[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGeJJdWVPrGvx7qMl_6jtL1XiR8K6XGvzi9owzBwgHGU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},722,"Oukkari","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"722-paivarinta-pietari-oukkari","722__Päivärinta_Pietari__Oukkari","Kertomus kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1889,null,39092,239046,false,43836,[23],"Finnish fiction",[25],"Historical Novels","\"Oukkari: Kertomus kansan elämästä\" by Pietari Päivärinta is a historical novel written in the late 19th century. The story delves into the life of a young boy named Juhani Oukkari, who is born to impoverished parents in Savonia, Finland. The narrative explores themes of hardship, survival, and the struggles of the lower classes, capturing the essence of rural life during this period.  At the start of the novel, Juhani's arrival into a poor family is depicted with a focus on their meager existence and the hardships they face. His parents work tirelessly yet struggle to provide for the family, and when tragedy strikes with the loss of Juhani's father and later his mother, he becomes an orphan. The opening highlights Juhani's early experiences of love and loss, and his eventual transfer to a new household where he is treated as an outsider and faces ridicule and neglect. Despite these adversities, Juhani displays resilience, learning to read and harboring hope for a better future, setting the stage for his journey of self-discovery against a backdrop of societal constraints. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Kertomus seuraa Juho Oukkarin elämänvaiheita syntymästä alkaen köyhässä savolaisessa perheessä. Teos kuvaa tilattoman väen ankaraa arkea, puutetta ja selviytymistaistelua 1800-luvun maaseudulla.","Pietari Päivärinnan 'Oukkari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 722.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OUKKARI\n\nKertomus kansan elämästä\n\n\nKirjoittanut\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nJ. V. Hissa, Lapua, 1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Syntyähän sitä täytyy.\n   II. Eipä se paljon parannut.\n  III. Parempaan päin.\n   IV. Yhä edelleen.\n    V. Toiset tuumat.\n   VI. Kivelle meni.\n  VII. Uudet tuumat.\n VIII. Eteenpäin vaan.\n   IX. Yhä vaan.\n    X. Elämää vaan.\n   XI. Odottamaton pulma.\n  XII. Onni onnettomuudessa.\n XIII. Kotoisia kohtauksia.\n  XIV. Valoisampia aikoja.\n\n\n\n\nI.\n\nSyntyähän sitä täytyy.\n\n\nSavossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin\nmoni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista\nkerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin\nkaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa\nrämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta\nheikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä\nja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän\non isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä\nkaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän\nsyntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen\nsäätyyn. -- Kyllä kai -- mutta, mutta.\n\nNiin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen\nvanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti\nSavossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä,\nkokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät\nvasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla\nvieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli\nniukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi\nottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun\nparassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita\nja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään\nkokoon.\n\nTällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut\nisot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu\npaljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi\nsaatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun\nsaatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen\nhöystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin\ntavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja\njuhla-päivä.\n\nNiin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut\npahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta\npahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi\ntuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien\nkanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä\nkaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.\n\nLeski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana,\navaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä\nmiehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.\n\nVaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa\nkanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita\ntalvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.\n\nJo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara\nhalu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti\njoutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa,\nmitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja\nhalulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he\nrakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka\nhyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli\nsuurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen\nlapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän\ntahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.\n\nHeidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin\nsäätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan\ntautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen\näärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän\nlapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti\npuheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan\nJumalaa kaikkena elin-aikanaan.\n\nKun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin\njäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan.\n\nKun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin,\nettä oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen\nvierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin,\nkuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja\nholhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että\nmaailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä,\nrakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan\nkuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi?\n\nTämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi\nja apeaksi.\n\nLähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He\nsioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito\nkerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.\n\nVoi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa\nkyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että\nhäntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut\nsyrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa\nuunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti\nkoskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja\nyhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka\nmielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan\nse olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä\nmuistellessaan itki poika monta itkua.\n\nKöyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen\navonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.\n\nKun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi.\n\"Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla,\" mietti hän. \"Olisivathan\nihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen\ntilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei\ntunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he\nhyviä vai pahoja.\"\n\nVaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin\nhäntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.\n\nMuuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään\nvoimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä\ntalvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten\nlähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli\npitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun.\n-- Kitsala oli talon nimi.\n\nKun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama\npelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas,\ntäyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä\ntamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt.\nArvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja\ntoista pihalla olevaa työkalua.\n\n\"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas?\nHarmillista -- --! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia\nolisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee... Viekää\nhäntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle -- -- haukkuisivat\nsitten,\" sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.\n\nOitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo\nviileskeli hänen sydäntänsä.\n\n\"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin\nnauta...; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä\nsieltä alta tulee... Enkö minä sitä arvannut...; ei mitään muuta kuin\npuoli-alastoin pojan mukura vaan -- --. No, no, parempaahan ei ollut\najattelemistakaan... -- Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei\ntulisi tuommoisia,\" sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.\n\nTämän keksi poika uudeksi emännäkseen.\n\n\"Äläpä nyt siinä vesittele. -- Kyllä näitä tämmöisiä on nähty...;\nparempaahan ei ollut odottamistakaan. -- Alaston ja nälkäinen, sehän on\ntavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen\npenikat ... kyllä siinä käskee kestää, -- -- Tuossa on vaatetta\npäällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun\nkuollut,\" puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut\ntakaisin joltakin asialtaan.\n\nHänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja\nkuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut\nvaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski\npukea ne yllensä.\n\nNyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita\nkenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin\nkuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa,\nmihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän\nnämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun\nja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella\nja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen\nsaanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.\n\n\"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta,\"\nsanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä\nniin arvokkaat lahjat.\n\nEmännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa\nhänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen\ntähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään\nollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin\npitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet\neivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin\nröijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja\nkuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn\nlievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja\nansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään\nmitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty.\nPitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet\nhamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.\n\nSiinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on\nodotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä,\nmutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari\nmelkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat\nhuoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.\n\n\"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille\ntulevan -- onko se?\" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.\n\n\"Ole nyt vaiti... Olipa tuo nyt mikä tahansa,\" sanoi äiti.\n\n\"Onko se, sanokaa, äiti -- onko se?\" kiilasi vaan poika.\n\n\"No, onhan se ... mitäpä te hänestä... Kyllähän te vielä häneen\nkerkeätte vähemmälläkin tutustua,\" sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa\nkanssa.\n\nÄidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat\nvielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he\nolisivat peljänneet häntä.\n\nPian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä,\nkopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin.\nOitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.\n\n\"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan\npaikallaan jo tuossa pankolla ... ei muuta kuin pistää päreen vaan\npihtiin, niin kaikki on hyvin,\" räyhähti eräs rengeistä, joka ensin\nhuomasi pankolla istuvan pojan.\n\n\"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä\npihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin\non; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee\nvesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi,\" säesti toinen.\n\n\"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme\nhänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin\npuolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä\npysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon\npeljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi,\" lisäsi kolmas.\n\nSamassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla\nvisakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle\npetäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja\njärvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän\nympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan\njoukkoon.\n\nSitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän\nkipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen\npankolle ja sanoi:\n\n\"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna\njaksat asiaa tehdä.\"\n\nPoika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta\nenemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen\ntulevaisuutensa.\n\nMiehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti\nsinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi.\n\n\"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että\nnähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi,\" sanoi eräs miehistä\npojalle.\n\nPoika kyhnäytti itseään.\n\n\"Älähän nyt ... anna hänen nyt vielä olla... Katsokoon tämän illan\nsyrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan,\" sanoi\ntoinen.\n\nJa pankolle jäi poika.\n\nMiehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista\npäreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille\nnäyttäessä päreellä erityistä valkeaa.\n\nMaatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla\nistui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän\nvoinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä\nsiinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän\nkytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä\npäänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa.\n\nAamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin\nvalkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen.\n\nJoku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan.\n\n\"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat\njalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa,\" sanoi hän,\npotkaisten samassa poikaa.\n\nPoika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä\ntiennyt miten päin maailma nyt oli.\n\nRyske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin\npieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se\nkäsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun\nlohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja\nnäverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin\nhyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään\nsemmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin\npiti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen.\n\nKun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa\neinettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän.\nMiehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat\nsitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin\ntuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi.\n\nEmäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja\nkyhni korvallisiaan.\n\n\"Eikö se vietä...! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan...; aivan\nkoskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi -- -- luulee ne\nsuuriakin olevansa... -- Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan...\nKyllä minä sinun... Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään\n-- -- -- kyllä minä sinun... Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs\nsitten, kelpaako ruoka... Ylös siitä sukkelaan, sanon minä,\" säyhysi\nemäntä.\n\nPoika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä\nnousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys\nja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja\nhäneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi\nkorvallisiansa, seisoen selin emäntään.\n\n\"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi\nsukkelaan lasta liikuttamaan,\" sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan\nisoihin kenkäruojuihin.\n\nPoika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli\nemäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen.\n\n\"Äläpäs mene -- -- palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta...; tänne\nnäin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota,\nsanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan\njotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon\nminä, niin saat nähdä... Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa\nnäyttää, sanon minä,\" sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja\nvakuutustensa ohella.\n\nEmäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui\nlavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän\nlakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki\nlapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut\nkehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon\njalaksella.\n\nLiikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon\nliikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin.\nMilloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa\naikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja\nnakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että\nluuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.\n\nVälisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa\nja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä\nja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten\noli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja\ntoria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta\ntyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.\n\nHuonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.\n\nKun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan\ntodellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin\nyksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin\nouto luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet\noikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja\nsentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn\nhihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös,\nettä pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen\nkäärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän\nkäden. -- Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo\nhuono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä\ntyöstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja\nsättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa\nammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.\n\nPahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa,\nkuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka\nreen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista.\nMutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea\nja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia\nmuistutuksia.\n\nNiin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet\nolivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki\nkurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin\nkätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin.\n-- Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän\ntoisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen\nkehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas\nkoetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen\ntahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota\nmoksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten\nhuusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun\nkuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai,\nvaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.\n\nKun pikku Janne -- se oli pojan nimi -- jolloinkin nukkui, istui poika\nuunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin\npoika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia\nasioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. \"Jumala\nrakastaa kaikkia ihmisiä\", sanottiin kirjassa, \"mutta rakastiko se\nhäntäkin -- koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin\npahoja ja katsovat häntä ylön?\" mietti poika. Olisivat ne hetket\nkuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi\nsiinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä\nkirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä\noli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin\npieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat\nne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa\npankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin\nhe nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja\nisosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään\nniin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä\nmilloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui\njolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja\nhoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä\nja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa\npuolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että\nkyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa,\nvaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti\näitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.\n\nNämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja\nvastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina\ntullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai\nlueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin,\noli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen\nliikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin\npoika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei\nkaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän\nmelkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan\nsikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan\nhenkeä.\n\nSemmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi\nsätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: \"Ei tuosta tule ihmistä\npahastakaan.\" Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin\nkummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli\nkuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon\nsaman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja\nheidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet,\neikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat\nparhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat;\nolivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata\npehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa\nkamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja\nyönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä\nkäyrähtämään. -- Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa,\neikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat... Heitä ei\nhaivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan...; saivat tehdä pahaakin,\neikä sittenkään... Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja\nmielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä\ntule.\n\nNiin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein\nkosoltakin. \"Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä,\" mietti hän. \"Eivät\nsuinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä\nihminen tulee, mistä ei ... eivät kai sitä aina muutoin -- -- eivät\nhokisikaan ... tottapa he tietävät...\"\n\nNäitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili\nkokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja\nkuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin.\nMikä suuri väli. \"Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin\nkai ne olivat kuin hän --. Heistä kai tulee ihmisiä -- ... ehkäpä jo\nlienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään...\"\n\nNäitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus,\nettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä.\nÄiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen\nmaailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella\nrakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. -- Voi, voi!\n\nPoika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin\nröijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään\nmuuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan\nmuuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina\nhänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia\nmiettiessään.\n\nTavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. \"Jospa\nedes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin\ntuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki\nsanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä\nanna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla\nseinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen\ntohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa\nparhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi --- niin, niin,\nkukapa sitä tohtii ja uskaltaa...\" mietti poika.\n\nViettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen,\nvaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä;\noli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin,\nsiinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta\nrenki-Pekka -- puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen...? Olihan hän\nnyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa.\n\nPoika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan\ntuota seinänraossa olevaa veistä. \"Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja\nkoettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän\ntässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella\nminkä voin,\" mietti hän edelleen.\n\nPoika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä;\nylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja\nrenki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään.\n\nVoi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin\nperunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin,\nettä lastuja pirisi ympäri huonetta.\n\n\"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta --\ntuo istukas... -- Tylsyttää sen -- ja, ja särkee. -- Minä menen äidille\nsanomaan,\" huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan\nvuolta jykertelevän loukossa.\n\nHuutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.\n\nKauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain\nkanssa takaisin.\n\n\"Eikö sen ryökäle ... kyllä minä sinun ... no uskaltaakin se... Vai otit\nsinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi ...\nvoisitpa katkaistakin sen,\" säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta,\ntuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.\n\nSitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon\nkuin ylettyi.\n\n\"Annahan sen veitsen vaan olla siinä ... näenhän minä, jos sinä sitä\nsiitä ... senkin mokoma... Jos kosket, niin kyllä minä sinun...\" sanoi\nemäntä säyhyten.\n\nHän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti\npoikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan\npäin ja sanoi: \"Muistakin kantaa puut huoneisin!\" -- Se olikin ollut\nalusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.\n\nKun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin\nhuoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan\nmennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet\nvuotivat hänen silmistänsä.\n\nSemmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä\nhuoneesen.\n\n\"Oletkos nyt puita kantanut...? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös\nnyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa...?\nPääsetkös siitä...\", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.\n\nVesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen\nsuurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat\nkeijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri\nkuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. --\nKuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.\n\nEnnenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan\ntulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli\nottanut renki-Pekan puukon.\n\n\"Minunko puukkoni? -- Ka sen vie ... senkin täikassia -- --! Uskaltaakin\nse ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen... Olisi sen vielä katkaissut,\"\nmelusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille,\ntunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta\npuukkoansa.\n\n\"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta\ntykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt -- joka oli niin kovin\nterävä... Mutta otahan se vasta, senkin kutjale...\" sanoi hän sitten.\n\n\"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi\nsaanut sitä siltä pois,\" sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen.\n\n\"Olipa hyvä, että satuitte näkemään ... muuten nyt puukotta ... ja niin\nkauvan kuin se on ollut ... viisi vuotta,\" sanoi renki-Pekka, hyvillänsä\ntuosta onnesta.\n\n\"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille,\" sanoi Kalle poika, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa\npelastustyössä.\n\n\"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään ... ottaa vielä ... mikä\nsen tietää... Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä\nsinulle, kuu tarvitset,\" esitteli emäntä toimellisesti.\n\n\"Parasta se on,\" sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se\non parasta.\n\nJa kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen\npuukon.\n\nMinkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja\njosta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut,\ntuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät\npitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty\nymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois\nraavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen\nteränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha.\nMuutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut\nkärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt\nalkuperäistä väriä.\n\nEi Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä\nkykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin\nmuihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin\nollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut\nnakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää\nei hänelle suotu.\n\nTästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika\nmitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli\nhänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti\nrenki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään\ntahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että\nPekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt\nnoin tökeröksi.\n\nNiin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä\nsättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin\nja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja\nrepimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta\nraskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti\nhyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä\nhartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.\n\nTalossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut\ntalossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana.\nHän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut\npilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan;\nuseinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun\nniin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin,\nsillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti.\nEnsimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta\nvähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta\nenemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo\nsai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän\nkovalla tiellä.\n\nTämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi\nniin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta\nsiitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä\ntäytyi rajoittaa.\n\nTalviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli\npahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin\npaljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa,\nolipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen\ntähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän\nyhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen.\nToisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut\ntassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja\ntuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin\nelähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja\nkotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.\n\nNäihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin\npaljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina\npikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella\ntelmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt\nheidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan\nkuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan\nja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun,\nsillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen\noli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella,\nvaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.\n\nPitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän\nveti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä,\ntirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä\nluonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja\ntätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla -- parempi kuin ennen moneen aikaan\n-- paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.\n\nPikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä\nkaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa\nhän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku\nJanne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti\nhän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa,\nlapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen\nsiten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten\nparhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta\nmakuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän\nolisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti\nhoiteli.\n\nHuolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan\nlapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä\nenemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä.\nHuolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin\nkuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle\nkatselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän\nkyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret\nkengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä,\nsillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli\nkyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa\nja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen\netemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin\nkuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien\ntemmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin\nlyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti,\nvaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli\nhän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella\ntirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään\nsiitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla,\naivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän\noli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken\ntyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä\ntakkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä\nolihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita\nedessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa\nvuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen\nlyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.\n\nTämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena,\nmutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin\nkarjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin\nparempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin;\nvilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut\npäiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä\nvapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain\nkanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos\nparempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun\nveitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen\ntaideteokseen käsiksi.\n\nPoika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän\npaljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti\nhuomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei\nkuitenkaan tule ihmistä.\n\n\n\n\nII.\n\nEipä se paljon parannut.\n\n\nOn eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin\nmenossa -- mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin\nistukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli\nhänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen\nleipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta\nja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon;\nomasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.\n\nIlma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko\npaistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.\n\nOmituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen;\ntuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen\npaimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän\noikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti\nseljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun,\njota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla\nsyytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli\nhänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin\nolivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli\npoika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein\nmitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja\nsomalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle,\neivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta --\nja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. -- Oli miten oli,\nmutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet,\naikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt\n-- sopivat niin hyvästi yllekin ... ja mistäpä tietävät, että ne\nvanhoista ovat tehdyt...\n\nOlipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat --\npaikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä\ntuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka\nnuottaveneeksi.\n\nTämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä\nse tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma\nansionsa. --\n\nPojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli\nrovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen\nherran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina\nsilloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta\npitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä\ntakaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä\nkiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa,\nettä kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja\nuhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi\nensimäisiin lukusiin.\n\nTästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan\nolevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut.\nLukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta\nkun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä\nsemmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.\n\nKun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä\naprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.\n\n\"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät,\" arveli\nisäntä.\n\n\"Kylläpä se olisi liika kulutus... Eiköhän Kallen vanhat...?\" tuumi\nemäntä.\n\n\"Eihän tuolla Kallellakaan...; kovin on huonot arkivaatteet --\npaikatut... Täytyy katsoa omaakin arvoa -- -- häväisisivät vielä... Ei\nmuuta neuvoa kuin uudet...; saahan nuot sitten pois,\" intteli isäntä.\n\n\"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka ... vielä -- --. Omat pojatkin\nkasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle -- -- menisivät hukkaan\n-- --. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat\nliian hyvät,\" tenäsi emäntä.\n\n\"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa\nhäpeätä,\" sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.\n\nTästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin\nraataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin\nvaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne\nrenki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut\nmielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne\npitivät enintä vettäkin.\n\nKun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun\ntalonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei\nniin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet\nkoetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa.\nKun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta\npoika ei vaan takertunut.\n\nLuettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin\njuhlalliseen asemaan.\n\n\"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti\npojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan\n--; se olkoon teille kunniaksi sanottu,\" sanoi sitten rovasti.\n\n\"Kyllähän sitä -- ... onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota\n-- niin, Jumala on antanut,\" sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä\npyyhiskellen silmistänsä.\n\nKun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne\nei osaa paljon mitään.\"\n\nSamassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.\n\n\"Tuota -- eikö se saa sanaa?\" sanoi emäntä punastellen.\n\n\"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku.\nSe minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt\non vika?\" sanoi rovasti perään-antamattomasti.\n\n\"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä\nhuonompi pää kuin tuolla ruotipojalla,\" koki emäntä sanoa.\n\n\"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä\nei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain\nluku näytä edistyvän siitä siihen,\" sanoi rovasti ja päästi heidät\nmenemään.\n\nPunastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien\nedestä.\n\nKovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua.\nRuoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he\ntunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet\nkunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan\nse kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat\noikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne\ntuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut\nvaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet\nhäpeään hänen tähtensä. -- Omille pojille hankittiin kotiin opettaja,\njonka tuli heitä opettaa lukemaan. -- -- --\n\nTällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka\nhänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.\n\nPaitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli\nkiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli\neläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän\ntuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut\nse halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin\nsanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä\nsuinkaan isäntäväen hyvyytenä.\n\nSe oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua,\nmikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti\noli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen\nkiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt\nse oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa\nmetsään.\n\nHänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa\nollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin\njotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti\nihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut\nvatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein\nherkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi.\n\nKun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin\nseljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin\npuun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se\nsiitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää\nruohoa.\n\nPoika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin\nvaralta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat.\nTätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni\nhän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään.\nVoimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen\nhuolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin\nsuolamuikkua ja kuivaa leipää vaan.\n\nMielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein\nhekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti\nhaukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta.\n\nMesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski\nsilmää pojalle hänen syödessään.\n\n\"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan...\nPirjolle sinun täytyy mennä...; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta\nruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio --; en teitä nyt tarvitse,\nolkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin\n-- --. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin.\n\n\"Kyllä minä tiedän, että pojatkin ... ja emäntäkin ... mutta minkä\nedestä...? Ei tule mieleenkään...; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin\nsaada, sillä hän on niin hyvä.\n\n\"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin -- Iikka ei ole niin paha\n-- mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan ... ei sen kalu soikoon\ntulekaan, sen takaan tällä paikalla\", mietti poika pureskellen\nevästänsä.\n\nKun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti\nseljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia\npäin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään\nsiellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia\nsiitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa\ntakaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo\naivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu\nrunko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä\nkuitenkin jotakin jäi kielen päälle.\n\nKun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä\njärjestyksessä kotia kohden.\n\n\"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas... Minkä hyvän työn\nedestä?... Ei minkään... Mitäs -- Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa\n-- no julkeaakin se,\" mietti poika vielä lehmien jäljessäkin\nkulkiessaan, oman arvonsa tunnossa.\n\nNäitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen\nkorvissaan soi: \"ei sinusta tule ihmistä,\" mutta kun hän katseli entistä\nparempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen\nentistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen\njonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi\neikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta\ntäyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi\nhänelle kaikkea hyvää. -- Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan.\n\nKun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja\nsortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut\njulistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli\nnyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä.\n-- -- \"Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki\nmuutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi -- ainakin renki-Pekan\nveroiseksi -- enhän paremmaksi tahtoisikaan ... eikä minua sitten enään\nniin paljon pilkata ... -- Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan,\nniin...\"\n\nKarja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika\nkonttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin\nseljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli\nsen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen.\n\n\"Mitä sinulla tuossa on?\" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä.\n\n\"Missä?\" sanoi paimen, napuloiden konttia auki.\n\n\"Tuossa tuohisessa, pöllö.\"\n\n\"Näethän sen kysymättäkin, viisas.\"\n\n\"Sinun pitää antaa nämät minulle\", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan\ntuohista käteensä.\n\n\"Et saa koskea niihin, ne ovat minun,\" sanoi poika ja vanui\nmarjatuohiseensa kiinni.\n\n\"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki\nmitä sinulla on, on myös meidän -- olethan meidän elätettävä,\" sanoi\nKalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.\n\n\"Et saa, nämät annan Pirjolle,\" sanoi poika ja oman arvon tunteen\nnostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.\n\n\"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta,\" sanoi Kalle\nlikennellen poikaa tuohisineen.\n\n\"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas,\" sanoi poika yhä enemmän\npunehtuen.\n\nKalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi,\nKahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten\nparhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta\noli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien\nrikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei\nKalle, eikä kukaan.\n\nViha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän\nluuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi\nsortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti.\nEpätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä\nmyllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta\ntällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin\nalakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.\n\nKalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi\nisäntä porstuaan.\n\n\"No, mitä sen vietävää te täällä teette?\" kysyi hän tuimasti.\n\n\"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi,\" ehätti\nKalle itkunsa seasta sanomaan.\n\nIsännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni,\nrepi häntä tukasta, pieksi ja potki.\n\n\"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme\nsinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet... Kun kehtaatkin, sen\nhävytön,\" sanoi isäntä hammasta purren.\n\nSitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet\nsäälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.\n\n\"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan\nmeidän kynnyksen yli -- senkin hävytön... Siitä minä sinulle lukematonta\nrikasta annan, lurjus,\" sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.\n\nSurkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei\nisännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin\nlähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta\neikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken\naikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa,\nkoska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. -- Näin surkean lopun sai\npojan itserakkaus.\n\n\n\n\nIII.\n\nParempaan päin.\n\n\nItkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle.\nTielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta\ntilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään,\nmutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille\nkiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut\ntavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän\noli osoittanut häntä kohtaan. \"Kunpa olisivat edes antaneet sen\nmarjatuohisen hänelle antaa, mutta ei ... vaikka olihan se aivan omani\n--. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat\nvielä enemmän,\" mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi.\n\nSamassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi\nsinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan.\nPirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli\nkaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi.\n\n\"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja\nsinulle ... nytkin aivan syyttömästi... Toin vähän evästä, että saat\nedes kerran nälkäsi sammuttaa -- -- ja, ja sukat, että tarkeneisit,\"\nsanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle.\n\nPoika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi\nnyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien\notti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä.\nTähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki\npojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois\npaljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen\nsydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu.\n\n\"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista,\" koki\nPirjo lohdutella.\n\n\"Kun kaasi ne marjatkin...; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä\nvarten ne poiminkin,\" sanoi poika itkunsa seasta.\n\n\"Minä tiedän sen -- tiedänhän minä sen ... minä kuulin kaikki, kun\nKallen kanssa inttelit...; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut -- ole\nsiitä huoletta... Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä\ntarkenet...; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja\nleipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee,\" toimitti Pirjo ja\npisti nyytin pojan käteen.\n\n\"Mihin päin aiot mennä?\" lisäsi hän sitten.\n\n\"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin,\" sanoi poika.\n\n\"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä,\netteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!\" sanoi Pirjo ja\npuristi pojan kättä.\n\nPoika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui\nkaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut\nkaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi --. Löytäisikö\nhän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä -- niin, löytäisikö?\n\nKitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta\nlähtien peninkulma asumatonta taivalta.\n\nMuistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika\nhaaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella\ntietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden\nkiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään;\npäälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan.\n\nEipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä\ntaivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä\nrakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt\npojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se\nollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain\nja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä\ntieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten\nkompuroida mökkiä kohden.\n\nMökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei\nollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan\nmielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden\nlävitse -- jotka akkunan virkaa toimittivat -- näkyi valkea.\n\nPoika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti\nliedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia\noli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka\njakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan.\n\n\"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet\nliikkeellä?\" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta.\n\n\"Oukkarin Juho vainajan,\" sanoi poika,\n\n\"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla.\"\n\n\"Minä en _lähtenyt_, he _ajoivat_ minut,\" selitti poika.\n\n\"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan -- mitäs teit?\"\n\n\"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani\nnoukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä\nhän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa\nminulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat\nmarjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää.\nTästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi\nminut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä,\" selitti poika.\n\n\"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä\nkärsiä... Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä\nolethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni\nkärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin\nhyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa --. Säälikseni käyt poika\nparka, mutta minä en voi sinua auttaa,\" sanoi mökin isäntä.\n\n\"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä,\" pyysi poika murtunein mielin.\n\n\"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista.\nMakuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia\npitkäksensä,\" sanoi isäntä.\n\n\"En minä suuria vuoteita tahdokaan ... enhän ole niille tottunut ...\nkyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin -- ... ja onhan minulla\nvähän evästäkin, jota Pirjo toimitti,\" sanoi poika.\n\nNyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen\nlattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä\nalustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä\nollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin\ntäyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän\nalla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne\nmaata.\n\nPian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti\nkuorsata päristäen.\n\nPoika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei\nhän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen\nvastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. -- Myrskysade\npieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin\nsynkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan\nmielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei\nkukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan.\nHe rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi\nja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä\nkallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään\nystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly,\ntunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. -- Voi toki\nkuitenkin -- ---!\n\nNäitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein.\n\nAamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan.\nTämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi\npureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet\nmakuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen\nsuuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka\npalan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä\nsäälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät\neväsvaransa pistetty poskeen.\n\nSitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian\nedestä.\n\nRaju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset\najatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin\noli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat\nolleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet\nhäntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen\nkurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää.\n\nEnsimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei\nollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi\npoika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle.\n\n\"Oh? Kenen poika-ressu?\" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen.\n\n\"Oukkarin Juho-vainajan.\"\n\n\"Kitsalan ruoti-poika, vai?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oletko jo irti Kitsalasta?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Karannut, vai?\"\n\n\"Ei kun pantu.\"\n\n\"Teit kai jonkun rötöksen -- taisit näpistellä, luulen ma?\"\n\n\"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta,\" sanoi poika ja\npillahti itkemään.\n\n\"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä\nsinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun\nolet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta\ntahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?\"\nhövelsi ukko.\n\nPoika kertoi koko jutun alusta loppuun.\n\n\"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos\nsortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän\nkuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa\najamaan?\" sanoi isäntä.\n\n\"Eivätkä tule,\" sanoi poika nyrpeissään.\n\n\"No, no, sen parempi sinulle -- sehän on hyvä, oikein hyvä,\" sanoi ukko\nhymysuin.\n\n\"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?\" sanoi poika\nkyllästyneenä.\n\n\"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä\nolen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan\nveto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia\nvetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi\nolla ... saakelin sukkela -- oletko sukkela, vai?\" selitteli isäntä.\n\n\"Kyllähän tuota,\" sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut\naavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.\n\n\"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet\njoutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen\nkannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista --.\nSuostutko tuumaani, vai häh?\"\n\nPojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän\npillahti taasenkin itkemään. \"Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta\nylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen\npaikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden\narmoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin,\" ajatteli poika\nitkunsa sekaan.\n\n\"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten...; saathan tehdä\nkuinka tahdot; minä sanoin vaan,\" sanoi ukko.\n\n\"Kyllä minä tahdon,\" sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.\n\n\"Mitä siinä sitten vesittelet...? Eihän tämä mikään hirveä asia ole...;\nkyllähän semmoista ennenkin... Mutta minä näen, että sinulla on hellä\nsydän ja se on sen parempi sinulle... Ei oikea äkäpussi hevillä itke,\nvähästä kummasta ei ensinkään... Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin\nnöyrä -- saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin\nnäyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä,\nsyödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon,\" hälisi tuo\nhyvä ja omituinen ukko.\n\nSitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.\n\n\"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli\nhakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?\" sanoi ukko.\n\nPoika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.\n\nPojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille\npiti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään,\nvanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.\n\n\"Kyllä kai -- -- miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä\npoika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja\nihminenhän köyhäkin on... Koetetaan vaan ottaa,\" sanoi emäntä.\n\nVoi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka,\njota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin\nhyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa.\nHän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla\njäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja\nlämpöiseen vuoteesen maata --; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen\nentisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa\nollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan\nmilloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. -- Sanalla\nsanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän\ntahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden\nelämän alku hänelle koittaisi. -- Viimein vaipui hän makeaan ja\nlevolliseen uneen.\n\nKäkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä\nsyntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja\nmoni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat\nterveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan\nkeinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan.\nIlomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia\npäivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni\ntorppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi\nmaan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja\nlaitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla\ntahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään\nsyömään.\n\nPahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun\nkorpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli\nMatti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki\ntyötä vaan.\n\nMutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun\nMatti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta\nlypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. --\nMaan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän\njos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei\nensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle\nkannalle perustanut.\n\nKun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin\nelämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi,\neivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat\nsäälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin\nvoivat.\n\nNöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän\nsuinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun\nhän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa\npaimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon\nsaattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja\nymmärryksensä mukaan. --\n\nPalkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja\nystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja\nmoittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman\nperheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt,\noliko hän taivaassa vai maassa.\n\nEnsimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan\nkutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä.\nKävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat\nsitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika\nharjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa\nniin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä\nvalui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä\nottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei\nhänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen\nharjoitella.\n\nMuuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän\nukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi\nhän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää,\ntörkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin\nkäsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan\nsamalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut\nmuidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin\nyrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä\nmestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.\n\nKun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa\nmaailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä\nvertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta\nnahasta -- noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja\nmukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka,\npäivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka\noli syksyinen kylmä vesi. -- Tuntui niin hyvältä ja miehevältä --,\nmelkein renki-Pekan veroiselta. -- Ja muikut ne niin sulisivat ja\nlipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja\nlystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi\nkuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä\nhyppelivät ja lipisivät.\n\nJouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta\naikamies -- melkein muiden veroinen... Tuntui siltä kuin hänestä tulisi\nihminen.\n\nKumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua\npojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän\noikein säikähti tämän seikan muistaissaan.\n\n\"Mitenkäs se onkaan -- tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?\" kysyi\nukko pojalta yht'äkkiä.\n\nPoikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen\nniin pian vastaamaan.\n\n\"Häh -- vai?\"\n\n\"Kyllähän tuota vähän.\"\n\n\"Vähänkö vaan -- -- niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon...\nKumma kun en tuota ennen ole ... -- annas koetan,\" sanoi ukko ja sivalsi\nUuden testamentin pöydältä.\n\n\"Noh, tuosta noin,\" sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa,\nmikä sattui eteen aukenemaan.\n\n\"Ja -- minä -- kaikene -- tavarani -- kulutane -- köyhäine --\nravinnoksi,\" tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.\n\n\"Ei se niin ole.\"\n\n\"Häh -- kuinkas?\"\n\nPoika luki solkeensa useita värsyjä.\n\n\"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse -- osaatko ulkoakin?\nsanoi ukko ihmetellen.\n\n\"Osaahan tuota.\"\n\n\"Mihin asti?\"\n\n\"Kirjani yli.\"\n\n\"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle...;\novathan he kelpo ihmisiä,\" päätteli ukko.\n\n\"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet.\"\n\n\"Kukas sitten?\"\n\n\"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut,\"\nsanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun -- -- -- Saat olla\nmeillä niin kauvan kuin haluttaa,\" arveli ukko hyvillään.\n\n\n\n\nIV.\n\nYhä edelleen.\n\n\nVuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen\nmies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki\npienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet\nvoineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.\n\nOukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta\nikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä\nkasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja\nystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin\nvälillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla\nvaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta,\nniin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot.\nRahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui\nOukkarista joltakin.\n\nEräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.\n\n\"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?\" kysyi hän Käkeläiseltä.\n\n\"Mitä parasta olla saattaa,\" vastasi Käkeläinen.\n\n\"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.\n\n\"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi\nitseään? -- Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin,\"\nvakuutti ukko.\n\n\"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi.\"\n\n\"No, kyllähän tuota --. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan\npoikasemmallakin, mutta miten voisimme erota,\" sanoi Käkeläinen.\n\n\"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin\nminä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen\nminäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi.\"\n\nOukkari kutsuttiin saapuville.\n\n\"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen,\" sanoi Käkeläinen pojan\ntultua.\n\nPoika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut\nensimäiseen kysymykseen.\n\n\"No, ettekö te sitten enään...? Minä luulin, että te vielä...\" sanoi\npoika punastellen.\n\n\"Enhän minä sinua ... mutta kun tulisimme poikasella toimeen... Eikähän\nsinua vähällä palkalla ilkeä, niin...\" sanoi Käkelän ukko hämyillen.\n\n\"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä,\" sanoi nuori Oukkari\nujosti.\n\n\"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. -- Kyllä meilläkin\non työtä ja ruokaa,\" sanoi Römöläinen.\n\nHän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän\nsiihen tyytyväinen.\n\n\"Onhan sitä siinä liiaksikin,\" sanoi nuorukainen, katsettaankaan\nlattiasta kohottamatta.\n\nKun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se\ntuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin\ntoinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä\nsilmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.\n\nNyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein\nisopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut\ntarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä,\noli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä\nvoitiin nyt edullisesti käyttää.\n\nJuho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. \"Olenhan nyt jo\nniinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan\n-- -- ainakin renki-Pekan veroinen ... jos en vähän parempikin ... eihän\nhänellä niin isoa palkkaakaan ... olenhan rippikoulun käynyt mies ja\nensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka\nhyvätkin käyvät useita vuosia... Kitsalan Kallekin kahdesti,\" mietti\nJuho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen\nihminen, jota tarvitaan.\n\nRömölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja\nniitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä\nja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos\ntuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä\nikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin\ntilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa.\n\nVaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman\npalkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies.\nKun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia\nminkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään\nharjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli\nkun olikin hänellä \"peukalo keskellä kämmentä\". Kuitenkin oli hän nyt\nmies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä\ntuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka\nvoinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää.\n\nNiin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta,\naivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä\nja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä\njonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella.\nMutta \"ruuna\" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä\nyrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne\npalasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat.\n\nNäin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen\nkarsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon\nkutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan\ntiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla -- joka taito oli\nhyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään\n-- niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni\ntekemään. -- -- Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa\nkulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia.\n\nMutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa\ntyötä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli\nhän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä\nja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti\nsilloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti\nhän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa\ntaikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän\nteki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen\nkäskijänsä. -- Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää.\n\nTämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä\nharrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa.\n\nJuho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme.\nPäälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi\nvanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä\nkuulunut.\n\nKun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman\nsuuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut,\netteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan\noikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei\nerin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan\nhänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella.\nTavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se\nkovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin\nhousujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut\nhuivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne,\njoka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin\nne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle.\n\nNiinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään\ntyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin\nmitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä\nei olisi olemassakaan.\n\nKylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että\nhän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta\npäivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua,\ntilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti\nkotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja.\nNuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään,\nmutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan\ntasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi\nJuhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon,\nseisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui\nmiellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta\nääneensä se ei koskaan päässyt.\n\nSattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin\npojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui\nmyös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin\nhuomaamaan Juhon.\n\n\"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä ... eipä\nolisi uskonut,\" räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten\nhäntä kintuille.\n\nPaheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta.\n\nJuhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen\nhuulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon\njulkean hävyttömyyden.\n\n\"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja\npotkittavanne; ne ajat ovat menneet. -- Voisin ehkä kostaa tuon\nhävyttömyytesi, mutta minä en tahdo,\" sanoi Juho vaan sävyisästi.\n\nHän oli oppinut hillitsemään itsensä.\n\nKaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa\nkohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen\nhävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään\nKallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat\nkatsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä.\n\nKun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon\nkamariinsa.\n\n\"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kyllähän tuota -- ... mitäpä se hyppelemälläkään paranee.\"\n\n\"Kuinkas sen palkan kanssa on?\"\n\n\"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut,\" sanoi Juho lakkiaan\npyöritellen.\n\nSillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin\nkauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu\nyhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt,\nsaako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli,\nmaksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän\nedelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin.\n\nEräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten\nvielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli.\n\n\"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä\ntalosta pois,\" sanoi Juho ja siihen se asia jäi.\n\nTämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo\nyhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä\nyhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman\nhumulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman\nmenoa vastaan.\n\nMutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena\nRömölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä\nkutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta\nrutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja\npunaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla\nkäsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan\nuupumatta ja nurkumatta.\n\nHeti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja\npahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet\nseurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät\nkengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen\nmielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa;\nsamasia tähtäili Juhokin Rietusta. -- Oli miten oli, mutta he eivät\nkatselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu\nvartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen\nollakin pitää.\n\nKuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä\nkumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi.\n\nVaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he\nyksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin\ntyöpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää.\nEi ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin\noudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. -- Ja Riettu se kohteli\nJuhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan\nlailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli\njonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan.\n\nTämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin\noli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu,\nnimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä\npitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui\njalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa.\nMolemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä\nvoimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta.\nSamoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä\nJuhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä\nhuolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät,\nei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka\nmuut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten\ntiesivät.\n\nTällä menolla kului aikaa pari vuotta.\n\nEräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä\nmihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.\n\n\"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma,\" aloitteli Riettu.\n\n\"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin,\" sanoi Juho, katsellen\nhäpeillen ulos ikkunasta.\n\n\"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet,\" jatkoi Riettu.\n\n\"Paitsi me,\" jämäytti Juho.\n\n\"Niin, paitsi me ... mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat\nmenneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään,\" jatkoi\nRiettu.\n\n\"Eikä minunkaan.\"\n\n\"Se on kummallista -- -- ... miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme\nniin yhdenlaisia...; oikein minusta on kumma! -- -- ettei haluta\nkyläänkään,\" tuumaili Riettu.\n\n\"Niinköhän.\"\n\n\"Niinpä se on,\" sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon\nyhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan\nakkuna-ruutua.\n\n\"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se...?\" sanoi Juho viimein ja kääntyi\nRiettuun päin.\n\n\"Miks'ei se kävisi,\" sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi.\n-- -- --\n\nSeuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin.\n\n\"Kävisiköhän se ... -- minä olen ajatellut...\" aloitteli Juho.\n\n\"Mikä niin?\" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa.\n\n\"Minä olen ajatellut -- tuota noin, että...\"\n\n\"Että mitä?\"\n\n\"Että tuo Riettu.\"\n\n\"Minä arvaan...; olenhan sen huomannut. -- Sinä tahtoisit kai sanoa,\nettä menisitte naimisiin.\"\n\n\"Niinhän sitä.\"\n\n\"Ja\"\n\n\"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta...\"\n\n\"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?\" autteli isäntä.\n\n\"Niinhän sitä...\"\n\n\"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi -- muutoin aivan mielelläni,\"\nsanoi isäntä.\n\n\"Eihän sillä niin kiirettä...\" sanoi Juho ja lähti pois kamarista.\n\nMitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla\nviikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä\nvakava isäntäkään siitä mitään virkannut.\n\nKovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu\nkuulutettiin avioliittoon.\n\n\"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin...\" sanoi Kitsalan\nemäntäkin.\n\n\"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan,\" tokaisi siihen\nKäkeläinen.\n\n\"Niin, mitäs teidän ... kyllähän teidän,\" sanoi emäntä hieman häveten.\n\n\"Mitä väliä siinä on...? -- Ihmisiähän hekin ovat,\" sanoi Käkelän ukko,\nkäänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään\npois.\n\nMieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin --\norleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta\nsiitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä\nkaikenlaisesta rapakosta ja liasta.\n\n\"Nuokin nyt ... tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei\nole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee ...\nkyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita\ntaasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme... Ja tuo Käkeläinenkin\nsitten...\" mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa\nomalta kannaltaan.\n\nKun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet,\npidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta\nsiirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin\nRömölän ja Käkelän isäntä-väelle.\n\nNäin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa,\nsillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä\nRiettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.\n\nEdelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään\ntapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja\npiika ainakin.\n\nAjan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi\nRömölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa\nsiihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon\npuolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia\nkuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin\njonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa\nvaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä.\n\n\n\n\nV.\n\nToiset tuumat.\n\n\n\"Kuinkahan se on...? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät\nasiat ole oikein... -- Tuo lapsihan se...\", aloitteli Riettu eräänä\niltana maata pannessaan puhelemaan.\n\n\"Niinkö sinustakin...? Niin minustakin,\" sanoi Juho.\n\n\"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin\nhuomaavinani, ettei ole niinkuin ennen,\" jatkoi Riettu.\n\n\"Niin minäkin.\"\n\n\"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka\nhuonemiehiksi,\" esitteli Riettu.\n\n\"Eihän toki huonemiehiksi...; ei sekään hääviä... Parempihan toki\ntorpparinakin...\" arveli Juho.\n\n\"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka ...\nvaikkapa huonompikin -- eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään\nkaikki niin hyviä päiviä elä,\" arveli Riettu.\n\n\"Maailma on niin monittain...; eläväthän Käkeläisetkin ... -- onhan\nihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa,\" puolusteli Juho jo kauvan\nhautuneita mielipiteitään.\n\n\"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin --\nvoi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää\nitsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme --; olisihan se niin\nhyvä -- Juho kulta,\" tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.\n\n\"Älähän nyt tuossa -- olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä\nkuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan\nkaupantekoon,\" ilmoitteli Juho.\n\n\"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. -- Voi Juho-kulta! Mene\nheti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki\n-- olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta,\"\nhopitti Riettu.\n\n\"Maltahan nyt -- kyllähän minä, kun joudun,\" sanoi Juho ja käännähti\ntoiselle kyljelle.\n\nHuomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.\n\n\"Kyllä kaiketi minä -- miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan --\nmiks'enkäs minä... Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös\ntäytyy olla -- sehän on tietty... Eihän sitä toki muutoin,\" tuumaili\nKiverä kaupanteon aikana.\n\n\"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, -- kuinkas muutoin,\" myönteli Juho.\n\n\"Senhän minä tiedänkin --... Olethan sinä... Kyllähän sinä osaat työtä\ntehdä -- kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada,\"\ntuumaili Kiverä.\n\n\"Mistähän se saataisiin?\"\n\n\"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään -- onhan niitä, mutta kyllä\nsiltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä\nhänen luoksensa,\" esitteli Kiverä.\n\n\"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?\" ehdoitteli\nJuho.\n\n\"Mitäpä me hänellä...? Kyllä kaiketi se siltavoutikin... Hän on\nymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä...; kyllä hän ymmärtää,\"\nvastusteli Kiverä.\n\nLähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.\n\nSiltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin\nkirjain teettäjät vastaan.\n\nNiinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön;\nKiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi\nvuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa,\ntoisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä\npysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla\njoka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu,\nesitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen:\n\"Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin\nkoroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee.\"\n\n\"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä\nkylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä,\" sanoi Juho ja\nkohotti päätään ylemmäksi.\n\n\"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin\nvoinut...? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä -- --\nainahan se on tavallista... Ja enkähän minä suinkaan väkisten...;\nkyllähän minä muitakin -- --... Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan\ntavallista?\" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään\nsiltavoudin puoleen.\n\n\"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi,\" sanoi\nsiltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa.\n\n\"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan\nkirjoissa?\" kysyi Juho tohtunnena.\n\n\"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin ... kuinkas muutoin,\"\nehätti Kiverä sanomaan.\n\nNiihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi,\noikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.\n\nKiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin\nvarakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli\nnykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli\npaljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin\nmuodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle\nmaatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.\n\nVoi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui,\nastellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.\n\nOitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän\npalveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin\nkuin välttämättömiin tarpeisiin... Tämän tähden oli hänellä säästössä\nuseammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat\nkalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen\nnurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti\ninnolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä\nosasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani\naitaa --; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa\ntalossa.\n\nEnsi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui\njoltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi.\nVaroja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja\nlaakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa\nja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi\nJuho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla\nkötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi\nei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen\nistukas.\n\nOukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne\nolivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki\nhän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon\ntyötä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja\nponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän\ntoimeentulonsa vaurastui aika ajalta.\n\nPitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin\nrauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein\nhäirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi\ntyökseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä\nvaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni\nhänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja\npaikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein\nvakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja\npanipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi\nkäsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa\nja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan,\nvaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan\njärjestystä vastaan. -- Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt\nmielestänsä tuntuivat.\n\nTämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin\nelämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta\nvarasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut\njäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli\nvuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.\n\nKoska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta\nnyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin,\neikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan\ntuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta,\nsamassa kehoittaen häntä istumaan.\n\n\"Te tulette tässä hyvästi toimeen,\" aloitteli Kiverä.\n\n\"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä,\" myönteli Juho.\n\n\"Kyllä teillä on hyvä torppa,\" kehuskeli Kiverä.\n\n\"Kyllähän... Työnteollahan ne karutkin maat paranevat,\" arveli Juho.\n\n\"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia,\" sanoi Kiverä.\n\n\"Mitä? -- Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?\" kysyi Juho\nällistyneenä.\n\n\"Noo -- kyllähän, mutta...\"\n\n\"Mitä siinä sitten on puhumista?\"\n\n\"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen\nvertaisella maksulla?\"\n\n\"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa\nelämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne\ntorpan kirjoissa määrätyt,\" selitteli ja puolusteli Juho.\n\n\"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma\ntahdon ja minä tahdon...; se on sanottu --. Jaa-a,\" sanoi Kiverä\nvoitollisesti.\n\n\"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?\" sanoi Juho\nalakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja\nalmänninkit merkitsivät.\n\n\"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä\nhuolta,\" sanoi Kiverä ilkkuen.\n\nTämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä\nnyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin.\nKaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi\nuhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys\ntuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella.\nKaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui\nvaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.\n\n\"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?\" kysyi hän vihdoin\nepätoivon ponnistuksella.\n\n\"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen\npäivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille,\" luetteli Kiverä\nkoroituksiaan.\n\n\"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi.\nTässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä\nlisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä,\" sanoi Juho ja\nkyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.\n\n\"Siihen en minä voi mitään... Olkoon kauppa sitten purettu,\" sanoi\nKiverä kylmästi.\n\n\"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. -- Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä\nja antakaa kaupat olla entisellään,\" sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen\nja Kiverän omaantuntoon.\n\n\"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot\neivätkä itkut,\" sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.\n\n\n\n\nVI.\n\nKivelle meni.\n\n\nTuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman\nlaihon, huonomman kuin moni muu -- eipä kummakaan, sillä olihan se\nsyrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan\nkorjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei\nollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli\nperheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. --\nHuoneetkin olivat menneet \"almänninkeihin\".\n\nKovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla\ntoimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän\ntähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet\nmuuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka\npaljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle\nsuin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.\n\nOukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni\nmuu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää\nleivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu\nheidän elämiselleen.\n\nVaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä\npaljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt,\nettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet,\nettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin\norja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät\nriittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo\nmonilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa\nhupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja\nviimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin\ntyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.\n\nPitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien\nholhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia\nitsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin\nOukkarikin.\n\nNämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä\nkirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne\ntyön-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen\nsaaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä\nsääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri\npaljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä\nkova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että\nlatoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä\nvetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen\non kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että\nhe tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta\nsuorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin\nyleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin\nyhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.\n\nOukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä\nelatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä\nympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa\ntilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä\nvieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä\ntarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä\nlupaa hankkeillensa.\n\n\"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?\" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.\n\n\"Olisihan sitä vähän, aikoisin -- tuota...\"\n\n\"Mitä aikoisit?\"\n\n\"Aikoisin mennä ... kun tuota täälläkin niin huonosti... Kun antaisitte\nkirjan, niin menisin...\" aloitteli Juho arasti.\n\n\"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa\nkauvan venyttelemään,\" sanoi isäntä.\n\n\"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan...; niinhän tuota\ntäälläkin vähän...\"\n\n\"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on\ntyötä, ken sitä vaan tehdä haluttaa,\" sanoi isäntä kaikella\nvirkamahtinsa painolla.\n\n\"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään...\" sanoi Juho ja lähti\nalakuloisena pois.\n\nHuomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta\ntämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.\n\nKatkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset\nleipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon\nsydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä.\nOmasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun\nkärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun\nja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut\nsinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei\nkuulunut kustaan. -- -- --\n\nTäysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi\nastella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa\ntiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta\nkaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät\nmatkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S----n pitäjässä kuokkatyötä. Hän\nsai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen\nkarhu.\n\nKun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies\nkyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän\nlensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan\nsanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta.\n\n\"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan,\" sanoi nimismies\nvirka-innossaan.\n\n\"Ei minulla ole mitään passia...; minä en saanut, vaikka tahdoin,\" sanoi\nJuho vapisevalla äänellä.\n\n\"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun\nrehellisyydestäsi,\" sanoi nimismies.\n\n\"Kyllä minä rehellinen mies olen,\" puolusteli Juho itseänsä.\n\n\"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä,\" sanoi nimismies.\n\nPitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet\nvangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti\nitsensä olevan.\n\nMustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän\nollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä\ntehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa,\nkiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin\nettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen\nelämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen\nja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä\nkuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon\nsydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan\ntulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin\npaljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä\nsilloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat\nniinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta,\nmitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä\nkuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan\nmitäpä sekään Juhon surua auttoi.\n\nKoko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä\nyhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää\nummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin\napeana oli hänen mielensä.\n\nKun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä\nsanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä\nväentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja\ntoinen kuiski toisille: \"Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on\nkiinni pantu?\"\n\nJuho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen\nsydämelleen kuin puukon pistokset. -- Häntä luullaan nyt varkaaksi,\nkenties murhamieheksikin, mietti hän.\n\nKun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan,\nsillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita\nihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla\noli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä\nOukkarille sanoisi.\n\nNimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili\nsitä.\n\n\"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön,\" sanoi\nnimismies ja päästi Juhon irti.\n\n\"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?\" kyseli monikin nyt\ntoisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin\nkuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen.\n\nKovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui\nsiltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä\najettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän\njokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen\nmetsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään,\nettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt\nniin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki\nesineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan\nmetsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt\noli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui\nlevottomaan uneen.\n\nKun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja\nalkoi astella pesäpaikkaansa kohden.\n\nNälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon\nlähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset\nvarat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun\nJuho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo\noli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja\narmelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja\npiimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet,\nettä isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa\nhätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli\nnäin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin.\n\nNolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa\npuhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti,\netteivät asiat ole oikeassa.\n\n\"Pianpa sieltä tultiinkin,\" sanoi vaimo vihdoin.\n\n\"Pianhan tuota.\"\n\n\"Eikö saanut sielläkään työtä?\"\n\n\"Kyllä kaiketi, mutta...\"\n\nSiihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.\n\nPitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai\nhän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu\nkiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän\ntaskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla\nkiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli\nvihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne\nvaimollensa.\n\n\"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa,\" sanoi\nhän sitten.\n\nVaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho\nolisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.\n\nVapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi\nhän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen\nkiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli\nrehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka\nhänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon\nvuoksi.\n\nVaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei\noltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet\npoistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat\niloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet\nsaavansa ruokaa.\n\nHeti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä;\npari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.\n\nPian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät\ntahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla\npistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä\nkoko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin\nperunat kypsyivät.\n\nKauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä.\nNiiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein\nvesi kielelle valui.\n\nLapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti\nkiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset\njoutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen\ntahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin\nkouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne\nsitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas\nja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut\nmointa saanut.\n\nPerunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan.\nTavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki,\nettä ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät.\n\n\"Tule nyt Juho, sinäkin syömään...! Tietystihän sinullakin on nälkä,\"\nsanoi vaimo.\n\nJuho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa\npaikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen\nnojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin.\nKun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän\nitseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa.\n\nNiin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui.\n\n\"Etkö kuullut?\" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen.\n\nJuho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja\njäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia\nolisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin.\n\n\"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman,\" kehoitti\nvaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan.\n\n\"Enhän minä -- en tarvitse,\" sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.\n\nNiin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun\nsilakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja\nsehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja\npuutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään\nja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi\nihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän\ntoki ollut koskaan vankina ollut.\n\n\"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään\nyhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään\nselvää,\" sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?\" kysyi hän sitten\nmiehensä luo astellen.\n\n\"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin,\" sanoi Juho.\n\n\"Herra Jumala...! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita\nrahoja...? ilmankos niitä olikin niin paljon,\" sanoi Riettu ja hän\noikein vapisi kauhusta.\n\n\"Sinäkinkö semmoista... Ettäkö minä...? Älä minusta semmoista luule...\nVaikka paikalle kuolisin, en sittenkään... Kovalla työlläni olen rahat\nansainnut,\" sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.\n\n\"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?\"\n\n\"Kun ei minulla ollut kirjoja.\"\n\n\"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään... Olethan yhtä\nkunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi\nsurulle noin suurta valtaa,\" sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei\nJuho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.\n\n\"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni,\nvaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse\nmuualle työtä hakemaan? -- Kuolema kai tässä...\" sanoi Juho ja kyynelet\nvaluivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.\n\nSiihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin\ntukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan\nelämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä\npelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi\nkoettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen\nrauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan,\neikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut\nkiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat\nJuhosta. \"Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin,\njospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli\nKiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta.\nKoettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo\npaljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet ... mitenkäpä aloitti --?\nJa jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata...? Kukapa antaisi, ei\nkukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin,\nniinkuin ennenkin.\"\n\nNäitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja\nsynkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa,\neivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi\nkoettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle\nlyöneet eivätkä laskeneet.\n\nSiinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella\nyötä kömpi hän vuoteesen maata.\n\n\n\n\nVII.\n\nUudet tuumat.\n\n\nKolmannen päivän aamuna kotiin tulonsa jälkeen, pisti Juho pettua\nkonttiin, nakkasi sen selkäänsä, otti kirveen olallensa ja alkoi astella\nmetsää kohden. Hän oli nyt mielestänsä keksinyt pelastuskeinon tästä\norjan ahdistuksesta. Entistä elämäänsä muistellessaan, oli hänen\nmieleensä muistunut, kuinka onnelliselta Tukalan Antti näytti joukkonsa\nkeskellä, silloin kuin hän Kitsalasta pois ajettiin ja oli siinä yötä.\nVaikka asunto näyttikin silloin niin kurjalta ja pieneltä hänen\nmielestään, olivat he kuitenkin oloonsa tyytyväisiä ja omassa\nvapaudessaan, eivätkä olleet kenenkään käskyläisiä ja vallan-alaisia.\n\nTämä muisto elvytti Juhon. Hänkin aikoi laittaa itsellensä ja\nperheellensä mökin, vaikka kuinka huono ja pieni se vielä tulisikin,\nvaikkapa pienempi kuin Tukalan Antin. --\n\nTätä mökin paikkaa lähti Juho nyt haeskelemaan. Suurin ei hän\nkenellekään puhunut mietteistään ja keksinnöistään, vaan piti ne omana\ntietonaan.\n\n\"Mihin sinä nyt menet?\" kysyi vaimo, kun näki Juhon hankkivan itseänsä\nmatkaan.\n\n\"Menen mä häntä,\" sanoi vaan Juho ja siihen selitykseen sai vaimo\ntyytyä.\n\nKauvas kruunun salolle asteli Juho, aina tuonne Lemmesvaaran liepeille.\nSen eteläisellä rinteellä oli niin tiheää korpea, ettei päivä päässyt\nläpi paistamaan; siellä korven juurella oli saman niminen lampi kuin\nvaarakin oli.\n\nKaukana oli se paikka muista ihmis-asunnoista. Kahta peninkulmaa\nlähempänä ei ollut ainuttakaan taloa.\n\nSiinä korven ja vaaran rajamailla riisui Juho kontin pois seljästänsä ja\nrupesi katselemaan, mitä siellä sisällä on. Hän otti sieltä esille\npetäjäistä, suoloja ja muutamia muikkuja. Sitten hän otti lakin pois\npäästänsä, pani kätensä ristiin ja siunasi. Hyvällä halulla söi hän\nkaruja eväitänsä, sillä hänelle oli tullut kiivas nälkä,\ntallustellessaan pitkän matkan. Syötyään joi hän tuohilipillä vettä\nLemmeslammista. Syönnin jälkeen rupesi häntä raukaisemaan ja hän\nkytkähti kuusen juurelle pitkällensä, pannen kontin päänsä alle.\n\nKun hän oli siinä vähän nukahtanut, hyppäsi hän ylös ja lähti\nkatselemaan mökin paikkaa. Siellä hän samoili ristirastiin vaaran\nrinteitä, kierteli lammin-rantoja ja korpia, mutta niin mukavaa paikkaa\nei hän vaan mistään löytänyt, kuin se, missä hän oli syönyt ja levännyt\nja missä hänen konttinsa riippui kuusen oksalla --; oikeinpa se jo\ntuntui Juhosta kodikkaalta.\n\nSiinä löi hän kirveensä ensikerran petäjän kylkeen, aloittaaksensa uutta\ntaloa. Juhlalliselta tuntui Juhosta se hetki. \"Olihan tämä kruunun, eikä\nkenenkään muun... Kaukanakin oli tässä poissa muiden tieltä, johon ei\nihmisien vääryys ja ahneus ylettyisi orjuuttamaan ja rasittamaan. Kukaan\nei voi häntä tästä pois ajaa, eikä kiinni panna.\"\n\nNäin mietti Juho työtä alkaissaan ja hän oikein iloitsi tästä\nvapaudestaan.\n\nKolme vuorokautta voi Juho vaan olla sillä kerralla mökkinsä työssä,\nsillä karu eväs ei riittänyt sen pitemmäksi ajaksi.\n\nKun Juho tuli kotia, kysyi Riettu: \"Missä sinä nyt olet ollut?\"\n\n\"Olen ma häntä vaan ollut,\" sanoi Juho, eikä siitä sillä kerralla sen\nselvempää tullut.\n\nRiettu koki panna miehellensä ruokaa mitä parasta voi: petäjäistä,\nperunoita ja muikkuja.\n\n\"Ostamme, Riettu, kaikella rahallamme viljaa ja panemme paljon\npetäjäistä sekaan ... aion olla kauan omassa ruoassa,\" sanoi Juho,\nahkerasti pistellen ruokaa suuhunsa.\n\n\"Tehdään vaan niin, mutta mitä sinulla todellakin on mielessä?\" sanoi\nvaimo.\n\n\"No, saahan tuon sinulle sanoa, vaikkeihän tuota sinunkaan muille...\nMinulla on taasenkin uuden talon alku ... semmoinen pieni,\" sanoi Juho\niloisesti ja hänen suunsa vetäysi oikein hymyyn.\n\n\"Älähän nyt toki narraa minua, Juho; mitenkäpä me enää saisimme\npahaisenkaan mökin ja kukapa meille maata antaisi?\" sanoi vaimo\nepätoivoisasti.\n\n\"Enkä narraa...; se on totinen tosi. Enkä minä Kiverältä, ja muilta\nlaisiltansa maata tahdokaan, minä otan sitä isommasta talosta,\" vakuutti\nJuho.\n\n\"No mistä vainen?\"\n\n\"Kruunulta.\"\n\n\"Kruunulta! Onko keisarillakin maita?\" kysyi Riettu ihmeissään, joka ei\njuuri paljon tiennyt kameraalillisista asioista.\n\n\"Silläpä sitä onkin oikein oloksi asti,\" sanoi Juho.\n\n\"Missä se talonpaikka on?\"\n\n\"Tuolla Lemmesvaaran kupeella.\"\n\n\"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan...; onko se kaukana?\"\n\n\"Onpa sinne... Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä,\"\nsanoi Juho arvokkaasti.\n\n\"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma\nmökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme,\nniin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet --\naikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole\nkuitenkaan mitään pahaa tehnyt,\" sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä\nmiehensä kaulaan.\n\nHän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde\nvalaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä.\n\nSeuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä,\nLemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään\ntuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia\nsammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet\nkylmät.\n\nVaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli\nhänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla\nvieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään\nhirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen.\n\nTätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei\nollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä\nsahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät -- ei\nmuuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa.\n\nTurhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin,\nsillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla\ntehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut\noli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta\nmilläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi\ntyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka\nhuonoa vielä olisi tullutkin.\n\nTästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua\nlaskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka\nhuono tahansa.\n\nEi hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän\nvaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin\nalun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen\nkohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se\nläheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho\ntyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi.\n\"Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä,\" mutisi Juho itseksensä\ntyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä\nja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät\nkyynärittäin pitempiä kuin toiset.\n\nEi Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut\nvankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia\nkorven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa.\nKovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi\npitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja\nmukavalta.\n\nEi Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut\nyksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että\npitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai\nharjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja\nvesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi.\n\nVoi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin\nolisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet\ntuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja\nsiellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa.\n\nSitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä\nsai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja\nsiihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta\ntehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain\njalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista\nmuurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut\narka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin\npaikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten\ntaisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein\npari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut\nmiettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se\nollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se\nkumminkin oli.\n\nNiinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen\nmestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin\nsiaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät\ntasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. \"Nepä eivät säry,\neivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella ... ja mistäpä tässä\nparemmat nikkarit tulevat,\" mietti Juho ja hän oikein iloitsi\nkeksinnöstään.\n\nEräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä\nakkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin\nniissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä\nterveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa\npäissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä\nlasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan\ntarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. \"Voi\nvoikanenkin,\" sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa.\nNeuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä\nmiettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta\ntuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat\nkantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa.\nKirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää\njonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi\nkokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän\nsovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle.\n\nOven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli\nhienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen\npuitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin\npuunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria\ntuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja\nniin oli ovi valmis.\n\nLattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle\nja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata.\n\nKuusi viikkoa oli Juho telminyt uuden mökkinsä rakentamisessa, ja siihen\noli hän uhrannut sielunsa ja ruumiinsa voimat niin tarkkaan, ettei\nniistä olisi ollut muruakaan muuhun suuntaan pois antaa. Mutta senpä\nhedelmänä olikin nyt uusi ja aivan oma mökki, jonka kanssa ei Juho\nluullut olevan kenenkään muun tekemistä kuin hänen oman itsensä, ja se\noli hänen mielestänsä nykyisissä oloissa iso asia.\n\nKun hän oli uuden keksintönsä saanut näin pitkälle toteuntumaan, riensi\nhän keveällä mielellä sitä vaimollensa ilmoittamaan, esitellen, että\nmuutettaisiin omaan mökkiin.\n\nSitä iloa ei voi kukaan kuolevainen kuvailla, minkä tämä uutinen\nvaimossa vaikutti. Toivotonna oli hän jo maailman menoa kauvan\nkatsellut, ja tuntenut olevansa perheensä kanssa auttamattomasti\npinnistettynä siihen kuiluun, jossa he ovat kaikkien syötävänä, mutta\neipä kukaan heidän. Hänkö -- hekö... Heilläkö olisi nyt oma mökki --\nihan semmoinen, jota ei voisi enään kukaan heiltä mielivaltaisesti pois\nottaa, eipä itse Kiveräkään... Tämähän oli vaimonkin mielestä jotakin\nsuurta ja kekseliästä Juhonkin puolelta ajateltuna, ja näitä tuntiessaan\nei hän voinut muuta kuin ihaella Juhonsa suurta miehuutta, pontevuutta\nja kekseliäisyyttä.\n\nEihän muuta. Ehdottomasti suostui vaimo Juhon esitykseen, että\nmuutettaisiin heti omaan mökkiin. Olihan hänkin kyllikseen saanut nähdä\nja tuntea, minkälainen on olla toisen huoneen nurkassa ja muiden\nisäntävallan alaisena. Olihan hän ihmisenä ja perheen äitinä kokenut\ntoimia perheensä eduksi ja siinä uhrata kaikki voimansa ja tarmonsa,\nmutta yhtäkaikki oli heidän täytynyt olla alla-airoin ja muiden\narmoilla.\n\nTämän ilosanoman palkinnoksi Juholle ei ollut vaimolla muuta antaa kuin\nvanhentuneet käsivartensa. Nämät kiersi hän miehensä kaulaan, ja tämän\nteki hän yhtä suurella rakkaudella, helleydellä ja varmuudella, kuin jos\nsen olisi tehnyt joku nuori, vasta naitu, urhoollista ritariaan\nsyleilevä aatelis-nainen.\n\nEipä tuo Rietun syleily ollut vaikutukseltaankaan vähäisempi, sillä\nvedet kiertyivät Juhon silmiin ja eikä hän hennonnut häiritä tätä\nsydänten kohtausten lämmintä tulta.\n\nKun näin oltiin yksimielisiä majanmuuton suhteen, ei siinä pitkiä\nneuvotteluita tarvittu, vaan ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei siinä\nliioin tarvittu pitkää aikaa muuttamisen varustamiseen, sillä pian\nolivat vähät tavarat koolla. Juho pani kontin pohjalle pienen padan,\nvähäisen suola- ja jauhopussin ja päällimmäksi pettuleipiä. Sitten\nkieppasi hän kontin selkäänsä, koppoi nuorimmasta vanhimman lapsen\nsyliinsä ja alkoi astella. Vaimo kääri nuorimman lapsen ryysyihin, otti\nsen syliinsä ja kiirehti Juhon jälkeen; vanhimmat lapset saivat kävellä\nperässä. Siinä se sitten oli.\n\nEi ollut mikään helppo tehtävä kuitenkaan tuo majanmuutto. Ei oltu vielä\nkovinkaan pitkältä menty, kun jo kävelevistä nuorin lapsi alkoi\nnihkailla ja ehtimiseen valittaa väsymystänsä. Koettiin usein istahtaa\nja viihdyttää lasta sekä kehoittaa häntä kaikin tavoin jatkamaan matkaa,\nmutta ei tämäkään keino kauvaksi auttanut, sillä yhä tiheämpään\npäivitteli lapsi uupumistaan. Vaikka Juholla oli ennestäänkin kyllä\ntarakkaa, ei ollut muuta neuvoa kuin nostaa uupunut lapsi kontin päälle\nistumaan; sitten sitä taasenkin mennä ponnistettiin eteenpäin.\nMinkäänlaista tietä ei ollut. Kylästä lähtein oli tosin karjan-polkuja,\nmutta pian nekin loppuivat. Aivan poluttomia maita ja korpia samottiin\nnyt Lemmesvaaraa kohden. Juho kömpi edellä, taivutellen ja taitellen\npuunoksia pois tieltä, että joukko pääsisi jäljessä, ja joukko se\nseurasi Juhoa niin luottavasti ja turvallisesti kuin olisi hän heitä\nvienyt johonkin isoon palatsiin. -- Niin paljon kuin mahdollista, koki\nJuho vältellä veteliä soita ja rämeitä, mutta kaikesti ei se ollut\nmahdollinen. Oli niin laajoja nevoja, että olisi peninkulmittain\njatkunut matka, jos olisi lähtenyt niitä kaikkia kiertämään; sen vuoksi\ntäytyi rämpiä joskus niiden ylikin. Usein pudottiin vyötärettä myöti\nvetelään suohon, mutta sieltä kömmittiin jälleen ylös ja vuovattiin\neteenpäin.\n\nMatka oli siksi pitkä, ettei voitu yhteen menoon perille päästä.\nLapsetkin alkoivat ehtimiseen nälkäänsä ja väsyänsä päivitellä. Tämän\ntähden täytyi muutaman ison suon poikki päästyä ruveta ruokailemaan ja\nlevähtämään. Kun oli mättäille istuttu, otti Juho vaimon seljässä\nolleesta kontista, jossa oli kaikenlaista keveämpää kamuskaa, ison\ntuohisen ja lähti kävelemään. Lähtiessään kehoitti hän joukkoansa\nodottamaan niin kauvan, kun hän palaa takaisin. Kauvan ei hän viipynyt\nsillä retkellä. Tullessaan toi hän tuohisen täyden kypsiä suomuuramia.\nKontti otettiin nyt käsille ja sieltä vedettiin esille pettuleipiä ja\nsuolapussi. Niiden ympärille kokoontui nyt perhe. Poikkeuksena noista\nniukoista ruokavaroista loisti keskellä muurama-tuohinen niin\nviettelevän ja viehättävän näköisenä. Nuorimmat lapset eivät olleet\nkoskaan ennen semmoisia nähneet ja heitä se enimmän ihmetytti;\nkäsittivät kuitenkin sen, että suuhunpantavia ne olivat. Juho murti\npettua palasen kullekin ja niin oli ateria alkanut. Pettua kastettiin\nsuolaan ja haukattiin hyvällä halulla. Juho kehoitti, että otettaisiin\ntuohisesta palalle painoa. Kun lapset panivat ensikerran suuhunsa\nmuuramia, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella. Koskaan eivät he\nennen olleet saaneet niin makeata ja hyvää särvintä ja pettu se huilasi\nnyt taasen niin mielellään kurkusta alas.\n\n\"Voi, isä! Mitä tämä on?... Ei ikään me ole näin hyvää ruokaa saaneet...\nOnko siellä uuvessa ko'issa tämmöistä särvintä...? Isä, onko?! -- Onko\nteillä vielä tämmöistä, onko, isä --? Antakaa vielä,\" hälisivät lapset\nyhteen ääneen, pyörien isänsä ympärillä, samalla nykien häntä takin\nliepeestä.\n\nJuho ei voinut vastustaa lastensa pyyntöä, niin väsynyt ja uupunut kuin\nhän olikin. Hän otti tyhjennetyn tuohisen ja lähti toisia muuramia\nkorvesta noukkimaan. Ja lapset ne niin iloisesti ja luottavasti\nhyppelivät ja iloitsivat; olihan syytäkin, sillä oltiinhan nyt menossa\nomaan kotiin.\n\nKun Juho palasi täysinäisen muurama-tuohisensa kanssa, tyhjensivät\nlapset sen riemuissaan, sillä olihan nyt entistä parempi.\n\n\"Ken ei syrji syötyään, sille ei sikiä sian porsaat, eikä kasva lampahan\nkaritsat,\" sanoo sananlasku. Syrjälleen paneminen täytyi tapahtua\nOukkarinkin perheessä tämän syömisen jälkeen. Sillä vaikkei ateria ollut\nsen väkevämpi, raukasi se nälistyneet ja väsyneet lapset niin, etteivät\nhe voineet paikalta päkähtää. Kun heitä kehoitettiin lähtemään,\npäivittelivät he, etteivät jaksa kävellä. Heidän silmänsä laukkasivat ja\nluppailivat, ja viimein heistä yksi ja toinen kellistyi mättään koloon\nnukkumaan. He olivat ryystäneet tuohisen pohjalta hyvästi kypsyneistä\nmuuramista valunutta nestettä ja tämä oli mennyt heidän heikkoihin\njäseniinsä. -- Niin, olihan heidän ateriallansa nyt oikein juomisiakin.\n\nEi vanhemmat parhaalla tahdollaankaan voineet tälle odottamattomalle\npulmalle mitään, vaikka mieli paloi matkaa jatkamaan. Ei ollut muuta\nneuvoa, kuin että heidänkin täytyi panna pitkäkseen, odottamaan lasten\nheräämistä. Väsyneetpä heidänkin raajansa olivat, mutta siitä eivät he\nolisi mitään huolineet, kun vaan olisivat päässeet eteenpäin samoamaan;\nkyllähän he semmoisia olivat oppineet elämässään näkemään.\n\nLapset nukkuivat kauvan. Iltakin alkoi lähetä ja matkaa oli vielä\npitkästi. Suurella vaivalla saatiin he viimeinkin hereille, mutta kovin\nraukeita he vielä sittenkin olivat. Kuitenkin lähdettiin matkaa\njatkamaan, mutta kovin kävelevät lapset päivittelivät kinttujaan\nkipeiksi ja muutakin väsymystään. Ja tosiaankaan ei heidän tilansa juuri\nkadehdittavalta näyttänyt. Risut, kivet ja kannot olivat repineet heidän\npaljaat jalkansa rikki, niin että veri juoksi pitkin kinttuja, sillä\nheillä ei ollut minkäänlaisia jalkineita.\n\nIlta läheni ja ilma rupesi jäähtymään, mutta vielä oli pitkästi matkaa\nuuteen kotiin. Kaiken muun hyvän lisäksi rupesi vielä kylmäkin\nhätyyttämään vetelissä soissa rämpiviä, läpi märjiksi kastuneita lapsia.\nKipeästi kävivät edellä meniöiden sujuttamat ja takaisin ponnahtavat\nvarpujen nauvahdukset, risujen reväisemiset, kantojen kopsahdukset ja\nkivien kömähtelemiset rikki revityihin ja kylmästä turtauneisin\nraajoihin, mutta eteenpäin piti vaan päästä. Voi kuinka mielellään Juho\nja Riettu olisivat ottaneet nihkaa tekevät ja paapattavat lapsensa\nkuormansa lisäksi, mutta heillä oli jo tarakkaa liiaksikin, eikähän\nheillä ollut ylimääräisiä voimia.\n\nIlman kylmeneminen vaikutti sen, että maasta nousi niin ankara sumu,\nettei parin kolmen sylen päähän voinut toista ihmistä nähdä. Tämä teki\nvielä hankalammaksi ennestäänkin jo niin vaivaloisen matkan. Täysi työ\noli vanhuksilla saada koossapidetyksi yhä jäljemmäs jääviä lapsia.\nViimeiseltä ei ollut muuta neuvoa, kuin että täytyi heitä kädestä\ntaluttaa.\n\nOlisipa luullut, että niin synkällä, oudolla, poluttomalla sydänmaalla\nja niin paksussa sumussa vielä eksyminenkin tulisi vaaraksi kaiken muun\nhyvän lisäksi, ja tätä vaimo kovin pelkäsikin. Turha oli kuitenkin se\npelko, sillä vaistonsa avulla osasi Juho määräpaikkaansa yhtä varmasti\nkuin joku tuiki tarkka maanmittari.\n\nAurinko kohoitteli laitaansa synkän korven yli, valaisten paksun ja\nsynkän sumun vaalean savun kaltaiseksi usvaksi. Tämä näky virkistytti\nmajanmuuttajat ponnistelemaan viimeiset voimansa ja pian olivatkin he\nperillä.\n\nVoi kuinka hyvältä tuntui Juhosta ja Rietusta, kun he saivat laskea\nraskaat tarakkansa oman mökkinsä eteen. Oli niinkuin kaikki se\nsortovalta, jota he elämässään olivat niin runsaassa määrässä osaksensa\nsaaneet, olisi heidän hartioiltaan yhdellä kerralla pois vierähtänyt.\nSanomaton ilo ja vapauden tunne valtasi heidän mielensä, sillä olivathan\nhe nyt taasenkin vapaita ja itsenäisiä ihmisiä ja aivan riippumattomia\nkenenkään oikuista ja mielivallasta. Molemmin he itsekseen päättivät\nhiljaisuudessa, että he kaiken voimansa ja tarmonsa takaa koettavat tätä\nuutta vapaata elämää perustaa.\n\nKauvan ei kuitenkaan ollut aikaa tunteitten vallassa olla. Kova väsymys\nvaivasi niin lapsia kuin vanhempiakin; täytyi ruveta toimimaan niin,\nettä saatiin tuota niin välttämätöntä ruumiin lepoa.\n\nJuho avasi mökin oven ja perhe astui \"sisälle\". Varaselta oli hän\nlaittanut sinne sammalista vuoteita perhettänsä varten. Hyvältä tuntui,\nkun sai oikaista väsyneet raajansa pehmeälle sammalvuoteelle ja vielä\naivan omassa mökissä. Turtaantuneet ja kangistuneet jäsenet alkoivat\nvähitellen lämmetä ja norjeta, ja oikein tykytti selkää ja muita\nraajoja, niin hyvää teki lepääminen. -- Pian nukkuivat he kaikin\nvirkistävään uneen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nEteenpäin vaan.\n\n\nAurinko oli jo korkealla, kun he heräsivät. Juho ja Riettu tunsivat\nitsensä virkistyneiltä ja sydän oli toivoa täynnä. Juhlalliselta tuntui\nse hetki, kun he oman mökkinsä edessä kannon nenässä istuivat kauniina\nkesä-aamuna. Ilma oli tyyni ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta\ntäydellä terällä, valaisten ja lämmittäen kolkkoa korpea. Linnut\nlauloivat ja visertelivät aamuvirttänsä liiaksikin lähellä uutta taloa\nolevissa puissa. Hyönteiset surisivat, survoivat, pyörivät ja tanssivat\nsuurissa parvissa mökin ympärillä olevalla aukiolla. Yksi ja toinen\nlintu tuiskahti puusta alas ja noukasi lennosta hyörivän hyönteisen\nsuuhunsa, lentäen sen kanssa poikiensa luo pesään, siten hankkien heille\neinepalaa. -- Niin, olihan luonto heille avoinna, niinkuin kaikille\nmuillekin.\n\nTämä näky teki Juhoon syvän vaikutuksen. \"Voi kuinka Jumala on hyvä!\"\nhuudahti hän. \"Katsokaat taivaan lintuja, eivät he kylvä, eivätkä niitä,\neivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät.\nEttekö te paljon enempi ole kuin he,\" lisäsi hän sitten raamatun omilla\nsanoilla.\n\nKauvan eivät he joutaneet kuitenkaan tätä vakuuttavaa ja ihanaa luonnon\nkauneutta nauttimaan, sillä elämän velvollisuudet kutsuivat heitä\ntoimintaan. Piti ruveta einettä hankkimaan --; niinkuin lintuisetkin\nolivat tehneet.\n\nRiettu rupesi virittämään tulta ja Juho meni Lemmeslammesta noutamaan\nvettä padalla ja tuohisella. Juhlallisen hetken kunniaksi keitettiin\nselvästä viljasta nytkin puuro; sopihan nyt juhlia, sillä olihan se\nensimmäinen ateria heidän toisessa kodissaan.\n\nLapset olivat nukkuneet yhtä kytkää aina siihen saakka kuin puuro tuli\nvalmiiksi, mutta nyt he herätettiin syömään. Makeata tuli puuro, vaikka\nsilmänä oli vaan suolavettä ja vaikkei särvin ollut sen parempaa kuin\nLemmeslammin vettä. Kummako se, sillä kauvan oli siitä, kuin perhe oli\nselvää puuroa syönyt.\n\nTalouden parantamisen puuhat tulivat nyt joka-aikaiseksi huoleksi. Kesä\nkyllä oli jo jotenkin kulunut, mutta ei kuitenkaan niin, ettei vielä\nvoinut kaskea kaataa. Tähän työhön ryhtyivätkin Juho ja Riettu nyt\nkaikkein ensiksi. Lemmesvaaran rinteelle alkoivat he halmetta hakata\nyksistä neuvoin. Eipä kauvan viipynytkään, ennenkuin heillä oli\nsemmoinen ala aukiona, etteivät luulleet sen enempää voivansa kylvöön\nsaada.\n\nNyt ruvettiin hankkimaan huoneita lisää. Oli päätetty hankkia pari\nvasikkaa talveksi, että saataisiin ajanoloon lehmiä. Piti ruveta niiden\nvaralta hankkimaan navettaa ja rehulatoa. Navetta rakennettiin paljoa\nisompi kuin tupa -- --; mikäpä sen tietää, vaikka talo vielä\npaisuisikin, täytyi olla varuillansa. Ja eipä ollut nyt konstikaan\nisompaa huonetta tehdä, sillä olihan heitä nyt kaksi, että voitiin\npitempiä hirsiä liikutella. Rakennukseltaan ei uusi rakennus tullut\nyhtään parempi kuin tupakaan, sillä eipä Riettu ollut parempi\nrakennusmestari kuin Juhokaan, mutta navetta siitä kumminkin tuli.\n\nVaikka navetan teko oli vienyt paljon aikaa, piti kuitenkin saada vielä\nrehu-vajakin, sillä tarvitsihan laittaa kesän aikana rehua aiottuin\nvasikkain varalla. Kasken poltto ja muut kiireiset työt estivät, ettei\nrehusuojaa joudettu perin vankkaa tekemään. Vedettiinhän vaan neljä\nhirrenkaitturaa rakennuksen pohjaksi. Niihin hakkasi Juho kirveellä\njonkunlaisia lovia ja pystytti niihin pönkkien turviin patsaat. Sitten\nvedettiin toiset neljä hirttä; nekin lovitettiin ja patsaat\nruodotettiin. Patsasten neniin hinattiin lovitetut hirret, kurki-hirsi\npantiin ja veistetyitä kouruja katoksi, ja niin oli vajan ulko-asu\nvalmis. Sisustamatta se kuitenkin vielä oli, sillä Juho tahtoi siihen\nrakentaa vielä oikein parvekkeen erilaisia tarpeita varten. Ympäri\nrakennusta kiertävä aita rakennettiin muka sitä varten, etteivät eläimet\nsaisi syödä vajaan kertyneitä varoja, vaikkeihän siellä mitään eläimiä\nollut, joku sattumalta sinne osaantunut kulkuhevonen toisinaan vaan.\n\nTosin tämä rakennus tehtiin vaan väliaikaiseksi, mutta vahva ei siitä\ntullutkaan rakenteeltaan. Vähimmälläkin tuulella vapisi se kuin sarpa\nvirrassa ja kovemmalla tuulella heilui se niin kovasti, että luuli sen\nsiinä paikassa kaatuvan. Juhossa ei ollut miestä koneellisesti\npöngitsemään huojuvaa vajaa, mutta kuitenkin koki hän tukea sitä maahan\nlyödyillä tu'eilla minkä voi. Paljon ei se siitäkään parannut, mutta\nvähän kuitenkin. Semmoiseksi se sitten jäi kauaksi aikaa, sillä:\n\"Siltään on sikasen kärsä, kun se kerran kesken jää.\"\n\nSitten poltettiin kaski ja laitettiin kylvökuntoon. Kun vielä oli\nhankittu rehua vasikkain varalta ja pantu talteen uuteen vajaan, olivat\ntärkeimmät talon kesätyöt tehdyt.\n\nUudessa talossa ei ollut ensimältä minkään muunlaista astiaa kuin pata\nja tuohinen, ne mitkä tullessa tuotiin. Juurisaavi koselo ja\nrappeentunut ämpäriresu, perheen entiset ja ainoat astiat, jotka Juho\nmökille jälestäpäin kuljetti, eivät suuresti lisänneet talon niukkoja\nastiavaroja.\n\nJuhossa ei ollut miestä tätä puutetta poistamaan, sillä hän ei osannut\nsenkään verran puuta toisiinsa liittää, että hänen tekemänsä astia olisi\npitänyt pieniä kivejäkään; eipä hän olisi saanut astiaa niin paljon\nkokoonkaan, että pitämistä olisi voitu edes koettaakaan.\n\nVaikka niin olivat asiat, ei kuitenkaan Juholla mennyt käsi päähän, eikä\nhän tullut neuvottomaksi. Hän oli käytännöllisempi mies nyt kuin koskaan\nennen, eikä häntä estänyt mikään pulma, sillä hän tahtoi kaikista\nvastuksista huolimatta perustaa oman vapaan ja muista riippumattoman\nelämän.\n\nJuho oli kaikessa tökeryydessään varttunut erittäin hyväksi tuohisen\ntekijäksi. Jo Kitsalassa ollessaan oli hän paimenessa kulkiessaan siihen\ntaiteesen itseään harjoitellut. Puukkoa ei hän tosin Kitsalasta mukaansa\nsaanut, niiden pyhyyttä kun niin ankarasti valvottiin. Kuitenkin\nkaiketenkin onni Juhoa ohjasi. Hän, näette, tapasi retkillään usein\ntoisia paimenpoikia, mitkä eivät olleet niin tarkan yhteiskunnan\nkasvatuksen alaisia kuin Juho. Heillä oli veitset mukanaan ja heiltä sai\nJuhokin tavasta niitä lainaksi. Laittipa Pirjokin joskus hänelle veitsen\nmukaan salaa Kitsalassa ollessaan. Niissä tiloissa koetettiin usein, ken\nparhaan ja pitävämmän tuohisen saapi. Tässä ammatissa harjaannuttiin\nniin, että raaka-aineetkin tutkittiin ja valikoitiin tarkoin\nkilpailemaan ruvetessa. Tuohen piti olla paksua, pehmeää, nuorteaa ja\npieni-ällästä. Kyllä kaiketi varjokkaissa korveissa oli hyvinkin\npaksutuohisia koivuja, mutta niiden tuohi oli rauskaa, haurasta ja\ntiheää ja pitkä-ällästä, eikä niinmuodoin kelvannut kelpo tuohisen\naineeksi. Korven sydämeen ei yritettykään aineita etsimään, vaan\netsittiin ahojen laidoilla olevia urpakoivuja ja nämätpä useinkin saivat\nnahkansa heittää tuohi-teollisuutta harjoittaville paimenpojille. Totta\nkyllä, etteivät nämät tämän käsityön harjoittelijat olleet mitään\nmittaus-opillisia yrittelijöitä, sillä eihän heillä semmoisista ollut\nmitään tietoa. Kuitenkin he osasivat aivan tarkoin niitata tuohilevyjen\nkulmat, samassa valvoen, ettei tuohinen vaan tulisi laidoiltansa löysä.\n\nTätä opittua taitoaan käytti nyt Juho tökeröisyytensä palkinnoksi.\nPehmeimmät, nuorteimmat, tuhteimmat, paksuimmat ja ällittömimmät tuohet\nvalitsi hän aineikseen ja ajanpitkään rakensi hän leväys-aikoina mitä\nkauneimpia ja tiviimpiä tuohisia semmoisen paljouden, ettei niitä\nsuinkaan ollut vähä; olipa semmoisiakin joukossa, jotka vetivät\nummelleen kaksi kappaa.\n\nJonkun ajan kuluttua oli Juholla uuden navetan perällä semmoinen kasa\ntuohisia, ettei niiden olisi luullut mihinkään mahtuvan. Nämätpä sitten\nolivatkin astioina talon kaikissa tarpeissa, olivatpa ne minkä laatuisia\ntahansa. Niinpä olivat ne suola- ja jauho-kopsina, vesi-, ruoka- ja\nsarvin-astioina, aina vaan, missä asiassa milloinkin vaan astiaa\ntarvittiin.\n\nKun näin oli varattu, mitä varata voitiin, täytyi Juhon lähteä\npois kotoa. Kotiin jäävistä ruokavaroista huoli hän viisi.\nPetäjänkuori-levyjä oli kylläksi puiden oksilla kuivamassa ja saihan\ntoisia metsästä, elleivät entiset riittäisi. Juho oli Lemmeslampeen\ntehnyt jonkunmoisen katiskan tapaisen. Vaikkei se häävi ollutkaan, eksyi\nsinne kuitenkin aina joku sydänmaan oppimaton ja pöllö kala, sillä eihän\nheitä kukaan ollut milloinkaan käynyt kiusaamassa ja kavaloiksi\nopettamassa. Niinpä sai perhe joskus lammesta petäjäiselle höystöä ja\ntätä pidettiin tarkasti kuin yrttiä, etteihän vaan kovin pitkiä välejä\ntulisi. Kun vielä päälliseksi metsä antoi marjoja särpimeksi, niin\nmitäpä Juholla oli syytä huolehtia kotiin jääneen perheensä eväistä. --\nKyllä kai elävät, sillä yhteisestihän täytyi kärsiä uutta taloa\ntehdessä.\n\nNiin, se seikka ei ollut ensinkään syynä Juhon poismenemisellä. Hänellä\noli toiset tuumat, sillä eihän heillä ollut vielä vasikoita ja kuitenkin\noli niitä varten jo navetta tehty ja rehua laitettu. Niitä täytyi nyt\nlähteä hankkimaan yhdellä tai toisella tavalla, muutoinhan ei päästäisi\nkoskaan karjaan käsiksi ja eikä toimeentulo koskaan paraneisi.\n\nJuho lähti nyt hakemaan semmoista työpaikkaa, mistä saisi ansaita rahaa\nvasikkain hinnaksi taikka suorastansa vasikat. Talosta taloon kulki hän\nnäitä etuja kyselemässä, mutta turhaan, sillä kaikkialla tarjottiin\nhänelle vaan jyväkappa päiväpalkaksi. Tämmöiseen kauppaan ei Juho voinut\nsuostua, sillä eihän hän sillä tavalla olisi saanut vasikoita.\n\nKun hän oli aikansa kulkenut ja kysellyt, eikä mitään semmoista\ntienestiä löytänyt, alkoi hän käydä epätoivoiseksi koko vasikkojen\nsaamisesta. Epätoivossaan päätti hän lähteä pitkän sydänmaan poikki\npolkutietä menemään toiseen pitäjääsen etsimään, että eikö tuota sieltä\nlöytyisi vasikka-työtä. -- Ei hän peljännyt kiinnipanoakaan.\n\nPuolivälissä taivalta oli Heikale niminen uudistalo. Nämät olivat\npitkällisen taistelun jälkeen päässeet siihen asemaan, että he\ntarentelivat jo pitämään vierasta väkeäkin, lisätäksensä viljelyksiään.\nHeillä oli puute viljasta ja rahasta, mutta he olivat kasvattaneet\neläimiä ja niitä he olisivat antaneet työpalkaksi, mutta eivät he olleet\nketään sillä kaupalla saaneet.\n\nTähän saapui Juho väsyksissä myöhään illalla. Hyvän-illan sanottuaan\nistahti hän penkille ja huokasi raskaasti.\n\n\"Mistäs sitä ollaan?\" kysyi Heikaleen isäntä.\n\n\"Tuolta ollaan vaan oman pitäjään Metsäkulman takalistolta,\" sanoi Juho.\n\n\"Mihin sitä ollaan matkassa?\"\n\n\"Olenpahan vaan kuljeskellut etsimässä, mistä saisi ansaita työllä rahaa\ntai vasikkata.\"\n\n\"Rahaa meillä ei ole, mutta elukkata meillä kyllä olisi työstä antaa,\"\nsanoi isäntä.\n\n\"Näinköhän?\" sanoi Juho ja oikasi itsensä suoraksi, tuhraten nokkaansa.\n\n\"Kyllä olisi, kun vaan kaupoissa sovittaisiin,\" sanoi isäntä.\n\n\"Mikäpä olisi sopeissa... Minkälaista elukkata teillä olisi?\"\n\n\"Isompata, pienempätä, vanhempata, nuorempata, mikä vaan sopisi.\"\n\n\"Pitäisi olla lehmäsiä.\"\n\n\"Niitä ne juuri ovatkin.\"\n\n\"Minkäslaista työ on...? Minä en ole juuri mikään mestari,\" sanoi Juho\npelvollaan.\n\n\"Oja-työtä.\"\n\n\"Sitä kyllä voin tehdä, mutta oja ei tule minulta oikein suoraa,\" sanoi\nJuho yhä vielä arkana.\n\n\"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat... Mutta vielä on\neräs paha juttu... Oma ruokako?\" puheli isäntä.\n\n\"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä,\" sanoi Juho nolosti.\n\n\"Meillä on petäjä-leipä,\" sanoi isäntä vähän häpeissään.\n\n\"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut... Se ei haittaa mitään,\nkun vaan pääsen talon ruokaan,\" sanoi Juho jo vähän ilostuneena.\n\n\"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon\nruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn,\"\nsanoi isäntä.\n\nSattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen\ntoistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat\npysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian\nymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän\nujosteltiin.\n\nJuhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen\nleiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa\nsaada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi -- \"niin ja miks'eikäs\nsitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin\nasti,\" mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja\nvoimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun\nvaan olisi ollut päivä. -- \"Ei ole kuin petäjäleipää -- no kaikkiakin\nhäntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen\ntulisi,\" tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti\nja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa.\n\nAamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin.\n\n\"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista\nelukkata,\" kehoitti isäntä.\n\n\"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä...; yhden\naikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata,\" arveli Juho.\n\n\"Olkoon sitten niin,\" sanoi isäntä.\n\nJa kaksi viimetalvista vasikkaa valitsi Juho.\n\nNyt lähdettiin ojamaata katsomaan. Ojattava maa oli korpi-rämettä ja\nhyvin vesiperäistä. Siinä oli paljon pystyssä olevia tuoreita puita ja\nliekojakin oli maassa runsaasti. Ennenkin oli siinä kaivaa rääpöstetty\nvähän ojaa, niin että ojamaan kovuus oli kaikki näköisällä.\n\nIkäänkuin aavistaen, oli Heikaleen isäntä miettinyt, että korvesta voisi\nehkä tulla viljamaa. Omilla voimillansa koetti hän tätä aatettansa\ntoteuttaa, mutta pian huomasi hän, että yhtäällä on yhden jälki. Hänen\ntointansa, apuansa ja työtänsä tarvittiin joka paikassa ja tämän tähden\nei hän voinut mitään uudistusta aikaan saada. Tämä pulma se oli\nHeikaleen isännän saanut miettimään, että eiköhän tuota saisi elukoilla\nuudistyön tekijää, vaikka onkin petäjäleipä syötävänä.\n\n\"Paljonkohan tällaiseen maahan kaivaisitte ojaa kahdesta vasikasta?\"\nkysyi isäntä.\n\n\"Niin paljon kuin tahdotte.\"\n\n\"Vaan pitäisihän olla joku määrä.\"\n\n\"Pankaa sitten semmoinen.\"\n\n\"Se on vähän vaikea, sillä pitäisihän tietää, montako penniä syleltä ja\nmontako syliä,\" mietti isäntä.\n\n\"Mitä niillä tiedoilla tehtäisiin?\"\n\n\"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi,\"\nväitteli isäntä.\n\n\"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille\nja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee...; sanokaa sitten kun\npiisaa,\" vakuutti Juho.\n\nSiihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä\neipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies.\n\nNyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun\nhän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa\njuurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli\nhän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta\nvalkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään\nhuovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden\nylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin\nvaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon\ntullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa\noven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että\nhuoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan.\n\nEnsimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä.\nTosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli\nhyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan\nnähden.\n\nLuottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat\nniskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä\noli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin\npistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä\ntulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa,\nniin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään.\n\nKun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli\nisäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan\ntyöpaikkaa.\n\nTällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä\nsitä oli tullut.\n\nSuuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle\noli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut\nmiehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia\nmyöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut\nniin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma.\n\nNäitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei\ntiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään\npiisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle\nhiotuista sanaa.\n\nOli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton\nkirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa,\nkuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan\nosasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan\npilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän\nselittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin,\nmilloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa\ntai onnea.\n\nTämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen\nmukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon\nkuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa.\n\nIsäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut\nmillänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei\nolisi mitään tapahtunut.\n\n\"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt\nkahdesta vasikasta,\" sanoi annakka-mies.\n\n\"Niin minustakin tuntuu.\"\n\n\"No, miks'ette häntä kiellä?\"\n\n\"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on ... onkohan nyt jo liian paljon?\"\nsanoi isäntä.\n\n\"0npa vaan... Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea\nomaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana\nkieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?\"\n\n\"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan\ntarkoitatte,\" sanoi Heikaleen isäntä.\n\n\"Mitäkö minä tarkoitan -- --? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä:\nOukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta,\" sanoi tietomies.\n\n\"Niin, vain kokonaisuudessaan ... onkohan hän jo liiaksi...? Mitä minun\npitäisi tehdä?\"\n\n\"Ei mitään muuta kuin antaa hänelle ensinnäkin vasikat ja korvata sitten\nliika työ,\" selitti tuo rehellinen tietomies.\n\n\"Paljonkohan minun pitäisi vielä korvata?\" kysyi isäntä peloissaan.\n\n\"Noo ... ehkä noin tynnyri ruista,\" arveli luottamusmies.\n\n\"Eihän se paljon olekaan, kun katselee tätä työ-alaa...; luulin\nenemmänkin ... kyllä minä sen mielellänikin,\" tuumaili isäntä\nluottavasti.\n\nSiitä sitten lähdettiin Juhon luo. Parhaaltansa oli hän sylikaupalla\nvääntämässä kantoja.\n\n\"Kuule, Juho. Sinun ei tarvitse enään vasikoista kaivaa,\" sanoi isäntä.\n\n\"Näinköhän,\" sanoi Juho ja oikasi selkänsä suoraksi.\n\nHän näytti kummastelevan, että joko nyt on loppu.\n\n\"Niin; olet tehnyt työtä liiaksikin ja nyt saat heittää,\" sanoi isäntä.\n\n\"Onkohan? -- Enhän ole luullut vielä toistakaan vasikkaa ansainneeni...;\nonkohan niinkuin sanoitte?\" sanoi Juho ja katsoi isäntää silmiin\nkysyvästi.\n\n\"Niin on. Vasikat olet nyt ansainnut,\" vakuutti isäntä.\n\n\"Mutta olenkohan niistä jo kylläksi tehnyt?\" arveli Juho yhä epäillen.\n\n\"Olet kuin oletkin, siitä et pääse mihinkään. Onhan tässä ojaa niinkuin\nluodevettä, enkä minä liikoja tahdo,\" vakuutti isäntä.\n\n\"Jokohan niin ... tuumitaanpahan sitten, mutta ojaani en minä voi kesken\nheittää,\" sanoi Juho, ja taasen lyödä läimäytti hän työ-aseellaan niin\nettä korpi kajahti.\n\nKun Juho tuli kotiin ja kolkuttamalla saanut oven aukeamaan, oli isäntä\nhäntä vastassa.\n\n\"Olet kaivanut vasikkain edestä ja vielä muutakin ... lisäksi -- --;\nvasikat ovat nyt sinun ja toivon että ylimääräisestä työstäkin\nsovitaan,\" tuumaili isäntä kotiin tulleelle vasikkain tienaajalle.\n\n\"Näinköhän? Oletteko laskeneet, mitä vasikka ja ojasyltä maksaa?\" arveli\nJuho.\n\n\"Olen laskenut ja tullut siihen päätökseen, että saat vasikkain\npäälliseksi vielä tynnyrillisen rukiita,\" selitti isäntä.\n\n\"Eihän toki! Kyllä kai ne vasikatkin... Entäs oman perheenne leipä?\"\narveli Juho salaperäisesti.\n\n\"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta\nruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä\nmitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on\nsanottu\", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta.\n\n\"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä...\" sanoi Juho\nällistellen.\n\nNiin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat\nolivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut\nosannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä\nkummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita\nyksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin\nmahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka\npiti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin\nkotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea\nerota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun\nhän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. -- -- --\n\nSitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho\nvasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa\nsen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt.\nVasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat\nhe kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti\nmahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta\nkotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset\nisää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja\nrattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset\nunhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja\nriemastusta. -- Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä\nkotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut\nperheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt.\n\nVasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota\nniille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli\nsaa puuttua.\n\n\n\n\nIX.\n\nYhä vaan.\n\n\nKauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli\ntulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä\nOukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti\ntehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan\nheillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon,\nmutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen\nelatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen\nnavetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän\nhaalia jotakin särvinvärkkiäkin.\n\nRuvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä\ntyössä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät.\nPian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla\npunapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt\ntuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden\nhöysteleminen ja maustaminen.\n\nLemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan.\nTänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon\nvarsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan,\nsillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään\njäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja\npiti aukon aina suljettuna ja peitettynä.\n\nSyksympänä ruvettiin ansojen punontaan ja linnun pyyntiin. Tökeröisiä\ntulivat ansat ja tökerösti kävi pyytäminenkin. Juho oli niin kömpelö ja\ntottumaton siihen toimeen, ettei koko tuumasta olisi tullut niin mitään,\nellei Riettu olisi ollut hieman nokkelampi ja kätevämpi; vanhimmat\nlapset jo myös vähin auttivat. Ei se pyynti käynyt sittenkään\nrivakkaasti ja sälevästi. Paksuja olivat seljäspuut, paksuja\nviritystikut ja ansat. Vihit tehtiin niin korkeita ja vankkoja, että ne\nmelkein olisivat pidättäneet lehmikarjan --; sen vuoksi kai niin\ntehtiin, etteivät linnut ylitse pääsisi.\n\nVaikka pyydykset olivat tämmöisiä kölsyjä, käpertyi kuitenkin yksi ja\ntoinen metso, koppelo, ukko- ja akkateeri, pyy ja riekko ansaan. Ne\nharvat loukkaat, mitkä olivat pyydystämässä, olivat niin kömpelösti\ntehdyt, ettei niillä saatu ainuttakaan päätä.\n\nJospa Juho olisi voinut pyssyä käyttää, olisi hänellä ollut kyllitellen\nmetsänriistaa tarjona kaikesta nimestä, metsän kultaiseen kuninkaasen\nsaakka. Niin, kyllä kaiketi, mutta mistäpä tuli Juholle pyssyt, ruudit,\nlyijyt? Ja jospa niitä olisi ollutkin, mitäpä hän olisi niillä tehnyt,\nsillä koko elämänsä ajalla ei hän ollut laukassut pyssyä kuin yhden\nainoan kerran, eikä osannut silloin riihen seinäänkään; siitä saakka\npelkäsi Juho pyssyä pahemmin kuin kuolemaa.\n\nNiin. Saatuja lintuja ei suinkaan hauskoin pidetty. Pikkuisen keitettiin\ntavasta lintua petäjäisen särpymeksi ja tuntuipa se liemineen antavan\npetäjäiselle aika kyydin, sillä eipä se nyt joutanut suussa pyörimään.\nMitä vähänkin voitiin säästää, suolattiin ne ja paistettiin; näin\nlaitettuna pantiin ne tuohisiin ja vietiin kuoppaan talven varaksi.\n\nNäin tavoin oli heille karttunut melkoiset määrät lintua ja marjoja.\nHyvällä ja iloisella mielellä ottivat he vastaan kovan ja pitkän talven.\nTästä kaikesta hyvästä kiitteli Juho usein Jumalaa, kun hän on heitä\nniin paljon auttanut ja heille näin paljon hyvyyttä uskonut.\n\nKesällä ei tietty ahtaudesta mitään, kun tarjettiin maata heinävajassa\nja navetassa. Mutta ahtaalta tuntui ensi-alussa maja, kun perhe\ntalven tullen sinne kokoontui. Ei siellä ollut paljon käden eikä jalan\nsiaa, mutta siellä sitä kuitenkin oltiin ja toimeen tultiin. Ei tuota\nrakennusta tehdessä ollut mikään arkkitehti mitään piirustusta antanut,\neikä laskenut lukua, kuinka monta kuutiojalkaa siinä tulee ilmaa kunkin\nhuoneessa olijan osalle. Paljon ei sitä olisi osaksi tullutkaan, sillä\nmakuulla kun oltiin, oli kylki kyljessä kiinni, ellei vaan kannot\nsitä estäneet. Ei siinä kyllä ollut venttiilejä, eikä muita\nilmanvaihtotorvia, mutta onneksi oli Juho semmoinen rakennustaituri,\nettä hän kyllä oli kohti miettimisin osannut rakentaa niin, että siinä\noli kylläksi ilmanvaihtoa hataruutensa tähden; lakeen heitetty reppana\ntäydensi sen vielä täydellisemmäksi.\n\nSiellä pärevalkean ääressä luki Juho vanhaa raamattuansa, virsikirjaansa\nja katekismoansa. Hän opetti lapsiansa lukemaan ja silloin istuivat\nlapset piirissä kantojen nenissä, isä keskellä; näyttipä se\njonkunmoiselta koululta. Ei kukaan lapsista niskoitellut ainuttakaan\nkertaa, kun isä antoi merkin, että nyt lukeminen alkaa, vaan hiljaisina\nkokoontuivat he hyvässä järjestyksessä niinkuin luokalle ainakin. Niissä\ntilaisuuksissa opetti Juho lapsillensa kykynsä mukaan Jumalan pelkoa ja\nrakkautta, samassa tyrkyttäen heille, minkälainen ihmisen velvollisuus\non lähimmäistään kohtaan. Tällä ei kuitenkaan ymmärrettäkö sitä, ettei\nJuho milloinkaan muulloin olisi lapsilleen puhellut Jumalasta kuin\nlukuhetkillä, ei, sillä se oli hänen ainaisena huolenansa ja\ntehtävänänsä, mutta luku-ajoilla oli se välttämätön tehtävä.\n\nSemmoinen koulu se Oukkarin lapsilla oli.\n\nPaljon ei työtä tehty Oukkarissa talvella. Juho vaan hakkaili\ntarvittavat pirttipuut ja vähän aidaksia, joita hän luuli tarvittavan\nsyksyllä raivaamallensa niitylle. Koetettiinpa pyydystellä jäniksiäkin\nsärpymen lisäksi, mutta ei yksikään pitkäkorva takertunut heidän\npyydyksiinsä, niin kömpelösti olivat ne laitetut. Syksyllä oli Juho\nkyhäillyt muutamia katoksia puiden alle ja viritellyt niihin ansoja.\nNiitä kävi hän tavantakaa katsomassa ja korjailemassa; joskus hän niiltä\nretkiltään toi jonkun koppelon tai teeren.\n\nSiihen rajoittuivat talon talviset ulkotyöt.\n\nSisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin\npienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään,\nolivat he -- kuten tunnetaan -- niin kykenemättömiä mihinkään\nkäsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut\nmökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei\nsiellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha\nkarnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta,\njoka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan\nsisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa\nhaapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. --\nSemmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. --\n\nNäin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan\ntuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he\nhengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua\netsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään\nainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset\nkuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa\nnojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä\npetäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea\nsilloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata,\nja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi\n--. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa\noikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat\nkelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita --\npetäjiä.\n\n\n\n\nX.\n\nElämää vaan.\n\n\nOn kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on\nlaillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa.\nPaljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet\nja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että\nvoitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho\nmyös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon\ntullut, sillä: \"yhtäällä on yhden jälki\", varsinkin uutta taloa\ntehdessä.\n\nHyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa.\nRukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä\nja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet\naikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa.\nPetäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin,\ntarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos\nmuutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat\nentisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin\nja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto.\n\nKun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein\npuhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina\njäi.\n\n\"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen\ntalonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme ... olisi parempi tupakin,\nvaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin... Jospa\noltaisiin edes nuorempia,\" arveli Juho joskus.\n\nEipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies.\nPäälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja\nkärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa\nvähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan.\n\nNiin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa\noli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu,\noli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen,\nlahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän\nelävistä lapsistaan ja tytär se oli.\n\nTuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt.\nEi ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle\nkastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta\njättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään\nperheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta.\n\n\"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin\npitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes\npolkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit,\nsillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi\nsemmoista vaivaa näkemään?\" mietti Juho.\n\nVuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän\npäätöksensä.\n\nEnsinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän\nniinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli\ntoinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena\nruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa\njälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin\nOukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta\nnaapuritaloa.\n\nNäiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän\nmeni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää\ntulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa\nkotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan\nmetsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon,\nmeni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi.\n\n\"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän\nsinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään,\" sanoi isäntä, pyörien\nselin Juhoon, maahanluoduilla silmillä.\n\nEmäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä\nmaatapäisenä.\n\nJuho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla\ntapasi hän talon rengin ja piian.\n\n\"Ehkä nuot... He eivät ole rikkaita,\" ajatteli Juho.\n\nHän läheni heitä ja pyysi kummeiksi.\n\n\"Ei häntä tiedä ... mutta voisihan sitä sentään... Mietitäänpä häntä\ntässä asiaa,\" sanoi renki, mutta Juho luuli huomanneensa, että renki ja\npiika vilkasivat pilkallisesti toisiansa silmiin.\n\nEräässä toisessa talossa kävi Juho samalla asialla ja samansuuntaisia\nvastauksia sai hän siellä kuin edellisessäkin talossa. Sitten ei hän\npuhunut kenellekään mitään koko kummijutusta. -- --\n\nPäivä oli puolessa, kun Juho astui sisälle kirkkoherran virkahuoneesen.\nHän oli myöhän joutunut kotoaan lähtemään ja asiainsa sekä pitkän matkan\ntähden oli hänen täytynyt olla välillä yötä.\n\n\"Mitäs Oukkarille kuuluu?\" kysyi kirkkoherra tavallisuuden mukaan.\n\n\"Kuuluuhan sitä... Minulle taas on syntynyt pikkunen,\" sanoi Juho.\n\n\"Nyt vielä!?\"\n\n\"Niinpä meidän Herramme on nähnyt hyväksi tehdä.\"\n\n\"Eipä silti. Mitä hän tekee, se on kaikki hyvin tehty. Mutta mitä te\noikein tarkoitatte, lasta kastetuksi, vai mitä?\" sanoi kirkkoherra.\n\n\"Semmoinen on tarkoitukseni.\"\n\n\"Onko lapsi täällä?\"\n\n\"Eikä ole, se on kotona.\"\n\n\"No kuinka sitten voidaan kastaminen toimittaa, kun ei lapsikaan ole\ntäällä?\" sanoi kirkkoherra kummastellen, ja katsoi kysyvästi Juhoa\nsilmiin.\n\n\"Tarkoitukseni oli, että tuota ... niinkuin että ... pyytää kirkkoherraa\nsinne kotiin lasta ristimään,\" puheli Juho.\n\n\"Miks'ei lasta tuotu tänne?\"\n\n\"Sitä ei voi; heikkoa lasta ei voi hengissä tänne saada.\"\n\n\"Panisitte hätäkasteesen.\"\n\n\"Kukapa senkään tekisi; ... ei pistättele meillä vieraat.\"\n\n\"Kyllä se on mahdoton, että minun lähteä sinne; niin pitkä matka, eikä\ntietä minkäänlaista.\"\n\n\"Mentäisiin sen mukaan kuin jaksettaisiin... Oltaisiin välillä yötä.\"\n\n\"Kuka minulle kaikki tämmöiset vaivat maksaa?\" sanoi kirkkoherra,\nikäänkuin huomaamatta, sillä hän oli jo tuntonsa kanssa ahtaalla.\n\n\"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa... 'Minkä te\nteitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa\nnäitä Vapahtajan omia sanoja,\" muistutti Juho terävästi.\n\nVesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi\nryysyiseen Juhoon ja virkahti:\n\n\"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen\nmuistutuksen; kiitos siitä! -- Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten\nheti lähdemme,\" sanoi kirkkoherra.\n\nJuho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin\nruokaa.\n\nKirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan\nkaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki\ntyötä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta\nvaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja\nvastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois\noikealta laidalta.\n\nPian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä\nkohden.\n\nKirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies.\nRavakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä\nleikinteolta.\n\nKankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon\nkulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa,\nmonikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä\nväännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä.\n\nPaljon ei puhuttu taipaleella.\n\n\"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?\" sanoi kirkkoherra\nmuutamasti.\n\n\"Olenpa minä tämän välin niin monasti ... kunhan vaan itse jaksaisitte,\"\narveli Juho.\n\n\"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?\" kysyi kirkkoherra eräällä\nvetisellä rämeellä.\n\n\"Tottahan menee jos tuleekin... Pahemmin on teidän laitanne, sillä\nteidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy,\"\narveli Juho.\n\nPian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi\nkävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta.\nKangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan\nJuholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan\nkirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja\nveltostua.\n\nJuhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut\nmitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs\nmättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen\nhäntä nakkelevan.\n\n\"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata,\" sanoi\nkirkkoherra viimein.\n\n\"Joko nyt?\" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa.\n\nIllalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi.\n\n\"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna\nkotiin,\" sanoi kirkkoherra Juholle.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra.\n\n\"Kyllä.\"\n\nKovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet\naamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä.\nKuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja\nkankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin\nkirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että\nvoitiin mennä tavallista kytkää.\n\n\"Onko täällä kummejakaan?\" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa\nkävelty.\n\n\"Eiköpä niitä liene,\" sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä\ntelsi vaan.\n\nSe oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin.\n\nNyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella,\npienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine\nasuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko\nlempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja\nLemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää\niskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän.\n\nKirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja\nalkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut\nsitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt\nväärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden\nhuoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja\nveistämättömine hirsineen.\n\nPihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen,\nja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen\nalta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä\npiti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä\nseisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut\njalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin\nOukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran\ntervetulleeksi.\n\nKirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän\npyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui\nkirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat\nlasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian\nkanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita\nolemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan\nhämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa\npientä reikää.\n\nHeti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni.\nKöykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen\naskeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan.\nPonnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista\npitempi mies.\n\n\"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään\neteeni ja loukon itseni palasiksi,\" kehoitti kirkkoherra ulkopuolella\novenvartiana olevaa Juhoa.\n\nJuho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä.\n\nOmituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli\nsiellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa\nvaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa.\nVuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli\njoitakin kirveellä veistetyitä lautoja. -- Joiltakin mastopuun\nhakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen\nkelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään\noli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden\nkantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään\ntoimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana.\n\nSiinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen\nkohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva\npuunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso\ntuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin\noli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka\npaikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja\npoikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta.\nLutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli\nniitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin,\nkuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan\npäinvastoin kuin tavallisesti.\n\nOitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran\nhuomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen\nesineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen\nvastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus\nkuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi\nliikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa\nilmiöä. \"Kehto\", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa\npienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa\nkehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin\npäin. -- Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein\ntaitelijatuulella.\n\nKirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja\nTahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.\n\n\"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä,\" selitti Juho.\n\n\"Eikö hänen emäntäänsäkään?\"\n\n\"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin\nkipeäksi, juuri kun piti lähteä ... ei kyennyt lähtemään,\" selitti\nKirvelän Tahvo.\n\n\"Mistä nyt kummeja saadaan?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä\nminäkin rupean...; mistäpä tässä nyt enemmän... Pilkkana pitivät muut\nkummiksi kutsutut,\" selitteli Juho.\n\nKirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli.\n\n\"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi,\" sanoi kirkkoherra.\n\n\"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt\nkaunis ilma,\" arveli Juho.\n\n\"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä,\" toimitti kirkkoherra.\n\nJuho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän\nsieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta\nvettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen\naivan metsän rintaan pitkän kannon päähän.\n\nTämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli\ntehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho\nosannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen\ntilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois\nensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen\nnurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun\ntähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt\ntuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä.\nHopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin\nlaidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi\nluullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille.\n\nJuhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa\npannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi.\n\nKirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti\nlasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka\nolivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi\nmahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa,\nkummastellen tätä outoa toimitusta.\n\nKoko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä\niloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu\ntuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli\nhumahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui\nsiltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa\nsekaan.\n\nKuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi\nkummeilta: \"Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?\"\nlentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden\nlatvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa\nistuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa,\nsillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja\npyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden\nvälissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat.\n\nKun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän,\nsanoen: \"Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän\" j.n.e., kuikistelivat\nteeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea\nsiellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää\nkuhauttivat ja lähtivät lentämään.\n\nKoko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen\nmielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle\nnousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä\nTapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut,\nkoska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa\npaikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa\nsiimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta.\n\nToimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen\nkirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja\nhänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut;\nmutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä.\n\nJuho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt\nmiten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän\nkirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän\noli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan\nuusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa\nhänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli\nonnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun\nhän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn\npuulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt.\n\nJuho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran\nsydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun\nyöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui,\nei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että\nkirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä\nvastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta\nrikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea\nkuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin\nhyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa.\n\nHyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta\npöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se\nseisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä\nlievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti\nposkeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan\nviilin mukana alas mennessään.\n\n\"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?\" kysyi\nkirkkoherra syömästä päästyään.\n\n\"Lehmäthän niitä antavat,\" sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä.\n\n\"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili\nniin hyvästi piimynyttä,\" oikasi kirkkoherra.\n\n\"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään ... tuota --: ja\n-- ja meillä on hyvä kuoppa,\" selitti Juho viattomasti.\n\n\"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?\"\n\n\"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä.\"\n\n\"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"On pata ja juurisaavi.\"\n\n\"Kirnu?\"\n\n\"Sekin on tuohesta ... mutta saattaahan tuota silläkin...\" arveli Juho.\n\n\"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa.\" arveli\nkirkkoherra.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä\nsuuriksi kuin suitsirenkaat.\n\n\"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt,\nja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä\nteiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet,\" sanoi\nkirkkoherra avonaisesti.\n\n\"Näinköhän arvelette? ... minä ajattelen toisin -- mikäpä meillä täällä\nolisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä\nsorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja\nuskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä.\nLoistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa ...; syömme mitä saamme ja olemme\nosaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä\npitää huolen meistä,\" tuumaili Juho luottavasti,\n\n\"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on\nosaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa,\" sanoi kirkkoherra ja tarttui\nJuhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon\ntarkoituksen.\n\nKun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän\nitsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen\nhyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi\njätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.\n\nNyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä\neihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä\ntakaisin tulla.\n\nKotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja\notti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui\nsangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.\n\n\"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?\" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo\npitkät matkat kulkeneet.\n\n\"Onpahan.\"\n\nSe oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä\npuhuttiin.\n\n\"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin,\" sanoi\nkirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.\n\n\"Ei ole vississä...; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja ... vien\nperille saakka...; periltä olen teidät noutanutkin,\" sanoi Juho.\n\nMyöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho\nkirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra\ntuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti\nhäntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli\njalkojaan.\n\n\"0tin tämän tuohisen,\" alkoi hän tovin päästä. \"... Muuta antamista ei\nminulla ole suurista vaivoistanne... Siinä on voita -- -- pyydän sen\nsaada jättää teille,\" sanoi Juho matalalla äänellä.\n\n\"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne,\" sanoi\nkirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.\n\n\"En minä olisi sitä uskaltanutkaan ... mutta kun sanoitte meidän voin\nolevan semmoista, että sitä saattaa syödä,\" sanoi Juho, taasen tuhrasten\nnokkaansa.\n\n\"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa\nvoi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne\ntarvitsette kyllä itse,\" vastusteli kirkkoherra.\n\n\"Ei se tee mitään ... olkoon vaan viimeinen ... ei haittaa...; kyllä\nlehmät toista antavat. -- Onhan meillä lehmiä... Tänne minä sen jätän,\nvaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn\n-- -- antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole...; minun tuntoni sanoo\nsen...\"\n\nNäin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle\nlattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet\nvyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain\naskelin.\n\nKyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. \"Hänellä\nei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren\naarteen, jota ei kaikilla ole -- hän pelkää Jumalaa ja hänellä on\nrehellinen sydän,\" mutisi kirkkoherra. -- -- --\n\nJonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä\npari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta\njauhot olivat tuodut. --\n\n\n\n\nXL\n\nOdottamaton pulma.\n\n\nJoku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään\npaljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja\nvaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä\nvielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli\nvoitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos\nei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun\nedistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden\ntuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei\nkuitenkaan heitetty.\n\nOukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä\nsyyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin\noikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat\nmiehetkin herrasmiehiltä.\n\nJuho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa\nmökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon\nnokkaan.\n\nKun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin\novea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.\n\nÄkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä:\n\"Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä\nasialla ... -- mitähän pahaa minä olen tehnyt!\"\n\nSamassa nykästiin mökin ovi auki.\n\n\"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki\nvalkea,\" sanoi nimismies sisään kömpiessään.\n\nJuho otti valkean päreesen.\n\nOudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta\nihmishenkeä asui.\n\n\"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin\nhelluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa,\" sanoi\nnimismies.\n\n\"Eihän täällä perin väljä ole,\" koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin\nettei ollut sanaa suustaan saada.\n\n\"Kylläpä teillä on kurja asunto!\" arveli nimismies.\n\n\"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole\ntämän parempaa,\" koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.\n\nJuho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei\nuskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää;\nehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta\npäästi hänet nimismies.\n\n\"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa,\" aloitteli hän.\n\nJuho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut\nmitään.\n\n\"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne,\" pitkitti nimismies.\n\n\"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?\" huusi Juho tukahtuneella äänellä.\n\n\"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi\nhäädetään teidät tästä pois,\" selitti nimismies.\n\n\"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma,\nsaa köyhä ihminen asua?\" kysyi Juho kauhistuen.\n\n\"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan\nolisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä\nanna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. -- Ja kyllä kruunulla on\ntäysi omistusoikeus maihinsa,\" selitti nimismies yhä.\n\n\"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin\nkummalliselta... Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?\" utasi\nJuho jo vähän toipuneena.\n\n\"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi.\" vastasi\nnimismies.\n\n\"Tuota noin ... -- ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan\nviljellä...? Mutta -- sen mukaan kuin minä ymmärrän -- kansa ei voi\nlisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä.\nKruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata,\nmuttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi...? Vaikken minä niitä\nasioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta -- --. Kuinka\nse on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?\"\ntuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt\nkuin kenties koskaan ennen.\n\n\"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla\nonkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä\npaitsi kruunu tarvitsee myös omansa,\" sanoi nimismies.\n\n\"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla\nei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa\nkruunua varten vai kruunu kansaa varten?\" kysyi Juho taas.\n\n\"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin,\nsillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta\ntaas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen\ntoistaan.\"\n\n\"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon\nväkeä, vaan se, että on vähän?\"\n\n\"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä.\"\n\n\"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa\nmaata...; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään... Mutta mitä\nse kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se\ntarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?\" sanoi Juho\ntotisena.\n\nNimismies naurahti.\n\n\"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?\" sanoi hän sitten.\n\n\"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea\nesivalta,\" arveli Juho.\n\n\"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä\ntarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se\ntietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä,\" selitteli\nnimismies.\n\n\"Olen kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani...\nOlen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille... Mistä minä\nsitten tiedän, että kruunu... Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä\njuuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän\npaljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena\nmaassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt\nhyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar\nrahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty,\" päätteli Juho.\n\nJuho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin,\nettä hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa,\nettä hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää\nhäntä pois mökiltään.\n\nSeurasi hetkinen äänettömyyttä.\n\n\"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa\ntäältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen\nminä pakoitettu repimään teidän mökkinne,\" sanoi nimismies virallisesti.\n\n\"Oikeinko se on täyttä totta?\" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.\n\n\"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu --. Tässä on\nkuvernöörin häätämiskäsky,\" sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa\nja tarjoten sitä Juholle.\n\n\"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?... En tiedä\nmitään pahaa tehneeni,\" sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla\ntosi hätä.\n\n\"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun\nmetsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä\nvikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa,\" sanoi nimismies voitollisen\npisteliäästi.\n\n\"Enhän minä kruunua...; esivalta olla pitää... Mihinkä sitä, jos ei\nlakia ja asetuksia... Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa\ntarvitseisi maata... Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä...\" höpötti Juho\nhätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa\npahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.\n\n\"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti,\" sanoi\nnimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.\n\n\"Kiitoksia, hyvä vallesmanni...! Mutta keneltä minun olisi pitänyt\npyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?\" kysyi Juho.\n\n\"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän\nvelvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa\ntapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne,\" selitti nimismies.\n\n\"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten...?\" sanoi Juho\nnolona.\n\n\"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan,\njos niin tahdotte,\" sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.\n\n\"Mitäs, herran tähden minä ... kyllähän minä esivaltaa... Enhän osaa,\nenkä tahdo valittaa muille kuin teille -- --. Mutta se minua\nkummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä...;\ntaitaahan se esivalta kaikki tietää... Kovin paha mieleni on kuitenkin,\nkun pitää pois mökeiltään,\" sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.\n\n\"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on\nkirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne,\" sanoi\nnimismies.\n\n\"En täälläkään rauhassa...! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan\nkuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin\nminä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?\" puhkesi Juho valittavin\näänin sanomaan.\n\nHän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön\nelämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton\ntulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen\nedessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin\npelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut\nkustaan.\n\nNäitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. --\nVaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman\nalla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.\n\n\"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan\ntästä lähteä,\" sanoi nimismies.\n\n\"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle...;\nme emme tahtoisi parempaa ... me tyytyisimme tähän...; mihin me nyt\njoudumme?\" koki Juho änkyttää.\n\nNimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon\nsuru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa\nJuho-parkaa tukalasta tilastaan. -- Semmoisen luuli hän nyt\nlöytäneensäkin.\n\n\"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään,\" sanoi\nnimismies lohdutellen.\n\n\"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen,\" sanoi Juho\nrukoilevasti.\n\n\"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi,\" kehoitti nimismies.\n\n\"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?\" kysyi Juho\ntoivovasti.\n\n\"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin\nuudistalolaiset.\"\n\n\"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä\nhaettaisiin ... eikä ole varojakaan,\" sanoi Juho, alkaen taasenkin\nnolottumaan.\n\n\"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni.\"\n\n\"Voi hyvä vallesmanni...! Tehkää se, hyvä vallesmanni... Voi kun te\nolette hyvä, vallesmanni... -- Mutta milläs minä teille palkan maksan,\nhyvä vallesmanni?\" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän\noikeastaan sanoi.\n\n\"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun\nlinnun, sitten kuin asia on päättynyt -- jonka minä luulen onnistuvan --\nniin sillä se on maksettu,\" sanoi nimismies.\n\n\"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on\nminulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi,\" sanoi Juho\niloissaan.\n\n\"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia\non päässä,\" eitti nimismies.\n\n\"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi... Konttineen\nlintuineen pitää se teidän...; kyllähän me näitä...\" väitti Juho ja\nottaa piti nimismiehen.\n\nNimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras\nmies maailmassa.\n\nJuhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät\nvaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti\nnimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä\nomistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. -- Tunsipa\nhän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.\n\n\n\n\nXII.\n\nOnni onnettomuudessa.\n\n\nJuho on nyt talonsa herra ja isäntä, sillä nimismies on pitänyt sanansa\nkuin mies. Hän on kun onkin hakenut ja saanut Juhon mökille kruunun\ntorpan oikeudet. Juholla oli nyt oikein kuvernöörin sinetillä varustetut\nkirjalliset vakuutukset, että mökki oli todellakin hänen ja ettei kukaan\nvoi sitä häneltä pois ottaa. Tämä tieto ja tunto vieritti Juhon elämän\nkuormasta pois isoimman ja raskaimman kiven, ja elämä tuntui nyt niin\nkeveältä ja huolettomalta.\n\nMökkinsä vakuutuskirjaa piti Juho erinomaisen isossa arvossa. Tosin ei\nhän tiennyt sen sisällöstä ainuttakaan sanaa, mutta hän uskoi\nnimismiestä, että se se on, jonka voimasta mökki on hänen. Isoa,\nkaunista, punaista sinettiä katseli hän ihmeen sekaisella\nkunnioituksella, sillä hän ymmärsi, että sekin vaikuttaa asiaan sangen\nlujasti ja mahtipontisesti. Juho teki tälle talon kalliimmalle ja\narvokkaammalle kappaleelle tuohesta litteän kannellisen laatikon ja\nsekin sai sen arvon, että hän sovitti tuohen ihopuolen sekä sisä- että\nulkopuolelle. Sinne pisti hän arvokkaan paperinsa ja sulki laatikon\nkannella. Sitten vei hän laatikon kuoppaan, pisti sen erityiseen luolan\nkoloon ja sulki huolellisesti kolon kivellä. -- Tarkkaa huolta piti hän\narvopaperin tallessa pysymisestä. Tuon tuostakin kävi hän kuopassa\nkatsomassa, oliko kivi kolon suulla ja oliko laatikko kolossa. Tavasta\nkävi viettelys niin suureksi, ettei Juho malttanut olla ottamatta\nlaatikkoa kolosta. Silloin aukasi hän kannen ja veti varovasti paperin\nesille. Saatuansa sen laskokset auki, katseli hän kauvan ääneti ja\najatuksiinsa vaipuneena sen punaista sinettiä. Kun hän viimein siitä\nautuaallisesta nautinnostaan havahtui, nosti hän tavallisesti paperin\nylös, samassa ulottaen sen vähän ulommaksi, ja katsoen siihen vielä\ntosi-ihastuksella; silloin sanoi hän: \"Ottakoonpa vielä, ken tahtoo,\nminulta taloni pois.\" Sitten kääri hän paperin laskoksiin, pisti sen\nlaatikkoon, lykkäsi kannen kiinni, pani luolan koloon, sulki sen kivellä\nja lähti pois.\n\nPaljon oli Juho vanhentunut ja heikontunut. Työnteko kävi hitaaksi,\nkankeaksi ja heikoksi. Uuden asuinhuoneen tekoa ei hän enään\najatellutkaan, sillä hän tunsi jo voimainsa määrän. Eipä hän sitä\nsuuresti kaivannutkaan, sillä hän oli tyytyväinen entiseen asuntoonkin.\nNiittyä ja peltoa ei enään tullut lisää ja Juholla oli kyllitellen työtä\nentisten voimassapitämisestä. Kun näin asiat olivat, ei voitu karjaakaan\nlisätä; kahdella lehmällä vaan oltiin, kuten alussakin, ja nämät olivat\nheidän elinehtonsa. -- Vanhin poikakin, josta olisi työn-apua ollut,\nmeni vieraan palvelukseen, nähtyään, ettei tässä tuosta tuohon tultu.\n-- -- --\n\nEräänä kesä-iltana odotettiin Oukkarin lehmiä kotiin tulevaksi, mutta\nniitä ei tullut. Odotettiin paljon sivu tavallisen ajan -- koko yökin,\nei sittenkään. Aamulla varhain lähti Juho hakemaan niitä. Hän samosi\nsalot, kulki korvet, kapusi kalliot, rämpi rämeet, nevat ja suot, mutta\nturhaan. Väsyneenä palasi Juho illalla kotiin.\n\nSeuraavana aamuna meni hän Kirvelän Tahvoa pyytämään avuksensa lehmiä\nhakemaan. Yhdessä lähtivätkin nämät tasaväkiset likimmäiset naapurukset\nepätietoiselle retkelleen. He suuntasivat matkansa Oukkaria kohden,\naikoen painaa sieltä toisille maille, missä Juho ei ollut ennen käynyt.\nHeiltä estyi kuitenkin tämä pitempi matkasuunnitelma, sillä Oukkariin\ntullessaan löysivätkin he molemmat lehmät, mutta kontion kaatamina. --\nLemmeslammen korven laidassa oli metsän kuningas ne ruhtonut ja\npeittänyt rahkamättäillä.\n\nJuho ei näyttänyt olevan taallaankaan koko tapauksesta, mutta kovin\nkauhistuivat Tahvo ja Riettu tuota ankaraa tuhoa. Riettu päivitellä\npälpätti ja itkeä killisteli yhtenään, eikä loppua surusta näyttänyt\nensinkään tulevan. Nyt on muka elämä kaikki, kun ainoat lehmät _metsä_\nkaati, ja mistäpä toiset enään saataisiin, sillä työ ja tuskapa oli\nollut entisiäkin saadessa, vaikka silloin vielä oltiin nuorempia ja\nvoimakkaampia työntekijöitä. Mikäpä muu nyt neuvoksi tulee kuin\nnälkäkuolema, sillä lehmien turvissahan melkein yksin-omaan on henkeä\npidetty ja elää kituuteltu.\n\nTähän suuntaan paapatti Riettu katkeamatta ja Tahvo säesti häntä,\ntavantakaa lausuen Rietun surun sekaan jonkun surkuttelevan ja säälivän\nsanan, ja nämät lisäsivät vettä Rietun myllyyn.\n\nOlisipa niin kovan kohtauksen luullut vaikuttavan masentavasti\nJuhoonkin, mutta hän ei vaan ollut taallaankaan koko jutusta. Hän koki\nvaikittaa ja lohdutella vaimoaan niin paljon kuin voi, mutta kun se ei\nnäyttänyt mitään auttavan, meni hän ulos. Kuoppaansa meni hän silloin.\nSiellä otti hän esille taasenkin arvopaperinsa ja katseli kauvan ja\nhartaasti sen punaista lakkaa. Kun hän sieltä palasi, oli Riettu jo sen\nverran tyyntynyt, että hän voi kuunnella muiden puhetta.\n\n\"Mitäpä me noita lehmiä suremme, kyllähän Jumala meille toisia antaa,\"\nsanoi Juho luottavasti.\n\n\"Kyllähän Jumala hyvinkin sinulle lehmät sarvista tänne taluttaa;\nkovalla työlläsipä piti entisienkin alku ansaita,\" sanoi Riettu\nepäilevästi.\n\n\"Sinä, Riettu, teet syntiä Herraa vastaan. Häneltähän tulee onni ja\nonnettomuus ja hänen tahdostaan saamme me mitä saamme. Väärin on nurkua\nHerraa vastaan,\" sanoi Juho nuhtelevasti.\n\nRiettua rupesi hävettämään. Hänestä rupesi tuntumaan siltä, että Juho on\nsittenkin oikeassa ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.\n\nNiin. Juho luotti Jumalaansa ja mökkinsä vakuutuskirjaan ja niissä oli\nhänelle kylläksi; mitä huoli hän silloin lehmistä, karhuista ja muista\nelämän suruista.\n\nPian oli kylälle levinnyt tieto, että karhu oli kaatanut Oukkarin\nmolemmat ja ainoat lehmät. Säälin tunne kävi monenkin mielen lävitse,\nsillä yleiseen tiedettiin, kuinka niukkaa ja karua elämää Oukkarissa\neletään. Toisissa ei tämä tieto vaikuttanut yhtään mitään; heistä oli\nsaman tekevä, oliko Oukkarissa lehmiä tai ei, kaatoiko ne karhu tahi oli\nkaatamatta, elettiinkö siellä hyvästi vai huonosti; kaikki oli heistä\nyhtäkaikki.\n\nToisena iltana lehmien löytämisen jälkeen katosi Oukkarin alun\ntoisellakymmenellä oleva, Matti niminen poika. Hänet oli vielä myöhän\nnähty olevan peltoa purastamassa muka, mutta nyt hän oli kadonnut kuin\nkaste maahan, eikä tietty, oliko hän joutunut puuhun vai pitkään.\nKoetettiin huhuilla ja huudella, ja kun ei siitäkään apua ollut, puhalsi\nJuho jo useat kerrat tuohiseen ämyriinsäkin, jota vaan hätätilassa\nkäytettiin. Vaikka Juhon torvi oli maan kuulu vahvasta äänestään ja\nvaikka se oli aina eksyksiin joutuneen kotimökille ohjannut, ei\nkuitenkaan Mattia kuulunut. Levotonta yötä täytyi nyt ruveta viettämään\nMatin vuoksi, sillä oli jo niin myöhäinen, ettei voinut lähteä häntä\netsimäänkään.\n\nAamulla varhain auringon noustessa tuli Matti, mutta hän ei ollut yksin,\nsillä hänellä oli kumppanina Römölän Vilho niminen poika. Vilho oli\nvähän vanhempi Mattia ja hänellä oli kädessä pienireikäinen oravapyssy.\nIlo loisti poikien silmistä.\n\n\"Missä sinä olet ollut? Koko yön olemme sinua peljänneet; ja missä sinä\nolet Vilhoon yhtynyt?\" sanoi Juho vähän nuhtelevaisesti.\n\n\"En minä ole ollut missään pahuudessa... Me -- me olemme, isä, ampuneet\nkarhun,\" sanoi Matti loistavin silmin.\n\n\"Karhun! Älä narraa,\" sanoi Juho, hypähtäen ylös makuultaan.\n\n\"En minä narraa ... emmekö olekin, Vilho?\" sanoi Matti.\n\n\"Olemme me ampuneet karhun, tosi se on. Ellette usko, niin lähtekää\nkatsomaan,\" vakuutti Vilho.\n\nJuho pisti päälleen ja sitten lähdettiin karhua katsomaan.\n\nKun tultiin haaskoille, makasi siinä iso uros-karhu verissään. Metsän\nkuningas peitettiin vahvasti kuusen havuilla ja jätettiin siihen, sillä\nmitäpä he sille muuta voivat.\n\n\"Kuinka te uskalsitte, tuommoiset poikanulikat, käydä niin vaarallisen\nelävän kimppuun?\" kysyi Juho ihmetellen.\n\n\"Uskalsimmepa tuota vaan,\" sanoi Vilho hymyssä suin, heilutellen\nuljaasti pyssyänsä.\n\n\"Ei lavaa ei mitään.\"\n\n\"Mistäpä semmoisen olisimme saaneet ... tuolta kuusenjuurelta vaan...\"\nsanoi Vilho, viitaten taampana olevaa tiheä-oksaista kuusta.\n\nJuho meni katsomaan ampumapaikkaa ja pojat seurasivat jäljessä.\n\nKuusi oli maahan asti oksainen ja hyvin luppoinen. Ainoastaan muutamia\nhavuja oli pantu haaskan puolelle suojaksi.\n\n\"Tässä me vahtasimme ja tästä minä ammuin... Veitsenikin on jäänyt\ntuohon...; sen päällä oli pyssynsuu,\" sanoi Vilho, ottaen veitsensä ja\npistäen sen tuppeensa.\n\n\"Mutta jos otso olisi tullut tältä puolen?\"\n\n\"Mutta sepä ei tullut... Korvesta päinhän se...\"\n\n\"Kuinka se kävi? -- kertokaapas.\"\n\n\"Minä tulin jo hyvään aikaan illalla teidän mökkinne saataville. En\nuskaltanut näyttää itseäni teille, sillä pelkäsin, että olisitte estänyt\naikeeni. Piilostani tähtäilin Mattia, saadakseni puhutella häntä ja\nkumppanikseni, sillä enhän olisi osannut yksinäni haaskalle. Ilokseni\nhuomasinkin hänet kaivelemassa kangasta. Heti annoin hänelle merkin,\nettä tulisi luokseni. Kun hän tuli, esittelin hänelle asian ja hän\nsuostui kohta tuumaani. Matti olisi käynyt teille ilmoittamassa\nlähtönsä, mutta minä estin sen, sillä tiesin, että te ette päästäisi\nhäntä.\n\n\"Haaskalle päästyämme laitimme heti tämän vahtipaikan ja rupesimme\nvahtimaan...\"\n\n\"Eikö hyvin peljättänyt?\" keskeytti Juho.\n\n\"Eipä pahoinkaan; tuntui tuo vähän oudolta sydänalassa, mutta hätää se\nei tehnyt.\"\n\n\"Mitäs olisitte tehneet, jos karhu päälle?...\"\n\n\"Päätimme kipasta puuhun, ennenkuin otso kerkiäisi.\"\n\n\"Entä sitten? Kertokaa!\"\n\n\"Kun viimeinen ämyrinne törähdys myöhän illalla kuului, yritti otso jo\nsilloin tulemaan haaskalle. Mutta kun se sen kuuli, seisahtui se ja\nalkoi hiipiä metsään takaisin; tämän teki otso niin varovasti ja hiljaa,\nettä tuskin risahdusta kuului. Harmiksi tahtoi käydä, mutta ei ollut\nmuuta neuvoa kuin täytyi ruveta odottamaan, että eikö tuo vielä tulisi.\nPäivä jo alkoi ruveta sarastamaan, eikä vielä kuulunut mitään. Ikäväksi\nalkoi käydä aika ja tuumailimme jo kuiskimalla toisillemme, että\nlähtisimme pois. Mutta samassa tuokiossa rupesi metsästä kuulumaan\njonkulaista kähnimistä. Sydän sykähti silloin ja minä vedin pyssyni\nhanan vireille, sekä panin uuden nallin piikkiin.\n\n\"Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin otso tuli näköisälle. Hiljaa hiipien\nse tuli ja näytti hyvin varovaiselta. Rauhattomana pyöri hän ympäri ja\ntarkasteli kätköänsä joka puolelta. Sitten se rupesi rivosti syytämään\nsammalia pois haaskan päältä, ja saatuansa sen paljaaksi, laskeusi se\nkäpälillensä ja alkoi levollisen näköisenä aterioida.\n\n\"Otso oli melkein aina selin meihin, paitsi silloin kuin se\ntarkastellessaan ympäri pyörähteli; selin se oli meihin nytkin, kun hän\nsyödä ahmi. Minä en uskaltanut sitä ampua takaapäin, kun pyssyni oli\nkovin pienireikäinen, odotin vaan sitä hetkeä, jolloin se kääntyisi\npäin. Tukalalta tuntui aika; emme tohtineet oikein hengittääkään, mutta\nkarhu ei vaan kääntynyt.\n\n\"Tästä tukalasta tilasta päästi meidät pieni sattumus. Matti liikahti\nvähän, korjatakseen huonoa asemaansa. Tätä tehdessä risahti joku kuiva\nrisu poikki. Vaikkei risahdus ollut sen isompi, huomasi otso kuitenkin\nsen. Se käännähti sivuttain meihin, mutta ei noussut käpäliltään\njalvoilleen; se näytti kuuntelevan tarkasti; silloin tähdin minä korvan\nsisään ja laukasin.\n\n\"Kauheasti karjasten hyppäsi otso pystöön kahdelle jalalle, mutta kaatui\nheti. Tätä teki se useat kerrat, mutta vihdoin jäi se liikkumattomaksi.\n\n\"Tällä välin kipasimme me puuhun. Tähän saakka emme peljänneet\nsanottavaa, mutta kun otso kuolon tuskissa mellasti, niin kauheaksi\nalkoi käydä. Olen kuullut sanottavan, että karhulla on yhden miehen\nmieli ja yhdeksän miehen voima. Emme sittenkään vielä uskaltaneet puusta\npois laskeuda, vaikkei karhu enään liikahtanutkaan. Luulimme, näette,\nettä se kavaluudella heitti itsensä kuolluksiin, saadaksensa meidät\nkynsiinsä. Vasta sitten kuin oli jo melkein selvä päivä, tulimme\nvakuutetuksi, että karhu oli todellakin kuollut, ja silloin uskalsimme\nlaskeutua puusta alas.\"\n\nNäin kertoeli Römölän Vilho hymyssä suin, mutta Oukkarista oli tämä niin\nkauheata, että tukka pystyyn nousi. Olivathan pojat poikamaisuudessaan\nantautuneet silmin nähtävään hengenvaaraan. -- -- --\n\nKyllä Oukkarissakin kovasti peljättiin Matin yöllistä poissa oloa, mutta\nRömölässä se vasta hätä oli Vilhon äkkinäisen katoamisen tähden.\nPienestä poikapahasesta pitäin oli Vilho pyssyä viljellyt ja\nmetsästäjänä oli hän jo saavuttanut mainetta tarkkana ampujana ja\noivallisena lintu- ja oravamiehenä; olipa hän koirainsa avulla jo eräänä\nkertana kaatanut ilveksenkin. Vilho tunsi itsekin, että hän on\nsaavuttanut metsästäjän mainetta. Tämä kiihoitti kunniantuntoaan ja hän\nhimoitsi saadaksensa maineensa täydelliseksi. Kauvan oli hän mielessään\nmiettinyt, kuinka pääsisi karhun kimppuun ja saisi sen kaadetuksi; jos\nse onnistuisi, olisi hän tarkoituksensa voittanut. Hän ei kuitenkaan\nilmoittanut kenellekään tätä uhkarohkeaa mielipidettänsä, sillä hän\noivalsi, että kaikki olisivat pitäneet hänen mietteitänsä pelkkänä\nhulluutena ja kokeneet ehkäistä hänen aikeitansa, jos semmoinen\ntilaisuus sattuisi tarjoontumaan.\n\nKun hän sitten kuuli karhun kaataneen Oukkarin molemmat lehmät, päätti\nhän mielessään, että mennä sinne onneansa koettelemaan. Niin salaa kuin\nsuinkin voi, otti hän pyssynsä ja ampumaneuvot mukaansa, vähän evästä\ntaskuunsa ja pökäsi suoraan metsään, ettei kukaan häntä näkisi.\n\nKun sitten ei Vilho yöksi kotiin tullutkaan, kuten ennen tavallisesti,\ntuli koko talon väki pahaan hätään. Hypättiin naapureissa ja kaikilta\nihmisiltä kyseltiin, että eikö kukaan olisi heidän Vilhoa nähnyt. Ja kun\nei mitään muuta tietoa saatu, kuin että joku oli hänet aamulla varhain\nnähnyt pyssyn kanssa metsään menevän, niin yltyi pelko ja hätä kahta\nkauheammaksi. Mutta huomena se vasta kukkurilleen nousi, kun ei Vilhoa\nvielä nytkään ollut kotiin saapunut, vaikka päivä oli jo hyväsestään\nkulunut. Kymmenenkin laisia turmia koetettiin keksiä, joissa hän olisi\ntuhonsa saanut, ja itsekukin koetti olla mestari arvaamaan oikean turman\nlaatua. Vilho oli vanhempiensa nuorin lapsi ja hekin kävivät kovin\nlevottomiksi ja lohduttomiksi. Viimeiseltä ei isä voinut muuta tehdä,\nkuin ruveta Jaakopin tavalla voivottelemaan: \"Voi minun poikaani, voi\nminun poikani.\"\n\nSuuriksi kävivät Römöläisten, semminkin vanhempien silmät, kun Vilho\nmyöhemmin illalla tuli kotiin ihka elävänä, vieläpä aivan\nvahingoittumattomanakin.\n\n\"Missä, Jumalan tähden sinä olet ollut...? Kun saattaakin semmoisen\nmurheen laittaa meille, eikä sanokaan edes kenellekään...\" sanoi vanha\nisä nuhtelevaisesti, kun näki Vilhon.\n\n\"Älkää olko, isä, millännekään, minä olen kaatanut karhun viime yönä,\"\nsanoi Vilho iloisesti.\n\n\"Karhun! Älä joutavia narrittele,\" sanoi ukko kulmiaan rypistellen.\n\n\"Oikein totta; kuinka minä teille voisin valehdella,\" vakuutti Vilho.\n\n\"No, herran tähden, missä sitten... Kerro ... sano,\" sanoi ukko,\nremauttaen suuret harmaat silmänsä seljälleen, niin että tuuheat\nkulmakarvat nousivat siansa ylemmäksi.\n\n\"Tuolla Lemmesvaaran korvessa, Oukkarien lehmien haaskoilta...\" sanoi\nVilho.\n\n\"No voi sun poikaa! Onpas sinussa miestä tulossa, mutta siitä hyvästä\nannan minä Oukkarille lehmän,\" sanoi ukko ilosta liikutettuna.\n\nRömölässä kääntyi nyt pelko ja murhe suurimmaksi iloksi ja riemuksi.\n\nKauvan ei joudettu miettimään ja iloitsemaan, sillä saalis oli saatava\nkotiin. Vankka ruuna pantiin aisoihin ja vielä läpi-yötä lähdettiin\notsoa noutamaan. Vaikka Vilho oli väsyksissä, ei hän voinut olla mukaan\nlähtemättä, sillä \"saalis miehen virkuttaa\".\n\nVaikea kulku oli Lemmeskorpeen ja pitkiä kierroksia täytyi nevojen\nvuoksi tehdä, mutta eihän lujaa tahtoa voinut mikään estää.\n\nIloisesti hälisten tuotiin otsoa huomena kylään.\n\nSattui niin, että otson kanssa tulla rytistettiin kylään Käkelän kautta.\nKäkelän ukko oli jo hyvin vanha ja hän oli istumassa portailla heidän\ntullessaan. Ukko ei ollut kuullut ensinkään, että Vilho on karhun\nkaatanut.\n\n\"Lehmän raatoko, vai?\" kysyi Käkelän ukko, kun näki, että rekeen oli\npeitetty jokin isompi esine.\n\n\"Ei kuin karhu,\" sanoi joku hiljaisesti, seisottaen hevosen kartanolle.\n\n\"Hääh? Karhuko kaatanut taas?\" kysyi ukko, sillä hänen kuulonsa oli\nkäynyt huonoksi.\n\n\"Eikä ole ... karhu on nyt kaadettu itse,\" sanoi Vilho hilpeästi\nkimakalla äänellä.\n\n\"Kuinka ... karhuko kaadettu, vai?\" sanoi ukko, kallistaen korvaansa.\n\n\"Juuri niin,\" huudahti Vilho melkein ukon korvaan.\n\n\"Annas katson... Eihän toki liene tarkoituksesi puijata vanhaa miestä,\"\nsanoi ukko ja alkoi kömpiä ylös.\n\nHän mennä köntysteli suoraa päätä reen luo ja kohotti peittoa; sitten\npyyhkäsi hän kämmenellään pitkin otson lihavaa selkää.\n\n\"Tosi...; ei mitään vilppiä. Onko meidän kylässäkin semmoisia miehiä?\nJos on, sen parempi heille -- ... Kuka -- hääh...?\" sanoi ukko ja\noikaisi itsensä suoraksi.\n\n\"Minun luodistani sai otso surmansa,\" sanoi Vilho.\n\n\"Kas pertanan poikaa ... miespä sinusta ... sen parempi sinulle... Mutta\nmistä -- hääh?\" tuumaili ukko.\n\n\"Lemmeskorvesta,\" selitti Vilho.\n\n\"Oukkarin lehmien haaskoiltako, vai?\"\n\n\"Juuri sieltä.\"\n\n\"No, sen parempi Oukkarille. Mutta minulla on eräs ehdoitus sinulle,\npoikaseni: riisukaa hevonen, pankaa talliin ja kauroja eteen... Metsän\nkuningas meidän tupaan...; siellä nyljetään se ja siitä hyvästä minä\npidän aika peijaat. Mitäs sanot, vai hääh?\" esitteli ukko.\n\n\"Karhu on minun poikani kaatama; paitsi sitä olen siitä hyvästä luvannut\nOukkarille lehmän. Näiden syiden vuoksi en voi sitä kunniaa myöntää\nkenellekään, vaan otso on vietävä meille ja siellä nyljettävä,\" sanoi\nRömölän isäntä, joka oli tullut karhua vastaan-ottamaan ja oli juuri nyt\npaikalle saapunut.\n\n\"Ettetkö anna, hääh...? Mutta minä annan Oukkarille toisen lehmän, kun\nvaan karhu nyljetään meillä. Mitä sanot, hääh? Tahdotko turhaksi tehdä\nköyhän vahingon palkkion, vai?\" sanoi ukko vakavasti ja katsoi kysyvästi\nRömölän ukkoa silmiin.\n\n\"Se on päätetty. Minä en tahdo kova-onnisen Oukkarin etuja vähentää...\nRiisukaa hevonen valjaista ja viekää talliin; sitten otso pirttiin --\nheti, pojat!\" sanoi Römölän isäntä.\n\nTuumasta toimeen. Pian oli otsolta komea turkki riistetty ja myöhään\nyöhön juotiin iloisesti karhun peijaita, ylistellen nuorta päivän\nsankaria. -- -- --\n\nOukkarissa elettiin vaan entistä tavallista elämää, kappaletta kuivempaa\nvaan, sillä pienen lapsenkaan suuhun ei ollut maitotilkkaa antaa. Riettu\ntahtoi olla vielä pahalla päällä tapahtuneen kovan-onnen vuoksi.\n\n\"Kun et korjannut edes niitä haaskojakaan, olisihan niistä jotakaan\nruoan-apua saanut,\" sanoi Riettu eräänä kertana.\n\n\"Mitäpä me niistä... Minkä Jumala on sallinut tapahtua, ei voi ihminen\nsitä toiseksi tehdä...; eikäpähän niistä olisi paljon tainnut ruoan-apua\nkointua ... kovin oli karhu raadellut,\" arveli Juho.\n\n\"Kyllä tässä kuolema tulee ... ei tässä muu neuvoksi tule...; tietäähän\nsen ... ei maidon märkää,\" päivitteli Riettu yhä.\n\n\"Vielä mitä ... -- onhan meillä talo,\" lohdutteli Juho.\n\n\"Tämmöinen talo, pettuleivän talo, lehmätön talo! Miksikähän Jumala\nmeitä niin kovasti kohtelee?\" kiilasi Riettu edelleen.\n\n\"Mitä meidän syrjäisten Jumalan töihin tulee? Kaikki mitä hän tekee, se\non sangen hyvin,\" sanoi Juho luottavasti.\n\nToviin aikaan ei puhuttu mitään.\n\n\"Olisit edes nylkenytkään... Olisi kerrankaan saanut oikeat kengätkään\njalkaansa,\" nurkui Riettu yhä.\n\n\"Eihän sitten olisi saatu karhuakaan ammutuksi... Nyt kun kärsimystäsi\nkoetellaan ja pitäisi nöyrtyä Jumalan tahdon alle ja kantaa nurkumatta\nristiänsä, rupeat sinä nurisemaan ja tulet vaateliaammaksi kuin koskaan\nennen...; se ei ole oikein, hyvä Riettu,\" vakuutti Juho.\n\n\"Mitähän tuosta mesikämmenen kaatamisesta sitten oli hyvää...? Ja\npuhuisi häntä _metsästä_ kunnioittavammasti ... kylläkait se\nvastakin ... jos sattuisi vielä joskus jonkun elikon saamaan,\" tinki\nRiettu yhä, alkaen itkeä tihistää.\n\n\"Ei suinkaan se enään... Onhan karhu korvista ammuttu läpi...; mitenkä\nse vielä...? Sinä olet nyt epäuskoinen, ikäänkuin ei Jumalaa\nolisikaan...; paha ja kärsimätön olet myös...; en minä nyt sinun\nkanssas...\" sanoi Juho ja lähti kävelemään pois.\n\nTämä keskustelu tapahtui ulkona navetan luona -- huono paikka, sillä\nnavetta muistutti Rietulle niitä hyviä aikoja, jolloin heillä oli kaksi\nlehmää ja tämä muisto saatti hänet aina pahalle tuulelle ja nurisemaan.\n\nSamassa kuin Juho sanoi viimeisen sanansa ja kääntyi menemään pois,\nalkoi metsästä kuulua iloista puheen hälinää. Molemmin he heti\noivalsivat, että ihmisiä oli heidän mökilleen tulossa. Riettu koki\npyyhkiä kuivaksi itkusta vetistyneitä silmiänsä ja Juho heitti\nmenemisensä siihen. Molemmin he katselivat metsään päin, odotellen,\nkeitä sieltä tulisi.\n\nSamassa tuli näkyviin kaksi miestä ja yksi nainen. Kumpikin mies talutti\nnuorasta lehmää perässään ja nainen jäljessä ajeli niitä. Lähemmäksi\ntultua tunsivat he molemmin, että tulijat olivat: Römölän Vilho, Käkelän\nrenki ja piika.\n\n\"Hyvää päivää! Me tuomme teille lehmiä,\" sanoi Vilho iloisesti,\nnähtyänsä Juhon ja Rietun.\n\n\"No minkä vuoksi...? enhän minä ymmärrä...\" sanoi Juho hätäyksissään.\n\n\"Isä antoi lehmän sentähden kuin minä sain ampua karhun teidän\nhaaskoiltanne ja Käkelän ukko silti kuin otso nyljettiin hänen\ntuvassaan. Näin tavoin tahtoivat he palkita, kun karhu kaatoi teidän\nmolemmat lehmänne,\" selitti Vilho, pitäen pulskaa lehmää nuorasta\nkiinni.\n\n\"Katsopas, Riettu! Karhun kaatamisesta oli kuitenkin meillekin jotakin\nhyvää, ja Jumalalla oli sittenkin antaa meille lehmiä, vaikket sitä\nuskonut,\" sanoi Juho iloisesti.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKotoisia kohtauksia.\n\n\nVaikka edellä on jo kerrottu yhtä ja toista Oukkarilaisten\nkoti-elämästä, sietää se kuitenkin vielä tarkastelemista.\n\nOukkarissa ei juuri usein käynyt vieraita, semminkään ensimältä, mutta\nkuitenkin sattui joskus niin, että joku kauvas sydänmaan saloille\nsortunut hevosenhakija tuli yötä pitämään Oukkariin, saadaksensa jotakin\nsuojaa päänsä päälle, tahi että joku metsästäjä tuli sinne väsyneitä\nraajojansa lepuuttamaan.\n\nTulipa vieraat mistä syystä vielä tulivatkin, aina he tapasivat talossa\nvierasvaraisen ja ystävällisen isännän ja emännän. Mitä parasta talossa\noli, sitä tarjottiin vieraalle. Kaikesti eivät vieraan varat olleet\nsuuret, mutta tarjottiin sitä mitä oli, sillä: \"Sitä lintu linnulle,\nmitä linnulla itsellään.\" Sattuipa joskus niinkin, ettei ollut muuta\ntarjottavaa kuin petäjäleipää, suolaa ja maitosinukkaa, mutta sitä ei\nhävetty, tarjottiin vaan ja hyvästä sydämestä tarjottiinkin. Pää-asia\noli vaan se, ettei yksikään vieras saanut jäädä ruokkimatta. -- Vuode\nlaitettiin ahtaasen mökkiin semmoinen vieraalle, että siinä voi raajansa\nsuoraksi oikaista, vaikka useinkin osa talonväestä sai nurkassa istua\nkykkien yönsä viettää.\n\nMuutamana kertana kopeusi niin-ikään eräs hevosenhakija Oukkariin\nyötänsä viettämään. Tarpeesen olikin saada jotakin suojaa yllensä, sillä\nsade-ilma oli tulossa.\n\nVieras otettiin ilolla vastaan, kuten tavallista oli.\n\nOn jäänyt mainitsematta, että Oukkarin tupaa käytettiin kolmenlaiseen\ntarpeesen, sillä siinä asuttiin, kylvettiin ja puitiin elot. Juuri\nsamana iltana kuin vieras taloon saapui, oli Oukkarin väki kylpeä\npeidellyt.\n\nKuten ennenkin, tehtiin vieraalle kantojen väliin lattialle vuode.\n\nVieras ei ollut tottunut tämmöisiin oloihin. Kun niin pienessä mökissä\noli paljon ihmisiä ja kun vielä päälliseksi siinä oli illalla kylvetty,\ntuntui hänestä niin hirveän tukalalta, ettei hän voinut unta saada.\nVesimärkänä oli hän palavasta ja henkeä ahdisti. Kun kerran tämmöinen\ntukaluus ja unettomuus vaivasi, ilmestyi siihen pian muutakin lisäksi,\nrupesi, näette, lattialta kömpimään syöpäläisiä vaatteisin, jossa ne\nkuhnivat ja kähnivät, tehden olon aivan sietämättömäksi ja tukalaakin\ntukalammaksi. Talon väki nukkui vaan niin makeasti ja raskaasti, kuin he\nolisivat maanneet parhaassa huoneessa höyhenpatjoilla; kuorsaamisen\nhyrinä kuului vaan joka paikasta ympäri mökkiä.\n\nMökissä oleminen kävi vieraalle vihdoin sietämättömäksi. Hän hiipi\nhiljaa ulos, saadaksensa hengittää edes raitista ilmaa. Ilma oli\nmuuttunut melkein rajumyrskyksi. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tuuli\nvinkui puiden latvoissa, sujuttain tavasta vahvatkin puut lähes luokan\nmuotoon, josta asemasta ne taasen vonkuen ponnahtivat entisiin\nasemiinsa, sujuakseen yhä uudestaan.\n\nKauvan ei vieras joutanut miettimään, sillä hänen täytyi hakea jotakin\nsuojaa tulvanaan tulevaa sadetta vastaan, sillä mökkiin ei hän tahtonut\ntakaisin mennä. Kiireesti ohjasi hän askeleensa vajaa kohden ja sinne\npäästyänsä kapusi hän ylisille ja kuoppausi siellä oleviin heiniin\nmaata.\n\nUnta ei tullut sielläkään, sillä myrsky ulvoi ja pauhasi vonkuen\nheikosti rakennetun vajan patsaissa, nurkissa ja onkaloissa, heilutellen\nja rusautellen sitä sieltä ja täältä. Joka hetki pelkäsi vieras vajan\nkaatuvan ja tämän tähden ei hän voinut silmää ummistaa.\n\nNäin tavoin oli yö kulunut lähelle aamua. Silloin tuli yhä rajumpia\nmyrskyn puuskia ja vaja vapisi, rutisi ja heilui entistä kovemmin. --\nYht'äkkiä kaatui se ylönkuppuraisiaan, patsaineen, parvineen, kattoineen\npäivineen. Vieras säikähti pahanpäiväiseksi, sillä katon kourut ja\npatsaat tulivat kolisten hänen niskaansa. Onneksi ei hänelle tullut\nmitään vahinkoa, syvälle kun oli kuoppaantunut heiniin ja niin pääsi hän\npelkällä säikähdyksellä.\n\nEi ollut vieraalla muuta neuvoa kuin palata mökkiin, mutta siellä\nnukkuivat kaikki mökin asukkaat niin rauhallista ja lepeellistä unta,\nettei missään muuallakaan sen paremmin nukuta.\n\n\"Onkos hullumpata...! Eipä se koskaan ennen ole kaatunut,\" sanoi Juho\naamulla ja rupesi levollisesti samaan tapaan rakentamaan vajaansa.\n-- -- --\n\nEi ollut Oukkarin lapsilla isoja hupeja eikä isoja huvittelupaikkoja.\nKesäisinä aikoina olivat kyllä ahot, vaarat ja salot avaroita paikkoja,\njoissa lapset saivat vapaasti temmeltää. Viattomia leikkejä ja ruumiin\nliikkeitä ei isä kieltänyt, mutta tarkan vaarin otti hän kaikista\nlastensa toimista, teoista ja puheista ja liikoja ei hän suinkaan\nkärsinyt lastensa tekevän.\n\nNiin, kyllähän kesällä oli lapsilla parempi, mutta toista oli talvella.\nKetineet olivat huonot ja kylmät olivat talviset ilmat. Mökki taasen\nkantoisine lattioineen oli niin ahdas, ettei siinä olisi sopinut\ntikahtamaan, jos mielikin olisi tehnyt.\n\nUsein käypi niin, että hätä neuvon keksii, ja niinpä tässäkin. Navetta\noli välkeämpi kuin tupa, eikä sen lattialla ollut kantojakaan. Keskelle\nlattiaa oli Juho laittanut pöngän, kannattamaan kattoa, joka alkoi\npainua sisään. Tämän hienokaisen tuen oli Juho kuorinut, jonka vuoksi se\noli jotenkin sileä.\n\nNavettaa ja katon pönkää käyttivät nyt lapset hyväksensä, kun he\ntahtoivat leikkiä. Hiljaa toisillensa kuiskien ilmoittivat he, milloin\nsitä lähdettiin. Hiipien pujahtivat he yksi toisensa perästä ulos\nmökistä ja navettaan piti heidän matkansa. Useallakaan heillä ei ollut\nkengän aanaakaan jalvoissa ja muutoinkin vilkkui paljas iho, mutta vähät\nsiitä. Paljain jalvoin vaan tarvottiin paksussa lumessa ja kovassa\npakkasessa navettaa kohden.\n\nVanhimmat lapset ottivat joskus nuorimmankin, hädin tuskin kävelemään\nruvenneen lapsen mukaansa, ottamaan osaa yhteiseen iloon. Enimmiten\nkoetettiin kumminkin lähteä pienokaiselta salaa, sillä eihän aina olisi\nviitsitty ottaa häntä mukaan. Harvoin tämä viaton pettäminen kuitenkaan\nonnistui, sillä pienimmistäkin toisien lasten liikkeistä ja kuiskeista\nhuomasi pienokainen, mitä heillä oli tekeillä. Yrittivätkö toiset\nsilloin pujahtelemaan mökistä ulos, päästi pienokainen semmoisen\nparakan, että hänet täytyi välttämättömästi ottaa mukaan. -- Eihän lapsi\ntahtonut olla poissa niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, joita\nnavetassa vietettiin.\n\nSattui niin, että eräänä talvena tuli muudan mies Oukkariin muutamaksi\najaksi majaa pitämään. Hän tarvitsi jotakin rakennusta varten melkeän\njoukon tavallista isompia puita. Hän oli kruunun metsistä ostanut niitä\nja oli nyt hakkaamassa ja kokoamassa erään kumppanin kanssa ostetuita\npuitansa.\n\nTämän huomioon otti heti lasten umpimieliset salaviittaukset ja\nulospujahtelemiset. Hän otti selvän lasten vehkeistä ja huomasi, että he\nkulkivat navetassa leikkimistä varten.\n\nEräänä päivänä pyrkivät vanhimmat lapset taasenkin nuorimmalta salaa\nmenemään navettaan. Mutta tämä älyten, mihin sitä taaskin mennään, nosti\nnytkin semmoisen porun, että kylläkaiketi riitti. Jo olivat vanhimmat\nmenneet, mutta vähäväkisin heistä, kuten tavallista, jäi jälkeen. Ei\nollut hänelläkään minkäänlaisia jalkineita, eikä paljon muutakaan\nvaatetta. Tämä palasi takaisin ja väänsi syliinsä parkuvan sisarensa, ja\nalkoi retostaa häntä ulos. Pienimmällä ei ollut minkään muunlaista\nvaatetta yllä kuin rikkein paita satkale.\n\nTaavetti -- se oli vieraan nimi -- seurasi heidän menoansa. Pihalla oli\npaljon lunta, sillä oli ollut iso pyry. Vanhimmat lapset juoksivat\npaljain jalvoin navettaan, niin että lumi pölisi, eivätkä piitanneet\nkoko lumesta yhtään mitään. Vähän vaikeammaksi tuli vähäväkisemmän,\ntoista kantaa retostavan kulkeminen. Hänellä olisi ollut tietämistä\nitsessäänkin ja kuitenkin täytyi hänen toista kantaa. -- Pihalle\ntultuaan kaatuivat sekä kantaja että kannettava ylönkuppuraisiaan\nlumikinokseen. Kun kinos oli kylmällä pyryllä viime yönä muodostunut,\noli se niin pehmeä, että he molemmin muksahtivat sinne umpipäähän, niin,\nettei heitä ensimältä näkynyt ensinkään; pian kuitenkin rupesi\nkinoksesta näkymään soristelevia pikku käsiä ja jalkoja. Ei valitettu,\nei itketty, eikä huudettu apua; ylös vaan pyrittiin ja yritettiin\nuudestaan. -- Ja navettaan sitä mentiin -- nurkumatta mentiin.\n\nVieras halusi omin silmin nähdä, minkälainen leikki- ja ilopaikka\nlapsilla oli navetassa, jonne he kaikkien vastuksien lävitse niin\ninnokkaasti ja hartaasti pyrkivät.\n\nHän meni navetan ovelle.\n\n\"Voi, voi...! Taavetti tuli,\" sanoi joku lapsista ja he lakkasivat\nleikkimästä.\n\n\"Älkää olko millännekään...; leikkikää vaan ... -- olenhan minä teidän\nystävänne ... ja minä sitten annan taasen kyytiäkin...\" kehoitti vieras.\n\nUjous katosi lapsista vähitellen, sillä he olivat perehtyneet vieraasen\nja kutsuivat häntä nimeltänsä vaan Taavetiksi.\n\nHiljolleen läheni kaksi heistä keskellä lattiaa olevaa patsasta ja\nasettuivat niin, että he tulivat vastakkaa toisiansa, patsas välissä.\nSitten ottivat he patsaasta kiinni ja alkoivat hiljolleen pyöriä patsaan\nympäri. Pyöriessään lauloivat he omituisella nuotilla seuraavaa omaa\nkyhäämäänsä laulua:\n\n    \"Remputa, rämpytä, ramputa rallaa,\n    Näin sitä meilläkin ympäri pannaan.\n    Patsahan ympäri tanssimme kaikin,\n    Toisetpa kohta jo vuoronsa saikin.\n    Hauskapa meidän on leikissä olla,\n    Kenpä nyt tahtoisi tanssihin tulla?\"\n\nEnsinnä kävi pyöriminen hitaasti, ikäänkuin ujostellen, mutta vähitellen\nse yltyi, samassa kuin laulun tahtikin tiheni; viimeiseltä vauhti oli\nniin kiihkeä, etteivät voimat olisi sen enempää myöntäneet.\n\nToisien tätä tehdessä katsoivat muut lapset hymyillen toisien menoa ja\nhuojuttelivat ruumistaan tahdin mukaan --; täydellinen tyytyväisyys\nloisti heidäukasvoistaan. Tuo vähäväkinen parikin, mikä oli alastonna\njuuri lumikinoksesta noussut ja viimeiseksi paikalle saapunut, oli\nunhottanut kaikki vastukset ja kommellukset, mitkä heitä tänne tullessa\nolivat kohdanneet, ja ilo loisti heidän silmistään. Paljaaseen ihoon\ntakertunut vitilumi sulasi parhaaltaan ruumiin lämmön vuoksi, ja\nlokoillen putoili se punottavasta ihosta, mutta mitäpä siitä -- mitä se\noli sen hauskuuden suhteen, jota täällä saatiin nauttia.\n\nKun kukin oli laulun tahdin mukaan saanut pyöriä patsaan ympäri,\nlähtivät he tyytyväisinä pois.\n\nJuho oli kyllä ottanut huomioonsa lasten navettaleikit; hän oli\nsalakättä tarkastellut niitä, mutta kun huomasi ne olevan viatonta\nlaatua, ei hän hennonnut kieltää heitä.\n\nTuo toisen kantaja sairastui nyt kovasti. Kova kuume nousi hänen\nruumiisensa. Koko ruumis vapisi kuin sarpa virrassa ja heleä tuskan-puna\nnousi hänen kasvoihinsa. Hän ei taipunut panemaan makuulle, vaikka\nvanhemmat, vieras ja toiset lapsetkin siihen kehoittivat.\n\nParina päivänä sairastumisensa jälkeen piti hän erin-omaisen tarkan\nhuolen siitä, milloin toiset lapset menevät navettaan leikkimään. Sinne\nsitä piti hänenkin päästä, vaikkeivät voimat olisi riittäneetkään.\nVavisten seisoi hän ja katseli toisien pyörimistä hymyillen, voimatta\nkuitenkaan itse osaa ottaa tuohon hauskaan iloon. Toisena päivänä piti\ntoisien lasten kantaa hänet pois, koska hän ei omin voimin pysynyt enään\npystyssä. Silloin täytyi pikku Tiinan panna makuulle.\n\n\"Kuule, Antti, kuule!\" sanoi pikku Tiina huomena itseään vähän isommalle\nveljelleen.\n\nKutsuttu meni ja kallisti korvansa likelle sairasta.\n\n\"Sanokaa minulle, milloin menette leikkimään tuonne navettaan ... minun\nolisi vähän parempi,\" kuiskutti pikku Tiina.\n\nPuhuteltu oikasi itsensä ja meni kuiskuttamaan jotakin toisien lasten\nkorvaan.\n\nSyvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset.\n\nKappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo,\nkiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Nyt me menemme.\"\n\n\"Menkää te vaan, minä en jaksa ... mutta kun kuulen, niin minun on\nparempi,\" sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni.\n\nNäin tapahtui useana päivänä.\n\n\"Kuulkaa!... Menettekö te taas sinne ... tuonne navettaan...? Onko se\nmeidän kukko jo tullut kotia? -- -- Se on niin komea, komeampi kuin\npappilan,\" sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille.\n\nLapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin\nolivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet\nkanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä\nkorkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja\nkäskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen\nkyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja\nkuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan\nkomea ja käskevä.\n\nKun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin\nmökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät\nlapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille\nnäytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset\ntodellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen\näänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään\npaljon kauniimpaa kuin pappilan kukon.\n\nSyksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja\nilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina\nlapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä\nkummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan\npöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa.\n\nTätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan\nkuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli -- ja Tiinan oli niin paha\nolla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut\nparempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun\nmukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään\ntekemään, eikä kukkoakaan kuulunut -- -- -- oli vaan niin tukala, paha\nja ikävä.\n\n\"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut,\" sanoi Kaisa niminen\nsisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta.\n\n\"No, menkää te sitten navettaan leikkimään ... minunkin on sittemmin\nparempi ... tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin\non parempi -- -- Tiinaa väsyttää,\" sanoi sairas ja hän vaipui\nhermottomana vuoteelleen.\n\n\"Nyt me menemme taasenkin navettaan,\" sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä\nosan-ottavalle, sairastavalle siskolleen.\n\n\"Niinkö -- navettaanko patsaan ympärille?...\n\n\"Meidän kukkoko -- --? onhan se komea, komeampi kuin pappilan -- sitä\noli niin hyvä katsoa...; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla,\nmutta enhän voi,\" sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän\nmaaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut.\n\nSiihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään\npatsaan ympärillä pyörimässä.\n\nPikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä\nentistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä\nmahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän\nveistämällä laudalla navetassa.\n\nSeuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta\nnyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta\nsiskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. -- -- --\n\nNiinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei\nhän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan\nsyrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan\ntarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa\nyhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. -- Siinä\nsuhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet.\nTotta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa,\nmutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät\nja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä.\n\nNiin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä\nolihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa\nTiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet\nja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli\nyritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia\nvajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista\najatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän\nparhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee.\n-- -- --\n\nYhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille\nvasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä\neihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia,\njoilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne\nsalaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin\nsaanut käydä.\n\nTämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä\nolihan hän niin ystävällinen.\n\n\"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on\nkuollutkin?\" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta.\n\n\"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä\nyksikään,\" sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.\n\nSittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko\nOukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan.\n\n\"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan\nalastomia kuin nykityt linnut,\" sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä\nlapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla.\n\n\"Ei ... antakaa meidän vielä olla... Ei meillä ole vilu ... kyllä me\nvielä...\" kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka\nkylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta\ntahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin,\nettä lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä.\n\nEräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin\nkannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta\npalaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut.\n\n\"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä...\" sanoi hän vaan ja olla\njauvotti kannaksilla.\n\nVaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta,\nniinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen.\n\nTytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate;\njoku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni.\n\nTytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu\nsoljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei\ntyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. -- Aivan paljain ihoin\nmuljahti hän hankeen.\n\nVieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja\nriensi apuun.\n\n\"Ei, ei... Kyllä minä tästä...\" sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös,\nvetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden,\nniin että lumi pölisi.\n\nVieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan\npaikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän\npääsi mökin ovesta sisälle.\n\nKun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle.\n\n\"Pääsinpä minä sieltä itsekin,\" sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli\nniin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nTämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen\nOukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki\nOukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. -- -- --\n\nJuho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta:\netenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä.\n\nÄidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja\nlukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin\nvähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi.\n\nNäiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua\nja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina\nhalukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä\nitsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta.\nNämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois\nnakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä\npulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin\nolivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan,\nsillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut.\nNäitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä\nmilloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko\ntuosta lasten tavaran kokoamisesta.\n\nKaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään\nmitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa\nLemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea\njuhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä\naarteitansa ihailemaan. -- Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan\nmitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän\nniitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa.\n\nMuutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä\nkaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa\nhuvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika\nolikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä\nkanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa.\n\nKiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin\ntultiin.\n\nVoi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa.\nTuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta\njostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset,\nisoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän\nmökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He\nnäyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin\nkummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu\npoikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot,\njotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten\nsammuvat.\n\nNiin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta\nihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä\nteeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä\nkomentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet\nmitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta\nkeksityitä juonia.\n\nKauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset\nasukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa\ntuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä\ntuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi.\nPois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta,\nmissä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan\nkotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden\npilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin,\nja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa\nmaailman valloittajana.\n\nSemmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja\neivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta\nsemmoiselta se heistä tuntui.\n\nKun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että\nhe pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen\nja omavaltainen maailmansa.\n\nKun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa\nkaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen\noli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden.\n\nKaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän\n-- lasten -- omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon\ntarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi\nisosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja\npani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä\nsiellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia,\noli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä\nhajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen;\nsamaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä\ntyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä\nkarttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä\nkaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa\nvalikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se\noli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli,\npunnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä\nolisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet.\nViimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin\nkarttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista.\n\nNäistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi\nhän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika\nselitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja\nvievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu\ntyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään.\n\nIso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja\nlapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä\nja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen\nkasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä\nkäynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat\nkuulleet puhuttavan.\n\nKun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa\ntuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi:\n\n\"Mitäs täällä on?\"\n\nSe kalahti Juhon mielestä niin oudosti.\n\n\"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi,\"\nsanoi Riettu.\n\n\"Kokoillut kaupungista...! Niinkö --?\" sanoi Juho vaaleten.\n\n\"Niinpä juuri...; mitäs kummaa siinä sitten olisi?\" sanoi Riettu\nhuolimattomasti.\n\n\"Mitäkö kummaa...? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin\nsemmoista, jota ei siinä saisi olla. -- Kokoillut, se on sama kuin itse\nottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala...!\nJa mitä lienevät vielä tuolla pussissa?\" puheli Juho hätäyksissään.\n\n\"Ei niitä ole varastettu,\" sanoi Riettu yhtäkaikkisesti.\n\n\"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?\" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua\nsilmiin.\n\n\"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida\nollakaan,\" arveli Riettu.\n\n\"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei\nniitä ole lupa omin lupinsa ottaa... 'Joka varastaa neulan, se varastaa\nnaulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa\nnaskalimen, se varastaa muutakin.' -- Vähästä alkaa synnin juuri ja\nrikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan... Minä tahdon nähdä ne synnin\nsaaliit,\" puheli Juho totuudessa.\n\nPelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan\nnuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka\nankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin\nkanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään,\nluuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä\nomaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän\ntietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä\npoissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä\nhaihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein\nnähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse\ntuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin\nsalata ja toimia omin päinsä.\n\nKun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien\nnähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut\naavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä\nolivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa,\nnaulassa ja naskalimessa.\n\n\"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä...? Tuommoisia kaluja otetaan\nomin lupinsa ... tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita\nja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita ... jos lienevät hopeasta,\nkun ovat niin kauniita... Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita?\nVoi...! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?... Voi Riettu!\nHuonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä,\" puheli Juho murtunein\nmielin.\n\n\"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja,\" rohkeni\nRiettu muistuttaa.\n\n\"Sanotko niin?... Sinä puolustat...! -- Kuka tuommoisia kaluja\ntarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee\nepärehellisiä ja varkaita... Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin,\"\nsanoi Juho päättävästi.\n\n\"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä ... ei suinkaan\nniillä kuka mitään tee,\" sanoi Riettu.\n\n\"Ei mitään saa jäädä...; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua\nomaisuuttamme... Pois, pois, kaikki pois -- ne polttavat minua,\" sanoi\nvaan Juho lujasti.\n\nTämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne\nsaatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi.\n\nHuomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla\nnokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti\nanastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että\nhänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän\nne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että\nhän on kalut takaisin tuonut. -- -- --\n\nPojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen;\noli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa.\nÄänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen\nvastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät.\n\nToisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen\nveljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille\nsääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän\ntahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi.\n\nTämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo\nennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin.\n\n\"Näyttäkää ne minulle,\" sanoi isä murtuneella äänellä.\n\nLapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja\nraskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he\nisän.\n\nSinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista\nomaisuutta.\n\n\"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?\" kysyi isä viimein kolkosti.\n\n\"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet\nsiellä,\" sanoivat lapset hiljaa.\n\nJuho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta\npian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi\nhän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti\nhän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä\nnurpottelivat lapset jäljessä.\n\n\"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?\" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen\nhänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin.\n\n\"Olenhan nuista,\" sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut\nenään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa\nkokoilla leikkikalujaan.\n\n\"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun\nsyysi, Riettu!... Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä\nenään kunnialla perääntyä. -- -- Pahasti olette, lapset, tehneet,\nsamaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut\ntämmöistä tapahtua,\" sanoi Juho murtuneella mielellä.\n\nTämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa\nhän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä\nvakuutuskirjan viereen. -- -- --\n\nSuuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen\nmajatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille,\nväsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä\nhän oli lähtiessään vienyt.\n\n\"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?\"\nutasi emäntä hämmästyksissään pojalta.\n\n\"Eikä unohtunut ... tulin tuomaan näitä takaisin,\" sanoi poika ja\nkalautti pussiaan.\n\n\"Mitä ne sitten ovat?\" kysyi emäntä.\n\nPoika kukisti pussinsa sisustan lattialle.\n\n\"Tuotako joutavaa romua...!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?\"\n\n\"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut,\" sanoi poika\nalakuloisesti.\n\n\"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi\nrehellinen... Kyllä isä oikeassa on,\" sanoi emäntä, sillä hän ei\ntahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho\ntuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.\n\n\"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten\nne kaikki muistaisin,\" sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.\n\n\"No no -- no no... Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen\nniin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin...; ei\nse niin vaarallista ole,\" sanoi emäntä.\n\nPoika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi\nväsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei\nsyönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle\ntehtyyn vuoteesen maata. -- Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.\n\n\"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että\nminä olen kalut takaisin tuonut,\" sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.\n\n\"Mitä joutavata.\"\n\n\"En tohdi muutoin kotiin mennä... Isä ei pidä sitä joutavana.\"\n\n\"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?\" kysyi emäntä\nhämillään.\n\n\"Sitä en tiedä...; jos te antaisitte.\"\n\n\"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi,\"\nsanoi emäntä.\n\nSamassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja\npistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi\npojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän\nkirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen.\n\nHymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän\nolisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta\nkun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli\nemännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia,\nikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei\npoliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja\npainoi sinettinsä sen alle.\n\nPoika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka\nolisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä\nkotimatkalle.\n\n\"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että\njaksat sitten kävellä,\" sanoi emäntä pojalle.\n\nPoika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt\nmielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman\ntavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka\npuhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja\njonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan\ntaasenkin pitämään, kuten ennenkin.\n\nTapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä,\nmihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja,\nnälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta\nankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka\nhäntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja\nruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa\nmenemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä\nkantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan\npussi tuli niistä täyteen.\n\n\"En minä näitä ota,\" sanoi poika.\n\n\"No miks'ei?\" kysyttiin.\n\n\"En uskalla.\"\n\n\"Miks'et uskalla?\"\n\n\"Isä luulee...\"\n\n\"Niin, niin! Isäsi on tarkka mies ... annetaan näistäkin todistus,\"\nsanoi joku ja alkoi kirjoittaa todistusta.\n\n\"Ei, älkää kirjoittako,\" sanoi poika hätäisesti.\n\n\"Minkätähden ei?\" kysyi kirjoittaja.\n\n\"Onkos teillä tämmöistä punaista lakkaa kuin tässä on?\" sanoi poika,\nnäyttäen poliisin antamaa todistusta, sillä punanen lakka oli hänen\nmielestänsä vähintään sen arvoinen kuin sinetti hänen isänsä torpan\nvakuutuskirjassa.\n\n\"On, on -- kyllä on,\" vakuutettiin pojalle.\n\n\"No sitten...\" sanoi poika luottavasti.\n\nTodistus tehtiin ja sinetillä varustettuna annettiin se pojalle, joka\nsen otti luottamuksella vastaan.\n\nNäin varustettuna uusilla tavaroilla ja eväällä, lähti poika kirjoineen,\ntodistuksineen kävellä nyhjertelemään kotimökkiänsä kohden. -- -- --\n\nKun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän\nkatseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa.\n\nVihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden.\n\n\"Mistä nuot vaatteet?\" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa\nosoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita.\n\n\"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle,\" sanoi poika pelokkaasti.\n\n\"Ja mitä tuossa pussissa on?\"\n\n\"Siinäkin on vaatetta... Panivat sinne, mitkä eivät päälle,\" sanoi poika\nja rupesi avaamaan pussiansa.\n\n\"Ei, älä avaa sitä ... anna sen olla kiinni... Minä en tahdo nähdä sen\nsisustaa,\" sanoi Juho puolituimasti.\n\nTaasenkin hetki äänettömyyttä.\n\n\"Onko sinulla mitään todistusta,\" sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi\nhän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut.\n\n\"On kaksikin,\" sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa.\n\nVihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka\noli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä\nauki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika\nvihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen.\nSananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman\npussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos.\n\n\"Mihin sinä menet?\" kysyi Riettu.\n\n\"Menen mä häntä,\" sanoi Juho, eikä mitään muuta.\n\nSynkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden.\nSieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka\nsisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan\nmolemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja\nkirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden.\n\nNiin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka\nja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut\nhuomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin\nvaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian\nkanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin\nheidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei\nhuolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja\nsentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan.\n\nPusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin.\n\n\"Mitäs Oukkarille kuuluu?\" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän\nvastannut.\n\n\"Eihän tuota... Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?\" sanoi\nJuho ujosti.\n\n\"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan,\" sanoi kirkkoherra.\n\nJuho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat\nkurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla.\n\n\"Puhukaa vaan! Mitä teillä olisi minulle asiaa?\" kehoitti kirkkoherra,\nkun näki Juhon hämmingin.\n\n\"Olisihan sitä asiaakin, kun ma rohkeneisin ja voisin puhua... Voi, hyvä\nkirkkoherra ... minä -- minä luulen, etteivät Riettu ja lapset ole\nrehellisiä,\" sanoi Juho murtuneella mielellä.\n\n\"Mistä te semmoisia luuloja olette saaneet?\"\n\n\"He kantavat kotiin semmoista tavaraa, jota eivät he voi toteen näyttää,\nmistä he ovat niitä saaneet... Hyvä Jumala...! Ettäkö minun perheessäni\nolisi varkaita,\" sanoi Juho hätäillen.\n\n\"Sepä olisi tosiaankin ikävä asia, jos se niin olis mutta saattaisihan\nse ollakin vaan pelkkää luuloa, koska ette itsekään ole sen asian kanssa\nselvillä,\" sanoi kirkkoherra. \"Mutta minkälaista tavaraa he sitten ovat\nkantaneet?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Tässäpä niitä on,\" sanoi Juho ja kukisti lasten leikkipaikalta otetun\nromun pussista kirkkoherran nokan eteen.\n\n\"Tuommoista mitätöntä romuako se vaan onkin,\" sanoi kirkkoherra\nnaurahtaen.\n\n\"Semmoista vaan, mutta eipä se ole rehellistä tietä meille tullut,\"\nsanoi Juho tohtuneena.\n\n\"No, mutta tuommoista viskataan joka talosta kelpaamattomana ulos ja\nsilloin on se kaikkien yhteistä tavaraa, jos ken sen jonkun väärtiksi\nkatsoo,\" vakuutti kirkkoherra.\n\n\"Niinhän se taitaa olla teidän mielestänne, kun eivät teidän ole\nniitä ... mutta toista on minun kanssani, sillä minun lapseni ovat niitä\nomin lupinsa ottaneet, ja minä en tahdo, että he... Ja -- ja onhan tässä\nvielä muutakin. Riettu kävi pojan kanssa kaupungissa, ja sieltä he\ntoivat paljon arvokkaampaa kalua kuin tämä ja eivät voineet sanoa mistä\nhe...; minä pelkään, että nekin ovat... Hyvä Jumala! onko minunkin\nperheessäni...?\" sanoi Juho ja kyynelet vyöryivät hänen silmistänsä.\n\n\"Toivat kaupungista...? Ovatko ne myös täällä muassanne?\" kysyi\nkirkkoherra hämmästyen, sillä hänen ajatuksensa alkoivat käydä\nhajalleen.\n\n\"Eivätkä ole ja ovat. Kun he tulivat kaupungista, laitin pojan viemään\ntakaisin, mitä hän oli ominluvin anastanut, varoituksella, että hän\nottaisi todistuksen siitä, että hän on ne takaisin tuonut, mutta hän toi\nsieltä palatessaan paljon enemmän tavaraa, kuin takaisin vei,\" sanoi\nJuho.\n\n\"No, saiko hän sitten todistusta,\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Siinäpä se on. Papereita poika kyllä toi matkalta palattuaan, mutta\nmitä minä heistä ymmärrän; voisivathan olla vääriä, tuommoisia\nmitättömiä vaan, ja sitä vastenhan minä lähdin, että te lukisitte...\"\nsanoi Juho.\n\n\"Antakaapas tänne,\" sanoi kirkkoherra kokottaen.\n\nKirkkoherra luki ja hänen suunsa meni hymyyn.\n\n\"Mitä siinä seisoo?\" kysyi Juho vaaleten.\n\n     \"Minä Mikko Nuuskinen todistan, että Oukkarin poika K----n\n     pitäjästä on tänään takaisin tuonut täältä ennen ottamansa\n     hylky-tavaran: kaulattomia ja pohjattomia pulloja,\n     posliini-astiain palasia, käytetyitä ja tyhjennetyitä\n     hajuvesipulloja, kengänmuste-rasioita ynnä muuta hylkyromua,\n     todistaa K----ssa\n\n      M. Nuuskinen, poliisi.\",\n\nluki kirkkoherra ääneensä.\n\n\"Se on hyvä, että poika on vienyt anastamansa kalut takaisin, niinkuin\nkäskin, mutta täällä on vielä toinenkin kirja, jonka poika toi...\nHänellä oli hyvät vaatteet palatessaan ja hänellä vielä oli tämä\npussi...; eiköhän ne...?\" sanoi Juho ahdistuneena, ojentaen paperin\npalan kirkkoherralle, ja puistaen pussista pojan tuomat vaatteet\nlattialle.\n\n\"Ettäkö vielä toinenkin ... saapas nähdä -- --. Antakaapas se tänne,\"\nsanoi kirkkoherra maltittomasti.\n\nJuho ojensi toisen paperin vavisten.\n\nKirkkoherra luki:\n\n     \"Sääliessämme Oukkarin pojan vaikeaa tehtävää, olemme antaneet\n     hänelle vaatetta päälle ja vieläpä viedä kotiinkin toisille\n     lapsille, todistetaan. K----a 21 päivä lokakuussa 18--.\n\n      Sohvi K. K----ssa.\"\n\n\"Noo, onhan se poika tuonut todistukset, näen mä, mutta voinko luottaa,\nettä ne ovat oikeat,\" arveli Juho.\n\n\"Kuinkas muutoin? Sopiihan sitä uskoa muitakin ihmisiä ja onhan näissä\noikein sinetitkin,\" vakuutti kirkkoherra.\n\n\"Minä saan siis olla aivan vakuutettu, etteivät ne ole...?\"\n\n\"Saatte, saatte. Ei niissä ole yhtään sielun seulomista teille. Kyllä\npoika on rehellisesti asian toimittanut ja vaatteet saanut,\" sanoi\nkirkkoherra, rauhoittaaksensa rauhatonta Juhoa.\n\n\"Mutta mitä mä teen näiden kylältä koottujen kalujen kanssa?\" kysyi nyt\nJuho, nokkaansa tuhrasten.\n\n\"Jos ette viitsi niitä kantaa kotiinne lapsillenne leluiksi, niin\nnakatkaa ne jonnekin nurkan taa --; ei suinkaan niillä kukaan mitään\ntee,\" neuvoi kirkkoherra.\n\nJuho rupesi nyt kokoilemaan pusseihin lattialle kukistettua romua. Kun\nhän oli ne saanut kokoon, nousi hän hitaasti ylös, tuhrasi taasenkin\nnokkaansa, jätteli kiitellen ja kostellen kirkkoherran hyvästi ja lähti\nastelemaan kotimökkiänsä kohden. Kun hän pääsi pappilan takapihan taa,\ntyhjensi hän lasten talospaikalta ottamansa romun sinne. Hänen\nomatuntonsa oli vielä niin arka, ettei hän voinut niitä kotonaan nähdä.\n\nPaljon keveämmällä sydämellä asteli Juho nyt kotiaan kohden kuin hän\nkylään tullessa oli. Hän oli ollut kovissa omantunnon vaivoissa luullun\nperheensä epärehellisyyden tähden. Kaikin tavoin oli hän siitä koettanut\nselvää ottaa, kuitenkaan sitä saamatta, sillä kotiväkensä selityksiin ja\ntodistuksiin ei hän voinut luottaa. Hädissään meni hän sielunpaimenen\nluo, päivittämään hänelle tukalaa tilaansa ja saamaan häneltä neuvoa ja\nlohdutusta. Molempia hän saikin päälle toivonsa, ja tämä kevensi hänen\nsydäntänsä.\n\n\"Saat antaa kaikki nämät vaatteet toisille lapsille, Riettu ... poika on\nne rehellisellä tavalla saanut,\" sanoi Juho kotiin tultuaan, ojentaen\nvaatepussin vaimollensa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nValoisampia aikoja.\n\n\nJoku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat\nOukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat,\nsamat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole\nkarttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se\nmuutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt\npalvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa\ntyön-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi.\n\nVaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli\nheillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon\nparemmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli\npienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen\nkanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt\nkotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä\nkirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut\npalveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä.\n\nKun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa.\nPäästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja\nlastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä\ntietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa,\nlapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten\ntuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja\nauttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä\nurkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet\nhänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli\nkyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien\nasioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan\nkysymyksessäkään. -- -- --\n\nSuuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina\npyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä\nkohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät\nliikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon\nison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään\nrouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös\nRömölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan\nkanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla\noli isot kantamukset seljässä.\n\nHitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat\nolivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni\njoukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin\nasteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle\nryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän\nsyliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi\nkasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. \"Voi rakas sisareni!\" hoki\ntuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä.\n\nRiettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei\nkyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa\nvapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän\nolisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet\ntahtoa.\n\n\"Sisareni Annako...? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään\n-- toki sentään... Johan nyt kaikkea...!\" sai Riettu vihdoin\nänkyttäneeksi.\n\nSitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja\nsitten alkoi yleinen tervehtiminen.\n\n\"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää,\" sanoi täti, kääntyen\ntalonväen puoleen.\n\n\"Mikäpä meillä täällä on hätänä,\" sanoi Juho loukatun tunnolla.\n\n\"Älä niin sano, sisareni... Me elämme täällä omassa vapaudessamme,\nemmekä ole mitään vailla... Ja ... ja minulla on hyvä mies ja hyvät\nlapset,\" sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän\nolisi muka huonoissa naimisissa.\n\n\"No, no... Eipä silti -- eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne,\nettä teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin\nsäälikseni. -- Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja\nistuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona\nolisi niin hyvä ... tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei\nmahdu, eikä siellä näe... Onhan nyt kaunis ilma,\" tuumaili tuo talouden\npitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin.\n\n\"Pian niitä Juho saapi,\" sanoi Riettu luottavasti.\n\nOitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan\npuuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä\nlautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne\nsioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat\nkesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. -- Pian\nolikin pöydät ja lavitsat valmiina.\n\nSillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan\npadan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran\nrinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa\nkivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja\nveti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä\npöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen\nneniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit\npaikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita,\nveitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän\nruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita\nettä talonväkeä syömään.\n\n\"Entäs sinä itse...? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia ... mene sinä\nsyömään,\" esitteli Riettu hyvyydessään.\n\n\"Mitäs sinä Riettu-rukka ... itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran\nolen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä,\nainuvia sukulaisiani. -- -- Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä\npalvelen,\" sanoi sisar hilpeästi.\n\nKutsutut istuivat pöytään.\n\nKyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle.\nKaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti\non mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit\n[suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja\nkalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat,\nlihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä\npöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea\nräiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä,\njota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten\nkanssa pöydällä.\n\n\"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä\nsiinä on... Minun kyökkini ei ole oikein reilassa,\" sanoi täti hilpeästi\nlihalientä tuodessansa.\n\n\"Kyllä tässä on jo liiaksikin,\" sanoi kirkkoherra ihmetellen.\n\nPian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien\nkanssa.\n\n\"Tässä ei kerkeä kaikkia... Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka\nparemmin maistaisi,\" sanoi täti viinejä tuodessaan.\n\n\"Mutta kuule, Anna!... Etkö sinä tahdo, että viiliäkin...?\" sanoi\nRiettu.\n\n\"No, jos sinulla vaan on...; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne,\"\narveli täti.\n\n\"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä...\" sanoi Riettu,\nkiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden.\n\nPian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia,\njoissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi\nniitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin\nahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä\n[sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita\nkylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin,\n\nPaljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet\nkahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean\nniinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja\nkahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten\neivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä\nja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa;\nhyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita\nvähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia\npitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä\nmonihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu.\nKäyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni\nmuukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies\nkäyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää,\nsillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia.\n\nKun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja\nkostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei\nOukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä.\nTäti hymyili vaan.\n\nMuiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän\nkuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan,\nsillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia --; eihän ollut kahvia.\nKiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun\npiisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan\ntäti ammatissaan taitava.\n\nKun kahvit oli aterian täytteeksi -- tai oikeimmittain tyhjennykseksi --\njuotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin,\nmutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa\nja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen\ntyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän\nkutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille\nvaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden\npukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut\ntädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut,\nsillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse\nteettää vaatteet. -- Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet\nturhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti\nvahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin\nOukkarilaisten oloihin.\n\nKovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista\nanteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin\nylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan.\nTämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti\ntaskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita\nseteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle.\n\n\"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö\nhäneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?\"\najatteli usea vieras, nähdessänsä rahat.\n\nMutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja\nsanoi:\n\n\"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla\ntahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin\nenemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan\nteitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan\ntoimeentulonne parantamiseksi,\" sanoi hän ja ojensi rahat Juholle.\n\nJuho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen\nkasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja\nei vaan tahtonut tulla. \"Millä minä ... mitä minä...?\" sai hän vihdoin\nsuurella vaivalla änkytetyksi.\n\nSilloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin\nhurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin\nsukulaisiinsa ja synnyinseutuun. -- Kauvaksi aikaa jäivät hekin\näänettömiksi.\n\n\"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen... Mutta sen\nparempi hänelle. -- Viitsiikö kukaan minua kuunnella ... minua... häh?\"\nsanoi Käkelän ukko vihdoin.\n\n\"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan,\" sanoi joku joukosta isolla äänellä.\n\n\"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?\" sanoi Käkelän ukko,\nkatsoen toisia vieraita silmiin.\n\n\"Kyllä niin on,\" myönnettiin.\n\n\"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?\"\n\n\"Niin se on.\"\n\n\"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että\nmeidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto,\ntehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne\nkäyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi... Onhan tässä puita omasta\ntaasta, vai eikö ole?\" puheli ukko.\n\n\"On, on,\" huudettiin.\n\n\"No, mitä arvelette?\"\n\n\"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa,\" sanoi\nusea ääni yht'aikaa.\n\n\"Sen parempi teille... Se on päätetty asia -- siitä ei enään mitään,\"\nsanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi.\n\nAnna käveli kiireesti Käkelän ukon luo.\n\n\"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!\" sanoi hän,\npuristaen ukon kättä.\n\n\"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?\" sanoi ukko, tuhrasten karhealla\nkäsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä.\n\n\"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat\nvaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt,\" sanoi Anna sitten pikku\nRietulle, silitellen hänen päätänsä.\n\n\"En minä lähde ... täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa,\"\nsanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen.\n\n\"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan\nkotiinsa!\" sanoi kirkkoherra. -- --\n\nVieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät\nhe järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren,\nsillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin.\n\nNiin vieraat lähtivät.\n\nTäti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän\njätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi\nsisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois\ntyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita.\n\n\"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin,\" sanoi\nPertti poika.\n\n\"Ole sinä siinä taas... Tahdotkos uusia sen ikävän asian...?\" sanoi isä\nhätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta\nvirkattavan.\n\n\"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?\" kysyi täti.\n\nVaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan\nhelpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu\noli hänelle juurtenjaksain kerrottu.\n\nKoko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän,\nettä täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja\nsitä ei hän olisi tahtonut.\n\n\"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä,\"\nsanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten\nkokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille.\n\nLapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut\nlahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he\nsaivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään.\n\nHeitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit,\npöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon\nsaattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. -- -- --\n\nTarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne\nkäärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin\nkuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä,\netteiväthän ne vaan pilaannu. -- Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa\nsöivät he vaan edelleenkin. -- -- --\n\nKun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat\nhirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat\npitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei\nmahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen\nniin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli\nsalvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen.\nJuhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin,\nettä ne olivat vesikatossa ja lattioissa.\n\nVoi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui,\nvaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo\npidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan.\nSiellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti\nlapsiansa.\n\nSyksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne\npaikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein\nuloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan.\n\nNäiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui\nniin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta\nluolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli\nniin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun\navaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta\ntaholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä\npeileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet\nvuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he\nluulivat elävänsä unissaan. -- Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa\nlattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu\nkiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin\nuudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja\nväisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti\ntöpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että\nkäveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja\nvalkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti\nnaurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: \"Kah nyt taas.\"\n\nKaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja\nvälkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin\niloiselta ... eikä savua eikä mitään. -- Eipä ensimältä voitu nukkua\noudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä\nkaikkiinhan ihminen oppii. -- -- --\n\nTarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi,\nniin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin\nkäytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat\nluoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän\nvoiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin\njo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja\npellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku\nauna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles.\n\nPalveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä\ntyömiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he\nniin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. --\nEipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän\nkorkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet\npuukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä.\n\nKummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä\nja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten\nnäkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että\nsiellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä\nvanhuksilleen hevosen, toinen lehmän.\n\nNytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää.\nSemmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan\ntoivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen\nonnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se\nollut vääryydellä saatu. -- -- Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat\n-- semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat.\n\nYhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma\nhevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin\ntyössä auttamaan.\n\nVihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin.\nTuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä\npuuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan,\nsillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina\ntuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin.\nHuuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa,\nmutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. -- Tämän kaihon\npalkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä\noman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin.\n\n\n\n"]