[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUhGAX3jiabooFTcJKehOBsHuNP5h3thmXpV7PQhasO4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},72,"Katajainen kansani","Aho, Juhani",1861,1921,"72-aho-juhani-katajainen-kansani","72__Aho_Juhani__Katajainen_kansani",null,"muistelmat",[],[],"fi",1899,29129,176865,false,13768,[22],"Short stories",[24,25],"Essays, Letters & Speeches","Short Stories","\"Katajainen kansani\" by Juhani Aho is a collection of essays and short stories written during the early 20th century. The work reflects on Finnish identity, culture, and nature, exploring themes of resilience, patriotism, and the connection between the people and their land. It seems designed to invoke a sense of national pride, offering insight into the Finnish spirit through various narratives and observations.  At the start of the book, Aho presents a tapestry of thoughts and images that set the stage for a deeper exploration of Finnish identity. He begins by reflecting on the historical connection of the Finnish people to their land, positing that their resilience is tied to the harshness of their environment and their cultural practices. The opening portion also touches on the persistence of the Finnish character in the face of external pressures, suggesting that the people's steadfastness allows them to endure hardships. Through vignettes, such as the narrative around the challenges of winter and the reverence for nature, Aho encapsulates both the struggles and the enduring spirit of the Finnish people, inviting readers to appreciate their heritage and the beauty of their homeland. (This is an automatically generated summary.)",[],390,"Kokoelma sisältää lyhyttä proosaa, lastuja ja esseitä, joissa tarkastellaan suomalaista kansanluonnetta, historiaa sekä suhdetta luontoon. Tekstit käsittelevät pohjoisen luonnon karuutta ja kansan sitkeyttä vastoinkäymisten edessä.","Juhani Ahon 'Katajainen kansani' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 72.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KATAJAINEN KANSANI\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKatajainen kansani\nNarrin neuvo\nKohtaus keisarin patsaalla\nIkuiset kukat\nLaulaen\nMiten lumen valta voitettiin\nKolmivaljakko\nNiemen äijä\nKorpelan ukot\nÄiti\nJuhlavaatteet\nMatin linna\nLaiva lumimyrskyssä\nHärkä ja muurahaiset\nSuomen lippu\n\"Eläköön valo ja valistus!\" \"Eläköön isänmaa!\"\nKansa kapinassa\nLesken ropo\n\"Sammuta sinä, minä sytytän!\"\nPainajainen\nLehdet\nUusi juhannus\nPienet ja suuret\nVanha ukko puhuu\nValtiollinen itsemurha\nElukoita laitumella\nKun juna kulki ohi\nKuulutus\nVaris ja pääskyset\nTakaliston Heikki\nKaksi sankaria\nKokko ja kokon poika\nKuntakokous\n\"Siltä varalta\"\nHärkätaistelu\nIsänmaan malja\nHovineuvoksetar\nKiusaaja\nVeljeni vierailla mailla\nKansan tuomioita\nII traditore della patria\nAlppipuro\nLippu\nVapaalle kynälleni\n\n\n\n\nKATAJAINEN KANSANI.\n\n\nEi ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne\nSuomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.\n\nTäällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi\npihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen\nkynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat he\nvähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset\nottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun\nkahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen\nhe seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät\nkaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos\ntäällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan\nkivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.\n\nSuomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa\nrieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen\nheitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia\nkankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.\n\nOn niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden\nväkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme\nkäytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa\nsitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki,\nsiinä on _heidän_ selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut\nheidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka\nvoittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee\nmilloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos\ntaisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille\nitselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä\npurra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja\nsanoisimme: \"Tuoss' on ... tule ja ota!\" -- niin ei hänessä kuitenkaan\nolisi sen ottajata.\n\nSentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina\nja mitään hätäilemättä, \"vaikk' onni mikä tulkohon\". Me saatamme\ntyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellä\nmäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen,\nmutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä\nylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata\nmyöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun\nvikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän\nvartensa, ja oksa risahtaa oksalle: \"Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan\ntänne\". Eikä kestä kauan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin\nuurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään,\nei hän enää niitä löydä. Tie on kasvanut umpeen, ja katajikko näyttää\nkoskemattomalta.\n\nNiiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen\nhakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet syvemmälle.\nMutta juuri se, että me valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa\nainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän\nsuurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät tänne luvattuun maahamme\njohti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman, joka piili hänen kansansa\nkatajuudessa.\n\n1891.\n\n\n\n\nNARRIN NEUVO.\n\n(Kuvaus inkvisitsioonin ajoilta.)\n\n\nSiinä on pienen kaupungin torilla, raatihuoneen ja tuomiokirkon\nvälillä, kaikenlaisia kidutuskoneita: venytystelineitä, peukalopihtejä,\npiikkituoleja, naulatynnyreitä, hehkuvia hohtimia... Keskellä toria on\npolttorovio, valmiina ottamaan vastaan kerettiläistä, jos hän ei\ntunnusta erehtyneensä, jos hän ei luovu harhaopistaan ja alistu ainoan\nautuaaksi tekevän katolisen kirkon alle.\n\nHänet ripustetaan käsistään orteen riippumaan ja jalkoihin kiinnitetään\nlyijypainoja. Mutta hän ei muuta kuin huutaa vain: en tunnusta! ... en\nluovu! ... en alistu!\n\nHänet viedään piikkituoliin, mutta hän huutaa yhä hurjemmin\nvastalauseensa kiduttajilleen ja ympärillä seisoville, joita on sekä\ntorilla ja kaduilla että katoilla ja ikkunoissa.\n\nHäntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa\nkärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei\ntunnusta, ei alistu...\n\nSuur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on\ntullut paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä\ntehdä tälle uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin\ntahdoin alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla\npolttaminen, joka on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu\nkirkon korkeimmissa piireissä.\n\nRaatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen\nverkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan\nsyytetylle itselleen ja hänen suvulleen ja koko hänen kaupungilleen.\nMutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan.\n\nSilloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan\nkäskee hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti\nojentaa oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on\nhänen kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän\nhuutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin,\npitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle\nkaupungin muurienkin.\n\nHiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan\nluopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyhän isän ja hänen\nkardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä.\n\n-- Mikä _antaa_ hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään\nja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa,\nsillä aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.\n\nSilloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa\nmatkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua.\n\n-- Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.\n\n-- Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri. -- Huutaminen helpottaa kipuja,\nmutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää.\n\n-- Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä\ntunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme?\n\n-- Joka vaikenee, hän suostuu.\n\n-- Sinä viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori\nriemuissaan.\n\nJa heti käskee hän pyövelinsä tehdä niinkuin narri oli neuvonut.\nSuukapula pistetään syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla\nniskan taa. Ja kun hänet ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot\njalkoihin kiinnitetään, vaikenee hän -- ja kun hänet piikkituoliin\nistutetaan, vaikenee hän -- ja kun häntä hehkuvilla hohtimilla\nnäpistetään, vaikenee hän vieläkin.\n\nMutta kun kansa ei enää kuulekaan hänen huutavan, alkaa se itse huutaa.\nTorilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso\nhuuto yli koko kaupungin:\n\n-- Älä luovu! Älä tunnusta! Älä alistu!\n\nEikä hän alistunut. Sillä vaikkakaan hän ei enää itse voinut huutaa,\nlievitti se hänen tuskaansa ja rohkaisi hänen mieltään, että kuuli\nmuiden huutavan.\n\nJa hän kärsi, kunnes kuoli kiduttajainsa käsiin.\n\nMutta silloin jyrähti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi\nhuuto, riemuhuuto:\n\n-- Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut!\n\nSuur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi.\n\nMutta narri nauroi partaansa. Sillä se oli _hänen_ neuvonsa, joka oli\nsaanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin vaikenemaan.\n\n1899.\n\n\n\n\nKOHTAUS KEISARIN PATSAALLA.\n\n\nKeisarin patsaan juurella sinä suurena kukkaspäivänä...\n\nPatsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva\nväkijoukko täyttää torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa\nkuin hautajaisissa. Siellä täällä käyskelee santarmeja.\n\nJärjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana.\nHän on totinen ja tyyni, hänen kasvonsa eivät ilmaise iloa eikä surua,\nmutta minä luen hänen sinisten silmiensä pohjasta hänen ajatuksensa:\n\n-- Mitä varten ne oikeastaan lienevät minut tähän asettaneet?...\nVartioimaanko?... Kukkiako? ... etteikö kukaan saisi niitä viedä? Ei\nkukaan näy tahtovan niitä _viedä_, ne vain _tuovat_ niitä. --\nJärjestystäkö ylläpitämään? Ne kyllä näkyvät itsekin ylläpitävän\njärjestyksensä. --\n\n-- Minun on käsky seistä tässä, kunnes viimeinen katsoja poistuu. Taidan\nsaada sitä odottaessani seistä koko ikäni. Mutta saanhan kerran minäkin\nseistä keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien.\n\nHelähtää virren sävel väkijoukosta. \"Linna luja on Jumala\" kaikuu\nyliopiston rappusilta senaatin rappusille, helähtää takaisin\nNikolainkirkon seinistä. Kaikki seisovat lakittomin päin.\nJärjestyksenvalvoja paljastaa hänkin päänsä ja seisoo lakki kämmenellä\nkuin kenttärukouksessa.\n\n-- Se oli kaunis virsi...\n\nHän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään. Hän\nkääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia patsaan\njuuressa.\n\n-- Se oli ihmeen kaunis virsi...\n\nHelähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen.\n\nJärjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta\nyht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi,\nlaskee taas eikä näy tietävän, mitä tekisi.\n\nSehän on kielletty ... on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa\ntekemättä...\n\nSantarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla...\n\nHän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin\nliepeeseen...\n\nHän saa ehkä eronsa ... häneltä otetaan virkansa ... vaimo ja lapset\njäävät leivättömiksi... Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan\n... myöskin eversti, ja lähetetään pois... Kuka tulee sijaan? Kuka\ntulee järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan...\n\nKäsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.\n\nMutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät\nMaammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista.\n\n-- Se on _maani_ laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos\nen sille!... Vaikka kaikki menköön ... vaikka mikä tulkoon: minä _teen_\nkunniaa!\n\nKäsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin\nkomennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja\nennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin\nvalettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja\ntakanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa\nhänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet\nliikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan.\n\nVäkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen kukkaskimppu\ntekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo järjestyksenvalvojan\njalkain juureen.\n\nHän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen isänmaalle\nkaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.\n\n1899.\n\n\n\n\nIKUISET KUKAT.\n\n\nIhana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden\nuhri.\n\nKeskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se\nkukkaset esiin.\n\nSe laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne\nmurheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle.\n\nEikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan\nkaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne\nlemuavat luottamusta parempiin päiviin.\n\nSentähden ne kylmänkään kiven päälle heitettyinä eivät palellu, eivät\nkuihdu eivätkä lumeen peity. Sentähden käyvät ne yöllä uutta umppua\ntekemään ja taas aamulla aukenemaan.\n\nUusi päivä tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat\naina samat. Ne ovat kuin se pyhä tuli temppelin alttarilla ennen\nmuinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus\nisänmaata kohtaisi. Se palaa siinä milloin punaisena, milloin sinisenä,\nmilloin keltaisena liekkinä, ja koko kansan tyttäret sitä hoitavat ja\npapittarina sen vaiheella vartiota pitävät. Jos se sammuisi, silloin\nuhkaisi onnettomuus maata, sillä se olisi merkki siitä, että toivo on\nsydämistä kadonnut.\n\nSentähden älköön sallittako tämän kukkien liekin koskaan sammua.\nLoistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot,\nkunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä\nmeillä oli ja mitä meiltä otettiin.\n\nJa sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen\nkanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja\nniittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi. Ja talvet pitkät\nhoitakaamme majan matalimmankin ikkunassa kukkaa -- keisarivainaan.\n\nÄlköönkä kukaan kotoaan matkalle lähtiessään unohtako ottaa käteensä\nkukkaskimppua, älköönkä sitä perille tultuaan jättäkö patsaan juureen\nheittämättä...\n\nEttä toivomme aina yhtä vihreänä pysyisi, ettei menneiden muisto\nkoskaan mielestämme murenisi, eikä luottamus parempiin päiviin\nlemuamasta lakkaisi.\n\n1899.\n\n\n\n\nLAULAEN.\n\n\nLaulaen keväällä lintuset pesäänsä laittoivat, viserrellen kortensa\nuuteen asuntoonsa kantoivat. Helisivät lehdot, ja työn riemua raikuivat\nrannat.\n\nKulkija kuuli soittoa ilmasta ja luuli lintujen huolettomina oksalta\noksalle hyppivän.\n\nJa kuitenkin oli se heidän työaikansa kiireisin, eikä huoli huomisesta\nsallinut heidän suven lyhyttä yötäkään levähtää.\n\nKun pesä oli valmis, vaikeni lintujen laulu, ja äänetönnä onnestaan\nhauteli emo lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä, ja toverinsa kattoi\nhänelle lempensä osoitteeksi kukkuran pöydän. Ja heidän onnensa oli\nniin suuri, ettei ollut sävelin soitettavissa.\n\nMutta pesä särkyi, ja maahan putosivat hentoiset munat ja kivihin\nmurskautuivat. Mutta ei istunut emo oksalle itkemään eikä vaurioitansa\nvalittamaan. Uutta pesää hän kohta laittamaan lensi, ja entisen\ntyövirren tovereineen viritti. Viritti virren ja soitti sävelen niin\nsyvän ja sulavan, että ihmetellen kuuntelivat sitä ilmojen asukkaat ja\nihastuen riensivät kilvan apuansa antamaan ja särjetyn pesän sijalle\nkortensa kantamaan. Vaikka jo syyskesän tulleen tiesit, niin keväisessä\nlehdossa taas kulkevasi luulit.\n\nEikä lakannut laulu, eikä sortunut soitto, ennenkuin oli uusi asunto\nvalmis ja emo taas siinä lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä hautoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaululla sinut, Suomeni, horroksistasi herätettiin, suuret runoniekat\nsoittivat kanneltansa kansani korvaan, ja esi-isien vanhat virret unen\nsilmistäsi ajoivat.\n\nJa kansan nuoriso kulki kylästä toiseen niitä toistellen. Luulit heidän\nhuvikseen huhuavan, ja he vain kiviä kantoivat yhteisen pesämme\nperustukseksi ja almuja anoivat isänmaan alttarille.\n\nSeinät nousi, katto kohosi, ja pian liehui valistuksen lippu tuhansien\nkotien harjoilla.\n\nSärkyi Suomelta pesänsä ... puhkesi pohja...\n\nEikä ennen särkyä ehtinyt, kun jo taas raikuu kunnailta rakentajien\nlaulu...\n\nNäen suoriutuvan siivilleen Suomeni laulajain parven, näen neitosten ja\nvalkolakkisten nuorukaisten nousevan ja salojen keskeen kiirehtivän.\nLaulu soi suurissa saleissa, ja kaiku vastaa majan matalimmankin\novelta.\n\nLaulaen usmat erämaista ajamme ... laulaen salot taas toivojemme\nsinehen puemme.\n\nLaulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi\nleimaamme...\n\nLaulaen, Suomi, sun särkyneen pesäsi korjaamme...\n\n1899.\n\n\n\n\nMITEN LUMEN VALTA VOITETTIIN.\n\nSisämaassa maaliskuulla 1899.\n\n\nEi muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita\nkinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä\nkatkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut\ntäälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä\nsuuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät\nsiperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin\nlumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa, että on\ntäytynyt ruveta kaivamaan tunneleita ovien ja ikkunoiden eteen. Kujat\nja solat ovat lunta niin kukkuranaan, että aidanseipäitä tuskin näkyy.\nJäillä on tie kuin korkea harju. Jokainen vastaantulija on epäluuloa\nherättävä vihollinen, joka uhkaa kaataa kumoon reet ja hevoset.\n\nNäyttää siltä kuin tämä lumijättiläinen olisi yhdellä ryntäyksellä\ntahtonut lyödä alleen koko maan, pysähdyttää kaiken liikkeen ja sitten\nhiljaa ja varovasti haudata ja tukehuttaa kaiken elämän ja lopuksi\nkevättulvain tullen yht'äkkiä riipaista mukanaan mereen vangitsemanaan\nsaaliina pellot, niityt, myllyt, tehtaat...\n\nNäyttää siltä kuin olisi se ollut talvenhaltijan totinen aikomus ja\nniinkuin se siinä aikomuksessa alussa olisi onnistunutkin...\n\nSillä kaikista kertomuksista päättäen valtasi kauhu kansan, vaikka\nnäillä seuduilla kyllä vanhastaan on pahoihinkin pyryihin totuttu. Ei\nosattu mihinkään liikkua, ei päästy naapuriinkaan, ei tiedetty,\nelettiinkö siellä vai oliko tuiskuun tukehduttu -- ajateltiin vain\nsäälillä ja pelolla ja vavistuksella matkalla olevia, joiden kohtalosta\nei mitään tietty. Oltiin kuin piiritetyssä talossa, jonne vainolainen\non tiet sulkenut ja jota se metsän rannasta väijyy.\n\nVähitellen alettiin kuitenkin tointua ja tuumailla, mitä olisi tehtävä.\nLyhyt hetki ajateltiin sitä ja luotettiin siihen, että kai viranomaiset\npitävät huolta siitä, että ainakin valtatiet tulevat kuljettavaan\nkuntoon. Niidenhän on asia katsoa, että ne, jotka ovat ottaneet teiden\naukipidon urakalle, tekevät velvollisuutensa. Siellä täällä ovat\nlumireet olleetkin liikkeessä, mutta liukuneet kovien kinosten yli\nniihin juuri ollenkaan uppoamatta, jättäen pehmeämmillä paikoilla vain\npieniä töyräitä kuin heikkoja vastalauseita lumen valtaa vastaan.\nLapioihin, jotka ovat tehoisat aseet suurten tuiskujen jälkeen ja jotka\ntekevät ihmeitä silloin, kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan\neivät mitään voi, eivät viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka\nheillä vanhain asetusten mukaan siihen olisi ollut oikeus -- lienevätkö\nsen sitten tehneet näiden hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä\nkansaa kohtaan, säästääkseen sitä uusista rasituksista. Sentähden\nseisovat kinokset täällä yhä yhtä korkeina kuin ennenkin ja saanevat,\nainakin mitä virallisiin toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi,\nkunnes Herran päivä ne kerran sulattaa.\n\nMutta usein tapahtuu, että kun viranomaiset jolloin kulloin eivät ole\ntehtävistään selvillä -- mikä sattuu tavallisesti juuri silloin, kun\nheidän apuaan kipeimmin kaivattaisiin -- keksii kansa itse jonkin keinon\nitsensä auttamiseksi. Se kyllä miettii muutamia päiviä, joskus\nviikkojakin, mutta lopulta ratkaisee se pulmansa omalla tehokkaalla\ntavallaan.\n\nJa niin se teki nytkin. Ihmisten _täytyi_ päästä liikkeelle ja ne\npääsivätkin.\n\nVaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä,\npaikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi\nvuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset,\njopa kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin\ntarvittu, ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa\nhiljaisuudessa huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä\neihän koskaan voi olla varma siitä, _milloin_ taas läpipääsemättömän\nlumen sataa ja milloin näitä taikakaluja tarvitaan.\n\nJa nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus,\nminkä ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi\nmuureiksi, muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi\nulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset\nkeveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo.\n\nHankien hankaluudesta on tullut matkamiesten mukavuus. Välit talojen\nvälillä ovat lyhenneet. Tiet, jotka ennen kulkivat kierrellen ja\nkaarrellen, vievät nyt suorina viivoina halki korpien, yli järvien.\nHiihdännän ponnistelu, pakko luottaa vain omaan itseensä ja omiin\nsuksiinsa ja tieto siitä, että kunkin oma voima on hänen ainoa\nauttajansa, on saanut mielet hilpeiksi ja rinnat reippaiksi. Ihmiset\novat yht'äkkiä käyneet toisilleen ystävällisemmiksi ja keskinäisissä\nsuhteissaan herttaisemmiksi. Vastaantulija ei ole enää vihamies, joka\nsinut tiepuoleen ajaa, vaan ystävä, joka sinulle on uran avannut ja\nsinä hänelle. Etäisimmätkin ovat kuin naapureita, ja kuulumiset\nkulkevat talosta toiseen nopeammin kuin koskaan ennen.\n\nSe suuri lumivaippa, jonka pelättiin hautaavan alleen ja ihmisiä\nerottavan, onkin vain kohottanut ja yhdistänyt. Lumenhaltijan ilkeät\naikomukset ovat häpeään tulleet.\n\nTekeehän tuo vielä raskaammissa kotiajoissa haittaa hiukan.\nHeinäkuormat täytyy panna pienemmät kuin ennen, ja hirsien veto useihin\nuudisrakennuksiin on täytynyt jättää toisiin.\n\nMutta kahteen paikkaan on keli nyt livakampi kuin on koskaan ollut --\nkirkkoon ja kouluun. Niiden ympärillä seisoo suksia ja sauvoja kuin\nkeihäitä sotaleirissä. Ja kuta korkeammalle kinokset kohoavat -- ja\nyhähän ne vain kohoo, sillä talven selkä ei ole vielä taittunut -- sitä\nenemmän sakenee suksimetsä kirkkojen seinämillä ja koulujen pihoilla.\n\n1899.\n\n\n\n\nKOLMIVALJAKKO.\n\nSisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.\n\n\nHiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn\njälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä\nkulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa,\nkun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme\nkulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja\nsoitettiin.\n\nPäätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli\njoutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo,\nemme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli\nkyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia\nlaitoksia ennen nähty.\n\nSiinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun\nsisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen\nherrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen\nkuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka,\nkoettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle.\nHevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli\npienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa\nlautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset\nsekaantuneet.\n\nUmmikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan\nsuomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät\nenää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli\nvaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton\nsemmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi\nmeitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin\nhuolehtineet.\n\n-- Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa ... sanoinhan minä jo\nlähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään ... mokomat\nvaljakot ... luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä\najavansa ... joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä... Ja te sen\nmoukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että\nherrat ajamaan pääsisi... Herra, herra, mitä me teemme?\n\nHerra murahti jotakin...\n\n-- Selkään uhkaa teitä antaa! -- Selkäänne sietäisittekin! -- Ka, miksette\nauta! -- Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!\n\nMiehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä\nyrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.\n\n-- Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain\nkeliä koettelemaan?\n\n-- Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille\nvielä keliä näytämme?\n\nHän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä\nnosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui\nkurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän\nselälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän\nparran häntää lumesta.\n\n-- Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan\nkäyttämisestä hiukan närkästyneet...\n\n-- Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat\nnämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä\nmeidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla\nkäytöksellä.\n\nHän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa\nvyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei\nkyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään\nkohottelemaan.\n\n-- Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen\nteette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole\nsitä ennen tehneet.\n\n-- Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.\n\n-- Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.\n\nKuski raapi korvallistaan.\n\n-- Läpi Suomen ... helkkari...\n\n-- Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä\nkesään ... kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos\nne luotaisiinkin...\n\n-- Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!\n\n-- Ka, pääseehän siitä ... tasainen on taival... eivät kivet kolaja ...\nei muuta kuin vähän upottaa...\n\n-- Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti ... eikä\nkuin yhä pahenee... Saamari sentään!\n\n-- Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on\nlähtenyt?\n\n-- Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn! -- Kas niin, vetäiskää\nsamalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh! -- Määräkö? Vieläkös!\nYlpeillessään se vain lähti ... Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja\nrekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne\npelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään\nomiaan. -- \"Kyllä minä opetan kehumaan!\" sanoi. -- \"Näytetään\ntsuhnoille!\" sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen...\n\n-- Sitä tuli jo vähän liiaksikin!\n\n-- Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat\njoka askelella...\n\n-- Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.\n\n-- Sitähän sanoin... Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä\nreellä, sanoin. \"Pääsemän pitää!\" ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei\nauttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.\n\n-- Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?\n\nHerra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.\n\n-- Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy\noikein, niin ei lähde siitä koko talvena ... siihen ruokansakin\nkannattaa ... teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi,\nrukoilisitte polvillanne: \"Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille\ntien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta\ntietä tukkea\", niin sitten hänestä pääsisitte ... niin täytyy minun\ntehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.\n\n-- Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme ...\nolkoon siinä tai menköön mihin tahtoo ... yhdentekevä meille on...\n\n-- Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko\ntämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan\nlapiollista luotu! kiivastui kuski taas.\n\n-- Ei ole tämä pyry meidän nostamamme ... sieltäpä se teidän ilmoilta\npilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi\nherjennette, niin saatammehan auttaa ylös ... pakkoa ei ole!\n\n-- Se panee pakon!\n\n-- Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien\ntäyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä\ntoisillekin, se on asetus.\n\n-- Älkää olko tyhmiä ... ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee ...\nsiitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette ... minä tiedän nämä\nPietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän\nasetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat\nteidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en\nneuvoisi, jos en tietäisi ... teidän parastanne tarkoitan ... tulkaa\nInkeriin, niin näette!\n\nUkot epäröivät.\n\n-- Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta\nlapioimaan...?\n\nMutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein\nkiivastui:\n\n-- Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen\nniskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio\nkädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla\npeleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei\nniillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!\n\n-- Olkoon sitten aloillaan!\n\nMiehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.\n\nMutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni\nkuului ystävällisemmältä.\n\n-- Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon\nlapioimisesta, kun vain autatte... Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin\npyytämällä pyytää...\n\n-- No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti\nhaastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan ... autetaanhan me ... pojat\nhoi!\n\nEikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja\nreki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi\njäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan.\n\nMiesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään\ntaloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa.\n\nMutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin\nniiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden\nkanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset\nja riimut ja ruoska.\n\nKuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita,\nrekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta\nlainaksi ... tämän omansa hän jättää sijaan.\n\nSaatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä\n... \"Herra on hyvä ja istuu siihen ... kyllä siihen mahtuu vaikka\npitkälleen.\"\n\nHerran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet\nitse siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään\nvirkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen\nvaljastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen\nhuomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden\nalta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin\nmarhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti\nkuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen\nkyydillä ajavan, niinkuin sanoi.\n\nRinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän\nkorvaan, joka häntä auttoi:\n\n-- Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä\ntakaisin ... ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan\najetaan ... luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa\nhyvät juomarahat, kun näin pian päästiin ... näkyy jo saaneen tarpeensa\nSuomen teistä ... saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin...\n\nMutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille\nkuin viran puolesta:\n\n-- Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena\ntulee, kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda\ntien kahta syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin\nkunniaa tekemässä! Hyvästi, tsuhnat!\n\n-- Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä.\nKäykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun\ntaidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette!\n\n1899.\n\n\n\n\nNIEMEN ÄIJÄ.\n\n\nHän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista\nalustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän\nvääräsääri, juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin\nrakastettava. Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan\nseurustellut eikä nauttinut heidän suosiotaan.\n\nMutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli\nantanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka\nrannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi.\n\nSiihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia\nmuita tupia paroonin aluskunnassa.\n\nParooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla,\nsoudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin \"harvinaisuutta\"\nheille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin\nnähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä\nsisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka\nkuitenkin oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä.\nHe tulivat melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä\nja älykästä puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään\nsitä, etteivät saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta\nerillään tässä yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja\ntyökalut, niinkuin puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin\ntuohesta tehdyt kopsat, virsut ja kontit, jotka kaikki olivat hänen\nomia tekemiään, olivat heistä aivan erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli\nparooni kehuen, melkein niinkuin olisivat ne olleet _hänen_ tekemiään,\nja lisäsi aina ylpeillen, että siinä on ainoa ihminen koko hänen\nlaajalla alueellaan, joka tulee omillaan toimeen, joka ei koskaan\nmitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut mitään apua antaa. Ja\nhän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että kun joku\nalunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun hänelle yhä\nedelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaan -- niinkuin hän on tälle\näijälle antanut -- on semmoisesta tilanhaltijalle paljon suurempi hyöty\nkuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman veron maksavat,\nmutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja holhota. Se oli\nparoonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut toteuttaa muidenkin\nsuhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita vastannut, ne kun kaikki\nmuut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet kaikissa puutteissaan\nhäneen ja aina vain häneen turvaamaan. Sentähden sanoi hän tämän yhden\nvanhan ukon tuottavan itselleen suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat\nalustalaiset yhteensä.\n\nLähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon\n\"vaakunaakin\". Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu\noven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan\nkatolla.\n\n-- Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia ... vaakuna aivan\nniinkuin minulla itsellänikin porttini päällä ... en ole tahtonut sitä\nviatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus\nkarhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla,\nmissä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja\npyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa\nvalmiiksi. Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja\npalkinnoksi siitä annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli\nollut osa metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita\nottanut. Pientä riistaveroa vastaan -- eikä niin aivan pientäkään, sillä\nukko pitää melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassa -- on hänellä\noikeus täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan\nkaataa. Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan\nvarsinkin siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä\nmetsästää. Tässä on mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus\nkoettavat he ukolta salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä\nvilliin ja tulla köpittää valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle,\nsillä minä tahdon, että hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään\narvossa.\n\nJa näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen:\n\n-- Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää\ntahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä\nkuolinpäiväänsä saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri\nesi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri\nvilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen\nhyvyyttään.\n\nNuorta paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi\ntultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli\nkuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin\nhuvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin\nlaskenut.\n\nSentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia vuosia\nvanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän liikkeelle\nhovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan nientä kohti.\n\nArvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa\nystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui\nseisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä\nvastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut.\n\nMutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä\nhuomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta\nniemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä\nnuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä,\nmuut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu,\nsoutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa\nkoiraa, ahneesti maihin vainuten.\n\nKoirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui.\nSitten soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat\nnähtävästi tulleet metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi\ntekeminen, mennäkö vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko\nulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä\nedellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät\nkoirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen\nelättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä\nasustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut\nyksikään vanhan paroonin näköinen ... ei se toki vanhan paroonin poika\ntuolla tavalla taloon tulisikaan ... mitä lienevätkään muita herroja...\nJa ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti:\n\n-- Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte?\n\n-- Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä\nole kartanon maata? Mutta kuka _sinä_ olet, ja kenen luvalla sinä olet\ntäällä?\n\n-- Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle\nvanha parooni ....\n\n-- Minä olen kartanon uusi vouti.\n\n-- En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.\n\n-- Nyt hänet tunnet!\n\n-- Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että\nhän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa -- selitti se sotapukuun\npuettu herra, joka oli istunut venheen perässä. -- Se on yksi hänen\n\"harvinaisuuksiaan.\"\n\n-- Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan\nmuutkin kokoelmat.\n\nHerrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat\nuuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.\n\nUkko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja\nkaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän\najatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen\nvieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen\nkapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat\nitse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään\nmelkoisesti muuttuneet.\n\nVihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat\ntakaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan\nkantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle\neväitään syömään ja juomiaan nauttimaan.\n\n-- Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja\nistahti loitommalle.\n\n-- Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole\nhuono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän\nvanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki!\n\n-- Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti.\nEn ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään.\n\nUkko ei malttanut enää olla vaiti.\n\n-- Tätä _ei_ revitä, sanoi hän astuen esiin.\n\n-- Sinäkö sen kiellät?\n\n-- En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja minulla\non lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni.\n\n-- Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään\nkärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa ... ja se on\njo enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi.\n\n-- En tyydy! Enkä mene tiehenikään.\n\n-- Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu mies. -- Pontus!\n\nYksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti.\n\n-- Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko. -- Sääli, ettette\nsallinut ... se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä.\n\nHän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi\njalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen\nsilmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.\n\n-- Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?\n\n-- Se on hänen \"vaakunansa\", selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa\naatelinen.\n\n-- Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?\n\n-- Vanha parooni oli leikkisä mies...\n\n-- Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko\nitse? -- ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.\n\n-- Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.\n\nSotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin\nnenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.\n\n-- Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin\njahtilaukkuun!\n\nHerroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa\nhohottivat.\n\nJa kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin\nryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta\ntehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet\n... mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko\ntuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine\nseinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.\n\n-- Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko\nmuistuttaa.\n\nHerrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan.\n\n-- On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon\nkauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä ... ajatelkaa, minkä\nmainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila\nampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen...\n\n-- Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu\nrevittäväksi! -- sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä\nluultiin tätä tämmöistä suosivan. -- Isäntärenki, jo huomenna on tämä\nharakanpesä purettava!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä\nkuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei\nNiemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä.\n\n-- Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla!\n\n-- Käräjät alkavat vasta syksyllä.\n\n-- Pyydämme välikäräjiä!\n\nVouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että\nhänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä,\nkumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi\nvahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan\nrevittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista\nkontrahtia.\n\nVouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä\ntulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole\ntietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu\nkuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut... Pitääkö heidän\nkäyttää väkivaltaa?\n\n-- Ottakaa pois ovet ja ikkunat!\n\nMutta seuraavana päivänä tultiin ilmoittamaan, että ukko on kiivennyt\nuunille ja nukkuu siellä turkki korvissa eikä ole niinä miehinäänkään.\n\n-- Repikää katto, ja jos se ei auta, purkakaa seinät!\n\nRengit tekivät työtä käskettyä, mutta kun he aamulla tulivat tekonsa\nvaikutusta tarkastamaan, kömpi ukko ulos uunistaan ja kehui olleen\nvähän liiaksikin lämpimän.\n\n-- Onko meidän revittävä uunikin?\n\nVouti käski kiukuissaan repiä uuninkin.\n\nJa uuni revittiin ja ukon täytyi viimeinkin taipua. Hän kokosi\ntavaransa ja lähti.\n\nMutta kauaksi ei hän mennyt.\n\n-- Tupani saitte hävitetyksi, mutta nientäni ette saane, sanoi hän.\n\nJa ihmeekseen näkivät kartanon rengit äijän alkavan kantaa kapineitaan\nsuuren kuusen alle, joka oli tuvan takana. Hän teki siihen tulen ja\nhakkasi havuja vuoteekseen.\n\n-- Siihenkö aiot jäädä?\n\n-- Olen minä ollut tässä yötä ennenkin ... tämä on sen vanhan karhun\npesä, jonka kaadoin kartanon karjaa hävittämästä. Siirryin tästä\nsilloin tupaani ja nyt olen siirtynyt tuvastani tähän. Vuoroin\nvieraissa käydään. Viekää terveisiä kartanon herroille, että karhu on\ntaas pesässään eikä lähde ampumatta.\n\nIsäntärenki kertoi voudille, että nyt oli ukko viimeinkin häädetty\ntuvastaan, mutta ukon terveisiä hän ei vienyt perille.\n\nVouti huokasi helpotuksesta, että tämä ikävä juttu vihdoinkin oli\npäättynyt, sillä vanhan Niemen äijän häätäminen oli jo alkanut herättää\nkiusallista huomiota ei ainoastaan omalla paikkakunnalla, vaan myöskin\nulkopitäjissä. Yleinen mielipide oli, muutamien suurimpien kartanojen\nvouteja lukuunottamatta, joilla oli itselläänkin rettelöitä\nalustalaistensa kanssa, Niemen äijän puolella.\n\nUuden metsästyshuvilan rakentamisesta revityn tuvan paikalle ei\nkuulunut mitään. Kartano tarvitsi nähtävästi rahansa tähdellisempiinkin\ntarkoituksiin, ja niin unohtui vähitellen koko asia ja Niemen äijä\nkanssa.\n\nMutta jo seuraavana aamuna häätämisensä jälkeen rupesi äijä rähjä\nuudelleen tupaansa rakentamaan. Kivijalka kun oli jäänyt kiireessä\nsärkemättä, ei siinä suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki vanhat hirret\nsovitteli hän entisiin salvaimiinsa ja pani uusia sekaan, missä vanhat\nolivat lahonneet. Suurin osa kattotuohistakin vielä kelpasi. Tupa tuli\nihan entisensä näköinen, eikä eroa muuta, kuin että ikkunat olivat\nvähän suuremmat ja uuni ulos lämpiävä.\n\nKukaan ei häntä häirinnyt, sillä vaikka kartanon rengeille olikin\nannettu käsky vanhan pirtin purkamiseen, ei heille oltu annettu kieltoa\nuuden rakentamisesta. Voutikin siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan.\n\nSaatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta,\npystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine\nkarhun kuvineen.\n\n1899.\n\n\n\n\nKORPELAN UKOT.\n\n\nKorpela oli Peltolan suuren kartanon syrjätila ja oli aikoinaan\nperustettu sinne karjataloksi, jonne hovin lehmät joka vuosi\nlähetettiin kesälaitumelle. Laitumen parantamiseksi viljeltiin\nKorpelassa kaskeakin. Ensi alussa täytyi sitä ylläpitää hovista käsin\nja sieltä tuoda kaikki tarpeet. Mutta vähitellen kasvoi siitä erityinen\ntalo, joka tuli omillaan toimeen, ja kun se joutui vakaantuneeseen\nviljelykseen, alkoi se kyetä päätilalle veroa maksamaan. Lopulta\nkiinnitti se Peltolan paroonien huomiota siihen määrin puoleensa, että\nhe päättivät asettaa sinne vakinaisen maanviljelyskoulussa käyneen\npehtorin eikä tyytyä tavalliseen isäntärenkiin.\n\nKorpela oli kuitenkin vielä siksi kaukana muusta maailmasta ja niin\nyksinään siellä synkkien metsien ja autioiden soiden takana, etteivät\nvoudit kauankaan tahtoneet siellä viihtyä. Niitä täytyi sentähden tuon\ntuostakin muutella, joka ei tietysti ollut isäntäin uusille\nviljelyspuuhille eduksi. Korpela siitä vähemmin kärsi, sillä\nviljelysolot olivat siellä sillä kannalla, että ne niin sanoakseni\nkehittyivät itsestään niin paljon kuin kehittyä taisivat -- soilta ja\nkallioilta.\n\nVuosikausia oli Korpela nyt taaskin ollut ilman varsinaista pehtoria,\nkun parooni vihdoinkin päätti lähettää sinne uuden hoitajan. Se kyllä\nvaati vähän korkeanlaisen palkan, mutta lupasi siitä hyvästä pitää sitä\nparempaa komentoa. Hän oli ennenkin ollut suurten herrain syrjätiloilla\nvoutina ja sanoi hyvin tietävänsä, miten niitä oli viljeltävä.\n\nKorpelasta, jonne jo sinnekin oli saapunut tieto uuden pehtorin\ntulosta, lähetettiin vaunut vastaan ja kuskit ja tien neuvojat. Päivän\npari kesti matka, ja karuja olivat kankaat ja veteliä suot kahden\npuolen tietä ja ikäviä taipaleet. Tie oli kyllä kova ja kivetön, mutta\nmutkikas ja mäkinen.\n\nPerillä oli piha puhdas ja raput ja porstuat siivotut, niinkuin\nKorpelassa ainakin oli tapana ne pitää, saati sitten, kun tuli niin\nsuuria vieraita. Jo veräjällä seisoi isäntärenki vastassa ja vei\nvastatulleen tupaan, jonne koko aluskunta oli kutsuttu häntä\nkohtaamaan.\n\nUteliain silmin katseli kansa siinä uutta käskijäänsä ja hörökorvin\nkuunteli, mitä olisi sanottavana ja mitä terveisiä tuotavana, sillä\npuheliaaksi mieheksi oli pehtoria kuultu mainittavan.\n\nPulskapa hän olikin mies eikä sanojaankaan sammallellut, ja pian saivat\nukot kuulla kunniansa.\n\nTiestä otti ensiksi puhuakseen, niinkuin on matkamiesten tapana tehdä.\nKiitosta odottivat ukkoset kukin tieosastaan, sillä parastaan olivat\npanneet sitä tehdessään ja monet hiekkakuormat siihen vetäneet\nhelteisinä kesäpäivinä, kun muut työt kiirehtivät. Mutta moitetta\nsaivat.\n\n-- Tie, jota tänne tulin, on liian pitkä, -- sanoi ensi sanakseen. Kauan\nolette saaneet elää täällä valtoinenne liian pitkäin taipalien takana.\nNäyttää siltä, kuin olisitte tahallanne sitä koukeroittelemalla ja\nkaartelemalla pidentäneet. Ensi töiksenne panen teidät tätä tietä\noikomaan ja lyhentämään. Parooninkin tahto on, että tämä Korpelan\nrajakulma on saatettava suorempaan yhteyteen Peltolan rintamaitten\nkanssa.\n\nKun eivät ukot siihen mitään virkkaneet, jatkoi pehtori:\n\n-- Peltolan mailla ei ole, niinkuin sen tiedätte, mäkiä eikä notkoja,\nvaan on kaikki tasaista ja kaunista maisemaa, ja sentähden tahdon minä,\nettä mäet täälläkin tasoitetaan ja notkot nostetaan. Tämä on yhtä maata\nemätalon kanssa, ja maidenkin tulee siis olla yhtäläiset.\n\n-- Mäet ja notkot... -- jupisivat ukot korvallisiaan koskettaen, mutta\neivät ehtineet sen edemmä, kun pehtori, kääntyen lampuotien ja\ntorpparien puoleen, puhui heille näin:\n\n-- Jo kauan on kuulunut valituksia siitä, että te elätte täällä kuin\nperintötiloillanne ja viljelette maitanne kuin omianne. Mutta teidän\ntulee muistaa, että tämä talo kaikkine kiinteimineen ja irtaimineen,\nkaikkine kuivineen ja märkineen on emätaloon erottamattomasti\nyhdistetty ja että teidän sentähden tulee rakastaa pääpaikan äärettömiä\naloja yhtä lämpimästi kuin tämän syrjätilan pellontilkareita -- jota\nvalitettavasti ette tähän saakka ole tehneet. Tehdäkseni sen teille\nmahdolliseksi ja istuttaakseni teihin oikeata käsitystä asemastanne\naion minä ottaa kontrahtinne tarkastuksen alaiseksi ja poistaa niistä\nkaikki ne kohdat, jotka ovat ristiriidassa emätalon etujen ja sen arvon\nkanssa.\n\nKäski hän nyt tallirengin ja työvoutien ja muonamiesten astua esiin ja\nkysyi heiltä kultakin heidän nimeään.\n\nTallirenki, joka samalla toimitti kuskin virkaa ja oli tottunut herroja\nhaastattelemaan, uskalsi nyt ensimmäiseksi avata suunsa ja sanoa talon\npuolesta pehtorin tervetulleeksi uuteen toimeensa, lausuen samalla sen\ntoivomuksen, ettei herra, hänen rattaillaan istuessaan, aivan liiaksi\ntalon hevosia rasittaisi, vaan että hän, opittuaan täkäläisiä teitä ja\ntaipalia oikein tuntemaan, suvaitsisi ajaa maassa maan tavalla, kesällä\nkiviä ja kantoja vältellen ja talvella syviä kinoksia.\n\nMutta siihen vastata kivahti pehtori, että hän ajaa niinkuin on aina\ntottunut ajamaan, ja että ne hänen tietensä ovat vain kuskit ja\ntallirengit, jotka tahtovat uskotella, että täällä on toisella tavoin\najettava kuin emätilan teillä. Siitä luulosta tahtoi hän tehdä pikaisen\nlopun.\n\nSen sanottuaan käänsi hän nolatulle kuskille selkänsä ja kävi\npuhuttelemaan muita palvelijoitaan, sanoen heille kullekin mieleen\npantavan sanan.\n\n-- Sinulla on jalassasi kumman näköiset kengät, sanoi hän muutamalle.\nMiksi noita sanotaan? Vai pieksuiksi. Tästä lähtien tulee sinun hankkia\nitsellesi oikeat saappaat, semmoiset, joita emätalon rengitkin\nkäyttävät.\n\n-- Sinun tulee teetättää itsellesi paljon leveämmät housut, niinkuin on\nmuualla maailmassa tapana, neuvoi hän toista, jolla oli kapeat housut,\njommoisia Korpelassa oli ammoisista ajoin käytetty.\n\n-- Tuo paitasi on aivan liian valkoinen, sanoi hän sitten kolmatta\npuhutellen. Sano muijallesi, että musikalle semmoiselle kuin sinulle\nsopii paremmin punainen paita, joka on siistimpikin kuin valkoinen ...\nja jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin nosta se housujen päälle.\n\n-- Kaikille teille tahtoisin vielä yhteisesti huomauttaa, virkkoi hän\ntaas kaikkien puoleen kääntyen, että emätalon alustalaiset ovat kaikki\nparrakkaita miehiä ja että minulle olisi mieluista nähdä, jos\nyhdennäköisyyden saavuttamiseksi parrat täälläkin saisivat rauhassa\nrehoittaa.\n\nOlivat saaneet muutamat naisetkin tulla saapuville. Kääntyen karsinaan\nkätkeytyneiden kyläviestien viejäin puoleen sanoi hän antavansa\nheillekin arvonsa, koska heitäkin talossa tarvitaan; jos maltillisesti\nja järkevästi toimensa täyttävät, on hän oleva heidän ystävänsä, mutta\njos valejuoruja talosta toiseen juoksuttavat ja varsinkin puhuvat pahaa\nhänestä ja hänen toimistaan, niin uhkasi hän heidän kielensä kahlehtia\nja suunsa umpilukkoon sulkea.\n\nNämä viisaat ja hyvin harkitut neuvot ja nuhteet annettuaan ilmoitti\npehtori lopuksi, että jos ne kaikki varteen otetaan, on hän oleva hyvä\nkaikille ja rakastava korpelaisia niinkuin hän peltolaisiakin rakasti.\n\nTotisina ja tarkkaavaisina olivat ukot itseänsä ylhäisemmän puhetta\nkuunnelleet ja sopivasti ja siististi vaienneet, niinkuin on talonpojan\nhyvä tapa tehdä silloin, kun herrat haastavat. Koetti pehtori arvata\nalustalaistensa aatokset, mutta niiden silmä oli suljettu, eikä\nkasvojen jäykkä pinta mitään ilmaissut.\n\nVasta kun olivat herran edestä poistuneet, piha-aidalle istuneet ja\npiippuunsa pistäneet, lausui muuan miehistä mielipiteensä siitä, mitä\noli tapahtunut.\n\n-- Tuntuipa tietävän, sanoi hän. Päivän vasta talon tiloja katseli ja\npaljon näki puutteita ja neuvoja tiesi.\n\n-- Taisi tulla tiukka vouti, huokasi se, jonka housuja oli moitittu.\n\n-- Mitenkähän tässä nyt alettanee elää? aprikoi kolmas, joka oli saanut\nmuistutuksen paidastaan.\n\n-- Eletään niinkuin ennenkin, virkkoi neljäs. Niin kauan kuin minä\nmuistan, on kaikkien uusien pehtorien vaihteessa ollut puhetta niistä\nuusista punaisista paidoista, mutta entisissä paidoissa tuota yhä on\npysytty ja entisissä rohtimissa ryhötetty.\n\n-- Mistäpä ne tuli tänne karttuunit ja suvarohvisaappaatkaan.\n\n-- Isot sill' on aikeet, mutt' varsin ovat meille vaikeet!\n\nja kun Korpelan ukot olivat aikansa asiasta näin haastelleet, niin\npistivät he piippunsa taskuun ja tallustelivat kotejansa kohti niinkuin\nei olisi mitään tapahtunut, ja niinkuin kaikki olisi ollut ennallaan.\n\nJa ehkä ukot olivat siinä luottamuksessaan yhtä oikeassa kuin pehtori\npuolestaan oli varma siitä, että nyt tästä alkaa uusi komento Korpelan\nperukalla.\n\n1899.\n\n\n\n\nÄITI.\n\n\n-- Valitan suruasi ... näin lehdistä, että äitisi on kuollut...\n\n-- Kiitos vain, sanoi hän, vastaten kädenpuristukseeni. Onhan se ikävä,\nkun äiti kuolee. Mutta, omituista kyllä, ajattelen sitä ilolla enemmän\nkuin surulla.\n\nKai osoittivat kasvoni hiukan hämmästystä.\n\n-- En tietysti ole iloinen siitä, että äitini kuoli, riensi hän\nselittämään, -- vaikkei hänellä vanhalla ja kivulloisella ihmisellä juuri\nenää ollut iloa elämästään ... itse oli hän jo kauan kuolemaa toivonut,\nodotti sitä kuin viimeistä onneaan. Mutta nyt sai hänen kuolemansa\nikäänkuin korkeamman tarkoituksen ja syvemmän sisällön, jota hänen\nelämällään hänen mielestään ei ollut...\n\nOlimme tavanneet toisemme kadulla, ja jatkaessamme kävelyämme kertoi\nhän:\n\n-- Tiedät niistä adressipuuhista. Viime sunnuntaina oli kokous kaikissa\nkunnissa. Minun oli määrä lähteä ajamaan asiaa kotipitäjässäni. Isäni\nkuoltua, joka, niinkuin tiedät, oli siellä rovastina, muutimme äitini\nkanssa tänne Helsinkiin. Olin laittautunut lähtemään yöjunassa, kaikki\noli valmiina, olin vain pistäytynyt vähän kaupungille, josta palasin\nkapineitani noutamaan, kun kotiin tullessani sain kuulla, että äitini\noli saanut yhden tavallisia kohtauksiaan ja lääkäri sanonut, ettei\nhänellä luultavasti olisi pitkältäkään jäljellä ... varmaankaan en\ntapaisi häntä enää hengissä, jos lähtisin.\n\nRiensin hänen huoneeseensa. Hän oli hiukan tointunut ja täydessä\ntajussaan. Hän tiesi matkastani ja sen yhteydessä olevista asioista ja\noli ollut niistä hyvin huolissaan -- ei huolissaan matkasta, jolle hän\nminua vain kehoitti lähtemään, vaan näistä kaikista muista\nonnettomuuksista. -- Varmaa on, että kaikki nämä nykyiset ikävyydet\nolivat yhä rasittaneet hänen huonoa hermostoaan. Luullen häntä\nrauhoittavani sanoin heti, ettei matkastani nyt tietysti voisi tulla\nmitään, kun äiti oli näin sairas.\n\n-- Kuinka ei? kysyi hän. Mikä estäisi sinua lähtemästä?\n\n-- Mutta enhän toki voi jättää sinua yksin kuolemaan?\n\n-- Voisitko saada jonkun toisen sijaasi?\n\nMinun täytyi myöntää, etten luultavasti enää saisi, mutta että se oli\nyhdentekevä ... se saa jäädä ... en minä nyt voi ottaa sitä lukuun.\n\n-- Mutta silloinhan jäisi kokous pitämättä ja nimet kirjoittamatta?\n\nSekin täytyi minun myöntää mahdolliseksi.\n\nHän tarttui minua kiihkeästi käteen.\n\n-- Kuule, se ei saa tapahtua ... sinä nyt menet vain ... se ei saa\ntapahtua minun tähteni ... eihän toki ... kokousko pitämättä? Ei,\nhyvä...\n\nYskä keskeytti hänet, hän ei saanut pitkään aikaan sanaa sanotuksi.\nLuulin hänen siihen nääntyvän. Mutta kun olin saanut hänet tyynyjen\nvaraan ja hän taas kykeni puhumaan, ojensi hän minulle kuihtuneen\nkätensä:\n\n-- Hyvästi nyt ... hyvästi, jos ei enää tavattaisikaan -- tässä elämässä.\nEhkä en vielä kuolekaan. Mutta jos sill'aikaa tulisi lähtö ... jos ei\nenää tavattaisi, niin olenhan tehnyt jotakin minäkin ... uhrannut\njotakin ... eihän se iso ... enemmän kuin muukaan, mitä minä ... mitäs\nminä olisin osannut, mitätön ja taitamaton ... en ole kyennyt elämään\nisänmaalleni ... jos voisin kuolla. Olisinhan edes jotakin ... niin no,\nhyvästi nyt sitten! Ei nyt olla alakuloisia ... mene nyt, ettet\nmyöhästy...!\n\nMinun täytyi lähteä. Näin, että olisin vain pahoittanut hänen\nmieltänsä, jos olisin jäänyt. Lähtiessäni sanoi hän:\n\n-- Onko sinulla täällä se lista, niin minäkin ... mutta enhän nyt jaksa,\nkirjoita sinä minun puolestani, sinettini on tuolla pöytälaatikossa ...\nja sano nyt siellä kotona, että kaikki kirjoittavat ... Liisa ja Maija\nja vanha Heikki ... sano, että heidän vanha ruustinna -- ruustinna\nvainaja, olin vähällä sanoa -- käski ... vaikka kylläpähän ne\nkäskemättäkin...\n\nEhdin parahiksi junaan, jouduin ajoissa kotipitäjääni ja toimitin\nasiani. Kun palasin Helsinkiin, oli äitini kuollut. Hoitaja kertoi,\nettä hän lähdettyäni oli ollut hyvin levoton, ehtisinkö ajoissa junaan,\ntuon tuostakin katsonut kelloa ja rauhoittunut vasta sitten, kun aikaa\noli kulunut niin paljon, että olisin ehtinyt takaisin, jos olisin\nmyöhästynyt. Kun en tullut, oli hän virkkanut:\n\n-- Oli toki hyvä, että ehti ... ettei minun tähteni... -- ja sitten tuskin\nkuuluvasti kuiskannut: -- Jumala isänmaata siunatkoon ja olkoon minulle\narmollinen!\n\nNe olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Ymmärtänet nyt, miksi\najattelen hänen kuolemaansa ilolla enemmän kuin surulla.\n\n1899.\n\n\n\n\nJUHLAVAATTEET.\n\n(Ote kirjeestä.)\n\n\nSaavuin sitten jokivartta nousten Nivalan kylään, joka on ryhmittynyt\nkahden puolen jokea suosta perattujen peltojen keskeen, ja menin\nensimmäiseen taloon.\n\nOli kiireisin leikkuuaika, ja talossa oli vain emäntä pihasalla, isäntä\nväkensä kanssa vähän matkan päässä pellolla. Päästäkseni vielä samana\niltana toisiin taloihin päätin koettaa saada nimikirjoitukset niin pian\nkuin suinkin ja pyysin sentähden emäntää, sitten kun olin hänelle\nlyhyesti asiani esittänyt, toimittamaan sanaa tulostani.\n\n-- Pitääkö niiden kaikkien sieltä tulla? -- Renkienkö? piikainkin? --\nTarvitaanko siihen naistenkin nimet?\n\n-- Asia on semmoinen, että se koskee jokaista Suomen kansalaista, miestä\nniinkuin naistakin.\n\n-- Koskeepa tietenkin, virkkoi emäntä äänellä ja katseella, jotka\nilmaisivat, että hän täysin käsitti, mistä oli kysymys.\n\nJäin yksin tupaan, jonka sisustaa ilta-aurinko valaisi. Omituisen\nvoimakkaasti, niinkuin aina tapahtuu tärkeinä hetkinä elämässä,\npainuivat mieleeni mustunut uunin suu, hahlassa riippuva keittopata,\norrelle nostetut reen jalakset, astiahylly nurkassa, seinään\nkiinnitetty vuode, vanha kaappikello ja sen vieressä riippuva pyssy. Se\noli niin kodikasta ja samalla niin autiota, jota tunnelmaa lisäsi\nkellon säännöllinen käynti. Se oli niin turvallista ja samalla niin\ntoivotonta. Tuo täydessä kunnossa oleva varakkaan näköinen talo, joka\noli tulos vuosisatain vanhasta, häiritsemättömästä, lakien suojaamasta\nviljelyksestä, sekä aineellisesta että henkisestä -- pala palalta, kivi\nkiveltä, hirsi hirreltä, pelto pellolta ja oja ojalta oli sitä polvi\ntoisensa perästä rakennellut, laitellut, liitellyt ja saanut aikaan\nsen, mikä siinä nyt oli edessäni -- ikkunasta näkyi vielä piha aittoineen\nja niiden lomitse peltoja, niittyjä ja toisia taloja.\n\nEihän siinä olisi pitänyt olla mitään aihetta siihen alakuloisuuteen ja\nmielenahdistukseen, jota tunsin. Oliko se vain tuo jo hiukan kylmähkö,\nyhä pitenevän syysyön helmaan vaipuva ilta-aurinko, joka sen teki? Vai\njohtuiko se siitä toimesta, jossa olin, siitä asiasta, jolla kuljin?\nSillä eikö tämä ollut ehkä turhaa touhua kaikki? Oliko tästä taaskaan\noleva apua mitään?\n\nKatsahdin ulos pellonpuoleisesta ikkunasta ja näin sieltä pitkän jonon\nmiehiä tulevan piennarta pitkin ja heidän jäljessään toisen ryhmän\nnaisväkeä. He astuivat tyynesti ja vakavasti, niinkuin olisivat\ntahdissa astuneet, näitä meidän pitkiä rotevia pohjalaisiamme, ja\njoukossa joku pienempi, juureva ja tanakka. Tuvan seinän takana tömähti\nmaa, porstuassa kolasi, ja he tulivat tupaan, isäntä ensimmäisenä.\n\nMinut valtasi selittämätön arkuus ja epävarmuus näiden vierasten\nihmisten edessä, joita en tuntenut, vaikka olimmekin pitäjäläisiä.\nTulisivatko he käsittämään asian? Olivatko he seuranneet tapausten\nmenoa? Tiesivätkö, mistä kaikesta on kysymys? Olivatko ehkä sitä\nmieltä, että on tyydyttävä, että on kaikki parhain päin käännettävä?\nEiväthän olisi olleet yksin sitä mieltä ollessaan.\n\nAioin ensin selittää asiata omin sanoin, valaista, paljastaa\ntarkoitukset. Mutta sitten päätin antaa kirjoituksen puhua puolestaan.\n\nAloin lukea, seisten pöydän päässä. Väki oli asettunut niinkuin\nkinkeriluvussa, miehet toiselle ja naiset toiselle puolelle tupaa.\nIsäntä seisoi minua vastapäätä toisessa päässä pöytää.\n\nEn voinut olla paperini yli tarkastamatta, minkä vaikutuksen lukemani\nhäneen teki. Hän näytti vähän hajamieliseltä, miltei levottomalta;\nhänen kasvonsa saivat ikäänkuin vaivatun ilmeen. Kuta pitemmälle luin,\nkuta totisemmiksi sanat kävivät, sitä vaikeampi näytti olevan olla. Hän\npyyhkäisi tukkaansa, kohensi paitansa kaulusta, suori liivejään, muutti\njalkaa ja vetäysi syvemmälle karsinaan päin. Hän kuiskasi jotakin\nemännälle, ja emännän kasvot saivat saman huolestuneen ilmeen.\nYht'äkkiä peräytyi emäntä ovelle päin ja naiset seurasivat häntä toinen\ntoisensa perästä. Ennenkuin olin lopettanut, olivat he kaikki\npujahtaneet ulos avonaisesta ovesta.\n\nLuettuani kirjoituksen ilmoitin, että jokaisella, joka tahtoi, oli\ntilaisuus tulla esiin ja piirtää nimensä, sekä miehillä että naisilla,\nniinkuin olivat ennenkin tehneet.\n\nEi kukaan liikahtanut, mutta isäntä astui ulos ovesta ja virkkoi\nmennessään:\n\n-- Käykäähän vähän tänne, miehet!\n\nKaikki seurasivat häntä, ja minä jäin yksin pirttiin.\n\nSekö olikin heidän vastauksensa? Kuulin askeleita porstuasta ja\ntoisesta tuvasta, ja näin toisten kulkevan pihan poikki.\n\nMinulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja\nlähteä.\n\nMutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen\njäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä\nnaisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja\nkirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla\ntavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse\nkirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain\npuumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat\nkankeilla sormillaan paperin laitaan.\n\nKun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani: -- Se ei\ntahtonut työryysyissä...\n\nMutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän\nsisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa\ntyövaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan.\n\nIlta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä\nenää mitään epäillyt.\n\n1901.\n\n\n\n\nMATIN LINNA.\n\n\n-- Sinä olet hullu mies, Mattila! Sanon sen taas, niinkuin olen monesti\nennen sanonut. Sota uhkaa ja on jo uhannut kauan. Vihollinen on astunut\nrajan yli ja asettunut leiriin tuonne järven taa. Sinä et ole siitä\ntietävinäsikään, et ole niinä miehinäsikään, vaikka näet, että kaikki\nmuut pakoon hankkivat. Et ole mitään tehnyt häntä vastaan\nvarustautuaksesi...\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Ka, ethän muuta kuin kynnät ja kylvät, teetpä vielä uusiakin\nviljelyksiä. Kuokit uudispeltoa ja niittyjä raivaat. Kaivat ojia,\nvieläpä yhä rakennat kiviaitaakin peltojesi ympärille. Eikä sillä hyvä.\nKarjaasikin olet joka vuosi lisännyt ja työkalujasi parantanut.\nLuuletko, ettei se järven yli pääse? Vai mitä mietit? Elät ja olet\ntäällä niinkuin olisi satavuotinen rauha maassa vallinnut ja\ntuhatvuotinen tulossa.\n\n-- Mitäs minun olisi pitänyt tehdä? Neuvo, naapuri, jos paremmin\ntiennet!\n\n-- Tekisit niinkuin minä ja muut kaikki tuolla järven takana. Minä en\nole kymmeneen vuoteen mitään rakentanut. Pelloista olen ottanut sen,\nminkä ne entisestä voimastaan kykenivät antamaan. Minkä maasta irti\nsain ja minkä karjasta, sen rahaksi muutin. Hyvä on niitä nyt mukanani\nkuljettaa. Lähtiessäni pistin tuleen huonerähjät. Kun se tuli, ei ollut\nmitään ottamista. Niin minä tein.\n\n-- Kukin omaansa kiittää, naapuri. Pitänee kerran minunkin toimiani\nkehua. Sinä pistät tavarasi taskuun, minä kaivan ne maahan. Kummassako\npaikassa lienevät paremmassa tallessa, jos hän meidät molemmat sattuisi\nkiinni saamaan? Vai luuletko, että se rupeaa ojiani täyttämään? -- Ei\nrupea. -- Niin, no --! -- Kummastelet sitä, että minä peltoa kuokin ja\nniittyä raivaan. Mahtaisiko tuo kuokoksen takaisin kääntää ja kannot\nentisille sijoilleen upottaa ja istuttaa pajukon siihen, mistä se\njuurineen revittiin? -- Eihän se niin hullu! -- no, siinä sen näet! -- Eikä\ntaitaisi olla aikaa käydä kiviaitojanikaan purkamaan ja kiviä takaisin\npeltoon kantamaan?\n\n-- Eipä kyllä taitaisi...\n\n-- Mutta nyt se on, hyvä naapuri, niin, että ojat ovat noin niinkuin\nminun vallihautojani ja nuo kiviaidat muurejani ja pellot ja niityt\nulkovarustuksiani, ja niiden kaikkien keskessä istun minä tässä kuin\nlinnassa, jota et sinäkään sano voitavan hävittää. Se on hyvä linna,\ntiedänmä, jota ei voida hävittää.\n\n-- Mutta valloittaa se sen voi ... mitäs silloin teet? Lahjotko,\nmaksatko pakkoveroa? Meidän talo maksoi monta vuotta ja säilyi.\n\n-- Ja nyt olet kuitenkin pakosalla, kun ei ollut enää mitä maksaa? Sen\nse auttoi. Minä en ole mitään maksanut, olen kaikki aarteeni maahan\nkaivanut. \"Ota kaikki\", sanon, kun tulee ottamaan, \"siinä ovat\", ja\nannanpa vielä tämän linnani avaimetkin, tämän kuokan ja tämän lapion.\n\n-- Viepi sinut vankeuteen vieraalle maalle ... mitäs silloin teet\ntalollasi?\n\n-- Silloinhan minä sitä vasta oikein tarvitsenkin. Kerran sotakin\nloppunee ja vangit vaihdettaneen. Mutta kun kotiin palaan, hyvä on\naloittaa eläminen valmiiksi muokatusta vainiosta.\n\n-- Entäpä et tulekaan takaisin?\n\n-- Tuleehan poikani.\n\n-- Mutta jos ei tule poikasikaan?\n\n-- Tuleehan jonkun toisen poika.\n\n-- Sinä olet hullu, Mattila. Haastat hassuja, hyvä ystävä. Lähde,\nveikkonen, ennenkuin väkisin viedään! -- Et lähde? Hyvästi sitten!\n\n-- Hyvästi naapuri! Ei ole tässä aikaa minulla lähteä. Pitää rientää\nkaura suohon kylvämään ennenkuin tulee hevosillaan syöttämään. Näkyy jo\nuittavan ratsujaan järven yli...\n\n1899.\n\n\n\n\nLAIVA LUMIMYRSKYSSÄ.\n\n\nOn ankara lumimyrsky, välistä peittyy meri ja taivas sakeaan sumuun,\nvälistä pyyhkäisee myrsky lyhyeksi hetkeksi pois pilvet, jolloin\nvilahtaa kirkasta taivasta ja joku tähti tulee näkyviin. Laiva keinuu\naalloilla laitatuulessa, joka puhaltaa ulkoa pimeältä ulapalta ja\nmurtaa tuon tuostakin aallot vihaiseksi vaahtopäiksi vedenalaisilla\nsalakareilla.\n\nLuotsi kulkee kahakäteen ahtaalla komentokannella ja tähystelee\nhuolestuneena milloin kallioita ja kareja, milloin taivasta. Hän\najattelee ääneensä:\n\nMikä ihme tässä on? Onko tässä joitakin uusia salaisia merivirtoja,\njoita en tunne? Onko vika peräsimessä, vai onko se kompassissa? Vai\nonko koko laiva loihdittu?\n\nLuulinhan tuntevani reitin, jota olen satoja kertoja ennen kulkenut\nlumimyrskyssäkin ja päässyt siitä onnellisesti ulos. Pitäisihän minun\nlöytää umpisilmässäkin väylä ja osata ulkoa merkit ja maat. Väylähän on\nse vanha kuninkaanväylä, ja merkit ovat olleet ammoisista ajoista\npaikoillaan niemien nenissä ja kallioiden kärjissä. Olen jo kauan\nturhaan tähystellyt. Onko joku tahallaan hävittänyt reimarit, vai\nmyrskykö ne on vienyt? Onko se lumi, joka tekee maat tuntemattomiksi?\nEn tunne ainoatakaan kiveä enkä kalliota, ja maat ovat muodoltaan oudot\nja oudoilla paikoilla. Olen varmaankin tullut väärille vesille...\n\nAinoa, minkä erotan lumipyrystä, on suuri matala manner tuulen alla,\njonne myrsky minua kantaa yhä lähemmä. Ei se vain liene se Pahanrannan\nmaa, kaikkien merenkulkijain kauhu ja monen merimiehen hukka. Mutta\njohan minun olisi aikoja sitten pitänyt olla siitä ohi, jo sen\nviimeisestä niemestäkin. En voi ymmärtää tätä muuten, kuin että olen\njollakin selittämättömällä tavalla kantautunut kauas kaakkoon\nsuunnasta, joka oli asetettu lounaaseen. Muuten olisi minun pitänyt jo\nheti puolenyön jälkeen olla selvillä vesillä.\n\nMutta kuinka se on voinut tapahtua? Olenhan koko ajan ohjannut\nkompassin mukaan. Olisiko se ruvennut näyttämään väärin? Olisimmeko\nehkä kulkeneet sen paikan yli, jossa se suuri uponnut rautainen\nsotalaiva makaa meren pohjassa? Vai olisiko joku ilkiö pistänyt\nraudanpalan kompassiini? Semmoista on ennenkin tapahtunut -- tällekin\nlaivalle. Ehkä ovat laiminlyöneet tarkastaa kompassiaan satamassa?\n\nOn siinä nyt vikaa laivan päällystössäkin. Isännistö vitkastelee\ntavallisuuden mukaan ja lähettää lastin vasta viimeisellä hetkellä.\nKapteeni on vanha siivo nahjus, joka ymmärtää paremmin kauppa-asioita\nkuin merenkulkua. Molemmat perämiehet pyrkivät hänen sijalleen,\nkadehtivat toisiaan, koettavat tehdä toisilleen salaista kiusaa\nkaikissa satamissa, kallis aika kuluu joutavissa kajuuttakiistoissa, ja\nsitten täytyy lähteä yön selkään, olipa ilma millainen tahansa. Onhan\nluotsi laivalla, valan tehnyt ruunun luotsi, luotetaan häneen ja --\nsyytetään häntä. Jos laiva ajaa karille, maksaa vakuutusyhtiö lastin ja\nlaivan, pelastusyhtiö saa hyvää ansiota, päällystö kirjoittaa kauniin\nmeriselityksen, jossa jokainen pesee kätensä, mutta luotsi erotetaan\nvirastaan, ja laivan miehistö menettää leipänsä.\n\nYhä kiihtyy myrsky! Tuossa oli taas kari. Kaikkialla murtuu meri\nvedenalaisiin matalikkoihin. On ihme, jos tästä kunnialla selvitään...\n\nKun voisi edes hiljentää vauhtia, voidakseen tarpeen tullessa pikemmin\npysähyttää! Mutta silloin kantaisi myrsky maihin. Lienee sittenkin\nparasta... (Hän puhelee jotakin ruorimiehen kojuun, asettuu sitten\nkeskelle komentokantta, puristaen kahden käden kaiteesta.) Hän luulee\nolevan parasta kääntää vastatuuleen, suoraan ulapalle. Hän on ehkä\noikeassa ... niillä on mainio vaisto noilla vanhoilla merimiehillä,\nvaikka eivät ole mitään tutkinnoita suorittaneet. Enhän tunne tätä\nväylää paremmin kuin sitäkään: vaara on siellä sama kuin täälläkin.\nSiellä on kyllä merenkäynti suurempi, mutta onhan etu se, että kokka on\ntuulta vasten.\n\nSaattaahan siellä mastot ja lipputangot mennä, ja kansilasti, nuo\ntyhjät tynnyrit, ehkä täytyy uhrata, mutta (hymähtää ivallisesti)\nsaavathan _jotakin_ mantereen rantalaiset -- pahimpaan nälkäänsä! _Laiva_\nkyllä kestää, kokka on lujaa tekoa, laidat ovat sitkeät ja kone\nvoimakas. Turvallisempaa on jyskyttää aallokossa vaikka paikoillaankin\nkuin ajaa täyttä vauhtia salakarien keskessä. Kunniakkaampaa on upota\nselvällä vedellä kuin ajautua oudoille rannoille. Ehkä saamme\naamupuoleen jonkin tähdenkin näkyviin, niin että taas saamme suunnasta\nvihiä. Tähdet ovat aina olleet merenkulkijain varmimpina viittoina.\nHuomenna kierrämme Pahantahdon niemen ja ohjaamme Hyväntoivon saaren\nmajakkaa kohti. Minä luulen, että ruorimies on oikeassa... Ruori\nympäri! (Laiva kääntyy hiljalleen vastatuuleen. Aallot huuhtovat sitä\nkokasta perään. Välistä vaipuu se näkymättömiin, välistä keikkuu\nkorkealla laineiden harjalla. Masto murtuu, lipputanko taittuu.\nKansilasti vyöryy mereen, joka raivoisasti nielee sen kiljuvaan\nkitaansa. Taivas kirkastuu hetkeksi, ja tähti tuikahtaa pilvien\nlomitse.) -- Minä luulen, että pahin vaara on torjuttu -- täksi kerraksi.\n\n1899.\n\n\n\n\nHÄRKÄ JA MUURAHAISET.\n\n\nMetsässä oli kanervaisella kankaalla pienoinen muurahaispesä syrjässä\nsuurista valtateistä. Sen olemassaolosta ei ole maailma mitään tiennyt,\nsillä teitä sinne viepiä ei ole ollut muita kuin ne, mitkä muurahaiset\nitse ovat käyneet. Uupumattomalla innolla rakensivat he huonettaan\nvuosi vuodelta yhä suuremmaksi ja sen havunneulaista katonharjaa yhä\nkorkeammalle korottivat. Pieniä puuntäitä pitivät he lehminään ja\nelivät aika hyvin tästä karjastaan. Kesäisin tekivät työmuurahaiset\npitkiäkin retkiä ympäri maita ja mantereita, mutta talveksi palasivat\nhe kaikki kotiinsa, jota rakastavat yli kaiken muun maailmassa ja\nnukkuivat rauhallisina sen suojassa hankien alla, aina uutta kevättä\nodottaen, jolloin taas saisivat käydä tavallisiin toimiinsa käsiksi.\n\nMuurahaiset käyvät paljon sotia keskenään ja ryöstävät saalista\nheikommiltaan. Mutta tämän pienen pesän muurahaiset eivät koskaan\ntoisten tavaroita himoinneet eivätkä koskaan toisille muurahaisille\npahaa tehneet.\n\nSentähden he eivät osanneet muiltakaan mitään pelätä eivätkä tienneet\nitsellään mitään vihollisia olevan. Eikä heidän rauhaansa oltukaan\nhäiritty.\n\nMutta eräänä päivänä kesän ihanimman aikana kuului kummaa töminää\nkankaalta ja mylvintää ja kiihkeää ammuntaa. Hovin härkä oli joutunut\ntakamaita kiertämään ja etsi paikkaa, mihin vihansa vimman tyhjentäisi.\nKaatuneet kannot ja irti revityt mättäät osoittivat tien, mistä se oli\nkulkenut. Muurahaiset olivat useinkin kuulleet sen kulkevan, ja vaikka\nhe tiesivät, että härkä on muurahaispesäin pahimpia vihollisia, eivät\nhe osanneet tuosta sen enempää hätäillä, sillä eiväthän he olleet\nhärällekään mitään pahaa tehneet. Ehkä tuo nytkin astelee ohitse ja\njättää heidät rauhaan.\n\nMutta kun härkä tuli muurahaispesän luo, niin julmistui se kovin ja\nmylvähti pahasti ja hotaisi siitä toisella sarvellaan katonharjan alas.\nSyntyi sihinä pesässä, ja härkä sai karvasta vettä silmilleen. Yltyi\nsiitä yhä ja sysäsi molemmat sarvensa mättääseen ja heitti puolet\npesästä päänsä ylitse metsään. Pesä kiehui kuin kattila, ja härkä\npäristeli sieraimiaan, ja häntä heiskui vihaisesti. Ja hän kävi vielä\nkolmannen kerran pesän kimppuun, iski sarvensa sen sydämeen, astui\njalkoineen sen sisään ja rikkoi huoneet ja kammiot ja käytävät,\nsirottaen kauaksi ympärilleen toukat ja kotelot ja valkoiset munat.\n\nSen tehtyään poistui hän mylvien ja meluten, ja kaadetut kannot ja irti\nrevityt mättäät ja maahan tasoitetut muurahaispesät osoittivat tien,\nmistä hän oli kulkenut.\n\nMuurahaiset valtasi hämmästyksen kauhistus nähdessään, miten heidän\npesänsä oli käynyt, jota olivat vuosikausia rakentaneet ja johon olivat\nparhaat aarteensa koonneet. Rauniona oli rakas huone, eikä ollut kortta\nkorren päällä sateen suojaksi. Päättöminä juoksentelivat he\nedestakaisin sillä sijalla, missä pesä oli seisonut, tietämättä mitä\ntekisivät. Koirasmuurahaiset, jotka herroina pesässä elivät, tekivät\nlähtöä pois koko paikalta, mutta työmuurahaiset tarttuivat heitä\nsiipiin ja pitelivät kiinni, samalla kun toiset juoksuttelivat toukkia,\nmunia ja koteloita lähimpään piilopaikkaan, heille edes jotakin suojaa\nsaadakseen.\n\nMutta kun he siitä hiukan tyyntyivät ja pahimmasta pelostaan\nrauhoittuivat, ja rupesivat lähemmin tarkastamaan, mitä oli tapahtunut,\nniin huomasivat he, että syvimmällä maan sisässä olevat huoneet ja\naitat ja käytävät ja kammiot, joissa he talvivaransa säilyttivät,\nolivatkin koskemattomat. Sinne saakka ei ollut härän sarvi ulottunut.\n\nJa niin pian kuin muurahaiset sen huomasivat, lähettivät he viestejä\nkanervametsänsä kaikkiin ääriin kokoamaan työmuurahaisia heidän\nkattonsa korjaukseen. Ennen iltaa olivat tuhannen tuhannet pikku miehet\ntyössä vetämässä hujan hajan heitettyjä pesäpuita paikoilleen.\nSemmoista kuhinaa, hyörinää ja tarmokasta toimintaa ei oltu minkään\nmuurahaispesän ympärillä ennen nähty. Eikä kestänyt kolmeakaan päivää\nennenkuin keko oli katto päällä. Matalahan se on vielä ja litteä, mutta\naikaa voittaen se siitä kohoaa ja pyöristyy, eikä kestäne kauankaan,\nennenkuin hovin härän hävityksen jälki on umpeen peittynyt.\n\nUsein keskustelivat muurahaiset siitä, mitä oli tapahtunut, ja\nkoettivat arvailla syytä siihen, miksi härkä oli heidän pesäänsä\npuskenut. -- Oliko se tahtonut heidän havunneulojaan? Mutta mitä se olisi\nniilläkään tehnyt, eihän niistä kuivista neuloista ollut härän\nruuaksi. -- Oliko pesä ollut hänen tiellään ja hän suuttunut siitä, kun\nei päässyt kulkemaan? Mutta olihan tuolla ollut koko kangas kulkeakseen\nja koko metsä mylviäkseen. -- Mahtoiko olla vihaa mitä vanhaa? Olisiko\njoku muurahainen milloin pistänyt...?\n\nEivätkä muurahaiset koskaan päässeet selville siitä, mikä oli syynä\nsiihen, että härkä oli heidän pesäänsä puskenut. Sillä ei kenenkään\nmieleen johtunut, että se on se härän _luonto_ semmoinen, että se\npuskee maan tasalle kaikki, mikä kohoaa sen tasapintaa ylemmä, mutta ei\ntasaiseen tantereeseen koskaan sarviaan iske.\n\nHärästä, joka muurahaisten pesän hävitti, kertoo tarina, että kun se\ntuli lehmitarhaan, niskakuoppa kukkurana muurahaisten munia ja\nlevittäen ympärilleen sitä katkerata lemua, joka siihen oli\nmuurahaisista tarttunut, niin siellä heti kohta huomattiin, mitä pahaa\nse oli ollut tekemässä. Nuoret hiehot, joille se koetti hyväksi\nherjetä, ilmaisivat sille peittelemättä inhonsa, mutta vanhat sonnit,\njoilla itselläänkin oli monta muurahaispesää omallatunnollaan,\njurottivat välinpitämättöminä niinkuin ei asia olisi heihin ensinkään\nkuulunut. Ja ne ovat ne suuret sonnit, jotka muodostavat asioista\nyleisen mielipiteen lehmitarhassakin.\n\n1899.\n\n\n\n\nSUOMEN LIPPU.\n\n\nSuomen lippu älköön enää liehuko juhlariukujen nenässä, sinivalkoinen\nälköön enää saako vilkuttaa meitä tervetulleiksi isänmaallisiin\njuhliin.\n\nPaljaat ovat riu'ut, lepattaen lyövät irtaimet nuorat tyhjiä tankoja\nvastaan.\n\nVihan tuuli ne vei, katehen viima ne karisti.\n\nEntäpä karistikin? Mitä me nyt liehuvilla lipuilla, mitä me viireillä\nvilkuttavilla?\n\nLiehuvathan ne meidän nostamattammekin, vilkkuvat vetämättämmekin,\nnäemmehän ne, vaikka on kielletty näkymästä!\n\nTaannoin niitä tuskin huomasimmekaan, väliä pitämättä niiden ohitse\nkuljimme, nyt ne jo kaukaa loistavat silmäämme -- loistavat poissa\nolollaan.\n\nEnnen ne köynnösten ja kukkien lisänä hupenivat muiden juhlakoristeiden\njoukkoon, nyt emme muita koristeita muista kaivatakaan. Kaikkien silmät\nniitä alastomien salkojen päästä etsivät ja ne sieltä löytävät... Nyt\nne vasta heiluvatkin, nyt ne vasta hulmuavatkin. Näemme ne huoneiden\nharjoilla, nostamme ne honkien latvoihin, kiinnitämme ne koivujen\noksiin, sidomme ne joka seipähän nenähän -- näemme siksi, että _tahdomme_\nnähdä.\n\nLuulivat kai iäksi lippumme ottaneensa, ainiaaksi viirimme vieneensä,\nuskoivat omamme unohtavamme ja vieraat omistavamme.\n\nEivätkö tienne, että missä valkoinen poutapilvi taivaan sinikannella\nvaeltaa, siinä on Suomen lippu -- että missä luminen vaara taivasta\nvasten kuvastuu, siinä värimme -- että missä valkopurje ulapalla paistaa,\nsiinä viirimme?\n\nVai kieltänevätkö pilven taivaalla kulkemasta, lumen valkealle\npaistamasta, tuhannet järvemme sinertämästä?\n\nSaanevatko taivahat tummenemaan, saanevatko hankemme harmenemaan,\nvoinevatko estää päivän purjetta valaisemasta?\n\nYlettänevätkö kätensä _nämäkin_ lippumme riu'uistaan repimään?\n\n\n\n\n\"ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!\" \"ELÄKÖÖN ISÄNMAA!\"\n\n\nTulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana\nvaltaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin.\nSiellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli\nnuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan,\ntietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin\nkylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan\nlaittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla.\nPystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle.\n\n-- Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin.\n\n-- Tokihan toki lippuriukua ... mitenkäs muuten?\n\n-- Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa?\n\n-- On kuultu! sanoivat pojat yhteen ääneen. Ihan toki itse maapoliisi\nkävi sanomassa.\n\n-- Ja silti vain lipputankoa pystytätte?\n\n-- Nythän se vasta pystytetäänkin!\n\nReippaita poikia! ajattelin -- enkä voi kieltää, että he mielestäni\ntekivät niinkuin tehtävä onkin.\n\n-- Mutta jos tulee ja vetää alas lippunne?\n\n-- Ei vedä meidän lippuamme!\n\nHeidän näytti olevan vaikea pidättää nauruaan, ja he näyttivät hyvin\nveitikkamaisilta, iskivät toisilleen silmää ja olivat salaperäisen\nnäköisiä.\n\nMutta kun seuraavana iltana, sunnuntaina, saavuin juhlapaikalle, ei\nsiellä liehunutkaan mitään lippua -- tyhjä, alaston tanko vain seisoi\nkeskellä kenttää.\n\n-- Ovat kai viime hetkessä katuneet, ajattelin.\n\n-- No, entäs lippu, eipä sitä näykään? kysyin eräältä iloisen näköiseltä\nnuorelta mieheltä, joka oli nuorisoseuran esimies ja juhlatoimikunnan\npuheenjohtaja.\n\n-- Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää!\n\nMutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta\nalkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle.\n\n-- Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän. -- Saan toivottaa teidät taas\ntervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein\nennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle,\njonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu...\n\nKaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta\nhakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt.\n\n-- Niin, niin, jatkoi hän ... tälle kentälle, jonka keskellä lippumme\nniin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette\ntaida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan,\nteroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän\ntangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää...\n\nYleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa\nolevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka ... sillä on taas\njokin kuje mielessään.\n\n-- Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian\nylös, mutta se on sitä suurempi ... mies se, joka sen ensiksi keksii --\nensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää\nennen muita sen näkemään ... katsokaa tarkkaan ... ettekö näe?\n\n-- Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta.\n\n-- Kuka se oli? -- Mattilan Ville... Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se\nmeidän vanha sinivalkoinen lippumme?\n\n-- On siinä! -- Siinä se on! -- Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä\nväkijoukosta.\n\n-- Kas niin! Tiesinhän sen! Ne ovat tarkkanäköisiä poikia! Näkeehän\nsitä, kun vain _tahtoo_ nähdä! Me tässä jo aivan pelättiin, etteivät\nehkä näekään, että luulevat, ettei lippuja enää laitetakaan ja rupeavat\nmeitä moittimaan. -- Näkeekö vanhainkin silmät sen, minkä nuorten silmät\njo ovat nähneet? -- Näkeekö Pekka? Panee lasit nenälle, jos ei ilman\nnäe...\n\n-- Näkeehän tuon toki lasittakin tuommoisen, joka yli taivaan hulmuaa,\nsanoi totinen ääni.\n\nYleisö räjähti nauramaan, nyt se alkoi ymmärtää.\n\n-- Oikein sanottu, Pekka! \"joka yli taivaan hulmuaa.\" Niin se juuri\ntekeekin! Luulitte, ettei meillä olekaan lippua, ja nyt on meillä\nlippu, joka yli taivaan hulmuaa. Se se vasta lippu on! Nyt kai jo\nkaikki muutkin sen näkevät? Näkevätkö kaikki?\n\n-- Kaikki näkevät! vastasi kansa yhteen ääneen.\n\n-- Näkyykö se sinne taammaksikin?\n\n-- Näkyy! -- Näkyy! -- Hyvästi näkyy!\n\n-- Näkyyhän se -- iso, taivaan kokoinen lippu! Mutta voitteko myöskin\nerottaa, mitä siihen on kirjoitettu? Siihen on kirjoitettukin jotakin\nsiniselle puolelle.\n\n-- \"Eläköön valo ja valistus!\" huusivat nyt yht'äkkiä yhteen ääneen\nyhdestä ryhmästä ne nuoret miehet, jotka eilen olivat olleet tankoa\npystyttämässä.\n\n-- Aivan oikein! \"Eläköön valo ja valistus!\" Niin siinä seisoo ...\njokainenhan sen näkee. -- Entäpä toisella puolella? On siinä jotakin\ntoisellakin puolella, valkoisella pohjalla...\n\n-- \"Eläköön isänmaa!\" -- kajahti taas uusi huuto.\n\n-- Juuri niin! Siltä se minunkin silmääni paistaa! \"Eläköön valo ja\nvalistus!\" toisella puolella ja \"Eläköön isänmaa!\" toisella. Niinpä\nniin! -- Mutta koska niin on, niin ... _eläköön_ siis valo ja valistus!\n... eläköön siis isänmaa! ... eläköön Suomen lippu!\n\nJa puhuja tempasi jo lakin päästään ja muut tekivät samoin ja\nkohottivat hänen kehoituksestaan juhlansa aloitteeksi eläköönhuudon\nniin voimakkaan ja valtavan, etten ole ennen semmoista kuullut.\n\nJa samassa kajahti laulajain parvesta torvien säestämänä säkeet:\n\n    \"Jos viiri meiltä riistettäis,\n    sen henki rintahamme jäis!\"\n\n1899.\n\n\n\n\nKANSA KAPINASSA.\n\n\nYht'äkkiä soi hälytyshuuto, lähti kapula maita mantereita kiertämään,\nkylästä kylään ja talosta taloon.\n\nIsänmaa on vaarassa, vihollinen on käynyt rajan yli ... rientäkää\nhätään kaikki ... kiiruhtakaa puolustautumaan, vanhat ja nuoret, miehet\nja naiset! Ei ole aikaa viivytellä, ylös kaikki, jotka kynnelle\nkykenette, aseihin, rajalle vastuuseen, ennenkuin on myöhäistä, pian\npelastamaan, mitä vielä pelastettavissa on!\n\nNe, jotka jo olivat oppineet aseita käyttämään, tarttuivat niihin ja\nastuivat riveihin ja järjestetyin joukoin, tottuneiden päälliköiden\njohdolla, riensivät taistelua aloittamaan. Asetehtaat tekivät yötä\npäivää työtänsä, valmistivat uusia aseita ja vanhoja teroittivat ja\nlähettivät niitä paikkoihin, missä niitä puuttui.\n\nVakinaiset joukot olivat pian sotajalalla, varsinainen väki oli tuossa\ntuokiossa varustettu.\n\nEivät riitä tavalliset rauhanaikaiset joukot, nostoväkikin on otettava\nmukaan, joka mies on opetettava aseita käyttämään, ukot, pojat,\nnaisetkin olkoot tarpeen tullessa valmiit! Sillä kysymys on kotien\npuolustamisesta, oman lieden linnoittamisesta.\n\nJa vapaaehtoisia vänrikeitä rientää kaukaisimpiin korven kyliinkin\naseiden käyttöä opettamaan. Soitten poikki rämpivät, upottavia teitä\nastuvat, tähti lakissa, raskas asetaakka selässä.\n\nTuskin on sotataidon neuvoja kylään saapunut, kun kaikki kansa rientää\nulos. Eivät _nyt_ pakene korpiin, eivät nyt piile metsäpirtteihin,\neivät kätke aarteitaan turpeen alle. Itse tulevat isät ja tuovat\npoikansa sotamiesten ottoon, kädestä pitäen äidit pienoisiaan\ntaluttavat, ukot ovat yhtä innokkaita kuin nuorukaiset, ja vanhat\nvaimot, jotka eivät itse voi oppiin tulla, tahtovat nähdä, miten muita\nopetetaan. Ja kaikki otetaan vastaan, kaikki kelpaavat.\n\nHarjoitus alkaa, ulos tunkee suuresta pirtistä opettajan ääni ja tahdin\nlyönti ja rekryyttien opetus. Aseet välkkyy, kädet heiluu, kauas kaikuu\nkomento. Päivät siellä aherretaan, ja joka ei kiireiden kevättöiden\naikana ehdi aamulla tulla, se saapuu iltasella ja viipyy myöhään yöhön.\n\nMutta vakoojat hiipivät metsiä myöten kylän peltojen taa ja väijyvät ja\nvaanivat ja kiiruhtavat kertomaan, että kapinan on tehnyt kansa.\n\nJa totta puhuvat, eivät erehdy.\n\nSillä kapinan on tehnyt kansa, noussut kuin yksi mies vihollistaan\nvastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ketä vastaan on kapinan tehnyt tämä rauhan kansa, kuka on\nvihollinen, jota se on taas noussut päältään torjumaan? -- Oma pimeys on\nvihollinen, omaa tiedottomuuttaan torjua tahtoo, omaa itseään vastaan\nvarusteleikse!\n\nKetkä ensi riviin asettuivat, ketkä riensivät ennen muita\ntaistelutantereelle? -- Valon vakinaiset vartiomiehet!\n\nMitkä oli aseet? Mitkä oli asetehtaat? -- Kynät oli keihäinä, sanat\nkuulina suhisivat, kirjat pommeina putosivat.\n\nMutta mihin harjoittaa vänrikki kylän väkeä pirtin seinien sisässä? --\nLukemaan opettaa, numeroita neuvoo, tiedon alkeita antaa ... rihvelit\nkivitauluista tulta iskevät, tavailun tahti kaikuu kesäiseen yöhön.\n\nMutta vakoojat hiipivät kylän peltojen takana ja uskovat, että _heidän_\nherraansa vastaan on kapinan tehnyt kansa.\n\n1899.\n\n\n\n\nLESKEN ROPO.\n\n\nKun kotikoulu oli muutamia päiviä ollut toimessaan Korvenkylässä,\nsaapui Sokea-Mari, vanha herännyt ihminen, koulutaloon, kopeloihe\nkeppinsä avulla pirttiin, istuutui karsinapenkille ja istui siinä koko\nsen päivän opetusta kuunnellen ja sukkaansa kutoen, silmäkuopat\nuteliaasti käännettyinä opettajaa kohden pöydän päähän.\n\nKun koulu iltasilla lopetettiin, ja opettaja, joka oli nuori\nylioppilas, pitäjän rovastin poika, oli vetäytynyt pirtinpohjakamariin,\nlevolle laskeutuakseen, kuuli hän haparoimista lukossa, ja Sokea-Mari\ntuli sisään.\n\n-- Ettehän vain liene jo levolle ruvennut ... olisi minulla ollut vähän\nasiaa ... en tiedä, tuntenetteko, vaikka kyllähän se rovasti minut...\n\n-- Tunnenhan toki minäkin, sanoi nuori herra ystävällisesti ja pyysi\nistumaan.\n\n-- Kaikkihan ne Sokean-Marin ... saatanhan minä toki tämän asian\nseisoaltanikin. Läksin kuulemaan minäkin tätä koulun pitoa ja olen\nkuunnellut ja kiitoksia vain paljon. Sanoivat täällä valkeutta\njaettavan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Minäpä tuon tiennen, mitä\non valkeuden puute. Kyllähän minä toki sen, ettei täällä sitä\nvalkeutta, jota silmällä nähdään, eikä aivan sitäkään, mitä sielulla\ntutaan, mutta sen minä jo kyllä tästä vähästä, että oikea on asia,\nkoska Herran nimeen aloitetaan ja lopetetaan, niinkuin pitääkin ...\neikähän se nyt rovastikaan mahtaisi poikaansa ilman aikojaan lähettää:\npahat kuuluvat olevan ajat, vieläkö uskotkin muutettanee ja raamatut\notettanee, kun ei lautamieskään kuulu keisarin puheille päässeen ...\nniin sitä minä, että kun nuo kaikki lahjaa tekevät, mikä antaa näin\npirttinsä ja mikä näitä uusia kinkereitä ruualla ja muualla auttaa,\nettei jäisi yhden talon varaan, ja kuuluvat siellä kirkolla rahaakin\nkirjoihin keränneen ... niin sitä minä, että kun ei tämmöisellä\nvanhalla ja vaivaisella ole mitään antaa, vaan kuitenkin tekisi\nminunkin mieleni kuunnella...\n\n-- Mari vain kuuntelee, eihän se toki mitään maksa...\n\n-- Enhän minä ihan ilmaiseksikaan ... mutta kun minulla on vähän vielä\nveisuun ääntä eikä täällä näy olevan vakituista veisuumiestä, joka\nnuottia kannattaisi, niin minä pyytäisin, että jos ette pahaksenne\npanisi, niin saattaisin minä aamuin ja illoin siitä edestä veisata. En\ntuota osaa niiden uusien kirjain mukaan, vaan jos vanhan virsikirjan\nmukaan vielä passaisi...\n\nNuori herra otti liikutettuna vastaan tarjouksen, ja koko ajan, kun\nkotikoulua Korvenkylässä pidettiin, oli Sokea-Mari rukouksissa aamuin\nja illoin vakituisena veisuumiehenä.\n\n1899.\n\n\n\n\n\"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!\"\n\n\nPimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut\npois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia, ja\nodottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.\n\nMutta sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen\nvallan päivättömässä pohjolassa. Niin pian kuin hän ulkona vaaniessaan\nnäki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.\n\n-- Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.\n\nEikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli\nsammuttanut.\n\n-- Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat\npimeässä istuessaan.\n\nMutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltija\novesta sisään.\n\n-- Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle\npalamaan.\n\nSen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman\ntyön toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja jätti ihmiset\npimeässä istumaan. Mutta hyvä haltija hiipi hänen kintereillään, ja\nsitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.\n\nMutta kun peikko jäljelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat,\ntöyttäsi hän takaisin ensimmäiseen taloon.\n\n-- Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.\n\nEikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli\nsammuttanut.\n\n-- Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan\npimeässä istujat.\n\nMutta tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltija samassa\novenavauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä\ntalossa?\n\nOlihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukkovaarin kiskomia.\n\n-- Päre pihtiin! sanoi haltija, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen\nliedestä tulen ja virkkoi, veitikka:\n\n-- Sammuta _sinä_, kyllä _minä_ sytytän!\n\nJa sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet\npalamaan, ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä hän\näsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannen kerran tuvan\novesta sisään.\n\n-- Puh! pani hän, -- mutta ei tahtonut päre sammua. -- Puh! -- Puh! --\nja vasta kolmannella kerralla sammui päre.\n\nEikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko\noli niin vihaisesti sammuttanut.\n\n-- Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltijan\nsisään hiipivän.\n\n-- Tuli takkaan! huusi haltija, ja kohta loimotti iloinen takkavalkea\nlieden päällä ja riemusta loistivat haltijan silmät sen valossa, kun\nhän huusi:\n\n-- Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!\n\nJa missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti,\nsiinä viritti valon haltija kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa\npalamaan; ja ne paloivat niin, että hanget helottivat ja puitten latvat\nkauaksi punertivat.\n\nMutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi, ja silmät seisoen ja posket\npullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.\n\n-- Puh, puh, puh! -- puhalsi hän. Puh, puh, puh! -- puuskutti hän.\n\nMutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa\nyltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin\nhelottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta\nyleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.\n\nKovin koetti hän, ylen yritti... En tiedä, olisiko kerran sammumaan\nsaanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä\ntulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä\npäivälle eivät peikotkaan mitään mahda -- ja yöllä suojelevat Suomeani\nhyvät haltijat.\n\n1899.\n\n\n\n\nPAINAJAINEN.\n\n\nHän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki\nsanomalehdet Suomessa.\n\nHän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli\nsekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi,\nettä se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja\nlukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun\nse ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo\naikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja\nyksitoikkoiseksi.\n\nHän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole\nsanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa.\nVaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu.\n\n-- Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän,\ntyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen,\nsivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu\nsamassa.\n\nKauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa\nratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen\nalla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn\nsisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi,\nmutta alkaa kohta taas uudelleen.\n\n-- Mitä ne ovat panneet minun tyynyyni? huudahtaa hän, hypähtää\nistualleen ja iskee tyynyä nyrkillään. Tyyny ei kuitenkaan tottele,\nvaan parahtaa niinkuin sanomalehti, jota rutistetaan, ja hän näkee,\nettä se on päällystetty eräällä vanhalla Nya Pressenin numerolla.\nKiukuissaan repäisee hän pois päällyksen, jolloin sen sisästä pullahtaa\nkäärö korvatyynyksi pyöräytettyjä Aftonposteneita.\n\n-- Katsos noita kanaljoita!...\n\nMutta kun hän nyt huomaa unta näkevänsä -- sitä voi näet unissaankin olla\ntietoinen siitä, että näkee unta -- nakkaa hän mytyn jalkapohjiin ja\nheitäikse paljaalle lakanalle.\n\nVähän ajan kuluttua, jolloin hän parahiksi pääsee kuorsaamaan, -- alkaa\ntuntua jotenkuten oudolta ja pahalta ihossa, kirpelöipi jalkapohjia,\nkutkuttaa polvia, mutta etenkin tuntuu kuumalta koko ruumiissa, samalla\nkun vuode on muuttunut kovaksi kuin kivi. Hän potkaisee peitettä yltään\nja tahtoo kääntää kylkeä, mutta silloin nousee koko vuode raivoon.\nKahisee ja kuhisee, niinkuin olisivat paperista sekä peitot että\nmatrassit, ja hän huomaa makaavansa kahden lakanan välissä, joista\nalimmainen on ommeltu Uusista Suomettarista ja päällimmäinen kurottu\nPäivälehdistä. Peite on liisteröity Hufvudstadsbladeteista, joka koko\npainoksensa suuruudella lepää rinnan ja vatsan päällä, niin että tuskin\nvoi hengittää. Matrassi on pantu kokoon vierekkäin ladotuista\nkirjasista \"Kirjasia kansalle\" ja \"Kyläläisten kirjasia\" ja \"Isänmaan\npuolesta\" ynnä muista. Vuodeverhona häilyy katosta kauniissa\nlaskoksissa Pohjalaisia, Viipurin Sanomia, Uusia Savoja ja muita\nmaaseutulehtiä.\n\nHän hypähtää ylös, koettaa huutaa apua, mutta ei saa sanaa suustaan.\nNähtyään, että sohva toisella puolella huonetta on entisellään, rientää\nhän sinne, mutta lattia on kuin suuri paperikori, jossa kuohuu\npainoasiamiesten hyväksymättömiä artikkeleita, sensuroituja\nsähkösanomia, vanhoja käsikirjoituksia ja takavarikkoon otetuita\npainoksia, estäen häntä yli pääsemästä. Ne takertuvat jalkoihin, hän\nastuu läpi paperien, koettaa siristää niitä pois, mutta takertuu yhä\nkovemmin ja kaatuu istualleen keskelle lattiaa.\n\nHän saa vihdoinkin äänen, huutaa pikenttiään, ja ovesta astuu sisään\npainokomitean puheenjohtaja.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyy tämä vähän äreästi.\n\n-- Toimita pian pois nämä sanomalehdet! huutaa hän epätoivoisia\nliikkeitä tehden ja vajoten samalla, niinkuin hänestä näyttää, yhä\nsyvemmälle jättiläisen suureen paperikoriin.\n\n-- Mitkä sanomalehdet?\n\n-- Nämä, nämä, kaikki nämä!\n\n-- En minä näe täällä mitään sanomalehtiä. Suomessahan ei enää ilmesty\nainoatakaan sanomalehteä.\n\n-- Etkö näe? Kuinka et näe? Sinä olet vihainen siitä, että menetit hyvät\ntulosi, mutta pitäisihän sinun ymmärtämän, etten minä voi tuhlata\nkansan veroja virkamiesten palkkaamiseksi, joita ei enää tarvita. Sinä\nniskoittelet, mutta kyllä minä opetan sinua...!\n\nMutta painokomitean puheenjohtaja paiskaa vastaukseksi oven kiinni\njälkeensä.\n\nHän paiskaa sen niin kovasti, että nukkuja herää ja huomaa istuvansa\npaitasillaan ja peite korvissa kylmällä lattialla.\n\n-- Eivät anna minulle unessakaan rauhaa, mutisee hän ja vetäytyy\ntakaisin sänkyynsä, toivoen vihdoinkin saavansa nukkua.\n\nTuskin on hän sielunsa siunannut ja syvään huoannut, kun joku raottaa\novea, ja jotakin heitetään huoneeseen.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Erkko!\n\n-- Mitä sinä siellä?\n\n-- Tuon lämpöisiä! -- ja hän heittää sisään sylensä täyden Päivälehtiä.\n\n-- Mutta sehän on kielletty ilmestymästä!\n\n-- Mutta se ilmestyy sittenkin!\n\n-- Ota pois ne!\n\nMutta ovi on jo suljettu ja Erkko poissa. Vaan samassa reväistään ovi\nselälleen, ja kaksi pientä poikaa hyökkää sisään keskelle lattiaa,\ntoisiaan tyrkkien ja huutaen kilvan:\n\n-- Hufvudstadsbladet -- Uusi Suometar! -- Hufvudstadsbladet -- Uusi\nSuometar!\n\nHän tempaa miekkansa, joka on hänellä päänsä pohjissa, mutta ennenkuin\nhän saa sen tupestaan, ovat Frenckell ja Löfgren jo tipotiessään.\n\n-- Miksette anna minun olla rauhassa? huutaa hän.\n\n-- Annoitkos sinä _meidän_ olla rauhassa? kuuluu Lillen basso, ja koko\nkärryllinen Nya Presseneitä vyörähtää sisään.\n\nHän tempaa pistoolinsa ja koettaa ampua, mutta revolveri ei laukea.\n\nTukka pystyssä ja silmät päässä pullottaen hyökkää hän ylös ja saa oven\nsäppiin.\n\nMutta silloin kuuluu kimeä ääni ulkoa:\n\n-- Aftonposten fem penni! -- Aftonposten fem penni! -- ja niinkuin höyheniä\nsataen tupruaa pieniä lehtisiä sakeana pilvenä ikkunasta sisään,\ntupruaa, paitsi Aftonpostenia, myöskin Fyreneitä, Lördagskvälleneitä...\nHän saa vaivoin ikkunan kiinni, mutta nyt niitä tuiskuaa tuulen\nvinkuessa ikkunoita vastaan, ja kauhukseen näkee hän nietoksen\nkasvavan, peittävän kadun, täyttävän kadun, kohoavan ikkunain\ntasalle... Kaikki lehdet myllertävät sekaisin -- pääkaupungin lehdet,\nmaaseutulehdet, seassa ulkomaalaisiakin ... kaikki yhtyneinä yhteiseen\nhyökkäykseen. Nyt ovat jo ikkunain aliruudut ummessa, matalat huoneet\ntuolla puolella kadun ovat jo hautautuneet -- ja hän pakenee takaisin\nvuoteeseensa.\n\nIkkunat ovat jo aivan peitossa, koko talo on jo peitossa, ja nyt niitä\nalkaa tunkea sisään. Niitä pyryää uunista avonaisen pellin kautta,\npyryää venttiileistä, ikkunain raoista, ovien raoista, sillanraoista,\nnietostuen nurkkiin, täyttäen lattian, nousten tuolien tasalle, sängyn\ntasalle, sänkyyn. Tuntuu samalla niinkuin koko palatsi olisi koneita\ntäynnä, jotka hyrrää ja jyskyttää, niitä on seinän takana, on\nvinnillä... Koko talo on muuttunut kaikkien lakkautettujen lehtien\nkirjapainoksi.\n\nEivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun\ntulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on\nhuone täynnä, lehtiä tulvillaan.\n\n-- Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän.\n\n-- Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin.\n\n-- Miksi en hävittänyt niitäkin?\n\nSe on hänen viimeinen sanansa. Nietos on noussut sänkyyn; hän makaa\npian tukehtuneena sen alla.\n\nHän on kuollut.\n\nEi kuitenkaan kokonaan kuollut, ainoastaan valekuollut, joka näkee ja\nkuulee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu.\n\nYht'äkkiä ovat kaikki lehdet poissa hänen päältään, lentävät kuin\nvapautetut linnut hänen huoneestaan.\n\nKun lehdet ovat menneet, tulevat niiden painoasiamiehet sisään. He ovat\nkaikki puetut frakkeihin, kiiltäviin, korkeihin knalleihin ja\nvalkoisiin hansikkaisiin. He ovat totisen ja surullisen näköisiä ja\nkantavat suurta arkkua, joka on tehty paperista ja painomusteella\nmustaksi maalattu. He asettavat sen keskelle lattiaa ja pystyttävät sen\nympärille sanomalehtipapereista somasti tehtyjä tuohuksia, joista\nkuolinhuoneeseen leviää paksu savu. Kun he ovat hänet riisuneet,\npalsamoivat he hänet sekä ulkonaisesti että sisällisesti\npainomusteella, joka erinomaisesti säilyttää tulevaisuudelle jokaisen,\njota sillä sivellään. Sitten kietovat he hänet puhtaasta\nsanomalehtipaperista tehtyihin käärinliinoihin ja nostavat kirstuun.\nSanomalehtisakset asetetaan ristiksi rinnan päälle. Kirstun kansi\nsuljetaan ja suuri vainaja kannetaan paarilla pahvivaunuihin, joiden\npyörätkin ovat paperista, sitä uutta amerikkalaista keksintöä, ja\njoiden eteen on valjastettu pari komeita pahvihevosia. Tie vainajan\nkotoa hautausmaalle saakka on peitetty lakkautetuilla lentolehdillä.\n\nHaudalla pitää painoylihallituksen esimies puheen, jossa hän ylistää\nvainajan ansioita vapaan sanan sitomisessa. \"Ei ole koskaan nähty\ntoista, joka niin hyvin kuin hän olisi käsittänyt tehtävänsä. Ainoa\nerehdyksensä -- ja kuka kuolevainen ei erehtyisi! -- oli ehkä se, että hän\nlakkautti _kaikki_ lehdet, uhaten siten riistää meiltä toimeentulomme.\nÄlköön se kuitenkaan himmentäkö hänen muistoaan, varsinkin kun olot\ntaas hänen kuoltuaan ovat entisellään\", lopettaa hän puheensa, laskien\nhaudalle komean paperikukkasista tehdyn seppeleen, jonka\npaperinauhoihin on painettu sanat: \"Murheell' ei siis saakaan viettää\nmuistoasi -- kiitollisilta painoasiamiehiltä\".\n\nUseita muitakin seppeleitä lasketaan, muun muassa maaseudun\npainoasiamiesten puolesta. Muutamassa on sanat: \"Kiitos hyvästä\nvartiosta\", toisessa: \"Muistosi elää\".\n\nKaiken tämän näkee ja kuulee hän, voimatta mitään virkkaa.\n\nSanomalehdet julkaisevat hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan\nerityisiä lisälehtiä, jotka ilmestyvät jo ennen kuin saattoväki on\nhajonnut haudalta. Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä\ntukuttain.\n\nSe harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan -- ja herää.\n\n1899.\n\n\n\n\nLEHDET.\n\n\nNe koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä\nlakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen.\n\nKaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli\ntuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin\npian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa\ntuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan.\n\nLopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn\ntulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja\nkatkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä\npakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja\nmaassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian\ntulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei\npuussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan\nolemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen\nraivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan\nhäiritsemättä.\n\nViikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää\nuuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut\nvihertävät vanhassa puvussaan.\n\nNe eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät\nole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen.\n\nKylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole\nmitään mahtaneet.\n\nVaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin,\neivät kuolleet.\n\n1899.\n\n\n\n\nUUSI JUHANNUS.\n\n\nOn taas valon juhla juhannus, on vuoden ihanin aika, on luonnon juhla\nja juhla kansan -- luonnon kansan.\n\nKokot pitäisi sytyttää, aika olisi panna ilotulet palamaan, aika laulut\nvirittää ja piireihin käydä.\n\nMutta ei tunnu juhla juhlalle tänään, ei tee mieli ilotulia tehdä,\njäykkä on jalka karkeloihin käydäksemme.\n\nSillä kulona kellertivät eilen vielä vainiot, ja yhä vinkuu sama viima,\njoka talven ja kaiken kevättä meitä hartioista pudisti. Kylmä vesi\nlainehtii luhtien päällä ja tulvan alla ovat saaret, joihin ennen\nsousimme juhannusyötä viettämään.\n\nKato uhkaa, halla vaanii, pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan\nilmassa.\n\nMutta ihme kyllä ei mieleni kuitenkaan ole musta, ei päiväni pilvessä,\neikä saa suru valtaansa sydäntäni. Sillä vielä on kukkuloita, jotka\neivät ole veden alla, vielä on tulia, jotka mäeltä toiselle tuikkavat,\nja vielä on kansalla karkelokenttänsä, joilla se piirihin käy.\n\nMaani luulin menettäneeni -- ja nyt vasta sen löysin. Kansani luulin\nkadottaneeni -- ja nyt vasta sen sain. Toivon tulien luulin sammuneen -- ja\nnyt vasta ne syttyivätkin.\n\nEt tarvitse enää tulta toisilta lainata, omassa povessasi se alati\npalaa, et sitä enää vain juhlina viritä, arkenakin se nyt ainaisena\nliekkinä tuhansissa rinnoissa leimuaa.\n\nUusi innostus on sen öljy ja uusi luottamus on sen sydän ja säiliö,\njosta valoaine vuotaa, on uudistunut rakkautesi kansaan ja verestynyt\nvoimasi sen eteen uhrautumaan.\n\nKouluhuoneeksi on muuttunut tanssitupa, aatteiden esityspaikaksi\nentinen karkelokenttä.\n\nEtkä kysy enää, mitä maaltasi _saat_, kysyt sitä, mitä voit hänelle\n_antaa_. Et mieti sitä, miten elolaarisi täyttäisit, vaan sitä, miten\nsen sisällön tarvitseville parhaiten sirotetuksi saisit. Et satoa\najattele etkä elon korjuuta, ajattelet kylvöä ja uusia oraita.\n\nUusi on juhannus ja uudet ovat juhannustulet.\n\nValon juhla oli juhannuksesi ennen -- nyt on se juhla valistuksen!\n\nSiksipä ei, vaikka kato uhkaa, halla vaanii ja pahat henget pitävät\nilkeitä aikeitaan ilmassa, ole mieleni musta, ei päiväni pilvessä eikä\nsaa suru valtaansa sydäntäni.\n\n23.6.99.\n\n\n\n\nPIENET JA SUURET.\n\n\nKuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että\nne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat,\nja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas on tyven ja sininen ja meren pinta sileä. Maininki vain silloin\ntällöin loiskahtelee kaukaisia kareja vastaan kuin unissaan\nhuoahdellen, sillä meri ei koskaan nuku eikä koskaan rauhoitu.\n\nLoivan kallioniemen liepeitä nuoleskellen virtailee hiljainen merivuo\nulapalta tullen ja ulapalle mennen. Tänään kulkee se tänne, eilen kulki\ntuonne, ei kukaan tiedä, mikä on sen määrä ja mikä sen tarkoitus. Mutta\nmeriheinäin metsä huojuu aina ja ilmojen latvat taipuvat aina\ntottelevaisina sen mukaan. Pohja kuumottaa totisen ruskeana läpi\nvihreän veden ja uhkaavana uppoo jyrkkäyksen rinne salaperäiseen\nsyvyyteen.\n\nIhan pinnalla, niin että viri tyynessä vedessä käy, uida lirittää\npikkukalain lauma vastavirtaan pitkin jyrkkäyksen rajaa, yli synkän\npohjan ja yli limojen latvain. Päättömän pitkänä nauhana näkyvät ne\nmereltä tullen ja merelle mennen kulkevan ohi niemien, ylitse karien ja\npitkin rannikkoa, jonka poukamissa pistäytyvät ja jonka kiviä\nkiertävät.\n\nMistä tulevat ne ja minne menevät? Ei näytä heillä olevan johtoa\nmitään, ei tietoa siitä, mitä maalia kohti kulkevat -- ei johtona muuta\nkuin tieto toisistaan, ei maalina muuta kuin vastavirta. Ei\nhetkeksikään eroa yksi satain tuhansien parvesta, ei hetkeksikään muuta\njono suuntaansa, joka on niin varma, kuin ei se koskaan olisi muuanne\npäin vienyt. Se on kuin satain tuhanten pienoisten yksimielisyydestä\nsyntynyt yksi ainoa jättiläisolento, joka meret kietoo ja sen niemet ja\nsaaret syleilyynsä sulkee.\n\nMutta vanavedessä tämän meren jättiläisen vaanivat meren pedot, hauet,\nahvenet ja muut ahnaat. Suomukset kiillellen kullalle ja kuparille\nniinkuin sotatamineet ja evät punaiselle paistaen niinkuin sotaliput ja\nselässä ruotaiset keihäät ja suussa terävät hampaat ne vartovat kivien\nkoloissa ja limakoiden kätköissä kuin ryöväriritarit linnoissaan ja\nhyökkäävät sieltä, silmät tuikeina päässä ja suut selällään,\nohikulkevain kimppuun. Heitä sanotaan merien kuninkaiksi ja rantojen\nruhtinaiksi, ja he luulevat itsekin niitä olevansa. Ja nuo pienet\ntuossa, ne ovat heidän alamaisiaan, joista he elävät, nielevät niitä,\nminkä kiireelle kerkiävät.\n\nMutta mitä välittää satain tuhanten parvi siitä, mitä heitä muutamat\nhauet ja ahvenet hävittää! Tuskin huomaa se heidän läsnäoloaan, tuskin\nvälittää se heidän tieltään väistää. Ei heidän rintamansa hyökkäyksistä\nmurru, ei kulkunsa siitä häiriinny. Joku yksityinen hyppää syrjään,\nponnahtaa ilmaan ja koettaa paeta, mutta suuri lauma jatkaa matkaansa\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eivät ne asetu vastarintaan, eivät\npakene, eivät edes kiirehdi kulkuaan. Merivirta se vain määrää heidän\nnopeutensa ja heidän matkansa suunnan eivätkä hauet ja ahvenet.\n\nJa näiden suurten täytyy seurata noita pieniä, meren kuninkaiden täytyy\naina uida alamaistensa vanavedessä. -- elääksensä. Pienet kalat pitävät\naina oman suuntansa, suuret saavat mennä, minne heitä viedään.\n\nPienet kalat ovat kansoja, suuret ovat heidän sortajiaan.\n\nMutta kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat\nja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä\njohtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?\n\n1899.\n\n\n\n\nVANHA UKKO PUHUU.\n\n\nKuunneltuaan aikansa poikainsa puheita puolihämärässä pirtissä\nkohensihe talon vanha isäntä kumaraisesta asennostaan pöydänpäälasin\nalla, laski raskaasti ison kämmenensä pöydän laidalle ja virkkoi:\n\nJa ne ovat olevinaan miesten puheita nämä, nuorten rotevain miesten,\njoilla on selkää kuin sudella ja hartioita kuin härällä ja kämmeniä\nkuin karhulla!\n\nVai Amerikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt enää siedä Suomessa elää!\nVai ei täällä enää miehet tarkene!\n\nJa oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja\njätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin...\n\nOnhan ne urhokkaita poikia, oikein sankarien alkuja nämä minun poikani\n... nyt sen kuulette vieraatkin! Sitä olen odottanutkin, ilopäivää\nomistani, ja nyt sen näen! Uhkaa pakenevat, peloitusta jo pötkivät\ntiehensä, aikovat vain antaa maansa ja mantunsa ennenkuin niitä edes\ntullaan ottamaankaan!\n\nMistä ovat saaneet miehet tuon rohkeuden rintaansa? Eivät sitä ole\nainakaan esi-isiltään oppineet.\n\nEntäpä olisi ennen vanhaan esi-isäin aikana tehty niinkuin nyt tehdään?\nJätetty tilat ja talot, kohta kun kuultiin, tai kohta kun luultiinkin,\nettä nyt se tulee -- tämmöinenköhän olisi nyt tässäkin talo, jos niin\ntehtiin?\n\nJa vaikkapa tulisikin niinkuin uhkaa ja tekisikin sen, mitä aikoo -- mikä\nmies se on, joka pötkii käpälämäkeen juuri silloin, kun häntä enimmän\ntarvitaan? Se on raukka mies -- yhdellä sanalla sanoen.\n\nNiinkö, että paettiinhan ennenkin? Lienee paettu, mutta vasta viime\ntingassa, ja kun paettiin, niin paettiin omiin metsiin eikä merten taa.\nVieraille maille lähdettiin vasta, kun väkisin vietiin. Ja aina\nlähdettiin sillä mielellä, että kerran takaisin tullaan. Ja niin\ntultiinkin! Eikä ollut kysymys vain viisistä vuosista, kymmenistä oli --\nja sittenkin tultiin! Mutta näillä pojilla ei ole aikomustakaan\ntakaisin tulla. Aina tulee kotiinsa koira väkisin viety, ei tule konsa,\njoka omiksi iloikseen juoksuun lähtee.\n\nRahaako lähetätte? Ei täällä rahojanne tarvita, vaan teitä itseänne ja\nkäsivarsianne. Ei raha kaikkea rakenna, vaikka niin sanotaan. Ei ole\nrahalla tätäkään taloa raadettu, nämä kädet ne soita perkkasi ja korpia\nkaasi ja kivikoita kuokki. Ja kenellekä rahanne lähetätte, jos kaikki\nlähtevät? Eihän kaikki? Mutta miksei yksi yhtä hyvin kuin toinenkin?\nLähdetään joka mies ja lyödään talo tuleen! Vai pitäisikö minun jäädä\nmarssimaan teidän kaikkien puolestanne? Olenhan tuota kyllä tähänkin\nasti marssinut teidän puolestanne, vakoa astunut, kuokan ja lapion\nkanssa äkseerannut... Mutta luulin toki silloin poikalauman perässäni\ntulevan...\n\nVai että ryssää pakoon? Ei kannata muka muutenkaan Suomeen jäädä,\nhallan pesään, vähävaraiseen, palkat ovat muualla paremmat, otatte\nmistä saatte ... jos ette te ota, ottavat muut.\n\nOlisi kai tässä ollut lähdön aihetta ennenkin. Tyhmää minua ja tyhmiä\nesi-isiäni, kun emme karanneet Suomesta joka kerta, kun halla pani ja\npakkaset kouristivat eikä työpaikoista ollut tietoakaan! Ei ollut\nsiihen aikaan valtion töitä eikä tehtaiden töitä, ei metsänostajia eikä\nmeijereitä, ei turvaa ruunun eikä kunnan kassoista. Elettiin, mikä\nvoitiin, ja kun ei voitu, niin kuoltiin -- kuoltiin kunnialla, kaaduttiin\ntappotantereella, mutta pakoon ei lähdetty... Taisi olla tyhmästi\ntehty, taisi olla omaa typeryyttämme, että parempia aikoja aina\n_kotiin_ odotettiin, eikä osattu lähteä niitä ympäri maailmaa\nhamuamaan.\n\nPettua purtiin ... lieneekö kaali pahempaa purtavata, ja lieneekö\nlimppu sekaleipää sitkeämpää -- en tiedä. Mutta sen tiedän, että\nsuomalainen voi, mitä tahtoo, kun vain hammasta purren sen tekee eikä\nruikuta. Purressa silmä tuikenee ja sisu sydäntyy. Vieras leipä vihan\nkasvattaa, katkeruudeksi on kyläinen kannikka. Ei osaa oikeuttaan\narvata, joka ei ole vääryyttä kärsinyt.\n\nEi ole teissä oman hampaanne purijoita! Velttoleukaisia,\nlaimeasilmäisiä olette! Toisenlaisia miehiä tämän talon hoitoon\ntarvitaan. Lähtekää vain, hyvin joudatte!\n\nMutta sen sanon, ettette saa penniäkään matkarahaksi, eikä teidän\ntarvitse penniäkään tänne lähettää. Eikä ole tarvis kuoltuani tulla\nperinnönkään jaolle. Otan tuon torppari Matin taloni hoitajaksi!\n\nUkko lopetti, nousi ylös ja meni porstuanpohjakamariinsa levolle.\n\nPojat eivät mitään virkkaneet, istuivat hetken aikaa kumarassa,\nkyynärpäät polvia vasten, ja poistuivat yksitellen tuvasta. Aikansa\npihamaalla seisoskeltuaan ja järvelle päin tuijotettuaan vetäytyivät he\nsitten mietteissään kukin aittaansa maata.\n\nHuomenna varhain olivat nuoret miehet taas tavallisissa askareissaan,\nmikä vaolla, mikä ojalla, mikä niityllä -- eikä kukaan heistä enää\npuhunut Amerikkaan lähdöstä.\n\n1899.\n\n\n\n\nVALTIOLLINEN ITSEMURHA.\n\n\nKirkkovenhe oli juuri lähtemässä Kuopion kaupungin rannasta, kun näin\nsiihen astuvan miehen, jota en olisi luullut näillä tienoin enkä\nainakaan tässä ympäristössä tapaavani. Odottamaton tulija oli\nvaltioneuvos Tengman, erään suurimman keskusvirastomme päälliköitä ja\ntunnettu sekä suomenkieltä täysin taitamattomaksi että myöskin\npinttyneeksi ruotsinmieliseksi. Semmoiset korkeat herrat eivät juuri\nkernaasti suuntaa kesäistä kulkuaan Savon vesille, vaan viettävät\nvirkalomansa joko jossakin koti- tai ulkomaan kylpylaitoksessa tai\nsaaristohuvilassaan. Asuessani alkukesästä Helsingin saaristossa\nolinkin usein tavannut hänet pienessä saaristolaivassa, matkalla\nvirastoonsa. Mitä hän nyt täällä teki, savolaisessa kirkkovenheessä,\njoka oli matkalla kaukaiseen, selkien takaiseen kylään, sitä en voinut\nkäsittää...\n\nHän istuutui laudalle lähelle kokkatuhtoa, ja minä istuin erään nuoren\nylioppilaan kanssa, jonka isä oli venheen perämies ja sen omistaja,\nperätuhdolle soutamaan.\n\n-- Mitä ihmettä se tuo valtioneuvos täällä tekee? Minnekä se on menossa?\nkysyin, kun olimme lähteneet liikkeelle.\n\n-- Sehän asuu meillä, selitti airotoverini.\n\n-- Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä --?\n\n-- Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana...\n\n-- Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies.\n\n-- Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta\niltaan: me opettelemme -- suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani.\n\n-- Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään\nja virkkoi:\n\n-- Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus.\n\nValtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti\ntaakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä\nistui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä\nnelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi,\nmutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja\nvaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään.\n\n-- Mike teme? kysyi valtioneuvos.\n\n-- Se on hankavihta.\n\n-- Hangavitta ... mike teme nimi?\n\n-- Sitä sanotaan meidän puolessa leiliksi.\n\n-- Mite sano? Polessa?\n\n-- Sitä sanotaan leiliksi täällä Savon puolessa ... piimäleiliksi...\n\n-- Jahah -- pimeläliksi -- pimeläliksi --\n\nValtioneuvos oli niitä, jotka olivat saaneet vapautuksen suomenkielen\nkäyttämisestä, ja näkyi kyllä, että hän hyvin sen tarvitsi -- vaikkakin\nhän aikoinaan, 1830-luvulla, oli ollut yksi niitä innostuneita\nylioppilaita, jotka olivat luvanneet toisilleen suorittaa vapaaehtoisen\ntutkinnon suomenkielessä -- luvanneet, mutta unohtaneet.\n\n-- Mutta mikä siihen nyt on mennyt? kysyin toveriltani.\n\n-- Julistus, kuiskasi hän.\n\nJa hän kertoi minulle, hiljalleen soutaessamme ja valtioneuvoksen yhä\njatkaessa harjoituksiaan, että ukko eräänä julistuksen jälkeisenä\npäivänä, kun oli puhuttu niin paljon virkamiesten velvollisuuksista\nkansaa kohtaan, uhrauksista, puolueriitojen lakkaamisesta, yht'äkkiä\noli sanonut illallispöydässä:\n\n\"-- Se on saatettava pois päiväjärjestyksestä ... ei ole muuta keinoa\n... meidän täytyy oppia suomenkieltä.\"\n\n\"-- Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan\", sanoi siihen eräs\nhänen pojistaan.\n\n\"-- Minäkö, miksen?\"\n\n\"-- Pappa on jo liian vanha.\"\n\n\"-- Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?\" kivahti ukko ja\nvirkkoi sitten minulle: \"-- Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää\nsuunnitelma!\"\n\n-- Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi\nkaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä\nmuulloin ei hänellä ollut aikaa.\n\n\"-- Vai liian vanha?\" toisteli hän tuon tuostakin. -- \"Kyllä minä näytän\nniille keltanokille, viikinkipenikoille!\" -- haukuskeli hän minulle tuon\ntuostakin poikiaan. \"-- No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi\noppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon,\nnäytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa\nasiakirjoista.\"\n\n-- Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka\npidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei\nhän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa\npuheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt.\nSeuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli\noleva suomi.\n\n-- Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.\n\n-- Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui\näijä: -- \"Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen\nsuomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten,\njoilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi ... siinä on\nsuuri ero... --\" \"-- Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?\" -- \"Vai\neivät? Vaativathan! Vaativathan!\" -- huusi hän ja alkoi luetella kaikkia,\nmitä fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin... --\n\"Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua ... mutta niiltä\non siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että _me_,\nme ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme\nheiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja\nvaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on\njäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja\nreikä pohjassa!\"\n\nMe nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta:\n\n-- Mite hauska se ole, jota sielä peräss'?\n\n-- Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini.\n\n-- Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin.\n\n-- Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan\ntiedä hänen kieliopinnoistaan.\n\n-- Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää?\n\n-- Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa ... lyödä kielitaidollaan alas kuin\nsalamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä...\n\nMinä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi\nvaltioneuvoksen kanssa matkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi\nvaltioneuvos Tengmanin kieliopinnot.\n\n-- Oppiko se? kysyin.\n\n-- Mikäs siinä! Jo se aika hyvin! -- Voin kertoa sinulle tuoreena\nuutisena -- kunhan et vain vielä pane lehtiin -- että ensi vuoden alusta\nruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon\nvirastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli\ntiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä\nsuoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään\nniin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä\nitserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien\nperille voi päästä. -- Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että\nse olen _minä_, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun\nkanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: \"Ukko on\nhöperö! Vanha taattu ruotsinmielinen ... mennä luopumaan oikeuksistaan\nilman mitään pakottavaa syytä ... ruveta oppimaan suomenkieltä\n_vapaaehtoisesti_ -- se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden\nheikkoutta -- täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä\nkoskaan tehnyt!\"\n\n1899.\n\n\n\n\nELUKOITA LAITUMELLA.\n\n\nTyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla.\nOli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja\nläheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää\nollut mitään ottamista.\n\nSentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla\nahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän\nenemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä\npitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät\nsyödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja\nsyksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua.\n\nSiitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe\npahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten\nasevoimalla estää aituuksiin murtaumasta.\n\nVarsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen\nkellokas, jotka aina edellä kulkivat.\n\n-- On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan,\nmöyrysi härkä.\n\n-- Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli\nkellokas.\n\nHe seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset\nkokosivat latoihin tuoksuvia luokoja.\n\n-- Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin,\nmitä tekisimme, virkkoi kellokas?\n\n-- Mitä tekisimme?\n\n-- Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos\nyksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me\ntoiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me\ntoisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun\nkuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat.\n\nJa murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se\nelämisensä aitain ulkopuolelta etsiä.\n\nEräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun\nhärkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle\nnoustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta\nnoudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle.\n\n-- Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen.\n\n-- Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa,\nvastasi kellokas.\n\n-- Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta?\n\nHärkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa\nliikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana\noli lehmiä.\n\n-- Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä.\n\n-- Älähän ... se voi olla kartanon aituus ... katsotaanhan ensin.\n\nJa he lähtivät ottamaan selkoa siitä, mikä aituus se oli ja eikö\naidassa ehkä olisi jotakin aukinaista veräjää, sillä härillä ja\nlehmillä on synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan --\nerämaassakin. Pian tulivat he nurkkaukseen, jossa aita kääntyi. Siinä\nnäkyi vasta tehty niitty ja niityn reunassa oli lato ja aidattu pieles.\nKaksi lehmää, pientä mutta lihavaa, käyskenteli niityllä ävärtä syöden.\n\n-- Kenenkä niitty se on? kysyi kellokas.\n\n-- Meidän on niitty, vastasivat lehmät.\n\n-- Mistäs sinne pääsee? kysyi härkä.\n\n-- Ei tänne mistään pääse.\n\n-- Mistäs te olette päässeet?\n\n-- Me olemme täällä aina olevia.\n\n-- Kenen lehmiä te olette?\n\n-- Tuon mökin.\n\nSiellä oli todellakin vähän ylempänä mäen rinteellä mökki.\n\n-- Tottahan sinne täytynee _jostakin_ päästä, arveli kellokas ja lähti\naituusta kiertämään. Härkä kulki möyryten perässä, ja muu karja tuntui\njo nousevan notkosta.\n\nHe tulivat aholle, ahon laidassa oli mökki, ja mökin ympärillä oli\npeltoja ylempänä ja alempana niittyjä. Pelloilla oli viljasta osa vielä\nleikkaamatta, toinen puoli oli jo kuhilaalla. Oli ruista, oli ohraa,\noli potattimaata ja nauristakin. Se tuoksui niin makeasti sieraimiin.\nMutta kaikista makeimmin lemusivat mökin pihalle levitetyt ja aidoille\nja portaille heitetyt kerput ja keruutöryt.\n\nOlisipa siellä ottamista! Olisipa siellä, millä vatsansa täyttäisi!\nJopa siinä käskisi päivänpaisteisella pihamaalla märehtien loikoa! --\nVesi valui pitkänä kinana kellokkaan suusta, ja härkä nuoli ahnaasti\nsieraimiaan.\n\nMutta portti pihamaahan oli suljettu ja kaikki veräjät tarkoin\nteljetty, ihan kuin heidän uhallaan, vaikkei ihmisiä näkynyt. He\nseisoivat pihaportin takana ja miettivät. Kellokas koetteli nostaa\nsäppiä sarvellaan, mutta se ei noussut. Härkä nosti kaulaansa aidan\nselälle, mutta aita oli liian korkea yli hypätä.\n\n-- Mutta tämähän on meidän kartanon mökki, päätti yht'äkkiä kellokas.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Oletko koskaan kuullut muiden mökeistä puhuttavan? Kaikki mökit\nmaailmassa ovat meidän kartanon mökkejä.\n\nHärältä pääsi ilon mölähdys, ja hän muisti jotakin.\n\n-- Syötiinhän viime kevännäkin erään mökin viljat, eikä siitä meille\nmitään tullut. Pidimme hyvänämme! Mökkien aituukset saa kyllä syödä,\nkunhan ei kartanon omiin aituuksiin koske.\n\n-- Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli?\n\n-- Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa\npaikkaa, -- sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin,\nsynnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan.\n\nHe lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa\npaikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli\nyhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja\nvitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan\nnurkkaukseen, missä olivat nähneet lehmät niityllä. Ne olivat siinä yhä\nvieläkin.\n\n-- Minkä tähden niillä noilla pitää olla parempi laidun kuin meillä? --\nsanoi kellokas.\n\n-- Se on hävytöntä, että kaksi mökin mullikkaa syöpi vatsansa täyteen\nyksiltä jalkainsa sijoilta, kun koko kartanon karjan täytyy kuloja\nkankaita kaluta! -- kiivasteli härkä.\n\n-- Ei saa tulla vieraaseen niittyyn, varoittivat mökin lehmät, kun\nnäkivät härän kyömistävän kaulaansa. -- Ettekö näe, että siinä on aita?\n\n-- Takamailla ei saa olla mitään aitoja: laitumet täällä ovat kaikille\nyhteiset, sanoi kellokas.\n\n-- Pois aita! mörähti härkä.\n\nJa härkä työnti aitaa sarvellaan, koettaen sitä kumoon kaataa. Aita\nrutisi, mutta ei kaatunut.\n\n-- Se panee vastaan! sanoi härkä.\n\n-- Puske tiukemmin! kehoitti kellokas.\n\n-- Sarvet tarttuu kiinni! huohotti härkä.\n\n-- Älä sillä lailla, neuvoi kellokas. Työnnä sarvesi alimman aidaksen\nalle, siitä seipään kohdalta, ja nosta ... näin! ... niin! -- Kas niin!\n\nHärkä teki taaskin niinkuin kellokas neuvoi, seipäät nousi, aita nousi\nseipäineen ja kaatui maahan. Kellokas ja härkä astuivat kaatuneen aidan\nyli niittyyn, ja muu karja seurasi perässä ... sen ei tarvinnut muuta\nkuin astua sisään valmiista aukosta.\n\nSyötiin siinä ensin mökin säästöt: pieles ja lato. Särjettiin sitten\nväliaita ja mentiin niitystä peltoon. Ahmittiin ohrasta ja rukiista,\nmikä jaksettiin, ja lahmattiin jalkoihin loput. Väliin maistettiin\nnauriin kaalia ja purtiin jälkiruuaksi itse nauriitakin. Mökin lehmät\najettiin ulkometsään ja annettiin lämpöiset lähdöt joka kerta, kun\nyrittivät sisään.\n\nKun eivät härkä ja kellokas enää syödä jaksaneet, hakivat he sopivata,\npehmoista makuupaikkaa ja köllähtivät märehtimään keskelle mökin pihaa\nkerppujen ja keruutörkyjen päälle, ja muu karja teki samoin.\n\nSiitä tapasi heidät mökin mies palatessaan iltasilla kartanon\npäivätöistä. Kovasti pahastuen, kun näki vuoden vaivat menetetyiksi,\ntarttui hän ensimmäiseen seipääseen, ja kun eivät hyvällä lähteneet,\nmäikytti hän selkään kellokasta ja iski kintuille härkää, ajoi pois\npahantekijät pihaltaan ja kyyditsi karjan kotiinsa -- uskalsipa vielä\nmennä kartanon herralle valittamaan ja vaatimaan korvausta kärsimästään\ntappiosta.\n\nMutta korvilleen sai mökin mies korvauksen sijasta ja menetti vielä\nmökkinsäkin. Karjan kipurahoista otti herra sen omaan haltuunsa, löi\npellot ja niityt laitumeksi ja teettää nyt elukoilleen kesähuvilaa\ntorpan tuvasta, jota parhaillaan puretaan.\n\n1899.\n\n\n\n\nKUN JUNA KULKI OHI.\n\n\nYlimääräinen juna oli juuri kulkenut ohi vähän ennen kuin varsinainen\npostijuna saapui asemalle, eräälle pienelle erämaan asemalle. Olin\ntullut postijunassa ja päässyt matkaani jatkamaan erään vanhan ukon\nrattailla, joka palasi asemalta kotiinsa, tuotuaan sinne jonkun\nmatkustajan.\n\n-- No, isäntä oli tänään asemalla, kun se ylimääräinen juna kulki ohi? --\nkysyin puheen aluksi.\n\n-- Olin, vastasi hän yksikantaan.\n\n-- Siinähän se nyt meni, jatkoin.\n\n-- Menneen kuului.\n\n-- Kai näitte hänet? -- Ettekö nähnyt?\n\n-- En tuota nähnyt, vastasi hän hetken kuluttua.\n\n-- Ettekö ollut asemasillalla?\n\n-- O-lin! virkkoi hän ääntään venyttäen.\n\n-- Ettekä nähnyt?\n\n-- Enkä.\n\n-- Mutta kuinka se on mahdollista? Olitte asemasillalla ettekä nähnyt?\n\nHän antoi minun taas hetken aikaa odottaa vastausta ja virkkoi sitten:\n\n-- Käänsin pois pääni, kun juna lähestyi.\n\n\n\n\nKUULUTUS.\n\n\nVanha rovasti avasi juuri vasta tullutta postilaukkua. Otettuaan sieltä\nulos ensin sanomalehdet ja annettuaan niistä osan ruustinnalle ja\ntoisen apulaiselle, sai hän käsiinsä suuren kotelon, joka oli\nvarustettu tuomiokapitulin sinetillä.\n\n-- Mitähän tässä on, sanoi hän, antakaapa sieltä sakset, niin katsotaan.\n\nApulainen ojensi ukolle sakset ja jäi rovastin olkapään yli katsoen\nodottamaan kuoren aukaisua. Tulta vasten nostaen leikkasi rovasti\nvarovasti kuoren auki, veti sieltä esiin painetun paperin ja tarkasteli\nsitä hetkisen.\n\n-- Jahhah, sanoi hän sitten. \"Julkiluettavaksi saarnastuolista kolmena\nsunnuntaina peräkkäin.\" -- Vai niin! -- Se on siis se. Sitä ei lueta.\n\nHän nipisti huulensa yhteen, pisti paperin takaisin kuoreensa, avasi\npöytälaatikkonsa, laski kuoren laatikkoon ja sulki sen.\n\n-- Mikä se oli? kysyi ruustinna sanomalehtensä takaa.\n\n-- Olipahan muuan kuulutus kirkkoon, vastasi rovasti.\n\n-- Miksei sitä lueta? -- kysyi ruustinna uudelleen. Mutta kun ei saanut\nvastausta ja lehdessä luettavat asiat kiinnittivät hänen huomiotaan,\nunohtui häneltä samassa asia.\n\n-- Voi, voi, huokasi hän hetken kuluttua, laskien lehden pöydälle, -- yhä\nvain niitä ikäviä asioita! Mikähän tästä viime lopuksi tullee?\n\nRovasti ei vuorostaan vastannut siihen kysymykseen, vaan ilmaisi\najatustensa suunnan, virkkamalla kuin puoleksi itsekseen:\n\n-- Täytyy totella _Jumalaa_ enemmän kuin _ihmisiä_.\n\nKun näistä asioista oli jo niin usein ja niin paljon puhuttu eivätkä ne\nolleet mitään iloisia asioita, jäi keskustelu siihen. Ruustinna meni\naskareilleen, ja rovasti vaipui lehtiinsä.\n\nMutta apulainen, joka oli nähnyt, mitä kuulutus koski, ja levotonna\nastellut lattialla, kysyi:\n\n-- Eikö setä todellakaan aio lukea kuulutusta?\n\n-- En aio, vastasi rovasti.\n\n-- Eihän se ole minun asiani, mutta eiköhän siitä voi olla ikävyyksiä\nsedälle?\n\n-- Minkäpähän minulle tainnevat.\n\n-- Mutta onko se viisasta ... onko edes oikeinkaan saattaa kirkko\nvaaranalaiseksi ... ja samalla ehkä koko maa? Varsinkin, kun ei asia\nsiitä enää parane ... se on julkaistu ja luettu julki kaikissa muissa\nkirkoissa...\n\nVanha rovasti oli tähän saakka puhunut sanomalehtensä takaa. Nyt laski\nhän lehden pöydälle, otti silmälasit nenältään ja virkkoi:\n\n-- Mitä ensiksi siihen tulee, että se on julkaistu ja muualla\njulkiluettu, niin se ei kuulu minuun ... vastatkoot siitä ne, jotka\novat sen tehneet. Minun mielipiteeni siitä on se, että jos luet yhden,\nniin saat lukea toisenkin, saat lukea kaikki, mitä luetetaan. Mitä taas\nviisauteen ja vaaranalaisuuteen tulee, niin salli minun kysyä: ovatko\nlinnoitukset sitä varten, että niiden turvissa puolustamme itseämme,\nvaiko sitä varten, että pelätessämme niiden vahingoittuvan jätämme ne\nvihollisen valtaan. Lähinnä Jumalaa on kirkko lujin linnamme. Ja mitä\nlopuksi tulee siihen, että nyt enää olisi yhdentekevää, mitä minä tässä\nasiassa teen, niin ei ainakaan _minulle_ ole yhdentekevää, olenko ollut\nmyötävaikuttamassa tekoon, joka on ... jota ... jota en hyväksy.\n\n-- Niin, setä tekee tietysti niinkuin oikeaksi katsoo ... tahdoin\nvain...\n\n-- Se on täällä ja täällä se pysyy, lisäsi siihen vielä vanha rovasti,\nväänsi lukkoon laatikon, johon oli pistänyt sen suuren\ntuomiokapitulista tulleen kotelon, ja solahutti avaimen laajaan\ntaskuunsa.\n\nJa kun oli jo myöhä ja kun apulainen siirtyi ullakolleen, puhalsi\nrovasti lampun sammuksiin ja meni makuukamariinsa levolle. Eikä siitä\nasiasta seuraavinakaan päivinä sen enempää puhuttu.\n\nMutta seuraavana sunnuntaina, kun kanttori oli tuonut kuulutukset ylös\nsaarnastuoliin, näki seurakunta rovastin hänelle jotakin kuiskaavan\nkorvaan, kanttori laskeutui alas, kulki alttarin ympäri sakastin\novelle, otti oven pielestä naulasta kultaisiin kehyksiin sijoitetun\ntaulun ja kantoi sen rovastin eteen saarnastuoliin. Kun rovasti oli\nsen -- korkealla, juhlallisella, vakavalla äänellä -- lukenut, antoi hän\nsen takaisin kanttorille ja kanttori kantoi sen takaisin sille sijalle,\nmistä oli sen ottanut.\n\n1899.\n\n\n\n\nVARIS JA PÄÄSKYSET.\n\n\nMetsävaris, joka hallitsee ja vallitsee talojen takamailla, on kovin\nperso lintujen pesille. Olisi sillä kyllä muutakin ruokaa syödäkseen,\nmutta kerran makuun päästyään ei sille kelpaa muu mikään kuin alastomat\nlinnunpoikaset -- parempi vielä, jos niillä jo on vähän untuvia\nympärillään, että kurkussa hiukan kangertelisivat. Se on totutellut\nniitä kokonaisinaan nauttimaan. \"Enhän minä tapa, elävältähän ne\nnielen, panen vain lämpimämpään paikkaan\" -- on hänellä tapana\npuolustautua, jos kuka häntä tästä moittimaan pyrkii.\n\nMutta nyt olivat jo kevätkesästä kaikki pikkulintujen poikaset\ntakamailta loppuneet, ja suuret suojelevat omansa. Ja sentähden lähti\nmetsävaris tervehtimään tuttaviaan peltovariksia kirkonkylässä. Sillä\nsiellä tiesi hän olevan laululintuja puutarhat täynnä, ja joka huoneen\nräystään alla oli pääskyn pesä.\n\nAamulla varhain, kun ihmiset vielä nukkuivat, lensi hän kenenkään\nhuomaamatta rajan yli metsän rannasta peltomaille ja tapasi varisveljen\nvakoa astumassa.\n\n-- Mitä sinä syöt? kysyi hän aidan seipääseen istuutuen.\n\n-- Toukkia, lieroja -- toukkia, lieroja, vastasi peltovaris.\n\n-- Huono ruoka -- huono ruoka, raakui metsävaris.\n\n-- Syön, mitä saan -- syön, mitä saan.\n\n-- Syö linnunpoikia!\n\n-- Ei ole tapana täällä -- ei tapana täällä.\n\n-- Se makeata ruokaa -- se makeata ruokaa!\n\n-- Saattaapa olla -- saattaapa olla...\n\n-- Tule toveriksi -- puoliksi pannaan -- pannaan.\n\n-- Minnekä menet? -- kysyi peltovaris kaulaansa ojentaen.\n\n-- Tuonne kylään menen! -- vastasi metsävaris.\n\n-- Älä mene kylään ... älä mene kylään, varoitti peltovaris.\n\n-- Miksi en menisi?\n\n-- Älä mene kylään!\n\n-- Sano syysi ... sano syysi!\n\n-- Älä mene kylään! Älä mene --!\n\nMutta ei totellut metsävaris, kylään lähti. Lensi peltojen yli\nlähimpään taloon ja istahti riihirakennuksen harjalle. Siinä katseli ja\nkuulosteli. Katseli pääskysiä, jotka lentelivät poutaisella taivaalla\ntalon ympärillä ja tuon tuostakin pistäytyivät räystäiden alle;\nkuulosteli sitä sirinää, jota poikaset pesissään pitivät joka kerta,\nkun emo heidän luokseen lensi.\n\nEi varis väkisin ota, ei tee ilmitappelua heikompainsakaan kanssa, vaan\nodottaa otollista hetkeä varkain viedäkseen. Kun kaikki pääskyt taas\nolivat poissa, lentää kahnautti varis riihen katolta koivuun, joka oli\naitan takana. Siinä istui hän ja oli maailmaa katselevinaan, höyheniään\nkynivinään. Mutta vesi kihosi kielelle, sillä aitan joka nurkassa oli\npääskyn pesä, ja sen sisässäkin niitä tuntui olevan, Ne olivat\nkuitenkin vähän vaikeasti käsiin saatavissa. Hän laskeutui oksalta\noksalle, kurkotteli ja katsasteli, piiloutuen aina puun rungon taa, kun\nkuuli pääskyjen tulevan. Eräässä nurkassa oli nurkkahirren pää jäänyt\nmuita vähän pitemmälle, hän pudottautui siihen, ja siinä oli pesä nokan\nsaavutettavissa.\n\nPöytä oli katettu, ei muuta kuin ojentaa ja ottaa. Pesä oli täynnä\nparhaan makuisia poikasia. Mutta tässä ei niitä käy syöminen, hän\nkantaa ne yhden kerrassaan tuonne riihen katolle, latoo ne siihen\nriviin, ottaa sitten yhden kerrallaan nokkaansa ja keikauttaa päätään\ntakaisin ... ei tapa, nielaisee vain elävältä, panee parempaan\ntalteen...\n\nHän työnsi nokkansa pesän sisään, ja kun se tuli sieltä ulos, oli siinä\npuolialaston pääskynpoika poikkiteloin räpistelemässä. Ja hän otti\nvauhtia jaloillaan, levitti siipensä ja lähti kiireesti lentämään\nriihen kattoa kohti.\n\nMutta herra varjele sitä elämää, mikä siitä yht'äkkiä syntyi!\n\n-- Jo viep'! kuuluu kirkaisu ilmassa kuin olisi veitsellä vihlaissut. Jo\nviep'! Jo viep!' vastataan huutoon toisaalta jostakin.\n\nMutta varis on tottunut siihen, että pikkulinnut pesiään puolustavat,\neikä hämmästy huudoista. Pitäähän niiden saada vähän huutaa, kun eivät\nmuutakaan mahda. Ja rauhallisesti lentää hän riihen katolle, laskee\nsiihen saaliinsa, joka vielä elää, ja lähtee lisää noutamaan. Hänellä\non syömäsuunnitelmansa valmis, ja hän ei aio häikäillä ennenkuin on sen\nloppuun suorittanut, kun on kerran tänne saakka tullut.\n\nMutta yhä kiihtyy huuto ilmassa, se kuuluu läheltä ja kaukaa, tästä\ntalosta ja naapuritalosta, ja tuossa tuokiossa koko kylästä. Ilma\nvariksen ympärillä alkaa viheltää ja vinkua niinkuin olisivat tuhannet\npiiskat sitä pieksämässä, ja joka isku sattuu variksen selkään. Kaikki,\nmitkä siivilleen kykenevät: pääskyt, peipot, leppälinnut, varpuset,\nvästäräkit pellolta ja rastaat pellon takaa rientävät hätään ja\nhuutavat ja kirkuvat ja rätisevät ryöstölinnun korvaan. Mustanaan on\nilma täynnä kiusanhenkiä, joka taholta ne päälle täyttävät, edestä ja\ntakaa, ylhäältä ja alhaalta, ahdistavat kipenöivin silmin ja terävin\nnokin kuin neuloin ja pienoisin kynsin kuin naskalin nenin.\n\nVähät hän nokista ja kynsistä, ne eivät pysty hänen pitkään harmaaseen\nkauhtanaansa, mutta se huuto ja kirkuna, se häntä hermostuttaa.\nHerättävät koko maailman, huutavat kaikki katsomaan epäonnistunutta\nyritystä ... salaa luuli sen saavansa tehdyksi hän, nyt siitä tuli\ntämmöinen häpeä ... ja kanatkin kaakattavat, ja kukot kotkottavat, ja\nhanhet huutavat...\n\nHän lentää edestakaisin kylän kattojen yli, ei tiedä mihin piiloutua,\nmihin häpeänsä peittää ... ei ole puita täällä niinkuin metsässä, ei\nsaa eksytetyksi, jäljestään haihdutetuksi.\n\nHän suuttuu, tekeytyy haukaksi, koettaa kopata kiinni lähimmän\nkiusanhengen. Mutta siitä kadottaa hän tasapainonsa, tuuskahtaa\nnokalleen ja heittää hullunkurisen kuperkeikan ilmassa...\n\nSitä riemua ... sitä hurraahuutoa! ... sitä vahingoniloa! ... ne\nhäpäisee, sadattelee ... ja harakkakin, variksen vanha kilpailija ja\nkadehtija, hyppii ilmassa ja nauraa ja siipiään räpyttää.\n\nPeltovaristenkin on täytynyt nousta vaolta meteliä katsomaan.\n\nKun vainottu varis näkee sukulaisensa aidan selällä, rientää hän, minkä\nkerkiää, heidän luokseen apua saamaan. Sen nähtyään jättävät\npikkulinnut hänet heidän huostaansa ja palaavat takaisin kylään.\n\nMutta ei saa metsävaris apua sukulaisiltakaan.\n\n-- Enkös jo varoittanut! -- sanoo vanhin varisten kongressissa. Siellä\nmaiden takana saattaa se käydä laatuun, mutta täällä rintamailla ei\nsitä enää suvaita. Meillä on täällä peltojen puolella olemassa\nsemmoinen lintujen välinen sopimus, että suurisiipisten pitää antaa\npikkupyrstöisten olla rauhassa. Me emme rakasta sitä rähinää, joka aina\nsyntyy siitä, kun heitä häiritään. Sentähden on parasta, että lennät\nkiireimmän kautta kotiisi. Jos kerran vielä koettaisit, niin täytyy\nmeidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.\n\nMetsävaris lähti nolona lentää laahustamaan takamaita kohti, josta oli\ntullutkin. Eikä häntä ole sen koommin nähty näillä asioilla\nliikkumassa.\n\nJonka vuoksi tästä tarinasta on oppi otettava semmoinen, että kun\nkaikki pikkulinnut ovat oikein yksimieliset, eivät heille variksetkaan\nmitään mahda.\n\n1899.\n\n\n\n\nTAKALISTON HEIKKI.\n\n\nTakaliston Heikki oli istunut rovastin kamarissa ja kuunnellut, kun\npappilan herrat innostuksissaan puhuivat siitä suuresta ulkomaan\nadressista ja miten lähetystön jäseniä oli juhlallisesti Helsingissä\nvastaanotettu. Nuoret herrat selittivät, miten Suomi nyt ikäänkuin\ntoisen kerran oli korotettu kansakuntien joukkoon, miten maailman\netevimmät miehet olivat tunnustaneet asiamme omakseen, miten meidät nyt\nkaikkialla tunnetaan ja miten kaikkialla meistä puhutaan, miten nyt oli\narvokasta elää ja kunniakasta kuolla, jos niiksi tulisi...\n\n-- Onpa iloista kuulla, puhkesi Heikki puhumaan. Ne on poikia ne\nmaailman mainiot! ... ovatpa totta tosiaan! ... katsohan, minkä tekivät\n... lähepäs asian alkaen tänne asti, sekin Rarittu ja mikä se on se,\njoka on koko maailman kiertänyt, ja se Vanterluhti, poika tuhti ...\nvaan hädässä se ystävä tutaan ... no, ka, ihan toki aivan niinkuin\nminullekin kävi...\n\n-- Mitenkä Heikille kävi?\n\n-- No, ihan niinkuin tälle Suomelle nyt! -- Tiedättehän te sen meidän\npaikan...\n\n-- Käytiinhän siellä silloin karhun ammunnassa...\n\n-- No niin, niinpä niin ... sitä minä juuri ... siitä sen pääsitte\ntuntemaan, mutta sitä ennen ei kukaan täällä tiennyt Takaliston\nHeikistä, vaikka olisi nälkään kuollut ... ja sitä vailla se on monesti\nollutkin ... niitä karhuja minä ikäni kiitän...\n\n-- Katsokaahan, hyvät herrat, mitenkä se oli niiden karhuin kanssa ...\nne kun joka vuosi kaateli ja raateli. Se on koko maailman pahin\nkarhujen pesä se meidän takasalo ... ja hallanpesä vielä pahempi. Ei\npuhettakaan siitä, että muualta apua saisi. Ei osattu tulla\npyytämäänkään, eikä kukaan tullut kysymään, että oletko mitä vailla,\nettä puuttuuko mitä ... vaan silloin piti tulla, kun ne karhut siihen\nviimeiseen vimmaansa nousivat ja alkoivat aivan ihmeitään tehdä ...\nniin silloin sanoi eukko, että nyt ei auta muu kuin mene viemään sanaa,\nettä tulevat auttamaan. Enhän minä ... kukas sinne? Mutta lähdinhän\nkuitenkin, lähdin kuin lähdinkin ja jouduin tänne asti ja puhuin\nasiani, ja silloin tulitte, herrat, ja avun toitte... Mutta vähätpä\nsiitä. Eiväthän karhut silti loppuneet. Mutta se siinä parasta, että\ntultiin tutuiksi... \"Siellä on semmoinen ja semmoinen talo\" ...\nitsepähän tiennette, millainen on, en kehu. Mutta kun tie aukesi, niin\nei ole ollut käymätöntä kesää ... olette käyneet siellä meillä ja minä\ntäällä teillä. Ennen tulin, ukko rahjus, ei kukaan uskaltanut mitään\nantaa, ei velaksikaan -- lahjaksi ei ole pyydettykään... \"Mikä sinut ...\nkuka lienet ... kukapa sinulle?\" Mutta nyt! Nyt kun tulen, jo sanotaan:\n\"Ka, Takaliston Heikki! mitä kuuluu?\" -- Nyt tiedetään, nyt tunnetaan -- ja\nsäkki täytetään. -- Niin, sitä minä nyt tässä vain, että jos ne karhut\neivät sinä suurena karhukesänä siihen ilveeseensä nousseet ja niitä\ntuhojaan tehneet, niin ... että tuota, että on niistä hyötyä välistä\nkarhuistakin...\n\n1899.\n\n\n\n\nKAKSI SANKARIA.\n\n\nToinen oli parooni von Pflycht, toinen kauppaneuvos Haarfooten. He\nasuivat komeissa kartanoissaan toinen toisella, toinen toisella puolen\nvuolasta virtaa. Paroonilla oli paljon maita ja alueita ja\nalustalaisia, ja kauppaneuvoksella oli sekä sahoja että muita tehtaita\nja paljon, paljon rahoja pankissa. Esi-isät olivat kummankin kuulut,\njotka olivat maansa merkkimiehiä olleet: von Pflychtit sotilaina ja\nvaltiomiehinä ja Haarfootenit monessa polvessa kauppiaina ja\nteollisuuden harjoittajina, jotka olivat rikastuneet puista ja\ntervasta. Paroonin kilvessä oli _noblesse oblige_ [aateluus\nvelvoittaa], ja kauppaneuvoksen tunnussanana oli _richesse oblige_\n[rikkaus velvoittaa], jonka mukaan hän katsoi aina olevansa velvollinen\ntoimimaan. He olivat hyviä ystäviä ja hengenheimolaisia ja kysyivät\nneuvoa toisiltaan kaikissa tärkeissä asioissa.\n\nMutta eipä ollut ennen ollut niin tärkeätä asiaa kuin oli asia, josta\ntieto salamana taivaalta iski. Ja niin pian kuin tuli tieto siitä, mitä\nsilloin oli tapahtunut, oli kummankin ensimmäinen ajatus rientää toisen\nluo tietämään, mitä oli tehtävä. He tapasivat toisensa puolitiessä\nvuolaan virran sillalla. Seurasi kauppaneuvos paroonia kotiin ja\nsaattoi parooni vuorostaan neuvosta, ja he pysähtyivät taas sillalle\nseisomaan, ettei kukaan heitä kuulisi.\n\n-- Mitä on tehtävä? -- kysyi kauppaneuvos vielä kerran.\n\n-- Niin, mitä on tehtävä? kysyi vuorostaan parooni. -- Kaikki on\nmenetetty!\n\n-- Seisomme pohjattoman kuilun partaalla.\n\nJa he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea\nja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin.\n\nEikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa\nja hakivat neuvoa toisiltaan.\n\n-- _Isänmaa_ ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti\nmietteittensä tuloksena.\n\n-- _Sen_ hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.\n\n-- Mutta pitääkö sinun todellakin vielä nähdä ainoa poikasi vieraalla\nmaalla menehtymässä?\n\n-- Ja mitä takeita on siitä, ettei se omaisuus, jota sinä ja esi-isäsi\nolette hiellä ja vaivalla koonneet --?\n\n-- Kiitos osanotostasi.\n\n-- Kiitos itsellesi.\n\n-- Ei ole meistä kysymys. Kunpa vain olisikin... Hyvät neuvot ovat\ntarpeen.\n\n-- Mikä on tehtävä, se on tehtävä pian.\n\nHe erosivat vielä kerran, tulematta selvyyteen siitä, mitä olisi\ntehtävä.\n\nJa vielä kerran tapasivat he toisensa valvottuaan vielä yhden unettoman\nyön, tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla, ettei\nkukaan heitä kuulisi.\n\n-- Olen keksinyt keinon, sanoi parooni von Pflycht.\n\n-- Olen tehnyt päätökseni, ilmoitti kauppaneuvos Haarfooten.\n\n-- Anon hänelle armollisen luvan muuttaa maasta ja siirrän omaisuuteni\nhänen nimiinsä, virkkoi taas parooni.\n\n-- Muutan rahaksi kaikki kiinteimistöni ja sijoitan rahat Ruotsin\npankkiin, kuiskasi kauppaneuvos.\n\n-- Olen jo kirjoittanut anomuksen.\n\n-- Annoin jo määräykseni asianajajalleni.\n\n-- Olemme tehneet velvollisuutemme: pelastaneet tänään, mikä ehkä jo\nhuomenna olisi ollut myöhäistä.\n\n-- _Noblesse oblige_.\n\n-- _Richesse oblige_.\n\n-- Olemme samalla antaneet hyvän esimerkin.\n\n-- Esi-isämme olisivat varmaankin tehneet samoin.\n\nHetken äänettömyys. Sitten virkkoi parooni:\n\n-- Tulkoon nyt mitä tulee.\n\n-- Olemme nyt valmiit vastaanottamaan pahinta, lisäsi kolkosti\nkauppaneuvos.\n\nJa parooni von Pflycht ja kauppaneuvos Haarfooten puristivat\näänettöminä toistensa käsiä ja erosivat siitä vakuutettuina, että\nolivat kumpikin kohdastansa täyttäneet velvollisuutensa sekä itseänsä\nettä isänmaatansa kohtaan.\n\n1899.\n\n\n\n\nKOKKO JA KOKON POIKA.\n\n\nKun kokko ilmojen kuningas oli saanut poikansa siihen ikään\nkasvatetuksi, että tämä kykeni lentämään ja omin päinsä elatustaan\nhankkimaan, vei hän hänet korkealle vuorelle vanhan kuivuneen hongan\nlatvaan ja puhui hänelle näin:\n\n-- Poikani, sanoi hän, -- siinä on maailma allasi, tuolla näet toisella\nsilmälläsi erämaat ja tuolla viljellyt vainiot. Ennen vanhaan olivat\nkaikki maat erämaita, ja silloin me koukkunokkaiset ja teräväkyntiset\nolimme koko maailman valtiaita. Maailma ja kaikki sen kansoittajat\nolivat meitä vastaan ja me laadimme niille lakimme ja kirjoitimme sen\nkynnellämme niiden selkänahkaan, jotka eivät ilman alistuneet. Kaikki\nriista sekä ilmassa että maassa oli meidän karjaamme ja me olimme sen\nkarjan korkeita paimenia; otimme joukosta omamme, kun tarvitsimme. Nyt\non toinen puoli maailmaa viljelyksessä. Näetkö tuolla noita lampaita,\nnoita lintulaumoja, noita kana- ja hanhiparvia, jotka siellä määkien ja\nkaakottaen käyskentelevät -- kaikkia noita kynnettömiä ja hampaattomia ja\nheikkoja, jotka nyt ovat herroja. Ne ne ovat, joita varten lait\nlaaditaan ja joita myöten maailma mukautuu. Heitä nyt suojellaan, ja\nmeitä vastaan on vaino ainainen vireillä. Meidän päästämme on hinta\npantu, ja rastaatkin ovat rauhoitettuja, pyilläkin on puolustajansa,\nvesilinnuilla vartijansa, joka jänikselläkin korkea kaitsijansa.\n\nSe on nyt tätä aikaansa tämä, mutta odota, poikani, odota, kohta on\nlopussa heikkojen herruus ja kovakouraisten aika käsissä, voiman laki\nentisessä voimassaan!\n\nKatsohan, ennen olimme pedot petoja toisillemmekin. Kun karhu\njalopeuran tapasi vasikkaa tappamassa, kävi kimppuun, teki tappelun, ja\nvasikka juoksi tiehensä. Kokko kun kalasääsken näki haukia kantamassa,\nsitä heti ahdistamaan ja hauki pelastui. Nyt on toiset pidetty tuumat,\nnyt emme toisiamme ahdista, vaan vieläpä autammekin. Kun ei kettu\nlampaalta henkeä saa, tulee susi avuksi ja saaliin jakavat; kun ei susi\nhevosta voita, rientää karhu hätään ja tasan panevat. Kun sinä, kokon\npoika, et yksin saa jänistä ulos näreiköstä, huudat vain ja rientävät\nnärhit ja harakat häntä peloittamaan, ja sinä aukealta isket. Sinä\nlihat viet, mutta jätät heille suolet ja sisälmykset. Näin yhdessä\nmetsästelemme, näin sovussa sotaa käymme -- ja voitto on meidän.\n\nErämaa yhä pienenee, saalis täällä yhä vähenee, emme erämaista enää\nvälitä. Yöksi tänne lennämme, aamun valjetessa asutuille maille\nlaskeumme, yli viljeltyjen vainioiden vaakumme, aina vaanien, aina\nvalmiina iskemään. Siellä on saaliit äärettömät, siellä liha\nlaumoittain laitumella käy. Siellä karitsoita, siellä vuonia, siellä\nkesyä siipikarjaa kuin muurahaisia metsätiellä. _Meille_ lampaitaan\nlihottavat, meille riistaa rauhoittavat, ja kun on aikamme tullut,\notamme, anastamme, väkevämmän oikeudella omistamme -- ja silloin on kokko\ntaas ilmojen kuningas ja haukka kaikkien heikkojen herra!\n\nNäin puhui kokko, ja pojan silmät säteili, kynnet koukistui, pyrstö\nlaajeni ja siivet lentoon levisi.\n\n-- Älä vielä! Odota hiukan! Emme ole vielä valmiit, eivät ole joukkomme\njärjestetyt noille isoille aukeille uskaltaaksemme. Vielä on pedoilla\npelko vainioiden viljelijöitä, eikä ole sinne yksin hyvä mennäksesi.\nMutta ehdimme vielä, ei ole kiirettä, vielä on rajamailla riistaa.\nTuolla on pikkutalo peltoineen muista erillään, tuolla torppa yksin\nerämaan reunassa. Siellä on saalista vielä sinun osallesi, sieltä ota,\nsieltä iske, mitä saat, iske lampaita, teurasta vuonia, kaada\nkaritsoita. Hyvän työn teet, yhteistä asiaamme edistät: pikkutalot\npahimpia vihollisiamme, niistä viljelyksen rutto korpiin leviää. Niitä\nvainoo, niitä säälittä syö, älä lapsiakaan säästä, liinapäitä -- helposti\nheidät marja-ahoilta yllätät ... ei kuulu heidän parkunsa pihoihin, ei\nitku isoihin kylihin ... onneksesi otat, makoiseen suuhusi syöt ja\npojillesi syötät, niinkuin minä sinulle syötän ... siitä luontosi\nlujeni, siitä nokkasi koukistui, siitä kyntesi teroi...\n\nLähde, lennä, tee niinkuin neuvoin, olkoon se politiikkasi, poikani -- ja\nkohta ei kysytä enää lampaiden lakia, ei oinasten oikeutta, ja kohta on\nkukistettu heikkojen herruus.\n\n1899.\n\n\n\n\nKUNTAKOKOUS.\n\n\nKiihtynyt mieliala kuntakokouksessa oli noussut korkeimmilleen. Se oli\nse ainainen riidan aihe: kysymys kansakoulusta kaksikielisessä\npitäjässä.\n\nKunta oli jakautunut kahteen melkein tasaväkiseen puolueeseen, jotka\nmolemmat sokeasti seurasivat johtajiaan. Ruotsinmielisten johtajana oli\neräs aatelinen kartanonomistaja, parooni, suomenmielisten eräs eläkettä\nnauttiva professori, joka oli asettunut maalle.\n\nPuolueet olivat vuoroittain voitolla, riippuen satunnaisista\nenemmistöistä kokouksessa. Siitä oli seurauksena, että mikä yhdessä\nkokouksessa päätettiin, se purettiin toisessa tai jotenkuten muuten\ntehtiin tehottomaksi. Kouluista oli suurin riita. Valittelemalla ja\nkuvernöörin panemalla pakolla niitä oli saatu välttämättömin määrä\nperustetuksi, mutta perustetuistakin riitti yhä riitaa. Kouluhuoneiden\nylläpito, koulutarpeiden hankinta, uusien opettajain ottaminen antoi\naihetta alinomaisiin rettelöihin.\n\nNyt oli taas kysymys uudesta koulusta, suomalaisesta koulusta\nruotsalaiseen osaan pitäjätä. Asian oli saanut vireille professori, ja\nkohta oli parooni pannut vastavirtauksen liikkeelle.\n\nHe istuivat eri päässä pöytää kunnan tavassa ja molemmilla oli\nmiesjoukkonsa takanaan.\n\nEsitettyään asian lopetti professori puheensa:\n\n-- Eikö ole siis olemassa huutava epäkohta, että satakunta kouluiässä\nolevaa lasta jätetään ilman mahdollisuutta minkäänlaisen opetuksen\nsaamiseen? Olimme odottaneet, että pitäjän herrat ruotsinmieliset itse\npitäisivät huolta alustalaistensa sivistystarpeista heidän kielestään\nhuolimatta, koskapa näiden lasten vanhemmat melkein kaikki asuvat\nherrain itsensä tiluksilla ja ovat heidän työssään. Mutta tämä\nkohtuullinen toivomus ei valitettavasti ole toteutunut. Sentähden on\nmeidän täytynyt ottaa asia omaksemme.\n\n-- Herra puheenjohtaja! virkkoi parooni ja nousi vuorostaan puhumaan. --\nPanen vastalauseeni sitä syytöstä vastaan, ettemme me ruotsinmieliset\nolisi yhtä hartaita kansansivistyksen ystäviä kuin herra professori et\nconsortes. Kernaasti minun puolestani perustettakoon kouluja kuinka\nmonta tahansa, mutta jos kerran on kohtuudesta kysymys, niin vaatii se,\nettä myöskin ruotsalaiset lapset saavat sivistystä samassa määrässä\nkuin suomalaiset. En vastusta suomalaisen koulun perustamista, mutta\nehdotan kuntakokoukselle, että samalla päätettäisiin perustaa\nruotsalainen koulu Ylilän kylään, jonka ruotsalaiset lapset ovat yhtä\npaljon sen puutteessa.\n\n-- Jos olen oikein ymmärtänyt herra paroonin, tahtoo hän, että ehdoksi\nehdottamani suomalaisen koulun perustamiselle Alilan kylään pantaisiin\nruotsalaisen koulun perustaminen Ylilän kylään?\n\n-- Aivan niin, herra professori.\n\n-- Siinä tapauksessa täytyy minun vastustaa ehdotusta. Paitsi sitä, että\ntällainen pakollinen yhteenkytkeminen rajoittaa kunnan vapaata\npäättämisvaltaa, ovat kuntamme ruotsinkielisen vähemmistön edut jo\ntarpeeksi turvatut. Väkilukuun katsoen on meillä ruotsalaisia kouluja\nniin paljon kuin niitä kohtuudella voidaan vaatia. Kysymyksen herra\nparoonin ehdottamasta ruotsalaisesta koulusta voi sitäpaitsi ottaa\nerikseen esille; tähän asiaan se ei kuulu.\n\n-- Meillä on valitettavasti ikävät kokemukset siitä, että suomalaiset\nkerran itselleen etuja saatuaan eivät suostu ruotsalaisille niitä\nsuomaan.\n\n-- Samat ovat kokemukset meilläkin.\n\n-- Niinpä ei teillä siis oman etunne kannaltakaan pitäisi olla mitään\nsitä vastaan, että molempien etuja ajetaan yht'aikaa.\n\n-- Te tiedätte hyvin kyllä, herra parooni, että kunta ei suostu\nyht'aikaa kahden koulun perustamiseen ja että jos kunta moisen sen\narvoa alentavan päätöksen tekisikin, valitus siitä olisi valmis ja\npäätöksen kumoaminen myöskin. Seuraus ehdotuksestanne on siis\nsuomalaisen koulukysymyksen raukeaminen, ja se on tietysti\ntarkoituskin. Tunnen vastustajan liiaksi hyvin voidakseni tämän\nvarmuudella väittää.\n\n-- Herra puheenjohtaja! Minä pyydän, ettei täällä sallittaisi mennä\npersoonallisuuksiin.\n\n-- Teillä on vain kysymys vallasta, kaikki suomalaiset koulut ovat\nteille kauhistus!\n\n-- Entäs teille ruotsalaiset? Mehän emme vastusta ehdotustanne, tahdomme\nsitä vain laajentaa. Annamme kunnan itsensä päättää.\n\n-- Tämä ei ole muuta kuin niitä tavallisia vehkeitänne, verukkeitanne.\n\n-- Panen vastalauseeni sellaista puhetta vastaan!\n\n-- Sopiihan panna -- ja haukkua meitä taas \"Uudessa Suomettaressa\" ja\n\"Matti Meikäläisessä\".\n\n-- Ja teidän \"Nya Pressenissä\" ja \"Fyrenissä\".\n\nJa myrsky oli puhjennut, tuo tavallinen rajuilma, jota ilman ei mistään\nasiasta selvitty. Sekä parooni että professori alkoivat puhua\nyht'aikaa, ja heidän puoluelaisensa tekivät samoin. Sanoja ei enää\nhillitty, syytöksiä ei säästetty:\n\n-- Te tahdotte estää meitä antamasta opetusta äidinkielellä lapsillemme!\nTe tahdotte pakottaa heitä vieraskielisiin kouluihin!\n\n-- Te tahdotte koulujen varjolla ajaa omia suomalaistamispyyteitänne! Te\ntahdotte harjoittaa vähemmistön sortoa!\n\nPuheenjohtaja ei voinut saada aikaan järjestystä, ja kokous täytyi\nhetkeksi keskeyttää.\n\nYhä riidellen ja väitellen joutuivat parooni ja professori\nkunnanhuoneen kamariin. Siellä oli juuri vastatullut posti pöydällä.\nMolemmat ottivat lehtensä ja alkoivat silmäillä niitä. Yht'äkkiä\nhuudahtivat he melkein yhteen ääneen:\n\n-- Armollinen jul ... kaksi ... viidenneltätoista päivältä ... Mitä tämä\non?\n\n-- Mitä tämä on? kysyivät he vielä uudelleen toisiltaan, mutta ei\nkumpikaan osannut vastausta antaa.\n\nPorstuasta ja tuvasta kuului yhä vain kiihtyvää väittelyä ja melua.\n\n-- Tässä on kirjoitus, jossa kehoitetaan puolueita sopuun ja\nyksimielisyyteen, sanoi professori hetken kuluttua.\n\n-- Täällä on myöskin semmoinen kirjoitus, virkkoi parooni.\n\nHe vaihtoivat lehtiä ja lukivat. Heittivät pois ja lukivat vielä\nuudelleen.\n\nPanivat kumpainenkin tupakan -- kävelivät, istuutuivat, nousivat ylös --\nhuomasivat sikariensa sammuneen ja tarjosivat kumpainenkin tulta\ntoisilleen ja kiittivät kohteliaasti, mutta eivät vielä mitään\nvirkkaneet.\n\n-- Nyt hänen täytynee luopua ehdotuksestaan, ajatteli parooni.\n\n-- Nyt ei hän enää voine vastustaa, ajatteli professori.\n\n-- Mutta jos hän ei luovu ... jatkoi parooni ajatustensa juoksua, --\npitääkö minun sitä yhä vastustaa?\n\n-- Jos hän yhä vielä vaatii ruotsalaista kouluaan...? ajatteli\nvuorostaan professori, -- se on kyllä kohtuullinen vaatimus, mutta...\n\nMutta ääneensä sanoivat he molemmat, toistensa ajatusta jatkaen:\n\n-- Tässä nyt seisomme! sanoi parooni.\n\n-- Riitoinemme, lisäsi professori ja nyökytti hitaasti päätään niinkuin\nmoittien.\n\n-- _Kieli_riitoinemme...\n\n-- _Koulu_riitoinemme...\n\n-- Mutta syy on ollut teissä! kivahti professori.\n\n-- Kun te tietysti olette viattomia kuin lampaat, lisäsi parooni.\n\nOvi avautui, ja porstuasta kuului ukkojen yhä kiihkenevää väittelyä:\n\n-- Ei penniäkään ruotsalaiseen kouluun! -- Valitetaan -- vaikka talot ja\ntavarat menkööt!\n\n-- Kenen lieneekään siemen kylvämä, siinä näkyy ainakin sato, virkkoi\nprofessori.\n\n-- Syytä on kyllä meissä molemmissa.\n\n-- Ehkä on -- ja on varmaankin!\n\n-- Mutta eikö ole mitään keinoa sopimiseen? huudahti parooni ja asettui\nvastustajansa eteen. Koska nyt kerran kumpainenkin harrastamme\nkansansivistystä...\n\n-- Niin teemme ja loukkaudumme kovin, jos sitä epäillään.\n\n-- Mutta ruvetkaa te ajamaan ruotsalaisten koulujen asiaa yhtä suurella\ninnolla kuin suomalaisten!\n\n-- Ja tekö suomalaisten?\n\n-- Se on ainoa keino! Vaihdamme osia -- jo tässä kokouksessa!\n\n-- Minä tiedän vielä paremman keinon: ajamme yhdessä kumpaakin asiaa ...\nyhtä suurella innolla!\n\nMelu ulkona yhä kiihtyi...\n\n-- Asialla on kiire. Pirtin nurkka palaa!\n\nKatselivat heitä kummissaan kunnan ukot, kun näkivät paroonin ja\nprofessorin yhdessä astuvan kokoushuoneeseen, menevän samalle puolelle\npirttiä ja istuvan toistensa viereen penkille -- ennen aina toinen\ntoiselle puolen tupaa. He olivat vakavan ja totisen näköisiä, paroonin\nkasvot liikutuksesta värähdellen ja professori omituisesti silmiään\nräpytellen.\n\n-- Herra puheenjohtaja! sanoi parooni, ja samassa vallitsi pirtissä\nhaudan hiljaisuus.\n\nKun parooni oli vapisevalla äänellä lukenut sanomalehdestä sen, mitä\nsiinä seisoi, ja professori muutamin liikutetuin sanoin selittänyt,\nmitä se merkitsi, pyysi parooni uudelleen puheenvuoroa ja ilmoitti,\nettä hän tarkemmin mietittyään ehdotusta suomalaisen kansakoulun\nperustamisesta Alilan kylään ... ja mitä muuten tapahtunut oli ...\ntahtoi kaikin puolin kannattaa asiaa ... kehoittaen muitakin tekemään\nsamoin.\n\nEi kukaan virkkanut mitään.\n\n-- Onko se koko kunnan mielipide? kysyi esimies.\n\n-- On ... hyvä on.\n\n-- Sanokaa korkealla äänellä: hyvä on! ehdotti esimies.\n\n-- Hyvä on! jyrähti nyt melkein kiukkuinen huuto pirtin joka nurkasta.\n\n-- Herra puheenjohtaja, kuului professorin ääni. -- Ehdottaisin, että ensi\nkokouksessa otettaisiin valmistettavaksi kysymys ruotsinkielisen\nkansakoulun perustamisesta Ylilän kylään ... sillä niinkuin asiat nyt\novat...\n\n-- Hyvä on! jyrähti nyt uusi huuto -- ja ennenkuin hän oli ehtinyt jatkaa,\npuhalsi puheenjohtaja, muuten hiljainen ja tasainen mies, puhalsi\nseisoalleen ja huusi, kasvot hehkuvina ja ääni itkun tukahduttamana:\n\n-- Eläköön yksimielisyys! -- Eläköön isänmaa!\n\nEikä siinä kokouksessa enää kyetty muita asioita käsittelemään. Eikä\nsen päivän perästä ole sen kunnan kokouksissa ollut erimielisyyttä\nuusien koulujen perustamisesta eikä vanhain kannattamisesta...\n\n1899.\n\n\n\n\n\"SILTÄ VARALTA.\"\n\n\nMatti -- olkoon hänenkin nimensä nyt Matti, koskei hänenlaisilleen\nmiehille kuitenkaan voi sen kunniakkaampaa keksiä -- oli mylläri. Matit\nolivat monessa polvessa isästä poikaan olleet mylläreitä tässä samassa\nmyllyssä. Ei ollut laitos kovinkaan kumma, yhdellä kiviparilla käypä,\njonka joku esi-isistä oli rakentanut kosken niskaan luonnolliselle\nsileälle kallionkielekkeelle, ilman muuta kivijalkaa, kuin minkä tuo\nkallio tarjosi. Paikka oli sattunut niin sopiva, että koskeen lohjennut\nkallionlohkare ajoi kuin luonnollisena ränninä vettä rattaaseen,\nsamalla kun liika vesi lohkareen ulkopuolitse suurta uomaa myöten\nkuohui ohitse.\n\nAikain kuluessa oli mylly muuttunut sen kallion näköiseksi, harmaaksi\nja sammaleiseksi, jonka päälle se oli rakennettu, niin että oli vaikea\nsanoa, mikä oli kalliota, mikä myllyä. Ja kun koski suurempain tulvain\naikana kuohui yli kallion, peittäen myllyaitan alimmat hirret, ja\nvyöryi vaahtona alempana olevassa akanvirrassa, oli yhtä vaikea sanoa,\noliko se kallioperustus vai sen päälle rakennettu tukevatekoinen\nmyllyaitta, joka seisoi tanakampana veden painoa vastaan.\n\nEikä ollutkaan tulva vielä koskaan saanut tätä myllyaittaa särjetyksi\neikä suuremmin vahingoitetuksikaan, vaikka se usein oli sitä uhannut,\nvieden välistä vesirattaan, välistä sulkua ruhjoen. Mutta kun\nmyllyaitta ilman muuta tukea kuin omaa painoaan näytti olevan ainaisen\nvaaran uhkan alaisena, pudistelivat myllymiehet ja muut ohikulkijat\nusein päätään, arvellen Matille, että kyllä se vielä kerran viepi tuon\nsinun myllysi. Mutta siihen saivat he mylläriltä vastaukseksi:\n\n-- Kyllä se siinä kestää, se on tehty siltä varalta.\n\nYhtä paljon kuin mylly oli kallion karvainen, oli Matti myllynsä\nkarvainen. Astuessaan myllyn ovesta sisään oli vaikea keksiä Mattia\nsäkkiensä keskeltä. Nähdessään hänen jauhonharmaana, tukevahartiaisena\nja tanakkajalkaisena seisovan alasillalla sen paksun pilarin vieressä,\njoka alapäällään ponnisti kalliosta ja yläpäällään kannatti yläsillalla\nolevia kiviä, muodostaen ikäänkuin myllyn selkärangan, tuntui siltä\nkuin olisi hänen, vaikka tulva katkaisisikin karan ja heittäisi myllyn\nkoskeen, pitänyt jäädä seisomaan paikoilleen kalliolattialle kuohujen\nkeskeen. Hän oli hänkin tehty siltä varalta.\n\nViime talvi oli se suurten tuiskujen lumitalvi ja viime kevät se\nsuurten tuhojen tulvakevät. Koski oli läkähtynyt lumeen ja jäätynyt\npohjaansa myöten. Missä muulloin kuohut, siinä nyt kinokset. Myllyä ei\nerottanut ollenkaan rantakalliosta, se oli melkein kattoaan myöten\nhautautunut kuin liikkumattomain kuohujen keskeen. Ja yläjärvissä,\nylämaissa ja -metsissä kerrottiin olevan lunta vielä enemmän.\n\n-- Saapas nähdä, sanottiin. Eiköhän olisi hyvä, jos ajoissa\npönkittäisit...\n\n-- Sillä on paha mielessä: nuo kaikki lumivuorensa kun irtauttaa ...\nnäethän, mitenkä se varusteleikse...\n\nMutta kaikkiin peloituksiin ja varoituksiin oli Matin ainaisena ja\nainoana vastauksena:\n\n-- Se on jo varattu siltä varalta.\n\nJo jäiden lähtiessä oli vesi Matin koskessa korkeammalla kuin koskaan\nennen tavallisten tulvien aikana. Jyskien loi suvanto jääpeittonsa, ja\nkaikki kylän väet olivat sitä katsomassa. Myllyranta, myllykallio ja\nmylly itse olivat täynnä uteliaita. Myllymiesten kuormia seisoi\nkymmenittäin äyräällä vuoroaan odottamassa, kun mylly oli seisonut\npuolen talvea veden puutteessa. Jahkailivat ja päivittelivät ja pahinta\nennustivat. Ainoa, johon asia ei näyttänyt ollenkaan koskevan, oli\nMatti. Hän askaroi niinkuin ainakin myllyssään, kantoi säkkejä ulos ja\ntoisia sisään, ja kiire siinä oli, sillä kiven silmä nieli hyvän veden\naikana, minkä sille suinkin kerkesi antaa.\n\n-- Tekee siinä koko talven työn, kehuttiin.\n\n-- Se kun on tehty siltä varalta vesimylly ... veden aikana jauhamaan,\nvastasi Matti.\n\nJäälautta toisensa perästä solui suvantoon, viivyttelihe siinä vähän\naikaa epätietoisena, mitä tekisi, mutta yht'äkkiä tempasi koski sen\nnieluunsa ja uhkaavana syöksyi se myllyä kohti.\n\n-- Nyt se sen viepi! -- Tuo se nyt sen viepi! huudettiin joka kerta.\n\nNäytti siltä kuin ei olisi tarvittu muuta kuin pieni nykäys, että mylly\nolisi pudonnut suulleen koskeen niinkuin pääskyn pesä räystään\nreunalta.\n\n-- Se on asetettu siihen siltä varalta, ettei vie.\n\nJa se näytti todellakin olevan asetettu siihen siltä varalta, etteivät\njäät siihen sattuisi. Sillä juuri kun jäälautta ryntäsi koskeen ja tuli\nsuoraan myllyn ratasta kohti, käänsi virta sen niin, että se sattui\nkalliorännin kiviin, särkyi ja solahti ohitse. Ainoastaan pienemmät\njäälohkareet kantautuivat ränniin ja siitä vesirattaaseen, mutta se oli\ntaas sekin tehty \"siltä varalta\", että se jaksoi polkea ne jalkoihinsa\nja murskata ne sitä pienemmiksi, kuta kovempi oli veden kulku ja kuta\nnopeampi rattaan pyörintä.\n\nMutta tulva nousi nousemistaan, kaikki kosken kivet olivat jo aikoja\nsitten veden alla, suvanto laajeni suureksi järveksi ja pääsi\npurkautumaan vain kapeana nieluna kosken kautta ulos. Siinä nielussa\nseisoi mylly kallionkielellään, ja ratashuone oli jo puolillaan veden\nalla. Vimmattua vauhtia pyörien pani se kiven kiertämään kuin\nvillikissan, seinät tutisemaan ja tutisemaan Matinkin pylvään juuressa.\n\nAinoastaan rohkeimmat nuoret miehet uskalsivat enää viipyä myllyssä\nMatin kanssa, muut vetäytyivät rannalle katsomaan rysähdystä, jota joka\nhetki odottivat.\n\nJäistä ei enää ollut pelkoa, ne olivat kaikki laskeneet ennenkuin tulva\nehti myllykallion tasalle. Mutta pian alkoi irtautuneita venheitä,\nlaitureita, saunoja, latoja, nuottakotia ja tukkipuita tulla alas.\nToiset kiertelivät suvannossa, ajautuivat rannoille ja tarttuivat\nkiinni, toiset hurahtivat koskeen. Samassa kohosi vesi yhä niin, että\naukko, josta vesi rattaaseen putosi, oli jo kokonaan veden alla. Kohta\ntuli sitä myllyaitan alasillallekin, niin että se pian virtana vilisi\nseinän raoista sisään ja kynnyksen yli koskena ulos.\n\n-- Tehköönpä nyt puhdasta, kun tahtonee, sanoi Matti, vedessä\nseistessään.\n\nMutta eräs asia alkoi Mattia huolettaa sitä mukaa kuin vesi nousi: se,\nettei enää alkanut saada säkkejä jauhotorven alla kuivina pysymään ja\njauhot ilman säkkiä juoksivat jokeen.\n\n-- Olisi tuo vielä joutanut veden aikana pyöriä, mutta mikäpä häntä\nkaloillekaan velliä keittämään, -- ja Matti päätti vihdoinkin laskea alas\nsulun ja seisauttaa myllynsä siksi, kunnes enin vesi ehtisi laskeutua.\n\nMutta sulku ei ollutkaan enää siltä varalta tehty. Matti oli ensi\nkerran erehtynyt laskuissaan. Veden paino sulun lautoja vastaan oli\nniin suuri, ettei se laskeutunutkaan.\n\nMutta ei hän voinut jättää kiviäkään kuiviltaan pyörimään. Ne\nkuumuisivat tuossa tuokiossa ja sytyttäisivät myllyn.\n\nSiinä oli Matti nyt tulen ja veden välissä, ja ensi kerran elämässään\noli hän hämillään -- hetkisen. Mutta seuraavalla hetkellä tarttui hän\nuudelleen kurikkaan, jolla turhaan oli koettanut lyödä sulkua alas,\npaukautti sillä sitä kiilaa, jonka avulla kiviä voi nostaa ja laskea,\nja kohotti yläkiven irti alakivestä.\n\nMutta kun kivi irtautui kihnauksestaan, muuttui se huimapyöräksi ja\nlisäsi rattaiden vauhtia. Hammasratas ulvoi, lyhty lauloi, kivi\nvihelsi, koko rakennus alkoi tutista ja reutoa, mutta Matti ei ollut\ntietävinäänkään -- voiteli vain akseleita.\n\n-- Ne kun vain pitää voiteessa siltä varalta, etteivät kuumene...\n\nVasta sitten, kun vesi, joka vain nousemistaan nousi, jo alkoi kohota\nyläsillalle, lähti hän maihin, viimeinen säkki selässään ja istui\nkosken rannalle, jossa pani tupakan.\n\nRantatörmä oli väkeä mustanaan.\n\n-- Mikä ihme sitä pitelee?\n\n-- Se kun on tehty tulvainkin varalta, kosken mylly, tuumaili Matti.\n\n-- Vedenpaisumus tämä on eikä enää tavallinen tulva.\n\n-- Yhä se vain seisoo!\n\n-- Kun ei tulle vettä kovempaa, -- sanoi Matti.\n\nMutta tuskin oli hän sen sanonut, kun kuului huuto: -- Nyt se menee!\n\nSuvantoon oli kokoontunut puuruhka, jonka keskustana oli iso lato. Se\noli pyörinyt ja purjehtinut ympäri suvantoa, kerännyt ympärilleen\nkaikkea törkyä, mitä vedessä uiskenteli, kasvanut kuin pieneksi\nsaareksi ja nyt se vihdoinkin ryntäsi kuin uhalla ja yhteisestä\ntuumasta väylän suuta kohti ja myllyä kohti, joka seisoi räystäitään\nmyöten vedessä.\n\nNyt se menee, ei ole epäilemistäkään... Mattikin nousee jo seisoalleen\nikäänkuin apuun lähteäkseen, mutta istuutuu taas.\n\nSillä eihän mylly sittenkään mennyt. Siitä meni vain katto ja pari\nhirsikerrosta, jotka sysäyksen voimasta keikahtivat kuin hattu miehen\npäästä, pyörähtivät alas akanvirtaan, kelluivat siinä vähän aikaa ja\nkatosivat kuohuihin. Mutta myllyaitan seinät seisoivat yhä paikoillaan,\nja vesiratas ja hammasratas ja lyhty ja kivi jatkoivat yhä pyörintäänsä\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Se vain eroa, että kun ennen\npiilossa pyörivät, nyt pyörivät kaiken kansan nähtävinä, vettä jauhaen,\nniin että vaahto ympärillä jauhona pölisi.\n\n-- Eipähän sittenkään mennyt! -- Eipähän pakana sittenkään mennyt!\nhuudettiin.\n\n-- Se kun on tehty siltä varalta: karatukki kallioon upotettu, vastasi\nMatti, nousi ylös kiveltään ja lähti myllynsä kattoa kosken alta\netsimään.\n\n1899.\n\n\n\n\nHÄRKÄTAISTELU.\n\n\nOli ennen muinoin Don Carlos, Espanjan kuningas, kutsunut kaikki\nhovinsa herrat ja naiset, kaikki pääkaupunkinsa parhaat ja kaikki\nvaltakuntansa kuuluisimmat, oli kutsunut heidät Madridin suureen\nsirkukseen katselemaan härkätaisteluita, jotka hän isäinsä\nvaltaistuimelle astumisen vuosipäivänä oli heidän huvikseen käskenyt\ntoimeenpanna.\n\nJo kauan oli tätä kansallista juhlaa, jota jalompaa ei Espanjan kansa\ntoista tiennyt, valmistettu, sillä siinä piti tarjottaman näytelmä,\njota ei Espanjassakaan oltu ennen nähty. Härät, joita vastaan maan\nparhaiden toreadorien tuli taistella, oli sitä varten tuotu kaikkialta\nmaailmasta maiden ja merien takaa. Siellä piti oleman härkiä Amerikasta\nja Intiasta, Englannista ja Italiasta, Itävallasta ja Liettuan\nmetsistä, Unkarin ja Venäjän aroilta, pitipä olla Itämeren takaisista\nmaistakin, joiden nimiäkään ei oltu ennen kuultu, piti olla kesyinä\nsyntyneitä ja sekä villeinä että puolivilleinä pyydystetyitä.\n\nSuurella uteliaisuudella ja jännityksellä, jopa kiihkollakin odotettiin\nsentähden näytelmän alkamista. Kun kuningas oli hovinsa ja kansansa\nkeskeen punaisella verhotulle istuimelleen asettunut, ajoivat\ntaistelijat sisään arenalle: ajoivat ensiksi ratsastavat pikadorit eli\npistäjät, ritareiksi puettuina ja varustettuina peitsillä kuin pitkillä\nkynillä; heidän jälkeensä astuivat silkkisillä, heleänvärisillä\nnauhoilla koristetut banderillerot; ja lopuksi tulivat itse taistelijat\neli toreadorit upeissa vaunuissa ajaen, hienosti puettuina, vasemmassa\nkädessä härkää ärsyttävä punainen vaate ja oikeassa kirkas keihäs\nsydäntyneen rinnan lävistämistä varten -- kaikki nämä käyden kuningasta\ntervehtimään ja saaden häneltä luvan veristen leikkien alkamiseen.\n\nJa niin pian kuin pikadorit ovat asettuneet puoliympyrään vastapäätä\n_el Torilin_ eli härkätallin ovea, josta eläimet päästetään sisään, ja\nbanderillerot pitkin arenata hajauneet, antaa kuningas merkin, ja\ntallin ovi avataan. Härkä hyökkää ulos, koukistaa niskansa ja käy\npikadorien kimppuun. Pikadorit häntä hevostensa selästä peitsillään\npistävät ja väistävät hänen vimmaansa, joka kiihtymistään kiihtyy.\nHevonen toisensa perästä haavoittuu ja kaatuu maahan. Mutta kun\npikadorit ovat poistuneet, on banderillerojen vuoro astua härkää\nyllyttämään, sillä tarkoitus on saada hänet vihasta silmittömäksi ja\nkiukusta sokeaksi heittämällä hänen selkäänsä teräväkärkisiä keppejä,\njoissa kirjavat nauhat hulmuavat. Kivusta mieletönnä karkaa silloin\nhaavoitettu ympäri arenaa, etsien vihollista, joka häntä aina takaa\nuhkaa ja aina edestä väistyy. Silloin astuu toreadorien ensimmäinen,\nespadaksi nimitetty, hänen eteensä ja hänelle punaista vaatettaan\nhuiskuttaa ja kirkasta keihästään välkyttää. Viimeiset voimansa kooten\nhyökkää härkä häntä sarviinsa seivästämään, mutta vielä kerran väistää\nvastustaja, ja kun sarvet vaatteeseen sotkeutuvat, uppoo espadan säilä\nsydämeen, ja siihen kaatuu vainottu, vuodattaen verensä arenan\nhiekkaan, kuninkaan ja hänen kansansa huviksi, heidän huudoilla ja\nkukkasilla tervehtiessä suurta sankaria.\n\nNiin kaatuivat Intian härät ja kaatuivat Amerikan, kaatuivat puhvelit,\nbisonit, kaatuivat kaikki kuninkaan jalkojen juureen, niinkuin jo\nolivat kaatuneet ne kansat, joiden maista olivat tuodut. Ylen oli\nnäytelmä ihana ja innostuttava, ja sitä mukaa nousi mieliala, kuta\netäisemmistä ja oudommista maista olivat kotoisin härät, jotka\nvuorotellen arenalle ajettiin. Sillä hyvin oli Espanjan kuninkaasta ja\nhänen kutsutuista vieraistaan huvittavaa nähdä, miten eri tavalla\ntapattivat itsensä eri härät. Yksi syöksyi kohta ulos tullessaan\nespadan miekkaan, toinen saatiin vasta pikadorien peitsillä\nraivostumaan, kolmas pelästyi ja pakeni, mutta turvautui lopulta\nbanderillerojen vainoamana sarviinsa hänkin ja sai surmansa -- sillä\nei sallinut arenan jalo laki pakenevaa tappaa, ainoastaan\nkaksintaistelussa kaataa. \"Älköönkä seisovankaan härän sydämeen miekkaa\nsyöstäkö, vaan odotettakoon _hyökkäystä_, ja saakoon hän _siinä_\nsurmansa\" -- niin kuului arenan toinen ikimuistoinen ohje, jonka Espanjan\nkaikki kuninkaat, sirkusten suosijat, olivat noudatettaviksi\nvahvistaneet.\n\nKorkeimmilleen oli noussut katsojain innostus. Heidän poskensa\nhehkuivat, silmänsä paloivat, viuhkat välkkyivät ja töyhdöt teiskuivat\n-- naurettiin, huudettiin, hurrattiin ja ilma oli kirkas ja kuuma,\ntäynnä hajuvesien tuoksua ja verihöyryjä. Viimeinen taistelun kohtaus\noli suorittamatta, yksi oli härkä vielä jäljellä.\n\nAsettuivat pikadorit taas tavallista lukuisampina puoliympyrään tallin\noven edustalle ja hajaantuivat banderillerot ympäri arenaa ollakseen\njoka taholla valmiina. Espada, joka nyt astui esiin, oli kaikista\ntaistelijoista taitavin ja kuuluisin, oli kaikkien suosikki, ja hänet\notettiin myrskyisillä hyvähuudoilla vastaan. Odotettiin jotakin\nerinomaista, loistavaa loppua, jonka vertaista ei ennen oltu nähty,\nsillä härkä, jonka kuolema oli päättävä juhlapäivän, oli kotoisin\nkaukaisesta maasta, pohjoisten merien takaa, jossa villipetoja vilisee\nja jossa ihmisten tiettiin olevan yhtä villejä kuin pedot. Lienee\nhärkäkin, sieltä tänne tuotu, tavallista villimpi ja väkevämpi.\n\nMutta hämmästyksen huudahdus kävi kautta suuren sirkuksen, kun odotettu\neläin ilmestyi arenalle. Se oli pieni ja vähäpätöisen näköinen ja\nlyhytsarvinen ja matalajalkainen mullikka. Eikä tullut töytäten ulos\novesta niinkuin muut, vaan oli väkisin sarvista sisään kiskottava,\ntoisen edestä vedettävä, toisen takaa työnnettävä.\n\n-- Es un burro! -- Aasi! Pässi! -- huudettiin yhtäältä.\n\n-- Es un porco! Es un porco! -- Porsas! Porsas! -- kiruttiin toisaalta, ja\nyksi ainoa iso yhteinen naurun hohotus täytti sirkuksen alhaalta ylös,\neikä kuningaskaan voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.\n\nMutta kun härkä oli päässyt arenalle, pyörähti se tiukasti ympäri ja\nmiehet, jotka sarvissa kiikkuivat, ja toiset, jotka hännässä\nriippuivat, lensivät kuin lingottuina selälleen maahan.\n\nVaikeni nauru, kuului hyväksymishuutoja.\n\n-- Ei tiedä! -- Varokaa itseänne siellä! -- Tukevat on sarvet! --\nTanakka on niska! -- Nopsa on jalka!\n\n-- Pian hän siitä suoriutuu! Sylipainissa hän _sen_ voittaa!\n\nJa vetoja lyötiin ja jännitys nousi.\n\nPäästyään irti töksähti härkä yhteen kohti, pää pystyssä ja häntä vähän\nkoholla, ja tarkasteli outoa ympäristöä.\n\n-- Oritta leikkii! huudettiin taas.\n\n-- Sammakko sonniksi puhaltaikse! Kohta halkeaa! Varokaa!\n\nMutta toiset pitivät yhä pienen härän puolta. Sen asento oli kaunis,\nsen vartalo oli sopusuhtainen, sen jalka tarmokas, se voi olla\nvaarallinenkin vastustaja.\n\nMutta ei se koukistakaan niskaansa, ei syökse sarviaan alas eikä käy\nkavioillaan maata kaapimaan, niinkuin härkäin on tapana yleisöään\ntervehtiä. Seisoo siinä samassa asennossa niinkuin tahtoisi tietää,\nmistä on kysymys, mitä tahtovat kaikki nämä monet ihmiset.\n\n-- Auttakaa alkuun! Työntäkää tielle! Te pelkäätte, pikadorit! -- huutaa\nhermostunut yleisö.\n\nPikadori lähestyy varovasti kaarrellen, pyrkien sivulta päin pistämään,\nsillä ei tunne hän outorotuisen härän tapoja, ja kuta pienempi härkä\non, sitä nopeampi on hän liikkeissään ja sitä vaikeampi väistää.\n\nPikadori pistää häntä. Hän pyörähtää päin niinkuin hämmästyneenä,\nniinkuin kysyen, mitä se hevosineen häneltä tahtoo, mutta ei koukista\nniskaansa eikä ojenna sarviaan -- saa uuden piston uudelta pikadorilta ja\ntekee samoin -- näkee kohta koko lauman päälleen käyvän -- ja pakenee.\nJuoksee ympäri arenan, etsii ulos pääsyä, mutta ei löydä, sillä portti\non kiinni -- yrittää hypätä yli aitauksen, mutta ei ylety.\n\n-- Pelkuri! Pelkuri! -- huutavat tuhannet suut ja sadattelevat ja manaavat\nespadaa kiihkein sanoin: -- Pysähdytä hänet! Pysähdytä hänet!\n\nMutta joka kerta, kun espada asettuu eteen ja heilauttaa vasemmalla\nkädellään punaista vaatettaan ja nostaa oikealla välkkyvätä miekkaansa,\nhölmistyy härkä, pysähtyy, ei ymmärrä, ei käy kimppuun, pyörähtää ohi --\nja miekan täytyy vaipua maata kohti.\n\nHuudoilla, vihellyksillä ja sadatuksilla ilmaisee yleisö ajatuksensa\ntoreadorin turhista ponnistuksista.\n\nKäyvät nyt banderillerot hänen kimppuunsa ja heittävät nauhoitettuja\nnuoliansa härän niskaan. Kun nuoli sattuu ja uppoo ihoon, hypähtää hän\nja koettaa pudistaa sen pois, heittäytyy maahan, kierii siinä, saa\ntoiset nuolet irtautumaan, mutta työntää toiset yhä syvemmälle ...\nkarkaa taas kivuista mieletönnä arenan ympäri sen aitavartta pitkin ja\npäätyy viimein kuninkaan istuimen kohdalle, pysähtyy siihen, peräytyy\naitausta vastaan ja siihen äkäytyy. Koko sirkus hänelle huutaa ja\nkiljuu, kaikki pikadorit ja kaikki toreadorit, yllyttääkseen,\nkiihoittaakseen, mutta hän ei liikahda, ei päästä ketään taaksensa,\nseisoo päin vihollisiinsa, kuninkaan looshi suojana selkänsä takana,\nsarvet tanassa -- mutta ei tee hyökkäystä, ei ota ensimmäistä askelta.\n\n-- Pian! Pian! Tee tehtäväsi, toreadori!\n\nMutta toreadori tekee epätoivoisia liikkeitä. Hän ei voi mitään niin\nkauan kuin ei härkä tee hyökkäystä.\n\n-- Vastustele, pöllö! Lävistä toreadori! -- Seivästä hänet sarviisi! --\nhuudetaan ylhäältä härälle. -- Aja ulos se! Lopeta! Lopeta! -- huudetaan\ntoisaalta toreadorille ja mädänneitä munia ja pahenneita hedelmiä alkaa\nlennellä arenalle.\n\nMutta härkä ei liikahda, ei vaikka pikadorit ties pistävät yhdeltä\npuolen ja banderillerot toisaalta heittävät nauhoitettuja nuoliaan\nhänen selkäänsä. Hän seisoo kuin jäykistyneenä, sarvet yhä tanassa,\ntuijottaen eteensä arenan hiekkaan, johon verensä valuu päästä ja\nkaulasta ja kupeita pitkin.\n\nMitä se aikoo? Aikooko siihen äkäytyä? Eikö aio hyökkäystä tehdä, eikö\naio pakoonkaan lähteä? Aikooko siihen kuolla -- seisoallaan -- kuninkaan\njalkojen juureen verensä vuodattaa?\n\nMelu taukoo hetkeksi. Mitä on tästä tuleva? Semmoista ei ole ennen\nnähty! Etteikö espadoista ensimmäinen, joka kaikki maailman härät\nvoitti, saisi tätä pientä ja vähäpätöistä päiviltä? Mutta sehän on\nhäpeä hänelle, se on häpeä koko espadain kuululle ammattikunnalle,\nnöyryytys koko isolle Espanjalle!\n\nMelu alkaa uudelleen, vihellykset, sadatukset, pilkkanauru vinkuvat\nviimana espadan ympärillä.\n\n-- Lopeta! Lopeta!\n\nMutta espada ei liikahda, seisoo ja odottaa, vartoen merkkiä\nkuninkaalta, sillä ainoastaan _hän_ voi muuttaa härkätaistelun ikuiset\nsäännöt ja antaa käskyn kuoliniskun antamiseen.\n\nKuningas epäröi, espada epäröi ja aikoo jo pistää miekkansa tuppeen.\n\nMutta silloin vingahtaa raivoisa, vimmastunut, läpitunkeva, vihlaiseva\nvihellys läpi koko sirkuksen: -- Fiasco! -- Fiasco! -- yleisön arvostelu\nepäonnistuneesta näytelmästä -- kaikki on menetetty -- kaikki vaikutus\npilattu -- koko komea näytäntö päättyy pilkkaan ja nauruun.\n\nEikä espada enää epäröi. Hänen miekkansa välähtää, hän hyökkää härkää\nkohti ja upottaa sen kahvaansa myöten rintahan härän, joka hänen\nedessään seisoo, sarvet tanassa, eteensä tuijottaen. Härkä vaipuu\npolvilleen, kaatuu kyljelleen, hurmeinen haava rinnassaan.\n\nMutta tuskin on se tehty, kun kuuluu kaikilta haaroilta huuto:\n\n-- Murhaaja! Teurastaja! -- Murhaaja! Teurastaja! -- Eikä tiedä ääriään\nkatsojain inho.\n\nYrittävät huutaa hovimiehet, pikadorit ja banderillerot: -- _Viva el\nespada! Viva el Rey! Viva Espana_!\n\nMutta sirkus huutaa: -- Alas espada! -- _Viva el heroico torito! Viva el\nchiquito heroico_! -- Eläköön pikkuinen urhea härkä! -- ja he heittävät\nalas arenalle kukkasia ja viuhkoja ja hattuja ja hautaavat niiden alle\ntuon pienoisen härän, joka, tuotuna kaukaisesta maasta pohjoisten\nmerien takaa, Madridin suuressa sirkuksessa ja kuninkaan itsensä\njalkain juuressa teurastettiin suurten juhlapäiväin päättäjäisiksi --\nvaikkei ollutkaan sarviaan vainoojiaan vastaan seivästänyt.\n\n1899.\n\n\n\n\nISÄNNÄN MALJA.\n\n\nKaisaniemessä oli taas maisterikekkerit, tuossa isänmaallisten\nmuistojen ja lukemattomien juhlamaljojen ja maljapuheiden vanhassa,\nkuuluisassa Kaisaniemessä oli maisterikekkerit sinä helmikuun\nkuuluisana lauantaina.\n\nPäivällinen oli syöty, pöytä oli vapautettu ruokatamineistaan ja puettu\nkahviasuunsa siihen kuuluvine konjakki-, likööri- ja punssihelyineen,\njoita ahkerasti soitettiin ja sormittiin ja sitä soittoa heleällä\nnaurulla ja hilpeillä puheilla säestettiin.\n\nOlihan nuorilla miehillä aihetta iloon, oli syytä pitää pitojaan:\ntulevaisuus oli porttinsa avannut, tie oli leveä ja tasainen edessä ja\nmatkan määrä varma, joskaan ei yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille,\nniin ainakin sen päivänpuoleisille rinteille.\n\nPuheita oli tavallisuuden mukaan pidetty useita sekä isännille että\nvieraille; puhuja toisensa perästä oli noussut ylös, ja vähitellen oli\nmelkein jokainen pitänyt puheensa, enemmän tai vähemmän keskeytetyn,\nniinkuin on tapana täällä Suomessa, jossa miehet juhlatuulella\nollessaan niin kernaasti sanaisen lippaansa selkoselälleen avaavat.\n\nPuhe isänmaalle oli vielä pitämättä ja olisi ehkä jäänytkin pitämättä,\nellei yht'äkkiä olisi tullut samppanjaa pöytään. Mistä samppanja oli\npöytään ilmaantunut, sitä ei kukaan tiennyt eikä kysynyt. Ei juuri\nkoskaan tiedetä, kuka samppanjaa tarjoo. Se on lahja, jonka antaja\nuseimmiten pyytää pysyä tuntemattomana. Nyt oli tarjooja arvatenkin\njonkun rikkaan isän poika, sillä niitäkin oli useita vasta\nvalmistuneissa maistereissa -- niitä on nyt enemmän kuin oli ennen.\n\nOli miten oli, mutta samppanja muistutti oitis erästä nuorta miestä\nsiitä, että isänmaan malja vielä oli tyhjentämättä.\n\n-- Hyvät herrat! -- sanoi hän ja kilisti ja tarttui helmeilevään lasiin. --\nTahtoisin esittää maljan isänmaalle. En sille vanhalle ja vakavalle\näijälle, joka peräpenkillä istuu ja aina sieltä sormellaan varottaa ja\nsanoo: \"Muistakaa, mitä olette minulle velkaa, pojat!\" Vaan sille\niloiselle immelle, joka tanhualla tepastelee ja karkeloihin kutsuu ja\nvaatii välistä kanssansa pyörähtelemäänkin ja sanoo: \"Maljanne,\nveikkoset, täyttäkää, kun nuoruuden aika on vielä!\" Onhan se hyvä, se\näijäkin, varsinkin kun se meistä niin hyvää huolta pitää, antaa mille\nviran, mille muun hyvän toimeentulon, sillä ukolla on kolikoita kirstun\npohjassa, vaikka hän välistä vähän kitsasteleekin. Ei maamme ole meille\nollenkaan niin köyhä ja kullaton, kuin miksi sitä runoilijat laulavat.\nEi se ollenkaan ole se karu korpi, jota meidän muka täytyy\nkatketaksemme kaivaa. Se on jo vankassa ja varmassa viljelyksessä oleva\ntalo, jonka pellot kasvavat, kun niihin vain kylvetään, ja jonka\nviljelyksiä laajennamme vain silloin, kun muilta töiltämme joudamme.\nEikä ole naapureistakaan vastusta eikä rajoista riitoja, kun maa on\nlaillisesti aidattu ja pyykitetty. Sentähden sallittakoon meidän\nvälistä hauskaakin pitää! Ei Suomi aina surra saa, olkoon aikansa\nilollakin! Ei meillä ole mikään hätänä. Tyhjentäkäämme iloisen Suomen\nmalja! Juokaamme se kuohuvassa samppanjassa! Juuri samppanjassa se\njuokaamme, tämän iloisen Suomi-impemme malja! Ei äijä siitä köyhdy, ei\nsen varat siitä vähene! Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista! Minä\nkohotan tämän korean lasin, jossa jalo neste helmeilee...\n\nKaikki muutkin kohottivat lasinsa ja odottivat vain tilaisuutta niitä\ntyhjentääkseen, sillä samppanja on juomaa, jota malttaa keittää, mutta\nei jäähdyttää. Oltiin juuri räjähtämäisillään eläköönhuutoon, kun ovi\nsuurella paukkeella lensi auki ja sisään syöksyi yksi vieraista,\nheittäen pöydälle erityiseen lisälehteen painetun sähkösanoman.\n\n-- Lukekaa tuo! huusi hän.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi puhuja.\n\n-- Lue! -- Lue ääneen!\n\n-- Anna tänne!\n\nHän luki sen, toisten seisoessa siinä kuin kivettyneinä samaan\nasentoon, missä olivat olleet aikoessaan juuri tyhjentää\nsamppanjamaljansa iloisen isänmaansa kunniaksi.\n\nEi kukaan tiennyt, mitä sanoisi. Äänettöminä vaipuivat he istualleen\npöydän eteen sille sijalleen, mistä olivat nousseet laseihin\ntarttuessaan. Kuului vain katkonaisia huudahduksia: -- Mitä tämä tietää?\n-- Siinäkö siis ollaan? -- Onko se mahdollista? -- Kaikkiko mennyttä?\n\nSamppanja oli unohtunut laseihin, se siinä poreili, väljähtyi,\nheikkoni, muuttui äiteläksi, imeläksi sokerivedeksi.\n\nÄskeinen puhuja oli hänkin vaipunut tuolilleen, heitettyään luotaan\nlehden, joka ratisten kulki miehestä mieheen, jokaisen tahtoessa vielä\nomin silmin nähdä, mitä siihen oli kirjoitettu. Hän istui syrjittäin\npöytään, eteensä tuijottaen, epämukavassa asennossa, jota ei muistanut\nkorjata. Oli kuin olisi hän yht'äkkiä vanhentunut, kuin olisivat posket\nkalvenneet ja silmät painuneet syvemmälle kuoppiinsa.\n\nYht'äkkiä hän, kun lehti tehtyään kierroksen pöydän ympäri taas rasahti\nhänen edessään, hypähti ylös.\n\n-- Hyvät herrat! -- huusi hän ja hänen poskensa hehkuivat taas, hänen\nsilmänsä paloivat. -- Aikomukseni oli esittää isänmaan malja, tulin\nkeskeytetyksi...\n\nHänen kätensä vapisivat, hänen huulensa värähtelivät. Ympärillä olijat,\njotka olivat yhtä liikutetut kuin hänkin, olivat kohonneet ylös,\nlaseihin ei kukaan tarttunut, kun ei hänkään sitä tehnyt.\n\n-- Minä puhuin roskaa! -- huusi hän. Minä olin tyhmä! Minä olin\nlyhytnäköinen, kevytmielinen keltanokka! Ja te olitte yhtä tyhmiä kuin\nminäkin! Me tässä isänmaatakin muistamme, kun viina päähämme kihoaa! Me\ntässä itsekkään elämänilon samppanjamaljoja, kun vaara uhkaa! Häpeä\nmeille! Pois samppanja! Pois punssit, konjakit ja liköörit -- te vakoojat\nja villitsijät piiritetyssä linnassa! Älköön märkääkään tulko tästä\nlähin huulieni yli! Pois! -- alas siitä! Ulos!\n\nHän oli tarttunut pöytäliinaan, hän teki tempauksen kädellään, ja\nmaahan menivät täydet samppanjalasit, maahan puolityhjät punssipullot,\nmaahan menivät helisten liköörit ja konjakit.\n\n-- Nyt eläköön isänmaa! Eläköön taas entinen Suomi! Eläköön ankara äijä,\njoka peräpenkillä istuu!\n\nKaisaniemen seinien sisällä, vanhan kuuluisan Kaisaniemen ahtaiden\nseinien sisällä kajahti eläköönhuuto niin voimakas ja niin kiukkuinen,\nettä tuntui kuin olisivat seinät laajenneet ja katto kohonnut.\n\n1899.\n\n\n\n\nHOVINEUVOKSETAR.\n\nKuvaus routavuosien alkuajoilta.\n\n\nKansakoulun opettajatar istui kirjoittamassa kirjettä toisessa\npitäjässä olevalle virkatoverilleen.\n\n\nHuhtikuussa 1899.\n\n\"Rakas Anna!\n\nKiitos kirjeestäsi! Niin, mistäpäs nyt muustakaan kirjoittaisi näinä\naikoina kuin siitä, mikä tätä nykyä on kaikkien sydämillä ja kaikkien\nhuulilla. Vaikeat ovat ajat. Itkin ensin, mutta sitten nielaisin\nkyyneleeni. Suruni tuli siitä, etten tiennyt, mitä tehdä, etten\nymmärtänyt, kuinka osaisin olla isänmaalleni hyödyksi. Mutta suru\nvaihtui miltei iloon, kun minulle sanottiin ja minä itsekin sen\nymmärsin, että juuri me, kansan opettajat ja kansan kasvattajat, tätä\nnykyä eniten voimme. Meidän työstämme riippuu kaikki, sanoi tarkastaja,\nja minä olen tavannut miehiä ja naisia, jotka ovat minua onnitelleet,\nettä olen siinä asemassa, että näin suoranaisesti, ihan ammattinani\nvoin tehdä sitä, mihin kaikkien halu ja harrastus tätä nykyä\nsuuntautuu.\n\nMutta en minä ole ainoastaan rauhoittunut, minä olen melkein\njuhlatuulella. Ei, Jumala paratkoon, tämä työala ole kiitollinen eikä\nkevyt, sen tiedämme. Ensimmäisen innostuksen ajan ohi mentyä oli se\nminullekin muuttunut koneelliseksi ja viralliseksi. Ei ole kansakoulun\nopettajan virka ihmisten silmissä kohta kummempi kuin muukaan virka,\ntehköön hän velvollisuutensa ja kantakoon siitä palkkansa. Niin ennen,\ntoisin nyt! Nyt on taas elämällä sisältöä, nyt se taas se suuri\ntarkoitus, tehtävämme isänmaallisuus, seisoo totisena edessä niinkuin\nennen Cygnaeus-vainajan ensi aikoina. On, niinkuin olisi uudistus ja\njalostus tapahtunut, niinkuin olisi toimintaan uutta henkeä puhallettu.\nKai tuntuu sinustakin niinkuin minusta. En tiedä enää väsymyksestä, en\nenää välitä selänpakotuksesta, näyttää siltä kuin ihmisetkin paremmin\nkäsittäisivät, mitä on koulumme, on niinkuin herrasväetkin katsoisivat\nmeitä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen ja niinkuin rahvas\nliittyisi likemmä kouluansa. Toisivat nyt kesken lukukaudenkin\nlapsiaan, jos olisi tilaa.\n\nSe kotikoulupuuha minua varsinkin innostuttaa. Tiedätkö, mistä syystä?\nSiitä syystä, että kyllä siitä ei varmaankaan tule mitään ilman meidän\napuamme. Herrasneidit ja ylioppilaat tohahtavat kyllä, mutta siihen se\njää, siitä saat olla varma, ja meidän se on korjattava tieltä. Olen\naivan haltioissani, että me vielä voimme tämänkin taakan sälyttää\nselkäämme.\n\nKai on teilläkin ollut listoja liikkeellä kansanvalistusasian\nhyväksi --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän keskeytti hetkeksi kirjeensä ja otti laatikostaan esille\nkeräyslistan.\n\nLiikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli\nkoonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät\nolleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain\nkulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin\nsuurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat\nnimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän\nitse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät\nolleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan\nsanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni. -- \"Ilolla siihen\nannetaan!\" -- oli yksi sanonut. -- \"Lämpimällä kädellä\" oli toinen sanonut\nosasensa merkitsevänsä. \"Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan\", oli\njoku kolmas lisännyt. Ne olivat \"lesken ropoja\" melkein kaikki nuo\nlahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen.\nRikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.\n\nMutta oli siinä yksi suurikin summa, kymmenkertaisesti suurempi kuin\nmuiden yhteensä.\n\nJa sitten hän taas jatkoi:\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutta nyt täytyy minun ihan alusta alkaen kertoa eräs tapaus, joka\nsattui minulle viime viikolla. Olin juuri laskemassa yhteen täältä\nkeräämiäni roposia, kun rappujen eteen ajaa hänen armonsa hovineuvoksen\nrouva v. M.\n\nMistäs nyt tuuli puhaltaa? -- ajattelin, sillä ei sitä herrasväkeä ole\nmeidän kansakoulullamme nähty muuta kuin mitä herra hovineuvos kerran\nkävi kuvernöörin kanssa virkansa puolesta, kun tämä oli\ntarkastusmatkalla.\n\nSinä tiedät, millaista se yleensä on tämä herrasväki täälläpäin. Harvat\nheistä kansan sivistyksestä välittävät, varsinkaan suomalaisesta.\nSuomalaiset koulut ovat heistä vain kiihoitusahjoja.\n\nMitä erittäin tulee hovineuvoksen herrasväkeen, niin rouvanhan sinä\ntunnet, näit hänet viime kesänä asemalla, jossa hän tervehti niin\narmollisesti kuin olisi tehnyt erityisen kunnian semmoiselle maan\nmatoselle kuin minä. He ovat lapsettomia ja suurimman osan vuotta\nasuvat Helsingissä, ainoastaan kesät täällä kartanossaan. Ei mitään\nharrastusta henkisiin rientoihin, ei pennilläkään muisteta tätäkään\nkoulua, vaikka on vain järvi väliä. \"Kansa\", varsinkin suomalainen,\novat sanoja, jotka soivat ohi korvien.\n\nNo niin, hovineuvoksetar ajaa rappujeni eteen ja tulee sisään ja pyytää\nsaada puhutella minua kahden kesken. Oli erinomaisen kohtelias, melkein\nnöyrä ja kasvot hyvin totiset.\n\n-- Voi, voi, näitä aikoja, sanoi hän, kun olimme istuutuneet. En ole,\nrakas neiti, saanut unta yökausiin, sittenkuin ... minä aina vain sitä\najattelen. En minä ymmärrä näitä asioita, mutta sen sanoo minulle\nomatuntoni, että jotakin on tehtävä.\n\n-- Isänmaa kysyy nyt kyllä meidän kaikkien työtä.\n\n-- Niin, niin, isänmaa, niin, isänmaa. Olen puhunut siitä mieheni\nkanssa, mutta hänellä on siitä omat mielipiteensä. Mekin saimme listan,\nmutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Minulla olisi tässä sata markkaa\nomia säästöjäni, joita voin käyttää kuinka tahdon. Ne ovat tässä\npankkikirjassa ja minä tahtoisin antaa ne, mutta en tiedä, mutta te\nvoitte varmaankin sanoa, mihin tarkoitukseen ne parhaiten...\n\nEsitin hänelle listan, joka oli edessämme pöydällä.\n\n-- Siihen uuteen kansansivistysrahastoon ... niin, onhan se, mutta kun\nmieheni ... hän sanoo, että sillä on valtiollisen kiihoituksen leima\n... hänellä on nyt omat mielipiteensä ... ja hänen asemansa...\n\n-- Jos ei hovineuvoksetar tahdo siinä muodossa, niin ehkä sopisi\njollekin muulle seuralle.\n\n-- Sanokaa, mille muulle?\n\n-- Esimerkiksi Suomalaisen Kansakoulun Ystävälle.\n\n-- Ei -- ei --\n\n-- Kenties sitten Kansanvalistusseuralle.\n\n-- Mutta eikös sekin ole semmoinen fennomaaninen...\n\n-- Sen johto ja hoito on kyllä suomenmielisten käsissä, mutta --\n\n-- Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.\n\n-- Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata\nsanomalehtiä.\n\n-- Mitä lehteä?\n\n-- Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.\n\n-- Herra varjelkoon! -- jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta\npostilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.\n\nLuettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne\nolivat hänelle kaikki tuntemattomia. \"Minä luen niin huonosti suomea.\"\nEikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän.\nJotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin\njotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään\nsopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille.\nMutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli\nsuurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.\n\n-- Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?\n\n-- Onhan \"Luonnon kirja\", sanoin puoleksi leikillä,\n\n-- Tepä sen sanoitte! -- huudahti hän ja tarttui käteeni. -- Olen teille\nerinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko\nvaivata teitä ostamaan sitä.\n\n-- Koko rahallako?\n\n-- Niin, tehkää se, tehkää se. Tässä se on.\n\nTyönsin hänelle listan ja kehoitin häntä merkitsemään siihen nimensä ja\nantinsa ja eri sarakkeeseen, mihin tarkoitukseen rahat oli käytettävä.\n\n-- Se on tarpeetonta, sanoi hän. -- Pyydän, että asia jää meidän\nkeskeiseksemme. Mieheni on kieltänyt minua sekaantumasta mihinkään\nvaltiolliseen agitatsioniin ... hän on juuri pyytänyt eroa virastaan\n... se voisi ehkä tuottaa ikävyyksiä eläkkeen suhteen.\n\nLupasin viedä salaisuuden mukanani hautaan, ja kiitellen ja hyvästellen\nlähti rouva.\n\nEn tahdo ketään tuomita. Onhan \"Luonnon kirja\" mainio kirja, joskaan\nnyt ei juuri tähän tarpeeseen. Mutta hän oli tosissaan, rouva parka;\nhänessä näytti heränneen vilpitön harrastus tehdä jotakin isänmaan\nhyväksi. Kansassa on se jo aikoja sitten herännyt, ja hyvähän on, että\nse kerran herää näissä herroissakin. Toivokaamme, että toteutuu\nsananlasku: parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun ei vain siihen\njäisi, pahimmasta omantunnon moitteesta pääsemiseen. Kenties\nhovineuvoksetarkin sitten taas, kun mies on saanut eläkkeensä! Mutta\nkyllä minusta on sentään turvallista tietää, että meillä kansakoulun\nopettajilla on niin pienet eläkkeet, ettei niiden menettämisen pelon\ntarvitse estää meitä isänmaata pelkäämättä palvelemasta. --\n\nSiskosi Hanna.\"\n\n\n\n\nKIUSAAJA.\n\n\n\n(Hänen ylhäisyytensä yksityinen vastaanottohuone. Hänen ylhäisyytensä\non aamutakissaan. Poliisimestari, entinen kaartinkapteeni, täydessä\nunivormussaan, tulee sisään, pysähtyy ovensuuhun ja tervehtii\nsotilaallisesti. Hänen ylhäisyytensä menee teeskennellyn ystävällisesti.\nhäntä vastaan.)\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ahaa, Ivan Petrowitsch! käykää peremmä, käykää\nperemmä, rakas ystäväni! Vai niin, pankaa lakki tähän tuolille ja\nriisukaa miekkanne. Istukaa tähän sohvaan ... ei mitään virallisuuksia\n... tahdoin puhua kanssanne niinkuin toverin kanssa ... tehkää hyvin!\n\nKAPTEENI: (panee pois lakkinsa ja miekkansa.) Niinkuin teidän\nylhäisyytenne käskee.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Minä en käske, minä vain pyydän, rakas Ivan\nPetrowitsch -- olemmehan tavallamme asetovereita ... samasta\nsota-akatemiasta.\n\nKAPTEENI: (istuutuu sohvaan niin kauas kuin suinkin voi hänen\nylhäisyydestään.).\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kas niin, jahah, te voitte hyvin ... sehän on\nmainiota ... ja kaikki muuten tarpeellisessa kunnossa. Apropos, olette\nsaanut salaisen kiertokirjeeni Hänen Korkeutensa matkasta?\n\nKAPTEENI: Olen, teidän ylhäisyytenne.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Päivä ei vielä ole määrätty, mutta olen jo nyt\ntahtonut ilmoittaa maan poliisiviranomaisille asiasta, niin että he\nvoivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin Hänen Korkeutensa\nvastaanottamiseksi.\n\nKAPTEENI: Kaikki on oleva aikanaan valmiina, teidän ylhäisyytenne.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Tietystikin tulee koko maa, mutta erittäinkin maan\npääkaupunki tekemään velvollisuutensa? Vai niitä luulette?\n\nKAPTEENI: Olen vakuutettu siitä, että maa tulee tekemään\nvelvollisuutensa.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kaikkialla, missä Hänen Korkeutensa ennen on\nmatkustanut, ovat asianomaiset, sekä sotilas- että siviiliviranomaiset\ntehneet enemmänkin kuin velvollisuutensa ... pystyttäneet\nkunniaportteja, toimittaneet lähetystöjä ... te ymmärrätte? Se on\nkaunis tapa Hänen Korkeutensa kotimaassa -- ja kai myöskin Suomessa?\n\nKAPTEENI: (vaikenee.)\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette saa käsittää minua väärin ... en suinkaan\ntahdo millään tavoin pakottaa ... sen tulee tietysti tapahtua itsestään\n... luuletteko?\n\nKAPTEENI: Mikä tapahtuu, se tapahtuu varmaankin itsestään.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Niin, tietysti ... tahdoinkin oikeastaan vain\ntietää, mitä luulette, että kansa ... tehän tunnette heidän\nmielialansa?\n\nKAPTEENI: Suomalaiset ovat hitaita hurraamaan, teidän ylhäisyytenne.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta hitaatkin voi saada hyvän esimerkin avulla\ninnostumaan.\n\nKAPTEENI: Suomalaisilla on vanha sananlasku, joka sanoo: ei kukko\nkäskien laula.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Vai niin! (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai on niillä\nsemmoinen sananlasku. Käskien laula? Mutta eihän ole kysymys käskystä,\nainoastaan esimerkistä, tai sanokaamme vain: merkistä, jonka joku\njoukolle antaa. Toivon siis saavani teiltä, hyvä Ivan Petrowitsch,\ntietää kaikesta, mitä valmistellaan, mitä on tekeillä -- suhteessa\nniinkuin toisessakin?\n\nKAPTEENI: Olen vast'edes niinkuin tähänkin saakka jättävä jokapäiväisen\nraporttini teidän ylhäisyytenne kansliaan.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei, ei, ei kansliaan, vaan minulle itselleni,\nmieluimmin suullisesti.\n\nKAPTEENI: Olen tekevä velvollisuuteni, teidän ylhäisyytenne.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (laskee kätensä hänen polvelleen.) En pyydä sitä\nvelvollisuutena esimiestä kohtaan, vaan persoonallisena palveluksena\nminulle. On asioita, jotka ovat olemassa ainoastaan meitä varten, teitä\nja minua ... mitä kerrotaan, mitä huhuja ... mitä eräät henkilöt ... te\nymmärrätte?\n\nKAPTEENI: (on vaiti, hetken äänettömyys.)\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta enhän oikeastaan aikonutkaan kaikesta tästä\n... sillä ei ole mitään kiirettä. Vielähän ehdimme. -- Näytätte niin\nrasittuneelta, Ivan Petrowitsch ... paljon työtä ja huolta, eikö totta?\nLiian paljon! Sanokaa, kuinka suuret ovat tulonne?\n\nKAPTEENI: Palkkani on viisituhatta markkaa, vapaa asunto, valo ja puut.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: En kysynyt _palkkaanne_, tarkoitan: kuinka paljon\nteillä on _tuloja_?\n\nKAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, minulla ei ole muita tuloja kuin\npalkkani.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kuinka ei? Ei muita tuloja kuin palkkanne?\nViisituhatta markkaa!\n\nKAPTEENI: Asunto, valo ja...\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei täyttä kuutta tuhatta! Onko se mahdollista?\nVirkamiehellä teidän asemassanne, niin vastuunalaisessa virassa, sehän\non ... teillä pitäisi, rakas, rakas Ivan Petrowitsch, teillä pitäisi\nolla ainakin ruplissa se, mikä markoissa. Olette varmaan ollut\npakotettu tekemään velkoja?\n\nKAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, en ole ollut siihen pakotettu.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta ei kai teille kuitenkaan olisi\nvastenmielistä saada joitakin sivutuloja?\n\nKAPTEENI: Pyydän anteeksi, mutta minä en ymmärrä, mitä teidän\nylhäisyytenne tarkoittaa.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette ymmärrä. (Nauraa.) Mutta, rakas Ivan\nPetrowitsch, minä tarkoitan: jotakin ylimääräistä, jotakin erikoista\npalkkiota joistakin erikoisista palveluksista.\n\nKAPTEENI: En tiedä tehneeni mitään erityisiä palveluksia, joilla olisin\nansainnut...\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (käsi uudelleen kapteenin polvella.) Minun\ntarvitsee vain sanoa sana, ja te voitte saada esim. ritarimerkin ja\nsitä seuraavan vuotuisen apurahan, lisän pieneen palkkaanne, joistakin\nerikoisista palveluksista -- tulevaisuudessa.\n\nKAPTEENI: (jäykästi.) Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta, niinkuin\nminulla jo oli kunnia sanoa, minä tulen hyvin toimeen sillä palkallani,\nmikä minulla on.\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Olette kovin vaatimaton herra, kapteeni.\n(Tarkastaa häntä terävästi.) Tai ehkä kovin vaativainen. (Nousee ylös\nmerkiksi, että puhelu on lopussa.)\n\nKAPTEENI: (on vyöttänyt miekkansa ja ottanut lakkinsa). Onko teidän\nylhäisyydellänne mitään muuta käskettävää?\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (viitaten virallisesti.) Saatte mennä! Hyvästi!\n\nKAPTEENI: (käsi lakin liepeessä.) Jumala varjelkoon, teidän\nylhäisyytenne! (Poistuu kankean virallisesti.)\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (yksin miettii hetken, yht'äkkiä hänelle selviää.)\nAh, nyt tiedän! Hän ottaa tietysti lahjoja heidän salaisesta\nagitatsionirahastostaan!\n\n1899.\n\n\n\n\nVELJENI VIERAILLA MAILLA.\n\n\nMinä näin sinut taas, Suomen maa, kun kaitaisena juovana kohosit meren\nreunasta, ja tervehdin ihastuneena laivan kannelta ulkoriuttojesi\nkallioita, joita ihanampia en tiedä olinpaikkoja lämpiminä lounastuulen\npäivinä, kun muistin, että -- jäivät veljeni vieraille maille.\n\n\nNäin sinun pääkaupunkisi sataman heleän kesäaamun autereessa yhtä\neloisana kuin ennenkin laivoineen ja pursineen ja lepattelevine\npurjeineen -- ja joka ikkuna tervehti minua, niinkuin olisi ollut omani,\nja huulillani heräsi jo huudahdus, ettei ole vertaisesi minulle edes\nVenetsiakaan, kun muistin, että -- ovat veljeni vierailla mailla.\n\n\nRiensin kotia kohti järven rannalle, vihertävän niittyni niemeen, jossa\nruohikko nuokkui ja kaisla kähisi ja laine loiski niinkuin ennenkin, ja\naioin työntää venheeni vesille, kun muistin, että -- jäivät veljeni\nvieraille maille.\n\n\nOli juhlivainen juhannus, kukkuivat käköset, linnut viserteli, kokot\nhulmusi, ja järvien takaa soi tutut laulut, ja täyttyi mieleni\nvanhoilla tunnelmilla, joiden valtaan taas aioin antautua, kun muistin,\nettä -- ovat veljeni vierailla mailla.\n\n\nTeki mieleni tuttuun kotipuoleen, tahdoin nähdä Puijon ja halusin\nkatsella Kallavettä ja entistä kotia ja isäni asuntoa, missä parhaat\npäiväni olin elänyt ja toiminut ja toivonut yhdessä omieni kanssa --\nmutta mitä minä nyt siellä, kun -- jäivät veljeni vieraille maille.\n\n\nHain seuraa, etsin ystäviä, koetin tuttavieni tykönä turhaan unohtaa,\nettä -- ovat veljeni vierailla mailla.\n\n\nEnkä ymmärrä minä, että päivä voi purjeita valaista ja laine lepattaa\nja linnut laulaa ja käki kukkua -- ja ihmiset iloita ja nuoret nauraa ja\nvanhat askareissaan viihtyä, vaikka -- ovat veljemme vierailla mailla.\n\n\nSillä eiväthän ne ole vain _minun_ veljeni, jotka ovat vierailla\nmailla.\n\nKeväällä 1904.\n\n\n\n\nKANSAN TUOMIOITA.\n\n\nJuhlallinen on kansan tuomion julistus:\n\nHämärässä yössä seisovat he syytettyjen parvekkeella, kansan\nvartiomiesten välissä, joilla on kädessään kynttilät kuin peitset.\nAlhaalla pimeydessä seisoo satatuhantinen tuomarijoukko, joka\nsadallatuhannella suulla niinkuin yhdellä suulla lausuu tuon yhden\nainoan sanan, tuon tyynen, peruuttamattoman: \"Pois!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattuva on kansan tuomio, ja nopea on sen täytäntöönpano. Ei kysy se\nmuotoja, ei tiedä se vanhoista, virallisista lakitavoista:\n\n\"Sinä, joka heidän kaupungistansa karkoitit outoja vesiä soutamaan\nmeidän parhaat poikamme, käy nyt itse soutamaan syksyisiä salmia, lähde\nnyt itse tutisemaan likaisia teitä.\" -- Eikä anna kansa hänelle aikaa\nasiainsa järjestämiseen, niinkuin ei hänkään antanut. Pakolaisena ja\npeläten kurjaa henkeänsä, jota ei kukaan tahdo häneltä ottaa, vavisten\nviluisessa yössä harhailee hän sinne tänne talottomia taipaleita, joita\nennen valjakon vetämänä selkäkenoherrana ylpeästi ajeli.\n\n\n\n\nE IL TRADITORE DELLA PATRIA.\n\n\nKäyskelimme Pistoian kaupungin katuja, pistäytyen tuon tuostakin\nkirkkoihin, tähystellen sieltä tultuamme vanhoja palatseja ja pysähtyen\nhelteeltä suojaa etsien holvien alle ihailemaan torneja, huippuja,\npäätyjä ja pilareita; silloin tällöin teki katse kaaren ylös Toskanan\nvuorien huipuille ja rinteille.\n\nEmme nähneet muuta kuin kauneutta, emme ajatelleet ilmain alla muuta\nolevan kuin ihanuutta, taidetta, suloisia madonnia ja vienoja,\nviehättäviä maailman vapahtajia, jotka jättivät mieleemme hymyä ja\nherttaisuutta ja sen verran totisuutta ja hartautta kuin sitä oli\nniiden apostolien ja patriarkkain ja pyhimysten kasvoilla, jotka\nmilloin polvistuen, milloin päätään alas painaen, milloin vain kädet\nristissä rinnan päällä lasta ihaillen palvelivat. Jos kansain luonne\nkuvastunee heidän itselleen tekemissään ylimmissä ihanteissa, ja jos\nuskonto lienee semmoinen kuin sen harjoituksessa käytettävät kuvat,\nniin lienee tämä Italian kansa yhtä leppeä ja sovinnollinen kuin sen\nmadonnat ja sen madonnain lapset, ja sen uskonto yhtä kaunis kuin sen\ntaide, jos näet on totta vielä sekin, että taiteilijat tulkitsevat\naikansa ylimmän ja kansansa sisimmän ja pyhimmän.\n\nNäissä ajatuksissa astellen olimme taas tulleet kirkolle jollekulle\njonkin pienen torin reunaan ja aioimme sisään etsimään jotakin uutta\nvivahdusta vanhaan tunnelmaan.\n\nOvi sattui olemaan kiinni kerran täälläkin, missä kirkkojen ovet ovat\nauki melkein aina. Osui silloin silmäämme ovenpieleisestä pilarista\nmusta nokeutunut naama, paksuhuulinen, pulleaposkinen, litteänenäinen\nmiehen pää. Sitä ei oltu siihen pilaria tehtäessä pantu, se ei kuulunut\nkirkon koristeveistoksiin, vaan oli joskus jäljestäpäin isketty siihen,\nisketty kuin vihan vimmassa, niin että pilariin oli tullut kolo ja pään\ntakaraivo litistynyt kokoon.\n\nMikä tuo on? Mitä tämä merkitsee? Ja mitä varten on se siinä, kirkon\novella? Ja miksi ovat sen nenä ja naama noetut?\n\nSiellä on tuolla taiteen maassa, jossa taltta ja sivellin aina ovat\npuhuneet enemmän kuin kynä, kaikki paikat täynnä vertauskuvia, joita\nohimenevä matkamies ei puoliakaan ymmärrä eikä ehdi niistä selkoa ottaa\nja joiden merkityksen perille hän voi tulla vasta pitkällisten\ntutkimusten kautta.\n\nLapsilauma leikki torilla ja kun näkivät meidän siinä seisovan,\nriensivät luo ja pieni poikanen tuli joukosta esiin ja sanoi kysymättä\nosoittaen päätä pilarin kyljessä:\n\n-- E il traditore della patria!\n\nSe oli siis isänmaan pettäjän muistopatsas, joka oli pystytetty pyhän\nhuoneen ovelle. Kysyin kuka? milloin? mutta poika vastasi vain: _E il\ntraditore della patria_! äänellä, joka ilmaisi, että asia oli niin\nluonnollinen ja ymmärrettävä, ettei sen enempiä selityksiä kaivannut.\nSiinä oli hänellä isänmaan kavaltamisen vertauskuva, symbooli siitä.\nSiksi se oli ruma ja sen naama noettu, ja hän teki pyyhkäisevän\nliikkeen niinkuin näyttäen, miten tuo nokeaminen tapahtui.\n\nPistoia oli aikoinaan ollut pieni, vapaa valtio, joka kävi sotia ja\ntaisteluita toisten kaupunkien kanssa. Se oli ollut asukkailleen oma\npieni isänmaansa omien muuriensa sisässä. Kun kerran keskiaikana -- niin\nkertoi vanha opaskirja, jonka sitten sain käsiini -- naapurikaupunki\nLucca sitä piiritti, oli Pistoiassa mies, nimeltään Filippo Tedici,\njoka puoluelaistensa avulla aikoi luovuttaa kotikaupunkinsa vihollisen\npäällikölle, jonka nimi oli Castruccio, ja tämä Baijerin kuninkaalle\nLudvigille -- niin oli heidän keskensä sovittu. Mutta petos saatiin ilmi\nja Filippo Tedici pakeni ominensa vihollisen leiriin, mutta voitettiin\nvuoristossa Popiglion sillan luona. Tämän jälkeen päätettiin kaikkien\nisänmaan petturien peloksi asettaa hänen päänsä kuva kaupungin\njulkisimpaan paikkaan. Ja joka kerta, kun juhlakulkue kävi tuohuksia\nkantaen kirkon ovesta sisään ja tuli sieltä ulos, niin karistivat\ntuohuksien kantajat niistä karstan ja niistivät niistä noen isänmaan\npetturin naamaan. Niin olivat tehneet silloin, kun muistopatsas\npaljastettiin, ja niin vuosisatain kuluessa, ja niin tekevät he siellä\nyhä vieläkin, että tuohuksien tuli sitten loistaisi kirkkaammin\nmadonnan ja hänen lapsensa editse astuttaessa.\n\nIsänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan\nkarisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä\nmurene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää\nsovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria\nvasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu\npetturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.\n\nNiin -- Pistoiassa...\n\n1903.\n\n\n\n\nALPPIPURO.\n\n\nOn puhdasvetinen alppipuro ja läpikuultavan kirkas vuorijärvi lumisten\nhuippujen välissä.\n\nOvat mutaiset maani virrat ja samean ruskeina loiskivat tuhanten\njärvien laineet veteliä rantoja vastaan.\n\nMiksi on niin puhtoinen alppipuro? Miksi ovat niin sameat Suomeni\nsuvannot?\n\nKuohuvat taivaasta suoraan Tyrolin kosket, luojan lähteistä pudoten;\nlumikenttiä alas kiitävät, jäisiä rinteitä rientävät, hyrskyvät pitkin\npestyjä kalliopaasia, aina vyöryvät, aina vellovat, vesi kirkastuen\npaisteessa päivän, vaahto aurinkoa itseensä imien -- siksi on niin puhdas\nalppipuro, siksi niin kuulakan kirkas vuorijärvi.\n\nOvat sameat suosilmäkkeet saloilla Suomen, maan alitse matavat hetteet,\novat likaiset metsäpurojen lähteet, ei paista ikinä päivä rimpien\nrytöihin, ja sakenee vesi savisten vainioiden välitse verkalleen\njuostessaan -- kerran koskena kuohahtaa, kohta taas uupuu ja uinahtaa --\nsiksi on samea Saimaa, siksi Kymi merenkin laajalti mukaisekseen\nmuuttaa.\n\nMilloin puhdistut veri suonissa Suomen? Milloin virkistyt ja vauhtia\nsaat? Milloin kirkastut Kymi? milloin selkenet Saimaa?\n\nEt kirkastune ennen kuin maanalainen voima matalat mäkesi vuoriksi\nmurtaa ja harjujesi hartiat kohti pilviä pusertaa, et ennen kuin\nkorpiesi alangot kohti taivasta taittuu! Et ennen!\n\n\n\n\nLIPPU.\n\n\nOlimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä.\nViimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut\npakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä\noli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme -- emme mitään. Olisi\npitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin\nolla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta\nsisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas\nentisellään?\n\nJos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä\nviimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?\n\nKuinka tahansa -- jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu,\noli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun\ntäytyi saada remahtaa...\n\nSilloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse,\nhuoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta\nriensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut\nkuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren,\nmahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut\nkoko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi\nlentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.\n\nSävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet,\nvieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi\nsymboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä\neteemme astuneita!\n\n    Viel' on Suomi voimissaan!\n    @@@@@@\n    Koskaan, kallis synnyinmaa,\n    sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä!\n    @@@@@@\n    ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.\n    @@@@@@\n        Eespäin, urhot, kaikki ees!\n        Tää ikivanhan vapauden tie on sees.\n     Eespäin te pyhät, pystyt repaleet!\n     Viel' eivät Suomen värit sortuneet.\n\nMutta missä se on? Ylös lippu! -- Pojat, missä lippu?\n\nSamassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun\nnostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli\nlevitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli\nliehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu\nnostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää\nsaatu sinivalkoista nostaa.\n\n-- Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?\n\n-- Malttakaa!\n\nKuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan\nlentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään\nsinivalkoinen lippu, toisella -- tulipunainen.\n\n-- Ylös molemmat!\n\nHetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti\nvierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa\nrauhallisen kehityksen tienviitta -- alareunassaan sinisen alla punainen\npäärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja\nvaroitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.\n\n1905.\n\n\n\n\nVAPAALLE KYNÄLLENI.\n\n\nSinä vapiset tällä hetkellä. Minun on vaikea saada sinua kulkemaan\npaperia pitkin yhtä reippaasti ja huolettomasti kuin ennen. Lähtiessäsi\nliikkeelle sinä epäröit niinkuin lintu, jonka häkki on avattu, mutta\njoka ei vielä oikein usko eikä uskalla lentää ulos.\n\nMiksi vapiset, kynäni, miksi epäröit?\n\nSinä vapiset ilosta siksi, että tiedät olevasi vapaa. Sinä epäröit\nsiksi, ettet vielä tiedä, osaatko, vaikka saatkin, tätä vapauttasi\nhyväksesi käyttää.\n\nSinun ei nyt tarvitse ketään pelätä eikä ketään totella, tuskin\nlakiakaan, koska sinulla ei nyt ole mitään lakia olemassa. Sinulla ei\nole olemassa muuta lakia kuin se, minkä itse itsellesi kirjoitat. Ja\nmikä sinun nyt täytyy itse itsellesi kirjoittaa. Se laki tuntuu sinusta\nnyt kovemmalta kuin mikään entinen, jonka kirjoittamisessa et ole\nosallisena ollut. Rautaisin kourin tuntuu se kuristavan rannetta käden,\njoka sinua kuljettaa.\n\nMutta älköön olko kädessäsi _kahletta_, olkoon siinä rannerengas, ei\nraudasta, vaan kullasta, metallien _jaloimmasta_.\n\nSinun täytyy nyt totella itseäsi, sinun täytyy laatia lakisi ja ohjeesi\nomasta ymmärryksestäsi ja älystäsi. Sinun on tähän saakka täytynyt\ntottua kiertämään mieli- ja väkivallan lakia ja sinun suurin\ntyydytyksesi ja usein ainoa tarkoituksesi on ollut saada vartijasi\npetetyksi. Ennen oli sinulla toisen käsky, nyt olkoon sinulla oma kuri,\nennen painoi sinua ulkonaisena uhkana vain aineellinen sakko, nyt\npuristaa sinua sisältäpäin siveellinen pakko. Eilen oli päälläsi\nvieraan peloitus, nyt on pohjanasi oma velvoitus.\n\nSiinä on nyt uusi vapautesi. Vapise sitä, elä, niinkuin ennen vapisit\nvaltaa: vihasta ja kiukusta ja sorron tunteen alennuksesta, vaan\nedesvastuusi tunnon suuruudesta, kunnioituksesta oman itsesi korkeampia\nvoimia kohtaan -- ja ilosta siitä, että olet vihdoinkin vapaa!\n\nMarraskuun 8 p:nä 1905.\n\n\n\n"]