla hyvin kova rangaistus, mutta minä en\nvälittänyt siitä paljon, mutta onhan se hyvin ikävää kun oma kotiväki\non halveksivasti vaiti. Mutta sitten hän on antanut minun käydä\nPietaryrttimäellä, kun tohtori Burnley tuli puhumaan.\n\n\"Tohtori Burnleylla on omituinen vaikutus Elisabet-tätiin. Minä en\nymmärrä sitä. Rhoda sanoi kerran että Elisabet-täti toivoi että\ntohtori Burnleysta ja Laura-tädistä tulisi pari, että ne menisi\nnaimisiin nimittäin. Mutta se ei ole totta. Rouva Anderson oli täällä\nkerran iltapäiväteellä. Rouva Anderson on iso lihava nainen ja hänen\nmummonsa oli Murray. Hän kysyi luuliko Elisabet-täti tohtori Burnleyn\nmenevän uudelleen naimisiin, ja Elisabet-täti sanoi, Ei, varmasti\nei ja on väärin että ihmiset menee toisen kerran naimisiin. Rouva\nAnderson sanoi, Joskus minä olen ajatellut että tohtori ottaa Lauran.\nElisabet-täti vaan katsoi häneen ylhäisesti. Joskus minun on pakko olla\nylpeä Elisabet-tädistä vaikken minä pidäkään hänestä.\n\n\"Isä, Teddy on hyvin mukava poika. Sinä varmasti pitäisit Teddystä.\nHän tekee mainioita kuvia, ja kerran hänestä tulee kuuluisa taiteilija\nja sitten hän aikoo maalata minusta kuvan. Teddy pitää kaikki kuvansa\nnavetan parvella, kun hänen äitinsä ei välitä niistä. Teddy osaa\nviheltää ihan kuin lintu. Pietaryrttimäki on hyvin omituinen paikka,\nvarsinkin yöllä. Hämärässä siellä on ihanaa. Tuulen tyttö tekee itsensä\naivan pienen pienen keijun kokoseksi pietaryrttien sekaan ja kissat\novat niin villittyjä silloin. Ne on rouva Kentin eikä Teddy uskalla\npitää niitä paljon hyvänä ettei hänen äitinsä hukuttaisi niitä. Yhden\nkissanpoikasen hän kerran hukutti kun luuli Teddyn pitävän enemmän\nsiitä kuin hänestä. Mutta ei Teddy pidä, hän pitää kauheasti äidistään.\nHän pesee äidilleen astiat ja auttaa kaikissa taloustöissä. Ilse sanoo\nettä pojat haukkuu koulussa Teddyä likaksi, mutta minun mielestäni tuo\non jaloa ja miehuullista. Teddy tahtoisi koiran mutta äiti ei anna.\nElisabet-täti on minusta ollut tyranni, mutta kyllä rouva Kent on\npaljon pahempi.\n\n\"Ilsestä ja minusta rouva Kent ei pidä ollenkaan. Hän ei sano sitä\nmutta se tuntuu. Hän ei millonkaan pyydä meitä jäämään teelle -- vaikka\nme aina ollaan oltu kohteliaita häntä kohtaan. Minä luulen että hän\non kateellinen kun Teddy pitää meistä. Teddy antoi minulle ihmeen\nkauniin kuvan Blair Water -järvestä, mutta varotti ettei hänen äitinsä\nsaa tietää sitä, sillä hän itkisi. Rouva Kent on hyvin salaperäinen\nihminen, aivan niin kun jotkut joista kerrotaan kirjoissa. Minä pidän\nsalaperäisistä ihmisistä mutta en liian läheltä. Hänen silmissään\nnäyttää aina olevan nälkä, vaikka hänellä on kylliksi syötävää. Hän\nei koskaan käy missään kun hänellä on kasvoissa arpi. Se tuli kun\nlamppu kerran räjähti. Oikein vereni hyytyi kun kuulin siitä, isä\nrakas. On hyvä asia että Elisabet-täti polttaa vaan kynttilöitä.\nJotkut Murrayin perintötavoista on kyllä hyvin järkeviä. Rouva Kent\non hyvin uskonnollinen -- sillä tavalla kun hänen mielestään ollaan\nuskonnollisia. Hän rukoilee keskellä päivääkin.\n\n\"Ilse sanoo, että Teddyn pitäisi pitää enemmän hänestä kun hän osaa\nenemmän kujeita kun minä, mutta se ei ole totta. Minä olen aivan yhtä\nhauska silloin kun omatunto ei vaivaa minua. Ilse varmasti tahtoisi\nTeddyn pitävän enemmän hänestä, mutta Ilse ei ole mustasukkainen tyttö.\n\n\"On hurjan mukavaa, kun Elisabet-täti ja Laura-täti kumpikin hyväksyy\nsen että Ilse ja minä ollaan ystävät. Ne niin harvoin hyväksyy saman\nasian. Minä olen nyt tottunut riitelemään Ilsen kanssa enkä paljo\nvälitä siitä. Minä osaan sitä paitsi riidellä aika hyvin itsekin kun\nsuutun. Me tapellaan noin kerran viikossa mutta me sovitaan sitten\nperin pohjin ja Ilse sanoo, että kävisi ikäväksi jos ei koskaan\ntapeltas. Minä pitäisin enemmän siitä että ei olisi tappeluita, mutta\nei voi koskaan arvata mistä Ilse suuttuu. Hän ei milloinkaan kimpaannu\nkahdesti samasta asiasta. Hän haukkuu minua hirveästi. Eilen hän\nsanoi minua täiseksi liskoksi ja hampaattomaksi kyyksi. Mutta minä\nen välittänyt siitä suuria, kun minussa ei ole täitä ja kun minulla\non hampaat, ja kyllä hänkin sen tietää. Minä en hauku kun se ei ole\nhienoa, mutta minä hymyilen ja siitä Ilse kimpaantuu vielä paljon\nenemmän kun jos minä katsosin julmasti ja polkisin jalkaa niinkuin hän.\nSen vuoksi minä hymyilenkin. Laura-täti sanoo että minun pitäisi varoa\netten opi niitä sanoja mitä Ilse käyttää vaan että minun on yritettävä\nolla hänelle hyvänä esimerkkinä kun lapsi paralla ei ole ketään joka\nkunnolla pitää hänestä huolta. Minä tahtoisin käyttää muutamia Ilsen\nsanoja kun ne on niin sattuvia. Hän oppii ne isältään. Minusta tädit\novat liian tarkkoja.\n\n\"Kun rouva Lockwood viime viikolla tuli meille kylään Shrewsburystä, he\npuhuivat Foster Beckistä, joka on morsian ja minä sanoin että tohtori\nBurnleyn mielestä hän on peijakkaan nätti. Ja Elisabet-täti sanoi\n_Emilia_ kamalalla äänellä. Hän oli vihasta kalpea. Tohtori Burnley\nsanoi niin, minä huusin, minä vaan kerroin. Tohtori Burnley sanoi niin\nsinä päivänä jona minä jäin sinne Ilsen kanssa päivälliselle ja tohtori\nJameson oli siellä Shrewsburystä.\n\n\"Samana iltapäivänä minä näin yhden tohtori Burnleyn raivokohtauksen.\nHän suuttui kun rouva Simms oli sotkenut jotain hänen työhuoneessaan.\nSe oli kamalaa. Hänen isot keltaiset silmänsä paloivat ja hän heitti\ntuolin nurin ja potkaisi sitä, paiskasi maton seinää vasten sinkautti\nmaljakon ulos ikkunasta ja sanoi hirveitä asioita. Minä istuin sohvassa\nja tuijotin häneen kuin noiduttu. Se oli niin jännittävää, että minusta\noli oikein ikävä kun hän jäähtyi, ja aika pian hän jäähtyikin kun hän\non samanlainen kun Ilse, puuska menee pian ohi. Ilseen hän ei suutu\nkoskaan. Ilse tahtoisi että hän suuttuisi -- se olisi parempi kun\nettei hän ollenkaan välitä hänestä. Hän on yhtä orpo kun minäkin,\nlapsiparka. Viime sunnuntaina hän meni kirkkoon vanha virttynyt sininen\npuku päällään. Se oli revennyt aivan edestä. Laura-täti itki kun tuli\nkotiin, ja puhui siitä sitten rouva Simmsille kun ei uskaltanut puhua\ntohtori Burnleylle. Rouva Simms suuttui ja sanoi ettei Ilsen vaatteet\nhänelle kuuluneet. Mutta hän sanoi että oli saanut tohtori Burnleyn\nhankkimaan Ilselle hyvän kukallisen musliinipuvun ja Ilse oli saanut\nsiihen munatahroja ja kun rouva Simms torui häntä niin Ilse raivostui\nja meni yläkertaan ja repi musliinipuvun palasiksi. Ja rouva Simms\nsanoi ettei hän ainakaan enää vaivaa päätään semmoisen lapsen vuoksi,\neikä Ilsellä sitten ollut muuta päälle pantavaa kun se vanha sininen,\nmutta rouva Simms ei tiennyt että se oli rikki. Silloin minä hain salaa\nIlsen puvun Uuteen Kuuhun, ja Laura-täti korjasi sen sievästi ja peitti\nrevenneen kohdan taskulla. Ilse sanoi repineensä musliinipukunsa yhtenä\nsemmoisena päivänä jona hän ei uskonut Jumalaan eikä välittänyt mitä\nteki.\n\n\"Ilsen vuoteessa oli yhtenä iltana hiiri ja hän ravisti sen vaan pois\nja kömpi sänkyyn. Voi miten rohkeata. Minä en milloinkaan vois olla\nyhtä rohkea. Ei ole totta ettei tohtori Burnley koskaan hymyile. Minä\nolen nähnyt hänen hymyilevän, vaikka en usein. Hän hymyilee kyllä\nhuulillaan muttei silmillään ja se tuntuu minusta niin kummalliselta.\nEnimmäkseen hän nauraa kamalan ivallisesti.\n\n\"Laura-täti antaa minulle viisi centiä viikossa astiain pesusta.\nMinä en voi kuluttaa siitä muuta kun yhden centin ja ne neljä minä\nolen pannut säästölippaaseen olohuoneen uuninkorvalle. Lippaassa on\nmessinkisammakko ja rahat pannaan sen suun kautta. Sammakkolipas on\nLaura-tädin, mutta hän sanoi että minä saan sitä käyttää. Minä otin\nhäntä kaulasta. Tietenkään minä en koskaan ota kaulasta Elisabet-tätiä.\nHän on niin jäykkä ja luiseva. Hän ei hyväksy sitä että Laura-täti\nmaksaa minulle astiain pesusta. Mitä kummaa hän mahtaisi sanoa\njos tietäisi että Jimmy-serkku viime viikolla antoi minulle salaa\nkokonaisen dollarin. Se on minulla piilossa hyllyllä kirjeiden kanssa\nja panin sen vanhaan kuoreen ja kirjoitin päälle Jimmy Murray antoi\ntämän minulle, niin että jos minä kuolisin äkkiä ja Elisabet-täti\nlöytäisi sen, hän tietäisi että minä olen saanut sen kunniallisesti.\n\n\"Nyt kun on tullut viileätä Elisabet-täti pakottaa minut käyttämään\npaksua flanellialushametta. Se on inhottavaa. Se tekee minut niin\ntyllerömäiseksi. Mutta Elisabet-täti sanoo, että minun täytyy pitää\nsitä kun sinä kuolit keuhkotautiin, isä.\n\n\"Eilen minä kirjoitin runon. Se on lyhyt ja sen nimi on Siniselle\nlemmikille vanhassa puutarhassa. Se on tämmöinen:\n\n    Kasvosi ujot kohotat\n    sinä kohti taivasta,\n    värin silmiisi sieltä ammennat:\n    sini yhtä kuultava.\n    On angervo ylväs, korskea,\n    akileijakin suloinen,\n    mutta taitoni mukaan valita\n    tahdon kukan sinisen.\n\n\"Minä pidän hirveästi Korkean Johnin metsiköstä. Me leikitään\nsiellä miltei aina kun ei olla Pietaryrttimäellä. Meillä on siellä\nkolme polkua. Niiden nimet on Tämän päivän Tie, Eilispäivän Tie ja\nHuomispäivän Tie. Elisabet-täti sanoo että minun koti-ikäväni lakkasi\nhyvin pian mutta minulla on usein koti-ikävä sisässäni.\n\n\"Minä olen tullut tutuksi Korkean Johnin kanssa. Ilse ja hän ovat\noikein hyvät ystävät ja Ilse käy usein katsomassa kun hän nikkaroi\npuusepänverstaassaan. Hän sanoo että hän on tehnyt niin paljon\ntikapuita että hän pääsee taivaaseen ilman pappia, mutta se on vain\nleikkiä. Oikeastaan hän on hyvin harras katolilainen ja käy joka\nsunnuntai kappelissa. Minä käyn Ilsen kanssa hänen luonaan vaikka minun\nei kai pitäisi kun hän on meidän suvun vihollinen. Hän on komea ja\nhänellä on hyvin kohteliaat tavat, mutta minä en aina pidä hänestä.\nKun minä kysyn häneltä vakavasti jotakin asiaa hän iskee aina silmää\npääni yli kun vastaa. Se on typerää. Minä en tietysti koskaan kysy\nuskonasioista mutta Ilse kysyy. Ilse pitää Korkeasta Johnista mutta\nsanoo että hän kyllä polttaisi meidät kaikki paalussa jos hänellä olisi\nvalta. Ilse kysyi häneltä suoraan eikö vaan polttaisikin ja Korkea John\niski minulle silmää ja sanoi, Johan nyt, ei me poltettaisi semmoisia\nsieviä pikku protestantteja kun te. Me poltettaisiin vaan vanhoja\nrumia akkoja. Se oli ruma vastaus. Hänen rouvansa on hyvä vaimo eikä\nollenkaan ylpeä. Hän on niin kun pikkunen ruusunpunanen kurttunen omena.\n\n\"Sadepäivinä me leikitään Ilsen kotona. Me saadaan liukua portaiden\nkaidepuita ja tehdä mitä vain. Ei kukaan välitä. Mutta kun tohtori on\nkotona meidän täytyy olla hiljaa kun hän ei voi sietää kotona muuta\nmelua kun mitä itse pitää. Katto on laakea ja me voidaan lähteä sinne,\nullakolla on ovi. On hyvin jännittävää olla rakennuksen katolla.\nYhtenä iltana meillä oli siellä kiljumiskilpailu että nähtäisiin\nkumpi osaa kiljua kovempaa. Kumma kyllä minä osasin. Sitä ei koskaan\ntiedä mitä taitaa ennen kun koittaa. Mutta liian moni kuuli sen ja\nElisabet-täti oli hyvin vihanen. Hän kysyi minulta miksi käyttäydyin\nsillä tavalla. Se on vaikea kysymys sillä monesti minä en tiedä mikä\nsaa minut tekemään jotakin. Toisinaan minä teen jotakin vaan sitä\nvarten että tietäisin miltä se tuntuu. Ja toisinaan että minulla olisi\njotakin jännittävää kerrottavaa lapsenlapsilleni. Onko sopimatonta\npuhua siitä että on lapsenlapsia? Minä olen huomannut, ettei saa puhua\nsiitä että on lapsia. Yhtenä iltana kun meillä oli vieraita Laura-täti\nsanoi minulle aivan ystävällisesti, Mitä sinä Emilia ajattelet noin\ntotisena ja minä vastasin että minä ajattelin mitä nimiä antaisin\nlapsilleni. Minä tahdon kymmenen lasta. Ja kun vieraat olivat lähteneet\nElisabet-täti sanoi Laura-tädille hirveän kylmästi, Älä sinä Laura\nvastedes kysy tältä lapselta mitä hän ajattelee. Olisi ikävää jos\nLaura-täti tottelee, sillä kun minulla on jännittävä ajatus niin\nminusta on hauska kertoa se.\n\n\"Koulu alkaa taas ensi viikolla. Ilse aikoo kysyä neiti Brownellilta\nsaanko minä istua hänen kanssaan. Minä aion olla aivan niin kuin\nRhodaa ei olisi olemassakaan. Teddykin tulee kouluun. Tohtori Burnley\nsanoo että hän on siihen kyllin terve, vaikkei hänen äitinsä sitä\nhalua. Teddy sanoo ettei hänen äitinsä koskaan tahdo päästää häntä\nkouluun. Laura-täti sanoo että oikea tapa lopettaa kirje ystävälleen\non kirjoittaa loppuun: sinun uskollinen ystäväsi. Ja minä olen sinun\nuskollinen ystäväsi.\n\nEmilia Byrd Starr\n\nJ.K. Sillä sinä olet vieläkin minun kaikkein rakkain ystäväni. Ilse\nsanoo että hän pitää minusta enemmän kun mistään muusta maailmassa ja\nsen jälkeen punaisista nahkakengistään, jotka hän sai rouva Simmsiltä.\"\n\n\n\n\n13.\n\nPIENI EEVAN TYTÄR\n\n\nUusi Kuu oli kuulu omenistaan, ja tuona ensimmäisenä syksynä, jonka\nEmilia siellä vietti, sekä vanha että uusi hedelmätarha tuottivat\nennätysmäisen sadon. Emilialla oli lupa syödä joka lajia niin paljon\nkuin tahtoi -- ainoa rajoitus oli, ettei hedelmiä saanut tuoda\nvuoteeseen. Elisabet-täti ei tietenkään voinut sietää, että hänen\nvuoteeseensa eksyisi omenansiemeniä; ja Laura-tädistä oli kauheaa\najatella, että pimeässä sattuisi syömään omenamadonkin.\n\nEmilia olisi näin ollen voinut täydelleen tyydyttää omenannälkäänsä\nkotona; mutta ihmisluonteessa on jokin kumma mutka, joka saa jonkun\ntoisen omenat maistumaan aina paljon paremmilta kuin omat -- kuten\nEedenin viekas käärme varsin hyvin tiesi. Emiliankaan mielestä\nei missään ollut niin hienonmakuisia omenia kuin Korkean Johnin\npuutarhassa. Korkea John piti aina verstaansa pallilla pitkän rivin\nomenia, ja oli selvää että Emilia ja Ilse saivat käydessään syödä\nniin monta kuin halusivat. Kolmesta Korkean Johnin omenalajista he\npitivät erityisesti: 'rupiomenista', jotka näyttivät kerrassaan\nspitaalisilta, mutta olivat rumasta pinnastaan huolimatta verrattoman\nhyvänmakuisia;'pikku punaomenista', jotka olivat tuskin villiomenia\nsuurempia, satiinimaisen kiiltäviä ja pähkinän makuisia; ja isoista\nvihreistä 'makeista omenista', joita lapset yleensä pitivät kaikkein\nparhaina. Emilia piti menetettynä jokaista päivää, jolloin ei ollut\nsaanut ennen auringonlaskua pureskella Korkean Johnin isoja vihreitä\nomenia.\n\nSisimmässään Emilia tosin hyvin tiesi, ettei hänen olisi pitänyt\nkäydä Korkean Johnin talossa. Tosin häntä ei ollut koskaan kielletty\nkäymästä siellä, sillä hänen tätinsä mieleen ei ollut milloinkaan\njuolahtanutkaan, että kukaan Uuden Kuun asukas voisi niin täydelleen\nunohtaa Murrayn ja Sullivanin sukujen vanhan, kaksi sukupolvea vaalitun\nvainon. Se oli perintö, joka jokaisen kunnon Murrayn tuli ilman muuta\nottaa huomioon. Mutta kun Emilia oli Ilsen kaltaisen hurjan pikku\nseikkailijan matkassa, perinnäistavat menettivät tehonsa Korkean Johnin\n'pienten punaisten' ja 'rupisten' houkutuksesta.\n\nEräänä syyskuun iltana Emilia hämärissä ikävissään maleksi verstaalle.\nHän oli ollut yksin siitä saakka kun tuli koulusta; tädit ja\nJimmy-serkku olivat lähteneet Shrewsburyyn. He olivat luvanneet palata\nauringonlaskun aikaan. Ilsekin oli poissa kotoa. Hänen isänsä oli rouva\nSimmsin hoputtamana ottanut hänet mukaansa Charlottetowniin ostaakseen\ntytölle talvitakin.\n\nAluksi Emilia oli hyvin tyytyväinen, kun sai olla yksin. Hän tunsi\nolevansa oikein tärkeä henkilö, kun talon silmälläpito oli uskottu\nhänen huostaansa.\n\nHän söi illallisen, jonka Laura-täti oli varustanut hänelle\nkeittohuoneen kaappiin, ja meni sitten maitokamariin ja kuori kuusi\nisoa kaunista maitovatia. Se ei ensinkään ollut hänen tehtävänsä,\nmutta hän oli aina himoinnut sitä, ja tämä oli liian hyvä tilaisuus\nlaiminlyötäväksi. Hän teki sen huolellisesti, eikä kukaan koskaan\nsaanut sitä tietää: kumpikin täti luuli, että toinen heistä oli sen\ntehnyt, eikä häntä sen vuoksi toruttu siitä koskaan.\n\nKun hän oli saanut kerman kuorituksi ja kaadetuksi isoon ruukkuun ja\nhämmennetyksi -- sitäkään Emilia ei unohtanut -- aurinko oli ennättänyt\nlaskea, mutta ketään ei vain kuulunut kotiin. Ei ollut hauskaa\nkuljeksia yksin isossa hämärässä, kajahtelevassa rakennuksessa. Sen\nvuoksi Emilia lähti Korkean Johnin luo. Verstas oli tyhjänä, mutta\nlaudan puolitiehen pysähtynyt höylä osoitti Korkean Johnin vastikään\nolleen siellä ja luultavasti pian palaavan.\n\nEmilia istahti pölkylle ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko\ntarjona mitään syötävää. Toisella seinällä oli verstaan mittainen rivi\n'punaisia' ja 'rupisia', mutta ei ollenkaan 'makeita', ja Emilia tunsi\ntällä kertaa kaipaavansa vain yhtä 'makeaa' eikä mitään muuta.\n\nMutta sitten hän keksikin yhden: valtavan, suurimman 'makean' mitä\nmilloinkaan oli nähnyt; se oli aivan erillään ullakkoon vieväin\nportaiden laudalla. Emilia kiipesi sen luo, otti sen ja söi\noikopäätä. Hän nakerteli tyytyväisenä siemenkotaa, kun Korkea John\ntuli sisään. Hän nyökkäsi Emilialle ja katsahti ympärilleen näköjään\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Olin syömässä illallista, hän virkahti. -- Eukko on poissa kotoa,\nniin että minun täytyi laittaa se itse.\n\nHän alkoi höylätä. Emilia istui portailla ja laski ison 'makean'\nsiemeniä -- niistä ennustettiin -- kuunnellen Tuulen tytön taikamaista\nvihellystä ullakon oksanreiässä; sitten hän mietti \"Kuvausta Korkean\nJohnin puusepänverstaasta lampun valossa\" kirjoittaakseen sen myöhemmin\nkirjeluetteloon. Hän oli syventynyt etsimään ilmausta, joka tarkkaan\nkuvaisi Korkean Johnin nenän luonnottoman pitkän varjon vastakkaisella\nseinällä, kun Korkea John kiepahti ympäri niin äkkiä, että hänen\nnenänsä varjo lensi kuin iso keihäs kattoon, ja kysyi säikähtäneellä\näänellä:\n\n-- Mihin se iso makea omena on joutunut, se joka oli siellä portaalla?\n\n-- Mi-minä söin sen, änkkäsi Emilia.\n\nHöylä putosi Korkean Johnin kädestä. Hän kohotti kätensä ja katsoi\nEmiliaan kauhistuneena.\n\n-- Pyhimykset varjelkoot meitä, lapsi! Ethän syönyt sitä omenaa -- älä\nsanokaan, että sinä söit _sen_ omenan!\n\n-- Söin kyllä, sanoi Emilia levottomana. -- En minä tiennyt, että se\noli väärin ... minä...\n\n-- Väärin! Kuules häntä! Siinä omenassa oli rotanmyrkkyä! Ne ovat\nkiusanneet minua täällä niin etten tahdo nahoissani pysyä, ja minä\npäätin tehdä lopun siitä lystistä. Ja nyt sinä olet syönyt sen omenan\n-- tuossa tuokiossa se tappaisi tusinan sinunlaisiasi tyttöjä.\n\nKorkea John näki valkoisten kasvojen ja pumpuliesiliinan välähtävän\nverstaan läpi ja edelleen ulos pimeyteen. Emilian ensimmäinen hurja\nmielijohde oli lähteä kotiin -- ennen kuin kaatuisi kuolleena maahan.\nHän hyökkäsi vainion poikki, läpi metsikön ja puutarhan ja syöksyi\nkeittiöön.\n\nSiellä oli vielä äänetöntä ja pimeää, ei ketään ollut vielä kotona.\nEmilialta pääsi epätoivon huudahdus -- he tapaisivat kotiin tullessaan\nhänet jäykkänä ja kylmänä, kasvot luultavasti aivan mustina. Kaikki\ntässä ihmeellisessä maailmassa oli häneltä ainiaaksi mennyttä, ja\nkaikki vain sen vuoksi, että hän oli syönyt omenan, jonka luuli\nvapaasti saavansa syödä. Se ei ollut oikein -- hän ei tahtonut kuolla!\n\nMutta hänen täytyi. Hän vain epätoivoisesti toivoi, että joku tulisi,\nennen kuin hän ennättäisi kuolla. Oli kauheata kuolla aivan yksin\nisossa, tyhjässä Uudessa Kuussa. Hän ei uskaltanut lähteä mistään apua\nhakemaan. Oli jo liian pimeä, ja hän luultavasti kaatuisi kuolleena\ntielle. Kuolla ulkona, yksin, pimeässä -- voi, se olisi liian kauheaa.\nHänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että häntä voitaisiin jotenkin\nauttaa: hän luuli, että kun kerran on niellyt myrkkyä, niin loppu on\nkäsissä.\n\nVapisevin käsin hän sai sytytetyksi kynttilän. Nyt ei tuntunut aivan\nniin pahalta -- valossa saattoi sentään katsoa asioita silmästä\nsilmään. Ja kalpeana, kauhistuneena ja yksinään Emilia jo päätti,\nettä tilanteeseen oli suhtauduttava rohkeasti. Hän ei saanut; saattaa\nStarreja ja Murrayita häpeään. Hän puristi nyrkkiin kylmät kätensä ja\nkoetti lakata värisemästä.\n\nKuinkahan kauan kestäisi, ennen kuin hän kuolisi? Korkea John oli\nsanonut, että omena tappaisi hänet tuossa tuokiossa. Mitä se tarkoitti?\nPaljonko aikaa oli tuossa tuokiossa?\n\nHänellä oli epämääräinen aavistus, että myrkkyyn kuoleminen oli\nhyvin tuskallista. Voi, ja aivan vähän aikaa sitten hän oli ollut\nniin iloinen ja onnellinen! Hän oli luullut elävänsä monia vuosia,\nkirjoittavansa mainioita runoja ja tulevansa kuuluisaksi. Hän oli\nedellisenä iltana riidellyt Ilsen kanssa eikä ollut vielä ehtinyt sopia\n-- eikä nyt enää koskaan ehtisikään. Se koskisi Ilseen kauheasti. Hän\npäätti kirjoittaa Ilselle kirjeen ja antaa hänelle anteeksi. Olikohan\nsiihen aikaa?\n\nVoi, kuinka kylmät hänen kätensä olivat! Ehkä se merkitsi, että hän oli\njo kuolemaisillaan. Hän oli kuullut tai lukenut, että kädet kävisivät\nkylmiksi kuoleman edellä. Olivatkohan hänen kasvonsa mustumassa? Hän\ntarttui kynttilään ja riensi portaita ylös vierashuoneeseen. Siellä oli\npeili, ainoa peili koko talossa, joka oli kyllin matalalla hänelle.\nTavallisissa oloissa Emilia olisi pelännyt kuollakseen jo joutuessaan\najattelemaan, että hänen oli mentävä vierashuoneeseen kynttilän\nhimmeässä, lepattelevassa valossa. Mutta suuri pelko hukutti kaikki\npienemmät. Hän näki ylöspäin lankeavassa valossa peilistä mustan tukan\nkehystämät kasvonsa suuren pimeän huoneen taustaa vasten. Voi, hän oli\njo kalpea kuin vainaja. Niin, nuo olivat kuolevan kasvot, siitä ei\nollut epäilystäkään.\n\nJotakin heräsi nyt Emiliassa, jokin valtasi hänet: jokin joka oli\nperintöä hänen vanhoilta voimakkailta esi-isiltään. Hän lakkasi\nvärisemästä. Hän tyytyi kohtaloonsa, katkerasti surren mutta tyynenä.\n\n-- Minä en halua kuolla, mutta koska minun täytyy, tahdon kuolla niin\nkuin Murrayn sopii, hän sanoi. Hän oli jostain lukenut tämmöisen\nlauseen, ja nyt se soveltui hyvin. Mutta hänen täytyi toimia kiireesti.\nKirje Ilselle oli kirjoitettava.\n\nEmilia meni ensin Elisabet-tädin huoneeseen katsomaan, oliko hänen\nlipastonlaatikkonsa oikein hyvässä järjestyksessä. Sitten hän juoksi\nportaita ullakkokomeroonsa. Suuri ullakko oli täynnä liehuvia varjoja,\njotka ahtautuivat himmeästi palavan kynttilän pienen valokehän\nympärille, mutta nyt ne eivät pelottaneet Emiliaa.\n\n-- Ja minä kun tänään olin niin vihainen ja surullinen siksi että\nalushameeni on niin kömpelö, hän ajatteli ottaessaan esiin yhden\nkalliin kirjeluettelon -- viimeisen minkä hän milloinkaan kirjoittaisi.\nIsälle ei tarvinnut kirjoittaa -- hänet hän pian näkisi -- mutta Ilsen\npiti saada kirje, rakkaan, iloisen, kuumaverisen Ilsen, joka vielä\nedellisenä päivänä oli huutanut hänen peräänsä haukkumasanoja ja jota\nomantunnontuskat vaivaisivat koko loppuiän.\n\n\"Rakkain Ilse\", Emilia kirjoitti; kädet hieman vapisivat, mutta huulet\nolivat lujasti yhteen puristetut. \"Minä olen kuolemaisillani. Sain\nmyrkkyä omenasta, jonka Korkea John oli varannut rotille. Minä en saa\nenää koskaan nähdä sinua mutta minä kirjotan tämän jotta saisit tietää\nettä minä rakastan sinua ja ettei sinun tarvitse surra vaikka sanoitkin\nminua haisunäädäksi ja verenhimoiseksi minkiksi eilen. Minä annan\nsinulle anteeksi äläkä vaivaa itseäsi sen asian vuoksi.\n\n\"Ja anna anteeksi sekin että sanoin sinun olevan ylenkatseen\nalapuolella, minä en tarkottanut sillä mitään. Minä jätän sinulle\nastiaosuuteni leikkituvassamme ja ole hyvä ja sano minulta\njäähyväistervehdys Teddylle. Hän ei nyt koskaan voi opettaa minulle\nkuinka mato pannaan ongenkoukkuun. Minä lupasin oppia ettei hän luulisi\nminua pelkuriksi mutta minä olen iloinen ettei siitä tullut mitään\nsillä nyt minä tiedän miltä madosta tuntuu. Minä en vielä ole kipeä\nmutta minä en tiedä millaiset myrkytyksen oireet on ja Korkea John\nsanoi että sitä oli tappamaan vaikka tusinan sellaista kun minä niin\nettei minulla voi olla paljon elinaikaa jäljellä. Jos Elisabet-täti\nsuostuu sinä saat helminauhani. Se on ainoa arvokas omaisuus mikä\nminulla on. Älä anna kenenkään tehdä mitään Korkealle Johnille sillä\nei hän aikonut myrkyttää minua vaan se oli kokonaan minun oma syyni\nkun olin niin ahne. Ehkä ihmiset luulevat että hän teki sen tahallaan\nkun minä olen protestantti mutta minä olen varma ettei hän tehnyt sitä\nsen vuoksi, ja ole hyvä ja sano hänelle ettei hänen tarvitse tuntea\nomantunnonvaivoja. Nyt minun vatsaani taitaa ruveta särkemään niin että\nloppuni kai lähestyy. Hyvästi ja muista häntä joka niin nuorena kuoli.\nOma uskollinen\n\nEmiliasi.\"\n\nTaittaessaan kirjeensä Emilia kuuli pihalta pyörien ratinaa. Ja\nhetkisen kuluttua Elisabet ja Laura Murray näkivät keittiössä edessään\nmurheellisen pikku olennon, jolla oli toisessa kädessään tippuva\nkynttilä, toisessa punainen kirjeluettelo.\n\n-- Mitä nyt, Emilia? huudahti Laura-täti.\n\n-- Minä olen kuolemaisillani, sanoi Emilia juhlallisesti. -- Minä söin\nomenan, jonka Korkea John oli myrkyttänyt rotansyötiksi. Minulla ei ole\nkuin muutama minuutti elinaikaa, Laura-täti.\n\nLaura Murray vaipui penkille painaen kädellään sydänalaansa. Elisabet\nkalpeni yhtä valkoiseksi kuin Emilia itsekin.\n\n-- Emilia, onko tämä jonkinlaista teatteria, jonka olet keksinyt? hän\nkysyi jyrkästi.\n\n-- Ei, huudahti Emilia aivan harmissaan. -- Se on aivan totta.\nLuuletko että kuoleva ihminen enää näyttelee? Ja kiltti Elisabet-täti,\ntahtoisitko antaa tämän kirjeen Ilselle? Ja anna minulle anteeksi, että\nolen ollut paha -- vaikken minä aina ollut paha silloin kun luulit.\nÄläkä näytä ruumistani kenellekään, jos minä muutun mustaksi -- älä\nvarsinkaan Rhoda Stuartille.\n\nElisabet-täti oli jo toipunut.\n\n-- Kuinka kauan on siitä kun söit sen omenan, Emilia?\n\n-- Ehkä tunti.\n\n-- Jos tunti sitten olisit syönyt myrkytetyn omenan, olisit nyt jo\nkuollut tai sairas --\n\n-- Voi, huudahti Emilia suuttuen silmänräpäyksessä. Hurja suloinen\ntoivo syttyi häneen: oliko hänellä sittenkin jokin pelastuksen\nmahdollisuus? Sitten hän taas epätoivoisena lisäsi: -- Mutta vatsaani\nkoski, kun laskeuduin portaita.\n\n-- Laura, sanoi Elisabet-täti, vie tyttö keittohuoneeseen ja anna\nhänelle heti hyvä annos sinappia ja vettä. Se ei vahingoita, mutta\nvoi auttaa, jos hänen jutussaan on jotain perää. Minä lähden hakemaan\ntohtoria, hän on ehkä jo palannut, mutta matkalla poikkean Korkean\nJohnin luo.\n\nElisabet-täti lähti -- ja varsin sukkelaan; jos se olisi ollut joku\nmuu, olisi voinut sanoa, että hän juoksi. Mitä taas Emiliaan tulee\n-- niin, Laura-täti antoi hänelle ylenannattavan rohdon oikopäätä,\neikä kulunut kuin pari minuuttia, ennen kuin Emilia oli aivan varma,\nettä hän kuolee siihen paikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi. Kun\nElisabet-täti palasi, Emilia makasi keittiön sohvalla valkoisena kuin\npielus ja hervottomana kuin lakastunut lilja.\n\n-- Eikö tohtori ollut kotona? kysyi Laura-täti epätoivoisena.\n\n-- En tiedä, ei tarvita tohtoria. Se oli vain Korkean Johnin kepponen.\nHän tahtoi säikäyttää Emiliaa, huvikseen vain -- se on hänen\nkäsityksensä huvista. Mars maata, Emilia. Ansaitset kaiken mitä olet\nsaanut, kun ensinkään olet käynyt Korkean Johnin luona, enkä minä sääli\nsinua hiukkastakaan. En ole moneen vuoteen niin säikähtänyt.\n\n-- Mutta minulla oli kipua vatsassa, vaikeroi Emilia, jonka kauhu ja\nsinappivesi olivat kokonaan lannistaneet.\n\n-- Kuka tahansa voi saada vähän vatsavaivoja, jos aamusta iltaan syö\nomenia. Et taida haluta enempää tänä iltana, sinappi pitää siitä\nhuolen. Ota kynttiläsi ja mene.\n\n-- Minä vihaan Korkeaa Johnia, sanoi Emilia nousten epävarmasti\njaloilleen. -- Sitä riivattua.\n\n-- Emilia! huudahtivat molemmat tädit yhtaikaa.\n\n-- Hän ansaitsee sen, sanoi Emilia kostonhimoisesti.\n\n-- Voi Emilia, mitä kauheaa sanaa sinä käytit! Laura-täti näytti\njostakin syystä kumman kiihtyneeltä.\n\n-- Riivattu? Mitä pahaa siinä on? kysyi Emilia ihmeissään.\n\n-- Jimmy-serkku käyttää sitä usein, kun hän harmistuu johonkin.\nTänäänkin hän sanoi, että hiehon riivattu oli taas päässyt karkuun\nlaitumelta.\n\n-- Emilia, sanoi Elisabet-täti -- näytti kuin hän olisi puraissut\nhapanta omenaa -- Jimmy-serkku on mies, ja joskus kiihtyessään miehet\nkäyttävät sanoja, jotka eivät sovi pienille tytöille.\n\n-- Mutta mitä pahaa 'riivatussa' on? intti Emilia. Eihän se ole\nkirosana, vai onko? Ja ellei ole, niin miksi en saa sitä käyttää?\n\n-- Sitä eivät -- käytä hienot naiset, sanoi Laura-täti.\n\n-- Vai niin. Hyvä, sitten minä en käytä sitä enää, alistui Emilia. --\nMutta Korkea John on riivattu.\n\nEmilian lähdettyä yläkertaan Laura-täti nauroi niin hillittömästi, että\nElisabet-täti sanoi, että tuon ikäisellä naisella pitäisi olla enemmän\njärkeä.\n\n-- Elisabet, kyllä hän sinustakin oli hullunkurinen, sanoi Laura\npuolustuksekseen.\n\nEmilian päästyä kunnollisesti näkymättömiin Elisabet salli itselleen\ntuimanlaisen hymyn.\n\n-- Minä puhuin Korkealle Johnille muutamia totuuden sanoja. Tuskinpa\nhän aivan pian uskottelee lapsille, että he ovat syöneet myrkkyä. Hän\noikein hyppi raivosta, kun lähdin.\n\nEmilia oli lopen uupunut ja nukkui heti kun oli päässyt vuoteeseen.\nMutta tunnin kuluttua hän heräsi. Elisabet-täti ei vielä ollut\ntullut maata ja kaihtimet olivat ylhäällä. Emilia näki erään tähden\nvilkuttavan hänelle ystävällisesti. Etäisyydestä kuului meren kohinaa.\n\nVoi, oli ihmeellistä olla yksin ja elää. Elämä tuntui hänestä taas\nhyvältä, \"maistui kuin enemmältä\", kuten Jimmy-serkku usein sanoi.\nHän saisi taas kirjoittaa kirjeluetteloihin ja tehdä runoja; hän\nnäki jo kyynärkaupalla runoa, jonka nimi oli \"Äkkikuolemaan tuomitun\najatuksia\". Hän saisi leikkiä Ilsen ja Teddyn kanssa, kuljeskella\nnavetassa Tuhman Töpön kanssa ja nähdä Laura-tädin kuorivan kermaa\nmaitohuoneessa; hän saisi auttaa Jimmy-serkkua puutarhassa ja lukea\nkirjoja Emilian huvimajassa -- mutta ei käydä Korkean Johnin verstaassa.\n\nEmilia päätti, ettei enää koskaan olisi tekemisissä Korkean Johnin\nkanssa. Hän oli niin vihainen Korkealle Johnille siitä, että tämä oli\nhänet pelästyttänyt vaikka he olivat olleet niin hyvät ystävät, ettei\nhän voinut nukkua, ennen kuin oli laatinut kertomuksen myrkytyksestään\nja kuolemastaan. Siinä Korkea John vietiin murhasta oikeuteen ja\ntuomittiin kuolemaan; hänet hirtettiin hirsipuuhun, joka oli yhtä\nkorkea kuin hän itsekin.\n\nSeuraavana päivänä Emilia ullakolla kirjoitti kaiken kirjeluetteloon.\n\n\n\n\n14.\n\nMIELIKUVITUKSEN MAAILMASSA\n\n\nLokakuussa Jimmy-serkku alkoi keittää sianperunoita -- proosallinen\nnimitys mitä romanttisimmalle puuhalle, siltä ainakin Emiliasta\ntuntui. Vuosi kallistui Uudessa Kuussa loppuun, ja nämä pitkät\nviileät, tähtikirkkaat illat tyydyttivät Emilian kauneuden- ja\nmaalauksellisuudentajua enemmän kuin mikään muu tätä ennen.\n\nVanhan hedelmätarhan kolkassa oli pieni kuusikko, ja kuusien alle oli\nisoista kivistä ladotun kehän päälle pantu mahtava rautapata; pata oli\nniin suuri, että siinä olisi mukavasti voinut keittää härän. Emilia\najatteli, että se mahtoi olla perintöä taruajoilta ja että se varmaan\noli ollut jonkun jättiläisen puuropata; mutta Jimmy-serkku kertoi\nhänelle, että se oli vain sadan vuoden vanha ja että Hugh Murray oli\ntuottanut sen Englannista.\n\n-- Siitä saakka sitä on käytetty perunoiden keittoon Uuden Kuun\nsioille, hän kertoi. -- Blair Waterissa sitä pidetään vanhanaikaisena;\nkaikilla on nykyään muuripata. Mutta niin kauan kuin Elisabet isännöi\nUudessa Kuussa, käytämme tätä.\n\nEmilia oli varma, ettei muuripata voinut korvata tätä isoa pataa.\nKoulusta tultuaan hän auttoi Jimmy-serkkua täyttämään sen perunoilla.\nKun he olivat syöneet, Jimmy-serkku sytytti tulen padan alle, ja\nhääräilyä sen ympärillä kesti sitten koko illan. Toisinaan Jimmy-serkku\nkouhi tulta pölläyttäen pimeään punaisten kipinöiden suihkun; toisinaan\nhän pitkällä sauvalla hämmensi perunoita, ja kahtia jaettu harmaa parta\nja vyöllinen työpusero saivat hänet tulenvalossa näyttämään tontulta\ntai muulta satuolennolta, joka taikapadassa sekoitti laitoksiaan. Ja\ntoisinaan hän istahti Emilian viereen läheiselle isolle kivelle ja\nlausui hänelle runojaan. Tästä Emilia piti kaikkein eniten, sillä\nJimmy-serkun runot olivat yllättävän hyviä, ainakin paikoittain, eikä\nJimmy-serkku olisi voinut toivoa kiitollisempaa yleisöä kuin tämä hento\npikkutyttö, jolla oli kalpeat, innokkaat kasvot ja haltioituneet silmät.\n\nHe olivat omituinen pari, mutta he viihtyivät toistensa seurassa\nerinomaisesti. Blair Waterissa Jimmy-serkkua pidettiin epäonnistuneena\nja heikkomielisenä, mutta hän eli unimaailmassa, josta ei tiedetty\nmitään.\n\nSatoja kertoja Jimmy näin sianperunoita keittäessään oli laususkellut\nrunojaan; menneiden syksyjen muistot kummittelivat hänelle kuusikossa.\nHän näytti kyllä kummalliselta ja hullunkuriseltakin lausuessaan siinä\nryppyisenä, kumarana ja hoitamattoman näköisenä, silloin tällöin tehden\nkömpelöitä liikkeitä. Mutta tämä oli hänen hetkensä; hän ei enää ollut\n'yksinkertainen Jimmy Murray', vaan prinssi omassa valtakunnassa. Ei\nainoakaan hänen varakkaista järkevistä naapureistaan elänyt koskaan\nsemmoista hetkeä. Hän ei olisi vaihtanut osaansa kenenkään heikäläisen\nkanssa. Kuunnellessaan Emiliasta epämääräisesti tuntui, että ellei\nJimmy-serkkua aikoinaan olisi vahingossa työnnetty Uuden Kuun kaivoon,\ntämä omituinen pieni mies olisi todella päässyt kuninkaiden kuuluviin.\n\nMutta Elisabet oli työntänyt hänet Uuden Kuun kaivoon, ja niinpä hän\nnyt keitti sianperunoita ja lausui runojaan Emilialle -- Emilialle,\njoka niin ikään kirjoitti runoja ja oli niin ihastunut näihin iltoihin,\nettei hän maata mentyään saanut unta ennen kuin oli laatinut niistä\nyksityiskohtia myöten tarkan kuvauksen.\n\nLeimahdus tuli melkein joka ilta milloin mistäkin syystä. Tuulen\ntyttö hyräili heidän yläpuolellaan häälyvissä oksissa -- Emilia ei\nollut koskaan ollut niin vähällä nähdä häntä; Jimmy-serkku lapioi\nkuusenkäpyjä padan alle ja kirpeä ilma oli täynnä niistä tulevaa\nmiellyttävää tuoksua, ja Emilian kissanpoikanen, Mikki toinen, hyppeli\nja karkeloi sinne tänne kuin veitikkamainen pikkupeikko. Tuli hehkui\nlämpimänä ja houkuttelevana, ympäröivä pimeys oli täynnä salaisuuksia,\njoita päivänvalo ei milloinkaan paljastanut; ja kaiken yllä kaartui\ntaivas, joka oli täynnä tähtiä.\n\nJoinakin iltoina Ilse ja Teddykin tulivat mukaan. Emilia tiesi aina\nmilloin Teddy oli tulossa, sillä vanhaan hedelmätarhaan päästyään tämä\nvihelsi 'merkkinsä', sen jota hän käytti vain Emilialle: lystikkään\npikku vihellyksen, kuin kolme kirkasta linnun piipahdusta; ensimmäinen\noli keskikorkea, toinen korkeampi, kolmas matala, venytetty, vähitellen\nhäipyvä.\n\nTällä vihellyksellä oli Emiliaan aina omituinen vaikutus; hänestä\ntuntui, että se aivan kiskoi sydämen hänen rinnastaan. Oli kuin Teddy\nolisi voinut viheltää hänet vaikka maailman ääriin noilla kolmella\ntaikasävelellä. Ne kuullessaan Emilia sukkelasti juoksi hedelmätarhan\npoikki ja ilmoitti Teddylle, tahtoiko Jimmy-serkku hänen tulevan vai\nei; sillä vain joinakin iltoina Jimmy-serkku halusi muutakin seuraa\nkuin Emilian. Ilselle ja Teddylle hän ei koskaan lausunut runojaan,\nvaan kertoi heille satuja tai tarinoita vanhoista Murrayista, ja\njälkimmäiset olivat monesti yhtä jännittäviä kuin sadut.\n\nIlse lausui täällä runoja paremmin kuin missään muualla, ja Teddy\nsaattoi maata pitkänään ison padan vieressä piirustamassa tulen\nvalossa. Hän piirsi Jimmy-serkun hämmentämässä perunapataa, Ilsen\nja Emilian tanssimassa käsi kädessä sen ympärillä kuin kaksi pientä\nnoita-akkaa, Mikin viekkaan pikku naaman kurkistamassa suuren kiven\ntakaa ja kummitusmaisia hahmoja tungeskelemassa pimeydessä heidän\ntaikapiirinsä ulkopuolella. He elivät kuusikossa ihmeellisiä iltoja,\nnämä neljä lasta.\n\n-- Voi Ilse, eikö maailma olekin ihmeellinen yöllä? Emilia kerran sanoi\nhaltioissaan.\n\nIlse katsoi onnellisena ympärilleen -- pieni laiminlyöty Ilse-parka,\njolle Emilian seura vihdoinkin tarjosi sen mitä hän oli koko lyhyen\nikänsä kaivannut.\n\n-- On, hän myönsi. -- Ja täällä ollessani minä aina uskon, että Jumala\non olemassa.\n\nPerunat kypsyivät, ja Jimmy-serkku antoi kullekin yhden, ennen\nkuin sekoitti leseet joukkoon: lapset leikkasivat ne kappaleiksi\ntuohilautasilla, sirottivat päälle suolaa, jota Emilialla oli pienessä\nrasiassa isoimman kuusen juurella, ja söivät ne halukkaasti. Vihdoin\nsitten Laura-tädin pehmeä, ystävällinen ääni kutsui pimeästä. Ilse ja\nTeddy lähtivät juoksemaan kotiin; Emilia otti kiinni Mikki toisen ja\ntelkesi sen yöksi Uuden Kuun koirankoppiin: siinä ei ollut vuosikausiin\nollut koiraa, mutta se säilytettiin kuitenkin huolellisesti ja\nmaalattiin joka kevät valkoiseksi. Emilian sydän olisi särkynyt, jos\nMikki toiselle olisi tapahtunut jotakin.\n\nKellyn ukko, peltiastiain kauppias, oli antanut Mikin hänelle. Ukko\noli käynyt Blair Waterissa aina kahden viikon kuluttua toukokuusta\nmarraskuuhun kolmenkymmenen vuoden aikana. Hän istui korkealla\nistuimella kirkkaanpunaisissa vaunuissaan, joita vetää lönkytteli\ntomuinen punainen hevonen. Vaunuista kuului metallin kalinaa ja\nrominaa, ja niiden katolta, jonka ympäri oli nuora, välkkyi kaksi\nisoa peltiastiakimppua niin häikäisevästi, että Kellyn ukko oli kuin\noman pienen planeettakuntansa säteilevä aurinko. Vaunujen jokaisesta\nkulmasta pisti uhmaavasti ilmaan uusi luuta, ja tämä antoi vaunuille\nkerrassaan voitonvaunujen leiman. Salaa Emilia himoitsi päästä\najelemaan ukon vaunuissa.\n\nKellyn ukko ja hän olivat hyvät ystävät. Emilia piti hänen punakoista,\npuhtaiksi ajelluista kasvoistaan, joita kattoi leveälierinen\nhattu, hänen ystävällisistä vilkkuvista sinisilmistään, punaisesta\npystytukastaan ja lystikkäästä suppusuustaan, jonka muoto oli osaksi\nluonnontuotetta, osaksi seuraus paljosta viheltämisestä. Ukolla oli\naina Emilialle pieni tötterö sitruunakaramelleja tai monivärinen\nmakeispötkö, jonka hän salavihkaa pisti Emilian taskuun, kun\nElisabet-täti ei sattunut huomaamaan. Eikä hän koskaan unohtanut sanoa\nEmilialle, että tämän hänen mielestään pitäisi vähitellen ruveta\najattelemaan naimisiin menoa -- sillä Kellyn ukko uskoi, että paras\nkeino miellyttää naisolentoa, olipa tämä minkä ikäinen tahansa, oli\nhärnätä häntä naima-asioilla.\n\nEräänä päivänä hän makeisten asemesta otti vaunujen takalaatikosta\nharmaan kissanpoikasen ja sanoi tuoneensa sen Emilialle. Emilia otti\nlahjan ihastuneena vastaan, mutta ukon ajettua kalisten ja rämisten\ntiehensä Elisabet-täti sanoi hänelle, ettei Uudessa Kuussa kaivattu\nlisää kissoja.\n\n-- Voi kiltti Elisabet-täti, anna minun pitää tämä, rukoili Emilia.\n-- Se ei tuota vähintäkään vaivaa. Minulla on kokemusta kissojen\nkasvattamisessa. Ja minä niin ikävöin kissanpoikasta. Tuhma Töpö on\nkäynyt niin villiksi juoksennellessaan navettakissojen kanssa, ettei\nsiitä ole minulle enää seuraa -- eikä sitä ole koskaan ollut hauska\nsilittää. Kiltti Elisabet-täti!\n\nMutta Elisabet-täti ei tahtonut olla kiltti. Hän sattui sinä päivänä\nolemaan hyvin huonolla tuulella, ei kukaan tiennyt miksi. Kun hän oli\nsemmoisella päällä, hänen kanssaan oli mahdoton keskustella. Hän ei\nkallistanut korvaansa kenellekään, Lauran ja Jimmy-serkun täytyi olla\nvaiti, ja Jimmy-serkku sai käskyn viedä kissanpoikasen järvelle ja\nhukuttaa sen. Emilia purskahti itkuun kuullessaan tämän julman käskyn,\nja siitä Elisabet-täti suuttui vielä enemmän. Hän oli niin vihoissaan,\nettei Jimmy-serkku uskaltanut viedä kissanpoikaa salavihkaa navettaan\nniin kuin oli ensin aikonut.\n\n-- Vie elukka järvelle ja heitä se sinne ja tule sitten sanomaan\nminulle, että olet sen tehnyt, sanoi Elisabet kiukkuisesti. -- Minä\ntahdon, että minua totellaan -- Uusi Kuu ei ole kaatopaikka, johon Jack\nKelly saa purkaa liiat kissansa.\n\nJimmy-serkku teki niin kuin häntä oli käsketty, eikä Emilia voinut\nensinkään syödä päivällistä. Muiden syötyä hän murheellisena pujahti\njärvelle. Hän ei tiennyt itsekään miksi oikeastaan lähti; hänestä vain\ntuntui, että hänen täytyi. Tultuaan kohtaan, mihin Korkean Johnin\npuro laski, hän kuuli surkeaa porua. Pienoiseen ruohopehkosaareen oli\ntarrautunut kurja pieni eläin; vettä valuva karva kylkiin liimautuneena\nse värisi kuin haavanlehti purevassa syystuulessa. Vanha kaurasäkki,\njohon Jimmy-serkku oli sen tunkenut, uiskenteli vedessä.\n\nEmilia ei pysähtynyt ajattelemaan eikä etsimään lautaa tai harkitsemaan\nseurauksia. Hän syöksyi veteen polvia myöten, kahlasi ruohopehkon\nluo ja otti kissanpoikasen syliinsä. Hän oli niin palavissaan\nsuuttumuksesta, ettei tuntenut veden kylmyyttä eikä tuulen koleutta\njuostessaan takaisin Uuteen Kuuhun. Kärsivä eläin sai hänet\naina säälistä suunniltaan. Hän hyökkäsi keittohuoneeseen, jossa\nElisabet-täti oli paistamassa munkkeja.\n\n-- Elisabet-täti, hän huusi, kissanpoikanen ei ollutkaan hukkunut, ja\nminä aion pitää sen.\n\n-- Siitä ei tule mitään, sanoi Elisabet-täti.\n\nEmilia katsoi tätiään silmiin. Taas hän koki saman kumman tunteen\nkuin silloin kun Elisabet-täti oli tuonut sakset leikatakseen hänen\nhiuksensa.\n\n-- Elisabet-täti, tätä pikku kissanpoikaraukkaa palelee, ja se on\nnälissään ja kurja. Se on saanut kärsiä tuntikausia. Sitä ei enää\nhukuteta.\n\nHänellä oli Archibald Murrayn katse ja äänensävy. Näin tapahtui vain\nsilloin kun jokin tavattoman voimakas tunne sai hänen olemuksena\nliikkumaan pohjiaan myöten. Juuri nyt hän oli suunniltaan säälistä ja\nsuuttumuksesta.\n\nKun Elisabet Murray näki isänsä katsovan häneen Emilian pienistä\nvalkoisista kasvoista, hän tunnusti taistelutta tappionsa, raivosipa\nsitten perästäpäin miten tahansa. Ehkä ei olisi tuntunut niin\nkaamealta, jos Emilia olisi ollut Murrayin näköinen. Mutta Murrayin\nnäkö levisi kuin naamari hänen vieraille piirteilleen, ja tämä oli\nliikaa Elisabetin hermoille. Haudasta noussut haamu ei olisi voinut\nnopeammin ja tehokkaammin lannistaa häntä.\n\nMitään puhumatta hän käänsi Emilialle selkänsä, mutta Emilia tiesi\nsaaneensa toisen voittonsa. Harmaa kissanpoikanen jäi Uuteen Kuuhun ja\nkasvoi lihavaksi ja reippaaksi, mutta Elisabet-täti ei koskaan ollut\nsitä huomaavinaankaan, paitsi että hätisti sen ulos, kun Emilia ei\nsattunut olemaan lähettyvillä.\n\nKului viikkoja, ennen kuin Emilia sai todella anteeksi, ja se\ntuntui hänestä hyvin pahalta. Elisabet-täti saattoi olla tavallaan\njalomielinen voittaja, mutta hän oli sangen epämiellyttävä hävittyään.\n\n\n\n\n15.\n\nMONENLAISTA SURUA\n\n\nJames Leen englantilaisella sonnilla, jota pidettiin Blair Waterin\nlänsipuolen avaralla tuulisella laitumella, oli pelottava maine. Se\nolikin kauhean näköinen elukka, ja Emilia näki toisinaan kamalia unia,\njoissa se ajoi häntä takaa eikä hän päässyt hievahtamaankaan. Eräänä\nkoleana ja harmaana marraskuun päivänä nämä unet toteutuivat.\n\nLaitumen etäisimmässä päässä oli kaivo, joka sai Emilian uteliaaksi.\nJimmy-serkku oli kertonut siitä kamalan tarinan. Kaivon oli\nkuusikymmentä vuotta takaperin kaivanut kaksi veljestä, jotka asuivat\nlähellä rantaa olevassa pienessä tuvassa. Kaivo oli hyvin syvä, ja sen\ntähden sitä pidettiin omituisena tässä alavassa maassa lähellä järveä.\nVeljesten oli täytynyt kaivaa kolmekymmentä metriä, ennen kuin he\nosuivat vesisuoneen. Kaivon sivut vuorattiin kivillä -- mutta siihen\ntyö jäi. Thomas ja Silas Lee olivat riitaantuneet pikkuasiasta, siitä\nmillainen kaivon katoksen tuli olla, ja Silas oli kiivastuksissaan\nlyönyt Thomasta vasaralla päähän, niin että tämä kuoli.\n\nKaivoon ei sitten koskaan rakennettu katosta. Silas Lee joutui\nmurhasta vankeuteen ja kuoli vankilassa. Maatila siirtyi kolmannelle\nveljekselle, James Leen isälle, ja tämä muutti rakennuksen tilan\ntoiseen päähän ja peitti kaivon lankuilla. Jimmy-serkku lisäsi, että\nThomas Leen aaveen sanottiin kummittelevan kaivon seutuvilla; mutta\nsiitä Jimmy-serkku ei kuitenkaan mennyt takuuseen, vaikka olikin tehnyt\naiheesta runon. Emilian oli kauan tehnyt mieli käydä kaivolla.\n\nEräänä lauantaina hänen harhaillessaan yksin vanhalla hautausmaalla\ntuli hyvä tilaisuus. Hautausmaan takana oli Leen laidun, eikä siellä\nnäkynyt sonnia. Emilia päätti käydä vanhalla kaivolla ja kiiti rinnettä\ntaistellen pohjatuulta vastaan, joka puhalsi lahteen. Tuulen tyttö oli\nsinä päivänä jättiläinen, joka valtavana pyörteenä pyyhälsi pitkin\nrannikkoa; mutta pian Emilia tuli suurille hiekkadyyneille ja ne\nmuodostivat vanhan kaivon ympärille kuin pienen tyvenen sataman.\n\nKylmäverisesti Emilia kohotti yhtä lankkua, polvistui toisille ja\nja kurkisti alas. Onneksi lankut olivat lujat ja verraten uudet --\nmuutoin hän olisi ehkä saanut tutustua kaivoon perinpohjaisemmin kuin\nhalusikaan. Mutta nyt hän ei nähnyt paljonkaan, sillä vuorauskivien\nvälissä kasvoi tiheässä valtavia sananjalkoja, ja ne peittivät tumman\nsyvyyden. Varsin pettyneenä Emilia pani lankun paikoilleen ja lähti\nkotiin päin. Hän ei ollut kulkenut kymmenkuntaakaan askelta ennen kuin\npysähtyi. James Leen sonni oli tulossa suoraan häntä kohti ja oli enää\ntuskin parinkymmenen metrin päässä.\n\nEmilialla ei ollut pitkää matkaa ranta-aitaukseen taakseen, ja hän\nolisi ehkä ennättänyt sinne ajoissa, jos olisi juossut. Mutta hän ei\nkyennyt juoksemaan; hän oli, niin kuin hän samana iltana kirjoitti\nisälleen, jäykistynyt kauhusta eikä voinut liikkua sen enempää\nkuin unissaankaan samanlaisessa tilanteessa. Jotakin kauheaa olisi\ntodennäköisesti tapahtunut, ellei ranta-aidalla olisi sattunut istumaan\neräs poika. Hän oli istunut siinä huomaamattomana koko ajan Emilian\nkurkistaessa kaivoon, ja nyt hän hyppäsi maahan.\n\nEmilia tajusi, kuinka joku syöksyi hänen ohitseen. Tämä joku juoksi\nparin kolmen metrin päähän sonnista, paiskasi kiven kohti hirviön\npäätä ja lähti juoksemaan suorakulmaisesti toisen sivun aitaa\nkohti. Ärsyyntynyt sonni kääntyi uhkaavasti möristen ja karkasi\nkiusantekijänsä perään.\n\n-- Juokse nyt, huusi poika olkansa yli Emilialle.\n\nEmilia ei juossut. Niin kauhistunut kuin hän olikin, jokin kielsi\nhäntä juoksemasta ennen kuin hän oli nähnyt, pääsikö hänen uljas\npelastajansa pakoon. Tämä saapui aidalle viime hetkessä. Silloin,\nvasta silloin Emiliakin lähti juoksemaan ja kiipesi ranta-aidan yli\njuuri kun sonni kääntyi juoksemaan takaisin laitumen poikki; se oli\nilmeisesti päättänyt saada jonkun saaliikseen. Vapisten Emilia kulki\nhiekkakumpujen terävän ruohon poikki ja tapasi pojan aidankulmassa. He\nseisoivat ja katselivat toisiaan hetkisen,\n\nEmilia ei tuntenut poikaa. Tämän kasvot olivat iloiset ja\nujostelemattomat; silmät olivat eloisan harmaat, piirteet puhtaat\nja tukka vaaleanruskea. Vaatteita hänellä oli niin niukasti kuin\nsäädyllisyys suinkin salli ja hattua vain nimeksi. Emilia piti hänestä.\nPojassa ei ollut vähääkään Teddyn viehätysvoimaa, mutta hän oli omalla\nelävällä tavallaan puoleensavetävä, ja nyt hän juuri oli pelastanut\nEmilian kamalasta kuolemasta.\n\n-- Kiitoksia paljon, sanoi Emilia arasti ja kohotti häneen suuret\nharmaat silmänsä, jotka pitkien ripsiensä alla näyttivät miltei\nsinisiltä. Se oli sangen tehokas katse eikä menettänyt vähääkään\ntehoaan siitä, ettei katsoja sitä itse tiennyt. Ei kukaan ollut vielä\nsanonut Emilialle, kuinka viehättäväksi tuo äkillinen ujo katseen\nkohottaminen hänet sai.\n\n-- On siinä mörisijää, virkkoi poika huolettomasti. Hän pisti kätensä\nrisaisiin taskuihinsa ja tuijotti Emiliaan niin kiinteästi, että tämä\nhämmentyneenä katsoi maahan -- aiheuttaen siten vielä suurempaa tuhoa\nkainoilla silmäluomillaan ja silkkiripsillään.\n\n-- Se on kauhea, sanoi Emilia ja häntä vieläkin puistatti. -- Minä\npelästyin hirveästi.\n\n-- Pelästyitkö? Ja minä kun luulin sinua rohkeaksi, kun seisoit siinä\nrauhallisena kuin viilipytty ja vain katsoit sitä. Miltä tuntuu pelätä?\n\n-- Etkö sinä ole koskaan pelännyt? kysyi Emilia.\n\n-- En; en tosiaan tiedä, miltä se tuntuu, vastasi poika huolimattomasti\nja hiukan kerskatenkin. -- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Emilia Byrd Starr.\n\n-- Asutko sinä jossakin lähellä?\n\n-- Minä asun Uudessa Kuussa.\n\n-- Sielläkö missä yksinkertainen Jimmy Murraykin?\n\n-- Ei hän ole yksinkertainen, huudahti Emilia harmistuneena.\n\n-- No no, ei sitten. Minä en tunne häntä. Mutta pian minä häneen\ntutustun. Minä tulen hänelle talveksi renkipojaksi.\n\n-- Sitä minä en tiennytkään, sanoi Emilia hämmästyneenä. -- Onko se\ntotta?\n\n-- Totta, totta. En tiennyt sitä itsekään ennen kuin juuri tällä\nhetkellä. Hän kysyi minua viime viikolla Tom-tädiltä, mutta minä en\nsilloin halunnut lähteä palvelukseen. Mutta nyt taidankin tulla.\nTahdotko tietää nimeni?\n\n-- Totta kai.\n\n-- Minä olen Perry Miller. Minä asun Stovepipe Townissa Tom-tätini,\nvanhan syöjättären kanssa. Isä oli merikapteeni, ja minä olin hänen\nkanssaan merillä, kun hän eli -- kävin melkein kaikkialla. Käytkö\nkoulua?\n\n-- Käyn.\n\n-- Minä en, en ole koskaan käynyt. Me asumme niin kaukana. Ja\nluultavasti en pitäisikään siitä. Nyt minä taidan kuitenkin aloittaa.\n\n-- Etkö osaa lukea? kysyi Emilia ihmetellen.\n\n-- Osaan, vähän, ja laskea. Isä opetti minua hiukan eläessään. Sen\njälkeen en ole välittänyt siitä -- minä kuljeskelen mieluummin\nsatamassa. Siellä on hauskaa. Mutta jos minä päätän lähteä kouluun,\nniin luen kuin mikäkin. Sinä olet kai hyvin etevä?\n\n-- En, en kovinkaan. Isä sanoi, että minä olen nero, mutta\nElisabet-täti sanoo, että minä vain olen omituinen.\n\n-- Mikä on nero?\n\n-- En ole aivan varma siitä. Joskus se on henkilö, joka kirjoittaa\nrunoja. Minä kirjoitan runoja.\n\nPerry tuijotti häntä.\n\n-- Helkkari. Sitten minäkin kirjoitan.\n\n-- Tuskin sinä osaat, sanoi Emilia, hieman ylimielisesti, se on\nmyönnettävä. -- Ei Teddykään osaa, vaikka hän on hyvin etevä.\n\n-- Kuka on Teddy?\n\n-- Eräs hyvä ystäväni. Emilian äänessä oli hieman jäykkyyttä.\n\n-- Sitten minä menen löylyttämään häntä, sanoi Perry nostaen\nkäsivartensa rinnalleen ja rypistäen kulmiaan.\n\n-- Sitä sinä et saa tehdä, huudahti Emilia. Hän suutahti ja hetkeksi\naivan unohti, että Perry oli pelastanut hänet. Hän keikautti päätään ja\nlähti kotiin päin. Perry seurasi perässä.\n\n-- Minä voinkin tulla mukaan ja käydä puhumassa Jimmy Murraylle tuosta\npaikasta ennen kuin menen kotiin, hän sanoi. -- Älä viitsi olla\nvihainen. Ellet sinä tahdo että löylytän jotakuta, niin en löylytä.\nMutta sinun täytyy pitää minustakin.\n\n-- Tietysti minä pidän sinusta, sanoi Emilia, ikään kuin siitä ei olisi\nepäilystäkään. Hän hymyili Perrylle hitaasti kirkastuvaa hymyään ja\nalisti hänet sillä auttamattomaksi orjakseen.\n\nPari päivää myöhemmin Perry Miller oli Uudessa Kuussa renkipoikana, ja\nparin viikon kuluttua Emiliasta tuntui kuin hän olisi ollut siellä aina.\n\n\"Elisabet-täti halusi, ettei Jimmy-serkku ottaisi Perryä renkipojaksi\",\nEmilia kirjoitti isälleen, \"sillä Perry oli yksi niistä pojista, jotka\nviime syksynä tekivät kauhean tempun. Yhtenä sunnuntai-iltana he\nsaarnan aikana vaihtoivat kaikki hevoset, jotka oli sidottu aitaan,\nja kun ihmiset tulivat ulos syntyi hirveä sekamelska. Elisabet-täti\nsanoi että jos Perry on täällä, ei voi olla hetkeäkään rauhassa. Mutta\nJimmy-serkku sanoi että oli kamalan vaikea saada renkipoikaa ja että\nmeillä oli velvollisuuksia Perryä kohtaan, koska hän pelasti henkeni\nsonnilta. Silloin Elisabet-täti suostui ja antaa hänen istua meidän\nkanssa pöydässä, mutta illalla hänen täytyy olla keittiössä. Me muut\nollaan olohuoneessa, mutta minä saan mennä auttamaan Perryä läksyjen\nluvussa.\n\n\"Hän saa polttaa vain yhtä kynttilää niin että valaistus on huono.\nMeidän täytyy niistää sitä koko ajan. Kynttilöiden niistäminen on\nhauskaa. Perry on jo koulussa luokkansa ensimmäinen. Hän on vasta\nkolmannessa kirjassa vaikka hän on melkein kahdentoista vanha.\nEnsimmäisenä päivänä neiti Brownell sanoi hänelle jotakin pilkallista,\nmutta hän vain keikautti päänsä taapäin ja nauroi kauan ja kovalla\näänellä. Neiti Brownell piiskasi häntä siitä, mutta ei ole sen jälkeen\nkoskaan pilkannut häntä. Neiti Brownell ei pidä siitä että hänelle\nnauretaan. Perry ei pelkää mitään. Minä ajattelin että hän ehkä\nlopettaa koulunkäynnin kun sai piiskaa, mutta hän sanoo ettei semmoinen\npikkuasia voi estää häntä hankkimasta koulusivistystä, kun hän kerran\non päättänyt saada sitä. Hän on hyvin päättäväinen.\n\n\"Elisabet-tätikin on päättäväinen. Mutta hänestä Perry on itsepäinen.\nMinä opetan Perrylle kielioppia. Hän tahtoo oppia puhumaan niin kun\npitää. Minä sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa Tom-tätiään\nvanhaksi syöjättäreksi, mutta hän sanoi että hänen täytyy kun tämä ei\nole nuorikaan. Hän sanoo että Stovepipe Town jossa hän asuu on siksi\nSavutorvikaupunki, kun taloissa ei ole oikeita savupiippuja, torvet\nvain, jotka pistävät esiin katosta. Mutta hän sanoo, että jonakin\nkauniina päivänä hän asuu isossa kartanossa. Elisabet-täti sanoo ettei\nminun pitäisi olla niin hyvä ystävä renkipojan kanssa. Mutta hän on\nhauska poika, vaikka hänellä vielä on hiomattomat tavat. Laura-täti\nsanoo että ne on hiomattomat. Minä en tiedä mitä se merkitsee, mutta\neiköhän sitä että hän aina sanoo suoraan mitä ajattelee ja syö\nveitsellä.\n\n\"Minä pidän Perrystä toisella tavalla kuin Teddystä. Eikö ole hassua,\nrakas isä, kuinka monta pitämistapaa on? Ilse ei taida pitää hänestä.\nHän pilkkaa Perryn tietämättömyyttä ja nyrpistää nenäänsä sille kun\nhänen vaatteensa ovat paikatut, vaikka Ilsen omat vaatteet ovat\ntarpeeksi omituiset. Teddykään ei pidä hänestä kovin paljon. Hän piirsi\nPerrystä pilakuvan. Jimmy-serkku nauroi sille mutta minä en uskaltanut\nnäyttää sitä Perrylle. Ilselle minä näytin ja hän raivostui ja repi\nsen. Minä en voi käsittää miksi.\n\n\"Perry sanoo, että hän osaa lausua yhtä hyvin kuin Ilsekin ja että\nhän osaisi piirtääkin jos vain tahtoisi. Hän haluaisi osata kaikkea\nsitä mitä muutkin. Mutta hän ei voi nähdä tapettia ilmassa niin kuin\nminä vaikka hän koittaa niin että minä pelkään hänen katsovan silmänsä\npilalle. Mutta hän osaa pitää puheita paremmin kuin kukaan meistä. Hän\nsanoo että hän aikoi isona ruveta merimieheksi niin kuin isänsäkin,\nmutta nyt hän aikoo ruveta lakimieheksi ja päästä parlamenttiin.\nTeddystä tulee taiteilija jos hänen äitinsä antaa, ja Ilsestä lausuja\nja minusta runoilija. Minusta me ollaan lahjakasta joukkoa. Mutta ehkä\non turhamaista sanoa niin, rakas isä.\n\n\"Toissa päivänä tapahtui ihan hirmuinen asia. Meillä oli lauantaiaamuna\nperherukoushetki ja olimme kaikki juhlallisesti polvillamme ympäri\nkeittiön. Minä katsoin yhden ainoan kerran Perryyn ja hän irvisti\nminulle niin hullunkurisesti, että minulta pääsi iso nauru ennen kuin\nhuomasinkaan. (Mutta tämä ei ollut se hirmuinen asia.) Elisabet-täti\nsuuttui kovasti. Minä en tahtonut sanoa että se oli Perryn syy sillä\nminä pelkäsin että hän saisi potkut jos minä sanoisin. Elisabet-täti\nsanoi että minä rangaistukseksi en pääsisi Jennie Strangin kutsuihin\niltapäivällä. (Se oli kauhea pettymys, mutta sekään ei ollut se\nhirmuinen asia.)\n\n\"Perry oli ollut koko päivän poissa Jimmy-serkun kanssa ja kun hän\nillalla tuli kotia hän sanoi minulle kovin vihaisesti, Kenen syy se\non että sinä olet itkenyt. Minä sanoin että minä olin itkenyt vähän\nmutta en paljon -- kun minä en päässyt kutsuihin. Ja Perry meni suoraan\nElisabet-tädin luo ja sanoi että se minun nauruni oli kokonaan hänen\nsyynsä. Elisabet-täti sanoi ettei minun olisi pitänyt nauraa missään\ntapauksessa mutta Laura-täti oli hyvin pahoillaan ja sanoi että minun\nrangaistukseni oli ollut aivan liian ankara. Ja hän sanoi, että hän\nhyvitykseksi antaisi minun maanantaina pitää koulussa helmisormustaan.\nMinä tulin iloiseksi sillä se on ihana sormus eikä kellään toisella\ntytöllä ole sormusta.\n\n\"Kohta kun nimet oli huudettu maanantaiaamuna minä viittasin ja kysyin\njotakin neiti Brownellilta, vaikka minä oikeastaan halusin vain\nnäyttää sormustani. Se oli sopimatonta ylpeyttä ja minä sain siitä\nrangaistuksen.\n\n\"Seuraavalla välitunnilla yksi kuudennen luokan tyttö, Cora Lee,\ntuli ja pyysi että minä antaisin hänen pitää sormusta vähän aikaa.\nMinä en tahtonut, mutta hän sanoi että ellen minä suostu niin hän\nyllyttää kaikki meidän luokan tytöt vastaani (ja se on kauheata, rakas\nisä, tuntee itsensä kuin karkotetuksi). Silloin minä annoin hänen\nottaa sen ja hän piti sitä iltapäivän välitunnille asti ja sitten\nhän tuli sanomaan, että oli hukannut sen puroon. (Tämä se oli se\nhirmuinen asia.) Voi rakas isä, minä tulin aivan kuin hulluksi. Minä\nen uskaltanut mennä kotiin Laura-tädin luo. Minä olin luvannut varoa\nsormusta oikein hyvin. Minä ajattelin että jos voisin ansaita rahaa ja\nostaa uuden sormuksen, mutta kun minä taulullani laskin minä huomasin\nettä minun täytyisi pestä astioita kaksikymmentä vuotta ennen kuin\nminulla olisi niin paljon rahaa. Minä itkin ja olin ihan epätoivoinen.\n\n\"Perry näki minut ja marssi koulun jälkeen Cora Leen luo ja\nsanoi, Tiputapas tänne se sormus taikka minä menen sanomaan neiti\nBrownellille. Ja Cora Lee antoi sen hyvin nöyrästi ja sanoi että hän\nmuutenkin oli juuri antamaisillaan sen minulle takaisin, hän vain\nkujeili. Mutta Perry sanoi, Älä kujeile enää Emilian kanssa taikka minä\nteen sinulle sellaisen tempun että muistat. On hyvä kun on semmoinen\nystävä. Ihan vapisuttaa kun ajattelen millaista olisi ollut mennä\nkotiin sanomaan Laura-tädille että olin hukannut sormuksen. Mutta Cora\nLee teki julmasti kun valehteli minulle että oli hukannut sen vaikkei\nollutkaan ja kiusasi minua sillä tavalla.\n\n\"Kun minä tulin kotiin minä katsoin peilistä olivatko hiukseni käyneet\nvalkoisiksi. Joskus käy niin. Mutta ei ne olleet valkoiset.\n\n\"Eilen satoi ensimmäisen kerran lunta. Minä kirjotin siitä runon:\n\n    Lumelle hiipi säde auringon,\n    maa on morsian verraton\n    timanttihuntu pukunaan.\n    Kaunein morsian päällä maan.\n\n\"Minä luin sen Perrylle ja hän sanoi, että hän osaa kirjoittaa yhtä\nhyviä runoja ja antoi tulla siltä seisomalta:\n\n    Pitkä jälkirivi lumella\n    osoittaa Mikin polkua.\n\n\"No eikö se ole yhtä hyvä kuin sinunkin, hän sanoi. Minusta se ei\nollut sillä sen voi yhtä hyvin sanoa suorasanaisena. Mutta jos\nsuorasanaisesti puhuu säteilevän kauniin morsiamen katselemisesta se\nkuulostaa kummalliselta.\n\n\"Minusta on ikävä, kun talvi on tullut, sillä nyt me Ilsen kanssa ei\nvoida leikkiä Korkean Johnin metsikössä ennen kun keväällä eikä ulkona\nPietaryrttimäelläkään. Joskus me Teddyn luona leikitään sisällä mutta\nsiellä tuntuu niin kummalliselta kun rouva Kent on siellä. Hän istuu\nja katselee kaiken aikaa. Sen vuoksi me ei käydä siellä paitsi kun\nTeddy kovasti pyytää. Ja sikaraukat on tapettu eikä Jimmy-serkku enää\nkeitä niille. Mutta on yksi lohdutuskin: minun ei enää tarvitse pitää\nkouluhilkkaani. Laura-täti teki minulle kauniin punaisen lakin jossa on\nnauhat. Elisabet-täti katsoi siihen halveksivasti ja sanoi että se on\nylellinen.\n\n\"Minä pidän koulusta joka päivä yhä enemmän mutta neiti Brownellista\nminä en pidä. Hän on väärämielinen. Hän sanoi meille että sille\njoka kirjottaa parhaan aineen hän antaa punasen nauhan jota saa\npitää perjantai-illasta maanantaiaamuun. Minä kirjotin Puron tarinan\nsiitä purosta joka on Korkean Johnin metsikössä, sen seikkailuista\nja kaikesta mitä se ajattelee. Ja neiti Brownell sanoi että minä\nvarmaankin olin jäljentänyt sen jostakin ja Rhoda Stuart sai nauhan.\nElisabet-täti sanoi, Sinä kulutat paljon aikaa roskan kirjottamiseen\nminusta olisit voinut voittaa nauhan. Häntä kai harmitti kun minä\nolin häpäissyt Uuden Kuun kun en saanut nauhaa, mutta minä en sanonut\nhänelle mitä oli tapahtunut. Teddy sanoo että hyvä urheilija ei koskaan\nruikuta vaikka häviääkin. Minä tahdon olla hyvä urheilija.\n\n\"Rhoda on nyt inhottava minua kohtaan. Hän sanoo että on hämmästynyt\nkun Uuden Kuun tytöllä on renkipoika kavaljeerinaan. Se on kovin\ntyperää sillä ei Perry ole minun kavaljeerini. Perry sanoi Rhodalle\nettä suutaan tämä osasi soittaa mutta ei käyttää päätään. Se ei ollut\nkohteliasta mutta se on totta. Yhtenä päivänä Rhoda tunnilla sanoi että\nkuu on Kanadan itäpuolella. Perry purskahti nauruun ja neiti Brownell\nkäski häntä olemaan välitunnin sisällä, mutta Rhodalle hän ei sanonut\nmitään, vaikka hän vastasi niin naurettavasti. Mutta alhaisinta mitä\nRhoda sanoi oli se että hän muka oli antanut minulle anteeksi vaikka\nminä olin kohdellut häntä sillä tavalla. Minun vereni oikein kiehui kun\npiti kuulla tuollaista vaikken ole tehnyt mitään mikä pitäisi antaa\nanteeksi.\n\n\"Me on ruvettu syömään sitä isoa kinkkua joka riippui keittiön\nlounaisnurkassa.\n\n\"Keskiviikkoiltana Perry ja minä autettiin Jimmy-serkkua tekemään tietä\nrehunauriiden poikki ensimmäiseen kellariin. Meidän täytyy mennä sen\nkautta toiseen kellariin kun sen ulkoluukku nyt on luotu umpeen. Se oli\nhyvin hauskaa. Meillä oli kynttilä seinänraossa ja se loi ihmeellisiä\nvarjoja ja me saatiin syödä niin paljon omenia kun haluttiin siitä\nsuuresta tynnyristä, joka on nurkassa. Ja henki valtasi Jimmy-serkun ja\nhän lausui meille runojaan kun mätti nauriita.\n\n\"Minä luen Alhambraa. Se on kirjakaapissa. Elisabet-täti ei viitsi\nsanoa ettei se sovi minulle koska se oli hänen isänsä kirjoja, mutta\nei hän taida sitä hyväksyä koska neuloo raivokkaasti ja katsoo minua\nniin synkästi silmälasiensa yli. Teddy lainasi minulle Andersenin\nsadut. Minä pidän niistä mutta minä ajattelen aina erilaista loppua\nJääneidolle, sellaista että Ruudi pelastuu.\n\n\"Jimmy-serkku sanoo, että joulukuussa on auringonpimennys.\nToivottavasti se ei satu jouluksi.\n\n\"Minun käteni ovat rohtuneet. Laura-täti hieroo niihin lampaantalia\njoka ilta kun panen maata. Rohtuneilla käsillä on paha kirjoittaa\nrunoja.\n\n\"Me syödään aamiaista kynttilän valossa ja se on hauskaa. Ilse oli\ntäällä sunnuntaina iltapäivällä ja me mentiin ullakolle ja puhuttiin\nJumalasta koska se on sopiva puheenaihe sunnuntaina. Meidän täytyy\nolla hyvin tarkkoja siitä mitä tehdään sunnuntaisin. Uudessa Kuussa\nsunnuntai on hyvin pyhä. Ilse on oikein utelias Jumalasta vaikka hän\nharvoin uskoo Häneen eikä mielellään puhu Hänestä. Hän kirjottaa nyt\nhänen nimensä isolla J:llä sillä niin on varmempaa. Minusta Jumala on\njuuri niin kun minun leimaukseni mutta se kestää vain yhden sekunnin\nja Jumala kestää aina. Me juteltiin niin kauan että meidän tuli nälkä,\nja minä menin alas olohuoneen kaapille ja otin sieltä kaksi munkkia.\nMinä unohdin, että Elisabet-täti oli kieltänyt syömästä munkkeja\nvälipalaksi. Se ei ollut varastamista vaan puhdasta unohtamista.\n\n\"Laura-täti sanoo että Ilsellä on sievä hymy. Minä katsoin Ilsen\nhuoneessa peilistä omaa hymyäni mutta minusta se ei näyttänyt kovin\nsievältä.\n\n\"Nyt kun on tullut lunta Jimmy-serkku ei enää voi möyriä puutarhassa\nja hänellä on ikävä sitä. Minusta puutarha on talvella aivan yhtä\nkaunis kun kesälläkin. Kukkapenkkien kohdalla on sieviä kuoppia ja\npikkukumpuja. Ja iltaisin auringonlasku värjää kaiken ruusunpunaseksi\nja kuutamossa se on niin kun unimaisema. Minusta on hauskaa katsella\nsitä olohuoneen ikkunasta. Mietiskelen mitä kaikki pienet juuret ja\nsiemenet mahtavat ajatella lumen alla. Ja kun minä katselen sitä\nulko-oven punaisen ruudun läpi, tuntuu hauska väristys ruumiissa.\n\n\"Keittohuoneen katon ympärillä oli niin kaunis jääpuikkorivi. Mutta\ntaivaassa on vielä paljon kauniimpaa. Minä luin tänään Anzonettaa ja se\nteki minut uskonnolliseksi. Hyvää yötä rakkain isäni.\n\nEmilia\n\nJ.K. -- Tämä ei merkitse sitä, että minulla on useampi isä. Se on vain\nsamaa kuin hyvin hyvin rakas.\n\nE.B.S.\"\n\n\n\n\n16.\n\nNEITI BROWNELL EPÄONNISTUU\n\n\nEmilia istui Ilsen kanssa sivupenkillä Blair Waterin koulussa\nkirjoittaen kivitaululleen runoja -- Emilia kirjoitti ja Ilse luki\nkirjoitetun ja ehdotti aina väliin jonkin loppusoinnun, kun Emilia\nhetkisen etsi.\n\nOn myönnettävä, ettei tämä missään tapauksessa ollut heidän\ntehtävänään. Heidän olisi pitänyt laskea laskujaan, ja neiti Brownell\nluulikin heidän laskevan. Mutta Emilia ei koskaan laskenut, kun hänen\npäähänsä juolahti että voisi kirjoittaa runon, ja Ilse vihasi laskentoa\naivan yleisistä syistä.\n\nNeiti Brownell kuulusteli maantietoluokkaa salin toisella puolella,\nisosta ikkunasta tulvi heidän päälleen leppeä auringonpaiste ja kaikki\nnäytti suosivan retkeä runouden maailmaan. Emilia alkoi kirjoittaa\nrunoa koulunikkunan näköalasta.\n\nSiitä oli pitkä aika, kun Emilian oli sallittu istua sivupenkillä. Se\netu tuli vain niiden oppilaiden osaksi, jotka olivat saaneet armon\nneiti Brownellin kylmissä silmissä, eikä Emilia ollut milloinkaan\nkuulunut heihin. Mutta tänä iltapäivänä Ilse oli heidän molempien\npuolesta pyytänyt päästä sinne, ja neiti Brownell oli antanut luvan\nkummallekin, kun ei voinut keksiä pätevää syytä päästääkseen sinne\nIlsen ja kieltääkseen pääsyn Emilialta niin kuin olisi halunnut. Neiti\nBrownellin mielestä Emilia oli ensimmäisenä koulupäivänään ollut\nnenäkäs ja uhmaileva -- vieläpä saavuttaen tiettyä menestystä. Tämä\nkaiveli yhä neiti Brownellia, ja Emilia sai monin tavoin sen tuntea.\nHän ei koskaan saanut kiitosta, herkeämättä hän oli neiti Brownellin\nivan kohteena, eivätkä ne pienet suosionosoitukset, joita toiset tytöt\nsaivat, koskaan tulleet hänen osakseen. Sivupenkille pääseminen oli sen\nvuoksi mieleinen uutuus.\n\nSiellä istumisella oli omat hyvät puolensa. Penkiltä saattoi nähdä yli\nkoko huoneen päätään kääntämättä, eikä neiti Brownell voinut hiipiä\nolan taakse katsomaan mitä oli tekeillä. Mutta parasta oli, että sieltä\nsaattoi katsella ulos: nähdä vanhat kuuset, joissa Tuulen tyttö leikki,\nja pitkät harmaanvihreät naavakiehkurat, joita riippui niiden oksista;\nseurata pieniä punaoravia, kun ne juoksentelivat pitkin aitaa, ja\nkatsoa lumen kimallusta auringonpaisteessa.\n\nPuiden keskellä oli pieni aukko, josta näki Blair Water -laakson yli\nhiekkadyyneille ja niiden yli merelle. Nyt dyynit olivat pehmeän\npyöreitä ja hohtavan valkoisia; kauempana lepäsi meri tummansinisenä,\nja siinä uiskenteli häikäiseviä valkoisia jäälauttoja. Sen näkeminen\nherätti Emiliassa kuvaamatonta ihastusta. Mutta hänen täytyi koettaa\nsiirtää se sanoihin: hän aloitti runonsa. Murtoluvut unohtuivat\nkerrassaan -- mitä merkitsivät osoittajat ja nimittäjät noiden\npehmeästi kaartelevien kumpujen rinnalla, sinisen merenlahden ja\nhelmenkimalteista taivasta vasten erottuvien tummien kuusenlatvain\nrinnalla? Emilia unohti koko muun maailman -- unohti niin kokonaan,\nettei huomannut maantietoluokan hajaantuneen istuimilleen ja neiti\nBrownellin, joka oli nähnyt Emilian hurmaantuneen katseen tämän\netsiessä taivaalta loppusointuja, hiljaa hiipivän häntä kohti.\n\nIlse piirteli taululleen eikä nähnyt opettajaa, muutoin hän olisi\nvaroittanut Emiliaa.\n\nPikku runoilija tunsi äkkiä, kuinka taulu vedettiin hänen kädestään, ja\nkuuli neiti Brownellin sanovan:\n\n-- Laskusi on kai valmis, Emilia?\n\nEmilia ei ollut saanut valmiiksi ainoatakaan laskua, hän oli vain\nkirjoittanut taulunsa täyteen säkeitä, säkeitä joita neiti Brownell\nei saanut nähdä -- ei mitenkään! Emilia hyppäsi seisomaan ja tavoitti\nkiihkeänä tauluaan. Mutta neiti Brownell piti sitä niin korkealla ettei\nhän ulottunut, ja hänen ohuilla huulillaan oli vahingoniloinen hymy.\n\n-- Mitä tämä on? Se ei juuri näytä murtoluvuilta. \"Säkeitä näköalasta,\njoka avautuu Blair Waterin koulun ikkunasta.\" Todellakin lapset,\nkeskuudessamme näyttää versovan runoilija.\n\nSanat olivat kylläkin viattomat -- mutta mikä inhottava, vihlova\nhalveksunta ja pilkka sisältyikään äänensävyyn. Se koski Emilian\nsieluun kuin piiskan sivallus. Ei mikään ollut hänestä kamalampaa kuin\najatus, että vieraat silmät -- kylmät, säälimättömät, pilkalliset\nvieraat silmät lukisivat hänen runojaan.\n\n-- Kiltti opettaja, hän änkytti epätoivoissaan, älkää lukeko sitä ...\nminä pyyhin ne pois ... minä lasken heti laskuni. Mutta älkää vain\nlukeko niitä. Eivät ... ne ole mitään.\n\nNeiti Brownell nauroi häijysti.\n\n-- Sinä olet liian vaatimaton, Emilia. Koko taulullinen -- runoja,\najatelkaa, lapset -- runoja. Meillä on tässä koulussa oppilas, joka\nosaa kirjoittaa -- runoja. Eikä hän halua meidän niitä lukevan. Pelkään\nettä Emilia on itsekäs. Olen varma, että me kaikki antaisimme arvoa\nhänen -- runoilleen.\n\nEmilia vavahti joka kerta kun neiti Brownell puhui 'runoista' tuolla\ntavoin pilkallisesti korostaen ja joka kerta pitäen ensin inhottavan\ntauon. Useimmat lapset tirskuivat, osaksi siitä syystä, että he\nnauttivat kun 'Uuden Kuun Murrayta' nöyryytetään, osaksi siksi, että he\nymmärsivät neiti Brownellin odottavan tirskumista. Rhoda Stuart tirskui\näänekkäämmin kuin kukaan muu; mutta Jennie Strang, joka oli kiduttanut\nEmiliaa ensimmäisenä koulupäivänä, ei tirskunut, vaan katsoi neiti\nBrownelliin vihaisesti.\n\nNeiti Brownell piti taulua korkealla ja luki Emilian runon laulavalla\nnenä-äänellä, luonnottomasti korostaen ja tehden eleitä, jotka saivat\nsen tuntumaan hyvin naurettavalta. Säkeet, joita Emilia oli pitänyt\nparhaina, vaikuttivat kaikkein naurettavimmilta. Oppilaat nauroivat\nentistä enemmän, ja Emiliasta tuntui, ettei hetken katkeruus koskaan\nhaihtuisi hänen mielestään. Pienet mieleenjohtumat, jotka olivat olleet\nniin kauniita sukeltaessaan esiin hänen kirjoittaessaan, olivat nyt\nhajallaan ja runneltuja kuin silvotut perhoset. \"Kaunis valkoinen\nsatumaailma\", messusi neiti Brownell sulkien silmänsä ja keinutellen\npäätään puolelta toiselle. Tirskunta paisui naurun ulvonnaksi.\n\n-- Voi, ajatteli Emilia puristaen kätensä nyrkkiin, kunpa ... kunpa ne\nkarhut, jotka Raamatussa söivät pahat lapset, tulisivat ja söisivät\nsinut.\n\nMutta koulun metsässä ei ollut hyvittämään valmiita karhuja, ja neiti\nBrownell luki koko 'runon'. Loppuun päästyään hän ojensi taulun\ntakaisin Emilialle. Tytön posket olivat tulipunaiset.\n\n-- Ota -- runosi, Emilia, neiti Brownell sanoi.\n\nEmilia tempaisi taulun käteensä. Hänellä ei sattunut olemaan käsillä\nriepua eikä sientä, mutta hän nuolaisi tulisesti kämmentään ja\npyyhkäisi sillä taulun toisen puolen puhtaaksi. Vielä toinen nuolaisu\n-- ja loput runosta katosi. Se oli häpäisty, halvennettu, sen täytyi\nhävitä olemattomiin. Emilia ei koko elämässään unohtanut tämän\ntapauksen tuottamaa tuskaa ja nöyryytystä.\n\nNeiti Brownell nauroi taas.\n\n-- Mikä vahinko hävittää semmoista -- runoa, Emilia, hän sanoi. --\nMutta entäpä jos nyt laskisit laskusi. Ne eivät tosin ole -- runoja,\nmutta minun tehtäväni tässä koulussa on opettaa laskentoa eikä --\nrunojen kirjoittamista. Mene omalle paikallesi. Mitä nyt, Rhoda? Rhoda\nStuart nimittäin viittasi ja napsutteli sormiaan.\n\n-- Neiti Brownell, hän sanoi, äänessään selvä voitonriemun sävy, Emilia\nStarrilla on pulpetissaan kokonainen nippu runoja. Hän luki niitä Ilse\nBurnleylle tänä aamuna, sillä aikaa kun te luulitte heidän lukevan\nhistoriaa.\n\nPerry Miller kääntyi ympäri. Huoneen poikki singahti tehokas ammus,\npureskellusta paperista tehty mälli, joka sattui keskelle Rhodan\nnaamaa. Mutta neiti Brownell oli jo Emilian pulpetin ääressä; hän\nsaapui sinne vähän ennen Emiliaa.\n\n-- Älkää koskeko niihin, teillä ei ole siihen oikeutta, huohotti Emilia\nsuunniltaan.\n\nMutta neiti Brownell oli jo saanut nipun käsiinsä. Hän kääntyi ja\nkäveli korokkeelle. Emilia meni perässä. Nuo runot olivat hänelle\nhyvin rakkaita. Hän oli kirjoittanut ne välitunneilla, kun ulkona oli\nhuono sää ja oli mahdoton leikkiä siellä, ja ne olivat raapustetut\npaperinpalasille, joita hän oli tovereiltaan lainannut. Hän oli aikonut\nviedä ne kotiin ja kirjoittaa puhtaaksi kirjeluetteloihin, vaikka se\noli toistaiseksi jäänyt tekemättä. Ja nyt tuo naishirmu aikoi lukea ne\nkoko ilkkuvan ja tirskuvan koulun edessä.\n\nNeiti Brownell huomasi kuitenkin, että aikaa oli liian vähän. Hänen\ntäytyi tyytyä lukemaan vain nimet ja säestämään niitä sopivilla\nhuomautuksilla.\n\nSillä välin Perry Miller purki suuttumustaan pommittamalla Rhoda\nStuartia paperimälleillä; hän tähtäsi niin viekkaasti, ettei Rhodalla\nollut aavistustakaan, miltä puolelta mällit tulivat, eikä hän siis\nvoinut niistä kannellakaan. Ne häiritsivät kuitenkin melkoisesti\nnautintoa, jota Emilian kärsimykset hänelle tuottivat.\n\nTeddy Kent ei taistellut paperimälleillä, vaan kosti omalla tavallaan:\nhän piirusti jotakin paperikaistaleelle, ja Rhoda löysi paperin\nseuraavana aamuna pulpetistaan. Siihen oli piirretty pieni laiha apina,\njoka riippui hännästään oksassa ja jolla oli Rhoda Stuartin kasvot.\nRhoda vimmastui, mutta oman turhamaisuutensa vuoksi hän repi kuvan\npalasiksi eikä puhunut siitä kenellekään. Hän ei tiennyt, että Teddy\noli piirtänyt toisenkin kuvan, jossa neiti Brownell oli vampyyrimainen\nlepakko, ja pistänyt sen Emilian käteen koulun loputtua.\n\n-- \"Kadonnut timantti -- romanttinen kertomus\", luki neiti Brownell.\n-- \"Runo aurinkoisesta talvipäivästä\" -- kas kun et kirjoittanut\ntästä törkyisestä paperista, Emilia. \"Suosikkikissalleni\" --\nluultavasti tavoittelee nelitahtista jambia. \"Oodi Ilselle\": \"Kuin\nvalkea helmi hohtaa kaulasi\" -- tekisi mieli epäillä; Ilsen kaula on\nkovin päivänpaahtama. \"Salimme kuvaus\". \"Tähtien salakirjoitus\" --\ntoivottavasti oikeinkirjoitus on siinä parempaa kuin mihin yleensä\nkykenet. \"Autio talo\":\n\n    Liljat kohottivat valkoisia maljoja\n    mehiläisten ju-u-u-uoda.\n\n-- En minä niin kirjoittanut, huudahti kidutettu Emilia-parka.\n\n-- \"Brokadipalalle, joka oli Laura-tädin lipaston laatikossa\",\n\"Kuuselle\":\n\n    Suojaavat kuusen oksat\n    auringon kuumuudelta.\n\n\"Runo näköalasta Elisabet-tädin ikkunasta\" -- näköalat ovat vahva\npuolesi, Emilia. \"Ajatuksia isoisän äidin haudalla\" -- mummo parka.\n\"Säkeitä Blair Water -järven rannalla tähtiä katsellessa\" -- hm -- hm:\n\n    Kimaltelevat taivaan korut,\n    kylmät tähdet ja kaukaisuus...\n\nÄlä koetakaan uskotella, Emilia, että nuo säkeet ovat omiasi. Niitä\nsinä et olisi osannut kirjoittaa.\n\n-- Minä ne kirjoitin! Emilia oli valkea raivosta. -- Ja minä olen\nkirjoittanut joukoittain vielä paljon parempia.\n\nNeiti Brownell rutisti äkkiä likaiset pienet paperit kouraansa.\n\n-- Meiltä on mennyt kylliksi aikaa tähän roskaan, hän sanoi. -- Mene\npaikallesi, Emilia.\n\nNeiti Brownell astui uunia kohti. Emilia ei heti älynnyt hänen\ntarkoitustaan. Mutta kun neiti Brownell avasi uunin luukun, Emilia\nkäsitti ja syöksyi paikalle. Hän sai papereista kiinni ja repäsi ne\nneiti Brownellin kädestä.\n\n-- Te ette polta niitä, te ette ota niitä, hän huohotti. Hän rutisti\nrunot esiliinansa taskuun ja katsoi neiti Brownelliin jonkinlaisen\nkylmän raivon vallassa. Hänen silmissään oli Murrayin katse --\nja vaikka se ei tehonnutkaan neiti Brownelliin yhtä rajusti kuin\nElisabet-tätiin, se synnytti silti opettajassakin sen epämiellyttävän\ntunteen, että hän oli saanut liikkeelle voimia, joita ei uskaltanut\nenempää ärsyttää. Tyttö näytti olevan valmis kynsin hampain syöksymään\nhänen kimppuunsa.\n\n-- Anna minulle nuo paperit, Emilia, hän käski, mutta ääni kuulosti\nhyvin epävarmalta.\n\n-- En anna, puuskahti Emilia. -- Ne ovat minun. Teillä ei ole mitään\noikeutta ottaa niitä, opettaja. Minä kirjoitin ne välitunnilla --\nminä en rikkonut mitään sääntöjä. Opettaja -- Emilia katsoi uhmaten\nneiti Brownellin kylmiin silmiin --, te olette epäoikeudenmukainen ja\ntyrannimainen ihminen.\n\nNeiti Brownell kääntyi korokkeeseen päin.\n\n-- Minä tulen tänä iltana Uuteen Kuuhun puhumaan tästä Elisabet-tätisi\nkanssa, hän sanoi.\n\nEnsin Emilia ei kiinnittänyt uhkaukseen huomiota; hän oli liian\nkiihtynyt saatuaan kallisarvoiset runonsa pelastetuiksi. Mutta kun\nkiihtymys asettui, kylmä pelko tuli sijaan. Hän tiesi, että oli\nodotettavissa ikävyyksiä. Mutta missään tapauksessa he eivät saisi\nhänen runojaan, eivät ainoatakaan, tekivätpä hänelle mitä tahansa. Heti\nkoulusta tultuaan hän hyökkäsi ullakolle ja kätki ne vanhan sohvan\nhyllylle.\n\nHäntä itketti kauheasti, mutta hän ei tahtonut itkeä. Neiti Brownell\noli sanonut tulevansa eikä hän saanut nähdä häntä silmät punaisina.\nMutta sydämessään Emilia tunsi kirvelevää tuskaa. Oli kuin hänen\npyhintään olisi häpäisty. Ja lisää oli tulossa, se oli surkean varmaa.\nElisabet-täti olisi varmaan neiti Brownellin puolta. Emiliaa vapisutti\ntulossa oleva koettelemus. Oikeutta hän ei olisi pelännyt, mutta hän\ntiesi, ettei Elisabet-tädiltä ja neiti Brownellilta voisi odottaa\noikeudenmukaisuutta.\n\n-- Enkä minä voi kirjoittaa tästä isälle, hän ajatteli ja huokaili\nraskaasti. Häpeä oli liian syvä ja henkilökohtainen, että siihen olisi\nsaanut lievennystä kirjoittamalla.\n\nUudessa Kuussa ei talviseen aikaan syöty illallista ennen kuin\nJimmy-serkku oli lopettanut päivän työt. Siksi Emilia sai rauhassa\nistua ullakolla.\n\nIkkunakomerostaan hän katseli unimaisemaa, joka tavallisissa oloissa\nolisi ihastuttanut häntä. Valkoisten kumpujen takaa näkyi etäällä\npunainen auringonlasku, joka tummien puiden läpi hehkui kuin suuri\nrovio. Paljaiden oksien varjot loivat hienon kudoksen puutarhan\nhangelle. Koko kaakkoisen taivaan oli vallannut vaalea epätodellinen\nhohde, ja pian ilmestyi Korkean Johnin metsikön ylle uusikuu kuin\nhopeinen kaari. Mutta Emilia ei nyt ilahtunut mistään.\n\nLopulta hän näki neiti Brownellin harppovan miesmäisin askelin\nvalkoisten koivunrunkojen välistä.\n\n-- Jos isä eläisi, sanoi Emilia katsoen häneen korkealta paikaltaan,\nlähtisit täältä käpälämäkeen.\n\nMinuutit kuluivat; ne tuntuivat Emiliasta kovin pitkiltä. Vihdoin tuli\nLaura-täti ylös.\n\n-- Elisabet-täti käskee sinua tulemaan keittiöön. Laura-tädin ääni\noli ystävällinen ja surullinen. Emilia nielaisi nyyhkytyksen. Tuntui\nkauhealta ajatella, että Laura-täti uskoisi hänen käyttäytyneen\nhuonosti koulussa. Mutta Emilia ei uskaltanut selitellä: Laura-täti\nsäälisi häntä, eikä hän sitä kestäisi. Hän laskeutui Laura-tädin edellä\nkahdet pitkät portaat ja meni keittiöön.\n\nIllallispöytä oli katettu ja kynttilät sytytetty. Iso keittiö mustine\nkattopalkkeineen näytti aavemaiselta ja kohtalonomaiselta niin kuin\naina tulen valossa.\n\nElisabet-täti istui jäykkänä pöydän ääressä ja hänen ilmeensä oli hyvin\nankara. Neiti Brownell istui keinutuolissa haaleat silmät kimallellen\nvahingoniloa. Hänen katseessaankin oli jotain ilkeää ja myrkyllistä.\nSitä paitsi hänen nenänsä oli hyvin punainen, eikä tämä suinkaan\nlisännyt hänen viehätystään.\n\nJimmy-serkku, harmaa työpuseronsa yllään, istui puulaatikolla\nja vihelteli laipiota kohti; hän näytti selvemmin tontulta kuin\nmilloinkaan ennen. Perryä ei näkynyt. Emilia oli siitä pahoillaan.\nPerry oli hänen puolellaan, ja hänen läsnäolonsa olisi tukenut Emiliaa\npaljon.\n\n-- Minua surettaa sanoa, Emilia, että olen saanut hyvin pahoja tietoja\nsiitä, kuinka sinä tänään käyttäydyit koulussa, aloitti Elisabet-täti.\n\n-- Ei, minä en ollenkaan usko, että olet surullinen, sanoi Emilia\nvakavana.\n\nNyt kun hetki oli tullut hän huomasi kykenevänsä kestämään sen\nkylmäverisesti. Enemmänkin: hän oli sen suhteen omalaatuisen utelias\nkaiken salaisen pelkonsa ja häpeänsä alla, ikään kuin jokin hänen\nolemuksensa osa olisi erillään hänestä kiinnostuneena koonnut\nvaikutelmia ja kuvannut tapahtumia. Hän ajatteli, että kun hän\nmyöhemmin kirjoittaisi tästä kohtauksesta, hän ei saisi unohtaa\nmerkillistä varjoa, jonka kynttilä loi Elisabet-tädin nenän alta\nkasvoille; syntyi miltei pääkallomainen vaikutelma. Ja oliko neiti\nBrownell koskaan mahtanut olla lapsi -- kuoppaposkinen, lihava, naurava\nlapsi? Se tuntui uskomattomalta.\n\n-- Älä puhu nenäkkäästi minulle, sanoi Elisabet-täti.\n\n-- Siinä näette, huomautti neiti Brownell merkitsevästi.\n\n-- Ei minun tarkoitukseni ollut olla nenäkäs, mutta ethän sinä ole\nsurullinen, intti Emilia. -- Sinä olet vihainen, kun minä sinusta olen\ntuottanut häpeää Uudelle Kuulle; mutta samalla vähän iloinen, kun olet\nsaanut jonkun toisenkin olemaan sitä mieltä, että minä olen paha ja\nkäyttäydyn huonosti.\n\n-- Mikä kiitollinen lapsi, virkkoi neiti Brownell kohottaen katseensa\nkattoon. Sieltä häntä kohtasi yllättävä näky.\n\nPerry Millerin pää -- pää vain, ei muuta -- pilkisti 'mustasta\naukosta', ja ylösalaisin kääntyneillä kasvoilla eleili mitä\nepäkunnioittavin virnistys. Sitten pää katosi salamannopeasti, ja neiti\nBrownell jäi tyrmistyneenä tuijottamaan kattoon.\n\n-- Sinä olet käyttäytynyt huonosti koulussa, toisti Elisabet-täti, joka\nei huomannut tätä sivukohtausta. -- Saan hävetä sinun puolestasi.\n\n-- Ei se niin pahaa ollut, Elisabet-täti, sanoi Emilia vakavasti. --\nAsia oli sillä tavalla, että --\n\n-- Minä en tahdo kuulla siitä enempää, keskeytti Elisabet-täti.\n\n-- Mutta sinun täytyy, huudahti Emilia. -- Ei ole oikein, että kuulet\nvain hänen selityksensä. Minä käyttäydyin vähän huonosti -- mutta en\nniin pahoin kuin hän sanoo --\n\n-- Ei sanaakaan enää. Minä olen kuullut koko jutun, sanoi Elisabet-täti\ntuikeasti.\n\n-- Te kuulitte kimpun valheita, virkkoi Perry pistäen äkkiä päänsä\nuudelleen esiin mustasta aukosta.\n\nKaikki hypähtivät -- Elisabet-tätikin, ja hän suuttui heti entistäkin\nenemmän siitä että oli hypähtänyt.\n\n-- Perry Miller, tule alas sieltä heti paikalla, hän käski.\n\n-- En voi, vastasi Perry lyhyesti.\n\n-- Heti, minä sanon.\n\n-- En voi, toisti Perry iskien julkeasti silmää neiti Brownellille.\n\n-- Perry Miller, tule alas. Minä tahdon, että minua totellaan. Minä\nmäärään vielä tässä talossa.\n\n-- No sitten, sanoi Perry reippaasti. -- Jos minun on pakko. Hän alkoi\npujottelehtia aukon läpi. Laura-tädiltä pääsi pieni kirkaisu. Kaikki\nmuut kerrassaan mykistyivät.\n\n-- Minä riisuin juuri märät housuni, selitti Perry iloisesti; hän\nheilutteli sääriään tavoittaakseen portaat kannattaen itseään\nkyynärpäillään aukon reunoista. -- Putosin puroon, kun kävin lehmiä\njuottamassa. Aioin juuri muuttaa kuivat housut -- mutta kun käsketään --\n\n-- Jimmy, pyysi Elisabet Murray -parka. Hän antautui ehdoitta;\ntällaisesta tilanteesta hänen oli mahdoton selviytyä.\n\n-- Perry, mene takaisin parvelle ja pukeudu paikalla, käski\nJimmy-serkku.\n\nPaljaat sääret vedettiin ylös ja katosivat. Mustasta aukosta kuului\nnaurua, joka oli huvittunutta ja pilkallista kuin pöllön hihitys.\nElisabet-täti huoahti kouristuksenomaisesti ja kääntyi Emilian puoleen.\nHän oli päättänyt taas päästä voiton puolelle; Emilia oli perin pohjin\nnöyryytettävä.\n\n-- Emilia, polvistu neiti Brownellin eteen ja pyydä anteeksi\ntämänpäiväistä käytöstäsi, hän käski.\n\nEmilian kalpeat kasvot lehahtivat tulipunaisiksi. Hän ei voisi\npolvistua. Hän suostui kyllä pyytämään anteeksi neiti Brownellilta,\nmutta ei polvillaan. Hän ei voinut polvistua eikä polvistuisi tämän\njulman naisen edessä, joka oli häntä niin loukannut. Koko hänen\nolemuksensa nousi semmoista nöyryytystä vastaan.\n\n-- Polvistu, toisti Elisabet-täti.\n\nNeiti Brownell näytti tyytyväiseltä ja odottavalta. Olisi melkoinen\nhyvitys, kun tämä uhmaileva lapsi polvistuisi hänen eteensä kuin katuva\nsyntinen. Ei koskaan enää, neiti Brownell ajatteli, Emilia voisi katsoa\nhäntä suoraan pelottomilla silmillään; ne olivat kuvastaneet tytön\nvapaata henkeä, jota oli mahdoton nujertaa, rangaistiinpa häntä muutoin\nmiten tahansa. Emilia muistaisi aina tämän hetken -- hän ei koskaan\nvoisi unohtaa, että oli nöyryytettynä polvistunut. Emilia tunsi sen\nyhtä selvästi kuin neiti Brownell ja jäi itsepäisesti seisomaan.\n\n-- Kiltti Elisabet-täti, kuule mitä minullakin on sanottavaa, hän pyysi.\n\n-- Minä olen kuullut asiasta kaiken minkä haluan. Nyt teet niin kuin\nkäsken, Emilia, tai sinut eristetään tässä talossa siksi kunnes\ntottelet. Kukaan ei puhu, leiki eikä syö kanssasi, ei ylipäänsä ole\nkanssasi missään tekemisissä, ennen kuin olet totellut.\n\nEmiliaa puistatti. Tuollaista rangaistusta hän ei voisi kestää. Hän\ntiesi, että omasta maailmasta erilleen joutuminen piankin lannistaisi\nhänet. Silloin voisi yhtä hyvin taipua heti -- mutta voi miten\nkatkeralta, häpeälliseltä se tuntui!\n\n-- Ihmisen ei tule polvistua kenenkään muun kuin Jumalan edessä, sanoi\nJimmy-serkku odottamatta tuijottaen yhä kattoon.\n\nElisabet Murrayn ylpeät, vihaiset kasvot muuttuivat äkkiä\nmerkillisesti. Hän seisoi aivan hiljaa Jimmy-serkkuun katsoen -- seisoi\nniin kauan, että neiti Brownell teki kärttyisän, malttamattoman eleen.\n\n-- Emilia, sanoi Elisabet-täti muuttuneella äänellä, minä olin väärässä\n-- en pyydä sinua polvistumaan. Mutta sinun täytyy pyytää opettajaltasi\nanteeksi, ja minä rankaisen sinua sitten myöhemmin.\n\nEmilia pani kädet selkänsä taakse ja katsoi neiti Brownellia taas\nsuoraan silmiin.\n\n-- Olen pahoillani, jos tänään olen tehnyt semmoista mikä oli väärin,\nhän sanoi, ja pyydän sitä anteeksi.\n\nNeiti Brownell nousi. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty\noikeutettu voitonilo. Rangaistiinpa Emiliaa kuinka tahansa, hän ei\nsaisi sitä nähdä. Hän olisi halunnut ravistaa 'yksinkertaista Jimmy\nMurrayta' niskasta. Mutta nyt ei sopinut näyttää kaikkea mitä tunsi.\nElisabet Murray ei tosin kuulunut koulun johtokuntaan, mutta hänellä\noli siihen suuri vaikutusvalta, ja hänellä oli suurimmat verot Blair\nWaterissa.\n\n-- Annan sinulle anteeksi, Emilia, jos vastedes käyttäydyt hyvin,\nhän virkkoi kylmästi. -- Minä tunsin vain velvollisuudekseni alistaa\nasian tätisi ratkaistavaksi. Ei kiitoksia, neiti Murray, en voi jäädä\nillalliselle -- tahdon päästä kotiin ennen kuin tulee pimeä.\n\n-- Jumalan apu matkamiehelle, toivotti Perry iloisesti. Hän laskeutui\ntikkaita, tällä kertaa vaatteet yllään. Elisabet-täti ei ollut häntä\nhuomaavinaan; hän ei tahtonut että neiti Brownell näkisi hänen\nottelevan renkipojan kanssa. Neiti pyyhälsi ovesta ja Elisabet-täti\nkääntyi Emilian puoleen.\n\n-- Saat tänään syödä illallisesi yksin komerossa, Emilia, etkä saa\nmuuta kuin leipää ja maitoa. Etkä saa puhua sanaakaan kenenkään kanssa\nennen kuin aamulla.\n\n-- Mutta ethän kiellä minua ajattelemasta? kysyi Emilia huolestuneena.\n\nElisabet-täti ei vastannut, vaan istuutui vihaisesti ruokapöytään.\nEmilia meni komeroon ja söi leipänsä ja maitonsa; palan painimeksi tuli\nmuiden syömien maukkaiden makkaroiden tuoksu. Emilia piti makkaroista,\nja Uuden Kuun makkarat olivat parasta lajia. Ja Emilian oli nälkä.\nMutta hän oli päässyt pahimmasta, ja asiat olisivat voineet olla\nhullumminkin.\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kirjoittaa kertovan\nrunon, samantapaisen kuin \"Balladi viimeisestä trubaduurista\".\nJimmy-serkku oli edellisenä lauantaina lukenut hänelle tuon balladin.\nHän päätti heti aloittaa ensimmäisen laulun. Kun Laura Murray tuli\nkomeroon, Emilian yksinkertainen ateria oli vielä puoliksi syömättä ja\ntyttö itse nojasi kyynärpäillään kaappiin katsellen etäisyyteen; huulet\nliikkuivat hiljaa ja silmissä loisti innostuksen valo; jopa makkaroiden\ntuoksukin oli unohtunut.\n\n-- Emilia, sanoi Laura-täti; hän sulki oven ja katsoi Emiliaan hellästi\nystävällisillä sinisillä silmillään. -- Minun kanssani voit puhua niin\npaljon kuin tahdot. Minä en pidä neiti Brownellista enkä usko, että\njuttu oli kokonaan sinun syytäsi -- vaikkei sinun tietenkään olisi\npitänyt kirjoittaa runoja, kun sinulla oli laskuja. Ja tuossa tölkissä\non piparkakkuja.\n\n-- En halua puhua kenenkään kanssa, rakas Laura-täti, sanoi Emilia\nuneksivasti. -- Minä sepitän juuri runoeeposta -- sen nimeksi tulee\n\"Valkopukuinen nainen\" -- ja minulla on jo kaksikymmentä riviä\nvalmiina, ja kaksi niistä on mainiota. Sankaritar tahtoo mennä\nluostariin, ja hänen isänsä varoittaa, että jos hän menee, hän ei\nkoskaan\n\n    voi palata kiellettyyn elämään\n    ei rakkautta maistaa ikänään.\n\nVoi, Laura-täti, kun minä sepitin ne säkeet, leimahdus tuli minuun.\nEnkä minä nyt vähääkään välitä piparkakuista.\n\nLaura-täti hymyili.\n\n-- Et ehkä juuri nyt. Mutta kun innoituksen hetki on mennyt, ei ole\nhaitaksi jos muistat, ettei tölkissä olevia piparkakkuja ole laskettu\nja että ne ovat yhtä paljon minun kuin Elisabetinkin.\n\n\n\n\n17.\n\nJÄNNITTÄVIÄ TAPAHTUMIA\n\n\n\"Rakas isä. -- Voi miten jännittävä asia minulla nyt on kerrottavana.\nMinä olen ollut seikkailun sankaritar. Yhtenä päivänä viime viikolla\nIlse kysyi minulta enkö minä tahtoisi tulla yöksi hänen luokseen. Hänen\nisänsä oli poissa kotoa ja tulisi vasta hyvin myöhään. Ilse sanoi ettei\nhän pelännyt mutta oli niin yksinäistä. Minä kysyin Elisabet-tädiltä\npääsisinkö. Ei voinut juuri toivoakaan, että hän laskisi, kun hänestä\npikkutytöt ei saa olla yöllä poissa kotoa. Mutta minä hämmästyin\nkun hän hyvin ystävällisesti lupasi. Ja sitten minä kuulin kun hän\nkomerossa sanoi Laura-tädille että on synti ja häpeä kun tohtori sillä\ntavalla jättää lapsiparan yksikseen yöksi. Ja Laura-täti sanoi, Mies\nparka on niin muuttunut. Tiedäthän sinä, ettei hän ollut vähääkään\nsemmoinen ennen kuin hänen vaimonsa --. Ja juuri kun asia kävi\njännittäväksi Elisabet-täti tönäsi Laura-tätiä ja sanoi, Ssss, pienillä\npadoillakin on korvat. Hän tarkoitti minua vaikka minulla on suipot\nkorvat.\n\n\"Minä tahtoisin saada selville mitä Ilsen äiti teki. Se kiusaa minua\nillalla sängyssä. Ilsellä ei ole aavistustakaan. Kerran hän kysyi\nisältään ja tämä sanoi (jyrisevällä äänellä) Älä koskaan puhu minulle\nsiitä naisesta. Millä tavoin hän mahtaa olla muuttunut.\n\n\"Minä menin Ilsen luo ja me leikittiin ullakolla. Minusta siellä on\nhauska leikkiä, kun meidän ei tarvitse olla varovaisia eikä siistejä\nniin kun meidän ullakolla. Ilsen ullakolla on kauhean sotkuista eikä\nsiellä ole siivottu moneen vuoteen. Lumppuhuone on vielä pahempi kuin\nmuut. Se on erotettu lautaseinällä ullakon toisesta päästä ja on täynnä\nvanhoja vaatteita ja lumppusäkkejä ja rikkinäisiä huonekaluja. Minä en\npidä sen hajusta. Keittiön savukanava kulkee sen läpi ja sen ympärillä\nriippuu (tai riippui) kaikenlaista. Sillä kaikki tämä kuuluu nyt\nmenneisyyteen, rakas isä.\n\n\"Kun me väsyttiin leikkimään me istuttiin vanhalle arkulle juttelemaan.\nTäällä on metkaa päivällä, minä sanoin, mutta yöllä täällä mahtaa olla\nkauhean kummallista. Hiiriä, sanoi Ilse, ja hämähäkkejä ja aaveita.\nMinä en usko aaveisiin, minä sanoin ylpeästi. Ei niitä olekaan.\n(Mutta jos niitä sittenkin on, rakas isä.) Tällä ullakolla varmasti\non aaveita, sanoi Ilse. Aina niitä on ullakolla. Katin kontit, sanoin\nminä. Ymmärräthän isä, ettei Uuden Kuun asukkaan sovi uskoa aaveisiin.\nMutta minusta tuntui hyvin kummalliselta. On helppo puhua, sanoi Ilse\nsuuttumaisillaan (vaikken minä halunnut puhua pahaa hänen ullakostaan),\nmutta sinä et uskaltaisi jäädä tänne yksin yöksi. Minä sanoin, ei\nminulla olisi mitään sitä vastaan. Lyön vetoa ettet uskalla, sanoi\nIlse. Et uskalla tulla tänne maatamenon aikaan ja nukkua täällä koko\nyötä. Silloin minä huomasin mihin olin ajanut itseni, rakas isä.\nKerskaileminen on typerää.\n\n\"Oli kamalaa ajatella ullakolla nukkumista, mutta ellen minä olisi\nnukkunut Ilse olisi härnännyt minua sillä joka kerta riidellessämme\nja kertonut vielä Teddyllekin ja Teddy olisi luullut minua pelkuriksi\nja se olisi ollut kaikkein pahinta. Minä sanoin sen vuoksi ylpeästi,\nVarmasti uskallan Ilse Burnley, eikä minua edes pelota. (Mutta voi\nmiten minua pelotti -- mielessäni.) Hiiret juoksevat sinun ylitsesi,\nsanoi Ilse, voi, minä en tahtoisi olla sinun sijassasi vaikka saisin\nmitä. Ilse oli ilkeä, kun teki asiat yhä pahemmiksi. Mutta minä\nhuomasin että hän samalla ihaili minua ja se auttoi minua aika lailla.\n\n\"Me kiskoimme romuhuoneesta vanhan höyhenpatjan, ja Ilse antoi\nminulle tyynyn ja puolet vuodevaatteistaan. Oli jo pimeä eikä Ilse\ntahtonut enää tulla ullakolle. Siksi minä luin rukoukseni hyvin\nhuolellisesti ja otin lampun ja menin ylös. Minä olen nyt niin tottunut\nkynttilöihin, että lamppu hermostutti minua. Ilse sanoi että minä\nolin kuolemankalpea. Polveni vapisivat, rakas isä, mutta Starrien\n(ja Murrayinkin) kunnian vuoksi minä vaan menin. Minä olin riisunut\nvaatteeni Ilsen huoneeseen ja sen takia menin heti vuoteeseen ja\npuhalsin lampun sammuksiin. Mutta unta minä en saanut pitkään aikaan.\nUllakko näytti kaamealta kuun valossa. Orsilla riippuvat säkit ja\nvanhat vaatteet olivat kuin eläviä olentoja. Minä ajattelin, että mitäs\nminä pelkään, onhan täällä enkeleitä. Mutta sitten minusta tuntui\nettä minä aloin pelätä enkeleitä yhtä paljon kuin kaikkea muutakin.\nJa rotat ja hiiret juoksi ympäriinsä. Minä ajattelin että mitähän jos\nrotta juoksisi ylitse ja sitten ajattelin että seuraavana päivänä\nkirjoittaisin miltä ullakko näytti kuun valossa ja miltä minusta\ntuntui. Viimein kuulin että tohtori ajoi pihaan ja kolisteli keittiössä\nja minusta tuntui heti paremmalta. Ja minä nukuin aika pian ja näin\nkauhean unen.\n\n\"Minä näin että romuhuoneen ovi aukeni ja siitä tuli ulos iso\nsanomalehti, joka ajoi minua ympäri ullakkoa. Ja sitten se syttyi\ntuleen ja minä tunsin aivan selvään savun käryn ja se oli ihan saamassa\nminut kiinni kun minä huusin ja heräsin. Minä istuin suorana vuoteella\nja sanomalehti oli poissa, mutta minä tunsin vielä savun hajua. Minä\nkatsoin romuhuoneen oveen ja sen alta tuli savua ja lautojen välistä\nnäkyi tulta. Minä huusin niin kovaa kuin jaksoin ja ryntäsin alas Ilsen\nhuoneeseen ja Ilse hyökkäsi hallin poikki ja herätti isänsä. Hän sanoi,\nKirottua, mutta nousi paikalla ja sitten me kaikki kolme juostiin\nullakon portaita ylös alas ja kannettiin sangoilla vettä ja tehtiin\nkauheaa siivoa, mutta tuli kyllä sammutettiin. Se palo oli alkanut\nsavupiipun ympärillä riippuneista villasäkeistä.\n\n\"Lopuksi tohtori pyyhki otsaansa ja sanoi, Kyllä piti vähältä. Muutama\nminuutti vain niin olisi ollut liian myöhä. Ne säkit syttyivät kai\nkipinästä kun minä illalla tein tulen keittääkseni kupin teetä.\nTuossa näkyy olevan reikä siinä mistä laasti on pudonnut. Tämä täytyy\nkaikki siivota ja korjata. Miten ihmeessä sinä Emilia keksit palon.\nMinä sanoin että makasin ullakolla. Makasit ullakolla, sanoi tohtori,\nmitä p- mitä h- mitä mitä sinä sinne menit? Minä sanoin, Ilse härnäsi\nminua. Se väitti etten minä uskaltaisi jäädä sinne ja minä sanoin\nuskallanpas. Minä nukuin ja heräsin ja tunsin savun käryä. Katsos tuota\npikku peijakasta, sanoi tohtori. Se on tietysti hirveätä kun sanotaan\npeijakkaaksi, mutta tohtori katsoi minuun sillä tavalla, että minusta\ntuntui että hän sanoi minulle kohteliaisuuden. Hän puhuu kummallisesti.\n\n\"Ilse sanoo ettei hänen isänsä ole koskaan sanonut hänelle\nystävällisesti kuin yhden kerran kun hänen kurkkunsa oli kipeä ja\ntohtori sanoi häntä pikku elukkaparaksi ja oli sen näköinen kun olisi\nsäälinyt häntä. Minusta tuntuu että Ilse on kamalan pahoillaan kun\nhänen isänsä ei välitä hänestä vaikka ei Ilse ole piittaavinaan.\n\n\"Mutta voi isä, minulla on vielä muutakin kertomista. Eilen tuli\nShrewsburyn 'Viikkosanomat' ja Blairin uutisissa oli kaikki tohtorin\ntulipalosta, ja siinä sanottiin että onneksi neiti Emilia Starr\nhuomasi sen ajoissa. Et voi uskoa miltä tuntuu kun näkee nimensä\nsanomalehdessä. Minä tunsin olevani kuuluisa.\n\n\"Viime lauantaina Elisabet-täti ja Laura-täti lähti Shrewsburyyn koko\npäiväksi ja me jäätiin Jimmy-serkun kanssa kotimieheksi. Meillä oli\nhyvin hauskaa ja Jimmy antoi minun kuoria kaikki maitovadit. Mutta\npäivällisen jälkeen tuli äkkiä vieraita eikä talossa ollut kakkua. Se\noli kamalaa. Sitä ei ole ikinä ennen tapahtunut Uuden Kuun historiassa.\nElisabet-tädillä oli eilen koko päivän hammassärkyä ja Laura-täti oli\nPriest Pondissa isotäti Nancyn luona, ja sitä varten ei kaakkua ollut\ntehty ollenkaan. Minä rukoilin ja panin sitten toimeksi ja tein kakun\nLaura-tädin ohjeen mukaan ja se tuli juuri semmoinen kun piti.\n\n\"Jimmy-serkku auttoi minua kattamaan pöydän ruokasaliin ja laittamaan\nillallista ja minä kaadoin teen enkä läikäyttänyt tippaakaan\nteevadille. Sinä olisit ollut ylpeä minusta. Rouva Lewis otti kaksi\npalaa kakkua ja sanoi että hän tuntisi Elisabet Murrayn kaakun vaikka\nKeski-Afrikassa. Suvun kunnian vuoksi minä en sanonut mitään, mutta\nminä olin hurjan ylpeä. Minä olin pelastanut Murrayt häpeästä.\n\n\"Kun Elisabet-täti sitten tuli kotiin ja kuuli kakusta, hän tuli\npahan näköiseksi ja söi palan joka oli jäänyt vadille ja sitten se\nsanoi, Jaha, vähän Murrayta sinussakin sentään on. Se oli ensimmäinen\nkerta kun Elisabet-täti on minua kehunut. Tädiltä oli vedetty kolme\nhammasta eikä niitä enää pakota. Minusta se on hyvä asia. Ennen kun\npanin maata minä otin keittokirjan ja etsin siitä kaikki ne ruoat\nmitä tahtoisin tehdä. Kuningatar Vanukasta, Merenvaahtokastiketta,\nMustasilmäsusannoja, Käärittyjä porsaita. Niillä on mukavat nimet.\n\n\"Minä näen kauniita pöyhyisiä pilviä Korkean Johnin Metsikön päällä.\nMinä tahtoisin liidellä sinne ylös ja pudota niihin. Minä en voi uskoa\nettä ne on märkiä ja sotkuisia niin kuin Teddy sanoo. Teddy leikkasi\nminun alkukirjaimeni ja omansa yhdessä Metsän Ruhtinaaseen mutta joku\non leikannut ne pois. En tiedä Perrykö vai Ilse.\n\n\"Neiti Brownell ei paljon milloinkaan anna minulle hyvää numeroa\nkäytöksestä ja Elisabet-täti on kovasti tyytymätön aina perjantaina\nmutta Laura-täti ymmärtää. Minä kirjoitin kertomuksen siitä\niltapäivästä kun neiti Brownell teki pilkkaa minun runoistani ja\npanin sen vanhaan koteloon ja kirjoitin päälle Elisabet-tädille ja\npanin sen muiden paperieni sekaan. Jos minä kuolen keuhkotautiin niin\nElisabet-täti löytää sen ja tietää kuinka se oli ja suree kun ajatteli\nminusta väärin. Mutta en minä taida kuolla kun minä lihon kovasti ja\nIlse sanoi minulle että hän kuuli tohtorin sanovan Laura-tädille että\nminä olisin sievä jos minulla olisi enemmän väriä. Onko se väärin kun\ntahtoisi olla sievä, rakas isä. Elisabet-täti sanoo että on ja kun minä\nsanoin eikö täti tahtoisi olla sievä niin täti oli suuttuneen näköinen.\n\n\"Neiti Brownell on ollut äkäinen Perrylle siitä illasta asti mutta\nPerry on nöyrä ja sanoo ettei rupea pitämään koulussa melua kun hän\ntahtoo oppia ja edistyä. Se sanoo vieläkin että hänen runonsa on yhtä\nhyviä kuin minun mutta minä tiedän että ne ei ole.\n\n\"Jos minä en koulussa ole oikein tarkkaavainen niin neiti Brownell\nsanoo, Emilia kai -- sepittää -- runoja, ja sitten kaikki nauravat.\nEi sentään kaikki. Minä en saa liioitella. Teddy ja Perry ja Ilse ja\nJennie eivät koskaan naura. Se on hullua kun minusta Jennie on nyt\noikein mukava, vaikka minä vihasin häntä ensimmäisenä koulupäivänä.\nHänen silmänsä eivät olekaan yhtään sikamaiset. Pienet ne on mutta\nlystit ja vilkuvat. Koulussa kaikki pitävät Jenniestä. Mutta Frank\nBarkeria minä vihaan. Hän otti minun uuden lukukirjani ja kirjoitti\nisoilla kirjaimilla koko ensi sivun poikki.\n\n    Älä tätä kirjaa sieppaa,\n    sen Emilia omistaa.\n    Jos otat sen, niin kuoltuasi\n    sitä sinulta kysyy Luojasi,\n    jos vastaat, sitä tiedä en,\n    Hän sulkee portin taivasten.\n\n\"Se ei ole hieno runo eikä sillä tavalla saa puhua Jumalasta. Minä\nrepäisin lehden pois ja poltin sen ja Elisabet-täti oli vihainen ja\nvaikka minä selitin, niin täti ei leppynyt. Ilse sanoo että hän rupeaa\nsanomaan Jumalaa Allahiksi. Se on minustakin sievempi nimi. Se on niin\npehmoinen eikä kuulu niin ankaralta.\"\n\n_Toukokuun 20. p:nä_\n\n\"Eilen oli minun syntymäpäiväni. Nyt on pian vuosi siitä kun minä tulin\nUuteen Kuuhun. Minusta tuntuu kun minä olisin aina asunut täällä.\n\n\"Minä olen kasvanut viisi senttiä. Jimmy mittasi minut ja teki merkin\nmaitokamarin oveen. Minun syntymäpäiväni oli hyvin mukava. Laura-täti\nteki kaakun ja antoi minulle uuden valkoisen alushameen jossa on\npitsivolangi. Hän oli pannut siihen sinisen nauhan mutta Elisabet-täti\nkäski ottaa sen pois. Ja Laura-täti antoi minulle sen ruusunpunasen\nsatiini brokadi palasenkin joka sillä oli piirongin laatikossaan. Minä\nolen halunnut sitä aina siitä asti kun näin sen mutta en ikinä olisi\nuskonut että saan sen omaksi. Ilse kysyi minulta mitä meinaan tehdä\nsillä mutta en minä meinaa tehdä sillä mitään. Minä vain pidän sitä\ntäällä ullakolla aarteideni kanssa ja katselen sitä, kun se on niin\nkaunis.\n\n\"Elisabet-täti antoi minulle sanakirjan. Se oli hyödyllinen lahja. Minä\ntunnen että minun pitäisi pitää siitä. Toivottavasti isä pian huomaa\nerotuksen minun oikeinkirjotuksessani. Se on vain vaikeaa että kun\nminä kirjoitan jotakin mielenkiintoista, niin minä innostun niin että\non kauhean ikävää kun täytyy pysähtyä ja hakea sanaa että näkisi miten\nse oikein kirjoitetaan. Minä katsoin yhtä sanaa jonka neiti Brownell\nkorjasi ja neiti oli oikeassa. Jimmy-serkku antoi minulle ison paksun\ntyhjän kirjan. Siitä minä olen ylpeä. Siihenkös on hauskaa kirjoittaa\nkappaleita. Mutta minä aion vielä käyttää kirjeluetteloita, kun minä\nvoin taittaa jokaisen kirjeen erikseen ja kirjoittaa osoitteen niin\nkuin oikeaan kirjeeseen.\n\n\"Teddy antoi minulle kuvan jonka oli tehnyt minusta. Hän oli maalannut\nsen vesiväreillä, ja sanoi että sen nimi on Hymyilevä tyttö. Minä\nnäytän siltä kuin minä kuuntelisin jotakin ja olisin tullut siitä hyvin\niloiseksi. Ilse sanoo, että se tekee minut kauniimman näköiseksi kuin\nminä olen, mutta ei kauniimman näköiseksi kuin minä olisin jos minä\nsaisin pitää otsatukkaa. Teddy lupasi isona maalata minusta oikean\nsuuren kuvan.\n\n\"Perry käveli Shrewsburyyn asti ja osti minulle helminauhan mutta\nhukkasi sen. Kun hänellä ei ollut enempää rahaa, hän meni kotiinsa ja\nsai Tom-tädiltään nuoren kanan ja antoi sen. Minä saan kaikki munat,\njotka kana munii ja saan itse myydä ne kulkukauppiaalle. Ilse antoi\nminulle marmelaatilaatikon. Minä syön vain yhden palasen päivässä että\nse kestää kauemmin. Minä tahdoin, että Ilse söisi vähän mutta hän sanoi\nettei hän, kun olisi sopimatonta olla mukana syömässä lahjaa jonka on\nitse antanut. Mutta minä olin itsepintainen ja me riitelimme ja Ilse\nsanoi että minä olin naukuva nelijalkainen (joka oli naurettavaa) ja\nettei minulla ollut edes sen vertaa järkeä että olisin lähtenyt sisään\nkun satoi. Ja minä sanoin että on minulla ainakin sen verran että osaan\nkäyttäytyä. Ilse suuttui niin että lähti kotiinsa mutta leppyi pian ja\ntuli takaisin illalliselle.\n\n\"Tänä iltana sataa ja se kuuluu aivan siltä kuin keijuja tanssisi\nullakon katolla. Ellei olisi satanut Teddy olisi tullut meille ja\nauttanut minua hakemaan hukkunutta timanttia. Eikös olisi mainiota jos\nme löydettäisiin se.\n\n\"Jimmy-serkku panee kuntoon puutarhaa. Minä saan auttaa ja minulla\non oma pieni kukkamaa. Joka aamu minä kaikkein ensimmäiseksi juoksen\nkatsomaan kuinka paljon kaikki on eilisestä kasvanut. Keväällä ihminen\non aina hurjan onnellinen, eikös ole, isä. Pikku Sinikansaa on tullut\njoka paikkaan kesämajan ympärille. Jimmy sanoo orvokkeja siksi ja\nminusta se on kaunis nimi. Jimmyllä on semmoisia nimiä kaikille\nkukille. Ruusut ovat Kuningattaria ja liljat Lumi-impiä ja tulppaanit\nIloista kansaa ja narsissit Kultakansaa ja Kiinan asterit Minun\nRuusunpunaisia Ystäviäni.\n\n\"Mikki on tässä minun kanssani ja istuu ikkunalaudalla. Mikki on veini\nkissa. Veiniä ei ole sanakirjassa. Sen sanan minä olen keksinyt itse.\nMinä en löytänyt mitään sanaa josta olisi saanut selvää kummoinen Mikki\ntoinen on ja sen vuoksi minä tein tämän sanan. Se merkitsee sileää ja\nkiiltävää ja pehmeää ja löyhykarvaista ja vielä jotakin jolle minä en\nkeksi sanaa.\n\n\"Laura-täti opettaa minua ompelemaan. Hän sanoo että minun pitää oppia\npalttamaan musliinia niin ettei ompeletta näy (Murrayn perintö). Kunpa\ntäti opettaisi minua joskus virkkaamaan pitsiä. Kaikki Uuden Kuun\nMurrayt on olleet eteviä virkkaamaan pitsiä (minä tarkoitan Murrayn\nnaiset). Laura-täti sanoo että hän tekee minulle pitsinenäliinan kun\nmenen naimisiin. Kaikilla Uuden Kuun morsiamilla on pitsinenäliinat\npaitsi minun äidilläni joka karkasi. Mutta sinä et välittänyt siitä\nvaikkei äidillä ollut, vai kuinka isä. Laura-täti puhuu minulle paljon\näidistä mutta ei silloin kun Elisabet-täti on lähellä. Elisabet-täti ei\nkoskaan mainitse äidin nimeä. Laura-täti tahtoisi näyttää minulle äidin\nhuoneen mutta ei ole löytänyt avainta kun Elisabet-täti on pannut sen\npiiloon. Laura-täti sanoo että äiti oli Elisabet-tädille hyvin rakas.\nLuulisi että äidin tytärkin olisi, eikö niin. Mutta ei täti rakasta\nminua. Hän kasvattaa minua vain velvollisuudesta.\"\n\n_Kesäkuun 1. p:nä_\n\n\"Rakas isä. Tämä on ollut hyvin tärkeä päivä. Minä kirjoitin\nensimmäisen kirjeen joka lähti oikeassa postissa. Se meni isotäti\nNancylle joka asuu Priest Pondissa ja on hyvin vanha. Isotäti kirjoitti\nElisabet-tädille ja sanoi että minun pitäisi silloin tällöin kirjoittaa\nvanhalle vaimoparalle. Minusta se oli liikuttavasti sanottu ja minä\nhalusin kirjoittaa. Elisabet-täti sanoi, Miksemme voisi antaa tytön\nkirjoittaa. Ja täti sanoi minulle, Ole huolellinen ja kirjoita kaunis\nkirje niin minä luen sen kun se on kirjoitettu. Jos teet Nancy-tätiin\nhyvän vaikutuksen niin hän ehkä tekee jotakin hyväksesi. Minä kirjoitin\nkirjeen hyvin huolellisesti, mutta se ei tuntunut vähääkään minulta kun\nse oli valmis. Minä en osannut kirjoittaa hyvää kirjettä kun tiesin\nettä Elisabet-täti lukisi sen. Minä olin niin kuin vanki.\"\n\n_Kesäkuun 7. p:nä_\n\n\"Rakas isä, se minun kirjeeni ei tehnyt hyvää vaikutusta isotäti\nNancyyn. Hän ei vastannut siihen, mutta kirjoitti Elisabet-tädille\nettä minä olen varmaan hyvin tyhmä lapsi kun kirjoitin semmoisen\ntyhmän kirjeen. Minä loukkaannuin kun minä en ole tyhmä. Perry sanoo\nettä hänen tekee mieli mennä ja lyödä päivänvalot isotäti Nancystä\nsammuksiin. Minä sanon sille ettei hän saa puhua semmoista minun\nsuvustani, enkä minä ymmärräkään miksi minä en enää olisi isotäti\nNancystä tyhmä sitten kun päivänvalot olisi lyöty hänestä sammuksiin.\n(Mitä kummaa ne päivänvalot on ja miten ne lyödään ihmisistä\nsammuksiin.)\n\n\"Minä olen saanut Valkoisesta Valtiattaresta kolme laulua valmiiksi.\nSankaritar on suljettu luostariin enkä minä tiedä kuinka saisin hänet\nulos kun minä en ole katolinen. Olisi ollut kai parempi jos minulla\nolisi ollut protestanttinen sankaritar mutta ritariajalla ei ollut\nprotestantteja. Viime vuonna olisin ehkä voinut kysyä Korkealta\nJohnilta mutta en minä nyt voi kun en ole kertaakaan puhunut Johnin\nkanssa sen jälkeen kun hän narrasi minua niin kamalasti silloin kun\nminä söin sen omenan. Kun hän tulee tiellä vastaan minä katson suoraan\neteeni yhtä korkealle kuin Johnkin. Minä olen antanut porsaalleni\nJohnin nimen että olisimme kuitit.\n\n\"Jimmy-serkku on antanut minulle pienen porsaan aivan omaksi. Minä\nsaan rahat sitten kun se myydään. Minä annan osan lähetyssaarnaajille\nja loput panen pankkiin että voin maksaa koulunkäyntini Ja kerran minä\najattelin että jos minä saan porsaan annan sille nimeksi Wallace-eno.\nMutta ei minusta tunnu sopivalta antaa porsaille omien enojen nimiä\nvaikkei niistä pitäisikään.\n\n\"Teddy ja Perry ja Ilse ja minä leikitään että me eletään ritariaikana\nja Ilse ja minä ollaan hätään joutuneita hienoja naisia ja urhoolliset\nritarit pelastavat meidät. Teddy teki vanhoista tynnyrin kimmistä hyvän\nhaarniskan mutta Perry teki vielä paremman vanhoista peltiastioista,\nhän takoi ne littosiksi ja otti vanhan paistinpannun kypäriksi.\n\n\"Toisinaan me leikitään Pietaryrttimäellä. Minulla on semmoinen kumma\ntunne että Teddyn äiti vihaa minua tänä kesänä. Viime kesänä hän ei\nvain pitänyt minusta. Savu ja Voikukka eivät ole siellä enää. Ne\nkatosivat salaperäisesti talvella. Teddy sanoo että hänen äitinsä ihan\nvarmasti myrkytti ne kun luuli hänen rupeavan pitämään niistä liiaksi.\nTeddy opettaa minua viheltämään, mutta Laura-täti sanoo, että se ei ole\nhienoa. Minusta näyttää ettei juuri mikään lysti ole hienoa. Toisinaan\nminä melkein toivon, että tädit olisivat jumalattomia niin kuin tohtori\nBurnleykin. Tohtori ei ikinä välitä onko Ilse hieno vai ei.\n\n\"Tänään minä opetin Perrylle, ettei saa syödä veitsellä. Perry tahtoo\ntietää kaikki seuratavat. Ja minä autan, kun Perry opettelee lausumaan\nrunoa, jonka hän esittää tänään koulun tutkinnossa. Minä pyysin Ilseä\nopettamaan Perryä mutta Ilse suuttui kun Perry oli kysynyt ensin\nminulta, eikä ruvennut. Mutta kyllä Ilsen pitäisi opettaa, kun se\nkerran on paljon parempi lausumaan kuin minä.\"\n\n_Kesäkuun 14. p:nä_\n\n\"Rakas isä, meillä on koulussa nyt ainekirjotusta ja tänään minä opin\npanemaan tämmöiset \" \" merkit kun kirjoittaa mitä joku on sanonut. Sitä\nminä en ennen tiennyt. Minun täytyy katsoa kaikki kirjeet mitä olen\nsinulle kirjoittanut ja panna ne paikalleen. Ja kysymyksen jälkeen\npannaan tämmöinen ? merkki ja kun jokin kirjain jätetään pois, pannaan\nsijaan merkki joka on kuin pilkku ilmassa. Neiti Brownell on ivallinen,\nmutta hän on hyvä opettamaan. Minä kirjoitan tämän sillä minä tahdon\ntehdä kaikille oikeutta. Ja neiti Brownell on mielenkiintoinen vaikkei\nse ole mukava. Minä olen kirjoittanut neiti Brownellista kuvauksen\nkirjeluetteloon. Minä kirjoitan mieluummin ihmisistä joista minä en\npidä kuin niistä joista minä pidän. Laura-tädin kanssa on mukavampi\nolla kuin Elisabet-tädin, mutta Elisabet-tädistä on mukavampi\nkirjoittaa. Hänen vioistaan minä voin kirjoittaa, mutta tunnen että\nolen paha ja epäkiitollinen jos sanon rakkaasta Laura-tädistä muuta\nkuin semmoista joka on hyvää. Elisabet-täti on pannut isän kirjat\nlukon taakse ja sanoo etten minä saa niitä ennen kuin kasvan isoksi.\nNiin kuin minä pitäisin niitä huonosti, isä kulta. Täti sanoo että\nminä pidän, kun hän huomasi minun lukiessani panevan hyvin pienen\nlyijykynäpilkun jokaisen kauniin sanan alle. Se ei pilannut kirjaa\npikkustakaan, rakas isä. Jotkut sanoista olivat semmoisia kuin terhen,\nkyynelkarpalo, louhi, häive, noro, hohtaa, päilyy, kirpeä. Ne on kaikki\nminusta kauniita sanoja.\n\n\"Laura-täti antaa minun aina sunnuntaisin lukea omaa Kristityn\nVaellustaan. Minä sanon yhtä isoa mäkeä Ilahduttavaksi Vuoreksi kun se\non niin kaunis.\"\n\n_Kesäkuun 25. p:nä_\n\n\"Rakas isä! Tämän päivän päällä on ollut synkkä varjo. Minä pudotin\nkirkossa rahan. Se piti kauheata elämää. Minusta tuntui kuin kaikki\nolisivat katsoneet minuun. Elisabet-täti oli hyvin harmissaan ja Perry\npudotti vähän sen jälkeen oman rahansa. Perry kertoi minulle kun oli\npäästy kirkosta, että hän pudotti sen tahallaan kun arveli että minun\nolisi sitten parempi olla, mutta ei minun ollut kun minä pelkäsin että\nihmiset luulee että minä olin pudottanut omani uudestaan. Pojat ovat\nkummallisia. Toivottavasti pappi ei kuullut, sillä minä alan pitää\nhänestä. Minä en ole pitänyt hänestä paljon ennen kuin viime tiistaina.\nPapin lapset ovat kaikki poikia ja minusta tuntuu ettei hän oikein\nymmärrä tyttöjä. Pappi kävi Uudessa Kuussa. Laura-täti ja Elisabet-täti\nolivat molemmat poissa ja minä olin yksin keittiössä. Pappi tuli sisään\nja istui Tuhman Töpön päälle, joka makasi keinutuolissa. Ei hän kyllä\nistunut sen vatsalla vaan sen jaloilla ja hännällä. Töpö kiljui mutta\npappi on vähän kuuro eikä kuullut enkä minä uskaltanut sanoa hänelle.\nMutta Jimmy-serkku tuli sisään juuri kun pappi kysyi minulta osaanko\nminä katkismuksen ja sanoi: 'Katkismuksenko? Hyvä mies, kuulkaa tuon\neläinparan vastausta. Nouskaa ylös jos olette kristitty.' Pappi nousi\nsilloin ja sanoi: 'Voi kumminkin, tämähän on merkillistä. Ilmankos minä\nolin tuntevinani jonkin liikkuvan.'\n\n\"Kun pappi herkesi kyselemästä minulta, niin minä ajattelin että nyt\noli minun vuoroni kysyä muutamia asioita joita olen tahtonut tietää\nmonta vuotta. Minä kysyin papilta luuliko hän että Jumala välittää\nkovin paljon kaikista pikkuasioista mitä minä olen tehnyt ja pääsevätkö\nminun kissani taivaaseen. Pappi sanoi että toivottavasti minä en\nkoskaan tee semmoista mikä on väärin ja ettei eläimillä ole sielua. Ja\nsitten minä kysyin miksei pidä panna uutta viiniä vanhoihin pulloihin,\nElisabet-täti panee kotiviininsä vanhoihin pulloihin ja ne on aivan\nyhtä hyviä kuin uudetkin. Pappi selitti hyvin ystävällisesti että\nRaamatun leilit olivat nahasta ja nahka lahoaa vanhana.\n\n\"Sitten minä sanoin että minun mieltäni vaivaa se kun minä tiedän,\nettä minun pitäisi rakastaa Jumalaa enemmän kuin mitään muuta, mutta\non asioita joita minä rakastan enemmän kuin Jumalaa. Hän kysyi: 'Mitä\nasioita?' ja minä sanoin: 'Kukkia ja tähtiä ja Tuulen tyttöä ja Kolmea\nprinsessaa ja muita.' Pappi hymyili ja sanoi: 'Mutta nehän ovat osa\nJumalasta, Emilia -- kaikki mikä on kaunista.' Ja yhtäkkiä minä aloin\npitää hänestä kovasti enkä enää ollut yhtään ujo. Viime sunnuntaina\nhän saarnasi taivaasta. Se tuntui ikävältä paikalta. Mutta kirkko on\nminusta mielenkiintoinen. Elisabet-täti ja Laura-täti lukevat aina\nRaamattua ennen kuin Jumalan palvelus alkaa mutta minusta on hauskaa\nkatsella ympärilleni kaikkia ihmisiä ja miettiä mitä ne mahtavat\najatella. On hauska kuulla silkkihameiden kahisevan kun ihmiset\nkulkevat paikoilleen. Turnyyrit ovat kovasti muodissa nyt mutta\nElisabet ei tahdo pitää semmoista. Ja minä luulen että Elisabet-täti\nnäyttäisi hullunkuriselta jos hänellä olisi turnyyri. Laura-tädillä on\naivan pikkuinen. -- Sinun rakas tyttäresi\n\nEmilia B. Starr\n\nJ.K. Isä kulta, minusta on ihanaa kirjoittaa sinulle. Mutta voi kun\nminä en koskaan saa vastausta.\n\nE.B.S.\"\n\n\n\n\n18.\n\nISÄ CASSIDY\n\n\nUudessa Kuussa vallitsi hämmästys ja suru. Kaikki olivat\nepätoivoissaan. Laura-täti itki. Elisabet-täti oli niin kärttyinen,\nettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen. Jimmy-serkku oli kuin\npäästään pyörällä eikä Emilia enää iltaisin vuoteessa vaivannut\nmieltään Ilsen äidillä ja Silas Leen katuvalla aaveella, sillä hänen\najatuksensa täytti tämä uusi huoli.\n\nKaikki oli saanut alkunsa siitä, että Emilia oli Uuden Kuun\nvihaperinnöstä välittämättä käynyt Korkean Johnin luona, eikä\nElisabet-täti suinkaan säästellyt sanojaan puhuessaan asiasta. Ellei\nhän, Emilia Byrd Starr, olisi koskaan mennyt Korkean Johnin luo, ei\nhän olisi tullut syöneeksi sitä isoa makeaa omenaa; ja ellei hän olisi\nsyönyt sitä omenaa, ei Korkea John olisi tehnyt hänelle kujettaan; ja\nellei John olisi tehnyt tuota kujetta, ei Elisabet-täti olisi mennyt\nsanomaan hänelle noita karvaita murraymaisia totuuksia; ja ellei\nElisabet-täti olisi sanonut noita karvaita totuuksia, ei John olisi\nkimmastunut, ja ellei John olisi halunnut kostaa, ei hänen korkeaan\npäähänsä koskaan olisi juolahtanut ajatus tuon kauniin metsikön\nkaatamisesta, joka kasvoi Uuden Kuun pohjoispuolella.\n\nSillä siihen tämä 'satu-meni-saunaan' -tarina oli lopulta vienyt.\nKorkea John oli ilmoittanut julkisesti Blair Waterin sepän pajassa\naikovansa heti elonkorjuun jälkeen kaataa koko metsikön jokaista\npuuta ja pensasta myöten. Uutinen toimitettiin kiireen kaupalla\nUuteen Kuuhun, ja siellä se kuohutti asukkaita niin, ettei moista\nkiihtymystilaa ollut koettu vuosikausiin. Tuntui kuin tulossa olisi\näkillinen tuho. Elisabet ja Laura eivät olleet uskoa koko asiaa. Tuo\nkorkea ja tiheä kuusi- ja lehtipuumetsikkö oli ammoisista ajoista ollut\nUuden Kuun suojana; talolla oli siihen siveellinen oikeus. Ei edes\nKorkea John Sullivan uskaltaisi kaataa sitä. Mutta Korkea John oli\nhuolestuttavan kuuluisa siitä, että hän teki mitä lupasi; se kuului\nhänen korkeuteensa; ja jos hän tekisi -- jos hän tekisi --\n\n-- Uusi Kuu menee aivan pilalle, vaikeroi Laura-täti. -- Se näyttää\nkamalalta ... sen koko kauneus on mennyttä, ja me jäämme pohjoistuulen\nja myrskyn armoille -- me joilla on aina ollut suojaisaa ja lämmintä.\nJa Jimmy-serkun puutarhakin menee pilalle.\n\n-- Se siitä tuli, kun Emilia tuotiin tänne, sanoi Elisabet-täti.\nOli julmaa sanoa niin, julmaa ja kohtuutonta, sillä Elisabet-tädin\noma terävä kieli oli aivan yhtä suurena syynä onnettomuuteen kuin\nEmilia. Mutta hän sanoi niin, ja sanat pistivät Emilian sydämeen niin\nkipeästi, ettei arpi parantunut vuosikausiin. Eikä Emilia-parka olisi\nmielestään tarvinnut lisää kiviä kuormaansa. Hän oli muutenkin niin\nmurtunut, ettei voinut syödä eikä nukkua. Kiukustaan ja mielipahastaan\nhuolimatta Elisabet Murray kyllä nukkui yönsä makeasti, mutta Emilia\nmakasi pimeässä hänen vieressään uskaltamatta edes liikkua tai\nkäännähtää, eivätkä poskille äänettömästi valuvat kyynelet huojentaneet\nhänen murtuvaa sydäntään. Sillä Emilia arveli, että hänen sydämensä\noli murtumaisillaan; ei kukaan ihminen voisi kauan kestää tällaista\nkärsimystä.\n\nEmilia oli asunut Uudessa Kuussa jo niin pitkän aikaa, että talo oli\ntullut hänelle hyvin läheiseksi. Hän rakasti sitä aivan kuin olisi\nelänyt siellä ikänsä, rakasti jokaista kiveä, puuta ja ruohon lehteä,\njokaista vanhan keittiönlattian naulaa, sammalpatjaa, joka vihersi\nmaitokamarin katolla, ja vanhan hedelmäpuutarhan akileijoja. Ja rakasti\nUuden Kuun historian jokaista 'perimätietoa'.\n\nEmilia oli epätoivoinen ajatellessaan, että talo nyt menettäisi suuren\nosan kauneuttaan. Ja Jimmy-serkun puutarhakin tuhoutuisi! Emilia\nrakasti sitä miltei yhtä paljon kuin Jimmy itse; Jimmy-serkun suurin\nylpeyshän oli, että hän sai siellä menestymään kasveja ja pensaita,\njotka eivät olisi kestäneet talvea missään muualla Prinssi Edvardin\nsaarella. Mutta menetettyään pohjoisenpuoleisen suojansa ne kuolisivat.\nJa koko kaunis metsikkö kaadettaisiin! Tämän, Eilis- ja Huomispäivän\ntiet katoaisivat, ja se pikku leikkihuone, jossa Emilia oli Ilsen\nkanssa viettänyt ihania hetkiä, hävitettäisiin. Koko tuo suloinen,\nsalainen paikka revittäisiin hänen elämästään yhdellä katalalla iskulla.\n\nVoi, Korkea John oli harkinnut hyvin kostonsa! Milloin isku tulisi?\nJoka aamu Emilia kuunteli surkeana keittiön hiekkakivikynnyksellä,\nkuuluisiko kirveen iskuja kirkkaassa syyskuun ilmassa. Joka ilta\nkoulusta palatessaan hän pelkäsi näkevänsä hävitystyön alkaneen. Hän\nlaihtui ja tuli kalpeaksi. Toisinaan hänestä jo tuntui, ettei jaksaisi\nelää kauemmin. Joka päivä Elisabet-täti sanoi jotakin, joka lisäsi\nhänen syyllisyydentuntoaan, ja Emilia alkoi olla sairaalloisen herkkä\ntässä asiassa. Hän melkein toivoi, että Korkea John tekisi työnsä pian.\nJos olisi voinut vähänkään toivoa siitä olevan apua, Emilia olisi\nniellyt ylpeytensä ja ryöminyt polvillaan Korkean Johnin luo pyytämään\narmoa. Mutta ei siitä varmaankaan olisi ollut apua. Kaikki jotka olivat\ntavanneet Korkean Johnin, vakuuttivat hänen olevan asiassa katkeran\npäättäväinen.\n\nToiset olivat mielissään siitä, että Uuden Kuun ylpeys ja arvo saisi\nmoisen kolahduksen; toiset taas pitivät Korkean Johnin menettelyä\nhalpamaisena ja törkeänä. Mutta siitä olivat kaikki yhtä mieltä, että\nnäin siinä kävisi ennemmin tai myöhemmin; ihme ettei Korkea John ollut\ntarttunut kirveeseen jo vuosia sitten. Hänhän oli vihannut Elisabet\nMurraya jo kouluaikoina, jolloin Elisabetin terävä kieli oli säälimättä\nhäntä pistellyt.\n\nEräänä päivänä Emilia istui Blair Waterin rannalla itkemässä. Hänet\noli lähetetty leikkaamaan lakastuneita kukkia ruusupensaista, joita\nkasvoi isoäidin haudalla; työ oli tehty mutta hän ei jaksanut palata\nkotiin, sillä Elisabet-täti oli niin onnettomassa mielentilassa, että\nteki talon elämän sietämättömäksi. Perry oli kertonut Korkean Johnin\nsanoneen edellisenä päivänä sepän luona, että maanantaiaamuna hän aikoi\nryhtyä kaatamaan metsikköään.\n\n-- Minä en kestä sitä, nyyhkytti Emilia ruusupensaille.\n\nMuutama myöhäinen ruusu nyökkäsi hänelle nuppuaan; syyskuun aurinko\npaistoi lempeänä ja kirkkaana, ja aallot loiskuivat hiljaa vihantaa\nrantaa vasten.\n\n-- Minä en käsitä, miksi Jumala ei estä Korkeaa Johnia, sanoi Emilia\nkiihkeästi.\n\nTeddy tuli vihellellen haan läpi. Hän hyppäsi hautausmaan aidan yli\nja keikautti laihan ruumiinsa epäkunnioittavasti isoisän isoäidin\nlaakealle hautakivelle, juuri siihen paikkaan missä oli teksti: \"Tähän\nminä jään.\"\n\n-- Mikä hätänä? hän kysyi.\n\n-- Kaikki hätänä, vastasi Emilia hieman ynseästi. Oli sopimatonta,\nettä Teddy näytti niin iloiselta. Emilia oli tottunut saamaan häneltä\nosakseen enemmän myötätuntoa, ja häntä harmitti, kun poika ei nyt\nvälittänyt hänen murheestaan. -- Et taida tietääkään, että Korkea John\nrupeaa maanantaina kaatamaan metsikköä?\n\nTeddy nyökkäsi.\n\n-- Tiedän, Ilse kertoi. Mutta kuules, minä olen ajatellut erästä\nasiaa. Korkea John ei varmaan uskaltaisi kaataa sitä metsää, jos pappi\nkieltäisi.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Eikös katolisten pidä aina tehdä täsmälleen niin kuin papit käskevät?\n\n-- En minä tiedä. En minä tiedä niistä mitään. Me olemme presbyteerejä.\n\n-- Jos sinun Elisabet-tätisi menisi White Crossiin isä Cassidyn luo ja\npyytäisi häntä estämään Korkean Johnin aikeet, siitä olisi ehkä apua,\narveli Teddy.\n\n-- Siihen ei Elisabet-täti koskaan suostuisi, sanoi Emilia. -- Siitä\nminä olen varma. Hän on liian ylpeä.\n\n-- Eikö edes metsikön takia?\n\n-- Ei edes sen vuoksi.\n\n-- Sitten asialle ei kai mahda mitään, sanoi Teddy masentuneena. --\nKatsos mitä minä olen piirtänyt. Tuossa on Korkea John kiirastulessa,\nja kolme pikkupirua pistelee häntä punahehkuvilla tadikoilla. Minä\nnappasin sen eräästä äidin kirjasta -- se oli kai Danten \"Helvetti\" --\nmutta minä panin Korkean Johnin sen kirjassa olevan miehen tilalle.\nSinä saat sen.\n\n-- En minä tahdo sitä.\n\nEmilia oikaisi säärensä ja nousi. Hän oli jo sivuuttanut sen vaiheen,\njolloin mielikuva Korkean Johnin kiduttamisesta saattoi lohduttaa\nhäntä. Mutta häneen oli iskenyt ajatus - uhkarohkea, henkeä salpaava\najatus.\n\n-- Minun täytyy nyt mennä kotiin, Teddy, on illallisen aika. Teddy\npisti taskuun hylätyn piirroksensa, joka oli oikeastaan melkoinen\ntaideteos, vaikkei kumpikaan lapsista sitä tiennyt: Korkean Johnin\ntuskaisa ilme lystikkään pikku pirun pistellessä häntä tadikolla olisi\nsaanut monen kehittyneenkin taiteilijan ihmetyksen valtaan. Teddy lähti\nkotiin ja oli niin kuohuksissaan Emilian murheesta, että hän lisäsi\nvielä muutamia piruja kiusaamaan Korkeaa Johnia ja pidensi tadikkojen\npiikkejä tuntuvasti.\n\nEmilia lähti kotiin päättävät poimut suupielissään. Hän söi illallista\nsen verran kuin saattoi -- paljon hän ei voinut, sillä Elisabet-tädin\nilme vei häneltä viimeisenkin ruokahalun -- ja hiipi sitten ulos\netuoven kautta. Jimmy-serkku ahersi puutarhassa mutta ei huutanut\nhänelle. Jimmy-serkku oli nykyään aina alakuloinen.\n\nEmilia seisahtui hetkeksi kuistille katselemaan Korkean Johnin\nmetsikköä -- vihantarintaista, huojuvaa, ihanaa. Olisiko sen paikalla\nmaanantai-iltana vain raiskattu kantoerämaa? Tuo ajatus haihdutti\nkaiken pelon ja epäröinnin, ja Emilia lähti reippaasti liikkeelle.\nPortailta hän kääntyi vasemmalle edessään punainen, salaperäinen tie,\njoka kohosi Ilahduttavan vuoren rinteelle. Emilia ei koskaan ennen\nollut kulkenut sitä tietä. Se vei suoraan White Crossiin. Emilia oli\nmenossa pappilaan isä Cassidyn puheille.\n\nWhite Crossiin oli Uudesta Kuusta kaksi mailia, mutta silti matka\nloppui Emilian mielestä liian lyhyeen, sillä hän pelkäsi sitä mikä\nodotti häntä taipaleen päässä. Hän oli koettanut miettiä mitä sanoisi\nja kuinka sen sanoisi; mutta kekseliäisyydestä ei tahtonut olla tällä\nkertaa apua. Hän ei tiennyt mitään katolisista papeista eikä voinut\nkuvitella, miten heitä puhuteltiin. Entä jos isä Cassidy suuttuisi\nhänen rohkeudestaan? Ehkä tämä olikin aivan ennen kuulumattoman\nröyhkeätä. Ja luultavasti siitä ei olisi mitään hyötyä. Tuskinpa\nisä Cassidy suostuisi sekaantumaan Korkean Johnin asioihin, sillä\nJohn oli kunnon katolilainen, kun taas hän, Emilia, oli isä Cassidyn\nmielestä harhaoppinen. Mutta vaikka Emilia oli peloissaan ja surkean\nhermostunut, ei hänen päähänsäkään juolahtanut kääntyä takaisin. Kunpa\nhän olisi vain huomannut panna kaulaansa venetsialaiset helmensä. Ne\nolisivat ehkä tehneet vaikutuksen isä Cassidyyn.\n\nVaikka Emilia ei ollut koskaan käynyt White Crossissa, hän tunsi\npappilan heti kun se tuli näkyviin; se oli kaunis, puiden varjostama\nrakennus. Se oli lähellä isoa valkoista kappelia, jonka tornin\nhuipussa oli kullattu risti ja kulmissa neljä kullattua enkeliä,\nkukin oman pienen torninsa päässä. Emilian mielestä ne kimalsivat\nkauniisti laskevan auringon valossa; hän toivoi, että Blair Waterinkin\nkoruttoman valkoisen kirkon katolla olisi ollut enkeleitä. Kummallista,\nmiksi kaikki enkelit olivat joutuneet katolilaisille. Mutta nyt\nei ollut aikaa aprikoida sitä, sillä ovi aukeni ja soma pieni\npalvelustyttö katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Onko ... isä Cassidy ... kotona? kysyi Emilia jokseenkin epävarmasti.\n\n-- On.\n\n-- Saanko minä ... puhua ... hänen kanssaan?\n\n-- Tule sisään, sanoi tyttö. Ilmeisesti isä Cassidyä ei ollut lainkaan\nvaikeata tavata. Ei mitään salaperäisiä menoja, niin kuin Emilia oli\npuolittain odottanut -- siinä tapauksessa, että hän yleensä pääsisi isä\nCassidyn puheille.\n\nEmilia vietiin huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, ja\nhän jäi odottamaan; tyttö lähti hakemaan isä Cassidyä, jonka hän sanoi\nolevan puutarhatöissä. Se kuulosti perin kotoiselta ja rohkaisevalta.\nIsä Cassidy ei voinut olla aivan hirmuinen, koska teki puutarhatöitä.\n\nEmilia katsoi uteliaana ympärilleen. Huone oli hyvin sievä: mukavat\nnojatuolit, tauluja ja kukkia. Ei mitään pelottavaa tai salaperäistä\nmissään -- lukuun ottamatta valtavaa mustaa kissaa, joka istui\nkirjakaapin päällä. Se oli todella jättiläismäinen eläin. Emilia\npiti kissoista ja oli aina viihtynyt niiden parissa. Mutta tämmöistä\nkissaa hän ei ollut nähnyt milloinkaan. Se oli niin komea ja sen\nkullanvärisissä silmissä, jotka loistivat kuin jalokivet sen\nmustasta samettinaamasta, oli niin ylhäinen ilme, ettei se tuntunut\nlainkaan kuuluvan samaan lajiin kuin pienet pehmeät ja hyväiltävät\nkissanpoikaset. Äskeinen pelko sai Emilian taas valtaansa.\n\nMutta sitten isä Cassidy astui huoneeseen hyvin ystävällinen hymy\nhuulillaan. Emilia punnitsi hänet avoimella, kiinteällä katseellaan\nkuten hänen tapanaan oli ja tiesi samalla, ettei hän ikipäivinä\npelkäisi isä Cassidyä. Tämä oli iso mies, leveäharteinen, silmät\nruskeat, hiukset samoin; ja hänen kasvonsa olivat niin päivettyneet,\nettä nekin olivat aivan ruskeat. Emilian mielestä hän oli kuin iso\npähkinä -- -iso, ruskea ja terve pähkinä.\n\nIsä Cassidy katsoi tyttöön puristaessaan hänen kättään. Emilia\noli tällä hetkellä hyvin suloisen näköinen; hänen poskensa olivat\njännityksestä ruusunpunaiset, musta tukka loisti auringonpaisteessa,\nsilmät olivat tummat ja läpikuultavat. Mutta hänen korvansa ne saivat\nisä Cassidyn kumartumaan ja katsomaan.\n\n-- Hänellä on suipot korvat, isä Cassidy sanoi äkkiä kiihtyneesti\nkuiskaten. -- Suipot korvat! Minä tiesin paikalla kun näin hänet, että\nhän tuli suoraan keijujen valtakunnasta. Käy istumaan, keiju -- mikäli\nkeijut ylipäänsä istuvat -- käy istumaan ja kerro minulle uusimmat\nkuulumiset Titanian hovista.\n\nEmilia tunsi nyt kotoisen maan jalkainsa alla. Isä Cassidy puhui hänen\nkieltään ja puhui sitä pehmeällä, matalalla äänellä, pyöritellen\ntavuja niin sulavasti kuin aito irlantilaiselta saattoi odottaakin.\nMutta Emilia pudisti päätään hieman surullisesti. Ei hän voinut ruveta\nesiintymään sinipiikain valtiattaren lähettiläänä, kun hänen mieltään\npainoi velvollisuuden raskas taakka.\n\n-- Minä olen vain Emilia Starr Uudesta Kuusta, hän sanoi ja hengähti\nsitten syvään muistaessaan, ettei tässä saanut tapahtua mitään petosta,\nei mitään purjehtimista väärällä lipulla. -- Ja minä olen protestantti.\n\n-- Sangen soma pikku protestantti oletkin, sanoi isä Cassidy.\n\n-- Mutta hieman pettynyt minä kyllä olen. Protestantteja täällä on\nkuinka paljon tahansa -- niitä aivan kuhisee metsissä -- mutta siitä on\nsata vuotta, kun viimeinen keiju kävi luonani.\n\nEmilia katsoi häneen pitkään. Isä Cassidy ei varmaankaan voinut\nolla sadan vuoden ikäinen. Hän ei näyttänyt paljon viittäkymmentä\nvanhemmalta. Mutta ehkä katoliset papit elivät kauemmin kuin muut\nihmiset. Emilia ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut ja siksi hän\nhuomautti hiukan vaisusti:\n\n-- Teillä näkyy olevan kissa.\n\n-- Erehdys. Isä Cassidy pudisti päätään ja voihkaisi synkästi. --\nKissalla on minut.\n\nEmilia ei yrittänytkään enää ymmärtää isä Cassidyä. Tämä oli herttainen\nmutta käsittämätön. Emilia päätti jättää hänet silleen. Sitä paitsi\nhänen täytyi esittää asiansa.\n\n-- Te olette jonkinlainen kirkkoherra, eikö niin? hän kysyi arasti.\nHän ei tiennyt, pitikö isä Cassidy siitä, että häntä sanottiin\nkirkkoherraksi.\n\n-- Jonkinlainen kyllä, myönsi kirkonmies herttaisesti. -- Ja näetkös,\nkun kirkkoherrat ja muut papit eivät voi itse kirota, heidän täytyy\npitää kissaa sitä varten. Minä en ole koskaan nähnyt kissaa, joka olisi\nosannut kirota niin mehevästi ja tepsivästi kuin Bai.\n\n-- Sekö sen nimi on? kysyi Emilia katsellen hieman pelokkaasti mustaa\nkissaa. Tuntui vähän ilkeältä pohtia sen asioita näin aivan sen nokan\nedessä.\n\n-- Itse se sanoo itseään siksi. Äitini ei pidä Baista, kun se varastaa\nkermaa. Minä taas vähät välitän kermasta, mutta en voi sietää sen\nilmettä, kun se jälkeenpäin nuolee suupieliään. Bai, me olemme saaneet\nvieraaksemme keijun.\n\nBai iski Emilialle hävyttömästi silmää.\n\n-- Onko sinulla vähääkään aavistusta siitä, mitä kissojen päässä\nliikkuu?\n\nKuinka kummia kysymyksiä isä Cassidy teki. Emiliasta tuntui, että hän\nolisi pitänyt noista kysymyksistä, ellei olisi ollut niin huolissaan.\nÄkkiä isä Cassidy nojautui pöydän yli ja sanoi:\n\n-- No, sanopas nyt mikä sinua vaivaa?\n\n-- Minä olen hirveän onneton, sanoi Emilia surkeasti.\n\n-- Niitä on paljon, onnettomia. Kaikki ihmiset ovat ajoittain\nonnettomia. Mutta sellaisten olentojen, joilla on suipot korvat, ei\npitäisi olla onnettomia. Se kuuluu kuolevaisille.\n\n-- Voi, hyvä -- Emilia mietti, miksi häntä sanoisi. Loukkaantuisiko\nhän, jos protestantti sanoisi häntä 'isäksi'? Mutta hänen täytyi\nyrittää -- hyvä isä Cassidy, minulla on kauhea suru, ja minä olen\ntullut pyytämään teiltä suurta hyvää työtä.\n\n-- Kerro minulle koko juttu, kehotti isä Cassidy herttaisesti. Emilia\nkertoi hänelle koko jutun alusta loppuun: hän kuvasi Murrayin ja\nSullivanien vanhaa sukuvihaa ja ystävyyttä, joka oli syntynyt hänen\nja Korkean Johnin välille; hän teki selkoa isosta omenasta, sen\nonnettomista seurauksista ja Korkean Johnin kostosta. Bai ja isä\nCassidy kuuntelivat yhtä vakavina kumpikin, kunnes hän oli lopettanut.\nSitten Bai iski hänelle silmää, mutta isä Cassidy painoi sormenpäänsä\nvastakkain.\n\n-- Hm, hän sanoi.\n\n-- Hm, hän sanoi uudelleen. -- Ja sinä tahdot, että minä estäisin tuon\nhäpeällisen aikeen?\n\n-- Jos vain voisitte, sanoi Emilia. -- Voi, olisi ihmeellistä, jos te\nvoisitte. Tahtoisitteko ... tahtoisitteko te?\n\nIsä Cassidy sovitti sormenpäitään yhteen vielä huolellisemmin.\n\n-- Pelkään etten voi vedota avainten mahtiin estääkseni Korkeata Johnia\nmenettelemästä laillisen omaisuutensa suhteen niin kuin hän tahtoo,\neikö niin, keiju?\n\nEmilia ei ymmärtänyt puhetta avaimista, mutta sen hän käsitti, ettei\nisä Cassidy suostunut käyttämään kirkon valtaa Korkeata Johnia vastaan.\nEi siis ollut toivoa. Emilia ei voinut estää pettymyksen kyyneliä\nnousemasta silmiinsä.\n\n-- Oh, mitä nyt, keiju, älä itke, rukoili isä Cassidy. -- Eivät keijut\nkoskaan itke -- eivät he osaa itkeä. Sano sinä vain olevasi Uudesta\nKuusta ja kuuluvasi mihin kirkkokuntaan tahansa, todellisuudessa sinä\nkuitenkin olet kotoisin sinipiikojen maailmasta. Ja juuri siitä syystä\nminun täytyy pelastaa sinulle kallis pikku metsikkösi.\n\nEmilia katsoi häneen silmät suurina.\n\n-- Eiköhän asia järjesty, jatkoi isä Cassidy. -- Minä arvelen, että jos\nminä menen Korkean Johnin luo ja puhun hänen kanssaan oikein kauniisti,\nniin saan hänet tulemaan järkiinsä. Me olemme, Korkea John ja minä,\nhyvin hyvät ystävät. Hän on mukava mies, jos häntä lähestyy oikealla\ntavalla. Kyllä minä saan hänet käsittämään, ettei kukaan kunniallinen\nirlantilainen ryhdy vainoamaan naista ja ettei kukaan järkevä ihminen\npelkästä kostonhalusta rupea hävittämään moisia kauniita puita, joiden\nkasvamiseen on kulunut puoli vuosisataa ja joita mikään ei voi korvata.\nNiinpä niin, Uuden Kuun Emilia, luullakseni voimme pitää sovittuna\nasiana, ettei teidän metsikköänne kaadeta.\n\nEmilia riemastui äkkiä sanomattomasti. Hän luotti täydellisesti isä\nCassidyyn. Hän oli varma, että isä Cassidy saattoi kietaista Korkean\nJohnin pikkusormensa ympäri.\n\n-- Voi, minä en voi koskaan kiittää teitä kylliksi, hän sanoi vakavasti.\n\n-- Se on totta, niin että älä hukkaa sanoja. Mutta sanopa nyt minulle,\nonko teitä enemmän, tarkoitan samanlaisia kuin sinä. Ja kuinka vanha\nsinä itse olet?\n\n-- Minä olen kahdentoista eikä minulla ole veljiä eikä sisaria. Ja nyt\nminun kai olisi parasta lähteä kotiin.\n\n-- Ei ennen kuin olet saanut kupin teetä.\n\n-- Voi, kiitos, mutta minä söin lähtiessäni.\n\n-- Kaksi tuntia sitten, ja sen jälkeen olet kävellyt kaksi mailia. Älä\nlainkaan vastustele. Ikävä kyllä minulla ei ole nektaria eikä ambrosiaa\n-- sellaista ruokaa keijukaisille pitäisi olla -- mutta minun äitini\ntekee parempaa luumukakkua kuin kukaan toinen mummo koko Prinssi\nEdvardin saarella. Odotahan tässä hiukan. Älä pelkää Baita. Se syö\nkyllä joskus mureita pikku protestantteja, mutta sinipiikoihin se ei\nkoske milloinkaan.\n\nKun isä Cassidy palasi, seurasi hänen äitinsä häntä kantaen tarjotinta.\nEmilia oli odottanut, että hänkin olisi iso ja ruskea, mutta hän olikin\npienen pieni nainen, hiukset lumivalkoiset ja silkinhienot, silmät\nsiniset ja lempeät ja poskilla hento puna.\n\n-- Eikös vain olekin viehättävä pikku äiti? kysyi isä Cassidy\nkuiskaten. -- Hänessä on jotain omituista. Olen nähnyt hänen lähtevän\nkesken siivouksen metsään ja viipyvän siellä koko iltapäivän. Minä\nmelkein luulen, että hänelläkin on jotain puuhaa keijujen kanssa.\n\nRouva Cassidy hymyili, suuteli Emiliaa poskelle ja sanoi, että hänen\ntäytyi kiiruhtaa heti takaisin säilykkeidensä ääreen, ja niin hän\nsipsutti pois.\n\n-- Nyt, keijuseni, istu siinä kauniisti ja ole ihminen kymmenen\nminuuttia, niin jutellaan vähän kaikessa rauhassa.\n\nEmilian oli nälkä -- sitä mieluisaa tunnetta hän ei ollut kokenut\nkahteen viikkoon. Ja rouva Cassidyn luumukakku oli todella hyvää.\n\n-- Mitä sinä nyt ajattelet minusta? kysyi isä Cassidy äkkiä\nhuomatessaan Emilian katselevan häneen aprikoivan näköisenä.\n\nEmilia punastui. Hän oli miettinyt, uskaltaisiko pyytää isä Cassidyltä\nvielä toista palvelusta.\n\n-- Minä ajattelin, että te olette kauhean hyvä, hän vastasi.\n\n-- Niin olenkin, myönsi isä Cassidy. -- Minä olen niin hyvä, että\nlupaan tehdä sen mitä sinä aiot pyytää -- sillä minusta tuntuu, että\nsinulla on vielä jotakin mielessäsi.\n\n-- Minä olen pulassa ja olen ollut koko kesän. Nähkääs -- Emilia puhui\nhyvin tosissaan -- minä olen runoilijatar.\n\n-- Pyhä Miikael! Sepä onkin vakava asia. Mutta en tiedä, voinko\npaljonkaan auttaa sinua. Kuinka kauan sitä on sinulla kestänyt?\n\n-- Teettekö minusta pilkkaa? kysyi Emilia vakavasti.\n\nIsä Cassidy nielaisi kappaleen luumukakkua ja samalla vähän muutakin.\n\n-- Pyhimykset minua siitä varjelkoot. Minä vain hämmästyin. Kun\nminunlaiseni halpa pappi saa samalla kertaa vieraakseen nuoren ladyn\nUudesta Kuusta ja keijun ja runoilijattaren, niin sitä menee vähän\nsekaisin. Ota vielä vähän luumukakkua ja kerro minulle koko juttu.\n\n-- Niin, katsokaas -- minä kirjoitan eeposta.\n\nIsä Cassidy kumartui äkkiä eteenpäin ja nipisti hiukan Emiliaa\nranteesta.\n\n-- Minä vain halusin nähdä, oletko sinä todellinen, hän selitti. --\nNiinkö, no hyvä, sinä kirjoitat eeposta. Jatka. Nyt minä taas voin\nhengittää.\n\n-- Minä aloitin sen viime keväänä. Ensin minä panin sen nimeksi\n\"Valkoinen Valtiatar\", mutta nyt minä olen muuttanut sen\n\"Merenneidoksi\". Eikö se teidänkin mielestänne ole parempi nimi?\n\n-- Paljon parempi.\n\n-- Minulla on kolme laulua valmiina, mutta nyt minä en pääse\npitemmälle, kun tuli asia, jota minä en tiedä enkä voi saada selville.\nSe on kiusannut minua kovasti.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Minun eepokseni, sanoi Emilia mutustaen uutterasti luumukakkua,\nkäsittelee erittäin kaunista ylhäissukuista neitoa, joka pienenä\nvarastettiin oikeilta vanhemmiltaan ja kasvoi halonhakkaajan majassa.\n\n-- Yksi kirjallisuuden seitsemästä perusjuonesta, mutisi isä Cassidy.\n\n-- Mitä?\n\n-- Ei mitään. Vain paha tapa ajatella ääneen. Jatka.\n\n-- Hänellä oli ylhäinen lemmitty, mutta tämän vanhemmat eivät olisi\nsallineet hänen menevän naimisiin halonhakkaajan tyttären kanssa --\n\n-- Toinen niistä seitsemästä juonesta -- suo anteeksi.\n\n-- ... ja lähettivät hänet ristiretkelle Pyhään maahan. Sieltä tuli\nsana, että nuorukainen oli kaatunut, ja silloin Editha -- neidon nimi\noli Editha -- meni luostariin.\n\nEmilia piti pienen tauon syventyäkseen taas luumukakkuun, ja isä\nCassidy jatkoi juonta:\n\n-- Ja silloin hänen rakastettunsa palaakin ilmielävänä, vaikka täynnä\npakanain iskujen arpia, ja neidon syntyperän salaisuus tulee ilmi;\nhänen vanha imettäjänsä tunnustaa sen kuolinvuoteellaan, ja neidon\nkäsivarressa on syntymämerkki, joka todistaa asian.\n\n-- Mistä te tiesitte? huudahti Emilia hämmästyneenä.\n\n-- No, minä arvasin -- minä olen hyvä arvaamaan. Mutta mikä siinä\nsitten hangoittelee vastaan?\n\n-- Minä en tiedä, kuinka saisin neidon pois luostarista, tunnusti\nEmilia. -- Minä arvelin, että te ehkä tietäisitte kuinka se kävisi\npäinsä.\n\nIsä Cassidy sovitteli taas sormiaan.\n\n-- Annahan olla. Tuo juttu, johon sinä olet ryhtynyt, nuori neiti, ei\nole lainkaan helppo. Miten on? Editha ei siis ole mennyt luostariin\nuskonnollisen kutsumuksen takia, vaan koska kuvittelee sydämensä\nmurtuneen. Katolinen kirkko ei pura nunnalupausta vain sillä\nperusteella, että joku sattuu huomaamaan hiukan erehtyneensä. Ei, ei\n-- kyllä meillä pitää olla paremmat syyt. Onko Editha todellisten\nvanhempiensa ainoa lapsi?\n\n-- On.\n\n-- No sitten asia on selvä. Jos hänellä olisi ollut veljiä tai sisaria,\nsinun olisi täytynyt tappaa ne, ja siitä olisi tullut aika sotkua.\nHän on siis jalosukuisen perheen ainoa tytär ja perillinen, ja tämän\nperheen ja toisen jalosukuisen perheen -- rakastetun perheen -- välillä\non vallinnut vuosikausia kestänyt verivaino. Tiedätkö mikä verivaino on?\n\n-- Tietenkin, sanoi Emilia ylenkatseellisesti. -- Mutta kaiken tuon\nminä olen jo sovittanut runoelmaan.\n\n-- Sitä parempi. Vaino on hajottanut valtakunnan kahtia, eikä sitä enää\nvoi parsia ehjäksi muu kuin Capulet'n ja Montaguen sukujen välinen\navioliitto.\n\n-- Eivät ne ole sen nimisiä.\n\n-- Ei se tee mitään. Tämä on valtakunnan asia, jolla on laajalle\nulottuvat seuraukset, ja vetoaminen paaviin on aivan paikallaan. Sinä\nsiis tarvitset -- isä Cassidy nyökkäsi juhlallisesti -- erikoisluvan\nRoomasta.\n\n-- Erikoislupa-sanaa on niin vaikea sovittaa runomittaan, tuumi Emilia.\n\n-- Epäilemättä. Mutta nuoret neidit, jotka haluavat kirjoittaa\nrunoeepoksia ja sijoittaa ne satojen vuosien takaiseen aikaan ja valita\nsankarittaren, jonka uskonto on heille aivan tuntematon, saavat kyllä\nvalmistautua siihen, että edessä on joskus jokin karikin.\n\n-- Kyllä minä sentään taidan saada sen sopimaan, sanoi Emilia\nreippaasti. -- Ja minä olen teille hyvin kiitollinen. Ette voi\naavistaakaan, kuinka suuri huojennus tämä on minulle. Runo tulee nyt\nvalmiiksi muutamassa viikossa. Minä en ole koskenutkaan siihen koko\nkesänä. Eipä silti, minulla onkin ollut aika kiirettä. Ilse Burnley ja\nminä olemme tehneet uutta kieltä.\n\n-- Tehneet -- uutta -- suo anteeksi. Sanoitko sinä kieltä?\n\n-- Sanoin.\n\n-- Mikäs tätä entistä sitten vaivaa? Eikö se kelpaa sinulle?\n\n-- Tietysti. Emme me siitä syystä tee uutta kieltä. Nähkääs,\nJimmy-serkku palkkasi keväällä joukon ranskalaisia poikia istuttamaan\nperunoita. Minunkin täytyi olla apuna ja Ilse tuli minun seurakseni. Ja\nmeitä harmitti mahdottomasti, kun pojat puhuivat ranskaa, josta me emme\nymmärtäneet sanaakaan. He puhuivat sitä vain meidän kiusaksemme. Ilse\nja minä päätimme silloin tehdä ihan uuden kielen. Me olemme päässeet\nsiinä aika pitkälle, ja kun perunan nosto alkaa, me voimme jutella\nkeskenämme eivätkä pojat ymmärrä sanaakaan. Siitäkös tulee hauskaa!\n\n-- Varmasti. Ja kaksi tyttöä näkee niin suuren vaivan, että keksii\nuuden kielen vain nolatakseen muutamia ranskalaisia poikaraukkoja!\nSe käy kyllä yli minun ymmärrykseni, sanoi isä Cassidy avuttomasti.\n-- Ties mitä vielä teette, kun kasvatte suuriksi. Teistä tulee\nvallankumouksellisia. Minä vapisen Kanadan puolesta.\n\n-- Voi, ei siitä ole vaivaa -- hauskaa se on. Ja koulussa kaikki tytöt\novat vallan hurjistuneita, kun kuulevat meidän puhuvan eivätkä ymmärrä.\nMe voimme puhua salaisuuksia kaikkien kuullen.\n\n-- Kun ihmisluonne on sellainen kuin on, minä voin kyllä arvata mistä\nhauskuus tulee. Annas kuulua pieni näyte sitä teidän kieltänne.\n\n-- Nat millan oste dolman bote ta Shrewsbury fernas ta poo litanos,\nsanoi Emilia kielevästi. -- Se merkitsee: \"Ensi kesänä minä menen\nShrewsburyn metsiin poimimaan mansikoita.\" Toissa päivänä välitunnilla\nkiljuin sen Ilselle leikkikentän poikki, ja voi, miten kaikki katsoivat\npitkään! Luultavasti minä osaan pian kirjoittaa runonikin omalla\nkielellämme. Sitten ei Elisabet-täti kykene niitä lukemaan, vaikka\nsattuisi löytämäänkin.\n\n-- Oletko kirjoittanut muitakin runoja kuin eepoksesi?\n\n-- Olen. Mutta vain lyhyitä paloja. Monta tusinaa.\n\n-- Hm. Saisinko minäkin kuulla jonkin niistä?\n\nEmilia tunsi itsensä hyvin imarrelluksi. Miksi hän ei antaisi isä\nCassidyn kuulla rakkaita runojaan.\n\n-- Minä lausun uusimman runoni, hän sanoi selvittäen kurkkuaan. -- Sen\nnimi on \"Iltahaaveita\".\n\nIsä Cassidy kuunteli tarkkaavaisesti. Ensimmäisen säkeistön jälkeen\nhänen ilmeensä muuttui, ja hän alkoi taputella sormenpäitään\nvastakkain. Lopetettuaan Emilia loi silmänsä alas ja odotti vavisten.\nEntä jos isä Cassidy sanoisi, ettei siitä ollut mihinkään? Ei, niin\nepäkohtelias hän ei ollut -- mutta jos hän laskisi siitä leikkiä niin\nkuin eepoksestakin?\n\nIsä Cassidy oli pitkän aikaa hiljaa, ja odotus tuntui Emiliasta\nkauhealta. Hän pelkäsi, ettei isä Cassidy voinut kiittää runoa, mutta\nei tahtonut loukata häntä moittimallakaan. Äkkiä Emiliasta tuntui, että\nhänen \"Iltahaaveensa\" oli pelkkää pötyä, ja hän harmitteli, kuinka\nolikin ollut niin tyhmä, että oli lukenut runon isä Cassidylle.\n\nTietysti runo oli pötyä. Isä Cassidy tiesi sen hyvin. Mutta siitä\nhuolimatta, tuollaisen lapsen kirjoittamaksi -- ja loppusoinnut ja\npoljento olivat moitteettomat -- ja siinä oli yksi säe, yksi ainoa säe\n\"Himmeän kultaisten tähtien valo\" -- ja sen säkeen vuoksi isä Cassidy\näkkiä sanoi:\n\n-- Jatka -- jatka vain runojen kirjoittamista.\n\n-- Tarkoitatteko te --, Emilia veti henkeään.\n\n-- Minä tarkoitan, että vähitellen siitä voi tulla jotakin. Jotakin --\nen tiedä kuinka paljon -- mutta jatka, jatka.\n\nEmilia oli niin onnellinen, että hänen teki mieli itkeä. Se oli\nensimmäinen rohkaiseva sana, jonka kukaan oli hänelle lausunut, lukuun\nottamatta hänen omaa isäänsä, ja isällä voi kai helposti olla liian\nsuuret luulot lapsestaan. Tämä oli toista.\n\n-- Elisabet-täti toruu minua, kun minä kirjoitan runoja, hän sanoi\nmiettivästi. -- Hän sanoo ihmisten luulevan, että minä olen yhtä\nyksinkertainen kuin Jimmy-serkku.\n\n-- Neron tie ei ole koskaan tasainen. Mutta otahan vielä vähän kakkua,\nvain näyttääksesi että sinussa on jotain inhimillistäkin.\n\n-- Ve, merry ti. O del re dolman kosey aman ri sen ritter. Se\nmerkitsee: \"Ei kiitoksia. Minun täytyy lähteä kotiin, ennen kuin tulee\npimeä.\"\n\n-- Minä vien sinut hevosella kotiin.\n\n-- Voi, ei, ei. Te olette hyvin ystävällinen, mutta minä kävelen\nmieluummin. Se on ... erinomaista ruumiinliikuntaa.\n\n-- Mikä merkitsee, sanoi isä Cassidy leikillinen välähdys\nsilmäkulmassaan, että me emme saa ilmaista tätä vanhalle ladylle.\nHyvästi, ja olkoot peilistäsi näkyvät kasvot aina iloiset.\n\nEmilia oli niin onnellinen, ettei kotimatka häntä väsyttänyt. Kun hän\npääsi ison mäen päälle ja katseli sieltä Uutta Kuuta, hänen silmänsä\nolivat tyytyväiset ja hellät. Kuinka kaunis talo oli levätessään\nsiellä vanhojen puiden varjossa. Korkeimpien kuusten latvat piirtyivät\nselvästi iltataivasta vasten; takana kimalsi Blair Water hopeisena\nkuutamossa. Tuulen tyttö oli kääntänyt kokoon lepakonsiipensä,\nhiljaisuus täytti tienoon. Emilia oli varma, että kaikki kääntyisi nyt\nparhain päin. Isä Cassidy pitäisi siitä huolen.\n\n\n\n\n19.\n\nJÄLLEEN YSTÄVIÄ\n\n\nEmilia kuunteli maanantai-aamuna hyvin pelokkaana, mutta Korkean Johnin\nmetsikkö pysyi aivan hiljaisena. Kun hän illalla palasi koulusta,\nKorkea John itse tavoitti hänet rattaillaan ja pysähtyi ensimmäisen\nkerran omenaillan jälkeen puhuttelemaan häntä.\n\n-- Etkö tule kyytiin, Uuden Kuun Emilia-neiti? hän kysäisi suopeasti.\n\nEmilia nousi rattaille tuntien itsensä hiukan vaivautuneeksi. Mutta\nKorkea John näytti hyvin ystävälliseltä hoputtaessaan hevostaan.\n\n-- Vai on Emilia-tyttönen käynyt panemassa isä Cassidyn pään pyörälle?\nhän sanoi. -- \"Herttaisin tytön tipsu, minkä olen koskaan nähnyt\",\nhän sanoi minulle. Tottahan se on, mutta eikö olisi parempi jättää\npappiparat rauhaan.\n\nEmilia katsoi salavihkaa Korkeaan Johniin. Tämä ei näyttänyt\nsuuttuneelta.\n\n-- Ja minut sinä olet saattanut pahempaan kuin pulaan, John jatkoi.\n-- Minä olen yhtä ylpeä kuin kuka tahansa Uuden Kuun väestä, ja\nElisabet-tätisi sanoi koko joukon asioita, jotka jäivät kihelmöimään\nnahkaani. Minulla on monta vanhaa laskua selvittämättä hänen kanssaan,\nja minä aioin kuitata ne kaatamalla metsikön. Ja nyt sinun piti mennä\nja toimittaa pappi niskaani. Enhän minä nyt uskalla katkaista sieltä\nainoatakaan risua viluisen ruumiini lämpimiksi kysymättä paavilta lupaa.\n\n-- Voi herra Sullivan, jätättekö te metsikön rauhaan? kysyi Emilia\nhenkeään pidätellen.\n\n-- Se riippuu kokonaan sinusta, Uuden Kuun Emilia-neiti. Et kai voi\nodottaa, että Korkea John alistuu mihin tahansa. En minä pehmeyteni\ntakia ole saanut nimeäni.\n\n-- Mitä minun pitää tehdä?\n\n-- No ensiksikin minä tahdon, että menneet unohdetaan -- tarkoitan\nsitä omenajuttua. Ja merkiksi siitä sinun pitää käydä silloin tällöin\njuttelemassa minun kanssani niin kuin viime kesänäkin. Suoraan sanoen\nminä olen oikein ikävöinyt sinua -- ja sitä pippuripussia Ilseä.\nHänkään ei ole käynyt kertaakaan sen jälkeen, minä kun hänen mielestään\npitelin sinua pahasti.\n\n-- Kyllä minä käyn, tietysti, myönteli Emilia epäröiden. -- Jos vain\nElisabet-täti päästää.\n\n-- Sano hänelle, että jollei hän päästä, niin metsä menee lakoon\nviimeistä risua myöten. Kyllä hän silloin talttuu. Ja vielä eräs\nasia: sinun täytyy kohteliaasti ja kauniisti pyytää, että minä olisin\nystävällinen ja jättäisin metsikön pystyyn. Jos pyydät oikein sievästi,\nen ikinä koske ainoaankaan puuhun. Muuten se kaatuu, sanoipa pappi mitä\ntahansa.\n\nEmilia pani kätensä ristiin, katsoi Korkeaan Johniin silmäripsiensä\nlomitse ja hymyili niin lempeästi ja lumoavasti kuin taisi.\n\n-- Hyvä herra Korkea John, hän pyysi, suostuisitteko jättämään\npaikoilleen sen kauniin metsän, josta minä pidän tavattomasti?\n\nKorkea John tempaisi päästään vanhan lutistuneen huopahattunsa.\n\n-- Tietysti minä suostun. Oikea irlantilainen tekee aina mitä nainen\nhäneltä pyytää. Se se onkin vienyt meidät perikatoon. Me olemme\nhameväen armoilla. Jos olisit tullut aikaisemmin pyytämään, sinun ei\nolisi tarvinnut kävellä White Crossiin. Mutta muista pitää sopimuksen\nmuutkin kohdat. Punaiset ovat kypsiä ja pilkulliset kypsyvät pian -- ja\nkaikki rotat ovat juosseet tipo tiehensä.\n\nEmilia lensi tuulispäänä Uuden Kuun keittiöön.\n\n-- Elisabet-täti, Korkea John ei hakkaakaan metsää, hän sanoi sen\nitse minulle. Mutta minun täytyy joskus käydä hänen luonaan ... ellei\nsinulla ole mitään sitä vastaan.\n\n-- Et kai sinä paljon välittäisi, vaikka minulla olisikin, sanoi\nElisabet-täti. Mutta hänen äänensä ei ollut yhtä tuima kuin\ntavallisesti. Hän ei halunnut tunnustaa, kuinka suuren huojennuksen\nEmilian sanoma hänelle tuotti, mutta se pehmensi melkoisesti hänen\nkäytöstään. -- Täällä on sinulle kirje. Minä tahdon tietää, mitä se\nmerkitsee.\n\nEmilia otti kirjeen. Ensimmäisen kerran posti toi hänelle oikean\nkirjeen, ja hän aivan värisi ilosta. Se oli voimakkaalla käsialalla\nkirjoitettu ja osoitettu \"neiti Emilia Starrille, Blair Waterin Uuteen\nKuuhun\". Mutta...\n\n-- Täti on avannut sen, Emilia huudahti närkästyneenä.\n\n-- Tietysti. Älä luulekaan, että sinä saat ottaa vastaan kirjeitä,\njoita minä en saa lukea. Minä tahdon tietää, miksi isä Cassidy\nkirjoittaa sinulle -- ja kirjoittaa semmoista roskaa?\n\n-- Minä kävin hänen luonaan lauantaina, tunnusti Emilia-, hän älysi,\nettä salaisuus oli päässyt livahtamaan. -- Ja minä pyysin, eikö hän\nvoisi estää Korkeaa Johnia hakkaamasta metsikköään.\n\n-- Emilia Byrd -- Starr!\n\n-- Minä sanoin hänelle, että minä olen protestantti, huudahti Emilia.\n-- Hän tietää sen. Ja hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin.\nMinä pidän enemmän hänestä kuin herra Daresta.\n\nElisabet-täti mykistyi. Hän ei oikein keksinyt mitä olisi voinut sanoa.\nSitä paitsi -- metsikköä ei kaadettaisi. Hyvien uutisten tuojalle\nannetaan paljon anteeksi. Hän tyytyi vain luomaan Emiliaan pitkän\nkatseen, mutta tyttö oli liian onnellinen ja kiihdyksissä välittääkseen\nkatseista. Hän vei kirjeensä ullakolle ikkunakomeroon ja ihaili hetken\npostimerkkiä ja päällekirjoitusta, ennen kuin otti kirjeen kuoresta.\n\n\"Sinä helmi kaikkien Emiliain joukossa\", kirjoitti isä Cassidy.\n\"Minä olen puhunut Korkean ystävämme kanssa ja olen varma, että tuo\nkeijukaismaan vihanta vartioasema säilyy ja odottaa sinua kuutamoöinä.\nMinä tiedän sinun tanssivan siellä kuun valossa silloin kun muut\nkuolevaiset kuorsaavat vuoteissaan. Luullakseni sinun täytyy muodon\nvuoksi pyytää Korkeata Johnia säästämään ne puut, mutta saatpa\nnähdä, että hän on hyvin järkevä. Kaikki riippuu siitä, kuinka asia\ntoimitetaan ja missä vaiheessa kuu on. Miten menestyvät eepos ja kieli?\nToivottavasti 'Merenneidon' päästäminen valasta ei tuota vaikeuksia.\nPysy edelleenkin kaikkien hyvien keijujen ystävänä ja muistele myös\nihailevaa ystävääsi\n\nJames Cassidyä.\n\nJ.K. Bai lähettää terveisiä. Mikä on 'kissa' teidän kielellänne?\nTuskinpa keksitte kissamaisempaa sanaa kuin 'kissa', vai mitä?\"\n\nKorkea John levitti kaikkialla juttua siitä, että Emilia oli vedonnut\nisä Cassidyyn. Hän piti sitä itseensä kohdistuneena kujeena ja nautti\nsiitä kovasti. Rhoda Stuart sanoi aina tienneensä, että Emilia Starr\noli röyhkeä olento, ja neiti Brownell sanoi, ettei hän hämmästyisi enää\nmistään mitä Emilia Starr teki, ja tohtori Burnley sanoi häntä pikku\npeijakkaaksi ihailevammin kuin koskaan, ja Perry sanoi, että hänellä\noli sisua, ja Teddy otti osansa kunniasta, koska oli keksinyt keinon,\nja Elisabet-täti kesti kaiken, ja Laura-täti arveli, että hullumminkin\nolisi voinut käydä. Mutta Jimmy-serkun sanat tekivät Emilian hyvin\niloiseksi.\n\n-- Se olisi tuhonnut puutarhan ja murtanut sydämeni, Emilia, Jimmy\ntunnusti. -- Sinä olet kunnon tyttö, kun estit sen.\n\nKuukauden kuluttua Elisabet-täti lähti eräänä päivänä Emilian kanssa\nShrewsburyyn hankkimaan tytölle talvitakkia, ja siellä he tapasivat\nkaupassa isä Cassidyn. Elisabet-täti kumarsi hyvin juhlallisesti, mutta\nEmilia ojensi pienen kätensä.\n\n-- Kuinka sen paavin erikoisluvan kävi? kuiskasi isä Cassidy. Emilia\naivan kauhistui: Elisabet-täti voisi kuulla kysymyksen ja luulisi\nhänen salassa juonivan paavin kanssa. Toisaalta tämä salaperäinen\nyhteisymmärrys ja vehkeily sai hänet värisemään ihastuksesta. Hän\nnyökkäsi vakavasti ja loi isä Cassidyyn merkitsevän katseen.\n\n-- Sain sen järjestymään vaivattomasti, hän kuiskasi.\n\n-- Mainiota, sanoi isä Cassidy. -- Toivon sinulle onnea oikein kovasti.\nHyvästi.\n\n-- Jääkää hyvästi, sanoi Emilia, jonka mielestä tämä hyvästely\nparemmin soveltui heidän hämäriin salaisuuksiinsa. Koko kotimatkan\nhän nautti tästä salavihkaisesta kohtauksesta ja hänestä tuntui aivan\nkuin hän itse olisi elänyt keskellä eeposta. Isä Cassidyä hän ei sen\njälkeen nähnyt moneen vuoteen, sillä tämä joutui siirtymään toiseen\nseurakuntaan, mutta Emilia muisteli aina häntä erittäin miellyttävänä\nja ymmärtäväisenä miehenä.\n\n\n\n\n20.\n\nILMAPOSTIIN\n\n\n\"Rakas isä. Sydämeni on tänä iltana kovin raskas. Mikki kuoli tänä\naamuna. Jimmy-serkku sanoo, että se on varmaan myrkytetty. Voi, kuinka\nse koski minuun. Se oli mainio kissa. Minä itkin ja itkin ja itkin.\nElisabet-täti oli vihainen. Hän sanoi: 'Sinä et pitänyt läheskään\ntuollaista elämää silloin kun isäsi kuoli.' Se oli julmaa. Laura-täti\noli paljon herttaisempi, mutta kun hän sanoi: 'Älä itke, kultaseni.\nMinä hankin sinulle toisen kissanpoikasen', minä huomasin, ettei\nhänkään käsittänyt. En minä tahdo toista kissanpoikasta. Vaikka minulla\nolisi miljoona kissanpoikasta, ne eivät korvaisi Mikkiä.\n\n\"Ilse ja minä hautasimme Mikin Korkean Johnin metsikköön. Laura-täti\nantoi kenkälaatikon arkuksi ja vähän punaista paperia, johon käärimme\nsen pienen ruumisparan. Ja haudalle panimme kiven ja minä sanoin:\n'Siunattuja ovat ne vainajat, jotka kuolevat Herrassa.' Kun minä\nkerroin sen Laura-tädille, hän pelästyi ja sanoi: 'Voi Emilia, sehän\noli kauheaa. Sinun ei olisi pitänyt sanoa niin kissan haudalla.\nMutta Jimmy-serkku sanoi: 'Etkö luule, Laura, että viattomalla pikku\neläimellä on osansa Jumalasta? Emilia rakasti sitä ja kaikki rakkaus on\nosa Jumalasta.' Ja Laura-täti sanoi: 'Ehkä olet oikessa, Jimmy. Mutta\nhyvä oli, ettei Elisabet kuullut mitä Emilia sanoi.'\n\n\"Mutta, voi isä, tunnen itseni tänä iltana Mikin vuoksi hyvin\nyksinäiseksi. Eilisiltana se oli täällä kanssani leikkimässä, ja se\noli viekas, nätti ja mukava. Ja nyt se on kylmänä ja kuolleena Korkean\nJohnin metsikössä.\"\n\n_Joulukuun 18. päivänä_\n\n\"Rakas isä. Minä olen täällä ullakolla. Tuulen tyttö on tänä iltana\njostain hyvin suruissaan. Hän huokaa murheellisesti ikkunan takana. Ja\nsilti minä sain leimahduksen heti kun tänä yönä kuulin hänen äänensä\n-- minusta tuntui kuin olisin juuri nähnyt jotakin mikä tapahtui hyvin\nkauan sitten -- jotakin niin ihanaa että se oikein koski.\n\n\"Jimmy-serkku sanoo, että tänä yönä tulee lumimyrsky. Se on hauskaa.\nOn hauskaa kuunnella kun yöllä myrskyää. Tuntuu suloiselta ryömiä\npeittojen alle ja ajatella, ettei myrsky voi mitään.\n\n\"On hauskaa kun jouluksi tulee lunta. Sukupäivälliset ovat tänä vuonna\nUudessa Kuussa. On meidän vuoromme. Viime vuonna ne olivat Oliver-enon\nluona, mutta Jimmy-serkulla oli influenssa eikä hän päässyt mukaan, ja\nsen vuoksi minä jäin hänen kanssaan kotiin. Tänä vuonna minä saan olla\nmukana, ja se on jännittävää. Kirjoitan sitten jälkeenpäin kaikesta,\nrakas isä.\n\n\"Minun pitää kertoa sinulle eräs asia. Minä häpeän sitä, mutta minun on\nluultavasti parempi olla, kun olen sen kertonut. Ella Leellä oli viime\nlauantaina syntymäpäivät ja minutkin oli kutsuttu. Elisabet-täti antoi\nminun pukea päälleni uuden sinisen kašmirpukuni. Se on hyvin sievä.\nMinä katsoin itseäni peilistä ja muistin, että Ilsen isä oli sanonut,\nettä minä olisin sievä jollen olisi niin kalpea. Minä koetin nipistellä\nposkiani saadakseni ne punaisiksi ja näytinkin heti paljon sievemmältä,\nmutta sitä ei kestänyt kauan. Siksi minä otin vanhan punaisen\nsamettikukan, joka oli ennen ollut Laura-tädin hatussa, kastelin sen ja\nhieroin siitä punaa poskiini. Sitten minä lähdin syntymäpäiville, ja\nkaikki tytöt katselivat minua, mutta kukaan ei sanonut mitään. Rhoda\nStuart vain tirskui.\n\n\"Aioin kotiin tultuani pestä punan pois ennen kuin Elisabet-täti näkisi\nminut. Mutta hänen päähänsä pistikin kaupasta palatessaan poiketa\nnoutamaan minua. Hän ei sanonut kylässä mitään, mutta heti kun olimme\ntulleet kotiin hän sanoi: 'Mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, Emilia?'\nMinä kerroin hänelle ja luulin, että hän toruisi minua kauheasti,\nmutta hän sanoi vain: 'Nyt olet tehnyt itsesi naurunalaiseksi.' Kyllä\nminä tiesinkin sen, olin tuntenut sen koko ajan. 'En enää koskaan\ntee niin, Elisabet-täti', sanoin. 'Parempi onkin', hän sanoi. 'Mene\nheti pesemään kasvosi.' Minä pesin ja heti minusta tuntui paljon\nparemmalta, vaikka en ollutkaan enää niin sievä. Mutta merkillisintä\noli, että kuulin jälkeenpäin kuinka Elisabet-täti nauroi minun poskiani\nLaura-tädille ruokakomerossa. Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, mikä\nsaa Elisabet-tädin nauramaan.\n\n\"Huomaatko isä, kuinka oikeinkirjoitukseni on parantunut? Minä\nkirjoitan aina ensin ja haen sitten kaikki sanat, joista en ole varma,\nja korjaan ne.\n\n\"Me, Ilse ja minä, olemme hylänneet kielemme. Me riitaannuimme\nverbeistä. Ilse ei olisi huolinut verbeille aikamuotoja ollenkaan. Hän\nolisi tahtonut saada eri sanan aina joka aikamuodolle. Minä sanoin,\nettä jos minun täytyy tehdä kieli, niin siitä on tultava kunnollinen,\nmutta Ilse suuttui ja sanoi että englanninkin kieliopista on hänelle\naivan kylliksi päänvaivaa ja että minä saan yksin tehdä koko kielen.\nMutta ei se ollut hauskaa, ja siksi minäkin jätin koko jutun.\n\n\"Tällä viikolla meillä oli koulussa tutkinto. Minä läpäisin hyvin\nkaikissa muissa aineissa paitsi laskennossa. Neiti Brownell selitti\nkysymykset, mutta minä sepitin niin ahkerasti mielessäni erästä\nkertomusta, etten ehtinyt kuunnella, ja sitten sain huonon numeron.\nKertomuksen nimi on 'Magde MacPhersonin salaisuus'. Minä ostan neljä\narkkia kirjoituspaperia munarahoillani ja ompelen niistä kirjan ja\nkirjoitan sen kertomuksen siihen. Munarahoillani saan tehdä mitä\ntahdon. Kun kasvan isoksi, rupean ehkä kirjoittamaan romaanejakin.\nMutta kun Elisabet-täti ei anna minun lukea romaaneja, niin mistä minä\ntiedän, kuinka niitä pitää kirjoittaa?\n\n\"Minä olin toissa yönä Ilsen luona yötä, kun hänen isänsä oli poissa.\nIlse lukee nyt rukouksensa ja hän sanoi, että hän uskalsi lyödä vaikka\nkuinka paljon vetoa, että hän osaisi rukoilla kauemmin kuin minä. Minä\nsanoin, että 'etpä', ja sitten minä rukoilin hyvin kauan kaikesta mitä\nikinä muistin, ja kun en enää muistanut mitään, aioin ensin alkaa taas\nalusta. Mutta sitten minä ajattelin: 'Ei, se ei olisi rehellistä.\nStarrin täytyy olla rehellinen.' Siksi minä nousin ja sanoin: 'Sinä\nvoitat'. Mutta Ilse ei vastannut mitään. Minä menin sängyn ympäri ja\nhän oli polvillaan sikeässä unessa. Kun minä herätin hänet, hän sanoi\nettä veto täytyy peruuttaa, sillä hän olisi osannut rukoilla vaikka\nkuinka kauan ellei olisi nukkunut.\n\n\"Kun olimme sängyssä, kerroin Ilselle asioita, joita myöhemmin en\nolisikaan tahtonut kertoa. Salaisuuksia.\n\n\"Eräänä päivänä neiti Brownell luki historian tunnilla, että Walter\nRaleighin täytyi virua Towerissa neljätoista vuotta. Perry kysyi:\n'Eikö hänen sentään annettu joskus nousta jalkeille?' Silloin neiti\nBrownell rankaisi häntä nenäkkyydestä, vaikka Perry oli tosissaan.\nIlse suuttui neiti Brownellille siitä, että hän piiskasi Perryä, ja\nPerrylle siitä, että tämä kysyi semmoisen tyhmän kysymyksen aivan kuin\nei olisi ymmärtänyt mitään. Mutta Perry sanoo, että jonakin päivänä hän\nkirjoittaa historiankirjan, jossa ei ole tuommoisia käsittämättömiä\nasioita.\n\n\"Minä sisustan mielessäni Autiota taloa. Kalustan huoneet kukkasten\nmukaan. Laitan sinne ruusuhuoneen, joka on kokonaan ruusunpunainen, ja\nliljahuoneen, joka on valkoinen ja hopean värinen, ja orvokkihuoneen,\njoka on sininen ja kullan värinen. Minä tahtoisin että Autiossa\ntalossakin olisi joulu. Mutta siellä ei ole koskaan joulua.\n\n\"Voi isä, mieleeni juolahti juuri suurenmoinen ajatus. Kun minä\nkirjoitan aikuisena ison romaanin ja ansaitsen paljon rahaa, minä ostan\nAution talon ja sisustan sen valmiiksi. Sitten se ei enää olekaan Autio\ntalo.\n\n\"Ilsen pyhäkoulunopettajatar neiti Willeson antoi hänelle Raamatun, kun\nhän oli oppinut ulkoa 200 värssyä. Mutta kun Ilse toi sen kotiin, hänen\nisänsä pani sen lattialle ja potkaisi sen pihalle. Rouva Simms sanoo,\nettä tohtoria kohtaa kyllä Jumalan rangaistus, mutta mitään ei ole\nvielä kuulunut.\n\n\"Viime viikolla porsaani kuoli. Se oli minulle suuri taloudellinen\ntappio. Elisabet-täti sanoo että Jimmy-serkku ruokki sitä liian hyvin.\nMinun ei kai olisi pitänyt antaa sille Korkean Johnin nimeä.\n\n\"Meillä on nyt koulussa kartanpiirustusta. Rhoda Stuart saa aina\nparhaan numeron. Neiti Brownell ei tiedä, että Rhoda panee kartan\nikkunaruudulle ja paperin sen päälle ja piirtää lävitse. Karttojen\npiirustaminen on hauskaa. Norja ja Ruotsi ovat kuin tiikeri ja\nvuoristot kuin tiikerin juovia, Irlanti kuin pieni koira, joka kääntää\nselkänsä Englannille ja pitää etukäpäliään rintaansa vasten, ja Afrikka\nkuin iso siankinkku.\n\n\"Ilse alkaa menestyä koulussa oikein hyvin. Hän sanoo ettei aio jäädä\nminun hännilleni. Ilse on aika vietävä oppimaan, kuten Perry sanoo,\nja hän voitti lausunnasta Charlottetownin Kristillisten Naisten\nKohtuullisuusyhdistyksen antaman hopeamitalin. Heillä oli Shrewsburyssä\nkilpailu ja Laura-täti vei Ilsen sinne, kun tohtori Burnley ei\nlähtenyt, ja Ilse voitti. Laura-täti sanoi tohtori Burnleylle kerran,\nettä hänen pitäisi antaa Ilselle hyvä kasvatus. Mutta tohtori sanoi:\n'Minä en kuluta rahoja naisten kasvatukseen.' Ja hän näytti synkältä\nkun ukkospilvi. Voi, kuinka minä toivon, että tohtori Burnley\nrakastaisi Ilseä. Minä olen iloinen, kun sinä, isä, rakastit minua.\"\n\n_Jouluk. 22. p:nä_\n\n\"Rakas isä. Tänään oli koulussa lopettajaiset. Se oli suuri tapaus.\nSiellä oli melkein kaikki paitsi tohtori Burnley ja Elisabet-täti.\nKaikilla tytöillä oli parhaat vaatteensa paitsi minulla. Minä tiesin,\nettei Ilsellä ollut muuta päälleen pantavaa kuin huono viimetalvinen\nhame, joka oli hänelle liian lyhyt. Siksi minäkin panin vanhan ruskean\npukuni, ettei hänen tulisi paha mieli. Elisabet-täti ei olisi ensin\nantanut minun ottaa sitä, koska Uuden Kuun Murrayin täytyy aina\npukeutua hyvin, mutta kun minä puhuin Ilsestä, hän katsoi Laura-tätiin\nja sanoi, että 'mene sitten'.\n\n\"Rhoda Stuart pilkkasi Ilseä ja minua, mutta minä keräsin tulisia\nhiiliä hänen päänsä päälle. (Tämä on vertauskuvallinen ilmaisu.) Hän\ntakertui lausuessaan. Hän oli jättänyt kirjansa kotiin eikä runoa\nosannut kukaan muu kuin minä. Ensin katsoin häneen voitonriemuisesti.\nMutta sitten minulle tuli kummallinen tunne ja minä ajattelin:\n'Miltähän minusta tuntuisi, jos minä takertuisin näin suuren joukon\nedessä? Ja sitä paitsi koulun kunnia oli vaakalaudalla', ja kun minä\nistuin aivan hänen lähellään, niin kuiskasin hänelle. Loppu sujui\nhyvin. Mutta kummallista isä, minusta ei enää tunnu ollenkaan siltä\nkuin vihaisin häntä. Olen mielessäni ihan ystävällinen hänelle, ja se\non paljon parempi. On ikävä vihata ihmisiä.\"\n\n_Jouluk. 28. p:nä_\n\n\"Rakas isä. Joulu on ohi. Oli oikein hauskaa. Minä en ole koskaan\nnähnyt samalla kertaa keitettävän niin monenlaista hyvää. Wallace-eno\nja Eva-täti ja Oliver-eno ja Addie-täti olivat täällä. Oliver-eno ei\ntuonut mukanaan lapsiaan, ja se oli minulle suuri pettymys. Tohtori\nBurnley ja Ilsekin olivat meillä. Kaikilla oli hienot vaatteet.\nElisabet-tädillä oli musta silkkipukunsa, pitsikaulus ja pitsimyssy.\nHän näytti oikein kauniilta ja minä olin ylpeä hänestä. Ihminen toivoo\naina sukulaistensa olevan niin hyvän näköisiä kuin suinkin vaikkei\nheistä pitäisikään. Laura-tädillä oli ruskea silkkipuku ja Ruth-tädillä\nharmaa. Eva-täti oli hyvin hieno. Hänen hameessaan oli laahus.\n\n\"Minulla oli sininen kašmirini ja tukassa sininen nauha, ja Laura-täti\nantoi minun ylleni äidin sinisen silkkiliinan, jossa oli punaisia\nkaunokkeja, saman joka hänellä oli pienenä tyttönä Uudessa Kuussa.\nRuth-täti nyrpisti nenäänsä, kun hän näki minut. Hän sanoi: 'Sinä olet\nkasvanut pitkäksi, Emilia. Toivottavasti sinusta on tullut parempi\ntyttö.'\n\n\"Mutta hän ei toivonut sitä (todella). Minä näin sen selvästi. Sitten\nhän sanoi että kengännauhani oli auennut.\n\n\"'Hän näyttää paremmalta', sanoi Oliver-eno. 'Enpä ihmettelisi, vaikka\nhänestä sittenkin kehittyisi terve, voimakas tyttö.'\n\n\"Eva-täti huokasi ja pudisti päätään. Wallace-eno ei sanonut mitään,\nkätteli vain. Hänen kätensä oli kylmä kuin kala. Kun me menimme\nolohuoneeseen päivälliselle, minä tallasin Eva-tädin laahukselle ja\nkuulin jonkin ratkeavan. Eva-täti sysäsi minut pois ja Ruth-täti sanoi:\n'Oletpa sinä kömpelö, Emilia.' Minä kuljin Ruth-tädin takana ja näytin\nhänelle kieltäni. Oliver-eno syö lientä niin että kuuluu kaikenlaisia\nääniä. Meillä oli kaikki parhaat hopealusikat esillä. Jimmy-serkku\nleikkasi kalkkunat ja antoi minulle rinnasta kaksi viipaletta, kun hän\ntietää, että minä pidän valkoisesta lihasta. Ruth-täti sanoi: 'Kun minä\nolin pikku tyttö, en saanut koskaan muuta kuin siipeä', mutta silloin\nJimmy-serkku pani vielä yhden valkoisen viipaleen minun lautaselleni.\nRuth-täti ei sanonut enää mitään ennen kuin liha oli leikattu kaikille,\nmutta sitten hän sanoi: 'Minä näin opettajasi viime lauantaina\nShrewsburyssä, Emilia, eikä hän suinkaan kiittänyt sinua. Jos olisit\nminun tyttöni, en olisi lainkaan tyytyväinen kuullessani tuollaisen\nlausunnon.'\n\n\"'Minä olen hyvin iloinen, etten ole sinun tyttäresi', minä sanoin\nmielessäni. En tietysti sanonut sitä ääneen, mutta Ruth-täti sanoi:\n'Älä näytä noin nyrpeältä, kun minä puhun sinulle, Emilia.' Ja\nWallace-eno sanoi: 'Sääli että hänen ilmeensä on niin epämiellyttävä.'\n\n\"'Ja sinä olet pöyhkeä ja komenteleva ja kiukkuinen', minä vastasin\nmielessäni. 'Tohtori Burnley sanoi niin.'\n\n\"'Hänellä on mustetahra sormessaan', sanoi Ruth-täti. (Minä olin\nkirjoittanut runon ennen päivällistä.)\n\n\"Mutta silloin tapahtui aivan ihmeellistä. Sukulaiset tuottavat aina\nyllätyksiä. Elisabet-täti avasi suunsa ja sanoi: 'Minä pyydän, Ruth,\nettä sinä ja Wallace jätätte lapsen rauhaan.' En ollut uskoa korviani.\nRuth-täti näytti närkästyneeltä, mutta jätti minut todella rauhaan,\nnyrpisti vain nenäänsä, kun Jimmy-serkku taas pisti palan valkoista\nlihaa lautaselleni.\n\n\"Sen jälkeen päivällisillä oli oikein hauskaa. Ja kun päästiin\nvanukkaaseen, rupesivat kaikki puhumaan ja sitä oli mainio kuulla. He\njuttelivat Murrayn suvusta juttuja ja kaskuja. Wallace-enokin nauroi.\n\n\"Päivällisen jälkeen annettiin joululahjat. Se on Murrayin vanha tapa.\nMeillä ei koskaan ole sukkia eikä joulukuusta, vaan iso ruumenkori\nkiertää ympäri ja lahjat on pistetty ruumenien sisään, mutta pöntön\nreunalta riippuu nauhoja, joissa on jokaisen nimi. Se on lystiä. Kaikki\nsukulaiset antoivat minulle hyödyllisiä lahjoja paitsi Laura-täti.\nHäneltä sain hajuvesipullon. Siitä minä pidin. Minä pidän hyvistä\ntuoksuista. Elisabet-täti ei hyväksy hajuvesiä. Hän antoi minulle\nuuden esiliinan, eikä se ole pikkulasten mallia, mistä kiitos ja\nylistys. Ruth-täti antoi minulle Uuden testamentin ja sanoi: 'Emilia,\ntoivon että luet siitä joka päivä kappaleen, niin että lopulta olet\nlukenut sen läpi', ja minä sanoin: 'Voi täti, minä olen lukenut Uuden\ntestamentin läpi useampaan kuin kymmeneen kertaan (ja niin minä\nolenkin). Minä pidän kauheasti Johanneksen ilmestyksistä.' 'Raamattua\nei ole luettava niin kuin satukirjaa', sanoi Ruth-täti kylmästi.\nWallace-enolta ja Eva-tädiltä sain mustat kintaat ja Oliver-enolta ja\nAddie-tädiltä kokonaisen dollarin pelkkiä sieviä uusia kymmenen centin\nrahoja. Jimmy-serkku antoi minulle hiusnauhan. Perry oli jättänyt minua\nvarten silkkisen kirjanmerkin. Hänen täytyi lähteä kotiin viettämään\njoulua Tom-tätinsä luo Stovepipe Towniin, mutta minä säästin hänelle\nja Teddylle nenäliinan (Teddyn oli pikkuisen parempi) ja Ilselle\nhiusnauhan. Lahjat ostin munarahoillani. (Nyt minä en enää saa pitkään\naikaan munarahoja, kun kanani on lakannut munimasta.) Kaikki olivat\niloisia ja kerran Wallace-eno suoraan hymyili minulle. Hymyillessään\nhän ei näyttänytkään rumalta.\n\n\"Päivällisen jälkeen Ilse ja minä leikimme keittiössä, ja Jimmy-serkku\nauttoi meitä nekkujen teossa. Illallinen oli mainio, mutta ei kukaan\njaksanut enää syödä paljon. Eva-tädin päätä pakotti ja Ruth-täti\nsanoi, ettei hän ymmärtänyt, miksi Elisabet-täti teki makkaransa\nniin rasvaisia. Mutta muut olivat iloisia ja Laura-täti piti huolta\nhauskuudesta. Hän osaa hauskuuttaa. Ja kun kaikki oli lopussa, sanoi\nWallace-eno (tämäkin on vanha sukutapa): 'Muistelkaamme hetken niitä,\njotka ovat olleet ennen meitä.' Minusta hän sanoi sen mukavasti --\noikein juhlallisesti ja samalla herttaisesti. Ja minä ajattelin sinua,\nrakas isä, ja äitiä ja pikku Mikki-parkaa ja iso-iso-isoäiti Murrayta\nja vanhaa tilikirjaani, jonka Elisabet-täti poltti, kun se minusta oli\naivan kun joku ihminen. Ja sitten me kaikki tartuimme toistemme käteen\nja lauloimme 'Kauan kauan sitten' ennen kuin he lähtivät kotiin. Minä\nen enää tuntenut itseäni vieraaksi Murrayin seurassa.\n\n\"Laura-täti ja minä olimme portailla katsomassa heidän lähtöään.\nLaura-täti pani käsivartensa ympärilleni ja sanoi: 'Tällä tavalla\nme seisoimme ennen vanhaan äitisi kanssa katsomassa jouluvieraiden\nlähtöä.' Lumi narisi ja kulkuset soivat puiden alla ja sikolätin katto\nkimalteli lumisena kuutamossa. Ja kaikki oli niin kaunista, että\nleimahdus tuli ja se oli parasta kaikesta.\"\n\n\n\n\n21.\n\n\"ROMANTTISTA, VAIKKEI HAUSKAA\"\n\n\nUudessa Kuussa sattui muuan tapaus siksi, että Teddy Kent sanoi eräänä\npäivänä Ilse Burnleysta kohteliaisuuden eikä Emilia Starr oikein\npitänyt siitä. Valtakuntiakin on kukistunut samasta syystä.\n\nTeddy oli Blair Waterilla luistelemassa ja antoi Ilselle ja Emilialle\nvuoron perään liukukyytiä. Kummallakaan tytöllä ei ollut luistimia.\nIlsestä ei kukaan välittänyt sen vertaa, että hänelle olisi hankittu\nluistimet; Emilia taas ei saanut niitä sen vuoksi, että Elisabet-täti\nei hyväksynyt tyttöjen luistelua. Uuden Kuun tyttäret eivät olleet\nkoskaan luistelleet. Laura-täti oli kumouksellisesti sitä mieltä, että\nluistelu antaisi Emilialle terveellistä liikuntoa ja säästäisi sitä\npaitsi hänen kenkänsä pohjia, joita liukuminen kulutti armottomasti.\nMutta kumpikaan syy ei riittänyt kääntämään Elisabet-tädin päätä,\nvaikka hän olikin luonnostaan taloudellinen. Sen sijaan hän kielsi\nEmiliaa laskemasta liukua. Emilia oli hyvin katkera. Hän murjotti\nalakuloisena ja kirjoitti isälleen: \"Minä vihaan Elisabet-tätiä. Hän\ntekee väärin. Hän ei ole koskaan reilu.\" Mutta eräänä päivänä tohtori\nBurnley pisti päänsä Uuden Kuun keittiöön ja kysyi karskisti:\n\n-- Mitä se merkitsee, ettet anna Emilian liukua, Elisabet?\n\n-- Hän kuluttaa kenkänsä pohjat puhki, vastasi Elisabet.\n\n-- Kengät h-. Viime tipassa tohtori muisti, että läsnä oli naisia.\n-- Anna ipanan liukua niin paljon kuin suinkin jaksaa. Hänen pitäisi\naina olla ulkoilmassa. Hänen pitäisi -- tohtori tuijotti Elisabetiin\nvihaisesti -- hänen pitäisi nukkuakin ulkona.\n\nElisabet säikähti, että tohtori alkaisi tosissaan vaatia näin\nmullistavia toimenpiteitä. Hän tiesi, että tohtorilla oli kummallisia\nmielipiteitä tuberkuloottisten ja heikkokeuhkoisten hoidosta. Hän oli\noikein huojentunut, kun tohtori sentään tyytyi siihen, että Emilia sai\nolla päivät ulkona ja tehdä mitä tahtoi, eikä ottanut enää puheeksi\nulkona nukkumista.\n\n-- Hän huolehtii paljon enemmän Emiliasta kuin omasta tyttärestään,\nElisabet sanoi katkerana Lauralle.\n\n-- Ilse on ihan terve, sanoi Laura-täti hymyillen. -- Jos hän olisi\nkivulloinen lapsi, Allan ehkä antaisikin hänelle anteeksi sen että ...\nhän on äitinsä tytär.\n\n-- H-s-t, varoitti Elisabet-täti. Mutta se tuli liian myöhään. Emilia\noli keittiöön tullessaan kuullut mitä Laura-täti sanoi ja aprikoi sitä\nkoulussa kaiken päivää. Miksi Ilselle piti antaa anteeksi, että hän\noli äitinsä tytär? Olihan jokainen äitinsä tytär, eikös hänkin? Emilia\ntuskitteli tämän pulman vuoksi niin ettei malttanut seurata tunneilla,\nja tämä taas antoi neiti Brownellille aiheen moniin ivallisiin\nhuomautuksiin.\n\nMutta on jo aika palata Blair Waterille. Teddy oli juuri tuomassa\nEmiliaa rantaan tehtyään suurenmoisen liukukierroksen koko jääradan\nympäri. Ilse istui odottamassa vuoroaan. Hiukset kehystivät hänen\nkasvojaan kuin kultainen pilvi ja valuivat hohtavana aaltona hänen\notsalleen pienen haalistuneen neulemyssyn alta. Ilsellä oli aina\nhaalistuneet vaatteet. Pureva tuuli oli punannut hänen poskensa, ja\nmerenpihkanväriset silmät loistivat. Teddyn taiteilijankatse ilahtui\ntuosta näystä.\n\n-- Eikös Ilse ole kaunis? hän sanoi.\n\nEmilia ei yleensä ollut kateellinen. Hän ei koskaan ollut pahoillaan,\nkun Ilseä kehuttiin. Mutta jostakin syystä huomautus ei ollut hänelle\nmieleen. Teddy katseli Ilseä _liian_ ihailevasti. Ja syynä olivat\ntietysti nuo hohtavat kiharat, jotka laskeutuivat otsalle!\n\n-- Jos minulla olisi otsatukka, niin ehkä Teddy pitäisi minuakin\nkauniina, Emilia ajatteli nyrpeänä. -- Vaikka mustat hiukset eivät\ntietysti ole niin kauniit kuin kullanväriset. Minun otsani on liian\nkorkea -- kaikki sanovat niin. Ja minä näytin tosiaan sievältä Teddyn\nkuvassa, kun hän piirsi otsalle muutamia kiharoita.\n\nAsia kaiveli hänen mieltään. Emilia ajatteli sitä koko ajan, kun hän\nkulki rinnettä pitkin kotiin yli kovan hankikentän, joka kilotti\nheikosti laskevan auringon valossa.\n\nHän ei voinut syödä illallistakaan siitä surusta, ettei hänellä ollut\notsatukkaa. Hänen salainen toiveensa oli äkkiä saanut virikettä. Hän\ntiesi, että oli turhaa yrittää kärttää Elisabet-tätiä suostumaan\notsatukkaan. Mutta riisuuduttuaan illalla hän nousi tuolille niin että\nnäki itsensä peilistä, kohotti pitkän palmikkonsa kiharia päitä ja\nsovitti ne otsalleen. Vaikutus oli hänen mielestään ihastuttava.\n\nEntä jos hän leikkaisi otsatukan itse? Minuutissa se olisi tehty. Ja\nkun se olisi tehty, niin mitäpä Elisabet-täti sille enää mahtaisi?\nHän suuttuisi kauheasti ja määräisi epäilemättä Emilialle jonkin\nrangaistuksen. Mutta otsatukka jäisi -- ainakin siihen asti kun taas\nkasvaisi pitkäksi.\n\nHuulet yhteen nipistettyinä Emilia lähti hakemaan saksia. Hän avasi\npalmikkonsa ja erotti etusuortuvat. Klipp, klipp, leikkasivat sakset.\nKiiltävät hiukset putosivat hänen jalkoihinsa. Minuutin kuluttua\nEmilialla oli otsatukka. Se muutti kokonaan hänen kasvojensa luonteen.\nNe tulivat veitikkamaisiksi, härnääviksi, vältteleviksi. Lyhyen hetken\nEmilia katseli ilonhurmassa kuvaansa.\n\nMutta sitten kauhistus valtasi hänet. Voi, mitä hän oli tehnyt? Kuinka\nElisabet-täti suuttuisi! Hänen omatuntonsakin heräsi äkkiä. Hän oli\nollut paha. Oli hyvin ilkeätä leikata itselleen otsatukka, vaikka\nElisabet-täti oli kieltänyt. Elisabet-täti oli antanut hänelle Uudessa\nKuussa kodin -- Rhoda Stuart oli juuri samana päivänä koulussa taas\npiikitellyt häntä siitä, että hän 'eli armeliaisuudesta'. Ja hän,\nEmilia, palkitsi hyvyyden tottelemattomuudella ja kiittämättömyydellä!\nPelosta ja omantunnontuskista suunniltaan Emilia kaappasi käteensä\nsakset ja leikkasi otsatukan pois aivan hiusrajaa myöten.\n\nAina vain hullumpaa! Emilia katseli kauhistuneena tulosta. Heti näki,\nettä hiuksia oli leikattu, niin että Elisabet-tädin suuttumusta oli\nmahdotonta välttää. Ja itsensä hän oli tehnyt kamalan näköiseksi.\nEmilia purskahti itkuun, keräsi käteensä pudonneet hiukset ja työnsi ne\npaperikoriin, puhalsi kynttilän sammuksiin ja hyppäsi sänkyyn, juuri\nkun Elisabet-täti tuli huoneeseen.\n\nEmilia painoi kasvonsa pieluksiin ja oli nukkuvinaan. Hän pelkäsi\nElisabet-tädin kysyvän häneltä jotakin ja vaativan häntä katsomaan ylös\nvuoteesta. Mutta Elisabet-täti riisuutui ääneti ja nousi vuoteeseen.\nHuoneessa oli pimeä -- pilkkopimeä. Emilia huokasi ja käänsi kylkeä.\nVuoteessa oli kuuma vesiastia, hän tiesi sen ja hänen jalkansa olivat\nkylmät. Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta päästä vesipullon\nsiunauksesta osalliseksi. Hän oli liian paha -- liian kiittämätön.\n\n-- Nuku, äläkä kääntyile vuoteessasi, sanoi Elisabet-täti.\n\nEmilia ei enää liikkunut -- ei ainakaan ruumiillisesti. Mielessään\nhän vääntelehti yhä. Hän ei saanut unta. Jalat tai omatunto -- tai\nehkä molemmat -- pitivät häntä valveilla. Ja pelko myös. Hän pelkäsi\nhuomispäivää. Silloin Elisabet-täti huomaisi mitä hän oli tehnyt. Voi\nkun se jo olisi ohi! Emilia vääntelehti taas.\n\n-- Miksi sinä tänä yönä olet niin levoton? kysyi Elisabet-täti hyvin\ntyytymättömästi. -- Oletko kylmettynyt?\n\n-- En, täti.\n\n-- Nuku sitten. Minä en voi sietää tuommoista kieppumista. Melkein kuin\nvuoteessa olisi ankerias -- h-huh!\n\nElisabet-täti oli itse hiukan käännähtänyt ja hänen varpaansa oli\nsattunut Emilian jääkylmiin jalkoihin.\n\n-- Hyvänen aika, lapsi, sinun jalkasihan ovat kuin jääpalaset. Tässä,\nlaske ne vesipullolle.\n\nElisabet-täti työnsi vesipullon Emilian jalkoihin. Kuinka suloiselta\nja lämpöiseltä se tuntui! Emilia hieroi varpaitaan sitä vasten kuin\nnaamaansa pesevä kissa. Mutta äkkiä hän tunsi, ettei hän voinut odottaa\nhuomiseen.\n\n-- Elisabet-täti, minulla on jotakin tunnustettavaa.\n\nElisabet-täti oli väsynyt ja uninen eikä olisi juuri tällä hetkellä\nkaivannut synnintunnustuksia. Kärttyisellä äänellä hän kysyi:\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Mi-minä leikkasin itselleni otsatukan, Elisabet-täti.\n\n-- Otsatukan?\n\nElisabet-täti nousi istumaan vuoteessa.\n\n-- Mutta minä leikkasin sen heti pois, huusi Emilia kiireesti. -- Aivan\npois -- ihoa myöten.\n\nElisabet-täti nousi vuoteesta, sytytti kynttilän ja tarkasti Emiliaa.\n\n-- Totisesti, oletpa sinä kuvatus, hän sanoi tylysti. -- Noin rumaa\notusta en ole nähnyt ikipäivinä. Ja sinä teit sen salaa.\n\nKerrankin Emilian oli pakko olla samaa mieltä kuin Elisabet-täti.\n\n-- Anna minulle anteeksi, hän pyysi kohottaen rukoilevasti katseensa.\n\n-- Saat viikon ajan syödä illallisesi ruokakomerossa, määräsi\nElisabet-täti. -- Etkä pääse ensi viikolla Oliver-enon luo. Olin\nluvannut ottaa sinut mukaani, mutta ei tule kysymykseenkään, että\nottaisin mukaan ketään joka on tuon näköinen.\n\nSe oli kova isku. Emilia oli jännittyneenä odottanut tuota vierailua.\nMutta kaiken kaikkiaan hän tunsi huojennusta. Pahin oli kestetty, ja\nhänen jalkansa alkoivat lämmetä. Hänen mieltään painoi kuitenkin vielä\neräs seikka. Parasta antaa kaiken tulla saman tien.\n\n-- Minun pitäisi kertoa sinulle vielä toinenkin asia, täti.\n\nElisabet-täti asettui jälleen murahtaen vuoteeseen.\n\n-- Sinä muistat varmaan kirjan, jonka minä löysin tohtori Burnleyn\nkirjakaapista. Minä kysyin sinulta, Elisabet-täti, saisinko lukea sen.\nSen nimi oli \"Henry Esmondin historia\", ja sinä sanoit, ettei sinulla\nole mitään sitä vastaan, että minä luen historiaa. Ja minä luin sen.\nMutta, Elisabet-täti, se ei ollutkaan historiaa -- se oli romaani. Ja\nminä tiesin sen, kun toin sen kotiin.\n\n-- Tiedät hyvin, Emilia Starr, että minä olen kieltänyt sinua lukemasta\nromaaneja. Ne ovat huonoja kirjoja, ja moni sielu on niiden takia\njoutunut turmioon.\n\n-- Se oli kamalan ikävä kirja, puolustautui Emilia. -- Ja minä\ntulin siitä oikein onnettomaksi. Kaikki olivat rakastuneita vääriin\nhenkilöihin. Minä olen päättänyt, Elisabet-täti, etten minä koskaan\nrakastu. Siitä tulee pelkkää huolta.\n\n-- Älä puhu asioista, joita et ymmärrä ja joita lasten ei sovi\najatella. Se siitä tulee, kun lukee romaaneja. Minä käsken tohtori\nBurnleyn lukitsemaan kirjakaappinsa.\n\n-- Voi, älä, Elisabet-täti, huudahti Emilia. -- Ei siellä ole muita\nromaaneja. Mutta minä luen juuri oikein mielenkiintoista kirjaa. Siinä\npuhutaan kaikesta mitä meidän sisässämme on. Minä olen päässyt maksaan\nja sen tauteihin saakka. Kuvat ovat hurjan mielenkiintoisia. Saanhan\nminä lukea sen loppuun, täti?\n\n-- Etkö häpeä, Emilia Starr? Pikku tytöt eivät lue sellaisia kirjoja.\n\n-- Miksi ei, Elisabet-täti? Onhan minullakin maksa, eikös ole, ja sydän\nja keuhkot ja vatsa -- ja --\n\n-- Riittää, Emilia. Ei sanaakaan enää.\n\nEmilia nukahti onnettomana. Hän toivoi, ettei olisi virkkanut sanaakaan\n\"Esmondista\". Ja hän arveli, ettei hän saisi ikinä lukea loppuun sitä\ntoista kiinnostavaa kirjaa. Siinä hän oli oikeassa. Tohtori Burnley\npiti siitä pitäen kirjakaappiansa lukossa ja käski äreästi Emiliaa ja\nIlseä pysymään vastedes poissa hänen työhuoneestaan. Hän oli hyvin\npahalla päällä, sillä hänellä oli ollut kiivas sananvaihto Elisabet\nMurrayn kanssa.\n\nEmilian ei sallittu unohtaa otsatukkaansa. Koulussa häntä kiusoiteltiin\nja pilkattiin, ja aina kun Elisabet-täti katsoi Emiliaan, hän katsoi\nnimenomaan kerittyä tukkaa, ja hänen silmänsä polttivat Emiliaa\nkuin liekki. Mutta tytön lohdutukseksi alkoi pahoin pidelty tukka\npian kasvaa ja kihartua pieniksi pehmeiksi kiehkuroiksi. Otsatukka\nhyväksyttiin vähin äänin, ja Emiliasta tuntui, että se kohensi suuresti\nhänen ulkonäköään. Hän oli varma, että Elisabet-täti vaatisi häntä\nkampaamaan sen pois otsalta heti kun se oli kasvanut kyllin pitkäksi.\nMutta toistaiseksi sitä ei vielä uhannut mikään vaara.\n\nOtsatukka oli juuri parhaimmillaan, kun isotäti Nancyltä tuli kirje.\n\nSe oli osoitettu Laura-tädille -- isotäti Nancy ja Elisabet-täti eivät\npitäneet erityisesti toisistaan -- ja siinä sanottiin:\n\n\"Jos teillä on valokuva tuosta Emiliasta, niin lähettäkää se minulle.\nEn välitä tavata häntä, hän on tyhmä -- minä tiedän, että hän on tyhmä.\nMutta haluan katsoa, miltä Julian lapsi näyttää. Ja viehättävän nuoren\nDouglas Starrin lapsi. Hän oli viehättävä mies. Hupsuja te olitte\nkaikki tyynni, kun piditte sellaista melua siitä, että Julia karkasi\nhänen kanssaan. Jos sinä ja Elisabet olisitte karanneet kotoanne siihen\naikaan, kun joku olisi vielä välittänyt karata kanssanne, niin se olisi\ntehnyt hyvää teille kummallekin.\"\n\nKirjettä ei näytetty Emilialle. Elisabet-tädillä ja Laura-tädillä\noli pitkä salainen neuvottelu. Sitten Emilialle ilmoitettiin, että\nhänet vietäisiin Shrewsburyyn valokuvaajalle ja kuva lähetettäisiin\nNancy-tädille. Emiliasta se oli tavattoman jännittävää. Hänen\nkäskettiin pukeutua siniseen kašmiriinsa, siihen pantiin pitsikaulus\nja Laura-täti ripusti hänen kaulaansa omat venetsialaiset helmensä. Ja\npäivän kunniaksi Emilia sai uudet nappikengät.\n\n-- Ihanaa että tämä sattui nyt kun minulla on vielä otsatukkani,\najatteli Emilia onnellisena.\n\nMutta valokuvaajan vastaanottohuoneessa Elisabet-täti harjasi\nsäälimättä hänen hiuksensa ylös ja kiinnitti ne hiusneuloilla.\n\n-- Voi Elisabet-täti, ole kiltti ja anna otsatukan olla, rukoili\nEmilia. -- Vain valokuvauksen ajan. Sitten minä harjaan sen taas ylös.\n\nMutta Elisabet-täti oli järkähtämätön, ja valokuva otettiin. Kun\nElisabet-täti näki valmiin kuvan, hän oli siihen tyytyväinen.\n\n-- Nyrpeältä hän näyttää; mutta hän on siisti ja moitteeton, ja vasta\ntuosta kuvasta huomaan, että hän on tullut ulkonäöltään Murrayihin, hän\nselitti Lauralle. -- Siitä Nancy-täti pitää. Niin omituinen kuin hän\nonkin, hän on kovin sukurakas.\n\nEmily olisi halunnut heittää valokuvat tuleen. Hän inhosi niitä.\nHän näytti niissä kauhealta. Kasvot olivat pelkkää otsaa. Jos kuva\nlähetettäisiin Nancy-tädille, tämä pitäisi häntä vielä entistäkin\ntyhmempänä. Ja kun Elisabet-täti oli pannut valokuvan kirjekuoreen\npahvien väliin ja lähetti Emilian viemään sitä postiin, tyttö tiesi\njo, mitä hänen oli tehtävä. Hän meni oikopäätä ullakolle ja otti\nlaatikostaan vesivärikuvan, jonka Teddy oli hänestä maalannut. Se oli\njuuri saman kokoinen kuin valokuvakin. Emilia otti valokuvan kääreestä.\n\n-- En tuo ole minä, hän sanoi. -- Minä näytin nyrpeältä otsatukan\ntakia. Mutta kun en minä juuri milloinkaan näytä nyrpeältä, ei\nsemmoinen kuva ole oikeudenmukainen.\n\nHän pisti Teddyn kuvan pahvien väliin ja istui sitten kirjoittamaan.\n\n\"Rakas Nancy-täti! Elisabet-täti antoi ottaa minusta valokuvan\nlähetettäväksi sinulle, mutta minä en pidä siitä, kun minä olen siinä\naivan liian ruman näköinen, ja siksi minä panen toisen kuvan sen\ntilalle. Eräs taiteilijaystävä on maalannut sen minulle. Se on aivan\nminun näköiseni, kun minä hymyilen ja minulla on otsatukka. Minä\nlähetän se sinulle vain lainaksi, en omaksi, koska minä pidän sitä\nhyvin suuressa arvossa.\n\n-- Sinun kuuliainen...\n\nEmilia Byrd Starr.\n\nJ.K. En minä ole niin tyhmä kuin sinä luulet.\n\nE.B.S.\n\nJ.K. N:o 2. En minä ole ollenkaan tyhmä.\"\n\nEmilia pani kirjeensä kuvan mukaan ja pujahti sitten ulos. Saatuaan sen\nkunniallisesti postiin hän huokasi helpotuksesta.\n\nPaluumatkalla hän nautti suunnattomasti. Oli kaunis huhtikuun päivä\nja kevät kurkisteli nurkkien takaa. Tuulen tyttö nauroi ja vihelteli\nmärillä kentillä; varikset istuivat puunlatvoissa neuvottelemassa;\naurinko läikitti sammaltuneita notkoja; meri väikkyi safiirinsinisenä\nkeltaisten dyynien takana; Korkean Johnin metsikössä vaahterat alkoivat\ntyöntää esiin punaisia silmujaan. Emilia oli hurmioitunut elämän\nriemusta.\n\n-- Oi kevään tuoksu! hän huusi hyppiessään eteenpäin puronvarren polkua.\n\nSitten hän alkoi tehdä runoa keväästä. Hän oli juuri aprikoimassa,\npanisiko hän keijukaiset tanssimaan puron reunalle kuutamossa vai\nsinipiiat nukkumaan saniaisvuoteelle, kun hän eräässä polun mutkassa\nkohtasi olennon, joka ei ollut keiju eikä sinipiika, mutta näytti silti\nniin oudolta ja salaperäiseltä kuin olisi kuulunut satujen maailmaan.\nOliko se noita-akka? Tai pahansuopa haltija?\n\n-- Minä olen Tom-täti, tämä olio sanoi, kun huomasi Emilian tuijottavan\nhäntä sanattoman hämmästyksen vallassa.\n\n-- Ah! huoahti Emilia helpotuksesta. Nyt hän ei enää pelännyt. Mutta\nperin merkillisen näköinen nainen tuo Perryn Tom-täti oli. Vanha --\nniin vanha, että näytti aivan mahdottomalta, että hän olisi koskaan\nvoinut olla nuori; kirkkaan punainen hilkka liehuvilla harmailla\nhapsilla; pienet kasvot täynnä hienoja risteileviä ryppyjä; pitkä\nnenä, jonka päässä pahka; pienet, vilkkuvat, eloisat silmät pörhöisten\nsilmäkulmain alla; pukuna repaleinen miesten takki, joka verhosi hänet\nkaulasta jalkoihin; toisessa kädessä vasu, toisessa musta pahkurakeppi.\n\n-- Mulkoilemista ei pidetty hyvän kasvatuksen merkkinä minun aikanani,\nhuomautti Tom-täti.\n\n-- Ah! toisti Emilia. -- Suokaa anteeksi ... hyvää päivää, hän lisäsi\nyrittäen epämääräisesti parantaa käyttäytymistään.\n\n-- Kohtelias eikä liian ylpeä, sanoi Tom-täti tirkistäen häneen\nuteliaasti. -- Minä kävin kartanossa viemässä pojalle sukat, mutta\nsinua minä oikeastaan tulin tapaamaan.\n\n-- Minuako? kysyi Emilia hämillään.\n\n-- Niin. Poika puhuu sinusta yhtä mittaa, ja päähäni pälkähti tämmöinen\ntuuma. Meinaan vain, ettei se olisi hullumpaa. Mutta täytyy ensin saada\nvissimpi tieto, ennen kuin panen siihen vähät rahani. Jos annan pojan\nmennä oppimaan, niin menetkö sinä sitten hänen kanssaan naimisiin, kun\nkasvat isoksi?\n\n-- Minäkö! huohotti Emilia, eikä hän muuta kyennyt sanomaankaan. Näkikö\nhän unta? Tämän täytyi olla unta.\n\n-- Niin -- sinä. Sinä olet puoleksi Murray, ja pojalle se on suuri\naskel ylöspäin. Se on reipas poika ja vielä se rikastuu ja isännöi\nmaassa. Mutta en piru vieköön pane häneen lanttiakaan, ellet sinä lupaa.\n\n-- Ei Elisabet-täti lupaisi, huudahti Emilia, joka oli niin\nsäikähdyksissään, ettei olisi mitenkään uskaltanut omasta puolestaan\nkieltää.\n\n-- Jos sinussa on vähääkään Murrayin verta, niin sinä valitset\nvalittavasi, sanoi Tom-täti työntäen kasvonsa niin lähelle Emiliaa,\nettä hänen pörhöiset silmäkulmansa kutkuttivat tytön nenä. -- Sano että\nmenet pojan kanssa naimisiin, niin lähetän sen ylempiin kouluihin.\n\nEmilia oli kerrassaan menettänyt puhekykynsä. Hän ei voinut keksiä\nmitään sanottavaa -- voi, miksi hän ei voinut herätä! Hän ei edes\nvoinut juosta.\n\n-- Sano nyt, intti Tom-täti paukuttaen sauvaansa polulla olevaan kiveen.\n\nEmilia oli niin kauhistunut, että hän ehkä olisi sanonut jotakin\n-- mitä tahansa -- päästäkseen pakoon. Mutta samassa Perry hyppäsi\nkuusikosta kasvot valkoisina vihasta ja tarttui kursailematta\nTom-tätinsä olkapäähän.\n\n-- Menkää kotiin, hän sanoi raivostuneena.\n\n-- No no no, ruikutti Tom-täti soimaavalla äänellä. -- Minä vain koetin\nauttaa asiaasi. Minä pyysin sitä menemään aikanaan kanssasi naimisiin\nja --\n\n-- Kyllä minä hoidan itse omat asiani. Perryn kiukku yltyi. -- Nyt te\nolette luultavasti pilannut minulta kaiken. Menkää kotiin -- menkää\nkotiin, sanon minä.\n\nTom-täti nilkutti pois mutisten: -- En minä sitten ole niin tyhmä, että\nhävitän vähät rahariepuni. Ilman Murrayta ei lähde rahoja, poika.\n\nEukon hävittyä puropolkua näkymättömiin Perry kääntyi Emilian puoleen.\nHän ei ollut enää kalpea, vaan hehkuvan punainen.\n\n-- Älä välitä hänestä -- hän on hupsu, hän selitti. -- Tietysti minä\njoskus tulevaisuudessa aion pyytää sinua menemään kanssani naimisiin,\nmutta --\n\n-- Minä en voisi ... Elisabet-täti --\n\n-- Täti -- kyllä hän sitten. Minusta tulee vielä Kanadan pääministeri.\n\n-- Mutta minusta tuntuu, etten minä itse tahtoisi -- en varmasti.\n\n-- Kyllä sinä tahdot, kun kasvat suureksi. Ilse on tietysti kauniimpi\nenkä minä tiedä, miksi pidän sinusta enemmän, mutta niin vain on.\n\n-- Älä enää ikinä puhu minulle tuolla tavalla, käski Emilia, joka alkoi\nsaada takaisin omanarvontuntoaan.\n\n-- En, en minä -- ennen kuin kasvamme suuriksi, sanoi Perry nolosti\nirvistäen. -- Mutta täytyihän minun sanoa jotakin kun Tom-täti tuolla\ntavoin sekaantui asiaan. Ei se ollut minun syyni, niin että älä rupea\nsiitä vihoittelemaan. Muista vain, että minä vielä joskus aion kosia\nsinua. Ja luullakseni Teddy Kentkin.\n\nEmilia asteli ylhäisesti pois, mutta kuullessaan viimeiset sanat hän\nkääntyi ja sanoi kylmästi olkansa yli:\n\n-- Jos hän kysyy, niin minä otan hänet.\n\n-- Jos sen teet, lyön häneltä pään poikki, huusi Perry kiukustuen.\n\nMutta Emilia käveli vakaasti kotiin päin ja nousi ullakolle\najattelemaan asioita.\n\n-- Se oli romanttista, mutta ei hauskaa, oli hänen loppupäätelmänsä.\nEikä eräästä kevätrunosta tullut ikipäivinä valmista.\n\n\n\n\n22.\n\nSUVIKARTANO\n\n\nIsotäti Nancy Priestiltä ei tullut pienintäkään kirjelappusta\nkiitokseksi Emilian kuvasta. Elisabet-täti ja Laura-täti, jotka\nhyvin tunsivat Nancy-tädin tavat, eivät tästä hämmästyneet, mutta\nEmiliaa se huolestutti melkoisesti. Ehkei Nancy-täti hyväksynyt hänen\nomavaltaisuuttaan, tai ehkä hän vieläkin piti Emiliaa niin tyhmänä,\nettei viitsinyt vaivautua hänen takiaan.\n\nEmiliasta oli vastenmielistä ajatella, että häntä pidettiin tyhmänä.\nHän kirjoitti kirjeluettelon kääntöpuolelle moitekirjeen isotäti\nNancylle ja arvosteli siinä peittelemättä vanhan rouvan älyä.\nTaitettuaan kirjeen kokoon hän talletti sen kätköpaikkaansa. Mutta\nkirje täytti silti tarkoituksensa: se oli varoventtiili, joka lievensi\nhänen sisäistä painettaan. Emilia olikin jo aikoja sitten jättänyt koko\nasian mielestään, kun Nancy-tädiltä kesäkuussa tuli kirje, jossa hän\npyysi lähettämään Emilian luokseen vierailulle.\n\nElisabet ja Laura pohtivat asiaa keittiössä huomaamatta, että Emilia\nistui oven ulkopuolella pihaportailla. Emilia kuvitteli olevansa\nkuningatar Viktorian vastaanotolla. Yllään valkoinen laahuspuku hän oli\njuuri kumartunut suutelemaan kuningattaren kättä, kun Elisabet-tädin\nääni särki hänen mielikuvansa.\n\n-- Mitä sinä ajattelet, Laura, sanoi Elisabet-täti. -- Lähetämmekö\nEmilian Nancy-tädin luo?\n\nEmilia höristi korviaan. Mistäpäin tuuli nyt puhalsi?\n\n-- Kirjeestä päätellen hän tahtoo kaikin mokomin saada tytön luokseen,\nsanoi Laura.\n\nElisabet tuhisteli nenäänsä.\n\n-- Oikku, pelkkä oikku. Tiedäthän sinä hänen päähänpistonsa. Ja\nkun Emilia ennättää sinne, hän on luultavasti jo menettänyt kaiken\nmielenkiintonsa.\n\n-- Totta kyllä, mutta ellemme anna tytön lähteä, hän loukkaantuu\nkauheasti eikä koskaan anna meille anteeksi. Ei edes Emilialle. Ja\nEmilialla on ehkä toiveita.\n\n-- En tiedä kannattaako niistä puhua. Jos Nancy-tädillä todella on\nmuitakin varoja kuin elinkorkonsa -- sitä et tiedä sinä enkä minä eikä\nainoakaan elävä sielu paitsi ehkä Caroline -- niin hän luultavasti\njättää kaiken jollekulle Priestille. Nancy-täti on aina pitänyt\nmiehensä sukulaisista enemmän kuin omistaan, vaikka hän aina rienaakin\nheitä. Mutta voisihan sattua, että hän mieltyisi Emiliaan -- he ovat\nniin konstikkaita kumpikin, että ehkä he sopivat hyvinkin yhteen. Mutta\ntiedäthän sinä hänen puheensa -- ja tuon kauhean vanhan Carolinen.\n\n-- Emilia on liian nuori ymmärtääkseen, sanoi Laura-täti.\n\n-- Minä ymmärrän enemmän kuin te luulettekaan, huudahti Emilia\nharmistuneena.\n\nElisabet-täti tempaisi keittiön oven auki.\n\n-- Emilia Starr, etkö sinä jo ala oppia, ettei koskaan saa kuunnella?\n\n-- En minä kuunnellut. Minä luulin teidän tietävän, että minä istuin\ntäällä -- enkä minä mahda sille mitään, että korvani kuulevat. Miksi\nte ette kuiskanneet? Kun kuiskaatte, tiedän heti teidän puhuvan\nsalaisuuksia enkä yritäkään kuunnella niitä. Lähdenkö minä käymään\nisotäti Nancyn luona?\n\n-- Emme me ole vielä päättäneet, vastasi Elisabet-täti kylmästi, eikä\nEmilia kuullut asiasta kokonaiseen viikkoon.\n\nHän ei oikeastaan itsekään tiennyt, haluttiko häntä lähteä vai ei.\nElisabet-täti oli ruvennut tekemään juustoja. Uusi Kuu oli tunnettu\njuustoistaan, ja Emilia oli hyvin kiinnostunut tuosta puuhasta. Hänestä\noli hauskaa seurata, miten juoksutin pantiin tuoreeseen lämpimään\nmaitoon ja miten valkoiset juustot sitten sullottiin muotteihin\nja vietiin vanhaan hedelmätarhaan painimiin -- isojen pyöreiden\n'juustokivien' alle; niiden puristuksessa Uuden Kuun juustot olivat\nkypsyneet vuosisadan ajan.\n\nSitä paitsi Emilia, Ilse, Teddy ja Perry innostuivat sydämensä\nhalusta näyttelemään \"Kesäyön unelmaa\" Korkean Johnin metsikössä.\nTeddy oli valmistanut suurenmoiset kulissit vanhoista laudoista\nja purjeen riekaleista, jotka Perry oli saanut satamasta. Ilse\noli tehnyt silkkipaperista ja kultalehdestä somat keijunsiivet ja\nPerry vanhasta vasikannahasta aasin pään, joka oli kerrassaan aidon\nnäköinen. Emilia oli ahertanut hartaasti ja uutterasti viikkokausia;\nhän oli kirjoittanut roolivihon kullekin esiintyjälle ja sovittanut\nnäytelmän vallitseviin olosuhteisiin. Hän oli typistänyt sitä\ntavalla, joka varmaan olisi karminut ukko Shakespearen sielua, mutta\ntulos oli loppujen lopuksi oikein sievä ja yhtenäinen. Suurtakaan\nhuolta ei tuottanut se, että neljän näyttelijän täytyi hoitaa lähes\nkolmenkymmenen henkilön osat. Emilia esitti Titaniaa ja Hermiaa ja\noli lisäksi useissa keijuosissa; Ilse Hippolytaa ja Helenaa ja toisia\nkeijukaisosia; loput osat olivat poikien harteilla. Elisabet-täti ei\ntiennyt puuhasta mitään; hän olisikin heti paikalla kieltänyt koko\nleikin, sillä hän piti näyttelemistä erityisen syntisenä. Sen sijaan\nLaura-täti oli selvillä salaisuudesta, ja Jimmy-serkku ja Korkea John\nolivat eräänä kuutamoiltana jopa olleet katsomassa harjoituksia.\n\nTuntui tietysti ikävältä ajatella, että joutuisi vaikka vain\nlyhyeksikin aikaa jättämään tämän kaiken. Mutta toisaalta Emilia\noli perin utelias näkemään isotäti Nancyn ja hänen omituisen vanhan\nSuvikartanonsa, jonka porttia vartioivat kuuluisat kivikoirat. Hän\nolisi sittenkin ollut pettynyt, jollei matkasta olisi tullut mitään.\nJa kun hän näki Laura-tädin järjestelevän hänen tärkättyjä valkoisia\nalushameitaan ja Elisabet-tädin pyyhkivän ullakolla tuimana tomuja\npienestä raudoitetusta matka-arkusta, hän arvasi, että vierailu oli\nkuin olikin edessä. Siksi hän otti esiin Nancy-tädille kirjoittamansa\nkirjeen ja lisäsi siihen lieventävän jälkikirjoituksen.\n\nIlse oli pahalla päällä, kun Emilia puhui lähdöstään. Hän kauhistui\najatellessaan, että hänen oli jäätävä yksin kuukaudeksi, ehkä\npitemmäksikin aikaa. Ei enää hauskoja teatteri-iltoja Korkean Johnin\nmetsikössä, ei enää piristäviä riitoja. Sitä paitsi Ilse ei ollut itse\nollut ikinä missään kyläilemässä, ja se karvasteli hänen mieltään.\n\n-- Minä en lähtisi Suvikartanoon mistään hinnasta, hän sanoi. -- Siellä\nkummittelee.\n\n-- Ei kummittele.\n\n-- Kummittelee! Siellä kummittelee aave, jonka tuntee ja kuulee,\nvaikkei sitä koskaan näe. Voi, minä en tahtoisi olla sinun sijassasi\nvaikka saisin mitä. Sinun isotätisi on kauhean juonikas, ja se vanha\neukko, joka asuu hänen luonaan, on noita. Hän noituu sinut. Sinä kidut\nja kuolet.\n\n-- Mitä vielä -- ei hän ole noita.\n\n-- On. Hän panee joka yö portinpylväiden päissä olevat kivikoirat\nulvomaan, jos joku tulee lähelle: \"Öö-örr-öö-örr.\"\n\nIlse ei suotta ollut lausujaksi syntynyt. Hänen öö-örr-örrinsä kuulosti\nhirvittävältä. Mutta nyt oli päivä, ja päivänvalossa Emilia oli\nurhoollinen kuin jalopeura.\n\n-- Sinun käy kateeksi, hän sanoi ja asteli poispäin.\n\n-- Ei käy, sinä vietävän tuhatjalkainen, kiljui Ilse hänen peräänsä.\n-- Olet olevinasi, kun tädilläsi on kivikoirat portinpylväiden päissä!\nMinäpä tunnen Shrewsburyssä rouvan, jonka porttikoirat ovat kymmenen\nkertaa kivisemmät kuin tätisi koirat.\n\nMutta seuraavana aamuna Ilse tuli sanomaan Emilialle hyvästiä ja vaati\nhäntä kirjoittamaan joka viikko. Emilia joutui matkustamaan Priest\nPondiin Kellyn ukon vankkureissa. Elisabet-täti oli aikonut itse\nlähteä viemään tyttöä, mutta hän oli matkapäivänä huonovointinen eikä\nLaura-täti voinut jättää häntä yksin. Jimmy-serkkukaan ei päässyt,\nsillä heinänteko oli parhaillaan käynnissä. Mutta Nancy-tädille oli\nilmoitettu, että Emilia tulisi sinä päivänä, eikä Nancy-täti pitänyt\nohjelmanmuutoksista. Ellei Emilia tulisi sovittuna päivänä, saattaisi\nhyvinkin käydä niin, ettei isotäti enää myöhemmin häntä huolisikaan,\nsulkisi vain oven hänen nenänsä edessä ja käskisi hänen palata\nkotiin. Tämän Elisabet-täti tiesi; ei hän muuten olisikaan suostunut\nlähettämään Emiliaa astioita kaupustelevan Kellyn ukon vaunuissa Priest\nPondiin. Kellyn mökki oli Priest Pondin takana, ja hän oli juuri\nmenossa kotiinsa.\n\nEmilia oli mielissään. Hän piti vanhasta Kellystä, ja hänestä matka\nukon hienoissa punaisissa vaunuissa oli oikea seikkailu.\n\nHänen pieni matka-arkkunsa nostettiin katolle ja sidottiin kiinni, ja\nsitten lähdettiin ajamaan Uuden Kuun puistotietä. Peltiastiat rämisivät\ntakana vaunuissa niin kuin siellä olisi ollut pieni maanjäristys.\n\n-- Alahan laputtaa, ruuna, ala laputtaa, sanoi Kellyn ukko. -- Vissisti\nminä aina mielelläni ajan nättien likkain kanssa. Entä koska häät on?\n\n-- Kenen häät?\n\n-- Kas kuinka viekastelee! Sinun tietysti.\n\n-- En minä ole aikonut mennä naimisiin -- lähiaikoina, vastasi Emilia\nmatkien sattuvasti Elisabet-tädin ääntä ja puhetapaa.\n\n-- Vissiin, vissiin sinä olet lastu siitä vanhasta puusta. Aivan kuin\nolisi kuullut itse Elisabet-neidin sanovan tuon. Laputahan, ruuna,\nlaputa.\n\n-- Minä vain tarkoitin, että minä olen liian nuori menemään naimisiin,\nselitteli Emilia, joka pelkäsi loukanneensa Kellyn ukkoa.\n\n-- Kuta nuorempi sitä parempi. Sitä vähemmän ennätät tehdä tuhoa noilla\nsilmilläsi. Laputahan, ruuna. Se on uuvuksissa, eläinriepu. Annetaan\nsen kulkea niin kuin itse tahtoo. Otapas tämä makeistötterö. Kyllä\nKellyn ukko muistaa aina tarjota rouvasväelle. No kerro nyt, mimmoinen\nse on.\n\n-- Kuka sitten? -- vaikka Emilia kyllä älysi.\n\n-- Sulhasesi tietysti.\n\n-- Mutta ei minulla ole sulhasta. Minä tahtoisin, ettette puhuisi\nminulle semmoisia asioita.\n\n-- Ei sitten, ei sitten, jos ne on arkoja. Ei pidä olla milläänkään,\nellei sitä vielä ole -- sitä enemmän niitä tulee myöhemmin. Odotas\nvähän. Minulla on tuolla pieni lahja.\n\nKellyn ukko onki esiin laatikon ja laski sen Emilian syliin. Siinä oli\nsievä pieni hiusharja.\n\n-- Katsohan sen selkäpuoltakin, sanoi Kellyn ukko. -- Siellä on kaunis\nkuva.\n\nEmilia käänsi harjan. Hänen omat kasvonsa katselivat häntä pienestä\npeilistä, joka oli upotettu maalatun ruusukiehkuran keskelle harjan\nselkään.\n\n-- Voi kuinka kaunis ... minä tarkoitan ruusua ja peiliä, hän huudahti.\n-- Onko se tosiaan minulle? Voi, kiitos! Nyt voin nähdä peilin Emilian\nmilloin vain tahdon. Ja voin pitää sitä vaikka aina mukanani.\n\n-- Vissiin, vissiin. Laputahan, ruuna, laputa. Vai menet sinä Priest\nPondiin vanhan rouvan vieraaksi. Oletko koskaan ennen käynyt siellä?\n\n-- En.\n\n-- Se paikka on Priestejä täynnä. Ei voi kiveä heittää, ettei se\nsattuisi johonkuhun. Ja kun sattuu yhteen, sattuu kaikkiin. Ne ovat\nyhtä koppavia kuin itse Murrayt. En minä ole tuttu muiden kuin Adam\nPriestin kanssa, ne muut ovat liiaksi olevinaan. Kuulehan, ukko alensi\nääntään ja kuiskasi salamyhkäisesti: -- Älä koskaan mene naimisiin\nkenenkään Priestin kanssa.\n\n-- Miksi ei? kysyi Emilia. Hän ei ollut kyllä koskaan ajatellut\nnaimisiin menoa kenenkään Priestin kanssa, mutta oli paikalla utelias\nkuulemaan, miksi hänen ei pitäisi mennä.\n\n-- Ei niiden kanssa ole hyvä olla naimisissa. Rouvat kuolevat nuorina.\nSuvikartanon vanha rouva piti pintansa, kunnes mies meni hautaan,\nmutta hän olikin Murrayn sukua, ja niillä on onni matkassaan. Mutta\nei siihenkään kannata liikaa luottaa. Ainoa kelvollinen koko Priestin\nporukassa on Pönttöselkä-Priest, ja se mies on sinulle liian vanha.\n\n-- Miksi häntä sanotaan Pönttöseläksi?\n\n-- No kun toinen olkapää on vähän korkeampi kuin toinen. Sillä pojalla\non sen verran rahaakin, ettei tarvitse rehkiä. Taitaa olla kirjatoukka.\nSattuuko sinulla olemaan matkassa raudan palasta?\n\n-- Ei. Miten niin?\n\n-- Pitäisi olla. Vanha Caroline Priest on noita.\n\n-- Niin Ilsekin sanoi. Mutta eihän noitia ole olemassa.\n\n-- Ehkei ole, mutta parasta on pitää varansa. Tuossa, pistä tämä\nkengitysnaula taskuusi äläkä suututa häntä, jos suinkin voit välttää.\nEt kai sinä välitä, jos minä vähän poltan?\n\nEmilia ei välittänyt. Hän sai sillä aikaa syventyä omiin ajatuksiinsa,\nja ne olivat paljon hauskempia kuin Kellyn ukon puheet noidista.\n\nTie oli erittäin kaunis. Se kaarsi pitkin lahden rantaa, kulki\nkuusikossa mutkittelevien jokien ja purojen yli, ja tuon tuostakin\navautui eteen lammikko tai pikku järvi; tämä pohjoisrannikon kaista oli\nniistä kuuluisa. Emilia katseli maisemaa ahnain silmin -- hänen täytyi\nkirjoittaa siitä niin pian kuin mahdollista. Juuri matkakuvauksia\nvarten hän oli pistänyt Jimmy-serkulta saamansa tyhjän vihon\nmatka-arkkuun.\n\nIlma hohti opaalinvärisenä suuren lammen ja sen rantalehtojen\nkätköistä pilkottavien kesähuvilain yläpuolella. Länsitaivas paloi\npunaisena sen takana olevan merenlahden päällä. Pienet harmaat purjeet\nliukuivat kuusimetsäin paartamien rantojen ohi. Yksinäinen syrjätie,\njonka kahden puolen kasvoi taajassa nuoria vaahteroita ja koivuja,\nvei Suvikartanoon. Kuinka kosteata ja viileää ilma oli notkoissa! Ja\nkuinka saniaiset tuoksuivat! Emilia oli pahoillaan, kun lopulta tultiin\nSuvikartanoon ja käännyttiin portista, jonka pylväiden päissä isot\nkivikoirat istuivat näyttäen hämärässä todella kovilta ja yrmeiltä.\n\nLeveä ulko-ovi oli auki ja siitä tulvi valoa nurmikolle. Ovella seisoi\nvanha nainen. Kellyn ukolle näytti äkkiä tulevan kiireen tapaista. Hän\nnosti Emilian ja hänen arkkunsa maahan, kätteli häntä kiireesti ja\nkuiskasi:\n\n-- Pidä naula varalla. Hyvästi. Muista: pää selvänä ja sydän lämpimänä.\nJa hän oli jo menossa poispäin ennen kuin vanha nainen ennätti heidän\nluokseen.\n\n-- Tämäkö on siis Uuden Kuun Emilia? kuuli Emilia kimakan sortuneen\näänen kysyvän. Hän tunsi laihan, kynsimäisen käden tarttuvan käteensä\nja vetävän häntä ovea kohti. Noitiahan ei ole olemassakaan, Emilia\ntiesi sen -- mutta hän pisti kuitenkin kätensä taskuunsa ja kosketti\nkengitysnaulaa.\n\n\n\n\n23.\n\nAAVEITA\n\n\n-- Tätisi on pienessä salongissa, sanoi Caroline Priest. -- Tätä tietä.\nOletko väsynyt?\n\n-- En, vastasi Emilia. Kulkiessaan Carolinen perässähän tarkasti\nnaista perin pohjin. Noidaksi Caroline oli ainakin hyvin pieni. Hän\nei todella ollut Emiliaa pitempi. Hänellä oli yllään musta silkkipuku\nja kellervän valkoisilla hiuksillaan pieni nauhahilkka, jossa oli\nmusta pitsiröyhelö. Kasvot olivat niin ryppyiset, ettei Emilia ollut\nvoinut kuvitella sellaisia olevankaan, ja silmät olivat omituisen\nharmaanvihertävät. Myöhemmin Emilia huomasi sen olevan Priestien\nerikoisväri.\n\n-- Saattaa olla noita, ajatteli Emilia. -- Mutta kyllä minä aina\nhänestä suoriudun.\n\nHe kulkivat avaran hallin kautta, ja ohi mennessään Emilia näki\nkummallakin puolella hämäriä, upeita huoneita. Sitten tultiin pieneen\ntakahalliin, joka oli pitkä, kapea ja pimeä. Toisella puolella oli\nrivissä neljä nelikulmaista, pieniruutuista ikkunaa, toisella puolella\nastiakaappeja, jotka ulottuivat lattiasta kattoon; ovet olivat mustaa\nkiiltävää puuta.\n\nHallin päästä noustiin neljä porrasaskelmaa ovelle. Portaiden vieressä\noli isoisän valtava musta kello, joka ulottui melkein kattoon asti.\n\n-- Tuohon meillä pistetään kaikki tuhmat pikkutytöt, kuiskasi Caroline\navatessaan pienen salongin oven.\n\n-- Minua ette ainakaan pistä, ajatteli Emilia.\n\nPieni salonki oli kaunis vanha huone, jonka pöydällä oli valmiina\nillallinen. Caroline vei Emilian sen läpi ja koputti huoneen perällä\nolevaan oveen vanhalla vaskikolkuttimella, joka oli kissan muotoinen;\ntuon metallieläimen kasvoilla oli niin vastustamattoman hassunkurinen\nirvistys, että teki mieli irvistää vastaan. Joku sanoi \"sisään\", he\nastuivat neljä porrasta alaspäin -- voiko kuvitella merkillisempää\ntaloa? -- ja olivat makuuhuoneessa. Ja siellä vihdoin oli isotäti\nNancy Priest. Hän istui nojatuolissa musta keppi polvea vasten; pienet\nvalkoiset kädet, jotka olivat vielä sangen kauniit, lepäsivät hiljaa\npurppuranvärisellä silkkiesiliinalla, jota vasten sormukset välkkyivät.\n\nNancy-tädin hiukset olivat valkoiset ja iho ryppyinen ja kutistunut,\nvaikka ruskeat silmät vieläkin olivat kirkkaat ja veitikkamaiset.\nHän näytti melkein vanhalta keijulta -- lystikkäältä, suvaitsevalta\nvanhalta keijulta, joka kyllä saattoi äkkiä muuttua pahansuovaksikin\njos sitä lähestyi väärällä tavalla. Keijuilla vain ei ollut pitkiä\nkorvarenkaita, joiden kultariipus ulottui melkein olkapäihin saakka,\neikä punaisilla orvokeilla koristettua valkoista pitsimyssyä.\n\n-- Tämä siis on Julian tytär, täti sanoi ojentaen Emilialle jalokiviltä\nvälkehtivän kätensä. -- Älä näytä niin säikähtyneeltä, lapsi. En aio\nsuudella sinua. Minä en ole koskaan pyrkinyt suutelemaan turvattomia\nolentoja, vaikka he onnettomuudekseen sattuvat olemaan sukulaisiani.\nNo, kenen näköinen hän on, Caroline?\n\nEmilia virnisti mielessään. Taas oli edessä uusi vertailun kiirastuli,\ntaas kaivettaisiin esiin pitkä rivi kuolleita ja kuopattuja neniä ja\nsilmiä ja otsia, joita koetettaisiin sovittaa hänen kasvoihinsa.\n\n-- Ei paljon Murrayin näköä, sanoi Caroline tirkistäen Emiliaa niin\nläheltä, että tyttö tahtomattaan vetäytyi taapäin. -- Ei niin kaunis\nkuin Murrayt.\n\n-- Ei niinkään kaunis kuin Starrit. Hänen isänsä oli komea mies --\nniin komea, että olisin itse karannut hänen kanssaan, jos olisin ollut\nviisikymmentä vuotta nuorempi. Eikä hänessä ole Juliaa ollenkaan,\nmikäli minä huomaan. Julia oli sievä. Et sinä ole niin sievä kuin siinä\nkuvassa, mutta en minä sitä odottanutkaan. Kuviin ja hautakirjoituksiin\nei ole koskaan luottamista. Minne sinun otsatukkasi on joutunut, Emilia?\n\n-- Elisabet-täti kampasi sen ylös.\n\n-- Vai niin, kampaa se nyt taas paikoilleen niin kauan kuin olet\nminun talossani. Isoisääsi sinä sentään muistutat jollakin tavoin,\nainakin silmäkulmistasi. Isoisäsi oli hienon näköinen -- ja vietävän\ntuittupäinen, melkein yhtä tuittupäinen kuin Priestit, vai mitä,\nCaroline?\n\n-- Anteeksi, Nancy-täti, sanoi Emilia varmasti, minä en pidä siitä,\nettä minua sanotaan muiden näköiseksi. Minä olen vain itseni näköinen.\n\nNancy-täti nauraa hykersi.\n\n-- Napakka tyttö, näemmä. Hyvä. Minä en ole koskaan pitänyt nöyristä\nlapsista. Etkö siis ole tyhmä mitä?\n\n-- En ole.\n\nTällä kertaa Nancy-täti nauroi leveästi. Hänen tekohampaansa näyttivät\noudon valkoisilta ja nuorilta vanhoissa ruskeissa kasvoissa.\n\n-- Hyvä. Jos sinulla on terävä pää, niin se on parempi kuin jos olisit\nkaunis -- kauneus katoaa mutta terävä pää kestää. Katsopas esimerkiksi\nminua. Caroline tuossa ei ole koskaan ollut sen enempää terävä kuin\nkauniskaan, vai mitä, Caroline? Tule, mennään illalliselle. Luojalle\nkiitos, että vatsani on pitänyt puoliaan, vaikka kauneus on mennyt.\n\nIsotäti Nancy nilkutti keppiinsä nojaten portaita toiseen huoneeseen\npöydän ääreen. Hän istuutui pöydän toiseen päähän. Caroline toiseen ja\nEmilia heidän väliinsä. Emilia ei tuntenut oloaan lainkaan mukavaksi,\nmutta kiinnostunut hän oli: hän sepitti jo mielessään tyhjään kirjaansa\nkuvausta noista kahdesta.\n\n-- Kerrohan minulle, miksi sinä ensin kirjoitit niin tyhmän kirjeen,\nellet ole typerä? Herra Jumala, kuinka typerä se oli.\n\n-- En voinut kirjoittaa muunlaista, kun Elisabet-täti sanoi lukevansa\nsen.\n\n-- No se on Elisabetin tapaista. Mutta täällä sinä saat kirjoittaa mitä\ntahdot ja sanoa mitä tahdot ja tehdä mitä tahdot. Ei kukaan sekaannu\nasioihisi eikä koeta kasvattaa sinua. Etköhän sinä Uudessa Kuussa ole\nsaanut kuria tarpeeksesi. Voit liikkua kaikkialla talossa ja valita\nPriestin pojista itsellesi kavaljeerin -- vaikka eivät nuoret pojat\nenää ole semmoisia kuin minun aikanani.\n\n-- En minä tahdo kavaljeeria, vastasi Emilia. Häntä alkoi harmittaa.\nKellyn ukko oli puhunut sulhasista puolen matkaa, ja nyt Nancy-täti\nalkoi jauhaa samaa asiaa.\n\n-- Älä puhu joutavia, sanoi Nancy-täti ja nauroi niin, että\nkultariipukset hyppivät. -- Kun minä olin sinun ikäisesi, minulla\noli kavaljeereja puoli tusinaa. Blair Waterissa kaikki pikkupojat\ntappelivat minusta. Caroline, oletko huomannut, kuinka sievä käsi\nEmilialla on? Yhtä sievä kuin minullakin nuorena. Ja kyynärpää kuin\nkissalla. Susan Murraylla, minun serkullani, oli nuorena samanlainen\nkyynärpää. Kummallista -- yksityiskohdiltaan hän muistuttaa enemmän\nMurrayita kuin Starreja, ja kuitenkin hän on Starrien näköinen.\nMe olemme kaikki kummallisia yhteenlaskuesimerkkejä -- vastaus ei\nole koskaan se mitä odottaisi. Caroline, eikös ole vahinko, ettei\nPönttöselkä ole kotona. Hän pitäisi Emiliasta - minusta tuntuu, että\nhän pitäisi. Pönttöselkä on ainoa Priest, joka pääsee taivaaseen,\nEmilia. Annas, kun katson nilkkojasi.\n\nVastahakoisesti Emilia pisti esiin jalkansa. Nancy-täti nyökkäsi\ntyytyväisenä.\n\n-- Maria Shipleyn nilkka. Se on vain yhdellä sukupolvessa. Minulla\noli. Murrayilla on paksut nilkat. Äidilläsikin oli. Katsos jalan\nrintaa, Caroline. Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit\nkäyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt\nkaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia.\n\n-- En minä ole saanut vielä yhtään munkkia, sanoi Emilia hiukan\nsyyttävästi. Munkit näyttivät, hyvin houkuttelevilta, ja hän oli\ntoivonut, että ne pantaisiin kiertämään. Hän ei ymmärtänyt, miksi\nNancy-täti ja Caroline nauroivat. Carolinen nauru oli epämiellyttävää\n-- kuivakiskoista ja homehtunutta. Emilia ajatteli, että hän\nkertomuksessaan sanoisi Carolinen nauravan 'laihaa rämisevää naurua'.\n\n-- Mitä sinä meistä ajattelet? kysyi Nancy-täti. -- Sano nyt, mitä sinä\nmeistä ajattelet?\n\nEmilia oli kauhean pahassa pulassa. Hän oli juuri ajatellut, että\nNancy-täti näytti 'kuihtuneelta ja rypistyneeltä', mutta sitähän ei\nvoinut sanoa -- se oli mahdotonta.\n\n-- Puhu totta ja saata piru häpeämään, sanoi Nancy-täti.\n\n-- Ei ole reilua kysyä tuollaista! puuskahti Emilia.\n\n-- Sinä ajattelet, että minä olen ruma vanha ämmä, nauroi Nancy-täti.\n-- Ja että Caroline ei ole oikea ihminen. Ei hän olekaan. Ei ole\nkoskaan ollut. Mutta olisitpas nähnyt minut seitsemänkymmentä\nvuotta sitten. Minä olin kaunein kaikista Murrayista. Miehet aivan\nhullaantuivat minuun. Kun minä menin Nat Priestin kanssa naimisiin,\nolivat hänen kolme veljeään vähällä panna hänen kurkkunsa poikki. Yksi\notti itsensä hengiltä. Voi, minä sain aikanani paljon tuhoa aikaan.\nSitä minä vain suren, etten voi elää kaikkea tuota uudelleen. Se oli\nkomeaa elämää niin kauan kuin sitä kesti. Naiset vihasivat minua --\nkaikki paitsi tämä Caroline. Sinä ihailit minua, Caroline? Ja ihailet\nminua vieläkin, etkö ihailekin, Caroline? Caroline, kun sinulla ei vain\nolisi ruuppaa nenässä.\n\n-- Sinulla saisi olla ruuppa kielessäsi, sanoi Caroline pisteliäästi.\nEmiliaa alkoi väsyttää, hän oli pyörällä päästään. Tämä oli kyllä\nmielenkiintoista -- ja Nancy-täti oli ystävällinen omalla merkillisellä\ntavallaan, mutta kotona Ilse ja Perry ja Teddy alkoivat näihin aikoihin\nkokoontua Korkean Johnin metsikköön iltaleikkeihin ja Tuhma Töpö istui\nmaitohuoneen portailla odottamassa, että Jimmy-serkku antaisi sille\nvaahdon. Emilia huomasi äkkiä ikävöivänsä Uuteen Kuuhun yhtä hartaasti\nkuin ensimmäisenä Uuden Kuun yönään oli ikävöinyt Maywoodiin.\n\n-- Tyttö on väsynyt, huomasi Nancy-täti. -- Vie hänet maata, Caroline.\nRuusunpunaiseen huoneeseen.\n\nEmilia seurasi Carolinea takahalliin, sitten keittiön ja etuhallin\nkautta toiseen kerrokseen, jossa kuljettiin pitkää pääkäytävää ja\nsitten pitkää sivukäytävää pitkin. Mihin ihmeeseen hänet vietiin?\nLopulta tultiin isoon huoneeseen. Caroline laski lampun kädestään ja\nkysyi, oliko Emilialla yöpukua.\n\n-- Tietysti. Ei kai Elisabet-täti olisi ikimaailmassa päästänyt minua\nilman yöpukua! Emiliaa oikein harmitti.\n\n-- Nancy sanoo, että saat aamulla nukkua niin kauan kuin tahdot, sanoi\nCaroline. -- Hyvää yötä. Nancy ja minä nukumme tietysti vanhassa\nsiivessä, ja muut meikäläiset makaavat rauhassa haudassaan.\n\nTehtyään tämän salaperäisen huomautuksen Caroline tassutteli ulos ja\nsulki oven.\n\nEmilia istahti kirjaillulle leposohvalle ja katseli ympärilleen.\nIkkunaverhot olivat ruusunpunaista brokadia ja seinissä oli\nvaaleanpunaiset tapetit, joissa oli ruusukiehkuroita. Lattialla oli\nviheriä matto, jossa oli niin uhkeat ruusukuviot, että Emilia tuskin\nuskalsi astua sille. Hän päätteli, että huone oli hyvin hieno.\n\n-- Mutta minun täytyy lukea rukoukseni hyvin huolellisesti, koska\njoudun nukkumaan täällä yksin, hän ajatteli.\n\nHän riisuutui hyvin nopeasti, puhalsi lampun sammuksiin ja kömpi\nvuoteeseen. Hän veti peiton leukaansa asti ja makasi siinä tuijottaen\nvalkoiseen kattoon. Hän oli tottunut Elisabet-tädin vuoteeseen ja\ntunsi olonsa omituisen suojattomaksi tässä matalassa uudenaikaisessa\nsängyssä. Mutta ikkuna sentään oli auki - Nancy-täti ei ilmeisesti\npelännyt yöilmaa niin kuin Elisabet-täti. Ikkunasta Emilia näki avaria\nniittyjä, joiden ylle nouseva kuu loi tenhoavaa valoaan. Mutta huone\noli iso ja aavemainen.\n\nEmilia tunsi olevansa hirveän kaukana kaikista ihmisistä, ja koti-ikävä\nvaivasi häntä. Hän ei ollut koskaan ennen maannut yksin. Äkkiä hän\nsäikähti. Kuinka ikkuna rämisi! Se kuulosti kamalalta, aivan kuin\njoku -- tai jokin -- olisi yrittänyt siitä sisään. Hän ajatteli Ilsen\naavetta -- näkymätön aave, jonka saattoi vain kuulla ja tuntea, oli\nvielä kaameampi kuin tavalliset aaveet -- hän ajatteli kivikoiria,\njotka ulvoivat puolenyön aikaan.\n\nKoira alkoi todella ulvoa jossakin. Emilia tunsi kylmän hien otsallaan.\nMitä Caroline oli tarkoittanut sanoessaan että muut heikäläiset\nmakasivat rauhallisesti haudassaan? Lattia narahti. Hiipikö joku tai\njokin oven ulkopuolella? Eikö nurkassa liikkunut jokin? Pitkästä\nkäytävästä kuului salaperäisiä ääniä.\n\n-- En tahdo pelätä, sanoi Emilia. -- En tahdo ajatella tällaisia\nasioita, ja huomenna kirjoitan kirjaani miltä minusta nyt tuntuu.\n\nMutta silloin hän todella kuuli jotakin -- vuoteen pääpuolesta suoraan\nseinän takaa. Siitä ei voinut erehtyä. Se ei ollut kuvittelua. Hän\nkuuli selvästi omituista kaameata kahahtelua -- aivan kuin jäykät\nsilkkihameet olisivat hipaisseet toisiaan tai lepattelevat siivet\npiesseet ilmaa -- ja sitten hiljaista vikinää, kuin hyvin pienen lapsen\nitkua ja valitusta. Se jatkui -- jatkui yhä. Silloin tällöin äänet\nvaimenivat, mutta alkoivat taas uudelleen.\n\nEmilia käpristyi vuodevaatteiden alle kylmänä kauhusta. Aikaisemmin\nhänen pelkonsa oli ollut vain pinnalla -- hän oli sisimmässään\ntiennyt, ettei ollut mitään pelättävää. Mutta tästä ei voinut erehtyä\n-- tämä ei ollut kuvittelua. Kahina, lepatukset, itku ja valitus\nolivat totta. Suvikartano muuttui äkkiä hirveäksi, kolkoksi paikaksi.\nIlse oli oikeassa: täällä kummitteli. Ja Emilia oli täällä ypöyksin,\nmailikaupalla huoneita ja käytäviä hänen ja muiden ihmisten välillä.\nNancy-täti oli julma kun pani hänet tähän aavehuoneeseen. Nancy-täti\ntiesi aivan varmasti, että huoneessa kummitteli - julma vanha\nNancy-täti, joka ylpeili siitä, että miehet olivat surmanneet itsensä\nhänen tähtensä.\n\nVoi, kunpa pääsisi takaisin rakkaaseen Uuteen Kuuhun ja saisi\nnukkua Elisabet-tädin vieressä! Elisabet-täti ei tietenkään ollut\nihanteellinen vuodekumppani, mutta hän oli ainakin lihaa ja verta. Ja\njos tiiviisti suljetut ikkunat suojasivat yöilmalta, niin pitivät ne\ntoki saman tien kummituksetkin loitolla.\n\n-- Ehkä asia paranee, jos luen vielä kerran rukoukseni, ajatteli Emilia.\n\nMutta ei siitäkään tuntunut olevan apua.\n\nEmilia ei ikipäivinä unohtanut tätä Suvikartanossa viettämäänsä kauhun\nyötä. Hän oli niin väsynyt, että nukahti aina välillä mutta heräsi\nkauhusta hätääntyneenä vuoteen takaa kuuluvaan kahinaan ja vikinään.\nHänen mieleensä tulivat kaikki ne aaveet ja vaikerrukset, kidutetut\nhenget ja verta vuotavat nunnat, joista hän oli lukenut.\n\n-- Elisabet-täti on oikeassa, ei ole hyvä lukea romaaneja, hän\najatteli. -- Voi, minä kuolen täällä -- pelosta -- minä tiedän sen.\nMinä olen auttamaton pelkuri -- en voi olla rohkea.\n\nAamulla paistoi päivä kirkkaasti huoneeseen eikä salaperäisiä ääniä\nkuulunut enää. Emilia nousi, pukeutui ja meni vanhaan siipeen.\nHänellä oli mustat renkaat silmien ympärillä, ja hän oli kalpea mutta\npäättäväinen.\n\n-- Kuinka olet nukkunut? kysyi Nancy-täti hyväntahtoisesti. Emilia ei\nollut kuulevinaan kysymystä.\n\n-- Minä tahdon lähteä tänään kotiin, hän ilmoitti. Nancy-täti katsoi\nhäneen hämmästyneenä.\n\n-- Kotiin! Joutavia. Ikävöitkö sinä kotiin kuin pikku vauva?\n\n-- En -- ainakaan kovin paljon -- mutta minun täytyy silti lähteä\nkotiin.\n\n-- Et sinä pääse. Ei täällä ole ketään, joka lähtisi saattamaan sinua.\nEt kai odota, että Caroline veisi sinut hevosella Blair Wateriin, mitä?\n\n-- Sitten minä kävelen.\n\nNancy-täti paukautti keppinsä vihaisesti lattiaan.\n\n-- Sinä jäät tänne, neitiseni, kunnes minä lasken sinut. Minä en siedä\nkoskaan kenenkään muun oikkuja kuin omiani. Caroline tietää sen, eikö\nniin, Caroline? Istu pöytään -- ja syö -- syö.\n\nNancy-täti katsoi tuikeasti Emiliaan.\n\n-- Minä en jää tänne, intti tyttö. -- Minä en nuku toista yötä siinä\nkamalassa huoneessa, jossa kummittelee. Te olitte julma kun panitte\nminut siihen. Emilia katsoi Nancy-tätiin yhtä tuikeasti kuin täti\nhäneen.\n\n-- Kuules tuota. Mitä sinä lörpöttelet kummitushuoneesta. Ei meillä ole\nkummituksia. Vai onko, Caroline? Ne eivät meistä ole terveellisiä.\n\n-- Teillä on jotakin kauheaa siinä huoneessa. Koko yön kuului kahinaa\nja ähkymistä ja huutoa vuoteeni takaa seinästä. Minä en jää ... en\ntahdo --\n\nEmilian silmistä alkoi tippua kyyneliä, vaikka hän olisi kuinka\nkoettanut pidättää niitä. Hänellä oli niin kurja olo, että hänen täytyi\nitkeä.\n\nNancy-täti katsoi Carolineen ja Caroline katsoi Nancy-tätiin.\n\n-- Meidän olisi pitänyt sanoa hänelle, Caroline. Kaikki on meidän\nsyytämme. Minä unohdin koko jutun, on niin pitkä aika siitä kun\npunaisessa huoneessa on nukuttu. Ei ihme, että hän pelkäsi. Emilia,\nlapsi parka, se oli synti ja häpeä. Meidän olisi pitänyt sanoa sinulle.\n\n-- Sanoa -- mitä?\n\n-- Kertoa pääskysistä, joita on savutorvessa. Ne siellä pitävät\nmeteliä. Iso savupiippu on muurattu vuoteesi takana olevaan seinään.\nSe ei ole ollut käytössä sen jälkeen kun huoneisiin rakennettiin\nuunit. Pääskyset ovat pesineet siihen -- niitä on siellä satoja. Ne\npitävät siellä kamalaa elämää, tirskuvat ja rähisevät ja lepattavat\nedestakaisin.\n\nEmilia oli nolo ja häpeissään -- hän häpesi enemmän kuin olisi\nollut syytäkään, sillä yö oli todella käynyt hänen hermoilleen, ja\nvanhemmatkin ihmiset kuin hän olivat pelänneet joutuessaan nukkumaan\nSuvikartanon punaisessa huoneessa. Nancy Priest oli toisinaan\nsijoittanut vieraansa sinne nukkumaan nimenomaan pelotellakseen heitä.\nMutta kohtuuden nimessä on myönnettävä, että tällä kertaa hän oli\ntodella unohtanut asian ja oli siitä pahoillaan.\n\nEmilia ei enää puhunut sanaakaan kotiin lähdöstä, ja Caroline ja\nNancy-täti olivat kumpikin hyvin ystävällisiä hänelle kaiken päivää.\nEmilia nukkui levollisesti koko yön. Kahina ja muut äänet kuuluivat\nyhtä selvästi kuin ennenkin, mutta pääskyt ja aaveet ovat aivan eri\nasioita.\n\n-- Loppujen lopuksi minä taidan viihtyä oikein hyvin Suvikartanossa,\nsanoi Emilia.\n\n\n\n\n24.\n\nKIRJE SUVIKARTANOSTA\n\n\n_Heinäkuun 20. p:nä_\n\n\"Rakas isä. Olen ollut kaksi viikkoa Suvikartanossa enkä ole\nkirjoittanut sinulle kertaakaan. Mutta olen ajatellut sinua joka päivä.\nMinun on pitänyt kirjoittaa Laura-tädille ja Ilselle ja Teddylle ja\nJimmy-serkulle ja Perrylle, enkä ole ehtinyt enempää, kun minulla on\nollut niin hauskaa. En kyllä uskonut ollenkaan ensimmäisenä iltana,\nettä täällä olisi hauskaa. Mutta täällä on sittenkin, vaikka se on\ntoisenlaista hauskaa kuin Uudessa Kuussa.\n\n\"Nancy-täti ja Caroline ovat hyvin kilttejä ja antavat minun tehdä\naivan mitä haluan. Se tuntuu mukavalta. Toisiaan kohtaan he ovat hyvin\nivallisia, mutta minä luulen, että he ovat melkein samanlaisia kuin\nIlse ja minä -- riitelevät usein, mutta pitävät aina kiistojen välillä\nkovasti toisistaan. Minä olen varma, ettei Caroline ole noita, mutta\ntahtoisin tietää mitä hän ajattelee ollessaan yksin. Nancy-täti ei\nenää ole kaunis, mutta hän on hyvin aristokraattisen näköinen. Hänellä\non reumatismi, ja siksi hän ei kävele paljon vaan istuu enimmäkseen\npienessä salongissa lukemassa ja virkkaamassa pitsiä tai pelaamassa\nkorttia Carolinen kanssa. Minä juttelen hänen kanssaan paljon, kun\nhän sanoo, että se huvittaa häntä, ja minä olen kertonut hänelle\nkaikenlaista, mutta sitä en ole koskaan sanonut, että kirjoitan runoja.\nJos sanoisin, hän varmaan käskisi minua lausumaan niitä, eikä hän ole\nminusta oikea henkilö kuuntelemaan runoja. Enkä minä puhu hänelle\nsinusta enkä äidistä, vaikka hän koettaa saada minut puhumaan. Minä\nkerroin hänelle Korkeasta Johnista ja hänen metsiköstään ja kuinka minä\nkävin isä Cassidyn luona. Se nauratti häntä.\n\n\"Nancy-täti ja Caroline juttelevat paljon semmoisista asioista, joita\non sattunut Priestin ja Murrayn suvuissa. Minusta on hauska istua\nkuuntelemassa. He eivät koskaan lakkaa juuri kun kertomus alkaa käydä\nmielenkiintoiseksi niin kuin Elisabet-täti ja Laura-täti. En minä\nymmärrä läheskään kaikkea, mutta minä koetan muistaa semmoiset kohdat,\njotta ne joskus selviäisivät.\n\n\"Jimmyn antamaan kirjaan olen kirjoittanut kuvauksen Nancy-tädistä ja\nCarolinesta. Kirjan pistin piiloon vaatekaapin taakse, kun näin eräänä\npäivänä Carolinen penkovan arkkuani. Minä en saa sanoa Nancy-tätiä\nisotädiksi. Hän sanoo, että se saa hänet tuntemaan itsensä oikeaksi\nMetusalemiksi. Hän on kertonut minulle kaiken niistä miehistä, jotka\novat olleet häneen rakastuneita. Ei se ole minusta kovin jännittävää,\nmutta hän sanoo että se oli. Hän kertoo kaikista tansseista ja\nhuvituksista, joita täällä ennen vanhaan pidettiin. Suvikartano on\nsuurempi kuin Uusi Kuu ja huonekalut ovat paljon hienompia, mutta tänne\non vaikeampi kotiutua.\n\n\"Täällä on paljon mielenkiintoisia esineitä. Niitä on hyvin hauska\nkatsella. Salongissa on pylvään päässä vanha lasikapine. Se on kuulunut\neräälle Priestien skottilaiselle esi-isälle hyvin kauan sitten ja siinä\non ohdakkeen ja ruusun kuva, ja siitä juotiin Charlie-prinssin malja,\nmihinkään muuhun sitä ei käytetty. Se on hyvin kallis perintöesine, ja\nNancy-täti pitää sitä suuressa arvossa. Ja hän on säilönyt käärmeen\nisoon lasikulhoon, joka on porsliinikaapissa. Se on ruma, mutta\nmielenkiintoinen. Minua värisyttää kun katson siihen, mutta siitä\nhuolimatta käyn katsomassa sitä joka päivä. Se on aivan kuin magneetti.\n\n\"Nancy-tädillä on huoneessaan lipasto, jonka laatikoissa on lasinupit,\nja viheriä maljakko, joka on päällään istuvan kalan näköinen, ja\nkiinalainen lohikäärme, jolla on mutkikas häntä, ja rasia, jossa on\npieniä täytettyjä kolibreja, ja hiekkalasi munien keittämistä varten ja\nkehykseen pantu seppele, joka on tehty kaikkien kuolleiden Priestien\nhiuksista, ja paljon vanhoja daguerrotypioita.\n\n\"Mutta kaikkein eniten minä pidän suuresta hohtavasta hopeapallosta,\njoka riippuu salongin lampusta. Huone kuvastuu siihen ja näyttää\npieneltä satumaailmalta. Nancy-täti lupaa, että minä saan pallon hänen\nkuoltuaan. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi puhunut siitä mitään,\nsillä minä haluan palloa niin kauheasti, etten voi olla ajattelematta,\nkoska hän mahtaa kuolla, ja sitten tunnen itseni syntiseksi. Nancy-täti\nsanoo, että Priestien perintöesineiden pitää joutua Priesteille.\nVaskikissan minä otan mielelläni, mutta korvarenkaita minä en tahdo. En\nhalua, että korviani katsellaan.\n\n\"Minun täytyy nukkua yksinäni. Minua pelottaa, mutta jos minä pääsisin\npelostani, minusta olisi varmasti hauska nukkua yksin. Pääskyistä en\nenää välitä. On vain ikävää, kun täytyy olla kaukana kaikista muista\nihmisistä. Mutta on mukavaa kun saa oikoa sääriään aivan niin kuin\nitse tahtoo eikä ole ketään joka toruu ja sanoo että 'älä vääntelehdi\nsiinä'. Ja kun joskus herään yöllä ja keksin oikein hyvän runonsäkeen,\nvoin paikalla nousta sängystä ja kirjoittaa sen muistiin. Kotona en\nvoinut, ja aamulla niitä ei enää muista. Viime yönä minä keksin hyvin\nkauniin säkeen: 'Liljat kohottivat helmiäismaljansa, ja mehiläiset\nhukkuivat makeaan.' Minä olin oikein hyvilläni, sillä minusta se oli\nparas säe, jonka olen sepittänyt.\n\n\"Minä saan käydä keittiössä auttamassa Carolinea. Hän laittaa hyvää\nruokaa, mutta joskus hän erehtyy, ja se tuskastuttaa Nancy-tätiä, sillä\nhän pitää hyvästä ruoasta. Eräänä päivänä Caroline teki ohravellin\naivan liian paksua ja kun Nancy-täti katsoi lautastaan, hän sanoi:\n'Hyvä Jumala, onko tämä päivällistä vai paisehaudetta?' Caroline sanoi:\n'Se on kylliksi hyvää Priestille ja se mikä kelpaa Priestille, saa\nkelvata Murrayllekin', ja Nancy-täti sanoi: 'Vaimo, Priestit syövät\nniitä muruja, jotka putoavat Murrayin pöydältä', ja Caroline suuttui\nniin että itki. Ja Nancy-täti sanoi minulle: 'Emilia, älä koskaan\nmene naimisiin kenenkään Priestin kanssa' -- aivan samoin kuin Kellyn\nukkokin, vaikka en minä aio mennä kenenkään kanssa naimisiin.\n\n\"Minä pidän enemmän Suvikartanon kuin Uuden Kuun aamiaisista. Täällä\non paahdettua leipää ja silavaa ja marmelaatia -- se on parempaa kuin\npuuro.\n\n\"Sunnuntaikin on hauskempi kuin Uudessa Kuussa, vaikkei niin pyhä.\nNancy-täti ei voi käydä kirkossa ja sen vuoksi hän pelaa Carolinen\nkanssa koko päivän korttia, mutta sanoo että minä en saa koskaan\ntehdä niin -- että hän on vain huono esimerkki. Minä katselen\nmielelläni Nancy-tädin isoa saliraamattua, sillä sen välissä on monta\nmielenkiintoista esinettä -- tilkkuja ja hiuksia ja runoja, ja sitten\nsiinä on tietoja kuolemantapauksista ja häistä. Siinä on minunkin\nsyntymäpäiväni, ja se tuntui niin omituiselta.\n\n\"Iltapäivällä tuli muutamia Priestejä Nancy-tätiä tervehtimään, ja\nhe jäivät illalliselle. Leslie Priest käy usein. Hän on Nancy-tädin\nsuosikki-veljenpoika, sanoo Jim. Minä luulen sen johtuvan siitä,\nettä hän sanoo tädille kohteliaisuuksia. Mutta kerran hän iski\nsilmää Isaac Priestille sanoessaan kohteliaisuuden. Kun Priestit\nmenevät pois, Nancy-täti tekee heistä pilaa Carolinelle. Caroline ei\npidä siitä, kun hän on Priest, ja sen vuoksi hän ja Nancy-täti aina\nriitelevät sunnuntai-iltaisin eivätkä puhu toistensa kanssa ennen kuin\nmaanantai-aamuna.\n\n\"Minä saan lukea kaikkia kirjoja, joita on Nancy-tädin kirjakaapissa,\npaitsi ylimmän hyllyn kirjoja. Minä mietin kovasti, miksi en saa lukea\nniitä. Nancy-täti sanoo, että ne ovat ranskalaisia romaaneja, mutta\nminä kurkistin vähän yhteen ja se oli englantia. Minä tahtoisin tietää\nvalehteleeko Nancy-täti.\n\n\"Se paikka, josta minä pidän enimmän, on meren rannalla. Ranta on\ntoisin paikoin hyvin jyrkkä, ja siinä on hyvin somia, metsäisiä\nodottamattomia paikkoja. Minä kuljeskelen siellä ja keksin runoja. Minä\nkaipaan aika lailla Ilseä ja Teddyä ja Perryä ja Tuhmaa Töpöä. Tänään\nsain Ilseltä kirjeen. Ilse kirjoitti, etteivät he voi tehdä 'Kesäyön\nunelman' hyväksi mitään ennen kuin minä palaan kotiin. On hauskaa kun\non niin tärkeä.\n\n\"Nancy-täti ei pidä Elisabet-tädistä. Hän sanoi kerran Elisabet-tätiä\n'tyranniksi' ja sitten hän sanoi: 'Jimmy Murray oli hyvin älykäs poika.\nElisabet Murray tappoi vihapäissään hänen älynsä -- eikä saanut siitä\nmitään rangaistusta. Jos hän olisi tappanut Jimmyn ruumiin hän olisi\nollut murhaaja. Mutta jos suoraan sanon, niin se mitä hän teki, oli\nvielä pahempaa!' Minä en itsekään aina pidä Elisabet-tädistä, mutta\nminusta tuntui, että minun tulee pitää omaisteni puolta, ja siksi minä\nsanoin: 'Minä en tahdo kuulla tädistäni puhuttavan tuolla tavalla.'\n\n\"Ja minä katsoin Nancy-tätiin. Hän sanoi: 'Vai niin pippuripussi,\ntotisesti Archibald-veljeni elää niin kauan kuin sinä olet elävien\njoukossa. Ellet tahdo kuulla, niin älä istuskele siinä vieressä kun\nCaroline ja minä puhumme. Mutta minä olen pannut merkille, että sinä\nkuuntelet mielelläsi yhtä ja toista.'\n\n\"Se oli ivaa, rakas isä, mutta minusta tuntuu, että Nancy-täti pitää\nminusta vielä, mutta ei ehkä hyvin kauan. Jim Priest sanoo, että hän on\noikukas eikä ole koskaan pitänyt kenestäkään kauan. Mutta aina kun hän\non ollut minua kohtaan ivallinen, hän käskee sitten Carolinea antamaan\nminulle palan omenapaistosta, ja siksi minä en välitä ivasta.\n\n\"Nancy-täti antaa minulle oikeata teetäkin. Siitä minä pidän. Uudessa\nKuussa ei Elisabet-täti anna minulle muuta kuin maitoteetä, koska se\non minulle terveellisempää. Nancy-täti sanoo, että silloin sitä pysyy\nterveenä kun syö juuri mitä haluaa eikä koskaan ajattele vatsaansa.\nMutta häntäpä ei ole koskaan uhannut keuhkotauti. Hän sanoo, ettei\nminun tarvitse vähääkään pelätä kuolevani keuhkotautiin, kun minussa\non niin paljon pippuria. Se lohduttaa. Silloin vain minä en pidä\nNancy-tädistä, kun hän alkaa puhua minun eri osistani ja miltä minä\nnäytän. Se tekee minut tuhmaksi.\n\n\"Minä kirjoitan tämän jälkeen useammin, rakas isä. Minä tunnen että\nminä olen lyönyt sinua laimin.\n\n\"J.K. Minä pelkään että tässä kirjeessä on oikeinkirjoitusvirheitä. En\nmuistanut ottaa sanakirjaa mukaan.\"\n\n_Heinäkuun 22. p:nä_\n\n\"Voi, rakas isä, minä olen kauheassa ahdingossa. En tiedä mitä minun\npitää tehdä. Voi isä, minä olen särkenyt Nancy-tädin skotlantilaisen\nlasin. Se tuntuu kuin hirveältä unelta.\n\n\"Minä menin tänään saliin katsomaan sitä säilykekäärmettä, mutta juuri\nkun käännyin pois, hihani tarttui lasiin ja se putosi lattialle ja\nsärkyi palasiksi. Minä syöksyin ensin ulos ja jätin sirpaleet siihen,\nmutta tulin perästäpäin takaisin, kokosin ne tarkkaan ja kätkin ne\nsohvan taakse laatikkoon. Nancy-täti ei enää koskaan käy salissa ja\nCaroline hyvin harvoin, niin että he eivät ehkä kaipaa lasia, ennen\nkuin lähden kotiin. Mutta se ahdistaa minua kuin painajainen. Koko ajan\nminä ajattelen vain sitä eikä mikään tunnu hauskalta. Minä tiedän,\nettä Nancy-täti raivostuu eikä anna minulle koskaan anteeksi, kun saa\nsen tietää. Minä en saanut koko yönä unta, se kidutti minua niin.\nJim Priest tuli tänään tänne leikkimään kanssani, mutta sanoi, että\nminä olin ikävä, ja lähti kotiin. Tietysti minä olin ikävä, kuinka\nolisin voinut olla hauska? Mahtaisiko siitä olla apua, jos rukoilisin.\nMutta minusta tuntuu, ettei olisi oikein rukoilla, kun minä petkutan\nNancy-tätiä.\"\n\n_Heinäkuun 24. p:nä_\n\n\"Rakas isä, tämä maailma on hyvin kummallinen. Viime yönäkään minä en\nsaanut unta, kun olin niin huolissani. Minä ajattelin, että minä olen\npelkuri ja vilpillinen enkä ollenkaan sukuni arvoinen. Lopulta minun\noli niin kurja olla, etten kestänyt kauempaa. Minä voin kestää sen,\nettä muilla ihmisillä on minusta huonoja luuloja, mutta on inhottavaa,\njos itsekin tuntee itsensä huonoksi.\n\n\"Sen takia nousin vuoteesta ja menin suoraa päätä kaikkien käytävien\nläpi pieneen salonkiin. Nancy-täti oli vielä siellä aivan yksin ja\npelasi pasianssia. Hän kysyi, miksi kummassa minä en ollut nukkumassa.\nMinä sanoin lyhyesti ja sukkelaan, jotta se olisi pian ohi: 'Minä\nsärjin sinun skotlantilaisen lasisi eilen ja kätkin palaset sohvan\ntaakse.' Sitten minä odotin myrskyn puhkeamista. Nancy-täti sanoi:\n'Siunattu asia. Minua on usein haluttanut särkeä se, mutta en ole\nsaanut sitä tehdyksi. Koko Priestien heimo odottaa kuolemaani\nsaadakseen lasin ja riidelläkseen siitä, ja on mahdottoman hauskaa\najatella, että nyt sitä ei saakaan kukaan, eivätkä he silti voi käydä\nminun kimppuuni ja syyttää, että minä olen sen rikkonut. Mene maata\nja nuku kauneusunesi.' Minä sanoin: 'Etkö sinä sitten ole ollenkaan\nvihoissasi?' 'Jos se olisi ollut Murrayin perintötavaraa, niin minä\nolisin pannut välit poikki', sanoi Nancy-täti. 'Mutta Priestien\ntavaroista minä en välitä särjen silmän vertaa.'\n\n\"Minä menin maata, ja mieleni oli hyvin keventynyt, vaikkei kovin\nsankarillinen.\n\n\"Tänään sain Ilseltä kirjeen. Hän sanoo että Tuhma Töpö on saanut\nvihdoinkin poikaset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kotona\npitämässä niistä huolta. Elisabet-täti luultavasti antaa hukuttaa ne\nkaikki ennen kuin minä palaan kotiin. Tänään sain Teddyltäkin kirjeen,\nvaikkei se ollut oikea kirje vaan paljon pieniä hauskoja kuvia Ilsestä\nja Perrystä ja Pietaryrttimäestä ja Korkean Johnin metsiköstä. Niistä\ntuli koti-ikävä.\"\n\n_Heinäkuun 28. p:nä_\n\n\"Voi rakas isä, minä olen saanut selville Ilsen äidin salaisuuden. Se\non niin kauhea, etten voi kirjoittaa sitä edes sinulle. Minä en voi\nsitä uskoa, mutta Nancy-täti sanoo, että se on totta. En ole tiennyt,\nettä maailmassa voisi olla niin kauheita asioita. Ei, minä en voi sitä\nuskoa enkä minä tahdo sitä uskoa, vaikka kuka sanoisi että se on totta.\nMinä tiedän, ettei Ilsen äiti olisi voinut tehdä mitään semmoista.\nJossakin täytyy olla kauhea erehdys. Minä olen kovin onneton ja tuntuu\nsiltä, etten enää koskaan voi olla onnellinen. Viime yönä minä itkin\ntyynyni märäksi kuten Nancy-tädin kirjojen sankarittaret.\"\n\n\n\n\n25.\n\nHÄN EI OLISI VOINUT TEHDÄ NIIN\n\n\nIsotäti Nancyn ja Caroline Priestin tapana oli värittää päiviensä\nharmautta muistelemalla vanhoja, ammoin menneitä iltoja ja huveja,\nmutta he juttelivat Emilian kuullen myös loputtomiin vanhoja\nsukukaskuja välittämättä vähääkään kuuntelijan iästä. Lemmensuhteita,\nsyntymä- ja kuolintapauksia, häväistysjuttuja, murhenäytelmiä --\nkaikkea, mitä heidän vanhaan päähänsä pälkähti. Eikä yksityisseikkoja\nsäästetty: Nancy-täti suorastaan hekumoi niissä. Hän ei jättänyt mitään\nmainitsematta; kuin haaskalintu hän raastoi säälimättä esiin synnit ja\nheikkoudet, jotka hauta oli peittänyt ja aika armahtanut.\n\nEmilia ei oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Se oli jännittävää\n-- se tyydytti hänen dramaattisuuden nälkäänsä -- mutta samalla se sai\nhänet tuntemaan itsensä onnettomaksi, aivan kuin jotakin rumaa olisi\npiillyt niiden kuilujen syvyyksissä, joita he avasivat hänen viattomien\nsilmiensä eteen. Nuoruus kyllä suojasi häntä jossakin määrin, kuten\nLaura-täti oli sanonut, mutta se ei auttanut aina: hän ymmärsi\nkauhukseen Ilsen äidin säälittävän tarinan, kun Nancy-täti eräänä\niltapäivänä näki hyväkseen kaivaa esiin tuon tuskallisen häpeällisen\ntapauksen.\n\nEmilia oli kyyristynyt pienen salongin sohvalle lukemaan \"Skottilaiset\npäälliköt\" -nimistä teosta, sillä oli paahtava heinäkuun iltapäivä --\nliian kuuma merenrannalla kiertelyyn. Tuntui hyvältä ja onnelliselta.\nTuulen tyttö leikki kartanon takana isossa vaahteralehdossa käännellen\nlehtiä, kunnes jokainen puu näytti olevan omituisen kalpeiden\nhopeakukkien peitossa. Puutarhasta tulvi sisään kukkien tuoksua, ja\nmaailma oli ihana.\n\nEmilia oli saanut Laura-tädiltä kirjeen, jossa sanottiin, että yksi\nTuhman Töpön poikasista oli säästetty häntä varten. Emiliasta oli Mikki\ntoisen kuollessa tuntunut siltä, ettei hän enää ikinä haluaisi toista\nkissaa. Mutta nyt hän huomasi haluavansa.\n\nNancy-täti oli kyllästynyt pasianssiinsa. Hän sysäsi kortit kauemmaksi\nja rupesi taas virkkaamaan.\n\n-- Emilia, hän sanoi, aikooko Laura-tätisi mennä naimisiin tohtori\nBurnleyn kanssa?\n\nEmilia, joka näin odottamatta riistettiin pois Bannockburnin\ntaistelukentältä, näytti ikävystyneeltä. Blair Waterissa hän oli usein\nkuullut tuon juorun.\n\n-- Ei, minä olen varma, ettei aio, hän sanoi. -- Tohtori Burnley vihaa\nnaisia.\n\nNancy-täti naurahti.\n\n-- Minä ajattelin, että hän olisi jo päässyt siitä. Siitä on nyt\nkaksitoista vuotta, kun hänen vaimonsa karkasi. Harva mies jaksaa\ntoistakymmentä vuotta hautoa samaa tunnetta. Mutta Allan Burnley on\naina ollut itsepintainen kaikessa -- niin rakkaudessa kuin vihassakin.\nAllan rakastaa yhä vaimoaan ja juuri siksi vihaa hänen muistoaan ja\nkaikkia muita naisia.\n\n-- Minä en ole koskaan kuullut kuinka se juttu oikein tapahtui, sanoi\nCaroline. -- Kuka hänen vaimonsa oli?\n\n-- Beatrice Mitchell -- Shrewsburyn Mitchellejä. Hän oli\nkahdeksantoistavuotias tyttö mennessään naimisiin ja Allan oli silloin\nkolmenkymmenenviiden. Emilia, älä koskaan tee sitä erehdystä, että\nmenet naimisiin hyvin paljon vanhemman miehen kanssa.\n\nEmilia ei sanonut mitään. Hän oli unohtanut \"Skottilaiset päälliköt\".\nHänen sormenpäänsä alkoivat käydä kylmiksi kuten aina hänen\nkiihtyessään, ja silmät mustuivat. Hän tunsi, että se arvoitus, joka\nniin kauan oli askarruttanut ja kiusannut hänen ajatuksiaan, oli nyt\nratkeamassa. Hän pelkäsi kuollakseen, että Nancy-täti poikkeaisi\njohonkin toiseen asiaan.\n\n-- Hän oli kuulemma hyvin kaunis, sanoi Caroline. Nancy-täti tuhautti\nnenäänsä.\n\n-- Riippuu mausta. No niin, kyllä hän sievä oli -- semmoinen\nkultakutrinen nukke. Hänellä oli vasemman silmäkulman päällä luomi,\naivan kuin pieni punainen sydän enkä häntä katsellessani tullut ikinä\nnähneeksi muuta kuin tuon luomen. Mutta hänen liehittelijänsä sanoivat,\nettä se oli kauneuden merkki -- 'herttaässä' oli hänen lempinimensä.\nAllan oli häneen hurjasti rakastunut. Ennen avioliittoa tytöllä oli\nollut paljon ihailijoita. Mutta minun täytyy totuuden nimessä sanoa\n-- oikeamielisyys on naisten kesken harvinainen asia, Caroline, sinä\nesimerkiksi olet väärämielinen vanha ämmä -- että naimisiin mentyään\nhän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Allanista, ei ainakaan\njulkisesti. Hän nauroi aina ja lauloi ja tanssi -- suoraan sanoen aivan\nsopimaton vaimo Allan Burnleylle. Ja Allan kun olisi voinut saada\nLaura Murrayn. Mutta kukapa mies on ikinä päätynyt järkevään naiseen\njos hänen on valittava! Houkka voittaa aina, Caroline. Sen vuoksi\nsinä et ole saanut miestä, sinä olet liian järkevä. Minä sain miehen\ntekeytymällä houkaksi. Emilia, muista se. Sinulla on järkeä, mutta älä\nnäytä sitä.\n\n-- Jätä Emilia rauhaan, sanoi Caroline. -- Jatka Burnleysta.\n\n-- Niin, hänellä oli serkku Leo Mitchell Shrewsburystä. Muistathan\nMitchellit, Caroline? Leo oli komea mies, merikapteeni. Huhu tiesi,\nettä hän oli ollut rakastunut Beatriceen. Toiset sanoivat, että tyttö\nolisi mennyt hänelle, mutta että suku pakotti hänet ottamaan Allan\nBurnleyn, tämä kun oli parempi naimiskauppa. Tiedä häntä. Beatrice\nainakin vakuutti rakastavansa Allania, ja Allan uskoi sen. Kun Leo\npalasi koriin merimatkalta ja kuuli Beatricen menneen naimisiin, ei hän\nsiitä paljonkaan kiihtynyt. Mutta hän kävi yhtä mittaa Blair Waterissa.\nBeatrice keksi jos kuinka paljon tekosyitä. Leo oli hänen serkkunsa,\nhe olivat kasvaneet yhdessä, olivat kuin veli ja sisar, Beatricen oli\nBlair Waterissa ikävä, hän kun oli kaupunkilainen. Allan nieli kaiken,\nhän oli niin silmittömästi rakastunut vaimoonsa, että tämä olisi voinut\nuskotella hänelle mitä ikinä halusi. Leo ja Beatrice olivat aina\nyhdessä kun Allan kävi sairasmatkoilla. Tuli sitten se ilta, jolloin\nLeon laivan, \"Tuulen Neidon\", piti purjehtia Etelä-Amerikkaan. Hän\nlähti -- ja Beatrice-rouva meni hänen mukanaan.\n\nEmilian nurkasta kuului omituinen tukahtunut huudahdus. Jos Nancy-täti\ntai Caroline olisivat vilkaisseet tyttöön, he olisivat nähneet, että\nhän oli kuolemankalpea, silmät suurina ja täynnä kauhua. Mutta he eivät\nkatsoneet. He vain virkkasivat ja juorusivat nauttien valtavasti.\n\n-- Miltä se tohtorista tuntui? kysyi Caroline.\n\n-- Tuntui -- tuntui -- sitä ei kukaan tiedä. Mutta kaikki tietävät,\nmillainen hän on ollut siitä lähtien. Hän tuli sinä iltana hämärissä\nkotiin. Lapsi nukkui kehdossaan, ja palvelustyttö hoiti sitä. Tyttö\nkertoi rouvan menneen satamaan saattamaan serkkuaan; hän palaisi\nkymmenen aikaan. Allan odotti huolestuneena -- osaamatta epäillä mitään\n-- mutta vaimo ei palannut. Ei ollut aikonutkaan palata. Aamulla ei\n\"Tuulen Neitoa\" enää ollut satamassa; se oli edellisenä iltana pimeän\ntultua purjehtinut pois. Beatrice oli mennyt Leon kanssa laivaan --\nsiinä kaikki mitä tiedettiin. Allan Burnley ei sanonut mitään, kielsi\nvain mainitsemasta ikinä Beatricen nimeä hänen kuultensa. Mutta \"Tuulen\nNeito\" kärsi Hatterasin edustalla haaksirikon, ja kaikki laivassa\nolleet hukkuivat. Siihen päättyi se karkuretki, ja se oli Beatricen,\nhänen kauneutensa ja naurunsa loppu.\n\n-- Mutta ei päättynyt se häpeä ja kurjuus, jonka hän tuotti kodilleen,\nsanoi Caroline häijysti. -- Minä tervaisin ja kierittäisin höyhenissä\nsemmoisen vaimon.\n\n-- Joutavia. Ellei mies näe selviä asioita -- varjelkoon, lapseni, mikä\nsinun on?\n\nEmilia oli noussut seisomaan ja ojensi käsiään ikään kuin työntääkseen\nluotaan jotakin inhottavaa.\n\n-- Minä en usko sitä, hän huusi kimakalla luonnottomalla äänellä. --\nMinä en usko, että Ilsen äiti teki niin. Ei tehnyt -- ei olisi voinut\ntehdä niin -- Ilsen äiti.\n\n-- Auta häntä, Caroline, hän pyörtyy, huusi Nancy-täti. Mutta vaikka\nhuone olikin silmänräpäyksen näyttänyt kieppuvan ympäri, Emilia oli jo\ntointunut.\n\n-- Älkää koskeko minuun, hän huudahti kiihkeästi. -- Älkää koskeko\nminuun. Te -- te nautitte tästä jutusta.\n\nHän ryntäsi ulos huoneesta. Nancy-täti häpesi hetken. Ensimmäisen\nkerran hän huomasi, että hänen juorunhaluinen vanha kielensä oli tehnyt\nruman tepposen. Sitten hän kohautti olkapäitään.\n\n-- Ei hän voi kulkea pumpulissa läpi elämän. Ei ole pahitteeksi, vaikka\nhän oppii jo tuossa iässä näkemään, että pata on pataa. Hänen olisi\nluullut jo aikoja sitten kuulleen tuon jutun, mikäli Blair Water ei ole\nkokonaan muuttanut tapojaan. Caroline, älä pyydä minua enää kertomaan\nhirmujuttuja Emilian kuullen, sinä akanhahmoinen häpeäpilkku. Sinun\niälläsi! Olen oikein hämmästynyt!\n\nNancy-täti ja Caroline jatkoivat taas virkkaamistaan ja muistelultaan,\nmutta punaisessa huoneessa makasi Emilia suullaan vuoteessaan ja itki\ntuntikausia. Se oli kauheata -- Ilsen äiti oli karannut kotoaan ja\njättänyt pienen lapsensa. Emiliasta se oli kamalaa -- omituista, julmaa\nja sydämetöntä. Hän ei sittenkään jaksanut uskoa sitä. Jossakin piili\nerehdys -- täytyi piillä.\n\n-- Ehkä hänet ryöstettiin, mietti Emilia ponnistellen epätoivoisesti\nkeksiäkseen selityksen. -- Hän ehkä meni laivaan vain katselemaan --\nja he nostivat ankkurin ja veivät hänet pois. Hän ei olisi voinut\ntahallaan jättää rakasta pikku lastaan.\n\nTarinasta tuli Emilialle painajainen. Hän ei voinut moneen päivään\najatella mitään muuta. Se porautui häneen, kalvoi häntä, tuotti\nmelkein ruumiillista tuskaa. Hän kauhistui ajatellessaan, että hänen\noli palattava Uuteen Kuuhun ja tavattava Ilse tunnollaan tämä synkkä\nsalaisuus, jota hän ei voinut ilmaista. Ilse ei tiennyt mitään. Kerran\nEmilia oli kysynyt häneltä, mihin hänen äitinsä oli haudattu, ja Ilse\noli vastannut:\n\n-- Voi, en minä tiedä. Kai Shrewsburyyn -- sinne kaikki Mitchellit on\nhaudattu.\n\nEmilia väänteli käsiään. Hän oli yhtä herkkä rumuudelle ja tuskalle\nkuin kauneudelle ja ilolle, ja tämä asia oli sekä ruma että tuskaa\ntuottava.\n\nElämä muuttui Suvikartanossa äkkiä ikäväksi. Nancy-täti ja Caroline\nlakkasivat kerrassaan kertomasta sukukaskuja Emilian kuullen. Se\noli heille vaikea kieltäymys, eivätkä he enää kehottaneet häntä\nistumaan seurassaan. Siksi Emilia pysytteli erillään heistä ja vietti\nenimmäkseen aikaansa meren rannalla. Hän ei voinut sepitellä runoja,\nei täyttää Jimmyn antamaa kirjaa, ei edes kirjoittaa isälleen. Tuntui\nkuin hänen ja hänen entisten ilonaiheidensa välille olisi tullut harmaa\nverho.\n\nNiin suunniltaan Emilia oli tajuttuaan ensimmäisen kerran paljaana\nmaailman synnin ja murheen, ettei hän uskonut enää ikinä voivansa\niloita mistään. Mutta kivun alla kyti edelleen itsepintainen toive:\nIlsen äiti ei olisi voinut menetellä niin; oli saatava näytetyksi\ntoteen, ettei hän voinut.\n\nMutta kuinka sen saattoi todistaa? Se oli mahdotonta. Yksi salaisuus\noli hänelle selvinnyt, mutta hän olikin kompastunut vielä pimeämpään;\nmiksi ei Beatrice Burnley sinä kesäiltana monta vuotta takaperin\npalannut kotiin? Sillä Emilia pysyi sitkeästi salaisessa uskossaan,\nettä missään tapauksessa hän ei ollut lähtenyt \"Tuulen Neidossa\" tämän\ntuomitun laivan purjehtiessa satamasta aavalle merelle.\n\n\n\n\n26.\n\nSEIKKAILU MEREN RANNALLA\n\n\n-- Kuinkahan kauan minulla on vielä elinaikaa, mietti Emilia.\n\nHän oli sinä iltana vaeltanut meren rantaa pitkin kauemmaksi kuin\nkoskaan ennen. Oli lämmin, tuulinen ilta; leuto ilma tuoksui pihkalle,\nja meren turkoosinsinisen pinnan yllä oli kevyttä utua. Seutu, johon\nhän oli tullut, näytti niin yksinäiseltä ja koskemattomalta kuin\nihmisjalka ei olisi milloinkaan siellä astunut, mutta kulkihan sentään\nkuusien lomitse pieni oikutteleva polku, joka kapeana kuin lanka\npujottelihe isojen sammalmättäiden välissä. Ranta kävi yhä jyrkemmäksi\nja kallioisemmaksi kuta pitemmälle hän kulki, ja lopulta polku katosi\nkokonaan sananjalkojen sekaan.\n\nEmilia aikoi juuri kääntyä takaisin, kun hän sattui näkemään kaukana\nrantajyrkänteen partaalla uhkean asteriryhmän. Nuo kukat hänen täytyi\nsaada, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin upean purppuranvärisiä\nastereita. Hän astui törmän reunalle tavoittaakseen kukkia, mutta\nsamassa petollinen, sammalen peittämä maa irtaantui hänen jalkainsa\nalla ja lähti luisumaan jyrkkää rinnettä alas.\n\nEmilia yritti epätoivoisesti tarrautua rinteeseen, mutta kuta\nkiihkeämmin hän ponnisteli, sitä nopeammin vierivä maa vei häntä\nalaspäin. Ja rinteen alla oli äkkijyrkkä kallionseinämä -- muutaman\nhetken kuluttua hän suistuisi sen partaalta alas. Se oli kymmenen\nmetrin putous suoraan rantakivikkoon.\n\nEmilia koki kauhun ja epätoivon lamaannuttavan tuokion, mutta samassa\nhän tajusi, että hänen allaan oleva sammaleinen maakaistale oli\npysähtynyt kapean kallionpykälän varaan ja riippui puoleksi sen\nyli. Maatessaan siinä hän tunsi, että pieninkin liikahdus saisi sen\nluiskahtamaan partaalta alas.\n\nHän makasi hiljaa koettaen ajatella, koettaen olla pelkäämättä. Hän\noli kaukana, kaukana ihmisasunnoista -- ei kukaan kuulisi, vaikka hän\nhuutaisi. Eikä hän olisi uskaltanutkaan huutaa, ettei vieremä lähtisi\nuudestaan liikkeelle.\n\nKuinka kauan hän voisi maata siinä liikkumatta? Yö oli tulossa.\nNancy-täti kävisi levottomaksi pimeän tultua ja lähettäisi Carolinen\nhäntä hakemaan. Mutta Caroline ei koskaan löytäisi häntä täältä.\nEi kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä häntä näin kaukaa autiolta\nrannalta. Ajatellessaan että hänen täytyi maata siinä koko yö yksin\npeläten joka hetki putoamista ja odottaen turhaan apua Emilia tuskin\nsai hillityksi väristyksen, joka olisi voinut olla hänen tuhonsa.\n\nKerran aikaisemmin hän oli katsellut kuolemaa silmästä silmään, sinä\niltana jolloin Korkea John sanoi hänen syöneen myrkytetyn omenan\n-- mutta tämä oli vielä julmempaa. Kuolla täällä, kaukana kotoa,\nypöyksin! Ihmiset eivät ehkä koskaan saisi tietää, miten hänen oli\nkäynyt -- eivät koskaan löytäisi häntä. Varikset ja lokit nokkisivat\nsilmät hänen päästään. Hän katoaisi maailmasta yhtä jäljettömiin kuin\nIlsen äiti. Eikä hän koskaan enää saisi nähdä rakasta Uutta Kuuta,\neikä Teddyä eikä maitokamaria, ei Pietaryrttimäkeä, Korkean Johnin\nmetsikköä tai sammaltunutta aurinkokelloa, ei liioin omaa kallista\nkäsikirjoituspinoaan, joka oli ullakolla sohvan alla.\n\n-- Minun täytyy olla hyvin rohkea ja kärsivällinen, hän ajatteli.\n-- Ainoa mahdollisuuteni on maata hiljaa alallani. Ja minä voin\nrukoilla mielessäni -- Jumala kuulee varmasti ajatukset yhtä hyvin\nkuin sanatkin. On hauska ajatella, että Hän tietää ja kuulee, vaikka\nkaikki muut ovat kaukana. Voi Jumala -- isän Jumala -- ole hyvä ja tee\nihme ja pelasta henkeni, sillä en usko olevani vielä valmis kuolemaan.\nJa jos minä kuolen, niin ole hyvä äläkä anna Elisabet-tädin löytää\nkirjeluettelojani. Anna Laura-tädin löytää ne. Ja ole hyvä äläkä anna\nCarolinen koskea vaatekaappiin siivotessaan, sillä silloin hän löytää\nJimmyn kirjan ja lukee, mitä minä olen kirjoittanut hänestä. Anna\nkaikki syntini anteeksi, etenkin se etten ole kyllin kiitollinen ja\nettä leikkasin itselleni otsatukan, ja ole hyvä ja katso, ettei isä ole\nhyvin kaukana. Amen.\n\nSitten hän luonteenomaiseen tapaansa ajatteli rukoukseen vielä\njälkikirjoituksen. -- Ja ole hyvä ja anna jonkun saada selville, ettei\nIlsen äiti tehnyt niin.\n\nMerellä alkoi valo muuttua lämpöisen kullankellertäväksi ja\nrusottavaksi. Hänen edessään kallionkielekkeellä oli iso honka,\njonka tummat oksat piirtyivät iltataivasta vasten -- siinä oli\nkaistale sen maailman kauneutta, joka nyt oli hylkäämäisillään hänet.\nIltatuulen koleus alkoi hiipiä hänen ylitseen mereltä. Aivan vierestä\nlohkesi maakappale ja putosi syvyyteen. Kuului, kuinka pienet kivet\nkalahtelivat alhaalla kalliota vasten. Se kimpale, jolla hänen säärensä\nlepäsivät, oli niin ikään aivan irtoamaisillaan; hän tiesi, että se\nsaattoi lohjeta millä hetkellä tahansa. Oli kauheata tietää, että kohta\ntulisi pimeä. Emilia saattoi nähdä asteriryhmän, joka oli houkutellut\nhänet perikatoon. Kukat nyökyttelivät hänelle ylhäältä ihmeen\npurppuranpunaisina ja kauniina.\n\nMutta yhtäkkiä hän näki niiden vieressä miehen kasvot, ja mies katsoi\nhäneen!\n\nEmilia kuuli hänen sanovan hiljaa itsekseen: \"Hyvä Jumala!\" Mies näytti\nhintelältä ja toinen olkapää oli vähän korkeampi toista. Hän oli\nvarmaan Dean Priest -- Pönttöselkä-Priest. Emilia ei uskaltanut huutaa\nhänelle. Hän makasi hiljaa alallaan, mutta hänen isot harmaat silmänsä\npyysivät: \"Pelastakaa minut\".\n\n-- Kuinka voin auttaa sinua? kysyi Dean Priest käheästi, aivan kuin\nitsekseen. -- En ulotu sinuun, ja ilmeisesti pieninkin töytäys saisi\nmaakappaleen putoamaan partaalta. Minun on mentävä hakemaan köyttä ja\njätettävä sinut tähän yksiksesi siksi aikaa. Voitko odottaa, lapsi?\n\n-- Voin, kuiskasi Emilia. Hän hymyili rohkaistakseen miestä -- pieni\npehmeä hymy alkoi suupielistä ja levisi yli kasvojen. Dean Priest\nei koskaan unohtanut tuota hymyä eikä vakavia lapsen silmiä, jotka\nkatsoivat häneen jyrkänteen vaaralliselta partaalta.\n\n-- Palaan niin pian kuin voin, Dean Priest sanoi. -- En pääse kulkemaan\nkovin nopeasti -- olen hieman rampa, näetkös. Mutta älä pelkää -- kyllä\nminä pelastan sinut. Koirani jää tähän seuraksesi. Tänne, Karri.\n\nHän vihelsi, ja iso kellervä koira tuli näkyviin.\n\n-- Istu tuossa, Karri, kunnes palaan. Älä liikuta käpälääkään äläkä\nheiluta häntääsi. Vain silmilläsi saat puhua hänelle.\n\nKarri kävi tottelevaisena istumaan, ja Dean Priest katosi.\n\nEmilia makasi alallaan ja suunnitteli kuinka hän kirjoittaisi\ntapauksesta jännittävän kuvauksen Jimmyn antamaan kirjaan. Hän oli\nyhä hiukan peloissaan, mutta ei niin peloissaan, ettei olisi voinut\nkuvitella kirjoittavansa sitä seuraavana päivänä. Siitä tulisi\njännittävä pala.\n\nOli hauskaa, että Karri istui siinä lähellä. Emilia ei ollut yhtä\nperehtynyt koiriin kuin kissoihin. Mutta tuo iso koira näytti perin\ninhimilliseltä ja luotettavalta katsellessaan häneen suurilla\nystävällisillä silmillään. Harmaa kissanpoikanen oli ihailtava toveri\n-- mutta kissanpoikanen ei olisi jäänyt siihen rohkaisemaan häntä.\n\n-- Silloin kun ihminen on pulassa, koira on luultavasti parempi kuin\nkissa, ajatteli Emilia.\n\nKesti puoli tuntia, ennen kuin Dean Priest palasi.\n\n-- Jumalan kiitos, ettet ole pudonnut! hän mutisi. -- Minun ei\ntarvinnut mennä niin kauas kuin pelkäsin -- löysin tämän köyden\nrannalle vedetystä veneestä. Ja nyt -- kun minä pudotan köyden sinulle,\noletko niin voimakas, että jaksat pitää siitä kiinni maan vieriessä\naitasi ja riippua siinä, kun minä vedän sinut ylös?\n\n-- Minä koetan, sanoi Emilia.\n\nDean Priest solmi toiseen päähän silmukan ja solutti sen alas Emilian\nluo. Sitten hän kietaisi köyden ison kuusen ympäri.\n\n-- Nyt, hän sanoi.\n\nEmilia sanoi itsekseen: \"Rakas Jumala, ole hyvä --\" ja tarttui\nhäälyvään silmukkaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän riippui koko\npainollaan köyden varassa, sillä heti kun hän liikahti, luiskahti\nmaamöhkäle hänen altaan ja putosi syvyyteen. Dean Priest valahti\nkalpeaksi. Jaksaisiko tyttö riippua köydessä, kun hän veti?\n\nSitten hän huomasi Emilian saaneen polvilleen tukea pienestä\nulkonemasta. Varovaisesti hän veti köydestä. Emilia auttoi häntä\nterhakasti pistämällä varpaansa murenevaan töyrääseen. Samalla hän oli\njo niin lähellä, että pelastaja ylettyi häneen. Dean Priest tarttui\ntytön käsivarsiin ja veti hänet viereensä turvalliselle maalle.\nAsterikimpun kohdalla Emilia kurotti kätensä ja taittoi kukan.\n\n-- Sain minä sen sittenkin, hän riemuitsi. Sitten hän muisti tilanteen.\n\n-- Olen teille hyvin kiitollinen. Te pelastitte henkeni. Ja ...\nja ... minä taidan istahtaa hetkeksi. Jalkani vapisevat ja tuntuvat\nkummallisilta.\n\nEmilia istahti ja alkoi äkkiä vapista paljon enemmän kuin koko sinä\naikana, jolloin oli ollut vaarassa. Dean Priest nojasi vanhaan\nrosoiseen kuuseen ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan.\n\nEmilia katsoi häneen uteliaasti. Hän tiesi miehestä yhtä ja toista\nNancy-tädin huomautusten perusteella -- tädin huomautukset eivät\naina olleet kovinkaan imartelevia, sillä hän ei ilmeisesti ollut\nerityisen ihastunut Deaniin. Nancy-täti sanoi häntä aina halveksivasti\nPönttöseläksi, kun taas Caroline puhui säännöllisesti Deanista.\nEmilia tiesi, että Dean oli ollut yliopistossa, että hän oli\nkolmenkymmenenkuuden ikäinen ja verrattain varakas, että hänellä\noli vialliset olkapäät ja että hän hiukan ontui ja ettei hän ollut\nikinä välittänyt mistään muusta kuin kirjoista. Hän asui vanhemman\nveljensä luona ja matkusteli paljon, ja koko Priestin heimo pelkäsi\nhänen ivallista kieltään. Nancy-täti sanoi häntä kyynikoksi. Emilia ei\ntiennyt, mitä kyynikko merkitsi, mutta se kuulosti mielenkiintoiselta.\n\nEmilia tarkasteli häntä huolellisesti ja huomasi, että hänellä oli\nhienot piirteet, kalpeahko iho ja kellertävän ruskeat hiukset. Huulet\nolivat ohuet ja herkät, oikukkaan kaartuvat. Emilia piti hänen\nsuustaan. Hiukan vanhempana hän olisi tiennyt miksi -- koska se ilmaisi\nvoimaa, hellyyttä ja huumoria.\n\nVinoista olkapäistä huolimatta Deanin olemuksessa oli jonkinlaista\nhillittyä omanarvontuntoa, joka oli luontaista monille Priesteille\nja jota syyttä pidettiin ylpeytenä. Priestien viheriät silmät, jotka\nCarolinella näyttivät tirkistäviltä ja velhomaisilta ja Jim Priestin\nkasvoissa hävyttömiltä, olivat hänen kasvoissaan omituisen haaveelliset\nja viehättävät.\n\n-- Jaha, olenko minä sinun mielestäsi komea? Dean Priest kysyi\nistahtaen toiselle kivelle ja hymyillen hänelle.\n\nEmilia punastui. Hän tiesi ettei tuijottaminen ollut sopivaa, eikä Dean\nPriest ollut hänestä ensinkään komea, ja hän olikin hyvillään, kun tämä\nei vaatinut vastausta vaan kysyi muuta.\n\n-- Tiedätkö, kuka ritarillinen pelastajasi on?\n\n-- Minä arvelen, että te olette Pönt- herra Dean Priest. Emilia\nhätääntyi taas ja lensi punaiseksi. Hän oli ollut tekemäisillään jo\ntoisen tyhmyyden.\n\n-- Niin, Pönttöselkä-Priest. Ei sinun tarvitse kaihtaa liikanimeäni.\nUsein minä saan sen kuulla. Se on Priestien huumoria. Hän naurahti\njotensakin epämiellyttävästi. -- Syy on kylläkin ilmeinen, eikös\nole? Minua ei koulussa juuri muulla nimellä tunnettukaan. Miten sinä\nluiskahdit jyrkänteeltä?\n\n-- Minä menin ottamaan tätä, sanoi Emilia heiluttaen asteria.\n\n-- Ja sait sen! Saatko aina sen, mitä lähdet ottamaan, vaikka kuolema\nyrittäisikin työntää sormensa väliin? Sinä olet kai syntynyt onnenpaita\nylläsi. Minä näen merkit. Jos tuo kukka vietteli sinut vaaraan, niin\nse sinut pelastikin, sillä olin tulossa sitä katsomaan, kun huomasin\nsinut. Sen koko ja väri pisti silmääni. Muuten olisin jatkanut\nmatkaani, ja miten sinun olisi käynyt? Kenen tyttö sinä olet, kun sinun\nannetaan juoksennella näillä vaarallisilla äyräillä? Mikä sinun nimesi\non? Vai onko sinulla nimeä? Minä alan epäillä -- näen että sinulla on\nsuipot korvat. Et kai ole keiju?\n\n-- Minä olen Emilia Byrd Starr Uudesta Kuusta, sanoi Emilia\nkylmänlaisesti. Hän alkoi olla arka korvistaan. Isä Cassidykin oli\nhuomauttanut niistä. Oliko niissä todella jotakin keijumaista?\n\nJa kuitenkin tässä Pönttöselässä oli jotakin, josta hän piti -- piti\nempimättä. Emilia ei koskaan ollut kauan kahden vaiheilla ihmisistä,\njoiden kanssa joutui tekemisiin. Ja muutaman minuutin kuluttua hän\ntiesi, kenestä piti ja kenestä ei ja kuka oli hänestä yhdentekevä.\nTällä kertaa hänellä oli omituinen tunne, aivan kuin hän olisi tuntenut\nPönttöselkä-Priestin vuosikausia -- ehkä siksi, että aika oli tuntunut\nniin pitkältä hänen maatessaan murenevalla maamöhkäleellä odottamassa\nmiehen paluuta. Dean ei ollut kaunis, mutta Emilia piti hänen\nlaihoista, älykkäistä kasvoistaan ja ilmeikkäistä silmistään.\n\n-- Sinä siis olet se nuori neiti, joka on tullut kartanoon\nvierailemaan, sanoi Dean Priest hämmästellen. -- Rakkaan Nancy-tätini\npitäisi pitää sinua vähän paremmin silmällä.\n\n-- Ette tunnu pitävän Nancy-tädistä, huomautti Emilia kylmäkiskoisesti.\n\n-- Mitä syytä minulla olisi pitää vanhasta rouvasta, joka ei pidä\nminusta? Olet varmaan jo päässyt selville siitä, että tätini inhoaa\nminua.\n\n-- Ei kai sentään, sanoi Emilia. -- Kerrankin hän sanoi, että te olette\nainoa Priest, joka pääsee taivaaseen.\n\n-- Se ei ole kiitokseksi aiottu, vaikka ehkä viattomuudessasi niin\nluulet. Ja sinä siis olet Douglas Starrin tytär! Tunsin isäsi.\nKävimme poikina yhdessä koulua, mutta jouduimme eri aloille -- hän\nsanomalehtimieheksi, minä yliopistoon. Mutta hän oli koulussa ainoa\nystäväni -- ainoa poika, joka välitti Pönttöselkä-Priestistä, ontuvasta\nkyttyräselästä, joka ei voinut pelata jalkapalloa eikä hockeyta. Emilia\nByrd Starr -- miksi ei Star, tähti? Sinä muistutat tähteä. Sinussa on\njotakin omituisen säteilevää -- oikea paikkasi olisi iltataivaalla\njuuri auringonlaskun jälkeen tai aamutaivaalla ensimmäisen kajastuksen\nhetkenä. Niin. Luultavasti sopisit paremmin aamutaivaalle. Taidankin\nruveta sanomaan sinua tähdeksi.\n\n-- Tarkoitatteko että minä olen mielestänne sievä? kysyi Emilia suoraan.\n\n-- Kas vain, mieleenikään ei johtunut ajatella sitä. Voiko sinusta\ntähteä sanoa sieväksi?\n\nEmilia mietti.\n\n-- Ei, hän sanoi päättävästi. -- Sana ei sovi tähteen.\n\n-- Huomaan, että sinulla on tyylitajua. Tietenkään se ei sovi. Tähdet\novat sykkiviä, väisteleviä. Harvoin tapaa tähteä, joka on lihaa ja\nverta. Minä taidankin odottaa sinua.\n\n-- Kyllä minä olen valmis lähtemään, sanoi Emilia nousten.\n\n-- Hm. En minä sitä tarkoittanut. Mutta älä välitä. Tule pois, Tähti\n-- jos maltat kävellä hitaanlaisesti. Saatan sinut ainakin metsästä --\nen tiedä, uskallanko tänä iltana tulla Suvikartanoon. En tahdo, että\nNancy-täti sotkee meidän välimme. Vai niin, minä en siis ole mielestäsi\nkomea?\n\n-- En minä niin sanonut, huudahti Emilia.\n\n-- Et ääneen, mutta minä luen ajatuksesi. On parasta ettet koskaan\najattele mitään, mitä et sallisi minun tietävän. Jumalat antoivat\nminulle sen lahjan -- kieltäessään minulta kaiken muun, mitä olisin\ntahtonut. Minä en ole mielestäsi komea, mutta sinä pidät minusta.\nOletko sinä itse mielestäsi sievä?\n\n-- Vähän kyllä, nyt kun Nancy-täti antaa minun pitää otsatukkaa,\nvastasi Emilia peittelemättä.\n\nPönttöselkä-Priest virnisti hiukan.\n\n-- Älä sano sitä sillä nimellä, se kuulostaa mahdottoman ikävältä ja\narkiselta.\n\n-- Se onkin ruma sana. En tietenkään ikinä käytä sitä runoissani.\n\nNäin Dean Priest sai tietää, että Emilia kirjoitti runoja. Ja melkein\nkaiken muunkin hän sai tietää tytöstä kuusentuoksuisessa iltahämärässä.\nKarri asteli heidän välissään töykkäisten silloin tällöin hellävaroen\nkuonollaan isäntänsä kättä, ja puissa polun varsilla liversivät\npunarintasatakielet iltalaulujaan.\n\nUseimpia ihmisiä kohtaan Emilia oli umpimielinen ja pidättyvä, mutta\nDean Priest kuului hänen maailmaansa, ja hän aavisti sen heti. Hänelle\nsaattoi puhua aivan vapaasti.\n\nHän tunsi sitä paitsi jälleen elävänsä -- tunsi elämän ihmeellisen\nhurmauksen tuo kauhean tyhjiön jälkeen, jolloin hän oli häälynyt elämän\nja kuoleman välimailla. Hänestä tuntui, kuten hän myöhemmin kirjoitti\nisälleen, kuin pieni lintu olisi laulanut hänen sydämessään.\n\n-- Minä kirjoitin eilen runon, kun satoi enkä voinut olla ulkona, hän\nkertoi. -- Se alkoi näin:\n\n    Minä ikkunastani katselen\n    leikkiä lahden aaltojen.\n\n-- Enkö saa kuulla koko runoa? kysyi Dean, joka varsin hyvin ymmärsi,\nettä Emilia toivoi hänen pyytävän sitä.\n\nIloisena Emilia lausui koko runon. Kun hän tuli niihin sakeisiin,\njoista hän enimmän piti:\n\n    Ui metsäsaaret päällä ulapan\n    kuin hohtokivet merenlahden rinnan.\n\nhän katsoi silmänurkastaan Deaniin nähdäkseen mitä tämä niistä arveli.\nMutta Dean kulki silmät alas luotuina, hajamielinen ilme kasvoillaan.\nEmilia koki pienen pettymyksen.\n\n-- Hm, sanoi Dean, kun hän oli lopettanut. -- Sinä olet kahdentoista,\nniinhän sanoit? Kun olet kymmenen vuotta vanhempi, niin saattaapa\nolla -- mutta ei ajatella sitä.\n\n-- Isä Cassidy käski minun jatkaa, huudahti Emilia.\n\n-- Se oli tarpeetonta. Jatkat kyllä muutenkin -- kirjoittamisen\nkutkutus on sinulla synnynnäinen. Se on aivan parantumaton. Mitä aiot\nsillä tehdä?\n\n-- Minä ajattelen, että minusta tulee joko suuri runoilija taikka etevä\nromaanikirjailija, sanoi Emilia miettiväisenä.\n\n-- Vai niin, ei siis muuta kuin valitset, huomautti Dean\nkuivakiskoisesti. -- Parempi kun rupeat romaanikirjailijaksi. Se\nkannattaa paremmin.\n\n-- Mutta minulla on ainainen huoli rakastuneista, tunnusti Emilia. --\nEn varmasti ikinä opi sepittämään keskusteluja. Minä olen koettanut,\nhän myönsi, mutta en keksi mitään mitä he voisivat sanoa.\n\n-- Älä sitä sure. Minä opetan vielä sinulle, lupasi Dean.\n\n-- Opetatteko te -- todellako? Emilia innostui. -- Minä olisin teille\nhyvin kiitollinen. Luulen kyllä suoriutuvani jotenkin kaikesta muusta.\n\n-- Se on siis sovittu -- älä unohda. Äläkä missään tapauksessa hae\ntoista opettajaa, muista se. Kirjoitatko sinä kaiket päivät kartanossa\nrunoja vai puuhaatko muutakin? Eikö sinun ole siellä ikävä niiden\nikäloppujen seurassa?\n\n-- Ei, minä olen tyytyväinen omaan seuraani, sanoi Emilia vakavasti.\n\n-- Niin kaiketi. Tähtien sanotaankin oleskelevan yksikseen -- ne\nviihtyvät omassa valokehässään. Pidätkö todella Nancy-tädistä?\n\n-- Pidän tietysti. Hän on minulle hyvin kiltti. Minä saan olla avopäin\nja aamupäivällä paljain jaloin. Mutta iltapäivällä minun täytyy pitää\nnappikenkiä, ja niitä minä inhoan.\n\n-- Tietysti. Sinulla pitäisi olla kuunvalosandaalit. Tähti, sinä et\nole isäsi näköinen, mutta muistutat silti paljon häntä. Oletko äitisi\nnäköinen? Häntä en nähnyt. Emilia hymyili äkkiä.\n\n-- En, hän sanoi, vain silmäripseni ja hymyni ovat äidin. Mutta minulla\non isän otsa ja isoäiti Starrin hiukset ja silmät ja isosetä Georgen\nnenä ja Nancy-tädin kädet ja Susan-serkun olkapäät ja isoäiti Murrayn\nnilkat ja isoisä Murrayn silmäkulmat.\n\nDean Priest nauroi.\n\n-- Oikea lumppukuorma -- niin kuin olemme kaikki, hän sanoi. -- Mutta\nsielu sinulla on aivan oma ja uuden uutukainen, sen vannon.\n\n-- Voi, kuinka iloinen minä olen, että pidän teistä, huudahti Emilia\nvälittömästi. -- Olisi inhottavaa, jos henkeni pelastaja olisi\nsellainen ihminen, josta minä en pidä. Minua ei ollenkaan vaivaa,\nvaikka te pelastitte minut.\n\n-- Se on hyvä, näetkös. Tästä lähtien henkesi kuuluu minulle. Koska\nminä olen sen pelastanut, se on minun. Älä koskaan unohda sitä.\n\nEmiliassa heräsi outo kapinanhenki. Häntä ei miellyttänyt ajatella,\nettä hänen henkensä kuuluisi kenellekään toiselle kuin hänelle\nitselleen, ei edes henkilölle, josta hän piti niin paljon kuin Dean\nPriestistä. Dean huomasi hänen ärtymyksensä ja hymyili omituista\nhymyään, johon aina näytti sisältyvän enemmän kuin pelkkä hymy.\n\n-- Vai ei se sovi sinulle? Mutta käsitätkö: jos ihminen ei tyydy\ntähän tavalliseen vaan kurottaa kauemmas kuin muut, siitä seuraa aina\nrangaistus. Siitä joutuu tavalla tai toisella kahleisiin. Vie kotiin\nuljas asterisi ja säilytä sitä niin kauan kuin voit. Se on maksanut\nvapautesi.\n\nHän nauroi -- tietenkin hän laski vain leikkiä, mutta silti Emiliasta\ntuntui kuin hänen ympärilleen olisi kietoutunut hämähäkin seitti.\nÄkillisestä mielijohteesta hän heitti asterinsa maahan ja tallasi sen\njalallaan. Dean Priest katseli huvittuneena. Hänen silmänsä olivat\nhyvin ystävälliset.\n\n-- Sinä lystikäs eloisa tähtityttö. Meistä tulee hyvät ystävät -- me\nolemme jo hyvät ystävät. Minä tulen huomenna Suvikartanoon lukemaan ne\nkuvaukset, joita olet kirjoittanut Carolinesta ja arvoisasta tädistäni.\nOlen varma, että ne ovat erinomaisia. Tuosta menee tiesi -- äläkä\ntoiste harhaile niin kauas. Hyvää yötä, aamutähti.\n\nHän seisoi tienhaarassa ja katseli, kunnes Emilia katosi näkyvistä.\n\n-- Mikä lapsi, hän mutisi. -- En milloinkaan unohda hänen silmiään, kun\nhän makasi siinä kuoleman partaalla -- pelkäämätöntä pikku sielua. Enkä\nole koskaan nähnyt olentoa, joka olisi ollut niin tulvillaan pelkkää\nolemisen iloa. Hän on Douglas Starrin tytär. Douglas ei koskaan sanonut\nminua Pönttöseläksi.\n\n\n\n\n27.\n\nEMILIAN LUPAUS\n\n\nDean Priestistä Emilia ensimmäisen kerran isänsä kuoleman jälkeen\nsai ystävän, jolle hän saattoi varauksetta avautua. Hänen seurassaan\nEmilia oli aivan välitön, sillä hän tiesi, että Dean ymmärsi häntä.\nHe vaelsivat yhdessä mielikuvituksen satumaailmoissa niinä elokuun\npäivinä, jotka seurasivat Emilian seikkailua, ja keskustelivat\nihmeellisistä ylevistä asioista.\n\nEmilia näytti hänelle kaikki kirjoittamansa runot ja 'kuvaukset' ja\nDean luki ne vakavana, ja aivan samoin kuin aikoinaan isä hän hiukan\narvostelikin niitä. Mutta Emilia ei koskaan pahastunut huomautuksista,\nsillä hän tiesi niiden olevan oikeudenmukaisia. Dean Priestissä\nitsessäänkin alkoi jälleen kuohua salainen mielikuvituksen lähde, joka\nnäytti jo aikoja sitten tyrehtyneen.\n\n-- Sinä pakotat minut uskomaan keijuväkeen, hän sanoi, ja se merkitsee\nnuoruutta. Niin kauan kuin ihminen uskoo keijuihin, hän ei voi vanheta.\n\n-- Mutta minä en voi uskoa keijuihin, intti Emilia murheellisena. --\nMinä niin mielelläni uskoisin.\n\n-- Sinä olet itse keiju, muuten et löytäisi tietä keijujen\nvaltakuntaan. Sinne ei voi ostaa matkalippua, kuten tiedät. Keijut\nantavat muutamille matkaluvan kummilahjaksi, useimmille he eivät anna.\nSiinä koko juttu.\n\nHänen puhuessaan Emilia tunsi aivan kuin katsovansa lumottuun peiliin,\njosta hänen omat unelmansa ja salaiset toiveensa kuvastuivat takaisin\nentistä viehättävämpinä. Jos Dean Priest oli kyynikko, ei hän ainakaan\nosoittanut kyynillisyyttään Emilialle.\n\nDean ali myös leikkisä -- yllättävän veitikkamainen ja lystikäs.\nHän kertoi pilajuttuja, jotka saivat Emilian nauramaan. Hän kertoi\nkummia taruja unohtuneista ihmeen kauniista jumalista, hovijuhlista\nja kuninkaiden häistä. Hänellä näytti olevan koko maailmanhistoria\nsormenpäissään. Heidän vaeltaessaan meren rannalla tai istuessaan\nSuvikartanon umpeen kasvaneessa vanhassa puutarhassa hän kuvasi\nEmilialle kaikenlaista unohtumattomalla tavalla. Kun hän sanoi Ateenaa\n'kaupungiksi, jolla oli orvokkikruunu', Emilia oivalsi uudelleen\nsanojen lumovoiman, ja hän ajatteli ihastuneena Roomaa 'seitsemän\nkukkulan kaupunkina'. Dean oli ollut sekä Roomassa että Ateenassa -- ja\nmelkein kaikkialla muuallakin.\n\n-- Minä en ole tavannut ketään, joka osaisi puhua niin kuin sinä, en\nmuualla kuin kirjoissa, sanoi Emilia.\n\nDean nauroi. Hänen naurussaan oli aina hiven katkeruutta vaikka Emilian\nseurassa se häipyi. Naurustaan Dean oikeastaan olikin saanut kyynikon\nmaineensa. Ihmisistä tuntui, että hän nauroi heille eikä heidän\nkanssaan.\n\n-- Minulla ei elämässäni olekaan ollut muuta seuraa kuin kirjat, hän\nselitti. -- Onko sitten ihme, että puhun kuin kirjat?\n\n-- Varmasti minä tämän jälkeen innostun historiaan, ennusti Emilia. --\nVaikka Kanadan historiasta minä en välitä, se on niin yksitoikkoista.\n\n-- Onnellisilla mailla ei ole historiaa sen enempää kuin onnellisilla\nnaisillakaan, sanoi Dean.\n\n-- Minä toivon, että minulla on historia, huudahti Emilia. -- Minä\ntahdon jännittävän elämän.\n\n-- Niinhän me houkat kaikki tahdomme. Tiedätkö mistä historia\nkoostuu? Tuskasta ja häpeästä ja kapinoista ja verenvuodatuksista ja\nkirvelevistä sydämistä. Kerroin sinulle vastikään Leonidasta ja hänen\nspartalaisistaan. Heillä oli äitinsä, sisarensa, rakastettunsa. Jos he\nolisivat voineet käydä verettömän taistelun vaaliuurnilla, niin eikö\nniin olisi ollut parempi?\n\n-- Minusta ... ei tunnu ... siltä, vastasi Emilia hämmentyneenä.\n\n-- Kuten kaikkien naisten, sinunkin mielipiteesi siis perustuvat\ntunteisiin. Hyvä, toivo vain jännittävää elämää, mutta muista, että jos\nelämässäsi sattuu jokin draama, niin joku joutuu aina maksamaan kulut\nkärsimyksen kovalla rahalla. Ellet sinä itse, niin sitten joku toinen.\n\n-- Voi ei, en minä sitä haluaisi.\n\n-- Tyydy sitten vähempään jännitykseen. Entä kun suistuit äyräältä!\nSiitä oli vähällä tulla murhenäytelmä. Entäpä ellen minä olisikaan\nsinua tavannut?\n\n-- Mutta sinä tapasit minut! huudahti Emilia. -- Minä pidän täpäristä\npelastumisista -- perästäpäin, hän lisäsi. -- Jos kaikki ihmiset\nolisivat aina olleet onnellisia, ei olisi mitään luettavaa.\n\nKarri oli aina mukana heidän vaelluksillaan, ja Emilia alkoi pitää\nsiitä kovasti, vaikka pysyi silti uskollisena kissakansallekin.\n\n-- Minulla on toinen sydän kissoja ja toinen koiria varten, hän selitti.\n\n-- Minä pidän kissoista, mutta en silti koskaan pidä kissaa, sanoi\nDean. -- Ne ovat liian vaativaisia, pyytävät liian paljon. Koirat\ntyytyvät rakkauteen, kissoja täytyy jumaloida. Ne eivät koskaan voi\nunohtaa mennyttä jumal'aikaansa.\n\nEmilia ymmärsi -- Dean oli kertonut hänelle vanhasta Egyptistä ja\nBast-jumalattaresta. Mutta hän ei silti ollut samaa mieltä.\n\n-- Eivät mirrit vaadi jumaloimista, hän sanoi. -- Niitä vain pitää\nhyväillä.\n\n-- Papittarien -- niin kyllä. Jos sinä olisit syntynyt Niilin rannoilla\nkolmetuhatta vuotta sitten, olisit ollut Bastin papitar -- hoikka\nruskea olento, kultaverkko hiuksillasi ja hopearenkaat Nancy-tädin\nhyväksymissä nilkoissasi, ja pyhiä pikkujumalia olisi hypellyt\nkymmenittäin ympärilläsi temppelipihan palmujen alla.\n\nSitten tämä kaikki yhtäkkiä päättyi. Kaikki asianomaiset olivat\npitäneet luonnollisena asiana, että Emilia jäisi Suvikartanoon elokuun\nloppuun. Mutta jo elokuun keskivaiheilla Nancy-täti sanoi äkkiä hänelle:\n\n-- Mene kotiin, Emilia. Minä olen väsynyt sinuun. Minä pidän sinusta\noikein paljon. Sinä et ole tyhmä, olet jokseenkin sievä ja olet\nkäyttäytynyt erittäin hyvin -- voit sanoa Elisabetille, että tuotat\nMurrayn nimelle kunniaa. Mutta minä olen väsynyt sinuun. Mene kotiin.\n\nEmilia kuunteli tätä sekavin tuntein. Hän pahastui, kun Nancy-täti\nsanoi väsyneensä häneen -- kuka tahansa olisi pahastunut. Se kaiveli\nhänen mieltään monta päivää, kunnes hän keksi terävän vastauksen, jonka\nolisi voinut antaa Nancy-tädille. Hän kirjoitti sen Jimmyn antamaan\nkirjaan ja oli sen jälkeen yhtä huojentunut kuin jos hän olisi todella\nsanonut sen.\n\nHänestä oli ikävää lähteä Suvikartanosta; hän oli kiintynyt tähän\nkauniiseen vanhaan taloon. Tuntui haikealta jättää merenranta ja\nvanhanaikainen puutarha ja peilipallo, vaskikissa ja punainen huone,\njonka vuoteessa sai nukkua yksin. Ja kaikkein vaikeinta oli erota Dean\nPriestistä.\n\nToisaalta oli hauska ajatella, että hän pääsisi nyt takaisin Uuteen\nKuuhun -- saisi tavata taas Teddyn ja Ilsen ja Perryn ja Tuhman Töpön\nja uuden kissanpojan, joka oli kai jo aika suuri, ja \"Kesäyön unelman\"\nkeijumaailman. Jimmy-serkun puutarha oli uhkeimmillaan; elokuun omenat\nolivat kypsät. Äkkiä Emilia oli aivan altis lähtemään. Iloisena hän\npakkasi tavaransa matka-arkkuun ja nautti mielessään Deanin hiljakkoin\nlausumasta runonsäkeestä, joka sopi loistavasti tilanteeseen:\n\n    Jää hyvästi, ylpeä maailma, minä kotiin palaan.\n\nHän lausui sen tunteikkaasti seisten pitkien pimeiden hohtavien\nportaiden yläpäässä ja kohdistaen sanansa jäykkien Priestien\nvalokuville, joita riippui rivissä seinällä.\n\nMutta eräs asia tuskastutti häntä. Nancy-täti ei tahtonutkaan antaa\nhänelle takaisin Teddyn maalaamaa kuvaa.\n\n-- Minä aion pitää sen, sanoi Nancy-täti irvistäen ja ravistaen\nkultariipukkeitaan. -- Tämä kuva on joskus vielä erittäin arvokas\nkuulun taiteilijan varhaisimpana kokeena.\n\n-- Minä annoin sen vain lainaksi -- ja sanoin, että se on vain\nlainaksi, intti Emilia harmistuneena.\n\n-- Minä olen tunnoton vanha paholainen, virkkoi Nancy-täti järkkymättä.\n-- Siksi kaikki Priestit sanovat minua selkäni takana. Eikö niin,\nCaroline? Ja sellaiset tavat kuin nimikin. Minä satuin kiintymään\ntähän kuvaan, siinä kaikki. Minä panen sen kehyksiin ja ripustan sen\ntänne salonkiini. Mutta testamentissani jätän sen sinulle -- sen ja\nvaskikissan ja peilipallon ja kultaiset korvarenkaani. En mitään muuta.\nEn jätä sinulle lanttiakaan rahoistani, niille älä elämääsi perusta.\n\n-- En minä kaipaa niitä, sanoi Emilia ylpeästi. -- Minä aion itse\nansaita yllin kyllin. Mutta ei ole oikein, että sinä pidät minun\nkuvani, täti. Minä sain sen lahjaksi.\n\n-- Minä en ole koskaan tehnyt oikein, sanoi Nancy-täti. -- Vai olenko,\nCaroline?\n\n-- Et, vastasi Caroline äkäisesti.\n\n-- Siinä näet. Älä pidä joutavaa melua, Emilia. Olet ollut kiltti\ntyttö, mutta minusta tuntuu, että minä olen tämän vuoden osalta\ntäyttänyt velvollisuuteni sinua kohtaan. Palaa Uuteen Kuuhun, ja kun\nElisabet ei anna sinun tehdä jotakin, niin sano hänelle, että minä aina\nannoin. En tiedä, onko siitä apua, mutta koeta sentään. Elisabetkin\nse aprikoi yhtenään, mitä minä aion rahoillani tehdä, aivan samalla\ntavalla kuin kaikki muutkin sukulaiset.\n\nJimmy-serkku tuli Emiliaa noutamaan. Tuntui hyvältä taas nähdä hänen\nystävälliset kasvonsa. Mutta kun Emilia kääntyi Deanin puoleen, hänen\noli sangen vaikea hillitä tunteitaan.\n\n-- Saat suudella minua jäähyväisiksi, jos tahdot, hän sanoi\nvärähtävällä äänellä.\n\nDean katsoi alas hänen hymyileviin kasvoihinsa, jotka olivat nuoret,\npuhtaat ja pehmeäkaarteiset.\n\n-- Ei sinun tarvitse suudella minua -- vielä. Tähti, minä olen\nsuruissani kun lähdet. Mutta tapaan sinut pian uudestaan. Vanhin\nsisareni asuu Blair Waterissa, ja minusta tuntuu, että käyn vastedes\nsangen usein hänen luonaan. Mutta muista, että lupasit kirjoittaa joka\nviikko. Niin minäkin kirjoitan sinulle.\n\n-- Hauskoja lihavia kirjeitä, maanitteli Emilia. -- Minä pidän\nlihavista kirjeistä.\n\n-- Lihavia! Niistä tulee kerrassaan pyyleviä. Kas niin, minä en\nedes sano hyvästi. Tehdään välipuhe, Emilia. Me emme koskaan sano\ntoisillemme hyvästi. Me vain hymyilemme ja lähdemme.\n\nEmilia teki urhean yrityksen -- hymyili ja lähti. Nancy-täti ja\nCaroline palasivat pieneen salonkiin korttiensa ääreen. Dean Priest\nvihelsi Karrin luokseen ja meni rannalle. Hänestä tuntui niin\nyksinäiseltä, että hän nauroi itseään.\n\nEmilialla ja Jimmy-serkulla oli niin paljon puhuttavaa, että kotimatka\ntuntui hyvin lyhyeltä.\n\nUusi Kuu loisti valkoisena iltapäivän auringossa, ja valo läikehti\nlempeänä myös vanhojen harmaiden ulkorakennusten seinillä. \"Kolme\nprinsessaa\", jotka piirsivät latvoillaan hopeanväristä taivasta,\nnäyttivät yhtä etäisiltä ja prinsessamaisilta kuin ennenkin. Alhaalla\nvainioiden takana lauloi vanha meri.\n\nLaura-täti juoksi ulos vastaan, ja hänen kauniit siniset silmänsä\nsäteilivät ilosta. Elisabet-täti oli keittiössä valmistamassa\nillallista. Hän vain kätteli Emiliaa, mutta näytti hiukan vähemmän\nankaralta ja jäykältä kuin tavallisesti, ja illalliseksi hän oli tehnyt\nkermamunkkeja, jotka olivat Emilian mieliherkkua. Perry maleksi Emilian\nympärillä paljain jaloin ja auringon ruskettamana ja kertoi hänelle\nkaikki uutiset kissanpoikasista ja vasikoista, porsaista ja uudesta\nvarsasta.\n\nIlse tuli kuin tuulispää, ja Emilia huomasi unohtaneensa, kuinka\neloisa hän oli. Ilsellä oli päässään kirkkaansininen silkkihilkka,\njonka rouva Simms oli ostanut Shrewsburystä, ja sen rinnalla hänen\nvaaleat hiuksensa näyttivät entistään kultaisemmilta. Ilse ryntäsi\nhurmaantuneena Emilian kaulaan, mutta riiteli jo kymmenen minuutin\nkuluttua hänen kanssaan, kun Emilia ei tahtonut luovuttaa hänelle\nTuhman Töpön poikasta.\n\n-- Anna se heti minulle, senkin vanha hyeena, riehui Ilse. -- Se on\nyhtä paljon minun kuin sinunkin, porsas! Sen isä on meidän vanha\naittakissamme!\n\n-- Tuollainen puhe on aivan sopimatonta, sanoi Elisabet-täti kauhusta\nkalpeana. -- Ja jos te riitelette kissanpoikasesta, annan hukuttaa\nsenkin -- pitäkää mielessänne.\n\nIlse rauhoittui lopulta, kun Emilia salli hänen antaa kissanpoikaselle\nnimen ja pitää sitä puoleksi omanaan. Se oli viehättävä poikanen ja\ntoi Emilian mieleen rakkaat menetetyt Mikit. Ja se tuoksui hyvälle --\nlämmölle ja puhtaalle turkikselle ja vähän apilallekin: Tuhma Töpö oli\ntehnyt pesänsä apilaan.\n\nIllallisen jälkeen Emilia kuuli Teddyn viheltävän vanhassa\nhedelmätarhassa -- se oli tuo entinen tuttu merkkisävel, joka aina\ntuntui vastustamattomalta. Emilia lensi ulos hänen luokseen -- ei\nkukaan koko maailmassa sentään vetänyt vertoja Teddylle. He juoksivat\nyhdessä Pietaryrttimäelle katselemaan uutta koiranpenikkaa, jonka\ntohtori Burnley oli antanut Teddylle.\n\nRouva Kent ei näyttänyt kovinkaan ilostuvan Emilian tulosta -- hän\noli kylmempi ja etäisempi kuin koskaan. Hän istui katselemassa, kun\nTeddy ja Emilia leikkivät palleroisen pikku penikan kanssa, ja hänen\ntummissa silmissään kiilui tuli, joka hätkähdytti Emiliaa joka kerta\nkun hän sattui katsomaan ylös ja kohtaamaan Teddyn äidin katseen. Hän\nei koskaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin tänä iltana, että\nTeddyn äiti suhtautui vihamielisesti häneen.\n\n-- Miksi ei äitisi pidä minusta? hän kysyi Teddyltä suoraan heidän\nkantaessaan pikku Leoa yöksi latoon.\n\n-- Siksi että minä pidän sinusta, vastasi Teddy lyhyesti. -- Hän ei\npidä mistään mistä minä pidän. Minä pelkään, että hän kohta myrkyttää\nLeon. Minä ... minä toivoisin, ettei hän pitäisi minusta niin paljon,\nhän huudahti. -- Äiti sanoo, etten minä saa ruveta tänä vuonna lukemaan\nlatinaa ja algebraa -- neiti Brownellhan sanoi, että minä saan --\nsillä hän ei laske minua lukioon. Hän sanoo, ettei hän voi kestää eroa\nminusta, ei koskaan. Enkä minä latinasta ja muusta välitäkään, mutta\nminä tahdon tulla taiteilijaksi, minä tahdon joskus päästä niihin\nkouluihin, joissa voi opiskella taidetta. Hän ei tahdo päästää minua,\nhän vihaa nytkin piirustuksiani, koska hän luulee minun pitävän niistä\nenemmän kuin hänestä. Mutta en minä niistä pidä sillä tavalla. Minä\nrakastan äitiä, hän on aina kauhean hellä ja hyvä minulle. Hän vain\nluulee, että minä pidän niistä enemmän, ja on jo polttanut muutamia.\nMinä tiedän, että hän on ne hävittänyt. Ne ovat kadonneet aitan\nseinältä, enkä minä löydä niitä mistään. Jos hän tekee jotakin Leolle,\nniin ... minä ... minä ... vihaan häntä.\n\n-- Sano se hänelle, ehdotti Emilia järkevästi. -- Hän ei aavista sinun\ntietävän, että hän myrkytti Savun ja Voikukan. Puhu siitä hänelle ja\nsano, ettet rakasta häntä enää, jos hän tekee jotakin Leolle. Kyllä\nhän siitä pelästyy niin ettei koske Leoon -- minä tiedän sen. Sano se\nkauniisti ja ystävällisesti äläkä loukkaa hänen tunteitaan, mutta puhu\nsiitä joka tapauksessa. Se on parasta kaikille asianomaisille, lopetti\nEmilia matkien Elisabet-tätinsä uhkavaatimusääntä.\n\n-- Niin taidankin tehdä, sanoi Teddy, johon puhe teki syvän\nvaikutuksen. -- Minä en voi sietää, että Leo katoaa niin kuin\nkissanikin. Voi Emilia, on hurjan mukavaa, että sinä olet tullut kotiin.\n\nEmilia oli hyvillään, etenkin kun sanojana oli Teddy. Hän palasi\niloisena kotiin Uuteen Kuuhun. Vanhassa keittiössä oli kynttilät\nsytytetty ja niiden lietit lepattivat iltatuulen puhaltaessa huoneeseen\novesta ja ikkunasta.\n\n-- Sinä et taida enää pitää kynttilöistä, Emilia, kun Suvikartanossa\ntotuit lamppuihin, sanoi Laura-täti huoahtaen. Laura Murrayn\nelämän pieniä surunaiheita oli, että Elisabetin hirmuvalta ulottui\nvalaistukseen asti.\n\nEmilia katseli miettiväisenä ympärilleen. Yksi kynttilä räiski ja\nheilahteli ikään kuin häntä tervehtien. Yksi, jolla oli pitkä sydän,\nhehkui ja savusi kuin häijy pikku paholainen. Yhden liekki oli pieni --\nse oli veitikkamainen, mietteliäs kynttilä. Yksi liekki liehui keveän\nsulokkaasti ovesta tulevassa tuulessa. Yksi paloi vakaalla, pystyllä\nliekillä kuin uskollinen sielu.\n\n-- En tiedä, Laura-täti, vastasi Emilia hitaasti. -- Sitä voi\nolla ... ystävä kynttilän kanssa. Minä taidan sittenkin pitää enemmän\nkynttilöistä kuin lampuista.\n\nElisabet-täti tuli juuri keittohuoneesta ja sattui kuulemaan tämän.\nJotakin mielihyvän tapaista loisti hänen merensinisissä silmissään.\n\n-- On sinulla vähän järkeäkin, hän sanoi.\n\n-- Toinen kerta kun hän kiittää minua, ajatteli Emilia.\n\n-- Minun mielestäni Emilia on kasvanut siitä kun hän lähti\nSuvikartanoon, sanoi Laura-täti katsoen tyttöä tutkistellen.\n\nElisabet loi häneen terävän katseen silmälasiensa yli kynttilöitä\nniistäessään.\n\n-- Sitä minä en huomaa, hän sanoi. -- Puku näyttää aivan yhtä suurelta\nkuin ennenkin.\n\n-- Kyllä hän on kasvanut, intti Laura.\n\nRatkaistakseen riidan Jimmy-serkku mittasi Emilian arkihuoneen\novenpielessä. Hän ulottui juuri entiseen mittaansa.\n\n-- Siitä nyt näet, sanoi Elisabet-täti hyvillään siitä, että tässä\npikkuasiassakin oli ollut oikeassa.\n\n-- Hän näyttää toisenlaiselta, Laura huoahti.\n\nLaura oli kyllä oikeassa. Emilia oli kasvanut mieleltään vaikka ei\nruumiiltaan. Tämän muutoksen Laura huomasi, kuten läheinen ja kiintynyt\nihminen helposti huomaa. Palatessaan Suvikartanosta Emilia ei ollut\nenää sama tyttö kuin se, joka oli sinne lähtenyt. Hän ei ollut enää\nvain lapsi. Nancy-tädin sukukaskut, joita hän oli miettinyt, Ilsen\näidin tarinan aiheuttama tuska, se kauhea tunti, jonka hän oli maannut\nrantakalliolla katsellen kuolemaa silmästä silmään, tutustuminen Dean\nPriestiin -- tämä kaikki oli kypsyttänyt häntä.\n\nKun hän seuraavana päivänä meni ullakolle ja veti esiin kallisarvoiset\nkäsikirjoituksensa lukeakseen ne uudelleen, hän hämmästyi ja\nhuolestuikin huomatessaan, etteivät ne olleet ollenkaan niin hyviä\nkuin hän oli luullut. Muutamat niistä tuntuivat suorastaan typeriltä.\nHän häpesi niitä -- häpesi niin, että vei se salaa keittiöön ja poltti\nne liedessä aiheuttaen aika harmia Elisabet-tädille, joka tullessaan\npäivällistä keittämään huomasi lieden olevan täynnä hiiltynyttä paperia.\n\nEmiliaa ei enää kummastuttanut, että neiti Brownell oli pilkannut\nhänen kirjoitelmiaan -- vaikkei se suinkaan lieventänyt hänen\nkatkeruuttaan opettajaa kohtaan. Säästämänsä runot hän pani takaisin\nsohvahyllylle; niiden joukossa oli \"Merenneito\", joka tuntui hänestä\nmukiinmenevältä, vaikkei ollutkaan niin suurenmoinen taideteos kuin\nhän oli ennen luullut. Hän huomasi, että moni kohta paranisi uudestaan\nkirjoittamalla. Sitten hän alkoi paikalla kirjoittaa uutta runoa, jolle\nantoi nimeksi \"Kotiin palatessa\". Kun siihen oli mahduttava kaikki,\nmitä Uudessa Kuussa oli tapahtunut, siitä näytti paisuvan hyvin pitkä,\nniin että se tarjosi mieluisaa puuhaa monen viikon lomahetkiksi. Voi,\nkuinka oli hauska olla jälleen kotona.\n\n-- Ei ole ainoatakaan paikkaa, joka olisi rakkaan Uuden Kuun veroinen,\najatteli Emilia.\n\nEräs merkkitapaus liittyi Emilian kotiinpaluuseen: hän sai oman\nhuoneen. Elisabet-täti oli huomannut nukkuvansa niin makeasti ilman\nkumppania, ettei hän hennonnut luopua tästä mukavuudesta. Hän halusi\nvapautua vääntelehtivästä vierustoveristaan, joka teki mahdottomia\nkysymyksiä mihin aikaan yöstä hänen päähänsä vain pälkähti.\nNeuvoteltuaan pitkään Lauran kanssa hän oli sen vuoksi päättänyt, että\nEmilia saisi äitinsä entisen huoneen. Se oli pantu kuntoon tytön poissa\nollessa, ja kun maatamenon aika ensimmäisenä iltana tuli, Elisabet\nsanoi Emilialle lyhyesti, että tämä saisi tästä lähtien nukkua äitinsä\nhuoneessa.\n\n-- Saanko asua siellä aivan yksin? huudahti Emilia.\n\n-- Saat. Tietysti hoidat sen itse ja pidät sen hyvin siistinä.\n\n-- Siinä kamarissa ei ole kukaan nukkunut sen jälkeen kuin äitisi lähti\nkotoa, sanoi Laura omituisen liikuttuneella äänellä, jota Elisabet ei\nensinkään hyväksynyt.\n\n-- Äitisi, hän sanoi katsoen Emiliaan kylmästi kynttilän liekin yli,\nvalaistus teki hänen kotkamaiset piirteensä kaamean näköisiksi, --\näitisi karkasi kotoaan, saattoi omaisensa pilkan alaisiksi ja mursi\nisänsä sydämen. Hän oli tyhmä, kiittämätön, tottelematon tyttö.\nToivottavasti sinä et kosikaan häpäise omaisiasi käyttäytymällä samalla\ntavalla.\n\n-- Voi, Elisabet-täti, sanoi Emilia henkeään pidättäen, kun pidät\nkynttilää tuolla tavalla, kasvosi ovat aivan kuin ruumiin! Voi, se\nnäyttää jännittävältä!\n\nElisabet-täti kääntyi ja nousi edellä portaat tuimana ja ääneti. Ei\ntosiaankaan kannattanut tuhlata opetuksia tuollaiseen lapseen!\n\nJäätyään yksin huoneeseen, jota pieni kynttilä himmeästi valaisi,\nEmilia katsoi kiihtyneenä ympärilleen. Hän ei ruvennut levolle ennen\nkuin oli tutkinut jokaisen sopen.\n\nKamari oli hyvin vanhanaikainen kuten Uuden Kuun kaikki huoneet.\nTapeteissa oli pieniä kultatähtiä, ja pitkin seiniä riippui kirjailtuja\nmietelauselmia sekä värikuvia, joita taloon oli joskus vuosikymmeniä\nsitten tullut viikkolehden liitteinä. Vuoteen pääpuolen kohdalla oli\nkuva, joka esitti kahta suojelusenkeliä. Sitä oli aikoinaan kovin\nihailtu, mutta Emiliasta se oli vastenmielinen.\n\n-- Minä en pidä siitä, että enkeleillä on sulkasiivet, hän päätteli\njyrkästi. -- Enkeleillä pitää olla sateenkaarisiivet.\n\nLattialla oli soma kotikutoinen matto. Musta sänky oli korkea, ja sen\nreunoissa oli leikkauksia; siinä oli paksu höyhenpatja ja virkattu\npäiväpeite. Ikkunan luona oli pieni pöytä, jossa oli lystikkäät\nleijonankäpälät ja messinkinupilliset laatikot, ja ikkunassa oli\nilmavat musliiniuutimet. Ruuduista eräs vääristi maiseman lystikkäästä\nmuodostaen mäen paikkaan, jossa ei mäkeä ollut. Pöydän päällä riippui\nsoikea peili himmenneessä kullatussa kehyksessä; Emilia oli mielissään,\nkun saattoi nähdä siitä kuvansa -- kaiken paitsi kenkiä -- kurottamatta\nkaulaansa tai kallistamatta peiliä. -- Eikä se vääntele kasvojani eikä\ntee ihoani vihertäväksi, hän ajatteli ihastuneena.\n\nLisäksi huoneessa oli kaksi korkeaselkäistä mustaa pehmustettua tuolia,\npieni pesuteline -- vati ja kannu olivat siniset -- ja haalistunut\nristipistoruusuilla koristettu leposohva. Uunin reunuksella oli\nmaljakoissa kuivia, värjättyjä ruohoja ja lisäksi jännittävän näköinen\nruukku, joka oli täynnä kuivattuja ruusunlehtiä. Tulipesän kummallakin\npuolella oli sievä kaappi, jossa oli lyijytetyt lasiovet, aivan\nsamanlaiset kuin arkihuoneessakin. -- Antaakohan Elisabet-täti minun\npitää täällä joskus tulta, mietti Emilia.\n\nKamarissa oli selittämätöntä suloa, niin kuin huoneissa on aina\nsilloin, kun huonekalut, vanhat tai uudet, ovat toistensa hyviä\ntuttavia ja seinät ja lattiat keskenään hyvässä sovussa. Emilia tunsi\nsen koko olemuksessaan, kun hän kulki ympäri tutkien kaikkea. Tämä\noli hänen huoneensa, hän rakasti sitä jo ja tunsi itsensä täysin\nkotiutuneeksi. -- Tänne minä kuulun, hän kuiskasi onnellisena. Hän\ntunsi olevansa ihmeen lähellä äitiään, aivan kuin Julia Starr olisi\näkkiä käynyt hänelle todelliseksi. Ilahtuneena hän ajatteli, että hänen\näitinsä oli luultavasti virkannut pitsipeitteen, joka oli pöydällä\npyöreän neulatyynyn päällä; ja uunin korvalla olevan pyylevän mustan\nruukun sisällyksen -- varmaan äiti oli senkin kerännyt. Kun Emilia\nnosti kantta, sieltä lehahti heikko tuoksu aivan kuin niiden kaukaisten\nkesien viestinä, jolloin ruukkuun poimitut ruusut olivat kukkineet. Tuo\nsalaperäinen, haihtuva tuoksu toi Emilialle leimahduksen -- ja niin\nhuone oli lopullisesti hänen.\n\nUunin päällä riippui äidin kuva -- iso daguerrotypia-valokuva hänen\nlapsuutensa ajoilta. Emilia katseli sitä hellästi. Hänellä oli\näidistään isän jättämä kuva, joka oli otettu häiden jälkeen, mutta\nUudessa Kuussa Elisabet-täti oli ripustanut sen vierashuoneeseen,\njossa Emilia näki sitä harvoin. Nyt tämä kuva vaaleakiharaisesta,\nruusuposkisesta tytöstä oli aivan hänen omansa; hän saattoi katsella\nsitä ja puhua sille milloin tahtoi.\n\n-- Voi äiti, hän sanoi, mitä ajattelit ollessasi täällä pienenä tyttönä\naivan kuin minä? Jospa olisin tuntenut sinut silloin. On ihmeellistä,\nettei kukaan ole nukkunut täällä sen viimeisen yön jälkeen, jolloin\nkarkasit isän kanssa. Elisabet-täti sanoo, että sinä teit silloin\npahasti ja rumasti, mutta minä en ajattele siten. Eihän se ollut samaa\nkuin jos olisit karannut _vieraan_ kanssa. Joka tapauksessa olen\niloinen, että karkasit, sillä muuten ei minua olisi olemassa.\n\nEmilia oli hyvin iloinen siitä että oli olemassa. Hän avasi ikkunan\nniin levälleen kuin sai, pani maata ja vaipui vähitellen uneen. Hänen\nonnentunteensa oli niin syvä, että se hipoi melkein tuskaa, kun hän\nmakasi kuunnellen unisena yötuulen soinnukasta huminaa Korkean Johnin\nmetsikön pitkissä puissa. Kun hän muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti\nisälleen, hän aloitti kirjeensä: \"Rakkaat isä ja äiti\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja tästä lähtien minä aina osoitan kirjeeni sinullekin, äiti. Minä\nolen pahoillani, kun en ole aikaisemmin kirjoittanut sinulle. Mutta\nsinä et ole tuntunut aivan todelliselta ennen kuin sinä iltana, jolloin\npalasin kotiin. Seuraavana aamuna korjasin vuoteeni siististi --\nElisabet-täti ei huomannut siinä mitään vikaa -- ja pyyhin tomut joka\npaikasta, ja kun lähdin ulos, lankesin polvilleni ja suutelin kynnystä.\nLuulin Elisabet-tädin olevan alhaalla, mutta hän olikin nähnyt minut\nja kysyi, olinko tullut hulluksi. Miksikähän Elisabet-täti luulee aina\ntoisia hulluiksi, jos nämä tekevät sellaista mitä hän itse ei tee? Minä\nsanoin: 'En, minä vain rakastan tätä huonettani niin hirmuisesti', ja\nhän tuhahti ja sanoi: 'Parempi kun rakastat Jumalaasi'. Mutta niin\nminä teenkin, minä rakastan Häntä enemmän kuin koskaan ennen, nyt\nkun minulla on oma sievä huoneeni. Minä näen siitä koko puutarhan ja\nKorkean Johnin metsikön ja pienen kaistaleen Blair Wateria puiden\nvälistä, siitä kohdasta josta tie kulkee. Minä menen mielelläni varhain\nnukkumaan. On ihanaa maata aivan yksin omassa huoneessaan ja sepittää\nrunoja ja kuvitella ajatuksissaan kaikenlaisia asioita, kun tähdet\nkatsovat sisään avoimesta ikkunasta ja Korkean Johnin metsikön isot\npuut seisovat kauniina, ystävällisinä ja rauhallisina.\n\n\"Voi isä ja äiti, me saamme uuden opettajan. Neiti Brownell lähtee\npois. Hän menee naimisiin, ja Ilse kertoi, että kuullessaan sen hänen\nisänsä sanoi: 'Jumala miestä auttakoon.'\n\n\"Uusi opettaja on eräs herra Carpenter. Ilse näki hänet, kun hän tuli\npuhumaan koulusta Ilsen isän kanssa -- tohtori Burnley kuuluu tänä\nvuonna johtokuntaan -- ja hänellä on kuulemma pörröinen harmaa tukka ja\nposkiparta. Naimisissakin hän on, ja hän menee asumaan siihen pieneen\nvanhaan taloon, joka on notkossa koulun alla. Tuntuu hullunkuriselta,\nkun opettajalla on rouva ja poskiparta.\n\n\"On mukavaa olla kotona. Mutta Deania minä kaipaan ja peilipalloa.\nElisabet-täti katsoi vihaisesti otsatukkaani, mutta ei puhunut mitään.\nLaura-täti sanoi että minun on parasta olla hiljaa ja pitää sitä vain.\nMutta minusta tuntuu pahalta tehdä vastoin Elisabet-tädin tahtoa, ja\nsiksi minä kampasin kaikki ylös ja jätin vain pikkuisen reunuksen. On\nminulla vieläkin hiukan ilkeä olo, mutta täytyy kai ulkomuodon takia\nsen verran kestää.\n\n\"Teddyllä ja minulla oli eilisiltana oikea seikkailu. Me aiomme pitää\nsen salassa kaikilta ensiksikin siksi, että se oli niin hauska, ja\ntoiseksi myös sen takia, että meitä voitaisiin torua.\n\n\"Me menimme Autioon taloon ja huomasimme, että yksi ikkunalaudoista oli\nirti. Me väänsimme sen syrjään ja ryömimme sisään ja tutkimme siellä\njoka paikan. Seinät olivat rappaamatta ja lattiat täynnä lastuja;\nkaikki oli aivan sillään kuin kirvesmiesten lähtiessä vuosia takaperin.\nTalo näytti autiommalta kuin koskaan ennen. Minun teki mieli itkeä.\n\n\"Yhdessä huoneessa oli sievä pieni uuni, ja me kokosimme lastuja ja\nlaudanpaloja ja teimme tulen (tämä on se asia, josta meitä luultavasti\ntoruttaisiin) ja istuimme sitten sen ääressä juttelemassa. Me päätimme\nisoiksi tultuamme ostaa Aution talon ja asua siinä yhdessä. Teddy\narveli, että meidän luultavasti täytyisi mennä naimisiin, mutta\nminusta tuntuu, että kyllä me voimme keksiä jonkin toisen keinon,\njotta päästäisiin siitä vaivasta. Teddy maalaa kuvia ja minä kirjoitan\nrunoja, ja me syömme joka päivä aamiaiseksi paahdettua leipää ja\nsilavaa ja marmelaatia -- aivan niin kuin Suvikartanossakin -- emmekä\nikinä puuroa. Ja ruokakomerossa me pidämme kaikenlaisia hyviä ruokia,\nja minä teen paljon hilloa ja Teddy auttaa minua aina pesemään astiat,\nja peilipallon me ripustamme keskelle kattoa siihen huoneeseen, jossa\nuuni on -- sillä Nancy-täti on luultavasti silloin kuollut.\n\n\"Kun tuli oli palanut loppuun, lähdimme pois ja panimme laudan\npaikoilleen. Tänään Teddy sanoi minulle vähän väliä: 'Paahdettua\nleipää ja silavaa ja marmelaatia', hyvin salaperäisellä äänellä, ja\nIlse ja Perry olivat aivan hurjina, kun eivät saaneet selville mitä se\nmerkitsi. Jimmy-serkun puutarha on nyt hyvin kaunis. Tiikerililjat\novat puhjenneet. Minä koetan pitää niistä, kun ei kukaan muu näytä\nniistä pitävän, mutta sydämeni syvyydessä tunnen kuitenkin, että pidän\nruusuista kaikkein enimmän. Sille ei kerta kaikkiaan mahda mitään:\nruusuista on pakko pitää enimmän.\n\n\"Ilse ja minä ryömimme tänään ympäri vanhaa hedelmäpuutarhaa etsimässä\nnelilehtistä apilaa, mutta emme löytäneet ainoatakaan. Mutta minä\nlöysin nyt illalla yhden maitokamarin portaiden vierestä maitoa\nsiivilöidessäni, vaikken enää ajatellut ollenkaan koko apilaita.\nJimmy-serkku sanoi, että sillä tavalla se onni aina tuleekin, niin että\nsitä on turha hakea.\n\n\"On hauskaa olla taas Ilsen kanssa. Me olemme riidelleet vain kahdesti\nsen jälkeen kun minä tulin kotiin. Minä koetan tästä lähtien olla\nriitelemättä Ilsen kanssa, se ei ole minusta oikein arvokasta, vaikka\nse on mielenkiintoista. Mutta on vaikea olla riitelemättä, sillä jos\nminä pysyn rauhallisena enkä puhu sanaakaan, niin Ilse luulee, että\nse on vain toisenlaista riitelemistä ja raivostuu vielä enemmän ja\nsanoo vielä pahempia asioita kuin muulloin. Elisabet-täti sanoo, että\nriidan syntymiseen tarvitaan aina kaksi, mutta hän ei tunne Ilseä niin\nkuin minä. Ilse sanoi minua tänään nuuskivaksi albatrossiksi. Olisi\nhauska tietää, kuinka monta eläintä hänellä on vielä käyttämättä. Hän\nei koskaan sano kahdesti samaa nimeä. Minä toivoisin, ettei hän aina\nhöyhentäisi Perryä. (Höyhentää sanan minä opin Nancy-tädiltä. Minusta\nse on hyvin sattuva.) Tuntuu siltä kuin Ilse ei voisi sietää häntä.\n\n\"Perry tahtoi lyödä vetoa, ettei Teddy uskaltaisi hypätä kanalan\nkatolta sikolätin katolle. Teddy ei suostunut vetoon. Hän sanoi, että\nkyllä hän koettaisi jos se olisi tarpeellista tai jos siitä olisi\njollekulle apua, mutta ei hän viitsinyt hypätä vain näyttääkseen.\nPerry hyppäsi ja onnistui. Ellei hän olisi onnistunut, hän olisi\nvoinut taittaa niskansa. Sitten hän kerskui siitä ja sanoi, että Teddy\npelkäsi, ja Ilse tuli punaiseksi kuin tomaatti ja käski Perryn pitää\nkitansa kiinni tai muuten hän purisi Perryltä kärsän poikki. Ilse ei\nsiedä, että Teddystä sanotaan mitään pahaa, mutta minusta Teddy osaa\nkyllä pitää itse puolensa.\n\n\"Ilsekään ei saa lukea jatko-opiston pääsytutkintoa varten. Hänen\nisänsä ei anna. Mutta Ilse sanoo, ettei hän välitäkään. Hän sanoo\nkarkaavansa kotoa heti kun tulee vähän vanhemmaksi, ja sitten hän\nopettelee näyttelijäksi. Se kuulostaa syntiseltä, mutta jännittävältä.\n\n\"Ensiksi kun tultuani näin Ilsen, minusta tuntui hyvin kummalliselta\naivan kuin minulla olisi ollut paha omatunto siksi, että tiesin\nmitä hänen äitinsä oli tehnyt. En tiedä mitä varten tunsin itseni\nsyylliseksi, eihän minulla ole asian kanssa mitään tekemistä. Se\nalkaa jo mennä ohi, mutta toisinaan olen vieläkin sen vuoksi hyvin\npahoillani. Minä tahtoisin joko unohtaa kokonaan tuon jutun tai sitten\nsaada selville, miten asian laita oikeastaan on. Sillä olen varma,\nettei kukaan tiedä mitä sinä iltana oikein tapahtui.\n\n\"Tänään sain Deanilta kirjeen. Hän kirjoittaa hienoja kirjeitä -- aivan\nkuin olisin täysikasvuinen. Hän lähetti minulle pienen runon nimeltä\n'Ripsullinen Gentiana', jonka hän oli leikannut sanomalehdestä. Hän\nsanoi että se sai hänet ajattelemaan minua. Se on kokonaankin hyvin\nsievä, mutta eniten pidän viimeisestä säkeistöstä. Se kuuluu:\n\n    Silloin kuiskaa unieni kukka:\n    Kuinka jaksat nousta ylöspäin\n    alppipolku raskas on ja jyrkkä,\n    jonka korkeuksiin vievän näin.\n    Kuinka saavuttaa voit kunnian ja maineen\n    maalin kaukaisen ja korkean,\n    nimes piirtää kultatauluun maineen,\n    nimen naisen vaatimattoman.\n\n\"Sitä lukiessani tuli leimahdus. Ja minä otin paperiarkin -- unohdin\nkertoa, että Jimmy-serkku antoi salaa minulle pienen kotelon, jossa on\npaperia ja kirjekuoria, ja kirjoitin siihen:\n\n\"'Minä Emilia Byrd Starr lupaan tänä päivänä juhlallisesti, että haluan\nkiivetä alppipolkua ja kirjoittaa nimeni maineen tauluun.'\n\n\"Sitten minä panin sen kuoreen, suljin sen ja kirjoitin päälle:\n'Emilia Byrd Starrin lupaus hänen ollessaan kahdentoista vuoden kolmen\nkuukauden ikäinen' ja panin sen ullakkoon sohvahyllylle.\n\n\"Minä kirjoitan nyt murhajuttua ja koetan kuvitella, miltä tuntuu\nmiehestä, joka on murhaaja. Se on kauheata mutta jännittävää. Tuntuu\nmelkein siltä kuin olisin murhannut jonkun.\n\n\"Hyvää yötä, rakkaat isä ja äiti. -- Teidän rakas tyttärenne\n\nEmilia.\n\nJ.K. -- Minä olen miettinyt, kuinka kirjoittaisin nimeni sitten\nkun tulen isoksi ja alan painattaa kirjoituksiani. En tiedä mikä\nkuuluisi parhaalta -- Emilia Byrd Starr täydellisesti vaiko Emilia\nB. Starr, vaiko E.B. Starr -- vai E. Byrd Starr. Joskus ajattelen,\nettä entä jos rupeaisinkin käyttämään nom de plumea -- keksittyä\nkirjailijanimeä. Löysin sanan sanakirjani lopusta 'ranskalaisten\npuheenparsien' joukosta. Jos käyttäisin salanimeä, kuulisin ihmisten\npuhuvan kirjoistani ja sanovan niistä mitä ajattelevat. Se olisi\nmielenkiintoista. Minä taidan kirjoittaa\n\nE. Byrd Starr\"\n\n\n\n\n28.\n\nUNELMAIN KUDELMA\n\n\nKesti monta viikkoa, ennen kuin Emilia pääsi selville, pitikö hän\nherra Carpenterista vai eikö. Vastenmielinen uusi opettaja ei hänen\nmielestään missään tapauksessa ollut, vaikka heti ensi tervehdykseksi\nlaukaisi hänelle jurolla äänellään, kohottaen pörröisiä harmaita\nsilmäkulmiaan:\n\n-- Sinäkö olet se tyttö, joka kirjoittaa runoja, mitä? Parempi kun\nkäytät neulaa ja tomuviuhkaa. Maailmassa on ilmankin liiaksi hupsuja,\njotka koettavat kirjoittaa runoja eivätkä osaa. Minä olen itsekin\njoskus yrittänyt. Mutta olen vahingosta viisastunut.\n\n-- Sinulla on likaiset kynnet, ajatteli Emilia.\n\nMutta uusi opettaja mullisti koulun tavat niin nopeasti ja perin\npohjin, että ainoa oppilas, joka alusta lähtien piti hänestä, oli\nIlse -- Ilsehän inhosi kaikkea vanhaa ja tavallista ja nautti siitä,\nettä asiat pantiin mullin mallin. Jotkut eivät voineet myöhemminkään\nsulattaa häntä -- esimerkiksi Rhoda Stuartin tapaiset -- mutta useimmat\nalkoivat vähitellen mieltyä häneen totuttuaan siihen, ettei pitänyt\nkoskaan tottua mihinkään. Ja Emilia huomasi loppujen lopuiksi pitävänsä\nuudesta opettajasta kauheasti.\n\nHerra Carpenter oli iältään neljän- ja viidenkymmenen välimailla; hän\noli pitkä mies, pörröinen harmaa tukka oli pystyssä, harmaat viikset\nolivat harjasmaiset, samoin silmäkulmat, parta takkuinen, silmät\nkirkkaat ja siniset, kasvot pitkät, laihat ja uurteiset. Hän asui\nvaimonsa kanssa koulun alapuolella pikku mökissä, jossa oli vain kaksi\nhuonetta; vaimo näytti aralta kuin hiiri.\n\nHerra Carpenter ei milloinkaan puhunut entisyydestään eikä koettanut\nselittää, miksi hänen ikäisensä mies ei ollut saanut paremmin palkattua\ntointa kuin opettajan paikan vähäisessä maaseutukoulussa. Mutta\ntotuus tuli vähitellen ilmi, sillä Prinssi Edvardin saari on pieni ja\nmelkein kaikki siellä tuntevat jollakin tavoin toisensa. Niinpä Blair\nWaterin asukkaat, koululaisetkin, tiesivät pian, että herra Carpenter\noli ylioppilaana ollut harvinaisen lahjakas nuori mies ja opiskellut\nteologiaa. Mutta yliopistossa hänelle oli sattunut paha hairahdus --\nBlair Waterin ihmiset nyökkäilivät toisilleen ja sanoivat tuon ruman\nsanan kuiskaten -- ja hänen tulevaisuutensa oli pilalla. Hän rupesi\njuomaan ja joutui kaikin puolin hunningolle.\n\nJa nyt ikämiehenä Francis Carpenter, jolle yliopiston opettajat olivat\naikoinaan ennustaneet loistavaa tulevaisuutta, oli loppujen lopuksi\nmaalaiskoulun opettajana, vailla mitään eteenpäin pääsemisen toiveita.\nEhkä hän oli kohtaloonsa alistunut, ehkä ei. Sitä ei kukaan tiennyt,\nei edes hänen vaimonsa. Ei Blair Waterissa siitä kukaan sen koommin\nvälittänytkään -- hän oli hyvä opettaja, ja se oli pääasia. Hän kyllä\nkatosi silloin tällöin pienelle hummausmatkalle, mutta sovitti retkensä\naina lauantaiksi ja ilmestyi maanantaina selvänä kouluun. Selvänä ja\npoikkeuksellisen arvokkaan näköisenä, yllään kulunut musta lievetakki,\njota hän ei muina viikonpäivinä koskaan pitänyt. Hän ei kaivannut\nsäälittelyä eikä ruvennut traagiseksi. Mutta joskus kun Emilia näki\nhänen istuvan kumarassa laskuvihkopinon takana, hänen tuli miestä\nhirveän sääli, vaikka hän ei ollenkaan käsittänyt miksi.\n\nHerra Carpenter oli aika tuittupää. Räjähdyksiä sattui ainakin kerran\npäivässä, ja silloin hän saattoi riehua hurjasti muutaman minuutin,\nrepiä partaansa, rukoilla taivaasta kärsivällisyyttä, sättiä kaikkia\nyhteisesti ja vihansa onnetonta kohdetta erikseen. Mutta myrskyä ei\nkestänyt kauan. Muutaman minuutin kuluttua opettaja hymyili taas\nherttaisesti kuin ukkospilven takaa ilmestyvä aurinko, vieläpä juuri\nsamalle oppilaalle, jota oli juuri läksyttänyt. Eikä kukaan näyttänyt\nkantavan hänelle kaunaa. Hän ei koskaan tehnyt neiti Brownellin tapaan\nmyrkyllisiä huomautuksia, jotka jäivät kirvelemään asianomaisen mieltä\nviikkokausiksi; Carpenterin sanaräiske kohtasi sekä hyviä että pahoja\nja vaimeni taas aiheuttamatta vahinkoa.\n\nHän saattoi aivan hyväntuulisena kuunnella sukkeluuksia, jotka\nkohdistuivat häneen itseensä.\n\n-- Kuuletko sinä? Kuuletko sinä, hyvä herra? hän eräänä päivänä jyrisi\nPerry Millerille.\n\n-- Tietysti minä kuulen, vastasi Perry rauhallisesti. -- Johan tuon\nkuulevat Charlottetowniin asti.\n\nHerra Carpenter katsoi häneen hetken ja puhkesi sitten äänekkääseen\nhauskaan nauruun.\n\nHänen opetusmenetelmänsä olivat niin toisenlaiset kuin neiti\nBrownellin, että Blair Waterin oppilaista tuntui aluksi siltä, kuin hän\nolisi pannut kaikki päälleen.\n\nNeiti Brownell oli ollut kurinpidossa pikkumaisen ankara. Herra\nCarpenter taas ei näyttänyt koettavankaan pitää yllä järjestystä.\nMutta jotenkin hän piti lapsia niin tiukasti työssä, ettei heillä\nollut aikaa vallattomuuteen. Hän opetti kuukauden päivät historiaa\nsuurella pauhulla, antoi oppilaiden esittää eri henkilöitä ja näytellä\ntapauksia. Ei kenenkään tarvinnut päntätä päähänsä vuosilukuja, mutta\nsilti ne jäivät mieleen. Jos olisi elänyt Maria Stuartin viimeiset\nhetket polvistuneena side silmillä koulun kynnykselle, vierellään\npyöveli Perry Miller, jolla oli kasvoillaan Laura-tädin vanhasta\nmustasta silkkihameesta tehty naamari ja kädessä koulun kirves --\nmitähän tapahtuisi, jos Perry laskisi kirveen alas liian kovaa! --\nniin tuskinpa unohti vuotta, jona mestaus oli tapahtunut. Ja jos oli\ntaistellut koulun pihalla Waterloon taistelun ja kuullut Teddy Kentin\nhuutavan \"Ylös kaartit, käykää niiden kimppuun!\", niin muisti kyllä\nvuosiluvun 1815 aivojaan vaivaamattakin.\n\nSeuraavana kuukautena historia sai jäädä syrjään. Ruvettiin lukemaan\nmaantiedettä. Silloin koulurakennus ja piha muuttuivat kartoiksi\nja oppilaat kävivät toistensa kanssa kauppaa kukin oman maansa\nluonnontuotteilla tai esittivät eläimiä, joita kullakin alueella\nasusti. Ostaja, jota Rhoda Stuart oli pettänyt vuotakaupoissa,\nmuisti kyllä ikänsä, että vuotalasti oli tullut Argentiinasta. Ja\nkun Perry Miller kärsi kokonaisen kuuman kesäpäivän janoa, koska oli\nkamelikaravaanin mukana matkustavinaan Arabian autiomaan poikki, ja\njoi sitten illalla niin paljon, että sai kamalat vatsanväänteet ja\nLaura-tädin täytyi valvoa hänen ääressään kokonainen yö, oli mahdotonta\nunohtaa, missä tuo autiomaa oli. Johtokunta aivan kauhistui muutamia\nnäytelmiä ja pohti hämmästyneenä, ehtivätkö lapset kaiken tuon\nhauskuuden lomassa oppia mitään.\n\nPerjantai-iltapäivänä kaikki läksyt jätettiin sikseen, ja herra\nCarpenter antoi oppilaiden lausua runoja, pitää puheita, esittää kohtia\nShakespearesta ja Raamatusta.\n\nSe oli Ilsen mielipäivä. Herra Carpenter kävi hänen kimppuunsa kuin\nnälkäinen koira luuhun ja muokkasi häntä säälimättä. Heillä oli\nloputtomiin riitoja, ja Ilse polki jalkaansa ja syyti häntä vastaan\nhaukkumasanoja, niin että muut ihmettelivät, miten hän selvisi ehjin\nnahoin, mutta lopulta Ilsen oli taivuttava ja tehtävä niin kuin herra\nCarpenter tahtoi. Ilse ei enää koskaan lyönyt laimin koulua. Herra\nCarpenter oli sanonut hänelle, että jos hän oli päivänkin poissa ilman\npätevää syytä, hän ei saisi ottaa osaa perjantain 'harjoituksiin', ja\nse olisi merkinnyt Ilselle melkein samaa kuin kuolema.\n\nEräänä päivänä herra Carpenter otti sattumalta käteensä Teddyn\npiirustuksen ja näki siinä oman kuvansa; hän seisoi siinä eräässä\nmieliasennossaan, joka ei ollut kauneimpia. Teddy oli kirjoittanut\nkuvan alle \"Musta surma\" -- koska puolet koulun oppilaista oli sinä\npäivänä kuollut suuren ruton saaliina ja kauhistuneet eloon jääneet\nolivat kantaneet heidät paareilla Savenvalajan kentälle.\n\nTeddy odotti jyrisevää ripitystä, sillä edellisenä päivänä oli\nGarrett Marshallista tehty kerrassaan silppua hänen piirtämänsä\nviattoman lehmän kuvan vuoksi -- ainakin Garrettin väittämän mukaan\nse esitti lehmää. Mutta nyt tämä hämmästyttävä herra Carpenter vain\nrypisti silmäkulmiaan, katseli totisena Teddyn piirustusta, laski sen\npulpetille, katsoi Teddyyn ja sanoi:\n\n-- Minä en ymmärrä piirustamisesta mitään, enkä siksi voi sinua auttaa,\nmutta totta vieköön minusta tuntuu siltä, että sinun on parasta jättää\nnuo ylimääräiset laskutehtävät iltapäivisin sikseen ja käyttää aikasi\npiirtämiseen.\n\nMinkä jälkeen Garrett Marshall lähti kotiin ja sanoi isälleen, että\n\"ukko Carpenter\" teki vääryyttä ja suosi Teddy Kentiä.\n\nCarpenter meni samana iltana Pietaryrttimäelle katsomaan piirroksia,\njoita Teddy säilytti 'ateljeessaan' vanhan aitan parvella. Sitten\nhän meni sisälle juttelemaan rouva Kentin kanssa. Kukaan ei saanut\ntietää, mitä hän sanoi ja mitä Teddyn äiti sanoi, mutta lähtiessään\nherra Carpenter näytti hyvin julmistuneelta, ikään kuin olisi\nkohdannut yllättävän vihollisen. Tämän jälkeen hän ohjasi erityisen\nhuolellisesti Teddyn opintoja ja hankki hänelle jostakin piirustuksen\noppaita, mutta kielsi häntä viemästä niitä kotiinsa. Varoitus oli kyllä\ntarpeeton: Teddy tiesi varsin hyvin, että kotona ne katoaisivat yhtä\nsalaperäisesti kuin hänen kissansa.\n\nEmilian neuvoa noudattaen Teddy oli puhunut äidilleen Leosta, ja\nilmeisesti keskustelusta oli apua: Leo kasvoi ja lihoi ja koiristui.\nMutta Teddy oli kiintynyt äitiinsä eikä hennonut uhata häntä enää\ntoista kertaa. Hän tiesi, että äiti oli itkenyt koko yön sen jälkeen\nkun herra Carpenter oli käynyt heillä, ja katsellut häntä katkerin\ntuijottavin silmin viikon päivät. Teddy olisi toivonut äitinsä olevan\ntavallisempi, samanlainen kuin toisten poikien äidit. Mutta äiti ja hän\nolivat silti kovin kiintyneitä toisiinsa ja viihtyivät hyvin pienessä\nharmaassa kodissaan Pietaryrttimäellä. Vain silloin, kun saapuvilla oli\nmuitakin ihmisiä, rouva Kent oli omituinen ja kateellinen.\n\n-- Hän on aina reilu, kun olemme kahden kesken, oli Teddy kertonut\nEmilialle.\n\nMuista pojista Perry Miller oli ainoa, johon herra Carpenter kiinnitti\nhuomiota lausuntaa opettaessaan -- ja Perryä hän höyhensi yhtä\nsäälimättömästi kun Ilseäkin. Perry teki kovasti työtä ollakseen\nhänelle mieliksi ja harjoitteli lausumista ladossa ja pelloilla --\njopa öisin keittiön parvellakin -- kunnes Elisabet-täti teki siitä\nlopun. Emilia ei ymmärtänyt, miksi Carpenter hymyili ystävällisesti\nja sanoi \"oikein hyvä\" Neddy Graylle, kun tämä lasketti puheensa\naivan ilmeettömästi, mutta raivosi sitten Perrylle ja sätti häntä\npölkkypääksi, jumaliste, vain sen vuoksi että Perry painotti jotakin\npientä sanaa hiukan väärin tai suoritti kädenliikkeensä sekunnin\nmurto-osan liian varhain.\n\nEikä Emilia voinut käsittää, miksi herra Carpenter korjasi hänen\nsepustuksensa aivan punakirjaviksi ja rähisi hänelle väärästä\nsanajärjestyksestä ja liian runsaista laatusanoista ja marssi käytävää\nedestakaisin syytäen moitteita siitä, ettei Emilia milloinkaan \"tiennyt\nmihin lopettaa, jumaliste\", mutta sanoi Rhoda Stuartille ja Nan Leelle,\nettä heidän sepustuksensa olivat oikein sieviä, ja antoi ne takaisin\nkynän koskettamatta. Mutta kaikesta huolimatta Emilia alkoi pitää\nhänestä yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kuin syksy kului ja vaihtui\ntalveksi.\n\nEmilia kasvoi, tänä talvena niin rivakasti, että Laura-tädin täytyi\npäästellä hänen pukujensa laskoksia auki. Ruth-täti, joka oli tullut\nviikoksi vierailemaan, sanoi hänen kasvavan nopeammin kuin voimat\nlisääntyivät -- niin keuhkotautiset lapset aina tekivät.\n\n-- En minä ole keuhkotautinen, sanoi Emilia. -- Starrit ovat pitkiä,\nhän lisäsi äänessään hienoa ivaa, jota tuskin olisi odottanut\nkolmetoistavuotiaalta.\n\nRuth-täti tuhahti. Hänen arka kohtansa oli lyhyt ja paksu vartalo.\n\n-- Olisipa hyvä, jos se olisi ainoa seikka, jossa muistutat Starreja,\nhän huomautti. -- Kuinka sinä menestyt koulussa?\n\n-- Erittäin hyvin. Minä olen etevin oppilas luokallani.\n\n-- Kylläpä sinä olet itserakas lapsi, sanoi Ruth-täti.\n\n-- En minä ole itserakas. Emilia katsoi häneen ylenkatseellisen\nsuuttuneesti. -- Herra Carpenter sanoi niin eikä hän imartele. Enkä\nminä voi olla huomaamatta sitä itsekin.\n\n-- No niin, olisi tietysti hyvä, jos sinulla olisi edes järkeä, kun\nkauneudesta ei ole paljon tietoa, myönsi Ruth-täti. -- Ihosi ei ole\nminkään näköinen -- ja tuo pikimusta tukka valkoisten kasvojesi\nympärillä näyttää perin oudolta.\n\n-- Tuota täti ei sanoisi täysikasvuiselle ihmiselle vasten kasvoja,\nsanoi Emilia harkitun arvokkaasti, mikä aina kiukutti Ruth-tätiä, hänen\nkun oli mahdoton ymmärtää, että lapsi käyttäytyi niin. -- Olisiko tädin\nvaikeata olla yhtä kohtelias minulle kuin muillekin ihmisille?\n\n-- Minä sanon sinulle vikasi, että voit korjata ne, sanoi Ruth-täti\nkylmästi.\n\n-- Ei ole minun syyni, että kasvoni ovat kalpeat ja hiukseni mustat,\nintti Emilia. -- En minä voi korjata niitä vikoja.\n\n-- Jos sinä olisit toisenlainen tyttö, aloitti Ruth-täti, niin minä --\n\n-- Mutta minä en tahdo olla toisenlainen tyttö, keskeytti Emilia\nvarmasti. Hän ei aikonut laskea lippua Ruth-tädin edessä. -- Minä\nen tahdo olla kukaan muu kuin minä itse, olinpa sitten kuinka ruma\ntahansa. Sitä paitsi, hän lisäsi painokkaasti kääntyessään lähtemään\nhuoneesta, vaikken minä ehkä nyt olekaan paljon minkään näköinen, niin\nluultavasti minusta tulee erittäin kaunis sitten kun pääsen taivaaseen.\n\n-- Monien mielestä Emilia on oikein sievä, huomautti Laura-täti,\nei kuitenkaan ennen kuin Emilia oli kyllin kaukana. Sen verran\nmurraylaisuutta hänessäkin oli.\n\n-- En ymmärrä, mitä he hänessä näkevät, sanoi Ruth. -- Hän on\nturhamainen ja nenäkäs ja käyttää sanoja, joilla haluaa herättää\nhuomiota. Kuulithan juuri. Mutta minusta hänessä on vastenmielisintä\nse, ettei hän ole lapsellinen -- hän on salamielinen kuin meri. Niin,\nLaura -- salamielinen hän on. Saat vielä kerran katua, jollet usko mitä\nsanon. Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Sinä ja Elisabet ette pidä\nohjaksia kyllin tiukalla.\n\n-- Minä olen koettanut parhaani mukaan, sanoi Elisabet jäykästi. Hän\noli omastakin mielestään ollut Emiliaa kohtaan aivan liian hölläkätinen\n-- Laura ja Jimmy olivat aina häntä vastaan -- mutta häntä harmitti\nkuulla se Ruthin suusta.\n\nWallace-enollakin oli tänä talvena huolenpuuska Emilian takia. Hän\nkatseli Emiliaa eräänä päivänä Uudessa Kuussa käydessään ja huomautti,\nettä tämä alkoi olla jo iso tyttö.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet, Emilia? Sitä hän kysyi joka kerta Uudessa\nKuussa käydessään.\n\n-- Toukokuussa kolmentoista.\n\n-- Hm. Mitä sinä aiot hänestä, Elisabet?\n\n-- En ymmärrä mitä tarkoitat, vastasi Elisabet-täti kylmästi.\n\n-- Hän on pian aikuinen. Ei hän voi odottaa, että sinä pidät ikuisesti\nhuolta hänestä --\n\n-- En odotakaan, kuiskasi Emilia hiljaa ja harmistuneena.\n\n-- ... ja meidän on aika päättää, mihin hänen on parasta ryhtyä.\n\n-- Murrayn suvun naisten ei ole koskaan tarvinnut lähteä kotoaan\netsimään työtä, sanoi Elisabet-täti aivan kuin se olisi ratkaissut\nasian.\n\n-- Emilia on vain puoleksi Murray, huomautti Wallace. -- Sitä paitsi\najat muuttuvat. Sinä ja Laura ette elä iankaikkisesti, Elisabet, ja\nteidän mentyänne Uusi Kuu joutuu Andrew Oliverille. Minun mielestäni\nEmilia olisi koulutettava niin, että hän pystyy tarpeen tullen\nelättämään itsensä.\n\nEmilia ei pitänyt Wallace-enosta, mutta tällä hetkellä hän oli enolle\nerittäin kiitollinen. Olivatpa tämän vaikuttimet mitkä tahansa, nyt hän\nteki juuri sen ehdotuksen, jota Emilia oli salassa pohtinut.\n\n-- Minä ehdottaisin, jatkoi Wallace-eno, että hänet lähetettäisiin\njatko-opistoon valmistumaan opettajattareksi. Se on ammatti, joka sopii\nsivistyneelle naiselle. Minä osallistun kyllä puolestani kustannuksiin.\n\nSokeakin olisi huomannut, että Wallace-eno teki mielestään sangen\njalomielisen tarjouksen.\n\n-- Sinulle minä maksan takaisin joka lantin heti kun alan ansaita,\najatteli Emilia.\n\nMutta Elisabet-täti pysyi jyrkkänä.\n\n-- Minä en hyväksy sitä, että tyttöjä lähetetään maailmalle, hän sanoi.\n-- Minä en aio lähettää Emiliaa jatko-opistoon. Ilmoitin sen jo herra\nCarpenterille, kun hän kävi täällä puhumassa, että Emilian pitäisi\nalkaa lukea pääsytutkintoa varten. Hän käyttäytyi hyvin töykeästi --\nennen vanhaan opettajat olivat paljon paremmin selville siitä, mitä\nheidän rauhaansa kuuluu. Mutta luullakseni sain hänet ymmärtämään yhtä\nja toista. Sinua minun täytyy kyllä ihmetellä, Wallace. Ethän ole\nlähettänyt omaakaan tytärtäsi työhön.\n\n-- Minun tyttärelläni on vanhemmat, jotka pitävät hänestä huolta,\nvastasi Wallace-eno mahtipontisesti. -- Emilia on orpo. Ja mikäli minä\nolen ymmärtänyt oikein, hän luultavasti ansaitsisi mieluummin itse\nleipänsä kuin söisi koko ikänsä armopaloja.\n\n-- Niin minä tekisinkin, huudahti Emilia. -- Niin minä tekisinkin,\nWallace-eno. Voi, Elisabet-täti, anna minun lukea pääsytutkintoa\nvarten. Minä maksan sinulle takaisin joka centin - ihan varmasti\nmaksan. Annan siitä kunniasanani.\n\n-- Tämä ei satu olemaan mikään rahakysymys, sanoi Elisabet-täti\nylhäisimpään tapaansa. -- Minä sitouduin pitämään sinusta huolta,\nEmilia, ja niin minä pidänkin. Kun olet vanhempi, saat ehkä mennä\npariksi vuodeksi tyttölukioon. En minä halveksi koulusivistystä. Mutta\nsinä et rupea leipätyöhön. Ei yksikään Murrayn suvun tyttö ole koskaan\nollut työssä.\n\nEmilia käsitti, että oli toivotonta saada Elisabet-tätiä taivutetuksi,\nja lähti pois yhtä pettyneenä kuin herra Carpenterkin käyntinsä\njälkeen. Sitten Elisabet-täti katsoi Wallaceen.\n\n-- Oletko unohtanut kuinka kävi, kun Julia lähetettiin jatko-opistoon?\nhän kysyi merkitsevästi.\n\nEmilia ei siis saanut valmistautua pääsytutkintoon. Mutta Perryä\nei kukaan kieltänyt, ja hän heittäytyi työhön koko sisullaan niin\nkuin aina, kun hän johonkin ryhtyi. Perryn asema Uudessa Kuussa oli\nmuuttunut huomaamatta, mutta vakaasti. Elisabet-täti ei enää sanonut\nhäntä \"renkipojaksi\". Hänkin älysi, että vaikka Perry kieltämättä\nvielä nyt olikin renkipoika, hän ei suinkaan aikonut jäädä siksi. Täti\nsalli vastustelematta Lauran paikkailla Perryn repaleisia vaatteita\nja Emilian auttaa poikaa läksyissä illallisen jälkeen, eikä riidellyt\nvastaan, kun Jimmy-serkku alkoi maksaa Perrylle pientä palkkaa, vaikka\nmonet vanhemmatkin pojat olivat tyytyväisiä, kun saivat ruokaa ja\nasuntoa vastaan jäädä talvikuukausiksi johonkin hyvään taloon askareita\ntoimittamaan. Jos Uudessa Kuussa oli tekeillä tuleva pääministeri,\nei Elisabet Murray halunnut suinkaan hangoitella vastaan. Oli oikein\nja kiitettävää, että pojalla oli kunnianhimoa. Tytön laita oli aivan\ntoisin. Koti oli tytön oikea paikka.\n\nEmilia auttoi Perryä laskemaan algebran esimerkkejä ja kuulusteli hänen\nranskan ja latinan läksynsä. Näin hän poimi enemmän tiedon muruja kuin\nElisabet-täti arvasikaan. Kieliä hän oppi koulussakin kuunnellessaan\ntutkintoon valmistautuvia tovereitansa. Ranska ja latina tarttuivat\nhelposti korvaan tytölle, joka aikoinaan oli keksinyt oman kielen. Kun\nGeorge Bates taitoansa näyttääkseen kerran kysyi häneltä ranskaksi --\nomalla ranskallaan, josta herra Carpenter eräänä päivänä epäilevästi\nlausui, että ehkä Jumala ymmärtäisi sitä: \"Onko teillä isoäitini muste\nja serkkuni kiillotusharja ja tätini miehen sateensuoja kaapissanne?\",\nEmilia vastasi aivan sujuvasti ja yhtä hyvällä ranskalla: \"Ei;\nmutta minulla on isänne kynä ja ravintoloitsijan juusto ja enonne\npalvelustytön pyyheliina kopassani.\"\n\nLohduttautuakseen pettymyksessään Emilia kirjoitti entistäkin enemmän\nrunoja. Hänestä oli erityisen hauska kirjoittaa runoja talvi-iltoina,\nkun myrsky ulvoi ulkona ja kasasi puutarhaan ja hedelmäpuistoon isoja\nnietoksia.\n\nHän kirjoitti myös kertomuksia -- epätoivoisia rakkaustarinoita, joiden\nhellät lemmenpuhelut vaativat häneltä sankarillista ponnistelua;\njuttuja ryöväreistä ja merirosvoista; surullisia kertomuksia kreiveistä\nja kreivittäristä, joiden keskusteluja hän erityisen innokkaasti\nhöysti ranskalaisilla lauseilla, ja kymmenistä muista asioista, joista\nhän ei tiennyt mitään. Hän aikoi ryhtyä kirjoittamaan romaaniakin,\nmutta arveli sitten, että olisi vaikea saada riittävästi paperia.\nKirjeluettelot oli jo käytetty eivätkä Jimmyn antamat kirjat olleet\nkyllin isoja, vaikka uusi aina ilmestyikin salaperäisellä tavalla\nEmilian koululaukkuun, kun vanha oli melkein täynnä. Jimmyllä näytti\nolevan yliluonnollinen arvaamiskyky.\n\nEräänä yönä kun Emilia makasi vuoteessaan ja katseli täysikuuta,\njoka paistoi pilvettömältä taivaalta, hänen mieleensä juolahti äkkiä\nhäikäisevä ajatus.\n\nHän päätti lähettää uusimman runonsa Charlottetownin \"Sanomiin\".\n\nLehdessä oli 'runoilijain nurkka', jossa usein julkaistiin\n'alkuperäisiä' runoja. Emilia piti omia runojaan aivan yhtä hyvinä\n-- niin kuin ne luultavasti olivatkin, sillä suurin osa \"Sanomien\"\nsepustuksista oli surkeata roskaa.\n\nEmilia kiihtyi tuumastaan niin, ettei saanut pitkään aikaan unta\nsilmiinsä -- eikä välittänytkään saada. Tuntui ihanalta maata siinä\npimeässä ja kuvitella, kuinka kaikki kävisi. Hän näki runonsa\npainettuna, alla nimimerkki E. Byrd Starr -- hän näki, kuinka\nLaura-tädin silmät loistivat ylpeydestä, näki herra Carpenterin\nosoittavan sitä vieraille -- \"minun oppilaani kirjoittama, jumaliste\"\n-- näki koulutoveriensa kadehtivan tai ihailevan häntä, näki itsensä\nseisomassa toinen jalka lujasti maineen tikapuilla.\n\nTuli aamu. Emilia meni kouluun ja oli niin hajamielinen salaisuutensa\ntakia, että vastasi päin honkia ja sai herra Carpenterin raivostumaan.\nMutta häneen ei nyt pystynyt mikään; hänen ruumiinsa oli Blair Waterin\nkoulussa, mutta henki liiteli yhdeksännessä taivaassa.\n\nHeti koulun päätyttyä hän meni ullakolle mukanaan puoli arkkia\nviivapaperia. Hän kirjoitti runon huolellisesti puhtaaksi katsoen, että\njokainen \"i\" sai pilkkunsa ja \"t\" poikkiviivansa. Hän kirjoitti paperin\nkummallekin puolelle aavistamatta, että se oli ankarasti kiellettyä.\nSitten hän luki ihastuneena runon ääneen unohtamatta otsikkoakaan, joka\noli \"Iltahaaveita\". Runossa oli varsinkin yksi säe, jonka hän toisti\npariin kolmeen kertaan:\n\n    Tuulen ilkkuva taikasoitto.\n\n-- Minusta se on oikein hyvä, sanoi Emilia. -- Mistä ihmeestä se mahtoi\njuolahtaa mieleeni?\n\nSeuraavana päivänä hän pani runonsa postiin ja eli sitten suloisen\nsalaperäisen hurmaannuksen vallassa lauantaihin saakka. Kun lehti tuli,\nhän avasi sen innosta väristen jääkylmin sormin ja käänsi katseensa\nrunoilijan nurkkaan.\n\nEi merkkiäkään \"Iltahaaveista\"!\n\nEmilia heitti lehden lattialle ja pakeni ullakkokomeroon. Siellä hän\nvanhalla jouhikangassohvalla itki pettymyksen karvauden mielestään.\nHän makasi musertuneena nöyryytyksen tomussa ja oli varma, ettei ikinä\npystyisi nousemaan.\n\nHän oli hyvillään, ettei ollut kertonut asiasta Teddylle. Hänen\noli tehnyt kovasti mieli, mutta hän ei ollut tahtonut pilata sitä\ndramaattista hämmästyksen hetkeä, jolloin näyttäisi Teddylle runon,\njonka alla oli hänen nimensä. Perrylle hän oli kertonut, ja Perry\nraivostui nähdessään maitokamarissa hänen kyynelten tahraamat kasvonsa\nheidän siivilöidessään yhdessä maitoa. Se oli tavallisesti Emilian\nmielipuuhia, mutta tänä iltana maailma oli menettänyt makunsa.\n\n-- Minä menen Charlottetowniin vaikka jalan ja isken \"Sanomain\"\ntoimittajaa kuonoon, uhkasi Perry kasvoilla ilme, joka kolmekymmentä\nvuotta myöhemmin varoitti hänen puolueensa jäseniä vetäytymään\nnäköpiiristä.\n\n-- Ei siitä olisi apua, sanoi Emilia synkästi. -- Se ei ollut hänen\nmielestään kyllin hyvä painettavaksi -- sehän se koskee minuun niin\nkipeästi. Ei hän muuttaisi mieltään, vaikka sinä iskisitkin häntä\nkuonoon.\n\nKului viikko, ennen kuin Emilia toipui iskusta. Sitten hän kirjoitti\njutun, jossa \"Sanomain\" toimittaja esiintyi synkkänä roistona ja\nlopulta joutui vankilaan telkien taa. Siten hän sai myrkyn pois\nmielestään ja unohti sitten hänet kokonaan ryhtyessään ihastuneena\nkirjoittamaan runoa \"Suloiselle huhtikuulle\". Mutta epäilen, ettei\nEmilia koskaan antanut hänelle lopullisesti anteeksi -- ei edes\nsilloin, kun huomasi ettei saa kirjoittaa paperin kummallekin puolelle\n-- tai silloin, kun vuoden kuluttua luki \"Iltahaaveet\" ja ihmetteli,\nmiten oli milloinkaan saattanut pitää sitä minkään arvoisena.\n\nTällaista sattui nyt usein. Joka kerta kun hän luki käsikirjoituksiaan,\nhän huomasi muutamia, joissa keijujen kulta oli käsittämättömällä\ntavalla muuttunut kuihtuneiksi lehdiksi, niin etteivät ne kelvanneet\nmuuhun kuin poltettaviksi. Emilia poltti ne, mutta hänen mieltään\nkirveli hiukan. Ei ole koskaan hauskaa kasvaa ohi asioiden, jotka ovat\nmeille rakkaita.\n\n\n\n\n29.\n\nTUHOTTU PYHÄKKÖ\n\n\nElisabet-tädin ja Emilian välillä oli talven ja kevään kuluessa\nsattunut useita yhteentörmäyksiä.\n\nTavallisesti Elisabet-täti suoriutui niistä voittajana; hän ei\nvoinut luopua siitä tyydytyksestä, jonka tahtonsa perille vieminen\npikkuasioissakin tuotti. Mutta joskus hänen oli pakko hellittää\nkohdatessaan sen omituisen graniitinlujan juonteen, jyrkän ja\ntaipumattoman, joka Emilian luonteessa oli. Ryhtyessään taistelemaan\ntätä ominaisuutta vastaan Elisabet-täti joutui aina tappiolle. Mutta\nhän ei ottanut oppiakseen, vaan jatkoi nujertamistaktiikkaansa kahta\ntiukemmin -- sillä Lauran pidennellessä Emilian vaatteita Elisabetin\nmieleen tuli tuon tuostakin, että tyttö alkoi varttua ja että\nedessäpäin oli uhkaavia salakareja ja riuttoja. Emiliaa oli pidentävä\nnyt kurissa, ettei hän myöhemmin kärsisi haaksirikkoa kuten äitinsä --\ntoisin sanoen, kuten tämä Elisabet Murrayn mielestä ehdottomasti oli\ntehnyt. Uudesta Kuusta ei enää saanut tapahtua karkaamisia.\n\nEräänä riidan aiheena oli se seikka, että Emilia käytti munarahoistaan\npaperin ostamiseen enemmän kuin Elisabet-täti hyväksyi. Mitä Emilia\nteki niin paljolla paperilla?\n\nTästä kiisteltiin, ja lopulta Elisabet-täti keksi, että Emilia\nkirjoitti kertomuksia. Emilia oli kirjoittanut niitä koko talven aivan\nElisabet-tädin nenän alla tämän aavistamatta lainkaan asiaa; täti oli\nhyvillä mielin luullut Emilian kirjoittavan kouluaineita. Elisabet-täti\noli hämärästi selvillä siitä, että Emilia sepusteli typeriä värssyjä,\njoita hän sanoi 'runoiksi', mutta se ei tuottanut hänelle sanottavasti\nhuolta. Jimmy sepitti jos kuinka paljon samanlaista hölynpölyä. Se oli\nlapsellista, mutta viatonta, ja varmasti Emilia vanhempana unohtaisi\ntuon hupsutuksen. Jimmy ei ollut päässyt siitä, se oli kyllä totta,\nmutta tapaturman jälkeen -- Elisabetin mieleen koski aina kipeästi, kun\nhän muisti sen -- hän oli tullut jotenkin lapselliseksi.\n\nMutta kertomusten kirjoittaminen oli aivan toista, ja Elisabet-täti\nkauhistui. Jo niiden lukeminen oli paha asia, mutta kirjoittaminen\nsuunnattoman paljon pahempi.\n\nElisabet Murray uskoi vakaasti ja vilpittömästi, että kortin\npelaaminen, tanssiminen, teatterissa käyminen, romaanien lukeminen ja\nkirjoittaminen oli syntiä. Se oli syntiä kenelle tahansa, mutta Emilian\nkohdalla asia oli vielä pahempi: hänestä alkoivat nostaa päätään\nStarrien taipumukset. Ei ainoakaan Uuden Kuun Murray ollut koskaan\nsyyllistynyt 'juttujen' kirjoittamiseen. Se oli vieras kasvannainen,\njoka oli säälimättä heti leikattava pois.\n\nElisabet-täti ryhtyi työhön, mutta ei tavannutkaan taipuisaa, helposti\nleikattavaa juurta, vaan tuon graniitinlujan juonteen. Emilia\nkäyttäytyi kunnioittavasti, järkevästi ja avomielisesti; hän ei enää\nostanut paperia munarahoillaan, mutta hän sanoi Elisabet-tädille,\nettei hän voinut jättää kirjoittamista, ja hän todella kirjoitti\nedelleen kertomuksia käärepaperille ja maanviljelyskoneita esittävien\nhintaluetteloiden tyhjiin lehtiin.\n\n-- Etkö tiedä, että on synti kirjoittaa romaaneja? kysyi Elisabet-täti.\n\n-- Voi, en minä romaaneja kirjoita -- vielä, sanoi Emilia. -- Ei\nminulla ole kylliksi paperia. Nämä ovat vain lyhyitä kertomuksia. Eikä\nse ole väärin -- isä piti romaaneista.\n\n-- Isäsi ..., aloitti Elisabet-täti, mutta vaikeni. Hän muisti,\nettä Emilia oli aina kiivastunut silmittömästi kun hänen isästään\nsanottiin jotakin halventavaa. Mutta jo se seikka, entä hän jonkin\nselittämättömän tunteen pakotuksesta joutui nielaisemaan sanansa,\nharmitti Elisabetia, joka oli nuoruudestaan alkaen tottunut Uudessa\nKuussa sanomaan mitä halusi, välittämättä toisten ihmisten tunneista.\n\n-- Sinä et enää kirjoita tuommoista hölynpölyä, sanoi Elisabet-täti ja\nheilautti halveksivasti \"Linnan salaisuutta\" Emilian nenän alla. --\nMinä kiellän sen. Paina mieleesi, minä kiellän sen.\n\n-- Voi, minun täytyy kirjoittaa, Elisabet-täti, sanoi Emilia\nvakavana, laskien hoikat kätensä pöydälle ristiin ja katsoen suoraan\nElisabet-tädin vihaisiin kasvoihin sillä vakaalla, värähtämättömällä\nkatseella, jota Ruth-täti sanoi varhaisvanhaksi. -- Täti, asia on\nsiten, että se on minussa. Minä en voi sille mitään. Ja isä sanoi, että\nminun pitää aina jatkaa kirjoittamista. Hän sanoi, että minä vielä\ntulen kuuluisaksi. Etkö tahtoisi, Elisabet-täti, että sinulla olisi\nkuuluisa sisarentytär?\n\n-- Minä en keskustele siitä asiasta, sanoi Elisabet-täti.\n\n-- En minä keskustele, minä vain selitän. Emilia oli tuskastuttavan\nkunnioittava. -- Minä vain tahtoisin sinun ymmärtävän, että minun on\npakko kirjoittaa, vaikka on hyvin ikävää, ettet sinä sitä hyväksy.\n\n-- Ellet sinä lopeta tuota ... tuota, joka on pahempaa kuin typeryydet,\nniin minä ... minä...\n\nElisabet-täti vaikeni, hän ei tiennyt mitä tekisi. Emilia oli jo niin\nsuuri, ettei häntä olisi käynyt piiskaaminen tai telkeäminen minnekään;\nja oli aivan turha sanoa, kuten hänen teki mieli, \"niin minä lähetän\nsinut pois Uudesta Kuusta\", sillä Elisabet Murray tiesi varsin hyvin,\nettei hän lähettäisi Emiliaa pois Uudesta Kuusta -- ei saattaisikaan\nlähettää häntä pois. Hän tunsi vain olevansa voimaton, ja se kiukutti\nhäntä.\n\nMutta Emilia hallitsi tilannetta ja jatkoi tyynesti kirjoittamista. Jos\nElisabet-täti olisi pyytänyt häntä lopettamaan pitsinvirkkaamisen tai\nnekkujen teon tai Laura-tädin herkullisten korinttileivosten syömisen,\nEmilia olisi ehdottomasti ja ilomielin sen tehnyt, vaikka hän pitikin\nniistä. Mutta kirjoittaminen -- yhtä hyvin Elisabet-täti olisi voinut\nkieltää häneltä hengittämisen! Kuinka hän ei sitä käsittänyt?\n\n-- Teddy ei mahda sille mitään, että hänen täytyy piirtää kuvia, eikä\nIlse sille, että hän lausuu. Minun taas on pakko kirjoittaa. Etkö sinä\nymmärrä, Elisabet-täti?\n\n-- Minä ymmärrän, että sinä olet kiittämätön ja tottelematon tyttö,\nsanoi Elisabet-täti.\n\nTämä koski Emiliaan kauhean kipeästi, mutta hän ei voinut taipua; ja\nniin hänen ja Elisabet-tädin välillä pysyi kaikissa jokapäiväisen\nelämän pikku seikoissa erimielisyyden ja säröisyyden tuntu, joka\nmelkoisesti myrkytti Emilian elämää, sillä hän oli poikkeuksellisen\nherkkä ympäristönsä ja sen tunteiden suhteen. Emilia kärsi siitä aina\n-- paitsi silloin kun hän kirjoitti. Siioin hän unohti kaiken: hän\nvaelsi lumotussa maassa auringon ja kuun välillä nähden ihmeellisiä\nolentoja, joita hän koetti kuvata palatakseen sitten kynttilän\nvalaisemaan keittiöön pyörällä päästään ja tuntien, että oli viettänyt\nvuosikausia tarujen maailmassa.\n\nEi edes Laura-täti asettunut Emilian puolelle. Hän oli sitä mieltä,\nettä näin vähäpätöisessä asiassa Emilian tulisi mukautua ja tehdä\nElisabet-tädille mieliksi.\n\n-- Mutta se ei ole vähäpätöinen asia, selitti Emilia epätoivoissaan. --\nSe on minulle kaikkein tärkein asia maailmassa, Laura-täti. Voi, minä\nuskoin, että edes sinä käsittäisit.\n\n-- Minä käsitän, että sinä pidät siitä, rakas lapsi, ja minun\nmielestäni se on hyvinkin viaton huvi. Mutta se näyttää pahoittavan\nElisabetin mieltä ja siksi minusta sinun pitäisi jättää se. Eihän\ntuolla asialla ole mitään merkitystä -- se on todella ajan hukkaa.\n\n-- Ei -- ei, intti Emilia onnettomana. -- Minä kirjoitan vielä oikeita\nkirjoja, täti -- ja ansaitsen paljon rahaa, hän lisäsi tietäen, että\nkäytännölliset Murrayt punnitsivat melkein kaikkea raha-arvon mukaan.\n\nLaura-täti hymyili suvaitsevasti.\n\n-- Minä pelkään, rakas Emilia, ettei sinusta sitä tietä koskaan tule\nrikasta. Sinun olisi viisaampaa käyttää aikasi oppiaksesi jotakin\nhyödyllistä työtä.\n\nEmilia oli joutua epätoivoon, kun kukaan ei kyennyt älyämään, että\nhänen täytyi kirjoittaa -- kun suloinen ja rakas Laura-tätikin oli\ntässä asiassa niin ymmärtämätön.\n\n-- Voi, jos se inhottava \"Sanomain\" toimittaja olisi painattanut\nrunoni, niin he olisivat ehkä uskoneet minua, ajatteli Emilia katkerana.\n\n-- Älä ainakaan anna Elisabetin nähdä, että sinä kirjoitat, neuvoi\nLaura-täti.\n\nMutta Emilia ei mielestään voinut noudattaa tätä järkevää neuvoa. Oli\njoskus ollut tilanteita, jolloin hän oli Laura-tädin liittolaisena\nsuostunut salaamaan Elisabet-tädiltä jonkin vähäpätöisen asian, mutta\ntässä hän ei voinut sitä tehdä. Tämän tuli olla rehellistä ja avointa.\nHänen täytyi kirjoittaa ja Elisabet-tädin täytyi tietää se -- muu ei\nollut mahdollista. Tässä asiassa hän ei voinut käyttää kiertoteitä. Hän\nkirjoitti kaikesta tästä isälleen, purki hänelle mielensä katkeruuden\nja ahdingon kirjeessä, josta tuli viimeinen isälle osoitettu, vaikkei\nhän silloin sitä aavistanut.\n\nVanhan sohvan pohjalaudalle oli karttunut iso kimppu kirjeitä.\nNiissä puhuttiin Elisabet-tädistä usein, enimmäkseen hyvin vähän\nimartelevassa sävyssä; muutamat vuodatukset olivat perin liioiteltuja\nja kohtuuttomia, kuten Emilia itsekin olisi myöntänyt ensimmäisen\nkatkeruuden haihduttua. Ne oli kirjoitettu hetkinä, jolloin hänen\nhaavoittuneet tunteensa olivat kaivanneet purkautumistietä. Ja Emilia\noli hienon ilkeyden mestari, kun niikseen tuli. Tyhjennettyään mielensä\nhän oli tuntenut huojentuneensa eikä ajatellut enää koko asiaa. Mutta\nkirjeet olivat tallessa.\n\nJa eräänä päivänä siivotessaan ullakolla sillä aikaa kun Emilia leikki\niloisena Teddyn kanssa Pietaryrttimäellä Elisabet-täti löysi kirjeet\nsohvahyllyltä, kävi istumaan ja luki ne kaikki.\n\nElisabet Murray ei olisi koskaan lukenut täysikasvuisen kirjeitä. Mutta\nhänen mieleensäkään ei juolahtanut, että oli sopimatonta lukea niitä\nkirjeitä, joissa Emilia ikävissään ja -- joskus -- väärin käsitettynä\noli purkanut sydämensä isälleen. Elisabet ajatteli, että hänellä oli\noikeus tietää kaikki, mitä tämä hänen armeliaisuutensa varassa elävä\nlapsi sanoi tai mietti.\n\nHän luki kirjeet ja näki, mitä Emilia hänestä ajatteli -- hänestä,\nElisabet Murraysta, ehdottomasta itsevaltiaasta, jolle ei kukaan\nollut ikinä uskaltanut sanoa mitään loukkaavaa. Kun Elisabet Murray\nkäänsi kokoon viimeisen kirjeen, hänen kätensä vapisivat -- vihasta ja\njostakin muustakin, joka oli syvemmällä eikä ollut vihaa.\n\n-- Emilia, Elisabet-tätisi tahtoo puhua sinun kanssasi vierashuoneessa,\nsanoi Laura-täti Emilian palatessa Pietaryrttimäeltä, kun harmaa\ntihkusade oli alkanut lakaista vihantia kenttiä.\n\nLaura-tädin ääni ja surullinen katse varoittivat Emiliaa. Tytöllä\nei ollut aavistustakaan, mikä häntä odotti -- hän ei voinut muistaa\nviime aikoina tehneensä mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa haasteen\nElisabet-tädin tuomioistuimen eteen vierashuoneeseen. Sen täytyi olla\nvakava asia, kun se selvitettiin vierashuoneessa. Jostakin syystä\nElisabet-täti piti aina erityisen vakavat istunnot vierashuoneessa.\nEhkä hän tunsi hämärästi seinillä riippuvien Murrayin kuvien antavan\ntarpeellista tukea, kun hän tutki tätä suvusta eksynyttä.\n\nSamasta syystä Emilia kammoksui vierashuoneistuntoja. Hän tunsi aina\nolevansa kuin hyvin pieni hiiri, jota ympäröi uhkaavana piiri kauheita\nkissoja.\n\nEmilia sipsutti ison hallin poikki, pysähtyi pelästyksestään huolimatta\nkatsomaan lumoavaa punaista maailmaa punaisen ruudun läpi; sitten\nhän työnsi auki vierashuoneen oven. Elisabet-täti istui suorana kuin\nkynttilä isoisä Murrayn mustassa nojatuolissa. Emilia katsahti ensin\nhänen ankariin, kiukustuneisiin kasvoihinsa -- sitten hänen helmaansa.\nEmilia ymmärsi.\n\nHeti ensi työkseen hän pelasti kalliit kirjeensä. Salamannopeasti\nhän hyppäsi Elisabet-tädin luo, tempaisi kimpun käteensä ja peräytyi\novelle; siellä hän kääntyi päin Elisabet-tätiä, kasvot suuttumuksesta\nja kärsitystä vääryydestä hehkuen. Oli tapahtunut pyhäinryöstö -- hänen\nsielunsa kaikkein pyhin oli tuhottu.\n\n-- Kuinka sinä uskallat? hän huusi. -- Kuinka sinä uskallat koskea\nminun yksityisiin papereihini, Elisabet-täti?\n\nElisabet-täti ei ollut odottanut tätä. Hän oli odottanut näkevänsä\nhämmästyneen -- kauhistuneen -- häpeävän -- pelkäävän tytön -- mitä\nmuuta tahansa, mutta ei tätä oikeutettua suuttumusta, ikään kuin hän,\nElisabet Murray, olisikin syyllinen. Hän nousi.\n\n-- Anna minulle nuo kirjeet, Emilia.\n\n-- En, minä en anna, huusi Emilia vihasta kalpeana ja puristi\nkirjepinkkaa rintaansa vasten. -- Ne ovat minun ja isän eivätkä sinun.\nSinulla ei ollut oikeutta koskea niihin, täti. Minä en koskaan anna\nsinulle anteeksi.\n\nTämä oli asian kääntämistä nurinpäin. Elisabet-täti oli niin ymmällä,\nettä tuskin tiesi mitä tehdä tai sanoa. Ja pahinta kaikesta oli, että\nhänessä äkkiä heräsi epämieluisa aavistus, ettei hän ollut menetellyt\noikein -- sitä ehkä tehosti Emilian syytöksen tuimuus ja vakavuus.\nEnsimmäisen kerran Elisabet Murrayn elämässä tapahtui, että hänen\nmieleensä juolahti pohtia, oliko hän tehnyt oikein. Oli sietämätöntä,\nettä hänet pakotettiin tuntemaan häpeää.\n\nHetken he katsoivat toisiinsa, eivät kuin täti ja sisarentytär, eivät\nkuin lapsi ja aikuinen, vaan kuin kaksi ihmisolentoa, joiden sydämessä\npaloi viha toistaan kohtaan -- Elisabet Murray korskeana, jyrkkänä,\nohuthuulisena, ja Emilia Starr valkoisena, silmät mustaa tulta hehkuen,\npuristaen kirjeitään vapisevin käsin.\n\n-- Tämä siis on kiitoksesi, sanoi Elisabet-täti. -- Olit pennitön\norpo ... otin sinut kotiini ... olen antanut sinulle asunnon ja ravinnon,\nkasvatuksen ja ystävyyteni -- ja tämän kiitoksen siitä saan.\n\nEmilian mielessä pauhasi sellainen myrsky, ettei loukkaus pystynyt\nhäneen.\n\n-- Sinä et tahtonut ottaa minua, Elisabet-täti, hän muistutti. --\nAnnoit minun vetää arpaa ja otit minut, kun arpa sattui sinulle. Tiesit\nettä jonkun täytyi ottaa minut, koska te olette ylpeitä Murrayita\nettekä voineet sallia sukulaisten joutuvan orpokotiin. Laura-täti pitää\nminusta nyt, mutta sinä et pidä. Miksi minä sitten pitäisin sinusta,\nElisabet-täti?\n\n-- Kiittämätön lapsi!\n\n-- En minä ole kiittämätön. Olen koettanut olla kiltti ... olen\nkoettanut totella sinua ja olla mielesi mukaan. Toimitan kaikki\naskareet mitä voin maksaakseni elatukseni. Mutta sinulla ei ole\noikeutta lukea minun kirjeitäni isälle, Elisabet-täti.\n\n-- Ne ovat häpeällisiä kirjeitä -- ja ne on hävitettävä.\n\n-- Ei, Emilia puristi niitä tiukemmin. -- Ennen minä poltan itseni.\nSinä et saa niitä, Elisabet-täti.\n\nHän tunsi silmäkulmainsa rypistyvän, tunsi Murrayn katseen kasvoillaan,\ntiesi että voitto oli hänen.\n\nElisabet Murray kävi yhä kalpeammaksi. Oli hetkiä, jolloin hän itse\npystyi katsomaan samoin. Se ei häntä kauhistuttanut, mutta tuon katseen\ntakaa näytti kurkistavan jotakin yliluonnollista, joka lannisti hänen\ntahtonsa. Hän vapisi, horjui -- ja myöntyi.\n\n-- Pidä kirjeesi, hän sanoi katkerasti. -- Ja halveksi vanhaa naista,\njoka avasi sinulle kotinsa.\n\nHän lähti vierashuoneesta. Emilia jäi voittajana taistelukentälle.\nMutta äkkiä voitto muuttui tomuksi ja tuhkaksi.\n\nHän meni huoneeseensa, kätki kirjeensä uuninpäällyskaappiin ja hiipi\nsitten vuoteeseensa koukistuen pieneksi kasaksi, kasvot pielukseen\nkätkettynä. Hänen mieltään kirveli koettu vääryys -- mutta syvempänä\nalkoi polttaa toinen tuska.\n\nHänen mielensä pohjalla oli kipu ja tuska siksi, että hän oli\nloukannut Elisabet-tätiä -- hän tunsi, että Elisabet-tätiin vihasta\nhuolimatta oli myös koskenut kipeästi. Tämä oli Emilialle yllätys.\nHän oli tietysti odottanut, että Elisabet-täti olisi vihainen, mutta\nhänen mieleensäkään ei ollut juolahtanut, että kirjeiden lukeminen\nolisi vaikuttanut tähän muullakin tavoin. Hän oli kuitenkin huomannut\nElisabet-tädin silmissä ilmeen, joka osoitti, että tähän oli koskenut\nkatkeran kipeästi.\n\n-- Ah! ah! huohotti Emilia. Hän kätki päänsä pielukseen ja oli pakahtua\nitkusta. Hän oli syvästi onneton. Elisabet-täti ei antaisi hänen jäädä\nUuteen Kuuhun näin katkeran riidan jälkeen. Tietysti hän lähettäisi\nEmilian pois. Niin Emilia uskoi. Sillä hetkellä ei ollut mitään niin\nkauheata, ettei hän olisi sitä uskonut. Ja kuinka hän voisi elää\njouduttuaan pois rakkaasta Uudesta Kuusta?\n\n-- Ja minulla on ehkä vielä kahdeksankymmentä vuotta jäljellä, voihki\nEmilia.\n\nMutta vielä pahempi oli muistikuva Elisabet-tädin silmien ilmeestä.\n\nHänen oma suuttumuksensa loukkauksen ja pyhäinryöstön johdosta haihtui\nolemattomiin, kun hän ajatteli sitä. Hän muisti kaiken, mitä oli\nkirjoittanut isälleen Elisabet-tädistä -- terävät, katkerat sanansa,\njoista muutamat olivat oikeutettuja, toiset eivät. Hänestä alkoi\ntuntua, ettei hänen olisi pitänyt kirjoittaa niin. Oli kyllä totta,\nettei Elisabet-täti ollut rakastanut häntä eikä halunnut ottaa häntä\nUuteen Kuuhun. Mutta silti Elisabet-täti oli ottanut hänet, vaikka se\nolikin tapahtunut velvollisuudentunnosta eikä rakkaudesta.\n\nEmilian oli turhaa sanoa itselleen, etteivät nuo kirjeet olleet\ntarkoitetut kenenkään elävän olennon nähtäviksi ja luettaviksi. Niin\nkauan kuin hän asui Elisabet-tädin katon alla ja sai häneltä ruoan jota\nsöi ja vaatteet joita piti, hänellä ei ollut oikeutta käyttää hänestä\npahoja sanoja, ei edes isälle kirjoittaessaan.\n\n-- Minun täytyy mennä pyytämään anteeksi Elisabet-tädiltä, Emilia\najatteli lopuksi. Kaikki kiukku oli hänestä kadonnut ja vain mielipaha\nja katumus jäänyt jäljelle. -- Ei hän kai koskaan anna minulle\nanteeksi, hän vihaa minua nyt ja aina. Mutta minun täytyy mennä.\n\nHän kääntyi vuoteessa -- mutta samassa ovi aukeni ja Elisabet-täti\nastui sisään. Hän tuli huoneen poikki ja seisahtui vuoteen vierelle\nkatsellen pieniä murheen masentamia kasvoja, jotka kyynelten tahrimina\nnäyttivät oudon kypsiltä.\n\nElisabet Murray oli vielä kylmä ja ankara. Hänen äänensä oli jyrkkä,\nmutta hän sanoi hämmästyttävän asian.\n\n-- Emilia, minulla ei ollut oikeutta lukea kirjeitäsi. Minä myönnän,\nettä tein väärin. Annatko minulle anteeksi?\n\n-- Voi! Elisabet-täti oli vihdoinkin keksinyt oikean tavan Emilian\nvoittamiseksi. Tyttö ryntäsi vuoteesta, kietoi käsivartensa\nElisabet-tädin kaulaan ja sanoi tukahtuneella äänellä:\n\n-- Voi ... Elisabet-täti ... anna anteeksi ... anna anteeksi ... minun\nei olisi pitänyt kirjoittaa sillä tavalla, mutta minä kirjoitin ne\nvihoissani ... enkä tarkoittanut kaikkea ... se on totta, pahimpia\nasioita minä en tarkoittanut. Voi, uskotko mitä minä sanon, uskotko,\nElisabet-täti?\n\n-- Mielelläni minä sen uskoisin, Emilia. Outo väristys kävi Elisabetin\njäykän ruumiin läpi. -- Minä ... minä en mielelläni ajattelisi, että\nsinä vihaat minua ... sisareni lapsi ... pikku Julian lapsi.\n\n-- Voi en -- en, en, nyyhkytti Emilia. -- Minä rakastan sinua, täti,\njos sallit sen ... jos tahdot niin. Minä en luullut sinun välittävän\nsiitä. Rakas Elisabet-täti.\n\nEmilia syleili Elisabet-tätiä rajusti ja suuteli häntä valkoiselle\nhienoryppyiselle poskelle. Elisabet-täti suuteli häntä vakavana otsalle\nja sanoi sitten, ikään kuin päättääkseen siihen koko jutun:\n\n-- Parasta kun peset kasvosi ja tulet illalliselle.\n\nMutta vielä oli yksi asia selvitettävä.\n\n-- Elisabet-täti, kuiskasi Emilia, minä en voi polttaa näitä kirjeitä,\nymmärrätkö, täti -- ne ovat isän. Mutta minä sanon mitä teen. Minä\nluen ne kaikki läpi ja panen tähden kaikkiin paikkoihin, joissa puhun\nsinusta, ja kirjoitan sitten alle huomautuksen, että minä olin väärässä.\n\nMonena päivänä Emilia sitten käytti kaikki lomahetkensä liittääkseen\nkirjeisiin 'selittäviä huomautuksiaan', minkä jälkeen hänen omatuntonsa\nrauhoittui.\n\nMutta yrittäessään myöhemmin taas kirjoittaa isälleen hän huomasikin,\nettei se enää merkinnyt hänelle mitään. Todellisuuden, läheisyyden\ntunne oli hävinnyt. Ehkä hän oli vähitellen kasvanut siitä erilleen,\nkun lapsuus alkoi vaihtua tyttöajaksi -- ehkä katkera kohtaus\nElisabet-tädin kanssa oli murentanut tomuksi sellaista, joka oli jo\nollut kuihtumassa. Olipa selitys mikä tahansa, kirjeitä hän ei voinut\nenää kirjoittaa. Hän kaipasi niitä, mutta ei enää voinut palata niihin.\nMuuan ovi oli sulkeutunut hänen takanaan, eikä sitä enää käynyt\navaaminen.\n\n\n\n\n30.\n\nVERHON NOUSTESSA\n\n\nOlisi mieluista kertoa, että sovinnon tapahduttua Emilian ja\nElisabet-tädin välillä vallitsi rikkumaton ystävyys ja sopusointu.\nTodellisuudessa elämä kuitenkin jatkui suunnilleen entiseen tapaan.\nEmilia oli varovainen ja koetti käytännössä yhdistää käärmeen viisauden\nja kyyhkyn viattomuuden, mutta heidän näkökantansa olivat niin\nerilaiset, ettei yhteentörmäyksiä voinut välttää; he eivät puhuneet\nsamaa kieltä, ja siksi syntyi auttamatta väärinkäsityksiä.\n\nJonkinlainen muutos oli kuitenkin tapahtunut -- vieläpä sangen\nolennainen. Elisabet Murray oli saanut tärkeän opetuksen:\noikeudenmukaisuudesta ei saa tinkiä lasten kohdalla sen enempää kuin\naikuistenkaan. Hän pysyi yhtä itsevaltiaana kuin ennenkin, mutta ei\ntehnyt eikä sanonut Emilialle mitään, jota ei olisi voinut tehdä tai\nsanoa Laurallekin.\n\nEmilia puolestaan oli tajunnut, että Elisabet-täti tunsi kylmästä ja\nankarasta kuorestaan huolimatta todellista hellyyttä häntä kohtaan;\nja se teki heidän suhteensa aivan toisenlaiseksi. Se taittoi kärjen\nElisabet-tädin jyrkkyydeltä ja paransi kokonaan vain puoliksi\nunohtuneen haavan, joka Emilian sydämessä oli piillyt siitä lähtien kun\narvanveto Maywoodissa tapahtui.\n\n-- En usko, että minä enää olen velvollisuus Elisabet-tädille, hän\najatteli onnellisena.\n\nEmilia kasvoi sinä kesänä nopeasti sekä ruumiiltaan että sielultaan.\nElämä tuntui ihanalta. Kauniit ilmestykset täyttivät hänen\nmielikuvituksensa, ja hän koetti vangita ne paperille niin hyvin kuin\ntaisi, vaikka ne toteutettuina haalistuivat ja menettivät suloaan.\n\nPaljon 'vanhaa tavaraa' hän poltti; \"Merenneitokin\" muuttui tuhkaksi.\nMutta kaapissa oleva pieni käsikirjoituspino kasvoi vakaasti yhä\nsuuremmaksi. Emilia piti nyt kyhäelmänsä omassa huoneessaan;\nullakon kätköpaikka oli ryöstetty; ja sitä paitsi hänestä tuntui,\nettei Elisabet-täti enää milloinkaan koskisi hänen 'yksityisiin\npapereihinsa', pitipä hän niitä missä tahansa. Hän ei enää mennyt\nullakolle lukemaan ja haaveilemaan; hänen oma rakas huoneensa oli paras\npaikka. Se oli hänelle melkein kuin elävä olento, joka osallistui hänen\niloihinsa ja murheisiinsa.\n\nIlse kasvoi ja kehittyi merkillisen kauniiksi. Hän sai edelleen hoitaa\nasiansa niin kuin halusi; hänellä ei ollut muuta käskijää kuin omat\noikkunsa. Laura-täti oli hänestä huolissaan.\n\n-- Hän kehittyy pian naiseksi -- ja kuka pitää hänestä silloin huolta?\nAllan ei sitä tee.\n\n-- Minä en voi käsittää Allania, sanoi Elisabet-täti tuimasti. -- Hän\non aina valmis moittimaan ja neuvomaan muita. Parempi kun hoitaisi\noman kotinsa. Tänne hän tulee ja komentelee minua tekemään tai olemaan\ntekemättä Emilialle sitä tai tätä; mutta jos minä lausun hänelle\nsanankaan Ilsestä, hän heti raivostuu. Mies käyttäytyy sillä tavalla\ntytärtään kohtaan ja laiminlyö häntä niin kuin hän on laiminlyönyt\nIlseä vain siitä syystä ettei hänen äitinsä ollut ihmisiksi -- aivan\nkuin se olisi lapsiparan syytä.\n\n-- S-s-sh, kuiskasi Laura-täti, kun Emilia samassa kulki arkihuoneen\nläpi menossa yläkertaan.\n\nEmilia hymyili surullisesti itsekseen. Suotta oli Laura-tädin varoa.\nEmilialla ei ollut enää mitään kyseltävää Ilsen äidistä -- ei muuta\nkuin se kaikkein tärkein asia, jota ei hän eikä kukaan muukaan elävä\nihminen tiennyt. Emilia oli näet itsepintaisesti sitä mieltä ettei\nBeatrice Burnleysta tiedetty koko totuutta. Hän aprikoi usein asiaa\nmaatessaan kuunnellen meren pauhua ja Tuulen tytön laulua ja liukui\najatuksistaan uneen toivoen hartaasti, että voisi selvittää tämän\nvanhan synkän salaisuuden ja häivyttää häpeän ja katkeruuden, joka\nsiihen liittyi.\n\nEmilia meni raukeana huoneeseensa yläkertaan. Hän oli aikonut jatkaa\nkertomustaan \"Kaivon haamu\", johon hän kutoi Leen veljesten kaivoon\nliittyvät vanhat synkät tarinat, mutta jostakin syystä työ ei tuntunut\nmaistuvan, ja hän työnsi käsikirjoituksen takaisin kaappiin.\n\nHän luki toiseen kertaan Dean Priestin kirjeen, joka oli tullut samana\npäivänä, lihavan lystikkäillä pistoilla maustetun kirjeen, jossa Dean\nlupasi tulla kuukaudeksi sisarensa luo Blair Wateriin. Emilia mietti,\nmiksi hän ei enempää innostunut tästä tiedosta. Hän oli väsynyt,\nja hänen päätään pakotti. Emilia ei voinut muistaa, että hänellä\nmilloinkaan ennen olisi ollut päänsärkyä. Kun ei voinut kirjoittaa, hän\npäätti ruveta pitkäkseen ja olla vähän aikaa lady Trevanionina.\n\nLady Trevanion oli erään englantilaisen jaarlin vaimo, kuulu\nromaaninkirjoittaja ja Englannin parlamentin alahuoneen jäsen. Hän\nesiintyi alahuoneessa aina mustassa samettipuvussa, uhkea helmistä\nsommiteltu kruunu tummilla hiuksillaan. Hän oli siihen aikaan\nalahuoneen ainoa naisjäsen ja sai ympärillä istuvilta epäritarillisilta\nmiehiltä kuulla monenlaisia ivasanoja ja salaviittauksia. Emilia\nkuvitteli aina mielellään, kuinka hän nousi pitämään ensimmäistä\npuhettaan -- se oli tavattoman jännittävä tapaus. Kun Emilia havaitsi,\netteivät hänen mielipiteensä oikein riitä vaikuttavaan esiintymiseen,\nhän turvautui aina \"Pittin vastaukseen Walpolelle\", jonka oli löytänyt\nlukukirjastaan; lausuessaan hän teki siihen tarpeelliset muutokset.\nMuuan hävytön puhuja oli pilkannut lady Trevanionia siitä, että tämä\noli nainen, ja komea lady oli syvän hiljaisuuden vallitessa noussut\nseisomaan ja sanonut:\n\n-- En tahdo puolustaa enkä kieltää sitä kauheaa rikosta, että olen\nnainen, mistä virheestä kunnianarvoisa jäsen on minua syyttänyt niin\ninnokkaasti ja säädyllisesti. Tyydyn vain toivomaan että kuuluisin\nniihin, joiden typeryydet rajoittuvat sukupuoleen, enkä niihin, jotka\novat tietämättömiä sukupuolestaan ja kokemuksestaan huolimatta.\n\nTässä puhe aina hukkui myrskyisiin kättentaputuksiin.\n\nMutta tänään kohtaus tuntui aivan mehuttomalta ja päästyään sanoihin:\n\"Mutta se että olen nainen, hyvä herra, ei ole ainoa rikokseni\",\nEmilia heitti tuskastuneena asian. Hänen mieleensä tuli taas Ilsen\näidin arvoitus ja siitä hänen ajatuksensa lipuivat tekeillä olevaan\nkaivotarinan huippukohtaan, josta hän oli levoton ja epävarma. Ja\nsamalla hänen olonsa tuntui jotenkin epämiellyttävältä.\n\nHänen silmiinsä koski, kun hän liikutti niitä. Häntä vilutti,\nvaikka oli helteinen heinäkuun päivä. Hän oli vielä makuulla, kun\nElisabet-täti tuli kysymään, miksi hän ei ollut mennyt hakemaan lehmiä\nlaitumelta.\n\n-- Mi-minä en tiennyt, että oli niin myöhä, sopersi Emilia sekavasti.\n-- Minä ... minun päätäni särkee, Elisabet-täti.\n\nElisabet-täti veti ylös valkoisen kierrekaihtimen ja katsoi Emiliaa.\nHän huomasi, kuinka tytön kasvot punoittivat, ja koetti hänen\nvaltimoaan. Sitten hän lyhyesti käski häntä pysymään alallaan, meni\nalas ja lähetti Perryn hakemaan tohtori Burnleyta.\n\n-- Luultavasti hän on saanut tuhkarokon, sanoi tohtori tavalliseen\näreään tapaansa. Emilia ei ollut vielä niin sairas, että leppoisa\nystävällisyys olisi ollut tarpeen. -- Derry Pondissa on tuhkarokkoa.\nOlisiko hän voinut saada sieltä tartunnan?\n\n-- Jimmy Joe Bellen molemmat lapset kävivät täällä kymmenisen päivää\ntakaperin. Emilia leikki heidän kanssaan. Mutta en ole kuullut, että he\nolisivat olleet sairaita.\n\nMutta kun Jimmy Joe Belleltä suoraan kysyttiin, hän myönsi, että hänen\npienokaisensa olivat sairastuneet tuhkarokkoon päivää myöhemmin kuin he\nolivat käyneet Uudessa Kuussa. Epäilemättä Emilia oli saanut tartunnan.\n\n-- Näyttää olevan ilkeänlaatuista tuhkarokkoa, sanoi tohtori. -- Derry\nPondissa siihen on monta lasta kuollut. Enimmäkseen ranskalaisia --\nlapset eivät malta pysyä vuoteessa ja kylmettyvät. Tuskinpa teidän\ntarvitsee olla huolissanne Emiliasta. Voi olla hyväkin, että hän\nsairastaa tuhkarokon nyt, sittenhän se on poissa laskuista. Pitäkää\nhänet lämpöisenä ja huone pimeänä. Minä tulen aamulla katsomaan.\n\nKolmeen tai neljään päivään ei kukaan ollut huolissaan. Elisabet-täti\nhoiti Emiliaa huolellisesti ja nukkui sohvalla, joka oli kannettu tytön\nhuoneeseen. Hän jätti ikkunankin auki yöksi. Mutta siitä huolimatta --\nniin, Elisabet-tädin mielestä ehkä juuri siitä syystä -- Emilia tuli\nyhä sairaammaksi ja viidentenä päivänä tapahtui jyrkkä käänne pahempaan\npäin. Kuume nousi, ja tyttö alkoi hourailla. Tohtori Burnley näytti\nhuolestuneelta, rypisti kulmiaan ja antoi uusia lääkkeitä.\n\n-- Minut on kutsuttu White Crossiin, siellä on paha\nkeuhkotulehdustapaus, hän sanoi. -- Ja aamulla minun täytyy lähteä\nCharlottetowniin erääseen leikkaukseen. Lupasin mennä. Illalla palaan\nkotiin. Emilia näyttää olevan hyvin arka kuumeelle. Mitä lorua hän\npuhuu Tuulen tytöstä?\n\n-- Voi, en minä tiedä, sanoi Elisabet-täti tuskastuneena. -- Hän puhuu\naina semmoista joutavaa terveenäkin. Allan, sano minulle suoraan --\nonko vaaraa?\n\n-- Tämäntapainen tuhkarokko on aina vaarallista. Minä en pidä oireista\n-- rokon olisi jo pitänyt puhjeta ihoon, mutta siitä ei näy vielä\nmerkkiäkään. Kuume on hyvin korkea, mutta tuskinpa meidän vielä\ntarvitsee olla siitä huolissamme. Jos pelkäisin pahinta, en lähtisi\nkaupunkiin. Pidä hänet niin rauhallisena kuin suinkin ja noudata hänen\noikkujaan jos voit. Minä en pidä tuosta levottomuudesta. Hän näyttää\nhirveän tuskaiselta, jokin asia tuntuu häntä vaivaavan. Onko hänellä\nviime aikoina ollut jotakin huolen aihetta?\n\n-- Ei minun tietääkseni, vastasi Elisabet-täti. Äkkiä hän katkerasti\ntotesi, ettei tiennyt tytöstä paljoakaan. Emilia ei olisi koskaan\ntullut kertomaan hänelle pieniä huoliaan ja ikävyyksiään.\n\n-- Emilia, mikä sinua vaivaa? kysyi tohtori Burnley lempeästi -- hyvin\nlempeästi. Hän otti kuuman levottoman pikku käden hellävaroen isoon\nkäteensä.\n\nEmilia katsoi häneen silmät hurjina ja kuumeesta kirkkaina.\n\n-- Hän ei olisi voinut tehdä niin -- hän ei olisi voinut tehdä niin.\n\n-- Ei tietenkään, sanoi tohtori reippaasti. -- Älä ole huolissasi -- ei\nhän niin tehnyt.\n\nSilmillään tohtori sähkötti Elisabetille: \"Mitä tuo merkitsee?\" mutta\nElisabet pudisti päätään.\n\n-- Mistä sinä puhut -- rakas Emilia? Elisabet kysyi. Tämä oli\nensimmäinen kerta, kun hän sanoi Emiliaa 'rakkaaksi'.\n\nMutta Emilia oli jo toisella ladulla. Herra Leen niityllä oleva kaivo\noli auki, hän selitti. Joku varmaan putoaisi siihen. Miksi herra\nLee ei pannut siihen kanitta? Tohtori Burnley jätti Elisabet-tädin\nrauhoittamaan Emiliaa ja kiirehti White Crossiin.\n\nUlko-ovella hän melkein kompastui Perryyn. Tämä kyyrötti epätoivoisena\nhiekkakiviportaalla kädet auringon paahtamien polvien ympärillä.\n\n-- Kuinka Emilian laita on? poika kysyi tarttuen tohtorin päällystakin\nliepeeseen.\n\n-- Älä viivytä -- minulla on kiire, murahti tohtori.\n\n-- Sanokaa minulle, kuinka Emilian laita on, taikka minä riipun\ntakissanne, kunnes saumat ratkeavat, intti Perry. -- Vanhoista\nneideistä ei saa järjen sanaa. Sanokaa te.\n\n-- Hän on sairas, mutta en ole hänestä vielä pahasti huolissani.\nTohtori kiskoi taas takkiaan, mutta Perry piti kiinni sanoakseen vielä\nviimeisen sanan:\n\n-- Teidän täytyy parantaa hänet, tohtori, hän vaati. -- Jos Emilialle\ntapahtuu jotakin, hukutan itseni lampeen -- muistakaa se.\n\nSitten hän hellitti niin äkkiä, että tohtori oli vähällä kompastua.\nPoika kyyristyi taas porraskivelle. Hän vartioi siinä, kunnes Laura\nja Jimmy-serkku olivat panneet maata, sitten hän hiipi yläkertaan ja\nasettui Emilian oven ulkopuolelle, johon huoneesta kuului jokainen\nääni. Siinä hän istui koko yön kädet nyrkissä, ikään kuin torjuakseen\nnäkymätöntä vihollista.\n\nElisabet Murray valvoi Emilian luona kello kahteen, minkä jälkeen Laura\nasettui hänen sijalleen.\n\n-- Hän on houraillut melkoisesti, sanoi Elisabet-täti. -- Kun tietäisi\nmikä häntä vaivaa -- jokin häntä kiusaa, siitä olen varma. Se ei ole\nkaikki pelkkää hourailua. Hän hokee yhä hellittämättä \"hän ei olisi\nvoinut tehdä niin\". Mahtaisiko hän, voi Laura, muistathan sen kerran,\nkun luin hänen kirjeensä? Luuletko hänen tarkoittavan minua?\n\nLaura pudisti päätään. Hän ei koskaan ollut nähnyt Elisabetia niin\nliikuttuneena.\n\n-- Ellei lapsi ala parantua ..., alkoi Elisabet-täti. Hän vaikeni ja\nlähti nopeasti huoneesta.\n\nLaura istahti vuoteen ääreen. Hän oli kalpea ja riutunut itsekin\nhuolesta ja uupumuksesta, sillä hän ei ollut saanut unta. Hän rakasti\nEmiliaa kuin omaa lastaan, eikä kauhea pelko, joka oli vallannut\nhänen sydämensä, helpottanut hetkeksikään. Hän istui ja rukoili\nääneti. Emilia vaipui levottomaan uneen, josta havahtui vasta harmaan\naamunsarastuksen hiipiessä huoneeseen. Silloin hän avasi silmänsä ja\nkatsoi Laura-tätiin -- katsoi hänen lävitseen -- katsoi hänen taakseen\ntyhjään.\n\n-- Minä näen hänen tulevan kentän poikki, hän sanoi kovalla kirkkaalla\näänellä. -- Hän tulee iloisena, hän laulaa ... hän ajattelee lastaan ...\nvoi, pysäyttäkää hänet ... pysäyttäkää hänet ... hän ei näe kaivoa ...\non jo pimeä, hän ei näe sitä ... voih, hän on pudonnut siihen ... hän on\npudonnut siihen.\n\nEmilian ääni kohosi läpitunkevaksi kirkaisuksi, joka kuului\nElisabet-tädin huoneeseen saakka ja sai tämän lentämään hallin poikki\nflanelliyönutussaan.\n\n-- Mikä hätänä, Laura? hän huohotti.\n\nLaura koetti rauhoittaa Emiliaa, joka ponnisteli istumaan. Tytön posket\nolivat tulipunaiset, ja silmissä oli yhä sama hurja katse.\n\n-- Emilia -- Emilia, rakkaani, sinä olet juuri nähnyt pahaa unta. Leen\nvanha kaivo ei ole auki -- ei kukaan ole pudonnut siihen.\n\n-- On, joku on pudonnut siihen, huusi Emilia kimakalla äänellä. -- Hän\nputosi siihen ... minä näin hänet ... herttaässä otsassa. Luuletko sinä\netten tunne häntä?\n\nHän vaipui pielukselleen, voihki ja huitoi käsillään, joista Laura oli\nhämmästyksissään hellittänyt.\n\nUuden Kuun neidit katsoivat vuoteen yli toisiinsa huolestuneina --\nmelkein kauhuissaan.\n\n-- Kenet sinä näit, Emilia? kysyi Elisabet-täti.\n\n-- Ilsen äidin tietysti. Minä olen aina tiennyt, ettei hän ollut\nsyyllinen siihen kauheaan tekoon. Hän putosi vanhaan kaivoon ... siellä\nhän nyt on ... Mene, Laura-täti ... mene ... ja nosta hänet ylös ...\nOle niin hyvä, Laura-täti.\n\n-- Tietysti, tietysti me nostamme hänet sieltä, kultaseni, lupasi\nLaura-täti tyynnytellen.\n\nEmilia nousi vuoteessa istumaan ja katsoi taas Laura-tädin. Tällä\nkertaa hän ei katsonut lävitse -- hän katsoi suoraan sisimpään. Laura\nMurray tunsi, että nuo palavat silmät lukivat hänen ajatuksensa.\n\n-- Sinä valehtelet minulle, täti, huusi Emilia. -- Et aio koettaakaan\nsaada häntä pois. Sanot vain niin saadaksesi minut tyyntymään.\nElisabet-täti, hän sanoi äkkiä kääntyen ja tarttuen Elisabetin käteen,\nlupaathan minulle, lupaatko? Menethän ja toimitat hänet ylös kaivosta,\nElisabet-täti?\n\nElisabet-täti muisti tohtori Burnleyn neuvon, että Emilian oikkuja on\nnoudatettava. Häntä kauhistutti lapsen tila.\n\n-- Hyvä, minä annan nostaa hänet ylös, jos hän on kaivossa, hän vastasi.\n\nEmilia hellitti hänen kädestään ja vaipui vuoteelle. Hurja palo katosi\nhänen silmistään. Tuskaisille pienille kasvoille levisi äkkiä suuri\nrauha.\n\n-- Minä tiedän, että sinä pidät sanasi, hän kuiskasi. -- Sinä olet kova\n-- mutta sinä et koskaan valehtele, Elisabet-täti.\n\nElisabet Murray meni takaisin huoneeseensa ja pukeutui kädet\nvapisten. Vähän myöhemmin, Emilian vaivuttua rauhalliseen uneen,\nLaura meni alakertaan ja kuuli Elisabetin antavan keittiössä ohjeita\nJimmy-serkulle.\n\n-- Elisabet, aiotko tosissasi tutkituttaa sen vanhan kaivon?\n\n-- Aion, vastasi Elisabet päättäväisesti. -- Minä tiedän niin\nkuin sinäkin, että se on joutavaa. Mutta minun täytyi luvata se\nrauhoittaakseni häntä, ja lupaukseni minä pidän. Kuulithan mitä hän\nsanoi -- etten minä valehtele hänelle. Enkä minä valehtelekaan. Jimmy,\nmene aamiaisen jälkeen James Leen luo ja pyydä häntä tänne.\n\n-- Mistä hän on sen jutun kuullut? pohti Laura.\n\n-- En tiedä ... tietysti joku on sen kertonut -- ehkä Nancy Priest, se\nvanha hupakko. Mitäpä merkitsee kuka sen on kertonut. Hän on kuullut\nsen, ja nyt meidän on saatava hänet rauhoittumaan. Ei ole suuri asia\npanna kaivoon tikapuut, niin että joku voi mennä alas katsomaan.\n\n-- Ihmiset pitävät meitä hupsuina, intti Laura. -- Ja tuosta vanhasta\nhäväistysjutusta ruvetaan taas hälisemään.\n\n-- Samantekevää. Minä pidän tytölle antamani lupauksen, sanoi Elisabet\njäykästi.\n\nPalatessaan kaupungista Allan Burnley poikkesi Uuteen Kuuhun\nauringonlaskun aikaan. Hän oli uupunut: kokonaisen viikon hän oli ollut\nyötä päivää liikkeellä. Emilian sairaus huolestutti häntä enemmän\nkuin hän tahtoi tunnustaakaan; hän näytti vanhalta ja murheelliselta\nastuessaan Uuden Kuun keittiöön.\n\nSiellä oli vain Jimmy-serkku. Jimmyllä ei näyttänyt olevan paljonkaan\ntehtävää, vaikka oli mainio pouta ja Jimmy Joe Belle ja Perry ajoivat\nlatoon kuorman toisensa jälkeen tuoksuvia, päivänpaisteessa kuivuneita\nheiniä. Hän istui läntisen ikkunan ääressä kasvoillaan omituinen ilme.\n\n-- Hei, Jimmy, missä tytöt ovat? Ja kuinka Emilian laita on?\n\n-- Emilia on parempi, vastasi Jimmy-serkku. -- Rokko on puhjennut ihoon\nja kuume laskenut. Eiköhän hän nuku.\n\n-- Hyvä. Emme saa menettää tuota tyttöä, eikö niin, Jimmy?\n\n-- Niin, niin, sanoi Jimmy. Mutta häntä ei näyttänyt haluttavan puhua\nasiasta. -- Laura ja Elisabet ovat olohuoneessa. He haluavat tavata\nsinut. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi oudolla äänellä: -- Kaikki\nmikä on jäänyt kätköön, paljastuu kerran.\n\nAllan Burnleyn mielestä Jimmy käyttäytyi omituisesti. Ja jos Laura ja\nElisabet tahtoivat tavata hänet, niin miksi he eivät tulleet keittiöön?\nEivät he tavallisesti pitäneet tällä tavalla kiinni muodollisuuksista.\nMaltittomasti hän työnsi olohuoneen oven auki.\n\nLaura Murray istui sohvassa nojaten päätään selustaan. Tohtori ei\nnähnyt hänen kasvojaan, mutta hän näytti itkevän. Elisabet istui\nselkä suorana nojatuolissa. Hänellä oli yllään toiseksi paras musta\nsilkkipukunsa ja toiseksi paras pitsimyssynsä. Ja hänkin oli itkenyt.\nTohtori Burnley ei koskaan kiinnittänyt suurta huomiota Lauran\nkyyneliin, jotka olivat löyhässä kuten useimpien naisten, mutta\nElisabet Murrayn itku oli toista -- oliko hän milloinkaan ennen nähnyt\nhäntä itkettyneenä?\n\nIlse välähti hänen mieleensä -- hänen laiminlyöty pikku tyttärensä.\nOliko Ilselle tapahtunut jotakin?\n\n-- Voi Allan, sanoi Elisabet Murray. -- Jumala antakoon meille\nanteeksi ... Jumala antakoon meille kaikille anteeksi.\n\n-- Se ... koskee ... Ilseä? kysyi tohtori Burnley ilmeettömästi.\n\n-- Ei, ei Ilseä.\n\nJa sitten Elisabet kertoi hänelle, mitä Leen vanhan kaivon pohjalta\noli löydetty, kertoi, mikä hänen suloisen, nauravan nuoren vaimonsa\ntodellinen kohtalo oli ollut -- vaimon, jonka nimi ei yhdentoista\nkatkeran vuoden kuluessa ollut kertaakaan päässyt miehen huulilta.\n\nVasta seuraavana iltana tohtori kävi Emilian luona. Tyttö makasi\nvuoteessaan heikkona ja raukeana, ihottumasta punaisena kuin pioni,\nmutta täysin tajuissaan. Allan Burnley seisoi vuoteen vieressä ja\nkatsoi häneen.\n\n-- Emilia, rakas lapsi, tiedätkö mitä olet minulle tehnyt? Jumala yksin\ntietää, kuinka sen teit.\n\n-- Minä luulin, ettette te Jumalaan uskokaan, sanoi Emilia ihmetellen.\n\n-- Sinä olet antanut minulle takaisin uskon häneen, Emilia.\n\n-- Hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt?\n\nTohtori Burnley huomasi, ettei tyttö ollenkaan muistanut houreitaan.\nLaura oli kertonut, että Emilia oli nukkunut kauan ja rauhallisesti\nElisabetin lupauksen jälkeen ja että hänen herättyään kuume oli\nlaskenut ja rokko alkanut nopeasti puhjeta ihoon. Emilia ei ollut\nkysynyt mitään eivätkä he olleet kertoneet mitään.\n\n-- Kun olet terveempi, saat kuulla kaiken, vastasi tohtori hymyillen\nEmilialle. Hänen hymynsä oli hiukan surullinen -- ja samalla hyvin\nhellä.\n\n-- Nyt hän hymyilee silmilläänkin, eikä vain suullaan, ajatteli Emilia.\n\n-- Mistä ... mistä hän saattoi tietää? kuiskasi Laura Murray tohtorille\nheidän mennessään alas. -- Minä en voi sitä käsittää.\n\n-- En minäkään. Näitä asioita ei meidän järkemme pysty tajuamaan,\ntohtori vastasi vakavana. -- Minä tiedän vain, että tyttö on antanut\nminulle Beatricen takaisin. Ehkä asiaan on aivan luonnollinen selitys.\nEmilialle on kerrottu Beatricesta ja asia on vaivannut häntä; sitä\nosoittaa, että hän toisti tuota samaa: \"Hän ei olisi voinut tehdä\nniin.\" Ja tarinat Leen vanhasta kaivosta ovat tietenkin tehneet\nvoimakkaan vaikutuksen herkkään tyttöön. Houreissaan hän sekoitti tämän\nkaiken tuohon vanhaan tapaukseen -- Jimmyn putoamiseen Uuden Kuun\nkaivoon -- ja loppu saattoi olla sattumaa. Niin olisin itse ennen asian\nselittänyt, mutta nyt minä vain nöyrästi sanon: \"Pieni lapsi on heitä\njohtava.\"\n\n-- Äitipuolemme oli kotoisin Skotlannin Ylämaista. Hänellä väitettiin\nolleen 'toiset silmät', sanoi Elisabet. -- Minä en ole koskaan uskonut\nsitä -- aikaisemmin.\n\nKiihtymys ennätti Blair Waterissa asettua, ennen kuin Emilia oli niin\nvoimissaan, että asia voitiin kertoa hänelle. Se mitä vanhasta Leen\nkaivosta oli löydetty, oli haudattu Shrewsburyyn ja haudalle pystytetty\nvalkoinen marmoripatsas, omistettu Beatrice Burnleyn, Allan Burnleyn\nrakkaan vaimon muistolle. Enää ei kohuttu siitäkään, että tohtori\nBurnley ilmestyi joka sunnuntai kirkkoon vanhaan penkkiinsä. Laura-täti\nkertoi Emilialle asian ensimmäisenä iltana, jolloin tyttö sai nousta\nistumaan.\n\n-- Minä tiesin, ettei Ilsen äiti olisi voinut tehdä niin, sanoi Emilia\nriemuiten.\n\n-- Me moitimme nyt itseämme uskon puutteesta, jatkoi Laura-täti. --\nMeidänkin olisi pitänyt se tietää, mutta kaikki puhui siihen aikaan\nhäntä vastaan. Hän oli vilkas, kaunis ja iloinen olento -- me pidimme\nhänen ja tuon serkun välistä ystävyyttä luonnollisena ja viattomana.\nNyt tiedämme, että viatonta se olikin -- mutta kaikkina näinä vuosina\nolemme ajatelleet toisin. James Lee muistaa selvästi, että kaivo oli\nauki sinä yönä, jolloin Beatrice katosi. Hänen renkinsä oli samana\niltana ottanut kannesta pois vanhat lahot lankut, hän aikoi heti panna\nsijaan uudet. Mutta juuri silloin sattui Robert Greersonin talossa\ntulipalo, ja hän oli juossut muiden mukana apuun. Kun palo saatiin\nsammutetuksi, oli jo myöhä, ja kaivon kansi jäi korjaamatta, mutta\nrenki ei virkkanut siitä mitään ennen kuin seuraavana aamuna. Herra Lee\noli hänelle vihoissaan -- sanoi että oli suorastaan rikollista jättää\nkaivo sillä tavalla avoimeksi. Hän meni heti ja pani itse uudet lankut\npaikoilleen. Hän ei vilkaissut kaivoon -- eikä olisi nähnyt mitään,\nvaikka olisi vilkaissutkin, kun laidoista kasvavat sananjalat peittivät\npohjan. Elonkorjuu oli juuri päättynyt. Vainiolla ei käynyt ketään\nennen kuin seuraavana keväänä. Herra Lee ei tullut ikinä ajatelleeksi,\nettä Beatricen katoaminen olisi saattanut olla yhteydessä kaivon kanssa\n-- nyt hän itsekin kummastelee, ettei se juolahtanut hänen mieleensä.\nMutta näetkö, oli ollut liikkeellä paljon ilkeitä juoruja, ja Beatricen\ntiedettiin menneen \"Tuulen Neitoon\". Pidettiin luonnollisena asiana,\nettä hän jäi laivaan. Mutta maihin hän palasi -- ja kulki kuolemaan.\nYksitoista vuotta olemme tehneet vainajalle vääryyttä. Emilia, kuinka\nsinä saatoit aavistaa?\n\n-- Minä ... en ... tiedä. Kun tohtori sinä iltana tuli luokseni, en\nmuistanut mitään. Mutta nyt minusta tuntuu, että muistan jotakin --\naivan kuin olisin nähnyt sen unessa: näin Ilsen äidin tulevan laulaen\nkentän poikki. Oli pimeä mutta silti minä erotin herttaässän. Täti, en\nmielelläni ajattele sitä.\n\n-- Ei puhuta siitä enää, sanoi Laura-täti lempeästi. -- Se on niitä\nasioita, joita on paras olla ajattelematta -- Jumalan salaisuuksia.\n\n-- Entä Ilse -- pitääkö isä hänestä nyt? kysyi Emilia innokkaasti.\n\n-- Pitääkö? Tyttö on hänelle niin rakas, ettei hän tiedä, kuinka osaisi\nkylliksi osoittaa hellyyttään. Tuntuu kuin hän tuhlaisi hänelle yhdellä\nkertaa kaikkien näiden vuosien säästetyn rakkauden.\n\n-- Luultavasti hän pilaa nyt tytön hemmottelemalla samoin kuin ennen\nlyömällä häntä laimin, ennusti Elisabet, joka tuli tuomaan Emilian\nillallista ja kuuli parahiksi Lauran vastauksen.\n\n-- Paljon saa Ilseen tuhlata rakkautta, ennen kuin hän menee pilalle,\nnauroi Laura. -- Hän imee kaiken kuin kuiva pesusieni. Ja Ilse rakastaa\npuolestaan isäänsä hurjasti. Ei kaunan jälkeäkään siitä, että isä on\nlaiminlyönyt häntä niin kauan.\n\n-- Yhtä kaikki, sanoi Elisabet jäykästi asetellen pieluksia Emilian\nselän taakse hyvin hellävaroen. -- Vähällä hän ei pääse. Ilse on\njuossut valloillaan yksitoista vuotta. Allan saa nähdä, ettei nyt ole\nkovinkaan helppoa saada häntä korjaamaan käytöstään -- jos se onnistuu\nlainkaan.\n\n-- Rakkaus tekee ihmeitä, virkkoi Laura-täti hiljaa. -- Ilse on\ntietysti nääntymäisillään, kun ei saa tulla sinua katsomaan, Emilia.\nMutta hänen täytyy odottaa, kunnes ei ole tartunnan vaaraa. Minä sanoin\nhänelle, että hän saa kirjoittaa -- mutta kun hän kuuli, että minä luen\nkirjeet silmiesi vuoksi, hän lupasi odottaa kunnes voit lukea itse.\nIlsellä -- Laura-täti nauroi taas -- Ilsellä näyttää olevan paljon\ntärkeitä asioita kerrottavana sinulle.\n\n-- En ole uskonut, että kukaan voisi olla niin onnellinen kuin minä\nnyt, sanoi Emilia. -- Ja voi, Elisabet-täti, kuinka hauskalta tuntuu,\nkun on taas nälkä ja edessä jotakin pureskeltavaa.\n\n\n\n\n31.\n\nEMILIAN SUURI HETKI\n\n\nEmilia toipui verraten hitaasti. Ruumiillisesti parantuminen kyllä\nedistyi tavalliseen tapaan, mutta sielullinen väsymys ja voimattomuus\njatkui. Elisabet-täti sanoi, että se oli haluttomuutta. Mutta Emilia\noli liian iloinen ja tyytyväinen ollakseen haluton. Oli vain niin,\nettä elämä oli joksikin aikaa menettänyt makunsa, koska jokin ehtynyt\nelinvoiman lähde oli vasta hitaasti täyttymässä.\n\nHänellä ei juuri ollut ketään toveria. Perry, Ilse ja Teddy olivat\nkaikki samana päivänä sairastuneet tuhkarokkoon. Rouva Kent väitti\nensin katkerana, että Teddy oli saanut tartunnan Uudesta Kuusta, mutta\nkaikki kolme olivat saaneet sen pyhäkoulun huviretkeltä, jolla oli\nollut mukana Derry Pondinkin lapsia. Koko Blair Water sai tartunnan\nsillä huviretkellä. Tuhkarokko raivosi kuin hirmumyrsky. Teddyllä ja\nIlsellä tauti oli lievä, mutta Perry, joka itsepintaisesti tahtoi\nmennä kotiin Tom-tädin luo heti ensimmäisten oireiden ilmestyessä, oli\nvähällä heittää henkensä. Emilialle ei ilmoitettu hänen vaarallista\ntilaansa, ennen kuin pahin oli ohitse. Elisabet-tätikin oli pojan\npuolesta levoton. Hän ihmetteli itsekin huomatessaan, kuinka Perryä\nkaivattiin Uudessa Kuussa.\n\nOnneksi Dean Priest oleskeli tämän masennuksen aikana Blair Waterissa.\nJuuri hänen seuraansa Emilia tarvitsi. He tekivät yhdessä pitkiä\nkävelyretkiä Blair Waterissa Karrin juoksennellessa heidän ympärillään\nja tutkivat paikkoja ja teitä, joita Emilia ei ollut nähnyt milloinkaan\nennen. He juttelivat iltahämärän laskeutuessa punertaville teille,\nkatselivat kuuta, joka kasvoi kasvamistaan joka ilta, kiipesivät\nvuorille ja näkivät tähtien syttyvän, ja Dean kertoi Emilialle kaikki\nvanhat jumaltarut suurista tähtikuvioista. Se oli ihmeellinen kuukausi.\nMutta heti kun Teddy oli päässyt vuoteesta, Emilia meni iltapäiväksi\nPietaryrttimäelle ja Pönttöselkä-Priest sai vaeltaa -- jos vaelsi --\nyksin.\n\nElisabet-täti oli Deanille erinomaisen kohtelias, vaikka ei yleensä\nollutkaan ylen ihastunut Priesteihin eikä tuntenut itseään oikein\nlevolliseksi nähdessään \"Pönttöselän\" vihreiden silmien ilkkuvan\nvälähdyksen ja hänen hieman pilkallisen hymynsä, joka näytti pitävän\nMurrayin ylpeyttä ja perinteitä paljon vähemmän tärkeinä kuin ne\ntodellisuudessa olivat.\n\n-- Hänessä on yllin kyllin Priestiä, hän sanoi Lauralle, vaikkei yhtä\npaljon kuin useimmissa heistä. Ja varmaan hänestä on apua Emilialle.\nTyttö on alkanut reipastua hänen tultuaan.\n\nEmilia reipastui edelleen, ja syyskuussa, kun kulkutauti oli lakannut\nraivoamasta ja Dean Priest lähtenyt tavanmukaiselle äkilliselle\nEuroopan matkalleen, Emilia oli jälleen valmiina lähtemään kouluun --\nvähän pitempänä, vähän laihempana, vähän vähemmän lapsellisena.\n\n-- Hänen mielensä on jättänyt lapsuuden taakseen, vaikka hän\nruumiiltaan vielä onkin lapsi, mutisi herra Carpenter, kun Emilia\nhymyili hänelle koulussa pulpettinsa takaa.\n\nEräänä lokakuun päivänä hän jurosti pyysi Emiliaa näyttämään joitakin\nrunojaan.\n\n-- En ole koskaan tahtonut rohkaista sinua, hän sanoi. -- Enkä aio\nnytkään. Luultavasti et osaa kirjoittaa riviäkään oikeaa runoa etkä\nkoskaan opi. Mutta näytä minulle tuotteesi. Jos ne ovat toivottoman\nhuonoja, sanon sen suoraan. Sinä et saa tuhlata vuosiasi hukkaan\n-- en ainakaan minä tahdo ottaa sitä omalletunnolleni. Jos runosi\nnäyttävät lupaavilta, sanon yhtä rehellisesti senkin. Ja tuo muutamia\nkertomuksiasikin -- ne ovat ainakin vielä hölynpölyä, se on varma,\nmutta tahtoisin nähdä, onko niissä lupauksen siruakaan.\n\nEmilia vietti sinä iltana sangen vakavan tunnin punnitessaan,\nvalitessaan ja hylätessään 'tuotteitaan'. Lopulta hän oli saanut kokoon\npienen runopinkan; ja mukaan hän pani vielä yhden Jimmyn antamista\nkirjoista, jossa arveli parhaiden kertomustensa olevan. Seuraavana\npäivänä hän tuli kouluun niin salaperäisenä, että Ilse loukkaantui ja\nalkoi syytää häntä vastaan voimasanoja -- mutta lakkasi äkkiä. Ilse oli\nisälleen luvannut koettaa päästä voimasanoistaan. Hänen edistymisensä\nolikin kiitettävää, ja vaikka hänen puhelunsa menettikin vilkkauttaan,\nse alkoi sen sijaan lähennellä Uuden Kuun tasoa.\n\nEmilian läksyt luistivat sinä päivänä surkean huonosti. Hän oli\nhermostunut ja pelkäsi. Hän piti herra Carpenterin arvostelua hyvin\nsuuressa arvossa. Isä Cassidy oli käskenyt hänen jatkaa, Dean\nPriest oli sanonut, että hän ehkä jonakin päivänä kykenisi todella\nkirjoittamaan -- mutta kenties he tahtoivat vain rohkaista häntä, kun\npitivät hänestä eivätkä tahtoneet pahoittaa hänen mieltään. Emilia\ntiesi, ettei herra Carpenter rohkaisisi häntä turhaan. Pitipä hän\nEmiliasta tai ei, hän leikkaisi varmaan säälimättä hänen siipensä,\njos olisi sitä mieltä, ettei hänessä ollut ainesta. Jos hän taas\nkehottaisi jatkamaan, Emilia luottaisi turvallisesti hänen sanaansa,\neikä arvostelu vastaisuudessakaan saisi häntä kokonaan lannistumaan. Ei\nihme, että päivä oli Emilian mielestä kauhean kohtalokas.\n\nKoulun päätyttyä herra Carpenter käski Emiliaa jäämään. Tyttö oli niin\nkalpea ja jännittynyt, että muut luulivat opettajan saaneen hänet\nkiinni jostakin hirveästä hairahduksesta, josta hän nyt saisi kyytiä.\nRhoda Stuart hymyili hänelle eteisestä ilkeästi ja merkitsevästi --\nmutta Emilia ei huomannut sitä. Kohtalokkaassa oikeusistunnossa hän\ntunsikin kyllä olevansa; hän arveli koko tulevan uransa riippuvan\ntuomiosta, joka hänelle langetettaisiin.\n\nOppilaat häipyivät ja vanhaan kouluhuoneeseen tuli hiljaisuus. Herra\nCarpenter otti pöytälaatikostaan pienen pinon, jonka Emilia oli aamulla\nhänelle antanut, asteli käytävää pitkin hänen luokseen ja istahti\ntuolille vastapäätä Emiliaa. Verkalleen hän sovitteli silmälasit\nkotkannenälleen, otti esiin käsikirjoitukset ja alkoi lukea -- tai\noikeammin pikaisesti silmäillä niitä heitellen samalla katkonaisia\nhuomautuksia, joihin sekaantui murahduksia, tuhahtelua ja ivasanoja.\nEmilia pani kylmät kätensä pulpetille ristiin ja pönkitti jalkansa sen\njalkoja vasten, etteivät polvet vapisisi. Tämä oli kauhea kokemus. Hän\njo katui, että oli ollenkaan antanut runojaan herra Carpenterille. Ei\nniistä ollut mihinkään -- ei tietysti mihinkään. Hän muisti \"Sanomain\"\ntoimittajan.\n\n-- Hm! sanoi herra Carpenter. -- \"Auringonlasku\" -- hyvä Jumala,\nmontakohan runoa auringonlaskustakin on kirjoitettu!\n\n    Edessä pilvet seisten vahtina\n    on länsiportti avoin taivaalla,\n    ja joukot tähtisilmähenkien\n    odottaa luona kultaporttien.\n\n-- Herranen aika, mitä se tarkoittaa?\n\n-- Mi-minä -- en tiedä, sopersi Emilia säikähtyen. Herra Carpenterin\näkillinen läpitunkeva katse saattoi hänet aivan hämilleen.\n\nHerra Carpenter nauraa hohotti.\n\n-- Taivaan nimessä, tyttö, älä kirjoita semmoista mitä et itsekään\nymmärrä. Entä tämä -- \"Elämälle\":\n\n    Elämä, lahjaksi en pyydä sateenkaari-iloa\n\n-- onko se aitoa? Onko, tyttö? Ajattele. Etkö pyydä elämältä\nsateenkaari-iloa?\n\nHän loi Emiliaan läpitunkevan katseen. Mutta tyttö alkoi hieman\nrohkaistua. Siitä huolimatta hän tunsi äkkiä kummasti häpeävänsä niitä\nyleviä ja epäitsekkäitä toiveita, jotka oli tuonut julki sonetissaan.\n\n-- Kai minä pyydän, hän sanoi vastahakoisesti. -- Kyllä minä haluan\nsateenkaari-iloa -- paljon.\n\n-- Tietysti. Niin me kaikki haluamme. Emme me sitä saa, et sinäkään\nsitä saa, mutta älä teeskentele, ettet muka haluakaan, älä edes\nrunossa. \"Säkeitä vuorikoskelle\" -- missä olet Prinssi Edvardin\nsaarella nähnyt vuorikosken?\n\n-- En missään, mutta tohtori Burnleyn kirjastossa on kuva.\n\n-- \"Metsäpuro\":\n\n    Tuuli pilven loitolle riistää,\n    päivän siipi vedessä viistää,\n    aalto leikiten rannalle kiistää...\n\n-- Minä en satu muistamaan kuin yhden loppusoinnun lisää. Miksi jätit\nsen pois?\n\nEmilia vääntelehti tuskissaan.\n\n-- \"Tuulen laulu\":\n\n    Apilain kermanvärisestä viitasta\n    minä maahan ravistin kaikki kastepisarat.\n\nSievä, mutta heikko. \"Kesäkuu\" -- kesäkuu, taivaan nimessä, tyttö, älä\nkirjoita runoja kesäkuusta. Se on maailman siirappimaisin aihe. Se on\nrunoilemisella tapettu.\n\n-- Eipäs, kesäkuu on kuolematon, huudahti Emilia äkkiä, ja kapinallinen\ntuike karkotti hänen silmistään vaivaantuneen katseen. Herra Carpenter\nei saanut rusikoida häntä aivan miten vain.\n\nMutta herra Carpenter oli heittänyt \"Kesäkuun\" syrjään lukematta sitä\nlainkaan.\n\n    Olen väsynyt nälkäiseen maailmaan...\n\n-- Mitä sinä tiedät nälkäisestä maailmasta siellä Uudessa Kuussasi\nvanhojen puiden ja vanhojen impien seurassa. Mutta nälkäinen se on.\n\"Oodi talvelle\" -- vuodenajat ovat jonkinlainen tauti, jota nuoret\nrunoilijat eivät näytä voivan välttää. Ahaa!\n\n    Ei kevät voi milloinkaan unohtaa...\n\nSe on hyvä säe -- ainoa hyvä säe koko runossa -- hm. \"Vaelluksia\":\n\n    Mäen hongat runoja humisevat,\n    minä oppinut olen niiden salat.\n\n-- Oletko -- oletko oppinut ne salat?\n\n-- Minä olen tainnut tietää ne aina, vastasi Emilia haaveilevasti. Se\nkuvaamattoman suloinen leimahdus, joka joskus hänet yllätti, oli juuri\ntullut ja mennyt.\n\n-- \"Päämäärä ja pyrkimys\" -- liian opettavainen. Sinulla ei ole\noikeutta koettaa opettaa muita, ennen kuin olet vanha -- mutta silloin\net enää halua.\n\n    Tähden kaltaiset olivat hänen kasvonsa,\n    kauniit ja kalpeat\n\n-- katsoitko peiliin tuon sepittäessäsi?\n\n-- En, kuului harmistunut vastaus.\n\n    Aamuvalo hulmahtaa mäelle kuin lippu\n\n-- hyvä säe -- hyvä säe. \"Meri syyskuulla\" -- \"tyyni ja tuiman kirkas\"\n-- lapsi, kuinka osaat noin liittää yhteen oikeat laatusanat? \"Aamu\":\n\n    Kaikki salaiset pelot, jotka yöllä vaanivat...\n\nMitähän sinäkin tiedät peloista, jotka yöllä vaanivat?\n\n-- Tiedän minä, sanoi Emilia muistaen ensimmäisen yönsä Suvikartanossa.\n\n-- \"Kuolleelle päivälle\":\n\n    Otsallaan kylmä tyyneys,\n    niin kuin vain kuolleilla on.\n\nOletko koskaan nähnyt kylmän tyyneyden kuolleen otsalla, Emilia?\n\n-- Olen, vastasi Emilia hiljaa. Hän muisti harmaan päivän laakson\nvanhassa talossa.\n\n-- Arvasinkin. Et olisi muuten osannut kirjoittaa tuota -- ja sillä\ntavalla. Miten vanha olet, tyttö?\n\n-- Täytin kolmetoista viime toukokuussa.\n\n-- Hm! \"Säkeitä rouva George Irvingin pienelle pojalle\" -- sinun\npitäisi tutkia otsakkeiden valintaa, Emilia; ne ovat muotiasioita niin\nkuin kaikki muukin. Otsakkeesi ovat vanhanaikaisia kuin Uuden Kuun\nkynttilät.\n\n\"Syyskuu\" -- puuttuuko enää yhtään kuukautta?\n\n    Tuuliset niityt, korjuukypsät\n\n-- hyvä säe. \"Blair Water kuutamossa\" -- hämähäkin verkkoa, Emilia,\npelkkää hämähäkin verkkoa. \"Uuden Kuun puutarha\":\n\n    Sointuvaa naurua neitojen,\n    vanhoja lauluja kaikuen.\n\n-- hyvä kohta -- Uusi Kuu luultavasti on aaveita täynnä.\n\n    Purjehdi laiva valkein siivin kauas\n    ohitse taivaanrannan purppuran,\n    pois näkyvistä -- aamuruskon teiltä,\n    purjehdi iltatähden satamaan.\n\n-- hölynpölyä -- mutta tunnelmaa siinä on.\n\n    Uneksin, loiskii purppuraiset laineet,\n    enää en herää, unelmiini jään.\n\nAh, mutta herätä sinun täytyy, jos aiot jotakin saada aikaan. Tyttö,\nolet käyttänyt purppura-sanaa kahdesti samassa runossa.\n\n    Voikukkain kultainen riehuna...\n\n-- kultainen riehuna, tyttö, minä näen tuulen ravistelevan voikukkia.\n\n    Lännen purppuraporteilta tulen...\n\nSinä pidät liian paljon purppurasta, Emilia.\n\n-- Se on kaunis sana, sanoi Emilia.\n\n    Unelmat, jotka näyttävät liian kirkkailta kuollakseen...\n\n-- näyttävät, mutta eivät koskaan ole, Emilia.\n\n    Maine, kaiun viettelevä ääni...\n\n-- vai olet sen kuullut? Se on viettelevä ja useimmille meistä vain\nkaikua -- ja se on viimeinen niistä.\n\nHerra Carpenter pyyhkäisi paperikaistaleet syrjään, pani käsivartensa\nristiin pulpetille ja katsoi lasiensa yli Emiliaa.\n\nEmilia katsoi häneen ääneti, raukeana. Kaikki elämä näytti juosseen\nhänen ruumiistaan kuiviin ja keskittyneen silmiin.\n\n-- Kymmenen hyvää säettä neljästäsadasta -- suhteellisesti hyvää -- ja\nloput kaikki hölynpölyä, hölynpölyä, Emilia.\n\n-- Niin ... kai ... on, sanoi Emilia hiljaa.\n\nHänen silmistään alkoi kummuta kyyneliä -- huulet värisivät. Hän ei\nvoinut estää sitä. Ylpeys oli toivottomasti hukkunut pettymyksen\nkatkeruuteen.\n\n-- Mitä sinä itket? kysyi herra Carpenter.\n\nEmilia räpäytti kyynelet silmistään ja koetti hymyillä.\n\n-- Minun ... mieleni on paha ... kun ne teidän mielestänne eivät ole\nminkään arvoisia, hän änkytti.\n\nHerra Carpenter iski kämmenensä pulpettiin.\n\n-- Minkään arvoisia! Enkö minä sanonut sinulle, että joukossa on\nkymmenen hyvää säettä? Tiedäthän, tyttö, että Sodoma olisi säästetty,\njos siellä olisi ollut kymmenen hurskasta.\n\n-- Tarkoitatteko te, että ... sittenkin...\n\n-- Tietysti. Jos kolmentoista vanhana kykenet kirjoittamaan kymmenen\nhyvää säettä, kirjoitat kahdenkymmenen ikäisenä kymmenen kertaa\nkymmenen -- jos jumalat suovat. Mutta lakkaa kirjoittamasta pötyä\nkuukausista -- äläkä luule olevasi nero, vaikka oletkin kirjoittanut\nkymmenen mukiinmenevää säettä. Minusta tuntuu, että sisimmässäsi on\njotakin, joka koettaa pyrkiä ilmi -- mutta sinun tulee tehdä itsestäsi\nsoitin, joka pystyy sen ilmaisemaan. Sinun täytyy tehdä paljon työtä\nja valmistua uhrauksiin - jumaliste, tyttö, olet valinnut kateellisen\njumalattaren! Eikä hän koskaan hellitä niistä, jotka hänelle\nantautuvat, ei, vaikka sulkee korvansa heidän rukouksiltaan. Mitä\nsinulla siinä on?\n\nInnokkaasti Emilia ojensi hänelle Jimmyn antaman kirjan. Hän oli niin\nonnellinen, että hänen koko olemuksensa tuntui säteilevän. Hän näki\ntulevaisuutensa loistavana -- \"Emilia B. Starr, etevä runoilija\" -- \"E.\nByrd Starr, nouseva nuori romaanikirjailija\".\n\nHänen ihastuneet haaveensa katkesivat herra Carpenterin nauraa\nkihertäessä. Emilia pohti hieman levottomana, mitä hän nauroi. Hänen\nmielestään kirjassa ei pitänyt olla mitään naurettavaa. Siinä oli\nvain kolme tai neljä hänen uusinta kertomustaan: \"Perhoskuningatar\",\npieni satu, \"Autio talo\", johon hän oli punonut soman unelman, joka\nmonien vuosien jälkeen toteutui, \"Rotkon salaisuus\", joka otsakkeesta\nhuolimatta oli Lumen, Harmaan sateen, Usvan ja Kuutamon välillä käyty\nhaaveellinen pikku keskustelu.\n\n-- Vai en minä ole kaunis rukouksia pitäessäni? sanoi herra Carpenter.\n\nEmilia veti henkeään, oivalsi mitä oli tapahtunut ja teki hurjan\nhyökkäyksen temmatakseen takaisin kirjansa -- mutta turhaan. Herra\nCarpenter nosti härnäten kirjan niin korkealle, ettei hän ylettynyt\nsiihen.\n\nEmilia oli antanut herra Carpenterille väärän kirjan! Ja tässä --\nvoi kauhistus, mitä siinä olikaan? Tai oikeammin, mitä siinä ei\nolisi ollut? Siinä oli kuvauksia kaikista Blair Waterin asukkaista\nja täydellinen -- hyvin täydellinen -- kuvaus herra Carpenterista\nitsestään. Emilia oli ollut säälimättömän suorasukainen etenkin\nkuvatessaan opettajan merkillisiä ilmeitä aamurukousten aikana. Tytön\nsanat olivat niin sattuvia, että herra Carpenter todella eli hänen\nkuvauksessaan. Emilia ei tiennyt sitä itse, mutta herra Carpenter\ntajusi sen, näki oman kuvansa kuin peilistä, ja näkemyksen taiteellinen\ntoteutus ihastutti häntä niin, ettei hän muusta välittänyt. Tyttö oli\nsitä paitsi esittänyt hänen parhaat puolensa aivan yhtä kaunopuheisesti\nkuin huonotkin. Ja kuvauksessa oli moniaita lauseita, kuten: \"Hän pitää\nmaanantaisin mustaa takkia, koska se saa hänet ajattelemaan, ettei hän\nolekaan ollut humalassa.\" Kuka oli opettanut, mistä pikku tyttö oli\noppinut havaitsemaan tuon?\n\n-- Olen ... pahoillani, sanoi Emilia häpeästä tulipunaisena.\n\n-- Mitä, tämä on pätevämpää kuin kaikki runot, mitä olet kirjoittanut\ntai vasta kirjoitat. Jumaliste, tämä on kaunokirjallisuutta --\nkaunokirjallisuutta -- ja sinä olet vain kolmentoista. Mutta\net tiedäkään, mikä sinua odottaa, kiviset mäet, jyrkät nousut,\nkolahdukset, masennukset. Jää laaksoon, jos olet järkevä. Emilia, miksi\ntahdot kirjoittaa?\n\n-- Minä tahdon tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi, vastasi Emilia tyynesti.\n\n-- Niin kaikki tahtovat. Siinäkö kaikki?\n\n-- Ei. Minusta on niin hauska kirjoittaa.\n\n-- Parempi syy, mutta ei riittävä. Sano minulle: vaikka tietäisit, että\njäät koko elämäksesi köyhäksi kuin kirkon rotta, vaikka tietäisit ettet\nkoskaan saa ainoatakaan riviä julkaistuksi, kirjoittaisitko sittenkin?\nMitä?\n\n-- Tietysti, vastasi Emilia halveksivasti. -- Minun täytyy kirjoittaa.\nMinä en tosiaan voi muuta, minun on pakko.\n\n-- No sitten -- puhun tuuleen, kun annan sinulle neuvoja. Jos se on\nsisässäsi, sinun täytyy kiivetä -- on ihmisiä, joiden täytyy kohottaa\nkatseensa kohti kukkuloita, koska he eivät voi vapaasti hengittää\nlaaksoissa. Jumala heitä armahtakoon, jos heissä on heikkoutta, joka\nestää kiipeämästä. Siitä mitä nyt puhun et ymmärrä sanaakaan -- vielä.\nMutta älä hellitä -- kiipeä! Kas tuossa, ota kirjasi ja mene kotiin.\nKolmenkymmenen vuoden kuluttua voin vaatia itselleni tunnustusta siitä,\nettä Emilia Byrd Starr kerran oli oppilaani. Mene nyt, ennen kuin\nmuistan, miten epäkunnioittava letukka sinä olet, kun kirjoitat minusta\nsemmoista pötyä, ja ennätän asianmukaisesti kiukustua.\n\nEmilia lähti. Hän oli vielä hiukan peloissaan, mutta samalla kumman\niloinen. Hän oli niin onnellinen, että hänen onnensa näytti saavan\nkoko maailman säteilemään. Herra Carpenter seisoi vanhalla kuluneella\nkynnyksellä katselemassa kunnes tyttö katosi näkyvistä.\n\n-- Tuulta -- ja tulta -- ja merta! hän mutisi. -- Luonto yllättää\nmeidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole\nmilloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta\nhänen täytyy maksaa siitä -- hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy\nmaksaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon mennessä mailleen Emilia istui huoneessaan. Ikkunasta tulvi\nleppeätä valoa. Alhaalla puutarhan punahiekkakäytävillä kissa lennätti\nlakastuneita lehtiä. Sen sileät juovaiset kyljet ja sulavat liikkeet\nmiellyttivät Emiliaa -- samoin kuin äsken kynnetyn vainion tasaiset\nsileät viilut nurmikon takana ja ensimmäinen himmeä tähti hohtavalla\ntaivaalla.\n\nKorkean Johnin metsiköstä kuului naurua; Ilse ja Perry ja Teddy siellä\nodottivat häntä. Emilia aikoi lähteä heidän seuraansa -- aivan kohta\n-- ei vielä. Hän oli niin hurmaantunut, että hänen täytyi kirjoittaa\nkaikki muistiin ennen kuin palasi todellisuuden maailmaan. Ennen hän\nolisi vuodattanut sydämensä kyllyyden isälleen. Nyt hän ei enää voinut.\nMutta pöydällä oli ihka uusi kirja. Hän veti sen eteensä, otti kynän ja\nkirjoitti sen puhtaalle ensimmäiselle lehdelle:\n\n    \"Uusi Kuu\n    Blair Water\n    Prinssi Edvardin saari\n    Lokakuun 8.p:nä\n\n    Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani.\"\n\n\n\n\n\n\nL.M. MONTGOMERY (1874-1942)\n\n\nLucy Maud Montgomery syntyi Kanadaan kuuluvalla kauniilla Prinssi\nEdvardin saarella. Hänen äitinsä kuoli varhain ja tyttö joutui\nisovanhempiensa hoiviin. Hän kiintyi kirjoihin heti opittuaan lukemaan\nja alkoi pian itsekin sepittää kertomuksia ja runoja. Hän on kertonut,\nettä ne olivat hyvin synkkiä tarinoita, täynnä taisteluja ja murhia, ja\npäättyivät aina sankarin järkyttävään kuolemaan.\n\nViisitoistavuotiaana Lucy sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi eräässä\npikku lehdessä. Kuvaus Uuden Kuun Emilian kirjallisista harrastuksista\nperustuu varmaan kirjailijan omiin nuoruudenkokemuksiin.\n\nValmistuttuaan opettajaksi Charlottetownissa -- niin kuin Anna-sarjan\npäähenkilökin hän toimi kolme vuotta eräässä kotiseutunsa koulussa.\nSamoihin aikoihin hän kirjoitteli ahkerasti ja sai silloin tällöin\njonkin kertomuksen julkisuuteen. Vähitellen hänen nimensä tuli\ntunnetuksi nuorten elämää kuvaavista kirjoitelmista. Mielellään hän\nolisi kirjoittanut kokonaisen kirjankin, mutta sen aloittaminen tuntui\nylivoimaiselta. Alku oli hänelle kertomuksissakin vaikeinta; kun hän\nsai ensimmäisen kappaleen paperille, hänestä tuntui aina kuin työ olisi\nollut puoliksi tehty.\n\nKerran hänen piti laatia erääseen lehteen lyhyt jatkokertomus.\nSelaillessaan muistikirjaansa hän löysi lehtien välistä vanhan\nleikkeen, jonka otsake kuului: \"Vanhahko pariskunta tilasi orpokodista\npojan kasvatikseen. Erehdyksessä heille lähetettiin tyttö.\" Aihe\ntuntui houkuttelevalta. Hän alkoi punoa juonta luku luvulta, ja tarina\norpotyttö Annasta alkoi elää ja saada sellaiset mittasuhteet, ettei\nkertomus enää mahtunut lyhyen jatkokertomuksen puitteisiin. Silloin hän\npäätti toteuttaa mieliajatuksensa ja kirjoittaa oikean kirjan.\n\nEsikoisteos \"Annan nuoruusvuodet\" (Anne of Green Gables) syntyi\niltaisin varsinaisen päivätyön päätyttyä. Tulevalla kirjailijalla oli\nkäytettävissään vain vanhanaikainen, kehno kirjoituskone, joka jätti\nisot kirjaimet epäselviksi eikä lyönyt lainkaan m-kirjainta. Teos\nilmestyi 1908 ja saavutti ennen kuulumattoman menekin. Kirjailija oli\nkuvitellut, että teoksesta olisivat kiinnostuneita vain tytöt, mutta\nhänen hämmästyksekseen se sai kaikenikäisiä lukijoita maailman kaikilta\nkulmilta. Australian eränkävijät, Intian muhamettilaistytöt, Kiinassa\ntoimivat lähetyssaarnaajat, Englannin pääministerit ja lukemattomat\npunatukkaiset ihmiset olivat ihastuneita tähän orpotytön tarinaan.\nTekijälle virtasi kiitoskirjeitä, joissa kilvan ylistettiin Annaa.\n\nAnnan jälkeen ilmestyi kuusitoista muuta teosta: esikoisteoksen\njatko-osat, ns. Anna-sarja, joista viisi kirjaa on ilmestynyt suomeksi\nsekä Runotyttö-sarja_.\n\nLucy M. Montgomery oli kolmenkolmatta ikäisenä mennyt naimisiin\npastori Ewan Macdonaldin kanssa ja muuttanut asumaan Ontarioon. Mutta\nelämänsä loppuun asti hän muisteli synnyinseutuaan, Prinssi Edvardin\nsaarta, josta hän oli saanut aiheet teoksiinsa.\n\n\"Hilpeässä huumorissa aniharva vetää vertoja Montgomerylle\", sanoo\nhänestä arvostelu. \"Se ei ole etsittyä, se pulppuaa esille aivan\nitsestään, omasta yltäkylläisyydestään, ja tehoaa vastustamattomasti.\"\n\n\n\n"]