[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5CJuJgdruN-e-j1SwSjjsIaHrLZajH5IH2l8pyzY5IQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},724,"Pekka Puavalj","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"724-lassila-maiju-pekka-puavalj","724__Lassila_Maiju__Pekka_Puavalj","Luonnepiirteitä purkupäiviltä","romaani",[13],"huumori",[],"fi",1912,10324,62663,false,46081,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24,25],"Humour","Novels","\"Luonteenpiirteitä purkupäiviltä\" by Maiju Lassila is a fictional narrative set in the early 20th century. The story centers around Pekka Puavalj, a man in his sixties who embodies the natural qualities of character and simplicity. The book explores themes of rural life, marital dynamics, and the humor found in everyday occurrences, particularly the relationship between Pekka and his wife, Ieva Liisa.   At the start of the narrative, we meet Pekka Puavalj and Ieva Liisa on the occasion of their fortieth wedding anniversary, which sets the stage for their interactions. Despite a long and generally harmonious marriage, the couple faces light-hearted disputes over mundane matters, such as the long-overdue digging of a well. As winter sets in, a series of comedic events ensues, including their cow falling into the newly dug well, highlighting both the challenges and the simple joys of their rural life. The opening illustrates their personalities, Pekka's calm, methodical nature, and Ieva's more urgent, sometimes frustrated responses, painting a vivid picture of their lives against the backdrop of nature's whims. (This is an automatically generated summary.)",[],206,"Lassilan humoristinen romaani kertoo iäkkäästä Pekka Puavaljista ja tämän rauhallisesta elämästä Ieva Liisa -vaimon kanssa. Vuosikymmenten vitkastelun jälkeen Pekka päättää vihdoin kaivaa pihalleen kaivon, mistä käynnistyy sarja arkisia ja koomisia tapahtumia.","Maiju Lassilan 'Pekka Puavalj' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 724.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PEKKA PUAVALJ\n\nLuonnepiirteitä purkupäiviltä\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.\n\nO.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nPekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta\nhäviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina,\nluonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli\nluontoa kuten kääpä on koivuansa. Turkkipahanenkin, pieksut, kaikki oli\nhänessä hänen omaaitseänsä, hyvänsuopaa, kuten aina on luonto. Lähes\nneljäkymmentä vuotta oli hän elänyt avioliitossa Ieva Liisansa kanssa\nja koko sillä ajalla ei hän ollut vielä ehtinyt päästä hänen kanssansa\nvarsinaiseen riitaan asti. Olihan tosin sattunut jo useinkin yhtä ja\ntoista, mikä pyrki suututtamaan. Usein oli Ieva Liisa jo toraillutkin\nhyvät tovit, mutta hän vaan ei ollut ennättänyt vielä koskaan päästä\ntorasanoihinkaan asti, kun jo suuttumisen aihe oli alkanut unehtua,\nIeva Liisa lauhtua ja elämänhuolet tai joku satunnainen pikkutapaus\nkiinnittäneet mielen muuhun.\n\nNiin oli hän siis elänyt mökkipahaisessaan parin kivenheiton päässä\njärven rannasta. Koko avioliiton ajan oli Ieva Liisa kärttänyt häntä\nkaivamaan kaivoa, jottei tarvitsisi noutaa vettä rannasta asti, eikä\nhänellä itsellänsäkään ollut mitään sitä asiaa vastaan. Päinvastoin:\nhän tunnusti että kaivo oli peräti tarpeellinen ja välttämättömästi\nkaivettava, mutta työn alottaminen vain lykkäytyi vuodesta toiseen.\n\nVihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hän\nkerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan olla\nvesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoi\nmahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovin\naikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynyt\nuteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:\n\n\"Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä on\nvain muata.\"\n\nJa oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloin\nkaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmät\ntyöt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni.\nJa kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenä\ntyöaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisena\narvellut:\n\n\"Ka, eipä sitä muuten tiijä, muako siinä on vain vesj pohjalla ... jos\nei kaiva kaivuu.\"\n\nJa hän kaivoi, pääsi vesisuoneen asti, oli tyytyväinen, lopetti työnsä\nja arveli vaimollensa:\n\n\"Vesj siinä olj.\"\n\nIeva Liisa ei tiennyt mitä sanoa. Hän murisi jotain kiireestä\ntyöajasta. Mutta levollisena selitti silloin mies:\n\n\"Ka, ihehän sie sitä vatkutit jo neljäkymmentä vuotta ... sitä\nkaivuu... Niin jotta nytpähän hiän sitte on.\"\n\nNiin oli valmistunut kaivo. Siitä puuttui nyt ainoastaan puitteet ja\nkansi, ja ne siitä puuttuvat tänäkin päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli talvi, tavattoman luminen olikin. Tammikuun kylmät tuiskut\nolivat alkaneet. Tänäänkin tupruutti lunta niin, että ilma oli sakeana.\n\nJa juuri tänään oli heidän neljäskymmenes hääpäivänsä, muistopäivä\nsiis. Miten lie ollutkin, että Ieva Liisa sen sattui muistamaan, kun he\nolivat lääväpahaisessa juottamassa lehmiä. Hän ilmoitti huomionsa\nmiehellensä ja arveli vielä, hetkisen aikaa mietittyänsä:\n\n\"Mitä häntä nyt oikein tekisj ... näin tuommoisena päivänä.\"\n\nHän sillä mietiksi oikeastaan, olisiko keittää kahvit sekä nyt heti,\nettä myöhemmin, pitkin päivää, vai olisiko ehkä paistaa piiraat. Pekka\nPuavalj sytytteli piippuansa, eikä oikeastaan vielä ajatellut mitään\naivan selvää. Siksipä ei hän ollutkaan valmis vastaamaan, kun\nsa toisti arvelunsa kysyvästi, miten olisi juhlittava, vaan tokaisi\naivan umpimähkään: \"Ka, vaikka laskisj tuon hiehon ulos vähä\njalotjtelemaan... Niin sielläpään hiän sittä suap hyppii ja juosta ...\neikä tarvihe tänne tuuva sille vettä.\"\n\nJa miten olikaan, päästi hän yhtäkkiä hiehon irti ja laski ulos. Eikä\nIeva Liisakaan ensin ehtinyt häntä kieltää, eikä sitte enää\nviitsinytkään, sillä hän oli miehensä vastauksesta ikäänkuin hieman\nnyreytynyt ja vaikeni kuin ajatellen ynseästi: ei suotta maksa\npuhua ... mokomallekin.\n\nNiin pääsi hieho vapauteen, pois läävärähjän pimeydestä. Ja miten se\nriemastuikin! Se puhahteli, syöksähteli juoksuun, pyörähteli ja\nhypähteli joskus kuin tuulen kanssa riemuiten, punalteli päätänsä ja\nnautti lumipurun ja tuulen tanssista. Todellakin juhli se isäntäväkensä\nhääiloa.\n\nJuhli, niin, -- mutta ei kauvan: innoissansa ei se huomannut avonaista\nkaivoa, suistui siihen ja seisoi nyt sen pohjalla mahaansa myöten\nkylmässä vedessä.\n\nMutta meidän tärkeään tehtäväämme ei kuulu ensimäisen hämmästyksen,\nIeva Liisan kiivastuksen ja ensi pelastustointen kuvaaminen ja\nselostaminen. Turhaan oli siinä puuhailtu. Kaivo oli syvä. Ieva Liisa\noli hätäytynyt, mutta Pekka Puavalj oli arvellut hänelle rauhallisesti:\n\n\"Ka, tottapahan tuon yhen hiehon nyt jaksaa tuolta pois kettee.\"\n\nNiin hän ehkä uskoikin, mutta pettyi. Pahinta oli, että heillä ei ollut\nniin pitkää nuoraakaan, joka olisi ulettunut kaivon pohjaan ja sieltä\nhiehon mahan alitse takaisin. Hiehoa alkoi palella. Se ynisi, pää\nkallellaan, happamen näköisenä. Ieva Liisa alkoi jo torailla. Hiehoa\nsäälien soimaili hän jo miestänsä kuin itsekseen nurkuen:\n\n\"Sen pitii se kaivosa siihen kaivoo keskelle pihoo! Eikä sillä ies sen\nvertoo oo älyy, jotto panis kannen!\"\n\nMiehen ajatukset hidastuivat nyt hiehon kohtalon johdosta\nverkallisemmiksi. Siinä hiljakseen touhutessansa puolustautui hän toki\nkuin hökäisemällä:\n\n\"No kukas sitä nyt luul, jotta ihe pirukaan hyppevää auk olevaan\nkannettomaan kaivoon ihtiisä hukuttamaan.\"\n\nJa todellakin tuntui se hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut\npetollinen, lahonut kaivon kansi silmänlumeena, niin siitä olisi vielä\nvoinut erehtyä. Mutta hypätä kaivoon joka aivan ammotti auki ja siten\nikäänkuin varotti turmasta! Ei ainakaan hän olisi moiseen pudonnut.\n\nNiin puuhailtiin, Ieva Liisa touhukkaammin, Pekka Puavalj itse tyynenä,\nvaimon hyvitellessä hiehoa surkutteluilla:\n\n\"Niin, Punikki-rukka... Ammuuko se Liisan Punikki... Yy-yy!\" hyvitteli\nhän lopuksi, säälitellen, hiehon ynisevää ammumista matkien, suuttui\nsamalla mieheensä ja äsysi sille viimein:\n\n\"Ja ala turistoo siinä sitä nokkoosj ja mää hai Viänäsen mökiltä lisäks\nnuoroo, jotta suap nostoo!\"\n\nJussi Viänäsen mökille oli matkaa puolen kolmatta kilometriä.\nPikemmin joutuaksensa oli Pekka Puavalj valjastanut tamma-rupukkansa\nliistereki-pahasen eteen ja ajoi nyt purussa ja pakkasessa umpista\ntietä myöten. Lyhyt turkki uumenilta vyötettynä, piippunysä hampaissa\noli hän asettunut polvillensa rekirähjänsä sevälle, josta hän paremmin\nylettyi lyödä räpsyttelemään tammaansa. Tämä koki pyrkiä eteenpäin\npaksussa lumessa, pistäen vaivaloiseksi juoksun lönkytykseksi aina\nräpsäyksen saatuansa, mutta oitis taas pysähtyen astua kopsuttamaan,\npää aina painuksissa.\n\nSiinä kiireen touhakassa oli Pekka Puavaljkin ikäänkuin tullut hieman\nkärsimättömäksi. Se oli ensi kertaa hänen elämässänsä. Kun matka tuntui\nedistyvän liian hitaasti, nyhti hän tammaa ohjaksista, jopa joskus\närjäsikin sille ja sadatteli hitaasta kulusta, soimaten:\n\n\"Tie ennättää siitä altasj hävitä siinä mualiman hävityksessä ennenkun\npiäset toiseen paikkaan!\"\n\nEl hän itsekään tajunnut tätä kiireellisyyttänsä ja siitä johtunutta\närtymyksentapaista. Hän yritti imaista savuja, mutta kaivolla\npuuhatessa olivat kädet kohmettuneet ja rukkaset jäätyneet. Piippunysä\nputosi niistä liisteille. Häntä se suututti niin, että hän tiuskasi\ntammalle:\n\n\"Prtuu!... Mitä siinä nyt hypit ja lennät kuin lintu!\"\n\nSe oli tammalle ilosanoma, tuo \"prtuu\". Se pysähtyi niin äkkiä, että\nPekka Puavalj menetti tasapainonsa ja nyökähti reen sepää kohti\nnenällensä, miltei tuiskahtaen nurin ja lausui asiaan kuuluvan\n\"perhanansa\". Oitis kohosi hän kuitenkin taas, sai luuvartisen\npiippunysänsä kopeloiduksi käsiinsä ja suututteli sille:\n\n\"Pahanhengen tynkä, kun ei enee koprassakaan kestä!\"\n\nJa taas hän ärjäsi ja riuhtasi tammaansa juoksuun... Lunta tuiskusi\nsuut ja silmät täyteen. Hän tapasi piippuansa rukkaiskädellä ja taas\nputosi nysä kankeasta rukkasesta, vierähti liisteeltä lumeen ja\nsotkeutui siihen. Ajajan täytyi pysäyttää vetäjänsä. Hän kömpi alas\nreen sevältä, ryhtyi etsimään ja hämmenteli kotvasen lumikinosta ennen\nkun löysi nysänsä ja pääsi taas jatkamaan kulkuansa.\n\nMutta nämä hääpäivän monet vastoinkäymiset olivat nyt yhdessä kylmän ja\nlumipurun kanssa, ihme kyllä, vaikuttaneet häneen niin, että hän unohti\nkoko varsinaisen asiansa: kaivossa ynisevän hiehon. Tai oikeastaan\njuuri hieho -- kiirehtiminen sitä pelastamaan -- sai aikaan, että nämä\nviivytykset, tamman hitaus, piipun putoomiset ja muut, häntä tavallaan\närsyttivät, jotta hän unohti sen pääasiansa. Piippuunsa suuttuneena\nmanaili hän nyt itseksensä:\n\n\"Pahulainenko hänessä lienöökii, jotta imeisen ei kannata rikastuu ies\nsen vertoo, jotta kannattasj ostoo lankvars piippu, vuan pitää koko\nikäsä imeksii tuata luuvarsnysee, joka ei käsissäkään kestä!\"\n\nNiin alkoi häntä suututtaa luuvarsinen piippunykerönsä, ja hänessä\nheräsi lapsen mieliteko, joka joskus ennenkin oli hänessä jo hiljaa\nkytenyt: halu saada pitkä letkuvarsipiippu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäissä turmeltumattoman luonnonihmisen ajatuksissa ajaa körötteli hän\nedellensä, kun aivan pahimmassa lumiahteessa ajoi vastaan Ierikkä\nPullinen. Tämä oli menossa hakemaan Sarvi-Kaisoo kuppaamaan vaimoansa,\njoka oli äkkiä kovasti sairastunut. Lunta tuiskusi niin sakeasti, että\nvastaantulijaa ei erottanut ennen kun hevospahaset jo töksähtivät aivan\nvastatusten. Vaikea oli siinä toisiansa sivuuttaa: tiepuoleen ajaessa\nolisi hevonen uponnut nietokseen korviansa myöten. Ierikkä Pullinen\nalkoi silloin siunailla:\n\n\"Onpaan tualle kohalle pahuus ajanna tuata lumen riesoo niin, jotta jos\nhevonen putuisj tieltä tuonne hankeen, niin se siihen hautaatusj\nkorviisa myöten niin syvälle, jotta sitä ei saisj enee siitä pois ens\nkesänäkään, vaikka häntä kaivais lapiimen kansa.\"\n\n\"No on sitä ahtanna lunta!... Ja vielä on pahulaisen hyväkäs osanna sen\najoo ihan tähän vastaantulokohalle!\" myönnytteli Pekka Puavalj lisäten:\n\n\"Tokkohaan tästä enee piäsöökään toissiisa sivu, vuan pitääköön jo\ntähän jiähä tuomiopääivään asti.\"\n\nNiin alkoi heidän välillensä juttelu. Pekka Puavalj sai tietää Ierikän\nasian ja voi hänelle ilmoittaa, että Sarvi-Kaisa ei ollut kotosalla,\njoten oli parasta kääntyä takaisin, hakemaan Lopo-Leena, joka myöskin\noli hyvä kuppari. Puhelias Ierikkä Pullinen tuli hyvillensä tästä\ntiedosta, joka säästi häneltä turhat ajovaivat ja hän ojensi Pekka\nPuavalille tupakkakukkaronsa ja kehotteli, tavallaan leikkiä laskien:\n\n\"Ka paa tästä näitä pöllyymään, niin savustuuhan tok sielu ja ruumis\ntuata purkuu ja pakkasjta vastaan.\"\n\nNaapuri oli valmis, ja nyt sattui taas tapaus, joka kiihdytti hänen\nvastamainittua mielitekoansa: Ierikällä oli näet letkuvarsipiippu,\njommoista Pekka Puavalj oli niin kauvan ja viimeksi nyt äsken\nhimoinnut. Heti pisti tuo retvakka punaisesta sahviaaninahasta ommeltu\nletku hänen silmiinsä, ja kun hän tiesi Ierikän kuuluksi piippujen\nvaihtajaksi ja hevos-\"parissiksaksi\", iski hänen päähänsä ajatus ryhtyä\nhieromaan piippukauppoja. Siinä mielessä alkoi hän kehua omaansa,\narvellen:\n\n\"Ka suaphaan tuata panna... Vaikka paljokopas tässä luuvarspiipussa\nmänöökään tupakkoo, kun tää on niin hyvä siästämään, jotta kunhaan\nsiihen vuan panoo yhen tupakan siemenen, niin siitä piisovaa jo savuu\nylj vuuven.\"\n\nSiitä se alkoi. Tottuneena kauppamiehenä haistoi lerikkä heti, mistä\noli kysymys. Hänellä oli nyt huonotapainen tamma: se luimisteli,\nviuhautteli häntäänsä, iukasikin joskus, jopa potkasikin, jos niiksi\ntuli. Kun se lisäksi oli yhtä huono ja vanha kuin Pekka Puavalin\n\"Piiju\", oli hän tavallista halukkaampi rupeamaan kaupantekoon,\njohtuaksensa piippukaupasta hevoskauppaan.\n\nSillä siihen veti häntä luontainen taipumuskin: hän oli näet laajalti\nkuulu hevosvaihtaja. Hän osti ja möi, vaihtoi ja huikki hevosia kuin\nrukkasia. Eikä hän harjoittanut sitä kauppaa oikeastaan voitonhalusta,\nei pettääksensä. Hän vain piti voimassa hevosvaihtajamainettansa, joka\noli hänen ylpeytensä, hänen intohimonsa. Tosinhan siihen liittyi\npettäminenkin, mutta luvallisissa rajoissa, asiaan kuuluvana,\noikeastaan taitavuuden näytteeksi. Ei hän ollut sillä rikastunut\nrahtuakaan, eikä pyrkinyt rikastumaan. Hyvä kunhan vain maine säilyi.\n\nNiinpä hän nytkin alkoi heti hautoa hevoskauppaa ja johtaaksensa siihen\nPekka Puavalin, tarttui hän tämän piippukauppaan.\n\nHän alkoi keskustella, tosin välinpitämättömäksi tekeytyen, arvellen:\n\n\"Ka, polttaahaan sitä luuvarrellakii, kellä ei lankvartta oo... Vaikka\nköyhän komennoltahaan se tuntuu tuo luutappi nenän alla.\"\n\nNiin jatkui. Ierikkä morkkasi luuvarsipiippuja ylimalkaan, kaikkia\nyleensä, ja ikäänkuin ei olisi tiennyt, että oli kaupanteosta kysymys,\nja Pekka Puavalj kehui niitä kovasti, tosissaan, vaikka tapansa mukaan\nleikkisin sanoin. Hän odotti ja toivoi, että Ierikkä kovana vaihtajana\nolisi itse alkanut hieroa kauppaa, mutta turhaan. Ierikkä hillitsi\nitseänsä harkitusti, tupakoi ja puhui joskus ynseästi. Se kaikki\nkiihdytti vain toisen herttaista mielitekoa.\n\nJa niinpä ei Pekka Puavalj viimein enää malttanutkaan, vaan teki ruton\ntarjouksen. Piippuansa kehuttuaan hän äkkiä ilmoitti:\n\n\"Vaikka pitäähän sitä lähimmäisilleenii suuva sen verta hyvee, jotta\nnyt tuo yks luuvars... Niin jotta jos niin mielesj teköö vaihtoo, niin\nkiännä hevosesj, ja sielläpähän Jussi Viänäsen mökissä sitte vaihtoo\nrojautetaan tuvan lämpimässä.\"\n\n\"No jos tuota ... kun siun mielesj niin teköö\", suostui Ierikkä,\nepäillen toki asiansa eduksi:\n\n\"Vaikka tokkopa näistä kauppoja ilennöön tulla, kun on tään tavaran\nvälillä niin suur ero miun hyväks.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nNyt he ajaa laskettelivat umpista tietä myöten, Ierikkä edellä\nliisteillänsä seisoen. Pekka Puavalj koki nykiä tammaansa pysyttelemään\njälessä ja oli aivan tajuamattansa hyvällä tuulella, tietämättä\nselvästi miksi. Mieliteon toteutuminen, joka oli nyt lähellä ja varma,\nse sen oli vaikuttanut. Hyväntuulisena räpsäytteli ja nyki hän\ntammaansa ja piti vireillä puhetta, huudellen edellä ajavalle\nIerikälle.\n\nJa yhtä perinpohjainen kuin hän oli töissänsä, oli hän myös\npuheissansa. Jos sanat olivatkin leikkisät, oli niiden takana usein\nsyvä ajatus, ja maallisista asioista johtui hän usein aivan\nhuomaamattansa ijäisiin -- niihin oloihin, siihen odotettuun hyvään,\njota hän, köyhä, kovassa työssä vanhennut mies oli juuri sen elämän\nkovuuden johtamana vaistomaisesti toivonut, ja kun se toivo ei\ntoteutunut täällä ajassa, oli se aivan itsestään siirtynyt\ntulevaisuuteen.\n\nNiinpä nytkin. Hän alotti mietiskelynsä lumentulosta, huutaen\nIerikälle:\n\n\"On sitä tänä talavena tuota lunta!\"\n\n\"No on sitä ruojoo!\" huutasi toinen vastaan, ihmetellen, tosin asiasta\nvarsinaisesti välittämättä ja lisäsi:\n\n\"Mistähään sitä oikeestaan tulloonii, kun sitä vuan riittää joka\ntalaven osalle, jotta siihen on tää köyhä eläjä kuolla?\"\n\n\"Ka, eikö tuota tulle sieltä yläältä taivaasta, josta tätä kaikkii\nmuutakii tuloo\", mietiksi siihen Pekka Puavalj, huutaen omasta\nreestään, ja arveli:\n\n\"Siältä taivaastahan sitä tuloo kesällä sitää vettä!\"\n\n\"Ka, sieltähän sitä vuan vuotoo löröttää sitää!\" myönsi Ierikkä ja\nPekka Puavalj vahvisti:\n\n\"Ei suinkaan sitä mistä helevetistä luntakaa näin riihattomasti\ntulisj!\"\n\nJa niin olivat taas hänen ajatuksensa johtuneet järkeilemään korkeista\nkysymyksistä. Hän huuteli edellä ajajalle:\n\n\"On se sillonj iso paikka se taivas!\"\n\n\"Oonhan se!\"\n\n\"O-on... Siinä tarvihtoo jo olla hotuu, kun on niin isot lumläjätii\nsiellä, jotta niistä nijatoksista räkkevää tätä lunta antoo joka talavi\ntänne muan piälle liikenemäänii asti.\"\n\nHän alkoi selitellä sitä kuvaa, mikä hänellä oli tavallaan -- ajoittain\n-- taivaasta. Kaikki se hyvä, mitä hän, köyhä, ei ollut saanut\nmaailmassa, se tuntui odottavan häntä taivaassa. Se oli luonnollinen,\nvaistomainen käsitys. Hänellä oli tosin tämän näennäisesti aivan\nmaallisen taivaskäsitteen alla ja pohjana toinenkin, oikea, henkevä\nkäsite siitä, mutta sitähän ei hän, jonka ajatukset olivat alati\npakosta olleet kiinnitetyt maahan, osannut selittää muutoin kuin\nmaallisin kuvin ja käsittein. Lisäksi oli hän ikänsä hoitanut\npeltotilkkujansa kuin lastansa. Eläimet olivat hänelle usein suurten\nvaivojen tulos. Hänelle oli siis se sadoin verroin kalliimpaa kuin\njollekulle muulle kaikki se, muodossa tai toisessa korkea, josta\npuhuminen on usein tuottanut puhujalle niin paljon maallista hyvää,\nettei hän enää itse asiassa taivaallisesta välittäisikään muuksi kuin\npuhuttavaksensa. Pekka Puavalj jo innostui ja toisteli tammaansa\nohjaksista nykien:\n\n\"On ... on siinä hotuu ... siellä yläällä, kun tätää lunta on siellä\nnäin rutosti.\"\n\n\"Pitäähään siinä silloin olla tavaran pitopaikkoo\", tokasi Ierikkä.\nToinen siitä lämpeni selittelemään:\n\n\"Ois sitä siellä antoo tälle köyhällenii hyvän mökin muat ihan verosta\nvapaana, niin jotta ei tarvihteisj näihen rikkaihen päivätöillä rehmee\nja kallista työaikkoosa vuan siellä kuluttoo!\"\n\nSiinä oli muotona köyhän elämän kultaista leikkiä. Oikea ajatus oli\nsyvällä sanojen sisällä, ja sen osasivat niistä hoksata ainoastaan he\nitse, joilla tämä leikkisä puhetapa oli veressä, isien perintönä.\nToinen myönnytteli, piippu ikenissä, reessänsä pönäkkänä seisten.\nPuhelu jatkui, ja mieli jo ikäänkuin alkoi yletä, alkoi herätä tiedoton\nmieliteko. Pekka Puavalj järkeili, innostui kuin hyvä lapsi ja kuin\nitseänsä ja Ierikkääkin lohdutellakseen miltei kehasten sanoi hän:\n\n\"Mutta tottapahaan sittä nähään, kun henk kerran riuhtautuu tästä\nsyntisestä ruumiista ja suap siivet ja lentää sinne korkeuteen, jossa\nsittä alakaa pitee sitä ijäistä iluu... No, tamma! Tuosta suat ohjaksen\npohjukkoo pakaroillesj, jotta et jättäävy jälelle!\" käänsi hän äkkiä\npuheen, räpsäytti tammaansa, mietiksi hetkisen ja meni taas\npääasiaansa:\n\n\"Ja tottapa sitä onkii sittä tuota muata annettu niin papinnäpiltä\ntänne mualimaan, jotta se tuo henk osois ikävöijä kituuttoo sinne,\njosta se tää lum tuloo.\"\n\n\"Ka, mitees muuta piruu vasten sitä ois niin itkiin tänne annettu\",\nhuuteli siihen Ierikkä myöntyvästi ja selitteli vielä:\n\n\"Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii,\nniin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj\nja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon.\"\n\nPekka Puavalilta oli jo unohtunut piippukauppakin. Mieli oli ylennyt\nomalla luonnollisella, lapsen-luonnollisella tavallansa, ja hän\nmyönteli äskeiseen:\n\n\"Ka, lempuuko sinne sittä enee lähtis tyhjee koluumaan, kun ois tiällä\njo kaikkii iluu ja autuutta kyllä.\"\n\nHän sylkäsi, näytti miettivältäkin ja arveli lopuksi:\n\n\"Onhan se kipperä kalu, tää syntisen henk-hyväkäs, kun se on niin ahne\ntähän mualliseen kiini tarrautumaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun linnunpoikaset iloitsevat tai kun vaikkapa porsas pirteänä\npyörähtelee, on siinä jotakin hauskaa, virkistävän puhdasta, sillä\nsiinä on luontoa, viatonta, jaloa luonnollisuutta. Niin on\nluonnonihmisenkin toimi ja elämä. Miten säälittävän, surkean\nnaurettavilta näytämmekään heidän rinnallansa me, kun me tietoisina ja\nkorskeinakin nykäisemme oppinutta niskaamme, sitä niskaa, jonka\nylpeytenä on usein semmoisenkin mahtavan ijäisyyden kuin jonkun\nvuosikymmenen kestäneet verkkaiset viisastumisvaivat -- ja\nomanaitsenämme, omintakeisuutenamme ainoastaan se luja usko että olemme\nsitä miksi emme koskaan voi tulla.\n\nVirkistävän näköisenä työntyi luminen Pekka Puavalj Jussi Viänäsen\nmökkiin, puisteli turkki-töpiänsä ja löi sivuihinsa käsillä, joissa\nriippui jäätyneet rukkaset. Viänänen itse paikkasi eukkonsa kenkiä ja\neukko, Heleka, leipoi leipää. Tupa oli lämmin kuin sauna, ja\ntalonväenkin elämässä oli jo purkuilman elämän omituinen leima.\n\nSillä sydänmaan purkupäivien elämällä on oma sävynsä. Ihmiset ovat\npaenneet raivoavan ilman kynsistä tupien rauhalliseen lämpimään ja\ntuvat ovatkin silloin tavallista kuumemmiksi lämmitetyt.\n\nJa miten kodikasta siellä on! Kodikkaampaa kuin koskaan muulloin. Mikä\nnautinto on virua lämpöisellä pankolla tai uunin päällä, kun ulkona\nraivoaa kylmä tuuli! Kahvi kiehuu, perunapaistikkaat kypsyvät uunissa.\nOllaan kotona. Monta viisasta sanaa puhutaan, monta syvällistä asiaa\npohditaan, eikä unohdeta lähimäisenkään sekä hyviä että heikkoja\npuolia, ja kaikesta pulppuaa virkistävä leikillisyys usein aivan\nylipursuavan maukkaana ja mehevänä eikä semmoisena kuivana ja\nmauttomana jommoiseksi tuo jalo aines tässä kirjassa on kuvattu.\n\nNo niin. Tulijat olivat jo kotiutuneet, puistelleet lumet turkeistansa,\nniistäneet jäätyneen nenänsä, istahtaneetkin ja Pekka Puavalj hoksasi\ntervehtiä tiedustamalla selvää asiaa:\n\n\"Leipeekös se vuan tääkii Viänäsen Heleka leipuu viännättelöö?\"\n\n\"Leipeepähään tuota vuan pitää leipuu\", valitti siihen Heleka, ja itse\nViänänen lisäsi:\n\n\"Se tää köyhän henk ei kestä tässä ruumisröttelössä, jos se ei sua\nleipee.\"\n\nHän tarkasteli välillä työtänsä ja alkoi sitte laajentaa puheenainetta\nmietiksien:\n\n\"Se on niin ahne leivälle tää imeisen henk, jotto se vuan sitä vuatii.\"\n\nHyvä tovi puhuttiin hengen leipävaatimuksista ja oltiin yksimielisiä\nsiitä, ettei se henki leivättä elä ja että se -- varsinkin köyhän henki\n-- on vuorostaan ahne leivälle. Kengänpaikkaustansa tarkastellen\ntoistelikin Viänänen kuin ajatuksissansa järkeillen:\n\n\"Ahne ... ahne on leivälle se henk.\"\n\nSamaa mieltä oli tietysti Pekka Puavalikin, hän jolla tämmöinen\npurkuilma-järkeily oli veressä hyvälläkin ilmalla. Hän syventyi asiaan\nselittäen:\n\n\"Vuan kun se henkkii suap kylläkseen tuata leipee ja särvintä, niin se\nkestää tässä köyhänii ruumiissa kuin syötetty porsas pahnassaan ja onii\noloosa tyytyväine eikä pyri pois.\"\n\n\"Ka, kestäähän se sittä henk ... kun suap syyväkseen\", toisteli siihen\nIerikkä, hautoen samalla miten päästä hevoskaupan alkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa odottamattoman pian sattuikin puhelu johtamaan asiat sille tolalle,\ntosin hitaasti, kuten näemme, mutta varmasti. Viänänen näet ryhtyi\nhiomaan veistänsä ja kysyi silloin äkkiä:\n\n\"Vieläkö sitä ilikijää kuuluu muuta kuin tätä lumpurkuu?\"\n\n\"Eipä sitä paljo muuta!\" ilmotti Pekka Puavalj, imasi savut ja lisäsi:\n\n\"Ei ies kuulu rekeen asti hevosen tirjkellon kilikatuskaan... Niin\nilikiin kovasti tuulla myskyvää ja purkuvaa lum!\"\n\nHeleka oli saanut leipomisensa loppuun, tasotteli jo viimeistä leipää\nja tarttui asiaan, huomauttaen:\n\n\"No mitäpä näistä sittä on köyhän kuulumisista!... Piäsööhään vuan\nsyntii ja pahuutta korvanii kautta sisään, niihen kuulumisiin mukana...\nNiin jotta paremp oisj vaikka ei kuuluisj sitäkään hevosen tirjkellon\nkilikatusta.\"\n\nPekka Puavalj oli koko siinä asiassa mukana. Hän myönsi Helekan olevan\noikeassa, mutta järkeili toki puolustellen:\n\n\"Mutta kun se tää imeisen korva kuitekii sitä kuulemista vuatii ja kun\nhiän sekii iänj on kerran mualimaan kilikattamahan luotu, niin eihään\nsitä mihin piäse kuuntelemasta.\"\n\nAivan itsestään sukeutui siitä mitä luonnollisin asian pohdinta,\ntavallaan väittely.\n\nPekka Puavalj puolusti omaa ajatustansa ja Heleka omaansa. Toiset\npitivät vuoroon yhden, vuoroon toisen puolta. Kerran selitteli Heleka:\n\n\"Kun sitä piäsöö korvaan kaikenlaista kilikatusta ja kalakatusta, niin\ntuloo lähimäisestäänii sanomaan monta viäree sanoo, josta sittä suap\ntehä tilii vimesenä tuomijopäivänä...\"\n\nSe käänsi väittelyn Helekan voitoksi. Vähä-vähältä alkoi Pekka Puavalj\nmyöntyä kokonaan. Hän jo taipui:\n\n\"Ka, eihään se oo hyvä männä sanuu hölöttämään lähimmäisestään ihan\nviäree toistusta, jos aikoo piästä sinne oikiille puolelle, lampaihen\njoukkoon.\"\n\n\"Ei ... ei oo ... ei oo!\" myöntelivät toiset miehet yhdestä suusta.\nViänänen takoa koputteli suutaroitavaa ja Pekka Puavalj mietiksi:\n\n\"Mutta se on tää mualiman reistaus semmoinen, jotta pitää olla niitää,\njotka lähimmäisestään valehtelemalla puhuvat ihtesä sinne vuohiin\njoukkoon.\"\n\nNiin kääntyi puhe maailman rakenteeseen yleensä. Viänänen todisti\nsiitä, sen monipuolisuutta tunnustaen:\n\n\"Kipperäks ja ronkulisekshaan son luotu tää mualiman reistaus!\"\n\nNiin se oli toisistakin. Varsinkin Pekka Puavalj todisti sen\ntutkimattomuutta, ihmetellen puheen edistyessä:\n\n\"Kun häneen on luotu synnit jos autuuvetii!\"\n\n\"Niin on ... niin on!\" myönsivät toisetkin.\n\nPuhuttiin ja tutkittiin monet ihmeet ja Pekka Puavalj järkeili lopuksi\nmaailman rakenteen suuruutta ihmetellen:\n\n\"Onhan se tämä mualima kokonainen Konstantinuoppolj.\"\n\nNiin oli hän sotkeutunut asiasta toiseen ja syventynyt niihin aivan\nhuomaamattansa niin tyyten, ettei huomannut ajan kulumista. Tuntui kuin\nolisi hän juur'ikään tullut tupaan eikä siis olisi vielä mitään niin\nhengenhätää, vaikkapa hieho olikin kaivossa. Pitihän toki olla aikaa\nhuoahtaa ja sanoa välttämättömimmät.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMutta kotona odotteli Ieva Liisa miestänsä. Aluksi oli hän hyvitellyt\nja lohdutellut kaivossa ynisevää hiehoansa, kuten äiti lastansa,\nmatkien sen ynisemistä maireasti, säälitellen ja rauhoitellen. Lopuksi\nhän peitti avonaisen kaivon olilla, joita viskoi poikkiteloin\nasettamiensa seipäiden päälle. Viimein hän rauhottuikin, lohduttaen\nitseänsä sillä ajatuksella, että tottapahan sitte nostaa, kun Pekka\nPuavalj tuo nuoran Viänäseltä.\n\nLäpeensä kylmettyneenä palasi hän nyt tupaan, lämmitteli ja odotteli\naviomiehensä paluuta. Mutta se vain viipyi. Vaimo puuhaili hetken ja jo\narveli miehensä viipymisestä kärsimättömänä:\n\n\"Senkö hiiteen se nyt mänj, kun on koko päivän!\"\n\nTaas hän puuhaili. Yhä odotti hän. Ei kuulunut. Nyt hän jo kiukutteli:\n\n\"Pahanhengen ukko, kun jäi sinne tuomijopäivee vuottamaan!\"\n\nHän laittoi rukkinsa kuntoon, pani pannun tulelle, mutta ei vain\nkuulunut miestä. Hän katsahti jo akkunapahasesta ja kun ei näkynyt,\näsähti:\n\n\"Paholaisen Pekka Puavalj!... Istuu siellä lujassa kuin sarv pirun\npiässä.\"\n\nMutta viimein hän ikäänkuin alistui kohtaloonsa, kävi katsomassa\nhiehoa, palasi ja ryhtyi kehräämään, toivoen, että apu sittekin tulee\najoissa, ennenkun hieho paleltuu.\n\nJa silloin kuuluikin kolinaa eteisestä. Ieva Liisa luuli miehensä\ntulevan, mutta pettyi. Tulija olikin näet sama Lopo-Leena, jota\nhakemaan Ierikkä Pullinen äsken kääntyi. Vieras puisteli lumen\nhameestansa, niisti nenäänsä ja lopuksi tervehti, kuin itseksensä\nsadatellen:\n\n\"On tuota purkuu ja pakkasta, niin jotta kaikki kintut kylymettyy!\"\n\n\"Ohan tuota!\" äännähti siihen Ieva Liisakin puoliääneensä, polki\nrukkiansa ja tiedusti:\n\n\"Vieläkös siulle mitä kuuluu?\"\n\n\"Eipä tuota kuulu mitään... Tuo tuul vuan vinkuu ja uluvoo niin, jotta\nluulis sillä henkhiän olevan\", vastasi Lopo ikäänkuin äkäilemälla ja\nIeva Liisa nyreksi siihen:\n\n\"Ka, mikäs hänellä on uluvoissa joutessaan... Ei tuolla silläkään oo\ntyöt luita rasittamassa.\"\n\nLopo lämmitteli kohmettuneita käsiänsä ja kadehti kuin toraillen:\n\n\"Kun sitä oisj muillaa niin joutavoo aikoo kuin tuulella, jotta ei\ntarvihtesj muuta tehä kuin uluvuu, niin eläsjhään sitä vielä tässä\nmualimassa tää köyhäkii.\"\n\n\"Ka, eipä sitä oo annettu imeiselle enee semmoista uluvomisautuutta sen\nkoommin kun se Ieva usko sitä vanhoo matuu ja tek syntii\", nurkui Ieva\nLiisa päivän vahingosta nyreytyneenä.\n\nHän ihan huokasi välillä ja jatkoi sitte miltei hartaana:\n\n\"Se on sen jäläkeen siäjetty, jotta sitä pitää tään köyhän syyvä sitä\njokapäiväistä leipee ohtasa hijessä kylymällä talavipakkasellaa, niin\njotta ei siinä sillonj jouten uluvomisaikoo jiä.\"\n\nSe oli pohjaltansa totista puhetta. Hänkin oli uskonsa asioissa koruton\nkuten miehensäkin. Se mieliala tarttui Lopoonkin. Tämäkin myönteli\nhieman jo lauhtuneena:\n\n\"Ka niinhään tuota vuan näkyy pitävän tämmösellä pakkasellakii tuata\nohtoosaa hijottoo, jotto saisj henkpahasesa tok talaven ylj elätetyksi.\"\n\nSitä latua jatkui keskustelu. Puhuttiin synnistä ja köyhyydestä ja\npäätettiin, että viimemainittu on synnin palkka.\n\n\"Mikä hiän sittä lie senii Ievan tuhmentanna, jotta se usko kiärmettä\nja tek syntii!\" tuskitteli jo Ieva Liisa.\n\nSyystä kyllä: siitähän johtui nyt hänenkin köyhyytensä. Ihmekö siis,\nettä hän soimaili Eevaa, arvellen:\n\n\"Kun oisj ottanna sillonj hyvän kepakon ja antanna sillä ruojalle hyvän\nlähön ja sanonna jotta: 'vai jo sie tänne telläännyt!' niin ei oisj\njäläkeentulevilla tätä tämmöistä purkuukaa, vuan elee kärötettäsj yhä\neilleen paratiisissa!\"\n\nNiin tuntui Lopostakin asia olevan, tai ainakin hän koetti uskoa sen\nniin olevan ja selitteli huokaillen:\n\n\"Ka sepä niät ihe pahahenk sokasj Ievanii silimät, jotta se ei nähnyt\neikä osannut pitee varoosa.\"\n\nMutta Ieva Liisa ei voinut suoda Eevalle anteeksi, vaan puheli:\n\n\"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänii syytä: Ensin jo rupijaakii\nkiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen\naviomies.\"\n\nMiltei ynseäksi tuli hän koko Eevalle ja lisäsi kuin toraillen:\n\n\"Ja sittä vielä viettelöö oman miehesä siihen yhteen köyteen... Oisj\nies syönyt yksinään, nin mää tiijä jos hänestä ei ois mitään synti\ntullutkaan.\"\n\nHe pohtivat sitäkin asiaa ja pääsivät tavallaan selville siitä kuten\nkaikista muustakin. Kaikki oli heille niin yksinkertaisesti\nymmärrettävää ja selvää kuten lapselle. Päiviteltiin Eevaa ja ihmisen\nsyntisyyttä yleensä ja jo herahti selvempänä se oikea ajatus, se joka\noli jokapäiväiseltä tuntuvien sanojen henkenä. Ieva Liisa näet\nsurkutteli Eevasta:\n\n\"Kun oisj hiänii kuullut pyhee sanoo, eikä piästännä syntii syvämmeesä\nniin ei oisj yks mato mitään osannut... Ihe oisj vuan häpiisen tullut,\nkoko kiärme.\"\n\nSe oli kun lapsen, tai uudestasyntyneen viisautta ja uskoa. Se oli\nselvää, luonnollista ja korutonta.\n\nHe joivat jo kahvia. Lopo koki sitä juodessaan vielä puolustaa Eevaa,\nsyyttäen:\n\n\"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon\nyhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemaän\npitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa.\"\n\nNiin sukeutui kysymys kysymyksestä, arvelu arvelusta. Pohdittiin asiaa\npuolelta jos toiseltakin. Kuviteltiin minkälainen oli paratiisi ja\narveltiin, että olisi siinä pätinyt elää. Niin jouduttiin puhumaan\nsyntiinlankeemuksen omenoistakin. Ieva Liisa arveli:\n\n\"On ne mahtaneet olla hyvii omenii, kun Ievakaa ei jaksanna vastaan\nseistä.\"\n\nHyviä, sen tajusi Lopokin. He puhuivat siitä aiheesta, ihastuivat aivan\nhuomaamattansa, ja miten ollakaan: loppujen lopussa arveli Ieva Liisa,\nkoettaen peitellä sisäistä haluansa sillä, että tekeytyi kuin leikkiä\nlaskevaksi:\n\n\"Kunpa oisj nyt tuassa semmoiset herkut, niin vaikka heistä omenasopan\nkeittee höyräyttäsj ... nyt kun ei oo se Uatamkaa ... Pekka Puavalj\nnäkemässä.\"\n\nMutta nyt he ikäänkuin heräsivät. Ieva Liisan viimeisten sanojen\njohdosta kysyi näet Lopo:\n\n\"Vai ei se Pekka Puavalj ookkaan koissa!... Mänjkö se hirrenvetoon?\"\n\nIeva Liisa miltei säikähti muistaessaan unohtaneensa hiehon. Puoli\nhätäillen selitteli hän:\n\n\"Nuoroohaan se mänj hakemaan... Kun meillä niät on hieho kaivossa.\"\n\nJa oitis alkoi touhu. Ieva Liisa sadatteli miehensä viipymistä,\nmorkkasi sen aina olevan juuri semmoinen kytys, joka, jos minne menee,\nniin ainiaaksi unehtuu. Hän puuhaili, kiirehti, riiteli, avasi\ntouhutessa oven ja huusi ulos:\n\n\"Pekka Puavalj hoi!... Etkö sie pahanhengen vetelys jo tule!\"\n\nMutta ei. Ei, niin ei. Vaimot kiirehtivät kaivolle. Vilun kohmettama\nhieho värisi sen pohjalla. Sitä hyviteltiin ja rauhoiteltiin mairein\nsanoin. Siunailtiin, päiviteltiin, sadateltiin kaivon kaivamista, Pekka\nPuavalin viipymistä ja lopuksi miehiä yleensä, eikä tietty mitä tehdä.\n\nEnsimäisen pahan puuskan ohimentyä alkoivat he toki selvitä ja miettiä\nmitä tehdä. Nuorassa laskivat he heinätukon aivan hiehon suun eteen.\nKertasen haukkasikin se siitä suunsa täydeltä, mutta ei syönyt. Näytti\nkuin olisi se jäänyt heinätukko suussa, kallella päin, happaman\nnäköisenä seisomaan uhalla, kostaaksensa maailmalle, joka ei häntä\nauttanut. Se näky, kun hieho seisoa utvotti, heinävihko suussa, oli\nhullunkurinen ja surkuteltava samalla. Vaimot jo pyyhkivät silmistänsä\nkyyneleitä. Olihan Ieva Liisa kasvattanut hiehoa kuin lastansa, nähnyt\nsiitä vaivaa kaksi vuotta, noussut sen vuoksi joskus yölläkin. Vain se,\nken on itse niin tehnyt, käsittää millä siteillä on mökkiläisen vaimo\nkiintynyt eläimiinsä.\n\nMutta turhaan he odottivat nuoran hakijaa. Suotta he huutelivat,\nsiunailivat. Viimein ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää Lopo pyrkimään\nsuksilla Viänäsen mökille, hakemaan hidasta nuoranhakijaa sieltä pois,\npelastamaan hiehoa ja tekemään ehkä tiliäkin viipymisestänsä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nViänäsen tuvassa oli jo pohdittu monet asiat aivan perinpohjin,\nsyvennytty niihin, väiteltykin niistä.\n\nMutta nyt oli tullut jonkunlainen pieni lepoaika. Oli kuin olisi\nväsytty ja levähdettiin nyt. Heleka puhdisti taikinaa ja miehet\ntupakoivat äänettöminä.\n\nJa siinä vaiti oltaessa, kun Ierikkäkin hautoi hevoskaupan alkamista,\njohtui nyt Pekka Puavalin päähän taas se piippukauppa. Salavihkaa\nvilkasi hän Ierikän piippuun. Siinä oli aivan uusi letku. Sitä ei hän\nvoinut olla himoitsematta. Miten kauniit olivatkaan kureet letkun\nnahassa! Miten mukava olisi noin pitkää vartta pidellä käsissänsä\nkylmälläkin, rukkasinkin! Niin jatkui hautuminen, vaitiolo. Viänänen\nitse seisoi selin lämpiävään uuniin, piippu suussa, kädet selän takana,\npäässä joku laiska ajatus, selkäänsä tulen edessä paahdellen. Hänkin\nmietti jotain, tietämättä mitä. Piippu aivan lerpatti suupielessä.\n\nJa silloin alkoi Pekka Puavalj juuri alottaa piippukaupan hieromisen.\nKädet polvien nojassa istuen hän jo sylkäsi suunsa puhtaaksi,\nsanoakseen sanottavansa, kun Viänänen ehtikin ennen. Muistaen miesten\ntuonnoisen puheen hevosen tiukukellon kilisemisestä, sai hän siitä\nlaiskasta ajatuksestansa kiini ja oudosteli, vaitiolon keskeyttäen:\n\n\"Vai niin siellä ulukona ulisoo tuul, jotta ei kuulu hevosen tirjkellon\nkilikatustakaan!\"\n\n\"Tirjkö?\" muisti nyt Pekka Puavaljkin.\n\n\"Tirj\", myönsi Viänen, ja nyt vahvisti toinen:\n\n\"Ei sen kilinee kuulunna rekeen asti, vaikka onhaan miulla tarkat\nkorvat tavallista iäntä kuulemaan.\"\n\nMutta tämä pieni tirikellopuhelu käänsikin nyt asian Ierikälle\nedulliseen suuntaan. Siitä johtui näet Viänänen häneltä kysymään:\n\n\"Se entinen, mustalaiselta vaihettu tammako sinulla, Ierikkä, yhä vuan\non?\"\n\n\"Ka, sehään se siinä vuan olla köpsöttää\", myönsi Ierikkä, koputellen\npieksun pohjilla lattiaa, tyytyväisenä, kun puhelu oli johtunut\nhevosiin. Savut imaistuansa hän toisteli kehuen:\n\n\"Se ... sehään siinä on... Ja oniihaan siinä tammoo kerrakseen.\"\n\n\"Mitenkä vanha tua vielä ilikijää olla?\" osui Pekka Puavalj siihen\nkysyä tokaisemaan.\n\n\"Ijältäänkö?\" arvasi Ierikkä moisen kysymyksen johdosta jo suorastaan\nynseäksi tekeytyä ja kierteli:\n\n\"Lie tuolla nyt ikee sen verran, jotta omiks ilokjseen ... niinkuin\npappilan hienohelemalla mampselilla.\"\n\nNiin oli hän päässyt asiansa alkuun ja johti sitä hevosvaihtajan\ntaidolla. Hän kehui tammaansa, uhkasi pitävänsä sitä kuolemaansa asti\nja morkkaili muiden hevosia. Pekka Puavalj, jonka tamma oli huono\nsyömään ja huono juoksemaan -- ja oli sillä vielä etujalassa pattikin\n-- alkoi jo kietoutua ansaan. Ei hän olisi vaihtanut entistä tammaansa,\nsitä joka viime vuonna kuoli vanhuuttansa, palveltuansa häntä\nkolmekymmentä vuotta, mutta tämä uusi oli hänelle kuin vieras henkilö\nperheessä. Hän ei ollut ehtinyt, ei voinutkaan siihen kiintyä, ja siksi\nei hänellä ollut mitään varsinaista syytä vaihtoakaan vastaan.\n\nJa kun nyt oli häntä kotvanen sillä lailla kierrelty, ikäänkuin ajettu\nansaan, sattui Viänänen kuin ohimennen huomauttamaan:\n\n\"No, sittepä sie, lerikkä saisit vaihtoo tään Pekka Puavalin kanssa\ntammoja. Kun tällä Pekka Puavalillakii on kerran imisä aisoissa.\"\n\nNavakasti alkoivat silloin miehet, varsinkin lerikkä, vastaan harata.\nHän ynseili:\n\n\"Vai vaihtoo!... Semmoinen tamma, joka on niin lauhkii luonnoltaanii,\njotta se on kuin Pekka Vimmatun henttu vihille viijessä!\"\n\nHyvänen aika! Vai semmoisesta tammasta minä nyt luopuisin! -- se ajatus\noli hänen äänensä ynseänä sävynä. Sillä peitteli hän tammansa vihaista\nluontoa ja pahoja tapoja. Sillä kiihdytti hän Pekka Puavalin herkkää\nmieltä. Hän innostui, löi jo polveensa ja kerskui:\n\n\"Siinä se on tamma, kuule, Pekka Puavalj, niin jotta se ihan mieltä\nhimauttaa, kun sen reissäkii suap vaan istuu ja kahtuu sen mänyy.\"\n\nJa niin, loppumattomiin jatkoi hän. Ymmärsihän Pekka Puavalj tosin,\nettä siinä tulvassa pii totta korkeintaan pisara, mutta siitä\nhuolimatta tehosi se häneen, kiihdytti mieltä ja sotki hänet asiaan.\n\n\"Ka, eipähään tuota nyt piä mää, vaikka tuota vaihtoo sujauttaisi!\"\nmukasi hän jo, kun Viänänen taaskin kehoitti häntä rupeamaan kauppaa\nhieromaan. Se myöntyminen oli Ierikälle tervetullut. Kaupastansa\nvarmana vannoi hän entistä lujemmin, että hän ei luovu tammastansa,\nvaikka siitä tarjottaisiin kaksi samanlaista varsoinensa.\n\nTyytyväisenä, voitonvarmana oikoi hän pieksujensa varsia, nosti oikean\njalan vasemman polvelle ja alkoi sitä heilutella, virkkaen jo jonkun\nsanan poislähdöstäkin. Se pani Pekka Puavalin kiirehtimään. Hän muisti\nnyt vielä lisäksi, että hänen tammansa oli aitimus ja alkoi hiljakseen\nhiivittää asiaa kauppaa kohti. Viänäsen Jussi puuhaili jo välimiehenä,\nsuostutteli Ierikkää ja kehui vuoroon toisen, vuoroon toisen tammaa,\nmutta ynseänä torjui Ierikkä vielä nekin yritykset.\n\nVihdoinkin huomasi hän ajan tulleen taipua. Piippuansa kopistellen\nmyönnytteli hän:\n\n\"No jos nyt niin suorastaan kiusoomaan rupiit, niin voihaan tuota nyt\nsen verran, jotta käy ulukona sitä siun tammoo silimätä sukasemassa.\"\n\nNiin alkoi asia sujua. Miehissä lähtivät he nyt kartanolle tarkastamaan\nhevosia. Himmeästi lienee Pekka Puavalj muistanut nuoranhakemisasiansa\nja hiehon, mutta hänen mielessään väikkyi samalla joku sen tapainen\nepämääräinen ajatus, että eipähän tuo muutama minuutti muuta asiaa\nsinne, ei tänne, eikä tapa hiehoa kaivoon.\n\nKun he tulivat ulos, oli purku pahimmillansa. Ilma oli sakea lumesta,\ntuuli ulvoi, ränstyneet ovet paukkuivat sen käsissä ja väkkärä pyöri\nvinkuen ja huristen. Ei siis ihme, että Viänänen semmoiseen luojan\nilmaan tultuansa ensi sanoiksensa vahvisti:\n\n\"No, kylläpä on toillaa ilima! Ei oo kumma, jos moisessa möryssä ei\nkuulu hevosen tirjkellonkaan kilikatusta!\"\n\nHevospahaset seisoivat aivan käppyrässä, vilusta väristen, ja se seikka\nvaikutti, että Ierikän tammakaan ei ollut niin ärhäkkä iukumaan ja\nhäntäänsä vihaisesti viukauttelemaan. Tuskinpa se olisi voinutkaan sitä\ntehdä nyt, kun vilu kangisti lihaksia.\n\nMutta jos se olisi sittekin iuaissut ja pilannut asian! Hyvä oli pitää\nvaransa. Ierikän hevosvaihtajaluonto oli oitis kunnossa. Ajaakseen\ntammaansa kauhua, alkoi hän kavalasti, sitä muka kehuessaan, taputella,\nlyödä mojautti nyrkillä lautasille ja ärjäsi samalla, muka kehusanana:\n\n\"So, tamma!\"\n\nTamma aivan hätkähti, pelästyi. Kun nyt siis Pekka Puavalj lähestyi ja\nnosti sen häntää, ei se tohtinut iuaista, ei viuhauttaa. Ierikkä toisti\nvielä äskeisen temppunsa kuin ohimennen, touhutessansa, ja niin\nsai Pekka Puavalj katsoa hännän alle rauhassa ja tekikin sen\nperusteellisesti. Hän ei tosin siitä mitään ymmärtänyt, mutta tiesi sen\nkuuluvan asiaan, oli nähnyt aina hevoskaupoissa niin tehtävän ja tahtoi\nvaistomaisesti esiytyä asiantuntijana. \"Silloinpahan ei Ierikkäkään\nyritäkään pettee\", niin kuvastui himmeä ajatus hänen aivoissansa.\nHevoskauppa alkoi vetää hänen herkkää mieltänsä kuten leikki vetää\nlapsen mieltä. Hän joutui kaupan pyörteeseen aivan tajuamattansa.\n\nJa sitte, -- sitte hän muisti kuin ulkoa muut hevosvaihtajien tavat.\nYmmärtävän silmäyksen loi hän hevoseen, kun kahlasi sen sivuitse\nlumessa häntäpuolelta pääpuolelle, avasi suun ja tutki hampaista ikää,\nvaikka hän ei sitäkään oikeastaan osannut. Mutta se kuului asiaan, ja\nviisaan näköisenä ilmoitti hän tarkastuksensa tuloksen, kuin itseksensä\npuhellen:\n\n\"Oohan siinä jo ikee ... hyvä tov kolomattakymmentä vuotta.\"\n\n\"Kolomattakymmentäkö!\" oli Ierikkä kauhistuvinansa ja huudahteli:\n\n\"Se nyt on helevetin pitkä vale, jotta kolomattakymmentä vuotta.\"\n\nNyt hän jo löi tammaansa lautaselle tosi innostuneena ja vannoi\nViänäsen puoleen kääntyen kovaäänisesti:\n\n\"Se on niin pitkä vale kuin tästä helevettiin tuonne Muaningan\nkirkolle, jotta tällä oisj kolomattakymmentä!\"\n\nMutta rauhallisena kopeloi Pekka Puavalj vuohisista patteja ja toisteli\nkuin itseksensä puhuen, olematta Ierikkää kuulevinansakaan:\n\n\"Kolomatta ... kolomattakymmentä sillä vasta on...\"\n\nSe jo nosti Ierikän luontoa. Innokkaana vannoi hän:\n\n\"Sillä tammalla jos on mikä ylj kymmenen vuuven, niin sen suap jo\nilimaiseks ottoo kuka vuan ilikijää.\"\n\nEi hän kyllä toivonutkaan, että Pekka Puavalj uskoisi hänen valansa\nkymmenvuotiaasta, mutta se semmoinen puhetapa oli hänellä nahassa. Ja\njouduttaaksensa Pekka Puavalia pois tamman luota, ennen kuin se ehkä\nsuuttuu, iukaisee ja siten pilaa asiat, alkoi hän ynseillä, piippu\nhampaissa riippuen:\n\n\"Jos tuosta siun tammasta kuka sanuu sujauttaasj, jotta sillä on\nkolomattakymmentä ja siitää ylj ikee, niin se ei tekis ihtiisä\nvalehtelemisen syntiin syypiäks.\"\n\nJa niin alkoikin hän kahlata Pekka Puavalin tammaa kohti, touhusi ja\nmorkkaili, samalla kun Viänänenkin suinaili hevosia, pää väärässä,\nvärjötellen vilussa. Pekka Puavalj niisti rukkaiskädellä nenänsä ja\nkömpi kinoksen halki tammaansa puolustamaan. Hän kohenteli sen länkiä,\nveti jouhet niiden alta vapaiksi ja puheli kuin tammaa hyvitellen:\n\n\"Siinähään se on tamma!... Niin jotta sillä ei oo tuota ikeekää\nsenkään vertoo kuin uasintammalla on jo syntyissään... Ei oo iesj\nrippikouluikeekään.\"\n\nHän oli aivan tyytyväinen itseensä, kun voi näin rehdisti esiytyä jo\nhevosvaihtajana, jossa toimessa hän itse asiassa oli ensikertalaisia.\nIerikkä katsahti nopeasti tamman suuhun ja ilmoitti kuin ivaten:\n\n\"Vai rippikouluikee ... ruamatun Metusalemilla!\"\n\nHän keskeytti, kääntyi käppyrässä värjöttävään Viänäseen ja vihjaili\ntälle Pekka Puavalista ynseästi:\n\n\"Mutta sitä vuan näkyy olevan imeisii, jotka ilikiväät valehella niinii\nvakavassa asiissa kuin tässä hevoskaupassa, jossa voi männä jutkahtoo\nsekä sielu, jotta ihe ruumisii!\"\n\nMutta turhaan. Ei antanut Pekka Puavalj itseänsä säikäyttää.\nRauhallisena pyyhki hän lunta laihan tammansa selästä ja puheli kuin\nitsekseen kehuen:\n\n\"Semmoinen Piijuhaan siinä on ... niin jotta se ei kehumista kaipoo.\"\n\nHän kääntyi nyt Viänäseen. Puhuakseen näet Viänäsen kautta Ierikälle\nselitteli hän edelliselle:\n\n\"Mie en ilikii tässä hevosjkaupassakaan valehella, vuan sanuu sujautan\nsen totuuven niin ilikoalastomana, jotta se on kuin vastasyntynyt\nmustilaisen laps.\"\n\n\"Eihään se Luoja oo älynnä antoo tälle Pekka Puavalille sitä\nvalehtelemislahjoo\", surkutteli Viänänen hänen kohtaloansa,\nvahvistaaksensa siten äskeisen väitteen. Eikä siinä oikeastaan\nliioiteltua ollutkaan, sillä Pekka Puovalin puheissa ei ollut koskaan\nvarsinaista valetta. Niissä oli vain liioittelua, kuten maantapa vaati.\nNiissä oli hänen omaaitseänsä, viatonta, hyvänsuopaa, mehevää. Hän\nvahvistikin taas:\n\n\"Ka, mitäs se tää oikii asii tarvihtoo koristeluja ... kuin mikä\nvanhapiika rimpsuja ja muita hempsuja, jotka tätä syntistä silimee\nilauttoo himauttasivat!\"\n\nJa taas hän koetti olla hevosmies, morkkasi Ierikän tammaa\nhankurareitiseksi, sanoi semmoisten olevan huonojuoksuisia ja ilmoitti\nomaansa kehaisten:\n\n\"Mutta tää miun Piiju se kun panoo juoksuksikii hyvällä tiellä, niin\nsen pitää juosta rimpsutella niin kepiijalakasesti ja niin silimee\nilauttavasti kuin tään Pieksänmäin pappilan mampselj käyvä rimpsutteloo\nkirkkotiellä.\"\n\nIerikkä oikeastaan tunsi Pekka Puavalin tamman. Hänhän tunsi koko\npitäjään hevoset, oli ne tutkinut ja kopeloinut moneen kertaan. Mutta\ntämä tutkiminen kuului asiaan ja hän oli ammatissansa perusteellinen.\n\nNiinpä hän nyt alkoi kopeloida Pekka Puavalin Piijun vuohisia, puhellen\nsamalla:\n\n\"Onkohan niissä monta hevoskuormoo niitä pattija, näissä polovissa!\"\n\nEihän niitä oikeastaan ollut muualla kuin oikean etujalan vuohisessa.\n\nJa sitä riensi nyt Pekka Puavalj peittämään. Hän nosti kipeän jalan,\nkopistaaksensa siitä muka pois tieron. Silloinhan ei voisi Ierikkä sitä\ntunnustella. Hän kopisteli kartulla tieroa ja puheli kuin itsekseen:\n\n\"Vai oikein tässä pitäisj olla patit!... Piiju, joka ei oo pattipolovii\nnähnytkään!\"\n\nEikä hän sitä pattia oikeastaan salannut pettääksensä Ierikkää. Hän\npeitteli sitä kuten lapsi salattavaansa. Kuuluihan kaikki sekin asiaan.\nJos hän näet olisi itse nyt tuon vian ilmaissut, olisi häntä maan\nkäsityskannan mukaan pidetty tuhmana. Ierikkä olisi sille vielä kylillä\nnauranut, ja menepäs silloin!\n\nEikä Ierikkäkään tahtonut hänen salaisuuttansa paljastaa. Hänhän\nensiksi tiesi sen patin, oli viime vuonna sitä kopeloinutkin, ja hän\noli niin _todellinen_ hevosvaihtaja, että hän hyvänahkaisesti soi\ntoisenkin harjoittaa asiaan kuuluvaa pikku vilppiä. Hän nauttikin siitä\njoskus, kuten oikea urheilija nauttii vertaisensa kilpailijan taidosta,\nja usein hän sanoikin aivan oikein, että \"ei sitä ihan tuhmoo miestä\nilikiikää pettee, ei hevoskaupassakaan\". Niinpä hän nytkään ei Pekka\nPuavalin peittelemää pattijalkaa kopeloinut, vaan äänteli vain\nylimalkaan:\n\n\"Ka, eihään tuolla nuoita oo järin monta tusinoo ... niitä isompii\npattija.\"\n\nMutta sittenkin! Ei hän malttanut toki olla hienokseltaan\nhuomauttamatta yhdestä Piijun viasta: että se, kuten hän tiesi, oli\naitimus. Tietämättömäksi tekeytyen kysyi hän äkkiä:\n\n\"No, entäs miten paha tää on aijan ylj piäsemään?... Niin jotta onko\ntuo niin aitimus, jotta vanklinnassakaan ei kestä, jos ei järkijään\nrautoin paa?\"\n\nSe olisi ollut paha kysymys, jos ei asia olisi koskenut hevoskauppaa.\nMutta nyt selvisi Pekka Puavalj siitäkin eheällä omallatunnolla.\nTapansa mukaan selitteli hän:\n\n\"Ka, niinkuin sanoin, niin valehella en osoo, enkä oppiskaan, vaikka\nkävisin papinkoulun.\"\n\nJa sitte hän ilmoitti kaksimielisesti:\n\n\"Jos on vuan sillä Piijulla hyvä ruokamua, niin aijan ylj ei siitä pois\nhyppee, vaikka ei ois aitana muuta kuin kepillä veitty viiva.\"\n\nTämä aitimuskohtaus joudutti toki kaupantekoa. Estääksensä Ierikkää\nsiihen kysymykseen syvemmälle tarrautumasta, ilmoitti näet Pekka\nPuavalj äkkiä:\n\n\"Ka, nytpä sie ootii jo tuon tammasj ennättännä liika hyväks\nvalehella... Niin jotta jos paat sata markkoo piällisii, niin antaa\nhäntä siunii suoha kerran tuon kunnollisen Piijun!\"\n\nIerikkä oli aivan selälleen lentää ja huudahti ähmissään:\n\n\"Vai piälliset oikein!\"\n\nRoimasti löi hän hevostansa kämmenellä lautaseen ja pitkitti rennosti,\nkehuen:\n\n\"Jos oisit tarjonnut sata markkoo sitä väljrahoo, niin sittä tuota jo\nilikiis alakoo sen tinkimisen!\"\n\nJa nyt se tinkiminen alkoi. Asiassa kärkkyvä Viänänen oli jo paleltua\nturraksi. Sarkanutun kaulus pystyssä, kädet hihoihin pistettyinä\nvärjötteli hän pää kallellansa, kauluksen sisään vedettynä, polvet\nyhdessä, ja koko mies-pahanen käppyrässä aivan. Hän oli niin surkean\nnäköinen kuin olisi siinä pakkaspyryssä seistä törröttänyt jotain\nrangaistusta kärsimässä. Siksi koki hän jouduttaa kauppaa. Pekka\nPuavalj läiskytteli rukkaskäsiänsä sivuihinsa ja liikuskella ketterehti\nlumessa, siten pitäen itseänsä lämpimänä, ja Ierikkä touhusi ja kehui\nminkä ehti. Tuuli ulisi, lumi tuprusi ja pakkanen pureksi ihan syötävän\nterävästi. Kumpikin vaati tinkimisen aluksi sata markkaa välirahaa.\n\nMutta edistyi se asia sittenkin. Nyt oli jo väliraha laskeutunut\nmolemmin puolin kymmeneen markkaan. Ierikkä riuhtasi tammaansa\nohjaksista ja ärjäsi sille, niin että tamma hätkähti, ja hän alkoi\nkerskua:\n\n\"Se tamma se kun juosta pyyhkäsöökii, niin virstapahtaitakaan ei ennätä\nlukii, jos ei oo kaks miestä niistä vuarii pitämässä.\"\n\n\"Ka, eipä niitä jaksa huomata kakskaan miestä tiällä saloteillä, jossa\nnäitä toloppii on niin anj harvassa\", älysi Pekka Puavalj tokaista\nvastaan.\n\nJa taas tingittiin. Taas kehuttiin. Jo valitteli Viänänen:\n\n\"No jos panisitta vaikka huikkokaupaks!... Tässä muuten jo köntistyy\nimeinen tähän ylettömään kylymään!\"\n\nSe edistikin asiaa aimo askeleen. Pekka Puavalj alkoi suostua\nhuikkokauppaan. Hän selitteli:\n\n\"Ka, sitähän sitä miekii oon aina ajatellut, jotto oikeus ja kohtuus se\npitää olla kaikessa... Niin jotto mie en ilikiiskään toista\npeijauttookaan... En hevoskaupassakaan ilikiis lähimmäistä pettää,\nvaikka sais palakinnoks kaikki ne ijäiset ilot ja autuuvet... Ennen ihe\nhäviin kaupassa, ennen kun annan toisen hävitä.\"\n\n\"No, en sitä miekää kehtois tuota toisen omoo viäryyvellä ottoo, vaikka\nihe Sana sitä käskis ja vuatis\", vannoi Ierikkä touhuissansa, ja\nViänänen vahvistaa tokersi:\n\n\"Eihään tää Ierikkäkään petä toista iltikseen ... iliman muallista\netuu!\"\n\nJa niin loppumattomiin, kunnes taas Viänänen kiirehti, ja silloin oli\nPekka Puavalj valmis. Hän ilmoitti äkkiä:\n\n\"No, jos kerran ilikiit ottoo näin vanhalta mieheltä Piijun\nhuikkokaupalla, niin ota!\"\n\nHän varustautui jo kättä lyömään, ja nureksi samalla:\n\n\"Jos tää nyt yks hevonen mänöö, niin mitäpä hänestä suroo, kun tok\nsiästyy sielu... Ainahan sitä sen verhoks suap sitä ruumiillistakii...\nNiin jotta lyö kättä ja Viänänen erottaa väljmiehenä!\"\n\nHän oli huomaamattansa innostunut asiaan kuin lapsi -- olisi ollut\nvalmis maksamaan välirahojakin, ja kypsä oli jo Ierikkäkin. Asiaan\ntosin kuului vielä katuminen, lerikkä tekeytyi sen näköiseksi kuin\nnäyttäisi asia hyvin arvelluttavalta. Päätänsä pudistellen päivitteli\nhän:\n\n\"Kyllä tää on nyt vähä arvelluttava asii ... luopuu tuommoisesta\ntammasta.\"\n\nMiten arvelluttavasti hän osasikaan pudistaa päätänsä! Pekka Puavalin\nherkässä mielessä alkoi jo kuvastua pahin: että Ierikkä peräytyisi. Hän\nkoetti sitä estää, tavallaan ärsyttävällä kutittelemisella:\n\n\"Ka, jos sinuu rupijaa jäniistyttämään, niin...\"\n\nMutta silloin tekeytyi Ierikkä rutoksi ja ilmoitti omaansa jatkaen\nyhtäkkiä:\n\n\"Mutta kun tua on näin purkuilima kerran, niin antaa häntä siun pettee\npujauttoo... Suathaan sittä tok kerran istuu kunnon hevosen reessä ja\najoo niin jotta suat tok tuon ruummisrähjäs viijyks piruu pakoon.\"\n\nJa hän löi kättä, jotta rojahti, ja käski:\n\n\"Eroita, Viänänen, niin jotta lak on täys!\"\n\nJa Viänänen erotti kädet. Hevoset muutettiin toistensa rekien eteen.\nIerikkä valjasti omansa valmiiksi Pekka Puavalin reen eteen, jottei\ntamma ehtisi näyttää pahoja tapojansa, ja niin lähdettiin tupaan, jossa\nHeleka olikin oivaltanut keittää harjakaiskahvit.\n\n\n\n\nV\n\n\nMutta levottomana oli Ieva Liisa puuhaillut sillä aikaa kaivon\nreunalla. Mairein sanoin rauhoitteli hän hiehopoloista. Se seisoi yhä\nheinätullo suussa, pää laiskasti kallellansa, kuin ynseänä elämälle,\nihmisille ja kaikille, ne kun näkivät hänen olevan vaarassa, eivätkä\nauttaneet.\n\n\"Punikki-rukka! ... Ievan oma kulta\", surkutteli Ieva Liisa sille.\n\nEi hievahtanut hieho. Ei katsahtanutkaan. Ei edes heittänyt suustansa\nheinätulloa. Ei ihme, jos Ieva Liisa hätäytyi, sadatteli Pekka Puavalin\nja hoihki: etkö sinä, kuhnus, jo tule!\n\nMutta ei. Ei tullut mies. Viimein keksi Ieva Liisa hädissänsä keinon,\nmillä pitää hiehoa lämpimänä. Hän varisti ison kattilallisen vettä ja\nkaatoi sen kaivoon. Arveli, vaimo-parka:\n\n\"Kun nyt vesj siellä lämpijää, niin tottapahaan ei tok jiävy!\"\n\nJa alussa se auttoikin. Hieho tunsi veden lämpenevän. Miten hyvältä,\nsuloiselta se tuo haalea vesi nyt tuntuikaan! Aivan jo ilostui mieli.\nKiitollisena katsoi se syvyydestänsä ylös Ieva Liisaan ja ynisi kerran\nlaiskasti:\n\n\"Y-yyyyyy!\"\n\nSe koski Ieva Liisan sydämeen. Heltyneenä rauhoitteli hän, matkien:\n\n\"Niin ... niin!... Yy ... yyy, oma armas!... Auttaa Ieva Punikkiisa.\nAuttaa se Ieva Liisa omoosa.\"\n\nJa hieho tuntui hänestä nyt omalta lapselta, jota on hoitanut ja\nkasvattanut ... tai niinhän se oli aina ennenkin tuntunut. Nyt se\ntuntui apua tarvitsevalta lapselta. Hän laskeutui polvillensa kaivon\nreunalle ja puheli taas:\n\n\"Ei oo Ievalla nuoroo, jolla nostoo kultasjtaan kaivosta... Niin!\" --\nmuutti hän äänensä maireaksi, \"ei oo nuoroo, Punikki-rukka... Niin,\nIevan ystävä!\"\n\nNiin lohduteltiin ja toivottiin. Hän lupaili:\n\n\"Mutta kunhan Pekka Puavalj tuop nuoran, niin sittä nostaa Ieva omasa\nkaivosta pois... Niin ... niin, Ievan kulta!\"\n\nJa taas hän hoihkasi. Ei vastausta. Kaivosta nousi vesihöyryä. Se\nsakeni pian, tippui sateena hiehon selkään, kasteli sen ja pilasi siten\nasian. Vaimo alkoi hätäytyä. Hän huusi keskellä pihaa raivoissansa:\n\n\"Pekka Puavalj hoi! Etkö sie ala joutuu!... Tahi siut paha perii, kun\ntulet!\"\n\nHädissänsä ei hän edes tullut ajatelleeksi sitä, että hänen huutonsa ei\nmoisessa ilmassa kuulunut veräjällekään asti. Hiehon selkään alkoi\nmuodostua vaalea huude ja sitte jääkerros. Vaimo menetti malttinsa ja\nvannoi näyttävänsä, kunhan vain Pekka Puavalj palaa ja hieho saadaan\nensin pois kaivosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätettyänsä hevoskaupat, työntyivät miehet Viänäsen tupaan lumisina.\nKohmettuneena puisteli Viänänen lunta vaatteistansa ja ilmoitti\neukollensa:\n\n\"Ei siellä toillakaan kuule hevosen tirjkellon kilikatusta... Niin\nsiellä tuo Luojan ilima tuulla lasketteloo.\"\n\nKukaan ei siihen puheeseen sattunut tarttumaan, sillä kukin oli omissa\npuuhissansa. Heleka touhusi paistoksinensa, miehet lumiansa\npuistelivat. Viänänen niisti nenänsä, kopisteli piippuaan pankkoon ja\ntoisteli itsekseen:\n\n\"Ei ... ei siellä kuulu nyt tirjkellon kilineekään enee!\"\n\nNyt jo heräsi Heleka ja tarttui asiaan, kysyen:\n\n\"Vieläkös se on tällä Pekka Puavalilla se puikkulais-vainoolta ostettu\nhelii-iäninen hevosen tirjkello?\"\n\nVastaus oli myöntävä. Heleka pesi kahvikuppeja ja huokaili:\n\n\"Siellähään on sekii Puikkulais-vainoo muan povessa... Olj sekii tiällä\nmuan piällä vaeltaissaan sille akalleen niin pahailikinen, jotta ei\nollut yön lepuu, ei päivän rauhoo koko akalla.\"\n\nNiin myönsi Pekka Puavaljkin asian olleen. Ierikkä puolestaan taas\narveli:\n\n\"Määppä sitä tiijä, jos oisj akassa ihessäänii ollut pirun verta... Se\ntavallisesti syyvetään aina akanii pahuus tään miehen niskaan.\"\n\n\"No, johan sitä nyt syyvetään!\" kivahti Helka oman sukupuolensa\npuolesta, vei kupit pöydälle ja jatkoi:\n\n\"Ikäänkuin ei ois miehissä ihessään pahuutta iliman muuvalta\nsyytämättä!\"\n\nHän aivan vilkastui puuhaillessansa selittämään, soimaillen miessukua:\n\n\"Kun on täänii Pieksänmäinj miehillä piällä niin paksu se synninnahka,\njotta siitä sais jo ihe pimeyven ruhtinasii ihelleen vahvoo\nkengänpohja-nahkoo!\"\n\nJa niin sukeutui väittely miesten ja naisten paremmuudesta ja\npahemmuudesta. Heleka puolusti sukupuoltansa, miehet omaansa; Pekka\nPuavalj koetti kulkea keskiväliä, sillä hän ei ollut pikkuasioissa\naivan jyrkkä. Puhuttiin yhden ja toisen akan kovuudesta ja lopuksi\nkysäsi Viänänen Pekka Puavaljilta:\n\n\"No, mitenkä tuo siun akka on luonnoltaan?... Ottaako tuo toisinaan ja\nriitelöö?\"\n\nTyytyväisenä imeksi Pekka Puavalj savuja ja myönteli:\n\n\"Ka, onhaan se tainnut toisinaan sitää ilivettä pitee, mutta miteepä\nvahinkuu hänen riitelemisestään ja puasoomisestaan on, kun mie en siitä\nkuitenkaan tule tään paremmaks.\"\n\n\"Ka, eihään tuosta silloin oo vahinkuu ... kun et sen siitään parane ja\nmuutu\", pääsi Viänäseltä. Keskusteltiin aivan tosissaan. Se oli\npurkusään tavallista elämäntarkastelua. Heleka lämpeni asiansa puolesta\nja uhitteli:\n\n\"Niinkö hyvii sittä luuletta olevanu jotta että akkoinj parantamista\nenee tarvihe!\"\n\nHän touhusi tosissaan, miltei jo riitelyäänellä, nuhdellen:\n\n\"Mutta kun se synt suop syvämmessä vallan niin sitä puatuu mies\nakkasakii opetukselle, vaikka ihe ois sen tarpeessa!\"\n\nTyötkin menivät hänen käsissänsä nyt kuin talkoissa, kun hän naissuvun\nasiasta innostuneena ja naisia kehuen morkkasi miehiä ynseillen:\n\n\"Kunhaan ei oisj jo näillää Pieksänmäinj miehillä akkoja, jotka tok\npitäät kurissa, niin tokkohaan monj joutusj kapiille tielle. Ja kunhaan\nsittä vaeltaisivat sitä omoo leviitä tietään myöten siihen lämpimään\npaikkaan, niin näkisiväthään, eivätkö luut paistu.\"\n\nOli aivan tavallista, että tämmöiset keskustelut lopuksi kallistuivat\nsyvällisiksi, ja nytkin johduttiin pohtimaan helvettiä, sen hirmuja.\nHeleka uhitteli sillä uhkaillen:\n\n\"Mutta kuhaan piäsettä sinne ... niin etteköhään älähä, kun että\nakkanukaan opetuksesta ottanna ajassa vuarii!\"\n\nTodellakin! Heleka tuntui olevan voiton puolella. Miehet eivät\nlöytäneet sopivaa vastasanaa ja niin sai hän jatkaa. Voitokkaana\nuhitteli hän:\n\n\"Siinä lähtöö hik piästä, kun siihen jouvutta!\"\n\nJa purkuilman mielialaan tarttui siitä uusi vaikutin.\n\n\"Ka onhaan siinä tulta ... siinä pätsissä!\" pääsi jo voitetulta\nViänäseltä arvelu. Niin johduttiin pohtimaan helvettioppia, tai\noikeastaan helvetin ulkonaista rakennetta. Pekka Puavalj arveli:\n\n\"Kyllähään siihen kun imeinen joutuu niin siinä suap tuntii...\"\n\nViänänen vetäsi sieramiensa valmisteet peremmä nenän sisään ja Ierikkä\nsylkäsi ajattelevan näköisenä. Perinpohjin, lapsenuskolla tutkittiin\nkoko helvettioppi. Lopuksi järkeili Pekka Puavalj sen tulesta:\n\n\"Onhaan sitä siinä pimeyven valtakunnassa tulta ja valuu niin, jotta ei\ntarvihe pimeyvessä vaeltoo.\"\n\nOmituista oli se kaikista, mutta mihinkäpä siitä pääsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vieläkin osui pikkuinen tiukukello lähtökohdaksi uuteen asiaan.\n\nJuotiin näet harjakaiskahvia. Siinä oli syntynyt tovin vaitiolo. Kukin\nhörppi kahviansa ja oli tyytyväinen. Äänettömyyden keskeytti taas\nViänänen. Hän pani kahvikuppinsa pöydälle ja arveli, kuten konsanaan\njotain äskeistä asiaa muistellen:\n\n\"Vai siltä Puikkulais-vainoolta sie, Pekka Puavalj, ostit sen\ntirjkellon!\"\n\n\"Ka, siltä\", myönnettiin tietysti. Viänänen ruopi lonkkaansa, ryhtyi\npanemaan tupakkaa ja muisti nyt, piipustansa asiaan johtuen:\n\n\"Se Puikkulais-vainoo se muuten olj kuulu piippuvaihtaja... Tiällä\najallisuuvessa vaeltaissaan, tarkotan.\"\n\nNiin alettiin lähestyä sitä asiaa, joka oli Pekka Puavalin sydäntä\nlähinnä. Hän katsahti Ierikän piippuun. Miten retvakka, notkea olikaan\nsen letku! Se oli ihan uutta punaista sahviaania, ja poimut olivat\nylettömän säännölliset ja sirot. Onneksi sattui Viänänen vielä\nlisäämään:\n\n\"Sie sitä, Pekka Puavalj, et oo tainnut näissä piippukaupoissa\nautuuttasj vielä myyvä?\"\n\nOli Pekka Puavalj useita kertoja vaihtanut piippua, mutta häntä oli\nsilloin aina petetty, eikä hän nyt tahtonut sitä ilmaista, sillä sehän\nolisi voinut vahingoittaa kauppaa. Ierikkä olisi luullut hänet kovin\nhalukkaaksi ja kiskonut. Siksipä hän kiertelikin:\n\n\"Ka, eipä sitä... Ja mitäs tää hyvä vaihtain paraneiskaan!\" Ja hän\nmuljautti taas samalla salavihkaa Ierikän piippuun.\n\nVaikea oli nytkin päästä alkuun. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin,\nsoudettiin jos huovattiinkin. Päästiin toki niin likelle asian ydintä,\nettä Pekka Puavalj näön vuoksi ja kauppansa eduksi vastusteli:\n\n\"Ka, eipä miusta oikiistaan oo kaupantekiiks.\"\n\nHän imasi savut ja selitti syynkin:\n\n\"Kaupassa pitäsj toista aina pettee jymäyttee, ja miulla kun on tää\nrehellisyys jo veressä ihan perjsyntinä, niin se ei tuo luonto anna\npettee.\"\n\nSamaa vakuutti Ierikkäkin, ja taas kierreltiin. Päästiin askel\neteenpäin, mutta taas väitti Pekka Puavalj:\n\n\"Ja toisekseen, kun tää on miulla niin hyvä piippu, jotta ei sitä sen\nparempoo tupakkamyöpelii oo kaikissa herraspaikoissakaan ... niin jotta\nmitäpä tää just vaihtain paranoo!\"\n\n\"Onhaan siulla hyvä luuvarspiippu\", myöntää äännähti Viänänen, mutta\nhuomautti samalla, asiaa edistääksensä:\n\n\"Mutta tällä Ierikällä on sen sijaan lankvars.\"\n\nNiin. Siinäpä se. Mieli sitä teki, hiljakseen, mutta sitä varmemmin.\nVielä hän esteli hetkisen, mutta sitte jo myönnytteli:\n\n\"Vaikka mitäpäs tuosta siks toisekseen suris, jos niinkun kaupakskii\nsattusj tulemaan!\"\n\nJa niin päästiin varsinaiseen alkuun. Tarkasteltiin jo piippuja. Pekka\nPuavalj puhalsi Ierikän piippuun niin että posket olivat pullollansa ja\nmorkkaili:\n\n\"Ahashenkinen se on... Niin on tuo hikreikä ahas ja tukossa kun tään\nsyntisen autuuven tie.\"\n\n\"Ka, eipä se oo paljo seleväreikäsemp kuin tääkään siun piippu\", moitti\nIerikkä vuorostansa hänen piippuansa.\n\nMutta miten pehmeältä ja notkealta tuntuikaan Pekka Puavalista tuo\nletkuvarsi, nyt kun hän sitä käsissänsä piteli ja taivutteli! Hänen\nmielitekonsa kehittyi herttaisimmillensa. Mutta hän yritti toki olla\nmies, jota ei petetä, mies, joka ymmärtää miehen asiat. Hän kehua\nväännätteli omaa piippuansa, tai luuvarsipiippua yleensä ja arvosteli\nletkuvartta:\n\n\"Ne ovat yleesä nämä lankvarret ronkelisii... Kun vuan vähäkää polttaa,\nniin jo rupijaa kerääntymään sitä hikii savureikään ja kohta haisoo\nkoko vars piipun ihvelle... Piipun, piipun ihvelle haisoo koko\nmyöpelj!\" lopetti hän siivota tuherrellen piestikalla piipunperää ja\nkun Ierikkä kehui letkuvarren retvakkuutta, sen notkeutta, vänkäsi hän\nvastaan, väittäen:\n\n\"Ka, miteepäs hyvee siitä on tässä tupakan poltossa siitä paljaasta\nvarren viäntymisestä... Ihe savuhaan se on siinä se piäasii.\"\n\nJa taas hän tuhraili, piipunvartta puhdistellen ja letkuvartta piippua\nsoimaillen, ja kun Viänänen siihen huomautti, että savuahan sitä tulee\nletkuvarrestakin, tenäsi hän tuhertaessansa:\n\n\"Ka, eropa sillä on savullakii, jos se tuloo puhtaasta luuvarresta,\ntahi siitä ihvisen langin läp.\"\n\nMutta silloin tarttui asiaan Heleka, tokaisten ynseästi:\n\n\"No mikähään välj tuolla nyt on!... Savu kuin savu, tuljpa häntä vaikka\nkissan hännästä!\"\n\nTämä rutto puhe pani kaikki vähäksi aikaa vaikenemaan. Mutta kohta\nselvisi toki Pekka Puavalin äly, ja hän äännähti:\n\n\"Ka, eipä ne akat ymmärrä savun piälle mitään!\"\n\nSiitä saivat toisetkin miehet rohkeutta ja alkoivat puolustaa omaansa.\nEnsiksi murahti vielä Pekka Puavalj lisäksi äskeiseen:\n\n\"Sillä on sillä tok savulla välj.\"\n\n\"O-on ... on sillä välj!\" vahvisti Viänänenkin innokkaasti ja Ierikkä\nihan lämmiten huudahti:\n\n\"No ilimankos se oisj ero maulla, jos ei ihellään savulla ois mitään\nvälii, vaan kaikki ois vuan yhenlaista kitkeree ... jotta vetjpä häntä\nhenkeesä vaikka puun savuu!\"\n\nSiitä sukeutui omituinen välikysymys, onko yhden tupakan savu parempaa\nkuin toisenkaan. Väiteltiin aivan tosissaan. Asia rupesi jo ottamaan\nniin kovalle, että Viänäsen käski vaimoansa:\n\n\"Oo joutavoo kinoomata... Eivät ne akat kuitenkaan ymmärrä tupakan\npiälle mitään, enemmän kuin piru autuuven.\"\n\nMutta Heleka koki sitä lujemmin pitää yksinään puoliansa kolmea miestä\nvastaan. Tiukasti väitti hän oman kantansa puolesta:\n\n\"No, sillä nyt ei oo mitään eruu, palopa siinä nokan eissä mitä rutoo\nhyväsä ... kunhaan vuan tuloo piipun vartta myöten savuu suuhun, niin\nsillä hyvä... Ei sitä piäse yhellä savulla enemmän autuvaaks kuin\ntoisellakaan.\"\n\nSillä tavalla alkoi inttely laajeta. Pekka Puavalj selittää tökersi\nHelekaa vastaan:\n\n\"Vaikka nyt ei järkijään autuvaaks asti tulosta oo välii, niin on siitä\ntok oikiiulle tupakan tuntijalle tässä muallisessa suhteessa toisen\ntupakan savusta etuu enemmän kuin toisen.\"\n\n\"O-oon ... on siitä\", puolustivat toiset yhtenä miehenä omaansa ja\ntupakka-asian kunniaa, ja Pekka Puavalj vielä lujitti:\n\n\"Ka, sanoohan sen jo tääkii seleva järk.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nTämä välikysymys oli keskeyttänyt varsinaisen asian, mutta pian siihen\ntaas onnistuttiin palaamaan. Väiteltiin yhä, kierreltiin ja kehuttiin.\nViimein muisti Pekka Puavalj asiansakin, tosin himmeästi, tajusi jo\najan olevan kiirehtiä ja myönsi rutosti:\n\n\"Ka, kun oot kerran pettee jutkauttanna hevoskaupassa, niin pettee\njysäytä yhellä tielläsj tässä piippukaupassakii... Sittepähään on\nsinullaa jo helevetin molemmat avaimet vyötäisilläsi ... niin jotta\npiäset kolokuttamatta sinne sisään!\"\n\nNiin se alkoi kauppa valmistua. Tingittiin vain välirahoilla. Markasta\nlähdettiin, mutta loppujen lopuksi tuli siitäkin huikkokauppa. Kun\nkaupat oli tehty, järkeili Pekka Puavalj:\n\n\"Yhellä tielläpähään suop nyt akka soimata minuukii molemmista\nkaupoista ... tään piipun ja hevosen, niin ei tarvihe kahteen erään\nriijellä.\"\n\nMiten tyytyväisenä polttelikaan nyt Pekka Puavalj uutta piippuansa! Ei\nhänellä ollut elinikänänsä vielä ollut näin komeaa piippua. Väkisinkin\nveti se aina silmäyksen puoleensa, ja aivan vaistomaisesti taivutteli\nhän sen notkeaa vartta.\n\nJa lopuksi alkoi kauppojen jälkiarvostelu. Siihen johtavan puhelun\nalotti Pekka Puavalj, tyytyväisenä leikkisästi järkeillen: \"No, nytpä\nse onii tää imeinen niin täyvellisesti uuvessa mynstingissä, jotta ei\noo enee jälellä muuta vanhoo kuin ijäisyyven toivo ja sittä se\nperjsynt.\"\n\nSiitä sukeutui juttelu. Puhuttiin kaupan eduista yleensä. Lopuksi\nvahvisteli Ierikkä:\n\n\"Ka, paljasta etuuhaan sitä on kaupasta, kun sitä teköö niin\nrehellisesti, jotta ei jiä sitä pahoo omootuntuu.\"\n\n\"Etuu ... etuuhaan siitä kaupasta on\", myöntelivät toisetkin, ja\nlämpimässä tuvassa vallitsi purkuilman sula sovinto.\n\nMutta sitte syntyi taas vaitiolo. Heleka teki kuontaloa. Viänänen\nleikkeli tupakkaa äänettömänä. Asiat tuntuivat jo loppuneen. Pekka\nPuavalj muisti nyt taas asiansa ja varustautui pyytämään lainaksi\nnuoraa, jota hakemassa hän oli. Tarpeellinen puheen alkukin oli hänellä\njo valmiina kielellä. Hän aikoi vain imaista vielä savut ja sitte\nsanoa.\n\nMutta silloin sotkikin Viänänen alun. Tämä näet muisti jotakin ja\nkatkaisi äänettömyyden, oudostelemalla äkkiä:\n\n\"Vai et sitä siekään, Pekka Puavalj, parane akan riitelyistä!\"\n\nSiitä kehittyikin vilkas pohdinta, joka toki onneksi johti Pekka\nPuavalin asiaan: hiehon kaivossaoloon ja nuoraan. Siinä pohdittaessa\nselitteli Pekka Puavalj kerrankin:\n\n\"Ka, eipähään tuota oo tullut miullakaan kallistetuks korvoo niille\nakan torille senkään vertoo, jotta ois suanut selevän, onko se oikiita\nriitoo, vaiko vuan erityistä rakkautta.\"\n\nHeleka oli jo aikoja tarrannut puheluun. Hän puolusti sukupuolensa\noikeuksia ja äänsi nyt äskeisen johdosta hieman jo suuttuneena ja kuin\nmoittien:\n\n\"Kyllähän työ miehet ootta hyvii kaluja!... Ensin otatte akan ja sittä\npiettä vuan pilikkanannu... Vaikka toisella oisj kuin tärkii asii\nriijeltävänä!\"\n\nMutta miehet puolustivat tosissansa Pekka Puavalia, vaikka sanat\nolivatkin maan tavan mukaan leikkisät. Ja Pekka Puavalj itse selittää\njauhoi:\n\n\"Mitees siitä on sittä hyötyy, jos niille kallistaa korvasa...\"\n\nHän sylkäsi suun puhtaaksi ja selitteli edelleen:\n\n\"Niinkuin nyt sekii ukko Uatam, kun kallisti korvasa akkasa, sen Ievan\nlirkutuksille, niin...\"\n\nSe oli aivan lyövä todistus. Miehet olivat voitokkaat, tosissaan, aivan\ninnostuneina. Heleka oli voitettu, ja hän selvittäytyi koko asiasta\nynseällä äännähtämisellä:\n\n\"Kyllähään työ ootte yksii Uatamloita koko tään Pieksänmäin miehet!\"\n\nMiehet olivat aivan kuin lämmenneet keskustelusta. Pekka Puavalj oli\nitse tyytyväisyys, ja ikäänkuin selittääksensä, että hänen\nväitteellänsä oli perustus nykyoloissakin, alkoi hän kertoa\nkaivonkaivustansa ja kuvailla siitä johtunutta hiehon onnettomuutta.\nRauhallisena alotti hän:\n\n\"Niinkuin nyt tääkii miun akka ... tää Ieva...\"\n\nJa hän kertoi nyt, miten Ieva Liisa oli neljäkymmentä vuotta, aivan\nhäistä asti kiusannut häntä kaivontekoon, miten hän oli pysynyt sille\nkiusaukselle kuurona, ei ollut kuulevinansakaan, kunnes nyt viime\nkesänä oli erehtynyt, ja mikä oli seurauksena. Hän lopetti:\n\n\"Mutta kun se vatkutti ja vatkutti, jotta ei hänelle kelepoo tää\njärv-vesj, vuan pitää suoha kaivo, jossa on muavettä, vaikka\nMuavettähää tää on koko tää puolj Pieksänmäkii\" -- hän näet asui\nPieksänmäen Maavedenkylässä -- \"niin mie kaivoinj, ja nyt on hieho\nkaivossa, kun tottelin akkoo.\"\n\nNyt se siis alkoi selvitä Pekka Puavalin varsinainen tehtävä, se jonka\nvuoksi hän oli täällä piippua ja hevosta vaihtamassa sekä pohtimassa\nsyviä asioita. Kohta se valkenikin koko väelle aivan juuriansa myöten,\nja Heleka siunaili:\n\n\"No herraisä varjelkoon!... Johaan mie ennustin, kun kiärme viime\nkesänä tulj pihaan, jotta tässä kylässä tapahtuu kerran vielä\nonnettomuus.\"\n\nHän touhusi ja lopetti voitokkaalla:\n\n\"Ja niinpäs käv... Niin käv kuin olj ennustettu.\"\n\nNäin oli Pekka Puavalj saanut asiansa toimitetuksi, oli saanut nuoran\nja varustautui tyytyväisenä lähtemään, uusi piippu hampaissa.\n\nMutta juuri silloin saapui häntä kiirehtimään lähetetty Lopo. Lumisena\ntyöntyi hän tupaan, puisteli itseänsä, siunaili ja sadatteli ilmaa.\nViänänenkin yhtyi siihen purkuilman sättimiseen, myönnytellen:\n\n\"Onhaan siellä nyt ilima... Niin jotta ei siellä kuulu tavallinen\nhevosen tirjkellon kilikatuskaan...\"\n\nSen myönsi Lopokin, siunaillen:\n\n\"Ei tuolla nyt enee kuulusj vaikka alakasj ihtesä kuoleman iso\ntirjkello kalakattoo ja kumista tuolla Pieksänmäin tapulin tornissa!\"\n\nIhan sitä vaiettiin ajatellessa, että ei satuttaisi senkään kellon\nmoiketta kuulemaan. Vaiettiin kunnes Pekka Puavalj oikasi huomauttaen:\n\n\"Kyllä sen tok sen kellon kilikatuksen kuuloo...\"\n\nToisetkin miettivät samaa ja Vienänen vastasi vakavana:\n\n\"Kuuloohaan sitä sen...\"\n\nKuulee ... kuulee... Se oli varma. Ja se kello voi kilahtaa\npurkupäivänäkin, keskellä sen rauhaisaa tuvanlämpimää...\n\nSemmoiseksi oli nyt äkkiä muuttunut mieliala. Ja siksipä kiirehtikin\nPekka Puavalj lähtöänsä, auttaakseen hiehoa pois kaivosta. Mutta nyt\nviivytti Lopo, joka oli uneuttanut kuppasarvensa Pekka Puavalin\nmökille, eikä siis voinut lähteä Ierikän vaimoa kuppaamaan, ennenkuin\nnouti sarvensa. Pekka Puavalin reessä lupasi hän lähteä niitä\nperäämään, mutta joi nyt kahvia, ja siksi täytyi Pekka Puavalin\nvieläkin hetkinen odottaa.\n\nLopultakin oltiin jo lähdössä. Pekka Puavalj haparoi hattua päähänsä,\nyhä toki penkillä istuen, ja varustautui jo viisastelemaan leikkisiä\njäähyväisiänsä.\n\nMutta silloin tunkeutuikin tupaan Mikko Suruton. Tämä oli ajanut Pekka\nPuavalin mökin ohi. Ieva Liisa oli kertonut asian ja käskenyt\nilmoittaa, ettei tarvinnut tuoda nuoraa, sillä hieho oli jo kuollut\nkaivoon.\n\nApu olisi siis tullut liian myöhään.\n\nHetkinen vaiettiin. Äänettömyyden katkasi nytkin Viänänen arvellen:\n\n\"Ka, se sitte kilikaht hänelle se kuoleman iso tirjkello!\"\n\nHeleka siunaili, Lopo päivitteli ja Ierikkäkin nyt vahvisti:\n\n\"Niin jotta näkyy se toillaa se tirjkello osoovan kilikattoo niin,\njotta hiän kuuluu purkuilimallakii.\"\n\nSe oli panna muut jo miettimään Pekka Puavalia kohdannutta vahinkoa, ja\nehdittiin olla pikku tovi ääneti, kunnes Pekka Puavalj huomautti\nrauhallisena:\n\n\"Ka, sittäpä tässä ei oo enee mitään niin tulista kiirettä ... kun se\nhieho jo kuitenii kuolj!\"\n\nEikä hän siis ruvennutkaan lisäämään surullansa pituuttansa.\nMaallisessa kuten hengellisessäkin asiassansa hän oli niitä\nkadehtittavia luonnon ihmisiä, jotka eivät tarvitse uudesta syntyä\ntullakseen siksi -- lapseksi -- joiden on taivaanvaltakunta. Hän ja he\nkaikki oli aina valmis kuulemaan kuolemankin tirjkellon kilahdusta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nLopultakin ajaa lasketteli hän kotiin. Itse hän kökötti rekipahasensa\nsepipuolella polvillansa, ja Lopo istui kantapuolella. Hevosparka\nkahlasi kinoksissa vaivaloisesti ja rekivaivainen souteli joskus niiden\nselällä kuin venerämä aalloilla. Siinä näyssä oli jotakin hauskaakin,\nvaikka samalla hyvin pienen ja vaivaisen näköistä.\n\nJa siinä ajaa körötellessänsä alkoi hän nyt Lopo Leenalle puhella\nasiasta. Ensiksi hän ihmetteli:\n\n\"Vai herkesj ja kuolj se hieho!... Ei ois luullut, jotta ilikijää tehä\nsemmoisen pillan taloon, jotta hyppevää kaivosta kuolemoo ehtimään!\"\n\n\"Ka, tottapa se hänellekii pist piähän, jotta pois sitä pitää\nmualimasta lähtii\", arveli siihen Lopo. Pekka Puavalj tarkasteli uuden\ntammansa menoa, mietiksi ja puheli taas kuin jostain puhuaksensa:\n\n\"Kun saikii se kaivo kaivetuks siihen keskelle pihoo... Ikäänkuin tätä\neto heroo, kuin nyt tätä vein-joutavoo, ei oois suanut avannostaa sen\nvertoo, minkä tää köyhä tarvihtoo sitä juuvakseen ja vuatteihen\npesuveiks!\"\n\n\"Ka, siihenpään tuon kaivotj!\" sanoa tokaisi Lopo. Pekka Puavalista\ntuntui kuin olisi Lopo noilla sanoilla syyttänyt häntä, ja hän alkoi\npuolustautua, selitellen:\n\n\"Ka kunpa se tää Ieva Liisa jo riijellä räkätti aina hiäpäivästä asti,\nelikkä siis jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun ei oo kaivuu, vuan pitää\nvesj kantoo talavellakii avannosta asti, niin mie lopulla sittä tässä\njo arvelin jotta: ka, kaivaa hänet kaivon, niin ei oo tok sittä akalla\nenee asiita niistä riijellä!... Ja sillä lailla se sittä tulj\nkaivetuks.\"\n\nHän oli siis mielestänsä syytön. Lopokin sen myönsi, mutta huomauttaa\ntokaisi toki:\n\n\"Kas, kun et pannut silloin järkiään jo kantta!\"\n\nSiis se aamullinen Ieva Liisan syytös. Vaistomaisesti etsi hän sillekin\nseikalle taas selitystä, ei niin suuresti puolustusta, vaan ei löytänyt\nkiireessä parempaa kuin:\n\n\"Ka, eipä meillä vielä sillonj ollut tätä hiehuukaan, kun tää olj vasta\nvasikka ... niin jotta mistäs sen eiltäpäin näk!\"\n\nSe selitys tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän jatkoi\nvalaistukseksi:\n\n\"Ja kun ei siks toisekseen kerran sekään emälehmä oo siihen hypännyt,\nniin kukas sitä luul, jotta se tää hieho on emeesä tuhmemp ja mänöö\nkylymään talaviveteen kuolemaan.\"\n\nNiin hän järkeili, rauhottui ja lohdutteli Lopoakin selittämällä:\n\n\"No, jos hiän kuolj, niin suophaan tok nahkan ja lihat... Ja ainahaan\nemälehmä pitää uuvesta hiehosta huolen.\"\n\nJo mieli rohkaistuikin oitis aivan ennallensa. Hän nykäsi ohjaksesta ja\nselitteli: \"Sitä tää imeinen aina kestää hiehon kuolemat ja muut\nmualliset asiit kun teköö vuan kovasti muatyötä ja uskoo.\"\n\nSiinä siis hänen elämänviisautensa. Kun me ylpeät henki-ihmiset\nliikuttavan nöyrinä ja toimeliaan liikemiehen taidolla etsimme\nkansanvallanaikoina kultaa kansan karkean kuoren alta, etsi hän sitä\nmaan kovasta kuoresta. Ja siksi maata pötköttääkin hän nyt Aabrahaamin\nhelmassa, sielläkään omia ihailtavia luonnontapojansa, omaaitseänsä\nujostelematta.\n\nNiin: Siellä hän makaa ja anteeksiantavasti hymyilee hän meille\nkuivuneille hengille, meille joilla on tärkeämmät hiehot kaivossa,\nmeille jotka väärästä paikasta kultaa etsiessämme hävitämme maailmasta\nluonnonhelmen, Pekka Puavalin, hänet jonka sieluelämä oli arkipäiväisen\nkoruton, viaton haluissansakin, hänet jonka henki oli aina,\nonnettomuuksissakin, terve, luonnontuore ja mehevä kuin keväisen\npihlajan tyvi.\n\nNiin: Hänen hävittyänsä on maailma köyhä ja kuiva kuin mauton ja\npihkaton puu ja sairashenkinen kuin kultakuumeisten ja spitaalisten\nlohduton maa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menemme asian loppuun.\n\nHe lähestyivät jo kotimökkiä. Eräässä alamäessä, suojapaikassa, jossa\noli vähimmin lunta, oli tamma alkanut juosta lökötellä. Pekka Puavalj\nsiitä innostui, muisti hevoskauppaansa, piteli jo tammapahaista\nohjaksista kuin kelpo juoksijaa ja jo kehuksi:\n\n\"Vaihonj Ierikän kansa tässä tammoja niin jotta piäsj nyt irti siitä\naitimuksesta riesasta, jolta ei enee säilynnä mikää, vaikka oisj ollut\nkirkon tornin korkuinen aita sen ympärillä!\"\n\nJa herkässä mielessä kuvastui oitis kuin olisi hän kaupassa voittanut\nja se voitto korvaisi nyt hiehon menetyksestä tulleen vahingon ja\nkaiken muun. Hän puheli ja kehuksi ja oli kuin lapsi, joka on saanut\nlelunsa. Ei hän vielä aavistanutkaan, että tammalla oli pahoja tapoja;\nettä se iukui ja potkikin, joten hän ei siis ollut voittanut, jos ei\nhävinnytkään. Innostuneena kehui hän:\n\n\"Siinä on nyt tamma, jolla ei oo pattii polovessa eikä oo pahoja\niliveitä, mutta sen pitää olla niin siivoluonteinen elävä, jotta se on\nkuin syntiinlankiimaton pienj laps joka ei ies itkiikään osoo.\"\n\nEi se Lopoa innostuttanut, mutta kuunteli hän kuitenkin ja myönnytteli,\npyyhkien karvavantuulla nenänsä aluksen. Yhä innokkaampana ylisteli\nPekka Puavalj:\n\n\"Ja juoksemaanni se on semmoinen lintu, jotta jos sille ruoskoo antaa\nja ärjäsöö, niin nuokii mehän puut mänöö silimissä ihan yhtenä\nvilinänä, josta ei sua enee mitään selevee!\"\n\nHän innostui siitä niin, että riuhtasi tammaa ohjaksista, lyödä sukasi\nja karjasi:\n\n\"Häh!\"\n\nTamma läksi juosta könttyyttämään ja oli jo kerran tupertua turvallensa\nlumeen. Ajaja äyskäsi uudestaan ja antoi ohjaksen perillä minkä\nennätti, tahtoen Lopolle näyttää tamman juoksun. Nyt tamma jo nelistää\nkönttyytteli ja reki-rähjä reuhkasi perästä. Tuntui aivan mahtavalta se\nmeno. Oli kuin olisivat todellakin puut vilisseet silmissä. Hän piteli\nja sosotteli hevosta, ärjäsi joskus ja antautui siihen menoon\nkokonansa, ja sitä kyytiä porhalsivat he mökin pihalle, Pekka Puavalin\nyhä kehuessa:\n\n\"Kyllä se on miulle niin eullinen kauppa, jotta ei tarvihe pelätä\nIerikän puolella olevan siinä tulevassa elämässä vastuuta siitä, jotta\nmuka ois hiän onnistunna kaupassa minuu pujauttamaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa entäs kotona? Siellä odotti Ieva Liisa rippisanat valmiina, ja nyt\nniitä alkoi tulla. Mutta rauhallisena kuunteli mies. Tyynenä riisui hän\nhevosensa, ei ollut riitaa kuulevinansakaan, kehasi vain Ieva Liisalle\nuutta tammaansa ja kehotti tulemaan katsomaan.\n\nMutta ei Ieva Liisa tullut, ei välittänyt koko hevosesta, vaan hääri\nkaivon luona. Pekka Puavalj aherteli yksin, taputteli ja tyynnytteli\nuutta tammaa, pyyhki sen selästä lunta ja aikoi viedä sen suojaan.\n\nMutta sitä ennen päätti hän koputtaa sen takajaloista tierot.\nTurvallisena kömpi hän sen taakse ja tarttui takajalkaan, aikoen sitä\nnostaa.\n\nMutta silloin! Tamma oli päässyt pelostansa. Se iukasi, potkasi ja\nluimisti. Potkaisu sysäsi Pekka Puavalin pehmeään lumikinokseen kumoon.\nHän hämmästyi, kömpi nietoksesta jaloilleen, raapasi niskaansa, oli\nhämmästyksestä kuin pilvistä pudonnut ja pökertynyt ja huusi\ntorailevalle Ieva Liisalleen ihmeissänsä:\n\n\"Ieva Liisa hoi! Tää uus tamman pahulainen onii iukujoo sorttii!\"\n\n\n\n"]