[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGHZ8tRZbu3uPI4MZXEehY90fNgPn7br_lbm-V_hzcyk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":35,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},721,"Tessin tarina","Hardy, Thomas",1840,1928,"721-hardy-thomas-tessin-tarina","721__Hardy_Thomas__Tessin_tarina",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1891,1909,98846,618053,false,45509,[24,25,26,27,28,29,30,31,32,33,34],"Children of clergy -- Fiction","Children of the rich -- Fiction","Didactic fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Pastoral fiction","Poor families -- Fiction","Rape victims -- Fiction","Triangles (Interpersonal relations) -- Fiction","Wessex (England) -- Fiction","Women household employees -- Fiction","Women murderers -- Fiction",[36,37],"British Literature","Novels","\"Tessin tarina\" by Thomas Hardy is a novel published in 1891. When sixteen-year-old Tess Durbeyfield discovers her family has noble ancestry, she is sent to claim kinship with wealthy relatives. This fateful decision sets in motion a tragic tale of love, betrayal, and societal judgment in rural Victorian England. As Tess struggles between her past and her hopes for the future, Hardy challenges the moral conventions of his time, exploring themes of purity, class, and the harsh consequences women face for circumstances beyond their control. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Helve, Uuno",336,"Traginen romaani kertoo nuoresta Tess Durbeyfieldistä, jonka elämä suistuu raiteiltaan suvun aatelisjuurten paljastumisen ja miesten itsekkyyden seurauksena. Teos kuvaa vääjäämätöntä kohtaloa ja yhteiskunnan ankaraa moraalia 1800-luvun lopun Englannin maaseudulla.","Thomas Hardyn 'Tessin tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 721.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TESSIN TARINA\n\nKirj.\n\nThomas Hardy\n\n\n\nSuomentanut Uuno Helve\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ensimäinen vaihe:\n  Impi.\n\n Toinen vaihe:\n  Viattomuuden mentyä.\n\n Kolmas vaihe:\n  Elinvoima palaa.\n\n Neljäs vaihe:\n  Seuraukset.\n\n Viides vaihe:\n  Ero.\n\n Kuudes vaihe:\n  Kääntynyt.\n\n Seitsemäs vaihe:\n  Sopusointuun.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN VAIHE.\n\nIMPI.\n\n\n\n\n1.\n\n\nEräänä iltana loppupuolella toukokuuta tallusteli muuan keski-ikäinen\nmies Shastonista kotikyläänsä Marlottia kohti, joka sijaitsi läheisessä\nBlakemoren eli Blackmoorin laaksossa. Kovin olivat hänen jalkansa\nraihnaiset ja käyntinsä vinoa, niin ettei hän voinut astua oikein\nsuoraan, vaan kampeutui aina hiukan vasemmalle. Välistä hän nyökäytti\npäätään aivan kuin vahvistaakseen ajatustaan, vaikkei hän ajatellutkaan\nmitään erikoista. Tyhjä munakori riippui käsivarrella, ja nukkavierun\nhatun lierissä oli reikä sillä kohdalla, mistä peukalo oli pitänyt\nkiinni hattua kohotellessa.\n\nMatkan varrella tuli häntä vastaan vanhanpuoleinen pappi, joka istui\nharmaan tamman selässä ja hyräili hajamielisenä laulun säveltä.\n\n-- Hyv' iltaa, sanoi koria kantava mies.\n\n-- Hyvää iltaa, Sir John, vastasi pappi.\n\nAstuttuaan pari askelta jalkamies pysähtyi ja kääntyi ympäri.\n\n-- Pyydän anteeksi, herra pastori; tapasimme toisemme viime toripäivänä\ntällä tiellä juuri näihin aikoihin, ja minä sanoin \"hyv' iltaa\", ja te\nvastasitte \"hyvää iltaa, _Sir John_\", samoin kuin nytkin.\n\n-- Niinpä vastasin, sanoi pappi.\n\n-- Ja kerran ennenkin -- noin kuukausi takaperin.\n\n-- Varsin mahdollista.\n\n-- Mitä te oikeastaan tarkotitte nimittäessänne minua näillä kerroilla\n\"Sir Johniksi\"; enhän ole sen kummempi kuin ruokatavarainkaupustelija\nJack Durbeyfield?\n\nPappi ajoi vähän lähemmäksi.\n\n-- Se oli vain päähänpisto, hän virkkoi ja hetkisen mietittyään hän\nlisäsi: -- Siihen on syynä eräs seikka, jonka äskettäin sain selville\ntehdessäni sukututkimuksia uutta kreivikunnan historiaa varten.\nOlen pastori Tringham, muinaistutkija, Stagfoot Lanesta. Ettekö\ntosiaan tiedä, Durbeyfield, että polveudutte suoranaisesti\nD'Urbervillein vanhasta ritarisuvusta, joka juontaa juurensa Sir Pagan\nD'Urbervillestä, eräästä kuuluisasta sotilaasta, jonka Battlen kirkon\nasiakirjat kertovat tulleen Normandiasta Wilhelm Vallottajan kera?\n\n-- En ole koskaan ennen kuullut siitä.\n\n-- Se on täyttä totta. Kohottakaapa hiukan leukaanne, jotta näen\nparemmin kasvonne sivulta. Aivan selvästi D'Urbervillein nenä ja leuka\n-- joskin hieman suvustaan huonontuneet. Kantaisänne oli yksi noista\nkahdestatoista ritarista, jotka auttoivat normannilaista Estremavillan\nloordia vallottamaan Glamorganshiren. Sukunne jäsenillä oli kartanoita\nkaikkialla tässä osassa Englantia, ja heidän nimensä tapaa kuningas\nTapanin aikuisissa tilikirjoissa. Juhana-kuninkaan hallitessa\nmuuan heistä oli niin rikas, että saattoi lahjottaa maatilan\nhospitaaliritareille; ja Edvard II:n aikana kutsuttiin esi-isänne Brian\nWestminsteriin ottamaan osaa suuren neuvoskunnan keskusteluihin.\nOliver Cromwellin aikana menitte vähän alaspäin, ette kuitenkaan\nhuomattavasti, ja Kaarle II:n hallitessa eräs teistä uskollisuutensa\nvuoksi korotettiin kuninkaallisen Tammen ritariksi. Sir Johneja on\nollut joukossanne sukupolvittain, ja jos ritariarvo kulkisi perintönä\nkuten vapaaherruus, niinkuin todenteolla oli laita ennen vanhaan,\njolloin miehet lyötiin ritareiksi isästä poikaan, niin olisitte nyt\n\"Sir John\".\n\n-- Jopa nyt jotakin, mutisi Durbeyfield.\n\n-- Sanalla sanoen, lopetti pastori, lyöden ratsupiiskalla sääreensä,\ntuskinpa on toista semmoista sukua koko Englannissa.\n\n-- Tuli ja leimaus, eikö tosiaankaan? sanoi Durbeyfield. Ja täällä minä\nvain olen elää kituuttanut vuodesta vuoteen, aivan kuin olisin koko\npitäjän halvimpia. Kuinka kauan on tästä asiasta tiedetty, pastori\nTringham?\n\nPappi selitti asian hänen tietääksensä joutuneen kokonaan unhoon, joten\nsitä ei tunnettu juuri ollenkaan. Itse hän oli ruvennut tutkimaan sitä\nviime kevännä koettaessaan saada selville D'Urberville-suvun vaiheita;\nhän oli tällöin sattunut huomaamaan Durbeyfieldin nimen tämän\nvankkureissa ja oli sen johdosta ruvennut tekemään tiedusteluja hänen\nisästään ja isoisästään, kunnes asia oli käynyt hänelle täysin\nselväksi.\n\n-- Ensinnä en aikonut häiritä teitä niin hyödyttömällä ilmotuksella,\nhän sanoi. Mutta päätökset saavat välistä väistyä mielijohteitten\ntieltä. Sitä paitsi luulin teidän jo tietävänkin jotain asiasta.\n\n-- Olenhan minä kerran, pari semmoistakin puhetta kuullut, että sukuni\non nähnyt parempiakin päiviä ennen Blackmooriin tuloaan. Mutta siitäpä\nminä viis välitin, luulin vain, että meillä jolloinkin oli ollut kaksi\nhevosta, kun niitä on nyt vain yksi. On mulla myöskin korea\nhopealusikka ja kaiverrettu sinetti, mutta, hyvä Jumala, mitäpä\nlusikasta ja sinetistä!... Ettäkö minä ja nuo jalosukuiset\nD'Urbervillet olisimme koko ajan olleet samaa lihaa ja verta! Kuuluihan\ntuolla vaarin isällä kyllä olleen joitakin salaisuuksia eikä häntä\nhaluttanut koskaan kertoa, mistä hän oli tullut. Mutta saanko luvan\nkysyä, herra pastori, missä meidän kotilietemme on? Toisin sanoen,\nmissä me D'Urbervillet nykyään asumme?\n\n-- Ette missään. Olette sammuneet -- aatelissukuna.\n\n-- Sepä ikävää.\n\n-- Niin -- valheellisten sukukirjojen mukaan te olette sammuneet\nmiehenpuolelta -- se on, alentuneet -- joutuneet häviöön.\n\n-- Missä me sitten lepäämme haudattuina?\n\n-- Kingsbere-sub-Greenhillissä; siellä teitä on riveittäin\nholvihaudoissanne, ja kuvienne yli kohoavat Purbeckin marmorista tehdyt\nkatokset.\n\n-- Missäs sukumme kartanot ja tilat ovat?\n\n-- Ei teillä olekkaan sellaisia.\n\n-- Äläs! Eikö maatakaan?\n\n-- Ei; vaikka ennen vanhaan, kuten jo sanoin, teillä oli tiloja\nkosolta, sillä suvussanne oli monta haaraa. Tässä kreivikunnassa teillä\noli kartano Kingsberessä, toinen Shertonissa, samoin Millpondissa,\nLullsteadissa ja Wellbridgessä.\n\n-- Tokkohan pääsemme enää koskaan omillemme?\n\n-- Sitä on mahdoton sanoa.\n\n-- Mitähän minun olisi tehtävä tämän asian takia? kysyi Durbeyfield\nhetken vaijettuaan.\n\n-- Ei mitään, ei yhtään mitään; koettakaa vain puhdistaa mieltänne\najattelemalla, kuinka katoavaista kunnia on. Tämä asia tarjoaa kyllä\nhiukan viehätystä paikallisen sukuhistorian tutkijalle, mutta ei\nmuille. Kreivikuntamme mökkiläisten joukossa on useita sukuja, joiden\nmuinaisuus on miltei yhtä loistava kuin teidän. Hyvää yötä!\n\n-- Kääntykääpä takaisin, pastori Tringham, niin käydään ottamassa\nhaarikka olutta asian kunniaksi. \"Kirkkaassa Tilkassa\" on varsin hyvää\nastiaolutta -- joskaan ei niin hyvää kuin Rolliverissa.\n\n-- Ei kiitos, ei tänä iltana, Durbeyfield. Olette jo saanut tarpeeksi.\nJa näin sanoen pastori läksi jatkamaan matkaansa, suuresti epäillen\noliko hän tehnyt viisaasti kertoessaan miehelle merkillisen uutisensa.\n\nDurbeyfield kulki moniaita askeleita vaipuneena syviin mietteisiin,\nistuutui sitten ojan reunalle ja laski korin eteensä.\n\nHetken kuluttua näkyi matkan päässä eräs poika, joka astui samaan\nsuuntaan kuin Durbeyfield äskettäin. Hänet havaittuaan tämä viittasi\nkädellään, ja poika kiiruhti kulkuaan ja ennätti hänen kohdalleen.\n\n-- Otappa tuo kori, poika! Sinä saat lähteä asialle.\n\nPojan roikale nyrpisti naamaansa. -- Millä oikeudella te, John\nDurbeyfield, komentelette minua tuolla lailla ja nimitätte minua\n\"pojaksi?\" Tiedättehän nimeni yhtä hyvin kuin minä teidän.\n\n-- Tiedätkö, tiedätkö tosiaan? Siinäpä se juuri onkin salaisuus\n-- siinäpä se onkin! Tottele nyt ja mene asialle, jonka saat\ntoimittaaksesi... No, saatanpa kertoakkin sulle salaisuuteni. Fred,\nminä olen jalosukuinen mies, juuri tänä iltana pääsin sen perille. Ja\nDurbeyfield oikasihe laiskasti nurmikolle satakaunojen keskeen.\n\nPoika seisoi hänen edessään töllistellen häntä kiireestä kantapäähän.\n\n-- Sir John D'Urberville -- sepä on nimeni, jatkoi mies pitkältään. Jos\nvain ritarit ovat vapaaherroja -- ja ovathan ne sitä. Kaiken tuon\nkertoo minusta historia. Oletko kuullut milloinkaan puhuttavan\nKingsbere-sub-Greenhill-nimisestä paikasta?\n\n-- Olen, olen minä ollut Greenhillin markkinoillakin.\n\n-- No niin, tuon kaupungin kirkossa lepäävät...\n\n-- Ei se ole mikään kaupunki se paikka, jota minä tarkotan, ei ollut\nainakaan silloin, kun minä siellä kävin -- olipahan vain pikkunen\nkyläpahanen.\n\n-- Vähätpä paikasta, poika, siitä ei ole nyt puhe. Tuon seurakunnan\nkirkossa esi-isäni lepäävät -- sadoittain -- puettuina haarniskoihin ja\nkoristettuina jalokivillä, isoissa lyijyarkuissa, jotka painavat senkin\nseitsemän tonnia. Koko Etelä-Wessexin kreivikunnassa ei ole ainoatakaan\nmiestä, jolla olisi suvussaan uljaampia ja jalompia luurankoja kuin\nminulla!\n\n-- Vie suas!\n\n-- Kori käteesi ja mars Marlottiin! Kun tulet \"Kirkkaaseen Tilkkaan\",\nniin käske heti lähettämään rattaat minua noutamaan. Pankoot myös\nrattaiden pohjalle pikku pullon rommia ja kirjottakoot sen tiliini. Ja\nvie sitten kori kotiini ja sano eukolleni, että heittäköön\npyykinpesunsa hiiteen, koska hänen ei tarvitse päättää sitä, ja\nodottakoon, kunnes tulen kotiin, sillä minulla on hänelle suuria\nuutisia.\n\nKun poika näytti epäröivän, niin Durbeyfield pisti kätensä taskuun ja\nveti sieltä shillinginrahan -- monta hänellä ei niitä ollutkaan.\n\n-- Tässä on vaivoistasi, poika.\n\nSe muutti pojan käsityksen asemasta.\n\n-- Kyllä, kyllä, Sir John. Paljon kiitoksia. Voinko tehdä vielä jotain\nmuuta?\n\n-- Sano kotona, että minä tahtoisin illalliseksi -- vaikkapa\nlammaspaistia, jos saavat sellaista, ja elleivät saa, niin sitten\nverimakkaraa, ja elleivät saa sitäkään, niin kelpaa muunkinlainen\nmakkara.\n\n-- Kyllä sanon, Sir John.\n\nPoika otti korin ja juuri kun hän oli lähdössä, kuului kylältä päin\ntorvisoittoa.\n\n-- Mitä se on? sanoi Durbeyfield. Olisikohan se minua varten?\n\n-- Naisyhdistyksen paraati, Sir John. Tyttärennekin on siinä jäsenenä.\n\n-- Niinpä tosiaan -- aivanpa sen unohdin miettiessäni tärkeämpiä\nasioita. Mutta alappa laputtaa Marlottiin ja tilaa rattaat; ehkä minä\najan tarkastamaan tuota yhdistystä.\n\nPoika meni, ja Durbeyfield lepäsi odotellen nurmikolla ilta-auringon\npaisteessa. Tiellä ei pitkään aikaan kulkenut ketään, eikä tuolla\nsinertävien kukkulain rajottamalla alueella kuulunut muita inhimillisiä\nääniä kuin heikkoja soitonsäveleitä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMarlottin kylä sijaitsi ennenmainitun Blackmoorin eli Blakemoren ihanan\nlaakson koillisrinteellä. Se oli syrjäistä seutua, joka oli melkein\nkokonaan jäänyt huomaamatta matkailijoilta ja maisemamaalareilta,\nvaikka ei ollut kuin neljän tunnin matkan päässä Lontoosta.\n\nSopivinta on tutustua tuohon laaksoon katselemalla sitä ympärillä\nkohoavain kumpujen laelta -- kenties ei kuitenkaan kesän kuivimpana\naikana. Jos umpimähkään lähtee pahalla ilmalla harhailemaan sen\nsokkeloita, niin saattaapa piankin kyllästyä sen kapeihin,\nluikerteleviin ja savisiin teihin.\n\nTätä viljavaa ja suojattua seutua, missä kedot eivät koskaan käy\nruskeiksi eivätkä purot milloinkaan kuivu, rajottaa etelässä jyhkeä\nliituvuorenharjanne, joka yhtyy Hambledon Hillin, Bulbarrowin,\nNettlecombe-Toutin, Dogburyn, High-Stoyn ja Bubb Downin kukkuloihin.\nMatkamies, joka merenrannalta tullen on vaeltanut useampia kilometrejä\nkalkkitasankojen ja viljavainioiden halki ja sitten äkkiä saapuu\ntuommoisen jyrkänteen reunalle, aivan hämmästyy ja ihastuu ikihyväksi\nnähdessään edessään kuin levällään olevasta kartasta maiseman, joka on\nkerrassaan toisenlainen kuin minkä halki hän oli kulkenut.\n\nHänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin\nlaajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet\nhohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka.\nTuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu\npienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin\ntuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta\nkatsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman\nnurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin,\nmitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas\ntaivaanranta siintää merensinisenä.\n\nViljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa\nmelkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka\nverhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on\nBlakemoren laakso.\n\nSeutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista\nmielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä \"Valkoisen\nhirven metsä\". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka\nmukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III:n aikana tuomittu suuriin\nsakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse\nkuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin\naikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä\nnytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja\nsäännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat\nlaakson laitumia.\n\nMetsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat\nsyntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin\nmuuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi\nesimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea\nentisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus\nMarlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä\noikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se\nseikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi\njuhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui\nsiitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä\nolivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo\nvähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai\nmiespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä\nolevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja\nkehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä\nvoimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen\navunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se\noli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä\nvieläkin.\n\nSeuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa -- iloinen muisto vanhoilta\nparemmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa,\najoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita\nikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain\npitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun\naurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan\npensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko\njoukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset\nolivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden\nvanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä\nmaanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja\nomituisella vanhanaikaisella kuosillaan.\n\nSen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin\nnaisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja\nvasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja\nvalinnut kukkansa.\n\nJoukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden\nharmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat\nomituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On\nvarsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin\npaljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista\nhuolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä\najanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: \"ne eivät miellytä minua\".\nMutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri\nvirtasi vilkkaasti ja lämpimänä.\n\nNuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa\nloistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean\nvivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä,\ntoisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki\nkaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja\ntottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin\njulkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä\nhallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää\nvälinpitämättömiltä.\n\nJa samoin kuin aurinko lämmitti kutakin heistä ulkonaisesti, oli itse\nkullakin sielussaan oma aurinkoisensa lämmittämässä: joku unelma,\nmieliteko, jotain, jota hän erikoisella mielihalulla ajatteli, tai\nainakin joku hiljainen, kaukainen toivo, joka riutuneenakin pysyi\nhengissä, niinkuin toiveet tavallisestikin. Niinpä olivat kaikki\nhilpeällä mielellä, toiset aivan ilakoivia.\n\nJoukkue kulki \"Kirkkaan Tilkan\" ravintolan ohi ja kääntyi juuri\noikealle kulkeakseen veräjästä niityille, kun joku naisista sanoi:\n\n-- Hyvänen aika! Katsohan, Tess Durbeyfield, tuolla ajaa isäsi\nkärryissä kotiin!\n\nMuuan kulkueen neitosista käänsi päätänsä huudahduksen kuultuaan. Hän\noli soma ja miellyttävä tyttö -- kenties ei sentään somempi kuin moni\nmuukaan -- mutta hänen raikkaalle hipiällensä ja hienolle vartalollensa\nlisäsi viehkeyttä vetreät, punaiset huulet ja suuret, viattomat silmät.\nHänellä oli punainen tukkanauha ja hän oli ainoa koko valkopukuisessa\njoukossa, joka saattoi komeilla semmoisella koristuksella. Kun hän\nkäännähti ympäri, niin hän näki Durbeyfieldin lähestyvän ravintolan\nkieseissä, rinnallaan kiharatukkainen roteva tyttö, joka piteli ohjia\nhihat ylös käärittyinä. Se oli \"Kirkkaan Tilkan\" iloinen palvelijatar,\njoka sai olla milloin tallirenkinä, milloin kyytipoikana, milloin\nminäkin. Durbeyfield istui taaksepäin nojaten, silmät ummessa ja\nautuaallinen ilme kasvoillaan; ja heiluttaen kättään korkealla ilmassa\nhän lauleskeli verkalleen:\n\n    \"Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä,\n    Ja siellä lepää esi-isät arkuiss' lyijyisissä.\"\n\nYhdistyksen jäsenet nauraa tirskuivat, lukuunottamatta sitä tyttöä,\njota oli nimitetty Tessiksi. Hänen poskilleen kohosi verkalleen puna,\nkun hän huomasi isänsä tekevän itsensä naurettavaksi.\n\n-- Hän on väsyksissä, sanoi hän pikaisesti, ja on ottanut kyydin\npäästäkseen kotiin, sillä omaa hevostamme lepuutetaan tämä päivä.\n\n-- Herra siunatkoon viattomuuttasi, Tess, sanoivat hänen kumppaninsa.\nHän on markkinatuijakassa, ha, ha, ha!\n\n-- En tule askeltakaan edemmä, jos rupeatte tekemään hänestä pilkkaa!\nhuudahti Tess, ja poskien puna levisi otsalle ja kaulaan. Tuokiossa\nhänen silmänsä kostuivat, ja hän loi katseensa maahan. Huomattuaan\ntodellakin pahottaneensa hänen mieltään eivät toiset puhuneet enää\nmitään, ja kulkue järjestyi uudelleen. Ylpeydeltään ei Tess saattanut\nkääntää päätään katsoakseen, mitä isällä mahdollisesti oli mielessä, ja\nniin hän asteli eteenpäin kentälle, missä aijottiin tanssia. Perille\nennätettäessä oli hän jälleen saavuttanut tasapainonsa, löi\nveitikkamaisesti vierustoveriaan pajunvirvalla ja jutteli aivan kuin\ntavallisesti.\n\nTähän aikaan elämästään oli Tess Durbeyfield yksinomaan tunteittensa\nohjattavana, vailla omaa kokemusta. Hän puhui vielä jonkun verran\nmaalaismurretta, vaikka olikin käynyt kansakoulua. Hänen lapsellisesti\nsuippenevat punaiset huulensa olivat tuskin vielä saaneet varmaa\nmuotoansa, ja hänen alahuulensa painoi ylähuulen keskikohtaa ylöspäin,\nkun ne sulkeutuivat jonkun sanan lopussa.\n\nLapsi pilkisti vielä esiin hänen kasvojensa piirteistä. Kun hän\nkulki tietä myöten, niin saattoi hänen eloisasta, viehkeästä\nnaisellisuudestaan huolimatta nähdä kaksitoistavuotiaan ilakoivan hänen\nposkillaan tai yhdeksänvuotiaan loistavan silmistä; välistä pilkisti\nviisivuotiaskin suun tienoilta.\n\nMonet eivät kuitenkaan panneet tätä merkille. Jotkut harvat, etupäässä\nvieraat, saattoivat kohdatessaan hänet sattumalta katsella häntä\nkauemmin ja tuokioksi kiintyä ihailemaan hänen tuoreuttaan, ihmetellen\ntapaisivatko häntä enää koskaan uudelleen; mutta useimmat pitivät häntä\npelkästään sievänä, herttaisena maalaistyttönä.\n\nDurbeyfieldiä ja hänen riemukulkuvaunujaan tyttörenkeineen ei sen\nkoommin näkynyt eikä kuulunut, ja kun yhdistys oli tullut\nmääräpaikkaansa, pistettiin karkeloksi. Tytöt saivat ensin tanssia\nkeskenään, sillä seurassa ei ollut vielä miehiä; mutta kun työaika oli\nlopussa, kokoontui kentän vierustalle kylän miesväki, tyhjäntoimittajia\nja vieraita, jotka näyttivät olevan halukkaita ottamaan tanssiin osaa.\n\nKatselijain joukossa oli kolme ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa\nnuorta miestä, kullakin selässä pieni laukku ja kädessä tanakka keppi.\nHeidän yhdennäköisyytensä ja suhteellisen ikänsä vuoksi saattoi heitä\notaksua veljeksiksi, niinkuin asianlaita olikin. Vanhimmalla oli\nvalkoinen kaulaliina, pitkä takki ja kapealierinen hattu niinkuin\npapinapulaisilla, toinen oli nähtävästi ylioppilas, mutta kolmannesta\nei saanut selvää, mikä hän oli miehiään. Hänen katseessaan ja\nvaateparressaan oli jotain huoletonta ja epävakaata, joka ilmaisi,\nettei hän varmaankaan ollut vielä löytänyt varsinaista elämänuraansa.\nSen verran voi hänestä kuitenkin sanoa, että hän oli koetteeksi ja\numpimähkään lueskellut jos jotakin.\n\nNämä kolme veljestä kertoivat tilapäisille tuttavilleen lähteneensä\nhelluntailomallaan kävelyretkelle Blackmoorin laakson halki, kulkien\nlounaaseen sen koillisosassa sijaitsevasta Shastonin kaupungista.\n\nHe nojautuivat valtatien varrella olevaan porttiin ja kyselivät mitä\ntanssi ja valkopukuiset tytöt tarkottivat. Kaksi vanhempaa veljeä ei\nnähtävästi aikonut viipyä paikalla kuin hetkisen, mutta kolmatta näytti\nhuvittavan se, että neidot tanssivat ilman mieskumppaneja, eikä hän\npitänyt ensinkään kiirettä. Hän päästi laukkunsa irti, ripusti sen ynnä\nkeppinsä aidalle ja avasi portin.\n\n-- Mitä sinulla on mielessä, Angel? kysyi vanhin.\n\n-- Aijon pikkusen pyöräyttää tyttöjä. Mennään koko joukko -- muutamaksi\nminuutiksi. Eihän se viivytä meitä paljon.\n\n-- Ole nyt hulluttelematta! sanoi ensimäinen. Ruveta tässä\ntanssittelemaan maalaisletukoita -- sattuisi vielä joku näkemään! Tule\npois, muuten pimeä yllättää meidät, ennenkuin ehdimme Stourcastleen,\nemmekä saa lähempänä yösijaa. Sitä paitsi meidän täytyy ennättää joku\nluku \"Agnostisismin kumoamisesta\", ennenkuin käymme yöteloille, koska\nkerran olen kulettanut kirjan mukanani.\n\n-- Hyvä, minä saavutan sinut ja Cuthbertin viidessä minuutissa. Elkää\nhuoliko pysähtyä! Saat sanani pantiksi, että teen sen, Felix.\n\nVanhemmat veljet jättivät hänet vastenmielisesti ja läksivät\nkävelemään, ottaen mukaansa veljen laukun, jotta hän helpommin\nsaavuttaisi heidät, ja nuorempi riensi kisakentälle.\n\n-- Tämäpä vasta surkeata on, sanoi hän veikeästi kahdelle tai kolmelle\nlähinnä seisovalle tytölle, heti kun tanssi hetkeksi taukosi. Eihän\nteillä oli tanssittajia, tyttö-kullat!\n\n-- Eivät ole vielä päässeet työstään, vastasi rohkein tytöistä, mutta\nkohta ne tulevat. Ettekö te tahdo pyöräytellä sillä aikaa?\n\n-- Varsin mielelläni. Mutta mihinpä yhdestä on tämmöisessä joukossa!\n\n-- Parempi yksi kuin ei mitään. Ei tästä paljailla pölkkypareillakaan\ntahdo tulla tolkkua. Valitkaa nyt paras joukosta!\n\n-- Vait -- elä ole niin julkea! huomautti joku kainompi tyttö.\n\nNuori mies katsahti ympärilleen ja koki valita mieluisimman, mutta kun\nkaikki olivat ventovieraita, ei vaali ollut niinkään helppoa. Hän\nkaappasi ensimäisen, joka sattui kohdalle, eikä se ollut äskeinen\npuhuja eikä myöskään Tess Durbeyfield. Sukupuu, esi-isän luurangot,\nikimuistettavat mainetyöt, D'Urbervillein piirteet eivät vielä\nauttaneet Tessiä elämäntaistelussa, ei edes niin paljoa, että hän\ntavallisten talonpoikaistyttöjen rinnalla olisi kiinnittänyt\nitseensä tanssihaluisen nuorukaisen huomion. Niin vähän on apua\nnormannilaisverestä, ellei huomattava asema ole sitä auttamassa!\n\nValitun tytön nimi ei ole säilynyt jälkimaailmalle; mutta toiset\nkadehtivat häntä siitä, että hän sai sinä iltana ensimäiseksi miehisen\ntanssittajan. Ja niin tarttuva oli esimerkki, että kylän nuoret miehet,\njotka eivät olleet pitäneet kiirettä astua portista sisälle, niin kauan\nkuin ei vielä ollut sivullisia tiellä, nyt puikahtivat nopeasti\nkentälle, ja pian muodostui yli kisapaikan uusia pareja, kunnes ei\nyksinkertaisimmankaan naisen koko seurassa enää tarvinnut karkeloida\nmiehen paikalla.\n\nKirkonkello löi, ja vieraalle tuli lähtö mieleen. Hän sanoi aivan\nunohtaneensa ajankulun, täytyi lähteä, sillä toverit olivat jo pitkän\nmatkan päässä. Juuri kun hän herkesi tanssimasta, niin hänen silmänsä\nsattuivat Tess Durbeyfieldiin, jonka suuret silmät totta puhuen\nnäyttivät nuhtelevan nuorukaista siitä, ettei tämä ollut valinnut\nhäntä. Nuori mieskin oli pahoillaan, ettei ollut ujoutensa tähden häntä\nennen huomannut, ja tätä miettien hän läksi kentältä.\n\nViipymystään korvatakseen hän riensi juoksujalassa eteenpäin ja pääsi\npian notkon päähän, alkaen nousta seuraavaa rinnettä. Vaikka veljet\nvielä olivat edellä, pysähtyi hän kuitenkin hetkeksi huoahtamaan ja\nkatsahti taakseen. Siellä ne valkoiset olennot vielä pyörivät,\nviheriällä nurmella, aivan samalla tavalla kuin taannoinkin hänen\nollessaan mukana. Näyttivät jo hänet kokonaan unohtaneen.\n\nKaikki, paitsi kenties yksi. Tämä valkoinen olento seisoi yksinään\nmuista erillään aitavieressä. Vartalosta ja asennosta hän saattoi\nnähdä, että se oli tuo kaunis tyttö, jota hän ei ollut tanssittanut.\nAsia oli kyllä vähäpätöinen, mutta hän ymmärsi neidon loukkaantuneen\nsiitä, ettei häntä oltu huomattu. Hän olisi toivonut pyytäneensä häntä,\nkysyneensä hänen nimeänsä. Tyttö oli niin kaino, hänen katseensa niin\nilmeikäs ja hän oli näyttänyt niin suloiselta ohuessa valkoisessa\npuvussaan, että nuorukainen tunsi menetelleensä tuhmasti.\n\nMutta asia ei ollut autettavissa. Hän alkoi taas rientää rivakasti\neteenpäin ja heitti pois koko jutun mielestään.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti\nkarkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka\ntanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän\nne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt.\nVasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli\nhäipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen\nalakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.\n\nHän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin\nosaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja\nkarkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän\naavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten \"suloiset tuskat, suruiset\nilot ja mieluisen alakuloisuuden\", mihin hän itse kykenisi vuoronsa\ntultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa\nkyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät\nrohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.\n\nOlisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen\nisänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä\nihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä,\nohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.\n\nJo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia\nääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin.\nNiitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen\nsäännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa\ntuttua laulua \"kirjavasta lehmästä\":\n\n    Mä näin sen haassa nukkuvan,\n    käy, kultan', katsomaan!\n\nLaulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan\nkuului kimakka-ääninen huudahdus:\n\n-- Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja\nmansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa\nruumiissasi!\n\nTämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja\n\"kirjavan lehmän\" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat\nasiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan\nnäyttämöä.\n\nLaulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen\nvaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista,\nkukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan\nherättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan\nhuoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi\nomantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin\nauttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon\nhuvitteleimaan.\n\nÄiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin,\nhieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden\nmukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli\nedellisenä päivänä -- sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen\nsydämessään -- sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen\nleninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla\nnurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.\n\nNiinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka\npesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen\njalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla,\noli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt\nmyötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta\ntoiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan\nsitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän\njälkeen.\n\nYks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli\nylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn\nloppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli\nJoan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin\nhuolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta\nmaailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa\nolisi oppinut.\n\nVielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden\ntuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin\nkauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään\nyhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.\n\n-- Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko\nhienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja\nsitten päässeen pyykiltä.\n\nÄiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin\npitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin\nhän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin\npaljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä\nosan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin\ntavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja\nhaltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.\n\n-- Olipa hyvä, että tulit, sanoi äiti, heti kun laulu oli loppunut.\nArvelin lähteä noutamaan isääsi, mutta sitä ennen halusin kertoa\nsinulle, mitä on tapahtunut. Mahdatpa vähän ällistyä, kun sen kuulet,\ntyttö typykkäni. (Mrs Durbeyfield puhui tavallisesti paikkakunnan\nmurretta; hänen tyttärensä, joka oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua\nja lukenut lontoolaisen opettajattaren johdolla, puhui kahta kieltä:\nkotoisalla jonkun verran murteellista englantia, vieraissa ollessaan ja\nsäätyhenkilöitä puhutellessaan tavallista englantia.)\n\n-- Onko sillaikaa jotain tapahtunut? kysyi Tess.\n\n-- Onpa kyllä.\n\n-- Siitäkö se johtui isän hullutteleminen ajaessaan tänä iltana\nkärryillä? Miksi hän semmoista teki? Minua hävetti niin, että olisin\ntahtonut vajota maan alle.\n\n-- Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta\naatelia koko tässä läänissä -- jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten\nturkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä -- ja kun kuuluu olevan jos\nkuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä,\nvaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän\naikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on\nD'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa\nkönötteli vaunuissa -- vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.\n\n-- Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?\n\n-- Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa\najaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen\ntullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta\njaksain.\n\n-- Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.\n\nHänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:\n\n-- Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan\nkeuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan.\nTämmöiseltä se nyt näyttää.\n\nJa Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa\nC-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.\n\n-- Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne\ntästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi.\nNiin pian kuin se menee umpeen -- mrs Durbeyfield pyöristi sormensa\nkiekoksi -- keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi\nhän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa\nkymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.\n\nTess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään,\nhuolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?\n\n-- Mutta missä isä on? kysyi hän taas.\n\nÄiti loi häneen rukoilevan katseen.\n\n-- Älä nyt vihastu! Mies poloinen, hän väsähti niin mielenliikutuksesta\nkuultuaan pastorilta nuo uutiset, että piti lähteä Rolliveriin puoli\ntuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä\nviemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille\naatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin,\nsillä sinne on pitkä matka.\n\n-- Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä\nJumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele,\näiti.\n\nHänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja\nluovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla\nleikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.\n\n-- Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta\nvartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.\n\n-- Kyllä minä menen.\n\n-- Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.\n\nTess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs\nDurbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään,\nvalmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi\npäivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.\n\n-- Vie \"Luotettava onnenilmottaja\" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään\nja järjestellen pukuaan.\n\n\"Luotettava onnenilmottaja\" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut\nolivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat\nolivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja\näiti läksi.\n\nMies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs\nDurbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän\ntunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua\ntunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella\nlapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus,\nvalaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat\nhaihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi\nsielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät\nolleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja\nruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä,\nsomemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän\npikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun\nniitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui\nmelkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän\nummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä\nainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.\n\nJäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan,\npistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa\nomituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä\nyöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli\nkysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine\npuheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi\nsataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa\nkansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen\nalaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli\nedessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.\n\nPalatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä\nhakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta\nei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä\nitsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi\nripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä\nyhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa\nEliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli\njo pantu nukkumaan.\n\nTessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika,\nsillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi\nhänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain\nsisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä,\nsitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään\ntullut vuoden vanhaksi.\n\nKaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa\n-- iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden\nkokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen\npäät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin,\nonnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin\nnoiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia\nmukana -- kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty\nhalusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin\nkovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien\nvarattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella\nrunoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja\nuskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja\npuhdassointuisia, puhuvat \"Luonnon pyhistä tarkotuksista\".\n\nOli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta\nja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja\nlamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä\ntulen sammuttajan ojennettuine käsineen.\n\nKun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli\nkaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä\nlähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin\nmyöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.\n\n-- Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi -- eihän sinua\npelota -- ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on\nkäynyt.\n\nPoika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli\ntuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin\nnäytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt\nvanhemmatkin.\n\n-- Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.\n\nLiisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan\npimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi.\nTie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä\ntuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nRolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä\npäässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa\ntalossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi\ntuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla\npuutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä\nkäsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien\nsille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään\nistahtamaan.\n\nNäin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat\nsamaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.\n\nYläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti\npeitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä\niltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin\ntämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan\npituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä\nhyväkseen \"Kirkkaan Tilkan\", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja\ntäysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei,\npaljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta,\nettä parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen\nisännän kanssa suuressa talossa.\n\nHuoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka\nolivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut\nsäilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla,\npari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He\nolivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja\nlevisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät\nuljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi\nverhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja\nsängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin\nuhkeiden pilarien kanssa.\n\nMrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti,\navasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan pimeän huoneen läpi ja osotti\nullakkoportaiden ovea avatessaan tuntevansa hyvin sen säpin. Huojuvissa\nrappusissa hänen oli jo pakko kulkea hitaammin, ja kun hänen kasvonsa\nsukelsivat viimeiseltä portaalta valoon, niin koko makuukamariin\nkerääntynyt joukkue oli kääntynyt tuijottamaan niihin.\n\n-- Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa\nistumaan omalla kustannuksellani ... huusi emäntä heti askeleita\nkuullessaan yhtä rentonaan kuin koulupoika katkismustaan lukiessaan ja\nsamalla hän tirkisteli portaille. -- Ah, tekö se olettekin, mrs\nDurbeyfield? Herra varjelkoon -- kuinka säikähdin! Ihan luulin\nnuuskijoita olevan liikkeellä.\n\nMrs Durbeyfieldiä tervehti silmäyksin ja pään nyökkäyksin koko salainen\nseura, kun hän meni miehensä luo. Tämä istua kyyhötti, hyräillen\nhajamielisenä: -- Täss' on mies yhtä hyvä kuin ken tahansa! Mull' on\nsuuri sukuhauta Kingsbere-sub-Greenhillissä ja uljaampia luurankoja\nkuin kellään Wessexin kreivikunnassa.\n\n-- Kuulehan nyt, minulle on iskenyt päähän jotain tuon asian johdosta\n-- komea ehdotus, kuiskasi hänen eukkonsa iloisena. Kuuletko, John,\netkö näe minua? Hän tyrkkäsi ukkoaan, mutta tämä katsoi häneen kuin\nikkunasta ja hyräili edelleen.\n\n-- Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu\nvielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.\n\n-- Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs\nDurbeyfield.\n\n-- Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?\n\n-- Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield\nviisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla\najeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:\n\n-- Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa\nasuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.\n\n-- Hää -- mitä? kysyi Sir John.\n\nVaimo toisti sanansa. -- Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi\nhän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan\nsukulaisuudesta.\n\n-- Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi\nDurbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole\nmitään meidän rinnallamme -- nuorempi haara nähtävästi, paljoa\nmyöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.\n\nKeskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut,\nettä pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta\npyytääkseen heitä kotiin.\n\n-- Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs\nDurbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman\nsuvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.\n\n-- Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku\nAbraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun\nTess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.\n\n-- Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät!\nMene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat... Niin, kyllä\nse Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan\nsuosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin\njonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Katsoin hänen onneaan \"Onnen ilmottajasta\", ja siinä se olikin\nsanottuna... Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä\npäivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.\n\n-- Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?\n\n-- En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen\nsukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin\neikä hän toki silloin pane vastaankaan.\n\n-- Tess on hieman omituinen.\n\n-- Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.\n\nVaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen\nsisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli\nnyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että\nTessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään\nloistava tulevaisuus.\n\n-- Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään\ntallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista\njuoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei\ntuohesta tule takkia.\n\nPuhelu kävi taas yleiseksi, mutta äkkiä kuului jälleen askeleita alla\nolevasta huoneesta.\n\n... Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa\nistumaan omalla kustannuksellani... Emäntä oli hätäisesti laskenut\nulkomuististaan kaavan, joka hänellä oli tunkeutujain varalta,\nennenkuin hän tunsi tulijan Tessiksi.\n\nEipä tämä ympäristö ilmassa häälyvine väkijuomanhöyryineen ollut edes\näidin mielestä varsin sopiva Tessin nuorille kasvoille, joskin se meni\nmukiin kurttunaamaisille keski-ikäisille; ja tuskinpa olisi Tessinkään\ntarvinnut lähettää tummista silmistään nuhtelevaa katsetta saadakseen\nisän ja äidin nousemaan ylös, juomaan pikaisesti oluen tähteen ja\nlähteä kapuamaan portaita alas emännän varotusten seuraamina.\n\n-- Älkää melutko, hyvät ihmiset ja rakkaat naapurit, muutoin minä\nmenetän oikeuteni ja joudun sakkoihin ja ties mihin! Hyvää yötä!\n\nHe menivät kotiin yhdessä. Tess talutti isää toisesta käsipuolesta ja\näiti toisesta. Ukko oli totta puhuen ryypännyt vain hipenen -- ei\nneljättäkään osaa siitä, mitä säännöllinen ryyppääjä saattoi\nsunnuntai-aamuna viedä kirkkoon luovimatta tai kompastelematta, mutta\nSir Johnin heikko ruumiinrakenne teki hänen pikku syntinsä tässä\nsuhteessa vuoren painoiseksi. Päästyään raittiiseen ilmaan hän astui\nniin epävakaisesti, että sai koko kolmihenkisen rivin kääntyilemään\nmilloin Lontoota, milloin Bathia kohti. Se näytti aika hullunkuriselta\nja olihan sellainen varsin tavallista perhekunnan tallustellessa öiseen\naikaan kotiin päin. Silti oli siinä paljon vakavaakin, kuten useimmissa\nhullunkurisissa seikoissa. Molemmat naiset kokivat niin paljon kuin\nsuinkin salata näitä pakollisia harharetkiä ja pyöräyksiä\nDurbeyfieldiltä, joka oli niihin syypää, ja Abrahamilta ja\nitseltäänkin, ja niin he vähitellen pääsivät lähemmäksi kotikynnystään.\nSilloin alkoi perheen pää jälleen vetää vanhaa virttään, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut rohkaista mieltään, voidakseen tyynenä astua nykyiseen\nvähäpätöiseen asuntoonsa.\n\n    Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä!\n\n-- Olehan nyt hulluttelematta, ukkoseni, sanoi hänen vaimonsa. On niitä\nollut suuria sukuja maailmassa muitakin kuin sinun. Katsohan nyt\nAnktelleja, Horseyn väkeä ja itse Tringhamejakin -- rappeutuneet\nmelkein yhtä paljon kuin sinunkin sukusi -- vaikka kyllä te sentään\nolitte ylhäisempää väkeä. Kiitänpä Luojaani, etten kuulu suureen\nsukuun, joten minulla ei ole mitään syytä hävetä.\n\n-- Elähän hätäile, ämmäseni. Mene tiedä, jos lienet uljaampaa sukua\nkuin me -- kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläisiä.\n\nTess käänsi nyt keskusteluaineen toisaanne sanomalla, mikä hänen\nmielestään oli paljoa tärkeämpää kuin ajatukset esi-isistä:\n\n-- Pelkäänpä, ettei isä kykene lähtemään matkalle niin varhain\nhuomisaamuna.\n\n-- Minäkö! Tunnin parin päästä minä olen täydessä kunnossa, vastasi\nDurbeyfield.\n\n\u003Ctb>\n\nVasta yhdentoista tienoissa oli perhe vuoteella ja viimeistään kahden\naikaan aamusella täytyi lähteä matkaan ehtiäkseen toimittaa\nmehiläispesät Casterbridgeen torikauppiaille ennen lauantaikaupan\nalkamista. Tie oli näet ylen huono, matkaa pari kolmekymmentä engl.\npeninkulmaa ja kaiken lisäksi olivat hevonen ja rattaat kehnointa\nlaatua. Puoli kahden aikaan mrs Durbeyfield pistäysi suureen\nmakuuhuoneeseen, missä Tess nukkui pikku veljineen ja sisarineen.\n\n-- Ei siitä poloisesta ole lähtijää, sanoi hän vanhimmalle tyttärelle,\njonka suuret silmät olivat avautuneet samassa, kun äiti kosketti ovea.\n\nTess kohosi istumaan, puoleksi unen tuhkerossa.\n\n-- Täytyyhän sinne jonkun lähteä, hän vastasi. Myöhäistä jo alkaa olla\npesueiden kuletteleminen. Mehiläiset lopettavat kohta parveilemisensa\ntänä vuonna, ja jos jätämme ne ensi toripäiväksi, niin eivät ne kelpaa\nkenellekään.\n\nÄiti näytti joutuvan aivan neuvottomaksi. -- Ehkä joku nuorukainen\nottaisi mennäkseen. Joku noista pojista, jotka sinua eilen niin\ntanssittivat? hän ehdotti.\n\n-- Ei, sitä en sallisi mistään hinnasta, selitti Tess ylpeästi. Kaikki\nsaisivat tietää syyn -- saisimmepas vasta hävetä! Minä lähden, jos\nAbraham tulee mukaan.\n\nHetkisen epäröityään äiti suostui ehdotukseen. Pikku Abraham\nherätettiin kesken makeinta untansa, jota hän veti saman huoneen\nnurkassa, ja pakotettiin pukeutumaan, vaikka olikin vielä aivan\ntoisessa maailmassa. Sillä välin oli Tesskin vetänyt joutuisasti\nvaatteet ylleen, ja molemmat menivät lyhty kädessä talliin.\nVankkurirottelot olivat jo reilassa, ja Tess talutti pihalle Prinssi\nhevosen, joka oli melkein yhtä raihnainen kuin ajoneuvotkin.\n\nHevosraukka töllisteli ihmetellen yön pimeään, lyhtyyn ja lapsiin eikä\nnäyttänyt voivan ymmärtää, että piti lähteä työhön hetkellä, jolloin\nkaikkien elävien olentojen olisi luullut olevan yöteloillaan. He\npanivat kynttilänpätkiä lyhtyyn, ripustivat sen vankkurien vasemmalle\npuolelle ja taluttivat hevosta alkumatkan, joka oli ylämäkeä, jottei se\npoloinen kovin väsyisi. Reipastuttaakseen mieltään he laativat\nitselleen keinotekoisen aamun lyhtynsä, voileipien ja rupattelun\navulla, koska todellinen huomen oli vielä loitolla. Kun Abraham vihdoin\noli selvinnyt unenhorroksestaan, niin hän alkoi haastella omituisista,\ntaivasta vasten kuvastuvista esineistä. Tuo puu tuolla näytti\nraivoisalta tiikeriltä, joka syöksähti esiin piilostaan, ja tuo toinen\nmuistutti jättiläisen päätä.\n\nKulettuaan pienen Stourcastlen kaupungin läpi, joka uinui äänettömänä\npaksujen ruskeiden olkikattojensa suojassa, he pääsivät ylävämmille\nseuduille. Vielä ylempänä, heidän vasemmalla sivullaan, kohosi taivasta\nkohti notkojen ympäröimä Bulbarrowin eli Bealbarrowin mäki, joka on\nkorkein melkein koko Etelä-Wessexissä. Siitä alkoi tie hiljalleen\nviettää alaspäin melkoisen pitkän matkan. He nousivat istumaan\nvankkurien etupuolelle, ja Abraham rupesi mietiskelemään.\n\n-- Kuuleppa, Tess, hän sanoi asian aluksi hetkisen vaitiolon perästä.\n\n-- Mitä, Abraham?\n\n-- Etkö ole hyvilläsi, että meistä on tullut herrasväkeä?\n\n-- Enpä juuri.\n\n-- Mutta tottahan sinä olet iloissasi, kun pääset naimisiin\nherrasmiehen kanssa?\n\n-- Mitä? sanoi Tess katsahtaen ylös.\n\n-- Rikas sukulaisemme hankkii sinulle mieheksi herrasmiehen.\n\n-- Minulle? Rikas sukulaisemme? Ei meillä ole semmoisia sukulaisia.\nKuka sinulle on semmoisia lörpötellyt?\n\n-- Rolliverissahan ne siitä puhuivat, kun minä olin isää hakemassa.\nTrantridgessa kuuluu asuvan muuan rikas rouva, joka on meidän\nsukulaisemme, ja äiti sanoi, että jos sinä huomauttaisit tuolle\nrouvalle olevasi sukua hänelle, niin hän toimittaisi sinut suuriin\nnaimisiin.\n\nSisko kävi äkisti äänettömäksi ja vaipui syviin mietteisiin. Abraham\ntarinoi edelleen, enemmän huvikseen kuin sisarensa vuoksi, jonka\näänettömyyteen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota. Hän nojasi\nmehiläispesiin ja teki kasvot ylöspäin kohotettuina huomioitaan\ntähdistä, joiden kylmät valtimot tykyttivät tuolla tummassa\näärettömyydessä niin tunteettomina ja vieraina näitä kahta inhimillistä\nvirvatulta kohtaan. Hän kyseli, kuinkahan kaukana nuo vilkuttajat\nolivat, ja olikohan Jumala niiden toisella puolen. Mutta yhtä myötäänsä\nhänen lapsellinen rupattelunsa kääntyi aineeseen, joka viehätti häntä\nenemmän kuin luomisen ihmeet. Jos Tess tulisi rikkaaksi mennessään\nherrasmiehen kanssa naimisiin, niin saisikohan hän niin paljon rahaa,\nettä voisi ostaa kaukoputken, joka toisi tähdet niin lähelle kuin\nNettlecombe-Tout oli?\n\nTessiä alkoi kiukuttaa tuon asian ainainen vatkuttaminen; koko perhe\nsitä hoki.\n\n-- Älä siitä enää lörpötä! huudahti hän.\n\n-- Etkös sinä ole sanonut tähtien olevan maailmoita, Tess?\n\n-- Olen.\n\n-- Aivan samanlaisia kuin tämäkin?\n\n-- En tiedä, mutta luulen niin. Joskus ne näyttävät samanlaisilta kuin\nomenat meidän omenapuussamme. Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta\njotkut ovat rumia ja pilaantuneita.\n\n-- Millaisessa me asutaan -- kauniissa vai rumassako?\n\n-- Rumassa.\n\n-- Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on\nniin paljon enemmän.\n\n-- Niin kyllä.\n\n-- Onko se _ihan totta_. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto\nsuuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet\nhyvään tähteen?\n\n-- Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin\nhumalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä\nolisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.\n\n-- Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä\nsitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.\n\n-- Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!\n\nOmiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei\nollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää\nhuolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos\nhäntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle,\nmistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.\n\nPrinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla\nollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle\nunelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi\ntaaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä\nriveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja\ntuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun\nhuokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin\nhistoria.\n\nTarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli\nnäkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan,\njonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan\nhänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille\nesi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän\nunohti ajan kulun.\n\nÄkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli\nvaipunut.\n\nHe olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät\nhe olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit\nolivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista\nhän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: \"hohoi, hohoi!\"\n\nLyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen\nloisti häntä vasten silmiä -- paljon kirkkaammin kuin hänen oma\nlyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat olivat\nsotkeutuneet johonkin, joka sulki tien.\n\nTess hyppäsi hämmentyneenä maahan, ja tuokiossa selvisi hänelle\npelottava totuus. Korinan synnytti hänen isänsä hevosraukka, Prinssi.\nHuimasti kiitävät postivaunut olivat pimeässä ajaneet hänen hitaiden ja\nkömpelöiden ajopeliensä päälle. Postivaunujen terävä aisa oli\ntunkeutunut Prinssi poloisen rintaan kuin miekka, ja haavasta pursui\nverta virtanaan, pudoten sihisten tielle.\n\nEpätoivoissaan Tess hyppäsi hevosensa eteen ja pisti kätensä haavaan,\nsaamatta aikaan muuta kuin että purppuranpunaiset pisarat tahrivat\nhänet yltyleensä. Siinä hän seisoi katsellen avutonna eteensä. Prinssi\nseisoi vakavana ja liikkumatonna, niin kauan kuin jaksoi; sitten se\näkkiä tuuskahti maahan.\n\nJo tuli postimieskin hätään ja alkoi kiskoa ja riisua Prinssiä\nvaljaista. Mutta se oli jo kuollut, ja nähtyään ettei asia ollut\nautettavissa mies palasi oman hevosensa luo, jolle ei ollut tullut\nmitään vahinkoa.\n\n-- Te ajoitte väärää puolta, hän sanoi. Minun on pakko rientää\neteenpäin postisäkkeineni, niin että teidän olisi paras odottaa tässä\nrattainenne. Minä lähetän jonkun teitä auttamaan, heti kun vain voin.\nKohta päiväkin valkenee, niin ettei teillä ole mitään hätää.\n\nHän nousi vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, ja Tess jäi odottamaan. Ilma\nkävi valoisammaksi, linnut alkoivat liikkua pensaikoissa ja viserrellä,\nmaantie hohti kohta valkoisena, mutta Tessin kasvot näyttivät vielä\nvaaleammilta. Iso verilätäkkö alkoi jo hyytyä ja auringon noustessa se\nsäteili sadoissa eri väreissä. Prinssi makasi vieressä kankeana ja\nliikkumatonna, silmät puoleksi avoimina.\n\n-- Tämä on kaikki minun työtäni, huudahti tyttö katsellessaan\nhevosvainajata. En kykene itseäni millään puolustamaan, en millään!\nMillähän isä ja äiti nyt elävät! Aapo, Aapo! Hän pudisteli poikaa, joka\noli nukkunut rauhassa tapahtumasta huolimatta. -- Emme pääse\nkauemmaksi. Prinssi kuoli!\n\nKun Abraham älysi, millä kannalla asiat olivat, niin hänen kasvonsa\nkävivät vakaviksi kuin vanhalla miehellä.\n\n-- Eilen minä vain tanssin ja nauroin, haasteli Tess itsekseen. Voi\nminua hölmöä!\n\n-- Tämä on sen vuoksi, että me asumme rumassa tähdessä emmekä koreassa,\nmutisi Abraham itkeä vetistellen.\n\nÄänettöminä he odottivat, mutta odottamisesta ei tuntunut tulevankaan\nloppua. Vihdoinkin kuului ääntä ja läheneviä askelia, mikä osotti\npostimiehen pitäneen sanansa. Tulija oli joku talonpojanrenki läheltä\nStourcastlea. Hänen väkevä hevosensa valjastettiin Prinssin sijaan\nvankkurien eteen, joissa oli mehiläispesät, ja niin lähdettiin\nmatkaamaan Casterbridgeä kohti.\n\nSaman päivän iltana tyhjät vankkurit taas saapuivat\nonnettomuuspaikalle. Prinssi oli virunut ojassa aamusta asti.\nVerilätäkön paikka näkyi vielä keskellä tietä, vaikka ohikulkevat\najoneuvot olivat raapineet ja hanganneet sitä. Prinssi poloisen\nmaalliset jäännökset kiskottiin nyt samoille vankkureille, joita se\nitse oli ennen vetänyt, ja kaviot ilmassa ja kengät välkkyen laskevan\nauringon valossa se sai ajaa kyydillä pari peninkulmaa takaisin\nMarlottiin.\n\nTess oli palannut aikaisemmin. Hän oli pahassa pulassa miettiessään\nkuinka tapahtumasta kertoisi. Hänen kielelleen tuotti helpotusta, kun\nhän näki vanhempainsa kasvoista, että he tunsivat jo tappionsa; mutta\nsilti ei hän lakannut nuhtelemasta itseään siitä, että oli ollut\nhuolimaton.\n\nMutta juuri perheen avuttomuus teki onnettomuuden heille vähemmän\nhirmuiseksi kuin se olisi tuntunut eteenpäin pyrkivästä perheestä,\nvaikka se nykyisessä tapauksessa merkitsi häviötä ja toisessa\ntapauksessa olisi merkinnyt vain satunnaista vahinkoa. Durbeyfieldien\nkasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiehuvasta vihasta, mikä varmaan\nolisi leimunnut sellaisten vanhempain kasvoilla, jotka pitivät parempaa\nhuolta tyttönsä menestyksestä. Ei kukaan moittinut Tessiä niin paljon\nkuin hän itse.\n\nKun huomattiin, että hevosenteurastaja ja nahkuri olisivat antaneet\nPrinssistä vain moniaita shillinkejä, koska se muka oli niin vanha\nkaakki, niin Durbeyfield otti juhlallisen ryhdin.\n\n-- En, hän sanoi levollisesti, en minä myy sen vanhaa ruumista. Kun me\nD'Urbervillet olimme ritareja tässä maassa, niin emme myyneet\njuoksijoitamme kissanlihasta. Pitäkööt rahansa! Prinssi on palvellut\nminua hyvin elinaikanansa, enkä minä tahdo erota siitä nytkään.\n\nSeuraavana päivänä hän kaivoi Prinssille hautaa puutarhaan, raataen\nkovemmin kuin kuukausmääriin puuhatessaan elatusta perheelleen. Kun\nkuoppa oli valmis, niin Durbeyfield sitoi eukkonsa kera nuoran hevosen\nympäri ja kiskoi ruumiin polkua myöten haudan ääreen lasten seuratessa\nsaattojoukkona. Abraham ja Liisu-Viisu nyyhkyttivät, Lempi ja Siviä\nilmaisivat suruaan ulvomalla, niin että muurit kaikuivat, ja kun\nPrinssi oli romahtanut alas, niin kaikki kokoontuivat haudan partaalle.\nLeivänhankkija oli heiltä otettu; mikä nyt neuvoksi?\n\n-- Meniköhän se taivaaseen? kysyi Abraham nyyhkytystensä lomasta.\n\nDurbeyfield alkoi luoda hautaa umpeen, ja lapset itkivät uudelleen,\nkaikki paitsi Tess. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvonsa kalpeat,\nikäänkuin hän olisi pitänyt itseään murhaajana.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKaupusteleminen, joka oli pääasiallisesti riippunut hevosesta, joutui\nnyt aivan rappiolle. Puute, melkeinpä kurjuuskin, lähestyi uhkaavana.\nDurbeyfield oli perin huolimaton mies; hän pystyi kyllä ahertamaan\nankarasti aika ajoin, mutta ne ajat eivät suinkaan sattuneet aina\ntulemaan silloin, kun niitä olisi tarvittu, ja koska hän ei ollut\ntottunut päivätyöläisen säännölliseen raadantaan, niin ei hän osottanut\nerityisempää uutteruutta, milloin voimia sattuikin olemaan\ntarvittaessa.\n\nTess, joka oli saattanut vanhempansa tähän lietteeseen, mietiskeli\nsillä välin hiljakseen, miten hän voisi auttaa heidät siitä ylös.\nSilloin äiti toi esille suunnitelmansa.\n\n-- Meidän täytyy ottaa vastaan niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, hän\nsanoi. Eipä sinun syntyperääsi olisi voitu keksiä sopivammalla\nhetkellä, Tess. Sinun täytyy kääntyä ystäviemme puoleen. Tiedätkös\nmitä? The Chasen laidassa asuu muuan upporikas mrs D'Urberville, jonka\npitäisi olla meidän sukuamme. Sinä saat mennä hänen luokseen puhumaan\nasiasta ja pyytämään jotain apua tähän ahdinkoon.\n\n-- Eipä minua haluttaisi lähteä, vastasi Tess. Jos tuommoinen rouva on\nolemassa, niin sillä hyvä, että hän on meille ystävällinen -- ei siltä\napua osaa mennä anomaan.\n\n-- Kyllä sinä saisit hänet tekemään jotain. Ja toisekseen on tässä\nasiassa vähän muutakin. Minäpä tiedän, minkä tiedän.\n\nTuo äskeinen onnettomuus, johon hän oli itse syypää, teki Tessin\ntaipuvammaksi noudattamaan äitinsä toivomusta, kuin mitä hän muutoin\nolisi ollut. Ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti niin\ninnokkaasti ajoi tuota asiaa, jonka menestys oli aivan tietämätön.\nKenties oli äiti sentään kuulustellut asioita ja saanut tietää, että\nmrs D'Urberville oli harvinaisen jalomielinen ja armelias ihminen.\nMutta Tessin ylpeys teki köyhän sukulaisen osan hänelle peräti\nvastenmieliseksi.\n\n-- Ennen minä etsin työtä, hän mutisi.\n\n-- Durbeyfield, ratkaise sinä asia, sanoi äiti, kääntyen mieheensä,\njoka istui nurkassa. Jos sinä käsket menemään, niin hän menee.\n\n-- En minä suvaitse, että lapseni tuppautuvat ventovieraille\nsukulaisiksi, mutisi hän. Minä olen suvun vanhimman haaran päämies ja\nminun täytyy seisoa omilla jaloillani.\n\nEnnemmin Tess olisi suonut isänsä käskevän lähtemään kuin kieltävän\ntuon syyn nojalla. -- Minun vikanihan oli, että Prinssi kuoli, hän\nsanoi kolkosti, ja kai minun siis on tehtävä jotain. Saatanhan minä\nlähteä hänen puheilleen, mutta itse tahdon päättää pyydänkö häneltä\napua vai en. Älkääkä te hautoko mielessänne, että hän minut naimisiin\ntoimittaa -- sehän on mieletöntä.\n\n-- Oikein sanottu, Tess, huomautti hänen isänsä syvämietteisesti.\n\n-- Kuka on sanonut minun semmoista ajattelevan? kysyi Joan.\n\n-- Minä vain luulin, äiti. Mutta kyllä minä lähden.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän meni Shastoniin ja astui siellä\nvaunuihin, jotka kahdesti viikossa kulkivat Shastonista\nChaseboroughiin, poiketen matkalla lähelle Trantridgen kylää, missä tuo\nsalaperäinen mrs D'Urberville piti asuntoa.\n\n\u003Ctb>\n\nTess Durbeyfieldin matka tänä muistettavana aamuna kävi sen laakson\nluoteiskulman halki, missä hän oli syntynyt ja lapsuutensa ajan\nviettänyt. Blakemooren laakso oli hänelle maailma, ja sen asukkaat\nmaapallon eri kansoja. Marlottin veräjiltä ja aitaportailta oli hän\nihmetellen katsellut laaksoon lapsuutensa huolettomina päivinä, ja mikä\nsilloin oli näyttänyt salaperäiseltä, sillä oli vielä nytkin miltei\nyhtä salaperäinen viehätyksensä. Hän oli nähnyt joka päivä kamarinsa\nikkunasta torneja, kyliä, etäisiä valkoisia taloja ja ennen kaikkea\nShastonin kaupungin, joka majesteetillisesti kohosi kukkulallaan,\nikkunat kimmeltäen ilta-auringon valossa lamppujen tavoin. Hän oli\nkäynyt siellä aniharvoin ja tunsi tarkemmin vain pienen osan laaksoa ja\nsen ympäristöä. Vielä harvemmin oli hän käynyt etäämmällä laaksosta.\nLähiseudun kukkulain haahmopiirteet olivat hänelle sitä vastoin yhtä\ntuttuja kuin sukulaistensa kasvot, mutta niiden takana olevasta\nmaailmasta tiesi hän vain sen, mitä oli oppinut kansakoulussa, josta\nhän pääsi vuosi tai pari ennen näitä tapahtumia, oltuaan koulun\netevimpiä oppilaita.\n\nLapsuuden päivinä olivat samanikäiset tytöt pitäneet paljon Tessistä ja\nsilloin oli hyvin tavallista nähdä kolmen tyttösen, joista keskimäinen\noli Tess, astelevan rinnan kylänraittia pitkin koulusta kotiin. Yllään\nhänellä oli punainen, hienoruutuinen esiliina ja villahame, jonka\nalkuperäinen väri oli muuttunut aivan epämääräiseksi; hänen pitkiä\nhoikkia sääriään verhosivat kiinteät sukat, joissa oli polvien kohdalla\nreijät -- ne hän oli saanut konttaillessaan tiellä ja vierustoilla\nkasvi- ja kivennäisaarteita etsiessään. Kumppanit olivat kiertäneet\nkäsivartensa Tessin vyötäisille, ja tämä nojasi käsillään heidän\nolkapäihinsä.\n\nKun hän tuli vanhemmaksi ja alkoi huomata, millä kannalla asiat olivat,\nniin hän harmitteli äitiään, joka ajattelematta antoi hänelle niin\nmonta siskoa ja veikkoa, vaikka entistenkin hoitamisessa oli tarpeeksi\nhuolta ja puuhaa. Siitä huolimatta hän kohteli pikku sisaruksiaan\nlempeästi ja auttoi heitä voimainsa mukaan koulunsa lopetettuaan.\nToisinaan hän otti osaa naapurien heinäntekoon tai elonkorjuuseen tai\nkernaimmin lypsyyn ja kirnuamiseen, johon hän oli perehtynyt niinä\naikoina, kun heillä itsellään vielä oli lehmiä; ja koska hän oli varsin\nnäppäräkätinen, osottautui hän siinä työssä sangen taitavaksi.\n\nTällä tavoin karttui hänen hennoille hartioilleen yhä enemmän\nperhehuolia ja varsin luonnolliselta tuntui siis, että Tess edustaisi\nDurbeyfieldejä D'Urbervillein hovissa. Ja myöntää täytyy, että näin\ntehden Durbeyfieldin perhe esiintyi parhaassa valossaan.\n\nTrantridgen tienhaarassa Tess astui vaunuista ja lähti nousemaan mäen\nviertä metsää kohti, jonka reunassa D'Urbervillein talon sanottiin\nsijaitsevan. Ei se ollut herraskartano tavallisessa merkityksessä\npeltoineen ja hakoineen ja nurisevine vuokraajineen, jolta omistajan\noli hyvällä ja pahalla kiskottava toimeentulo itselleen ja perheelleen.\nEi, paljon uhkeampi laitos tämä oli: suuri huvila, rakennettu yksistään\nomistajansa huviksi, ei tynnyrinalaakaan työläästi hoidettavaa maata,\nainoastaan puisto ja pieni tilkku, jota haltija itse viljeli huvikseen\npehtorin avulla.\n\nEnsinnä näkyi miellyttävä, punainen veräjätupa, joka oli räystäihin\nasti murattiköynnösten peitossa. Tess luuli sitä itse huvilaksi, mutta\nkun hän epäröivin askelin astui sivuportista sisään ja seurasi leveätä\nlehtokujaa, kunnes se äkkiä teki jyrkän mutkan, niin sen päästä avautui\nhänen nähtäviinsä itse päärakennus. Se oli melkein uusi ja maalattu\nheleän punaiseksi, mikä väri veräjätuvassakin pisti niin somasti\nsilmään vihreätä vastaan. Kaukana talon takana -- joka ympäristönsä\nhillittyihin väreihin verrattuna muistutti kurenpolvea -- levisi\npehmeän sinertävänä kerrassaan kunnioitusta herättävä metsämaisema; se\noli noita harvoja englantilaisia saloja, jotka todellakin ovat peräisin\nikivanhoilta ajoilta, joissa vielä tapasi ijäkkäiden tammien ympärillä\ndruidien kunnioittamia misteliköynnöksiä ja missä kasvoi suunnattomia\nmarjakuusia, joita ei ihmiskäsi ollut istuttanut, samanlaisina kuin\nniihin aikoihin, jolloin niiden latvoja katkottiin jousiksi. Tämä\nmuinaisaikainen salo näkyi kyllä Rinteeltä -- se oli mrs D'Urbervillen\nkartanon nimi -- mutta se ei kuitenkaan kuulunut itse taloon.\n\nKaikki oli kiillotettua, hyötyisää ja huolella hoidettua tässä sievässä\nkartanossa. Rinteillä oli lukemattomia ansareita, ulottuen niiden alla\nsijaitsevien lehtojen liepeille asti. Kaikki näytti rahalta --\nrahapajan viimeksi lyöttämältä lantilta. Saksankuusien ja tammien\nsuojustamat tallit, jotka olivat varustetut kaikilla uusimmilla\nmukavuuksilla, vaikuttivat yhtä arvokkaasti kuin kappelit. Avaralle\nnurmikolle oli pystytetty koristeteltta, jonka ovi oli Tessin puolella.\n\nVaatimaton neitosemme pysähtyi, hämmästyneenä tuijottaen hiekkakäytävän\nreunalle. Hän ei ollut vielä oikein käsittänytkään, missä hän oli; ja\nnyt olikin kaikki aivan toisin kuin hän oli odottanut.\n\n-- Luulin, että olisimme vanhaa sukua, mutta täällä näyttääkin kaikki\nolevan uutta, hän sanoi yksinkertaisena itsekseen. Häntä kadutti, että\noli niin herkästi taipunut äidin tuumaan ja lähtenyt huomauttamaan\nsukulaisuudestaan; olisihan hän voinut pyytää apua lähempääkin.\n\n\u003Ctb>\n\nD'Urbervillet eli Stoke-D'Urbervillet -- niinkuin he alussa itseään\nnimittivät -- jotka omistivat kaiken tämän, olivat omituisia eläjiä\ntässä vanhanaikaisessa seudussa. Pastori Tringham oli puhunut totta\nsanoessaan, että tuo raihnas John Durbeyfield oli ainoa vanhan\nD'Urberville-suvun suoranainen jälkeläinen tässä osassa maata; olisipa\nhän saattanut lisätä, minkä hyvin tiesi, etteivät Stoke-D'Urbervillet\nolleet oikeita D'Urbervillejä sen enempää kuin hän itsekään. On\nkuitenkin myönnettävä, että perhe varsin hyvin soveltui rungoksi, johon\nsaattoi liittää nimen, joka oli tuommoisen nuorentamisen tarpeessa.\n\nKun äskettäin kuollut Simon Stoke oli Pohjois-Englannissa koonnut\nsuuren varallisuuden rehellisenä kauppiaana -- jotkut sanoivat\nkoronkiskurina -- niin hän päätti asettua elämään maaseudulle\nEtelä-Englantiin, loitolle entisestä liikepiiristään. Uutta elämäänsä\nvarten hän arveli tarvitsevansa nimen, joka ei niin helposti ilmottaisi\nhänen ja tuon entisen sukkelan liikemiehen olevan samoja henkilöitä ja\njoka olisi vähän harvinaisempi kuin nuo alkuperäiset kuivat ja karkeat\nsanat. British museumissa hän tutki tunnin ajan sammuneiden, puoleksi\nkuolleiden, unhoon joutuneiden tai hävinneiden sukujen nimiä sillä\nseudulla, johon hän aikoi asettua, ja arveli viimein, että\n_D'Urberville_ helähti yhtä hienolta kuin mikä nimi tahansa; ja niin\nhän liitti tämän nimen omaansa ainaisiksi ajoiksi. Muuten ei hän\nsuinkaan pyrkinyt tässä liioittelemaan ja laatiessaan nyt sukutaulunsa\ntälle uudelle perustalle hän menetteli varsin maltillisesti\nrakennellessaan sukujen välisiä avioliittoja ja suhteita ylimystöön\neikä käyttänyt ainoatakaan kohtuuttoman korkeata arvonimeä.\n\nTess poloinen ja hänen vanhempansa eivät luonnollisesti tienneet mitään\ntällaisesta luomistyöstä -- omaksi onnettomuudekseen heillä ei ollut\naavistustakaan tämmöisistä valtauksista ja viattomuudessaan he\nluulivat, että nimen täytyi seurata syntyä, joskin rikkaus oli onnen\nlahja.\n\nTess seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi heittäytymästä veteen.\nHän ei tiennyt pitikö hänen mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin, kun\njoku pistäysi ulos teltan pimeästä, kolmikulmaisesta aukosta. Tulija\noli solakka nuori mies, jolla oli sikari hampaissa.\n\nHän oli hyvin tummaverinen, huulet olivat täyteläiset,\nkarkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät, ja niiden yläpuolella oli\ntuuheat, mustat, ylöspäin käännetyt viikset, vaikkei hän voinut olla\nkuin kahden- tai kolmenkolmatta vuoden ikäinen. Huolimatta hänen\nraaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja\nrohkeissa silmissään miehekästä voimaa.\n\n-- No, kaunokaiseni, mitä sinulla on asiaa? hän kysyi Tessiä läheten.\nJa huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi:\n-- Älä ole peloissasi. Minä olen mr D'Urberville. Onko sinulla asiaa\nminulle vai äidilleni?\n\nTämä D'Urberville-suvun edustaja ei vastannut Tessin odotuksia senkään\nvertaa kuin talo ja puisto. Hän oli kuvaillut tapaavansa ijäkkäät ja\narvokkaat kasvot, kaikki D'Urbervillein piirteet hienostuneina,\nruumiillistuneiden muistojen uurtamina ja esittäen hieroglyyfeissä\nvuosisatoja hänen perheensä ja Englannin historiaa. Tess päätti\nkuitenkin käydä asiaan kiinni, koska ei ollut toivoa muuten selviytyä,\nja sanoi:\n\n-- Minulla on asiaa äidillenne, sir.\n\n-- Pelkään, ettet voi tavata äitiäni -- hän on sairas, vastasi väärien\nD'Urbervillein edustaja, sillä nuori mies oli Aleksander, Simon\nStoke-vainajan ainoa poika. -- Etköhän voisi uskoa asiaasi minulle?\nMinkä vuoksi haluat tavata äitiäni?\n\n-- Minun piti ... minun ... enpä saata oikein sanoa.\n\n-- Huviksesiko vain?\n\n-- Eikä mitä. Jos minä puhuisin teille, niin se näyttäisi...\n\nTessistä tuntui nyt asia niin somalta, jopa naurettavalta, että hänen\nviehkeä suunsa, huolimatta siitä että häntä pelotti seistä tuon herran\nedessä, vetäysi hymyyn, mikä yhä enemmän kiinnitti tummaverisen\nAleksanderin huomiota häneen.\n\n-- Se on hyvin hullua, sopersi hän. Ei sitä osaa sanoa.\n\n-- Mitä joutavia; semmoisista minä olenkin mielissäni. Kerro pois,\ntyttö kulta, hän sanoi ystävällisesti.\n\n-- Äiti käski minua käymään täällä, jatkoi Tess, ja itseänikin halutti\nlähteä. Mutta enpä luullut täällä tämmöistä olevan. Minä läksin\nkertomaan, että olemme samaa sukua kuin tekin.\n\n-- Oh, köyhiä sukulaisia?\n\n-- Niin.\n\n-- Stokejako?\n\n-- Ei, D'Urbervillejä?\n\n-- Niin, niin, sitä minä tarkotinkin.\n\n-- Nimemme on muuttunut Durbeyfieldiksi, mutta meillä on monta\ntodistusta siitä, että olemme D'Urbervillejä. Niin sanotaan vanhoissa\nkirjoissakin -- ja meillä on kotona vanha sinetti ja hopealusikka,\npyöreä kuin kauha, ja molempiin on kaiverrettu hyppäävä leijona ja sen\nyläpuolelle linna. Lusikka on niin vanha ja kulunut, että äiti käyttää\nsitä hernerokkaa hämmennellessään.\n\n-- Meidän vaakunassamme on hopeainen linna ja takajaloillaan seisova\nleijona, hän vastasi hellästi.\n\n-- Ja äiti sanoi, että meidän pitäisi ilmottaa itsestämme teille, koska\nolemme tapaturmaisesti menettäneet hevosemme ja olemme suvun vanhin\nhaara.\n\n-- Äitisi teki varsin ystävällisesti. Minä puolestani olen hänelle\nhyvin kiitollinen. -- Aleksanterin katse saattoi Tessin hieman\npunastumaan. -- Sinä olet siis, tyttöseni, tullut tänne sukulaisiasi\ntervehtimään?\n\n-- Niinpä kai, sanoi Tess joutuen taas hämilleen.\n\n-- Eipä siinä mitään pahaa ole. Missä te asutte? Mitä te olette?\n\nHän kertoi lyhyesti ja selitti palaavansa kotiin samalla kyydillä kuin\noli tullutkin.\n\n-- Eivät ne vaunut vielä kotvilleen ole Trantridgen tienhaarassa.\nEiköhän sillä välin lähdetä puistoon kävelemään, pikku serkkuni?\n\nTess tahtoi tehdä vierailunsa niin lyhyeksi kuin suinkin, mutta nuori\nmies ei antanut perään, ja niin hän suostui lähtemään kävelylle. Nuori\nherra näytteli hänelle nurmikkoja ja kukkapenkereitä, kasvihuoneita ja\npuutarhaa, missä hän kysyi Tessiltä, pitikö hän mansikoista.\n\n-- Kyllä, sanoi Tess, vaan eivätpä ne vielä ole kypsiä.\n\n-- Tässä on jo. D'Urberville alkoi poimia marjoja, ojentaen tytölle\ntoisen toisensa perästä. Vihdoin hän löysi hyvin korean mansikan, jonka\nhän tahtoi pistää Tessin suuhun.\n\n-- Ei, ei, sanoi Tess nopeasti, asettaen kätensä suunsa eteen, otan sen\nmieluummin itse.\n\n-- Mitä joutavia! hän sanoi, ja hieman pahastuen Tess avasi huulensa ja\notti mansikan suuhunsa.\n\nHe kävelivät vielä kotvasen puutarhassa, ja Tess söi puoleksi\nmielellään puoleksi vastahakoisesti, mitä D'Urberville hänelle tarjosi.\nKun hän oli syönyt mansikkoja tarpeekseen, niin nuori herra poimi hänen\npikku korinsa niitä täyteen; sitten he menivät ruusupensaikkoon, missä\nhän keräsi kukkia ja antoi ne Tessille rintaan pantaviksi. Tess totteli\nkuin unissaan, ja kun hän ei voinut kiinnittää enempää ruusuja\npovelleen, niin D'Urberville pisti pari nuppua hänen hattuunsa ja\nsirotteli niitä tavattoman anteliaasti hänen koriinsakin. Viimein hän\nsanoi katsoen kelloansa: -- Kun olet ensin saanut vähän välipalaa, niin\non aika lähteä, jos aijot päästä kyytimiehen mukana Shastoniin. Tule,\nminä haen jotain syömistä.\n\nStoke-D'Urberville saattoi hänet telttaan, jättäen hänet sinne.\nHetkisen kuluttua hän palasi, tuoden korissa ruokia, jotka hän asetti\nTessin eteen. Oli ilmeistä, ettei nuori herra suvainnut palvelijainsa\nhäiritsevän heitä pikku kekkereissään.\n\n-- Et kai pane pahaksesi, jos hiukan tupakoin? hän kysyi.\n\n-- En ensinkään, sir.\n\nHän katseli tytön sievää itsetiedotonta ahmimista läpi savupilvien,\njotka täyttivät teltan, eikä Tess aavistanut vilkaistessaan viattomana\nruusuihinsa, että hänen \"elämänsä onnettomuus\" häämötti sinertävän ja\nhuumaavan sikarinsavun takaa -- se, josta oli tuleva veripunainen juova\nhänen nuoren elämänsä spektriin. Hänellä oli muuan ominaisuus,\njoka juuri tällä hetkellä oli hänelle vahingoksi, ominaisuus, joka\nsaattoi Aleksander D'Urbervillen silmät häneen kiintymään. Hänen\nrehevä muotonsa ja kasvunsa täytelyys saattoi hänet näyttämään\nkehittyneemmältä kuin hän todella olikaan. Hän oli perinyt sen\näidiltään, ja se oli monesti huolestuttanut häntä, kunnes toverinsa\nolivat sanoneet sen vian kyllä häviävän aikanaan.\n\n\u003Ctb>\n\nEnnen pitkää hän oli jo lopettanut eineensä.\n\n-- Nyt minun pitää lähteä, mr D'Urberville, hän sanoi nousten.\n\n-- Mikä sinun nimesi oikeastaan on? kysyi nuori mies saattaessaan häntä\nlehtokujaa myöten, kunnes huvila jäi näkymättömiin.\n\n-- Tess Durbeyfield Marlottista.\n\n-- Ja sanoitko että vanhempasi ovat menettäneet hevosensa?\n\n-- Minä -- tapoin sen, hän vastasi, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun\nhän kertoi Prinssin surullisesta lopusta. -- Enkä tiedä miten korvaisin\nvahingon isälle.\n\n-- Minäpä ajattelen enkö voisi tehdä jotain. Äitini voi kyllä hankkia\nsinulle paikan. Mutta, Tess, älä puhu turhia D'Urbervillestä --\nDurbeyfield on aivan toinen nimi.\n\n-- Parempaa en toivokkaan, sir, vastasi hän jonkunlaisella\narvokkuudella.\n\nSilmänräpäyksen, vain silmänräpäyksen ajan, kun he olivat\ntienkäänteessä suojassa, suurten kuusten kohdalla jonkun matkan päässä\nveräjätuvalta, D'Urberville taivutti kasvojaan häntä kohti ikäänkuin --\nmutta hän malttoi mielensä ja antoi hänen mennä.\n\nTämmöinen oli alku. Jos hän olisi aavistanut tämän kohtauksen\ntärkeyden, niin hän olisi saattanut kysyä, miksi kohtalo sinä päivänä\ntoi hänen tielleen väärän miehen eikä jotain toista, joka olisi ollut\n\"se oikea\" ja kaikin puolin toivottava -- mikäli sellaista ensinkään on\nlöydettävissä. Mutta sille hänen tuttavistaan, joka olisi jossain\nmäärin voinut täyttää näitä vaatimuksia, sille hän oli vain häipyvä,\npuoleksi unohdettu muistelma.\n\nHarvoin tapahtumat kehittyvät ihmisten suunnitelmien mukaan: harvoin\ntulee mies, joka on rakastamisen arvoinen, oikealla hetkellä. Luonto ei\nusein sano lapsi paroilleen: katso! juuri siinä silmänräpäyksessä,\njolloin näkeminen saattaa johtaa onnellisiin tekoihin, eikä se myöskään\nvastaa: täällä! ruumiin huutaessa: missä? kunnes se lopulta väsyy\nleikkimään piilosilla oloa. Tekisipä mieli tietää, eikö tämmöiset\nerehdykset, kun ihmiskunta kerran on saavuttanut korkeimman\nkehityksensä, ole vältettävissä hienomman sisäisen näkemyksen,\nyhteiskuntakoneiston lähemmän yhteistoiminnan avulla; mutta eipä\nuskalla ennustaakkaan näin suurta täydellisyyttä, ei edes pitää sitä\nmahdollisena. Varmaa vain on, etteivät tässäkään tapauksessa, yhtä\nvähän kuin miljoonissa muissakaan, täydellisen kokonaisuuden molemmat\npuoliskot tavanneet toisiaan oikealla hetkellä; puuttuva puolisko\nharhaili riippumattomana ympäri maailmaa, odotellen saamattomana omaa\naikaansa, joka viipyi viipymistään. Mutta tämä kömpelö vitkasteleminen\ntuotti huolta, pettymyksiä, vavistusta ja omituisen kohtalon.\n\nTelttaan palattuaan D'Urberville istuutui kahdareisin tuolille\nmietteissään, kasvot tyytyväisessä hymyssä. Sitten hän purskahti\nnauramaan.\n\n-- Lempo vieköön, tämähän vasta somaa oli! Ha-ha-ha! Hiton pulska\ntyttö!\n\n\n\n\n6.\n\n\nTess laskeusi mäkeä alas Trantridgen tienhaaraan ja odotteli\nhajamielisenä Chaseboroughista tulevia vaunuja. Hän ei käsittänyt, mitä\nhänelle sanottiin vaunuihin noustessaan, vaikka hän vastasikin siihen,\nja kun jälleen lähdettiin liikkeelle, niin hän istui omissa\nmietteissään.\n\nMuuan matkustajista kääntyi hänen puoleensa suoranaisemmin kuin toiset,\nsanoen: -- Tehän näytätte aivan kukkavihkolta! Niin kauniita ruusuja jo\nkesäkuussa!\n\nSilloin hänelle selvisi, että hän mahtoi näyttää heistä aivan\neriskummalliselta, kun rinta ja hattu olivat ruusujen peitossa ja\nruusuja ja mansikoita oli korissakin reunoja myöten. Hän sävähti\npunaiseksi ja kertoi hämillään saaneensa ruusut lahjaksi. Kun\nmatkustajain silmä vältti, niin hän otti salavihkaa loistavimmat ruusut\nhatustaan ja pisti ne koriinsa, peittäen sen nenäliinallaan. Sitten hän\nvaipui taas ajatuksiinsa ja kun hän katsoi alaspäin, niin rinnassa\nolevan ruusun oka pisti häntä leukaan. Samoin kuin kaikki Blackmoorin\nlaakson asukkaat oli hänkin taikauskoinen; hän piti tätä pahana enteenä\n-- ensimäinen sinä päivänä.\n\nVaunut pysähtyivät Shastoniin, ja siitä oli vielä pitkä matka\nmyötämaata Marlottin laaksoon. Äiti oli neuvonut häntä olemaan siellä\nyötä erään tuttavan luona, jos hän tuntisi väsymystä; Tess tekikin niin\nja saapui kotiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.\n\nTupaan astuessaan hän näki heti äidin iloisista kasvoista, että jotain\noli tapahtunut hänen poissaollessaan.\n\n-- Älä puhu mitään, minä tiedän kaikki. Enkö minä jo sanonut\nlähtiessäsi, että hyvää siitä tulee, ja niin kävikin.\n\n-- Minun poissaollessaniko? Mitä te tarkotatte? kysyi Tess hieman\nväsyneesti. Äiti katseli tyttöään mielihyvällä ja jatkoi leikillisesti:\n\n-- Oletpa jo pitänyt puolesi.\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Sain kirjeen.\n\nTess muisti, että kirje kyllä oli ehtinyt tulla.\n\n-- Sanovat -- mrs D'Urberville sanoo ottavansa sinut katsomaan\nkanalaansa, joka on hänen silmäteränsä. Mutta tämä on tietysti vain\nveruke, jolla hän tahtoo saada sinut luoksensa herättämättä sinussa\nliian suuria toiveita. Hän kyllä tunnustaa sinut sukulaisekseen, vaikka\ntällä tavalla menetteleekin.\n\n-- Mutta enhän minä häntä nähnytkään.\n\n-- Kai sinä jonkun näit?\n\n-- Näin hänen poikansa.\n\n-- Tekikö hän kanssasi tuttavuutta?\n\n-- Hän sanoi minua serkukseen.\n\n-- Enkö minä jo sanonut -- hän nimitti Tessiä serkukseen, Jussi, huusi\nJoan miehelleen. Tietysti hän on puhunut äidilleen, ja tämä kutsuu nyt\nsinua luokseen.\n\n-- Tokko minusta lienee kanoja hoitamaan, sanoi Tess epäröiden.\n\n-- Kukapa niitä sitten kykenisi hoitamaan. Sinähän olet syntynyt siihen\ntyöhön ja tehnyt sitä koko ikäsi. Semmoiset ihmiset pystyvät vaikka\nmihin. Sitä paitsi se onkin vain tekosyy, jottet luulisi olevasi\nriippuva.\n\n-- Ei minusta taida olla läksijää, vastasi Tess miettivästi. Kuka on\nkirjottanut kirjeen? Näyttäkääpäs tänne?\n\n-- Mrs D'Urberville sen on kirjottanut. Tässä on.\n\nKirje oli kirjotettu kolmannessa persoonassa ja siinä ilmotettiin\nlyhyesti mrs Durbeyfieldille, että kirjeenkirjottaja ottaisi hänen\ntyttärensä kanalansa hoitajaksi, hän saisi mukavan huoneen, jos tulisi,\nja hyvän palkan, jos hänestä pidettäisiin.\n\n-- Oh -- siinäkö kaikki, sanoi Tess.\n\n-- Ei suinkaan hän toki heti pane käsiään sinulle kaulaan ja suutele\nsinua; älä odotakkaan sitä.\n\nTess katseli ulos ikkunasta.\n\n-- Mieluummin minä jään tänne isän ja äidin luo, hän sanoi.\n\n-- Mutta minkä vuoksi?\n\n-- Enpä osaa sanoa, en tiedä oikein itsekään.\n\nViikko sen perästä hän palasi eräänä iltana kotiin käytyään turhaan\netsimässä työtä naapureista. Hän oli arvellut kesän kuluessa voivansa\nansaita sen verran rahaa, että saattaisi ostaa uuden hevosen. Tuskin\nhän oli päässyt kynnyksen yli, kun eräs lapsista riensi tanssien häntä\nkohti, sanoen: -- Herra kävi täällä.\n\nHänen äitinsä ehätti riemuissaan selittämään asiaa, hymyillen koko\nmuodollaan. Mrs D'Urbervillen poika oli ollut ratsastusmatkalla ja\nsattumoisin poikennut Marlottiin. Oli samalla tiellä kysynyt äitinsä\npuolesta, tuliko Tess hoitamaan kanalaa vai ei, sillä nykyinen\nkanainhoitaja oli osottautunut epäluotettavaksi.\n\n-- Ja se nuori herra sanoi, että sinä varmaan olet kelpo tyttö, jos\nulkomuotoon on vähääkään luottamista. Näkyy se tietävän, että sinä olet\noikea kultamuru. Totta puhuen hän näyttää olevan hyvin viehtynyt\nsinuun.\n\nTess näytti tuokion olevan hyvillään kuullessaan vieraan panevan häneen\nniin suurta arvoa, kun hän omasta mielestään oli niin mitätön.\n\n-- Kovinpa on ystävällinen, hän mutisi, ja jos minä aivan varmaan\ntietäisin, miltä siellä elämä tuntuu, niin saattaisinpa lähteä milloin\nhyvänsä.\n\n-- Uljas ja kaunis se on miehekseen.\n\n-- Ei minusta ole, vastasi Tess kylmästi.\n\n-- No niin, nyt sinulla on tilaisuus, tee niinkuin haluat. Kuulehan,\nsillä oli komea timanttisormuskin.\n\n-- Oli sillä, vahvisti Abraham ikkunan korvasta, minä näin, ja se\nvälähteli, kun se pani kätensä partaansa. Äiti, mitä varten se rikas\nsukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?\n\n-- Kuulkaahan tuota poikaa! huudahti mrs Durbeyfield ihaillen.\n\n-- Totta kai timanttisormustaan näyttääkseen, mutisi Sir John\nuneliaasti tuoliltaan.\n\n-- Tuuminpahan asiaa, sanoi Tess mennen ulos.\n\n-- Se tyttö on jo vallottanut sukumme nuoremman haaran, jatkoi eukko\nmiehelleen, ja olisipa hän aika pöllö, jollei osaisi pitää nyt\nsaaliistaan kiinni.\n\n-- En minä oikein suvaitse lasteni lähtevän pois kotoa, sanoi ukko.\nKoska minä kerran olen suvun päämies, niin muut saisivat tulla minun\nluokseni.\n\n-- Mutta anna hänen toki mennä, Jussi kulta, maanitteli eukko hupakko.\nPoika tuntuu pihkaantuneen häneen -- näethän sen itsekin. Serkutteli\nhäntä! Aivan varmaan hän ottaa Tessin vaimokseen ja tekee hänestä\nuhkean rouvan. Saadaanpa nähdä, ettei hän jää arvossa esi-isiään\njälemmä.\n\nJohn Durbeyfieldillä oli enemmän suuria ajatuksia itsestään kuin tarmoa\nja terveyttä, ja eukkonsa tarina miellytti häntä.\n\n-- Saattaapa olla nuorella D'Urbervillellä tuommoiset tuumat, hän\nsanoi, kukaties hän aikoo parantaa vertansa yhtymällä vanhempaan\nhaaraan. Tess, pikku veitikka! Vai sai se käynnillään niin suuria\naikaan!\n\nSillä välin Tess asteli ajatuksissaan puutarhassa karviaispensaiden\nkeskessä ja Prinssin haudalla. Kun hän tuli sisään, niin äiti otti\nasian taas puheeksi.\n\n-- No, mitä sinä aijot tehdä? hän kysyi.\n\n-- Kunpa olisin nähnyt itsensä mrs D'Urbervillen, vastasi Tess.\n\n-- Minun mielestäni voisit yhtäkaikki päättää asian. Näethän hänet\nsittenkin.\n\nIsä ryki tuolillaan.\n\n-- En tiedä mitä tekisin, vastasi tyttö levottomana. Te saatte päättää.\nMinä tapoin vanhan hevosen ja luonnollisesti minun täytyy tehdä jotain\nhankkiakseni uuden sijaan. Mutta -- mutta -- ei minusta ole varsin\nmieleen, että mr D'Urberville on siellä.\n\nLapset olivat siinä uskossa, että Tess lähtisi rikkaiden sukulaisten\nluo, ja tämä oli heille jonkunmoisena lohdutuksena hevosen\nkadottamisesta; mutta nähtyään kuinka vastahakoista lähtö oli Tessistä,\nhe alkoivat kirkua ja ulvoa yhteen ääneen: -- Tess ei mene eikä rupea\nro-uuv-vaksi. Eikä me sa-aada uutta hevosta eikä ra-ahaa! Tessipä\nnä-yyttää rumalta uusissa vaatteissaan!\n\nÄiti säesti lapsiaan, ja sekin seikka, että hän pyrki tekemään\nkotiaskareet raskaammiksi kuin ne itse asiassa olivat, painoi jonkun\nverran vaakakupissa. Isä yksinään ei puhunut puoleen eikä toiseen.\n\n-- Minä lähden, sanoi Tess lopulta.\n\nÄiti ei voinut olla ilmaisematta haaveitaan, joita tyttären myöntymys\nhänessä herätti.\n\n-- No se hyvä. Onpa nyt sorjalla tytöllä oiva tilaisuus!\n\nTess hymyili yrmeästi.\n\n-- Toivon, että minulla on tilaisuus ansaita rahaa. Muusta ei voi olla\npuhettakaan. Älkää viitsikö kyläläisille puhua näistä hullutuksista\nmitään.\n\nMrs Durbeyfield ei luvannut. Mikäpä sitä osasi mennä vakuuttamaan tokko\nmalttaisi olla puhumatta, varsinkin kun oli käynyt niin suuria\nvieraita.\n\nNäin asia päätettiin, ja nuori tyttö kirjotti olevansa valmis tulemaan\nminä päivänä hyvänsä. Vastineeksi ilmotettiin hänelle, että mrs\nD'Urberville oli iloissaan hänen päätöksestään, ja että seuraavana\npäivänä lähetettäisiin rattaat noutamaan häntä ja hänen tavaroitaan\nlaakson suusta. Mrs D'Urbervillen käsiala näytti koko lailla\nmiehiseltä.\n\n-- Rattaat? mutisi John Durbeyfield epäillen. Vaunut toki olisi saanut\nsukulaiselleen lähettää.\n\nKun Tess oli tehnyt päätöksensä, ei hän ollut enää niin levoton ja\nhajamielinen. Hän suoritti askareensa jonkunlaisella mielihyvällä\najatellessaan, että hän voisi hankkia isälleen toisen hevosen työllä,\njoka ei näyttänyt kovin raskaalta. Hän oli toivonut pääsevänsä\nopettajattareksi johonkin kouluun, mutta kohtalo oli määrännyt toisin.\nKun hän henkisesti oli äitiänsä etevämpi, ei hän kiinnittänyt huomiota\nhänen naittamispuuhiinsa. Kevytmielinen äiti oli haeskellut hänelle\nhyviä sulhasia miltei siitä päivästä, kun hän syntyi tähän maailmaan.\n\n\n\n\n7.\n\n\nLähtöaamuna Tess heräsi ennen päivänkoittoa -- viimeisenä yöhetkenä,\njolloin metsä vielä on äänetön, paitsi yhtä profeetallista lintua, joka\nkirkkailla sävelillään ilmaisee tietävänsä aamun tulon, toisten ollessa\nvaiti ikäänkuin vakuutettuina hänen erehdyksestään. Hän pakkasi\nhuoneessaan tavaroitaan aamiaiseen asti, jolloin hän tuli toisten luo\njokapäiväisessä puvussaan -- parhaan leninkinsä hän oli huolellisesti\npannut pikku arkkuunsa.\n\nÄiti hangotteli vastaan. -- Et suinkaan sinä tuossa puvussa vieraisiin\nlähde -- pukeudu toki hienommin.\n\n-- Mutta työhönhän minä menenkin, sanoi Tess.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi mrs Durbeyfield, lisäten puoleksi itsekseen:\n-- Pitäähän niillä olla jotain veruketta... Mutta viisainta mahtaa\nkuitenkin olla, että laittaudut niin siistiksi kuin suinkin.\n\n-- Tottapa te sen parhaiten tiedätte, vastasi Tess tyynesti perään\nantaen.\n\nJa tehdäkseen äidille mieliksi hän heittäytyi kokonaan hänen käsiinsä,\nsanoen ylevän rauhallisesti: -- Tehkää minulle, mitä haluatte.\n\nMrs Durbeyfield oli ylen ihastunut tästä taipuvaisuudesta. Ensiksi hän\notti suuren pesuvadin ja pesi Tessin tukan niin perin pohjin, että se\nkuivattuna ja kammattuna näytti kahta vahvemmalta. Hiuksiin sidottiin\ntavallista leveämpi punainen nauha. Ja lopuksi äiti puki tyttärensä\nylle valkoisen leningin, joka hänellä oli ollut naisklubin\ntanssiaisissa. Leningin väljät laskokset ynnä hänen vahva tukkansa\ntekivät hänen vielä kehittymättömän vartalonsa täyteläiseksi, ja se\nsaattoi erehdyttää pitämään häntä täysi-ikäisenä naisena, kun hän itse\nasiassa oli vielä miltei lapsi.\n\n-- Sukkani on kantapäästä rikki, sanoi Tess.\n\n-- Mitäpä sukista, eiväthän ne näy! Viis minä tyttönä ollessa sukista\nvälitin, kun minulla vain oli korea hattu.\n\nYlpeänä tyttärensä ulkomuodosta äiti astui pari askelta taaksepäin\nkatsoakseen työtään kuin maalari tekelettään. Sinun pitää nähdä\nitsekin, hän huudahti. Nyt olet paljon somempi kuin tanssiaisissa.\n\nKun peilistä ei nähnyt muuta kuin osan Tessin olemusta yhdellä kertaa,\nniin mrs Durbeyfield ripusti mustan viitan ikkunan ulkopuolelle ja sai\nsiten suuren peilin, kuten köyhillä ihmisillä usein on tapana. Sitten\nhän meni miehensä luo, joka oli alakerrassa.\n\n-- Uskohan pois, Durbeyfield, hän sanoi voitonriemuisena, kyllä sen\npojan nyt täytyy rakastua, jos hänellä vähänkään on sydäntä. Mutta\nkoetahan olla puhumatta Tessille, kuinka ihastunut poika on häneen tai\nmikä häntä odottaa. Tyttö on niin kummallinen, saattaisi vielä ruveta\nhylkimään häntä tai ei lähtisi matkaankaan. Jos asiat menee hyvin, niin\nkyllä minä maksan pastorille kelpo palkan siitä, että kertoi tuosta\nasiasta -- kerrassaan oiva mies.\n\nMutta kuitenkin, kun lähtöhetki läheni ja pukemis-into alkoi laimentua,\nhiipi Joan Durbeyfieldin mieleen heikko levottomuuden tunne. Hän sanoi\nlähtevänsä saattamaan vähän matkaa, siihen asti, missä laakso alkoi\nkohota muuta maailmaa kohti. Mäen päällä piti Tessiä vastassa olla\nStoke-D'Urbervillen lähettämät rattaat; hänen arkkunsa oli jo\nedeltäkäsin lähetetty sinne jonkun pojan kera käsirattailla.\n\nNähdessään äitinsä panevan hattua päähänsä pikku lapset alkoivat pyrkiä\nmukaan.\n\n-- Minäpä tulen pikkusen matkaa Tessiä saattamaan, kun hän lähtee\nhäitään pitämään rikkaan serkun kanssa ja saa koreita vaatteita.\n\n-- Lapset, sanoi Tess, punastuen ja kääntyen nopeasti ympäri, älkää\npuhuko joutavia! Äiti, kuinka te olette voinut lörpötellä lapsille\ntuommoista.\n\n-- Tess menee työhön rikkaiden sukulaistemme luo ja hankkii meille\nuuden hevosen, rauhotti mrs Durbeyfield.\n\n-- Hyvästi, isä, sanoi Tess epävarmalla äänellä.\n\n-- Hyvästi, tyttöni, vastasi Sir John, nostaen päätään hieman unen\ntuhkerossa, sillä hän oli ottanut pikku ryypyn päivän kunniaksi. --\nToivonpa, että nuorta ystävääni miellyttää näin sievä näyte omaa\nvertansa. Sanohan hänelle, Tess, että kun kerran olemme menettäneet\nentisen suuruutemme, niin minä myyn hänelle arvonimen ja myynkin\nkohtuullisesta hinnasta.\n\n-- Ei alle tuhannen punnan, huudahti lady Durbeyfield.\n\n-- Sano, että tuhannella punnalla minä sen annan. No tuota, kun\ntarkemmin ajattelen, niin voin sen myydä halvemmastakin. Hän kyllä\nhankkii nimelle suurempaa loistoa kuin minä, mies poloinen. Sata\npuntaa, olkoon menneeksi! Mutta en minä viitsi tinkiä pikku asioista --\nannan sen viidelläkymmenellä -- kahdellakymmenellä punnalla! No niin,\nkaksikymmentä puntaa, se on viimeinen hinta. Lempo soikoon, kunniakas\nsuku merkitsee jotain -- en myy penniäkään huokeammasta!\n\nTessin silmät olivat kyynelissä ja ääni tuntui pettävän, niin ettei hän\nvoinut lausua ilmi haikeita tunteitaan. Hän kääntyi pois ja astui\novesta ulos.\n\nNiin äiti ja lapset menivät yhdessä Tessiä saattamaan. Lapset\nriippuivat Tessin käsipuolissa ja katsoivat tuon tuostakin häneen\nmiettivästi, niinkuin johonkin, jonka piti ryhtyä suuria asioita\ntekemään. Äiti tuli perästä nuorimman kera; koko ryhmä muodosti taulun,\njoka esitti puhdasta kauneutta, sivullaan viattomuus ja takanaan\nmatalamielinen turhamaisuus.\n\nHe kulkivat tietä pitkin, kunnes saapuivat kummun rinteelle, jonka\nlaella hakijan oli määrä olla Tessiä vastassa; tämä oli valittu\nyhtymäpaikaksi, jotta hevoselta säästyisi viimeinen mäki. Kaukana,\nlähimpäin kukkulain takana, taittoi harjanteitten tasaisen linjan\nShastonin kivitalot. Tiellä ei näkynyt ketään, lukuunottamatta poikaa,\njoka oli lähetetty edeltä ja istui käsirattailla, joissa oli Tessin\nkoko maallinen omaisuus.\n\n-- Odotetaan tässä vähän, kai se hakija kohta tulee, sanoi mrs\nDurbeyfield. Tuolla näkyy tulevankin.\n\nHevosmies oli äkkiä pistäytynyt näkyviin likimmän töyryn takaa ja\npysähtynyt pojan luo. Äiti ja lapset päättivät kääntyä tästä takaisin.\nSanottuaan kiireiset jäähyväiset Tess läksi astumaan mäen rinnettä.\n\nHe näkivät hänen valkoisen vartalonsa lähenevän rattaita, joille hänen\narkkunsa jo oli nostettu. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt rattaiden\nluo, porhalsi tietä toinen ajaja ja pysähtyi Tessin eteen, joka\nkatsahti ylös ylen hämmästyneenä.\n\nÄiti huomasi heti, etteivät toiset ajopelit olleet niin yksinkertaiset\nkuin ensimäiset, vaan kiesit, kiillotetut ja upeasti laitetut. Ajaja\noli kahdenkymmenenkolmen tai neljän vuoden ikäinen nuori mies, sikari\nhampaissa; yllään hänellä oli sievä lakki, harmaa puku, valkoinen\nkaulaliina, pystykaulus ja ruskeat ajohansikkaat -- sanalla sanoen,\nsama komea, nuori keikari, joka joku viikko takaperin oli käynyt Joanin\nluona tiedustamassa Tessin tuloa.\n\nMrs Durbeyfield taputti käsiään kuin lapsi, loi katseensa maahan ja\ntuijotti jälleen ylös. Saattoiko hän erehtyä siitä, mitä tämä merkitsi?\n\n-- Tuoko sukulainen se tekee Tessistä hienon rouvan? kysyi nuorin\nlapsista.\n\nSillä välin saattoi nähdä Tessin seisovan epäröivänä kiesien vieressä,\njoiden haltija puhutteli häntä. Hän ei ainoastaan epäröinyt: hän tunsi\npelkoa. Hän olisi paljon mieluummin ajanut kuormarattaissa. Nuori mies\nlaskeusi alas ja näytti kehottavan häntä nousemaan ajopeleihin. Tess\nkatsahti mäen alle ja näki kotiväkensä, jotka vielä seisoivat samassa\npaikassa. Jokin näytti saavan hänet tekemään pikaisen päätöksen,\nkenties muisto siitä, että hän oli tappanut Prinssin. Hän nousi äkkiä\nkieseihin, nuori mies asettui hänen rinnalleen ja sipaisi heti hevosta\npiiskalla. Tuokiossa he karahuttivat toisen hevosen ohi ja katosivat\nmäen taa.\n\nKun Tess hävisi näkyvistä, ja koko hupainen näytelmä oli lopussa, niin\npikku lapsille tuli kyynelet silmiin. Nuorin virkkoi: -- Tess paran ei\nolisi pitänyt lähteä rikkaaksi rouvaksi! -- Suupielet painuivat\nalaspäin, ja hän purskahti itkemään. Tämä uusi katsantokanta tarttui\ntoisiinkin: seuraava lapsista teki samoin ja kohta huusivat kaikki\nkolme täyttä kurkkua.\n\nKyyneleitä kimmelsi myöskin Joan Durbeyfieldin silmässä, kun hän palasi\nkotiin. Mutta kotiin päästyään hän oli taas siinä uskossa, ettei\ntytöllä ollut mitään hätää. Yöllä hän kuitenkin huokaili vuoteellaan\nniin, että ukko Durbeyfield kysäisi, mikä häntä vaivasi.\n\n-- Enpä oikein tiedä, vastasi hän. Ajattelin vain, että olisi tainnut\nolla parasta, ettei Tess olisi lähtenyt pois kotoa.\n\n-- Etkö tuota ennen olisi saattanut ajatella?\n\n-- Niin, mutta nyt on tytöllä hyvä tilaisuus --. Vaan jos asia olisi\nnyt uudestaan päätettävänä, niin enpä olisi laskenut häntä, ennenkuin\nolisin saanut tietää, onko tuo nuori herra tosiaan hyväsydäminen ja\npitää häntä sukulaisenaan?\n\n-- Olisitpa tuon saanut tehdä, mutisi Sir John unisena.\n\nMutta Joan Durbeyfield osasi aina löytää jotain lohdutusta:\n\n-- Viisas tyttö hän on ja suoriutuu kyllä hyvin, jos lyö valttinsa\noikealla hetkellä. Ja jollei poika mene hänen kanssaan naimisiin ennen,\nniin menee hän toki perästäpäin. Sillä jokainenhan sen näkee, että hän\non korviaan myöten häneen rakastunut.\n\n-- Minkä valttinsa? D'Urberville-verensäkö?\n\n-- Eikä mitä, sinä pöllö, kasvonsa -- niinkuin ne olivat ennen muinoin\nminunkin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nNoustuaan Tessin viereen Aleksander D'Urberville ajoi rivakasti\nharjannetta pitkin, haastellen kohteliaisuuksia kumppanilleen;\nkuormakärryt olivat jääneet kauas jälelle. Tie kohosi yhtenään\nylöspäin, ja joka puolella avautui laajoja näköaloja. Takana oli\nviheriä laakso, jossa Tess oli syntynyt, edessä usvainen taival, jota\nhän ei tuntenut muuta kuin ensi käynniltään Trantridgessa. Niin he\nkohosivat vaaralle, jonka rinnettä tie laskeusi toista kilometriä\nsuorassa linjassa.\n\nPrinssille sattuneen onnettomuuden perästä oli Tessiä, vaikka hän\nolikin luonnoltaan rohkea, ruvennut pelottamaan hevosella ajaessa;\npieninkin tärähdys saattoi hänet säikähtämään. Kun ohjasten haltija\najoi jokseenkin huolimattomasti, niin Tess alkoi käydä levottomaksi.\n\n-- Kai te ajatte alamäessä käyden, hän sanoi tekeytyen\nvälinpitämättömäksi.\n\nD'Urberville katseli häntä ja myhäili sikari valkoisten hampaiden\nvälissä.\n\n-- Ohoo, Tess, hän sanoi luihautettuaan pari savua. Eihän sinunlaisesi\nuljas ja reipas tyttö tuommoisia kysele? Minä lasken aina alamäet\ntäyttä neliä. Se se vasta mieltä virkistää.\n\n-- Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?\n\n-- Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib\non otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.\n\n-- Kuka?\n\n-- Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman\nnäköisenä. Etkö sinä huomannut?\n\n-- Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.\n\n-- En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin\npysyypä minun -- en sanokkaan, että se pysyy -- mutta jos on semmoista\nmiestä, niin tässä se on.\n\n-- Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?\n\n-- Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja\nheti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä\nannoinkin sille miehen kädestä -- yritti itse loppua. On se vieläkin\näksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.\n\nHe alkoivat laskeutua vaaran rinnettä, ja hevonen, joko itsestään tai\n-- mikä oli luultavampaa -- vanhalta muistilta älysi mistä on kysymys\neikä odottanut kehotuksia.\n\nJa nyt sitä mentiin: pyörät hurisivat kuin hyrrä, rattaat keikkuivat\noikeaan ja vasempaan, toisinaan kiidettiin useita kyynäriä yhdellä\npyörällä, toisinaan singahti kivi pensasaidan yli, hevonen läikkyi\nedessä kuin aalto ja kaviosta lähti säkeniä, jotka välähtelivät\npäivänsäteitä kirkkaammin. Suora tie avautui heidän edetessään,\nmolemmat vierustat jakautuivat kahtia kuin halkeava keppi, syöksyen ohi\nmolemmin puolin. Tuuli puhalsi läpi Tessin valkoisen puvun, ja hänen\näsken pestyt hiuksensa hulmusivat. Hän ei tahtonut näyttää kuinka häntä\npelotti, mutta lopulta täytyi hänen kuitenkin tarttua D'Urbervillen\noikeaan käsivarteen.\n\n-- Älä liikuta käsivarttani! Voimme pian lentää tiepuoleen. Pidä kiinni\nvyötäisistäni.\n\nTess tarttui hänen vyötäisiinsä, ja niin he pääsivät mäen alle.\n\n-- Pelastuimme toki, luojan kiitos, mokomasta hullutuksesta, huudahti\nTess kasvot tulipunaisina.\n\n-- Hyi, Tess, oletko vihoissasi? kysyi D'Urberville.\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Ei sinun tarvitse noin kiittämättömänä irrottaa käsiäsi minusta,\njuuri kun vaara on ohitse.\n\nTess ei ollut ajatellut, mitä oli tehnyt, oliko se mies vai nainen,\nkivi vai kanto, johon hän tahtomattaan oli tarttunut. Hän istui\njäykkänä vastaamatta mitään, ja niin he saapuivat toisen mäen päälle.\n\n-- No nyt uudelleen, sanoi D'Urberville.\n\n-- Ei, ei, olkaa nyt vähän järkevämpi, rukoili Tess.\n\n-- Mutta kun kerran ollaan korkeimmalla kukkulalla koko näillä seuduin,\nniin täytyyhän alaskin päästä, väitti hän vastaan.\n\nHän hellitti ohjaksia, ja toisen kerran he porhalsivat mäkeä alas.\nD'Urberville katsahti häneen, kun rattaat huojuivat, ja sanoi\nveitikkamaisesti: -- Pistä kätesi vyötäisilleni niinkuin taannoinkin,\nkaunokaiseni.\n\n-- En ikinä! sanoi Tess, pysytellen istuimella niin hyvin kuin taisi\nkoskematta häneen.\n\n-- Annahan kun painan suukkosen mansikkahuulillesi tai edes lämpöselle\nposkellesi, niin hiljennän heti -- kautta kunniani heti seisatan!\n\nPeräti hämmästyneenä Tess vetäysi ylemmäksi istuimelle, ja D'Urberville\nriuhtoi hevostaan yhä hurjempaan vauhtiin.\n\n-- Eikö vähempi riittäisi? huudahti Tess viimein epätoivoissaan ja\ntuijotti ajajaan suurin silmin kuin villi eläin. Surkuteltava oli se\ntarkotusperä, jonka vuoksi äiti oli häntä niin somistellut.\n\n-- Ei, ei riitä, Tess kulta, vastasi hän.\n\n-- No, minkäs minä sitten mahdan, hän huohotti tuskissaan.\n\nD'Urberville kiskoi ohjaksia tiukemmalle ja hiljemmin kulettaessa hän\nyritti ottaa haluamansa suudelman, mutta Tess käänsi päänsä\nvaistomaisesti syrjään. Kun hänen kätensä olivat ohjaksissa kiinni, ei\nhän kyennyt estämään Tessin liikettä.\n\n-- No, hitto soikoon, minä ajan niin, että meiltä molemmilta menee\nniskat nurin, vannoi hänen tulinen kumppaninsa. Vai et sinä pysy\nsanassasi, pikku noita!\n\n-- No, sanoi Tess poloinen, en minä liikahda, koska olette niin tuima.\nMutta luulinpa teidän osottavan minulle ystävyyttä ja suojelevan\nsukulaistanne.\n\n-- Juokse suolle sukulaisuuksinesi! No?\n\n-- Minä en suvaitse kenenkään itseäni suutelevan, sir, hän sanoi\nrukoilevasti, samalla kun suuri kyynel vierähti poskelle, ja suupielet\nalkoivat värähdellä. -- Jos olisin tämän tiennyt, niin en olisi koskaan\nistunut rattaillenne.\n\nMutta D'Urberville oli taipumaton, ja Tess istui hiljaa, kun hän\nsuuteli häntä poskelle herruutensa merkiksi. Mutta samassa tuokiossa\ntyttö punastui häpeästä, otti nenäliinansa ja hieroi sitä kohtaa\nposkeaan, johon hänen huulensa olivat koskeneet. Tämä ärsytti nuorta\nmiestä, sillä Tess oli tehnyt sen itsetiedottomasti.\n\n-- Sinä olet kovin tuntehikas maalaistytöksi, hän sanoi.\n\nTess ei vastannut tähän huomautukseen, jonka tarkotusta hän ei täysin\nkäsittänyt, eikä ajatellut ojennusta, minkä oli antanut pyyhkiessään\nvaistomaisesti poskeaan. Hän oli todellakin tehnyt suudelman\nmitättömäksi, mikäli se ruumiillisesti oli mahdollista. Epämääräisesti\ntajuten, että kumppani oli suuttunut, Tess istui äänetönnä eteensä\nkatsellen puolisen tuntia, kunnes hän kauhukseen näki vielä yhden mäen\nolevan edessä.\n\n-- Nytpä saat palkkasi, huudahti D'Urberville yhä vielä ähmissään,\nsipaisten hevosta piiskalla, -- jollet hyvällä anna uutta suukkoa ja\nilman nenäliinaa --.\n\nTess huokaisi. -- Olkoon menneeksi! hän sanoi. Ptruu -- hattuni putosi!\n\nJuuri hänen puhuessaan oli tuuli temmannut hatun hänen päästään ja\nheittänyt sen tielle. D'Urberville pysäytti hevosen ja aikoi hypätä\nsitä ottamaan, mutta Tess oli jo alhaalla.\n\nHän riensi hatun luo ja otti sen ylös.\n\n-- Sinä olet totta tosiaan somempi ilman hattua, jos se on mahdollista,\nmies sanoi, katsellen häntä rattailta. -- Joudu ylös! No, mikä nyt on?\n\nTess oli kiinnittänyt hatun päähänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan.\n\n-- Ei, hyvä herra, hän sanoi valkoisten hampaiden välkkyessä ja\nsilmissään uhmaileva voitonriemu, ei toista kertaa mielisuosiolla.\n\n-- Mitä -- etkö tule rattaille?\n\n-- En, aijon kulkea jalan.\n\n-- Trantridgeen on vielä kuusi tai seitsemän kilometriä.\n\n-- Vaikka olisi kaksi peninkulmaa. Sitä paitsi tulee hevosmies perästä.\n\n-- Sinä viekas penikka! Tahallasiko sinä heitit hatun menemään?\nVannonpa että niin teit.\n\nTessin äänettömyys vahvisti hänen epäluuloansa.\n\nSilloin D'Urberville rupesi noitumaan ja haukkumaan vaikka miksi tuon\nkepposen takia. Äkkiä hän pyöräytti hevosen ympäri ja koki ahdistaa\nhänet rattaiden ja aidan väliin. Mutta tätä hän ei saattanut tehdä\nhäntä vahingoittamatta.\n\n-- Saisitte hävetä syytäessänne noin ruokottomia sanoja, huudahti Tess\ntulistuneena aidan selältä, johon hän oli kavunnut. En pidä teistä\nvähääkään, vihaan ja inhoan teitä. Lähden takaisin äitini luo!\n\nD'Urbervillen luonto lauhtui nähdessään Tessin vimman ja hän alkoi\nnauraa makeasti.\n\n-- Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän sanoi. Tule rattaille ja ollaan\ntaas ystäviä. En minä toista kertaa yritäkkään vasten tahtoasi.\nVakuutan sen kunniasanallani.\n\nMutta Tess ei noussut. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan,\nettä toinen ajoi hevostaan hänen rinnallaan, ja näin he lähenivät\nverkalleen Trantridgen kylää. Joskus D'Urberville soimasi itseään, että\nilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt\nsaattanut luottaa häneen, mutta D'Urberville oli menettänyt hänen\nluottamuksensa toistaiseksi, ja tyttö asteli tietä pitkin, miettien\nmielessään, eikö olisi viisainta kääntyä kotiin päin. Hän oli kuitenkin\nvastikään tehnyt päätöksensä, ja sen purkaminen ilman painavia syitä\ntuntui hänestä lapselliselta. Kuinka saattaisi hän astua vanhempainsa\nsilmäin eteen, kuinka saisi hän arkkunsa ja kuinka voisi hän rikkoa\nkaikki tuumat perheen auttamiseksi moisten tunnesyitten takia?\n\nKohta näkyivät mrs D'Urbervillen huvilan savutorvet, ja vähän erillään\noikealla puolella oli kanala ja tupa, joka oli määrätty Tessin\nasuntopaikaksi.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKanayhteiskunta, jonka johtajaksi, muonittajaksi, hoitajaksi,\nlääkäriksi ja ystäväksi Tess oli otettu, sijaitsi vanhassa,\nolkikattoisessa majassa. Sen ympäristö oli ennen ollut puutarhana, nyt\nse oli hiekotettuna pihamaana. Rakennuksen peitti sakea murattiköynnös,\njonka oksat kiersivät savupiippuakin, saaden sen näyttämään\nrappeutuneelta tornilta. Koko alakerta oli kanojen hallussa, jotka\ntepastelivat ylväinä ympärinsä, aivan kuin talo olisi ollut heidän\nrakentamansa, eikä vanhojen tilanomistajain, jotka nyt lepäsivät siellä\ntäällä kirkkotarhassa. Näiden jälkeläiset pitivät miltei häväistyksenä\nsukuaan kohtaan, että tästä talosta, joka niin kauan oli ollut heidän\nkotinaan, joka oli maksanut heidän esi-isilleen niin paljon rahaa ja\nollut heidän omaisuuttaan useita sukupolvia ennen D'Urbervillein tuloa,\nmrs Stoke-D'Urberville mistään välittämättä oli laittanut kanalan, heti\nkun oli saanut kartanon käsiinsä. \"Isänisän eläissä se kelpasi\nkristityille ihmisille\", he sanoivat.\n\nHuoneissa, missä kymmenet pienokaiset ennen olivat itkeneet\nhoitajattariensa polvilla, kaikui nyt äsken munankuoresta päässeiden\nkananpoikien piipitys. Kana-pölhöt pöyhkeilivät nyt häkeissään siinä,\nmissä muinoin arvokkaat maanviljelijät olivat istuneet jykevillä\ntuoleillaan. Takan nurkkauksessa ja suurella liedellä, missä tuli ennen\nloimusi, oli nyt kumottuja mehiläiskekoja, joihin kanat munivat, ja\nulkopuolella, missä muinoiset asukkaat olivat työaseillaan maata\nmuokanneet, ruopostelivat nyt kukot hiekkaa jaloillaan.\n\nPuutarhaa ympäröi muuri, jossa oli vain yksi ovi.\n\nKun Tess seuraavana aamuna oli järjestellyt ja hommaillut kanalassa\ntunnin ajan parhaan kykynsä mukaan -- olihan hän tottuneen\nkananhoitajan tytär -- niin muurin ovesta pistäysi sisään\npalvelustyttö, jolla oli valkoinen lakki ja valkoinen esiliina. Hän\nsaapui kartanorakennuksesta.\n\n-- Mrs D'Urberville kutsuu kanoja, hän sanoi ja huomattuaan ettei Tess\ntäysin käsittänyt, hän lisäsi: -- Rouva on vanha ja sokea.\n\n-- Sokea! sanoi Tess.\n\nEnnenkuin hänen pahat aavistuksensa olivat ehtineet pukeutua varmaan\nmuotoon, oli hän palvelustytön avulla saanut kiinni kaksi komeinta\nhampurilaista ja kulki päärakennukseen kumppaninsa kera, joka myös oli\nottanut kaksi kainaloonsa. Upeata ja ylellistä oli siellä kaikki, mutta\nselvästi näkyi, että omistaja oli mykkien luontokappaleiden harras\nystävä, sillä untuvia ja höyheniä lenteli joka paikassa, ja kanahäkkejä\noli asetettu pitkin nurmikkoa.\n\nMuutamassa alakerran arkihuoneessa istui vanha rouva suuressa\nnojatuolissa selin valoon. Hän näytti olevan noin kuusikymmenvuotias,\nhiukset olivat harmaat, ja niitä peitti iso myssy. Hänellä oli\nliikkuvat kasvot kuten henkilöillä, joilta näkö on asteettain hävinnyt\nhuolimatta parannuskokeista, eikä niissä näkynyt tuota rauhallista\ntyyntä sävyä, mikä on ominainen kauan sokeana olleille tai sokeana\nsyntyneille. Tess astui rouvan luokse lintu kummassakin kainalossa.\n\n-- Ah, oletko sinä se nuori nainen, joka on tullut kanojani kaitsemaan?\nkysyi mrs D'Urberville kuullessaan outoja askeleita. -- Toivon että\nolet niille ystävällinen. Pehtori sanoi sinua kunnon tytöksi. No, missä\nne ovat? Ah, tässä on Pöyhkä. Mutta eipä se nyt ole yhtä eloisa kuin\nmuina päivinä. Taitaa olla peloissaan, kun on vieraan käsissä. Fena\nmyöskin -- pelottaa niitä poloisia. Vaan kohta ne sinuun tottuvat.\n\nVanhan rouvan puhuessa olivat Tess ja toinen tyttö hänen\nviittauksestaan varovasti asettaneet kukot hänen polvilleen. Hän\ntunnusteli niitä päästä pyrstöön, tutki niiden nokkia, helttoja, siipiä\nja kynsiä. Tuokiossa hän ne tunsi ja havaitsi, oliko yksi ainoakaan\nhöyhen epäjärjestyksessä. Hän kopeloi niiden kupua tietääkseen olivatko\nne syöneet liian paljon vai liian vähän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat\nselvästi, mitä hän niistä ajatteli.\n\nTyttöjen tuomat kukot vietiin kanalaan ja uusia tuotiin sijaan, kunnes\nvanha rouva oli tarkastanut kaikki lempikukot ja -kanat --\nhampurilaiset, bautamilaiset, cochinkiinalaiset, braamat,\ndockingilaiset ja muut, jotka siihen aikaan olivat muodissa; ja harvoin\nhän erehtyi kustakin eri linnusta saatuaan ne kerran syliinsä. Tämä\nmuistutti Tessiä konfirmatsionista, missä mrs D'Urberville toimi\npiispana, linnut olivat nuorta kansaa, ja hän sekä palvelijatar\nseurakunnan kirkkoherra ja kappalainen. Kun tarkastus vihdoin oli\nlopussa, niin mrs D'Urberville kysyi äkkiä rypistellen ja väännellen\nkasvojaan, osasiko Tess viheltää.\n\n-- Viheltääkö, rouva?\n\n-- Niin, viheltää säveleitä?\n\nOsasihan Tess kuten useimmat maalaistytöt viheltää, vaikkei hän sitä\ntehnyt herraspaikoissa. Hän vastasi siis myöntäen.\n\n-- Saat sitten viheltää joka päivä. Minulla oli ennen poika, joka\nvihelsi varsin hyvin, mutta hän on nyt poissa. Sinun pitää viheltää\npeipoilleni; kun en näe niitä, on toki hauska niitä kuulla, ja opetamme\nniille lauluja tällä tavalla. Elisabet, käy näyttämässä, missä häkit\novat. Ala jo huomenna, muutoin ne rupeavat taas piipottamaan. Niille ei\nole vihelletty moneen päivään.\n\n-- Mr D'Urberville vihelsi niille tänä aamuna, rouva, sanoi Elisabet.\n\n-- Hän! Huh!\n\nVanhan rouvan kasvot vetäysivät ylenkatseelliseen hymyyn eikä hän\nvastannut sen enempää.\n\nTällä tavoin otaksuttu sukulainen otti Tessin ensi kerran vastaan,\nja kanat vietiin taas majaansa. Tess ei suurin ihmetellyt mrs\nD'Urbervillen käytöstapaa, sillä ei hän ollut erinomaisia odottanutkaan\nnähtyään millainen talo oli. Ei hän sentään osannut uskoa, ettei vanha\nrouva olisi kuullut sanaakaan niin sanotusta sukulaisuudesta. Hän oli\nhuomaavinaan, etteivät sokea äiti ja poika olleet toisiinsa kovin\nhellästi kiintyneet. Mutta tässäkin hän erehtyi. Mrs D'Urberville ei\nollut ensimäinen äiti, joka on rakastanut lastaan vastahakoisesti ja\nkatkerasti.\n\n\u003Ctb>\n\nHuolimatta eilispäivän ikävästä alusta tuntui Tessiä kuitenkin\nmiellyttävän nykyinen asema, olihan se niin vapaa ja uutukainen.\nAurinko paistoi kauniisti, ja hänen teki mielensä koettaa voimiaan\nhaluttuun suuntaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, tokko hänessä\noli paikkansa pitäjää. Heti kun hän jäi yksin tarhaansa, hän istuutui\nkanahäkille ja suipentaen suutaan koki vakavasti harjottaa taitoaan.\nMutta -- hän huomasikin huonontuneensa siinä määrässä, ettei saanut\nsyntymään yhtään selvää ääntä, ilma virtasi suhisten huulien välistä.\n\nHän puhalteli puhaltelemistaan menestyksettä, ihmetellen mikä häneltä\noli niin tyyten vienyt tuon taidon, joka ennen oli ilmaantunut aivan\nkuin itsestään. Silloin hän kuuli äkkiä rapinaa murattiköynnöksissä,\nmitkä verhosivat muuria samoin kuin majaakin. Katsahdettuaan ylös hän\nhuomasi miehen, joka hyppäsi muurilta maahan. Se oli Aleksander\nD'Urberville. Hän ei ollut nähnyt häntä sen perästä, kun tämä oli\nvienyt hänet puutarhurin tupaan, missä hänellä oli asuntonsa.\n\n-- Kautta kunniani! huudahti Aleksander, enpä kuuna päivänä ole nähnyt\nelämässä tai taiteessa niin kaunista kuin sinut, Tess-serkku (\"serkku\"\nvivahti hieman pilkalliselta). Olen katsellut sinua muurilta -- sinä\nistuit kuin olennoitu kärsimättömyys ja puristit somia punahuuliasi\nviheltääksesi, puhalsit ja puhalsit ja kiroilit hiljakseen etkä saanut\nyhtään ääntä syntymään. Olet aivan äkeissäsi, kun et osannut.\n\n-- Saatan olla äkeissäni, mutta en minä kiroillut.\n\n-- Jo minä nyt ymmärrän, minkä vuoksi sinä harjottelet -- peippojen\nvuoksi! Äiti kai tahtoo sinua pitämään huolta niiden musikaalisesta\nkasvatuksesta. Kuinka itsekäs hän on! Ikäänkuin hänen siunatuista\nkanoistaan ja kukoistaan ei olisi yhdelle tytölle tarpeeksi tekemistä!\nMinä tekisin kerrassa topin, jos olisin sinun sijassasi.\n\n-- Mutta hän tahtoo minua ehdottomasti viheltämään, huomenna pitäisi jo\nalkaa.\n\n-- Vai niin. No, minäpä opetan sinua.\n\n-- Ei, ei tarvitse, sanoi Tess vetäytyen ovea kohti.\n\n-- Mitä joutavia, en minä sinua koske. Näes -- minä seison\nteräslankaverkon tällä puolen, ja sinä sillä puolen. Katso nyt\ntarkkaan, sinä puristat liiaksi huuliasi. Näin ne pitää olla.\n\nHän asetti huulensa vihellysasentoon ja vihelsi osan laulua \"Vie pois,\nvie pois punahuulesi!\" Mutta Tess ei tajunnut viittausta.\n\n-- Koetahan nyt, kehotti D'Urberville.\n\nTess koetti näyttää umpimieliseltä, hänen kasvonsa kävivät vakaviksi\nkuin kuvapatsaan. Mutta nuori mies ei lakannut kehottamasta, ja\nlopuksi, päästäkseen eroon hänestä, tyttö pani huulensa niinkuin oli\nneuvottu saadakseen esiin selvän äänen. Sitten hän pyrskähti nauramaan\nomaa taitamattomuuttaan ja punastui taas harmista, että oli nauranut.\n\nD'Urberville kehotti yhä: -- Koetahan uudelleen!\n\nTess oli hyvin totuudessa tällä kertaa, hän koetti -- ja jo lirahti\nselvä ääni. Tuosta menestyksestä hän tuli hyvilleen, hänen silmänsä\navartuivat, ja tahtomattaan hän hymyili D'Urbervillelle.\n\n-- Kas niin. Kun kerran alkuun pääsit, niin mainiosti se menee.\nSanoinhan, etten sinua koskisi, ja vaikka kiusaus on ollut rajaton,\nniin pysyn kuitenkin sanassani. Tess, eikö äitini tunnu sinusta\nomituiselta eukolta?\n\n-- En tunne häntä juuri ollenkaan.\n\n-- Kyllä sen tulet huomaamaan. Soma mummo se on, kun panee sinutkin\npeipoilleen viheltämään. Minä olen hieman huonoissa kirjoissa nykyään,\nmutta sinä kyllä pääset hänen suosioonsa, jos hoidat hyvin hänen\nkasvattejaan. Hyvästi nyt! Jos sinulle sattuu mitä vaikeuksia ja\ntarvitset apua, niin älä mene pehtorin luo, vaan tule minun luokseni.\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraavat päivät menivät samaa menoa kuin ensimäinen. Tess alkoi jo\ntottua Aleksander D'Urbervilleen, joka kävi usein häntä katsomassa,\nkeskusteli iloisesti hänen kanssaan ja nimitti häntä leikillään\n\"serkukseen\", kun olivat kahden kesken; ja hänen ensimäinen arkuutensa\nhäntä kohtaan alkoi hälvetä. Hänessä ei kuitenkaan herännyt sellaisia\ntunteita, jotka olisivat synnyttäneet uuden ja herkemmän arkuuden.\nMutta hän oli nyt taipuvampi, kuin mitä pelkkä seurustelu olisi saanut\naikaan, sillä olihan hän riippuva mrs D'Urbervillestä ja tämän\nsuhteellisen avuttomuuden vuoksi myöskin pojasta itsestään.\n\nPian hän havaitsi, ettei peipoille viheltäminen mrs D'Urbervillen\nhuoneessa ollutkaan niin työlästä, kun hän kerran oli saavuttanut\nentisen taitonsa, sillä lauluaharrastavalta äidiltään hän oli oppinut\nkoko joukon sävelmiä, jotka oivallisesti soveltuivat pikku\nlauluniekoille. Häkkien vieressä oli paljoa hupaisempi vihellellä kuin\nkanatarhassa. Ei tarvinnut pelätä nuoren miehen läsnäoloa, vaan sai\nhuulet häkkien vieressä rauhassa liritellä iloisia säveliä hartaille\nkuulijoille.\n\nMrs D'Urberville nukkui suuressa sängyssä, jota ympäröi raskaat\ndamastiverhot, ja peipot asuivat samassa huoneessa, saaden välistä\nlennellä irrallaan, jolloin huonekaluihin ilmaantui pieniä valkoisia\njälkiä. Kerran kun Tess vihelteli ikkunan ääressä, missä häkit\nriippuivat, hän oli kuulevinaan rapinata sängyn luota. Vanha rouva ei\nollut sisässä, ja kun Tess käännähti ympäri, oli hän näkevinään\nverhostinten alta parin saappaan kärkiä. Hänen vihellyksensä sekaantui\nniin, että kuuntelijan, jos semmoista olikaan, täytyi huomata tulleensa\nilmi. Joka aamu hän sen perästä vilkaisi verhojen taa, mutta ei\ntavannut ketään. Aleksander D'Urberville oli varmaan havainnut\nparhaaksi olla pelottelematta häntä moisella vakoilulla.\n\n\n\n\n10.\n\n\nJokaisella kylällä on omituisuutensa, erikoiset tapansa ja usein omat\nsiveelliset käsitteensäkin. Jotkut Trantridgen ja sen ympäristön\nnuorista naisista olivat hieman kevytmielisiä, mikä kenties jossain\nmäärin riippui kartanossa vallitsevasta käytöstavasta. Olipa\npaikkakuntalaisilla vielä pahempikin ominaisuus: he joivat kovasti.\nRahojen säästämistä pidettiin tarpeettomana -- tämä asia oli muuten\nyleisenä keskusteluaineena maanukkojen kesken. Puseropukuiset\nlaskutaiturit saattoivat auraansa tai kuokkaansa nojaten ruveta\narvioimaan ja tulivat laskuissaan siihen lopputulokseen, että\nvaivaistalosta oli vanhoilla päivillä suurempi apu kuin rahoista, joita\noli kaiken elinikänsä saanut panna säästöön pienestä päiväpalkasta.\n\nNäiden filosoofien suurimpana huvina oli käydä joka lauantai-ilta\ntyöstä päästyään Chaseboroughissa, eräässä rappiolle joutuneessa\nmarkkinapaikassa, johon Trantridgesta oli kolmen, neljän kilometrin\nmatka, ja sitten, palattuaan kotiin aamupuolella yötä, nukkua\nsunnuntaipäivä haihduttaakseen niiden omituisten sekotuksien\nvastenmielisiä vaikutuksia, joita kapakoitsijat möivät heille muka\noluena.\n\nPitkään aikaan ei Tess ottanut osaa näihin viikoittaisiin huviretkiin.\nMutta kun nuoret vaimot, jotka eivät juuri olleet häntä itseään\nvanhempia, -- sillä täällä mentiin hyvin nuorena naimisiin, koska\npäivätyöläinen ansaitsi yhdenkolmatta vuotiaana yhtä paljon kuin\nneljänkymmenen vuoden ijällä -- hartaasti pyytelivät, niin Tess lopulta\nsuostui lähtemään mukaan. Ensimäinen huviretki oli hauskempi kuin hän\noli odottanutkaan, toisten hilpeämielisyys tarttui häneenkin viikon\nyksitoikkoisen ahertelun perästä. Hän rupesi ahkerasti ottamaan osaa\nretkiin. Eipä ihme, että Chaseboroughin katusankarien katseet\nkiintyivät häneen, sillä hän oli viehkeä ja miellyttävä, juuri naiseksi\nkehittymäisillään. Mutta vaikka hän usein meni yksinään kaupunkiin,\nhaki hän aina seuraa lähtiessään iltamyöhällä paluumatkalle.\n\nNiin oli mennyt kuukausi tai kaksi, kun tuli muuan syyskuun lauantai,\njolloin piti olla markkinat. Silloin trantridgelaiset vasta lystiä\npitivät kapakoissa. Aurinko oli laskenut aikoja sitten, Tess seisoi\nodottaen kumppanejaan, kunnes oli aivan väsyksissä. Seisoessaan sen\nkapakan nurkalla, missä muut istuivat, hän kuuli askeleita ja näki\nsikarin hehkuvan. Se oli D'Urberville. Hän viittasi Tessille, ja tämä\nastui vastahakoisesti häntä kohti.\n\n-- Mitä sinä täällä näin myöhällä teet, kaunokaiseni? kysyi hän.\n\nTess oli niin väsynyt päivän työstä ja astumisesta, että uskoi hänelle\nhuolensa.\n\n-- Olen odottanut heitä pitkän aikaa kotimatkalle, sillä pimeällä en\noikein osaa yksin Trantridgeen. Mutta enpä taida jaksaa odottaa\nkauempaa.\n\n-- Älä odotakkaan. Olen täällä ratsain, mutta tulehan \"Liljaan\", niin\nminä otan vaunut ja kyyditsen sinut kotiin.\n\nTessin mielestä ei ollut koskaan hävinnyt epäluulo nuorta herraansa\nkohtaan ja vaikka häntä väsyttikin, tahtoi hän mieluummin palata kotiin\njalkaisin työväen seurassa. Niin hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen,\nmutta ei tahtonut vaivata häntä. -- Lupasin heitä odottaa ja se minun\non tehtäväkin.\n\n-- Niinkuin tahdot, hupakko!\n\nHän oli parhaiksi sytyttänyt sikarinsa uudelleen ja mennyt tiehensä,\nkun trantridgelaisetkin alkoivat huomata ajan lentäneen ja\nvalmistautuivat lähtemään. He keräsivät nyyttinsä ja korinsa ja puolta\ntuntia myöhemmin, kellon lyödessä neljänneksen yli yksitoista, he\ntallustelivat kotia kohti.\n\nMatkaa oli neljä kilometriä kuivaa valkoista tietä, jonka kuunvalo teki\ntänä iltana vielä valkoisemmaksi.\n\nTess huomasi heti kävellessään milloin minkin kanssa, että viileä\nyöilma hoipertelutti miehiä, jotka olivat kallistelleet liiaksi lasia,\neivätkä jotkut iloisemmat naisetkaan olleet oikein varmoja askeleistaan\n-- nimittäin muuan roteva tummaverinen tyttö Car Darch, myöskin\nPatarouvaksi sanottu, joka viimeisiin saakka oli ollut D'Urbervillen\nsuosikki, ja Nanni, hänen sisarensa, liialta nimeltä Ruuturouva, sekä\nmuuan nuori vaimo, joka jo oli kaatunut pari kertaa. Mutta kuinka\nmaallisilta ja kömpelöiltä he muiden silmissä näyttivätkin, niin omasta\nmielestään he olivat vallan toista. Tietä kulkiessaan he tuntuivat\nleijailevan avaruudessa pää täynnä alkuperäisiä ja syviä ajatuksia,\nluullen että he ja ympärillä oleva luonto muodostivat kokonaisuuden,\njonka eri osat sulautuivat sopusuhtaisesti toisiinsa. He olivat yhtä\nyleviä kuin kuu ja tähdet heidän yläpuolellaan, ja kuu ja tähdet olivat\nyhtä loistavia kuin he.\n\nHeidän surkean tilansa näkeminen, mikä muistutti Tessin mieleen\nsurullisia kokemuksia isän kodista, teki hänet alakuloiseksi eikä hän\nvoinut enää iloita kauniista kuutamosta. Kuitenkin hän seurasi heitä\nedellä kerrotusta syystä.\n\nHe olivat kävelleet hajallaan pitkin tietä, mutta kun portti tuli eteen\neikä ensimäinen saanut sitä avatuksi, niin kaikki kokoontuivat yhteen\nryhmään.\n\nEillimäisenä kulki Patarouva Car, kantaen pajukoria, jossa oli hänen\nomia ja äitinsä ostoksia. Kun kori oli suuri ja raskas, oli Car\nasettanut sen mukavuuden vuoksi päälaelleen, missä se keikkui\nkahdannepäin hänen astuessaan kädet puuskassa.\n\n-- Mikä kumma sinun selässäsi mataa, Car? huudahti äkkiä joku joukosta.\n\nKaikki katsoivat Cariin. Hänellä oli yllään vaalea pumpulihame, ja\nniskasta kulki jonkunmoinen nauha vyötärön kohdalle kuin kiinalaisen\nniskapalmikko.\n\n-- Palmikko on päässyt irti, sanoi joku. Ei, ei se ollut hänen\npalmikkonsa, vaan juova, jonka oli synnyttänyt joku korista valuva\nneste, ja se loisti kuin tahmea käärme kuunvalossa.\n\n-- Se on siirappia, huomautti muuan tarkkasilmäinen vaimo.\n\nJa siirappia se olikin. Carin mummo poloinen oli perin mieltynyt\nsiirappiin. Hunajata hän kyllä sai viljalti omista mehiläispesistä,\nmutta siirappia hänen sielunsa sentään halasi, ja Car oli päättänyt\nhämmästyttää mummoa. Ja kun tumma tyttö laski nopeasti korin alas, niin\nhän huomasi siirappiastian särkyneen.\n\nKaikki rähähtivät nauramaan nähdessään Carin selän, mikä suututti\nPatarouvaa niin, että hän päätti heti paikalla saada tuon koristuksen\npois puvustaan pyytämättä siihen kenenkään apua. Hän ryntäsi suoraa\npäätä kedolle, jolle oltiin juuri laskeutumassa, heittäysi selälleen ja\nalkoi nurmikkoa vasten hangata röijyään puhtaaksi niin hyvin kuin\ntaisi, laahautuen eteenpäin kyynärpäittensä varassa.\n\nIlonrähäkkä kävi yhä kovemmaksi, ihan heidän täytyi tarttua aitaan ja\nportin pylväisiin tai nojautua sauvoihinsa, sillä Carin ilveilyä\nnähdessään he tulivat aivan hervottomiksi naurusta. Ja sankarittaremme,\njoka tähän saakka oli ollut hiljaa kuin hiiri, pyrskähti väkisinkin\nnauramaan.\n\nTämä oli paha juttu monessa suhteessa. Samassa kun Patarouva kuuli\nTessin heleän naurun toisten joukosta, niin kauan kytenyt\nmustasukkaisuuden liekki leimahti ilmi tuleen. Hän hyppäsi jaloilleen\nja asettui aivan Tessin eteen.\n\n-- Kuinka uskallat nauraa minulle, senkin lutka? hän kirkui.\n\n-- En tosiaan voinut olla nauramatta, kun kaikki nauroivat, vastasi\nTess anteeksi pyydellen, mutta yhä kikattaen.\n\n-- Sinä luulet olevasi muita parempi, koska olet _hänen_ suosiossaan\ntällä kertaa! Mutta odotahan pikkusen, hyvä mamseli, odotahan! Kaksi\ntuommoista minä toki vastaan! Katsos tänne, katsos!\n\nKauhukseen Tess näki, että mustatukkainen tyttö alkoi repiä irti\nröijyään -- josta hän tahtoi päästä eroon myöskin sen vuoksi, että se\noli koko naurun aiheuttajana -- kunnes hänen tanakka kaulansa,\nhartiansa ja käsivartensa olivat paljaina, näyttäen kuutamossa\nhekumallista maalaistyttöä esittävältä kuvanveistokselta. Nyrkit ojossa\nhän hypähti Tessin eteen.\n\n-- En minä viitsi tapella, Tess sanoi juhlallisesti, ja jos minä\nolisin tuoksi tiennyt, en kuuna päivänä olisi lähtenyt mokomaan\nportto-seuraan.\n\nTämä kenties liian selvä puhe sai aikaan, että haukkumasanoja alkoi\nsatamalla sataa Tess paran niskaan; varsinkin jakeli niitä Ruuturouva,\njoka myös oli ollut Aleksander D'Urbervillen suosiossa ja nyt liittyi\nCariin yhteisen vihollisen kukistamiseksi. Useat toisetkin naiset\nsekaantuivat asiaan kiihkolla, jota ei yksikään heistä varmaankaan\nolisi ollut niin kärkäs osottamaan, elleivät olisi viettäneet niin\nhilpeätä iltaa. Huomatessaan Tessin joutuvan alakynteen ylivoiman\nmasentamana miehet ja sulhaset koettivat palauttaa rauhaa puolustamalla\nhäntä; mutta heidän yrityksensä kiihotti vain sodan ilmituleen. Tessiä\nsuututti ja hävetti. Hän ei välittänyt enää kolkosta tiestä eikä\nmyöhäisestä yöstä; hän vain halusi päästä roskajoukosta erilleen niin\npian kuin mahdollista. Hän tiesi varsin hyvin, että parhaimmat hänen\nkumppaneistaan seuraavana päivänä katuisivat kiivauttaan.\n\nKaikki olivat nyt nurmella, ja Tess koetti juuri vetäytyä erilleen\nrientääkseen tiehensä yksikseen, kun muuan ratsastaja miltei\nhuomaamatta pistäysi esiin pensaiden takaa, joka reunusti tietä, ja\nAleksander D'Urberville seisoi heidän keskellään: -- Mitä helvetin\njyryä te täällä pidätte? hän kysäisi. Ällistynyt väki ei osannut antaa\nselitystä samassa silmänräpäyksessä, eikä hän totta puhuen sitä\nkaivannutkaan. Hän oli kuullut melua, ratsastanut varovaisesti lähemmä\nja kuullut tarpeekseen.\n\nTess seisoi erillään portin korvassa. D'Urberville kumartui häntä kohti\nja kuiskasi: -- Hyppää taakseni, niin pääsemme yhdessä hujauksessa\neroon noista sähisevistä kissoista!\n\nTessin päätä tuntui pyörryttävän, niin pahasti oli mellakka häneen\nkoskenut. Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kieltäytynyt\nhyväksymästä tämmöistä tarjousta, kuten hän oli tehnyt useat kerran\nennenkin, eikä pelkkä yksinäisyyskään olisi pakottanut häntä\nmenettelemään nyt toisin. Mutta kun tämä tarjous tuli juuri niin\nratkaisevalla hetkellä, jolloin pelko ja viha vastustajia kohtaan voi\nyhdellä hyppäyksellä vaihtua voitonriemuksi, niin hän ei malttanut olla\nnoudattamatta mielivaikutettaan, vaan kiipesi portin selälle, pisti\njalkansa jalustimeen ja hypähti satulaan D'Urbervillen taakse. He\nolivat jo pitkän matkan päässä, ennenkuin rehmijät älysivät, mitä oli\ntapahtunut.\n\nPatarouvalta unohtui leninkinsä puhdistaminen, hän seisoi Ruuturouvan\nja tuon horjuvan, vastanaidun nuoren vaimon vieressä -- kaikki\ntuijottaen suuntaan, missä hevosen kavioiden kopse hälveni yön\nhiljaisuuteen.\n\n-- Mitä te töllistelette? kysyi joku miehistä, joka ei ollut mitään\nhuomannut.\n\n-- Ha-ha-ha, nauroi tummaverinen Car.\n\n-- He-he-he, nauroi horjuva morsian, nojautuen rakkaan miehensä\nkäsipuoleen.\n\n-- Hi-hi-hi, nauroi tummaverisen Carin veli, viiksiään sivellen ja\nselitti lyhyeen:\n\n-- Hyppääppä ojasta allikkoon.\n\nJa niin nämä ulkoilman lapset, joihin ei liikanainen ryypiskelykään\nottanut oikein tepsiäkseen, jatkoivat matkaansa kedon poikki. Ja heidän\nkulkiessaan seurasi kunkin pään varjoa kellertävä valokehä, jonka kuun\nsäteet muodostivat kasteesta välkkyvälle nurmelle. Jokainen saattoi\nnähdä vain oman sädekehänsä, joka ei milloinkaan erinnyt pään varjosta,\nliikkuipa se kuinka epävarmasti tahansa. Se pysyi siinä kiinni,\nkaunistaen sitä yhtämittaa, kunnes hoippuilevat liikkeet lopulta\nnäyttivät kuuluvan erottamattomasti sen säteilyyn ja heidän\nhengityksensä huuru yön usvaan. Ja maiseman ja kuutamon ja luonnon\nhenki tuntui sopusointuisesti yhdistyvän viinin henkeen.\n\n\n\n\n11.\n\n\nRatsastajat ajoivat hetkisen eteenpäin sanaakaan puhumatta; Tess piteli\nkiinni Aleksanderista, sydän tykyttäen voitonriemua, mutta kuitenkin\nlevotonna. Hän oli huomannut, ettei nuorella herralla ollut tuo hurja\nhevonen, jolla hän tavallisesti ratsasti, eikä hän tästä syystä ollut\nhuolissaan, joskin satulassa pysyminen oli hyvin epävarmaa, vaikka hän\npitelikin lujasti kiinni. Hän pyysi, että D'Urberville antaisi hevosen\nastua, johon tämä suostui.\n\n-- Eikö se ollut sukkela temppu, Tess kulta? hän sanoi ohi mennen.\n\n-- Oli, vastasi Tess. Minun pitäisi olla teille kovin kiitollinen.\n\n-- Etkös ole?\n\nTyttö ei vastannut.\n\n-- Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?\n\n-- Kai sen vuoksi, etten teitä rakasta.\n\n-- Ihanko varmaan?\n\n-- Olen teille joskus vihoissani.\n\n-- Sitäpä olen vähän pelännyt. -- Aleksander ei pannut kuitenkaan\ntunnustusta pahakseen. Hän tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä\nparempi. -- Mikset ole sanonut mitään, kun olen sinua suututtanut? hän\nkysyi.\n\n-- Kyllähän sen itse tiedätte. Koska en ole täällä riippumaton.\n\n-- Enhän ole sinua monesti loukannut lemmentuumillani?\n\n-- Olette joskus.\n\n-- Kuinka monesti?\n\n-- Kai te sen yhtä hyvin tiedätte kuin minäkin -- liian monesti.\n\n-- Joka kerta kun koetin?\n\nTess oli vaiti, ja hevonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt\nvaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko\nseudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikäänkuin kannattavan kuun\nvaloa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä\ntai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän ei huomannut, että he aikoja\nsitten olivat kulkeneet Trantridgen tienhaaran ohi ja ettei hänen\nkumppaninsa ratsastanut Trantridgeen päin.\n\nHäntä väsytti tavattomasti. Hän oli noussut viideltä joka aamu\nviimeviikolla ja ollut työssä aamusta iltaan; sitä paitsi hän oli\nkulkenut jalkaisin Chaseboroughiin ja odottanut toisia kolme tuntia\nsyömättä tai juomatta hituistakaan, koska oli kiirehtinyt niin lähtöä.\nSen perästä hän oli astunut pari kilometriä kotiin päin, ja sitten oli\ntuo riita järkyttänyt mieltä. Ja heidän verkalleen ratsastaessaan oli\nkellokin jo vierähtänyt yhteen. Mutta ainoastaan kerran hän vaipui\ntorkuksiin, jolloin hänen päänsä kallistui keveästi kumppania vasten.\n\nD'Urberville seisatti hevosen, veti jalkansa jalustimista, kääntyi\nsyrjittäin satulassa ja pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen\nhäntä.\n\nMutta tämä valveutti hänet tuokiossa puolustusasentoon ja hänelle\nominaisella näppäryydellä hän sysäsi nuorta miestä edemmä. Tämä oli\nkadottaa tasapainonsa ja suistua nurin niskoin hevosen selästä, mutta\nonneksi hevonen, vaikka olikin suuri ja roteva, oli tyyniluontoinen ja\npysyi paikallaan.\n\n-- Sinä olet helkkarin epäystävällinen, hän sanoi. Minulla ei ole\nmitään pahaa mielessä -- varjelin vain sinua putoamasta.\n\nTess epäili vielä hetkisen; mutta sitten hän uskoi D'Urbervillen\npuhuneen tällä kertaa totta ja sanoi nöyrästi: -- Suokaa anteeksi, sir.\n\n-- En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä\nJumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset\nlapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut\nja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.\n\n-- Minä lähden huomenna kotiin, sir.\n\n-- Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko\nosottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi?\nOlkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että\nminä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa.\nEnkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?\n\nTess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli\nloitos ja mutisi: -- En tiedä ... minä tahdon ... kuinka minä voin\nsanoa kyllä tai ei, kun...\n\nD'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä\nTess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin,\nkunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla\ntavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla\ntavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi,\netteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.\n\n-- Missä me olemme? hän huudahti.\n\n-- Menemme metsän läpi.\n\n-- Metsän -- minkä metsän? Taidamme olla eksyksissä?\n\n-- Tämä on Englannin vanhin metsä. Yö on kaunis -- miksemme ajelisi\nvähän enemmän?\n\n-- Kuinka te saatoitte olla niin petollinen! sanoi Tess,\nveitikkamaisuuden ja tosi tuskan välillä, päästäytyen irti hänen\nkäsistään kohottamalla hänen sormiansa toisen toisensa perästä, vaikka\nhän samalla olikin vaarassa liukua maahan. -- Juuri nyt kun minä luotin\nteihin ja olin teille ystävällinen, koska luulin tehneeni äsken väärin\ntyökkäämällä teitä. Laskekaa minut alas ja antakaa minun mennä kotiin\njalkaisin.\n\n-- Et sinä osaisi kotiin, vaikka olisi selvä sää. Trantridgeen on pitkä\nmatka, täytyy kai mun tunnustaa, ja näin sumuisena yönä sinä saisit\nkulkea monta tuntia metsässä.\n\n-- Mitäpä siitä, tyttö sanoi maanitellen. Laskekaa minut alas.\nYhdentekevä missä olemme, kunhan pääsen vain alas.\n\n-- Yhdellä ehdolla pääset. Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin\nloitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti\nkotiin, mitä itse siitä ajatelletkin. Etkä sinä omin neuvoin osaa\nmitenkään Trantridgeen, sillä totta puhuen en minäkään tuon eksyttävän\nsumun takia tiedä missä olemme. Jos lupaat odottaa hevosen vieressä sen\naikaa, kun minä haen metsästä tietä tai ihmisasuntoa saadakseni tietää\nmissä olemme, niin lasken sinut mielelläni alas. Kun tulen takaisin,\nniin osaan sanoa, minnepäin meidän on mentävä, ja jos yhä edelleen\ntahdot kulkea jalkaisin, niin saat sen tehdä ja ratsastaa saat myöskin\n-- kumpaa vain tahdot.\n\nTess suostui ehdotukseen ja solui hevosen toista sivua alas, mutta sitä\nennen nuorukainen ehti ottaa häneltä pikaisen suutelon. D'Urberville\nhyppäsi maahan toiselle puolelle.\n\n-- Kai minun on pideltävä hevosta? kysyi Tess.\n\n-- Ei, ei tarvitse, hän vastasi taputtaen huohottavaa ratsua. On se\nsaanut tarpeekseen juosta tänä yönä.\n\nHän käänsi hevosen pään pensaikkoon ja sitoi sen oksaan; sitten hän\nlaittoi karisseista lehdistä tytölle istumatilan.\n\n-- Istuhan tässä, hän sanoi. Lehdet ovat vielä kuivia. Vilkaise joskus\nhevosta -- sillä hyvä.\n\nHän astui muutamia askeleita poispäin, mutta palasi kohta sanoen: --\nKuulehan, Tess, isäsi on saanut tänään uuden hevosen. Joku on sen\nhänelle antanut.\n\n-- Joku? Tekö?\n\nD'Urberville nyökäytti päätään.\n\n-- Oh, kuinka kiltti olittekin, huudahti tyttö mieli nolona siitä, että\njuuri tällä hetkellä piti kiittää häntä.\n\n-- Lapset kuuluivat myös saaneen leikkikaluja.\n\n-- En ole tiennyt, että olette heille mitään antanut, Tess mutisi kovin\nliikutettuna. -- Melkeinpä toivon, ettette olisi sitä tehnyt. Niin\ntoivonkin.\n\n-- Miksikä, rakas tyttöni?\n\n-- Se -- sitoo minua.\n\n-- Tess -- etkö rakasta minua nyt vähääkään?\n\n-- Olen kiitollinen, myönsi tyttö vastahakoisesti. Mutta pelkäänpä,\netten... Hänelle johtui mieleen, että D'Urbervillen kuumat tunteet\nhäntä itseään kohtaan olivat aiheuttaneet tuon menettelyn, ja tämä\nkoski häneen niin kipeästi, että hän alkoi itkeä, ensin hiljaa ja\nsitten ääneensä.\n\n-- Rakas Tess kulta, älä itke! Istuhan siinä ja odota minua -- Tess\nistuutui nöyrästi lehtikasalle, vavisten hieman. -- Kylmääkö sinua?\nkysyi hän.\n\n-- Pikkusen.\n\nD'Urberville kosketti häntä sormillaan.\n\n-- Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?\n\n-- Se on paras kesäpukuni. Lähtiessä oli hyvin lämmin, enkä tiennyt,\nettä tulisin ratsastamaan ja että menisi yöhön asti.\n\n-- Syyskuulla ovat yöt kylmät. Odotahan vähäisen. -- Hän riisui keveän\npäällystakin yltänsä ja pani sen hellästi hänen ympärilleen. -- No, nyt\nlämpenet hieman, hän sanoi. Lepäähän tässä, kaunokaiseni, kohta minä\npalaan.\n\nNapitettuaan päällysnutun tytön ympärille hän puikahti usvaan, joka\nriippui huntuina puiden välissä, Tess kuuli kuinka oksat rapisivat\nhänen noustessaan rinnettä myöten, kunnes hänen askelensa kaikuivat\nyhtä hiljaisilta kuin linnun sipsutus ja lopulta häipyivät kokonaan.\nKuu meni piiloon, vaalea valo himmeni, ja Tess peittyi pimeään\nlevätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.\n\nSillä välin oli Aleksander D'Urberville tunkeutunut rinteelle\npäästäkseen todenteolla selville, missä he olivat. Hän oli itse asiassa\najanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle\npolulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt\npaljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien\nvarteen. Osviittaa etsiessään ei hän pitänyt kiirettä, sillä väsyneen\nhevosen tarvitsi vähäisen huoahtaa. Kavuttuaan mäen yli laaksoon hän\nnäki vähän alempaa aidan, joka noudatteli maantietä; hän erotti sen\nääriviivat, ja tuokiossa selveni hänelle, mihin he olivat tulleet. Hän\nkääntyi takaisin, mutta kuu oli tällä välin mennyt kokonaan mailleen,\nja usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli\npakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta\nhän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton\nlöytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin\nkuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään ja tunsi jalkansa\näkkiarvaamatta tarttuvan maassa olevan nuttunsa hihaan.\n\n-- Tess! hän sanoi.\n\nEi kuulunut vastausta. Yö oli nyt niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä\nmuuta kuin kalpean utumaisen muodostuksen jalkojensa juuressa: se oli\nvalkoinen olento, jonka hän oli jättänyt karisseille lehdille\nlepäämään. Kaikki muu oli pimeätä. D'Urberville kumartui ja kuuli\nhiljaista, säännöllistä hengitystä. Hän laskeusi polvilleen ja kumartui\nalemma, kunnes Tessin hengitys lämmitti hänen kasvojaan, ja tuokiossa\nhänen poskensa painui tämän poskeen. Tyttö nukkui sikeästi, ja hänen\nsilmäripsillään väikkyi kyyneleitä.\n\nPimeä ja äänettömyys vallitsi kaikkialla. Heidän yläpuolellaan\nkohosivat salon ikivanhat kuuset ja tammet, joiden oksilla pikku linnut\nuinuivat viimeisiä aamu-uniaan, ja niiden ympärillä koikkivat kaniinit\nja jänikset.\n\nMutta missä oli Tessin suojelusenkeli? kysynee joku. Missä oli\nkaitselmus? Ehkä hän, kuten eräs toinen jumala, josta pilkallinen Elias\npuhuu, oli tarinoimassa tai metsästämässä tai matkalla tai kenties\nnukkui eikä häntä saanut herättää.\n\nMinkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja\nvalkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi;\nminkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen\nhienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta\novat monet filosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää. Tessin\nonnettomuudessa saattaa kenties arvella koston piilleen. Sillä\nepäilemättä jotkut hänen pantsaripukuisista esi-isistään olivat\njuomingeista palatessaan kohdelleet aikansa talonpoikaistyttöjä samalla\ntavoin, ehkä armottomamminkin. Mutta vaikka jumalista tuntuneekin aivan\noikeudenmukaiselta rangaista lapsia isäin pahoista teoista, niin ei\ntavallisten ihmisten oikeudentunto voi sitä hyväksyä; eikä se siis\nparanna asiaa.\n\nTessin vertaiset näillä seuduin sanovat aina kohtaloon uskovalla\ntavallaan: \"Se oli sallittu\". Siinäpä juuri onnettomuus olikin.\nPohjaton kuilu erotti tämän perästä sankarittaremme hänen aikaisemmasta\nitsestään, siitä mikä hän oli lähtiessään äitinsä luota koettamaan\nonneaan Trantridgen kanalassa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN VAIHE.\n\nVIATTOMUUDEN MENTYÄ.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan\nkuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän\npysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten\nkoria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.\n\nOli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä,\nkun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä\nratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen\ntakanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän\nsuuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen\nsyntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja\nkoko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten\nluonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta\nrautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli\nhänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain\nkolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa\nlännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin\nlänsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen\nasukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien\nkanssa.\n\nTuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin\ntulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja\nsaavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä\nmaailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä\nviehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä\nviime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee\nlintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen\nelämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä,\njollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana\npaikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa\neteenpäin kotilaaksoonsa.\n\nTess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän\nitse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi\nhänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.\n\nHän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli\nmies rattaineen hänen vierellään.\n\n-- Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli\nD'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki\nnukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin\npaholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se\nsemmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun\nolisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut\nkuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny\ntakaisin.\n\n-- En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.\n\n-- Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun\nauttaa itseäsi.\n\nTess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi\nhänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri\nsiinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.\n\nD'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin\nkeskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä\nasioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella\ntyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin.\nMutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti\nhänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli\nMarlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi\nelämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.\n\n-- Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.\n\n-- Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.\n\n-- Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.\n\n-- Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.\n\n-- Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran\ntahtonut?\n\nHän ei vastannut.\n\n-- Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.\n\n-- En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä\ntosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin\nitseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.\n\nD'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:\n\n-- En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.\n\n-- Niin sanovat kaikki naiset.\n\n-- Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen\nraivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut\nkiihkeys -- jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän\n-- heräsi hänessä. -- Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät\nmaantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki\nnaiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?\n\n-- No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin\n-- myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: -- Mutta ei sinun\nsiltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis\nmaksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla\nulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin\nvaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet\npitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan\nenempää kuin mitä itse olet ansainnut.\n\nTytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa,\navarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.\n\n-- Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi\nottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä\nsitä tahdo.\n\n-- Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi,\nsen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville -- ha, ha, ha!\nNo, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies --\nkirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana\nmahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole\nsinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet --\nymmärräthän -- ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin\nkirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat.\nKenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en\nsiedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.\n\nTess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla.\nD'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat\nhänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen\nkatseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi\nottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.\n\nAleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä\nkohti sanoen: -- Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.\n\n-- Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan,\nkuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa\nD'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa\nsuutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei\nsentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita,\nkun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut,\nmitä nuori mies teki.\n\n-- Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.\n\nHän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai\nhiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat\nposkea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat\nsienet.\n\n-- Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä\nmielisuosiolla -- pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.\n\n-- Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan\nsydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi\nsynkästi: -- Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen\nsuuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten\nrupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla\nmitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.\n\nD'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut\nkipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.\n\n-- Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua\nnyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin\nhuolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä,\nei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä\nmiehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle,\nennenkuin se kuihtuu... Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen\nluokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.\n\n-- En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin -- mikä\nminun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.\n\n-- Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti\nkeveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin\npunamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.\n\nTess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa\ntietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt\nesiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta\nlämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä.\nLuonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli\nhänen mielensä.\n\nKun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa,\nvieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään\nsanonut \"hyvän huomenensa\", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää\naskeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja\nkädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi\nvirallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess\nmyöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.\n\n-- Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies\nhilpeästi.\n\n-- Varhain, vastasi Tess.\n\n-- Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.\n\n-- Niin, sanoi Tess.\n\n-- Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina\nviikon päivinä.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait\nJumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen -- vai mitä? Minulla on\npikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi\naukeamaan, joka johti niitylle. -- Odottakaapa hetkinen, hän sanoi,\ntulen tuossa paikassa.\n\nKun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi\nodottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian\nnurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi\nmaalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta,\npannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa\npainaa sana sydämeensä:\n\n    _Sinun, kadotuksesi, ei, makaa_.\n\n                           2 Piet. II. 3.\n\nPunaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista\nmaisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita\nveräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman\nvärisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: \"voi teologia\nparkaa!\" nähdessään tuon kamalan töherryksen -- mikä osaltaan ilmaisi\nihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä\nluonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan\nsyyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään\npainoi, vaikka hän olikin ventovieras.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi\nkoneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.\n\n-- Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.\n\n-- Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?\n\n-- Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta\ntahdostanne?\n\nMies pudisti päätään.\n\n-- En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän\nvastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita\nraamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin.\nNiiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat\nlukeneet sanat.\n\n-- Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!\n\n-- Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä.\nMutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja\nsatamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei\ntämäkin olisi varsin sopiva maalaisille... Oh -- tuossa on sievonen\nlankkuaita riihen vieressä tyhjän panttina. Siihenpä sopii maalata joku\nlauselma, joka saattaa olla hyvä teidänlaisille vaarallisille nuorille\nnaisille. Odotatteko hiukan?\n\n-- En, vastasi Tess, ottaen korin käsivarrelleen ja lähtien astumaan.\nVähän matkan päässä hän käänsi päätänsä. Veri tulvahti hänen\nkasvoilleen hänen lukiessaan puoleksi valmista lauselmaa:\n\n    _Ei, sinun, pidä_. -- --\n\nHänen hilpeämielinen ystävänsä näki hänen katselevan sanoja, pysäytti\ntyönsä ja huusi:\n\n-- Jos haluatte näistä asioista saada tietoja rakennukseksenne, niin\ntänä päivänä muuan hyvin vakava ja kelpo mies saarnaa kylässänne -- mr\nClare Emminsteristä. En ole aivan yhtä mieltä hänen kanssaan nykyään,\nmutta kelpo mies hän on ja selittää sanaa yhtä hyvin kuin kukaan pappi,\njota olen kuullut. Hän se alkoi työn minussa.\n\nMutta Tess ei vastannut, hän kiiruhti tiehensä katse maahan luotuna. --\nUh -- en minä usko Jumalan tuommoisia sanoneen! hän mutisi halveksien,\nkun hänen hämmästyksensä oli haihtunut.\n\nÄkkiä tuprahti savua hänen kotinsa savutorvesta, saattaen hänen\nsydämensä vavahtamaan. Ja kun hän astui sisään, niin hänen sydämensä\nalkoi tykyttää vielä raivoisemmin. Äiti, joka vastikään oli noussut\nnukkumasta, käännähti häntä tervehtimään lieden äärestä, missä hän oli\nlaittelemassa tulta padan alle. Pienokaiset olivat vielä toisessa\nhuoneessa makuulla ja samoin isäkin; olihan nyt sunnuntai-aamu, jolloin\nhän arveli oikeudekseen nukkua puolisen tuntia kauemmin.\n\n-- Ka, Tess kultani! huudahti äiti hämmästyneenä, juosten häntä\nsuutelemaan. -- Mitä sinulle kuuluu? En huomannut sinun tuloasi.\nTulitko sinä kotiin mennäksesi naimisiin?\n\n-- En, en minä sen vuoksi tullut, äiti.\n\n-- Onko sinulla sitten vapaa päivä?\n\n-- On -- on montakin, sanoi Tess.\n\n-- Mitä, eikö serkkusi aijo tehdä sinua onnelliseksi?\n\n-- Ei hän ole serkkuni eikä hän mene kanssani naimisiin.\n\nÄiti katsoi tutkien häneen.\n\n-- Kuule, sinä et ole minulle vielä kaikkia kertonut, hän sanoi.\n\nJa sitten Tess läheni äitiänsä, pani kasvonsa hänen kaulalleen ja\nkertoi vaiheensa.\n\n-- Etkä sittenkään saanut häntä itseäsi ottamaan? toisti äiti. Kaikki\nnaiset, sinua lukuunottamatta, sen olisivat tehneet.\n\n-- Olisivatpa saattaneet tehdä.\n\n-- Se vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt -- olisi\nsitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun\npurskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja\nhänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei\njuohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että\najattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä,\nsamoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu!\nEn minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä\nkatsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin --\nkomea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut -- me vain\nluulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän\nole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän\nsinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä\nmenemään kanssasi naimisiin!\n\nSaanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin!\n_Hänen_ kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut\nsanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi\nvastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle\ntarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä\ntunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa\nharvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta;\nja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen.\nHän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään.\nHän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun\nhän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli\nhänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen\nvallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja\ntuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi\ntahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.\n\n-- Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut\nsaada häntä mieheksesi.\n\n-- Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi\näitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.\nKuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä\nkuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat?\nMikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää\nvaransa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista,\nmutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!\n\nÄiti tunsi olevansa voitettu.\n\n-- Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja\nmihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja\nmenettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään\nesiliinallaan. -- No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan\nmukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai\nse niin oli sallittu?\n\n\n\n\n13.\n\n\nHuhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian,\njos niin suurta sanaa kuin \"huhu\" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä\nvain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään\njoukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin\nja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa\nhenkilöä, joka on saavuttanut -- kuten he arvelivat -- suuren\nvoiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat\nhäntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen\nsukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja\ntyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen\nulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa\nvielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt\nvarmalta ja vaarattomalta.\n\nHeidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat\nTessin selän takana:\n\n-- Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se\nmahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on _hänen_ antamansa!\n\nTess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei\nkuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian\nselittänyt ystävilleen asian oikean laidan.\n\nMutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen\nturhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli\nloukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin\nmielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen,\nvaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin\nhänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua\nnaimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita\njäämään teelle.\n\nHeidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen\nkaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen\npirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän\nvilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin\nkova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti\nkuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.\n\nJoskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä\nylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa\nrakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta \"oman\nraunionsa lempiminen\", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin\nventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman\nleimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen\nsatunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä\nkammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän\nvetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.\n\nKuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää\nsunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja\niloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset\nnukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä\nmielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän,\nkivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman\nmyötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein\ntoivoi kuolemaa.\n\n\u003Ctb>\n\nMuutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että\nkykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla\nlaulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa\nvanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen\ntaipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin\nvaltavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.\n\nPäästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja\nvälttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa,\nennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle\nloukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä\nistui vain pari ukkoa ja akkaa.\n\nSeurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään\noleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin\nolisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan\nja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen\nlempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi\nkernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka\nkummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän\nsaattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan\ntytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan\nlöytäisi avainta hänen olemukseensa.\n\nNe, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä\nuseammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat,\nniin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat;\ntuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla\nkirkkoon.\n\nHän rupesi oleskelemaan yhä enemmän makuuhuoneessaan lasten kera.\nSiellä hän istui matalan olkikaton alla, katsellen lunta ja sadetta,\nkomeata auringonlaskua ja kirkasta kuutamoa. Hän pysyttelihe niin\npiilossa, että miltei kaikki luulivat hänen menneen matkoihinsa.\n\nVain pimeän tullen hän läksi liikkeelle ja metsässä samotessaan\nei hän tuntenut olevansa niin hylätty. Hän osasi löytää aivan\ntarkalleen sen iltahetken, jolloin valo ja pimeys ovat niin\ntäydellisessä tasapainossa, että päivän synnyttämä pakko ja yön\nherättämä epätietoisuus tekevät toisensa tyhjiksi, jättäen mielen\nperinpohjaisesti vapaaksi. Silloin elämisen raskas velvollisuus tuntuu\nmahdollisimman kevyeltä. Pimeää ei hän pelännyt, hänen tarkotuksenaan\nnäkyi olevan karttaa vain ihmisiä tai oikeammin sitä tunteetonta\nmuodostusta, jota nimitetään maailmaksi, ja joka on niin pelottava\nvaikuttaessaan kokonaisuutena, mutta niin surkea yksityisissä osissaan!\n\nNäillä yksityisillä kukkuloilla ja laaksoissa hän harhaili\nrauhallisesti, ikäänkuin osana siitä elementistä, missä hän liikuskeli.\nHänen notkea ja hiipivä olentonsa sulautui täydellisesti maisemaan.\nToisinaan hänen oikullinen mielikuvituksensa saattoi liioitella luonnon\nilmiöitä, niin että ne tuntuivat kuuluvan hänen omaan tarinaansa.\nTai oikeammin, ne kuuluivatkin siihen; sillä maailma on vain\nsielutieteellinen ilmiö, ja ne olivat sitä, miltä ne näyttivätkin.\nSydänyön henkäykset ja tuulenpuuskat kaikuivat katkerilta moitteilta.\nSateinen päivä kuvasti parantumatonta tuskaa, jota joku hämärä\neetillinen olento tunsi hänen heikkoutensa tähden; tätä ei hän voinut\nvarmasti kutsua lapsuutensa Jumalaksi eikä myöskään saattanut käsittää\nmiksikään muuksi.\n\nMutta tämä hänen omatekoinen ympäristönsä, joka oli rakennettu\nsovinnaisuuden palasille ja johon hänelle vastenmieliset harhakuvat ja\näänet toivat eloa, oli vain Tessin mielikuvituksen surkea ja petollinen\nluoma -- parvi siveellisiä peikkoja, jotka suotta herättivät hänessä\nkammoa. Nehän ne olivat epäsoinnussa todellisen maailman kanssa, vaan\nei hän.\n\nJa kun Tess kuleskeli pensaikoissa nukkuvien lintujen joukossa ja näki\nkaniinien hyppivän kuutamossa tai seisoi tammen juurella ja katseli\noksalla istuvia fasaaneja, niin hän piti itseään rikoksen perikuvana,\njoka tunkeutui viattomuuden ja rauhan alueille. Mutta hän laati kaiken\naikaa erotuksia siellä, missä ei ollut mitään erilaisuutta. Hän oli\nsaatettu rikkomaan yleiseen hyväksyttyä yhteiskunnallista lakia, mutta\nse laki ei ollut voimassa tässä ympäristössä, johon hän ei luullut\nkuuluvansa.\n\n\n\n\n14.\n\n\nAurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen\nlämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka\npainuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.\n\nUsva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati\nkäsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin\nkun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa\ntuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi\ntuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut.\nValonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen\nolento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi\nmielenkiintoa häneen.\n\nVähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista,\nheittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille\nhuonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.\n\nMutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi\nsuurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla\nMarlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat\nleikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä\nhuikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.\n\nVehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta\nedellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.\n\nKaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa\nkohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien\npensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että\nkulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä\nvarjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin\nkohosi kivipylväs.\n\nKohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen\nlemmenlaulantaa.\n\nKone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa\nhevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän\nselässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui\nvainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes\nse katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen\nvainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään\netumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen\nyli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.\n\nVainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella,\nja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan\nviljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät\nkeskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli\nvain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun\npiilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan\nkapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja\nlopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat\nleikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja\nkivillä jokikisen niistä.\n\nLeikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli\nlyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat\nsitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa\nmiehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti\nnahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka\nomistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon\npaisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.\n\nMutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli,\nsillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa\nluontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine.\nMaamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän\non ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä\nhengen ja sulautunut siihen.\n\nNaisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa,\noli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi\nsilmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli\nyllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen\nleninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet;\nvanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua\n-- kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin\nnuoremmat halveksivat.\n\nTänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään\nvaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin\nkaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi\nnähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä\ntummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset\nkasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri\nsen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon\ntuostakin katselevat ympärilleen.\n\nHän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi\nsitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen\nniiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi.\nSitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin\nviljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä\nkasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin\nlemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan\nlyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita\ntuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen\npaljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän\nkuluessa piirtelee verisiä naarmuja.\n\nJoskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai\nhattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot\nsyvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen\nvaluvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa\ntasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.\n\nSe on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut,\nsama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei\nollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli\nvihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin\nvuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia\nkuin viljankorjuu.\n\nToiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli\nsaanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin\nkatrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten,\nniin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli\n\"keko\", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.\n\nTyöväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista\ntunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden\nmäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun\nterävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista\nvälillä.\n\nTessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.\n\nVanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka\nmaata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti\nnukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen\ntoi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja\nistuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään;\nmiehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen\nkupin kiertää kädestä käteen.\n\nTess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan\nkuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies,\njolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä,\nojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt\nhänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen\nsuurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että\npääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa\nkainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess\npäästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.\n\nLähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon\ntoiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen\nhellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä\nlukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa\nkuntoon.\n\nKun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn\npolvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei\nvastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli\nlasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut\nkoskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta\nintohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja\nylenkatsetta.\n\n-- Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo\ntoivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.\n\n-- Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra\nJumala, miten sitä tottuukin kaikkeen -- se se vasta on ihmeellistä.\n\n-- Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun\nluuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa\neräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle\nhulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.\n\n-- Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta\nniinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin\nkirkot -- vai mitä, Jenny? -- Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka\ntietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.\n\n\u003Ctb>\n\nKova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea\nnähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä,\njotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan;\npikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä,\nminkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen.\nIstuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta\nvähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.\n\nHän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen\nkuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja\nkiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän\nyksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli\nvihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla\ntaas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden\nsuloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset\nmitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa\nvuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän\nitsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin\nennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin\nkoskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä\nympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.\n\nKenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin\nalas -- ajatus mitä maailma hänestä puhui -- oli vain mielihaavetta.\nHän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia\nmuille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti\nhaihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi\nyöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: \"Suotta hän heittäytyy\nonnettomaksi\". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa,\niloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: \"Hyvinpä\nhän jutusta selviytyy\". Olisikohan hän jollain autiolla saarella\nmurtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi\nollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä\ntapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän\nlapsen äiti -- olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän\nolisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen\nkurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan,\nmitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät\nolleet sitä luoneet.\n\nMiten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki\noli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja\nlähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi\nhän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti\nkasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.\n\n\u003Ctb>\n\nLeikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat\njäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä\nriisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess\noli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen\nhuostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui\nottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.\n\nIltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa\nhämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla\nseuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten\nkukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen\npyhimyksen kulunutta sädekehää.\n\nTessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle\nhyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten\nilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria\nvärssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli\nmuuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja\ntapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin\ntehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön.\nHeidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä\nmielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.\n\nMutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi,\njoka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän\nsai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo\nmitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta\nkuitenkin tärisytti se häntä kovin.\n\nNuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan\ntullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä\nlapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli\nlähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän\ntämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä\nlapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa\noli vielä kastamatta.\n\nNykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli\npalettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin,\nja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun\nperillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi\nmitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli\nkysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli\nkuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.\n\nAlkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja\nkysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä\nhänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat\nolemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon\naatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän\nvastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin\nkapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä\nyli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun\nTessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani\noven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.\n\nKoko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan\nahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön\naikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki\nhengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.\n\nTuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se\njuhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen\nulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä\nkallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan\nhelvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se\nollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen\npistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän\nhiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista\nkidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan.\nNämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti\nhänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi\ntuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.\n\nPienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä\nsuuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan,\nTess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti\nedestakaisin huoneessa.\n\n-- Voi laupias Jumala, armahda lapsi poloistani! hän huudahti. Kurita\nminua niin paljon kuin tahdot, enkä minä nurise, mutta sääli lasta!\n\nHän nojasi säilikköä vasten ja mutisi katkonaisia rukouksia -- kunnes\nhän äkkiä hypähti ylös.\n\n-- Kenties lapsi on vapahdettavissa! Kenties se tekee saman asian!\n\nHän puhui niin kirkkaalla äänellä, että hänen kasvonsa näyttivät\nikäänkuin loistavan pimeässä.\n\nHän sytytti kynttilän ja meni seinän vieressä olevain kolmen sängyn luo\nja herätti pienet siskonsa ja veljensä, jotka nukkuivat samassa\nhuoneessa. Sitten hän siirsi pesukaappia sen verran, että pääsi sen\ntaakse, kaatoi vähän vettä vatiin, asetti lapset polvilleen kaapin\nympäri ja pani heidän kätensä yhteen sormet ylöspäin. Ja sillä välin\nkun lapset, jotka tuskin olivat päässeet unesta, seurasivat suurin\nsilmin ja juhlallisen tunteen vallassa hänen liikkeitään, hän otti\npienokaisen vuoteeltaan -- lapsen lapsen -- niin hentoisen, että se\ntuskin saattoi antaa päiviensä luojalle äidin nimeä.\n\nTess seisoi suorana vesivadin vieressä lapsi käsivarrella, joku\nsiskoista piti rukouskirjaa hänen edessään, niinkuin kirkossa oli\ntapana, ja niin hän ryhtyi lastansa kastamaan.\n\nHänen vartalonsa näytti tavattoman pitkältä ja juhlalliselta, kun hän\nsiinä seisoi pitkissä valkoisissa yöpukimissaan, vahva palmikko\nriippuen vyötärölle asti. Heikon kynttilän himmeä valo peitti\nystävällisesti viat, jotka aurinko olisi saattanut paljastaa -- sängen\nraapimat naarmut ranteissa ja silmäin väsyneen ilmeen -- hänen\nhurmauksensa kirkasti kasvoja, jotka olivat olleet hänen\nonnettomuutensa, teki ne tahrattoman kauniiksi ja antoi hänelle melkein\nkuninkaallisen arvokkuuden. Ympärillä polvistuvat pikku lapset\nkatselivat unisin silmin hänen valmistuksiaan, ainoastaan heidän\nuneliaisuutensa, esti heitä lausumasta ihmettelyään.\n\nVanhin sanoi:\n\n-- Aijotko sinä todellakin sen ristiä, Tess?\n\nNuori äiti vastasi vakavasti myöntäen.\n\n-- Mikä sille nimeksi pannaan?\n\nEi hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui\nhänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:\n\n-- Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.\n\nHän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.\n\n-- Sanokaa Amen, lapset.\n\nVienot äänet vastasivat kuuliaisesti: \"Amen!\"\n\nTess jatkoi:\n\n-- Otamme tämän lapsen -- ja niin edespäin -- ja teemme häneen\nristinmerkin.\n\nHän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen\nkasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi\nsyntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja\npalvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset\ntoistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa\nkajahuttivat taas \"Amenen\".\n\nSen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen\nvoimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja\nriemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli\nhänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät\nkoskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein\nkirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi\nhänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä\nkynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla\nkunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut\nheistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento -- jumalallinen\nolento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.\n\n\u003Ctb>\n\nSuru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli\nmäärätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos\nottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa\ntämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja\ntoiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä\nhankkimaan toisen sievän \"vauvan\".\n\nTyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei\nkadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa\nlapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä\nei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus\nhyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta\neikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää\nsellaisen virheen vuoksi.\n\nNiin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon\näpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo\nturvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien\npituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja\nvuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman\nkaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko\noleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.\n\nTess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli\noliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen\nhautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin\nseurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli\nhyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja\nseisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut\nkoko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri\nkääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.\n\n-- Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.\n\nTämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen\nsairaudesta ja hätäkasteesta.\n\n-- Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se\nlapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?\n\nKoska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka\nhuomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin\nkeskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta\ntytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti\nhänen parempiin tunteihinsa -- tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli\njälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään\nepäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen\npääsi voitolle.\n\n-- Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.\n\n-- Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän\nnopeasti.\n\nPappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan\nlapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä\nkastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta\nTessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin\nvälttämättä piti toimittaa kaste itse.\n\n-- Se on toinen asia, hän sanoi.\n\n-- Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.\n\n-- Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä\nkahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä -- erinäisistä syistä.\n\n-- Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!\n\n-- En tosiaan voi.\n\n-- Voi, pastori kulta! -- Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.\n\nPastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.\n\n-- Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää\nkirkkoonne!\n\n-- Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.\n\n-- Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai\nolette tekemättä... Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko\nkuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte\nminulle, minulle poloiselle!\n\nKuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden\nkanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei\nmaallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan\nyhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:\n\n-- Se on aivan samantekevää.\n\nJa niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla\npeitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka\nkaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi\nhaudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän\nantaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat\nlapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan\nkadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi\nkahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja\npisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden\nnäkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon\nvesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku\nvälinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat:\n\"Keelwellin Marmelaadia?\" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut\nkorkeampiin asioihin kiihtyneenä.\n\n\n\n\n15.\n\n\n\"Kokemuksen avulla\", sanoo Roger Ascham, \"me löydämme\nkiertäessämme lyhyemmän tien.\" Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät\nkykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin\nkokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä\nlaatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta\nkukapa nyt enää hyväksyisi sitä?\n\nJos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti\nmäärättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma\nyleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess --\nyhtä vähän kuin kukaan muukaan -- ei kyennyt tajuamaan kultaisten\nmietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä.\nHän -- ja niin moni muu -- olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera\nlausua Jumalalle: \"Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä\nolet sallinut meidän valita\".\n\nTess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita\nja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen\nhänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen\npuoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä\nniskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan\nkovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli\nkuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen\najoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän,\nmyöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain\nmerkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä\nkauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan\npäivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen\nkauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna\nvuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä\nvuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.\n\nMilloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän\ntuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: \"Tänä\npäivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli\", sanoisivat eivätkä\najattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä\npäättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla,\nmissä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.\n\nJa näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta\ntytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen\nkasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja\nsaivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja\nkiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan\nvahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin\nolleet hänelle vain hyvä koulu.\n\nNiin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa,\njoka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui\nMarlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää\nvoivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti\nhänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen\nkauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa.\nVasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot\nmielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi\nkuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties\nhän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei\nliittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa\nkuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen\nrientää muualle.\n\nHän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi\nmenetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen\nkäsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet\ntapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa,\nei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.\n\nKauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät,\nsaattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan.\nKevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi\npolttavaa halua lähteä matkaan.\n\nViimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta\näitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen\naikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta\nmeijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän\najaksi.\n\nMeijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin\ntarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille,\njotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä\nasteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.\n\nYksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva\nd'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään\nmuuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa,\nvaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut\nmitään ritarillisista esi-isistä.\n\nJa kuitenkin -- niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto -- uusi paikka\nveti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä\nhänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin\nBlakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin\nmeijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein\nentisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa\nhautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut\nmennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän\nvähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.\n\nIhmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa\nasiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen\npovessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen\nvehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja\nsen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS VAIHE.\n\nELINVOIMA PALAA.\n\n\n\n\n16.\n\n\nEräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna\nTess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä,\nkun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.\n\nHän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja\nalotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie\nmeni -- miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien\npolvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan,\nvaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.\n\nKotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin;\neivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana\neikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset\nleikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan\nhänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku\nsisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa\nluultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä\nolisi heitä vahingoittanut.\n\nHän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen,\nmissä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä\nrautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan\ntuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen\nmatkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen\nkyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei\naavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen\nkauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin\nmennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.\n\nTess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään\nsyödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän\nlähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti\nkulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi\nhänen toivioretkensä määrä, meijeri.\n\nNäillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän\nne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman\npaikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli\notaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen\nesi-isäinsä -- hyödyttömien esi-isäinsä -- luut lepäsivät.\n\nEi hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että\nolivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli\nhänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. -- Hyh, yhtä paljon minulla on\näitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen\nantiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.\n\nMatka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon\ntyöläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää\nkuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän\nsaapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso,\nsuurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin\nja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin\nhänen kotonaan -- sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä\nalanko.\n\nSe erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta,\njoka -- ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa -- oli\nainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti\nlaajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen\nasemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä\ntaasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen\nkatseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät\nlukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli\nyhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä\nkuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja\nruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon,\nmutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina\nsäteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.\n\nHänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis\nkuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä\nkilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua,\nmutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa\nvirtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain\nmeijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat.\nNe kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi\nhelposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi.\nFroomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka\nevankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli\npaikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen\nrupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja,\nsiellä leinikköjä.\n\nJoko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa\nympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi\nTessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan\nauringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli\neteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle\nystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.\n\nViime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen\nmielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen\nsiitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli\nkukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen.\nKukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen\ntäydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän\nmielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen\nkauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt\nparas ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.\n\nKaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee\nvastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista\nnautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän\nvasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä\nkehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla\nmahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän\nvaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.\n\nJa niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä\nsuuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne\nriittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein\njuohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin,\nennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:\n\n\"Oi, sinä aurinko ja kuu... Oi, te tähdet ja viheriäinen maa ... te\nilman linnut ... metsän pedot ... ihmisten lapset ... siunatkaa Herraa,\nylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!\"\n\nÄkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: -- Mutta\nkenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.\n\nJa ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen\nmuotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina\nseuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan\npaljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin\nsitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on\nopetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen\nsopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli\nkuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.\n\nSe seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän\nvähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta\npäästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty\nluonteenominaisuus.\n\nTess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä\nei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että\ntyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei\nhänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin\nvähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista\nmuinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille\njälkeläisille.\n\nSitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun\nelinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki\nuudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden\nkokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan\ntoipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen\nelämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin.\nVakaumus \"missä on elämää, siellä on toivoakin\" ei ole aivan niin\ntuntematon \"hylätyille\", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat\nmeille uskotella.\n\nNiin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä\nlähemmäksi matkansa määrää.\n\nEroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt\nentistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä\nkukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen\nhelmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle\ntasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.\n\nKoko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä\nseuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena,\nvanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa\nkeskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen\nseisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman\nisolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä\nympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen\nvähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla\nkatseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.\n\nÄkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:\n\n-- Helei! Helei! Helei!\n\nIdästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran\nhaukunta.\n\nEi tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain\ntavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli\nviisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.\n\nLähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea\ntaustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa,\nja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista\nkarjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä,\nkattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka\nlukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan\nhanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat\nlehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä\nlaatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi\nlehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili\nnäiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun\nhovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä\njäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja\nmarmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.\n\nAinoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät\nitsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli\ntuollaisia hyväntapaisia elukoita -- kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä,\njommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina\ntäälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa\nrehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan.\nValkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja\nsarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden\nhelyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin\nhiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen\neläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain\nmaahan.\n\n\n\n\n17.\n\n\nMeijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan\nja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät\njalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua\npuoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat\nkolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän\nkylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan.\nMiehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään\notsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet\nhänen tuloansa.\n\nHeidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä\nvalkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja\njoka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi\npäivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen\njuustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna\nperhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava\nrunopätkä:\n\n    Kaiken viikkoa meijeri-Dick,\n    sunnuntaisin herra Richard Crick.\n\nHuomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki\nhänen luokseen.\n\nUseimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard\nCrick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, -- sillä nyt oli paljon\ntyötä -- ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän\nkuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta,\nsillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan,\nennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.\n\n-- Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi,\nvaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli\nnäillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun\nteidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä\npaikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka\naikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut -- vaikkeivät\nuudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen\nämmän loruista välittänyt, e-en.\n\n-- Loruahan se olikin, sanoi Tess.\n\nSitten puhuttiin vain askareista.\n\n-- Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän\naikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.\n\nTess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä\nkantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin\nettä hänen hipiänsä näytti kalpealta.\n\n-- Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä;\nmutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.\n\nTess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja\nhalunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.\n\n-- Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin\ntahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen\nmatkan perästä, olisin totta tosiaan.\n\n-- Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.\n\nHän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika\nlailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi\njuominen.\n\n-- Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi,\npitäen raintaa, josta Tess joi. -- Minä en ole moneen vuoteen pannut\nmaitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa\nkoettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti.\nOnhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja\njäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.\n\nTess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän\nviereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin\nhänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle.\nSe rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella\nympärilleen.\n\nMaitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet\nlypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri\nmeijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta\nlehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta,\nmilloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua\nväkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he\nviitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä\neivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä -- mistä olisi ollut\nseurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.\n\nSen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta\nkuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä\ntoisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan\ntai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin\nkädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin\ntyöskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä\nrajotti vaarojen harjanteet.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä,\njonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja\nrainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo --\nminun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos\nJuonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan\njuhannuksen aikaan.\n\n-- Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän,\nsanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.\n\n-- Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.\n\n-- Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa,\nhuomautti joku tytöistä.\n\n-- Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen,\nikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla\nmahdollisuuksilla -- en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun\nmulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota\nsitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä,\nJonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?\n\n-- En osaa. Sanokaapas te.\n\n-- Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät\nnämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä\n-- se se auttaa, jos mikään.\n\nPaikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein\nherakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun;\nvirallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät\nuskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-,\nviisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin\nmurhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki\nrikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:\n\n-- Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi,\njos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.\n\nTess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän\nerehtyi. Sillä vastaus: -- Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään\nmustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan\nmies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.\n\n-- Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja.\nMutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet\nvaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui\nMellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen\nperheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai,\nJonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No\nniin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina.\nOli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi\nerään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi\nWilliamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka\nWilliam pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin\njuovuksissakaan -- olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle\npäätteeksi -- niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle\npuolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa,\nkääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui,\nseisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti\nherkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain\nhymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti\npyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin\nmyhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu\nauttoi kuin anna viulun soida.\n\nKello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main\nliikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt\nmitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että\nhänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: -- Nyt tämä on\nviimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon,\nmuuten minut hukka perii!\n\nMutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten\nlaskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän\npäätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta\ntosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin\noikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä\noli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä\npäivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt\njaloilleen.\n\nSanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan\nnolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi\nhurskautensa takia... Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä\nvoin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on\nMellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen\nsivukäytävän välissä.\n\n-- Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan,\njolloin usko oli elävä kappale.\n\nTämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä,\noli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan\nei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan\nkertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen\ntarinansa todenperäisyydestä.\n\n-- Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin\nhyvin.\n\n-- Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.\n\nTessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta\nhän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti\npäätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin\nnimitti häntä \"herraksi\", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies\npysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt\njo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain\nitsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.\n\n-- Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.\nHarjotusta tässä kysytään, ei voimia.\n\n-- Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen\nkäsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia\npakottamaan.\n\nTess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä\ntavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat\nravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain\nsivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.\n\nMutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess\nhuomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon\nvaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt.\nSitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka\noli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras,\nmistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä,\noli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.\n\nMuistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi\nhetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen\nsalaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä\ntuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat\nkasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä\nkäyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset\nja täysiparta -- viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta\nalempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva\nsamettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen\ntärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi\narvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla\nhaavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika.\nTess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun\nlypsi niin kauan yhtä lehmää.\n\nSillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen\ntulokkaasta: -- Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen\ntodenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että\ntoiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin,\nsillä \"kaunis\" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.\n\nKun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick,\nmeijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja\nkäytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli\npumpulipukineet, hoiti taloutta.\n\nTess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä\nlukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan.\nIllallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä,\njoka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän\nhäntä kysellytkään.\n\nLoppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se\noli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja\nnuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia\nnuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle\nmenon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.\n\nMutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli\nvirkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida\nTessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi\nhorroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.\n\n-- Mr Angel Clare -- hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa\nharppua -- ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia\nasioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas --\nopettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut\nlampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön... Hän on syntyään\nherrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä -- kaukana täältä.\n\n-- Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli\naivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?\n\n-- On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen\nkansankirkollisia [\"Low-church\", puolue Englannin kirkossa, vaatii\nm.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.],\nsillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan.\nKaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.\n\nTess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut\npappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan\nsanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta\ntunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa\nolevista pusertimista.\n\n\n\n\n18.\n\n\nAngel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä\nhenkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä\nja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen\nsuuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen\nettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen\nryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä,\nmikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää\ntai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän\nkykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.\n\nHän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli\ntullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi,\noleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua\nkäytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten\nsiirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.\n\nYhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi -- se oli yllätys yhtä paljon\nhänelle itselleen kuin muillekin.\n\nPastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden\ntyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli\nhieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin,\nnuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen\nsukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään\nyliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle\nparhaimmat edellytykset.\n\nNoin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä,\nsamaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan\nkotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö,\njoka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi\nsen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi\ntuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.\n\n-- Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa\nkoholla.\n\n-- Se oli tilattu, herra pastori.\n\n-- En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin\ntaata.\n\nKirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.\n\n-- Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on\ntilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.\n\nPastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin\nkalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.\n\n-- Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään\ntietoa?\n\n-- Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Lukeakseni.\n\n-- Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?\n\n-- Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää,\njopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.\n\n-- Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen --!\n_Sinä_, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit\ntuommoista!\n\n-- Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman\nnäköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua\nruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta\nsiksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina\ntunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen\nhistoriaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena\nmiehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin\nse kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.\n\nEi koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille\njuolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia\nmielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja\njollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä\nsilloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin\nmielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä\nrupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan.\nHän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty,\nlujauskoinen mies -- ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset\nsilmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät,\nvaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.\n\nHän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää\nhäntä.\n\n-- Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin\nvaltiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30\nartikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] -- jättääksemme nyt muut\nsikseen -- 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten\nsitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi\nasian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa\nkokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan\nHebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja,\njotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät\njälelle.\n\nTämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi\nsitä nähdessään.\n\n-- Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja\nkitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen,\njollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?\n\n-- Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.\n\nKenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi\npitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä\nkorkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein\nperhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin\ntunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi\nnäyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi\nheidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen\nantaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.\n\n-- Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen\nettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.\n\nTämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel\nkulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä\nja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia\nmuotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan\naineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän\nvälittänyt \"hienoihin perheisiin\" kuuluvista henkilöistäkään, jollei\nnäillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin\nLontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia.\nSiellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen\npauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi\naikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.\n\nKun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin\nuudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein\nilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen,\njonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut\nhengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli\nryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin\nmaanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi\noikea paikka hänellekin. Maanviljelys -- joko siirtomaissa, Ameriikassa\ntai kotona -- maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen\nolisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka\narvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä,\nmitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin\nhenkistä vapauttaan.\n\nNiin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana,\nmeijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa\nasuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.\n\nHän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko\nmeijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita\nmyöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja\nvalitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein\nhänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla.\nOsa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja\nmuu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.\n\nAlussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti\nvanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella\nollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla\nansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä\nvähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden\nmeijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä\nmuodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain\nmuutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta\nkauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä\nympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin\ntyökumppaninsa.\n\nAivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin -- se häntä\nitseäänkin ihmetytti. \"Maamoukasta\" muodostamansa kuva hälveni kohta\nmielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun\nAngelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa,\ntuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin\narvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen\nperheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen\nvastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän\nalkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta\noli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja\nisännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin\nkemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle\nmuistui mieleen Pascalin sanat:\n\n\"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä.\nArkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia.\"\n\nTuo tyypillinen ja muuttumaton \"maamoukka\" hävisi. Hänestä oli\nmuodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä -- eriluontoisia olentoja:\ntoiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva\nnerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria,\njotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä\noli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he\nsaattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa\ntoistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui\nomalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.\n\nAivan odottamatta hän alkoi pitää ulkoilma-elämästä sen itsensä vuoksi\neikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi\nolevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa\nsivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen\nkaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea\nmielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen\ntulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin\nhän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa.\nEntiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia\nelämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin,\njoista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva -- vuodenaikoihin\nja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin,\nveteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien\nkappalten ääniin.\n\n\u003Ctb>\n\nAamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa\ntuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä\nAngel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli\nlaitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta\nleveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta\nliedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi\nsiinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli\nruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi\nruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria,\nreunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison\nkirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana\nlaiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.\n\nUseita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien\njotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen\nkiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin\npaljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä\npaitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään\noleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä\nyleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta\nuutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui\najatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen,\nmissä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli\nviime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen\nsielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita\nriippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä\npihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui\nsekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi\najatus:\n\n-- Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se\nuusi.\n\nJa hän katsoi häneen -- Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut\nClareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän\näänetönnä istunut.\n\n-- Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme\nvoivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.\n\nIsäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri\nveitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun\npylväitä.\n\n-- Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.\n\n-- Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain\nnurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin\nkiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen\npeninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.\n\nMeijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.\n\n-- Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa\nminä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena,\nmilloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä\nminulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni\nkohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.\n\nKun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin\nhän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin\nmielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.\n\nMutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja\nkun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään\netusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi\nkuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.\n\n-- Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.\n\nJa sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet\ntakaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään\npainanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä,\nsitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta\njollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää\nmiettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten\nkauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään\nolevia naisia.\n\n\n\n\n19.\n\n\nYlipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat,\nvalitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti\njohonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen\nalallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan\nkiulun muitta mutkitta kumoon.\n\nMr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään\nlehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut\npikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen\nlehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.\n\nPian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen\nlypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein\nyksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin\naroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa.\nKoko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin\nkahdeksan lehmää -- Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki,\nSiivo, Muurikki, Ammu ja Omena -- joista maito herui niin helposti,\nettä hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne\nolivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta\nmeijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää\njärestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei\nvielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.\n\nKohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui\nlypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä\nollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina\nmukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai\nkuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten\nja sanoi veitikkamaisesti:\n\n-- Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! -- Mutta\nsamassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli\nkohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.\n\n-- Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä\nlypsämään.\n\n-- Niinkö luulette? _Toivoisin_ tulevani, vaan eihän sitä _tiedä_.\n\nPerästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare\nkenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt,\nmiksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin\nlämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen\ntoiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä\nlypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut\nhuomanneensa hänen hienotunteisuutensa.\n\nOli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että\nelottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties\nviisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja\nkuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan\njuuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta\nkokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun\nhelinä.\n\nTess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta.\nMutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä\neivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan\ntyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä\nsoittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on\nsuhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta\nliikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa,\npysytellen pensasaidan takana piilossa.\n\nPuutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu\nmuutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi\njoka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat\nrikkaruohot tuoksuivat huumaavasti -- rikkaruohot, joiden punaiset,\nkeltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin\nviljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen\nhameensa \"käärmeen sylkeen\", murskaten etanoita jalkojensa alle,\ntahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen\npistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä,\nvaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi\nvarsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.\n\nTess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut\nvoivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen\ntahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen\nsoinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja\nnostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui\nnäkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus\ntunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta\ntympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi\nsulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.\n\nValoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta;\nnäytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn\njo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti\nyksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän\nalkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan\ntoiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan\ntiehensä kasvot palaen.\n\nAngel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli\njoka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.\n\n-- Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?\n\n-- Eikä mitä, herra Clare ... ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun\nomenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.\n\n-- Pelottaako teitä sisällä sitten?\n\n-- Pe-lottaa, herra Clare.\n\n-- Mikä teitä pelottaa?\n\n-- Enpä osaa oikein sanoa.\n\n-- Että maito myrtyy?\n\n-- Ei toki.\n\n-- Elämä ylipäänsä.\n\n-- Niin.\n\n-- Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai\nmitä?\n\n-- Ei ole, jos katselemme elämää oikein.\n\n-- Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin\najattelevan. Mistä se johtuu?\n\nTess viivytti vastaustaan.\n\n-- Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.\n\nTess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista\nmaailmaa, ja vastasi arasti:\n\n-- Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki\nsanoo: \"Miksi vaivaat minua katseillasi?\" Tuntuupa siltä kuin olisi\nnäkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja\nkirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta\nkaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat:\n\"Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!\" Mutta _te_ voitte herättää\nsoitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat\nmielikuvat.\n\nClare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen -- jonka\nolennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista\nviehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi -- kuvaili elämää\nniin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi\nkansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa\nkuvaaviksi ajallemme -- nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä\nväheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi\naatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin\nmääritellä -- _logia_ ja -- _ismi_ päätteisillä sanoilla tunteita,\njoita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.\n\nOli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka\noli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää\nja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi,\nettä kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä.\nTessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen\nsieluaan.\n\nTess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän\nkasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä\nmitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään\nväsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava\nja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli\nsyynä, että hän -- samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta\ntakaperin -- saattoi Jobin kanssa sanoa: \"Minun sieluni valitsee\nkuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan.\"\n\nTotta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi\nhänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari\nsuuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia\nhyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli\npakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi\ntulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi,\ntilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku\nameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin\nhallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä\ntuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja\najatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua\nmaanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.\n\nKun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat\nihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta\noppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä\nollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.\n\nJoka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin\nluonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti\nelää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa\nelinvoimaansa.\n\nAlussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä.\nSemmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi\nvälimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen\nkorkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan\nponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.\n\nClare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän\nsattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess\npoimi kukkia hänen puhuessaan.\n\n-- Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.\n\n-- Oh, minä vain -- ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti\nnaurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin\nolisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin\nmahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette\nlukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen.\nOlen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää\nhenkeä.\n\n-- Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi.\nOlisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan\nhistoriaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia... Etteköhän rupeaisi\nhistoriaa lukemaan?\n\n-- Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei\nenemmästä ole apua.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi\ntuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan\nminun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen\nosaansa, -- se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla\nmuistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan\nsamanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset\novat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.\n\n-- Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?\n\n-- Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin\nvanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin.\nMutta eivätpä sitä kirjat kerro.\n\n-- Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. -- Mutta Clare puhui ainoastaan\njonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset\neivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun\nhän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli\nsellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.\n\nTess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä\nripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään\najatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi\nunelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään\n\"tuhmuuksista\", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.\n\nKuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare\najattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä,\npitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli\nkoettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua -- että\nhän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin\nvain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut\nmonenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja\ntutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että\nnuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät\nTessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla\nluotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa\nverta.\n\nMutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti\ntunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti\nvaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja\naatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.\n\nMeijerinhoitaja vastasi pontevasti:\n\n-- Mr Clare on tavattoman omituinen mies -- aivan toista maata kuin muu\nperhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo\nniiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan\nkykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta\neivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin\nmeijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä -- suvun, jonka\nhallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin\nkuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän\npuhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. \"Ei teistä koskaan tule kunnon\nmeijeritärtä\", hän sanoi, \"sukunne kunto hupeni Palestiinassa\nvuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne\npääsette!\" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja\nsanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei\nhänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi\nvähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. \"Tuommoista\npoikaapa me tarvitsemmekin\", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä\npudistamaan. \"Sinusta sitä jotain tulee.\" Ja niin hän antoi pojalle\nsuuret juomarahat. -- Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!\n\nKuultuaan tämän liioitellun kuvauksen Claren mielipiteistä Tess oli\nhyvillään, ettei jonain heikkona hetkenä ollut uskonut hänelle\nsalaisuuttaan, vaikka hänen sukunsa oli niin tavattoman vanha, että se\nolisi melkein voinut tehdä yhden kierroksen ja alkaa toisen. Sitä\npaitsi tuntui joku toinen meijerityttö olevan aivan hänen veroisensa.\nTess ei siis virkkanut mitään sukuhaudasta eikä Wilhelm Vallottajan\nritarista, jonka nimi hänellä oli. Hän alkoi uskoa Claren osottaneen\nhänelle huomaavaisuutta siksi, että oli pitänyt häntä puhdasverisenä\nmaalaistyttönä.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKesä oli hempeimmillään. Kukkia ja lehtiä putkahteli yhä enemmän\nmaanpinnasta entisten viereen; satakielet, rastaat ja peipot\nrakentelivat pesiään paikkoihin, missä vain vuosi takaperin toiset\nolivat asustelleet näiden ollessa elottomia hiukkasia. Auringonsäteet\nloivat nuppuja pitkiin varsiin, panivat mahlan äänetönnä virtaamaan,\nterälehtiä avasivat ja imivät kukkien tuoksua näkymättömissä\nsuihkauksissa.\n\nMeijerinhoitaja Crickin talouteen kuuluvat tytöt ja miehet elivät\nrauhallisesti, miellyttävästi, jopa hauskastikin. Heidän asemansa oli\nkenties onnellisin yhteiskunnallisessa asteikossa olevista, koska se\noli yläpuolella sitä viivaa, missä hätä alkaa, ja alapuolella sitä,\nmissä sovinnaisuus pyrkii panemaan rajoja luonnollisille tunteille ja\nmuodin takaa-ajaminen tekee muutoin riittävän toimeentulon\nriittämättömäksi.\n\nNäin kului aika, jolloin luonto näytti kokonaan antautuneen\njuhlavalmistuksiinsa. Tess ja Clare tutkivat tietämättä toisiaan,\ntuliset tunteet läikkyivät rinnassa, mutta he hillitsivät niitä. Pitkin\nmatkaa he lähenivät toisiaan vastustamattoman voiman vaikutuksesta,\nyhtä varmasti kuin kaksi samassa laaksossa vierivää virtaa.\n\nTess ei ollut tuntenut oloansa moneen aikaan niin onnelliseksi kuin\nnyt, eipä kenties olisi koskaan tuntevakaan. Sekä ruumiinsa ja että\nsielunsa puolesta hän soveltui uuteen ympäristöönsä. Taimi, jonka\njuuret olivat suikertaneet myrkylliseen maaperään, oli istutettu\nuudestaan muheampaan multaan. Sitä paitsi hän ja Clare kulkivat vielä\nkeskinäisen kiintymyksen ja todellisen rakkauden rajamailla, eivät\nvielä olleet mietiskelleet tunteitaan, eivät raukkamaisesti kyselleet:\n\"Mihinkä tämä viepi? Mitähän tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni? Kuinkahan\ntämä sopii yhteen entisen elämäni kanssa?\"\n\nTess oli vielä Clarelle vain haihtuva mielikuva, ruusuinen, lämmittävä\nilmestys, joka vasta alkoi juurtua hänen tietoisuuteensa. Siksi Clare\nantoi ajatustensa ailakoida hänessä, hän piti sitä vain filosoofisen\nharrastuksen ilmauksena uutta, tuoretta ja viehättävää naistyyppiä\nkohtaan.\n\nHe tapasivat toisensa myötäänsä; se ei ollut autettavissa. He\nkohtasivat toisensa tuona omituisena ja juhlallisena välihetkenä aamun\nkoittaessa punasinervänä ja ruusunpunaisena, sillä täällä täytyi nousta\nhyvin varhain. Lypsyltä piti päästä hyvissä ajoin, ja ennen lypsylle\nlähtöä oli maito kuorittava, mikä alkoi neljättä käydessä. Muiden\nherättäminen jäi tavallisesti Tessin tai Claren tehtäväksi. Ensimäinen\ntiesi nousta herätyskellon soinnista, ja kun Tess oli viimeiseksi\ntaloon tullut ja heti havaittiin, että hän heräsi kellon kilinään eikä\nnukkunut sitä kuulematta, kuten muut, niin jäikin muiden herättäminen\nuseimmiten hänen huolekseen. Parahiksi oli kello lyönyt kolme, kun hän\nläksi huoneestaan ja juoksi meijerinhoitajan ovelle koputtamaan; sitten\nhän kiipesi tikapuita myöten Angelin luo ja lausui hänen nimensä\nkuiskaten, viimeiseksi hän herätti toverinsa. Tessin pukeutuessa oli\nClare jo pihalla kosteassa ilmassa kävelemässä. Toiset apulaiset ja\nmeijerimies käännähtivät vielä kerran seinään päin eikä heitä näkynyt\nliikkeellä, ennenkuin neljännestuntia myöhemmin.\n\nPäivän koiton harmaat puolivärit eivät ole päivän laskuharmaita\npuolivärejä, vaikka ne näyttävätkin samoilta. Aamuhämärässä valo on\ntoimivaa, pimeys toimetonta; iltahämyssä on taas pimeys hyökkäävää ja\nkasvavaa ja valo verkalleen väistyvää.\n\nKun he niin usein -- ehkäpä ei aina sattumaltakaan -- olivat ensimäisiä\nmeijerikartanossa nousemaan vuoteeltaan, niin heistä itsestään alkoi\ntuntua, että he olivat ensiksi jalkeilla koko maailmassa. Alussa ei\nTess vielä ottanut osaa maidon kuorintaan, vaan lähti noustuaan heti\nkartanolle, missä Clare tavallisesti odotteli häntä. Avoimella niityllä\nvallitseva aavemainen, kostea valo herätti heissä yksinäisyyden\ntunteen, ikäänkuin he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Tänä hämäränä\nhuomenhetkenä Tess näytti Claresta tavattoman arvokkaalta ja melkein\nvaltaavalta sekä mielenlaatunsa että ruumiinsa puolesta, kenties oli\ntähän syynä se, että hän tiesi noin omituisena aikana ani harvan Tessin\nveroisen naisen olevan liikkeellä koko Englannissa. Kauniit naiset ovat\ntavallisesti nukkumassa kesäisen aamun sarastaessa. Tess oli aivan\nlähellä, toisia ei näkynyt missään.\n\nOmituinen, haamottava hämy, jossa he menivät lehmien makuu-aitaukseen,\nsaattoi Claren usein ajattelemaan ylösnousemuksen hetkeä. Mutta eipä\nhän aavistanut, että Maria Magdaleena kulki hänen rinnallaan. Koko\nmaisema oli hämärän peitossa, ja kumppanin kasvot, joita hänen\nkatseensa aina haki, tuntuivat säteilevän omituista valoa. Hän näytti\naavemaiselta ikäänkuin pelkältä sielulta. Itse asiassa tämän sai aikaan\nkoillisesta koittava kylmä päivänsäde; hänen omat kasvonsa olivat\nsamannäköiset, vaikkei hän sitä tiennyt.\n\nJuuri tämmöisinä hetkinä Tess teki häneen syvimmän vaikutuksen. Ei hän\nenää ollut meijerityttö, naisellisuuden ihannelma hän oli -- koko\nnaissukupuolen perikuva. Clare antoi hänelle kaikenmoisia kuvailtuja\nnimiä, nimitti häntä Artemikseksi, Demeteriksi, milloin miksikin, mutta\nniistä ei Tess pitänyt, hän kun ei niitä ymmärtänyt.\n\n-- Sanokaa minua Tessiksi, pyysi hän lopulta, ja niin toinen tekikin.\n\nPäivä valkeni, ja Tessin piirteet kävivät ihmisellisemmiksi, muuttuivat\nonnea tuovan jumalan piirteistä tavallisen kuolevaisen kasvoiksi, jotka\nvaativat onnea.\n\nTuollaisina ihmisille outoina hetkinä he saattoivat päästä aivan\nlähelle vesilintuja. Niityn vieressä sijaitsevan viljelystarhan\nlehviköstä astui esiin haikaroita rohkeasti rapistellen, ikäänkuin ovia\nja ikkunaluukkuja olisi avattu. Tai jos ne olivat jo paikalla, niin ne\njäivät pelottomina veteen ihmisparin kulkiessa ohi ja tarkastelivat\nheitä, kääntäen päätään verkalleen, vaakasuorasti ja kiihkotta, aivan\nkuin koneen liikuttamat nuket.\n\nHe voivat silloin nähdä keveän kesäusvan untuvaisissa, tasaisissa ja\nharsonhienoissa kerroksissa leijailevan niityillä pieninä, hajanaisina\nsiekaleina. Harmaalla kostealla nurmikolla oli jälkiä lehmien\nyönvietosta -- niiden ruumiiden kokoisia tumman vihreitä saarelmia\nkuivaa ruohoa sijotettuna sinne tänne kastemereen. Jokaisesta saaresta\nlähti kiemurteleva ura, jota myöten elukka oli noustuaan lähtenyt\nsyömään ja jonka päästä he löysivät sen. Heidät huomatessaan se päästi\nsieraimistaan pärskähdyksen, muodostaen pikku pilven omaa usvaansa,\njoka oli yleistä sumua sakeampaa. Sitten he ajoivat lehmät takaisin\nkarjapihaan tai istuutuivat lypsämään niitä paikalla, kuinka kulloinkin\nsopi.\n\nToisinaan kesäsumua oli enemmän, ja niityt näyttivät valkoiselta\nmereltä, josta kohosi puita kuin vaarallisia luotoja. Sen läpi nousi\nlintuja ylempiin ja kirkkaampiin ilmapiireihin, ne leijailivat siellä\nkylpien päivänpaisteessa tai laskeutuivat niittyä halkoileville\nkosteille aidoille, jotka nyt loistivat lasiputkien tavoin. Myöskin\nTessin silmäripsissä riippui pieniä sumutimantteja ja tukassa hohti\nvesihelmiä. Kun päivä lämpeni ja muuttui tavalliseksi, niin ne\nkuivuivat; silloin Tess menetti muutenkin oudon ja ylimaallisen\nihanuutensa, hänen hampaansa, huulensa ja silmänsä välkkyivät auringon\nvalossa ja hänestä oli jälleen tullut vain huikaisevan kaunis\nmaitotyttö, jonka oli kilpailtava maailman muiden naisten kanssa.\n\nJo alkoi kuulua mr Crickinkin ääni. Hän antoi aika kyytiä Matti\nMyöhäsille, jotka eivät olleet aikanaan joutuneet lypsylle, ja komensi\nvanhaa Deborah Fyanderia käsiänsä pesemään.\n\n-- Työnnä taivaan tähden kyntesi pumpun alle, Deb! Jos lontoolaiset\nvain näkisivät millainen sinä olet, niin eiväthän ne maistaisi sitäkään\nvähää maitoa ja voita, minkä nyt tekevät -- se ei ole pikkunen asia!\n\nNiin jatkettiin lypsyä, kunnes Tess ja Clare, samoin kuin muutkin,\nkuulivat suurta pöytää vetää jyryytettävän keittiössä seinän vierestä\nkeskelle lattiaa. Tämä jyrinä tiesi varmasti kunkin aterian\nlähestymistä -- mrs Crick oli silloin touhussa -- ja sama kauhea jyrinä\nkuului pöytää paikoilleen raastettaessa syömästä päästyä.\n\n\n\n\n21.\n\n\nHeti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri\nkuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä\ntapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski\nkirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.\n\nMeijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle,\nIzz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja\nseinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään\nilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä\nsynkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen\nepätoivoisena ikkunasta sisään.\n\n-- Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien\npojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään\nisänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta\nkyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä\nelävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa\npitämään.\n\nMr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.\n\n-- Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan,\nFall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail.\nMutta nythän se on jo maan mullassa ukko.\n\n-- Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava\nse oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän\nniitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?\n\nMrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.\n\n-- Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän\narveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin\nsyynä olevan. Kuulehan, Crick -- etkö muista tuota tyttöä, joka meillä\noli muutamia vuosia sitten -- eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut\nvoiksi tulemaan.\n\n-- Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan\nkoko jutun -- ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.\n\nHän kääntyi Claren puoleen.\n\n-- Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea\nmiehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa\nja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa\nhän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön\näitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin\nnytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään\nkädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän\nmaahan nutistanut. -- Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi.\nTahtoisin nähdä häntä -- antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin\nperästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. -- Voi\nkorven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. -- Nyt\nse tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen... Älkää\nvain sanoko, missä minä olen, -- ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun,\nsamassa kun äiti oven aukasi. -- Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä\npieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. -- Sillä välin\nkun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa\nmiltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En\nkoskaan sitä unohda -- en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut\nsulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.\n\nMeijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa\nihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen\nkuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen\npäättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.\n\nNiin hän jatkoi:\n\n-- Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en\ntiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti.\nSanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin -- kirnua kierrettiin siihen\naikaan käsivoimalla -- ja alkoi pyörittää kirnua, -- ja nytkös se\nJaakko paha vasta kiikkuun joutui! -- Voi hyvänen aika, seisata kirnu,\njotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. --\nIhanhan se mäsäksi minut vääntää! -- Hätähousu oli mies poloinen,\nniinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. -- En, ennenkuin olet\nrukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. --\nSeisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. -- Sanotko sinä\nminua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt\nnimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. -- Ja taas rupesi\nkirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat\nmennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi\nJaakko pitää huolta tytöstä. -- Sanasta miestä, sarvesta härkää,\nvakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.\n\nKuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä,\nja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.\n\n-- Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.\n\nLämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan\nmeijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen\nystävällisen leikillisesti:\n\n-- No impiseni -- tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä\ntällä nimellä -- kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää\npidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat\nvai mitä herra Clare?\n\n-- E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi\nTess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.\n\nHänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.\n\n-- Voiksi tulee, kun tuleekin! huudahti mrs Crick, ja kaikkien huomio\nkääntyi pois Tessistä.\n\nKaunis potilas toipui pian, mutta koko iltapäivän oli hän hyvin\nalakuloisella tuulella. Iltalypsyltä päästyä ei hän viihtynyt toisten\nseurassa, vaan läksi ulos, tietämättä itsekään mihin. Häntä puistatti\najatellessaan, kuinka toiset olivat pitäneet meijerimiehen kertomusta\nvain hullunkurisena juttuna, ei kukaan heistä ymmärtänyt, kuinka\nsurullinen se oli, ei kukaan tiennyt, kuinka julmasti se oli koskenut\narkaan kohtaan hänessä. Ilta-aurinko oli hänestä ilkeän näköinen,\nsuurelta tulehtuneelta haavalta se näytti. Vain pikku varpunen visersi\nhänelle pensaikosta joen rannalla surullisia, särkyneitä säveliä, mitkä\nmuistuttivat jonkun vanhan häneen kyllästyneen ystävän ääntä.\n\nNäinä pitkinä kesäkuun päivinä menivät melkein kaikki nukkumaan\nauringon laskiessa tai ennenkin, koska työssä piti olla sangen varhain\naamulla. Tavallisesti Tess seurasi tovereitaan yläkertaan. Tänä iltana\nhän kuitenkin palasi ensimäisenä makuusuojaan ja oli jo puoleksi\nnukuksissa, kun toiset tulivat. Hän näki heidän riisuutuvan laskevan\nauringon punakellervässä valossa, nukahti jälleen, mutta heräsi heidän\nhaasteluunsa ja käänsi silmänsä heitä kohti.\n\nKaikki kolme olivat vielä ylhäällä. He seisoivat ryhmässä ikkunan\nääressä yöpukimissaan ja paljain jaloin, auringon viimeisten punaisten\nsäteiden valaistessa heidän kasvojaan ja kaulaansa sekä seiniä. Kaikki\nkurkistivat uteliaina puutarhaan päät lähetysten. Yhden kasvot olivat\npulleat ja iloiset, toisen kalpeat, hiukset mustat, kolmas oli\nvalkoverinen ja palmikot punertavat.\n\n-- Äläpäs työnnä päätäsi! Näethän yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi Retty,\npunatukkainen ja nuorin tytöistä siirtämättä silmiään ikkunasta.\n\n-- Turhaan sinä olet häneen rakastunut samoin kuin minäkin, Retty,\nsanoi iloisen näköinen Marian hymyillen. Ei hän sinun poskistasi\nvälitä.\n\nRetty Priddle kurkisti yhä, samoin toisetkin hetkisen kuluttua.\n\n-- Tuolla se taas on! huudahti Izz Huett, kalpea, mustatukkainen tyttö,\njolla oli teräväpiirteiset huulet.\n\n-- Älä virka mitään, Izz, vastasi Retty. Kyllä minä näin kuinka sinä\nsuutelit hänen varjoaan.\n\n-- _Mitä_ sinä näit hänen tekevän? kysyi Marian.\n\n-- Kuulehan nyt -- _hän_ seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa\nsattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz\npisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen\nminä, vaikkei _hän_ sitä huomannut.\n\n-- Izz Huett! sanoi Marian.\n\nRuusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.\n\n-- Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen\nvälinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on\nRettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!\n\nMarianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin\nne yleensä olivat.\n\n-- Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi,\nhänen silmiään, hänen kasvojaan -- mr Clare kulta!\n\n-- Siinä se oli -- itsekin tunnusti.\n\n-- Oletpa sinäkin tunnustanut -- kaikki olemme tunnustaneet, vastasi\nMarian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.\n\n-- Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano.\nMenisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.\n\n-- Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.\n\n-- Minä myöskin, kuiskasi kainonlainen Retty.\n\nTessin pää alkoi tuntua kuumalta.\n\n-- Emme me kaikki voi mennä hänen kanssansa naimisiin, sanoi Izz.\n\n-- Ei yksikään -- mikä on yhä pahempi, sanoi vanhin tytöistä. Tuolla\nhän on taas.\n\nKaikki kolme lähettivät hänelle lentomuiskun.\n\n-- Miksei? kysyi Retty hätäisesti.\n\n-- Koska hän pitää enimmän Tess Durbeyfieldistä, sanoi Marian\nhiljaisella äänellä. Olen pitänyt häntä joka päivä silmällä ja saanut\nsen selville.\n\nSyntyi hiiskahtamaton hiljaisuus.\n\n-- Mutta Tess ei välitä hänestä, sanoi Retty viimein.\n\n-- Niin minäkin toisin ajoin luulen.\n\n-- Mutta kyllä tämä on hullua! huudahti Izz kärsimätönnä. Ei hän\ntietysti ota meistä ketään, ei Tessiäkään -- herrasmiehen poika, josta\ntulee suuri tilanomistaja! Hyvä jos pyytää karjapiiakseen sillä ja\nsillä palkalla!\n\nHuokailemaan rupesivat tytöt, enimmän huokaisi muutoin hilpeäluontoinen\nMarian. Huokaisi myöskin joku läheisellä vuoteella. Kyyneleitä tulvahti\nRetty Priddlen silmiin, kauniin punatukkaisen tytön, joka oli\nParidellein aikoinaan niin mahtavan suvun viimeinen jälkeläinen.\n\nHe odottivat äänettöminä vielä vähän aikaa, kasvot yhä toisissaan\nkiinni, niin että hiusten väri sulautui yhteen. Mutta heidän\ntuumistaan tietämätön mr Clare oli mennyt sisään, eivätkä he enää häntä\nnähneet, ja kun varjot alkoivat käydä tummemmiksi, niin he hiipivät\nvuoteillensa. Muutaman minuutin kuluttua tytöt kuulivat hänen kohoavan\ntikapuita myöten huoneeseensa. Marian alkoi kohta kuorsata, mutta Izz\nvirui kauan valveilla. Retty Priddle itki, kunnes nukkui.\n\nSyvempitunteinen Tess oli vielä kauan senkin jälkeen valveilla. Tämä\nkeskustelu oli toinen katkera kalkki, joka hänen tänä päivänä oli ollut\ntyhjennettävä. Mutta ei hän tuntenut olevansa mustasukkainen toisille,\nhän tiesi Angelin hänet etusijaan asettavan. Hän oli hienompi, paremman\nkasvatuksen saanut ja vaikkapa oli nuorin, Rettyä lukuunottamatta,\nolihan toisia kehittyneempi. Helposti hän saattaisi hänen sydämensä\nvallottaa, ei näistä kumppaneista olisi haittaa.\n\nMutta kysymys oli siitä, oliko hänellä oikeutta siihen. Tuiki vähän\nheillä kellään oli toiveita, mutta jollakulla oli tai oli ollut\ntilaisuus herättää hänessä hetkellistä mieltymystä ja saada osakseen\nhuomiota hänen täällä oleskellessaan. Tämmöiset mieltymykset saattoivat\njohtaa avioliittoon. Hän oli kuullut mrs Crickiltä, että Clare oli\neräänä päivänä leikillään kysynyt, mitä hyötyä siitä olisi, että hän\nmenisi naimisiin jonkun hienon neidin kanssa, joka ei osaa karjaa\nhoitaa eikä muita talousaskareita toimittaa. Talonpoikaistyttö hänelle\nvain sopisi. Mutta puhuipa mr Clare totta tai leikkiä, miksikä hän, kun\nkerran oli päättänyt olla antamatta tämän perästä sydäntään kenellekään\nmiehelle, kääntäisi Claren huomiota pois toisista naisista voidakseen\nitse päilyä hänen silmissään sen lyhyen ajan, minkä hän viipyi\nTalbothaysissa?\n\n\n\n\n22.\n\n\nHe tulivat haukotellen meijeriin seuraavana aamuna, mutta maidon\nkuoriminen ja lypsy kävi entiseen tapaansa, ja tytöt kokoontuivat\nkeittiöön aamiaiselle.\n\nMeijerinhoitaja käveli levotonna edestakaisin; hän oli saanut kirjeen,\njossa joku ostaja valitti voin maistuvan hieman oudolta.\n\n-- Ja niin se maistuukin, hän sanoi pitäen vasemmassa kädessään\npuulusikkaa, jossa oli voikokkare. Maistakaapa itse.\n\nJoukko tyttöjä ja miehiä kokoontui hänen ympärilleen, mr Clare maistoi,\nTess maistoi, samoin tekivät toisetkin, ja viimeisenä maistoi mrs\nCrick, tullen valmiiksi laitetun aamiaispöydän luota. Oli tosiaankin\nsiinä outo maku.\n\nMeijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:\n\n-- Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää\nlainkaan nurmillamme.\n\nJo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi\nollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella.\nMeijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin\nolevan noiduttua.\n\n-- Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.\n\nKaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä\noli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli\ntuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät\nkuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli\nmeijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten\nTess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan\nja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta\ntukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella\nsaanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.\n\nSilmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja\nkääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli\nläpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli\ntusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin\nniiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi\npilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.\n\nVaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja\nmielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat\nkuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti,\näänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä\ntietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä\n\"maamyyriksi\". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän\nvarjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus,\ntehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä\npaahtoikin puolipäivän aurinko.\n\nAngel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin\ntällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.\n\n-- No kuinka jaksatte? hän mutisi.\n\n-- Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.\n\nTämä alkusananen tuntui hieman tarpeettomalta, koska he vasta\npuolituntia takaperin olivat keskustelleet kaikenlaisista heitä itseään\nkoskevista asioista. Mutta tällä kertaa eivät he puhelleet sen enempää.\nVerkalleen kulettiin eteenpäin. Tessin hameen helma koski joskus Claren\nsäärystimiä ja tämän käsivarsi hipaisi hänen käsivarttaan. Etsiminen\nalkoi lopulta väsyttää meijerinhoitajaa.\n\n-- Selkä tässä katkeaa, jos tätä leikkiä jatkuu, hän huudahti, oikoen\njäseniään väsyneen näköisenä. Ja te, Tess neito, te olitte pahoinvoipa\npari päivää sitten, -- tästä varmaan saatte päänkivistyksen. Jos\nväsyttää, niin heittäkää pois; toiset kyllä lopettavat työn.\n\nMeijerinhoitaja vetäysi syrjään, Tess jättäytyi jälemmä, ja Clarekin\nerkani rivistä, alkaen yksinään etsiä vahingollista kasvia. Kun Tess\nhuomasi hänet vierellänsä, niin hänet valtasi halu puhua, sillä\neilisiltaiset kuulemansa pyörivät hänellä yhä mielessä.\n\n-- Eivätkö he näytä kauniilta? hän sanoi.\n\n-- Kutka?\n\n-- Izz Huett ja Retty.\n\nTessin mielestä tuli jommastakummasta oivallinen talon emäntä ja hän\noli päättänyt puhua heidän puolestaan himmentääkseen oman surkean\nkauneutensa.\n\n-- Kauniilta? Ka, sieviä tyttöjä -- varsin tuoreen näköisiä. Tuota olen\nusein ajatellut.\n\n-- Mutta kauneus ei ole pitkäaikainen.\n\n-- Ei, valitettavasti.\n\n-- He ovat mainioita meijerityttöjä.\n\n-- Ovat kyllä, mutta eivät teitä parempia.\n\n-- Kuorivat paremmin.\n\n-- Jokohan?\n\nClare katseli heihin päin -- mikä ei jäänyt heiltä huomaamatta.\n\n-- Hän punastuu, jatkoi Tess sankarillisesti.\n\n-- Kuka?\n\n-- Retty Priddle.\n\n-- Oh! Miksi?\n\n-- Siksi että te häntä katselette.\n\nTess oli päättänyt olla uhrautuvainen, mutta ei hän juuri voinut mennä\nkauemmaksi ja sanoa: -- Ottakaa heistä toinen vaimoksenne, jollette\ntahdo herrasnaisia, mutta minua älkää ajatelko.\n\nHän seurasi meijerinhoitajaa ja näki surulliseksi mielihyväkseen Claren\njäävän niitylle.\n\nTästä päivästä alkaen hän koetti väkisinkin kartella Clarea. Hän ei\nantautunut pitemmäksi aikaa hänen seuraansa edes silloinkaan, kun he\nolivat sattumalta toisensa tavanneet. Hän antoi kaikki tilaisuudet\ntoisille tytöille.\n\nTyttöjen puheista oli Tess tunteillaan vainunnut, että Clarella oli\nheidän kunniansa vallassaan, ja kun hän näki kuinka huolellisesti tämä\nvältti heittämästä heidän onneansa vaaranalaiseksi, niin hänen\nosottamansa mielenmaltti ja velvollisuudentunto herätti hänessä hellää\nkunnioitusta, sillä sitä ominaisuutta ei hän ollut odottanut toisessa\nsukupuolessa tapaavansa. Jos Clare olisi toisin menetellyt, niin olisi\nkenties useampi kuin yksi hänen naistovereistaan saanut kulkea elämän\npolkuja kyynelsilmin.\n\n\n\n\n23.\n\n\nHeinäkuun helteet olivat tulleet huomaamatta. Tasaisen laakson kuuma\nilma riippui raskaana ja nukuttavana meijeriväen, lehmien ja puiden\nyli. Tuon tuostakin sataa rimautti ja lämpöinen sade edisti\nheinänkasvua, mutta heinämiehille se ei ollut varsin mieleen.\n\nOli sunnuntai-aamu; lehmät oli lypsetty, ja loitompana asuva lypsyväki\noli mennyt kotiinsa. Tess ja hänen kolme huonekumppaniansa pukeutuivat\nkiireesti, sillä he olivat päättäneet käydä Mellstockin kirkossa, jonne\noli meijeristä neljä, viisi kilometriä. Tess oli ollut Talbothaysissa\nkaksi kuukautta, ja ensi kerran läksi hän nyt huviretkelle.\n\nKoko edellisen illan ja yön oli kulkenut ankaroita ukkoskuuroja,\nhuuhtoen nurmelta osan heiniä jokeen; mutta aamulla aurinko helotti\ntäydeltä terältä, ja ilma oli kirkas ja raikas.\n\nKotvan matkaa kulettuaan tytöt huomasivat, että vettä virtasi tien\nkohdalla varsin laajalti. Arkipäivänä siitä ei olisi suurta haittaa\nollut, empimättä he olisivat siitä puukengillään kahlanneet, mutta\ntämmöisenä päivänä, sunnuntaina, jolloin turhamaiset ihmislapset\nmenevät toisiaan katselemaan ja itseään näyttämään, muka sielun\nylennystä etsien, olivat hekin puetut valkoisiin sukkiin ja ohuihin\nkenkiin, vaalean punaisiin, valkoisiin tai keltaisiin leninkeihin,\njoissa pieninkin pilkku näkyi, ja niin ollen tuntui heistä tie nousevan\npystyyn.\n\nKuului kirkon kellojen kumina, matkaa oli enää vain joku kilometri.\n\n-- Eipä olisi uskonut joen näin kovasti kesäiseen aikaan tulvehtivan,\nsanoi Marian tienviereiseltä penkereltä, jolle he olivat kiivenneet,\ntoivoen voivansa kulkea sitä myöten tulvapaikan ohi.\n\n-- Ei tästä yli päästä muutoin kuin kaalaamalla tai kiertämällä\nkivisillan kautta, mutta se veisi kovin paljon aikaa, myöhästyisimme\nkirkosta, sanoi Retty toivottomana.\n\n-- Ja minun kasvoni käyvät kauhean punaisiksi, kun tulen myöhään\nkirkkoon, ja kaikki ihmiset katsovat minuun, sanoi Marian. Tunnen\njäähtyväni vasta sitten, kun tullaan \"tapahtukoon sinun tahtoosi\"\nIsämeidässä.\n\nÄkkiä kuului veden loisketta, ja Angel Clare tuli näkyviin tien\nkäänteessä, astuen suoraan heitä kohti.\n\nNeljä sydäntä alkoi jyskyttää kovemmin yhtaikaa.\n\nHän ei näyttänyt ollenkaan sunnuntainviettäjältä: yllä oli hänellä\ntyövaatteensa, pitkävartiset saappaat, kaalinlehti hatun sisässä, jotta\npää pysyisi viileänä, ja karkea keppi kädessä.\n\n-- Hän ei ole kirkkoon menossa, sanoi Marian.\n\n-- Ei -- kunpa olisi, mutisi Tess.\n\nAngelia miellyttivät tosiaan jumalanpalvelukset luonnonhelmassa enemmän\nkuin jumalanpalvelukset kirkoissa ja kappeleissa kauniina kesäpäivinä.\nTänä aamuna hän oli sitä paitsi lähtenyt ulos nähdäkseen minkä verran\ntulva oli tehnyt heinille vahinkoa. Tytöt hän oli huomannut jo pitkän\nmatkan päästä, vaikkeivät he ylimenotouhussaan olleet häntä keksineet.\nHän tiesi veden tulvivan tuossa paikassa, joten siitä oli vaikea päästä\nyli. Niinpä hän riensi tyttöjä kohti hämärästi aavistaen, miten voisi\nheitä auttaa -- varsinkin yhtä.\n\nNuo rusoposkiset, kirkassilmäiset tytöt, kavunneina tien syrjään kuin\nkyyhkyset katonharjalle, näyttivät vaaleissa kesäpukimissaan niin\nviehkeiltä, että hän pysähtyi hetkeksi heitä katselemaan, ennenkuin\ntuli lähemmä. Angelin silmät kiintyivät viimeiseksi Tessiin, ja kun\ntämä juuri oli nauramassa heidän huonolle onnelleen, niin hänen\nkatseensa oli pakostakin säteilevä kohdatessaan Angelin katseen.\n\nHän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä\nsaappaisiin.\n\n-- Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi\netumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa,\nmutta ei Tessiä.\n\n-- Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin\npunaiseksi...\n\n-- Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.\n\nHe sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi\ntykyttänyt heidän rinnassaan.\n\n-- Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.\n\n-- Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne!\nMitä joutavia -- ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa\nteidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni --\nkas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!\n\nMarian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi\nkantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka\nvartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta -- Marian muistutti\nsuurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan\nveden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he\nkulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz\nHuett oli lähinnä.\n\n-- Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat\nmielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella\nhänen silmiinsä niinkuin Mariankin.\n\n-- Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.\n\n-- Kullakin asialla on aikansa, jatkoi Izz. Aikansa syleilyllä, aikansa\nsyleilystä kieltäytymisellä. Ensimäinen tulee nyt osakseni.\n\n-- Hyi, Izz -- sehän on Raamatusta!\n\n-- Niin onkin, virkkoi Izz. Kirkossa painuu aina mieleeni kauniit\nvärssyt.\n\nAngel Clare, josta kolmeneljättäosaa koko puuhasta oli pelkkää\nkohteliaisuutta, lähestyi nyt Izziä. Hiljaa ja haavemielin tyttö vaipui\nhänen käsivarsilleen, ja Angel kulki koneellisesti pois hänen\nkanssansa. Kun hän kolmannen kerran palasi, niin Rettyn sydän jyskytti\nniin, että hän melkein vapisi. Angel meni punatukkaisen tytön luo ja\nnostaessaan häntä syliinsä hän katsoi Tessiin. Hänen huulensa eivät\nolisi voineet sanoa selvemmin kuin hänen silmänsä: -- Kohta joutuu\nmeidän vuoromme. -- Eikä Tesskään mahtanut sille mitään, että hänen\nkasvonsa ilmaisivat heidän ymmärtävän toisiaan.\n\nPoloinen pikku Retty oli työläin Claren taakoista, vaikka hän oli muita\nkeveämpi. Marian oli ollut kuin jauhosäkki, raskas, kuollut paino,\njonka alla hän aivan horjui. Izz oli ollut herkkätuntoinen, mutta tyyni\nRetty oli kimppu hermoja.\n\nOnnistui hänen kuitenkin päästä yli levottomine taakkoineen. Hän palasi\nlähtöpaikalle viimeisen kerran. Tess näki pensasaidan yli tyttöjen\nseisovan ryhmässä lähimmällä kuivalla paikalla, johon Clare oli heidät\nlaskenut. Nyt oli hänen vuoronsa. Häntä harmitti, että mielenliikutus,\njota hän oli havainnut mr Claren hengityksen ja silmien kumppaneissaan\nherättävän ja josta hän oli heitä moittinut, valtasi hänet itsensäkin.\nJa aivan kuin peläten, että tuo salaisuus tulisi ilmi, hän alkoi viime\nhetkellä tehdä verukkeita.\n\n-- Kenties minä pääsen yli omin neuvoin -- olen ketterämpi kapuamaan\nkuin toiset. Te olette varmaan kovin väsynyt, herra Clare!\n\n-- Ei, ei, Tess, sanoi hän pikaisesti. Ja miltei ennenkuin tiesikään\ntämä istui hänen käsivarsillaan hänen olkapäähänsä nojaten.\n\n-- Kolme Leaa yhdestä Rakelista, kuiskasi Clare.\n\n-- He ovat parempia kuin minä, vastasi Tess ylevämielisesti seuraten\npäätöstään.\n\n-- Eivät minusta, sanoi Angel.\n\nHän näki, kuinka kuumasti Tess punastui nämä sanat kuullessaan.\nMuutamia askeleita mentiin eteenpäin sanaakaan lausumatta.\n\n-- Kun minä vain en olisi kovin raskas, sanoi Tess arasti.\n\n-- Eikä mitä. Nostaisittepa Mariania! Niinkuin säkki. Mutta te olette\nkuin auringon kultaama aalto, ja kaikki nämä hulmuavat pukineet ovat\nvaahtoa.\n\n-- Olisipa kovin kaunista, jos te tosiaan minusta noin ajattelisitte.\n\n-- Tiedättekös, että minä olen tehnyt kolmeneljättä osaa tätä työtä\nvain viimeisen osan takia?\n\n-- En.\n\n-- Enpä osannut aavistaa, että tämmöistä tänä päivänä sattuisi.\n\n-- En minäkään ... vesi kohosi niin äkkiä.\n\nTytön kiihkeä hengitys ilmaisi, ettei hän ollut käsittänyt Claren\ntarkottaneen veden kohoamista.\n\n-- Oi, Tess! huudahti Angel.\n\nTytön posket paloivat, hän ei voinut katsoa häntä silmiin\nmielenliikutukselta. Mutta se muistutti Angelia, että hän pyrki hieman\npetollisesti käyttämään hyväkseen satunnaista asemaa; eikä hän mennyt\npitemmälle. Rakkaudesta eivät he olleet toisilleen vielä puhuneet\nsanaakaan eikä tällä hetkellä sopinut siitä puhuakkaan. Angel astui\nkuitenkin hyvin verkalleen tehdäkseen loppumatkan mahdollisimman\npitkäksi, mutta lopulta he tulivat tien polveen ja olivat toisten\nnähtävissä. Päästiin kuivalle maalle, ja hän laski taakkansa alas.\n\nTessin kumppanit katsoivat heitä pitkin, tutkivin silmin. Tess huomasi,\nettä he olivat puhuneet hänestä. Mr Clare sanoi pikaisesti hyvästi ja\nkaalasi tiehensä.\n\nTytöt riensivät eteenpäin, kunnes Marian lopulta katkaisi vaitiolon\nsanoen:\n\n-- Ei, totta tosiaan -- ei meillä ole mitään toiveita hänen rinnallaan.\n-- Hän katsoi Tessiin surullisena.\n\n-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess.\n\n-- Sinusta hän enimmän pitää -- kaikista enimmän! Kyllä sen näimme, kun\nhän sinua kantoi. Suudellut olisi hän sinua, jos olisit pikkusenkin\nrohkaissut häntä.\n\n-- Ei, ei, sanoi Tess.\n\nHeidän hilpeä mielensä oli haihtunut, mutta eivät he siltä kantaneet\nkaunaa Tessiä kohtaan. He olivat jalomielisiä, nuoria sieluja;\nsyrjäisissä seuduissa olivat he kasvaneet, missä sallimususko elää\nvoimakkaana ihmisten mielessä, eivätkä he soimanneet onnellista\nkilpailijaansa.\n\nTessin sydäntä kirveli. Ei hän koettanutkaan itseltään salata, että hän\nrakasti Angel Clarea, sitä enemmän vielä, kun hän tiesi kumppaniensakin\nsydänten hänelle sykkivän. Semmoinen tunne on tarttuva, varsinkin\nnaisten kesken. Ja kuitenkin tuo sama nälkäinen sydän tunsi sääliä\nystäviään kohtaan. Mutta Tess oli rehellisellä luonnollaan koettanut\ntunnetta karkottaa, vaikka liian heikosti, ja luonnollinen seuraus oli\nnyt edessä.\n\n-- En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi\nnyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa,\nystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta\nvaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi,\nsamoin kuin tekisin kenelle tahansa.\n\n-- Voi, niinkö vastaisit? Miksi?\n\n-- Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin\nitseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä\nikiomakseen ottavan.\n\n-- En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi\nRetty. Oi, jospa olisin kuollut!\n\nTunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi\nmolempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.\n\n-- Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä\nhänen omakseen sen enempää kuin mekään.\n\nJa niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.\n\n-- Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana.\nAijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa,\njoka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin\nkuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?\n\n-- Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän\nsuutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin\nhänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt.\nEn viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.\n\nToivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin\nvärähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma\nluonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt -- tunne, jota he\neivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli\npuhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat\nolivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä\nyksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta\nelimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät\nhe tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä\ntyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai\nkieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He\nkäsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta\nkannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä\npuuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen\nsilmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja\nvielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua,\nsynnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo \"hänen\"\nvoittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.\n\nRuumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan -- ja alakerrasta kuului\nyksitoikkoinen heran tippuminen.\n\n-- Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin.\nKuiskaaja oli Izz Huett.\n\nTess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät\npeitteet syrjään ja huokaisivat:\n\n-- Valvomme mekin.\n\n-- Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat\nhänelle valinneen!\n\n-- Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.\n\n-- Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En\nole koskaan kuullut siitä puhuttavan.\n\n-- Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan\nkuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen\nisänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän\nmenee hänen kanssaan naimisiin.\n\nEiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi\naihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He\nkuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr\nClare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset,\nmorsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa\n_hänen_ kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli\nunohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni\nviimein vaimensi heidän surunsa.\n\nTämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista\nmieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili\njotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta\npintapuoliselta kesärakkaudelta -- siinä koko juttu. Ja tämän\nsurullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare\ntavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia\nlemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän\n_hänen_ arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista _hän_ ei\nvälittänyt.\n\n\n\n\n24.\n\n\nKeskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin\nmelkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi\nhaaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä\noli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja\nmuuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa\nkauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina.\nMeijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista\nlauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana,\njolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja\nja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin.\nPuhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin\nsäilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.\n\nLehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin\npäivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan\neivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat\nlakkaamatta.\n\nMuutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää\nseisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden\njoukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin\nlypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi,\nniin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen\nlypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja\nrainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon\nropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta\njäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin\nmeijerinhoitaja itse.\n\nMiehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa\nlehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat,\nistuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin,\nkatsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin\nhän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja\nvalkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven\ntapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.\n\nHän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä\nhäntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan;\nsilmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään\nliikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia\nkäsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.\n\nKuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään\nyli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja\nsuun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä\nsyviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä\nsulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta\nsemmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka\nsuonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä\nylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja\nhampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen\nvertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin\n(1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän\nolisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei -- eivät ne olleet\ntäydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin\nlähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se\njuuri teki ne inhimillisiksi.\n\nNiin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla\nne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään\nelämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti\nomituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena,\nkaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että\nhän -- aivasti.\n\nSilloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan,\nmutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka\nunelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä\nolisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja\nsitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.\n\nEi haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren\nvallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat\nmielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti\nraintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi\nkaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet\nsyliinsä.\n\nTess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen\nsyleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä\nkukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä\nhetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.\n\nAngel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta\nmalttoi mielensä.\n\n-- Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt\nkysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla\nomavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua\nvilpittömästi!\n\nVanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään\nvierellään kaksi henkilöä -- yksihän siinä ijankaiken oli ollut --\npotkaista riuskautti toisella takajalallaan.\n\n-- Se on vihoissaan -- ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä -- kunhan\nei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen\nsilmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli\nClaressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.\n\nTess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen\nvyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.\n\n-- Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.\n\n-- Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.\n\nKun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi\nlevottomuus ja hän koetti päästä erilleen.\n\n-- Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare\nomituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt\njärjestä voiton. -- Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua\nlämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää -- se koskee\nsinuun -- olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun\nkäyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian\nhätäisenä ja ajattelemattomana?\n\n-- En, en osaa sanoa.\n\nClare oli sallinut hänen päästä irti, ja parin minuutin kuluttua olivat\nmolemmat jälleen lypsämässä. Kukaan ei ollut kohtausta huomannut, ja\nkun meijerinhoitaja vähän ajan perästä pistäysi aidan kolkkaan, niin ei\nollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osottanut näiden kahden olevan\ntoinen toiselleen enempää kuin tuttavia. Ja kuitenkin oli sen perästä,\nkun hän heidät viimeksi näki, joku tapahtuma muuttanut koko heidän\nelämänsä radan, seikka, jota käytännöllinen meijerinhoitaja olisi\npitänyt mielettömänä, jos siitä olisi tiennyt, ja joka kuitenkin oli\nvankemmalla pohjalla kuin monet terveen järjen opetukset. Huntu oli\ntyönnetty syrjään, uusia näköaloja avautui heidän eteensä -- lyhyeksi\naikaa tai pitkäksikin.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS VAIHE.\n\nSEURAUKSET.\n\n\n\n\n25.\n\n\nSaamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen\nsydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.\n\nYö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet,\npuutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja\nkeskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui\nportin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet\nolivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.\n\nKolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä\nolleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta\ntapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel\ntuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli\nluonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata\nsuhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin\nheidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.\n\nAngel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen\nkäyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli\nsaapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta\ntyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää,\nmiten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus\nolikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut\nikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä\nkuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin\njotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään\nmuualla kokenut.\n\nTalossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan\ntoiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata\npannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton\nmeijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena\nolinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana\nosana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat\nhiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen,\nköynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka\nvaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko\ntaivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava\nolento? Muuan maitotyttö.\n\nIhmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä\noleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin\ntähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin\nkuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna\nelämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille\nherkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää\nkuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä\nnäkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla\ntahansa.\n\nVapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli\nperin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota\nsaattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään,\nvaan nainen, joka eli kallista elämäänsä -- elämää, joka oli hänelle\nsekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä\nhänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko\nmaailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä\nolivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä\njuuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.\n\nTämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon\ntilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi -- oli hänen kaikkensa.\nKuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään,\nvähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä.\nEikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi\nherättäneensä hänessä -- sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen\nja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi\nhänet.\n\nJokapäiväinen yhdessäolo vain kehittäisi sitä, mikä oli alkanut.\nSellaisissa olosuhteissa kohtaaminen merkitsi hellyyteen lankeamista,\nveri ei voisi vastustaa sitä. Ja kun Clare ei saattanut tehdä itselleen\nselväksi päämäärää, mihin hänen oli pyrittävä, niin hän päätti luopua\njoksikin ajaksi toimesta, missä heidän oli myötäänsä oltava lähellä\ntoisiaan. Toistaiseksi hänen tuottamansa vahinko oli varsin vähäinen.\n\nMutta helppoa ei ollut toteuttaa päätöstä pysyä hänestä erillään.\nJokainen suonen tykytys ajoi häntä tyttöä kohti.\n\nHän tuumi lähteä ystäviään tervehtimään. Mahdollisesti hän voisi kysyä\nheiltä neuvoa. Viiden kuukauden kuluttua päättyisi hänen työnsä täällä\nja vietettyään vielä muutamia kuukausia eri tiloilla hän olisi täysin\noppinut maanviljelijä ja kykenisi omintakeisesti yrittämään. Eikö\nmaamies tarvitsisi vaimoa ja pitäisikö maamiehen vaimon olla korea\nvahanukke vai nainen, joka ymmärsi maataloutta? Huolimatta hiljaisuuden\nantamasta tyydyttävästä vastauksesta hän päätti lähteä matkaan.\n\nMuutamana aamuna, kun Talbothaysin meijerillä istuttiin aamiaispöytään,\nhuomautti joku tytöistä, ettei hän ollut nähnyt mr Clarea sinä päivänä.\n\n-- Totta kyllä, vastasi Crick. Mr Clare matkusti muutamiksi päiviksi\nkotiinsa Emminsteriin.\n\nNeljältä pöydän vieressä istujalta tuntui tuokiossa auringonpaiste\nkatoavan ja lintujen liverrys taukoavan. Mutta ei yksikään tytöistä\nilmaissut sanoin tai liikkein suruaan.\n\n-- Häneltä alkaa jo loppua työ täällä, jatkoi meijerimies\nvälinpitämättömyydellä, joka hänen tietämättään teki tylyn vaikutuksen.\nJa hän kai alkaa katsella uutta toimipaikkaa.\n\n-- Kuinka kauan hän vielä viipyy täällä? kysyi Izz Huett, ainoa\ntytöistä, joka uskalsi luottaa ääneensä.\n\nToiset odottivat meijerimiehen vastausta, aivan kuin heidän elämänsä\nolisi siitä riippunut. Retty tuijotti huulet vavisten pöytäliinaan,\nMariania poltti niin, että posket olivat tulipunaisina, ja Tess katseli\nniitylle sydämen rajusti tykyttäessä.\n\n-- En osaa päivämäärää aivan tarkalleen sanoa katsomatta\nmuistikirjaani, vastasi Crick sietämättömän tyynesti. Mutta kenties hän\nviipyy vähän kauemmin perehtyäkseen vasikkain hoitoon; kaiketi vuoden\nloppuun.\n\nNeljä kuukautta tuskallista nautintoa hänen seurassaan. Ja sen perästä\nyön synkkä pimeys.\n\n\u003Ctb>\n\nSamaan aikaan Angel Clare ratsasti kaukana suurustavasta meijeriväestä\nkapeata tietä isänsä asuntoa kohti. Hänellä oli kerallaan kori, joka\nsisälsi vähän verimakkaraa ja pullon kotitekoista olutta, jotka mrs\nCrick oli kunnioittavain terveistensä myötä lähettänyt hänen\nvanhemmilleen.\n\nValkoinen tie suikersi edessä, hänen silmänsä olivat siihen luotuina,\nvaikka kokivat katsella ensi vuoteen. Hän rakasti Tessiä, pitäisiköhän\nhänen mennä naimisiin hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän näin tehdä?\nMitähän äiti ja veljet sanoisivat? Mitä hän itse sanoisi parin vuoden\nperästä? Tämä riippui siitä, oliko hetkellisellä mieltymyksellä\njuurensa voimakkaassa myötätuntoisuudessa vai hänen ulkomuotonsako sen\nsai aikaan.\n\nKukkuloiden ympäröimä pikku kaupunki, punaisesta kivestä tehty\nkirkontorni ja pappilan metsikkö avautuivat viimein hänen eteensä, ja\nhän ratsasti tuttua porttia kohti. Ennenkuin hän astui kotiinsa, hän\nsattui katsahtamaan kirkolle ja huomasi silloin sakastin ovella joukon\ntyttöjä, ijältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Tytöt\nnähtävästi odottivat jotakuta, joka tuossa tuokiossa pistäytyi joukkoon\n-- nuori tyttö, toisia hieman vanhempi, leveälierinen hattu päässä ja\nyllä vaalea, tärkätty puku ja pari kirjaa kädessä.\n\nClare tunsi hänet hyvin. Hän ei ollut varma näkikö tyttö hänet; hän\ntoivoi pääsevänsä huomaamatta ohitse, sillä häntä ei ensinkään\nhaluttanut mennä tyttöä puhuttelemaan. Nuori neito oli miss Mercy\nChant, hänen isänsä naapurin ja ystävän ainoa tytär; Angelin vanhemmat\ntoivoivat hiljaisuudessa, että hän jonain päivänä menisi hänen kanssaan\nnaimisiin. Tytär oli hyvin innokas raamatunselitysten pitäjä ja oli\nvarmaan nytkin menossa sellaisiin. Claren ajatukset lensivät\nTalbothaysin luonnonraikkaisiin ihmisiin, ja varsinkin yhteen,\nlämpimimpään ja viehättävimpään heistä.\n\nHänen lähtönsä Emminsteriin oli johtunut hetkellisestä päähänpistosta,\neikä hän siis ollut ilmottanut tulostaan edeltäpäin. Aamiaisaikaan\ntoivoi hän kuitenkin joutuvansa perille, ennenkuin vanhemmat olisivat\nlähteneet kaupungille. Hän tuli vähän myöhään, he istuivat jo pöydässä.\nKaikki hypähtivät häntä tervehtimään, kun hän astui sisään.\n\nSiinä oli hänen isänsä ja äitinsä, veljensä Felix, joka oli pappina\nläheisessä pikku kaupungissa ja nyt kotona käymässä, sekä toinen veli\nCuthbert, joka lueskeli papiksi Cambridgessa ja oleskeli loma-ajat\nkotona. Äidillä oli hopeasankaiset silmälasit, ja isä näytti siltä mikä\nhän olikin -- vakavalta, jumalaapelkäävältä mieheltä; hän oli laihahko,\nnoin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, ja kalpeilla kasvoilla näkyi\najatusten ja työn uurtamia vakoja. Heidän yläpuolellaan seinällä\nriippui Angelin sisaren muotokuva. Tämä oli perheen esikoinen,\nkuusitoista vuotta Angelia vanhempi, oli mennyt naimisiin erään\nlähetyssaarnaajan kanssa ja eli nyt Afrikassa.\n\nUkko Clare oli Wycliffen, Hussin, Lutherin ja Calvinin henkinen\njälkeläinen, mies, joka noudatti apostolista yksinkertaisuutta\nelämässään ja ajatuksissaan. Nuorena ollessaan hän oli kerta kaikkiaan\nmuodostanut vakaumuksen elämän syvimmistä kysymyksistä ja pysyi siinä\njärkähtämättömästi kiinni. Hänen ajatussuuntansa kannattajatkin pitivät\nhäntä äärimäisyyden miehenä, kun taas vastustajainkin täytyi ihailla\nhänen perinpohjaisuuttaan ja tarmokkuuttaan.\n\nKerran oli Angel kiihtyneessä mielentilassa sanonut onnettomuudekseen\nisälleen, että ihmiskunnalle olisi koitunut paljon enemmän hyvää, jos\nnykyisten sivistyskansojen uskonto olisi ollut peräisin Kreikasta eikä\nPalestiinasta. Isä oli kiistänyt, ettei tuossa väitteessä ollut\ntuhannettakaan osaa totuutta, vielä vähemmän puolta tai koko totuutta.\nHän oli saarnannut hyvin ankarasti pojalleen jonkun aikaa perästäkin\npäin. Mutta hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän voinut olla\nkenellekään vihoissaan pitkää aikaa, ja hän tervehti tänään poikaansa\nvilpittömän suloisella hymyilyllä.\n\nAngel kävi istumaan, ja paikka tuntui hänestä kotoiselta; mutta ei hän\nnyt tuntenut niin läheisesti kuin ennen kuuluvansa koolla olevaan\nperheeseen. Joka kerta kun hän palasi kotiin, tuntui häntä ja vanhempia\nerottava juopa syvemmältä, ja tällä kertaa hän huomasi enemmän kuin\ntavallista, kuinka vieraaksi hän oli tullut omaisilleen.\n\nJa toiset puolestaan näkivät, kuinka suuri erotus oli tämän ja entisen\nAngelin välillä. Heidän silmiinsä pisti etenkin hänen muuttunut\nkäytöstapansa, varsinkin veljet kiinnittivät siihen huomiota. Hän pyrki\nkäyttäytymään kuin maamies, heitteli jalkojaan edestakaisin, kasvojen\nlihakset olivat käyneet voimakkaammiksi, silmät kuvastivat tarkoin\nhänen puhettansa, vieläpä vähän muutakin. Lukumiehen käytöstapa oli\nmiltei kokonaan hävinnyt, vielä enemmän salonkimiehen. Joku\nsaivartelija olisi voinut sanoa hänen käyttäytyvän sivistymättömästi ja\njoku tekohäveliäs pitää häntä moukkamaisena. Niin suuresti oli oleskelu\nTalbothaysin asukkaiden parissa häneen vaikuttanut.\n\nAamiaiselta päästyä hän läksi veljiensä kanssa kävelylle. Nämä olivat\nkorkeakirkollisia, hyvinkasvatettuja, kouluviisaita nuoria miehiä,\nvirheettömiä sormenpäitä myöten, juuri tuommoisia moitteettomia\nmalleja, joita joka vuosi sorvataan järjestelmällisen koulukasvatuksen\nkautta. Molemmat olivat hieman likinäköisiä, ja kun oli tapana pitää\nyhtä silmälasia nauhoineen, niin oli heilläkin semmoinen toisessa\nsilmässä, kun käytettiin kakkuloita, niin heillä oli kakkulat nokalla,\nja kun oli tapana käyttää silmälaseja, niin heillä oli silmälasit,\nottamatta ollenkaan lukuun, missä määrin heidän näkönsä oli\npuutteellinen. Kun runoilija Wordsworthia ylistettiin pilviin, oli\nheillä taskussaan hänen teoksiaan, ja kun Shelley joutui syrjään, niin\nhänen teoksensa saivat tomuttua heidän kirjahyllyllään. Kun Correggion\n\"Pyhää perhettä\" ihailtiin, niin he ihailivat Correggion \"Pyhää\nperhettä\" ja kun sitä alettiin moittia ja Velasquez'ta ylistää, niin he\nseurasivat virran mukana muodostamatta omaa mielipidettään.\n\nHe olivat kumpikin huomaavaisia poikia ja kävivät säännöllisesti\nvanhempiansa tervehtimässä. Vaikka Felix oli uudenaikaisempi\nmielipiteiltään kuin isänsä, oli hän kuitenkin vähemmän uhrautuva\nja omaa hyötyä pyytämätön. Joskin hän oli suvaitsevaisempi\ntoisinajattelevia kohtaan, ei hän ollut niin herkkä antamaan anteeksi\nkuin isänsä. Cuthbert oli ylipäänsä vapaamielisempi, mutta sen ohella\nneuvokkaampi eikä niin hellätuntoinen kuin isänsä.\n\nHeidän kulkiessaan kukkulan rinnettä Angelissa heräsi hänen entinen\najatuksensa, että olkootpa nuo kaksi kuinka paljon hyvänsä häntä\netevämpiä, niin ei kumpikaan heistä nähnyt tai kuvannut elämää\nsellaisena kuin se todellisuudessa oli. Kenties heillä ei ollut niin\nhyvää tilaisuutta tekemään huomioita kuin selittämään, sehän oli perin\ntavallista. Kummallakaan ei ollut riittävää käsitystä siitä, mitä\nmonimutkaisia voimia oli vaikuttamassa sen tasaisen ja rauhallisen\nväylän ulkopuolella, jossa he ja heidän tuttavansa uiskentelivat.\nKumpikaan ei huomannut paikallisen ja yleisen totuuden eroavan\ntoisistaan, ei älynnyt, että se, mitä sisäinen maailma sanoi heidän\nkirkollisissa ja yliopistollisissa piireissään, oli peräti toisenlaista\nkuin se, mitä ulkoinen maailma ajatteli.\n\n-- Sinä olet varmaan ylen ihastunut maanviljelykseen, sanoi Felix\nnuorimmalle veljelleen, katsoen silmälasiensa läpi vakavasti pelloille\npäin. Ja siksi meidän on sitä parhaalla tavalla käytettävä hyväksemme.\nMutta pyydänpä sinua hartaasti, että koettaisit pysyä edelleen\nyhteydessä siveellisten ihanteiden kanssa. Maamiehen ammatti lyö\ntietysti karkean leimansa, mutta siitä huolimatta saattavat korkeat\najatukset viihtyä vaatimattomassakin elämässä.\n\n-- Saattavat tietenkin, sanoi Angel. Eikö siitä ole nähty todistuksia\nyhdeksäntoista sataa vuotta sitten -- jos saan hetkeksi astua sinun\nalallesi? Miksi sinä luulet minun luopuvan ylevästä ajattelemisesta ja\nsiveellisistä ihanteistani?\n\n-- Kuvailin kirjeittesi sävystä ja keskusteluistamme -- kuvailua se\ntosin saattaa olla, että sinä ikäänkuin henkisesti hellittäisit\nkättäsi. Etkö sinäkin ole tuota arvellut, Cuthbert?\n\n-- Kuule, Felix, sanoi Angel kuivasti, me olemme, kuten tiedät, hyviä\nystäviä, vaikka meistä kukin kulkee omia teitänsä. Mutta jos on kysymys\nhenkisestä käsityskyvystä, niin taitaa olla parasta, että sinä,\ndogmatikko kun olet, jätät minut rauhaan ja kysyt mitä omastasi on\ntullut.\n\nNuoret miehet kääntyivät kotiin päin joutuakseen päivälliselle, jolle\ntavallisesti käytiin heti, kun vanhemmat olivat lopettaneet aamutyönsä\nseurakunnan keskuudessa. Kävellessä oli veljeksille tullut nälkä,\nvarsinkin Angelille, joka oli tottunut ulkoilmaelämään ja meijerin\nvoimallisiin aterioihin. Mutta vanhemmat olivat vielä poissa, ja vasta\nkun pojat olivat miltei kyllästyneet odottamiseen, he tulivat.\nTämä itsensäkieltävä pariskunta oli ollut pitämässä huolta parin\nsairaana makaavan seurakuntalaisen syömisestä, joita he hieman\nepäjohdonmukaisesti koettivat pitää lihaan sidottuina, ja siinä\npuuhassa oli heidän oma nälkänsä kokonaan unohtunut.\n\nPerhe istuutui pöydän ääreen, jolle oli laitettu yksinkertainen ateria,\npääasiassa kylmää lihaa. Angelin katse etsi mrs Crickin verimakkaraa,\njota hän oli käskenyt hieman paistamaan, kuten meijerissäkin tehtiin,\nja jonka erinomaiseen makuun hän toivoi vanhempainsa mieltyvän yhtä\npaljon kuin hän itsekin.\n\n-- Oh, sinä etsit makkaraa, rakas poikani, sanoi Angelin äiti. Mutta\nvarmaan sinä et ole milläsikään, kuten isäsi ja minä, vaikket saakkaan\nmakkaraa, kunhan kuulet syyn siihen. Ehdotin isällesi, että antaisimme\nmrs Crickin ystävällisen lahjan erään miehen lapsille, joka ei kykene\nmitään ansaitsemaan, koska hän sairastaa viinahulluutta. Hän arveli\nlahjan tuottavan heille suurta iloa, jonka vuoksi minä annoin makkaran\nlapsille.\n\n-- Niin tietenkin, vastasi Angel iloisesti, etsien olutruukkua.\n\n-- Olut tuntui niin kovin voimakkaalta, jatkoi hänen äitinsä, että oli\njuomaksi sopimatonta; mutta lääkkeeksi se on yhtä hyvää kuin konjakki,\nja siksi pistinkin sen lääkekaappiini.\n\n-- Periaatteen vuoksi emme koskaan juo väkijuomia pöydässämme, lisäsi\nisä.\n\n-- Mutta mitä minä sanon meijerimiehen vaimolle? kysyi Angel.\n\n-- Totuuden tietysti, vastasi isä.\n\n-- Mieluummin tahtoisin sanoa, että olut ja verimakkara maistuivat\nmeistä kaikista mainiolta. Hän on tuommoinen ystävällinen iloinen\nihminen ja kysyy tietysti heti palattuani, mitä hänen tuomisistaan\npidimme.\n\n-- Ethän niin voi vastata, kun emme tosiaan ole nauttineet hänen\ntuomisistaan, väitti isä tyynesti.\n\n-- En tietysti, vaan eipä pikku kimpriukonen olisi pahaa tehnyt.\n\n-- Mikä? kysyivät Felix ja Cuthbert yhtaikaa.\n\n-- No -- se on vain niitä Talbothaysin sanasutkauksia, vastasi Angel\npunastuen. Hän huomasi vanhempainsa menetelleen oikein mielipiteensä\nmukaan, vaikkei hän hyväksynyt heidän mielipidettään, eikä hän puhunut\nsen enempää.\n\n\n\n\n26.\n\n\nVasta illalla perherukouksen perästä oli Angelilla tilaisuus puhella\nisänsä kanssa asioista, jotka painoivat hänen sydäntään. Hän oli\nvalmistaunut käymään asiaan kiinni ollessaan polvillaan matolla\nveljiensä takana ja katsellessaan näiden kengänpohjia ja kengänkorkojen\npikku nauloja. Kun iltarukous oli pidetty, niin vanhemmat veljet\nlähtivät huoneesta äitinsä kera, ja Angel jäi yksin isänsä luo.\n\nEnsiksi hän kertoi aikomuksestaan ruveta suurviljelijäksi joko\nEnglantiin tai siirtomaihin. Siihen isä sanoi, että koska hänen ei\nollut tarvinnut lähettää Angelia Cambridgeen, hän oli pitänyt\nvelvollisuutenaan panna joka vuosi syrjään vähäisen määrän ostaakseen\ntai vuokratakseen hänelle jonain päivänä maatilan, jottei hän tuntisi\njäävänsä huonommalle osalle.\n\n-- Tämän maailman hyvyyteen nähden, jatkoi hänen isänsä, sinä\nepäilemättä olet paljon edempänä veljiäsi muutaman vuoden kuluttua.\n\nTämä isän suopeamielisyys yllytti Angelia ottamaan puheeksi toisen ja\nrakkaamman aineen. Hän huomautti isälleen, että hän oli kahdenkymmenen\nkuuden vuoden vanha ja että hän kaipaisi sivullaan tukea ruvetessaan\nmaanviljelijäksi -- tarvittiin joku pitämään silmällä kotoisia\naskareita hänen ollessaan pelloilla ja niityillä. Eikö hänen sen vuoksi\nollut paras mennä naimisiin?\n\nIsä ei näyttänyt pitävän tuumaa hullumpana, ja niin Angel kysyi:\n\n-- Minkälaisen vaimon luulisitte parhaiten sopivan minunlaiselle\nuutteralle raatajalle?\n\n-- Tosi kristillisen naisen, josta sinulle on apua ja lohdutusta niin\nhyvin sisälle- kuin uloskäymisessäsi. Mikä on sen yli, se ei suuria\nmerkitse. Semmoinen vaimo onkin löydettävissä, harras ystäväni ja\nnaapurini, tohtori Chant...\n\n-- Mutta eikö hänen tulisi etupäässä osata lypsää lehmiä, kirnuta hyvää\nvoita, tehdä juustoa, hoitaa kanoja ja tarpeen tullen johtaa ulkotöitä\nja tietää, kuinka tärkeitä lampaat ja vasikat ovat taloudessa?\n\n-- Kyllä, maamiehen vaimona, tietysti. Pastori Clare ei nähtävästi\nollut koskaan ennen ajatellut näitä seikkoja. -- Lisäänpä vielä, että\njos tahdot puhdasmielistä ja uskollista vaimoa, niin etpä löydä\nparempaa etkä äidistäsi ja minusta mieleisempää kuin ystäväsi Mercyn,\njoka sinua ennen niin viehätti. Tosi kyllä, että hän on viime aikoina,\nnuorten pappien esimerkkiä seuraten, ruvennut koristamaan kirkon\nalttaria juhlatiloissa kukilla ja muilla laitteilla. Mutta hänen\nisänsä, joka ei pidä enempää kuin minäkään moisesta turhuudesta,\narvelee asian kyllä olevan autettavissa. Se on vain lapsellinen\npäähänpisto joka varmaankin aikanansa häviää.\n\n-- Mercy on hyvä ja hurskas tyttö, sen kyllä tiedän. Mutta eiköhän\nteidänkin mielestänne, isä hyvä, minulle sopisi paremmin nuori nainen,\njoka on yhtä puhdasmielinen ja siveä kuin miss Chant, mutta joka hänen\nkirkollisten puuhiensa asemesta ymmärtää taloustoimia yhtä hyvin kuin\nisäntä itse.\n\nIsä pysyi mielipiteessään, että kokemus oli asetettava vasta toiselle\nsijalle ja uskonnollinen mieli ensimäiselle. Angel tahtoi kunnioittaa\nisänsä tunteita ja samalla auttaa omaa asiaansa eteenpäin, ja niin hän\nesitti kysymyksen mahdollisimman selvästi. Hän sanoi kaitselmuksen\ntuoneen hänen tiellensä naisen, jolla oli kaikki edellytykset\ntullakseen oivalliseksi maamiehen elämänkumppaniksi ja joka oli hyvin\nvakavamielinen. Ei hän osannut sanoa, oliko tyttö terveen evankelisen\nsuunnan kannattaja kuten hänen isänsä, mutta luultavasti hän olisi\nsiihen hyvin taipuva, hän kävi säännöllisesti kirkossa, hänellä oli\nyksinkertainen usko. Sitä paitsi hän oli rehellinen, sopuisa, älykäs,\nvarsin miellyttävä, siveä kuin vestaalitar ja näöltään tavattoman\nkaunis.\n\n-- Kuuluuko hän semmoiseen sukuun, josta sinun sopisi naida -- sanalla\nsanoen onko hän sivistynyt tyttö? kysyi äiti, joka oli hiljaa tullut\nhuoneeseen ja kuullut viimeisen osan heidän keskustelustaan.\n\n-- Ei hän ole mitä tavallisesti nimitetään sivistyneeksi naiseksi,\nsanoi Angel hämmentymättä, sillä hän on työmiehen tytär -- ylpeilen\nsiitä. Mutta siitä huolimatta hän _on_ sivistynyt nainen -- hänellä on\nsydämen sivistystä.\n\n-- Mercy Chant kuuluu sangen hyvään perheeseen.\n\n-- Uh, mitäpä hyötyä siitä on, äiti? kysyi Angel äkkiä. Mitä perhe\nhyödyttää semmoisen miehen vaimoa, jonka elämä on ja tulee olemaan\nraatajan karkeata elämää?\n\n-- Mercy on saanut täydellisen kasvatuksen. Ja sillä on oma\nviehätyksensä, tenäsi äiti, katsellen häntä silmälasiensa läpi.\n\n-- En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi minun elannossani. _Hänen_\nluvuistaan minä kyllä pidän huolen. Hänestä tulee harras oppilas, sen\ntekin sanoisitte, jos hänet tuntisitte. Hän kuohuu runoutta -- hän\n_elää_ mitä runoilijat vain kirjottavat... Ja hän on nuhteeton\nkristitty, siitä olen varma, kenties juuri sitä lajia, jota te pyritte\nkehittämään.\n\n-- Angel, sinä teet pilkkaa!\n\n-- Suokaa anteeksi, äiti. Mutta koska hän tosiaan käy kirkossa miltei\njoka sunnuntai ja on hyvä kristitty, niin varmaankin te kärsitte\nmuutamia yhteiskunnallisia vajanaisuuksia älyten, että voisin tehdä\nhuonommin kuin valita hänet.\n\nAngel liioitteli aivan tosissaan rakkaan Tessinsä hieman sovinnaista\nkirkollisuutta, jota hän -- aavistamatta siitä koskaan olevan itselleen\nniin suurta hyötyä -- oli pyrkinyt hiukan ivaamaan huomatessaan sitä\nhänessä ja hänen tovereissaan, koska se niin huonosti sopi heidän\noleellisesti naturalistiseen uskoonsa.\n\nKun mr ja mrs Clare epäilivät tokko heidän pojallaan itselläänkään oli\noikeutta nimitykseen, jota hän vaati tuolle tuntemattomalle nuorelle\ntytölle, niin he alkoivat pitää etuna, että tällä edes oli terve\nelämänkäsitys ja että kaitselmus oli saattanut hänet valitsemaan\nvakavan naisen, sillä itse ei Angel olisi koskaan asettanut\nkirkollisuutta vaalinsa ehdoksi. He sanoivat viimein, että paras oli\nolla kiirehtimättä; he toivoivat myöskin saavansa nähdä hänet.\n\nAngel ei selittänyt asiaansa sen pitemmältä tällä kertaa. Hän tunsi,\nettä yksinkertaisilla ja uhrautuvilla vanhemmilla oli omat\nennakkoluulonsa, kuten keskisäädyn jäsenillä ainakin, ja että niiden\nvoittamiseen vaadittiin viisautta. Sillä vaikka hänellä lain mukaan oli\noikeus menetellä niinkuin halusi ja vaikka heidän miniänsä\nominaisuuksista ei saattanut olla heille pienintäkään haittaa, koska\nhän tulisi elämään heistä kaukana, niin ei hän kuitenkaan tahtonut\nloukata heidän tunteitaan ottaessaan elämänsä tärkeimmän askelen.\n\nHän huomasi menettelevänsä sangen epäjohdonmukaisesti puhuessaan Tessin\nelämän tapahtumista, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan välttämättömiä\npiirteitä. Rakastihan hän Tessiä hänen itsensä vuoksi, hänen sielunsa,\nsydämensä, ruumiinsa tähden -- hänen kätevyytensä meijeriaskareissa,\nhänen hyväoppisuutensa merkitsivät hänelle hyvin vähän ja kaikkien\nvähimmän hänen yksinkertaiset muodolliset uskonharjotuksensa. Hänen\nteeskentelemätön luonnollinen olemuksensa ei kaivannut mitään\nsovinnaisuuden kiiltoväriä miellyttääkseen häntä. Kasvatus oli hänen\nmielestään vaikuttanut toistaiseksi perin vähän välittömiin tunteisiin,\njoista perheonni riippuu. Mahdollisesti edistyneempi siveellinen ja\nälyllinen kasvatus kehittäisi aikojen kuluessa melkoisessa määrässä\nihmisluonnon tahtomattomia, jopa tiedottomiakin vaistoja; mutta aina\ntähän päivään asti oli sivistys, mikäli hän saattoi nähdä, ulottunut\nainoastaan älylliseen ulkokuoreen. Tätä käsitystä vahvisti vielä hänen\nsivistyneen keskisäädyn naisista saavuttamansa kokemus, joka opetti\nhänet huomaamaan, että ero kahden hyvän ja viisaan, mutta erisäätyisen\nnaisen välillä oli tavattoman paljon pienempi kuin hyvän ja huonon,\nviisaan ja typerän saman säätyisen välillä.\n\nLähtöaamu oli käsissä. Hänen veljensä olivat jo lähteneet pappilasta\njalkamatkalle pohjoiseen, jonka perästä toinen palaisi yliopistoon ja\ntoinen virkatoimeensa. Angel olisi saattanut seurata heitä, mutta piti\nparempana palata armaansa luo Talbothaysiin. Ei hänestä olisi ollut\ntoisille iloa, sillä vaikka hän olikin järkevin ja ihanteellisesti\nuskonnollisin noista kolmesta, häiritsi heidän väliänsä tieto siitä,\nettä hän itsepintaisesti oli kieltäytynyt kulkemasta hänelle\nviitotettua tietä. Hän ei ollut uskaltanut mainita Tessistä ei\nFelixille eikä Cuthbertille.\n\nÄiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa.\nSelvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän\najaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä\nvaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden\nvirkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka\nvaarallisessa kalvinistisessa hengessä.\n\n-- Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi\nkertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus\nluonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden\nvälikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan\nköyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin\nmonesti pettyneensä.\n\nPuhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren\ntilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä\nTrantridgea. -- Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi\npoika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.\n\n-- Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet\nkuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen\nsiinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut\nnimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä\nD'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla\nsinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun\nvälittävän niistä vähemmän kuin itse teen.\n\n-- Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel\nhieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti\nepäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän\nomassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista\nvastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin\nnäkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.\n\nTämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi\nalkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen\nkuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli\nsokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia.\nKun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä,\noli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua\nhänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan\npappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja\noli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: \"Sinä hullu, tänä yönä\nsielusi sinulta vaaditaan\". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta\npahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut\nepäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen\nharmaita hapsiaan.\n\nAngel punastui harmista.\n\n-- Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi\nitseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.\n\n-- Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat\nkieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon\nmielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien\nsanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se\nolisi tehnyt mitään.\n\n-- Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?\n\n-- Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset\nminua lyöneetkin.\n\n-- Ei suinkaan?\n\n-- Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät\nmurhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen\nminua ja ylistäen Jumalaa.\n\n-- Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta\ntuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.\n\n-- Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen\nhänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme\nhaudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä\nsanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.\n\nNyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei\nnuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän\nkuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla.\nKenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei\nisä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri\ntuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut\nAngelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se\nvarmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta\nsittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista\nmielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin\nkumpikaan hänen veljistänsä.\n\n\n\n\n27.\n\n\nMäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes\niltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä\njokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua\nkukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien,\nnurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä\nmehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin\nperehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin\nlaitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt\nkatselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli\nhänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän\nrakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta,\nettä palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista\nvapautuneensa.\n\nEi ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli\nvälttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain\naamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut\nriippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen\noksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli\nvalmiina iltalypsyyn.\n\nAngel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin,\nmissä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan\nja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja\nkaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut\nsateenvarjot.\n\nHän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli\nsisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja\njuuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian\nnarisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli\nTess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.\n\nHän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi\nsiinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että\nClare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui;\nhänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet\nriippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa.\nOli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi\nja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.\n\nSitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui\niloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:\n\n-- Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!\n\nEnsimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken\ntapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä\nkatse palautti sen hänelle mieleen.\n\n-- Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen\nvyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden,\nherrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun\ntähtesi.\n\nTessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat\ntiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä\nrintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin\nsuoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan\ntukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu.\nEnsinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti\nkatseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin\nsilmäteriinsä.\n\n-- Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei\nole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa\nmarkkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä\ntule ennenkuin lypsylle.\n\nKun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli\nportaissa vastaan.\n\n-- Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan\nTessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän\ntarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.\n\nMahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi.\nTess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä.\nJoka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen\njäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän\ntuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.\n\nAngel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa,\njota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen\nhuulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat\ntavat olivat nyt paikallaan.\n\n-- Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän\nsanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä\nasiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella\ntapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies,\nniin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa.\nTahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?\n\nHän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa\nolevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.\n\nTess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli\nvälttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään:\nrakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä\ntulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin\noli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi\nvastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:\n\n-- Mr Clare ... en voi tulla vaimoksenne. En voi!\n\nHänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin\nsydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.\n\n-- Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen\nhäntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi?\nRakastathan sinä minua?\n\n-- Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin\nkenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja\nvilpitön ääni. Mutta _en voi_ mennä kanssanne naimisiin!\n\n-- Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä\nolet sidottu toiseen?\n\n-- En, en.\n\n-- Miksi vastaat siis kieltävästi?\n\n-- En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan\nvain teitä.\n\n-- Mutta miksi?\n\nTekosyihin pakotettuna Tess sopersi:\n\n-- Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan\nvaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun\nnaisen.\n\n-- Mitä joutavia -- olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä\nkävinkin kotona.\n\n-- Tunnen, etten voi -- en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.\n\n-- Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?\n\n-- En sitä odottanut...\n\n-- Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi.\nLiian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä\nkotvilleen mitään.\n\nTess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen:\nmilloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa.\nHänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota\nhän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.\n\n-- Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.\n\nHäiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja\nystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:\n\n-- Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä\nyksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat\nevankelista suuntaa -- harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko\nsinä niihin?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu\nolevan kovin korkeakirkollinen.\n\nTessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli\nkuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei\nollut kuullut häntä koskaan.\n\n-- Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi\nTess. Olen siitä usein pahoillani.\n\nHän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi\nsiitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista\nkatsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan\nkannattajiin hän kuului.\n\nAngel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess\ntyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi,\noli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.\n\n-- Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess\nhuomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.\n\n-- Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan,\nja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin\npitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja\ntoisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä\nnöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin\nmenevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin\nikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli\nosalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja\nläksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi\n-- mikä lienee tilanomistajan poika ollut -- äitinsä kuuluu olevan\nsokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi.\nTuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta,\nkun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää\nvelvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja\nluonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä.\nHän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä\naikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon\nrähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin\nhoteihinsa.\n\nTessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille\nsynkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei\nkiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat\nisässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat\nraintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten.\nKun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:\n\n-- Entä se asia, Tess?\n\n-- Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander\nD'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!\n\nHän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin\nantaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt\nmenivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin\nmetsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel\ntaas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen\noli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden\nparista.\n\n\n\n\n28.\n\n\nTessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin\nodottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän\nvastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta\nsiltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti\nkeimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli\nsallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että\nmaalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta,\nmikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren\ntytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä\nrakkaudesta.\n\n-- Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi\nAngel muutamien päivien perästä.\n\nTess hätkähti.\n\n-- Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi\nhyvä, en tarpeeksi sovelias.\n\n-- Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?\n\n-- Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.\n\n-- Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en\nvälitä.\n\nHän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä\npääsemästä pakoon.\n\n-- Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä\nsitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten\nvoi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä\nole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä\nhuuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun -- milloin, sen saat\nitse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.\n\nTess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.\n\nClare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan\nkuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.\n\n-- Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään\noikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi.\nTess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?\n\n-- Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä\nitseään.\n\n-- Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä\nsitten työnnät minut takaisin?\n\n-- En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte\nsitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.\n\n-- Mutta sinä et ota minua mieheksesi?\n\n-- Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi,\nuskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni\nolisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni\nantaa, sillä _tiedän_ olevan parasta jättää se tekemättä.\n\n-- Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!\n\n-- Niin te luulette, mutta ette tiedä.\n\nTämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon\nolevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan\nihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi -- mikä olikin\ntotta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli\nsaattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen\nsanojansa ja tietojansa.\n\nAina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut,\nhän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni\nhuoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki\näänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin\ntyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.\n\nTaistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin\npuolella -- kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan -- että\nhänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut\nTalbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi\nmillään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen\nmiehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto\noli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt\nluopua.\n\n-- Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen.\nViiden peninkulman päässähän se tapahtui -- miksei sitä täällä\ntiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.\n\nMutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.\n\nKahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi\nhuonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei\nainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta\nnämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa\ntavottelemaan.\n\nKun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken.\nMeijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät\nviimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain\nkeskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia,\nettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies\njätti heidät kahdenkesken.\n\nTess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen\njuustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä\nhänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja\nAngel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa\nsisäpuolella kuumottavaa suonta.\n\nTessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja\nkostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän\ntuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja\nkäsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: \"Eiköhän\nole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen\nvälillä, samoin kuin miesten kesken\", hän kohotti katseensa ja antoi\nsen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.\n\n-- Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.\n\n-- Koska te minua suuresti rakastatte.\n\n-- Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.\n\n-- Älkää siitä enää puhuko.\n\nTess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi\nviimeisen vastustuksen.\n\n-- Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla\ntoiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei\nkeimailijalta -- totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta!\nMilloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein\nvähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä\nTalbothaysissa... Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään\nsanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän,\npuhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua\nkeimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni,\nmikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin\nnähtävästi teetkin?\n\n-- Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en\nvoisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.\n\nTaistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen\ntäytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että\njuoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.\n\n-- Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen,\najattelematta että kätensä olivat märät. -- Sano, ettet koskaan kuulu\nkenellekään muulle kuin minulle!\n\n-- Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun\nvain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset -- kaikki\nvaiheeni!\n\n-- Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! -- Hän puhui\nhyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. -- Tessilläni on\nvarmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna\navasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä\nkäytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.\n\n-- Koetan olla sanomatta. Ja huomenna -- ensi viikolla saatte kuulla\nmikä on syynä.\n\n-- Siis sunnuntaina?\n\n-- Sunnuntaina.\n\nViimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona\nkasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä\nTess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon\nkuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian\npäättymisestä voinut kokonaan himmentää.\n\nItse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys,\njokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys\noli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan\nomantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä\nhyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen\nmitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt\nrautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti,\nettä, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista,\nhuolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli\nkuitenkin pääsevä voitolle.\n\nIlta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon\npeitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta\nja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät\nhänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä\nhyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen\nsyynä -- sitä ei hän voisi kestää.\n\nHänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja\noli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei\nhuudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski\ntaivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi\nvaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat\nikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä\nhuoneeseensa.\n\nNyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen,\nmutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja\ntoiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa,\nsillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin\nlauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.\n\n-- Minä annan perään -- taivun hänen tuumaansa -- menen naimisiin hänen\nkanssaan -- muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona\nyönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun\ntytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. -- Hän ei saa joutua\nkenenkään muun omaksi kuin minun -- en siedä sitä! Ja kuitenkin se on\nväärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää\ntotuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!\n\n\n\n\n29.\n\n\n-- Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick\nistuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen\nkatseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. -- Koettakaapas\narvata?\n\nArvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo\nasian.\n\n-- Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies.\nKuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.\n\n-- Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess\nDurbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli\nsaattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika\nhuilakkaa meijerin kirnussa.\n\n-- Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten\nlupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku\npöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen\nyhteiskunnallisen asemansa vuoksi.\n\n-- Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi\nmeijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja,\nmikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia\nsyhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti\nnaimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa.\nMahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat\ntapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta\nleski parka siitä joutui pahoille päiville.\n\n-- Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään\nkiusaavan, sanoi mrs Crick.\n\n-- Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon\nyskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin\npuhumaan -- olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut\nsemmoinen, vai mitä, tytöt? -- Hän katsahti tyttöjen puoleen.\n\n-- Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä -- ei se toki siitä olisi\nkehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.\n\n-- Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.\n\n-- Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa -- ei olisi huolinut\nkoko veijarista, arveli Retty.\n\n-- No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.\n\n-- Arvelen että -- lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan --\ntai pysyä kokonaan erillään -- en oikein tiedä, vastasi Tess pala\nkurkussa.\n\n-- Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan\nnaimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot\nluvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja\nolisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan\npuhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn\n-- mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!\n\nJoukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti\nsurullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin\nmurhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän\nnousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan\npientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.\n\nHän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa,\njoka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain\npilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.\n\n-- Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. -- Vaimoni --\nniin sinua kohta nimitän.\n\n-- Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne\nvastaan kieltävästi!\n\n-- Tess!\n\nHän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen\nvyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän\nasemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä\nsydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän\notti kätensä pois.\n\nJa siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata\ntällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties\nvoittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä\nja meni tiehensä.\n\n\u003Ctb>\n\nHe tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen,\nja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess\nsaattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä\nkerran.\n\nClare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että\nTessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen\nkosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun\ntämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän\nkoetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä\nentistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle,\nkoetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä,\nmilloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä,\nmilloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa\nmies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.\n\nTess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa\njossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla\navomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän\nrakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin\njumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli\nhänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko\nhänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli\nmyötäänsä itsekseen: \"En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen\"; mutta se\noli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen\nheikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen\noma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja\nniin hän himosi niitä pelätessäänkin.\n\nClaren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja\nsuojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja\nTessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi,\nvaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja\neräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.\n\nTess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa\nhuutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut.\nKymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä.\nSamassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui\nhänen tielleen.\n\n-- Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas!\nKahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun\n_täytyy_ sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni\noli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi\nminun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko\nviimeinkin annat iloisen vastauksen?\n\n-- Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta\ntämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi\nnimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen\nvakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!\n\nTess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt,\nseisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin\nlieventääkseen sanojensa vakavuutta.\n\n-- Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.\n\n-- Angel.\n\n-- Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?\n\n-- Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?\n\n-- Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et\nvoisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti\nkyllä, sen myöntänyt.\n\n-- No olkoon menneeksi, \"rakkahin Angel\", koska minun kerran _täytyy_,\nmutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä\njännityksestä huolimatta.\n\nClare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut\nluvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa,\nsonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina\npäälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän\nrikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen\nposkelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta\nsanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania\nlukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä\nvalossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.\n\nKun oli päästy maidon kuorinnasta -- mikä päivä päivältä kävi yhä\nhelpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän -- niin Retty ja hänen\nkumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.\n\n-- Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä,\nvai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen\nperästä.\n\n-- Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi -- värisevä, vastasi\nTess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi\ntehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi -- kenties tulisi -- minua\nparempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä --\nmelkein yhtä paljon.\n\n-- Oi, Tess!\n\nTuon kärsimättömän huudahduksen kuuleminen tuotti hänelle nähtävästi\nsuurta helpotusta, vaikka hän oli niin jalomielisesti päättänyt asettaa\nitsensä syrjään. Niin hän oli tehnytkin, mutta häneltä puuttui voimia\nuuteen itsensäuhraukseen.\n\nHeidän joukkoonsa yhtyi samassa joku lypsymiehistä, ja silloin katkesi\npuhe asiasta, joka heihin molempiin koski niin syvästi. Mutta Tess\ntiesi, että tänä päivänä se tulisi ratkaistuksi.\n\nIltapäivällä meni osa väkeä etäiselle niitylle lypsämään lehmiä, joita\nei käytetty pihassa. Työ sujui verkalleen. Äkkiä meijerimies koppasi\nsuuren kellonsa taskustaan ja virkkoi:\n\n-- Hyvänen aika, näkyy olevan myöhempi kuin luulinkaan! Parasta on\nlähteä viemään maitokuormaa asemalle. Meijeriltä ei kerkiä enää\nmaitoastioita ottaa. Kuka lähtee viemään?\n\nLypsäjät kaatoivat raintansa suuriin, rattailla seisoviin\nkuletusastioihin.\n\nMr Clare sanoi lähtevänsä asemalle, vaikkei se kuulunutkaan hänen\ntehtäviinsä. Tessiä hän pyysi tulemaan mukaan. Ilta oli ollut lämmin,\nja Tess oli lähtenyt lypsylle paljain käsivarsin, ilman röijyä, niin\nettei hän ollut varsin matkamiehen puvussa. Sen vuoksi hän vastauksen\nasemesta katseli pukimiaan, mutta Clare pyysi niin kiehtovasti, että\nhän heitti raintansa ja jakkaransa meijerimiehelle ja nousi rattaille\nClaren viereen.\n\n\n\n\n30.\n\n\nIllan suussa he ajaa köröttivät niittyjen halki tasaista tietä pitkin.\nTuntui niin suloiselta olla lähellä toisiaan, ettei kotvilleen tehnyt\nmieli sanaa vaihtaa. Hiljaisuutta häiritsi vain maidon loiskinta\nkorkeissa astioissa. Tie oli niin yksinäinen, että pähkinät olivat\nsaaneet jäädä paikoilleen, kunnes olivat pudonneet koteroistaan maahan,\nja karhunmarjat riippuivat vielä raskaissa tertuissa. Silloin tällöin\nAngel hujautti piiskallaan terttua, tempasi sen irti ja antoi sen\nkumppanilleen. Mustanpuhuvalta taivaalta alkoi roiskahdella isoja\nsadepisaroita, tukahuttava, lämmin ilma muuttui raikkaammaksi, ja kevyt\ntuulen leyhkä leikki heidän kasvoillaan. Purojen ja jokien\nhopeanhohteinen pinta tummeni harmaaksi, epätasaiseksi juovaksi. Mutta\nTess ei kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hänen hipiänsä, jonka aurinko\noli ruskeaksi paahtanut, kävi heleämmäksi sadepisaroiden kosketuksesta.\nHänen hiuksensa olivat lypsäessä päässeet valloilleen vaatehatun alta\nja kastuivat ajaessa läpimäriksi.\n\n-- Eipä olisi pitänyt lähteä, sanoi hän katsahtaen pilviin.\n\n-- Ikävä, että tuli sade, vastasi Clare, mutta sitä hauskempi on, että\nsinä istut vierelläni.\n\nHe olivat ajaneet jo koko pitkän matkan, ja ilta pimeni. Portteja oli\ntuon tuostakin tiellä, jonka vuoksi piti ajaa hiljalleen. Ilma tuntui\nkylmähköltä.\n\n-- Kunhan sinulle ei vain tulisi vilu, Tess, olet niin vähissä\nvaatteissa, sanoi Clare. Tuleppa vähän lähemmä, niin et kastu niin\npahoin. Olisin yhä enemmän ikävissäni, ellen tietäisi sateesta jotain\nhyvääkin olevan.\n\nTess siirtyi huomaamatta lähemmäksi, ja Clare kääri heidän ympärillensä\nsuuren purjekankaan palasen, jota joskus kuumalla käytettiin\nmaitoastioiden peitteenä. Tess piteli verhoa, sillä Claren kädet olivat\nohjaksissa kiinni.\n\n-- No, nytpä menettelee! Eikös mitä! Vettä valuu niskaani ja kaiketi\nvielä enemmän sinun niskaasi. No, nyt on hyvä. Käsivartesi ovat kuin\nmärkää marmoria, Tess. Pyyhi ne peitteeseen. Pysyhän nyt hiljaa, niin\net kastu ollenkaan. Mutta kuulehan, armaani, mitenkäs se on se kysymys,\njohon en ole vielä saanut vastausta?\n\nVastaukseksi kuului vain maidon loiskintaa ja hevosen kavioiden\nkopsetta kostealla tiellä.\n\n-- Muistatko, mitä sinä lupasit?\n\n-- Muistan, hän vastasi.\n\n-- Ennenkuin tulemme kotiin, muista se!\n\n-- Koetanpa muistaa.\n\nClare ei puhunut sen enempää. Kohta avautui heidän nähtäviinsä vanhan\nherraskartanon rauniot, kohoten korkealle taivasta kohti. Pian ne\njäivät heidän taaksensa.\n\n-- Tuo tuossa, Clare sanoi huvittaakseen kumppaniaan, on sangen\nviehättävä vanha paikka -- yksi monista kartanoista, jotka\nkuuluivat aikoinaan hyvin mahtavalle, vanhalle normannilaissuvulle,\nD'Urbervilleille. En koskaan mene heidän entisten linnojensa ohi\najattelematta heitä. Surullisia ajatuksia herättää jonkun tuommoisen\nkuuluisan suvun sammuminen, vaikkapa sen kuuluisuus perustuisikin\nedustajainsa julmuuteen ja ylimielisyyteen.\n\n-- Niin kyllä, vastasi Tess.\n\nHe näkivät etäältä himmeätä valoa, mikä tuli pienen rautatieaseman\nsavuisesta lampusta. Veturi vihelsi kimakasti, juna liukui melkein\nkuulumattomasti märkiä kiskoja pitkin, ja maitoastiat heitettiin\njoutuin tavaravaunuun.\n\nTess nousi taas rattaille, asettuen ystävänsä viereen äänettömän\nkuuliaisena, mikä joskus saattaa olla ominaista intohimoisille\nluonteille. Kietaistuaan purjekankaan korvilleen he läksivät ajaa\nhuruuttamaan pilkkopimeässä. Tess ajatteli vielä junaa, jonka hän\nvastikään oli nähnyt asemalla puhkuvan.\n\n-- Lontoolaiset juovat maidon suuruspöydässään huomisaamuna, hän sanoi.\nTuntemattomia ihmisiä, joita emme ole koskaan nähneet.\n\n-- Niin kai. Mutta ei semmoisena kuin me sen lähetämme. Panevat ne toki\nvähän vettä sekaan, jottei päähän menisi.\n\n-- Joukko aatelisherroja ja -naisia, valtiomiehiä, sotaherroja, rouvia\nja lapsia, jotka eivät koskaan ole nähneet lehmää.\n\n-- Niin tosiaan.\n\n-- Jotka eivät tiedä meistä mitään tai mistä se tulee, eivätkä ajattele\nkuinka me kaksi olemme saaneet ajaa kokonaisen peninkulman sateessa,\njotta se joutuisi heille ajoissa.\n\n-- Emme ajaneet yksistään rakkaiden lontoolaisten vuoksi, ajoimme vähän\nitsemmekin vuoksi saadaksemme tuon asian ratkaistuksi, vai mitä, rakas\nTess. Salli minun nyt kysyä tällä tavalla. Sinä kuulut jo minulle,\ntarkotan sydämesi kuuluu jo minulle. Vai mitä?\n\n-- Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kuuluu, kuuluu!\n\n-- Jos sydämesi kuuluu minulle, niin miksen sitten saa kättäsi\nomakseni?\n\n-- Syynä on eräs seikka. Minun pitää sinulle vähän kertoa.\n\n-- Kiellätkö sinä yksistään minun onneni ja perheseikkain takia?\n\n-- Niin, sinun onnesi ja asemasi takia. Mutta kerronpa nyt sinulle\nentisistä vaiheistani...\n\n-- No, minun vuokseni se sittenkin oli. Jos tulen suuren maatilan\nhaltijaksi, joko Englannissa tai siirtomaissa, niin saan sinusta\nverrattoman vaimon, paremman kuin suurimmastakaan hovista löytyisi.\nHeitä siis pois, armas Tess, tuommoiset ajatukset, että sinä olisit\nliian halpa minulle.\n\n-- Mutta tarinani -- sinun täytyy tietää elämäntarinani. Salli minun se\nkertoa -- sinä et pidä minusta niin paljoa, sitten kun olet sen\nkuullut.\n\n-- No kerro, kerro, jos haluat, Tess kulta, ihmeelliset vaiheesi. No,\nminä synnyin siellä ja siellä, Anno Domini...\n\n-- Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä\nlausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa\nkoulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan\nhyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa\nminut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut\nsanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.\n\n-- Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoi\nClare puristaen häntä lähemmä itseään.\n\n-- Ja sitten -- sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.\n\nTess hengitti kiihkeämmin.\n\n-- No, armaani. Älä hätäile!\n\n-- Minä -- minä -- en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun\njälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi\ntaannoin kulimme. Ja -- olemme joutuneet rappiolle.\n\n-- D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess\nkulta?\n\n-- Siinä, hän vastasi hiljaa.\n\n-- No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?\n\n-- Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.\n\n-- Totta se kyllä on, yhdessä suhteessa. Vihaan tuota aristokraatista\nkatsantokantaa, että veri on tärkein kaikista, ja olen sitä mieltä,\nettä meidän on kunnioitettava ainoastaan henkistä aateluutta, tietoa ja\nluonteen jaloutta, katsomatta kuka jonkun isä on ollut. Mutta tämä\nuutinen viehättää minua sangen suuresti, enemmän kuin luuletkaan. Eikö\nsinusta tunnu somalta kuulua tuohon kuuluisaan sukuun?\n\n-- Eipähän. Ikävältä se vain on tuntunut, varsinkin sen perästä kun\ntulin näille main ja näin kaikki nuo kummut ja tasangot, jotka ennen\nkuuluivat suvullemme. Mutta toiset alueet ovat olleet Rettyn vanhempain\nhallussa, toiset kenties Marianin vanhempain, niin etten minä ole siitä\njuuri millänikään.\n\n-- Omituista on, kuinka monet niistä, jotka nykyään viljelevät toisen\nmaata, ennen ovat itse olleet sen omistajia, ja joskus minua\nihmetyttää, etteivät jotkut poliitikot tee tuosta suurta numeroa, mutta\nkenties he eivät tunne asiaa. Vaan tuopa vasta somaa, etten ennen ole\nhoksannut sinun nimesi yhtäläisyyttä D'Urbervillen kanssa, vaikka kyllä\ntiesin suvun rappiolle joutuneen. Tämäkö se oli se sinun kauhea\nsalaisuutesi?\n\nTess oli jättänyt sen kertomatta. Viime hetkellä oli hänen rohkeutensa\npettänyt, hän pelkäsi Claren moittivan häntä siitä, ettei ollut\nennemmin kertonut ja itsensä suojelemisen vaisto oli voimakkaampi kuin\nhänen vilpittömyytensä.\n\n-- Tietenkin, jatkoi Clare pahaa aavistamatta, olisin ollut iloinen\nkuullessani sinun olevan syntyisin Englannin kansan kärsivällisistä,\näänettömistä ja maineettomista riveistä eikä noista harvoista, jotka\novat saavuttaneet mahtavuutensa toisten kustannuksella. Mutta minä olen\nrakastunut sinuun, Tess, ja itsekäs olen myöskin, lisäsi hän nauraen,\nsinun itsesi tähden olen iloinen syntyperästäsi. Yhteiskuntaa näet\nviehättää ulkonainen loisto, ja sinun syntyperääsi koskeva seikka on\nomansa kohottamaan suuresti sinun arvoasi vaimonani, kunhan olen tehnyt\nsinusta lukeneen naisen. Yksinpä äiti poloisenikin katselee sinua\nsuopeammin. Tess, sinun pitää nimittää itseäsi oikealla nimelläsi,\nD'Urberville, tästä päivästä alkaen.\n\n-- Entinen on minusta parempi.\n\n-- Mutta sinun _täytyy_, kultaseni! Kymmenet nousukkaat hyppäisivät\nilomielin tuommoisen aarteen kimppuun. Ja jopa kuuluu muuan mokoma\nottaneenkin tuon nimen, Trantridgen tienoilla taisi olla. Niin, niin,\nsama mieshän se olikin, joka joutui kiistaan isäni kanssa -- kerroinhan\nsiitä? Soma sattuma.\n\n-- Angel, en minä oikein tuota nimeä ottaisi. Lienee hyvinkin onneton.\n\nHänen mielensä kuohahteli.\n\n-- Kylläpä minä keinon keksin, korkeasti vapaasukuinen neiti Teresa\nD'Urberville. Ota minun nimeni, niin pääset omastasi. Salaisuus on nyt\ntunnettu, eikä sinulla ole enää syytä vastaanpanemiseen.\n\n-- Jos sinä _varmasti_ tulet onnelliseksi saadessasi minut vaimoksesi\nja haluat hyvin, hyvin mielelläsi mennä kanssani naimisiin...\n\n-- Tietysti, armaani, tietysti!\n\n-- Tarkotan, että ainoastaan se seikka, että sinä niin mielelläsi\ntahdot minut omaksesi, arvellen ilman minua tuskin voivasi elää,\nmillainen sitten lienenkin -- ainoastaan se seikka saattaa minut\ntaipuvaiseksi vastaamaan myöntävästi.\n\n-- Sinä vastaat myöntävästi. Omani olet ijankaiken! -- Clare sulki\nhänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\n-- Niin.\n\nSamassa tuokiossa kuin hän lausui sanan, hän purskahti niin rajusti\nitkemään, että näytti siihen pakahtuvan. Tess ei ollut laisinkaan\nheikkohermoinen, jonka vuoksi Angel joutui kovin hämilleen.\n\n-- Mitä sinä itket, armaani?\n\n-- En tiedä ... olen niin iloinen ajatellessani -- että olen omasi ...\nja että teen sinut onnelliseksi...\n\n-- Mutta ei tämä varsin iloltakaan näytä, Tessini!\n\n-- Tarkotan ... itken rikottua lupaustani. Lupasin kuolla naimatonna.\n\n-- Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?\n\n-- Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!\n\n-- Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa\nmielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin\nkohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität?\nPidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin\ntavalla.\n\n-- Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess\nhuudahti. Todistaako tämä paremmin?\n\nHän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää,\nmitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa\nkoko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.\n\n-- Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.\n\n-- Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.\n\nNiin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla.\nHevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli\nmyöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. \"Riemun\nnälkää\", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää\nvoimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi\navutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten\nkysymysten pohdinnalla.\n\n-- Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään\nsitä vastaan?\n\n-- Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt,\nsaatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan\nsitä vastaan! Missä hän asuu?\n\n-- Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.\n\n-- Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!\n\n-- Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et\ntanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!\n\n\n\n\n31.\n\n\nTess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana\npäivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan\nDurbeyfieldin epävarmalla käsialalla.\n\n    Rakas Tess. -- Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että\n    ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen\n    tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että\n    sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän\n    kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä\n    puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään\n    kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin\n    kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella -- hyvin\n    ylhäisilläkin -- on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä\n    kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään\n    tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika,\n    eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka\n    viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa,\n    että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan\n    kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet\n    tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi\n    on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi.\n    En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi\n    mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.\n\n    Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin\n    omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin\n    ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin\n    paljo terveisiä Sulhasellesi.\n\n                                                  Rakas äitisi\n                                                    J. Durbeyfield.\n\n-- Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.\n\nHän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä\nsurullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä\ntavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain\nsatunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan,\nmiten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli\nolla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.\n\nKun ainoa henkilö, jolla oli edes hitunen oikeutta hänen menettelynsä\nmääräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu\noli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin\nmoneen viikkoon.\n\nNämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen\nrakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin\nhyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla -- tiesi kaiken, mitä opastajan,\nfilosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin\nmielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu\nja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan\nsellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi\nkantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti\nhänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja\npalvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata\nTessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain\nkuolematonta olentoa.\n\nTess karkotti menneisyyden luotaan -- polki sen poroksi, kuten\nvaarallisen hehkuvan kekäleen.\n\nEi hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä,\nritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä\nhämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat\nolleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä\nkohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.\n\nIhanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja,\njotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he\nlennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten\ntaas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron\nlirinä olisi heille kuulunut.\n\nSiellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä\nlaitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja.\nClare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja\nasteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän\nitse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina\nvain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.\n\n-- Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess\niloisesti.\n\n-- Niin teen.\n\n-- Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun\ntällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?\n\n-- Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!\n\n-- He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.\n\n-- Rakas tyttöni -- joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren\narvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja\nkunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät\ntodistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin\nminun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni -- se\nei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä\nmain, kenties koko Englannista -- yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset\nmeistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?\n\nTess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli\nmielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään,\nhänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin\naaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän\npani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon\nheijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli\nsillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi\nkohota -- varhain se nousikin tähän aikaan vuotta -- asetellen pikku\nkristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.\n\nHänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi\nikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset\nsurunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä\nvaivaamaan -- epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän\ntiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien\ntavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat\npakottaisi ne pysymään loitolla.\n\nHänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja.\nHän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se\nsaattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.\n\n\u003Ctb>\n\nEräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa\nkaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi\nmiettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen\nsilmistään loisti.\n\n-- Olen sinulle liian halpa -- niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös,\naivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.\n\nClare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:\n\n-- Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että\nhalveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että\nkuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä,\nkunniallisia, puhtaita ja rakastettavia -- kuten sinäkin, oma Tessini.\n\nTessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien\nominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta\nsydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel\ntoisteli niitä tällä hetkellä.\n\n-- Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin\nvain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa\n-- silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti,\npuristaen kiihkeästi käsiään.\n\nAngel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään,\nettä Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun\nhän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.\n\n-- Niin -- miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa\nvain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä\najattelet?\n\nNaisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:\n\n-- Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi\nkuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt -- onneni olisi kestänyt\nkauemmin.\n\nEi se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi\ntämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta\nkahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin\nkuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku\njakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin\nhelmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.\n\n-- Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare\nhyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. -- Aijoin juuri\nkysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.\n\n-- Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea\nja pani kätensä hänen käsivarsilleen. -- Ei, Angel, en minä oikullinen\nole -- en ainakaan luonnoltani! -- Ja saadakseen hänet yhä enemmän\nvakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. -- Mitä sinä aijoit\nminulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.\n\n-- No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin\nhäät pidetään?\n\n-- Minusta on hyvä näinkin.\n\n-- Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta.\nSiinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada\naviopuolison.\n\n-- Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian\nkäytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista\nseikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että\nsinä menet pois ja jätät minut tänne.\n\n-- Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa.\nMiksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?\n\n-- Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä\nennen.\n\n-- Mutta --\n\nClare veti häntä hellästi lähemmä itseään.\n\nAvioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta\nennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr\nCrick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.\n\nTess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat\npunaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.\n\n-- Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän\nhuudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta\nen minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee\nnäyttänyt.\n\n-- Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi\nmeijerimies lisäten vaimolleen: -- Siitä näet, Kristiina, ettei pidä\nturhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui,\njollei olisi itse sanonut.\n\n-- Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan\nrauhallinen.\n\n-- Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te\nsenkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin\nsen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle\ntahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika,\nken hänet saa!\n\nTess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin\nmeijerimiehen häikäilemätön ylistys.\n\nKun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä.\nKynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa\nyöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.\n\nMutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut\nvahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet\nomakseen saavansa.\n\n-- Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiään\nTessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.\n\n-- Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.\n\n-- Menen, vastasi Tess.\n\n-- Milloin?\n\n-- Jonain päivänä.\n\nTytöt arvelivat hänen karttelevan.\n\n-- Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli Izz\nHuett, pannen painoa joka sanalle.\n\nJa aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja\nasettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen,\nikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua\nenää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen\nvyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.\n\n-- Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.\n\nMarian suuteli Tessiä. -- Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan\nhuuliansa pois.\n\n-- Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet\novat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.\n\n-- En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain\nkuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei\nmeistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet,\nrakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään\nnaimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän\nvertaisemme.\n\n-- Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess\nhiljaa.\n\nTytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa\nkuvastuvan hänen silmissään.\n\n-- En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata,\nvaan en voi.\n\n-- Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä\nlieneekin syynä.\n\n-- Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.\n\n-- Miksi?\n\n-- Te olette kaikki minua parempia.\n\n-- Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. -- Ei, ei, Tess\nkulta.\n\n-- Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui\nirti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin,\ntoistellen herkeämättä: -- Olette te, olette!\n\nKun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.\n\n-- Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. -- Minun\npitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia\nhänelle kuin -- oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!\n\nTytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.\n\n-- Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. -- Sinä osaat käyttäytyä\nhienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten\nkun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja\nkyllä kai sinä oletkin?\n\n-- Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin\ntunteeni näin valloilleen.\n\nKun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian\nkuiskasi:\n\n-- Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran\najattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua\nvihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä,\nemmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.\n\nEivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita\nkyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta\nvuotavin sydämin päätti -- äidin kiellosta huolimatta -- kertoa Angel\nClarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos\ntahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla\nvaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui\nvääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.\n\n\n\n\n32.\n\n\nTessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun\nalussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita\nkertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta\nTess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.\n\nEräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät\nsuurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas\ntulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa,\npienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut\nhyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua,\ntuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.\n\n-- Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä\nkokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja\nnyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.\n\nClare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.\n\n-- Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin\npaljoa väkeä?\n\n-- Ei.\n\n-- Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.\n\n-- Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen.\nEiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin\nkovasti -- --\n\n-- Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili\nvain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että\nveisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun\nkysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän\naikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni,\nettä hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen -- vaikka tuo lie\nsyntiäkin ollut.\n\n-- Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi,\nvaikka se toiselta puolen on mukavaakin.\n\n-- Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä\nposkelle.\n\n-- Kas!\n\n-- Mitä?\n\n-- Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta\nleikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä -- elämä on liian vakavaa.\n\n-- Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.\n\nTess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen\nkanssansa naimisiin -- niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli\nviime yönä päättänyt -- ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin\nmennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä\nei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut\nAngel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä\nsietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.\n\n-- Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun\nluultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi\nmukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi\ntuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa\ntämmöistäkään elämää ijankaiken.\n\n-- Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että\nsinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime\naikoina.\n\n-- Niin minä aina teenkin.\n\n-- Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. -- Angel,\nminä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.\n\nNiin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä\nmeijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.\n\nKotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen\nheitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa\nsalassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka\nitse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi\nkuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja\nSandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että\nasiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä\nnähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä\nparempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan\npoikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs\nCrickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput\noli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli\nkuullut.\n\nAika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa\ntahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen\npohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä\non niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä\nyhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis\nsokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.\n\nMutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen\nhääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli\nsivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei\nollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta\nkarkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä\ntoisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.\n\nVaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi\nheidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän\njouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.\n\nHän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin\nihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli\nominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa,\njouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin\nihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut\nvielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin\nhän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt\nhieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua\ntodellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.\n\n-- Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi\nkuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan\nteki Claren mieli hankkia talo Englannista).\n\n-- Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi --\nkovin turvatonhan olisit.\n\nTämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli\nollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa,\nsanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli\nse sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä\nhän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti\nhalusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa.\nSaatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella\npaikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta -- äidin\nluona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki\ntutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli\npälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen\nmaanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja --\nmylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille -- oli kutsunut häntä\nkatsomaan myllyänsä.\n\nClare kävi siellä eräänä päivänä -- myllylle oli muutaman kilometrin\nmatka -- ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen\nmyllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän\npäätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen\nkyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan\ntaloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä\ntavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi\nmääräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään\ntekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella\nsiellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.\n\n-- Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia\nmaatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai\nhuhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.\n\nTämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin\nvilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun\nviimeinen päivä, uudenvuoden aatto. -- Hänen vaimonsa, sanoi Tess\nitsekseen. -- Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei\nmitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?\n\nEräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:\n\n-- Sinua ei kuulutettukaan tänään.\n\n-- Mitä sinä sanot?\n\n-- Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi\nkatsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä\nnaimisiin?\n\nTess myönnytti kiireisesti.\n\n-- Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.\n\nTess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti\nkuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät\nlykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi\nhuomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko\npuuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.\n\nHänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta.\nIzz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu,\nja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.\n\n-- Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?\n\n-- Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.\n\nJäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:\n\n-- Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt\nnaimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä\nkirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.\n\n-- En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta\ntuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että\njoku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi.\nKuinka onni tuntui häntä suosivan!\n\n-- Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu\nnyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas\nuseimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat\nkirkossa kuuluttaneet!\n\nMutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko\nAngel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai\noliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä\nasiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä,\njotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna\nsoma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he\naikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi\naukoa kääröä.\n\nTuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja\nkyynelsilmin.\n\n-- Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen\nolkapäälleen. -- Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä\nja ystävällinen sinä olet!\n\n-- Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen\nmuutamaan lontoolaiseen kauppaan.\n\nJa estääkseen Tessiä ajattelemasta hänestä liian paljon hyvää Clare\nkäski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän\nompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.\n\nHän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi\nkuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten\nhänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta --\n\n    Mi konsaan ei sovi vaimollen,\n    joka kerran harhaan astunut on.\n\nTätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan\njalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen\nsalaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar\nGueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.\n\n\n\n\n33.\n\n\nAngel tahtoi mielellään ennen naimisiin menoa viettää päivän Tessin\nkanssa jossain meijerin ulkopuolella. Olisivat viimeisen kerran yhdessä\nkihlattuina, viettäisivät ihanan päivän, jommoista ei sen koommin\ntulisi, odotellessaan toista suurta päivää, joka oli ovella. Siksi hän\npyysi Tessiä lähtemään lähimpään kaupunkiin pikku ostoksille.\n\nClare oli meijerissä ollessaan pysynyt aivan erillään muusta\nmaailmasta. Moneen kuukauteen ei hän ollut käynyt kaupungissa, ja nyt\nhe ajoivat sinne meijerinhoitajan rattailla.\n\nEnsi kertaa elämässään he kävivät puodeissa yhteisillä ostoksilla. Oli\njoulunaatto, tori oli täynnä kuusia ja mistelejä, ja kadut vilisivät\nvieraita, joita oli maaseudulta tullut merkkipäivän takia kaupunkiin.\nTess sai osakseen kiusallisen paljon huomiota kävellessään kaduilla\nAngelin kanssa käsikoukussa, sillä hänen säteilevä onnensa lisäsi hänen\nkasvojensa kauneutta.\n\nIllalla he palasivat ravintolaan, jossa heillä oli asuntonsa, ja Tess\nodotti eteisessä sen aikaa kuin Angel oli hevosta valjastamassa.\nAnniskeluhuone oli täynnä väkeä, toisia tuli, toisia meni. Joka kerta\nkun ovi aukeni, lankesi valo Tessin kasvoille. Kaksi miestä astui ulos\nmennen hänen ohitsensa. Toinen heistä töllisti kummissaan häneen, ja\nTess luuli nähneensä nuo kasvot ennen Trantridgessa, vaikka Trantridge\noli siksi kaukana, että sen kylän asukkaat harvoin kävivät tässä\nkaupungissa.\n\n-- Sievä tyttönen, sanoi toinen.\n\n-- Onpa niinkin -- mutta ellen minä erehdy ... ja sitten seurasi\nhuomautus, joka ei ollut varsin ylistelevä. Clare astui sisään samalla\nhetkellä kuin sanat lausuttiin ja näki Tessin lyyhistyvän kauhusta\nkokoon. Morsiamensa solvaaminen saattoi hänet raivostumaan ja\najattelematta asiaa pitemmältä hän antoi miehelle niin navakan\nkorvapuustin, että tämä lensi nurin niskoin takaisin eteiseen.\n\nMies tointui heti ja näytti aikovan käydä kimppuun. Clare asettausi\npuolustusasentoon, mutta silloin alkoi vastustaja miettiä asiaa. Hän\nkatsoi uudelleen Tessiin sanoen:\n\n-- Suokaa anteeksi, olen erehtynyt. Pidin häntä aivan toisena\nhenkilönä, joka asuu viiden peninkulman päässä.\n\nClare huomasi olleensa liian hätäinen; hänen vikansa oli että Tess oli\njäänyt kapakan eteiseen. Niinkuin muulloinkin tämmöisissä tapauksissa\nhän nytkin sovitti miehen pistämällä hänen kouraansa viisi shillinkiä\nlaastariksi, ja niin he erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä. Heti\nkun Clare oli ottanut tallirengiltä ohjakset, ja nuori pari oli ajanut\ntiehensä, niin miehet läksivät astumaan toisaannepäin.\n\n-- No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.\n\n-- En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.\n\nSillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.\n\n-- Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess\nomituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.\n\n-- Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle\naikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.\n\n-- En, tarkotan -- jos ne pitäisi lykätä.\n\nClare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä\nheittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin\nhyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin\nvakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas\nnäiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.\n\nHe ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni\nullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä\nmitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän\nkuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut\nvetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess\njuoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.\n\n-- Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin!\nSomasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon\nmiehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että\nminä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille\npakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia\nunissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.\n\nTämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.\n\nMahdottomaksi kävi kertoa hänelle suullisesti entisyydestä, mutta olipa\ntoinenkin keino. Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjotti neljän sivun\npituisen kirjeen, kuvaillen tarkasti, mitä hänelle kolme vuotta sitten\noli tapahtunut, pisti kirjeen kuoreen ja osotti sen Clarelle. Ja jottei\nenää horjuisi päätöksessään, hän hiipi paljain jaloin ullakkoon ja\npisti kirjeen Claren oven alle. Tess ei tietysti saanut unta silmän\ntäyttä, hän kuunteli pienintäkin liikettä yläkerrasta. Viimein hän\nkuuli portaiden natinaa, kuten tavallisesti. Clare tuli alas. Hän\ntapasi Tessin portaiden juurella ja suuteli häntä. Suukko oli yhtä\nlämmin kuin konsanaan!\n\nAngel näytti hieman väsyneeltä ja hajamieliseltä. Mutta ei sanonut\nsanaakaan hänen tunnustuksestaan, ei kahdenkesken ollessakaan. Oliko\nhän saanut kirjeen? Jollei Angel ottanut asiaa puheeksi, ei hän voinut\nvirkkaa mitään. Päivä meni, ja selvää oli, että Angel aikoi pitää\nsalaisuuden omana tietonaan, ajattelipa hän siitä mitä tahansa. Muutoin\nhän oli hilpeä ja ystävällinen, kuten tavallisesti. Tess alkoi arvella,\nettä kenties hänen pelkonsa oli ollut lapsellista. Oliko se\nmahdollista? Oliko Angel antanut hänelle anteeksi, rakastiko hän häntä\nsemmoisenaan ja hymyili hänen tuskalleen kuin pahalle unelle? Oliko hän\ntosiaan saanut hänen kirjeensä? Hän vilkaisi hänen huoneeseensa, mutta\nkirjeestä ei näkynyt jälkeäkään. Varmaankin hän oli antanut anteeksi.\nMutta vaikkei hän ollut saanutkaan kirjettä, tuntui Tessistä varmalta,\nettä hän antaisi anteeksi.\n\nJoka aamu ja ilta oli Angel yhtä ystävällinen, ja niin tuli uudenvuoden\naatto, heidän hääpäivänsä.\n\nSinä päivänä he eivät nousseet lypsyaikaan; heitä oli koko viikko\npidetty kuin vieraita, ja Tess oli saanut oman huoneen. Tullessaan\nalakertaan aamiaiselle he hämmästyivät nähdessään kuinka koreaksi\nkeittiö oli laitettu päivän kunniaksi.\n\nCrick oli ani varhain aamulla antanut valkaista keittiön uunin ja\npunata takan. Hohtavan keltainen verhostin riippui lieden edessä, missä\nennen oli ollut vanha, kulunut sininen pumpuliuudin. Huone näytti\nvarsin viehättävältä uudessa asussaan. -- Teki mieleni laittaa jotain\npäivän kunniaksi, sanoi meijerinhoitaja. Ja kun te viis välittäisitte\nviuluista ja huiluista, -- ennen vanhaan ne olivat tämmöisissä juhlissa\naivan välttämättömät, -- niin en minä osannut muutakaan laittaa.\n\nTessin ystävät asuivat siksi kaukana, etteivät voineet tulla häihin,\nminkä vuoksi Marlottista ei oltu ketään kutsuttukaan. Mitä Angelin\nkotiväkeen taas tulee, niin oli hän kirjottanut, milloin häät\npidettäisiin ja toivonut edes jonkun tulevan. Veljet eivät olleet\nvastanneetkaan, olivat kai äkeissään, mutta isä ja äiti olivat\nkirjottaneet jokseenkin surullisen kirjeen valittaen, että hänellä oli\nsemmoinen kiire naimisiin. Kokivat he sentään katsoa asiaa\nparemmaltakin puolen: selittivät, että vaikka he kaikista viimeiseksi\nodottivat meijerityttöä miniäkseen, oli Angel kuitenkin siinä ijässä,\nettä itse osasi asiaa arvostella.\n\nTämä sukulaisten osottama kylmyys ei sanottavasti surettanut Clarea,\nsillä hän aikoi ennen pitkää hämmästyttää heitä suurella valtillaan.\nHänestä oli tuntunut liian uhkarohkealta ja häikäilemättömältä esittää\nmeijerityttönsä suoraa päätä jalosukuisena neiti D'Urbervillenä. Sen\nvuoksi hän aikoi pitää hänen sukuperänsä salassa, kunnes ennättäisi\nsivistää ja kasvattaa häntä matkustelemalla ja lukemalla ja sitten\nkotona käydessään voisi voitonriemuisena esittää hänet vanhan suvun\narvokkaana jälkeläisenä. Se oli rakastuneen miehen kaunis unelma.\nEhkäpä Tessin syntyperä merkitsikin hänelle enemmän kuin kenellekään\nmuulle maailmassa.\n\nKun Angelin käytös pysyi yhä vain muuttumattomana, niin Tess alkoi\nepäillä, tokko hän oli kirjettä saanutkaan. Hän nousi aamiaispöydästä,\nennenkuin toiset olivat lopettaneet, ja riensi portaita ylös Angelin\nhuoneeseen katsahtaakseen eikö kirjettä näkynyt. Hän seisoi ovella,\nmissä hän pari päivää sitten oli pamppailevin sydämin pistänyt kirjeen\nkynnyksen juureen. Matto ylettyi kynnykseen, ja sen alta pisti esiin\njotain valkoista. Se oli hänen kirjeensä. Clare ei ollut sitä\nhuomannut. Hän oli kiireissään pistänyt sen maton alle.\n\nPäätä huimasi, kun hän otti kirjeen ylös. Siinä se oli -- avaamatta,\naivan kuin hänen kädestään lähtiessään. Kuori oli vielä paikoillaan.\nNyt ei kirjettä käynyt hänelle antaminen, koko talo oli häätouhussa.\nHän meni huoneeseensa ja repi kirjeen palasiksi.\n\nHän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan\nlevottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi\ntehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti\npukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja\nheiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi\nAngelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle\nkahdenkesken pari sanaa.\n\n-- Minun täytyy puhua sinulle ... tahdon tunnustaa sinulle kaikki\nvikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin\nmahdollista.\n\n-- Ei, ei -- ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella,\nvastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys,\nsuloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on\ntunnustuksia tehtävä.\n\n-- Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi\nsanoa...\n\n-- Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä\nhetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.\n\n-- Et siis tahdo, että kerron, armaani?\n\n-- En, Tess kulta.\n\nEi ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä\nrauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus\nAngeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta\najatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut\ntukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen,\nomaksi puolisokseen -- ja sitten vaikka kuolla -- saattoi hänet kaiken\nmuun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat\nrusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.\n\nSulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin\nvaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä\nkirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen\nveljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet\nvastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he\nhalveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät\ntulleet -- huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.\n\nHetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei\nnähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän\ntiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.\n\nKoska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain\nkymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin\nyhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen\nvallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin\nvastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän\nnojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä\npelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen\nvakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että\nhänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.\n\nClare tiesi Tessin häntä rakastavan -- jokikinen piirre sitä osottl --\nmutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt\nkuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.\n\nKun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja,\nkuului kolme heleätä kumahdusta -- siinä sitä olikin ilokellojen\nsoitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla\nkellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja\ntämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli\nvallannut.\n\nHurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja\nvihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi\nparemmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla\nheitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa\nvuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä\nkauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.\n\n-- Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.\n\n-- Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut\nvapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin\nolisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin.\nUnissani olen mahtanut ne nähdä.\n\n-- Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin\nyleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä\nseuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.\n\n-- En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on?\nKerroppas!\n\n-- Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki\nkamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista\nvuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat\nvaunut milloin --. Mutta kerron pahan toiste -- se on niin ikävä juttu.\nTahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä\nvaunurottelot.\n\n-- En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme\njäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun\nolemme tehneet rikoksen?\n\n-- Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet\nsuutelolla.\n\nKotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva\nAngel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän\nnimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville?\nKykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat\nihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten\nmuut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut\nneuvonantajaa.\n\nJäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa -- viimeisen kerran -- hän\nlankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta\nrukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän\nmiltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on\npukenut sanoihin: \"rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa\". Liian\nhurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.\n\n-- Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen.\nSillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun\nkuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.\n\n\u003Ctb>\n\nIltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat\npäättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia\npäiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä.\nKello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki\nkatseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa\nsaattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän\nvieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he\ntulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi\nmiksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin\nliikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti\nkalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.\n\nTess kuiskasi äkkiä Angelille:\n\n-- Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.\n\nClarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan -- muuta se ei\nollutkaan hänelle -- ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista,\nsanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen\nmillaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei\nkuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi\nhävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli\nnähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon\ntunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.\n\nTästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen\nvaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken\nkestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti\nkukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle\nkartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.\n\n-- Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!\n\nKaksi miestä oli porttia avaamassa.\n\n-- Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat\nkuulivat hänen sanansa.\n\nKukko kiekaisi taas, -- ihan Clarea vasten naamaa.\n\n-- No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.\n\n-- Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen\najaa. Hyvästi, hyvästi!\n\nTaas kiekui kukko.\n\n-- So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin!\nkivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään\nmennessä: -- Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä!\nEihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!\n\n-- Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä\ntarkotat; mahdotonta se olisi.\n\n\n\n\n34.\n\n\nHe ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen\nkylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin\naikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä.\nAivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli\njonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä,\nnykyään vain talonpoikaistalona.\n\n-- Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä\nvaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua\nivalta.\n\nSisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen\nheidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo,\njättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet\npari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt\npitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui\nkuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.\n\nMutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä\nlahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he\nmenivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä.\nPortaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.\n\n-- Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.\n\n-- Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.\n\nClare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi\nluonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä\nnaista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne\nnäki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät,\nteräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri\nkonkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä\nja vallanhimoa.\n\n-- Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.\n\n-- Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia,\nminkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi\nhän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.\n\nKiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien\nkasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista\nyhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui\nviereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri\ntässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli\nkiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati.\nClaren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan\nperästä.\n\n-- Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaen\nTessiin. Ota niistä selvä.\n\n-- Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi\nkuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan,\njokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän\nalkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä\napeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.\n\nHe menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen\naterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi\nsaada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut\nhänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä\nihmetytti.\n\nHän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. -- Rakkahin Tess, hän\najatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan\nkysymykseen. -- Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä\npieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko\nkäytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen\nmies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se\ntulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla.\nLyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle,\nloukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää\nhuolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!\n\nHe istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli\nluvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä,\neikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä\nottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet\nrupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului\nsateen ropinaa.\n\n-- Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt\nkotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt\nsytyttivät.\n\n-- Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään\nkuinka kynttiläin liekki lepatti. -- Missä ihmeissähän kapistuksemme\nviipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.\n\n-- En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.\n\n-- Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin\nennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan\nharmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan\nminua?\n\nTiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään\ntarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti\nväkistenkin silmään.\n\n-- Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua\ntietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille\ntuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa\nse tuleekin!\n\nJoku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta\npieni käärö kädessä.\n\n-- Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.\n\n-- Sepä noloa, vastasi Tess.\n\nKäärön oli tuonut erikoinen lähetti, joka oli saapunut Talbothaysiin\nEmminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli\ntullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin\nClaren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu\nhänen isänsä sinetillä ja osotettu \"Rouva Angel Clarelle\", hänen isänsä\nkäsialalla.\n\n-- Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he\nmuistavatkin.\n\nTess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.\n\n-- Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta\nvastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!\n\nAngel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli\nkirje ja avain.\n\nKirje oli Clarelle ja kuului näin:\n\n    \"Rakas poikani!\n\n    \"Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, --\n    turhamainen aulis nainen -- jätti minulle, kun sinä olit vielä\n    poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi,\n    rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi\n    valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa.\n    Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin\n    paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja\n    lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle\n    hänen elinaikansa.\"\n\n-- Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.\n\nLippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita\npienempiä koristuksia.\n\nTessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare\nnosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin\nkivet.\n\n-- Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.\n\n-- Sinun tietysti, vastasi Clare.\n\nHän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa\nrikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle\nviisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin\nluonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen\nvaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat\nnyt melkein kuin ivallisesti.\n\n-- Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan\nvaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?\n\nÄkkiä hän sanoi innokkaasti:\n\n-- Tess, paneppas yllesi, paneppas! -- Ja hän tahtoi auttaa häntä.\n\nTess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset,\nkaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.\n\n-- Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu,\njos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.\n\n-- Pitäisikö?\n\n-- Pitäisi. -- Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa\nnähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin\njuhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste\nkimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta\ntaaksepäin tarkastaakseen häntä.\n\n-- Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.\n\nJokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi.\nMaalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa\nyksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä\non yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin\ntanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi\nmaalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel\nosasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.\n\n-- Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei,\nkultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset\ntyöpukimet ylläsi -- vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo\nhelytkin kuinka hyvin tahansa.\n\nTiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin\nlehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.\n\n-- Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään.\nEivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?\n\n-- Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin\nlahjottajaa kohtaan.\n\nToinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli\njotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän\nistuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä\nJonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta\nväljähtynyt.\n\nHe kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle.\nEnnenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli\navattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä\nkuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.\n\n-- Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan\nanteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. -- Astuin sisään,\nkun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.\n\n-- Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.\n\n-- Viivyin, viivyin minä.\n\nJonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä\nvakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne -- joksi häntä\nnyt on nimitettävä -- läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko\nrupesi kiekumaan?\n\n-- Mitä, mitä ihmeitä...?\n\n-- Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole\ntietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti\nhukuttautua.\n\n-- Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin\nkuin muutkin.\n\n-- No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne -- sehän hän nyt on --\nläksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos,\nja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on\nomissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt\nmenivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten\nmatkaansa \"Kolmi-ristiin\", missä näyttävät eronneen. Retty läksi\nkotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä\nmyöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin\nlauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen\nhattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet\ntoisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän\nkuitenkin virkosi henkiin.\n\nAngelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla\nJonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni.\nMutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa\nkuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla\nkimmeltäviä sadepisaroita.\n\n-- Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien\nvierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen\nottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt\nnäyttävät olevan mieltä vailla!\n\n-- Entä Izz? kysyi Tess.\n\n-- Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä\ntyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella\npäällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin\nteidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän\nminkä vuoksi viivyin.\n\n-- Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi\nolutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin -- saattavat\nteitä tarvita.\n\nTess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen\nja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa\njyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja\nsaamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului\nrattaiden jyrinää.\n\nAngel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo,\npusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin\nhypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin\nikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui\nhänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin\nheikon valon.\n\n-- Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä,\nhän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät,\nsairaalloinen.\n\n-- Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä\nolisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.\n\nTämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat\nyksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut\nvastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän\nolisi ansainnut mitä huonoimman osan -- ja kuitenkin oli hän valittu.\nKehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä\nvoisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä\npesävalkean ääressä.\n\n-- Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme\nsyntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta,\nja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut\nniinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.\n\nNämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta\ntulleelta viittaukselta.\n\n-- Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein\niloisena.\n\n-- Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon.\nKuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle\nanteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut,\nniinkuin kenties olisi pitänyt.\n\nTämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi\npyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:\n\n-- En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni,\nonneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä\nTalbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin\npuhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en\nvoinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut\nikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas\najattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen\ntilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä\naamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme --\nsemmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni\nsinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?\n\n-- Annan minä, ihan varmaan...\n\n-- Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys.\nAletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut\nijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin\nhyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin\ntunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon\npalvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin\nnytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka\nkauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni\ntoisten hyväksi itse lankesin.\n\nHän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo\nmaininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin\nlastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi\ntunniksi eräälle oudolle naiselle.\n\n-- Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta\nsanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole\nsitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan,\nsen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?\n\nTess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.\n\n-- Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin -- kovin oli kiusallista\nnytkin siitä puhua -- ja tarinoidaan hauskemmista asioista.\n\n-- Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaa\n_minulle_ anteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle\nsanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!\n\n-- Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!\n\n-- Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi,\njollei vakavampikin.\n\n-- Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.\n\n-- Ei voi, ei, ei voi! -- Hän hypähti ylös toivehikkaana. -- Ei, ei se\nvoi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja\nnytpä sen kerron!\n\nHän istuutui jälleen.\n\nHe pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi,\npunainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin\nkäsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja\nkattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti,\nniin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin\nohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan\nAleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa\nmutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES VAIHE.\n\nERO.\n\n\n\n\n35.\n\n\nHänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä,\nei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.\n\nMutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa\njatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät\nkuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan.\nRautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät\ntahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen\ntunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä\nhetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti;\nmutta sisällinen olemus oli toinen.\n\nHänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt\nvoivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli\nasia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi.\nMietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui\nkuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!\n\n-- Tess!\n\n-- Mitä, kultani?\n\n-- Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä\net voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni,\nTessini -- ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.\n\n-- En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.\n\n-- Ja kuitenkin... Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi -- Mikset\ntästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta\nminä estin -- nyt muistankin.\n\nNämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut.\nHän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle\nhuonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin\nsilmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.\n\n-- Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin\nhuulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.\n\nClare ei vastannut ja hän jatkoi:\n\n-- Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! _Minä_ annan\n_sinulle_ anteeksi, Angel!\n\n-- Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.\n\n-- Mutta sinä et anna minulle?\n\n-- Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää\nminulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi\nannosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!\n\nHän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun -- nauruun, joka\noli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.\n\n-- Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua,\narmahda!\n\nClare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.\n\n-- Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.\nTiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?\n\nClare pudisti päätään.\n\n-- Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut\nonnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin,\nolen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi!\nTämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.\n\n-- Sen kyllä tiedän.\n\n-- Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä\ntosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa\nja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut\nsinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa\nelämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä.\nKuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?\n\n-- Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Toinen sinun haamussasi.\n\nTess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja\nnäissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel\npiti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua\nkuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel\nhänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla\npettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.\n\n-- Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.\n\nTess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme,\nmikä sai Claren vavahtamaan.\n\n-- Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta\nminua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.\n\nHänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki\nsilmään, ja hän hyrskähti itkemään.\n\nTämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi\nhäntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti\nkärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja\nhillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.\n\n-- Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni\noli kadonnut. -- Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää\nyhdessä?\n\n-- En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.\n\n-- En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei\nminulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten\nsanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan\nvälitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen\nlupaa.\n\n-- Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?\n\n-- Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua\nkuolemaan.\n\n-- Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin\nsopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.\n\nNämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen\nTessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle.\nNiiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan\nvallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki\ntukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo\nvierähti Claren poskelle.\n\nMutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja\nperinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen\nelämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa\noloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?\n\n-- Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton\nolla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.\n\nHän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut\nheidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli\nheidän \"rakkauden ateriansa\" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten\nolivat he juoneet teetä samasta kupista.\n\nClare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa\nkäynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään\nsaattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi\nClarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt\nhuoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.\n\nKohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman\nmatkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan\npukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän\nhetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.\n\nClare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei\ntuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan\nison sillan poikki.\n\nMaantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä\nvettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan\npois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin\nkulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei\nolisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.\n\nPaikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin\nTalbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja\nkun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia\nnähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea\nkoettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain\nuskollisesti perästä.\n\nViimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren\nrinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.\n\nJulmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi\nluottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut\nhalun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman\nhuikaisevaa loistoa -- juuri semmoisena kuin hän oli.\n\nClare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää\nseisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle\ntolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess\nei voinut olla häntä puhuttelematta:\n\n-- Mitä olen tehnyt -- mitä _olen_ tehnyt? En ole sanonut sanaakaan,\nmikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman\nmukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet\nvihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole\ntehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua\nluulet!\n\n-- Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan.\nMutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä,\nkaikin mokomin koetan sitä välttää.\n\nMutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita,\njoista olisi ollut parempi olla vaiti.\n\n-- Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt\nmiehistä mitään.\n\n-- Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse\nolet rikkonut.\n\n-- Annatkos sitten minulle anteeksi?\n\n-- Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.\n\n-- Ja rakastat minua?\n\nTähän kysymykseen ei Clare vastannut.\n\n-- Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta\ntapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä,\neivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään -- antoivat\nanteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!\n\n-- Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet\nyksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja\nyhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.\n\n-- Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.\n\nVihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin\noli syntynytkin.\n\n-- Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi\nmielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä\nauttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian\nyhteyteen -- sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa\ntapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit\nminulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle\nsyntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta\nsinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!\n\n-- Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa\nkuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria\nmaa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat\nhevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä\ntapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle -- en\nmahda sille mitään.\n\n-- Sitä pahempi seudullekin.\n\nTess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut\nhäntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.\n\nHe kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään\nWellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään\ntavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen,\nsanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa.\nPaluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät\nkuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja\nmyöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa\nolivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän\najatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan\nperästä se muistui hänelle mieleen.\n\nMökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:\n\n-- Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä\nauttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.\n\n-- En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare\nvastasi.\n\n-- Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt -- häpeän vuoksi.\nEi ne sitten sinua syytä.\n\n-- Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan\npäätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän\nnaurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän\nonnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa\nnauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene\nnukkumaan.\n\n-- Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.\n\nHe olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville\ncisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten\nkuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä,\nmutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.\n\nEi ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet\nkierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja\nsitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.\n\nHuoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän\nviivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat\noli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen\nilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.\n\nKun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui\nvalkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää\nnähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen\npistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo\nsalaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja\nkulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain\nsanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho\npistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt\nnäyttikään!\n\nEi ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan,\nsillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle\nsamealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni\ntarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut\nkoko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran\nollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.\n\nMyöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa\narkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo\ntehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle,\nlaittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa\nyläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi,\nettä hän nukkui sikeästi.\n\n-- Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman\nkatkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen\nhartioilleen, uinui huoletonna.\n\nHän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin\nsattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka\nkuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva\nnäytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen\npiirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa\nmiehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän\noli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti\nhänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden\nyhtäläisyys.\n\nMuuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.\n\nHänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet\nilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä\nedelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin\ntarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää\nhimojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän\nmietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka\nodottamattomia tapauksia voi sattua.\n\nEi hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa,\nneitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä\nrakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!\n\nHän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen\nkasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä\npuolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että\nsilmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi,\nsalasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja\nsilmäin kielen kanssa.\n\nHän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin.\nVälinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo\nniellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli\nvalmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään\nräpäyttämättä.\n\n\n\n\n36.\n\n\nClare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä\nkuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet\ntulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä\nseisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut,\njotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt\nneuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän\najan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko,\njonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.\n\nKolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka\nvuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat\ntoimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään;\nClare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän\nhalkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita,\nleipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina -- meijerissä oli\nClare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana\nilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään\nvastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.\n\nAngel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni\nportaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: -- Aamiainen on\nvalmis!\n\nHän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän\npalasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä\nolevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä\nhuutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.\n\nHänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi,\nvaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen\nkätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut\npukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias\nääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi\nvirittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti\nsammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.\n\nHeissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka\nentisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut\nraskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän\ntunteitaan.\n\nClare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi.\nViimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan\nkuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.\n\n-- Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin\nvakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka\nniin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen\nsilmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi\nkuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen;\nmansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.\n\nHän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut\nTessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä\nhäneen tuijottamaan.\n\n-- Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!\n\n-- Se on totta.\n\n-- Joka sana?\n\n-- Joka sana.\n\nClare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään\nhyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka\ntiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi\nvastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:\n\n-- Totta se on.\n\n-- Elääkö hän? kysyi Angel.\n\n-- Lapsi kuoli.\n\n-- Mutta mies?\n\n-- Elää.\n\nAngelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.\n\n-- Onko hän Englannissa?\n\n-- On.\n\nClare astui horjuen muutamia askelia.\n\n-- Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin -- kuka tahansa\nolisi samaa ajatellut -- että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla\nolisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja\nhienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan\nomakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta -- enhän minä ole\nmikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.\n\nTess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut\njatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet\nolivat pettäneet.\n\n-- Angel -- en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi\ntiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka\ntoivoinkin, ettet sinä koskaan -- --\n\nHänen äänensä tukkeutui.\n\n-- Pelastustie?\n\n-- Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Hakemalla avioeroa.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron\nsinusta?\n\n-- Etkö saa -- -- -- nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin\ntunnustukseni olevan riittävänä syynä.\n\n-- Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, -- tietämätön --\nkypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia,\net, et.\n\n-- Etkö siis saa eroa?\n\n-- En, se on aivan mahdotonta.\n\nHäpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.\n\n-- Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän\nkuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen\nluullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa\nkäyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois\ntieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!\n\n-- Sinä erehdyit, hän vastasi.\n\n-- Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se\npitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!\n\n-- Rohkeutta mihin?\n\nKun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.\n\n-- Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.\n\n-- Ajattelin surmata itseni.\n\n-- Milloin?\n\nTess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.\n\n-- Eilen, hän vastasi viimein.\n\n-- Missä?\n\n-- Sinun mistelinoksasi alla.\n\n-- Hyvä Jumala -- kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.\n\n-- Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti.\nMatkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva\nhetki -- en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun\nnimellesi.\n\nTämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän\nvaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa\nhänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:\n\n-- Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita\najatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!\n\n-- Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.\n\n-- Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.\n\n-- Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen,\najattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi\nilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan\nuneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni\nteon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle\nkuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän -- jos se\nolisi mahdollista -- jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan\npelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen,\nkuinka pahoin olen tielläsi!\n\n-- So, so!\n\n-- Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua\nvastustaa.\n\nClare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat\nkokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut\npelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.\n\nTess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he\nistuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän\nsilmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa\nsyövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei\nruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare\nilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle;\nmyllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.\n\nHänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan\nsuuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän\nhuokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.\n\nKohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta\nmyöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän\njätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä,\nmilloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.\n\nYhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi,\nvaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön\njouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he\nedellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli\nruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.\n\n-- Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.\n\n-- Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.\n\nAterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut,\nselitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut\nsaavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista\nmenetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä\nlähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin\nmunkeille.\n\nHän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja\ntyöskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen\ntiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön,\naherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.\n\nÄkkiä Clare raotti ovea.\n\n-- Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani,\nolet vaimoni.\n\nTess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.\n\n-- Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti\nhymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä\npyydäkkään enempää.\n\n-- Sinä _olet_ vaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä.\nMitä sinä tarkotit?\n\n-- En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin -- tarkotan,\nettä olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten\nsanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin,\nmutta sinä et hellittänyt.\n\nTess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut\nminkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja\nhellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään\nkuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni\npehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen,\nse esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä\noli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta\njohonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin\nmonet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa\nsitä, mitä heidän täytyy halveksia.\n\nClare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.\n\n-- Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin\nsinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. -- Ei ole nyt\nkysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.\n\nHäntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa\nihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä\nkaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa\nkokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa.\nMutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena\nrangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton\nuskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän\nolikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei\nloukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.\n\nIlta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden\nainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia.\nSe tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä\nnoustessaan Angel sanoi \"hyvästi\", ja Tess vastasi samoin taivuttaen\npäätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare\nei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: -- Kyllä minä\ntulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen\nlyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen\nhuuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan\nvoille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli\nvakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista\nhölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen\nliikutuksensa ja sanoi lempeästi:\n\n-- Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee.\nMeidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä,\njoka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä\nkäsität, että se on vain muodon vuoksi.\n\n-- Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.\n\nClare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannut\nTessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.\n\n\u003Ctb>\n\nNäin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa\nenemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.\n\nTess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta\nselviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän\noli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut\nanteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä\nollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä\nenemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.\n\nSillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi\nmiettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen:\n-- Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?\n\nEräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa\ntulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.\n\n-- Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi.\nVavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää\ntyyntä ilmettä kasvoillaan.\n\n-- Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai\nmikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan\ntavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en\ntunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin\nsalli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen\ntilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on\nsinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi\nolla eri juttu... Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että\naivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan\nlapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi\n-- tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan\npäällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi\npoloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat\nhäpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä\nkurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään\nluoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää\ntuskiamme kuin hankkia uusia?\n\nTessin silmät olivat yhä maahan luotuina.\n\n-- En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin\npitkälle.\n\nHän olisi saattanut sanoa: -- Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa\nhuolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? -- Mutta\nuseimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen\nsitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän\nei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa\nkatkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden\nihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava\nsydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.\n\nKolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut\nkenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas.\nSemmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa\nvoimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin\nluo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei\nhänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut.\nClare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota\nhän oli rakastanut.\n\n-- Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan\npöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi\notsaansa.\n\n-- Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä\npois luotani.\n\n-- Mutta mitä sinä teet?\n\n-- Voinhan lähteä kotiin.\n\nTätä ei Clare ollut ajatellut.\n\n-- Voitko ihan varmaan? hän kysyi.\n\n-- Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen\nheti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin\nheidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä,\nsaatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja\ntoivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni\nolisivat kauheat.\n\n-- Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.\n\n-- Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.\n\n-- No, olkoon sitten niin.\n\nEi katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen\nja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.\n\n-- Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen\nnäköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta.\nSanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan\nminua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä\nsattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni\nmuistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se\nsilloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.\n\n-- En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen\ntoki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi,\nkunnes näen minnepäin asiat kehittyvät -- sitten kyllä kirjotan\nsinulle.\n\nTess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat,\nmutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen\nsilmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat\ntunteensa, voittaa itsensä.\n\nClare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:\n\n-- Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä\nkaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä\ntaas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!\n\nSamana päivänä hän rupesi pakkaamaan kapineitaan, ja Tess seurasi hänen\nesimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties\nainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista\nsanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta,\nsaattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että\nkeskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi\nensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika\nkuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka\nvaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran\neroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia\najatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat\njäävät unhoon.\n\n\n\n\n37.\n\n\nTuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumista\nFroomin laaksoon.\n\nKellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa\nhiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi.\nHän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin\nhiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja\nsukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun\nhän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle\nlattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä\näänellä:\n\n-- Kuollut, kuollut, kuollut!\n\nMilloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän\nkulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin\nTrantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten\npäivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen\ntilaan.\n\nTess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä\nnukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut\nrevolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan,\nhän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.\n\nClare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:\n\n-- Kuollut, kuollut, kuollut!\n\nSitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet\nsyliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti\nsitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle\nosotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:\n\n-- Poloinen, poloinen Tessini -- rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva,\nvilpitön tyttöni!\n\nNämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä\nkarttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä,\nlempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman\nhenkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua\nliikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi\nhievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi\nhänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.\n\n-- Vaimoni on kuollut -- kuollut, kuollut, hän mutisi.\n\nHän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän\nheittää hänet alas?\n\nItsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin\nhuomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin\nnautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa\nvoisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka\nihana ta se olisi!\n\nEi antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta\nvasten ja suudelman painoi hänen huulilleen -- huulille, joita hän\npäivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja\nalkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään,\nja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä\nhetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen,\nmutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin\nolalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti\njokea, joka juoksi kivenheiton päässä.\n\nTess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä\nsemmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se\nkoskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut\nhänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä\nyksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi.\nKohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän\ntosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä\npois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.\n\nAh! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi -- tuosta sunnuntaiaamusta,\njolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin\ntytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se\noli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.\n\nClare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle,\nmissä viimein pysähtyi.\n\nJoki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku\nsaaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla,\nmissä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin,\nmutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita\nlankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä\nkulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet\nkeikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen\nmiehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa\nhän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua\neteenpäin.\n\nAikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta\ntekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin\nkuin huominen ero.\n\nVesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi\naalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt\nmolemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi\nlujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta\nhe läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan\nsiitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut\nviimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen\nsaakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki\nhupenisi kalpeaksi unelmaksi.\n\nTempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he\nvajoisivat... Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän\nhän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä\nollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti\nClare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.\n\nHe olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan\nkuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä\nkivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän\nhuolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti\nsyvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän\npaneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen.\nSielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.\n\nTess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen,\noli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin\nAngel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja\nvilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille\ntapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle,\nmitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla\nhullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa\nkäsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.\n\nJotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista\nei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä\nlämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.\n\nÄkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet\nliikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin\ntaisi:\n\n-- Jatketaan matkaa, kultaseni! -- tarttuen samalla hänen\nkäsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään\ntottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen\nuneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli\nTessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.\n\nTess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin.\nHän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare\noli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.\n\nEi ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri\nlämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren\nheräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta\nniin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.\n\nHeti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi,\nettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän\ntiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.\n\nClare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän\nollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi\nnoudattaa vakaumustaan.\n\nEinettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin\nuupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön\nvaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän\nsaattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan\nosottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän\nse oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän\npäihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä\nyöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen\nkäyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.\n\nClare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne\nsaapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä -- ainakin\nero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti\nhänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.\n\nHe nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän\näkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly\nollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta.\nMuutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän\nelämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat\nlähdössä tervehtimään ystäviään.\n\nHeidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia\npäiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja\nkun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri\nvoinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa\nolisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.\n\nTehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät\nvaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen\ntoisensa rinnalla.\n\nPajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin\nClare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla\npuolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren\nharpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran\nsuudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä\nharmaassa, kylmässä puvussaan.\n\nMeijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan\nylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko\nvanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.\n\nTess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen,\njotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat\npäättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja\nMarianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta.\nRetty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista\npaikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.\n\nHaihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni\nnavettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä\nkutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin,\naivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä,\nolisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he\nseisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin\nhame koski Clareen, sanoivat \"me\" puhutellussaan muita ja olivat\nkuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.\n\nMutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua,\nerilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick\nheti heidän mentyään virkkoi miehelleen:\n\n-- Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin\nkaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi\npistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin\nnäytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian\ntavallisesti.\n\nHe nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare\npäästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia\nkohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.\n\nPitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti\nhevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin\nhänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun\nkyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare\npyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui,\nja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän\nloitomma.\n\n-- Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti.\nVälillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en\ntällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka\ntapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville.\nJos saan itseni sitä sietämään -- jos se on toivottavaa ja mahdollista\n-- niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä\nkoeta tulla luokseni.\n\nNämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän\nnäki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut\nnähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin\npettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut\nruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren\nsanoja:\n\n-- Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Saanko kirjottaa sinulle?\n\n-- Saat kyllä -- jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon,\nettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.\n\n-- Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä\nrangaistuksen minä ansaitsen, mutta -- mutta -- ethän toki tee sitä\nraskaammaksi kuin kantaa jaksan!\n\nSen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän\nolisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt\nhillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei\nolisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen\nkärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin\nhän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin,\nmikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä\nkoskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat\nhelähneet hänen hyväkseen.\n\nSitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle\naika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit,\njotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen\nelinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin -- hän lupasi ottaa sen\ntehtäväkseen -- johon Tess myös mielellään suostui.\n\nKun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin\nvaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä.\nSitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä\nhänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.\n\nHevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin\nepämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta\nTessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä\ntehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin\nkatosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään,\nniin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa\nmukaan:\n\n\"Jumala _ei_ ole taivaassansa -- _vääryyttä_ täynnä on maa\".\n\nTessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi\nastelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.\n\n\n\n\n38.\n\n\nKun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen\nnähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti\najatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?\n\nSaavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli\nventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta\nvuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden\nvaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia\nkotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.\n\n-- Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina\nvain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John\nDurbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään\nherrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut\nketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei\nmahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt\non saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa\nRooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä\nnimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti\nkoko kylän, ja vaimonsa lauloi \"Kirkkaassa Tilkassa\" yhteentoista\nsaakka illalla.\n\nVaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen\nkampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi\njättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut\nmitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti\nkyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.\n\nNähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään?\nKotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla\nvarakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän\nolikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän\nmaja.\n\nHän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi\nhänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess\noli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin\nalakuloiseen katseeseen:\n\n-- Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?\n\nTess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka\nperästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.\n\nHän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä\nhurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja\nmeni sisään. Tess seurasi perästä.\n\nPesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli\npistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.\n\n-- Hyvänen aika -- Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan\ntosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä...\n\n-- Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.\n\n-- Et vielä, kukaties?\n\n-- Olen, olen minä naimisissa.\n\n-- Naimisissa! Missä miehesi sitten on?\n\n-- Hän lähti matkoille joksikin aikaa.\n\n-- Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä\nkuin ilmotit?\n\n-- Niin, tiistaina.\n\n-- Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?\n\n-- Niin on.\n\n-- Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!\n\n-- Äiti! -- Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen\nrinnoilleen ja puhkesi itkemään. -- En tiedä kuinka sinulle kertoisin.\nSinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä\npuhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.\n\n-- Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield,\nräiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. -- Voi kova\nlykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että\naika höpäkkö sinä olit.\n\nTess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli\nsalpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.\n\n-- Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta,\nen minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui\nhäpeälliseltä pettää häntä. Jos -- jos se olisi uudestaan tehtävä, niin\ntekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä\nvastaan!\n\n-- Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.\n\n-- Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan\nitsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa.\nVoi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä\nhäntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja\nmillaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen\ntahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.\n\nTess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna\nvaipui tuolille.\n\n-- No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni\npitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden -- mennä nyt\nlörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen\ntuonnempanakin kuulla.\n\nTässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.\n\n-- Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä\nistunut Rolliverissa ja \"Kirkkaassa Tilkassa\" ja puhunut häistä ja\nkuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun\nkauttasi -- ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut!\nHerra hyvästi siunatkoon!\n\nJa kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän\nkuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse\nkertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.\n\nEnsimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi\nkäsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön\nonnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai\nhuonon perunavuoden -- seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei\nvoinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.\n\nTess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha\nvuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut\nenää tilaa.\n\nHän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä\noli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla,\nkoska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli\nhän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän\noli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut\nhyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.\n\n-- Meillä oli tuolla puhe ... alkoi Durbeyfield, jutellen\nseikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt\npapistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin\npappismiehen pojan kanssa.\n\n-- Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni,\nsanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin\n\"herra pastori\". -- Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan\nnostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin\nkertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi\ntarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta\nottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen\nnimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.\n\nMrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli\ntullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta\nkolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä\nharmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen\nsuuresti koskenut.\n\n-- No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän\nettä minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin\nJollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla\nei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja\n\"Kirkkaassa Tilkassa\" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat\nja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: -- Vai tällä tavalla se tyttärenne\npääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä\nmahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! -- Ei,\nse on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja\nkaikki -- en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää\nhänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?\n\n-- Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.\n\n-- Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?\nKunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin...?\n\nPoloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää.\nTympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan\nepäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen\nsanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut\nkovin kauan viipyä!\n\nNiin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä\ntuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä\nPohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen\nlähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa\njäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa\nlaatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän\nantoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka\nAngel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että\nAngel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. -- Olkoon\nse vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille\nviime vuosina tuottanut, hän sanoi. -- Ja saatuaan näin arvokkuutensa\nsäilymään hän läksi.\n\nParoonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta\nelämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin,\nettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi,\nsillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.\n\n\n\n\n39.\n\n\nKolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin\npappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi\nkirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt\nsaapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.\n\nElämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut\nikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa\nihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä\nollut.\n\nEnsimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut\nsuorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat\nneuvoneet surun päivien varalle. \"Pääasia on, ettei anna sielun rauhan\nhäiriytyä\", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa\nmieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. \"Älköön\nsydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen\", oli nazarealainen\nlausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli\nraskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta\najattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja\npyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!\n\nHänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes\nhän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön\ntehottomalla mielenkiinnolla.\n\nHän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui\nTessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville.\nKuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien\nrivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän\nollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen\nuskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli\nhänen rangaistuksensa.\n\nHän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä\npäivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi\ntietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä\nja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka\nerottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa\nja töihinsä.\n\nSamoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa\nhuomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan\nsiirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä\nsaatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika\nlailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja\nuusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla\nsanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne\nmatkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.\n\nNämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen\nsuunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli\nilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.\n\nKun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen,\nsamoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi\nkäsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti\nriutuneemmalta.\n\nClare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen\nsaapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat\narkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja\nsulki oven hiljaa jälkeensä.\n\n-- Mutta -- missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä.\nSinäpä vasta hämmästytit meitä!\n\n-- Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään\npistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.\n\n-- Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!\n\n-- Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä\nuutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa\nnaima-asioihin.\n\n-- Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on\npidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan,\nkuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä,\nvarsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan,\nmissä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut\ntukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa\nmieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos\nhän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi\nvalinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa\ntapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni\nhieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun\nemme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän\ntoki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän\nme ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet\nparhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin\nolemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi!\nOmituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?\n\nHän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin,\nettä Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.\n\n-- Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni\noli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin\nluontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos\ntulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän\njää äitinsä luo, kunnes minä palaan.\n\n-- Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?\n\nAngel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden\nperästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin,\nennenkuin hän läksisi pois toisen kerran -- hänen kanssansa.\n\nKiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare\nselitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä\nmielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli\nherättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla\nmielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää --\nihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät\npoikaa, kun tämä söi.\n\n-- Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on\nkaunis, Angel?\n\n-- Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa\npeittämään hänen katkeruuttaan.\n\n-- Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?\n\n-- Tietysti hän on puhdas ja siveä.\n\n-- Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on\nhienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon\njousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja\nsuuret punasinervänmustat silmät.\n\n-- Niin sanoin, äiti hyvä.\n\n-- Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt\nketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?\n\n-- Tuskinpa vain.\n\n-- Sinä olit siis hänen ensi lempensä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat\nmaalaistytöt. Tosin olisin toivonut -- mutta koska poikani antautuu\nmaanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa\non tottunut maaelämään.\n\nIsä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä --\nheillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta -- niin\nhän sanoi vaimolleen:\n\n-- Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea\nkolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka\nmuutoin järjestyksessä olisi seurannut.\n\n-- Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi\nraamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) -- Rakas poikani, isäsi lukee\nmeille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti\nsanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä\nkaikilla hänen teillänsä!\n\nClaren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään,\njonka perästä isä alkoi lukea: \"Kuka voi löytää toimellisen vaimon?\nSillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee\nyöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän\nvyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee\naskareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän\nkatselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja\nei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät\nhäntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär\nkäyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein.\"\n\nKun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: -- Ajattelin koko ajan\nkuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että\ntoimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka\nantaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. \"Hänen\npoikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää\nhäntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse\nheidän kaikkein.\" Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas\nja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.\n\nClare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä,\njotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä\nnoille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti\nrakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa\nsydämessään. Hän meni huoneeseensa.\n\nÄiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja\nhuomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.\n\n-- Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian\nlähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.\n\n-- Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.\n\n-- Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain\nerikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?\n\n-- Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri\nmieltä --\n\n-- Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa\nkohtaa?\n\nÄidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli\nlukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.\n\n-- Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi\nhänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.\n\n-- Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja\nviattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan\nloukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet\nmieleiseksesi opetat.\n\nTässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi\nClaren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut\nyhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut\najatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan\nvälittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut\ntehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli\nkynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle,\nettä sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen\nvalaiseminen oli siitä vastenmielistä.\n\nHieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että\ntämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään\nvanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo\nolisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen\nleppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen\nsametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa\nhänen lämpimän hengityksensä.\n\nTänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen\nmiehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo\nkuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat.\nSillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa\nsuhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut\nsanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa,\nettä olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas\nLemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka\ntahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan,\nmitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt.\nJa sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa\ntapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas\nkaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa\nsen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut;\nnäin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että\nvaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.\n\n\n\n\n40.\n\n\nAamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat\ntoivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa\ntiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen\nsieltä samana vuonna.\n\nSitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin\nja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi\nMercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina\npistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään\nkantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että\nmuille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat\nautuaallisen hymyn hänen huulilleen.\n\nHän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan\nerinomaisiksi.\n\n-- Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas\nMercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä\nluostariin.\n\n-- Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Mies poloinen -- munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin,\nja luonnollisesti roomalaiskatolinen.\n\n-- Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla\njälillä.\n\n-- _Minä_ olen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.\n\nSilloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella\nMercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle\nvasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi\nnauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.\n\n-- Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.\n\nSamaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa\ntalletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät\nkoittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa\nlähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä\nTessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä\naikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen\ntarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa\ntapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.\n\nHän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja\nkun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli\ntapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi\nvanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.\n\nYksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen\noli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä\nhän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja\nottamassa pois jälelle jääneet kapineet.\n\nTämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta\nkuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä\nsuloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne\ntuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka\nhe olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä\npesävalkean ääressä!\n\nIsäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla\nvähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita\nhän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin\nmakuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli\nviehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen\nlähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan.\nOli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen\nuuniin.\n\nSiinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän\nmenetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä\noltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän\nheittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin\nantanut sinulle anteeksi, hän mutisi.\n\nKuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla\nseisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli\nkalpea, mustasilmä Izz Huett.\n\n-- Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja\nkysymään voitteko hyvin.\n\nTämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei\ntiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä -- josta\nolisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin\nTessistä.\n\n-- Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. -- Hän selitti\nmillä asialla hän oli ja kysyi:\n\n-- Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?\n\n-- En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.\n\n-- Miksikä ei?\n\nIzz katseli maahan.\n\n-- Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota\ntietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli\nmentävä.\n\n-- Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.\n\nHänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.\n\n-- Kiitoksia paljon, mr Clare.\n\nKohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten\nmolemmat nousivat vaunuihin.\n\n-- Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydä\nBrasiliassa.\n\n-- Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.\n\n-- Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen\ntutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.\n\nAjoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.\n\n-- Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?\n\n-- Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli\nlaihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla -- eikö kuihtune koko tyttö! Ei\nhäneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.\n\n-- Entä Marian?\n\nIzz hiljensi ääntänsä.\n\n-- Marian juo.\n\n-- Mitä ihmeitä!\n\n-- Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta -- laulamisesta ei tule\nmitään aamuisin.\n\n-- Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi\naamulypsyllä.\n\n-- Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin,\nvaan en sen perästä.\n\n-- Miksi se siihen lakkasi?\n\nIzz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.\n\n-- Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos\nolisin _sinua_ pyytänyt vaimokseni!\n\n-- Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut\nvaimon, joka teitä rakasti.\n\n-- Aivanko todella?\n\n-- Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö\nsitä koskaan arvannut?\n\nHe tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.\n\n-- Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä\noltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.\n\nClare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli\nhänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat\nahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri.\nMiksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä\nmukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?\n\n-- Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani\npersoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin,\nettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta\n-- etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?\n\n-- Ihanko todella te minua pyydätte?\n\n-- Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen\ntarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.\n\n-- No hyvä -- minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.\n\n-- Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?\n\n-- Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte\n-- siihen olenkin tyytyväinen.\n\n-- Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa.\nMutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys\npitää vääränä, -- ainakin länsimainen sivistys.\n\n-- Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon\nvallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.\n\n-- Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.\n\nHän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä\ntunteita.\n\n-- Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi\nhän äkkiä.\n\n-- Rakastan -- olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä\nolimme yhdessä Talbothaysissa.\n\n-- Enemmän kuin Tess?\n\nHän pudisti päätänsä.\n\n-- En, mutisi hän, en enempää kuin hän.\n\n-- Mikset?\n\n-- Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess... Hän olisi\nantanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.\n\nIzz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta\nTess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että\nhänen oli pakko puhua totta.\n\nClare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat\nsanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut.\nHänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen\nkorvissaan sanat: -- Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä\nen voi enempää tehdä.\n\n-- Unohtakaamme mieletön puheemme, Izz, hän sanoi kääntäen äkkiä\nhevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.\n\n-- Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?\n\nIzz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle\nselvisi mitä oli tapahtunut.\n\n-- Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?\nOi, Izz, älä turmele sitä katumalla!\n\nIzz rauhottui vähitellen.\n\n-- Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani\nehdotukseenne. Toivoin semmoista -- mikä ei koskaan voi tapahtua.\n\n-- Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.\n\n-- Niin, niin, niin teillä on.\n\nHe olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat\najaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.\n\n-- Izz -- unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.\nMenettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!\n\n-- Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut\nkevytmielisyyttä.\n\nClare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa\nsanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti\nmaahan, tarttuen tytön käteen.\n\n-- Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut\nkestettävä.\n\nHän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.\n\n-- Minä annan anteeksi, hän sanoi.\n\n-- Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua\nsanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava\nkelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle,\nettä maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen\nminun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi -- pane mieleesi\nsanat -- oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä\nsanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat\nolla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä\nasioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja\nvilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua\nkelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!\n\nIzz lupasi.\n\n-- Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!\n\nClare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz\nheittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän\niltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman\njäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.\n\nTuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz\nHuettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt\nmatkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.\n\nHäntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys\nsiitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että\nkaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess\nhäntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa\nennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan\nsuunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata\nTessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.\n\nHän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin\nveljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.\n\n\n\n\n41.\n\n\nSiirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis\nenemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.\n\nTapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen\nasemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme\nyksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan\nniinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista,\njoita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.\n\nLähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja\nkesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn\nmeijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin\nTalbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää\nmiehensä kustannuksella.\n\nHenkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa\nsitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa\najassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli\nollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen\nhäntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.\n\nMeijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi\nvähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa.\nMutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain\nsiirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.\n\nClaren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän,\nlukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut.\nMutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua\nkultarahoihinsa.\n\nYlen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen\nkäteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä,\nja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi\nmuistokaluiksi -- niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten\npois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat\nne hänen käsistään.\n\nHänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin,\nmutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa\nolivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti\nkotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet\nolkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin\nlaittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin\nkatto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet\nkatonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa,\nvanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa\nja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää\nheille rahoja?\n\nTessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä\npuntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän\notti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi\nhänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle\nvain tuiki pieni summa rahaa.\n\nKun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen\npyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.\n\nMutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui\ntämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous\ntai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan\nsalaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille\nilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo\nennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua\nkerjäämään!\n\nArveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen\nkääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei\nollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan,\nniin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään\nmiehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.\n\nHän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka\nperästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen.\nJoka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja\nmaailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa\näidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain\nkättensä työllä.\n\nTimantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne\ntallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain\nkäyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän\nkuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka\noikeastaan ei hänelle kuulunut.\n\nEipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan\nkoettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa\nCuritiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset\nolivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä\nja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli\nsinne houkuteltu.\n\nMutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa,\nniin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan\nvuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja\nvarakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut\nhänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä.\nTalbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, -- säälistähän ne\nolisivat häntä siellä pitäneet -- mutta häntä ei haluttanut sinne\nmennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa\nvuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän\nei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja\nhuomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.\n\nNyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa\nMarian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain\ntavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään -- arvattavasti\nIzz Huettin kautta -- ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö,\nluullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan\nvanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi\nansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten\nennenkin.\n\nEi hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi\nsitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta\ntoiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua\nolemattomiin iloineen, suruineen.\n\nYksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella\nviehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta\noppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten\ntehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset\ntuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava\nkarkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein\nhänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin\nikävämpi tapaus.\n\nMieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin\nsisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi\nollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt\nMarianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti.\nChalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.\n\nTie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti\nhänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie\nsuikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen\nperästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:\n\n-- Hyvää iltaa, korea neitoseni, -- johon Tess kohteliaasti vastasi.\n\nOli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka\nmaisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.\n\n-- No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain\noli Trantridgessa -- nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän\nhuudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.\n\nTess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle\nravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti\npelosta, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin,\nvaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa -- hei, kuuletko sinä?\nSaisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.\n\nTess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän\npuhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla\noli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa\npiilossa hän pysähtyi.\n\nPuiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän\nlakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen\nnukkumaan.\n\nLevoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia\nääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän\najatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen\nmaapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli\nmaan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään,\nja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: \"Kaikki on\nturhuutta\". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle\näkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän\najallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa\najatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli\nmennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten\nvälitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus -- vääryyttä,\nrangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja\ntunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta,\najatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut\nolisivat paljaita. -- Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.\n\nKeskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se\nolla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä\nse kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus\neräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen\nsynnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului\naina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi\nkyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt\nollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin\nkoitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli\nrohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli\nhäirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet\nveressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti\nsiipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan --\nkaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden\nkärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.\n\nTess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli\nedellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut\nfasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi\nhaavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien\npeittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta\nolivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.\n\nTessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota\npikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän\nväänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan\nmetsästäjäin tuloa.\n\n-- Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä,\nhuomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. --\nEn tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani\nja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia\njokapäiväisen leipäni. -- Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa;\nyhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla\nei ollut mitään perustusta luonnossa.\n\n\n\n\n42.\n\n\nOli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä\nkulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä,\nTess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen\nkuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen\ntuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja\nennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti\nniistä kiinni.\n\nHän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä\nnuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi\naivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin\nmielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta\npuhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi\npitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei\nsaanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien\nvarrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa,\njoita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan\nkasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi\npikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä\npois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet\nrauhaan.\n\n-- Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet\nmiehet toisilleen.\n\nTessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän\nkuuli.\n\n-- Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi\nminä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään\nturvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta\nminä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja\nsaatan heidät itseäni halveksimaan.\n\nNiin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin\npuettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut\nja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy\nmerkkiäkään nuoresta intohimosta.\n\nMutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin\npaljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden\nepävakaisuutta.\n\nSeuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa\nhellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei\nsaanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta\npäivätyöhön.\n\nJa niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli\nhäntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään\ntyötä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut\nkehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut\nsaatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän\nantautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut\ntilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä\nja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt -- nimittäin raskaaseen\npeltotyöhön.\n\nToisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen\nkotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen\nlemmenaikansa.\n\nIlma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli\npuhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki\nharvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja\nviidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan\npienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden\ntakaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja\nRanskan välinen kanava.\n\nHänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän\ntullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan\nrimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti,\nettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää\nmaankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi\nvettä satamaan.\n\nKylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin\nTess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan\nillan tuloa.\n\n-- Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.\n\nSeinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän\npäätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä\nvastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen\nainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä\nyöksikään pois.\n\nHän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä,\nhaastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa\nillallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein\nilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja\nkesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija\noli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi\nhämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian\noli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa.\nEipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen\nasiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt\nhäntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi\nMarianin tervehdykseen.\n\nMarian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen\nliikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä.\nOhimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.\n\n-- Tess -- rouva Clare -- rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun\nasiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun\nkauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei\nsuinkaan _hän_?\n\n-- Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.\n\nHän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä\najatuksia.\n\n-- Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää\nmeijerissä pientä, valkoista kaulusta.)\n\n-- Ei ole.\n\n-- Putosiko se sinulta tullessasi?\n\n-- Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en\npannut sitä kaulaani.\n\n-- Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?\n\n-- Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten\ntietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa\ntoisistamme.\n\nMarian oli vaiti.\n\n-- Mutta _olethan_ sinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että\nsinun tällä lailla pitäisi elää.\n\n-- Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.\n\n-- Hyvänen aika! _Hän_ meni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!\n\n-- Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä\nvioista, vaan heidän omistaan.\n\n-- Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä\nmiehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.\n\n-- Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on\nulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko\nelää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan\nTessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?\n\n-- Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee.\nNälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän\ntässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.\n\n-- Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.\n\n-- Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin\njuopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos\nsinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä\nminäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.\n\n-- Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?\n\n-- Paras on että itse kysyt.\n\n-- No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaan _hänestä_, jos\njään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.\n\nMarian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista\naineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.\n\n-- Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin\nsaat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta\nälyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi\ntäällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan\nsinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.\n\n-- En, en tosiaankaan.\n\nHe läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon,\njoka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa\nsilmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa -- kesantoja ja turnipsimaita\nvain puolella ja toisella.\n\nTess odotti pihalla, kunnes työväki oli saanut palkkansa. Sitten Marian\nsaattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen\nvaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan\nTessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian\nilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun\nheille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti\ntyöhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin\nmiehetkin.\n\nSitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut\nmuuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä\nmökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän\ntoimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka\ntapauksessa talven yli.\n\nSamana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden\nosotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin.\nMutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä\nolisi voitu siitä nuhdella.\n\n\n\n\n43.\n\n\nMarian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa\nhyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli\nmuualta siirtynyt.\n\nMutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden\nja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää\npuuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.\n\nRehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman\nlaaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit\nja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä\nkuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei\nkukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin\nliikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat,\nlyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.\n\nTunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa.\nIltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että\nherettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja\nsiksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade\nlangennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin,\npistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat\nläpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla\noikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon\nkastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi.\nOlla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin,\nlanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä\nmaata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene\nlujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.\n\nEivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria\nolivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta\nTalbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä\nkesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille.\nOikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti,\njoskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä\npuheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla\nvastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli\nkastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti\nmuistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.\n\n-- Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähellä\nFroomin laaksoa, sanoi Marian.\n\n-- Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt\nmiellyttävämmältä kuin ennen.\n\nOlipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen\nnautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti\nnautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella\nrievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess\noli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta,\nlipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.\n\n-- Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa\nlohdutukseni... Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä\nsinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.\n\nTess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan;\nmutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei\nhän viitsinyt vastaankaan väittää.\n\n\u003Ctb>\n\nTäällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu\nnaurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä\npois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen.\nSateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla\nkävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.\n\nTess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen\njalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.\n\nUsein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla,\nvaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan,\nharmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.\n\n-- Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa\ntoveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä\nTalbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista\npäivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.\n\nMarianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.\n\n-- Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan\njoutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne,\nkenties Rettykin voi jo hyvin.\n\nTessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin\nMarian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti\nmielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.\n\nMoista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja\nhiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna\nnäytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat\nvaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti\npörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen\nkuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu\nnäytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta\nluonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita\nei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui\nvalkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.\n\nPitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui\npohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset\nsilmät -- silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja\nsuuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla\nsytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin\npiipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi\npimeä, ettei vielä nähnyt mitään.\n\nTess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä.\nJa kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi,\nettä heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää\nparanisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun\nsammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin\nkaulaansa ja läksivät riihelle.\n\nHe riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa.\nMutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma\nkuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.\n\n-- Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että\ntämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä\npohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla.\nKunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma\nvahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.\n\n-- Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.\n\n-- Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai\nmitä?\n\nVastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä\narveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan\nvihurin mukaan.\n\n-- Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti\nnaimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän\nkoommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa\ntyötä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole\nmillänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi.\nMokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!\n\nHe saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä\nlyhteitä.\n\n-- Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.\n\nIzz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota,\nviipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän\nkuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä\noli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä\npäivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.\n\nPaitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista;\nkaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi,\nPatarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi -- samoiksi jotka\nkerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua\nTrantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät\ntunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa.\nKaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat\nkaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia\nriihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella\netevämmyydellä.\n\nKaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään,\nvieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä\nkuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen\neteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja\nkatseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta\nlopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin.\nSilloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän\nmuutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.\n\nHän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan,\njolloin hän sanoi: -- Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani\nkohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen\narvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle\nensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä\nseurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi,\nmutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. -- Hän nauraa\nhihitti pilkallisesti.\n\nTess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta\nei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen\ntarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta\nsen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin.\nSen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.\n\n-- Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen\nhöperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset\nhoureet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet\nruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta\nanteeksi?\n\n-- Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.\n\n-- Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän\npäiväiset työsi?\n\n-- Siinä.\n\n-- Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä!\nJokainoalla on enemmän kuin sinulla.\n\n-- He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä\nteille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan,\nminkä verran työtä tulee tehdyksi.\n\n-- Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.\n\n-- Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden\naikaan.\n\nIsäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess\nkäsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta\nparempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan\nkylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät\ntehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät\ntahtoneet jättää häntä yksin.\n\n-- Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. -- Viimeinkin\ntytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta\nAngel Claresta.\n\n-- Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan\nliikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi\nnykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä\nvaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.\n\nIzz oli tytöistä teräväkielisin.\n\n-- Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla\nylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.\n\n-- Hänen täytyi, hänen oli pakko -- hän läksi katselemaan, millaisia\nmaat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.\n\n-- Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.\n\n-- Niin kyllä -- mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei\npuhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi\nsanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut\nmiehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin\ntahansa.\n\nTyöskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja\nvaipui edessään oleville olille.\n\n-- Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahti\nMarian. Tämä työ kysyy voimia.\n\nJuuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.\n\n-- Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän\nsanoi Tessille.\n\n-- Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.\n\n-- Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.\n\n-- Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä\nminä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin\nkanssa lopetamme työsi.\n\n-- Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.\n\nHän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen\nolilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se\nseikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ.\nTuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa,\ntyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta\nkeskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut\nsanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he\npuhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi\njälleen työhönsä.\n\nKohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä\nkilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja\nnoussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä,\nvoimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä\nlähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.\n\nIzz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin\nasuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon\ntuostakin kallistellut pulloansa.\n\n-- Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi\nmiettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että\nhän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.\n\nTess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:\n\n-- Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.\n\n-- Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla\nkertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa\nBrasiliaan!\n\nTessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi.\n-- Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.\n\n-- En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.\n\n-- Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.\n\n-- Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään\nasemalle päin.\n\n-- Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!\n\nTytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti\nitkemään.\n\n-- Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.\n\n-- Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta\nmihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän\nsanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt\nkirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen\nmenetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.\n\nRiihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin\npäästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi\nkirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän\notti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja\npani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen\nvakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo,\njota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä\nkumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut.\nKun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen\nhäneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!\n\n\n\n\n44.\n\n\nMarianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita\nkertoja viime aikoina olivat pyrkineet -- etäiseen Emminsterin\npappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen\nkirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos\npulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan\nmitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin\nhyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin\nkuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen\nitsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan\narmopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi,\nkääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen\ntakia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli\nkirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.\n\nMutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen\npäätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle\nkirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa\nmäärän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän\ntosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen\nitsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä\npappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen\nvaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin,\nniin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia.\nKovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.\n\nArkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus.\nTäällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko\nmennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain\ntaipalelle.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä\nliikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli\ntähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan\nalasin.\n\nMarianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa,\nsillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän\nloitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä\nlähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta\nparemmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut\nsiihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän\ntunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut\nhänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä\nsiksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti\nyksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa\nvillaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen\nheleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.\n\n-- Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä -- sinä näytät ihan\nkaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi\nkynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon\nvälillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään\nnainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa\nTessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti\nkanssasisariinsa.\n\nLaiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet\nmenemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen\naskeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja\nvaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli\nhän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan,\nkun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.\n\nOli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun\npäivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen\nluotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen\nastuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli\nvarmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle\nelämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet\nkutsumaan Angelin jälleen kotiin.\n\nPuolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän\njatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut\nympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää\ntietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.\n\nNelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi\nseurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa\nolisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren\nisä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen\noli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi\nrientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan\ntoiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan\nvoisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen\nposkensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa\nlähestyessään hän rupesi kalpenemaan.\n\nTess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan.\nPensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka\nhän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut\ntuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden\nvälillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun\nkuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen,\nkuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa\nasemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja\nsoitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.\n\nEi, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi\nhyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran,\nmutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että\nhänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut\nmuratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin\nulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli\nraastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen\npysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia\noli jäänyt sille seuraksi.\n\nHän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu.\nSilloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän\nkatsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän\nkuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus,\nettä joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, -- vaikkei hän tiennyt,\nmiten se oli mahdollista -- ja palvelijoita oli kielletty päästämästä\nhäntä sisään.\n\nTess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä\nhän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.\n\nAh, jo selvisi hänelle asia, kirkossahan ne olivat, kirkossa jokainoa!\nHän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen,\npalvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka\nsaatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis\nodottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan\ntahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä\nkävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan,\nalkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään.\nJa ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin\nasukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista,\njoka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.\n\nHän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin.\nKävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan\nperhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä,\npaitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua\nrivakasti hänen perästään.\n\nKun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja\nnaisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri\nsamalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet.\nTessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he\nsaavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä\nvaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin\nvaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he\nastuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet\nolivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen\njäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.\n\nYksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle -- nuori, somasti\npuettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä\nja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli\nlankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän\npuheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä\nerikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin\nedellä kulkevan naisen:\n\n-- Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.\n\nTess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön\nomat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän\nluultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt\nhän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen\nveljeksistä lausui:\n\n-- Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä\nvalittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista\ntuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän\nomituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta\nvielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.\n\n-- En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään\nasioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet\nkokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset\nmielipiteensä.\n\nTess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret\nmiehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri.\nTervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat\neteenpäin.\n\nKohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta\nmennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess\ntunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen\nveljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä\njotain päivän valoon.\n\n-- Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on\nsinne heittänyt.\n\n-- Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen\nihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet,\nsillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat\nrajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin\nköyhälle.\n\nCuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa\nkokassa ja antoi Mercylle -- siihen menivät Tessin kengät.\n\nHän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta\nnäkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen\nkenkänsä mukanaan.\n\nHiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä,\nvirtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä\nmielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta\neipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana\nenteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli\nmahdoton palata.\n\nAngelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet\nhäntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus\noikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi\npojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut\nniin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen\narmelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta\npilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.\n\n-- Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet\nettä minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä\nkenkiä, jotka _hän_ osti minulle -- eivät, eivät tienneet. Eivätkä\ntienneet, että _hänen_ valitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen\ntiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat\nvälittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin\npiittaavan!\n\nHän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut\nhänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä\nsuurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla\nhetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan.\nSillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori\nClaren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja\nkärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä\nvastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän\nmyötätuntoisuuttaan.\n\nHän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei\nvarsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että\nhän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan\ntapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa,\nkunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.\n\nNosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen\nmaailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla.\nMutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. -- Joutavata --\njoutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa\nminunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!\n\nHalutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut\nmitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään,\nmissä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten\nvallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä\nkirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli\nruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi,\nettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.\n\n-- Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.\n\n-- Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä\nsoitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää\ntoimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä -- hyvin selväsanainen,\nharras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä\nkuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa\nkuulen.\n\nTess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen\naskeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle\ntultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta\nriihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.\n\nHänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta\nerotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli\nluonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä\nvanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin\nhengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin\nvilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta\nnähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut\nalkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan\nvähän väliä toistettavan sanoja:\n\n\"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta,\njoiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne\nristiinnaulittu.\"\n\nTess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan\nsaarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin\nkiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan\nalkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli\nsaavuttanut vakaumuksensa.\n\nHän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt\nhurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja\ninhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän\nensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet\nhänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä,\ntehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.\n\nMutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni,\njoka -- kuinka mahdottomalta se näyttikin -- sointui juuri samalla\ntavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa\njännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko\nheitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa.\nSanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka\nhän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa\ntilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi\njyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui\nsuoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen:\nhänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES VAIHE.\n\nKÄÄNTYNYT.\n\n\n\n\n45.\n\n\nTähän hetkeen saakka ei Tess Trantridgesta lähdettyään ollut kuullut\nD'Urbervillestä mitään.\n\nKohtaaminen sattui raskaalla hetkellä. Tessin valtasi hervaiseva pelko,\nvaikka D'Urberville seisoikin hänen edessään ilmeisesti kääntyneenä\nmiehenä ja entistä kurjaa elämäänsä surren -- niin tärisyttävät olivat\nmuistot. Hän ei voinut paikaltaan hievahtaa.\n\nKuinka paljon hän oli viime näkemästä muuttunutkaan! Kasvoilla oli\nentinen kaunis, mutta tympeä sävy, mustat viikset olivat hävinneet,\nmutta korvan juureen oli ilmaantunut hyvinhoidettu, vanhanaikainen\nposkiparta. Puku oli puoleksi papillinen. Se hälvensi keikarimaisuuden\njälettömiin ja saattoi Tessin hetkeksi epäilemään, tokko puhuja olikaan\nD'Urberville.\n\nTessistä tuntui alussa kauhealta kuulla raamatun juhlallisia sanoja\ntuosta suusta. Tämä liiankin tuttu ääni oli neljä vuotta sitten\nkuiskuttanut hänen korvaansa sanoja, jotka tällä hetkellä mieleen\njohtuneina olivat läkähyttää hänen sydämensä. Vaan epäilemättä oli\nD'Urberville nyt tosissaan.\n\nTässä oli tapahtunut pikemmin täydellinen uudestamuodostus kuin\nparannus. Entiset nautinnonhimoa ilmaisevat piirteet olivat\nlieventyneet intohimoisen hartauden ilmeeksi. Huulet, jotka ennen\nolivat kuvastaneet viettelemystä, olivat käyneet rukoileviksi; poskien\nhehku, jonka eilen olisi voinut selittää himon paloksi, oli tänään\nmuuttunut hurskaan innon hohteeksi. Eläimellisyys oli tullut\nuskonkiihkoksi, pakanallisuus Paavalin palavaksi innoksi. Nuo rohkeasti\nmulkoilevat silmät, jotka entisaikaan olivat voitonvarmoina polttaneet\nhänen ruumistaan, säihkyivät nyt yksinkertaista uskonvoimaa, joka\ntuntui melkein hurjalta. Ja nuo synkät väänteet, jotka pettymys toi\nhänen kasvoilleen, soveltuivat nyt kuvaamaan parantumatonta syntistä,\njoka kerran toisensa perästä tahtoi palata rypemään loassaan.\n\nMutta itse piirteet näyttivät ikäänkuin valittavan osaansa. Ne olivat\nväännetyt perinnöllisestä merkityksestään kuvaamaan vaikutelmia, joihin\nluonto ei ollut niitä tarkottanut. Omituista oli että ylennys tuntui\nniissä väärentämiseltä.\n\nMutta voiko se olla mahdollista? Tess ei päästäisi enää pahoja\najatuksia mieleensä. Eihän D'Urberville ollut ainoa pahalta tieltä\nkääntynyt, sielu oli hänelläkin pelastettavana, miksi pitää hänen\nkääntymistään mahdottomana? Häntä olikin kiusannut vain omat\najatuksensa, kuullessansa inhan äänen lausuvan uusia, vakavia sanoja.\nKuta suurempi syntinen, sitä suurempi pyhimys; eihän tarvinnut\nkovinkaan paljon tutkia kristinuskon historiaa huomatakseen tämän.\n\nTämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään.\nHämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen\nnähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä\naurinko paistoi häntä vasten silmiä.\n\nMutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet.\nVaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä\nD'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen\nsaarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen\npainosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess\nkatsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta\npyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin\nvain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa\nvirtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.\n\nHäntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt\nolivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli\nentisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin\npyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin\nalttarille ja sammuttanut tulen.\n\nHän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän\ntuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi\nhäntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen\nsydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli\nmuuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli\nsydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka\nhäntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden\nhautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät\nolisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.\n\nAstuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan\nja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän -- niin oudon\nnäköisenä kylläkin -- ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei\nolisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.\n\nVaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin\ntyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän\nnäki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä\nkäynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.\n\n-- Tess! hän sanoi.\n\nTess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.\n\n-- Tess, hän toisti. Minä se olen -- Aleksander D'Urberville.\n\nSilloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.\n\n-- Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.\n\n-- Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi\nhän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli\npakko ruveta siksi, mikä nyt olen... Kuulin sinun lähteneen tiehesi,\nkukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?\n\n-- Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä\ntehnyt.\n\n-- Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat\nyhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin\ntehdä huomattuasi -- jos huomasitkaan -- kuinka minua sinun kasvojesi\nnäkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä\nsinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala\nauttoi minua siitä -- kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani\n-- ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita\nvelvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta -- ivapuhetta,\njos niin tahdot! -- oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin\nkauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.\n\nTessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: -- Oletko itsesi\npelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.\n\n-- _Minä_ en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten\nkuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi\nhalveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni\n-- takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni\nja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka\nEmminsterissä on pappina -- olet kai? -- vanha Clare pastori, suuntansa\nvanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut\npelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?\n\n-- Olen, vastasi Tess.\n\n-- Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa\njonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä,\nkun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle\ntielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin\npäivänä avaavan silmäni -- pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia\nkristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät\nsydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään,\nja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen\npyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin\ntehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa.\nSaarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden\nparissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat\nolleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka\nturvallista on...\n\n-- Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni\ntien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. -- En usko\ntuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet\npuhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi -- tietäessäsi mitä olet\nminulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne\nelämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi\nja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen\nilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki -- en usko\nsinua -- vihaan moisia kujeita!\n\n-- Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle\nhuikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?\n\n-- Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.\n\n-- Mikset?\n\nTess hiljensi ääntänsä. -- Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.\n\n-- Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies\nsitten on?\n\n-- En voi sanoa.\n\n-- Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta,\nJumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi -- tiedäthän\netten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein\nnäkevätkin kauimmaksi.\n\n-- Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko\nkääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin\npitkäaikaisia.\n\nNäin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen.\nD'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen\nkurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut\nkuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.\n\n-- Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.\n\nTess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret,\ntummat silmänsä toisaalle, sopertaen: -- Suo anteeksi. -- Ailahti taas\neloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten\nmenetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli\nhänelle lahjottanut.\n\n-- Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on\nharso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?\n\nTess laski harson alas sanoen kiireisesti: -- Tuulen suojana se vain\nolikin.\n\n-- Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta\non, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla\nvaarallista.\n\n-- Vait! sanoi Tess.\n\n-- Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä\npelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden\nkanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän\nunhoon.\n\nKulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku\nhuomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville\nseuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään.\nPorttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein\npunaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa\nnähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen\nmaalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja\nmuiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella.\nMuistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi\nkäyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.\n\nTie kulki \"Ristikäsi\" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja\nsynkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa\npienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai\nluonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta\nkivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty\npaikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli\nkarkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki\nerilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen\nsuuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset\nväittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin\nrajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen\ntahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän\njuhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.\n\n-- Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät\npatsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä\niltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman\nlevottomaksi, Tess, -- en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy\nlähteä tieheni ja saada voimia... Mistä se johtuu, että sinä puhut niin\nsujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä\nkäyttämään?\n\n-- Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess\nkartellen.\n\n-- Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?\n\nHän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.\n\nTämä ällistyi äänettömäksi. -- En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi.\nMikset aikanaan minulle kirjottanut?\n\nTess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: -- No niin,\ntapaamme kohta toisemme.\n\n-- Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.\n\n-- Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme -- tulehan\ntänne. -- Hän astui patsaan viereen. -- Tämä oli kerran pyhä risti.\nVertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään\nsinua -- paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä.\nHaihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno\nolevasi koskaan minua kiusaamatta!\n\n-- Hyvä Jumala -- johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia\najatuksiakaan voi päähän pälkähtää!\n\n-- Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.\n\nPuoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä\nkivelle ja vannoi.\n\n-- Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana\nvarmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt\nenempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää,\nmitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!\n\nHän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi\nAbbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton,\nja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli\npaljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty\nuseita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.\n\nKirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen\nkääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville\nystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare\nvakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä\nanteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden\ntuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen\nkirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta\nelämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin\npappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas\nhukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut\npitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan,\nnoudattaen henkensä kutsumusta.\n\nD'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa.\nHän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietä\npitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikä\nTessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.\n\nSillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen\nvastaan.\n\n-- Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella,\nhän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?\n\n-- Risti -- ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka,\nneiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän\nsukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli\nlopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan\nmyyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.\n\nKamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä\nyksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui\nFlintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja\nnuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät\nhuomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen,\nnainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella\näänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo\nhaihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin\nonnettomuuteensa.\n\nKun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi\nhänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja\nniin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat\nasiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti\nkertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi\nhaastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan\nnähneeksi.\n\n-- Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa\nTalbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut\ntietää minun täällä olevan -- eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo\nrakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä\noikeata selvää antanut.\n\n\n\n\n46.\n\n\nUseita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen\npeltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina\nastelivat auransa perästä.\n\nYksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta\ntuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta\npiste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste\nmuuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa\njuurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen\ntoverinsa siitä huomauttivat.\n\nEi se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa\noleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei\nnäyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten\nläsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat\nkäyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.\n\nD'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:\n\n-- Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.\n\n-- Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni -- et totellut, hän\nsanoi.\n\n-- Minulla oli hyvä syy tullakseni.\n\n-- Mikä se sitten oli?\n\n-- Vakavampi kuin luuletkaan.\n\nHän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille.\nMutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen\nniin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.\n\n-- Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain\nsielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin\npuettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen,\nettä kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun ... kun minä\nsinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on\nminun syytäni.\n\nTess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän\npää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä.\nJatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.\n\n-- Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole\nniin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut\naavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni\nturmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan\nminun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä\nvanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa\ntietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen\nsaattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen\nhyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä\nvälinpitämättömyydestä.\n\nYhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.\n\n-- Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen\non asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit\nTrantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja\nlähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai\nomalla kustannuksellani -- samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko\nminun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani\nonnettomuus -- tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan\nsäästämiseksi hankkinut tämän.\n\nHän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.\n\n-- Mikä se on? kysyi Tess.\n\n-- Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.\n\n-- En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.\n\n-- Et tahdo? Mikset?\n\nPettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka\nei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa\ntekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli\njälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.\n\n-- Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta\nheitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.\n\nTesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän\nsanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen\nkanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan\nkohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess\nkiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.\n\n-- Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni\nkunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.\n\n-- En voi.\n\n-- Mikset?\n\n-- Tiedäthän, etten sinua rakasta.\n\n-- Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.\n\n-- En koskaan!\n\n-- Mistä sen niin varmaan tiedät?\n\n-- Koska minä rakastan toista miestä.\n\nNämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.\n\n-- Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon\nottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?\n\n-- Ei, ei, ei -- älä niin puhu!\n\n-- Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon\nmieheen haihtuvat tuota pikaa...\n\n-- Ei, ei.\n\n-- Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?\n\n-- En voi sanoa.\n\n-- Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!\n\n-- No, olkoon menneeksi ... olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.\n\n-- Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen\ntuijottaen.\n\n-- En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui\nanteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä\ntietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme\nnyt vieraita toisillemme.\n\n-- Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?\n\nHänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän\nkarkotti sen samassa pois.\n\n-- Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä,\njoka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.\n\n-- Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen\nhäneen rukoilevasti tummilla silmillään.\n\nD'Urberville joutui huumauksen valtaan.\n\n-- Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit --\nsuokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren -- tulinhan tänne\nainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess -- älä katso minuun noin,\nen siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia\nsilmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni.\nSinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita,\njoiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton\npyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain\npettymykseni kantaa jaksaisin!\n\nHän tuijotti synkän näköisenä maahan.\n\n-- Naimisissa! Naimisissa!... Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti,\nrepien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa,\nkoska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle\nja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää,\nmutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi\nolisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin.\nOnko hän tässä talossa?\n\n-- Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.\n\n-- Kaukana? Kaukana _sinusta_? Mikähän mies se sitten onkaan?\n\n-- Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki... Hän\nsai tietää...\n\n-- Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.\n\n-- Niin kylläkin.\n\n-- Mutta jättää sinut -- jättää tuolla lailla raatamaan!\n\n-- Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien\npuolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.\n\n-- Kirjottaako hän sinulle?\n\n-- En -- en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.\n\n-- Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess\nkaunoiseni!\n\nHän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä,\nja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia,\nlämpimiä sormia.\n\n-- Et saa -- et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä\npois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.\n\n-- Voi, mene pois täältä -- mene minun tähteni, mieheni tähden, mene,\njos olet tosi kristitty!\n\n-- Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja\naikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: -- Tess, Jumala sen\ntietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.\n\nHe olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet\nhevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan\nhihkaistiin:\n\n-- Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?\n\nVuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli\nratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli\nhänen pellollaan.\n\n-- Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen\nsilmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.\n\n-- Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan\ntekemistä?\n\n-- Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.\n\nTess astui aivan hänen eteensä.\n\n-- Mene, mene nyt pian! hän rukoili.\n\n-- Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin,\nmillainen kolho hän on!\n\n-- Ei hän silti pahaa tee. _Hän_ ei ole minuun rakastunut. Ensi\nmuuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.\n\n-- Täytyy kai totella. Mutta ... no niin, jää hyvästi!\n\nKun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa,\noli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät,\nkorvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella\ntuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos\nolisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin\nverraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi\näskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan\nkuonollaan hänen olkapäätänsä.\n\n-- Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin\nkylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru\nkoko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta\nminä vain en siedä tätä kauempaa!\n\nKun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia\nniinkuin häntä -- kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin,\nniin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut,\njos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen.\nSe olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa\nkohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan.\n-- Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen\nkanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.\n\nSamana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle,\nvakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään\ntukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan,\nolisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean\npelon -- milteipä epätoivon -- jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty.\nMutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli\npyytänyt Izziä matkakumppanikseen -- kenties ei hänestä välittänytkään.\nHän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi\nAngelin käsiin.\n\nPäivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein\nmaamiehelle ylen tärkeä päivä -- kynttilänpäivän markkinat. Näillä\npestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät\nmaalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki\nFlintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli\noikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman\npäässä mäkisten maiden takana.\n\nVaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan\nlähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus\njostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen\ntarpeettomaksi.\n\nOli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo\nolevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun\nD'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa.\nTuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja\nhänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus\ntuntuivat omituisen hätäisiltä -- käyntinsäkö häntä lie hävettänyt.\nTess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä,\nniin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti\ntakaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.\n\n-- Tess -- en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien\nkuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat.\nVakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona\nsunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin!\nArmotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä,\nmutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!\n\nHänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess\nhäntä surkutellut.\n\n-- Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa\nohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!\n\n-- Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?\n\n-- Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.\n\n-- Kuka sinulle semmoista on opettanut?\n\n-- Mieheni, jos täytyy tunnustaa!\n\n-- Miehesi -- miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla\ntaisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän\nkysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan -- kenties minä olen\nsiihen vikapää.\n\n-- On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.\n\nD'Urberville katsoi häneen epäilevästi.\n\n-- Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?\n\n-- Melkeinpä vain.\n\n-- Hm ... minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi\nepävarmasti.\n\n-- Uskon vuorisaarnan _henkeen_, samoin tekee miehenikin. Mutta en\nusko...\n\nJa hän selitti, mitä ei uskonut.\n\n-- Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas\nmiehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et\nsinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä\nonkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.\n\n-- Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella\nyksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan\nmies olisi moista ansainnut.\n\n-- Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä\ntoisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia\nepäilyksiä on sinulle opettanut.\n\n-- Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä\nkatsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan\nsangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä\nuskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.\n\n-- Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?\n\nTess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt\nmielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki\noli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi\nkertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan\nkerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti\njäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.\n\n-- Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut\ntavattoman tarkkaavasti.\n\nTess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili\najatuksissaan sanoja hänen perästänsä.\n\n-- Entä sitten? hän kysyi äkkiä.\n\n-- Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen\npäätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa\nteoksessa.\n\n-- Kuinka sinä jaksat muistaa ne?\n\n-- Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä\ntahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En\nymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.\n\n-- Hm! On se somaa -- sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään\nymmärrä!\n\nD'Urberville vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi\nollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää\nminullekin.\n\n-- Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?\n\n-- Ei -- en ole sitä koskaan sanonut -- jos epäilijä lienenkään.\n\n-- Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso\nvelvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et\nloukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon\nvelvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä\nuskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni\nsinuun tempaa minut valtoihinsa.\n\n-- Mitä sinä tarkotat?\n\n-- Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua\ntänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut\nsaarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet\nodottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.\n\nHän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missä\nD'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.\n\n-- Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.\n\n-- En mitenkään. Tulin tänne.\n\n-- Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä...\n\n-- Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt -- koska halusin nähdä\nnaista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani -- en sinua\nhalveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta\nhuolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta.\nSinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen\nasemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni -- eipä siihen aikaan\nollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se\nolet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin\npalvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani\nrotkon pohjassa. Ha-ha-ha!\n\n-- Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan\ntehnyt?\n\n-- Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt.\nMutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni,\nniinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita\nturmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas\nniihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan -- noita, joiden loppu on\npahempi kuin heidän alkunsa? -- Hän laski kätensä Tessin hartioille.\n\n-- Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä\npelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen\nhäntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja\nuskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon\nsuun -- eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan\naikojen! -- Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät.\n-- Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita -- en\nvoinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!\n\n-- Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen\nedemmä.\n\n-- Tiedän sen -- sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia\nei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan\npellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut\nlaillista oikeutta sinua suojella -- kun hän, jolta sitä ei puutu,\nnäyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.\n\n-- Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu\nkunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi,\njätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa\nvahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!\n\n-- Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut\nlupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla --\nensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin\nkauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden ... korjaamaan\nlaiminlyöntiäni ... mutta onkohan se mahdollista?\n\nJa sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: -- Suo minun puristaa sinua,\nTess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi...\n\n-- Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni --\najattelehan toki -- ja häpeä!\n\n-- Niin, niin! Jumalani!\n\nHän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot,\njotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen\nkääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui\nulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.\n\nVaikka D'Urberville oli selittänyt äskeisen lupauksensa rikkomisen\nmerkitsevän jälleenlankeamista, olivat Tessin sanat, niinkuin hän niitä\nAngelin mukaan toisteli, tehneet häneen syvän vaikutuksen. Äänetönnä\nhän asteli eteenpäin, aivan kuin hänen tarmonsa olisi murtanut puoleksi\nleikillinen, häpeän sekainen tunto siitä, että hänen asemansa oli\npuolustamaton. Järki oli ollut aivan osaton hänen omituiseen\nkääntymiseensä, joka kenties olikin vain pelkkä päähänpisto, ja Tessin\ntoistamat loogilliset päätelmät saivat hänen intonsa jäähtymään. Hän\nvirkkoi itsekseen, kertoillessaan yhä uudelleen noita ehjään muotoon\nkiteytyneitä lauseparsia, joita Tess oli hänelle esittänyt: -- Tuskinpa\ntuo älykäs mies aavisti, kertoillessaan Tessille tämmöisiä asioita,\nettä hän siten kenties raivasi minulle tietä takaisin hänen luoksensa!\n\n\n\n\n47.\n\n\nViimeinen vehnäauma oli puitavana Flintcomb-Ashin tilalla. Sangen\nvarhain aamulla oli Izz Huettin ja Tessin täytynyt lähteä työmaalle,\nsillä isäntä oli määrännyt, että työ piti olla iltaan mennessä loppuun\nsuoritettuna. Auman vieressä, jonka kattoa miehet parhaallaan purkivat,\nseisoi punainen tyranni, jota naiset olivat tulleet palvelemaan --\npuimakone. Käynnissä ollessaan se pani heidän lihaksensa ja hermonsa\nkovalle koetukselle.\n\nHeti kun auman katto oli purettu, alkoi puinti. Vuokraaja Grobyn\nkäskystä oli Tessin oltava koneen korokkeella, lähellä koneen\n\"syöttäjää\", ja hänen tehtävänään oli päästää auki Izz Huettin hänelle\nojentamia lyhteitä, niin että syöttäjä saattoi levittää ne pyörivälle\nrummulle, joka tuokiossa karisti jyvät erilleen.\n\nTyö sujui aamiaiselle asti, jolloin puimakone seisautettiin puoleksi\ntunniksi. Lisäksi tullut työväki sai ruveta olkia närtteeseen panemaan.\nVälipalaa puraistiin seisaaltaan, ja pari tuntia työskenneltyä alkoi\npäivällisaika olla käsissä. Itsepäiset pyörät hyrisivät, ja koneen\nläpitunkeva kitinä kävi lähellä oleville luihin ja ytimiin.\n\nVanhat miehet puhelivat entisajoista, jolloin riihtä puida kopistettiin\nvarstoilla tammisella lattialla, jolloin kaikki, yksinpä tuultokin,\nsuoritettiin käsin, joka heidän mielestään antoi paremman tuloksen,\nvaikka kävikin hitaammin. Koneen ääressä työskentelevät, kuten Tesskin,\neivät voineet keventää työtään puhelemalla toistensa kanssa.\nHerkeämätön työ oli kovin rasittavaa, ja hän alkoi jo toivoa, ettei\nolisi tullutkaan Flintcomb-Ashiin.\n\nAuman luona häärivät naiset -- Marian oli heidän joukossaan -- ehtivät\nväliin hieman levähtämäänkin, jolloin härppäsivät olutta tai kylmää\nteetä tai lavertelivat minkä mitäkin pyyhkiessään kuumia kasvojaan tai\nkaristellessaan akanoita ja olkia vaatteistaan. Mutta Tess ei saanut\nhetkeäkään huoahtaa, sillä kun kone ei tauonnut käymästä, ei\n\"syöttäjäkään\" voinut lakata työstään, ja niin oli Tesskin, jonka piti\nannella hänelle lyhteitä, sidottu työhönsä koko rupeamaksi. Joskus\nkuitenkin Marian vaihtoi paikkaa hänen kanssansa puoleksi tunniksi,\njosta taas Groby ei pitänyt, sillä hänen mielestään Marian oli\nantelijaksi liian kömpelökätinen.\n\nLuultavasti taloudellisista syistä valittiin antelijaksi tavallisesti\nnainen, ja Groby sanoi määränneensä Tessin toimeen sen takia, että hän\noli muita kätevämpi ja uupumattomampi lyhteitä aukomaan, mikä olikin\ntotta. Koneen jyrinä kävi aivan kauheaksi, milloin koneeseen ei tullut\ntäyttä määrää viljaa. Kun Tess ei voinut kääntää päätään, ei hän\ntiennyt, että vähää ennen päivällistuntia oli vainiolle saapunut muuan\nhenkilö ja seisattunut katselemaan työntekoa, mutta varsinkin Tessiä.\nHänellä oli yllään kuosikas, vaalea puku, ja kädessään hän heilutteli\nkävelykeppiä.\n\n-- Kuka se on? sanoi Izz Huett Marianille. Hän oli kysynyt ensin\nTessiltä, mutta tämä ei ollut kuullut.\n\n-- Kaiketi joku tyttöjen liehittelijä, vastasi Marian lyhyesti\n\n-- Panenpa punnan vetoon, että hän juoksee Tessin perästä.\n\n-- Eikä mitä. Saarnamieshän se on, joka häntä on tavotellut, eikä\ntuommoinen keikari.\n\n-- Sama mieshän tuo on.\n\n-- Sama mieskö? Aivan toisennäköinenhän tämä on.\n\n-- Hän on heittänyt pois mustan takkinsa ja valkoisen kaulaliinansa ja\najanut poskipartansa, mutta sama mies se sittenkin on.\n\n-- Niinkö luulet? Minäpä sanon Tessille, virkkoi Marian.\n\n-- Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.\n\n-- Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa\nolevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on\ntavallaan leski.\n\n-- Oh -- ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä\nmahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa\nrautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei\nsaarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan,\nsilloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.\n\nPäivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois\npaikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän\ntuskin saattoi liikkua.\n\n-- Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin\nkalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin\n-- niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.\n\nKelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään\nodottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas\nauman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin\nja katsahti ylös.\n\nTess huokaisi hätkähtäen \"oh!\" lisäten hetken perästä: -- Minä syön\ntäällä -- ei tarvitse laskeutua.\n\nVälistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin.\nMarian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.\n\nVieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies,\nhuolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä\nnäki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin\nkeimeä ihailija ja \"serkku\", johon hän oli ensin tutustunut -- kolme,\nneljä vuotta vanhempi vain.\n\nTess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua\nkuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman\npäälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.\n\nTess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua\npannukakkua.\n\n-- Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.\n\n-- Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan\nsormenpäitä myöten.\n\n-- _Minäkö_ sinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, mikset _sinä_\njätä minua rauhaan?\n\n-- En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.\n\n-- Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken\nniin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja\npäivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin\ntunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti,\näkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet\nsinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!\n\nTess katseli äänetönnä häneen.\n\n-- Mitä -- oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.\n\nSen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä,\nettä hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen\nkääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat\nhieman säikäyttivät häntä.\n\nD'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi:\n\n-- Aivan kokonaan. Olen rikkonut kaikki sopimukset tuon illan perästä,\njolloin minun piti saarnata humalaisille Casterbridgen markkinoilla.\nHitto ties, mitä veljet minusta ajattelevat! Huh! Veljet! Rukoilevat\nepäilemättä puolestani, itkevät tähteni, sillä kelpo ihmisiähän he\npohjaltaan ovat. Mutta mitäpä minä siitä? Kuinka olisinkaan voinut\njatkaa työtäni, kun olin menettänyt uskoni siihen? Surkeinta\nulkokultaisuutta se olisi ollut. Kuinka loistavasti sinä olet kostanut!\nTapasin sinut viattomana tyttönä ja petin sinut. Neljän vuoden kuluttua\nsinä tapaat minut innottelevana uskovaisena ja väännät mieleni,\nsaattaen minut kenties ikuiseen turmioon. Mutta Tess, serkkuseni,\nniinkuin sinua ennen nimitin, minä vain lörpöttelen, älähän toki näytä\nniin kauhistuneelta. Et tietenkään ole tehnyt muuta kuin säilyttänyt\nviehkeät kasvosi ja sorjan vartalosi. Näin sinut täällä auman päällä,\nennenkuin minut huomasit, tuo ruumiinmukainen esiliina tekee sinut vain\nkiehtovammaksi ja tuo vaatehattu -- teidän maalaistyttöjen ei pitäisi\nkoskaan pitää tuommoisia päähineitä, jos tahdotte olla vaaraan\njoutumatta.\n\nHän katseli hetkisen äänetönnä Tessiin ja pyrskähti sitten ilkeästi\nnauramaan: -- Jospa apostoli, jonka lähettinä minä vaelsin, olisi\njoutunut noin kauniiden kasvojen kiusattavaksi, niin olisipa häneltä\nmahtanut saarnat unohtua, niinkuin minultakin!\n\nTess koki väittää vastaan, mutta tällä kertaa ei tarina ottanut\nluonnistaakseen, ja D'Urberville jatkoi yhteen menoon:\n\n-- Niinpä niin, paratiisi, jonka sinä tarjoat, on sittenkin kenties\nyhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Mutta leikki sikseen, Tess. --\nD'Urberville nousi, tuli lähemmä, heittäysi lyhteitten sekaan ja\nnojaten kyynärpäihinsä jatkoi: -- Sen perästä kun sinut viimeksi näin,\nolen mietiskellyt sanoja, joita mainitsit _hänen_ lausuneen. Olen\ntullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta\npuuttuu tervettä järkeä. En tosiaankaan käsitä, miten saatoin niin\nylenmäärin innostua pastori Clare paran sanoista ja mieletönnä ryhtyä\ntyöhön, vieden siinä hänestäkin voiton. Yhtä käsittämätöntä on, että\nkummallinen miehesi, jonka nimeä et ole minulle koskaan maininnut,\nkannattaa niin sanottua eetillistä järjestelmää ilman dogmeja.\n\n-- Saattaahan hyväksyä rakkauden ja puhtauden uskonnon, vaikkei\nuskoisikaan ... dogmeja, vai miksi niitä sanoit.\n\n-- Ei, ei, toista maata minä olen! Jollei joku ole sanomassa: \"Tee\nnäin, niin saat siitä kuoltuasi palkinnon; tee noin, niin palkkasi on\nhuono\", en voi innostua. En totta vie tunne olevani vastuunalainen\nteoistani ja ajatuksistani, jollei ole ketään, jolle olisin\nvastuunalainen. Ja jos olisin sinun sijassasi, kultaseni, niin en olisi\nmyöskään.\n\nTess koetti osottaa hänen sotkeneen kaksi asiaa, uskonnon ja\nsiveysopin, jotka siihen aikaan, kun ihmiskunta vielä oli\nkehittymättömämmällä kannalla, olivat selvästi olleet toisistaan\nerossa. Mutta eipä siitä tahtonut tulla oikein tolkkua, sillä Angel oli\npuhellut hänelle näistä asioista hyvin varovasti; hän ei ollut oppinut\nväittelemään ja sitä paitsi häntä ohjasi enemmän tunteet kuin järki.\n\n-- Olipa miten oli, jatkoi D'Urberville. Tässä minä olen, kultani,\nniinkuin ennen muinoin!\n\n-- Ei niinkuin silloin -- ei koskaan! sanoi Tess kiihkeästi. Harvoinpa\nsilloin olin hyvillä mielin! Voi, mikset pitänyt uskoasi, jos sen\nmenetettyäsi tuommoista alat lörpötellä!\n\n-- Koska sinä sen pois kitkit -- tulkoon rangaistus suloisen pääsi\npäälle! Eipä tainnut miehesi aavistaa, että opetuksensa kääntyisivät\nhäneen itseensä. Ha, ha -- olen ylen iloinen, että teit minusta\nluopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on\nsinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat\novat -- sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.\n\nRuoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua.\nAuman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä\nkuuluvan hyvin kaukaa.\n\n-- Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan -- kuinka voitkaan puhua\nminulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?\n\n-- Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut\nnuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun\nnäin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin\nonkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen\nnimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen\nhenkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani\nlähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta\nasemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan\nsiunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein\nlueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? -- \"Ja koska hän\njuoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä\nlöytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja\npalajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin\nnyt\"... Tess, vaununi odottavat mäen alla -- oma armaani, ei hänen! --\ntiedäthän mitä tarkotan?\n\nTessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut\nmitään.\n\n-- Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville,\nojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle\nja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.\n\nTessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän\nheitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin\nsotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.\n\nAleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä\nkohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta\nhänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti\nnenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.\n\nTesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.\n\n-- Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin\nvarpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. -- Lyö minua,\nrutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä\nhuuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken -- sehän on\nkohtalon sääntö.\n\n-- Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi\nkäsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt\nkanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt\nsinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.\n\n-- Pyysit kyllä.\n\n-- Etkä nyt voi tulla. Mutta pane mieleesi yksi asia! -- Hänen äänensä\nsävy kävi kovaksi, kun mieli tulistui muistaessa kuinka vilpittömästi\nhän oli häntä omakseen pyytänyt ja kuinka kiittämättömästi hän nyt\nkäyttäytyi. Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin,\nniin että Tess vapisi hänen käsissään. -- Muista, että olin herrasi\nkerran! Olen vieläkin oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun\nomani olet sittenkin!\n\nPuimamiehet alkoivat liikkua alhaalla.\n\n-- Se siitä asiasta, sanoi D'Urberville, päästäen hänet irti. Nyt jätän\nsinut ja tulen iltapäivällä kuulemaan vastaustasi. Et tunne minua\nvielä! Mutta minä tunnen sinut.\n\nTess seisoi kuin halvautuneena voimatta lausua sanaakaan. D'Urberville\nlaskeutui maahan tikapuita myöten työmiesten noustessa ylös ja oikoessa\nkäsivarsiaan. Sitten puimakone pantiin taas käymään, ja Tess ryhtyi\ntyöhönsä, irrotellen siteitä ikäänkuin unissaan -- toisen toisensa\nperästä, loppumattomiin.\n\n\n\n\n48.\n\n\nIltapäivällä Groby ilmotti, että auma oli puitava loppuun sinä iltana.\nKirkkaalla kuutamolla näki tehdä työtä myöhäiseenkin, ja kone oli\njoudutettava huomiseksi toiseen taloon, hän sanoi. Ja niin jatkui\nhurina entistä kovempana.\n\nVasta kolmen tienoissa Tess kohotti päätänsä ja katsahti ympärilleen.\nEi hän sanottavasti hämmästynyt nähdessään Aleksander D'Urbervillen\nseisovan veräjän korvassa. D'Urberville oli nähnyt hänen kohottavan\nsilmiään ja heilutti kättänsä häntä kohti, heittäen lentosuukon. Se\nmerkitsi, että epäsopu oli unohdettu. Tess loi silmänsä jälleen\ntyöhönsä ja vältti katsomasta sille taholle.\n\nVerkalleen kului ilta. Auma kävi kuitenkin matalammaksi ja olkinärte\nkorkeammaksi; jyväsäkit ajettiin pihaan. Kuuden aikaan oli auma\nparahiksi miehen korkuinen. Mutta yhä tuntui lyhteitä olevan loppumaton\nmäärä.\n\nRaskas huokaus kiiti auman poikki. Konetta syöttävä mies oli\nväsyksissä, hänen punainen niskansa oli paksussa pölyssä ja akanoissa.\nTess seisoi yhä paikallaan, ja hänen hikisiä kasvojansa peitti pöly,\nsamoin kuin valkoista hattuakin. Hän oli ainoa nainen, jonka paikka oli\nkoneen päällä, ja sen tärinä pani hänen ruumiinsa vapisemaan.\nAlinomainen tutiseminen oli vaivuttanut hänet epämääräiseen uinailuun:\nkädet tekivät työtä hänen tietämättänsä. Hän tuskin tiesi missä oli\neikä kuullut kuinka Izz Huett huomautti, että hänen sykerönsä oli\nauennut.\n\nVähitellen vahvimmatkin alkoivat käydä raukeiksi ja unisiksi. Milloin\nTess nostikin päätänsä, niin aina hän näki harmaata taivasta vasten\nison olkinärtteen, jonka päällä miehet ahersivat paitahihasillaan, ja\nsen edessä pitkän, punaisen nostolaitoksen, joka muistutti Jaakopin\ntikapuita ja jota myöten puidut olet kiisivät keltaisena virtana.\n\nHän tunsi Aleksander D'Urbervillen olevan lähitienoilla ja katselevan\nhäntä jostain, vaikkei tiennyt mistä. Olipa hänellä syyntapaistakin\nollakseen mailla, sillä kun auma alkoi olla pohjiaan myöten purettu,\npantiin aina toimeen pieni rotanpyynti, johon syrjäisetkin joskus\nottivat osaa, -- jos jonkinlaisia urheilunharrastajia, poikia, joilla\noli kerallaan millä koira, millä vihellyspilli, ja tyhjäntoimittajia\nkädessä keppi tai kiviä.\n\nSai vielä tehdä pari tuntia työtä, ennenkuin rottien lymypaikat olivat\nkäsissä. Sitä mukaa kuin ilta-auringon valo katosi kukkuloiden taa,\nnousi kalpeakasvoinen kuu toiselta puolen taivaanlakea.\n\nPari viimeistä tuntia oli Marian ollut huolissaan Tessin tähden. Toiset\nvahvistivat itseään tuon tuostakin oluella, mutta Tess ei maistanutkaan\nsitä, sillä kotioloissaan hän oli oppinut kammomaan väkijuomia.\nTyötänsä hän teki kuitenkin taukoamatta. Jollei hän voinut suorittaa\ntehtäväänsä, niin hän saisi laputtaa tiehensä, ja tämä mahdollisuus,\njoka pari kuukautta sitten olisi tuntunut helpotukselta, herätti\nhänessä kauhua, sitten kun D'Urberville oli alkanut pyöriä hänen\nkintereillään.\n\nAuma oli jo niin matala, että sen päällä olijat saattoivat helposti\npuhella juurella työskentelevien kanssa. Tessin hämmästykseksi\nvuokraaja Groby tuli hänen luoksensa ja sanoi, että jos häntä halutti\nmennä ystäväänsä tapaamaan, niin hän saisi lähteä; toinen pantaisiin\nhänen sijaansa. Tuo \"ystävä\" oli D'Urberville, sen hän kyllä tiesi, ja\nälysi myöskin, että tämä lupa tuli tuon ystävän tai vihollisen\npyynnöstä. Päätänsä pudistaen hän jatkoi työtänsä.\n\nViimeinkin tuli rottajahdin aika, ja ajo alkoi. Nakertajat olivat\npuikkineet yhä alemma lyhteitten vähentyessä, kunnes olivat auman\npohjalla. Kun viimeinenkin suojus otettiin pois, niin ne puhaltausivat\njuoksemaan joka taholle. Puoleksi juovuksissa oleva Marian kirkaisi\nkimakasti ilmaisten, että rotta oli kipaissut hänen helmuksiinsa --\nkauhistus, jonka varalta toiset naiset olivat kietoneet hameensa helmat\nkokoon tai juosseet kiville. Viimeinkin saatiin rotta ajetuksi pois, ja\nkoirien haukkuessa, miesten huutaessa ja naisten kirkuessa ja noituessa\nTess nyhtäisi viimeisen lyhteen auki, kone hiljensi vauhtiaan, särinä\ntaukosi, ja hän laskeusi maahan koneen äärestä.\n\nIhailijansa, joka oli vain katsellut rotanajoa, seisoi tuota pikaa\nhänen vierellään.\n\n-- Mitä, oletko täällä -- vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä\ntavalla! sanoi Tess hiljaa. Hän oli niin upi uupunut, ettei jaksanut\nkovemmin puhua.\n\n-- Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai\nteostasi, tämä vastasi entisellä, viettelevällä äänellään. Kuinka sinun\nhennot jäsenesi vapisevat! Näethän itsekin, että olet heikko kuin\nvastasyntynyt vasikka; eikä sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä\nmitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen?\nJoka tapauksessa olen sanonut vuokraajalle, ettei hänellä ole oikeutta\nkäyttää naisia konepuintiin. Se ei ole heille sopivaa työtä, ja\nparemmissa paikoissa on siitä aikoja sitten luovuttu, sen hän kyllä\ntietää. Saatan sinut kotiisi.\n\n-- Niin kyllä, vastasi Tess kulkien väsyneenä eteenpäin. Saata vain,\njos tahdot. Enpä unohda, että halusit mennä kanssani naimisiin,\nennenkuin tiesit tilastani. Kenties -- kenties sinä oletkin hieman\nparempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan. Mitä ystävyydestä teet,\nsiitä olen sinulle kiitollinen, mitä jostain muusta syystä, siitä\nsuutun! Joskus minun on mahdoton käsittää, mitä sinä oikeastaan\ntarkotat.\n\n-- Jollen voikkaan laillistuttaa entistä suhdettamme, niin voinhan toki\nauttaa sinua. Ja teenkin sen kunnioittaen tunteitasi paljoa enemmän\nkuin ennen. Uskonnollinen kiihkoni, tai mitä se olikaan, on nyt ollutta\nja mennyttä. Mutta on minulla toivoakseni vielä vähän ihmisyyttä. Ja\nnyt, Tess, kaiken nimessä, mikä on hellää ja voimakasta miehen ja\nnaisen välillä, luota minuun! Minulla on tarpeeksi ja enemmänkin kuin\ntarpeeksi auttaakseni sinua vaikeasta asemastasi, sekä sinua että\nvanhempiasi ja sisaruksiasi. Ei heillä hätää ole, jos vain luotat\nminuun.\n\n-- Oletko heitä äskettäin tavannut? kysyi Tess hätäisesti.\n\n-- Olen. Eivät tienneet sinun olopaikastasi. Sattumalta minäkin sinut\ntapasin.\n\nKylmä kuu katseli pensasaidan läpi Tessin väsyneitä kasvoja, kun hän\npysähtyi mökin eteen, missä tilapäisesti asui. D'Urberville seisoi\nhänen vierellään.\n\n-- Älä puhu pikku veljistäni ja siskoistani -- älä toki kokonaan minua\nmuserra, hän rukoili. Jos tahdot heitä auttaa -- Jumala tietää heidän\nkyllä olevan avun tarpeessa -- niin tee se siitä minulle puhumatta.\nMutta ei, ei! hän huudahti. En ota sinulta mitään, en heille enkä\nitselleni.\n\nD'Urberville ei seurannut häntä kauemmaksi, koska tuvassa oli ihmisiä.\nTultuaan sisään ja syötyään hätäisesti illallista toisten kanssa Tess\nvaipui ajatuksiinsa ja seinän vieressä olevan pöydän ääreen istuutuen\nhän alkoi oman pikku lamppunsa valossa kiihkeällä mielellä kirjottaa\nmiehellensä:\n\n    Oma puolisoni!\n\n    Salli minun niin sinua nimittää -- minun täytyy -- vaikkapa\n    sinua suututtaneekin ajatella minunlaistani kelvotonta vaimoa.\n    Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla\n    olekkaan ketään muuta maailmassa! Olen niin alttiina kiusauksille,\n    Angel. Pelkään sanoa kuka se on, ja vastenmielistä minun on siitä\n    kirjottaakkin. Et tiedäkkään, kuinka riipun sinusta kiinni! Etköhän\n    voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotain kauheata ehtii\n    tapahtua? Voi, tiedänhän, ettet sinä voi, kun olet niin kaukana.\n    Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua\n    tulemaan luoksesi. Minulle määräämäsi rangaistus on ansaittu, hyvin\n    ansaittu, ja täysi oikeus sinulla on olla minuun suutuksissasi.\n    Mutta Angel, Angel, älä ole vain oikeamielinen -- ole toki vähän\n    ystävällinenkin minulle, vaikken sitä ansaitsekkaan, ja tule\n    luokseni. Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi! Mielelläni sen\n    tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen.\n\n    Angel, vain sinulle minä elän. Rakastan sinua liian paljon\n    moittiakseni sinua lähdöstäsi ja tiedänhän, että sinun välttämättä\n    oli mentävä maatilaa etsimään. Älä luule minun lausuvan ainoatakaan\n    pisteliästä tai karvasta sanaa! Mutta tule luokseni. Olen niin\n    ypö yksin ilman sinua, armaani, niin ypö yksin, niin hylätty!\n    Työnteosta en ole millänikään, mutta jos lähetät minulle yhden\n    ainoan pikku rivin sanoen: \"Tulen heti\", niin odotan sinua, Angel,\n    sanomattoman iloisella mielellä.\n\n    Uskontonani on ollut aina siitä saakka, kun menimme naimisiin,\n    olla sinulle uskollinen jokainoassa ajatuksessa ja katseessa,\n    niin että kun joku mies lausuu minulle kohteliaisuuden, tuntuu se\n    loukkaukselta sinua kohtaan. Etkö sinä ole tuntenut hiventäkään\n    sitä, mitä meijerissä ollessamme joskus tunsit? Jos olet, niin\n    kuinka saatat olla minusta niin kaukana? Olen sama nainen, Angel,\n    kuin se, johon sinä rakastuit -- juuri sama! Ei se, jota inhosit,\n    mutta et koskaan nähnyt. Mitä oli entisyys minulle, heti kun sinut\n    näin? Kuollutta kokonaan. Minusta tuli uusi ihminen, täynnä sinusta\n    lähtevää uutta elämää. Kuinka saatoin olla tuo edellinen? Etkö sitä\n    älyä? Armaani, jos olisit hiukankaan itserakkaampi ja uskoisit\n    itseesi sen verran, että huomaisit saaneesi minussa aikaan tämän\n    muutoksen, niin kentiespä haluaisit tulla luokseni, vaimo poloisesi\n    luo.\n\n    Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina\n    rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut\n    minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa\n    ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan --\n    ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan,\n    koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi\n    tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun\n    tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan\n    sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.\n\n    Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana,\n    jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä\n    olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi\n    siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla\n    on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni\n    saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan\n    kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat\n    pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä\n    turhamielisyydestä -- tiedäthän kyllä, etten sitä tee -- vaan\n    siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.\n\n    Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun\n    luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista,\n    mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta\n    minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton\n    ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua --\n    kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla\n    kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on\n    oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan!\n    Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!\n\n    Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi\n    palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla\n    lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet\n    omani.\n\n    Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua\n    huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia,\n    koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen\n    tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa\n    taivaassa tai maan päällä tai maan alla -- nähdä sinut, sydämeni\n    lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua\n    uhkaa!\n\n                                        Sinun uskollinen, sortunut\n                                                  Tessisi.\n\n\n\n\n49.\n\n\nTämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila\nsijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin\nhyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään\nsiihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin\nmielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne\noikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä\nlähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään\nilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli\nsiirtynyt.\n\n-- Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa\nkirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi\nkuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä\nvarmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen\nvaimoltansa. -- Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja\nkirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.\n\n-- Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi\nrouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä\non kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet\nCambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle\nsamanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille.\nOivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista\nmielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi\npapiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa\nkohtelua osakseen.\n\nTämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä\nrauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan,\nsillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan\nhuolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin\nusein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja\nrukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa\nkatkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.\n\nHe syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin\nolisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut\nmaalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli\nerottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut.\nAlussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta\nvastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin\ntällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät,\netteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut\nvaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla\nsekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.\n\n\u003Ctb>\n\nSilmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan\nrannatonta lakeutta -- Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan\nsydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa\ntästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa\noli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli\nmiltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi,\nvaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa\nvanhemmiltaan.\n\nTyömiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin\nhänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet,\nkuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt\nenglantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin\nlapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan,\nnähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan,\nhautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan\ntaas eteenpäin.\n\nAngel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta\nhän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet\ntänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi\nBrasiliaan meneviin maanmiehiinsä.\n\nVieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut\nenää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit\nhän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan\ntarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka\noli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei\nilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.\n\nMitä hän sitten Tessistä ajatteli?\n\nHän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa\nhätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut\nenää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas\nviittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.\n\nTessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä\noleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut\nkirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin\nihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut\najatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen\nväärin hänen vaitiolonsa -- ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin\npaljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta\nsanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut.\nHuolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään\noikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä\nsiihen.\n\nÄsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen\nrinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla\nasialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta\nisänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat\nkotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia,\nvarsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä\nsalaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään,\nja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle\ntarinan surullisesta avioliitostaan.\n\nVieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä\nuseamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta\nmielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin\näärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä,\neivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen\nmuodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli\nasiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin\nentisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan\nhän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan\nhänestä.\n\nSeuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin\nkumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi\nhänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat\ntuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen\nenemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään\nomaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja\ntoimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän\noli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella,\nmutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja\ntuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon\nkera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos\njohtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka\neivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä\nhänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä\noli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei,\noli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän\nitsekään voisi enempää tehdä.\n\nHän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt.\nKuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli\nkuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet\njonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä,\njolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa,\nkuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, --\nkun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä\nkieltää rakkautensa ja suojeluksensa!\n\nNiinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen.\nHän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei\nyksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin\nperuutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi\nylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan\nerikoista tapausta.\n\nTessin suvun tarjoama historiallinen viehätys -- mahtavan\nD'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana\n-- kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta\nnäiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä.\nViimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli\nperin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä\noivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden\nsukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin\nvereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen\nside, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja\nluurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa.\nMuistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa\nhuomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt\njalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten\nennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.\n\nVaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin\nhänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa\ntuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää\nTessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle\nlähettänyt.\n\n\u003Ctb>\n\nSillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä\nnoudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni\nvähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat,\njotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta -- eivätkä\nvoineetkaan muuttua -- ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut\nvähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut\nvoinut tehdä sitä.\n\nHän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten\nhuvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut\nparempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi\nudellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi\nasiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista,\nja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli\nlehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista\n\"Cupidon tarhat\" ja \"Päivänkoitto\" eikä ollut välittänyt semmoisista\nkuin \"Räätälin housut\" ja \"Kaunoisena kasvoin\", vaikka mukavia\nrallatuksia nekin olivat.\n\nNäitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin\n\"Päivänkoittoa\". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen\nlaulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään,\nsilloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät\nposkia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta\nhuolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset,\nveikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista\nmielialaa.\n\nTess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka\nkevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka\nmuuttopäivä oli kohta käsissä.\n\nMutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin\najattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana\nasunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun\njoku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki\noven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta\nhoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut\nhämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: -- Tess!\n\n-- Mitä -- onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa,\njoka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten\njoukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka\nnäkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa\nalta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän\noli.\n\n-- Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu\nvakavasti, ja kovin olen väsyksissä.\n\n-- Mitenkäs kotona jaksetaan?\n\n-- Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä\nole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että\nhänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme\npahassa pulassa.\n\nTess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää\nLiisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle\nteetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä\nlähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun\nkuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin\nhän päätti heti lähteä.\n\nJos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille\nkahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian\nuuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi\nMarianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä\nparhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä.\nPalattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle\nvuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten\nhän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä\nhuomisaamuna.\n\n\n\n\n50.\n\n\nKymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta\npeninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä\nkulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja\nohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi\nuskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten\npelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.\n\nNäin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön\ntienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka\nepämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.\n\nHän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin\npeninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi\nerotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin,\nettä hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen\nBlackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä\nvaltateitä.\n\nNuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi\nvastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento\npaitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen\naikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki\nkentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran\nnähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut -- pettymyksen\ntunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se\ntuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin\nhänelle viittoen.\n\nHeti kun Tess erotti talon -- se oli äskettäin katettu hänen\nrahoillansa -- niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli\nse näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla\nkatonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä,\nkaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.\n\nHän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta\nnaapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta\nportaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt,\nvaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja\nrupesi sitten äitiänsä hoitamaan.\n\nAamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen\ntavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta.\nPitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.\n\nHänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui\ntuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä\nhän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä\ntulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.\n\n-- Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen\nmuinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston\nminun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda\nkuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan\nkuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua.\nKaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun\nvain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä\nmerkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä\naavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt,\nniin hän sen varmasti olisi tehnyt.\n\nTess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista\nsuunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat\njärjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä\ntulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu,\nniin hän rupesi ulkona askaroimaan.\n\nTouon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu.\nMutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi\nharmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon -- äärimäisen\nsuruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja\nlopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta\npyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään\ntyötä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.\n\nHänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa\nsairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin\nennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin\nhälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä,\nmissä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä\nvilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi\ntavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka.\nKuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan.\nPoutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.\n\nEräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa\nkera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti\nvalkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen\nvälille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat\npalamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin,\nmilloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä\nheilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät\nsavupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.\n\nIllan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin\nosa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän\nlähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän\npeittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen\nkuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.\n\nHän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta.\nYllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä\nlyhyt, musta jakku -- hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta.\nLoitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä\npimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin\nliekit heitä valaisivat.\n\nLännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen,\nopaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin\nauennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää.\nMoniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui\njonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin\nrattaiden jyrinää.\n\nTadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka\nilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi\ntyömiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla,\nräiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla -- hupaiselta tuntui\nTessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä\nvihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana\nkesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena\nrauhottajana.\n\nEi kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät\nomalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja\nlauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä -- vaikkei hän juuri enää\ntoivonut Angelin saavan niitä kuulla -- pitkään aikaan huomannut\nlähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä -- muuatta puseropukuista\nmiestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin\nhänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi.\nVälistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he\nolivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.\n\nTess ei puhutellut kumppaniansa, eikä tämäkään häntä. Sen hän vain\nmuisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän\ntuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä\nihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa\nkotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä,\nettä tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä\nselvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen\nsiihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan,\nja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.\n\nHänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun\noli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat\ntyömiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä.\nD'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.\n\n-- Jos olisin leikkituulella, niin sanoisin: tämähän muistuttaa\nsuuresti paratiisia! hän huomautti veitikkamaisesti, katsellen häneen\npää kallellaan.\n\n-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess heikosti.\n\n-- Joku leikinlaskija saattaisi sanoa, että tämä näyttää ihan\nparatiisilta. Sinä olet Eeva, ja minä olen pahahenki, joka viettelen\nsinua ilkeän eläimen haahmossa. Miltonin esittämää kuvausta minä usein\nuskossa ollessani muistelin. Näin hän kuvailee:\n\n    \"Oi valtijatar, lyhyt ompi tie\n    Taa myrttipensaiden.\n    ... Jos suostut sa\n    Mun seuraani, sun sinne johtaa voin.\"\n    \"Vie\", virkkoi Eeva.\n\nJa niin edespäin. Rakas Tess, mainitsen tämän vain seikkana, josta\nsinulla on kenties ollut aivan väärä käsitys; sinähän ajattelet niin\npahaa minusta.\n\n-- En ole koskaan sanonut sinua saatanaksi tai ajatellut sitä. En minä\nsinua ajattelekkaan, paitsi milloin loukkaat minua. Tulitko sinä tänne\ntyöhön vai minun tähteni?\n\n-- Ihan sinun tähtesi. Sinua katsomaan, ei mitään muuta. Jotten\nherättäisi huomiota, ostin tämän puseron muutamasta myymälästä, jossa\nnäin sen riippuvan. Tulin panemaan vastalauseeni sitä vastaan, että\nsinä teet näin kovaa työtä.\n\n-- Mutta minäpä teen tätä varsin mielelläni -- isän hyväksi tämä tulee.\n\n-- Oletko sinä eronnut pois entisestä työpaikastasi?\n\n-- Olen.\n\n-- Mihin sinä sitten aijot lähteä? Matkustat kai rakkaan puolisosi luo?\n\nTess ei voinut sietää nöyryyttävää huomautusta.\n\n-- Oh, en tiedä, sanoi hän katkerasti. Ei minulla ole puolisoa.\n\n-- Totta puhutkin -- sikäli kuin sinä asiaa ajattelet. Mutta ystävä\nsinulla kuitenkin on, ja olenpa päättänyt laittaa elämäsi huolettomalle\nkannalle, sinusta välittämättä. Kotiin mentyäsi saat nähdä, mitä\nsinulle olen lähettänyt.\n\n-- Voi, Aleksander, soisin ettet minulle mitään antaisi! En voi ottaa\nsinulta mitään! Se on minusta vastenmielistä -- se ei ole oikein.\n\n-- Se _on_ oikein! hän huudahti päättävästi. Jos minä kerran menen\ntapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä\nmurheistaan.\n\n-- Mutta minä tulen varsin hyvin toimeen! Olen vain huolissani siitä,\nsiitä että ... en toimeentulostani ollenkaan.\n\nHän pyörähti ympäri ruveten epätoivoisesti jatkamaan työtänsä,\nkyynelten välähdellessä tadikonvarrelle ja savipaakuille.\n\n-- Olet huolissasi lapsista -- veljistäsi ja siskoistasi, jatkoi\nD'Urberville. Olen heitäkin ajatellut.\n\nTessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli\narvannut mikä häntä enimmän suretti. Kotiin palattuansa hän oli\nvaalinut lapsia intohimoisen hellästi.\n\n-- Jollei äitisi parane, niin jonkun täytyy pitää heistä huolta, sillä\nisästäsi ei taida olla heille paljoakaan varaa.\n\n-- On hänestä minun avullani. Hänen täytyy pitää huolta.\n\n-- Ja minun avullani myös.\n\n-- Ei -- siitä ei tule mitään.\n\n-- Tämäpä helkkarin hullua! huudahti D'Urberville. Ukko on siinä\nuskossa, että olemme sukulaisia, ja on tietysti sangen tyytyväinen.\n\n-- Eipä olekkaan. Olen kertonut hänelle asian oikean laidan.\n\n-- Jopa olitkin mieletön.\n\nD'Urberville riensi suutuksissaan hänen luotansa aitaviereen, missä\nriisui yltänsä pitkän puseron, jota oli pitänyt valepukunansa. Hän\nkääri sen kokoon, heitti tuleen ja meni tiehensä.\n\nEi luonnistanut työnteko Tessille tämän perästä. Olo tuntui\nrauhattomalta, hän mietti mielessään, meniköhän D'Urberville hänen\nkotiinsa. Ottaen tadikon käteensä hän alkoi astella kotia kohti.\n\nVähän matkan päässä talosta muuan siskoista juoksi häntä vastaan.\n\n-- Tess hoi -- kuulehan! Liisu-Viisu itkee kohti kurkkua, sisällä on\nhyvin paljon ihmisiä, äiti voi paremmin, mutta isä kuuluu kuolleen.\n\nLapsi käsitti täydelleen tapauksen suuruuden, mutta ei sen surullista\npuolta. Hän katsoi Tessiin kysyvin, suurin silmin, kunnes huomasi,\nmiten kertomansa uutinen häneen vaikutti, ja lisäsi:\n\n-- Tess, emmekö saa puhutella isää tämän koommin?\n\n-- Mutta isähän oli vain vähän pahoinvoipa! huudahti Tess\nhajamielisesti.\n\nLiisu-Viisu tuli heidän luoksensa.\n\n-- Hän kuoli vastikään. Tohtori sattui olemaan juuri äidin luona ja hän\nsanoi, että isää oli mahdoton pelastaa, koska hänen rasvottunut\nsydämensä oli tehnyt lakon.\n\nNiin, Durbeyfieldien pari oli vaihtanut paikkaa: kuoleva oli pelastunut\nvaarasta, ja vähemmän sairas lepäsi laudalla. Tapauksella oli\nsuurempikin merkitys. Ukko Durbeyfieldin elämällä oli arvonsa\nhuolimatta hänen persoonallisesta toiminnastaan, joka ei tainnut paljoa\nmerkitä. Hän oli viimeinen mies kolmesta sukupolvesta, joiden ajaksi\ntalo ja siihen kuuluva maa-ala oli annettu vuokralle; kauan aikaa oli\njo maanomistaja ahnain silmin katsellut rakennusta saadakseen sen\nomille työmiehilleen. Ja sitä paitsi eivät maanomistajat koskaan\npitäneet pitkäaikaisista vuokramiehistä, koska nämä elivät aivan kuin\nolisivat olleet itsenäisiä tilallisia.\n\nJa näin Durbeyfieldit, joiden nimi kerran oli ollut D'Urberville,\nnäkivät joutuvansa saman kohtalon alaisiksi, minkä he epäilemättä\nolivat valtansa kukkuloilla ollessansa monta kertaa, kenties\nankarammassa muodossa, valmistaneet tuommoisille maattomille raukoille,\njommoisia he nyt itse olivat. Näin kaikki, mitä on auringon alla,\nnousee ja laskee ikäänkuin luoteen ja vuoksen vaikutuksesta.\n\n\n\n\n51.\n\n\nViimeinkin tuli Maarian ilmestyspäivä, jolloin koko maalaiskansa on\nlevottomassa liikkeessä. Silloin astuvat palvelukseen kaikki\nkynttilänpäivänä pestautuneet palkolliset.\n\nTämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä\npaikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät\npalkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja\nisoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen\nhalu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui\nvirkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa.\nPaikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti\nloitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa\nuudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin\nmuutettiin alinomaa.\n\nLiike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta.\nOlojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta\ntoimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten\nmaatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka\nilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle -- se luokka, johon\nTessin isä ja äiti kuului -- ja johon kuului nikkareja, seppiä,\nsuutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä,\njoilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti\nelinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen\npitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla\nvuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka\neivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin,\nja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä\nperheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä\nkylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa\nsuurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät\nmielivaltaisesti nimittävät \"maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin\nkaupunkeihin\", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin\njonkun koneiston pakotuksesta.\n\nKun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti\nrakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä\npäivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli\nDurbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein\nuskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli\nvuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain\nsiveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään\nsanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja\näitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli\nharvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin\nyhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.\n\nNiinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä,\nDurbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle,\njolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja\nLiisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron\ntielle.\n\nHeidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat\nsadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta,\njonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu\nja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli\nkotimiehenä.\n\nHän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot\nkiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä\nkatselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan,\nmissä kärpäsiä ei koskaan liikkunut -- hämähäkki oli kai aikoja sitten\nkuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän\ntunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.\n\nJollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi\nsaanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen\ntulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset\nhenkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan\nkirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla\nlaittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he\nolivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen\näidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa\nJoankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä\nmatkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen --\nja tässä sitä nyt oltiin.\n\n-- Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti\nitsekseen.\n\nHän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen\nsadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi\nhänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa\nkiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein\ntallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun\ntulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.\n\n-- Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.\n\n-- En huomannut mitään, hän vastasi. Taisin kyllä kuulla ajoa, vaikka\nluulin vaunuilla ajettavan. Olin vähän kuin haaveissani.\n\n-- Kuulit kenties D'Urbervillein vaunuilla ajettavan. Kai sinä tuon\ntarinan tunnet?\n\n-- En. Mun ... joku sitä kerran yritti kertoa, mutta miten lienee\njäänytkään.\n\n-- Jos olet oikea D'Urberville, en minäkään saane sitä kertoa. Mitä\nitseeni tulee, en ole oikea D'Urberville, niin ettei siitä ole väliä.\nPelottava juttu muutoin. Noiden näkymättömien vaunujen jyrinän kuulevat\nvain ihmiset, joiden suonissa virtailee D'Urbervillein verta, ja niiden\nkuulemista pidetään pahan merkkinä. Tarina kertoo murhasta, jonka muuan\nperheen jäsenistä oli tehnyt satoja vuosia sitten.\n\n-- Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.\n\n-- No hyvä. Muuan D'Urberville kuului ryöstäneen kauniin naisen, joka\nkoki karata vaunuista, joissa hän vei häntä pois ja kamppailussa\nD'Urberville tappoi hänet -- tai nainen tappoi tämän, en muista\nkumpiko. Semmoinen on tarina... Mutta tehän olette lyöneet kimpsunne ja\nkampsunne läjään, aijotteko lähteä matkaan?\n\n-- Huomenna -- Maarianpäivänä aijomme lähteä.\n\n-- Kuulin jo siitä, mutta en ottanut oikein uskoakseni; niin kovin\nhätäistä. Miksi te lähdette?\n\n-- Isän kuoltua päättyi talon vuokra-aika -- meillä ei ole oikeutta\nasua täällä kauempaa. Viikkokaupalla olisimme kenties saaneet asua --\njollei minua olisi ollut.\n\n-- Sinua?\n\n-- Minä näes en ole -- kelpo nainen.\n\nD'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja\npalakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia\nte lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?\n\n-- Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi\npiakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin\nkaikki muuttavat.\n\n-- Mihin te sitten menette?\n\n-- Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän\nsukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.\n\n-- Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja\ntuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun\nmajaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua,\nmutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on\nsiistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään\nkouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.\n\n-- Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess.\nJa voimme odottaa siellä...\n\n-- Odottaa -- mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan\nnyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa\nvarmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen\nollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani\nasumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä\nhoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.\n\nTess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui:\n\n-- Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa\nmieltäsi, ja silloin joutuisimme ... äiti joutuisi ... mieron tielle\njälleen.\n\n-- Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.\n\nTess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli\nTess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään\nvastaukseen.\n\n-- Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää,\nei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna\ntulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan\nasuntoonne. Odotan sinua.\n\nTess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaan\nD'Urbervilleen.\n\n-- Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä\njatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen...\n\n-- Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin\nmaltillisemmin.\n\n-- Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi\ntavaroita huomenna tuleviksi... Annappa minulle kätesi nyt sen asian\nvahvistukseksi -- armas, ihana Tess!\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja\npisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess\nvetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui\npuristukseen.\n\n-- Lempo vieköön -- sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä.\nEi, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai\nainakin äitiäsi ja lapsia.\n\n-- En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.\n\n-- Missä?\n\n-- Appeni huostassa, jos vain pyydän.\n\n-- _Jos_ pyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä\nnälkää näet, kuin menet pyytämään.\n\nNäin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan\nmies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt\nveljet.\n\n-- Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.\n\nTess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva\ntunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen\nmieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma\nmiehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut\nkoskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta\nAngel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä -- hän saattoi vannoa\nsen sydämensä syvyydestä -- ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja\nkuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin\nrikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan\ntietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?\n\nHän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti\nsiihen seuraavat rivit:\n\n\"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä\nansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan\nvoi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle\nvääryyttä -- miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa?\nOlet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen\nsaanut sinulta osakseni! -- T.\"\n\nHän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa\nkirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen\nikkunan viereen.\n\nOli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi\nkirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa?\nOlivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi\nvoinut hänen mielipiteitään muuttaa.\n\nIlta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta\npienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta,\njoiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen -- istui\nmustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen.\nViimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.\n\n-- Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme\nsyntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän\najatella, vai mitä?\n\nLapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että\nkaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat\niloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.\n\n-- Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.\n\n-- Mitä me lauletaan?\n\n-- Vaikka mitä, saman se tekee.\n\nSyntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten\nyhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat\npyhäkoulussa oppimaansa virttä:\n\n    \"Täällä tuskaa kärsimme ain',\n    Yhdymme eroa varten vain;\n    Taivaass' ei eroa löydykkään.\"\n\nLapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat\npäässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen.\nNuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.\n\nTess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi\nkasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan\nhän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä\nlapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista\nkaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku\nsisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen\ntäytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän\nkaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista\nmuistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:\n\n    Me emme saavu alasti,\n    Vaan verhottuina pilviin kunnian.\n\nHänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen\npakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla\noikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.\n\nKohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan\nlokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven\ntakana, ja Tess riensi avaamaan.\n\n-- Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?\n\n-- Ei, vastasi Tess.\n\nTulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:\n\n-- Kävipäs herra ... hevosen selässä.\n\n-- Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.\n\n-- Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?\n\n-- Ei. Hän ei tule koskaan, vastasi Tess kylmän toivottomana.\n\n-- Kuka se sitten oli?\n\n-- Oh, ei sinun tarvitse sitä kysellä. Olet nähnyt hänet ennenkin,\nsamoin minäkin.\n\n-- No, mitä hänellä oli sanomista? kysyi Joan uteliaana.\n\n-- Kerronpahan huomenna, kun olemme päässeet Kingsbereen -- kerron joka\nsanan.\n\nHän oli sanonut, ettei se ollut hänen puolisonsa. Mutta hänessä tuntui\nkäyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä\nainoastaan tämä mies oli hänen puolisonsa.\n\n\n\n\n52.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, häiritsi valtateiden\nvarrella asuvien yörauhaa kova jyrinä, jota miltei katkeamatta jatkui\npäivän valkenemiseen saakka -- jyrinä, joka yhtä varmasti palautui\ntämän kuun ensimäisellä viikolla kuin käen kukunta kolmannella. Yleinen\nmuutto oli alkanut. Tyhjiä vaunuja ja rattaita riensi hakemaan\nmuuttajain tavaroita, sillä isäntäin asia oli noutaa uudet palvelijat\nja heidän kapineensa. Hakumiehet läksivät matkaan jo puolesta öin\nehtiäkseen ajoissa perille.\n\nMutta ei ainoakaan isäntä lähettänyt hevostaan Tessiä ja hänen äitiänsä\nnoutamaan. He olivat vain naisia eikä säännöllisiä työläisiä, heitä ei\njuuri kaivattu missään, ja siksi oli heidän omalla kustannuksellaan\notettava hevonen.\n\nTess huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei tuona aamuna satanut,\nvaikka ilma oli raskas. Ilkeätä olikin muutto sateella: kastui\nhuonekalut, kastui sänkyvaatteet, pukimet ja kaikki, monesti siitä\ntauditkin saivat alkunsa.\n\nÄiti, Liisu-Viisu ja Abraham olivat myös valveilla, mutta nuoremmat\nlapset saivat vielä nukkua. Haukattiin vähän einettä heikossa valossa\nja käytiin sitten kapineihin käsiksi.\n\nRipeästi sujui tavarain siirto, sillä pari ystävällistä naapuria oli\ntullut auttamaan. Kun huonekalut oli nostettu rattaille, tehtiin\nsänkyvaatteista pyöreä pesä, jossa Joan Durbeyfield ja pikku lapset\nsaisivat istua matkatessa. Kesti kuitenkin kotvasen, ennenkuin\njouduttiin lähtemään, sillä hevoset oli riisuttu; mutta viimeinkin,\nkahden tienoissa, päästiin tielle. Pata heilui edestakaisin kärryjen\nakselissa. Rouva Durbeyfield istui lasten kera kuorman päällä.\nPolvillaan oli hänellä seinäkello, joka rattaiden keikkuessa tuon\ntuostakin löi hiljaa yksi tai puoli kaksi. Tess ja Liisu-Viisu\nkävelivät rattaiden rinnalla, kunnes päästiin kylästä.\n\nHe olivat käyneet jäähyväisillä muutamain naapureinsa luona sinä aamuna\nja edellisenä iltana, ja pari niistä oli lähdettäessä tullut\ntoivottamaan heille onnea matkalle, vaikka sydämessään eivät juuri\ntainneet uskoa semmoisen perheen kuin Durbeyfieldin voivan menestyä,\nsillä Durbeyfieldit olivat hyväntahtoisia kaikkia muita paitsi itseään\nkohtaan.\n\nRattaat alkoivat kohta kohota ylöspäin, ja tuuli kävi navakammaksi, kun\nsaavuttiin ylävämmälle seudulle. Huhtikuun kuudes päivä oli käsissä;\ntuon tuostakin tuli Durbeyfieldejä vastaan rattaat, joissa muuttomiehet\nolivat kuorman päällä. Kuormat oli aina tehty samalla tavalla,\nkenties se olikin yhtä ominaista majanmuuttajille kuin kuusikulmio\nmehiläiselle. Koko laitteen perustana oli perheen säilikkö, joka\nkiiltävine heloineen ja sormenjälkineen kohosi mahtavana etualalla\nhevosten häntien yläpuolella, ikäänkuin jonkunlainen \"liitonarkki\",\njota oli kuletettava arvokkaalla tavalla.\n\nJotkut perheet olivat iloisia, toiset alakuloisia; muutamat\npuhalluttivat hevosiaan ravintolain kohdalla, muutamat ajoivat ohi.\nDurbeyfieldin matkue pysähtyi myöskin ravintolan luo juottamaan hevosia\nja nauttimaan hieman virvokkeita.\n\nSiinä viivyttäessä Tess huomasi sinisen mukin, joka nousi ja laski\nilmassa erään kuorman päällä istuvien naisten kesken. Hän seurasi\nsilmillään mukin matkaa ylöspäin ja näki, kuinka siihen tarttui käsi,\njonka haltijan hän hyvin tunsi. Tess riensi vankkurien luo.\n\n-- Marian ja Izz! hän huudahti tytöille, sillä hepä siellä istuivat\nperheen kera, jonka luona olivat asuneet. -- Oletteko te tänään\nmuuttohommissa, niinkuin muutkin?\n\nOlivat he. Kovin oli käynyt elämä rasittavaksi Flintcomb-Ashissa,\nolivat lähteneet melkein varkain tiehensä -- haastattakoon Groby\noikeuteen, jos tahtoi. He kertoivat mihin nyt aikoivat asettua, ja Tess\nmainitsi myös uuden asuinpaikkansa.\n\nMarian kumartui kuorman yli ja sanoi hiljaa:\n\n-- Tiedäppäs, että se herra, joka sinua myötäänsä ajaa takaa --\narvaathan ketä tarkotan -- tuli lähdettyäsi Flintcombiin sinua\nkysymään. Emme sanoneet missä olit, sillä tiesimme, ettet tahtonut\nhäntä nähdä.\n\n-- Niin -- mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie\nminut löytänytkin.\n\n-- Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?\n\n-- Taitaapa tietää.\n\n-- Onko miehesi jo palannut?\n\n-- Ei ole.\n\nHän sanoi hyvästit ystävilleen -- heidän kuskinsa oli nyt tullut\nravintolasta -- ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin\nsuuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat,\nolivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta;\nvaljaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin\njoukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin\ntuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen\nkoommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti,\nettä toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi\nomia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.\n\nMatka oli pitkä -- liian pitkä päivän matkaksi -- ja hevoset saivat\nvetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen\nvarhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin\nkukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen\nalla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen\nkaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää\nD'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen\nviisisataa vuotta.\n\nJoku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki\nmillainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.\n\n-- Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka\noli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.\n\nHän nyökkäsi päätään. -- Saattaisinpa sanoa olevani parooni John\nD'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni\noikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.\n\n-- Niinkö? Siitä en tiedä mitään, mutta jos olette mrs Durbeyfield,\nniin olen tuomassa sanaa, että haluamanne huoneet on vuokrattu. Emme\ntienneet tulostanne, ennenkuin saimme kirjeenne tänä aamuna -- jolloin\noli jo myöhäistä. Mutta kyllä kai te muualta saatte huoneita.\n\nMies katsoi Tessiin, jonka kasvot olivat käyneet tuhkan harmaiksi. Äiti\noli kuin puulla päähän lyöty.\n\n-- Mitä nyt tehdään, Tess? hän sanoi katkerasti. Olipa se vasta\ntervetulon toivotus esi-isäisi maahan! Koetetaanhan kuitenkin pyrkiä\neteenpäin.\n\nHe läksivät katkaisemaan lopputaivalta ja saapuivat pian kaupunkiin.\nTess jäi vaunujen luo lapsia katsomaan, äiti ja Liisu-Viisu lähtivät\nhuoneita etsimään. Tunnin turhaan juostuaan he palasivat Tessin luo.\nHevosmies alkoi vaatia kuormaa purettavaksi, koska hevoset olivat\npuoleksi näännyksissä, ja hänen oli lähdettävä paluumatkalle vielä\nsamana iltana.\n\n-- Ka, niin purkakaa tähän, sanoi Joan huolettomasti. Kyllähän tässä\nsuoja jostain löydetään.\n\nVaunut olivat syrjäisessä paikassa kirkkotarhan muurin vieressä, ja\nkohta oli huonekaluromut pitkin tannerta. Joan maksoi hevosmiehelle\nkyytipalkan, johon oli mennä hänen viimeinenkin killinkinsä, ja kuski\nläksi ajaa köröttämään ylen iloisena, että pääsi erilleen mokomasta\nherrasväestä. Yö oli lauha, eihän niillä ole hätää, hän ajatteli,\nvaikka ulkonakin olisivat... Tess katseli epätoivoisena huonekalukasaa.\nKevät-illan kylmä auringonpaiste sattui ruukkuihin ja pannuihin,\nkuivattuihin ruohokimppuihin, pöydän messinkiheloihin, kätkyeeseen,\njossa heitä kaikkia oli tuuditettu -- siinä ne viruivat nyt\nympäristössä, johon niitä ei koskaan oltu aijottu. Ympärillä kohosi\nmäkiä ja kumpuja, jaettuina pieniin tilkkuihin, sekä nurmen peittämiä\nmyhkyröitä, jotka osottivat, missä D'Urbervillein sukukartano kerran\noli seisonut; ja vähän loitompana näkyi Egdon Heathin harju, joka aina\noli tilaan kuulunut. Aivan lähellä oli kirkon sivukäytävä, jota\nnimitettiin D'Urbervillein käytäväksi; se näytti katselevan häntä\nhorjumattoman tyynesti.\n\n-- Eikö sukuhautamme ole rauhotettu turvapaikkamme? sanoi Tessin äiti\npalattuaan vakoilemasta kirkkoa ja kirkkotarhaa. -- On tietysti, ja\nsinne me asetumme, tytöt, kunnes esi-isänne kotipaikka tarjoaa teille\nkaton päänne päälle. Auttakaahan minua, Tess, Liisu ja Abraham. Tehdään\nlapsille vuode ja sitten lähdetään taas etsimään.\n\nTess auttoi äitiänsä välinpitämätönnä ja neljännestunnissa oli vanha\nsänky nostettu erilleen toisten huonekalujen joukosta ja asetettu\nkirkon eteläisen muurin viereen. Tätä osaa kirkosta nimitettiin\nD'Urbervillein käytäväksi, ja sen alla sijaitsi D'Urbervillein suuri\nsukuhauta. Sängyn kattoverhon yläpuolella oli somasti koristettu,\nmonivärinen ikkuna, joka oli valmistettu viidennellätoista\nvuosisadalla. Sitä sanottiin D'Urbervillein ikkunaksi, ja sen yläosassa\nsaattoi nähdä vaakunamerkkejä, samanlaisia kuin Durbeyfieldin vanhassa\nsinetissä ja lusikassa.\n\nJoan veti uutimet vuoteen ympäri, niin että siitä syntyi oivallinen\nteltta, ja pisti lapset sisälle.\n\n-- Pahimmassa tapauksessa voimme itsekin siinä yhden yön nukkua, hän\nsanoi. Mutta lähdetäänhän vielä huoneita etsimään ja hankkimaan\npienokaisille jotain syömistä. Voi Tess, mitäpä hyötyä sinun\nherrasnaimisistasi on, jos joudumme tälle jälelle!\n\nLiisu-Viisun ja Abrahamin kera hän riensi taas pikku kadulle, joka\njohti kirkosta pikku kaupunkiin. Kadulle tultuaan he huomasivat hevosen\nselässä istuvan miehen, joka tähysteli ympärilleen.\n\n-- Oh, teitä minä tässä katselin, hän sanoi ratsastaen lähemmä. Tässä\non tosiaankin sukukokous historiallisella paikalla.\n\nSe oli Aleksander D'Urberville.\n\n-- Missä Tess on? hän kysyi.\n\nJoan ei pitänyt D'Urbervillestä. Hän viittasi kädellään kirkkoon päin\nja riensi eteenpäin. D'Urberville sanoi tulevansa tapaamaan heitä\nuudelleen, jos heidän huoneenhakunsa taas onnistuisi huonosti, josta\nhän juuri oli kuullut. Hän ratsasti ravintolaan ja palasi kohta\njalkaisin.\n\nSillä välin Tess lörpötteli sängyssä lasten kanssa. Nähtyään etteivät\nhe sillä kertaa mitään kaivanneet, hän läksi kävelemään kirkkotarhaan.\nHämärä alkoi olla käsissä. Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja Tess astui\nsiitä sisään ensi kerran eläissään.\n\nIkkunan sisäpuolella, jonka alla sänky oli, sijaitsivat haudat, jotka\nuseita satoja vuosia olivat olleet D'Urberville-suvun leposijana. Ne\nolivat päällystetyt, alttarin muotoiset ja yksinkertaiset; niiden\nkirjotukset olivat kuluneet ja murtuneet, kilvet revityt pois. Tämä\nhävitys osotti selvemmin kuin mikään, että hänen sukunsa oli\nyhteiskunnallisesti sammunut.\n\nHän meni erään tasaisen, lattiaan kiinnitetyn kiven luo, johon oli\npiirretty sanat:\n\n    \"_Ostium sepulchri antiquae familiae D'Urberville_.\"\n\nTess ei osannut kirkkolatinaa yhtä hyvin kuin joku piispa, mutta\nkäsitti kuitenkin, että tuossa oli sisäänkäytävä hänen esi-isäinsä\nhautakammioon, ja että uhkeat ritarit, joista hänen isänsä oli laulanut\nmaljaa maistellessaan, lepäsivät sisällä.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman\nalttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä\nlepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen\nkeksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei\nhänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä\nhän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli\nvaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan,\nettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan\nAleksander D'Urbervillen.\n\nTämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.\n\n-- Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon,\njotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme\nasuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!\n\nHän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi\naltapäin.\n\n-- Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit\nminua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä.\nVäärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin\nkoko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on\ntehtävä?\n\n-- Mene tiehesi! mutisi Tess.\n\n-- Minä menen -- menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta\nmennessään hän kuiskasi: -- Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!\n\nKun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion\nsisäänkäytävää vasten sanoen:\n\n-- Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!\n\n\u003Ctb>\n\nSillä välin olivat Marian ja Izz kulkeneet hyvän matkaa luvattua\nmaatansa kohti -- toisesta perheestä, joka sinä aamuna oli lähtenyt\npois, oli paikka tuntunut Egyptiltä. Mutta tytöt eivät ajatelleet uutta\npalveluspaikkaansa. He puhelivat Angel Claresta ja Tessistä ja hänen\nhartaasta ihailijastaan, jonka osallisuudesta Tessin entisiin\nvaiheisiin he olivat hiukan kuulleet ja loput arvanneet.\n\n-- Tietysti Tess hänet ennestään tuntee, sanoi Marian. Hänen\nonnettomuutensa johtuukin siitä, että hän on hänet kerran voittanut;\nmutta olisipa kauhean ikävätä, jos hän saisi hänet uudelleen\npauloihinsa narranneeksi. Mr Clarea on meidän turha omaksemme toivoa,\nIzz, ja miksipä kadehtisimme häntä Tessiltä emmekä kokisi parantaa\nheidän välejänsä? Jos mr Clare vain tietäisi, miten pahassa pulassa\nTess on ja kuinka hän saa kiertää mieroa, niin varmaan hän tulisi\npitämään huolta vaimostaan.\n\n-- Emmeköhän voisi ilmottaa hänelle?\n\nHe miettivät koko matkan tätä asiaa, mutta taloonsa tultua heillä oli\nsiksi paljon puuhaa, että tuuma jäi toteuttamatta sillä kertaa. Mutta\nkuukautta myöhemmin, kun olivat jo uuteen paikkaansa perehtyneet, he\nkuulivat Claren kotiin tulosta, vaikkei Tessistä ollut mitään sen\nkoommin kuulunut. Tämä sanoma herätti heissä jälleen lempeitä tunteita,\nja Tessin parasta ajatellen Marian päästi korkin heidän yhteisestä\nmustepullostaan, ja yhdessä he sepittivät seuraavan kirjeen:\n\n    Kunnioitettava herra!\n\n    Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin\n    hän rakastaa teitä. Sillä häntä ahdistelee Vihollinen Ystävän\n    haamussa. Herra Clare, lähellä häntä on muuan, jonka pitäisi olla\n    hyvin kaukana. Naista ei pitäisi koetella yli Voimainsa, ja\n    yhtenäinen tippuminen kovertaa reijän Kiveen -- jopa Timanttiinkin.\n\n                                  Kaksi jotka toivovat teille hyvää.\n\nTämän kirjeen he osottivat Angel Clarelle ja lähettivät sen ainoaan\npaikkaan, joka heidän tietääkseen oli yhteydessä hänen kanssansa,\nEmminsterin pappilaan. Ja sen perästä he iloitsivat suuresti\njalomielisestä teostaan; se saattoi heidät laulamaan tunteellisia\nlauluja ja itkemään samalla kertaa.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS VAIHE.\n\nSOPUSOINTUUN.\n\n\n\n\n53.\n\n\nOli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat\nvihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei\nollut vielä istunut niiden ääressä.\n\nSilloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa\n-- ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä\nkeväisemmäksi -- ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle,\nkäväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.\n\nOvi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona\nkuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva\nClare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.\n\n-- Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk\nNewtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista\npeninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.\n\n-- Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.\n\n-- Ka, ennen muinoin.\n\nNäin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein\nkuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät\npystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti\ntutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi\nlaskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta\nodotettiin.\n\nRouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla\nköpitti perästä.\n\nUusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat\nkasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät\nerottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.\n\n-- Poikani, poikani -- oletko vihdoinkin kotona? huudahti\nrouva Clare välittämättä tällä hetkellä sen enempää hänen\nkerettiläismielipiteistään, jotka olivat tämän eron saaneet aikaan,\nkuin tomusta, joka peitti hänen vaatteitaan. Valoisaan huoneeseen\ntultua hän loi tarkastavan silmäyksen poikaansa.\n\n-- Oi, eihän se olekkaan Angel, se Angel, joka meni luotani! hän\nhuudahti surullisena kääntyen pois.\n\nIsä ällistyi myöskin nähdessään poikansa, sillä vieraassa maassa, johon\nAngel odottamattoman kohtaloniskun murjomana oli rientänyt, olivat\nlukemattomat vaikeudet ja paha ilmanala muuttaneet hänen muotonsa aivan\ntoisennäköiseksi. Saattoi nähdä luurangon ihon takaa, ja miltei hengen\nluurangon takaa. Hän muistutti Crivellin kuollutta \"Kristusta\".\nKuopallansa olevain silmäin tienoilla iho oli kalman kalpea, ja katse\noli raukea. Ryppyjä ja teräviä juovia, hänen ijäkkäiden esi-isäinsä\nkaunistuksia, oli ilmestynyt hänen kasvoilleen kaksikymmentä vuotta\nennen aikojansa.\n\n-- Sairastin siellä vieraalla maalla, kuten tiedätte, hän sanoi. Mutta\nnyt olen terve mies.\n\nMutta ikäänkuin osottaakseen hänen väitteensä vääräksi, hänen polvensa\ntuntuivat horjuvan, ja hän istuutui kiireisesti tuolille, jottei\nkaatuisi. Se oli vain lievä heikkouden kohtaus, johtuen rasittavasta\nmatkasta ja hetkellisestä mielenliikutuksesta.\n\n-- Onko minulle tullut äskettäin kirjeitä? hän kysyi. Sain viimeksi\nlähettämänne aivan sattuman kaupalta ja kovin myöhään; muutoin olisin\nkenties tullut aikaisemmin.\n\n-- Se oli kai vaimoltasi?\n\n-- Niin oli.\n\nVain yksi kirje oli äskettäin tullut. Sitä ei oltu lähetetty, koska\narveltiin hänen pian palaavan.\n\nHän avasi kiireisesti kirjeen ja joutui hämilleen lukiessaan nuo\nvoimakkaat sanat, joilla Tess ilmaisi tunteitaan viimeisessä hätäisesti\nkyhätyssä kirjeessään:\n\n    Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä\n    ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en\n    koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä\n    sinulle vääryyttä -- miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin\n    paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut.\n    Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! --\n\n                                                     T.\n\n-- Täyttä totta, sanoi Angel, heittäen kirjeen pöydälle. Kenties hän ei\nkoskaan lepy minuun.\n\n-- Älähän ole, Angel, niin kovin huolissasi yksinkertaisesta\nmaalaistytöstä, sanoi hänen äitinsä.\n\n-- Maalaistytöstä! Mitäpä me itse olisimme sen parempia! Toivon, että\nhän olisi sitä siinä merkityksessä kuin te tarkotatte, mutta antakaahan\nkun mainitsen erään seikan, josta en ennen ole puhunut: hänen isänsä on\nerään vanhimman normannilaissuvun jälkeläinen, samoin kuin monet muut,\njotka elävät hiljaista elämää kylissämme maata myyrien ja joita\nnimitetään maalaisiksi.\n\nHän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin\npahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa.\nPäiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä\nuhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta\nsyöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän\noli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli\nkiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin\nkysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä\nhäntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa\ntosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä\ntapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.\n\nClare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla\nrivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui\nvanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti\nkirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä\nlyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan,\nsillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut\nMarlottissa kirjotettu.\n\n    Herra Clare!\n\n    Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään\n    poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee\n    takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei\n    minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen\n    vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista...\n\n                                                  Kunnioittaen\n                                                Joan Durbeyfield.\n\nClaresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei\nhän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja\ntyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän\npäätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta,\njoka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa\nansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla\nmailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt\nitseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon\nmukaan.\n\nMeni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti\noleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat\nnäyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki\nkäsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut\nFlintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin\nkertaa häneen valtaavasti.\n\n\"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla\nolekkaan ketään muuta maailmassa... Luulen, että minut kuolema perii,\njollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi... Mutta Angel,\nAngel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin\nminulle... Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen\ntekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen... Jos lähetät\nminulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: _tulen heti_, niin odotan\nsinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä... Ajattelehan vain\nkuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua\nnähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään\nminuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se\nkenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle\nTessillesi... Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää\nsinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain\nsaisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että\nolet omani... Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai\nmaan alla -- nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja\npelasta minut siitä, mikä minua uhkaa.\"\n\nLiikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään,\noliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi\nkieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli\nestänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat\nviimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin\nsuuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti\nheissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä,\nyksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.\n\nSääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki\ntuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille --\nMarianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:\n\n\"Kunnioitettava herra!\n\n\"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän\nrakastaa teitä\", ja alle oli kirjottanut: \"Kaksi jotka toivovat teille\nhyvää.\"\n\n\n\n\n54.\n\n\nNeljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka\nhänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta\najettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona\nmyötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät\najopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman\nminuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös,\njota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin\nja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.\n\nBenvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja\npuissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen\najatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään,\nettä hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui\n\"Ristikäden\" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander\nD'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei\nkoskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia\nviholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria,\nvihreitä taimia.\n\nVihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä\npaikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin\noleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa.\nMutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän\ntuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut\npuhuttavan \"rouva Claresta\", vaikka Tess hyvinkin muistettiin\nristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä\nheidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa\nauttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut\nkestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää),\nennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.\n\nFlintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään\nilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi\noli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä\npäättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei\nhän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin\nlähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby,\njoka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä,\nantoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi\nlähettää oma hevosensa Emminsteriin -- se oli tilattu vain päiväksi, ja\npäivä oli lopussa.\n\nClare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin\nlaakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti\nkyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä\noli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua\njuhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin\nse oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.\n\nTessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan\ntuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa\naskareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.\n\nPuhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä\nnimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen\nleskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen\nasettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen\ntoiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.\n\nTalo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja\nhän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.\n\nHänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt\nTessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin\ntalo -- vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki\nhän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta\nnäyttävän. Siihen oli piirretty sanat:\n\n\"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka\nkuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa\npolvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan\naikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18--\n\n\"Niin mahtavat menevät.\"\n\nJoku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan\npatsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.\n\n-- Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi\npäästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.\n\n-- Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?\n\n-- Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta -- tuommoiset koreat patsaat piti\nlaittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.\n\n-- Kuka sen laittoi?\n\nHaudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja\nClare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli\nmaksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä\netsimään.\n\nMatka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta\nhalua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle\nasemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa\nhän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen\nverran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.\n\nKun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin\nasunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä\nmaantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten\nparhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut\nAngelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei\nväkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta\nkajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.\n\nEnsi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän\nomiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis\nnainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa\nolevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut -- hän teki\nsen sangen kömpelösti.\n\n-- Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle,\nmutta ette sitä tehnytkään.\n\n-- Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.\n\n-- Tiedättekö voiko hän hyvin?\n\n-- En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.\n\n-- Sen myönnän. Missä hän nyt on?\n\nJo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää\nhämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.\n\n-- En ... en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi.\nHän oli ... mutta...\n\n-- Missä oli?\n\n-- Tuota, tuota ... ei hän siellä enää ole...\n\nHän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset\nsipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen\nsopotti:\n\n-- Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?\n\n-- Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.\n\nClare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:\n\n-- Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini?\nJollei, niin...\n\n-- Enpä luulisi tahtovan.\n\n-- Oletteko varma?\n\n-- Varma olen.\n\nClare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.\n\n-- Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin\nkuin te.\n\n-- Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä\noikein tuntenut.\n\n-- Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä\ntyö onnettomalle miehelle!\n\nTessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään,\nkuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:\n\n-- Hän on Sandbournessa.\n\n-- Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.\n\n-- En tiedä sen tarkemmin -- Sandbournessa hän on. Minä puolestani en\nole koskaan siellä käynyt.\n\nNähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.\n\n-- Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.\n\n-- Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.\n\nClare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen\npeninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui\njalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen\nperästä, vieden Claren mukanaan.\n\n\n\n\n55.\n\n\nHankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen\nosotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään\nSandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä\ntapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut\nmennä vielä nukkumaankaan.\n\nTämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen,\nrantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain\nympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli\nsyntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli\nluonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten\nCaesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen\nkohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.\n\nLyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä\nmyöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa\nmaailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja,\nuuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään\ntoisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja\ntoimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.\n\nMeri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare\nluuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja\nhän luuli meren sohisevan.\n\nMissähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä\ntätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi\nkävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut\npeltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja\nAngel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui,\nja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.\n\nMutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän\nmeni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän\nluki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut --\nniin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana -- ja vähänväliähän\nkohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä\nuutimen takana Tess nukkui.\n\nHän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän\naikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria\nkohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.\n\n-- Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.\n\nKirjeenkantaja pudisti päätänsä.\n\nClarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä,\nja jatkoi:\n\n-- Eli miss Durbeyfield?\n\n-- Durbeyfield?\n\nTämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.\n\n-- Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni,\nhän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada\nkäsiinsä.\n\nSamassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman\nkysymyksen.\n\n-- En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville\nniminen, sanoi toinen.\n\n-- Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen\noikean nimensä. Mikä paikka Heron on?\n\n-- Uhkea vieraskoti!\n\nMies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui\nperille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa\nkeskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä\npalveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan.\nClare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle\nja soitti.\n\nEmäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli\nDurbeyfieldiä.\n\n-- Mrs D'Urberville?\n\n-- Niin.\n\nTess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään,\nvaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.\n\n-- Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo\nhäntä tavata.\n\n-- On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?\n\n-- Angelin.\n\n-- Mr Angelin?\n\n-- Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.\n\n-- Käyn katsomassa onko hän valveilla.\n\nHänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä,\nkatsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin\nasema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi\nTess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän\nhäntä vähääkään soimannut.\n\nKohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen\nsydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi\nseisaallaan. -- Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut,\nhän sanoi itsekseen -- ja ovi aukeni.\n\nTess ilmestyi kynnykselle -- ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet\nnäkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen\nkauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku\nharmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman\nväriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen\nvahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi\nkiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla -- hänellä oli\nnähtävästi ollut kiire.\n\nClare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen\nalas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan.\nHän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli\nsurkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.\n\n-- Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi\nlähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt ... tämmöisiin\npaikkoihin?\n\n-- Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä\noli epäluonnollinen loisto.\n\n-- En tuominnut sinua oikein -- en nähnyt sinua semmoisena kuin olit,\nClare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!\n\n-- Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen\nkättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule\nminua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!\n\n-- Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on\nminua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva -- olen tullut sinua\nnoutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!\n\n-- Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! -- Häntä näytti\nvaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää\npakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. -- Etkö tiedä kaikkea -- etkö\ntiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?\n\n-- Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.\n\n-- Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin\nentisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä\nsinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä\nminua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle\nja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän...\n\n-- En käsitä puhettasi.\n\n-- Hän on saanut minut takaisin luoksensa.\n\nClare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden\nsanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas\nriippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot --\nennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.\n\nTess jatkoi:\n\n-- Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle --\nettet sinä tulisi takaisin -- ja sinä _olet_ tullut! Mutta -- tahdotko\nmennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?\n\nHe seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat\ntuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen\nkohtalon kourista.\n\n-- Oi, -- se on minun vikani, sanoi Angel.\n\nEnempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan\nhänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.\n\nKului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät\nkylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun\nminuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään\ntietämättä mihin.\n\n\n\n\n56.\n\n\nMrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti\nkaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan\ntavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat\naineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa\npuoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta.\nSiitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa\nmaksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän\nheitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti\nhänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu,\npaitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.\n\nTess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs\nBrooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan\nolevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta --\njos sitä keskusteluksi saattoi nimittää -- näiden kahden onnettoman\nihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren\nlähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks\ntiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin\npukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa\nhuoneessaan.\n\nHän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan,\nvierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana\nsijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi\nhiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.\n\nHän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin\nohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin\npyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja\nrangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään\ntuliseen pyörään] sidotusta sielusta:\n\n-- Voi -- voi -- voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:\n\n-- Voi -- voi -- voi!\n\nEmäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta,\nmutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen\nvieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli\nluultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen\npäälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet\nlattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät\nesiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke\nkuului.\n\nSitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:\n\n-- Mikä hätänä?\n\nTess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä\nyksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:\n\n-- Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni ... enkä minä sitä\ntiennyt ... ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua\nvastaan ... myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää\nhyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi ... sanoit myöskin,\nettei mieheni koskaan palaisi ... pilkkasit minua ja sanoit minua\nhöperöksi, kun sitä uskoin... Ja niin minä annoin perään ja uskoin\nsinua!... Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen\nkerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi ... hän ei rakasta\nminua hipenenkään vertaa enää -- vihaa vain... Niin, nyt olen\nmenettänyt hänet taas -- sinun tähtesi!\n\nHän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen\nepätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän\nniitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:\n\n-- Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma... Ja\nminun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua... Oi, sinä olet repinyt\nelämäni palasiksi ... onneni olet särkenyt... Oma, todellinen mieheni\nei koskaan ... ei koskaan... Voi Jumala, en kestä tätä!\n\nMies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess\noli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta\nulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi\ntarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli\nolevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan\nvierashuoneeseensa alakertaan.\n\nEi kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut.\nRouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän\nsitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja\nistuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että\naamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos\nmahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.\n\nLattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi\nkävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa\nliikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä\noli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli\nollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu\nharso.\n\nMrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan\njäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä\nnukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.\n\nMrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen\nasuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin\ntulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja\nihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi\nolla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa\nvasten.\n\nNäin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes\nse kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin\nöylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi\nvähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan\npunaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä\nhelotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.\n\nOmituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja\nkosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään\nsitä vereksi.\n\nHän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi\nmennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa\nyläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä\nhetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä\nvallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:\n\nTip, tip, tip.\n\nMrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu\nmies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä\ntulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen\nmuuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.\n\nHän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone\noli tyhjä, aamiainen -- vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia -- oli\nkoskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut,\nainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen\nhuoneeseen.\n\nTämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa\nkauhistuneen näköisenä.\n\n-- Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu\n-- verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.\n\nHe nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin\nrauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli\npienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi\nselällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun\nsaatuansa.\n\nNeljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla\nsattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.\n\n\n\n\n57.\n\n\nSillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota\noli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse\nepämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä\npyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja\nläksi.\n\nJuuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma -- pari sanaa\näidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja\nilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen\nmyöntävän vastauksen.\n\nClare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää\njunan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan,\nmutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä.\nSydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois\nhän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli\nhänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä\nnousta junaan.\n\nMaantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui\nlaaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan\nmatkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti\nkatse kääntyi jälellepäin -- aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla\ntiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä\nkohti.\n\nNiinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen,\nettä joku tahtoi saavuttaa hänet.\n\nJuoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se\noli hänen vaimonsa -- ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän\noli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta\nsitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa\noli.\n\n-- Näin sinun ... kääntyvän asemalta ... vähää ennen kuin jouduin\nsinne ... ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.\n\nHän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti,\nettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani\nsen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen\nvastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle\npolulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi\nkysyvästi häneen.\n\n-- Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi\nolen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet\ntappanut! -- Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.\n\n-- Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.\n\n-- Tein sen -- en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja\nitseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani\nsuuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni\nvääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani\nmyöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät\nonnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut\nhäntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan?\nEt tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa.\nMiksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En\nymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain\nanteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut.\nJuostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt,\nkun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut\njälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi\nkestänyt -- et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua\nrakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin\ntekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!\n\n-- Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua -- lempeni on syttynyt\nuudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen.\nMutta mitä sinä tarkotit -- oletko surmannut hänet?\n\n-- Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.\n\n-- Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?\n\n-- On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua\nkatkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En\nkestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut.\nSitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.\n\nVähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä\nsitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen\nsekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä\nlaadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa.\nKykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin\ntyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen\nolkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen\nd'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen\n-- jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina\nvaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet\nolivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess\noli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä\ntasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.\n\nSe oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain\nosottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli\nhänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui\nhänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut\najatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin\nClaren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja\npiteli hänen kättänsä sanoen:\n\n-- En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä\nlienetkin tehnyt!\n\nHe astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä\nhäntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä\nsorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen\nkivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin\naamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli\nhänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka\noli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.\n\nVaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut,\nensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka\nulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat\nhavunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että\nviimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä\ntoisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa\nkävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi\narasti:\n\n-- Onko matkallamme mitään määrää?\n\n-- En tiedä, armaani. Kuinka niin?\n\n-- Ilman vain.\n\n-- Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä\nasunnon illan tultua -- jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko\nvielä astua, Tess?\n\n-- Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi\non vyötäisilläni.\n\nHe jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat\nkapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista\nsuunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa,\npukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän\ntuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.\n\nPuolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess\ntahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään\nmetsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin\nmukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota,\nsamoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin.\nAngel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka\npuolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt\nruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.\n\nHe istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla.\nKellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja\nlähdettiin taas matkaa jatkamaan.\n\n-- Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.\n\n-- Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme\nLontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman\nkulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin\nhelposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.\n\nVastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta\nkäsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä.\nHe olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin\ntakaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: \"Tämä\nkartano vuokrataan sisustettuna\" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan\npäässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.\n\n-- Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi.\nKuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.\n\n-- Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.\n\n-- Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.\n\n-- Kaikki nuo huoneet tyhjiä -- meillä ei kattoa päämme päällä.\n\n-- Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään.\n-- Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin\ntaipalelle.\n\nAngelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja\ntäytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja\nkyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista,\nmutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.\n\nLopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.\n\n-- Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.\n\nAngel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.\n\n-- Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi.\nMennäänpä sinne takaisin.\n\nPuolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi\nTessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa\nasukasta.\n\nTess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti.\nHän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman\nhuolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää\nmuutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja\nhän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa\nikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.\n\n-- Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi\nClare.\n\nTess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut,\nniin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli\nauki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.\n\nLukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat\nportaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni;\ntuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti\ntoimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran\ntakaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi\nsen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä\nsukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja,\npunaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä,\njonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi\nAtalantan kilpajuoksua.\n\n-- Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle\nmatkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.\n\nHe olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita\nsulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos\nvaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän\nvälillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he\nolivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin,\nlukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen\nvaloa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen\nkietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä\nkun ei ollut kynttilää.\n\n\n\n\n58.\n\n\nYö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa,\nniin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen\nhäntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän\nkummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin\nraunioiden luona olleeseen kivikirstuun.\n\n-- Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi\npoistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.\n\n-- Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin\nnykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä\ntuo tullessaan.\n\nMutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare\ntiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi\nhiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa,\nmutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään\nkylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen\ntuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.\n\nHeitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja\nkolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt\nviisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut\nhäirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä\ntapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin\nhiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä\njälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja\nnykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei\nvälillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että\nheidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko\nLontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan\ntaipumaan.\n\n-- Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on\ntapahtuva, se tapahtuu. -- Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän\njatkoi: -- Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.\n\nClare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja\nanteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.\n\n-- Ja -- ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan,\npelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen\npäivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua\nturpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten\nkoskaan saa sitä tietää.\n\n-- En voi sinua koskaan halveksia!\n\n-- Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut,\nen ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla\nhalveksimatta minua... Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut\ntehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan\nhäkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.\n\nHe viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi\nvanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste\nsai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko\nrakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan\nhoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni\nyläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa\nhengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea\nkuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli\nsitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli\nrikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin\nettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa.\nIkkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä\nlepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan\nkuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.\n\nNähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka\nriippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut\npukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa\nodottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä\nkarkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni\ntiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa\nkanssa omituisesta löydöstään.\n\nParahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja\nsitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt,\nvaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä\nvoimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi\nkurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.\n\n-- Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma.\nMinusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee\nvaimo aivan piakkoin.\n\nTess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät\nkapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi\nkatsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.\n\n-- Ah, onnellinen asumus -- jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat\nluetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.\n\n-- Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain\nsatamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen\ntai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?\n\nTuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui\nmatkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he\nlähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa\nvarrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa\nmetsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi\nhankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan\naikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.\n\nTess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai\ntaitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku\nkaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen\nyli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat\nyksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä\ntuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla\npuolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen\nhe noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.\n\nVaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut\nheille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui\nkasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He\ntallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin\nmahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli\nkulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä\nmurjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä\nkilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren\nesineen.\n\n-- Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.\n\n-- Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.\n\nHän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti\nvaltavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel.\nMuita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten\nkädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja.\nTarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton\nsuorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen.\nEpämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti\nmustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti\npilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi\npienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä\nkattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: -- Mikähän\ntämä on?\n\nPilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä\npuolen tahansa.\n\n-- Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.\n\nHe astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.\n\n-- Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.\n\n-- Pakanuuden aikainen temppelikö?\n\n-- Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs\nneuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.\n\nMutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota\npilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli\nkoko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon\nmukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli\nkastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.\n\n-- En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä\nhänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?\n\n-- Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän\naikaan.\n\n-- Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä\npaimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa.\nNiin että nyt olen kotonani.\n\nAngel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen\nhuulillensa.\n\n-- Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.\n\n-- Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä\nja juhlallista -- suuren onneni perästä -- kun edessäni ei ole muuta\nkuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä\nkuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan -- lukuunottamatta\nLiisu-Viisua.\n\nClare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi\nhälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen\nviereensä.\n\n-- Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni\npitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen\nsoittoa pilarien välissä.\n\n-- Tahdon kyllä.\n\n-- Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, --\nsoisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin\nkohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!\n\n-- Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.\n\n-- Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin\nmenevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja\nlempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut\nhänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä\nohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on\nkaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos\nhän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan\nmeitä erottanut... Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää\npuhukkaan.\n\nHän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi\npilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin,\npäästäen aamunairueita näkyviin.\n\n-- Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.\n\n-- Ei, vastasi Clare.\n\n-- Kenelle sitten?\n\n-- Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on\nauringon nousua kohti.\n\n-- Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä\ntahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin\nminä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin -- en\nsuinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit.\nSanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon\ntietää sen.\n\nAngel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.\n\n-- Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa\nnyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin\nmielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme\nniin suuresti rakastaneet?\n\nClare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut\nvaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti.\nTuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä\nheltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.\n\nVaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin\npaikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema\nkantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on\ntavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen\nhäämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja\nuhrikivi oli keskellä.\n\nKuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt\nlakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen\nlaidassa itäpuolella -- vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä\nlähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu,\nmutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan.\nMies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.\n\nAngel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta.\nKäännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan\nseisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi\nmuuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin\nkoulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen\naseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo\nhänen edessään.\n\n-- Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla,\nja koko seutu on komennettu liikkeelle.\n\n-- Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun\nmiehet kokoontuivat Tessin ympärille.\n\nNähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat\nvartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit.\nClare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen\nkäteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon\nkoittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu\nruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina,\nlakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi,\nauringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi\nsilmäkulman alle ja herätti nukkujan.\n\n-- Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?\n\n-- Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.\n\n-- Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen --\nniin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut\nliian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse\nelää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.\n\nHän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin.\nMiehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.\n\n-- Olen valmis, hän sanoi tyynesti.\n\n\n\n\n59.\n\n\nWintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut\nWessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun\nheleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten\nseiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat\nolivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja\npuhdistettiin kuin markkinapäivänä.\n\nSillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää,\npitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä\nmyöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille\nhaittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä\nportista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät\nhätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä\njoutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei\nkummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät\nsäälimättömästi heidän surupukimillensa,\n\nToinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento\n-- puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva,\nsolevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly,\nLiisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He\nriensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät\nkumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa \"Kaksi\napostolia\".\n\nKun olivat päässeet miltei kukkulan laelle, niin kaupungin kellot\nlöivät kahdeksan. Lyönnin kuullessaan he hätkähtivät, astuivat vielä\nmuutamia askelia, niin että tulivat virstapatsaan kohdalle, joka loisti\nvalkoisena vihreätä nurmikkoa vasten. Astuivat nurmikolle, pysähtyivät\nikäänkuin näkymättömän voiman pakottamina, kääntyivät ympäri ja\nodottivat henkeään pidättäen patsaan vieressä.\n\nNäköala tältä kukkulalta oli melkein rajaton. Allaolevassa laaksossa\nlepäsi kaupunki, josta he vastikään olivat lähteneet, suurimmat\nrakennukset kohosivat yli muiden -- niiden joukossa tuomiokirkon torni,\nPyhän Tuomaan kirkon tornin huiput, kimnaasin nelikulmainen torni ja\noikealla vanhan luostarin vierasmajan torni ja pääty, missä tänäkin\npäivänä matkamies voi saada annoksen leipää ja olutta. Kaupungin takana\nyleni Pyhän Katariinan kukkula, edempänä kumpu kummun takana, kunnes\nmaisema vihdoin sulautui aurinkoiseen taivaanrantaan.\n\nNäitä etäisiä vaaranteita vasten kohosi kaupungin muiden rakennusten\nedessä suuri tiilinen kartano, jonka katto oli tasainen ja harmaa ja\npienet ikkunat ristikoilla suojatut, puhuen vankeudesta -- koko laitos\nmuodosti jyrkän vastakohdan goottilaistyylisille rakennuksille. Kuuset\nja rautatammet estivät sitä tielle näkymästä, mutta kukkulan laelle,\nmissä matkamiehet seisoivat, se näkyi kokonaan. Portti, josta he\ntaannoin olivat kadulle tulleet, oli tämän rakennuksen seinässä.\nKeskellä kohosi surkea, tasapäinen, kahdeksankulmainen torni ja täältä\nnähtynä se oli ainoa ruma kohta viehkeässä kaupungissa. Mutta juuri\ntähän rumaan kohtaan olivat Angelin ja Liisu-Viisun katseet kiintyneet;\nympäristön kauneus tuntui heistä tehottomalta.\n\nTornin katolla oli pitkä salko. Heidän silmänsä riippuivat siinä\nkiinni. Pari minuuttia kellon lyönnistä jotain liikkui verkalleen\nsalkoa ylös ja hulmahti tuuleen. Se oli musta lippu.\n\n\"Oikeus\" oli täytetty, ja \"kuolemattomien päämies\", Aischylon mukaan,\noli herennyt leikkimästä Tessin kanssa. Ja d'urbervilleläisritarit ja\naatelisrouvat nukkuivat tietämättöminä haudoissaan. Molemmat äänettömät\nkatselijat taivuttivat päänsä maata kohti, ikäänkuin rukoukseen, ja\nseisoivat siten pitkän ajan, hievahtamatta. Lippu viittoili hiljalleen\ntuulessa. Kohta kun tunsivat voimainsa palajavan, molemmat nousivat\nylös ja kulkivat tiehensä käsi kädessä.\n\n\n\n"]