[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwRyVvJig_aIOgYRM6_AzBjHKVWBc3gzxjTeZjuhn_ic":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":35,"gutenbergSummary":41,"gutenbergTranslators":42,"gutenbergDownloadCount":44,"aiDescription":45,"preamble":46,"content":47},725,"Viidakkopoika","Kipling, Rudyard",1865,1936,"725-kipling-rudyard-viidakkopoika","725__Kipling_Rudyard__Viidakkopoika",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[16,17],"brittilainen","nobel","fi",1894,1909,41148,261913,false,45008,[26,27,28,29,30,31,32,33,34],"Adventure stories, English","Animals -- Fiction","Feral children -- Fiction","India -- Fiction","India -- History -- 19th century -- Fiction","Jungle animals -- Fiction","Jungles -- Fiction","Mowgli (Fictitious character) -- Fiction","Short stories",[36,37,38,39,40],"Adventure","British Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Viidakkopoika\" by Rudyard Kipling is a story collection first published in magazines between 1893-1894 and in book form in 1894. Set in the Indian jungles, the collection's central tales follow Mowgli, a boy raised by wolves among wild animals. The stories feature memorable characters including Baloo the bear, Bagheera the panther, and the menacing tiger Shere Khan. Written while Kipling lived in Vermont, these tales draw on his childhood years in India, creating an enduring adventure that has inspired numerous film adaptations. (This is an automatically generated summary.)",[43],"Hämeen-Anttila, Väinö",282,"Intian viidakkoon sijoittuva tarinakokoelma kertoo susien kasvattamasta Mowgli-pojasta, joka opettelee viidakon lakia karhu Baloon ja pantteri Bagheeran opastuksella. Mowgli joutuu kohtaamaan vaarallisen Shere Khan -tiikerin ja etsimään omaa paikkaansa eläinten ja ihmisten maailman välillä. Teos sisältää myös muita eläinaiheisia kertomuksia.","Rudyard Kiplingin 'Viidakkopoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 725.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","VIIDAKKOPOIKA\n\nKirj.\n\nRudyard Kipling\n\n\nSuom. [\"Jungle Book\"] V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n Mowglin veljet.\n   Seeonee-lauman metsästyslaulu.\n Kaan metsästys.\n   Bandar-Login matkalaulu.\n Kuinka pelko tuli.\n   Viidakon laki.\n \"Tiikeri-Tiikeri!\"\n   Mowglin laulu.\n Viidakko lasketaan valloilleen.\n   Mowglin laulu ihmistä vastaan.\n Punainen koira.\n   Chilin laulu.\n Kevätjuoksu.\n\n\n\n\nMOWGLIN VELJET\n\n\n    Chil sääksi tuo nyt yön, min luo\n      Mang yökkö irralleen --\n    pois karjan vie jo kylätie:\n      me käymme liikkeeseen.\n    On hetki yön, ja uljaan työn\n      saa kynsi, hammas ain'.\n    Nyt saaliin, hoi, se saada voi,\n      ken pitää Viidan Lain!\n\n                _Yölaulu Viidakossa_.\n\nEräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka\nkello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli\nja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun.\nEmo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan,\nvinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä\nhe kaikki asustivat. \"Augrh!\" urahti isä Jolkka, \"on aika käydä\ntaas metsälle\"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun\npieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: \"Onnea\nmatkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita\njalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä\nmaailmassa.\"\n\nTunkeutuja oli shakaali -- Tabaqui, tähteenlipoja --, ja Intian sudet\nhalveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa,\njuoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä.\nMutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan\nmuu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa\nmilloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin\npuremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon\npikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen\nhäpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he\novat sen nimeksi antaneet dewanee'n -- hulluuden -- ja pakenevat.\n\n\"Astu siis sisälle ja katso\", vastasi isä Jolkka jäykästi; \"mutta\ntäällä ei ole ruokaa\".\n\n\"Sudelle ei\", intti Tabaqui; \"mutta näin halvalle olennolle\nriittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista\n[shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?\"\n\nHän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli\nvielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.\n\n\"Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta\", hän kehui huuliansa\nnuoleskellen. \"Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret\nsilmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt\nmuistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin.\"\n\nNähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään\nniin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä\nhuvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.\n\nTabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten\npahansuovasti:\n\n\"Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo\nnousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän\nminulle.\"\n\nShere Khan oli Waingunga-joen partailla kahdenkymmenen mailin päässä\noleksiva tiikeri.\n\n\"Hänellä ei ole mitään oikeutta\", -- aloitti isä Jolkka vihaisesti\n--', \"Viidakon Lain kautta hänellä ei ole mitään oikeutta vaihtaa\nolosijojaan ilman asianmukaista varoitusta. Pelottaa mokoma jok'ainoan\notuksen kymmenen mailin alalta, ja minun -- minun täytyy näinä päivinä\nhankkia saalista kahden edestä.\"\n\n\"Hänen äitinsä ei häntä suotta nimittänyt Lungriksi [Nilkuksi]\",\npuuttui rauhallisesti puheeseen emo Jolkka. \"Häneltä on syntymästään\nsaakka yksi jalka ollut rampa. Senpä vuoksi hän on pyytänyt pelkkää\nkarjaa. Waingungan kyläläiset ovat häneen vihastuneet, ja hän on\ntullut tänne vihastuttamaan meidän kyläläisiämme. Ne sitten penkomaan\nhäntä kauttaaltaan viidakosta hänen ollessaan tipo tiessään, ja meidän\non lapsinemme lähdettävä pakosalle, kun ruoho sytytetään palamaan.\nOlemmepa totisesti kovin kiitollisia Shere Khanille!\"\n\n\"Kerronko hänelle teidän kiitollisuudestanne?\" kysyi Tabaqui.\n\n\"Ulos!\" ärähti isä Jolkka. \"Ulos pyyntiin herrasi matkassa. Olet jo\ntehnyt kylliksi kiusaa yhden yön osalle.\"\n\n\"Minä menen\", taipui Tabaqui tyynesti. \"Voitte kuulla Shere Khanin\nalhaalta tiheiköstä. Olisin voinut säästää itseltäni viestin vaivan.\"\n\nIsä Jolkka kuunteli, ja pikku joelle viettävän laakson pohjukasta\nnousi kuivaa, vihaista, marmattavaa vinkunan tuherrusta, jota pistelee\ntiikeri silloin kun ei ole saanut siepatuksi mitään eikä piittaa vaikka\nkoko viidakko saa tämän tietoonsa.\n\n\"Hölmö!\" tuhahti isä Jolkka. \"Aloittaakin yön urakan\nmoisellac menoamisella! Luuleeko hän meidän kauriitamme lihavien\nWaingunga-mulliensa laisiksi?\"\n\n\"Hst. Ei se tän'iltana pyydä mullia eikä kaurista\", arveli emo Jolkka.\n\"Ihmistä se.\" Vinkuna oli vaihtunut pörräävän kehräämisen tapaiseksi ja\ntuntui tulevan joka ilmansuunnalta. Se ääni se hämmennyttää ulkosalla\nnukkuvia puunhakkaajia ja mustalaisia, toisinaan juoksuttaen heidät\nsuoraa päätä tiikerin syliin.\n\n\"Ihmistä!\" kertasi isä Jolkka kokonaan paljastaen valkeat\nhammasrivinsä. \"Huh! Eikö riitä vesikuopissa kovakuoriaisia ja\nsammakoita, hänen tarvitsemattansa syödä ihmistä ja vielä meidän\nmaallamme!\"\n\nViidakon Laki, joka ei koskaan syyttä säädä mitään, kieltää kaikki\npedot syömästä ihmistä muulloin kuin tappamisen tapahtuessa lasten\nopastamiseksi tappamisen taidossa, ja silloinkin on pyytäminen\ntoimitettava oman lauman tai heimon metsästysalueen ulkopuolella.\nTodellisena syynä tähän on se, että ihmispyynti ennemmin tai myöhemmin\nsaattaa paikalle norsujen selässä ratsastavia valkeita miehiä\npyssyineen sekä satoja ruskeita miehiä, joilla on matkassa gongeja\n[rumpuja], raketteja ja soihtuja. Silloin kärsii jokainen viidakon\nasukas. Pedot itse mainitsevat keskenänsä syyksi sen, että ihminen on\nkaikista elollisista heikoin ja suojattomin, joten on urheilun kannalta\nsopimatonta koskea häneen. Sanovat myös -- ja totta se onkin -- että\nihmisensyöjät käyvät kapisiksi ja menettävät hampaansa.\n\nKehrääminen paisui äänekkäämmäksi ja päättyi tiikerin hyökkäyksen\ntäysikurkkuiseen \"aaarh!\"-karjaukseen.\n\nSitten pääsi Shere Khanilta ulvahdus -- epätiikerillinen ulvahdus. \"Hän\non iskenyt harhaan\", huomautti emo Jolkka. \"Mikä siellä onkaan hätänä?\"\n\nIsä Jolkka juoksi muutamia askelia ulos ja kuuli Shere Khanin\nryteikössä piehtaroiden ähisevän ja morajavan vimmastuneesti.\n\n\"Sillä hölmöllä ei ole ollut sen enempää älyä kuin syöksähtää\npuunhakkaajain leirituleen ja polttaa jalkansa\", murahti isä Jolkka.\n\"Tabaqui on hänen matkassaan.\"\n\n\"Jokin tulee ylös mäkeä\", virkkoi äiti Jolkka kipristäen toista\nkorvaansa. \"Käypä valmiiksi.\"\n\nPensaat kahahtelivat hiukan tiheikössä, ja isä Jolkka painalsi lanteet\nalleen, valmiina hyppäykseen. Sitten, jos olisitte ollut katselemassa,\nolisitte nähnyt mitä ihmeellisimmän ilmiön -- suden ehkäistynä keskellä\nhyppäystänsä. Hän ponnahti ilmaan ennen kuin huomasi minkä kimppuun\noli hyökkäämässä, ja yritti sitten pysähdyttää vauhtiansa. Tuloksena\noli neljän tai viiden jalan korkuinen kohtisuora hyppy ja putoaminen\nmelkein paikalleen takaisin.\n\n\"Ihminen!\" hän ärähti. \"Ihmisen pentu. Katso!\"\n\nIhan hänen edessään, pidellen matalasta oksasta, seisoi alaston\nruskea lapsonen, joka hädin kykeni kävelemään -- niin pehmoinen pikku\npalleroisen pahainen kuin on konsanaan yön selkään suden luolalle\nsattunut. Hän kohotti katseensa isä Jolkan kasvoihin ja nauroi.\n\n\"Onko se ihmisen pentu?\" ihmetteli äiti Jolkka. \"En ole sellaista\nkoskaan nähnyt. Tuo se tänne.\"\n\nOmia penikoitaan siirtelemään tottunut susi pystyy tarpeen tullen\nkantamaan munankin särkymättömänä suussaan, ja vaikka isä Jolkan leuat\nlikistivät lapsen selän väliinsä, niin ei ainoakaan hammas ollut edes\nnaarmua raapaissut, hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain\njoukkoon.\n\n\"Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja -- niin rohkea!\" puheli emo\nJolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen\nlämpöiseen turkkiin turvautumaan. \"Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten\nkeralla. Ja tämä siis on ihmisen penikka. Onkopahan konsanaan ollut\nsutta, joka olisi saattanut kerskua ihmisen penikan löytyvän lastensa\nseassa?\"\n\n\"Olen kuullut tuolloin tällöin sellaista sattuneen, mutta en koskaan\nmeidän laumassamme enkä minun päivinäni\", vastasi isä Jolkka. \"Hän on\nkauttaaltaan karvaton, ja voisin hänet tappaa jalkani kosketuksella.\nMutta katsos, hän tähyilee meihin eikä ole peloissaan.\"\n\nKuutamo sulkeutui luolan suulta, sillä Shere Khanin iso nelikulmainen\npää ja hartiat työntyivät aukkoon. Tabaqui vikisi hänen takanaan:\n\"Herra hyvä, herra hyvä, tänne sisälle se meni!\"\n\n\"Shere Khan osottaa meille suuren kunnian\", lausui isä Jolkka, mutta\nhänen silmänsä säihkyivät suuttumusta. \"Mitä Shere Khan tarvitsee?\"\n\n\"Saaliini. Ihmisen penikka tuli tätä kautta\", vastasi Shere Khan. \"Sen\nvanhemmat ovat pötkineet karkuun. Anna se minulle.\"\n\nShere Khan oli hyökännyt puunhakkaajanuotiolle, kuten isä Jolkka oli\nsanonut, ja korventuneet käpälät kirvelivät vimmaa herättäen. Mutta isä\nJolkka tiesi, että luolan suu oli liian ahdas tiikerin päästä sisälle.\nJo nytkin olivat Shere Khanin hartiat ja etukäpälät hervottomat tilan\npuutteesta kuten miehen, joka yrittäisi tapella tynnyrissä.\n\n\"Sudet ovat Vapaa Kansa\", väitti vastaan isä Jolkka. \"He ottavat\nmääräyksensä lauman Päältä eivätkä miltään riimukyljeltä\nkarjanraastajalta. Ihmisen pentu on meidän -- tappaaksemme, jos\ntahdomme.\"\n\n\"Teidän tahtomisenne ja tahtomatta olemisenne! Mitä sinä siinä\ntahtomisistanne latelet? Kautta tappamani sonnin, pitääkö minun nuuskia\nröhötellä oikeudenmukaista riistaani sinun koiranluolastasi? Minä,\nShere Khan, se puhun!\"\n\nTiikerin karjunta täytti luolan ukkosjyrinällä. Emo Jolkka ravistihe\nirti penikoista ja hypähti esiin, silmät kahtena viheriänä kuuna\npimeästä leimuten Shere Khanin säihkyviä silmiä vasten.\n\n\"Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri\n-- minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman\nmukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten\nalastomien pentujen ahdistaja -- sammakonsyöjä -- kalansurmaaja --\nhän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta\n(minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi\nluo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan\ntullessasi! Pois!\"\n\nIsä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut\nne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta\nvoitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut\nkohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut\ntehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo\nJolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan\nasti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi\nulkoilmaan päästyänsä:\n\n\"Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma\nsanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun\nhampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!\"\n\nEmo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka\nvirkkoi hänelle vakavasti:\n\n\"Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.\nTahdotko vielä pitää hänet, äiti?\"\n\n\"Pitää hänet!\" henkäisi toinen. \"Hän tuli alasti, yöllä, yksinään,\nkovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo\ntyöntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi\ntappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi\npöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa\nalallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia -- sillä Mowgli Sammakko\nolkoon nimesi -- tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania\nniinkuin hän on sinua metsästänyt.\"\n\n\"Mutta mitähän sanoo laumamme?\" aprikoitsi isä Jolkka.\n\nViidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä\npois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät\nkoivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään\nkerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat\nne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta\nmissä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei\nmikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun\nheistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette\nhetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.\n\nIsä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan,\nja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan\nKäräjäkalliolle -- kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä\nsata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka\njohti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan\npitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken\nkokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista,\njotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin\nkolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi\noli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti\npudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona\nmakaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.\n\nKalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä\nkehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi\njoku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä\ntarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan\njoku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma\nsiitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli\npaadeltansa: \"Te tunnette Lain -- te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin,\noi sudet!\" ja hätäilevät emot kertailivat: \"Katsokaa -- katsokaa\ntarkoin, oi sudet!\"\n\nViimein -- ja emo Jolkan niskaharjakset nousivat tämän hetken tullessa\n-- isä Jolkka työnsi \"Mowgli Sammakon\", kuten häntä nimitettiin,\nkeskukseen. Tämä istui siinä naurellen ja kuutamossa kimaltelevilla\nkivikristalleilla leikkien.\n\nAkela ei edes kohottanut päätänsä käpäliltään, vaan pitkitti\nyksitoikkoista huutoansa: \"Katsokaa tarkoin!\" Louhikon takaa kuului\nkumajavaa karjuntaa -- Shere Khanin ääni: \"Pentu on minun. Antakaa se\nminulle. Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?\"\nAkela ei korviansakaan höristänyt, ei muuta sanonut kuin: \"Katsokaa\ntarkoin, oi sudet! Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on kenenkään muun\nkuin Vapaan Kansan käskyjen kanssa? Katsokaa tarkoin!\"\n\nKuului jyrisevää murinaa monestakin kurkusta, ja muuan nuori\nneljännellä vuodellaan oleva susi sinkosi takaisin Shere Khanin\nkysymyksen Akelalle: \"Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on\nihmisenpenikan kanssa?\"\n\nSäätääpä Viidakon Laki, että jos on kiistaa penikan hyväksymisestä\nlaumaan, niin häntä tulee puoltaa ainakin kahden laumaan kuuluvan\npaitsi hänen isoansa ja emoansa.\n\n\"Kuka puoltaa tätä penikkaa?\" kysyi Akela. \"Vapaassa Kansassa kuka\npuoltaa?\" Ei kuulunut vastausta, ja emo Jolkka valmistaikse taisteluun,\njonka tiesi viimeiseksensä, jos siitä taistelu koituisi.\n\nSitten ainoa muu olento joka saa ottaa osaa laumakäräjiin -- Baloo,\nuninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpenikoille Viidakon Lakia: vanha\nBaloo, joka saa kuljeskella missä mieli tekee, hän kun syö ainoastaan\npähkinöitä ja juuria ja hunajaa -- nousi takajaloilleen ja mörähti.\n\n\"Ihmisenpenikka -- ihmisenpenikka?\" hän sanoi. \"Minä puollan\nihmisenpenikkaa. Ei ole ihmisenpenikasta haittaa. Minulla ei ole\nsanojen lahjaa, mutta minä puhun totta. Juoskoon hän lauman mukana, ja\npääsköön jäseneksi kuten toisetkin. Minä itse opetan häntä.\"\n\n\"Me tarvitsemme vielä toisen\", huomautti Akela. \"Baloo on puoltanut, ja\nhän on nuorten penikkaimme opettaja. Kuka muu puoltaa kuin Baloo?\"\n\nMusta varjo pudottausi kehään. Tulija oli Bagheera, Musta Pantteri,\nsysimusta kauttaaltaan, paitsi että pantterijuomut kuvastuivat\neräänlaisina vivahduksina kuten kiiltosilkin kudos. Jokainen tunsi\nBagheeran, eikä kenenkään mieli tehnyt satuttautua hänen polulleen,\nsillä hän oli kavala kuin Tabaqui, rohkea kuin villi puhveli ja\nhurjapäinen kuin haavoittunut norsu. Mutta ääni hänellä oli leppeä kuin\nmetsähunajan tippuminen puusta, ja talja untuviakin pehmoisempi.\n\n\"Oi Akela ja te Vapaa Kansa\", hän kehräsi, \"minulla ei ole puhevaltaa\nkokouksessamme; mutta Viidakon Laki sanoo, että jos on tappamisen\nkiistaa uuden penikan suhteen, niin sen penikan elämä voidaan ostaa\nhinnan suorittamisella. Eikä Laki sano kuka saa hinnan suorittaa ja\nkuka ei. Olenko oikeassa?\"\n\n\"Hyvä! Hyvä!\" huudahtelivat nuoret sudet, jotka ovat aina nälissään.\n\"Kuulkaa Bagheeraa. Penikka voidaan lunastaa. Niin sanoo Laki.\"\n\n\"Tietäen ettei minulla ole oikeutta puhua täällä pyydän lupaanne.\"\n\n\"Puhu vain\", myöntyi parikymmentä ääntä.\n\n\"Alastoman penikan tappaminen on häpeä. Sitäpaitsi hänestä voi\nkasvaneena koitua teille parempi otus. Baloo on puhunut hänen\npuolestaan. Minäpä Baioon sanaan lisään mullin, ja lihavan, vasta\ntapetun, ei puolta mailia täältä, jos Lain mukaan hyväksytte\nihmisenpenikan. Onko se vaikeata?\"\n\nKymmenet äänet hälisivät: \"Mitä sillä on väliä? Hän kuolee\ntalvisateisiin. Hän nääntyy auringon helteeseen. Mitä haittaa voisi\nmeillä olla alastomasta sammakosta? Juoskoon lauman mukana. Missä mulli\non, Bagheera? Otettakoon hänet laumaan.\" Ja sitten Akelan jyhkeä haukku\nhuusi: \"Katsokaa tarkoin -- katsokaa tarkoin, oi sudet!\"\n\nMowgli oli yhä syvästi kiintynyt kivileluihinsa eikä ollut\nmillänsäkään, kun sudet yksitellen käväisivät häntä tähyämässä. Vihdoin\nhe kaikki läksivät alas mäkeä mullin jakoon; jäljelle jäivät vain\nAkela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omaiset. Shere Khan yhä karjahteli\nyön pimennossa, julmasti kiukuissaan siitä, ettei Mowglia ollut hänelle\nluovutettu.\n\n\"Niin, karju vain\", ähitteli Bagheera viiksiensä pielestä; \"tulee aika,\njolloin tämä alaston olento panee sinut karjumaan toisella sävelellä,\njos minä ihmistä vähänkään tunnen\".\n\n\"Teko oli hyvä\", arveli Akela. \"Ihmiset ja heidän penikkansa ovat\nsangen viisaita. Hänestä saattaa aikanaan olla apua.\"\n\n\"Totisesti, apua silloin kun koituu kova tarvis; sillä kukaan ei voi\ntoivoa iän kaiken pystyvänsä laumaa johtamaan\", huomautti Bagheera.\n\nAkela ei vastannut. Hän ajatteli hetkeä, joka on jokaisen lauman\njokaisen johtajan edessä: jolloin voimat heikkenevät heikkenemistään,\nkunnes sudet hänet viimein surmaavat ja uusi johtaja tulee sijalle --\nvuorostaan surman saadakseen.\n\n\"Vie hänet\", hän kehoitti isä Jolkkaa, \"ja harjaannuta kuten Vapaan\nKansan jäsentä tulee\".\n\nJa sillä tavalla Mowgli otettiin Seeoneen susilaumaan mullin hinnalla\nja Baloon puoltolauseella.\n\nNyt teidän täytyy tyytyä hyppäämään kymmenen tai yhdentoista pitkän\nvuoden yli ja ainoastaan arvailemaan, millaista ihmeellistä elämää\nMowgli susien seassa vietti. Jos se kaikki nimittäin kirjoitettaisiin\nhistoriaksi, niin kovinpa monta kirjaa siitä kertyisi. Pienoinen kasvoi\npenikkain mukana, vaikka nämä tietysti olivat täysikasvuisia susia\nmelkein ennen kuin toinen oli lapsikaan. Isä Jolkka opetti hänelle\nelinkeinoon kuuluvat seikat ja mitä mikin viidakossa merkitsi, kunnes\njokainen ruohon kahahdus, jokainen lämpöisen yöilman henkäys, jokainen\nhänen päänsä yllä liihottelevien pöllöjen äännähdys, jokainen puuhun\ntuokioksi laskeutuvan yökön kynnen raapaisu ja jokaisen lammessa\nhypähtävän pikku kalan jokainen pulahdus merkitsi hänelle ihan yhtä\npaljon kuin toimistotyönsä merkitsee liikemiehelle. Milloin ei\nopiskellut, hän istui päivänpaisteessa ja nukkui, ja söi ja nukkui\ntaas; ollessaan pesun tarpeessa tai kuumissaan hän ui metsälammissa;\nja hunajaa halutessaan (Baloo hänelle ilmaisi, että hunaja ja pähkinät\nolivat ihan yhtä maukasta syötävää kuin raaka liha) hän kiipesi sitä\nhakemaan, ja tässä oli Bagheera opastajana. Bagheeralla oli tapana\nlojua oksalla ja kutsua: \"Tulehan, Pikku Veikko\", ja ensimmältä Mowgli\nkapuili kuin laiskiainen, mutta heittelihe sittemmin oksalta oksalle\nmelkein yhtä rohkeasti kuin harmaa apina.\n\nHän otti myös osaa laumakäräjiin, ja siellä hän havaitsi, että jos\nhän tiukasti tuijotti johonkuhun suteen, niin tämän oli pakko luoda\nkatseensa toisaanne. Niinpä hän tuijotteli heihin huvikseen. Toisin\najoin hän poimi ystäviensä tallukoista pitkiä okaita, sillä sudet\nkärsivät kovasti piikeistä ja turkkiin tarttuneista takkiaisista.\nÖisin hän puikkelehti alas rinnettä viljelysmaille ja tähysteli hyvin\nuteliaana mökeissä asustavia kyläläisiä, mutta hän kaihtoi ihmisiä,\nsillä Bagheera osoitti hänelle viidakkoon niin ovelasti kätkettyä\nnelikulmaista salaluukulla varustettua laatikkoa, että hän oli vähällä\nastua siihen, ja selitti hänelle, että se oli loukku.\n\nEnemmän kuin mikään muu miellytti häntä lähteä Bagheeran matkassa\nmetsän pimeään, lämpimään sydämeen, nukkuakseen koko raukaisevan päivän\nja yöllä katsellakseen, miten Bagheera suoriutui pyynnissään. Bagheera\ntappoi nälissään oikealta ja vasemmalta, ja samaten Mowgli -- yhdellä\npoikkeuksella. Niin pian kuin hän iältään kykeni ymmärtämään, oli\nBagheera selitellyt hänelle, ettei hän saisi konsanaan koskea karjaan,\nkoska hänet oli mullin hengen hinnalla lunastettu laumaan. \"Kaikki\nviidakko on sinun\", oli Bagheera puhellut, \"ja sinä saat tappaa kaikkea\nmihin voimasi pätevät; mutta lunastuksenasi olleen mullin tähden et\nsaa kuuna päivänä tappaa tai syödä karjaa, yhtä vähän nuorta kuin\nvanhaakaan. Niin sanoo Viidakon Laki.\" Mowgli totteli uskollisesti.\n\nJa hän varttui, ja vantteraksi varttuikin, kuten ainakin poika, joka ei\ntiedä mitään opetuksia päähänsä ajettavan ja jolla ei ole maailmassa\nmitään muuta ajateltavaa kuin syöntiseikkoja.\n\nEmo Jolkka mainitsi hänelle parina kertana, ettei Shere Khaniin sopinut\nluottaa ja että hänen täytyisi jonakuna päivänä surmata Shere Khan;\nmutta vaikka nuori susi olisi tuon neuvon alati muistanut, niin Mowgli\nsen unohti syystä että hän oli vain poika -- sudeksi hän sentään olisi\nitseään sanonut, jos olisi osannut puhua mitään ihmiskieltä.\n\nShere Khan satuttautui aina hänen polulleen viidakossa, sillä sikäli\nkuin Akela oli vanhennut ja raihnaantunut, oli nilkku tiikeri\ntekeytynyt läheiseksi ystäväksi lauman nuoremmille susille, ja\nnämä seurasivat häntä tasataksensa rippeet; tämmöistä ei Akela\nikinä olisi sallinut, jos olisi rohjennut ulottaa valtansa oikeihin\nrajoihin. Shere Khan mielisteli heitä ja kummaili, miten noin reimat\nnuoret pyydystäjät saattoivat tyytyä kuolevan suden ja alastoman\nihmisenpenikan johdettaviksi. \"Sanotaan\", härnäili Shere Khan, \"että te\nette käräjillä uskalla katsoa häntä silmiin\"; ja nuoret sudet murisivat\nniskaharjaksiaan pörhistellen.\n\nBagheeralla oli silmät ja korvat kaikkialla. Hän tiesi kaikesta tästä\nhiukan, ja pariin kertaan hän moniaalla sanalla muistutti Mowglille,\nettä Shere Khan hänet jonakuna päivänä tappaisi. Mutta Mowgli\nnaureskeli ja vastasi: \"Minulla on lauma ja sinut; ja Baloo, niin\nlaiska kuin onkin, saattaisi puolestani antaa iskun tai pari. Miksi\npelkäisin?\"\n\nEräänä hyvin helteisenä päivänä Bagheera sai uuden aistimuksen --\njostakin kuulemastansa syntyneen. Kenties Sahi Piikkisika oli hänelle\nkertonut; ainakin hän virkkoi Mowglille viidakon syvimmässä kätkössä,\npojan lojuessa pää Bagheeran kauniille mustalle taljalle painuneena:\n\"Pikku Veikko, kuinka useasti olen sinulle sanonut, että Shere Khan on\nvihollisesi?\"\n\n\"Niin monta kertaa kuin tuossa palmussa on pähkinöitä\", vastasi\nMowgli, joka tietysti ei osannut laskea. \"Entä sitten? Minua nukuttaa,\nBagheera, ja Shere Khan on pelkkää pitkää häntää ja äänekästä puhetta\n-- kuten Mor Riikinkukko.\"\n\n\"Mutta nytpä ei ole aika nukkua. Baloo tietää sen; minä tiedän sen;\nlauma tietää sen; ja hupsut, hupsut hirvetkin sen tietävät. Tabaqui\nmyös on sinulle kertonut.\"\n\n\"Ho hoo!\" ylvästeli Mowgli. \"Tabaqui poikkesi pakeilleni äskettäin\nmorkaten minua ihmisenpenikaksi ja kehnoksi multasienten penkojaksi;\nmutta minä sieppasin Tabaquita hännästä ja mojautin mokomaa kahdesti\npalmunrunkoon opettaakseni parempia tapoja.\"\n\n\"Tyhmästi tehty; sillä vaikka Tabaqui on ilkimys, niin hän olisi\nkertonut sinulle jotakin perin tärkeätä. Avaa nuo silmät, Pikku Veikko.\nShere Khan ei uskalla tappaa sinua viidakossa; mutta muista, että\nAkela on elähtänyt ja pian tulee päivä, jona hän ei pysty kaatamaan\nkauristansa, ja silloin hän ei enää ole johtaja. Vanhuus myös vaivaa\nmonia niistä susista, joiden katselmuksessa olit ensimmäistä kertaa\nkäräjäpaikalle joutuessasi, ja nuoret sudet uskovat Shere Khanin\nopettamina, että ihmisenpenikalla ei ole sijaa laumassa. Ennen pitkää\nolet mies.\"\n\n\"Ja miksi ei mies juoksisi veljiensä matkassa?\" kysyi Mowgli. \"Olen\nviidakossa syntynyt. Olen noudattanut Viidakon Lakia, eikä ole sitä\nmeikäläistä sutta, jonka käpälistä en ole okaa nykäissyt. Tokihan he\novat veljiäni!\"\n\nBagheera oikaisihe täyteen mittaansa ja ummisti silmänsä puolittain.\n\"Pikku Veikko\", hän sanoi, \"tunnustelehan leukani alta\".\n\nMowgli ojensi voimakkaan ruskean kätensä ja tapasi pienen paljaan\ntäplän juuri Bagheeran silkkisen posken alta, missä kiiltävä karva\nkätki jättimäiset lihakset.\n\n\"Yksikään ei viidakossa tiedä, että minä, Bagheera, kannan tuota\nmerkkiä -- kaulahihnan jälkeä; ja kuitenkin, Pikku Veikko, olen\nihmisten keskessä syntynyt, ja ihmisten keskessä emoni kuoli --\nkuninkaallisen palatsin häkeissä Oodeyporessa. Tämänpä takia minä\nsinusta käräjillä hinnan maksoin ollessasi pienoinen alaston pentu.\nNiin, ihmisten keskessä minäkin synnyin. En ollut viidakkoa milloinkaan\nnähnyt. Minua ruokittiin rautaisesta astiasta kankien takaa, kunnes\neräänä yönä tunsin olevani Bagheera -- Pantteri -- enkä mikään ihmisen\nlelu, ja minä mursin lukon pahaisen yhdellä käpäläni iskulla ja\nsäntäsin metsään. Ja koska olin oppinut ihmisten tavat, sukeusi minusta\nviidakossa kamalampi kuin Shere Khan. Eikö totta?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Mowgli; \"koko viidakko pelkää Bagheeraa -- kaikki\npaitsi Mowgli\".\n\n\"Oh, sinä olet ihmisen penikka\", sanoi Musta Pantteri hyvin hellästi;\n\"ja ihan kuten minä palasin viidakkooni, samaten täytyy sinun lopulta\nmennä takaisin ihmisten luo, -- niiden ihmisten, jotka ovat veljiäsi,\n-- ellei sinua käräjillä surmata\".\n\n\"Mutta minkätähden -- minkätähden tahtoisi kukaan surmata minua?\"\ntiedusti Mowgli.\n\n\"Katso minuun\", oli Bagheeran vastaus; ja Mowgli tähysteli häntä\nvakaasti silmiin. Iso pantteri käänsi pois päänsä puolen minuutin\nkuluttua.\n\n\"Sen tähden\", hän virkahti, siirtäen käpäläänsä lehtikasassa. \"Minäkään\nen voi katsoa sinua silmiin, ja minä olen ihmisten keskessä syntynyt ja\nminä rakastan sinua, Pikku Veikko. Muut ne vihaavat sinua, kun heidän\nsilmänsä eivät kykene kohtaamaan katsettasi; kun olet viisas; kun olet\nnykinyt okaita heidän jaloistaan -- kun olet ihminen.\"\n\n\"En ole näitä seikkoja tiennyt\", vastasi Mowgli jurosti; ja hän rypisti\ntuuheita mustia kulmakarvojaan.\n\n\"Mitä sanoo Viidakon Laki? Iske ensin ja sitten käytä kieltäsi. Jo\nhuolettomuudestasi he sinut ihmiseksi tietävät. Mutta ole viisas.\nSydämeni sanoo, että kun Akelalta kerran ei tappo luonnistu, -- ja joka\najossa hänen käy tukalammaksi nitistää kauriinsa, -- niin lauma kääntyy\nhäntä ja sinua vastaan. Ne pitävät silloin kokouksen Käräjäkalliolla,\nja silloin -- ja silloin -- mutta nytpä tiedän!\" huudahti Bagheera\njaloilleen hypähtäen. \"Mene sinä pian alas laaksoon ihmisten mökeille\nja ota tänne hiukan Punakukkaa, jota siellä kasvatetaan, jotta sinulla\nratkaisevana hetkenä on voimakkaampikin ystävä kuin minä tai Baloo tai\nne lauman jäsenet, jotka sinua rakastavat. Hanki Punakukkaa.\"\n\nPunakukalla Bagheera tarkoitti tulta, mikään viidakon olento kun\nei tahdo nimittää tulta oikealla nimellään. Jokainen peto tuntee\nkuolettavaa pelkoa sitä kohtaan ja keksii satoja tapoja sen kuvatakseen\nkautta rantain.\n\n\"Punakukkaa?\" toisti Mowgli. \"Sitä kasvaa hämärissä heidän mökkiensä\nseinustoilla. Kyllä haen.\"\n\n\"Siinä puhuu ihmisenpenikka\", sanoi Bagheera ylpeästi. \"Muista että\nsitä kasvaa pienissä ruukuissa. Hanki joutuin sellainen ruukku ja pidä\nsitä hallussasi tarpeen varalle.\"\n\n\"Hyvä!\" tuumi Mowgli. \"Minä lähden. Mutta oletko varma, oi Bagheerani\"\n-- hän pujotti käsivartensa komeaan kaulaan ja katsoi isoihin silmiin\nsyvälle -- \"oletko varma siitä, että tämä kaikki on Shere Khanin työtä?\"\n\n\"Minut vapauttaneen murtuneen lukon kautta, varma olen, Pikku Veikko.\"\n\n\"Sittenpä, minut lunastaneen mullin kautta, minä maksan tästä Shere\nKhanille kaiken saamani ja ehkä hiukan ylitsekin\", vakuutti Mowgli; ja\nhän kapaisi pois.\n\n\"Sepä ihmistä. Ihmistä kaikki\", jupisi Bagheera itsekseen, laskeutuen\njälleen makuulle. \"Hohoi, Shere Khan, ei ole ollut mustempaa ajoa kuin\ntuo sinun sammakonajosi kymmenen vuotta takaperin!\"\n\nMowgli oli ehtinyt taivaltaa pitkät matkat metsää, samoten kiivaasti\nja sydän kuumana. Hän saapui luolalle ilta-usvan noustessa ja henkäili\nsyvään, alas laaksoon tähyillessään. Penikat olivat ulkosalla,\nmutta emo Jolkka, luolan taustalla, tiesi läähätyksestä, että hänen\nsammakkoansa jokin vaivasi.\n\n\"Mistä pulaa, Poju?\" hän kysyi.\n\n\"On jonkun yökön lavertelua Shere Khanista\", huusi toinen vastaukseksi.\n\"Minä metsästän kynnetyillä kentillä tänä yönä\"; ja hän painausi alas\npensaikkoa laakson pohjukassa polvittelevalle joelle. Siellä hän\npysähtyi, sillä hän kuuli metsästävän lauman ulvonnan, kuuli vainotun\nsambhurin ammumisen ja sitten mörähdyksen, kun kauris kääntyi päin\nvihollisiansa. Nyt kuului nuorten susien häijyjä, katkeria ulvahduksia:\n\"Akela! Akela! Näyttäköön Yksinäinen Susi voimansa. Tilaa lauman\njohtajalle! Hyppää, Akela!\"\n\nYksinäinen Susi kai hyppäsi ja iski harhaan, sillä Mowgli kuuli hänen\nhampaittensa loksahduksen ja sitten vingahduksen, kun sambhur kipeällä\nsorkallaan potkaisi hänet nurin.\n\nMowgli ei odottanut enempää, vaan juoksi edelleen, ja ulvahdukset\nheikkenivät takana hänen juostessaan vainiomäille, missä kyläläiset\nasuivat.\n\n\"Bagheera puhui totta\", hän läähätti, lymytessään erään mökin ikkunan\nääreen kasattuun rehuläjään. \"Huominen päivä on Akelalle ja minulle\nyhteinen.\"\n\nSitten hän painoi kasvonsa tiukasti ikkunanruutuun ja tähysteli\nliedessä palavaa tulta. Hän näki mökkiläisen vaimon yöllä nousevan\nylös syöttämään sitä mustilla kokkareilla; ja kun aamu tuli ja usvat\nlevisivät valkeina ja kylminä, hän näki mökkiläisen pojan ottavan\nsavella laastitun pajukorin, täyttävän sen punaisenhehkuvilla sysillä,\npistävän sen vaippansa alle ja lähtevän tanhualle lehmiä hoitelemaan.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" tuumi Mowgli. \"Jos penikka sen osaa tehdä, niin\neipä siinä pelkäämistä\"; hän siis harppoi nurkan taa poikaa vastaan,\nsieppasi ruukun hänen kädestään ja hävisi sumuun, pojan jollottaessa\npelosta.\n\n\"Ne ovat hyvin minun näköisiäni\", mietti Mowgli, puhallellen ruukkuun\nkuten oli nähnyt vaimon tekevän. \"Tämäpä kuolee, ellen sille anna\nsyötävää\"; ja hän sirotteli punaiselle hiillokselle risuja ja kuivia\nkaarnankappaleita. Puolitiessä rinnettä hänet tapasi Bagheera,\naamukasteen helmeillessä kuukristalleina hänen turkissaan.\n\n\"Akela on iskenyt harhaan\", kertoi pantteri. \"Ne olisivat viime yönä\nhänet tappaneet, mutta ne tarvitsivat sinua myös. Ne haeskelivat sinua\nylängöltä.\"\n\n\"Minä olin kynnetyillä kentillä. Valmis olen. Katso!\" Mowgli näytti\ntuliruukkua.\n\n\"Hyvä! Kuule, minä olen nähnyt ihmisten pistävän tuohon kuivan oksan ja\ntuotapikaa puhkesi sen päähän Punakukkaa. Etkö pelkää?\"\n\n\"En. Miksi pelkäisin? Nyt muistan -- jos ei se ole unta -- miten minä\nennen sutena oloani makasin Punakukan vieressä ja se oli lämmin ja\nsuloinen.\"\n\nKaiken päivää istui Mowgli luolassa tuliruukkuansa vaalien ja\nsirotellen siihen kuivia oksia nähdäkseen mitä ne vaikuttaisivat. Hän\nlöysi mukavan karahkan, ja kun illalla Tabaqui tuli luolalle töykeästi\nilmoittamaan, että häntä tarvittiin Käräjäkalliolla, niin hän nauroi\nkunnes Tabaqui luikki tiehensä. Sitten Mowgli yhä naureskellen lähti\nkäräjille.\n\nAkela, Yksinäinen Susi, makasi paatensa vieressä merkkinä siitä, että\nlauman johtajan paikka oli avoinna, ja Shere Khan rippeillä ruokittuine\nsusisaattueineen asteli edestakaisin ilmeisesti mielissään. Bagheera\nmakasi ihan Mowglin takana, ja tuliruukku oli Mowglin polvien välissä.\nKaikkien ollessa läsnä alkoi Shere Khan puhua -- sitä ei hän Akelan\nparhaimmillaan ollessa olisi konsanaan rohjennut.\n\n\"Hänellä ei ole oikeutta\", kuiskasi Bagheera. \"Sano se. Hän on koiran\npoika. Hän pelästyy.\"\n\nMowgli hypähti seisaalleen. \"Vapaa Kansa\", hän huusi, \"johtaako\nlaumaa Shere Khan? Mitä tekemistä tiikerillä on johtajapaikastamme\npäätettäessä?\"\n\n\"Siihen nähden että johtajanpaikka vielä on avoinna, ja pyydettynä\npuhumaan...\", aloitti Shere Khan.\n\n\"Kuka on pyytänyt?\" vastasi Mowgli. \"Olemmeko me kaikki shakaaleja,\ntätä karjanteurastajaa hännystelläksemme? Lauman johtaminen on\nyksistään lauman asia.\"\n\nKuului ärähdyksiä: \"Vaiti, sinä ihmisen penikka!\" \"Antakaa hänen\npuhua. Hän on pitänyt Lakimme\"; ja vihdoin lauman vanhemmat karjuivat:\n\"Puhukoon Kuollut Susi.\" Kun lauman johtaja on tapossaan epäonnistunut,\nniin häntä kutsutaan Kuolleeksi Sudeksi niin kauan kuin hän elää, eikä\nse aika ole pitkä.\n\nAkela nosti vanhaa päätänsä väsyneesti:\n\n\"Vapaa Kansa, ja te myös, Shere Khanin shakaalit, kaksitoista kautta\nolen teitä johtanut tappoon ja takaisin, eikä koko sinä aikana\nainoakaan ole joutunut loukkuun eikä tärveltynyt. Nyt olen iskenyt\nharhaan tapossani. Te tiedätte kuinka se juoni punottiin. Te tiedätte\ntoimittaneenne minut koettelemattoman kauriin eteen, tehdäksenne\nheikkouteni tunnetuksi. Se oli taitava temppu. Teillä on oikeus tappaa\nminut tässä Käräjäkalliolla nyt. Kysynpä siis, kuka tulee tekemään\nlopun Yksinäisestä Sudesta? Sillä se on Viidakon Lain mukaan minun\noikeuteni, että te tulette yksitellen.\"\n\nSyntyi pitkällinen hiljaisuus, sillä yksikään susi ei halunnut\nkahdenkamppailuun elämästä ja kuolemasta Akelan kanssa. Sitten\närjyi Shere Khan: \"Pyh! mitä me tästä hampaattomasta hupakosta? Hän\non tuomittu kuolemaan! Ihmisenpenikka se liian kauan on elänyt.\nVapaa Kansa, hän on alun pitäin ollut minun otukseni. Luovuttakaa\nhänet minulle. Minä olen kyllästynyt tähän ihmissusi-hulluuteen.\nHän on jo kymmenen kautta häirinnyt viidakkoa. Luovuttakaa minulle\nihmisenpenikka; muutoin metsästän täällä aina, antamatta teille luun\nsiruakaan. Hän on ihminen, ihmisen lapsi, ja minä vihaan häntä luitteni\nytimiä myöten!\"\n\nEnemmän kuin puolet laumaa ulvoi: \"Ihminen! Ihminen! Mitä on ihmisellä\ntekemistä meidän kanssamme? Menköön hän omaan paikkaansa.\"\n\n\"Usuttamaan kaikki kylien väki meidän kimppuumme?\" menosi Shere Khan.\n\"Ei; luovuttakaa hänet minulle. Hän on ihminen, eikä kukaan meistä voi\nkatsoa häntä silmiin.\"\n\nAkela nosti taas päätänsä ja virkkoi: \"Hän on nauttinut meidän\nravintoamme. Hän on nukkunut parissamme. Hän on ajanut meille riistaa.\nHän ei ole rikkonut ainoatakaan sanaa Viidakon Laista.\"\n\n\"Ja myös: minä maksoin hänen puolestansa mullikan, silloin kun hänet\notettiin laumaan. Vähäinen on mullikan arvo, mutta Bagheeran kunnia\non jotakin, minkä puolesta hän kenties taistelee\", lausui Bagheera\nsuopeimmalla äänellään.\n\n\"Kymmenen vuotta takaperin maksettu mullikka!\" ärisi lauma. \"Mitä me\nkymmenen vuotta vanhoista luista piittaamme?\"\n\n\"Tai sitoumuksesta?\" kysyi Bagheera, valkeat hampaat huulen alta\npaljastuneina. \"Oikeinpa on Vapaa Kansa nimenänne!\"\n\n\"Mikään ihmisen penikka ei voi juosta viidakon väen matkassa\", kiljui\nShere Khan. \"Antakaa pois minulle!\"\n\n\"Hän on meidän veljemme kaikessa paitsi vereltään\", pitkitti Akela;\n\"ja te tapasitte hänet täällä! Olenpa tosiaan elänyt liian kauan.\nJotkut teistä ovat karjan syöjiä, ja toisien olen kuullut Shere\nKhanin opettamina käyvän pimeinä öinä sieppomassa lapsia kyläläisten\nkynnykseltä. Tiedän teidät siis raukoiksi, ja raukoille nyt puhun.\nOn varmaa, että minun täytyy kuolla, eikä minun henkeni ole minkään\narvoinen, muutoin tarjoaisin sen ihmisenpenikasta. Mutta lauman kunnian\nvuoksi -- sen pikku seikan olette unohtaneet johtajatta ollessanne --\nminä lupaan, että jos annatte ihmisenpenikan lähteä omaan paikkaansa,\nniin minä en paljasta ainoatakaan hammasta teitä vastaan, kun kuolemani\nhetki saapuu. Minä kuolen silloin taistelutta. Se säästää laumalta\nainakin kolme henkeä. Enempää en voi tehdä; mutta jos tahdotte, niin\nminä pelastan teidät häpeästä, jota tuottaa virheettömän veljen\ntappaminen, -- veljen, joka on Viidakon Lain mukaan laumaan puollettu\nja lunastettu.\"\n\n\"Hän on ihminen -- ihminen -- ihminen!\" ärisi lauma; ja useimmat sudet\nalkoivat keräytyä Shere Khanin ympärille, jonka häntä alkoi heilahdella.\n\n\"Nyt on juttu sinun käsissäsi\", huomautti Bagheera Mowglille. \"Me emme\nvoi tehdä enempää kuin tapella.\"\n\nMowgli nousi suoraksi seisomaan -- hiiliruukku käsissään. Sitten hän\nojensi käsivartensa ja haukotteli käräjäkansaa vasten kuonoa; mutta\nhän oli suunniltaan vimmasta ja surusta, sillä, sutten tapaan, sudet\neivät olleet hänelle milloinkaan ilmaisseet, kuinka kiihkeästi he häntä\nvihasivat. \"Kuulkaapas!\" hän huusi. \"Ei tätä koirien ulinaa tarvita.\nOlette tänä iltana niin moneen kertaan vakuuttaneet minut ihmiseksi\n(ja totisesti olisin ollut sutena teidän kanssanne elämäni loppuun\nasti), että tunnen sananne todeksi. Niinpä en enää kutsukaan teitä\nveljikseni, vaan sag'iksi (koiriksi), kuten teitä ihminen nimittäisi.\nMitä te teette ja mitä ette, se ei ole teidän sanottavissanne. Minusta\nse riippuu; ja nähdäksemme asian selvemmin olen minä, ihminen, tuonut\ntänne hiukkasen sitä Punakukkaa, jota te koirat pelkäätte!\"\n\nHän heitti hiiliruukun maahan. Muutamat hehkuvat hiilet sytyttivät\nkuivan sammaltukon leimahtamaan räiskyvänä lieskana, ja koko neuvosto\nperäytyi hyppivien liekkien tieltä kauhuissaan.\n\nMowgli työnsi kuivan karahkansa tuleen kunnes oksat leimusivat ja\nräiskyivät, ja pyöritteli sitä luimistelevien susien keskessä.\n\n\"Sinä olet herra\", supisi Bagheera. \"Pelasta Akela kuolemasta. Hän on\naina ollut ystäväsi.\"\n\nAkela, yrmeä vanha susi, joka ei ollut milloinkaan elämässään anonut\narmoa, loi Mowgliin surkean katseen, pojan siinä seistessä ilkosen\nalastomana, pitkä musta tukka liehumassa hartiain yli karahkan\nloimossa, joka sai varjot hyppimään ja vipajamaan.\n\n\"Hyvä!\" virkkoi Mowgli verkalleen tuijotellen ympärilleen. \"Näen\nolevanne koiria. Minä lähden seurastanne oman väkeni luo -- jos ne omaa\nväkeäni ovat. Viidakko on minulta suljettu, ja minun täytyy unohtaa\npuheenne ja toveruutenne; mutta minä tahdon olla armeliaampi kuin te\nolette. Koska olin miltei veriveljenne, niin lupaan, että ihmisenä\nihmisten parissa ollessani en kavalla teitä ihmisille, niinkuin te\nolette minut kavaltaneet.\" Hän potkaisi tulta jalallaan ja kipinät\nsinkoilivat öiseen ilmaan. \"Älköön koituko sotaa kenenkään laumaan\nkuuluvan ja minun välillämme. Mutta minulla on velka maksettavana\nennen lähtöäni.\" Hän harppasi Shere Khanin eteen, joka istui tylsästi\nvilkutellen silmiänsä liekeille, ja tarttui hänen leukatöyhtöönsä.\nBagheera seurasi tapaturmien varalta. \"Ylös, koira!\" huusi Mowgli.\n\"Ylös, kun ihminen puhuu, tai pistän taljaasi tulen!\"\n\nShere Khanin korvat olivat Iitteinä kouristuneet taaksepäin ja hän\nummisti silmänsä, sillä näre roihusi kovin likellä.\n\n\"Tämä karjantappaja vakuutti tappavansa minut käräjillä, kun ei ollut\nminua penikkana ollessani tappanut. Noin ja noin me koiria pieksämme\nollessamme ihmisiä. Liikautappas partakarvaakaan, Lungri, niin sullonpa\nPunakukan alas kurkkuusi!\" Hän huitoi Shere Khania rangalla päähän, ja\ntiikeri vinkui ja uikutti hirveän pelon vallassa.\n\n\"Pyh! Korvennettu viidakkokissa -- laputa nyt! Mutta muista, että kun\nensi kerralla saavun Käräjäkalliolle kuten miehen pitää saapua, niin se\ntapahtuu Shere Khanin talja pääni päällä. Akela taas käyköön elämään\nvapaasti mielensä mukaan. Te ette tapa häntä, syystä ettei se ole\nminun tahtoni. En myöskään luule teidän istuvan täällä kauemmin kielet\nlerpallaan kuin olisitte mitäkin hyväisiä ettekä koiria, jotka minä\nhäädän matkoihinsa -- noin! Menkää!\" Tuli roihusi hurjasti karahkan\nkärjessä ja Mowgli hosui oikeaan ja vasempaan kehässä, niin että sudet\nulvoen kaikkosivat kipinäin poltellessa niiden turkkeja. Viimein oli\njäljellä ainoastaan Akela, Bagheera ja ehkä kymmenen Mowglin puolelle\nasettunutta sutta. Silloin alkoi Mowglin sisuksia niin vihavoida, ettei\nhän konsanaan ollut moista poltetta tuntenut, ja hän tavotteli ilmaa ja\nnyyhkytteli, kyynelten karpaloidessa hänen poskillansa.\n\n\"Mitä tämä on? Mitä tämä on?\" voihki hän. \"En haluaisi jättää\nviidakkoa, enkä tiedä mitä tämä on. Kuolenko minä, Bagheera?\"\n\n\"Et, Pikku Veikko. Nuo ovat vain kyyneleitä, jollaisia ihmiset\nkäyttävät\", selitti Bagheera. \"Nyt tiedän, että sinä olet ihminen\netkä enää ihmisen penikka. Viidakko on tosiaankin suljettu sinulta\ntästälähtein. Anna niiden valua, Mowgli. Ne ovat vain kyyneleitä.\" Ja\nMowgli istuutui itkemään katkerasti kuin sydän pakahtumaisillaan, eikä\nhän ollut eläissään ennen itkenyt.\n\n\"Nyt\", hän virkahti, \"minä lähden ihmisten luo. Mutta ensin täytyy\nminun lausua jäähyväiset emolleni\"; ja hän riensi luolaan missä tämä\nisä Jolkan kanssa asui, ja itki emonsa turkkia vasten painuneena,\nneljän penikan ulvoessa surkeasti.\n\n\"Ettehän unohda minua?\" sanoi Mowgli.\n\n\"Emme koskaan niin kauan kuin kykenemme vainua seuraamaan\", vakuuttivat\npenikat. \"Tule vuoren juurelle ihmisenä ollessasi, niin me pakisemme\nsinulle; ja me poikkeamme öisin vainiomäille kisailemaan kanssasi.\"\n\n\"Tule pian!\" pyyteli isä Jolkka. \"Oi, viisas pikku sammakko, tule pian\nkäymään; sillä me olemme vanhat, emosi ja minä.\"\n\n\"Tule pian\", pyyteli emo Jolkka, \"pienoinen alaston poikani; sillä\nkuulehan, ihmisen lapsi, minä olen sinua rakastanut enemmän kuin omia\npentujani konsanaan\".\n\n\"Minä tulen varmasti\", lupasi Mowgli; \"minä tulen levittämään Shere\nKhanin taljaa Käräjäkalliolle. Älkää unohtako minua! Sanokaa kaikille\nviidakossa, etteivät minua unohda!\"\n\nPäivä alkoi sarastaa Mowglin yksinään lähtiessä alas ylängön rinnettä\nkohtaamaan niitä salaperäisiä olentoja, joita ihmisiksi nimitetään.\n\n\n\n\nSEEONEE-LAUMAN METSÄSTYSLAULU\n\n    Teki tuloa aamu, sai ääni peuraan\n      nyt, vielä ja taas!\n    Näytti haarova sarvi ja haarova sarvi\n    salolammen, miss' oli hirvien parvi.\n    Olen väijynyt yksin, ma kaikkea seuraan\n      nyt, vielä ja taas!\n\n    Teki tuloa aamu, sai ääni peuraan,\n      nyt, vielä ja taas!\n    Susi nopsasti palaa ja nopsasti palaa\n    luo lauman, jok' ootteli viestiä salaa,\n    ja me etsimme, löysimme metsästysalaa\n      nyt, vielä ja taas!\n\n    Teki tuloa aamu, sai lauma teuraan\n      nyt, vielä ja taas!\n    Jalat ei viitahan jälkiä jätä!\n    Pimeässä ees silmiä vältä ei hätä!\n    Nyt on ääntä! Hei hoi hei! Kuulkaapa tätä\n      nyt, vielä ja taas!\n\n\n\n\nKAAN METSÄSTYS\n\n\nLeopardi on täplistä ylpee ja puhveli sarvistaan. Ole puhdas, kun\nkiillosta taljan sun voimias arvaillaan. Jos sinkoat sorkilla sonnin\ntai sambhurin sarvesta saat, älä viestiä kiidätä meille; myös oltiin me\nlapsekkaat. Älä vierasta pentua sorra, vaan veikkona vain ota vastaan,\njos pieni ja lystikäs onkin; pian karhu voi etsiä lastaan. \"Olen\nverraton!\" kerskuvi pentu ens' tapponsa saatuaan. Iso viidakko, pienipä\npentu. Hänen sietää vaieta vaan.\n\n_Baloon ajatelmia_.\n\nKaikki mikä tässä kerrotaan tapahtui jonkin aikaa ennen kuin Mowgli\njoutui häädetyksi Seeoneen susilaumasta tai kosti tiikeri Shere\nKhanille. Niinä päivinä Baloo opetti hänelle viidakon lakia. Isoa,\ntotista, vanhaa ruskeata karhua ihastutti noin näppärä oppilas, sillä\nnuoret sudet opettelevat viidakon lakia vain sen verran kuin heidän\nomaan laumaansa ja heimoonsa kuuluu, ja luikkivat tiehensä oitis kun\npystyvät kertaamaan metsästyssäkeet: -- \"Äänettömät käpälät; pimeässä\nnäkevät silmät; tuulien haaston tyyssijoissansa kuulevat korvat ja\nterävät valkeat hampaat, kaikki nämä ovat tunnusmerkkejä veljillämme,\npaitsi shakaali Tabaquilla ja hyeenalla, joita me vihaamme.\" Mutta\nMowglin oli ihmisen penikkana opittava melko lailla enemmän kuin tämä.\n\nToisinaan tallusteli Bagheera, musta pantteri, viidakon läpi\ntarkastelemaan lemmikkinsä edistymistä ja kehräili pää puuta vasten\nMowglin lausuillessa päivän läksyä Baloolle. Poika osasi kiivetä\nmelkein yhtä hyvin kuin uida, ja uida melkein yhtä hyvin kuin juosta.\nLainopettaja Baloo opetti hänelle sen vuoksi metsä- ja vesilait: miten\nerottaa laho oksa terveestä; miten puhutella kohteliaasti villejä\nmehiläisiä tavatessaan niiden pesän viisikymmentä jalkaa yläpuolella\nmaanpinnan; mitä sanoa Mang-yökölle joutuessaan keskipäivällä\nhäirinneeksi häntä lehvistössä; ja miten varoittaa lammikoiden\nvesikäärmeitä loiskahtaessaan alas niiden sekaan. Viidakon väestä ei\nkukaan siedä häirintää, ja kaikki ovat kovin kärkkäät syöksähtämään\ntunkeutujan kimppuun. Mowglille opetettiin myös muukalaisten\nmetsästyshuuto, jota on äänekkäästi toisteltava, kunnes siihen\nvastataan, milloin viidakon väestä joku metsästää ulkopuolella omaa\naluettansa. Se merkitsee käännettynä: \"antakaa minulle lupa metsästää\ntäällä, sillä minä olen nälissäni\"; ja vastaus kuuluu: \"metsästähän\nsitten ruuaksesi, mutta älä huviksesi\".\n\nTästä kaikesta näette, kuinka paljon Mowglin oli opittava ulkoa, ja\nhäntä väsytti ylenpalttisesti saman asian hokeminen sataan kertaan;\nmutta, kuten Baloo virkkoi Bagheeralle eräänä päivänä Mowglin saatua\nkorvatillikan ja juostua kiukuissaan karkuun: \"Ihmisen penikka on\nihmisen penikka, ja hänen täytyy oppia viidakon laki kokonaan.\"\n\n\"Mutta ajattele kuinka pikkuruinen hän on\", vastusti musta pantteri,\njoka olisi lellitellyt Mowglin pilalle, jos olisi saanut tahtonsa\ntapahtumaan. \"Miten voi hänen pääpahasensa kantaa kaikkia sinun pitkiä\npuheitasi?\"\n\n\"Onko viidakossa mitään liian pientä surman omaksi? Ei. Siksi minä\nhänelle näitä taitoja opetan, ja siksi lyön häntä, hyvin pehmeästi,\nmilloin hän unohtaa.\"\n\n\"Vai pehmeästi! Mitä sinä pehmeydestä tiedät, senkin Rautakoura?\"\nmurahti Bagheera. \"Hänen kasvonsa ovat tänään ihan kolhiintuneet sinun\n-- pehmeydestäsi. Huh.\"\n\n\"Parempi että minä, joka häntä rakastan, kolhin häntä\nvaikkapa kiireestä kantapäähän, kuin että hän joutuisi vaurioon\ntietämättömyydestä\", vastasi Baloo hyvin vakavasti. \"Minä opetan\nhänelle nyt viidakon tietäjäsanoja, jotka suojelevat häntä lintujen\nja käärmekansan parissa sekä kaikkien neljällä jalalla metsästävien\nkeskuudessa, paitsi hänen omassa laumassaan. Hän voi nyt vaatia\nsuojelusta kaikelta viidakon väeltä, kunhan vain muistaa sanat. Eikö se\nole pikku pöllytyksen arvoista?\"\n\n\"No, pidähän vain varasi, ettet tapa ihmisenpenikkaa. Hän ei ole\nmikään puunrunko tylsien kynsiesi teroittimeksi. Mutta mitä ovat nuo\ntietäjäsanat? Minä kait apua pikemmin annan kuin pyydän\", -- Bagheera\nojensi yhtä käpäläänsä ja ihaili sen päässä harittavia terässinisiä\nsorkkarautoja --, \"mutta tekisi kuitenkin mieleni tietää\".\n\n\"Minä kutsun Mowglin ja hän sanoo ne -- jos tahtoo. Tulehan, Pikku\nVeikko!\"\n\n\"Pääni humisee kuin mehiläispuu\", myrähti nyreä pikku ääni heidän\npäänsä päältä, ja Mowgli lipui alas puunrunkoa kovin suuttuneena ja\nkiukuissaan, lisäten maahan päästessään: \"Tulen Bagheeran vuoksi enkä\nsinun, vanha lihava Baloo!\"\n\n\"Minulle yhdentekevää\", vastasi Baloo, vaikka olikin loukkaantunut ja\nmurheissaan. \"Kerrohan siis Bagheeralle ne viidakon tietäjäsanat, jotka\nolen sinulle tänä päivänä opettanut.\"\n\n\"Minkä väen tietäjäsanat?\" kysyi Mowgli kerkeänä näyttämään taitoaan.\n\"Viidakolla on monta kieltä. Minä tunnen ne kaikki.\"\n\n\"Vähän tiedät, vaan et paljoa. Näethän, oi Bagheera, ne eivät\nkonsanaan kiitä opettajaansa. Ei yksikään pikku sutonen ole koskaan\npalannut kiittämään vanhaa Baloota hänen opetuksistaan. Sanoppa sitten\nmetsästäjäheimojen sanat -- suur'oppinut.\"\n\n\"Olemme yhtä verta, te ja minä\", vastasi Mowgli, antaen sanoille\nkarhukoron, jota kaikki metsästäjäväki käyttää.\n\n\"Hyvä. Nyt lintujen.\"\n\nMowgli teki työtä käskettyä, sääksen vihellys lauseen loppuna.\n\n\"Nyt käärmeväen\", pyysi Bagheera.\n\nVastaus oli sanoin kuvaamaton sihinä, ja Mowgli potkaisi jalkansa\nylös taaksepäin, taputti käsiänsä omaksi ylistyksekseen ja loikkasi\nBagheeran selkään, istuen siellä sivuttain, rummuttaen kiiltävää taljaa\nkantapäillään ja irvistellen Baloolle niin mokomasti kuin ikinä osasi.\n\n\"Kas niin -- kas niin! Olipa tuo pikku kopauttelun arvoista\", virkkoi\nruskea karhu hellästi. \"Jonakuna päivänä sinä vielä muistat minut.\"\nSitten hän kääntyi syrjään kertomaan Bagheeralle, että hän oli\nkerjännyt nuo tietäjäsanat Hathilta, villiltä elefantilta, joka tietää\nkaikki nuo asiat, ja että Hathi oli vienyt Mowglin eräälle lammikolle\nsaadakseen käärmeensanat vesikäärmeeltä, Baloo kun ei niitä kyennyt\nlausumaan, ja että Mowgli oli nyt kutakuinkin turvattu kaikilta\ntapaturmilta viidakossa, koskei käärme, lintu tai peto loukkaisi häntä.\n\n\"Ketään ei siis ole tarvis pelätä\", lopetti Baloo, ylpeänä taputellen\nisoa karvaista vatsaansa.\n\n\"Paitsi hänen omaa heimoansa\", jupisi Bagheera itsekseen, ja huudahti\nsitten ääneensä Mowglille: \"Varo kylkiluitasi, Pikku Veikko! Mitä\ntuommoinen teiskaroiminen merkitsee?\"\n\nMowgli oli yritellyt saada ääntänsä kuuluviin, nykimällä Bagheeran\nhartiaturkkia ja potkimalla terhakasti. Kun nuo kaksi rupesivat häntä\nkuuntelemaan, luikkasi hän täyttä kurkkua: \"Ja sitten minä saan oman\nheimoni ja johdan sitä lehvistöissä kaiken päivää.\"\n\n\"Mitä tämä uusi hupsuus on, pikku unelmien uneksija?\" kysyi Bagheera.\n\n\"Niin, ja viskelen näreitä ja naavaa vanhan Baloon naamaan\", pitkitti\nMowgli. \"Sen ne ovat minulle luvanneet. Hei!\"\n\n\"Hupsis!\" Baloon iso kämmen pyyhkäisi Mowglin Bagheeran selästä, ja\nlojuessaan noiden isojen etukäpälien välissä näki poika karhun olevan\nkovasti suutuksissaan.\n\n\"Mowgli\", sanoi Baloo, \"sinä olet puhutellut bandar-logia --\napinakansaa\".\n\nMowgli vilkaisi Bagheeraan nähdäkseen oliko pantterikin vihainen, ja\nBagheeran silmät tuijottivat kovina kuin piikivet.\n\n\"Sinä olet pitänyt seuranasi apinakansaa -- harmaita pitkähäntiä --\nväkeä jolla ei ole lakia -- kaiken syöjiä. Se on suuri häpeä.\"\n\n\"Kun Baloo iski minua päähän\", selitti Mowgli (hän makasi vielä\nselällään), \"niin minä läksin tieheni ja harmaat apinat tulivat alas\npuista ja säälittelivät minua. Kukaan muu ei minusta huolinut.\" Hän\ntuhersi hiukan.\n\n\"Apinakansan sääli!\" tuhahti Baloo. \"Vuorivirran hiljaisuus!\nKesäauringon viileys! Entä sitten, ihmisenpenikka?\"\n\n\"Sitten -- sitten ne antoivat minulle pähkinöitä ja muuta hyvää\nsyötäväksi, ja ne -- ne kantoivat minut sylissään puiden latvoihin ja\nsanoivat minun olevan veriveljensä, paitsi ettei minulla ollut häntää,\nja minun tulevan jonakuna päivänä heidän johtajakseen.\"\n\n\"Niillä ei ole mitään johtajaa\", oikaisi Bagheera. \"Ne valehtelevat. Ne\nvalehtelevat aina.\"\n\n\"Ne olivat kovin ystävällisiä ja pyysivät minua tulemaan uudestaan.\nMiksei minua ole koskaan viety apinakansan luokse? Ne seisovat\njaloillaan kuten minäkin. Ne eivät lyö minua kovilla käpälillä. Ne\nleikkivät kaiken päivää. Anna minun nousta! Paha Baloo, anna minun\nnousta! Minä tahdon taas leikkiä niiden kanssa.\"\n\n\"Kuulepas, ihmisenpenikka\", puheli karhu, ja hänen äänensä jyrisi kuin\nukkonen kuumana yönä, \"minä olen sinulle opettanut kaikkien viidakon\nheimojen lait -- paitsi puissa asuvan apinakansan. Niillä ei ole\nmitään lakia. Ne ovat hylkiöitä. Niillä ei ole omaa kieltä, ne vain\nkäyttävät muilta varkain kuulemiansa sanoja, tähyillen ja vaaniskellen\nlehvistössä. Niiden tapa ei ole meidän tapamme. Ne ovat vailla\njohtajaa. Niillä ei ole muistia. Ne kerskuvat ja lörpöttelevät ja ovat\nolevinansa suuri kansa, joka on ryhtymäisillään tärkeihin yrityksiin\nviidakossa, mutta pähkinän putoaminen kääntää niiden mielet nauruun\nja kaikki unohtuu. Meillä viidakon väellä ei ole mitään tekemistä\nniiden kanssa. Me emme juo mistä apinat juovat; me emme mene minne\napinat menevät; me emme metsästä missä ne metsästävät; me emme kuole\nmissä ne kuolevat. Oletko tähän päivään asti kuullut minun puhuvan\nbandar-logista?\"\n\n\"En\", vastasi Mowgli kuiskaten, sillä metsä oli nyt Baloon lopetettua\nkovin hiljaisena.\n\n\"Viidakon väki poistaa ne kieleltään ja mielestään. Ne ovat kovin\nmonilukuiset, ilkeät, likaiset, häpeämättömät, ja ne haluaisivat,\njos niillä mitään tarkoituksellista halua on, päästä viidakon väen\nhuomioon. Mutta me emme ota niitä huomataksemme silloinkaan kun ne\nviskelevät pähkinöitä ja törkyä niskaamme.\"\n\nSamassa ropsahti oksien lomitse ryöppy pähkinöitä ja risuja; ja he\nkuulivat korkealta ilmasta, hentojen oksien joukosta, köhimistä ja\nulvahduksia ja vihaista tömistelyä.\n\n\"Apinakansa on kielletty\", jatkoi Baloo, \"kielletty viidakon väelle.\nMuista se.\"\n\n\"Kielletty\", huomautti Bagheera; \"mutta kuitenkin olisi mielestäni\nBaloon pitänyt varoittaa sinua niistä\".\n\n\"Minun -- minun? Kuinka saatoin arvata, että hän kisailisi mokoman\nroskalauman kanssa? Apinakansa! Hyh!\"\n\nUusi ryöppy syöksähti heidän päällensä, ja nuo kaksi astelivat pois,\nottaen Mowglin mukaansa. Baloo oli apinoista puhunut silkkaa totta. Ne\nkuuluivat puunlatvojen asujamistoon, ja kun pedot aniharvoin katsovat\nylös, niin ei apinoilla ja viidakon väellä ollut mitään tilaisuutta\nsattua toistensa tielle. Mutta milloin tahansa löysivät sairaan suden\ntaikka haavottuneen tiikerin tai karhun, apinat kiusasivat häntä\nja paiskelivat kaikkia petoja kalikoilla ja pähkinöillä huvikseen\nja toivoen tulevansa huomatuiksi. Sitten ne mölysivät ja kirkuivat\njärjettömiä lauluja ja haastoivat viidakon väkeä kapuamaan puihinsa\ntappelemaan kanssaan tai sydäntyivät hurjiin otteluihin tyhjästä\nkeskenänsä, jättäen kuolleet apinat viidakon väen nähtäväksi. Niillä\noli aina aikomuksena viipymättä hankkia itselleen johtaja ja omat\nlait ja tavat, mutta siitäpä ei koskaan tullut mitään, sillä niiden\nmuisti ei kestänyt päivästä toiseen. Sen vuoksi ne sovittivat hommansa\nhokemalla sananpartta: \"mitä bandar-log ajattelee nyt, sitä viidakko\najattelee myöhemmin\", ja se viihdytti niitä aika lailla. Mikään peto\nei voinut niitä saavuttaa, mutta ei niistä myöskään mikään peto ollut\nmillänsäkään, ja siitä syystä ne olivat olleet kovin mielissään,\nkun Mowgli tuli niiden kanssa leikkimään, ja ne kuulivat kuinka\nsuutuksissaan Baloo oli.\n\nNe eivät aikoneet tehdä sen enempää -- bandar-log ei koskaan tarkoita\nmitään. Mutta yksi niistä keksi mielestään loistavan aatteen, ja hän\nkertoi kaikille muille, että Mowgli olisi hyödyllinen pitää heimossa,\nkoska hän osasi punoa yhteen risuja tuulen suojaksi; jos he siis\nsieppaisivat hänet, niin he voisivat taivuttaa hänet opettajaksensa.\nTietysti oli Mowgli puunhakkaajan lapsena perinyt kaikenmoisia\nvaistoja, ja hänellä oli tapana rakennella katkenneista vesoista\npikku mökkejä, ajattelemattakaan miten tuli niitä sommitelleeksi,\nja puissaan pälyilevät apinat pitivät hänen leikkiänsä kerrassaan\nihmeellisenä. Tällä kertaa, sanoivat ne, ne todella ottaisivat johtajan\nja kohoaisivat viidakon viisaimmaksi heimoksi -- niin viisaaksi,\nettä kaikki muut huomaisivat ne ja kadehtisivat niitä. Siitä syystä\nne seurasivat Baloota, Bagheeraa ja Mowglia viidakon läpi hyvin\nhiljaisina, kunnes oli puolipäiväuinahduksen aika ja Mowgli suuresti\nhäpeissään painautui pantterin ja karhun väliin nukkumaan, päättäen\npysyä ehdottomasti erillään apinakansasta.\n\nKeskellä untansa hän tunsi kovien, jäntevien, pienten käsien puristavan\nsääriänsä ja käsivarsiansa, oksat pyyhkivät hänen kasvojansa, ja sitten\nhän tuijotteli alas heiluvasta latvasta, Baloon herätellessä viidakkoa\nkumeilla karjahduksillansa ja Bagheeran ponnahtaessa runkoa ylöspäin\nkaikki hampaat paljastettuina. Bandar-log mölysi voitonriemuisena ja\nkiiti ylimpään huippuun, minne Bagheera ei uskaltanut seurata, hihkuen:\n\"Hän on huomannut meidät! Bagheera on huomannut meidät. Kaikki viidakon\nväki ihailee taitavuuttamme ja viekkauttamme.\"\n\nSitten he läksivät pakenemaan; ja apinaväen pako puumaailmassa on\nmahdoton sanoin kuvata. Niillä on säännölliset valta- ja sivutiensä,\nylä- ja alamäkensä, kaikki viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen\ntai sataan jalkaan korkealla maasta, ja näitä myöten ne tarpeen\ntullen voivat matkata yölläkin. Kaksi vantterinta apinaa piteli\nMowglia kainaloista ja heilahteli häntä kannatellen puusta toiseen,\nparikymmentä jalkaa loikkauksella. Yksinään ne olisivat päässeet puolta\njoutuisammin, mutta pojan paino pidätteli niitä. Peloissaan ja pää\npyörällä ollen Mowgli ei kuitenkaan voinut olla tuntematta hupia tästä\nhurjasta vauhdista, vaikka maan vilahtelu syvällä hänen allaan näytti\nkammottavalta ja jyhkeä töksähdys tyhjään ilmaan tehdyn hypyn jälkeen\njoka kerta kouri sydäntä.\n\nHänen saattueensa kiidätti häntä vuoroin ylös puuhun, kunnes hän\ntunsi hennoimpien latvuksien räiskivän ja taipuvan alla, vuoroin taas\nköhäisten ja luikaten paiskautui ilmaan ulos- ja alaspäin, pysähtyen\ntarraamalla käsin tai jaloin lähimmän puun alempiin haaroihin. Toisin\najoin hän näki aavat alat vielä vihreää viidakkoa, kuten maston\nhuipussa seisova mies ulappaa, ja sitten oksat ja lehdet pieksivät\nhänen kasvojansa, kun hän vartijoinensa taas läheni maata. Niin\nryntäili koko bandar-login heimo loikkien, ryskyen, hoilaten ja älisten\npitkin puukujia, Mowgli vankinansa.\n\nJonkin aikaa hän pelkäsi noiden pudottavan hänet; sitten hän suuttui,\nmutta älysi haitalliseksi nousta vastarintaan, ja alkoi miettiä.\nEnsimmäisenä tehtävänä oli saada viesti Baloolle ja Bagheeralle,\nsillä hän tiesi apinain vauhdin jättävän heidät kauas jälkeen. Oli\nhyödytöntä katsella alas, sillä hän näki vain oksien yläpinnat, joten\nhän tähysteli ylöspäin ja näkikin kaukana sinertävässä autereessa\nChil-sääksen leijuvan ja kieppuvan pitämässä silmällä viidakkoa,\nodotellen olentoja kuoleviksi. Chil näki apinain raahaavan jotakin\nja pudottausi muutamia satoja metrejä alemma, nähdäkseen kelpasiko\nniiden taakka syötäväksi. Vihelsipä hän hämmästyneenä, nähdessään\nMowglia laahattavan puunlatvaan ja kuullessaan hänen sääksenkielellä\nkiljaisevan: \"Me olemme yhtä verta, sinä ja minä.\" Lehvien aallot\nummistuivat pojan yli, mutta Chil piipahti lähimmän puun kohdalle\najoissa nähdäkseen ruskeiden pikku kasvojen jälleen pujahtavan esille.\n\"Pane merkille tieni\", huusi Mowgli. \"Kerro Seeonee-lauman Baloolle ja\nKäräjäkallion Bagheeralle.\"\n\n\"Kenen puolesta, Veikko?\" Chil ei ollut koskaan ennen nähnyt Mowglia,\nvaikka tietysti olikin hänestä kuullut puheltavan.\n\n\"Mowglin, Sammakon. Ihmisenpenikaksi minua sanotaan! Pane merkille\ntieni!\"\n\nViime sanat kirkaistiin pojan viistäessä halki ilman, mutta Chil\nnyökkäsi ja nousi korkeuksiin, kunnes näytti pieneltä tomuhiukkaselta,\nja siellä hän leijui kaukoputkisilmillään seuraten puunlatvain\nheiluntaa, Mowglin saattueen törmätessä eteenpäin.\n\n\"Ne eivät koskaan ryntää kauas\", hän hymähti. \"Ne eivät koskaan tee\nmitä ryhtyvät tekemään. Aina nälvii uutuuksia bandor-log. Tällä kertaa,\njolleivät silmäni petä, ne ovat penkoneet pahaa itselleen, sillä Baloo\nei ole mikään maitoparta, ja Bagheeran tiedän pystyvän tappamaan\nmuutakin kuin vuohia.\"\n\nHän siis huojui siivillänsä, jalat kokoon vedettyinä, ja odotteli.\n\nSillävälin Baloo ja Bagheera tepastelivat raivon ja murheen puuskissa.\nBagheera kiivetä vänkäili terhakammin kuin eläissään oli yrittänyt,\nmutta oksat katkeilivat hänen painostaan ja hän luisui alas käpälät\ntäynnä kaarnaa.\n\n\"Miksi et varoittanut ihmisenpenikkaa?\" ärjyi hän Baloo poloiselle,\njoka oli pistänyt kömpelöksi laukaksi, toivoen muka saavuttavansa\napinat. \"Mitä hyötyä lähti pojan pökerrytyksestä iskuilla, jos et häntä\nvaroittanut?\"\n\n\"Joudu! Oi joudu! Me -- me voimme vielä tavottaa ne!\" puhkui Baloo.\n\n\"No jo onkin vauhti! Et sillä uuvuttaisi kipeätä lehmää. Lain opettaja\n-- penikanpieksäjä -- puolen tunnin kieriskelyyn repeäisit. Istuudu ja\npohdi! Tee suunnitelma. Nyt ei ole aikaa takaa-ajoon. Ne voivat hänet\npudottaa, jos ahdistamme liian likeltä.\"\n\n\"Arrula! Huu! Ne ovat jo voineet tipauttaa hänet kantamiseensa\nväsyneinä. Ken voi luottaa bandar-logiin? Pane yökön raatoja pääni\npäälle! Anna mustia luita syödäkseni! Vieritä minut villien mehiläisten\npesiin, jotta minut kuoliaaksi pisteltäisiin, ja peitä minut hyeenan\nhautaan, sillä minä olen karhuista kurjin! Arrulala! Wohui! Oi Mowgli,\nMowgli, miksi en sinua varoittanut apinakansalta sen sijaan että\ntaoin sinua päähän? Nyt kenties olen läimäyttänyt päivän läksyn hänen\nmuististansa, ja hän jää yksikseen viidakkoon ilman tietäjäsanoja.\"\n\nBaloo painoi korviansa kämmenillään ja huiskui voihkien edes takaisin.\n\n\"Ainakin hän vast'ikään oikein kertasi minulle kaikki sanat\",\nhuomautti Bagheera kärsimättömästi. \"Baloo, sinulla ei ole muistia\neikä arvokkuutta. Mitä ajattelisi viidakko, jos minä, musta pantteri,\nlyyhistyisin keräksi kuin Sahi Piikkisika, ja poraisin?\"\n\n\"Viidakosta minä viis! Hän voi olla jo kuollut.\"\n\n\"Elleivät huvikseen pudota häntä tai joutilaisuudesta häntä nitistä, en\nminä ole ihmisenpenikasta huolissani. Hän on viisas ja hyvin opetettu,\nja ennen kaikkea on hänellä silmät, jotka panevat viidakon väen\npelkäämään. Mutta, ja se on paha paikka, hän on bandar-login vallassa,\nja ne puissa asuvina eivät pelkää ketään meikäläistä.\" Bagheera\nnuoleksi toista etukäpäläänsä miettivästi.\n\n\"Minua pöllöä! Mikä lihava, juurtenmöyrijä narri olenkaan\", huudahti\nBaloo tempautuen koholle. \"On totta mitä Hathi Villi Elefantti\nlausuu: 'Kullekin oma pelkonsa'; ja ne, bandar-log, pelkäävät\nKaa Kalliokäärmettä. Hän osaa kiivetä yhtä hyvin kuin nekin. Hän\nsieppoo nuoria apinoita öisin. Hänen äänensä kuiskaaminen saa niiltä\nhäntäkarvat jäykistymään. Menkäämme Kaan luo.\"\n\n\"Mitä hän voi meidän avuksemme tehdä? Hän ei ole meidän heimoamme,\njalaton -- ja silmätkin hänellä on ylen ilkeät\", puheli Bagheera.\n\n\"Hän on hyvin vanha ja hyvin ovela. Ennen kaikkea, hän on aina\nnälissään\", puolustausi Baloo toivorikkaasti. \"Lupaa hänelle liuta\nvuohia.\"\n\n\"Hän nukkuu kuukauden umpeensa kerran syötyään. Hän voi parhaillaan\nvedellä unta, ja jos sattuu valveillakin olemaan, niin entäs jos hän\nkernaammin tappaa omat vuohensa?\" Bagheera ei tiennyt paljoa Kaasta ja\noli tietysti epäluuloinen.\n\n\"Siinäpä tapauksessa sinä ja minä yhdessä, vanha eränkävijä, saatamme\ntoimittaa hänet järkevämmälle tuulelle.\" Baloo hieroi kauhtunutta\nruskeata hartiaansa pantterin kylkeen, ja he läksivät yhdessä etsimään\nKaa jättiläiskäärmettä.\n\nHe tapasivat hänet venyttäytyneenä lämpöiselle kallioseinustalle\nehtoopäivän aurinkoon, ihaillen kaunista uutta asuansa, sillä hän oli\nviimeiset kymmenen päivää virunut luolassa vaihtamassa nahkaansa. Nyt\nhän oli loistavassa kunnossa -- huiski isoa tylppäkuonoista päätänsä\npitkin maata ja kietoi kolmenkymmenen jalan mittaista ruumistansa\nsiroiksi solmuiksi ja kiemuroiksi sekä lipoi huuliansa ajatellessaan\ntulevaa päivällistänsä.\n\n\"Hän ei ole aterioinut\", virkahti Baloo huojennuksesta huokaisten heti\nkun näki käärmeen kauniisti ruskean ja keltaisenkirjavan takin. \"Ole\nvaruillasi, Bagheera! Hän on aina nahkansa vaihdettuaan hiukan sokea ja\nkovin nopea iskemään.\"\n\nKaa ei ollut myrkkykäärme -- hän päinvastoin hiukan halveksikin\nmyrkkykäärmeitä pelkureina --, mutta hänen voimansa oli syleilyssä, ja\nkun hän kerran oli pyöräyttänyt isot renkaansa jonkun ympärille, niin\nsiihenpä se juttu loppui.\n\n\"Saalista saaos!\" huusi Baloo istahtaen ryntäilleen. Kaa oli\nkuten kaikkikin sukunsa käärmeet vähäkuuloinen eikä ensin kuullut\ntervehdystä. Sitten hän kiertyi valmiiksi kaikkien mahdollisuuksien\nvaralle, pää alas painuneena.\n\n\"Saalista saakaamme kaikki\", vastasi hän tervehdykseen. \"Hei, Baloo,\nmitä sinä täällä teet! Saalista saaos, Bagheera. Yksi meistä ainakin\non ruuan tarpeessa. Eikö ole mitään otuksen tietoa? Hirven, taikkapa\nnuoren kauriinkaan? Olen tyhjä kuin ehtynyt kaivo.\"\n\n\"Me olemme pyyntiretkellä\", selitti Baloo huolettomasti. Hän tiesi,\nettei Kaata saanut kiirehdyttää. Hän on liian iso.\n\n\"Sallikaa minun lyöttäytyä matkaan\", tarjoutui Kaa. \"Isku sinne tai\ntänne ei merkitse mitään sinulle, Bagheera tai Baloo, mutta minun\n-- minun täytyy odottamistani odottaa päiväkausia metsäpolulla ja\nkiipeillä puolet yötä pelkästään nuoren apinan toiveissa. Ässh! Oksat\neivät ole samoja kuin nuorena ollessani. Lahoja näreitä ja kuivia\nrisuja ne ovat kaikki.\"\n\n\"Kenties iso painosi vaikuttaa myös asiaan\", virkkoi Baloo.\n\n\"Minulla on mittaa melkoisesti -- on melkoisesti\", myönsi Kaa hiukan\nylpeästi. \"Mutta tämän uuden puunkasvun vikaa se silti on. Olinpa\nhyvin vähällä pudota viime retkelläni -- tosiaankin hyvin vähällä --\nja luiskahtamiseni rahina, häntäni kun ei ollut kiinteästi kietaistuna\nrungon ympäri, herätti bandar-login syytämään silmilleni mitä\nhäijyimpiä nimityksiä.\"\n\n\"Jalaton, keltainen maan mato\", jupisi Bagheera ikäänkuin koettaen\nmuistutella mieleensä jotakin.\n\n\"Sssss! Ovatko ne koskaan nimittäneet minua siksi?\" sähähti Kaa.\n\n\"Jotakin sellaista ne viime kuussa hoilailivat meille, mutta me emme\nniitä ottaneet huomataksemme. Ne sanovat mitä tahansa -- sitäkin\npuhuvat, että sinä olet menettänyt kaikki hampaasi etkä käy mitään\nisompaa kuin vuonaa ahdistamaan, koska -- bandar-log on tosiaan mitä\nhäpeämättömintä riiviölaumaa -- koska pelkäät pukin sarvia\", pitkitti\nBagheera herttaisesti.\n\nKäärme, varsinkaan Kaan kaltainen varova vanha python, ilmaisee\naniharvoin suuttumuksensa, mutta Baloo ja Bagheera näkivät Kaan kurkun\nmolemmin puolin isojen nielulihaksien paisuvan ja pingottuvan.\n\n\"Bandar-log on vaihtanut aluettansa\", hän virkkoi levollisesti.\n\"Saapuessani tänään päiväpaisteeseen kuulin niiden huikkailevan\npuunlatvoissa.\"\n\n\"Me ... me olemme juuri pyydystämässä bandar-logia\", huomautti Baloo,\nmutta sanat takelsivat hänen kurkussaan, sillä ensimmäistä kertaa\nnyt hänen muistaakseen kukaan viidakon väestä tunnusti apinoista\npiittaavansa.\n\n\"Epäilemättä ei sitten olekaan pieni se aihe, joka saa kaksi moista\nmetsästäjää -- johtajia omassa viidakossaan tietenkin -- bandar-login\njäljille\", vastasi Kaa kohteliaasti, mutta uteliaisuuttaan paisuen.\n\n\"Totta puhuaksemme\", alotti Baloo, \"en minä ole sen parempi kuin\nSeeoneen sudenpenikkain vanha ja toisinaan hupakko lain opettaja, ja\nBagheera tässä...\"\n\n\"On Bagheera\", täydensi musta pantteri, ja hänen leukansa sulkeutuivat\nloksahtaen, sillä hän ei luottanut nöyristymiseen. \"Pula on tällainen,\nKaa: nuo pähkinänvarkaat ja palmunlehtien rääpijät ovat ryöstäneet\nmukaansa ihmisenpenikkamme, josta kenties olet kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Minulle kertoi uutisena Sahi (hänen piikkinsä saavat hänet\ntungettelevaksi) ihmisenpenikasta, joka otettiin susilaumaan, mutta\nminä en uskonut. Sahi on tulvillaan puoleksi kuultuja ja ylen kehnosti\nkerrottuja tarinoita.\"\n\n\"Mutta tämä on totta. Ei ole ollut toista niin verratonta\nihmisenpenikkaa\", vakuutti Baloo. \"Parhain ja viisain ja rohkein\nkaikista ihmisenpenikoista -- oma oppilaani, joka kohottaa Baloon nimen\nkuuluisaksi kautta kaikkien viidakkojen; ja sitäpaitsi, minä -- me --\nrakastamme häntä, Kaa.\"\n\n\"Ts! Ts!\" sanoi Kaa, heiluttaen päätään edestakaisin. \"Minäkin olen\ntiennyt mitä rakkaus on. Voisinpa jutella tarinoita, jotka -- --\"\n\n\"Jotka oikean kiitoksen saadakseen tarvitsevat seestä yötä, kun\nkaikki olemme nauttineet runsaan aterian\", tokaisi Bagheera.\n\"Ihmisenpenikkamme on nyt bandar-login käsissä, ja me tiedämme, että\nkaikesta viidakon väestä ne pelkäävät ainoastaan Kaata.\"\n\n\"Ne pelkäävät ainoastaan minua. Syytäpä onkin\", vastasi Kaa. \"Lörppöjä,\nhassuja, turhamaisia -- turhamaisia, hassuja ja lörppöjä ovat apinat.\nMutta ihmiskapine ei joudu hyvän jäljille niiden käsissä. Ne väsyvät\npoimimistansa pähkinöistä ja karistelevat ne alas. Ne kantavat\nkarahkaa puolen päivää ja aikovat tehdä sillä suurtöitä, ja sitten ne\nkatkaista ritkauttavat sen keskeltä poikki. Eipä kannata kadehtia tuota\nihmiskapinetta. Minuakin ne nimittivät -- keltaiseksi kalaksiko?\"\n\n\"Madoksi -- madoksi -- maan madoksi\", selitteli Bagheera, \"ja moneksi\nmuuksikin, mitä en tässä kerrata kehtaa\".\n\n\"Meidän täytyy muistuttaa niitä puhumaan hyvää herrastansa. Aaa-ssp!\nMeidän tulee avittaa niiden haihattelevaa muistia. No, minne ne penikan\nkanssa läksivät?\"\n\n\"Viidakko yksin tietää. Auringonlaskua kohti, luulen\", virkkoi Baloo:\n\"Olimme arvelleet sinun sen tietävän, Kaa.\"\n\n\"Minun? Mitenkä? Minä korjaan niitä sikäli kuin tielleni sattuvat,\nmutta minä en metsästele bandar-logia enkä sammakoita -- tai lätäkön\nvihreätä kuortakaan sen paremmin. Hsss!\"\n\n\"Ylös, ylös! Ylös, ylös! Hilloo! Illoo! Illoo, kurkista ylös, Seeoneen\nsusilauman Baloo!\"\n\nBaloo vilkaisi ylös nähdäkseen mistä ääni tuli, ja Chil sääksi se\nsiellä viiletteli alas auringon kimmellellessä siipien röyhistyneillä\nreunoilla. Chilin lepoaika läheni, hänen haihateltuaan pitkin viidakkoa\netsimässä karhua, jonka sankka lehvistö oli kätkenyt.\n\n\"Mikä asiana?\" kysyi Baloo.\n\n\"Olen nähnyt Mowglin bandar-login seassa. Hän pyysi minua sanomaan\nteille. Minä tähystelin. Bandar-log on vienyt hänet tuolle puolle\nvirtaa apinakaupunkiin -- Kylmiin Sijoihin. Ne voivat viivähtää siellä\nyön, taikka kymmenen yötä, taikka tunnin. Olen käskenyt yökköjä\npitämään silmällä pimeän ajan. Se viesti minulla. Saalista saakaa, te\nkaikki siellä alhaalla!\"\n\n\"Täyteen ahdettu kita ja sikeä uni sinulle, Chil\", huusi Bagheera.\n\"Muistanpa sinua ensi tapossani ja siirrän sivuun yksistään sinua\nvarten pään -- sinä sääksistä parahin!\"\n\n\"Eipä mitään. Eipä mitään. Pojalla oli tietäjäsana. En mahtanut\nvähempää\", ja Chil kieriskeli taas ylös vartiopaikalleen.\n\n\"Hän ei ole unohtanut käyttää kieltänsä\", riemuitsi Baloo ylpeästi\nnaurahtaen. \"Että niin nuori muistaakin yksinpä lintujen tietäjäsanan\nhäntä roikoteltaessa pitkin puiden latvoja!\"\n\n\"Hanakasti sen häneen taoit\", huomautti Bagheera. \"Mutta minä olen\nhänestä ylpeä, ja nyt on meidän porhallettava Kylmiin Sijoihin.\"\n\nHe kaikki tiesivät missä se paikka oli, mutta harvatpa viidakon\nasujaimet siellä käväisivät, sillä Kylmät Sijat oli annettu nimeksi\nvanhalle hylätylle kaupungille, joka oli unohtunut ja hautautunut\nviidakkoon, ja pedot harvoin käyttävät ihmisten aikoinaan asumaa\npaikkaa. Metsäsika kyllä, mutta metsästäjäheimot eivät. Asuivathan\nsiellä sitä paitsi apinat, mikäli niiden voitiin sanoa missään asuvan,\njoten mikään arvostaan pitävä eläin ei lähestynyt silmänkantaman päähän\nmuulloin kuin poudan hätyytellessä, jolloin puolittain rapistuneissa\nsäiliöissä norui vettä.\n\n\"Puolen yön matka -- täydellä vauhdilla\", arvioitsi Bagheera, ja Baloo\nsai peräti totisen katsannon.\n\n\"Samoan niin nopeasti kuin voin\", lupasi hän apeana.\n\n\"Emme me sinua uskalla odotella. Talsi perässä, Baloo. Meidän on\npistettävä pikajuoksuksi -- Kaan ja minun.\"\n\n\"Olipa jalat taikka ei, kyllä minä neljän koipesi rinnalla pysyn\",\nhuomautti Kaa lyhyeen. Baloo ponnistausi hoppuisaan lähtöön, mutta jäi\nhuohottaen istumaan, ja niinpä he jättivät hänet hölköttämään perässä,\nBagheeran taivaltaessa nopeaa pantterin loikkailua. Kaa ei hiiskahtanut\nsanaakaan, mutta niin vinhasti kuin Bagheera kiitikin, tasalla pysyi\npython-jättiläinen. Heidän saapuessaan eräälle vuoripurolle ehätti\nBagheera edelle, hän kun ponnahti ylitse, jättäen Kaan uimaan pää ja\nkaksi jalkaa kaulaa ylhäällä vedestä, mutta tasaisella maalla Kaa peri\nhäviönsä takaisin.\n\n\"Vapahduksenani olleen murretun lukon kautta\", hönkäisi Bagheera\niltahämärissä, \"hidas et sinä ole tien katkaisijaksi!\"\n\n\"Nälkä on!\" vastasi Kaa. \"Ja haukkuivathan ne minua täplikkääksi\nsammakoksi.\"\n\n\"Madoksi -- maan madoksi, vieläpä keltaiseksi.\"\n\n\"Yhtä kaikki. Rientäkäämme!\" Ja Kaa näytti lakaisevan maata, vakailla\nsilmillään löytäen lyhyimmän tien ja sillä pysytellen.\n\nEivät Kylmissä Sijoissa apinat ollenkaan ajatelleet Mowglin ystäviä. Ne\nolivat tuoneet pojan Hävinneeseen Kaupunkiin ja ilakoivat aika lailla\nurotyönsä innossa. Mowgli ei ollut kertaakaan elämässään ennen nähnyt\nintialaista kaupunkia, ja raunioiksikin luhistuneena tämä näytti ylen\nihmeelliseltä ja komealta. Ammoisina aikoina oli joku kuningas sen\nrakennuttanut matalahkolle kunnaalle. Vielä erotti kivetyt viertotiet,\njotka ylös rinnettä johtivat sortuneille porteille; näiden jälkinä\nolivat kuluneisiin, ruostuneisiin saranoihin takertuneet puunsälöt.\nPuita oli versonut muureihin, näiden harjat sortuneet, ja muuritornien\nikkunoista venyi tuuheina tukkuina köynnöskasveja.\n\nKunnaan laella oli iso katoton palatsi. Pihattojen ja suihkulähteiden\nmarmori oli rakoillut, punaisen ja vihreän kirjavaksi painunut, ja\nkuninkaan elefanttitarhain mukulakiviäkin oli rikkaruoho ja rehottamaan\npäässyt vesaikko nostatellut ja siirrellyt. Palatsista avautui\nnäköalaksi rivittäin katottomia taloja, jotka näyttivät tyhjiltä\nmehiläiskeoilta; muodoton kivimöhkäle, joka oli ollut epäjumalana\nneljän tien risteyksessä; yleisinä kaivoina aikoinaan palvelleet\nkadunkulmien kuopat, ja temppelien halkeilleet kuvut, joiden aukoissa\nvilli viikunapuu versoi.\n\nApinat nimittivät paikkaa kaupungiksensa ja olivat halveksivinaan\nviidakon väkeä syystä että näiden asuntona oli metsä. Eivätkä ne\nkuitenkaan tienneet, mihin tarkoitukseen mikin talo oli rakennettu\nja mihin niitä käytettäisiin. Niillä oli tapana kasautua kehiksi\nkuninkaan neuvostosaliin, penkoen kirppuja ja ollen mukamas ihmisiä;\ntai juoksennella katottomissa taloissa keräilemässä laastinkappaleita\nja muita leluja, ja unohtaa minne olivat ne piilottaneet, ja tapella\nja kirkua isoin joukoin töyttien toisiansa, ja sitten hajautua\nkarkeloimaan kuninkaan puutarhan penkereillä, missä ravistelivat\nruusupensaita ja oranssipuita vallattomuuksissaan nähdäkseen hedelmien\nja kukkien varisevan. Ne tutkivat kaikkia palatsin käytäviä ja pimeitä\nsokkeloita sekä noita satoja pikku hökkeleitä, mutta eivät milloinkaan\nmuistaneet mitä olivat nähneet ja mitä eivät; ja kuljeksivat yksitellen\nja kaksittain tai parvittain, toinen toisillensa hokien tekevänsä mitä\nihmisetkin. Ne joivat säiliöistä ja myllersivät veden mutaiseksi,\nja riitelivät sitten siitä, kunnes säntäsivät liutana liikkeelle ja\nhoilailivat: \"Ei ole viidakossa niin viisasta ja hyvää ja taitavaa ja\nvoimakasta ja säveää kuin bandar-log.\" Nyt alkoi kaikki taas uudestaan\nsiksi kunnes kyllästyivät kaupunkiin ja palasivat puunlatvoihin,\ntoivoen saavuttavansa viidakon väen huomiota.\n\nMowgli oli kasvatettu viidakon lain alaisena eikä voinut pitää\ntällaisesta elämästä tai sitä käsittää. Apinat raahasivat hänet Kylmiin\nSijoihin iltapuolella päivää, ja sen sijaan että olisivat käyneet\nlevolle, kuten Mowgli olisi niin pitkän matkan jälkeen tehnyt, alkoivat\nne käsikkäin hyppiä piiritanssia, hupsuja laulujansa loilotellen.\nEräs apinoista piti puheen ja selitti kumppaneilleen, että Mowglin\nsieppaaminen ennusti uutta vaihetta bandar-login historiassa, sillä\nMowgli näyttäisi niille, miten punoa risuja ja keppejä sateen ja\nkylmän suojaksi. Mowgli nyhtäisi muutamia köynnöksiä ja rupesi niitä\nsolmielemaan, ja apinat koettivat jäljitellä; mutta jo moniaan minuutin\nkuluttua ne kadottivat harrastuksensa, alkoivat nykiä toisiaan hännästä\ntai köhien hyppiä nelinkontin pitkin raunioita.\n\n\"Tahdon syödä\", virkkoi Mowgli. \"Olen muukalainen tällä viidakon\nperukalla. Tuokaa minulle ruokaa, tai antakaa minulle lupa metsästää\ntäällä.\"\n\nPari-kolmekymmentä apinaa ryntäsi noutamaan hänelle pähkinöitä ja\nmetsämeloneja; mutta tiellä ne riitautuivat käsirysyyn, ja oli liikaa\nvaivaa palata hedelmien tähteitä tuomaan. Mowgli oli ruhjoontunut\nja suutuksissaan kuten nälissäänkin, ja hän harhaili pitkin tyhjää\nkaupunkia, tuon tuostakin kajahutellen muukalaisten metsästyshuudon,\nmutta kukaan ei siihen vastannut, ja Mowgli tunsi joutuneensa todella\nkovin inhaan paikkaan. \"Totta puhui bandar-logista Baloo\", ajatteli\nhän itsekseen. \"Niillä ei ole lakia, ei metsästyshuutoa, ei johtajia\n-- hupsuja jaarituksia vain ja pienoisia varastajan käsiä. Jos täällä\nsiis menehdyn nälkään tai kohtaan surmani, niin omaa syytäni on\nkaikki. Mutta minun täytyy yrittää palata omaan viidakkooni. Varmasti\nsaan Baloolta selkäsaunan, mutta parempi sekin kuin ajella lenteleviä\nruusunlehtiä bandar-login kanssa.\"\n\nTuskin oli hän astellut kaupungin muurille, kun jo apinat kiskoivat\nhänet takaisin, selitellen ettei hän tiennyt kuinka onnellinen oli,\nja nipistellen häntä, jotta muistaisi olla kiitollinen. Hän puri\nhammasta eikä hiiskunut mitään mennessään hoilottavien apinain keskessä\navaralle pengermälle, joka oli sadeveden puoleksi täyttämien punaisesta\nhietakivestä hakattujen vesisäiliöiden yläpuolella. Pengermän\nkeskellä oli rapistunut huvihuone, valkeasta marmorista rakennettu\nkuningattarille, jotka olivat sata vuotta maan povessa uinuneet.\nKupukatto oli puoleksi lohjennut sisälle ja tukkinut maanalaisen\nkäytävän, jota myöten kuningattaret olivat sinne kulkeneet palatsista;\nmutta seinät oli soviteltu kirjailluista marmori-ristikoista --\nkaunista maidonvalkeata korkotyötä, koristeinansa agaatteja,\nkarneoleja, jaspiksia ja lasuurikiviä, ja kunnaan takaa noustuansa\nkumotti kuu ristikkorei'istä, luoden maahan mustan samettiompeluksen\nnäköisiä varjoja.\n\nRuhjoontuneena, unisena ja nälissään ei Mowgli silti kyennyt\npidättämään nauruaan, kun bandar-log alkoi, kaksikymmentä yhteen\nsuuhun, kerskua hänelle kuinka suuria, viisaita, voimakkaita ja säveitä\nne olivat, ja moittia häntä typeräksi siinä, että hänen teki mieli pois.\n\n\"Me olemme suuria. Me olemme vapaita. Me olemme ihmeteltäviä. Me\nolemme koko viidakon ihmeteltävintä väkeä! Me kaikki sanomme sen,\nja siis täytyy sen olla totta\", pauhasivat ne. \"Kun nyt sinä olet\nuusi kuuntelija ja voit viedä sanamme viidakon asukkaille, jotta ne\nvastakertana ottavat huomatakseen meidät, niin kerromme sinulle, missä\nkaikissa suhteissa me olemme erinomaisia.\"\n\nMowgli ei pannut vastaan, ja apinoita kertyi satoja sadan perästä\npengermälle kuuntelemaan omien puhujainsa ylistysvirsiä bandar-logista,\nja milloin vain joku puhuja pysähtyi henkäisemään, hoilasivat kaikki\nyhdessä: \"Tämä on totta; sen me kaikki sanomme.\"\n\nMowgli nyökkäili ja räpytteli silmiään, myönteli kaikkiin kysymyksiin,\npää metelistä humisten.\n\n\"Tabaqui shakaali lienee näitä kaikkia purrut\", jupisi hän, \"ja nyt\nniissä riehuu hulluus. Totisesti hälisee tässä dewanee, riivaus.\nEivätkö ne ikinä nuku? Nyt on pilvi vetäytymässä tuon kuun kaihtimeksi.\nJos olisi kyllin iso tuo pilvi, niin voisinpa pimeässä yrittää pinttää\npakoon. Mutta minä olen uupunut.\"\n\nSitä samaa pilveä tarkkasi kaksi hyvää ystävää kaupungin rapistuneessa\nvallihaudassa, sillä Bagheera ja Kaa eivät halunneet tarpeettomia\nvastuksia, hyvin tietäen kuinka vaarallista apinakansa oli suurin\njoukoin. Apinat taistelevat ainoastaan ollessaan sata yhtä vastaan, ja\nharvatpa viidakossa ovat arkailematta sellaista ylivoimaa.\n\n\"Minä menen läntiselle muurille\", supatti Kaa, \"ja hyökkään kiivaasti,\napunani rinteen vieru. Minun niskaani ne eivät laumoissa karkaa, mutta\n-- --\"\n\n\"Kyllä tiedän\", vastasi Bagheera. \"Soisinpa Baloon olevan mukana; mutta\ntäytyypä tehdä mitä meistä lähtee. Tuon pilven kerittyä kuun eteen\nlähden minä penkereelle. Ne pitävät siellä joitakin käräjiä pojasta.\"\n\n\"Saalista saaos\", toivotti Kaa jämeästi ja lipui läntiselle muurille\npäin. Se sattui olemaan parhaiten säilynyt, ja jättiläiskäärme\nviivähti tovin ennen kuin sai löytäneeksi tien ylös kiviseinää pitkin.\nPilvi peitti kuun, ja juuri ihmetellessään mitä apinat lähinnä\ntekisivät kuulikin Mowgli Bagheeran kepeät askeleet penkereellä.\nMusta pantteri oli melkein äänettömästi rynnännyt ylös vierua ja\nhuiteli -- tietäen ettei ollut aikaa tuhlata puremiseen -- oikeaan\nja vasempaan apinalaumassa, joka istui Mowglin ympärillä viisi- ja\nkuusikymmenlukuisina piireinä. Nousi säikähdyksen ja raivon möly, ja\nsitten, Bagheeran kompastuessa allaan kieriviin potkiviin ruumiisiin,\nluikkasi eräs apina: \"Täällä on ainoastaan yksi! Tappakaa hänet!\nTappakaa!\" Bagheeran päälle sulloutui tyrkiskelevä liuta purevia,\nraappivia ja reutovia apinoita, kun taas viisi tai kuusi tarttui\nMowgliin, raahasi hänet ylös huvihuoneen ristikkoseinää ja työnsi\nhänet lohjenneen kattokuvun aukosta sisälle. Ihmisten kasvattama poika\nolisi saanut pahan kolauksen, sillä putousta oli runsaasti viisitoista\njalkaa, mutta Mowgli putosi sillä tavoin kuin Baloo oli opettanut\nputoamaan, ja pysyi jaloillaan.\n\n\"Pysy siellä\", huusivat apinat, \"kunnes olemme tappaneet ystäväsi, ja\nsitten leikimme sinun kanssasi -- jos myrkkyväki jättää sinut henkiin\".\n\n\"Olemme yhtä verta, te ja minä\", lausahti Mowgli, pyöräyttäen\nkäärmeensanat kieleltään. Hän kuuli kahinaa ja sähinää törkyläjistä\nylt'ympäriltään ja varmuuden vuoksi kertaili huutonsa.\n\n\"Varsin niin! Maahan päät!\" virkkoi puolikymmentä matalaa ääntä\n(jokaisesta Intian rauniosta tulee ennemmin tai myöhemmin käärmeiden\ntyyssija, ja vanha huvihuone vilisi cobra-käärmeitä). \"Ssseiso\nalallasi, Pikku Veikko, sillä jalkasi voivat meitä vahingoittaa.\"\n\nMowgli seisoi niin asemillaan kuin malttoi, tähystelIen ristikon takaa\nja kuunnellen mustan pantterin ympärillä riehuvan rynnistelyn hirmuista\nmetakkaa -- uikutuksia, pärpätystä ja reudontaa, ja Bagheeran kumeata,\närisevää rykimistä hänen ponnahdellessaan taaksepäin, syöstessään\neteenpäin, teutaroidessaan viholliskasojensa alla. Ensimmäistä kertaa\nsyntymänsä jälkeen kamppaili Bagheera hengestään.\n\n\"Baloon täytyy olla tulossa; Bagheera ei ole voinut lähteä yksinään\",\nmietti Mowgli, ja huusi äänekkäästi: \"Säiliölle, Bagheera. Kieri\nvesialtaille. Kieri ja pudottaudu! Vettä kohti!\"\n\nBagheera kuuli, ja hän sai uutta intoa huudosta, joka ilmaisi Mowglin\nolevan turvassa. Hän raivasi tietänsä epätoivoisesti, tuuma tuumalta,\nsuoraan kohti vesisäiliöitä, pysähdellen äänettömänä. Sitten kajahti\nviidakon puoleiselta luhistuneelta muurilta päin Baloon mörisevä\nsotahuuto. \"Bagheera\", hän kiljui, \"minä olen täällä. Minä kapuan!\nMinä riennän! Ahuwora! Kivet luisuvat jalkojeni alla! Odottakaahan\ntuloani, kelvoton bandar-log!\" Hän tulla puhkui penkereelle, oitis\nupotakseen päätään myöten apinain hyökyaaltoon; mutta hän istahti\nhanakasti lonkilleen, ojensi etukäpälänsä ja sulki syliinsä niin monta\nkuin mahtui, ennen kuin alkoi molemmin puolin mäikytellä säännöllisellä\nhöyrykoneen jyskytyksellä.\n\nRäiskähdys ja loiskahdus ilmaisi Mowglille, että Bagheera oli\nraivannut tiensä säiliölle, minne apinat eivät voineet seurata.\nPantteri tapaili ilmaa pää juuri vedestä ylhäällä, apinain seistessä\nkolminkertaisena rivinä punaisilla astuimilla, vimmassaan tepastellen\nja valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa joka taholta, jos hän nousisi\nBaloota auttamaan. Silloinpa Bagheera kohotti tiukkuvan leukansa\nja epätoivoissaan parkaisi käärmeen suojelushuudon -- \"olemme yhtä\nverta, te ja minä\" -- sillä hän luuli Kaan viime hetkessä jänistäneen.\nBalookaan, puolitukehtuneena apinain alla penkereen laidalla, ei voinut\nolla hymähtämättä, kuullessaan mustan pantterin huutavan apua.\n\nKaa oli vast'ikään päässyt läntisen muurin yli, pudottautuen\ntempaisulla, joka sinkautti ison harjakiven vallihautaan. Hän ei\ntahtonut menettää pienintäkään etua, ja vyyhtesi ja kiehitti itsensä\npariin kertaan varmistuakseen siitä, että jok'ainoa jalanmitta hänen\npitkää ruumistansa oli täydessä työkunnossa. Taistelu kiehui Baloon\nympärillä kuumimmillaan, ja apinat älisivät säiliössä Bagheeraa\nvartioiden, ja edestakaisin liehuva Mang-yökkö vei viestin isosta\ntappelusta kautta viidakon, kunnes Hathikin, villi elefantti, äityi\npärryttämään ja kaukana heräsi hajallisia apinakansan joukkueita\nkiiruhtamaan pikajuoksussa pitkin puuteitä Kylmiin Sijoihin toveriensa\navuksi, ja temmellyksen melske sai kaikki päivälinnut kavahtamaan\nlentoon koko seutukunnalla. Sitten saapui Kaa suoraan kohti, nopeana ja\nsurmanhaluisena.\n\nPythonin taisteluvoimana on ruumiin koko jäntevyyden ja painon ohjaama\npään isku. Jos voitte mielessänne kuvailla lähes viidensadan kilon\npainoisen peitsen, muurinmurtimen tai moukarin, jota mäikyttelee\nsen varressa asustava kylmäverinen, heltymätön päättäväisyys, niin\nvoitte suunnilleen arvata, millainen Kaa oli tappelussa. Neljän tai\nviiden jalan mittainen python voi lyödä kumoon miehen, jos iskee\nhäntä keskelle rintaa, ja Kaa oli kolmekymmentä jalkaa pitkä, senhän\ntiedätte. Ensimmäisen iskunsa hän tähtäsi keskelle Baloon ympärillä\nreutovaa parvea -- antoi sen ääntäkään päästämättä, ja toista ei\ntarvittu. Apinat hajaantuivat kirkuen: \"Kaa! Kaa tuli! Pakoon! Pakoon.\"\n\nSukupolvittain olivat vanhemmat pitäneet nuoria apinoita kurissa\nsäikyttelemällä niitä jutuilla Kaasta, yövarkaasta, joka hiippaili\npitkin oksia hiljaa kuin sammal kasvaa ja sieppasi kiemuroihinsa\nvoimakkaimmankin apinan; vanhasta Kaasta, joka osasi niin eksyttävästi\ntekeytyä näivettyneen näreen tai lahonneen kannon näköiseksi, että\nviisaimmatkin hairahtuivat, kunnes näre käpertyi heidän ympärilleen.\nMuuta kuin Kaata eivät apinat viidakossa pelänneet, sillä kukaan ei\ntiennyt hänen mahtinsa määrää, kukaan ei voinut katsoa häntä kasvoihin\neikä kukaan ollut elävänä päässyt hänen syleilystään. Siispä he\nkauhusta soperrellen pakenivat muureille ja talojen seinille, ja Baloo\nhengähti syvään huojennuksesta. Hänen turkkinsa oli paljoa paksumpi\nkuin Bagheeran, mutta pahasti oli sitä temmellyksessä revitty.\n\nSitten Kaa avasi suunsa ensimmäisen kerran ja lausui pitkän sähisevän\nsanan, ja kaukaa Kylmiä Sijoja puolustamaan lähteneet apinat\ntyrmistyivät vapisevina paikoilleen, niin että oksat taipuivat ja\nritisivät taakkojensa alla. Muureille ja autioille rakennuksille\nkapaisseet apinat heittivät kirkumisensa, ja kaupungin vallanneessa\nhiljaisuudessa Mowgli kuuli Bagheeran säiliöstä noustessaan\npudistelevan märkiä kylkiänsä. Tovin kuluttua puhkesi meteli taas\npauhaamaan. Apinat hyppivät ylemmä; ne roikkuivat isojen kivisten\nepäjumalankuvien kaulassa ja kiljuivat muuritorneja pitkin kiitäessään,\nsamalla kun Mowgli huvihuoneessa tepastellen tähysteli ristikkoseinän\nraoista ja huhuili huuhkajan tapaan etuhampaittensa raosta, pilkkansa\nja halveksimisensa osotukseksi.\n\n\"Vapauta ihmisenpenikka tuosta loukusta; minä en enempää mahda\", ähki\nBagheera. \"Ottakaamme ihmisenpenikka ja menkäämme. Ne voivat rynnätä\nuudestaan.\"\n\n\"Ne eivät liiku ennen kuin minä käsken. Pysykää ssssiinä!\" sähähti Kaa,\nja kaupunki kävi jälleen hiljaiseksi. \"En päässyt aikaisemmin, veikko,\nmutta luulen kuulleeni, että kutsuit minua\" -- tämä virkkoi Bagheeralle.\n\n\"Minä -- minä ehkä huudahdin tappelussa\", vastasi Bagheera. \"Baloo,\noletko saanut vammoja?\"\n\n\"Etteivät vain repineet minua sadaksi pikku karhuseksi\", sanoi Baloo,\nvakavasti ravistaen jalkaa toisensa jälkeen. \"Vou! Olen ruhjoutunut.\nKaa, saammepa, luulen ma, kiittää sinua hengestämme -- Bagheera ja\nminä.\"\n\n\"Ei kestä. Missä on miekkonen?\"\n\n\"Täällä, loukussa. En pysty kiipeämään ulos\", huusi Mowgli. Lohjenneen\nkuvun taive oli hänen päänsä kohdalla.\n\n\"Ottakaa hänet pois. Hän tanssii kuin Mor riikinkukko. Hän vielä\nrusentaa pienokaisemme\", valittivat cobrat sisäpuolella.\n\n\"Haa\", hymähti Kaa, \"onpa sillä miekkosella ystäviä joka paikassa.\nPeräydy, miekkonen, ja kätkeytykää, oi Myrkkyväki. Minä murran seinän.\"\n\nKaa tähysteli tarkkaan, kunnes löysi marmoriristikossa heikkoa kohtaa\nilmaisevan virttyneen railon, kopautti pari kolme kertaa keveästi\nkuonollaan saadakseen välimatkan punnituksi, ja nostaen sitten kuusi\njalkaa ruumiistansa kohoksi maasta takoi puolikymmentä täysivoimaista,\nmusertavaa iskua kuono edellä. Ristikkoseinä särkyi ja hajosi\ntomu- ja muraläjänä; Mowgli hyppäsi ulos aukosta ja paiskautui Baloon\nja Bagheeran väliin -- käsivarsi kumpaisenkin vantteralla kaulalla.\n\n\"Oletko vahingoittunut?\" kysyi Baloo, pehmoisesti syleillen häntä.\n\n\"Luitani kivistelee, olen nälissäni ja satutellut olen itseäni; mutta\nvoi, surkeasti ovat runnelleet teitä, veikot! Teistä vuotaa verta.\"\n\n\"Muista myös\", virkkoi Bagheera nuollen huuliaan ja katsellen\npenkereelle ja säiliön ympärille kasautuneita ruumiita.\n\n\"Ei sillä väliä, ei sillä väliä, kunhan sinä olet turvassa, oi sinä\nkaikista pikku sammakoista verrattomin!\" inui Baloo.\n\n\"Siitä päätämme myöhemmin\", huomautti Bagheera kuivakiskoisella\näänellä, josta Mowgli ei vähääkään pitänyt. \"Mutta tässä on Kaa,\njonka ansiota on meidän voittomme ja sinun pelastuksesi. Kiitä häntä\nmeikäläiseen tapaan, Mowgli.\"\n\nMowgli kääntyi ja näki ison pythonin pään häilyvän jalkaa ylempänä\nomaansa.\n\n\"Tämä siis on miekkonen\", puheli Kaa. \"Kovin on pehmeä hänen nahkansa,\nja paljon hän muistuttaa bandar-logia. Olehan varuillasi, miekkonen,\netten epähuomiossa katso sinua apinaksi joskus hämärissä, hiljakkoin\nvaihdettuani takkini.\"\n\n\"Olemme yhtä verta, sinä ja minä\", vastasi Mowgli. \"Otan sinulta tänä\nyönä henkeni. Minun tapponi olkoon sinun tapposi, jos satut olemaan\nnälissäsi, oi Kaa.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, Pikku Veikko\", vastasi Kaa, vaikka hänen silmänsä\nilkamoivat. \"Ja mitä tappanee noin urhea eränkävijä? Kysyn voidakseni\nseurata, kun hän ensi kerralla lähtee metsälle.\"\n\n\"Minä en tapa mitään -- minä olen liian pieni -- mutta minä ajan vuohia\nniitä kohden, jotka pystyvät niitä käyttämään. Tyhjilläsi ollessasi\ntule luokseni, niin näet puhunko totta. Minulla on hiukan taitoa\nnäissä\" -- hän ojensi kätensä -- \"ja jos konsa joudut satimeen, niin\nvoin maksaa velkani sinulle, Bagheeralle ja Baloolle. Saalista saakaa\nkaikki, hyvät herrani.\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", mörisi Baloo, sillä Mowgli oli kiittänyt varsin\nkauniisti. Python pudotti hetkeksi kepeästi päänsä Mowglin olalle.\n\"Uljas sydän ja kohtelias kieli\", hän sanoi. \"Sinut kannetaan kauas\nviidakon halki, miekkonen. Mutta lähde nyt pian täältä ystävinesi.\nLähde levolle, sillä kuu laskee eikä ole soveliasta sinun katsella mitä\non tulossa.\"\n\nKuu oli painumassa kunnaitten taa, ja vapisevien apinain rivit\nkyyristelivät muureilla ja muuritorneissa repaleisten, huojuvien\nreunustojen näköisinä. Baloo pistäysi alas säiliölle juomaan ja\nBagheera alkoi suoria turkkiansa kuntoon, kun Kaa lipui penkereen\nkeskukseen ja nykäisi leukansa yhteen kaikuvalla loksahduksella, joka\nkäänsi häneen kaikkien apinain silmät.\n\n\"Kuu laskee\", hän sanoi. \"Vieläkö on kylliksi valoa nähdä?\"\n\nMuureilta kuului voihke kuin tuulen viuhina puunlatvoissa: \"Me näemme,\noi Kaa.\"\n\n\"Hyvä. Nyt alkaa tanssi -- Kaan Nälkätanssi. Istukaa alallanne ja\nkatselkaa.\"\n\nHän pyörähti pariin kolmeen kertaan avarassa kehässä, heiluttaen\npäätänsä oikealta vasemmalle. Sitten hän alkoi ruumiistansa sommitella\nsilmuja, kahdeksankuvioita ja pehmeäpiirteisiä velttoja kolmioita,\njotka häipyivät neliöiksi, viisikulmioiksi ja vyyhdityiksi keoiksi,\nkertaakaan pysähtymättä, vähääkään kiirehtimättä, hetkeksikään\ntaukoamatta laulunsa hyrinästä. Pimeni pimenemistään, kunnes\nlaahustavat, vaihtuvat kiemurat viimein hälvenivät, suomujen rahistessa\npimennosta.\n\nBaloo ja Bagheera töllistelivät hievahtamattomina kuin kivipatsaat,\nkurkut korisevina ja niskaharjakset pörhistyneinä, ja Mowgli katseli\nkummissaan.\n\n\"Bandar-log\", virkkoi vihdoin Kaan ääni, \"voitteko käskyttäni\nliikauttaa kättä tai jalkaa? Sanokaa!\"\n\n\"Käskyttäsi emme voi liikauttaa kättä tai jalkaa, oi Kaa!\"\n\n\"Hyvä! Tulkaa kaikki askelta lähemmäksi.\"\n\nApinain rivit huojuivat avuttomasti eteenpäin, ja Baloo ja Bagheera\nastahtivat jäykän askeleen eteenpäin niiden mukana.\n\n\"Lähemmäksi!\" kähisi Kaa, ja kaikki liikahtivat taas.\n\nMowgli laski kätensä Baloon ja Bagheeran hartioille saadakseen\nheidät poistumaan, ja nuo kaksi isoa petoa hätkähtivät kuin unesta\nherätettyinä.\n\n\"Pidä kätesi hartioillani\", kuiskasi Bagheera. \"Pidä, veikko, tai on\nminun mentävä takaisin -- mentävä takaisin Kaan luo. Aah!\"\n\n\"Vanha Kaa siinä vain laittelee pyörylöitä tomussa\", tuumi Mowgli.\n\"Lähdetään.\" Ja nuo kolme pujahtivat muurin aukosta viidakkoon.\n\n\"Huh!\" hönkäisi Baloo taas seistessään hiljaisten puiden juurella.\n\"Koskaan enää en tee Kaasta liittolaista\", ja hän puistautteli koko\nruumistansa.\n\n\"Hän tietää enemmän kuin me\", vahvisti Bagheera hytisten. \"Tuossa\ntuokiossa, jos olisin jäänyt tuonne, minä olisin astellut hänen\nkitaansa.\"\n\n\"Moni käy sitä tietä ennen kuin kuu taas nousee\", jatkoi Baloo. \"Hän\nsaa saalista kyllin -- omalla tavallaan.\"\n\n\"Mutta mitä tuo kaikki merkitsi?\" uteli Mowgli, joka ei tiennyt\npythonin lumousvoimasta mitään. \"Minä en muuta nähnyt kuin ison\nkäärmeen hupsuttelevan kehäleikkiä pimeäntuloon asti. Ja hänen kuononsa\noli kauttaaltaan murjoontunut. Ha! ha!\"\n\n\"Mowgli\", torui Bagheera äkäisesti, \"hänen kuononsa oli murjoontunut\nsinun tähtesi, kuten minun korvani, kylkeni ja käpäläni, ja Baloon\nniska ja hartiat ovat reveltyjä sinun tähtesi. Ei ole Baloosta eikä\nBagheerasta mielikseen metsästelijäksi moneen päivään.\"\n\n\"Viisi tuosta\", lauhdutteli Baloo; \"meillä on ihmisenpenikka taas\ntallessa\".\n\n\"Totta kyllä; mutta sen olemme saaneet kalliisti maksaa ajanhäviöllä,\njoka olisi saatettu käyttää hyvään metsästykseen, haavoilla, karvojen\nhaaskuulla -- selässäni on paljaita vakoja -- ja päälle päätteeksi\nhäpeällä. Sillä painakin mieleesi, Mowgli, että minun, joka olen musta\npantteri, oli pakko anoa Kaan suojelusta, ja Nälkätanssi pökerrytti\nsekä Baloon että minut tyhmiksi kuin pikku linnut. Kaikki tämä,\nihmisenpenikka, johtui kisailustasi bandar-login kanssa.\"\n\n\"Totta, se on totta\", myönsi Mowgli murheellisena. \"Minä olen ilkeä\nihmisenpenikka, ja vatsaani viiltää suru.\"\n\n\"Mf. Mitä sanoo viidakon laki, Baloo?\"\n\nBaloon ei tehnyt mieli toimittaa Mowglille vielä lisää kärsimistä,\nmutta hän ei voinut sivuuttaa lakia, vaan jupisi: \"Suru ei koskaan\npidätä rangaistusta. Mutta muista, Bagheera, että hän on kovin pieni.\"\n\n\"Muistanpa kuin muistankin; mutta hän on tehnyt pahaa, ja iskuja on nyt\njaettava. Mowgli, onko sinulla mitään sanottavana?\"\n\n\"Ei mitään. Minä tein väärin. Baloo ja sinä olette saaneet haavoja.\nRangaistuksen ansaitsen.\"\n\nBagheera antoi hänelle puolikymmentä näpsäystä, pantterin kannalta\nmitaten. Ne olisivat tuskin ajaneet hereille hänen omaa penikkaansa,\nmutta seitsenvuotiaalle pojalle ne tuntuivat niin tuimalta\nselkäsaunalta kuin saattoi toivoa karttavansa. Sen kestettyään Mowgli\naivasti ja nousi sanaakaan hiiskumatta maasta.\n\n\"Nyt\", kehotti Bagheera, \"hyppäähän selkääni, Pikku Veikko, niin\nlähdemme kotiin\".\n\nViidakon lain viehättäviä puolia on se, että rangaistus kuittaa kaikki\ntilit. Ei ole mitään hammastelua jälkeenpäin.\n\nMowgli kallisti päänsä Bagheeran hartioille ja nukkui niin sikeästi,\nettei herännyt edes joutuessaan lasketuksi kotiluolaansa lepäämään.\n\n\n\n\nBANDAR-LOGIN MATKALAULU\n\n\n    Kademielinpä kärkkyvi kuukin meitä,\n    liki keikkuessamme kiehkurana!\n    Tekin ettekö lentelis latvojen teitä,\n    käsiparia toistakin toivovana?\n    Tekin ettekö häntäänne kiertelis näin\n    ylen sorjaksi solmuksi kaikin päin?\n        Jopa suutahdat, mutta -- siitä viis,\n        _veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_\n\n    Rivi istuvi meitä nyt oksillamme,\n    kovin kauniita aatellen asioita;\n    urotöitä on uusia aikeinamme,\n    pian pistämme tässä jo alkuun noita --\n    perin jaloja, viisaita varsinkin,\n    ja ne tehdään pelkin toivehin.\n        Jopa unhotimme, mut -- siitä viis,\n        _veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_\n\n    Mitä puhetta konsana kuulla saamme --\n    pedon, linnun taikkapa yökön kieltä --\n    sitä kerkeinä kaikin me matkikaamme,\n    siten näyttäen, että on meillä mieltä!\n    Sepä verratonta! Viel' uudestaan!\n    Kuten ihmiset pystymme haastamaan!\n        Muka olkaamme nyt -- mut siitä viis,\n        _veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_\n\n    _Rivi koolle karttukoon yläilmain karkeloon,\n    missä tuuli tuudittaa lehvät hauskaan huiskinaan!\n    Mitä meiltä jälkeen jää, mitä teemme hälinää,\n    toki näyttää kaikki tuo, että meist' on toimimaan!_\n\n\n\n\nKUINKA PELKO TULI\n\n\n    Jo kuivuu lampi ja virran uoma,\n    ja kumppanukset nyt oomme, kuoma;\n    ja rantaan ryömivän polttaa kieltä,\n    pois toinen toistansa tyrkkii tieltä\n    ja poudan paahtavan turtuu painoon\n    eik' aatos yletä tappoon, vainoon.\n    Ei sutta säikähdä arka vuona,\n    ja särmäsarvisen kauriin luona\n    sen taaton surmaaja säilyy yhä,\n    ja luonnon valtasi rauha pyhä.\n    _Kun kuivui lammet ja virtain uomat,\n    niin kisaveikot me oomme, kuomat;\n    kun sade -- Saalista saakaa! -- pauhaa,\n    taas silloin ei ole Vesirauhaa_.\n\nViidakon laissa -- maailman verrattomasti vanhimmassa -- on säädetty\nmelkein kaikenlaatuisten tapausten varalta, mitkä voivat viidakkoväkeä\nkohdata, kunnes sen pykälät nyt ovat niin tarkoituksenmukaisia kuin\naika ja tapa tekee mahdolliseksi. Baloo, ruskea karhu, se Mowglin\ntullessa kärsimättömäksi ainaisia sääntöjä kohtaan huomautteli hänelle,\nettä laki oli kuin jättiläisköynnös, tämä kun putoili kenen tahansa\nselkään ja ketään säästämättä. \"Elettyäsi minun ikääni, Pikku Veikko,\nsinä näet miten koko viidakko tottelee ainakin yhtä lakia. Eikä siitä\ntule mikään mieluinen näky\", puheli Baloo.\n\nTämä puhe meni korvasta sisälle ja toisesta ulos, sillä syömällä ja\nnukkumalla päivänsä kuluttava poika ei vaivaa mieltänsä vastuksella\nennen kuin tämä todella kohoutuu eteen. Mutta eräänä vuonna Baloon\nsanat toteutuivat ja Mowgli näki koko viidakon toimivan yhden lain\nalaisena.\n\nEnsin ehtyivät talvisateet miltei tyyten, ja Sahi Piikkisika kertoi\nbambutiheikössä Mowglin tavatessaan tälle, että metsäjämssit olivat\nkuivumaisillaan. Jokainenhan tietää, että Sahi on naurettavan nirsu\nruokansa valinnassa eikä kelpuuta syödäkseen muuta kuin kaikkein\nparasta ja kypsintä. Mowgli siis vain nauroi sanoen: \"Mitä se minulle\nkuuluu?\"\n\n\"Ei paljoa nyt\", vastasi Sahi jäykän kalseasti, rahistellen\nharjaksiansa, \"mutta saammepa nähdä tuonnempana. Vieläkö on\nsukelluspaikkaa syvässä kallionsilmässä Mehiläisrotkon alapuolella,\nPikku Veikko?\"\n\n\"Ei. Hupsu vesi heruu pois, enkä tahdo päätäni puhkaista\", vastasi\nMowgli, joka luuli varmasti tietävänsä yhtä paljon kuin mitkä tahansa\nviisi viidakon asukasta yhteensä.\n\n\"Se on sinun häviösi. Pikku halkeama saattaisi päästää hiukkasen\nviisautta sisälle.\" Sahi sukelsi nopsasti, jotta Mowgli ei olisi saanut\nnykäistyksi häntä turpaharjaksista, ja Mowgli mainitsi Baloolle, mitä\nSahi oli sanonut. Baloo näytti hyvin totiselta ja jupisi puolittain\nitsekseen: \"Jos olisin yksinäni, niin muuttaisin metsästysaluettani\nnyt, ennen kuin toiset alkavat ajatella. Ja kuitenkin -- metsästäminen\nmuukalaisten parissa päättyy tappeluun -- ja ne voisivat satuttaa\nihmisenpenikkaani. Meidän täytyy odottaa nähdäksemme kuinka mohwa\nkukkii.\"\n\nSinä keväänä mohwa-puu, josta Baloo piti perin paljon, ei kukkinut\nollenkaan. Vihertävät, kermanväriset, vahamaiset kukat poltti paahde\nennen puhkeamista, ja vain muutamia pahanhajuisia terälehtiä leijasi\nalas, hänen takajaloillaan seisten ravistellessaan puuta. Sitten hiipi\nhellittämätön helle tuuma tuumalta viidakon sydämeen, muuttaen sen\nkeltaiseksi, ruskeaksi ja viimein mustaksi. Rotkojen seinustain vehmas\nruohikko paloi katkenneiksi langoiksi ja käpertyneeksi karstaksi:\npiiloutuneet lammet vajosivat mutakuoren alle, säilyttäen viimeisen\npikku jalanjäljen reunoillaan kuin raudasta valettuna; mehuvartiset\nköynnökset putoilivat kiinnipitelemistänsä puista ja näivettyivät\nniiden juurelle; bambut kuivuivat, kuumissa tuulahduksissa kalisten,\nja syvällä viidakossa kalliot kuorivat pois sammaleensa, kunnes olivat\nyhtä kaljut ja kuumat kuin vipajavat siniset paatereet virran uomassa.\n\nLinnut ja apinakansa muuttivat alkuvuodesta pohjoiseen, sillä ne\ntiesivät mikä oli tulossa; ja hirvet sekä villisiat murtautuivat\nkauas kylien tuhoutuneille vainioille, kuollen toisinaan ihmisten\nnähden, jotka olivat liian heikot niitä tappamaan. Chil Sääksi pysyi\nasemillaan ja lihosi, sillä raatoja riitti tarpeeksi asti, ja iltaisin\nhän toi pedoille, jotka olivat liian nääntyneet tunkeutumaan uusille\nmetsästysmaille, sen ainaisen viestin, että aurinko kuoletteli\nviidakkoa kolmen päivän lentomatkan alalla joka suuntaan.\n\nMowgli, joka ei ollut koskaan tiennyt, mitä todellinen nälkä merkitsi,\nturvautui ummehtuneelta tuoksuvaan hunajaan, kolmen vuoden vanhaan,\nhylätyistä kalliopesistä kaapittuun, -- hunajaan mustaan kuin suomuta\nja kuivuneesta sokerista pölyyntyneeseen. Hän pyydysteli myös toukkia\nsyvimmistä lokeroista puunkuorien alta ja ryösti vaapsahaisilta uudet\npesyeet. Kaikki viidakon riista oli pelkkää luuta ja nahkaa, ja\nBagheera saattoi tappaa kolmasti yössä ja tuskin saada täyttä ateriaa.\nMutta veden puute oli pahin, kunnes vihdoin Waingungan päähaara oli\nainoa virta, jonka kuolleiden äyräitten pohjukassa vettä vähänkin\nnorui; ja kun Hathi, villi elefantti, joka elää sata vuotta ja enemmän,\nnäki pitkän, ohuen sinisen kallioriutan pistäytyvän esille ihan\nvirran keskeltä, niin hän tiesi katselevansa Rauhankalliota, ja siinä\npaikassa hän kohotti kärsänsä ja julisti Vesirauhan, kuten hänen isänsä\nennen häntä oli sen julistanut viisikymmentä vuotta takaperin. Hirvi,\nvillisika ja puhveli kävivät käheästi jatkamaan huutoa, ja Chil Sääksi\nlenteli isoissa kehissä leveälti ja laajalti, vihellellen ja kirkuen\nvaroitusta.\n\nViidakon laki kieltää kuolemanrangaistuksen uhalla juomapaikoissa\ntappamisen, kun kerran on Vesirauha julistettu. Syynä tähän on se,\nettä juominen käy syömisen edellä. Jokainen viidakkolainen kykenee\nelää kituuttelemaan jotenkuten, milloin ainoastaan riista on niukka;\nmutta vesi on vettä, ja milloin sitä on vain yhdessä paikassa,\nsilloin kaikki metsästäminen taukoaa viidakon väen käydessä sinne\njanoansa sammuttamaan. Hyvinä vuosina, kun oli viljalti vettä, ne\njotka laskeusivat juomaan Waingungasta -- tai mistä tahansa muualta --\ntekivät sen henkensä uhalla, ja tuo uhka oli melkoisena aineksena yön\ntoimien viehätyksessä. Painua virralle niin taitavasti, ettei lehtikään\nliikahtanut; kahlata vaahtoavaan ryöppyyn polvia myöten, häivyttääkseen\nkaiken melunsa pauhuun; juoda olkansa yli katsellen, jokainen\nlihas valmiina villityn säikähdyksen ensimmäiseen epätoivoiseen\npoukahdukseen; piehtaroida rantahietikolla, ja märkäturpaisena ja\npyylevänä palata ihailevan lauman luo -- olipa se riemukasta kaikille\nkiiltosarvisille kauris nuorikoille, juuri syystä että tiesivät\nBagheeran tai Shere Khanin minä hetkenä hyvänsä voivan karata heidän\nniskaansa. Mutta nyt oli tuo elämän ja kuoleman leikki loppunut,\nja viidakon väki keräysi kutistuneelle virralle nälkiintyneenä ja\nvoipuneena -- tiikeriä, karhua, hirveä, puhvelia ja sikaa yhdessä --,\njoi pilautuvaa vettä ja maleksi virran kaltailla, liian uupuneena\nlähtemään pois.\n\nHirvet ja siat olivat tallustelleet kaiken päivää etsimässä jotakin\nparempaa kuin kuivunutta kuorta ja lakastuneita lehtiä. Puhvelit eivät\nolleet löytäneet mitään viileätä mutapaikkaa piehtaroidakseen eivätkä\norasmaita varkaisiin mennäkseen. Käärmeet olivat heittäneet viidakon ja\ntulleet alas virralle, toivoen saavansa siepatuksi jonkun harhailevan\nsammakon. Ne kiertyivät märkien kivien ympärille eivätkä ajatelleetkaan\niskeä, milloin jonkun juuria tonkivan sian kärsä työnnälsi ne sivulle.\nVirtakilpikonnat oli ammoin tappanut Bagheera, pyydystäjistä nokkelin,\nja kalat olivat hautautuneet syvälle rakoilevaan mutaan. Rauhankallio\nvain lojui pitkän käärmeen näköisenä, ja väsyneet pikku vedenvirit\npihisivät kuivuessaan sen kuumiin kylkiin.\n\nTänne Mowgli pistäysi joka yö vilvottelemaan ja seuraa saamaan.\nNälkäisinkään pojan vihollisista olisi tuskin välittänyt pojasta\nsilloin. Hänen karvaton nahkansa sai hänet näyttämään laihemmalta\nja kurjemmalta kuin yksikään hänen tovereistaan oli. Aurinko oli\nvalkaissut hänen tukkansa rohtimenkarvaiseksi; kylkiluut pullistuivat\nkuin tynnyrin vanteet, ja nelin kontin väijymisestä kyynärpäihin ja\npolviin sierottuneet kyhmyt antoivat hänen surkastuneille jäsenilleen\nsolmuisten heinänkorsien näön. Mutta tuuheitten ripsien varjosta\ntähysivät silmät tyyninä ja hätäilemättöminä, sillä Bagheera, hänen\nneuvojansa tänä hädän aikana, kehotteli häntä liikkumaan hiljaisesti,\nmetsästämään verkalleen ja kaikin mokomin karttamaan malttinsa\nmenettämistä.\n\n\"Aika on paha\", puheli Musta Pantteri muutamana löylyisenä iltana,\n\"mutta sekin menee, jos jaksamme elää loppuun asti. Onko makosi täysi,\nihmispenikka?\"\n\n\"Täytettä on vatsani saanut, mutta mitään ei siitä lähde. Luuletko,\nBagheera, että sateet ovat unohtaneet meidät eivätkä enää milloinkaan\npalaa?\"\n\n\"Eihän toki. Kyllä vielä näemme mohwan kukkivan ja pikku vuonat kaikki\ntuoreen ruohon lihottamina. Lähdetäänpä Rauhankalliolle uutisia\nkuulemaan. Selkääni, Pikku Veikko.\"\n\n\"Ei ole nyt aika taakan kantamiseen. Pystyn vielä seisomaan omin\njaloin, mutta -- emmepä toden totta ole mitään syöttömulleja, me kaksi.\"\n\nBagheera silmäili resuista, tomuttunutta kuvettansa pitkin ja kuiskasi:\n\"Viime yönä minä tapoin ikeen alta mullikan. Niin kehnoon tilaan olin\njoutunut, etten luullakseni olisi uskaltanut hyökätä, jos se olisi\nvaltoimena ollut Wou!\"\n\nMowgli nauroi. \"Niin, olemme aimo metsästäjiä nyt\", sanoi hän, \"Minä\nolen varsin urhea -- syömään toukkia\", ja kumppanukset laahustivat\nkaksistaan rytisevän vesaikon läpi jokirantaan ja siitä joka suunnalle\nhaarautuvaan hietasärkkien kudelmaan.\n\n\"Vesi ei voi enää kauan elää\", huomautti Baloo heihin yhtyen. \"Katsokaa\ntuonne! Jälkiä kuin ihmisen teitä.\"\n\nTuonpuolisen äyrään tasangolla oli kankea viidakkoheinä kuoleutunut\npystyyn ja siinä sitkastunut. Virralle pyrkivien hirvien ja sikojen\npolut olivat viivailleet värittömän aavikon tomuisilla railoilla, jotka\nhalkoivat kymmenen jalan korkuista heinikkoa, ja näinkin aikaisin oli\nkukin pitkä kuja täynnä veden partaalle kiirehtiviä ensimmäisiksi\nehättäytyjiä. Kuuli naaraspeurain vasikkoinensa köhivän nuuskamaisessa\npölyssä.\n\nVirran ylävarrella Rauhankallion polvekkeen sameassa lampareessa\nseisoi Vesirauhan vartijana villi elefantti Hathi poikineen jyhkeänä\nja harmaana kuutamossa, huojuen edes takaisin -- aina huojuen. Hiukan\nhänen alapuolellaan oli hirvien joukko; näiden alapuolella taas siat\nja puhvelit; ja vastapäisellä äyräällä, missä isot puut ulottuivat\nvedenreunalle asti, oli lihansyöjille määrätty paikka -- tiikerille,\nsusille, pantterille, karhulle ja muille.\n\n\"Olemme saman lain alaiset, tosiaankin\", virkahti Bagheera, kahlaten\nveteen ja virran yli katsellen kalahtelevien sarvien ja säpsähtelevien\nsilmien riveihin, missä hirvet ja siat tyrkkivät toisiansa edes\ntakaisin. \"Saalista saakaa, te kaikki minun kumppanini\", hän tervehti\nlaskeutuen pitkäkseen, toinen kuve särkällä; ja lisäsi sitten\nhampaittensa raosta: \"Ja ilman sitä, mikä on lakina, olisipa toden\ntotta nyt kerrakseen saalista.\"\n\nHirvien herkät korvat kuulivat viime lauseen, ja pelokas kuiske suhahti\nheidän riveissään. \"Aselepo! Muistakaa aselepo!\"\n\n\"Rauhoittukaa siellä, rauhoittukaa!\" kurlutti villi elefantti Hathi.\n\"Aselepo pitää paikkansa, Bagheera. Ei ole nyt aika puhua saaliista.\"\n\n\"Ken sen paremmin tietäisi kuin minä?\" vastasi Bagheera, kieritellen\nkeltaisia silmiään virran yläjuoksulle päin. \"Minä olen kilpikonnain\nsyöjä -- sammakkojen kalastaja. Ngaajah! Jospa tulisin toimeen\nlehdeksillä!\"\n\n\"Me sitä soisimme, kaikesta sydämestämme\", määkäisi muuan nuori vuona,\njoka oli syntynyt sinä keväänä eikä ollenkaan pitänyt olostaan.\nNiin viheliäisessä tilassa kuin viidakon väki olikin, ei Hathikaan\nvoinut olla nauraa hörähtämättä; ja kyynärpäiden varassa lämpimässä\nvedessä viruva Mowgli hahatti täyttä kurkkua, jaloillaan piesten vettä\nvalkeaksi vaahdoksi.\n\n\"Hyvin sanottu, pikku nuppusarvi\", kehräsi Bagheera. \"Aselevon\npäätyttyä se muistetaan hyväksesi\", ja hän tähysteli tiukasti pimeän\nläpi, varmasti tunteakseen vuonan toisella kertaa.\n\nVähitellen puhelu levisi ylös ja alas jokivartta. Saattoi kuulla\ntönivän, pärskivän sian pyytävän parempaa tilaa; puhvelien örähtelevän\nkeskenään, vaappuessaan särkkien yli, ja hirvien juttelevan surkeita\nmuistelmia pitkistä rasittavista taivalluksista ruuan etsinnässä.\nSilloin tällöin he virran poikitse kyselivät lihansyöjiltä yhtä ja\ntoista, mutta viestit olivat järjestään huonoja, ja viidakon kuuma\ntuuli kahahteli vinhoina puhalluksina kallioiden lomitse ja ritisevissä\noksissa, sirotellen risuja ja pölyä veteen.\n\n\"Ihmisväkikin kuolee aurojensa ääreen\", kertoi eräs nuori sambhur.\n\"Auringonlaskun ja yön välillä sivuutin kolme. Ne makasivat alallaan,\nja niiden sonnit vieressä. Alallamme makaamme mekin ennen pitkää.\"\n\n\"Virta on viime yöstäkin alentunut\", pakisi Baloo. \"Hathi hoi, oletko\nsinä koskaan nähnyt tämän poudan veroista?\"\n\n\"Se menee ohi, se menee ohi\", vakuutteli Hathi, pirskotellen vettä\nselkäänsä ja kylkiinsä.\n\n\"Meillä on täällä yksi, joka ei voi kestää kauan\", arveli Baloo, ja hän\nkatsahti rakastamaansa poikaan.\n\n\"Minä?\" kivahti Mowgli, nousten istumaan vedessä. \"Ei ole minulla\npitkää karvaa luitteni loimena, mutta -- mutta jos sinun taljasi\nkiskaistaisiin pois, Baloo --\"\n\nHathi vapisi hillitystä naurusta tuollaista ajatellessaan, ja Baloo\nmuistutti ankarasti:\n\n\"Ihmisenpenikka, tuo ei ole soveliasta sanoa lain opettajalle. Koskaan\nei ole minua taljattani tavattu.\"\n\n\"Ei, enhän minä pahaa tarkoittanut, Baloo: ainoastaan että sinä olet\nikäänkuin kookospähkinä kuoressaan, ja minä samainen kookospähkinä\npaljaaltaan. Nyt tuo sinun hallava kuoresi --\" Mowgli istui jalat\nristissä, tapansa mukaan etusormi pystyssä selitellen asioita, kun\nBagheera kurotti pehmeätä käpäläänsä ja vetäisi hänet taaksepäin veteen.\n\n\"Pahempaa ja pahempaa\", nuhteli Musta Pantteri pojan pärskyen\nnoustessa. \"Ensin on Baloo mukamas nyljettävä ja nyt hän on\nkookospähkinä. Varohan vain, ettei hän tee kypsän kookospähkinän\ntavoin.\"\n\n\"Ja mitä?\" kysyi Mowgli hetkeksi aavistamattomana, vaikka tuo oli\nviidakon kuluneimpia sukkeluuksia.\n\n\"Puhkaise päätäsi\", vastasi Bagheera tyynesti ja kiskaisi hänet taas\nveden alle.\n\n\"Ei ole hyvä lasketella leikkiä opettajastansa\", moitti karhu, Mowglin\nsaatua vielä kolmannenkin kylvyn.\n\n\"Eikö hyvä! Mitäpä tahdotte? Tuo sinne ja tänne liehuva alaston otus\ntekee apinapilaa niistä, jotka ovat aikanaan olleet hyviä metsästäjiä,\nja nykii meidän parhaitammekin viiksistä huvikseen.\" Tämä oli Shere\nKhan, Nilkku Tiikeri, ontumassa veden ääreen. Hän odotti kotvan\nnauttiakseen vastakkaisella rannalla pälyileviin hirviin tekemästänsä\nvaikutuksesta; sitten hän laski alas nelikulmaisen, röyhelöisen päänsä\nja alkoi latkia, moristen: \"Viidakko on nyt käynyt alastomien pentujen\nluskutusmaaksi. Katso minuun, ihmisenpenikka!\"\n\nMowgli katsoi -- oikeastaan tuijotti -- niin röyhkeästi kuin vain\nhän osasi, ja minuutissa kääntyi Shere Khan rauhattomasti pois.\n\"Ihmisenpenikka sinne, ihmisenpenikka tänne\", hän murisi juontiansa\njatkaen. \"Penikka ei ole ihminen eikä penikka, muutoin hän olisi\npelännyt. Ensi kautena minun pitänee pyytää häneltä lupaa juodakseni.\nAurgh!\"\n\n\"Voi sekin sattua\", tokaisi Bagheera, tiukasti tähystellen häntä\npäin silmiä. \"Voi sekin sattua... Huh, Shere Khan! Mitä uutta törkyä\nsyydätkään?\"\n\nNilkku Tiikeri oli painanut leukansa ja poskensa veteen, ja tummia\nöljyisiä viiruja valui hänestä alas virtaan.\n\n\"Ihminen!\" vastasi Shere Khan häikäilemättömästi; \"minä tapoin tunti\ntakaperin\".\n\nEläinten rivi värjyi ja huojui, ja kuiskeesta alkanut hämmästys kasvoi\nhuudoksi: \"Ihminen! Ihminen! Hän on tappanut ihmisen!\" Sitten kaikkien\nkatseet kääntyivät Hathiin, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Hathi ei\nkoskaan tee mitään ennen aikojaan, ja siinä yksi syy hänen pitkään\nikäänsä.\n\n\"Tällaisena kautena tapat ihmisen! Eikö muuta riistaa ollut jalkeilla?\"\npuheli Bagheera halveksivasti, vetäytyen pois saastutetusta vedestä ja\nkissan tavoin ravistaen kutakin käpäläänsä niin tehdessään.\n\n\"Tapoin mielikseni -- en nälkään.\" Hirmustunut kuiske kuhisi taas, ja\nHathin valpas pikku silmä terittyi Shere Khaniin päin. \"Mielikseni\",\njamasi Shere Khan. \"Nyt tulen juomaan ja puhdistautumaan. Onko kukaan\nkieltämässä?\"\n\nBagheeran selkä alkoi käyristyä kuin bamburuoko tuulen tuiverruksessa,\nmutta Hathi nosti kärsänsä ja puheli levollisesti.\n\n\"Tapposi oli mieliksesi?\" hän kysyi; ja kun Hathi tekee kysymyksen,\nsilloin on paras vastata.\n\n\"Niin juuri. Se oli minulle oikea työ ja oikea yö. Tiedäthän sen, oi\nHathi.\" Shere Khan puhui miltei kohteliaasti.\n\n\"Kyllä tiedän\", vastasi Hathi; ja jatkoi tuokion vaiti oltuaan: \"Oletko\njuonut kylläsi?\"\n\n\"Täksi yöksi olen.\"\n\n\"Lähdehän siis. Joki on juotavaksi, ei saastutettavaksi. Kukaan muu\nkuin Nilkku Tiikeri ei olisi kerskannut oikeudestansa tänä kautena,\nkun -- kun me kärsimme yhdessä -- ihminen ja viidakon väki yhteisesti.\nPuhdas tai likainen, laputahan luolaasi, Shere Khan!\"\n\nViime sanat kajahtelivat kuin hopeaisen torven törähdykset, ja Hathin\nkolme poikaa vaapahti puoli askelta eteenpäin, vaikka sitä ei tarvittu.\nShere Khan luikki tiehensä, uskaltamatta nurkua, sillä hän tiesi --\nminkä kaikki muutkin tietävät -- että kun koetukseen käydään, niin\nHathi on viidakon herra.\n\n\"Mistä hänelle oikeasta työstä Shere Khan puhuu?\" kuiskasi Mowgli\nBagheeran korvaan. \"Ihmisen tappaminen on aina häpeällistä. Laki sanoo\nniin. Ja kuitenkin Hathi sanoo --\"\n\n\"Kysy häneltä. Minä en tiedä, Pikku Veikko. Ellei Hathi olisi\npuhunut, olisin minä tuota rampaa teurastajaa opettanut. Tullakin\nRauhankalliolle vereksestä ihmisentaposta -- ja pöyhkeillä siitä, sepä\nshakaalin kehnoutta. Hän sitäpaitsi saastutti hyvän veden.\"\n\nMowgli odotti minuutin rohkeutta kootakseen, sillä ketään ei haluttanut\npuhutella Hathia suoraan, ja sitten hän huusi: \"Mikä on Shere Khanin\noikeus, oi Hathi?\" Hänen sanojaan säestettiin molemmilta äyräiltä,\nsillä viidakon väki on kiihkeän uteliasta ja kaikki olivat juuri\nnähneet sellaista, mitä ei tuntunut ymmärtävän kukaan, paitsi Baloo,\njoka näytti hyvin miettiväiseltä.\n\n\"Se on vanha tarina\", selitti Hathi, \"tarina viidakkoa vanhempi.\nPysykää vaiti äyräillä, niin kerronpa sen tarinan.\"\n\nMinuutin, pari siat ja puhvelit tönivät toisiaan ja työntyivät\ntoistensa väliin, mutta sitten laumain johtajat mörähtivät toinen\ntoisensa jälkeen: \"Me odotamme.\" Hathi harppasi eteenpäin, kunnes\noli melkein polvia myöten Rauhankallion lampareessa. Niin laiha ja\nkurttuinen ja keltahampainen kuin olikin, hän näytti siltä minä\nviidakko häntä piti -- viidakon herralta.\n\n\"Te tiedätte, lapset\", hän alotti, \"että te kaikista enimmin pelkäätte\nihmistä\". Kuului myöntävää sorinaa.\n\n\"Tämä tarina koskettaa sinua, Pikku Veikko\", virkahti Bagheera\nMowglille.\n\n\"Minuako? Minä kuulun laumaan -- olen Vapaan Kansan metsästäjä\",\nvastasi Mowgli. \"Mitä minuun ihminen kuuluu?\"\n\n\"Ja te ette tiedä miksi pelkäätte ihmistä?\" pitkitti Hathi. \"Syy\non seuraava. Viidakon alussa, eikä kukaan tiedä milloin se oli, me\nviidakon väki käyskentelimme yhdessä, toinen toistamme pelkäämättä.\nNiinä aikoina ei poutaa tunnettu, ja lehtiä, kukkia ja hedelmiä kasvoi\nsamalla varrella, emmekä me syöneet mitään muuta kuin lehtiä, kukkasia,\nruohoa, hedelmiä ja kuorta.\"\n\n\"Olenpa iloinen siitä, etten syntynyt noihin aikoihin\", tokaisi\nBagheera. \"Kaarna kelpaa vain kynsien terottimeksi.\"\n\n\"Ja viidakon herra oli Tha, elefanttien ensimmäinen. Hän veti viidakon\nylös syvistä vesistä kärsällään, ja mihin hän kynti vakoja maahan\ntorahampaillaan, siinä virrat juoksemaan, kunne kavion kopaisi, siinä\nlampi läikkymään, minne puhalsi kärsällään -- näin -- siinä puut\nryskyen maassa. Siihen tapaan teki viidakon Tha; ja sellaisena minulle\ntarina kerrottiin.\"\n\n\"Ei ole se menettänyt mehuansa kerronnasta\", kuiskasi Bagheera, ja\nMowgli peitti myhäilynsä kädellään.\n\nNiinä päivinä ei ollut maissia, ei meloneja, ei pippuria eikä liioin\nsokeriruokoa, yhtä vähän kuin sellaisia pikku mökkejä, joita olette\nkaikki nähneet; eikä viidakon väki tiennyt ihmisestä tuon taivaallista,\nvaan asusti viidakossa yhtenä kansana. Mutta sitten alkoi tulla\nkinastusta ruuasta, vaikka rehua riitti yltäkyllin kaikille. Olivat\nlaiskoja. Jokainen halusi syödä missä makasi, kuten toisinaan me\nsaatamme tehdä nyt, kun kevätsateet ovat antoisat. Tha, elefanttien\nensimmäinen, hääräsi viidakkojen teossa ja virtojen raivaamisessa\nuomiin. Hän ei voinut kävellä joka paikassa, joten hän teki tiikerien\nensimmäisestä viidakon herran ja tuomarin, jolle viidakon väen oli\nalistettava riitansa.\n\nNiinä päivinä tiikerien ensimmäinen söi hedelmiä ja ruohoa muiden\nkanssa. Hän oli yhtä kookas kuin minä, ja hyvin kaunis, väriltään\nkauttaaltaan kuin kultaköynnöksen kukka. Ei ollut ainoatakaan viirua\ntai täplää sen taljassa noina hyvinä päivinä, jolloin viidakko oli\nuusi. Kaikki viidakon väki saapui hänen eteensä pelotta, ja hänen\nsanansa oli kaiken viidakon laki. Olimme silloin, muistattehan, yhtä\nkansaa. Mutta eräänä yönä syntyi kiista kahden kauriin kesken --\ntuollainen laidunriita, joita nyt ratkaisette sarvin ja etusorkin --\nja kerrotaan, että kun nuo kaksi puhuivat yhdessä kukkasien keskessä\nmakaavan tiikerien ensimmäisen edessä, toinen kauris tuli häntä\nnyhjäisseeksi sarvillaan, ja tiikerien ensimmäinen unohti olevansa\nviidakon herra ja tuomari, karkasi kauriin kimppuun ja katkaisi häneltä\nniskan.\n\nSiihen yöhön asti ei ketään meistä ollut kuollut, ja tiikerien\nensimmäinen, nähdessään mitä oli tehnyt ja joutuen veren hajusta\nhupeloksi, säntäsi pohjoisiin rämeihin, ja me viidakon väki äidyimme\ntuomarittomaksi jääden tappelemaan keskenämme. Tha kuuli rynnistelyn\njytyä ja tuli takaisin; ja yksi puhui yhtä, toinen toista, mutta\nhän näki kuolleen kauriin ruohikolla ja kysyi kuka oli tappanut.\nMe viidakon väki emme sanoneet, sillä veren haju villitsi meidät\nhupeloiksi, ihan niinkuin samainen haju meidät tänä päivänäkin\nhullaannuttaa. Me kiertelimme, kaartelimme edestakaisin, huppelehtien,\nhuudellen ja päätämme ravistellen. Sen vuoksi Tha antoi viidakon\nriippapuille ja laahaileville köynnöksille käskyn merkitä kauriin\ntappaja, jotta hän sen tuonnempana tuntisi; ja Tha lausui: 'Kenpä nyt\nviidakon herraksi?' Hypähti nyt jalkeille Harmaa Apina oksien asukas\nja sanoi: 'Minä nyt viidakon herraksi.' Tästä Tha nauramaan, vastaten:\n'Olkoon niin', ja hän lähti kovin vihastuneena pois.\n\nLapset, te tunnette Harmaan Apinan. Hän oli silloin mikä nytkin.\nEnsimmältä hän otti viisaan naaman, mutta tuossa tuokiossa alkoi jo\nsyyhytellä itseään ja hypellä ylös ja alas, ja palatessaan Tha tapasi\nHarmaan Apinan roikkumassa pää alaspäin oksasta, virnuen alhaalla\nseisoville, näiden virnuessa hänelle takaisin. Eikä siis ollut\nviidakossa mitään lakia -- typerää puhetta vain ja järjettömiä sanoja.\n\nKutsui koolle meidät kaikki Tha ja sanoi näin: 'Ensimmäinen herranne on\ntuonut viidakkoon Kuoleman ja toinen häpeän. Nyt on aika saada Laki, ja\nLaki sellainen, jota ette voi rikkoa. Nyt pitää teidän joutua tuntemaan\nPelko, ja kun olette hänet löytäneet, niin tiedätte hänet herraksenne,\nja muu seuraa itsestään.' Sitten me viidakon asukkaat kysyimme:\n'Mikä on Pelko?' ja Tha vastasi: 'Etsikää kunnes löydätte'. Niin\nme kuljeskelimme pitkin viidakkoa etsimässä Pelkoa, ja sitten\npuhvelit -- --\"\n\n\"Uh!\" hönkäisi Mysa, puhvelien johtaja, niiden omaksumalta\nhietasärkältä.\n\n\"Niin, Mysa, puhvelit juuri. Ne toivat viestin, että muutamassa\nviidakon luolassa asui Pelko ja että hän oli karvaton ja käveli\ntakajaloillaan. Me viidakon väki seurasimme laumaa luolalle, ja Pelko\nseisoi sen suulla ja oli, kuten puhvelit olivat kertoneet, karvaton\nja käveli takajaloillaan. Meidät nähdessään hän puhkesi huutoon, ja\nhänen äänensä lamautti meidät sillä pelolla, mikä meillä nyt on, ja\nme säntäsimme karkuun, polkien ja reutoen toinen toistamme pelkomme\nvallassa. Sinä yönä, kerrottiin minulle, me viidakon väki emme\nasettuneet makaamaan yhdessä niinkuin oli tapamme ollut, vaan kukin\nheimo vetäysi omille oloilleen -- sika sian pariin, hirvi hirven:\nsarvi sarveen, kavio kavioon -- yhtäläinen lyöttäytyen yhtäläisen\nkumppaniksi, ja niin värjöttelimme vapisten viidakossa.\n\n\"Ainoastaan tiikerien ensimmäinen ei ollut mukanamme, sillä hän\npiileskeli vielä Pohjolan rämeissä, ja saadessaan kuulla luolassa\nnäkemästämme Olennosta hän sanoi: 'Minäpä menen sen Olennon luo ja\nkatkaisen siltä niskan.' Hän juoksemaan kaiken yötä kunnes saapui\nluolalle, mutta puut ja köynnökset hänen polullaan pitivät mielessään\nThan antaman käskyn, laskivat alas oksansa ja merkitsivät hänet hänen\njuostessaan, sivaltaen sormensa hänen selkänsä, kupeensa, otsansa ja\nleukansa poikitse. Jokaisesta kosketuksesta koitui hänen keltaiseen\ntaljaansa täplä ja juomu. Ja noita juomuja hänen lapsensa kantavat\ntähän päivään asti! Hänen saapuessaan luolalle Pelko, Karvaton, ojensi\nkätensä ja nimitti häntä 'Yöllä tulevaksi Juomunahaksi', ja tiikerien\nensimmäinen pelkäsi Karvatonta ja juoksi ulvoen takaisin rämeisiinsä.\"\n\nMowgli naurahti hiljaisesti, leuka vedessä.\n\n\"Niin äänekkäästi hän ulvoi, että Tha hänet kuuli ja kysyi: 'Mikä\non murheena?' Ja tiikerien ensimmäinen kohotti turpansa kohti äsken\ntehtyä taivasta, joka nyt on niin vanha, ja pyysi: 'Anna minulle\ntakaisin voimani, oi Tha. Minä joudun häpeään kaiken viidakon edessä,\nja minä olen karannut erästä Karvatonta pakoon, ja hän on antanut\nminulle häpeällisen nimen.' 'Ja miksi?' tiedusti Tha. 'Syystä että\nrämeiden muta on minut tahrinut', selitti tiikerien ensimmäinen. 'Käy\nsiis uimaan ja piehtaroitse märässä ruohossa, ja jos se on mutaa,\nniin se varmasti peseytyy pois', neuvoi Tha; ja tiikerien ensimmäinen\nui ja piehtaroitsi piehtaroimistaan, kunnes viidakko kiersi kehänä\nhänen silmissään, mutta ainoatakaan pikku viirua hänen taljassaan ei\nmuuttunut, ja Tha nauroi tuota menoa katsellessaan. Sitten tiikerien\nensimmäinen valitti: 'Mitä olen tehnyt, että minulle näin on käynyt?'\nTha vastasi: 'Sinä olet tappanut kauriin, ja sinä olet päästänyt\nKuoleman valloilleen viidakossa, ja kuoleman matkassa on tullut\nPelko, niin että viidakon väki pelkää toinen toistansa niinkuin sinä\npelkäät Karvatonta.' Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Minua ne eivät\nikinä pelkää, sillä minä olen tuntenut ne alusta asti.' Tha vastasi:\n'Mene ja katso.' Ja tiikerien ensimmäinen juoksenteli edes takaisin,\näänekkäästi huudellen hirveä ja sikaa ja sambhuria ja piikkisikaa ja\nkaikkia viidakon asukkaita; mutta kaikki pakoilivat häntä, joka oli\nollut heidän tuomarinsa, sillä he pelkäsivät.\n\n\"Sitten tiikerien ensimmäinen tuli takaisin, hänen ylpeytensä oli\nmasentunut, ja päätänsä tantereeseen takoen hän raasti maata kaikin\nkäpälin ja rukoili: 'Muista että minä kerran olin viidakon herra!' Ja\nTha sanoi: 'Tämän verran minä teen, koska sinä ja minä näimme viidakon\ntekemisen. Yhtenä yönä vuosittain olkoon sinulle ja sinun lapsillesi\nsuotua se, mikä oli suotua ennen kauriin tappoa. Jos sinä tuona yhtenä\nyönä tapaat Karvattoman -- ja hänen nimensä on Ihminen -- niin sinä\net pelkää häntä, vaan hän pelkää teitä niinkuin te olisitte viidakon\ntuomareita ja kaikkien olioiden herroja. Osoita hänelle armeliaisuutta\nsinä hänen pelkonsa yönä; sillä sinä olet tuntenut, mitä Pelko on.'\n\n\"Silloin tiikerien ensimmäinen vastasi: 'Minä olen tyytyväinen.' Mutta\nseuraavalla kerralla juodessaan hän näki kupeensa mustat juomut ja\nmuisti Karvattoman hänelle antaman nimen, ja hän vihastui. Vuoden hän\nasusti rämeissä, odottaen kunnes Tha täyttäisi lupauksensa. Ja eräänä\nyönä, kun kuun shakaali (iltatähti) näkyi selvästi yli viidakon, hän\ntunsi yönsä tulleeksi ja läksi sille luolalle kohtaamaan Karvatonta.\nSilloin tapahtui Than lupauksen jälkeen, sillä Karvaton lankesi\nmaahan hänen edessään ja makasi pitkänään, ja tiikerien ensimmäinen\niski häntä ja katkaisi hänen selkänsä, sillä hän luuli viidakossa\nolevan yhden ainoan sellaisen Olennon ja tappaneensa Pelon. Sitten\nsaalistansa nuuskiessaan hän kuuli Than saapuvan pohjoisista\nmetsistä ja elefanttien ensimmäisen ääni, joka on se ääni minkä nyt\nkuulemme -- --\"\n\nUkkonen jyristeli pitkin vuorien huipukkaita särmiä, mutta ei tuonut\nsadetta -- vain harjujen takana liehuvia helteensalamia -- ja Hathi\npitkitti:\n\n\"Sen äänen hän kuuli, ja se sanoi: 'Tämäkö sinun armeliaisuutesi?'\nTiikerien ensimmäinen lipoi huuliansa ja vastasi: 'Mitä välitän? Minä\nolen tappanut Pelon.' Ja Tha sanoi: 'Voi sokeata hupeloa! Sinä olet\npäästänyt Kuoleman jalat kammitsastaan ja hän seuraa sinun jälkiäsi\nkunnes kuolet. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan!'\n\n\"Tiikerien ensimmäinen seisoi hanakasti saaliinsa äärellä ja intti: 'Hän\non kuin oli kauris. Ei ole olemassa Pelkoa. Nyt minusta jälleen tulee\nviidakon kansain tuomari.'\n\n\"Ja Tha vastasi ja sanoi: 'Ei enää milloinkaan viidakon väki sinun\nluoksesi tule. Eivät ne kuuna päivänä polullesi satuttaudu, eivät\nlähelläsi nuku, eivät perässäsi kulje eivätkä luolasi vieressä\nlaitumella käy. Ainoastaan Pelko sinua seuraa ja nujertaa sinut\nmielensä mukaan iskulla, jota sinä et näe. Hän panee maan avautumaan\njalkaisi alla ja köynnöksen kietoutumaan kaulaasi ja puunrungot\nkasvamaan yhteen ympärilläsi korkeammalle kuin hyppysi kantaa, ja\nvihdoin hän ottaa taljasi kääriäkseen siihen penikkansa milloin niillä\non kylmä. Sinä et ole hänelle osoittanut mitään armeliaisuutta, eikä\nhänkään sinulle mitään osoita.'\n\n\"Tiikerien ensimmäinen oli hyvin rohkea, sillä hänellä oli vielä se\nyönsä, ja hän sanoi: 'Than lupaus on Than lupaus. Eihän hän minulta\nyötäni ota?' Ja Tha sanoi: 'Se yksi yösi on sinun, kuten olen sanonut,\nmutta siitä on hinta maksettava. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan,\nja hän ei ole hidas oppimaan.'\n\n\"Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Hän on tässä käpäläni alla, selkä\nruhjottuna. Anna viidakolle tiedoksi, että minä olen tappanut Pelon.'\n\n\"Silloin Tha nauroi ja sanoi: 'Sinä olet tappanut monesta yhden, mutta\nsaatkin itse ilmoittaa viidakolle -- sillä sinun yösi on päättynyt!'\n\n\"Niin tuli päivä; ja luolan suulta astui ulos toinen Karvaton ja näki\npolulla saaliin ja tiikereistä ensimmäisen röyhistelevän sen päällä, ja\nhän otti terävän kepin -- --\"\n\n\"Ne heittävät nyt sellaista esinettä, joka leikkaa\", tokaisi Sahi\nrahisten äyrästä alas; sillä gondit pitävät Sahia perin suurena\nherkkuna; sen nimenä on heidän keskuudessaan Ho-Igoo -- ja hän tiesi\nyhtä ja toista ilkeästä pikku gondilaiskirveestä, joka suhahtaa\nmetsänaukeamasta kuin sudenkorento.\n\n\"Se oli terävä keppi, jollaisia he kuoppaloukun pohjalle asettavat\",\nvakuutti Hathi. \"Heittämällä sen hän iski tiikerien ensimmäistä\nsyvälle kupeeseen. Siten tapahtui kuten Tha oli sanonut, sillä\ntiikerien ensimmäinen juoksenteli ulisten pitkin viidakkoa kunnes\nkeppi repeytyi irti, ja koko viidakko sai tietää, että Karvaton kykeni\niskemään kaukaa, ja he pelkäsivät, yhä enemmän. Sillä tavoin kävi,\nettä tiikerien ensimmäinen opetti Karvattoman tappamaan -- ja te\ntiedätte, mitä vauriota se on sittemmin tuottanut kaikille kansoillemme\n-- silmukalla, kuopalla, salaloukulla, lentävällä kepillä, valkeasta\nsavusta sinkoavalla pistokärpäsellä\" (Hathi tarkoitti kivääriä) \"ja\nPunakukalla, joka ajaa meidät aukealle. Mutta yhtenä yönä vuosittain\nKarvaton pelkää tiikeriä, kuten Tha lupasi, eikä koskaan ole tiikeri\nantanut hänelle syytä pelätä vähemmin. Tiikeri tappaa hänet missä vain\ntapaa, muistaen mihin häpeään tiikerien ensimmäinen joutui. Muulloin\nPelko kävelee pitkin viidakkoa päivällä ja yöllä.\"\n\n\"Ahai! Auu!\" huokasi peura, ajatellen mitä se kaikki heille merkitsi.\n\n\"Ja ainoastaan silloin, kun kaikkia kohtaa suuri yhteinen Pelko, kuten\nnyt, voimme me viidakon väki jättää sikseen kaikki pikku pelkomme ja\ntavata toisemme yhteisellä rauhan alueella, kuten nyt on käynyt.\"\n\n\"Yhtenä yönä vain pelkää ihminen tiikeriä?\" kysyi Mowgli.\n\n\"Yhtenä yönä vain\", vahvisti Hathi.\n\n\"Mutta minä -- mutta me -- mutta kaikki viidakko tietää, että Shere\nKhan tappaa ihmisen pari kolme kertaa kuussa.\"\n\n\"Aivan oikein. Silloin hän hyökkää takaa ja iskiessään kääntää päänsä\nsyrjään, sillä hän on pelkoa täynnä. Jos ihminen katsoisi häneen,\nniin hän luikkisi tiehensä. Mutta omana yönänsä hän lähtee julkisesti\nkylään. Hän astelee talojen välillä ja työntää päänsä oviaukkoon, ja\nihmiset lankeavat kasvoilleen, ja siinä hän tekee tapponsa. Yksi tappo\nsinä yönä.\"\n\n\"Ohoo!\" virkkoi Mowgli itsekseen, kieriskellen vedessä. \"Nyt näen miksi\nShere Khan pyysi minua katsomaan häntä. Hän ei siitä hyötynyt, sillä\nhän ei kyennyt pitämään silmiään vakaina, ja -- ja minä totisesti en\nlangennut hänen jalkoihinsa. Mutta minähän en olekaan ihminen, koska\nkuulun Vapaaseen Kansaan.\"\n\n\"Umm!\" virkkoi Bagheera syvältä karvaisesta kurkustaan. \"Tietääkö\ntiikeri yönsä?\"\n\n\"Ei koskaan ennen kuin kuun shakaali näkyy iltasumusta kirkkaana.\nToisin ajoin se sattuu kuivana kesänä ja toisin ajoin märkänä\nsadekautena -- tuo tiikerin yksi yö. Mutta ilman tiikerien ensimmäistä\nei tätä olisi ollut eikä kukaan meistä olisi pelkoa tuntenut.\"\n\nPeura örähti murheellisesti, ja Bagheeran huulet kiertyivät häijyyn\nhymyyn. \"Tietävätkö ihmiset tämän -- tarinan?\" hän kysyi.\n\n\"Kukaan muu ei sitä tiedä kuin tiikerit ja me elefantit -- Than lapset.\nNyt te lampareitten äärellä olostajat olette sen kuulleet, ja minä olen\nlopettanut.\"\n\nHathi painoi kärsänsä veteen merkiksi siitä, että hän ei mielinyt puhua.\n\n\"Mutta -- mutta -- mutta\", kummasteli Mowgli Baloolle, \"miksei\ntiikerien ensimmäinen jatkanut ruohon ja lehtien ja kerppujen syöntiä?\nHän ainoastaan katkaisi kauriilta niskan. Hän ei sitä syönyt. Mikä\nhänet johti kuumaan lihaan?\"\n\n\"Puut ja köynnökset merkitsivät hänet, Pikku Veikko, ja tekivät hänestä\nsen viiruisen otuksen minkä näemme. Ei hän sen koommin tahtonut niiden\nhedelmiä syödä, vaan kosti siitä päivästä asti peuroille ja muille\nruohon syöjille\", selitti Baloo.\n\n\"Siispä sinä tunnet tarinan. Hä? Miksi en ole sitä koskaan kuullut?\"\n\n\"Syystä, että viidakko on sellaisia tarinoita täynnä. Jos aloittaisin,\nniin niille ei koskaan loppua tulisi. Hellitähän korvani, Pikku Veikko!\"\n\n\n\n\nVIIDAKON LAKI\n\n\nAntaakseni teille hiukkasen käsitystä viidakon lain tavattomasta\nmoninaisuudesta olen kääntänyt runomuotoon (Baloo aina veteli niitä\njonkinlaiseen veisuun tapaan) muutamia susikaaria. Tietysti niitä on\nsadoittain muita, mutta nämä kyllä kelpaavat yksinkertaisien sääntöjen\nnäytteiksi.\n\n    _Laki viidakon, vanha kuin taivas, se kaikille kaikesta määrää;\n    susi tottelevainen varttuu, ja kuolee kärkkyvä väärää_.\n\n    _Kuni runkoa vyöttävä köynnös, laki puolin ja toisinkin käy --\n    sillä susi se lauman on voima, suden voima ei laumatta näy_.\n\n    Pese aamuisin kuonosta häntään; juo kylliksi, vaan älä yli;\n    yön sait sinä pyyntiä varten; unen sulle on päiväksi syli.\n\n    On shakaali tiikerin norkko: alat, pentu, jo viiksesi saada,\n    susi metsästäjäksi muista -- oma ruokasi käyppä ja kaada.\n\n    Pysy armossa viidakon herrain: otso, tiikeri, pantteri niit' on.\n    Älä hiljaista Hathia härnää; pila rikkoo karjun liiton.\n\n    Kun laumasi lauman kohtaa ja kumpikin polulla pysyy,\n    istu johtajain haastoa kuullen -- avun keksivät kenties rysyyn.\n\n    Oman laumasi suden kanssa hyvin kaukana ottelus ota,\n    jotta toiset ei riitaan yhtyis ja runtelis laumaa sota.\n\n    Suden luola on hänelle turva; koti hänellä missä on,\n    sinne Pääsusi ei edes pääse, ei asiaa Neuvoston.\n\n    Suden luola on hänelle turva -- sen julkiseks' aivan jos laatii,\n    niin neuvosto viestillä sentään sen muuanne tehtäväks vaatii,\n\n    Tapa ääneti iltayöstä: jos riemusi läikähtää,\n    niin, veikkosi tyhjiksi jättäin, parvi karkuhun säikähtää.\n\n    Tapa itselles, kumppaneilles, tai pennuilles, tarpeen mukaan\n    huvin vuoksi vain älä -- _eikä saa Ihmistä tappaa kukaan!_\n\n    Jos saaliin viet heikommaltas, älä korskana korjaa tätä:\n    on kaikilla lauma-oikeus; hälle pää sekä nahka jätä.\n\n    Liha lauman on lauman saalis. Se syödään paikaltaan,\n    ken luolaansa siitä sieppaa, hän joutuu kuolemaan.\n\n    Liha suden on suden saalis. Häll' olkoon vallassaan,\n    jos tahtoo, kutsua lauma sitä kanssansa jakamaan.\n\n    Penu-oikeus ensvuotiaalla: tämä kaikilta vaatia saa\n    kidan täyden, tappajan jälkeen; tät' on täytymys noudattaa.\n\n    Pesä-oikeudellansa emo ikäveikoilta vaatia saa\n    pesyeellensä saaliista koiven; tät' on täytymys noudattaa.\n\n    Isä luolaoikeudellaan vain perheelle saalista tapaa;\n    häntä neuvosto yksin käskee; hän on laumakutsuista vapaa.\n\n    Ikä, viekkaus, voima muussa on kaikille ratkaisijana:\n    mistä laki ei selvästi säädä, laki siinä on Pääsuden sana.\n\n    _Elos taistelu uljaana muuten omapäisesti ottele,\n    lain pää sekä selkä ja koipi on kuitenkin: tottele!_\n\n\n\n\n\"TIIKERI-TIIKERI!\"\n\n\n    Tuottiko pyyntisi, urhosein?\n        _Veikko, ma tyhjää työtä tein_.\n    Sortuiko saalis riidassa?\n        _Veikko, viel' astuu se viidassa_.\n    Missä on ylpeä voimasi?\n        _Veikko, mua heikoksi soimasi_.\n    Minne noin riennät joutuisaan?\n        _Veikko, käyn luolaani kuolemaan_.\n\nJätettyänsä sudenluolan Käräjäkalliolla lauman kanssa taistelleena\npainui Mowgli alas kyntömäille, kyläläisten asuinsijoille, mutta ei\npysähtynyt niin lähelle viidakkoa, tietäen käräjillä saaneensa ainakin\nyhden verivihollisen. Hän kiiruhti sen vuoksi edelleen, pysyen pitkin\nlaaksoa johtavalla kivikkoisella tiellä, jota myöten viiletteli\ntasaista hölkkäjuoksua lähes kahdenkymmenen mailin taipaleen, kunnes\nsaapui hänelle tuntemattomaan tienooseen. Laakso avautui laajaksi\ntasangoksi, jota rotkot leikkelivät kalliotöyräitten lomissa. Toisessa\npäässä oli pienoinen kylä, toisessa tuuhea viidakko äkkiä katkesi\nlaidunmaiden reunalta kuin viikatteella lyötynä. Yltympäri tasankoa\noli karjaa ja puhveleita laitumella, ja Mowglin nähdessään pikku\npaimenpojat säntäsivät parkuen tiehensä ja jokaisen intialaisen kylän\nliepeillä lurjustelevat keltaiset paria-koirat äityivät haukkua\nluskuttamaan. Mowgli asteli päin, sillä hän oli nälissään, ja kylän\nportille saapuessaan hän näki sen pielessä ison orjantappurapensaan,\njolla iltahämärissä tukitaan portin aukko.\n\n\"Pyh!\" mutisi hän, sillä hän oli tavannut useita sellaisia öisillä\nretkillään syötävää etsiessään. \"Täälläkin siis ihmiset pelkäävät\nviidakon väkeä.\"\n\nHän istuutui portin vierustalle, ja erään miehen astuessa ulos hän\nnousi seisaalleen, avasi suunsa ja viittasi kurkkuunsa merkiksi,\nettä hän kaipasi ruokaa. Mies töllisteli ja juoksi sitten takaisin\npitkin kylän ainoata katua, huutaen pappia, joka oli kookas, lihava,\nvalkopukuinen mies, otsassa keltaisen- ja punaisenkirjava merkki.\nPappi saapui portille, saattueenansa ainakin sata ihmistä, jotka\ntuijottelivat, pakisivat, hoilasivat ja osoittelivat Mowglia.\n\n\"Tapojapa ei ole tällä ihmisväellä\", sanoi Mowgli itsekseen.\n\"Ainoastaan Harmaa Apina käyttäytyisi kuten nuo.\" Hän siis ravisti\npitkää tukkaansa ja katseli joukkoa karsaasti.\n\n\"Mitä pelkäämistä siinä on?\" selitteli pappi. \"Katsokaa arpia hänen\nkäsivarsissaan ja säärissään. Ne ovat susien puremia. Hän on vain\nviidakosta karannut susilapsi.\"\n\nTietysti olivat penikat kisaillessaan useasti nipistäneet Mowglia\ntiukemmin kuin olivat tarkoittaneet, ja kaikkialla hänen käsivarsissaan\nja jaloissaan näkyi valkeita juomuja. Mutta eipä hän suurin surminkaan\nolisi näitä puremiksi sanonut, sillä hän tiesi, mikä oli oikea purema.\n\n\"Arre! Arre!\" säälitteli pari naista. \"Joutua sutten pureskeltavaksi,\nlapsi rukka! Hän on sievä poika. Silmät hehkuvat kuin tulen liekki.\nKautta kunniani, Messua, hän muistuttaa sinun poikaasi, jonka tiikeri\nvei.\"\n\n\"Annas kun katson\", vastasi muuan vaimo, jolla oli raskaita\nvaskirenkaita ranteissa ja nilkoissa, ja hän tirkisteli Mowglia\nkämmenensä suojasta. \"Muistuttaa todellakin. Hän on laihempi, mutta\nihan on hänellä poikani muoto ja katsanto.\"\n\nPappi oli näppärä mies, ja hän tiesi Messuan kylän varakkaimman\nasukkaan vaimoksi. Niinpä hän loi toviksi katseensa ylös taivaan lakeen\nja lausui juhlallisesti: \"Mitä viidakko on vienyt, sen on viidakko\ntakaisin antanut. Ota poika huoneeseesi, sisareni, äläkä unohda\nosoittaa kunnioitustasi papille, joka näkee niin syvälle ihmisten\nelämään.\"\n\n\"Minut lunastaneen mullin kautta\", tuumaili Mowgli itsekseen, \"onpa\nkaikki tämä puhelu kuin toinen laumakäräjäin katselmus! No, jos olen\nihminen, niin ihminen minun olla täytyy.\"\n\nJoukko antoi tietä, kun vaimo viittasi Mowglin käymään mökkiinsä, missä\noli punainen kiillotettu makuulavitsa, iso savinen jyväkirstu, kannessa\nlystikkäitä korkokuvioita, puolikymmentä vaskesta taottua keittoastiaa,\npienessä komerossa hindulainen jumalankuva ja seinässä todellinen\nkuvastin, jollaisia pikku kolikosta myydään maalaismarkkinoilla.\n\nMowgli sai pitkän kulauksen maitoa ja leivän kannikan, ja Messua\nlaski kätensä hänen päänsä päälle ja katseli häntä silmiin; sillä\nhän ajatteli, että kenties oli hänen poikansa tosiaankin palannut\nviidakosta, minne tiikeri oli hänet vienyt. Hän siis maanitteli:\n\"Nathoo, oi Nathoo!\" Mowgli ei osoittanut tuntevansa nimeä. \"Etkö\nmuista, kun annoin sinulle uudet kenkäsi?\" Hän kosketti pojan jalkaa,\nja se oli melkein kuin sarvea. \"Ei\", hän sanoi kaihomielin; \"eivät ole\nnuo jalat koskaan kenkiä käyttäneet, mutta kovin suuresti olet Nathoon\nnäköinen, ja ollos poikani\".\n\nMowgli oli rauhaton, hän kun ei ollut milloinkaan majaillut katon\nalla; mutta vilkaistessaan oljista punottuun kattoon havaitsi hän\nmilloin hyvänsä kykenevänsä repäisemään itselleen tien ulos, jotapaitsi\nikkunassa ei ollut saranoita. \"Mitä on ihmisestä mihinkään\", hän jupisi\nlopulta, \"ellei hän ihmisen puhetta ymmärrä? Minä olen nyt yhtä tyhmä\nja mykkä kuin ihminen olisi meidän parissamme viidakossa. Minun täytyy\noppia heidän puhettansa.\"\n\nHän ei suotta ollut sutten seurassa oppinut matkimaan kauriiden\nkutsuntaa ja pienen villisian röhkimistä. Niin pian kuin Messua siis\nsanankin äänsi, matki sitä Mowgli melkein virheettömästi, ja ennen\npimeäntuloa tiesi hän jo monen esineen nimet ympäristöstään.\n\nPulaa syntyi levolle menosta, Mowgli kun ei suostunut nukkumaan noin\npantterinloukun näköisessä karsinassa kuin mökki oli, ja kun ovi\nsuljettiin, läksi hän ikkunasta ulos. \"Tehköön tahtonsa mukaan\", neuvoi\nMessuan mies. \"Muista, että hän ei tietenkään tähän asti ole vuoteella\nnukkunut. Jos hän on todellakin lähetetty poikamme sijaan, niin hän ei\nkarkaa.\"\n\nMowgli siis oikaisihe pitkään puhtoiseen ruohikkoon kentän laitaan,\nmutta hän ei ollut vielä silmiänsä ummistanut, kun pehmeä harmaa kuono\ntönäisi häntä leuan alle.\n\n\"Phui!\" virkkoi Harmaa Veikko (hän oli emo Jolkan penikoista vanhin).\n\"Kehno palkinto on tämä kahdenkymmenen mailin hölkästä jäljilläsi. Sinä\nhaiset puunsavulle ja karjalle -- kerrassaan jo kuin ihminen. Herää,\nPikku Veikko: tuon uutisia.\"\n\n\"Jaksavatko viidakossa hyvin?\" kysyi Mowgli häntä syleillen.\n\n\"Kaikki paitsi Punakukan kärventämät sudet. Kuulepas nyt. Shere Khan on\nluikkinut etäälle metsästämään, kunnes hänen turkkinsa kasvaa jälleen,\nsillä hän on pahasti korventunut. Palatessaan hän vannoo upottavansa\nluusi Waingungaan.\n\n\"Kaksipa siinä mieltä. Minäkin olen tehnyt pikku lupauksen. Mutta\nhyvä on aina uutisia saada. Olen tänä iltana väsyksissäni, -- kovin\nväsyksissäni uusista asioista, Harmaa Veikko, -- mutta tuohan minulle\naina uutisia.\"\n\n\"Ethän unohda, että olet susi? Eiväthän ihmiset sinua saa sitä\nunohtamaan?\" urkki Harmaa Veikko huolestuneesti.\n\n\"En ikinä unohda. Muistan elämäni ajan, että rakastan sinua ja kaikkea\nluolamme väkeä; mutta muistan myöskin, että minut on häädetty laumasta.\"\n\n\"Ja että sinut voidaan häätää toisestakin laumasta. Ihmiset ovat\nvain ihmisiä, Pikku Veikko, ja niiden puhe on kuin lammikon\nsammakoiden puhetta. Taas tänne alas tullessani minä odottelen sinua\nbambutiheikössä laitumen liepeessä.\"\n\nKolmeen kuukauteen tuon yön jälkeen Mowgli tuskin kertaakaan poistui\nkylän veräjältä, niin uutterasti hän opiskeli ihmisten menoja ja\ntapoja. Ensin hänen oli käytettävä vaatetta uumillaan, ja se kiusasi\nhäntä kamalasti; sitten hänen piti oppia tuntemaan raha, jonka\nmerkitystä hän ei ollenkaan tajunnut, ja harjoitella kyntämään, jota\nhän katsoi aivan hukkatyöksi. Ja kylän pikku lapset härnäsivät häntä\naika lailla. Onneksi oli viidakon laki opettanut hänet säilyttämään\nmalttinsa, sillä maltista riippuu viidakossa elämä ja elanto; mutta\nheidän tehdessään pilaa hänestä, kun hän ei yhtynyt leikkeihin tai\nlennätellyt leijoja tai kun hän äänsi jonkun sanan väärin, pidätti\nhäntä rusentamasta heitä ainoastaan se tieto, ettei kelpo metsästäjä\nvoinut alentua tappamaan pieniä alastomia penikoita.\n\nHän ei vähääkään tuntenut omaa voimaansa. Viidakossa hän tiesi itsensä\npetoihin verraten heikoksi, mutta kylässä ihmiset sanoivat, että\nhänellä oli sonnin voima. Hänellä ei ainakaan ollut käsitystäkään\nsiitä, mitä pelko oli, sillä kun kylän pappi kertoi hänelle jumalan\ntemppelissään suuttuvan hänelle, jos hän söi papin mangoja, niin\nhän sieppasi jumalankuvan, toi sen papin asuntoon ja pyysi pappia\nsuututtamaan tämän, jotta hän saisi sen kanssa tapella. Häväistysjuttu\noli hirmuinen, mutta pappi vaiensi hälyn, ja Messuan mies maksoi kasan\nhopeaa jumalan lepyttäjäisiä.\n\nEikä Mowglilla ollut aavistustakaan Intian ankarasta kastijaosta.\nKun savenvalajan aasi kuukertui savikuoppaan, niin Mowgli kiskoi sen\nhännästä ylös ja auttoi ruukkujen sälytystä matkalle Khanhiwaran\nmarkkinoille. Puistattavaa oli tuokin, sillä savenvalaja on\nalhaissäätyinen ja hänen aasinsa vielä viheliäisempi. Papin toruessa\nMowglia uhkasi tämä sitoa hänetkin aasin selkään, ja pappi selitteli\nMessuan miehelle, että Mowgli oli mahdollisimman pian toimitettava\ntyöhön; ja kylän päämies ilmoitti Mowglille, että hänen piti\nhuomisaamuna lähteä puhvelinpaimeneksi.\n\nMowglipa oli tuosta hyvillään; ja sinä iltana, tavallaan kylän\npalvelijaksi päästyänsä, hän läksi piiriin, joka keräytyi aina iltaisin\neräälle muurauslavalle ison viikunapuun alle. Tässä iltaseurassa\npakinoitsivat tupakkaansa tuprutellen päämies, yövartija, kylän kaikki\njuorut tietävä parturi ja kylän metsästäjä, vanha Buldeo, jolla oli\nmuskettiluikku. Latvaoksilla istuivat apinat rupattelemassa, ja\nlavan alla oli kolo, missä asusti cobra, ja tämä sai joka ilta pikku\nvadillisen maitoa, sillä hän oli pyhä. Vanhukset istuivat puun juurella\njutustaen ja isoja huqa-vesipiippujansa pöllähytellen myöhään yöhön\nasti.\n\nHe juttelivat ihmeellisiä tarinoita jumalista, ihmisistä ja aaveista,\nja Buldeo vielä ihmeellisempiä viidakon petojen tavoista, kunnes\npiirin ulkopuolella kyhjöttelevien pienokaisten silmät pullistuivat\nkuopistaan. Useimmat kertomukset koskivat eläimiä, sillä olihan\nviidakko aina heidän ovellaan. Hirvet ja villisiat tärvelivät heidän\nlaihojaan, ja silloin tällöin kaappasi tiikeri ihmisen hämärissä kylän\nporttien näköpiiristä.\n\nMowgli luonnollisesti tunsi heidän tarinoitsemiansa seikkoja, ja\nhänen täytyi käsin peitellä nauruansa, hartiat hytkyvinä, kun\nBuldeo muskettia polvillansa poikkiteloin pidellen siirtyi toisesta\nmerkillisestä jutusta toiseen.\n\nBuldeo selitteli, että Messuan pojan riistäjä oli aavetiikeri,\njonka ruumiissa asusti muutamia vuosia takaperin kuolleen ilkeän,\nvanhan koronkiskurin henki. \"Ja tiedän tämän todeksi\", hän sanoi,\n\"koska Purun Dass ontui iskusta, jonka oli saanut tilikirjojensa\npolttamismellakassa, ja mainitsemani tiikeri ontuu myös, sillä sen\nkäpälät painavat epätasaisia jälkiä.\"\n\n\"Totta, totta sen oltava on\", myönsivät harmaaparrat nyökkäillen.\n\n\"Ovatko kaikki nuo kertomukset yhtäläistä lukinlankaa ja kuutamolorua?\"\nvirkahti Mowgli. \"Tuo tiikeri ontuu, koska on nilkkuna syntynyt, kuten\nkaikki tietävät. Lapsellista on puhua koronkiskurin sielusta elukassa,\njolla ei ole shakaalinkaan rohkeutta.\"\n\nBuldeo oli tovin sanattomana kummastuksesta, ja päämies tuijotteli.\n\n\"Ohoo! Viidakkokakarako siinä?\" puheli Buldeo. \"Jos olet niin viisas,\nniin sinun on parempi toimittaa sen vuota Khanhiwaraan, sillä hallitus\non luvannut sata rupiita sen hengestä. Vielä parempi on vaieta, kun\naikaihmiset puhuvat.\"\n\nMowgli nousi lähteäkseen. \"Kaiken iltaa olen täällä lojunut\nkuuntelemassa\", huusi hän olkansa takaa, \"ja vain kerran tai pari\non Buldeo lausunut toden sanan viidakosta, joka on ihan hänen\novensa edessä. Kuinka siis uskoisin satuja aaveista ja jumalista ja\nmenninkäisistä, joita hän sanoo nähneensä?\"\n\n\"On tosiaan aika tuon pojan lähteä paimeneen\", virkkoi päämies, Buldeon\ntuprutellessa ja ähistessä Mowglin hävyttömyyttä.\n\nUseimmissa Intian kylissä on tapana, että muutamat poikaset vievät\nkarjan ja puhvelit laitumelle aamulla varhain ja tuovat ne illalla\ntakaisin; ja sama karja, joka tallaisi valkoisen miehen kuoliaaksi,\nantaa itseänsä komennella ja ropsia lasten, jotka tuskin ulottuvat\nniiden turpaan asti. Niin kauan kuin pojat pysyvät karjansa matkassa,\novat ne turvassa, sillä tiikerikään ei käy karjalauman kimppuun. Mutta\ntoisinaan joku joutuu pedon saaliiksi harhaillessaan kukkia poimimassa\ntai sisiliskoja pyydystämässä.\n\nMowgli läksi kylän katua pitkin aamun koittaessa, istuen ison\njohtajahärän Raman selässä; ja isot liuskakiven karvaiset puhvelit,\njoilla oli pitkät taaksepäin kaareutuvat sarvet ja villit silmät,\nnousivat tanhualtaan yksi kerrallaan ja seurasivat häntä, ja Mowgli\npainoi hyvin selvästi mukanaan olevain lasten mieliin, että hän oli\npäällikkö. Hän huiteli puhveleita pitkällä kiillotetulla bambuseipäällä\nja käski Kamyaa, erästä pojista, paimentamaan karjaa erikseen ja\nolemaan visusti sen vierellä, hänen mennessään edemmäs puhvelien\nkeralla.\n\nIntialainen laidunmaa on pelkkiä kallioita, näreikköjä, mättäitä ja\npikku rotkoja, joiden sekaan karjalaumat hajaantuvat ja häviävät.\nPuhvelit yleensä pysyttelevät lammikkojen ja hetteiden lähistöllä,\nmissä lojuvat ja kahlailevat lämpimässä mudassa tuntikausia. Mowgli\najoi ne sen tasangon laitaan, missä Waingunga pistäikse viidakosta;\nsitten hän pudottausi Raman kaulalta, asteli erään bambutiheikön luo ja\ntapasi Harmaan Veikon.\n\n\"Hei\", virkkoi Harmaa Veikko, \"olen odotellut täällä hyvin monta\npäivää. Mitä tuo karjanpaimennustyö tarkoittaa?\"\n\n\"Niin on määräys\", selitti Mowgli; \"minä olen toistaiseksi kylän\npaimen. Mitä uutta Shere Khanista?\"\n\n\"Hän on palannut näille tienoille ja jo kauan odotellut sinua täällä\npäin. Nyt hän on taas poistunut, sillä riista on vähissä. Mutta hän\naikoo tappaa sinut.\"\n\n\"Hyvä on\", arveli Mowgli. \"Niin kauan kuin hän viipyy poissa, istu sinä\ntai joku neljästä veikosta tuolla kalliolla, jotta voin nähdä sinut\ntullessani kylästä. Hänen palatessaan odota minua rotkossa dhaak-puun\njuurella tasangon keskellä. Meidän ei ole tarvis marssia Shere Khanin\nkitaan.\"\n\nSitten Mowgli valitsi siimeisen paikan ja heittäysi nukkumaan puhvelien\nrouhiessa ruohoa hänen ympärillään. Paimentaminen on Intiassa\nmaailman laiskimpia tehtäviä. Karja liikkuu ja järsii ja laskeutuu\nlevolle, ja liikkuu taas pikku taipaleen, eikä se edes ammu. Se vain\nmörähtelee, ja puhvelit aniharvoin äännähtävätkään, vaan painautuvat\nliejuisiin lammikkoihin toinen toisensa jälkeen ja kaivautuvat mutaan,\nkunnes ainoastaan turvat ja töllistelevät vaaleansiniset silmät ovat\nnäkyvissä, ja siellä ne viruvat kuin tukit.\n\nAurinko saa kalliot vipajamaan helteessä, ja paimenpojat kuulevat\nsääksen (ei koskaan useampia) viheltelevän melkein näkymättömistä\nkorkeuksista, ja ne tietävät, että jos joku heistä tai karjasta\nkuolisi, tuo sääksi suhahtaisi alas, ja seuraava sääksi matkojen päässä\nnäkisi sen laskeutuvan ja tekisi samoin, ja seuraava ja seuraava, ja\nmelkein silmänräpäyksessä ilmestyisi tyhjästä parikymmentä nälkäistä\nsääkseä. He nukuskelevat ja heräilevät ja taas nukkuvat, ja solmeilevat\npikku vasuja kuivista heinistä ja pyydystelevät niihin heinäsirkkoja,\ntai nappaavat kiinni kaksi rukoilevaa mantista ja panevat ne\ntappelemaan; tai pujottelevat punaisia ja mustia viidakkopähkinöitä\nhelminauhoiksi, tai katselevat kallion seinustalla kellivää sisiliskoa\ntai hetteen reunalla sammakonpyyntiin ryhtynyttä käärmettä.\n\nJa he laulavat pitkiä, pitkiä lauluja, jotka päättyvät omituisiin\nhindulaisiin juoksutuksiin, ja päivä tuntuu pitemmältä kuin useimpien\nihmisten koko elämä, ja he ehkä rakentavat mutalinnan sekä siihen\nmudasta miehiä, hevosia ja puhveleita, sovittaen miesten käsiin ruokoja\nja ollen olevinansa kuninkaita, nuo olennot armeijoinansa, tai kansan\npalvelemia jumalia. Saapuu sitten ilta ja lapsoset huhuilevat, puhvelit\nmöyrivät esille kanuunanlaukauksina pamahtelevasta sitkeästä liejusta,\nja kaikki parveilevat harmaan aavikon yli kohti kylän tuikkivia tulia.\n\nPäivän toisensa jälkeen vei Mowgli puhvelit piehtaroimissijoille, ja\npäivän toisensa jälkeen hän näki Harmaan Veikon selän puolentoista\nmailin päässä aron toisessa laidassa, ja siitä hän tiesi, ettei\nShere Khan ollut palannut, ja päivän toisensa jälkeen hän loikoili\nruohikossa ympäristönsä ääniä kuunnellen ja vanhoista viidakon päivistä\nunelmoiden. Jos Shere Khan olisi rammalla jalallaan kompastunut\nWaingungan tiheikössä, niin Mowgli olisi rasahduksen kuullut noina\npitkinä hiljaisina aamuina.\n\nVihdoin hän eräänä päivänä ei nähnytkään Harmaata Veikkoa\nmerkkipaikalla, ja nauraen hän ohjasi puhvelit rotkoon dhaak-puun\nvieritse, joka oli kullanpunaisten kukkien peitossa. Siellä istui\nHarmaa Veikko selkäturkin joka karva porhollaan.\n\n\"Hän on piileskellyt kuukauden, jotta et osaisi olla varuillasi.\nHän tuli selänteiden yli viime yönä Tabaquin keralla, kiihkeänä\njäljilläsi\", kertoi susi huohottaen.\n\nMowgli rypisti kulmiansa. \"Shere Khania en pelkää, mutta Tabaqui on\nhyvin kavala.\"\n\n\"Ei hätää\", vastasi Harmaa Veikko lipoen huuliansa. \"Minä tapasin\nTabaquin päivänkoitteessa. Nyt hän latelee viisauksiansa sääksille,\nmutta hän kertoi minulle kaikki ennenkuin katkaisin hänen selkänsä.\nShere Khanin suunnitelmana on odottaa sinua kylän portilla tänä iltana\n-- sinua eikä ketään muuta. Hän on nyt makuulla, Waingungan isossa\nkuivassa rotkossa.\"\n\n\"Onko hän tänään syönyt, vai metsästääkö hän tyhjänä?\" tiedusteli\nMowgli, sillä vastaus oli hänelle hengen asia.\n\n\"Hän tappoi aamuhämärissä -- sian -- ja hän on juonutkin. Muistathan,\nShere Khan ei ole koskaan kyennyt paastoamaan, ei kostonkaan takia.\"\n\n\"Voi hupeloa, hupeloa! Siinäpä vasta penikan penikka! Syönyt ja\njuonutkin, ja hän arvelee minun odottavan, kunnes hän on nukkunut!\nMissä hän makaakaan? Jos meitä vain olisi kymmenen, niin voisimme\nnujertaa hänet makuulleen. Nämä puhvelit eivät hyökkää, elleivät vainua\nhäntä, enkä minä osaa niiden kieltä. Voimmeko päästä hänen polkunsa\ntaa, jotta ne haistaisivat sen?\"\n\n\"Hän ui pitkän matkan Waingungaa katkaistakseen sen\", selitti Harmaa\nVeikko.\n\n\"Sen on Tabaqui neuvonut. Yksinään hän ei ikinä olisi tullut sitä\najatelleeksi.\" Mowgli seisoi sormi suussa pohtien. \"Waingungan isossa\nrotkossa. Se avautuu tasangolle vajaan puolen mailin päässä täältä.\nVoin viedä lauman kaartaen viidakon puolitse rotkon päähän ja sitten\nkarauttaa alangolle -- mutta hän luikkisi alapäästä tieltä pois. Meidän\non tukittava se pää. Harmaa Veli, voitko avukseni jakaa lauman kahtia?\"\n\n\"Kenties en yksin -- mutta olen tuonut viisaan auttajan.\" Harmaa Veikko\nhölkötti sivuun ja laskeusi erääseen kuoppaan. Sitten nousi ylös iso\nharmaa pää, jonka Mowgli hyvin tunsi, ja kuuman ilman täytti viidakon\nkaikkein ihalin huuto -- suden metsästysulvahdus keskipäivällä.\n\n\"Akela! Akela!\" huudahti Mowgli käsiänsä taputtaen. \"Pitihän minun\ntietääkin, ettet sinä minua unohtaisi. Meillä on iso urakka edessä.\nJaa lauma kahtia, Akela. Pidä lehmät ja vasikat yhdessä, ja sonnit ja\nkyntöpuhvelit erikseen.\"\n\nMolemmat sudet puikahtelivat kuin piiritanssissa lauman keskeen ja\nulos; elukat pärskyivät, heittelivät niskojaan ja erkanivat kahdeksi\nryhmäksi. Toisessa seisoivat puhvelilehmät vasikkainsa ympärillä\nja tuijottivat tannerta kuopien, valmiina hyökkäämään ja hengiltä\ntallaamaan suden, jos tämä vain olisi alallaan. Toisessa korskuivat ja\npolkivat sonnit ja mullit, mutta vaikka ne näyttivät mahtavammilta,\nolivat ne paljoa vähemmän vaaralliset, niillä kun ei ollut vasikoita\nsuojeltavina. Kuusikaan miestä ei olisi saanut laumaa niin näppärästi\njaetuksi.\n\n\"Mitä käskyjä!\" läähätti Akela. \"Ne koettavat yhtyä jälleen.\"\n\nMowgli hypähti Raman selkään. \"Aja sonnit pois vasemmalle, Akela.\nHarmaa Veikko, meidän mentyämme pidä sinä lehmät koolla ja aja ne\nrotkon alapäähän.\"\n\n\"Kuinka pitkälle?\" kysyi Harmaa Veikko läähättäen ja leukojansa\nluskutellen.\n\n\"Kunnes seinämät ovat korkeammat kuin Shere Khan voi loikata\", hoilasi\nMowgli. \"Pidätä niitä siellä kunnes me karautamme alas.\"\n\nSonnit kaartuivat syrjään Akelan ulvahdellessa, ja Harmaa Veikko\npysähtyi lehmien eteen. Nämä hyökkäsivät päin, ja hän pysyttelihe juuri\nheidän edellään rotkon alapäähän asti, Akelan häätäessä sonnit kauas\nvasemmalle.\n\n\"Hyvin tehty! Vielä hyökkäys, niin ne ovat oikeassa vauhdissaan.\nHuolellisesti nyt -- huolellisesti, Akela! Näykkäyskin vain liikaa,\nniin sonnit ryntäävät päin. Hihhei! Onpa tämä hurjempaa työtä kuin\nmustien kauriiden ajo. Olisitko uskonut näiden elukkain voivan saada\ntämmöisen vauhdin?\" huusi Mowgli.\n\n\"Minä -- minä olen näitäkin aikoinani pyytänyt\", ähkäisi Akela\ntomupilvestä. \"Käännänkö ne viidakkoon?\"\n\n\"Käännä! Niin juuri. Käännä joutuin! Rama on hulluna raivosta. Oi,\njospa vain osaisin sanoa hänelle, mitä häneltä tänään tarvitsen.\"\n\nSonnit suunnattiin tällä kertaa oikealle, ja ne törmäsivät tiheikköön.\nToiset paimenet, jotka olivat puolen mailin päässä karjalaitumella\ntätä menoa katselleet, pyyhkäisivät kylään mikäli koivista läksi,\nhuutaen että sonnit olivat hullaantuneet ja pillastuneet. Mutta Mowglin\nsuunnitelma oli kylläkin selvä. Hän tahtoi vain tehdä pitkän kierroksen\nylämaahan ja päästä rotkon yläpäähän, ajaakseen sonnit alas rotkoa ja\nahdistaakseen Shere Khanin sonnien ja lehmien väliin; sillä hän tiesi,\nettä Shere Khan ei syönnin ja täyden juonnin jälkeen mitenkään pystyisi\ntaistelemaan eikä kapaisemaan rotkon seinämiä ylös.\n\nHän viihdytteli nyt puhveleita äänellään, ja Akela oli jättäytynyt\nkauas taakse, ainoastaan pariin kertaan älähdellen, jouduttaakseen\ntakajoukkoa. Kierros oli varsin pitkä, sillä he eivät halunneet joutua\nniin lähelle rotkoa, että Shere Khan älyäisi varotuksen. Vihdoin Mowgli\npyöräytti hämmentyneen lauman rotkon päähän ruohoiselle pälvelle, joka\njyrkästi loiveni alas varsinaiseen rotkoon. Noin korkealta saattoi\npuiden latvojen yli nähdä alas tasangolle; mutta Mowgli katseli\nrotkon seiniä ja oli tyytyväinen nähdessään, että ne olivat melkein\nkohtisuorat. Niitä verhoilevat köynnökset eivät kyenneet suomaan\njalansijaa tiikerille, joka tahtoi pyrkiä ylös.\n\n\"Anna niiden hengähtää, Akela\", hän sanoi kohottaen kätensä. \"Ne\neivät ole vielä vainunneet häntä. Anna niiden hengähtää. Minun täytyy\nilmoittaa Shere Khanille, kuka tulee. Hän on loukussamme.\"\n\nHän pani kätensä torveksi suulleen ja huuteli alas rotkoon -- se oli\nmelkein kuin tunneliin huhuilemista -- ja kaiut poukkoilivat kalliolta\nkalliolle.\n\nPitkän ajan kuluttua kuului vastaukseksi vasta heränneen, runsaasti\nsyöneen tiikerin venyttelevä, uninen ärinä.\n\n\"Kuka kutsuu?\" ärähti Shere Khan, ja komea riikinkukko pyrähti kirkuen\nylös rotkosta.\n\n\"Minä, Mowgli. Karjanvaras, on aika joutua Käräjäkalliolle! Alas --\nkiidätä ne alas, Akela! Alas, Rama, alas!\"\n\nLauma pysähtyi hetkiseksi rinteen partaalla, mutta Akela äityi\ntäyteen metsästysulvontaan, ja ne syöksähtivät syvyyteen toinen\ntoisensa jälkeen ihan kuin veneet koskeen, hiedan ja kivien ryöpytessä\nympärillä. Kerran vauhtiin tultua oli pysähtyminen mahdotonta, ja ennen\nkuin ne vielä kunnolleen olivat rotkon uomassa, haistoi Rama Shere\nKhanin ja mylväisi.\n\n\"Ha ha!\" ilkkui Mowgli hänen selässään. \"Nyt sinä tiedät!\" ja mustien\nsarvien, vaahtoavien turpien ja pullistuneiden silmien virta tohahti\nalas rotkoa kuin kivenmura tulvavedessä, heikompien puhvelien\nahtautuessa seinämiin pyrkimään köynnöksien läpi. Ne tiesivät mikä työ\noli edessä -- puhvelilauman kamala hyökkäys, jota mikään tiikeri ei voi\ntoivoa vastustavansa.\n\nShere Khan kuuli sorkkien töminän, nousi jaloilleen ja löntysteli alas\nrotkon uomaa, vaanien molemmin puolin jotakin pakotietä. Mutta pystyinä\nkohosivat rotkon seinät, ja hänen oli pysyttävä tolallaan, raskaana\nateriastaan ja juonnistaan ja halukkaampana mihin tahansa muuhun kuin\ntaistelemaan. Lauma roiskahti yli lammikon, jolta hän oli vast'ikään\nlähtenyt, mylvien niin että kapea kouru oli yhtenä pauhuna. Mowgli\nkuuli vastausmylvinän rotkon alapäästä, näki Shere Khanin kääntyvän\n(tiikeri tiesi pahassakin pinteessä paremmaksi kohdata sonnit kuin\nlehmät vasikkoinensa), ja sitten Rama liukahti, kompastui ja työntyi\njälleen matkaan jonkin pehmeän yli, ja sonnit kintereillään sinkoutui\ntäyttä vauhtia toiseen laumaan, yhteentörmäyksen voiman suorastaan\nnostaessa heikommat puhvelit jaloiltaan. Se tempaisu paiskasi molemmat\nlaumat ulos aavikolle, puskevina, polkevina ja pärskyvinä. Mowgli\nkärkkyi sopivaa tilaisuutta ja luiskahti Raman selästä maahan,\nhuidellen oikeaan ja vasempaan kepakollansa.\n\n\"Joutuin, Akela! Hajota ne. Aja ne erilleen, muutoin ne tappelevat\nkeskenään. Aja ne pois, Akela. Hei, Rama! Hei hoi hei, lapsukaiseni.\nHiljalleen nyt, hiljalleen! Kaikki valmista.\"\n\nAkela ja Harmaa Veikko hyppelivät edestakaisin nipistellen puhvelien\nkoipia, ja vaikka lauma kerran kääntyi uudestaan hyökätäkseen solaan,\nsai Mowgli Raman suunnatuksi liejupaikkoihin ja toiset seurasivat sitä.\n\nShere Khan ei tarvinnut enempää poljentaa. Hän oli raatona, ja sääkset\njo lähenivät.\n\n\"Veikot, tämä oli koiran kuolema\", puheli Mowgli, ottaessaan veitsen,\njota hän nyt ihmisten keskuudessa asuessaan aina kantoi tupessa kaulaan\nsidottuna. \"Mutta eipä hän olisi tappeluun ryhtynytkään. Heijuu!\nhänen taljansa näyttää komealta Käräjäkalliolla. Meidän on ryhdyttävä\nnopeasti työhön.\"\n\nIhmisten kasvattama poika ei olisi unissaankaan ryhtynyt yksinään\nnylkemään kymmenen jalan mittaista tiikeriä, mutta Mowgli tiesi\nparemmin kuin yksikään muu, millä tavoin eläimen nahka on sijoillansa\nja miten se voidaan irrottaa. Mutta kovaa työtä se oli, ja Mowgli\nviilteli, reuhtoi ja murahteli tunnin ajan, susien katsellessa kieli\npitkällä tai hänen määräystensä mukaan autellen kiskomisessa.\n\nÄkkiä laskeusi käsi hänen olalleen, ja ylös katsahtaessaan hän näki\nBuldeon, pyssy kainalossa. Lapset olivat kylällä kertoneet puhvelien\npillastumisesta ja Buldeo oli lähtenyt vihaisena liikkeelle,\nmielelläänkin moittiaksensa Mowglia huonosta karjan kaitsennasta. Sudet\nhävisivät näkyvistä heti kun huomasivat miehen lähestyvän.\n\n\"Mitä hulluutta tämä on?\" ärisi Buldeo. \"Sinäkö muka pystyisit\nnylkemään tiikerin! Missä puhvelit tappoivat sen? Ja onpa se juuri se\nnilkku tiikeri, josta on luvattu sadan rupiin palkinto. No, no, emme\nnyt välitä siitä, että laskit lauman karkuun, ja kenties annan sinulle\npalkinnosta yhden rupiin, jahka olen vienyt nahan Khanhiwaraan.\"\n\nHän hamuili vyöstänsä tuluksia ja kumartui kärventämään Shere Khanin\nviiksiä. Useimmat alkuasukasmetsästäjät kärventävät tiikerin viikset\nestääkseen sen haamun kummittelemasta heille.\n\n\"Hm!\" jupisi Mowgli puolittain itsekseen, vetäessään etukäpälän nahkaa\nirti. \"Vai viet sinä nahan Khanhiwaraan palkinnon saadaksesi ja kenties\nannat minulle yhden rupiin? Mutta minullapa on mielessäni, että\ntarvitsen nahan omaksi käytettäväkseni. Äläst, ukkeli, taulasi syrjään!\"\n\n\"Mitä puhetta tämä on kylän metsästäjälle? Sinun onnesi ja puhveliesi\ntyperyys ovat sinulle toimittaneet tämän saaliin. Tiikeri on vast'ikään\nsyönyt, muutoin olisi se jo kahdenkymmenen mailin päässä. Ethän edes\nosaa sitä kunnollisesti nylkeä, senkin kulkurikakara, ja komentelet\nsiinä vielä minua, Buldeota, olemaan kärventämättä sen viiksiä.\nMowgli, en anna sinulle palkinnosta ainuttakaan annaa, vaan lämpimän\nselkälöylyn. Pois raadon kimpusta!\"\n\n\"Minut lunastaneen mullin kautta\", puheli Mowgli yritellen päästä\nhartioihin käsiksi, \"pitääkö minun kaiken päivää lörpötellä vanhalle\napinalle? Hoi, Akela, tämä mies kiusaa minua.\"\n\nBuldeo oli ollut vielä kumarassa tiikerin pään kohdalla, mutta keikahti\näkkiä selälleen ruohikolle ja näki harmaan suden seisovan poikittain\nylitsensä, Mowglin jatkaessa nylkemistänsä kuin olisi ollut yksinänsä\nkoko Intiassa.\n\n\"Ni--in\", mutisi hän hampaittensa raosta. \"Sinä olet aivan oikeassa,\nBuldeo. Sinä et anna minulle ainuttakaan annaa palkinnosta. On olemassa\nvanha sota tämän nilkun tiikerin ja minun välillä -- hyvin vanha sota,\nja -- minä olen voittanut.\"\n\nOllaksemme Buldeolle kohtuullisia on meidän sanottava, että hän kyllä\nolisi kymmenen vuotta aikaisemmin käynyt rynnistelemään Akelaa vastaan,\njos olisi suden metsässä tavannut, mutta eihän voinut pitää tavallisena\npetona sutta, joka totteli ihmissyöjätiikerin kanssa yksityisissä\nriidoissa olevan pojan käskyjä. Tuo oli lumousta, pahinta lajia\ntaikuutta, ajatteli Buldeo ja odotti epätietoisena suojelisiko häntä\nkaulassaan kantamansa amuletti. Hän makasi hiventäkään hievahtamatta,\njoka hetki odottaen näkevänsä Mowglinkin muuttuvan tiikeriksi.\n\n\"Maharadsh! Suuri kuningas\", hän vihdoin käheästi kuiskasi.\n\n\"Niin\", hymähti Mowgli päätänsä kääntämättä.\n\n\"Minä olen vanha mies. En tiennyt sinun olevan muuta kuin paimenpoika.\nSaanko nousta ylös ja mennä tieheni, vai repiikö palvelijasi minut\nkappaleiksi?\"\n\n\"Mene, ja rauha kanssasi. Mutta älä vast'edes pyri sotkemaan peliäni.\nPäästä hänet, Akela.\"\n\nBuldeo astua köpitti kylään minkä kerkesi, vilkuen taakseen nähdäkseen\nmuuttuisiko Mowgli joksikin hirviöksi. Perille päästyään hän kertoi\nsellaisen tarinan loihdinnasta, lumoomisesta ja taikuudesta, että pappi\nkävi varsin vakavaksi.\n\nMowgli pitkitti työtänsä, mutta oli jo melkein hämärä, ennen kuin hän\nja sudet olivat saaneet ison, heleän taljan kokonaan erilleen raadosta.\n\n\"Nyt meidän täytyy kätkeä tämä ja viedä puhvelit kotiin! Auta minua\nniiden kokoamisessa, Akela.\"\n\nKarja saapui kylän edustalle harmaassa hämyssä. Mowgli näki valoja\nkaikkialla ja kuuli simpukankuorten törähdyksiä ja kellojen kumahduksia\ntemppelistä. Puoli kylää näytti olevan portilla häntä odottamassa. \"Tuo\ntapahtuu syystä että tapoin Shere Khanin\", virkahti hän itsekseen;\nmutta kivisade alkoi vinkua hänen korvissaan ja kyläläiset kiljuivat:\n\"Velho! Suden pentu! Viidakkokummitus! Tiehesi! Painu pois täältä, tai\npappi muuttaa sinut jälleen sudeksi. Ammu, Buldeo, ammu!\"\n\nVanha musketti pamahti, ja muuan nuori puhveli mylvähti kivusta.\n\n\"Yhä taikuutta!\" huusivat kyläläiset. \"Hän osaa kääntää kuulia. Buldeo,\nse oli sinun puhvelisi.\"\n\n\"Mitähän tämä merkinnee?\" hämmästeli Mowgli, kivien sadellessa\ntiheämmin.\n\n\"Ne eivät ole toisenlaisia kuin laumakaan, nuo veljesi\", tuumi Akela\nlevollisesti istuutuen. \"Näyttääpä minusta siltä, jos luodit mitään\ntarkoittavat, kuin tahtoisivat ne häätää sinut pois.\"\n\n\"Susi! Suden pentu! Mene pois!\" hoilasi pappi, heiluttaen pyhän\ntulsi-kasvin vesaa.\n\n\"Taas? Viime kerralla se tapahtui syystä että olin ihminen. Tällä\nkertaa on syynä se, että olen susi. Mennään, Akela.\"\n\nYksi nainen -- se oli Messua -- juoksi karjan lähelle ja huusi: \"Voi\npoikani, poikani! Sanotaan sinun olevan velho, joka voi mielinmäärin\nmuuttaa itsensä pedoksi. Minä en sitä usko, mutta lähde pois, taikka ne\ntappavat sinut. Buldeo sanoo sinua taikuriksi, mutta minä tiedän sinun\nkostaneen Nathoon kuoleman.\"\n\n\"Tule takaisin, Messua!\" kirkui väkijoukko. \"Tule takaisin, tai me\nkivitämme sinut.\"\n\nMowgli ärähti, sillä kiven mukula oli osunut häntä huuleen. \"Juokse\ntakaisin, Messua. Tämä on niitä hulluja tarinoita, joita ne ison puun\njuurella hämyssä jaarittelevat. Minä olen ainakin maksanut poikasi\nhengestä. Hyvästi; ja juoksehan joutuin, sillä minä lähetän kylään\nkarjan vikkelämpää vauhtia kuin heidän kivipallonsa lentelevät. En ole\nmikään taikuri, Messua. Hyvästi!\"\n\n\"Nyt, vielä kerran, Akela\", hän huudahti. \"Lähetä lauma kylään.\"\n\nPuhvelit olivat kylliksi kiihkeät pääsemään tanhuoilleen. Ne tuskin\ntarvitsivat Akelan ulvahdusta, vaan säntäsivät sisälle portista kuin\ntuulispää, hajottaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle.\n\n\"Laskekaa lukumäärä!\" huusi Mowgli ylväästi. \"Kenties olen varastanut\nniistä jonkun. Laskekaa, sillä minä en enää paimeneksenne rupea.\nHyvästi jääkää, ihmisten lapset, ja kiittäkää Messuaa siitä, etten tule\nsinne susineni kaahaaman teitä ylös ja alas katua.\"\n\nHän pyörähti kantapäillään ja asteli pois Yksinäisen Suden kanssa; ja\nkatsahtaessaan ylös taivaan tähtösiin hän tunsi itsensä onnelliseksi.\n\"Eipä tämä poika enää ansoissa nukuskele, Akela. Ottakaamme Shere\nKhanin talja ja lähtekäämme. Ei; me emme vahingoita kylää, sillä Messua\noli minulle hyvä.\"\n\nKuun noustessa tasangon yli ja hopeoidessa sen maidonkarvaiseksi\nnäkivät hirmustuneet kyläläiset Mowglin, kaksi sutta kintereillään\nja vankka kimppu päänsä päällä, hölköttävän aavikon poikki suden\ntasaisella tahdilla, joka syö pitkiä penikulmia kuin kulo. Silloin\nhe kajahuttelivat temppelin kelloja ja puhaltelivat simpukkatorvia\nrämeämmin kuin konsanaan; ja Messua itki, ja Buldeo koristeli\nseikkailutarinaansa, kunnes lopulta vakuutti Akelan nousseen\ntakatassuilleen ja puhuneen kuin ihminen.\n\nKuu oli juuri laskemaisillaan, kun Mowgli ja kaksi sutta saapuivat\nKäräjäkallion kukkulalle, ja he seisahtuivat emo Jolkan luolalle.\n\n\"Ne ovat häätäneet minut ihmislaumasta, emo\", huusi Mowgli, \"mutta\nsanani pitääkseni tuon Shere Khanin taljan\".\n\nEmo Jolkka käveli kankeasti ulos luolasta penikat takanaan, ja hänen\nsilmänsä hehkuivat, kun hän näki taljan.\n\n\"Sanoin hänelle sinä päivänä, jona hän sulloi päänsä ja hartiansa tähän\nluolaan, etsien sinun henkeäsi, pikku sammakko -- sanoin hänelle, että\nmetsästäjä joutuisi metsästettäväksi. Hyvin on tehty.\"\n\n\"Pikku Veikko, hyvin on tehty\", yhtyi syvä ääni tiheiköstä.\n\"Olimme ilman sinua yksinäisiä viidakossa!\" Ja Bagheera juoksi\nMowglin paljaitten jalkojen juureen. He kiipesivät yhdessä ylös\nKäräjäkalliolle, ja Mowgli levitti taljan laakakivelle, jolla Akelan\noli ollut tapana istua, ja naulitsi sen maahan neljällä bambun sälöllä.\nAkela paneusi sille pitkäkseen ja kajautti vanhan kutsun käräjäväelle:\n\"Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet\", ihan niinkuin hän oli huutanut\nMowglia sinne ensimmäistä kertaa tuotaessa.\n\nAina Akelan viraltapanosta asti oli lauma ollut ilman johtajaa,\nmetsästellen ja tapellen kukin mielensä mukaan. Mutta totuttuun\ntapaan he vastasivat käräjäkutsuun. Toiset heistä olivat rampautuneet\nloukuissa, joihin olivat harhautuneet; toiset ontuivat ampumahaavojaan,\ntoiset olivat kapisia kehnon ruuan syömisestä, ja monta puuttui. Mutta\nhe tulivat Käräjäkallioille, kaikki hengissä säästyneet, ja näkivät\nShere Khanin viiruisen taljan paadella, suunnattomat kynnet tyhjinä\nroikkuvien käpäläin päissä.\n\n\"Katsokaa tarkoin, oi sudet. Olenko pitänyt sanani?\" kehoitti Mowgli;\nja sudet ulvahtelivat myönnytystään, ja muuan resuinen susi kiljui:\n\n\"Johda meitä jälleen, oi Akela. Johda meitä jälleen, oi ihmisenpenikka,\nsillä me voimme pahoin tästä laittomuudesta, ja tahtoisimme vielä\nkerran olla Vapaa Kansa.\"\n\n\"Ei\", kehräsi Bagheera, \"sepä ei käy laatuun. Täyteen ravittuina\nollessanne voi hulluus taas riivata teidät. Tyhjänpäiten ei teitä\nVapaaksi Kansaksi nimitellä. Te taistelitte vapaudesta, ja se on\nteidän. Syökää se, oi sudet.\"\n\n\"Ihmislauma ja susilauma ovat minut häätäneet\", virkkoi Mowgli. \"Nyt\naion metsästää yksinäni viidakossa.\"\n\n\"Ja me metsästämme sinun kanssasi\", sanoivat ne neljä penikkaa.\n\n\n\n\nMOWGLIN LAULU,\n\njonka hän lauloi Käräjäkalliolla Shere Khanin taljalla tanssiessaan.\n\n\nMinä Mowgli laulan. Viidakko tekojani kuunnelkoon.\n\nShere Khan se uhkasi tappaa -- tappaa! Portilla hämärässä uhkasi tappaa\nSammakon, Mowglin!\n\nHän söi ja hän joi. Juo vain, Shere Khan, sillä milloin juot sinä taas?\nNuku, näe tapostasi unta.\n\nOlen laitumella yksin. Tule, Harmaa Veikko! Tule, Yksinäinen Susi, iso\nriita on mielessä täällä.\n\nTuokaapa vantterat puhvelihärät, sininahkaiset tulisilmäiset laumahärät\nluokseni. Kaahatkaa niitä sinne ja tänne käskyni jälkeen. Uinutko\nvielä, Shere Khan? Herää, oi herää! Täällä minä tulen, ja takanani\nhärät.\n\nRama, puhvelien kuningas, polkaisi sorkallaan. Waingungan vedet, minne\nShere Khan meni?\n\nEi ole hän Sahi, jotta kaivaisi kuoppia, eikä myös Mor Riikinkukko,\nlähteäkseen lentoon. Ei ole hän Mang-yökkö, riippuakseen puissa.\nHumisevat bambuvesat, minne juoksi hän?\n\n_Hou!_ hän on tuossa. _Hui!_ hän on tuossa. Ramanpa jaloissa viruu jo\nNilkku! Ylös, Shere Khan! Ylös tappoon! Täällä on lihaa: murra härjiltä\nniskat!\n\nSh! hänpä nukkuu. Emme herätä häntä, sillä hän on hirveän voimakas.\nSääsket ovat tulleet sitä näkemään. Mustat muurahaiset ovat tulleet\nsitä tietämään. Hänen kunniakseen nyt on suuri seura koolla.\n\n_Alala!_ Minulla ei ole vaatetta verhokseni. Sääkset saavat nähdä, että\nminä olen alasti. Minua hävettää kohdata kaikkea tuota kansaa.\n\nLainaa minulle takkiasi, Shere Khan. Lainaa minulle helottavaa\nviiruista takkiasi, lähteäkseni Käräjäkalliolle tästä.\n\nMinut lunastaneen mullin kautta tein minä lupauksen -- pikku lupauksen.\nTakkisi vain puuttuu ennen kuin pidän sanani.\n\nVeitsellä, veitsellä, jollaista ihmiset käyttävät, metsämiehen\nveitsellä kumarrun lahjaani ottamaan.\n\nWaingungan vedet, Shere Khan antaa minulle takkinsa rakkautensa\nmerkiksi. Kisko, Harmaa Veikko! Kisko, Akela! Raskas on Shere Khanin\ntalja.\n\nIhmislauma on suutuksissaan. Ne viskovat kiviä ja loruavat lasten\nkielellä. Suustani vuotaa verta. Juoksenkin pois.\n\nLäpi yön, läpi kuuman yön juoskaa nopsasti kanssani, veljet. Me jätämme\nkylän valot ja kuljemme laskevaa kuuta kohti.\n\nWaingungan vedet, ihmislauma on häätänyt minut. En heille tehnyt\nvahinkoa, mutta he minua pelkäsivät. Miksi?\n\nMyös susilauma on häätänyt minut. Viidakko on suljettu minulta ja kylän\nportti on suljettu. Miksi?\n\nKuten Mang liehuu petojen ja lintujen välillä, niin liehun minä\nviidakon ja kylän välillä. Miksi?\n\nMinä tanssin Shere Khanin taljalla, mutta sydämeni on ankaran raskas.\nSuuni on haavoittunut kylän kivistä, mutta sydämeni on ylen keveä, kun\nolen palannut viidakkoon. Miksi?\n\nNämä kaksi seikkaa taistelevat minussa niinkuin käärmeet keväällä. Vesi\nnoruu silmistäni: kuitenkin nauran sen tiukkuessa. Miksi?\n\nMinä olen kaksi Mowglia, mutta Shere Khanin talja on jalkaini alla.\nKoko viidakko tietää, että olen tappanut Shere Khanin. Katsokaa,\nkatsokaa tarkoin, oi sudet!\n\nAhai! sydämeni on raskas asioista, joita en voi ymmärtää.\n\n\n\n\nVIIDAKKO LASKETAAN VALLOILLEEN\n\n\n    Verhoo ne, piiritä, peitä pois,\n      köynnös, ruoho ja kukka,\n    muuten en unhota heitä pois,\n      jotka nyt korjasi hukka!\n\n    Alttarin juurella hallava tuhka\n      taivahan sadetta uottaa;\n    pelloilla vaani ei turmion uhka,\n      hirvikin turvaansa luottaa:\n    seinät on sorana, raunioruhka\n      ihmist' ei tänne voi tuottaa!\n\nMowglin piti nyt metsästää viidakossa omin neuvoin emo ja isä Jolkan\nneljän lapsen keralla. Mutta eipä ole helppo tuossa tuokiossa muuttaa\nkoko elämäänsä -- viidakossa ei ensinkään. Ensi työkseen Mowgli\nrappeutuneen lauman luikittua tiehensä pistäysi kotiluolaan ja nukkui\npäivän ja yön. Sitten hän kertoili emo Jolkalle ja isä Jolkalle\nseikkailuistaan ihmisten seassa sen verran kuin nämä pystyivät\nymmärtämään; ja hänen välkytellessään aamuaurinkoa puukkonsa terällä\n-- samalla, jolla hän oli Shere Khanin nylkenyt -- he sanoivat hänen\noppineen jotakin. Sitten oli Akelan ja Harmaan Veikon selitettävä\nosuutensa puhvelien suureen rotko-ajoon, ja Baloo tallustella vänkäili\nylös mäkeä sitä kuulemaan, ja Bagheera ruopi ruumistansa ihastuneena,\nkuunnellessaan millä tavoin Mowgli oli sotaansa käynyt.\n\nAurinko oli jo korkealla, mutta kukaan ei ajatellutkaan nukkumaan\nrupeamista, ja tuon tuostakin emo Jolkka kohautti päätänsä ja\ntyytyväisenä henkäisi syvään, kun tuuli leyhytteli Käräjäkalliolta\ntiikerintaljan tuoksua.\n\n\"Akelatta ja Harmaatta Veikotta\", lopetti Mowgli pakinansa, \"en\nolisi kyennyt mitään tekemään. Oi, maammo kulta, olisitpa nähnyt\nteräksenkarvaisten laumahärkien rynnäkön alas rotkoon tai karkauksen\nsisälle veräjästä, kun ihmislauma viskeli minua kivillä!\"\n\n\"Olen iloissani siitä, etten tuota viime rysyä nähnyt\", vastasi emo\nJolkka jämeästi. \"Minun tapani ei ole sietää penikkojani kaahailtavan\nkuin shakaaleja! Minä olisin sen maksattanut ihmisellä; mutta olisinpa\nsäästänyt vaimoa, joka antoi sinulle maitoa. Niin, hänet yksin olisin\nsäästänyt.\"\n\n\"Rauhoitu, rauhoitu, Raksha!\" tyynnytteli isä Jolkka raukeasti.\n\"Sammakkomme on tullut takaisin -- niin viisaana, että hänen oman\nisänsä täytyy nuolla hänen jalkojansa; ja mitäpä merkitsee päässä\nnaarmu sinne tai tänne? Jätä ihminen rauhaan.\" Baloo ja Bagheera\nsäestivät kumpikin: \"Jätä ihminen rauhaan.\"\n\nMowgli, pää emo Jolkan kupeella, hymyili tyytyväisesti ja sanoi, että\nhän puolestaan ei halunnut enää konsanaan nähdä, kuulla tai haistaa\nihmistä.\n\n\"Mutta mitäs\", kysyi Akela toista korvaansa höristäen, \"mutta mitäs jos\nihmiset eivät jätä sinua rauhaan, Pikku Veikko?\"\n\n\"Meitä on viisi\", sanoi Harmaa Veikko, silmäillen seuruetta ja\nloksauttaen leukojaan viime sanan vahvistukseksi.\n\n\"Mekin voisimme lyöttäytyä siihen metsästykseen\", huomautti Bagheera,\nlierauttaen häntäänsä vinheällä huiskahduksella ja vilkaisten Baloohon.\n\"Mutta miksi nyt ajatellakaan ihmistä, Akela?\"\n\n\"Syystä seuraavasta\", vastasi Yksinäinen Susi. \"Kun tuon keltaisen\nvoron talja oli ripustettu kalliolle, läksin takaisin polkuamme\npitkin kylään päin, astellen askeleissani, poikkeillen sivulle ja\nmakaillen välillä, sekaannuttaakseni jäljet siltä varalta, että joku\nseuraisi meitä. Mutta sotkettuani jäljen niin, että tuskin itsekään\ntunsin sitä, tulla liihotteli puiden lomasta Mang-yökkö ja keijui\nkohdallani ilmassa. Sanoi Mang: 'Ihmislauman kylä, mistä ihmisenpenikka\nhäädettiin, kuhisee kuin herhiläispesä'\".\n\n\"Heitinkin ison kiven\", virnisti Mowgli, joka oli monesti huvitellut\nheittelemällä kypsiä metsäpähkinöitä herhiläispesään ja pinttämällä\nlähimpään lampeen ennen kuin herhiläiset hänet saavuttivat.\n\n\"Kysyin Mangilta, mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi Punakukan kukkivan\nkylän veräjällä ja pyssymiesten istuskelevan sen äärellä. Minä tiedän,\nsillä minulla on siihen syytä kyllin\", -- Akela silmäili kupeensa\nvanhoja kuivia arpia, -- \"että ihmiset eivät leikillään luikkuja kanna.\nPiankin, Pikku Veikko, vaaniskelee pyssymies polullamme -- ellei hän\ntosiaan jo ole lähtenytkin liikkeelle.\"\n\n\"Mutta miksi hän niin tekisi? Ihmiset ovat minut häätäneet. Mitä\nenempää he tahtovat?\" kivahti Mowgli.\n\n\"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko\", vastasi Akela. \"Ei ole meistä,\nVapaasta Kansasta, sanomaan sinulle, mitä veljesi tehnevät ja miksi.\"\n\nHänellä oli juuri aikaa tempaista ylös käpälänsä, kun nahkapuukko\niski syvän loven maahan sen kohdalla. Mowgli sivalsi nopeammin kuin\ntavallinen ihmissilmä kykeni tarkkaamaan, mutta Akela oli susi; ja\nkoirakin, niin kovin kaukana kuin onkin villistä sudesta, esi-isästään,\nvoi herätä sikeästä unesta kärrynpyörän koskettaessa kuvetta ja\nvahingoittumattomana kimmahtaa pois ennen kuin pyörä ehtii rusentamaan.\n\n\"Vast'edes\", lausui Mowgli levollisena, pistäen puukkonsa tuppeen,\n\"puhu ihmislaumasta ja Mowglista kahdessa henkäyksessä -- älä yhdessä\".\n\n\"Phff! Sepä terävä hammas\", tuumi Akela haistellen terän syvää vakoa,\n\"mutta ihmislaumassa elostaminen on tärvellyt silmäsi, Pikku Veikko.\nMinä olisin kyennyt tappamaan kauriin sinun iskusi aikana.\"\n\nBagheera kavahti jaloilleen, työnsi ulos päänsä niin pitkälle kuin\nyletti, nuuski ja jäykistyi ruumiinsa jokaisesta taipeesta. Harmaa\nVeikko seurasi vikkelästi hänen esimerkkiänsä, pysytellen hieman hänen\nvasemmallaan saadakseen sieraimiinsa oikealta puhaltelevan tuulen,\nsamalla kun Akela säntäsi viidenkymmenen metrin päähän vastatuuleen\nja jäykistyi hänkin puolittain kyyristäytyneenä. Mowgli katseli\nkademielin. Hänen hajuaistinsa tarkkuutta saattoivat ani harvat ihmiset\nsaavuttaa, mutta hän ei ollut päässyt viidakkolaiskuonon suunnattomaan\nherkkyyteen; ja savuisessa kylässä vietetyt kolme kuukautta olivat\npahasti tylsyttäneet sitä. Hän kuitenkin kostutti sormensa, hieroi\nsillä nenäänsä ja seisoi suorana, tavatakseen ylävainun, joka on\nluotettavin, joskin heikoin.\n\n\"Ihminen!\" murisi Akela painautuen ryntäilleen.\n\n\"Buldeo!\" virkahti Mowgli istuutuen. \"Hän seuraa jälkiämme, ja tuolla\non hänen luikkunsa välke. Katsokaa!\"\n\nVain sekunnin osaksi välähti auringon säde vanhan musketin\nmessinkiheloissa, mutta viidakossa ei mikään hohda juuri tuolla\nkimmellyksellä, paitsi milloin pilvet ajelevat toisiaan taivaanlaella.\nSilloin kissankullan liuske tai pikku lampi taikka hyvin\nkiiltäväpintainen lehtikin säihkyy kuin valonheittäjä. Mutta se päivä\noli pilvetön ja tyven.\n\n\"Tiesinhän, että ihmiset seuraisivat\", virkkoi Akela voitokkaasti.\n\"Suotta en ole laumaa johtanut!\"\n\nMowglin neljä sutta eivät sanoneet mitään, vaan juoksivat alas\nmäkeä vatsa maata viistäen ja sulautuivat orjantappurapensastoon ja\nköynnöksiin.\n\n\"Minne meno, ja sanaa antamatta?\" huusi Mowgli.\n\n\"Hsh! Vieritämme tänne hänen pääkallonsa ennen puoltapäivää!\" vastasi\nHarmaa Veikko.\n\n\"Takaisin! Takaisin ja odottakaa! Ihminen ei syö ihmistä!\" kirkui\nMowgli.\n\n\"Kuka vast'ikään oli susi? Kuka tavoitti minua puukolla, kun ajattelin\nettä hän saattaisi olla ihminen?\" kysyi Akela noiden neljän yrmeinä\npyörtäessä takaisin ja laskeutuessa istumaan.\n\n\"Minäkö selittelemään syitä kaikkeen mitä suvaitsen tehdä?\" vastasi\nMowgli raivoissaan.\n\n\"Se on ihmistä! Siinä ilmenee ihminen!\" jupisi Bagheera viiksiensä\njuuresta. \"Samatenpa puhuivat ihmiset kuninkaan häkkien lähettyvillä\nOodeyporessa. Me viidakon väki tiedämme, että ihminen on kaikista\nviisain. Jos luottaisimme korviimme, niin tietäisimme, että hän on\nkaikista hupsuin.\" Äänensä korottaen hän lisäsi: \"Ihmisenpenikka on\noikeassa. Ihmiset metsästävät laumoina. Huonoa metsästystä on tappaa\nyksi, ellemme tiedä mitä toiset sitten tekevät. Tulkaa, katsokaamme\nmitä tuo mies meille aikoo.\"\n\n\"Me emme tule\", murisi Harmaa Veikko. \"Metsästä yksinäsi, Pikku Veikko.\nMe tiedämme oman mielemme! Pääkallo olisi jo ollut valmis tuotavaksi.\"\n\nMowgli oli katsellut ystäviänsä, toista toisensa jälkeen, rinta\nkohoilevana ja silmät kyyneleitä tulvillaan. Hän asteli eteenpäin ja\nsanoi toiselle polvellensa painuen: \"Enkö minä tiedä omaa mieltäni?\nKatsokaa minuun!\"\n\nHe katsoivat rauhattomasti, ja heidän silmiensä haihatellessa hän\nkomensi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes heillä karvat kauttaaltaan\npörhistyivät pystyyn ja he vapisivat joka jäsenessään, hänen\ntuijottaessaan tuijottamistansa.\n\n\"No\", hän kysyi, \"kuka meistä viidestä on johtaja?\"\n\n\"Sinä olet johtaja, Pikku Veikko\", sanoi Harmaa Veikko ja nuoleskeli\nMowglin jalkaa.\n\n\"Seuratkaa siis\", käski Mowgli, ja nuo neljä kulkivat hänen\nkintereillään, häntä koipien välissä.\n\n\"Sen siitä ihmislaumassa elämisestä saa\", virkahti Bagheera lipuen alas\nheidän perässään. \"Viidakossa on nyt muutakin määräävää kuin viidakon\nlaki, Baloo.\"\n\nVanha karhu ei hiiskunut sanaakaan, mutta hän mietti monia seikkoja.\n\nMowgli oikaisi äänettömästi läpi viidakon suorakulmaisesti Buldeon\npolkua kohti, kunnes köynnöksiä syrjään taivuttaessaan näki ukon\nmusketti olalla juosta hölköttävän kahden päivän vanhoja jälkiä myöten.\n\nMowglihan oli lähtenyt kylästä Shere Khanin veres vuota raskaana\ntaakkana hartioillaan, Akelan ja Harmaan Veikon laukatessa perässä,\njoten polku oli varsin selvästi erotettavissa. Mutta nyt Buldeo saapui\nsille kohdalle, missä Akela takaisin tullen oli sotkenut kaikki.\nSilloin hän istahti, köhi ja murahteli ja teki pikku kierroksia\nviidakkoon, päästäkseen jälleen jäljille, ja kaiken aikaa hän olisi\nvoinut kivellä heittää niitä, jotka pitivät häntä silmällä. Kukaan ei\nosaa olla niin hiljainen kuin susi, silloin kun hän ei tahdo tulla\nkuulluksi; ja Mowgli pystyi vilahtelemaan kuin varjo, vaikka hän\nsusien mielestä liikkui hyvin kömpelösti. He piirittivät vanhusta kuin\nmerisikaparvi täydessä vauhdissa olevaa höyrylaivaa, ja kaiken aikaa he\npuhelivat vapaasti keskenään, sillä heidän äänensä alkoi alapuolelta\nsitä rajaa, johon oppimattomain ihmisolentojen kuulo loppuu. [Toisena\nrajana on Mang-yökön kimakka vingahdus, jota hyvin monien ihmisten\naistit eivät voi ollenkaan tavoittaa. Siitä äänestä alkaa kaikki\nlintujen ja yökköjen ja itikkain puhelu.]\n\n\"Tämä on parempaa kuin mikään tappo\", kehaisi Harmaa Veikko, kun Buldeo\nkumarteli ja pälyi ja puhkui. \"Hän on kuin jokirannan tiheikköön\neksynyt sika. Mitä hän sanoo?\" Buldeo mutisi ähmissään.\n\nMowgli tulkitsi. \"Hän sanoo, että minun ympärilläni on nähtävästi\ntanssinut laumoittain susia. Hän sanoo, ettei ole vielä mokomaa polkua\nhänen eteensä sattunut. Hän sanoo olevansa uupunut.\"\n\n\"Hän saa levähdetyksi ennen kuin löytää polun jälleen\", tuumi Bagheera\ntyynesti, livahtaessaan puunrungon ympäri heidän siinä piilosilla\nkisatessaan. \"Mutta mitä merkillistä se kutale nyt tekee?\"\n\n\"Syö eli puhaltaa suustansa savua. Ihmiset aina leikkivät suullansa\",\nselitti Mowgli; ja hiljaiset vainuajat näkivät ukon täyttävän ja\nsytyttävän vesipiippunsa sekä tupruttelevan siitä haikuja, ja\npanivat tyystin merkille tupakan hajun, varmasti tunteakseen Buldeon\npimeimpänäkin yönä, jos tarvis tulisi.\n\nSitten tuli alas polkua pikku ryhmä sydenpolttajia ja pysähtyi tietysti\npuhuttelemaan Buldeota, jonka maine metsästäjänä ulottui ainakin\nkahdenkymmenen mailin piiriin. He istuutuivat kaikki tupakoimaan,\nja Bagheera ja toiset lähentäysivät vartijoiksi, Buldeon käydessä\njuurtajaksain kertomaan Mowglista, Pirunlapsesta, omine lisineen ja\nkeksintöineen. Hän muka itse oli surmannut Shere Khanin; Mowgli oli\nmuuttunut sudeksi ja tapellut hänen kanssaan kaiken ehtoopäivää,\ntekeytynyt sitten pojaksi jälleen ja taikonut Buldeon pyssyn, niin\nettä luoti hänen Mowglin tähdätessään oli kääntynyt kulmalatua ja\ntappanut Buldeon omista puhveleista yhden. Nyt oli kylä, tietäen hänet\nSeeoneen urheimmaksi metsämieheksi, lähettänyt hänet nitistämään\ntuon Pirunlapsen. Sillävälin oli kylä siepannut kiinni Messuan ja\nhänen miehensä, jotka epäilemättä olivat tämän Pirunlapsen vanhemmat,\nja teljennyt heidät heidän omaan mökkiinsä; heidät kidutettaisiin\ntunnustamaan noituutensa, ja sitten heidät poltettaisiin.\n\n\"Milloin?\" utelivat sydenpolttajat, sillä heidän teki kovin mieli olla\nsiinä juhlassa mukana.\n\nBuldeo selitti, ettei mitään tehtäisi ennen hänen paluutaan, sillä\nkyläläiset halusivat, että hän ensin tappaisi Viidakkopojan. Sen\njälkeen he suoriutuisivat Messuasta ja hänen miehestään ja jakaisivat\ntasan heidän maansa ja puhvelinsa. Messuan miehellä olikin erinomaisen\nmuhkeita puhveleita. Oli oivallista hävittää velhoja, arveli Buldeo;\nja ilmeisesti olivat pahinta lajia velhoa sellaiset, jotka suojelivat\nviidakon susilapsia.\n\nMutta, muistuttivat sydenpolttajat, miten kävisi, jos tapaus tulisi\nenglantilaisten tietoon? He olivat kuulleet, että englantilaiset olivat\naivan hullua kansaa, joka ei sallinut kunniallisten maamiesten rauhassa\nsurmata taikureita.\n\nBuldeo selitti kylän päämiehen ilmoittavan, että Messua ja hänen\nmiehensä olivat kuolleet käärmeenpuremaan. Kaikki oli järjestetty,\nja nyt oli vain tapettava Susilapsi. Olivatko he sattuneet\nvilahdukseltakaan näkemään moista olentoa?\n\nSydenpolttajat vilkuivat varovasti ympärilleen ja kiittivät taivasta\nsiitä, etteivät olleet nähneet; mutta he eivät epäilleet, että niin\nuljas mies kuin Buldeo hänet löytäisi, jos kuka. Aurinko alkoi kaartua\nlänttä kohti, ja hepä ajattelivat lähteä Buldeon kylään noita häijyjä\nvelhoja katsomaan. Buldeo sanoi, että vaikka hänen velvollisuutenaan\nolikin tappaa Pirunlapsi, niin hän ei voinut sallia aseettomain miesten\nhänen suojeluksettansa samota halki viidakon, josta minä hetkenä\ntahansa saattoi Susipaholainen ilmestyä. Hän siis lyöttäytyisi heidän\npariinsa, ja jos noidan lapsi ilmestyisi -- no, hänpä näyttäisi heille,\nmiten Seeoneen paras metsästäjä sellaisista suoriutuu. Bramiini, hän\nsanoi, oli antanut hänelle tuota olentoa torjuvan taikakalun, joka\ntuotti täyden turvan.\n\n\"Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo?\" utelivat sudet\nehtimän takaa; ja Mowgli tulkitsi kunnes joutui jutun taikuus-osaan,\njoka pyrki hänelle käymään yli voimain; ja silloin hän sanoi, että\nhäntä vaalineet mies ja vaimo oli saatu satimeen.\n\n\"Virittävätkö ihmiset ihmisille satimia?\" sanoi Harmaa Veikko.\n\n\"Niin hän kertoo. Minä en heidän puhettaan käsitä. Hulluja ovat\nkaikkityyni. Mitä tekemistä on Messualla ja hänen miehellänsä minun\nkanssani, että heidät satimeen pantaisiin; ja mitä merkitsee tuo\nPunakukasta jaaritteleminen? Minunpa pitää ottaa tästä selvä. Mitä\nMessualle aikonevatkin, he odottavat ensin Buldeota palaavaksi. Ja\nsiispä -- --\" Mowgli aprikoitsi syvästi, sormillaan puukonkahvaa\nhypistellen, Buldeon ja sydenpolttajien uljaasti lähtiessä peräkkäin\npolkua pitkin kylää kohti.\n\n\"Minä riennän kiireen kautta takaisin ihmislaumaan\", lausui Mowgli\nviimein.\n\n\"Entäs nuo?\" kysyi Harmaa Veikko, nälkäisesti katsellen sydenpolttajain\nruskeita selkiä.\n\n\"Laulakaa ne kotiin\", neuvoi Mowgli irvistäen: \"en halua niitä kylän\nveräjälle ennen pimeäntuloa. Voitteko pidättää ne?\"\n\nHarmaa Veikko paljasti halveksivasti hampaansa. \"Voimme pyöritellä\nniitä kehässä ympärinsä kuin liekaan pantuja vuohia -- jos ihmisen\ntunnen.\"\n\n\"Sitä en tarvitse. Laulelkaa niille hiukan, jotta niille ei tule tiellä\nikävä, eikä sen laulun tarvitse olla lajiansa suloisinta, Harmaa\nVeikko. Mene heidän matkassaan, Bagheera, ja ole laulannassa mukana.\nYön painuttua maille tule tapaamaan minua kylään -- Harmaa Veikko\ntietää paikan.\"\n\n\"Ei ole helppoa metsästystä ihmisenpenikalle kaahaaminen. Milloin saan\nnukkua?\" kysyi Bagheera haukotellen, vaikka hänen silmistään loisti\nmieltymys leikkiin. \"Minä laulamaan alastomille ihmisille! Mutta\nyritetäänpä.\"\n\nHän alensi päänsä saadakseen äänen kulkemaan ja kiljaisi pitkän,\npitkän \"Saalista saakaa\" -- puolenyön huudon ehtoopäivällä, ja se oli\nkamala alku. Mowgli kuuli sen jyrisevän ja nousevan ja laskeutuvan\nja lopahtavan karmivaan vinkaisuun takanaan, ja nauroi itsekseen\nviidakon halki viilettäessään. Hän näki sydenpolttajat ryhmäksi\nlyyhistyneinä, vanhan Buldeon pyssynpiipun heiluessa kuin banaaninlehti\nkaikille ilmansuunnille yht'aikaa. Sitten Harmaa Veikko täräytti\nJa-la-hei, ja-la-haa -kauriinpyyntihuudon, joka kajahtelee lauman\najaessa edellään Nilghaita, isoa sinistä sarvasta, ja se kuulosti\ntulevan maan äärimäisiltä periltä, läheten lähenemistänsä, kunnes\npäättyi äkkiä katkeavaan kirkaisuun. Toiset kolme vastailivat,\nkunnes Mowglikin olisi voinut vannoa, että täysi lauma oli täydessä\näänessä, ja sitten he kaikki puhkesivat viidakon suurenmoiseen\nAamulauluun kaikkine käänteineen, juoksutuksineen ja lurituksineen,\nmitä jymyääninen laumasusi osaa. Tulkitsemme laulun tässä suunnilleen,\nmutta koettakaahan kuvitella, miltä se kaikuu lopettaessaan viidakon\nehtoopäiväunteloisuuden:\n\n    Arolla tuokse käy viidan luokse,\n        polkumme tänne johti:\n    ja varjot tummat ja muodot kummat\n        näin kiitävät kotia kohti.\n    Hiljaiseen aamuun ja koitteen haamuun\n        kivet, puut ja pensahat soivat.\n    Käy huuto myötä: \"Hei, hyvää yötä,\n        asukkaat viidakon oivat!\"\n\n    Tarhaansa lymyy, kun nousi jymyyn,\n        vapisten karja ja juhdat;\n    ohitse liitää, kun lauma kiitää,\n        valot, pellot, talot, huhdat.\n    Jop' alla ikeen nyt käyvät hikeen\n        härät harjalla vaon;\n    ja karja ammuu ja tuli sammuu\n        jokaisen kylä-talaon.\n\n    Nyt yön jo on loppu! On viitaan hoppu!\n        Jo bambupensaston takaa\n    aurinko tuikkii, pois lauma luikkii,\n        ja toiset luolassa makaa.\n    Tää hohde huimaa, on vauhti tuimaa,\n        ja kuivaa kurkkua helle;\n    ja sorsa laulaa jo täyttä kaulaa:\n        \"On päivä ihmiselle.\"\n\n    Pois kaste haihtui, ja turkki vaihtui\n        kosteesta kattamaks pölyn\n    kuin virran parras, miss' äsken harras\n        ajomme nostatti mölyn;\n    ja päivä häijy nyt meitä väijyy,\n        ja jäljet näkyä voivat;\n    ei muuta työtä kuin: \"Hyvää yötä,\n        asukkaat viidakon oivat!\"\n\nMutta mikään tulkinta ei voi ilmaista sen tehoa eikä sitä luskuttavaa\nhalveksuntaa, millä nuo neljä sen jokaisen sanan elähyttivät,\nkuullessaan vesaikon räiskyvän miesten joutuin kapaistessa puihin ja\nBuldeon ryhtyessä loitsuja latelemaan ja taikoja tekemään. Sitten\nhe laskeusivat pitkäkseen uinahtamaan, sillä he olivat luonteeltaan\njärjestelmällisiä kuten kaikki, jotka elävät omin ponnistuksin, eikä\nkukaan voi oikein uurastaa unetta.\n\nSillävälin Mowgli lappoi taipaletta taakseen yhdeksän mailia tunnissa,\nheiskuen tietänsä riemuissaan siitä, että havaitsi olevansa näin\noivassa kunnossa, vaikka oli kuukausimääriä oleskellut alallaan\nihmisten keskessä. Hänen päässään pyöri ainoana ajatuksena Messuan\nja hänen miehensä vapauttaminen satimesta, mikä tahansa se olikin,\nsillä hänellä oli luontainen vastenmielisyys satimiin. Myöhemmällä hän\nitselleen vakuutteli alkavansa kuittailla velkojaan koko kylälle.\n\nHämärissä hän näki tutut laitumet ja dhaakpuun, jonka juurella Harmaa\nVeikko oli häntä odotellut Shere Khanin tappoaamuna. Niin suutuksissaan\nkuin hän olikin ihmisen koko rodulle ja yhteiskunnalle, nousi hänen\nkurkkuunsa karvas pala ja sai hänet tapailemaan ilmaa kylän kattojen\npistäytyessä näkyviin. Hän huomasi kaikkien tulleen tavattoman\naikaisin kotiin maatöistä ja illallispuuhiinsa ryhtymättä keräytyneen\npakisevaksi ja hoilailevaksi parveksi kylätammen ympärille.\n\n\"Ihmisten täytyy aina asettaa satimia ihmisille, muuten eivät ole\ntyytyväisiä\", tuumi Mowgli. \"Kaksi yötä takaperin oli otuksena Mowgli\n-- mutta se yö tuntuu monen sadekauden takaiselta. Tänä yönä ovat\nMessua ja hänen miehensä. Huomenna ja monen monena yönä jälkeenpäin on\ntaas Mowglin vuoro.\"\n\nHän hiipi pitkin muuria Messuan mökille asti ja tirkisti ikkunasta\nsisälle huoneeseen. Siellä makasi Messua kapuloituna, käsistä\nja jaloista köytettynä, ja voihki; hänen miehensä oli kytketty\nloistavavärisen makuulavitsan patsaaseen. Kadulle avautuva ovi oli\nteljetty, ja kolme neljä miestä istui edustalla selkä ovea vasten.\n\nMowgli tunsi kyläläisten tavat melko hyvin. Hän päätteli, että niin\nkauan kuin saattoivat syödä, rupatella ja tupakoida, he eivät tekisi\nmitään muuta; mutta heti kylläisiksi tultuansa he alkaisivat olla\nvaarallisia. Buldeo kotiutuisi ennen pitkää, ja jos hänen saattueensa\noli täyttänyt tehtävänsä, niin olisi Buldeolla hyvin mielenkiintoinen\ntarina kerrottavana. Hän siis meni sisälle ikkunasta, kumartui miehen\nja vaimon yli, leikkasi siteet poikki, irrotti kapulat ja katseli mistä\nlöytäisi maitoa.\n\nMessua oli puolittain suunniltaan kivusta ja pelosta (häntä oli\nrusikoitu ja kivitetty kaiken aamua), ja Mowgli laski kätensä hänen\nsuulleen juuri ajoissa ehkäistäkseen kirkaisun. Hänen miehensä oli\nvain hämmentynyt ja äkeissään ja istui poimiskellen soraa ja roskia\nrevitystä parrastaan.\n\n\"Minä tiesin -- minä tiesin hänen tulevan\", nyyhki Messua vihdoin. \"Nyt\nminä tiedän hänet pojakseni\"; ja hän painoi Mowglin sydäntään vasten.\nSiihen hetkeen asti Mowgli oli ollut ihan vakaa, mutta nyt hän alkoi\ntutista ja se hämmästytti häntä suunnattomasti.\n\n\"Miksi siteet? Miksi on sinut köytetty?\" hän kysyi tovin kuluttua.\n\n\"Syöstäväksi kuolemaan sinun pojaksitulosi takia -- mitenkäs muuten?\"\nvirkahti mies yrmeästi. \"Katso! Minusta vuotaa verta.\"\n\nMessua ei hiiskunut mitään, mutta hänen haavojansa Mowgli katseli, ja\nhe kuulivat hänen hampaittensa kirskuvan hänen nähdessään veren.\n\n\"Kenen työtä tämä on?\" hän kysyi. \"Tästä on hinta maksettava.\"\n\n\"Koko kylän työtä. Minä olin liian rikas. Minulla oli liian paljon\nkarjaa. Sentähden hän ja minä olemme noitia, kun annoimme sinulle\nsuojaa.\"\n\n\"Minä en ymmärrä. Kertokoon jutun Messua.\"\n\n\"Minä annoin sinulle maitoa, Nathoo; muistatko?\" sanoi Messua arasti.\n\"Koska sinä olit poikani, jonka tiikeri vei, ja koska rakastin sinua\nhellästi. Ne sanoivat että minä olin sinun äitisi, paholaisen äiti, ja\nsiksi kuolemaan vikapää.\"\n\n\"Ja mikä on paholainen?\" kysyi Mowgli. \"Kuoleman olen nähnyt.\"\n\nMies katsahti synkästi silmäkulmiensa alta, mutta Messua nauroi.\n\"Näethän!\" hän lausui miehelleen; \"minä tiesin -- minä sanoin, ettei\nhän ollut mikään velho! Hän on minun poikani -- oma poikani!\"\n\n\"Poika tai velho, mitä hyvää siitä meille syntyy?\" vastasi mies.\n\"Olemme kuoleman omat.\"\n\n\"Tuolla käy tie viidakon halki --\" Mowgli viittasi ulos ikkunasta.\n\"Kätenne ja jalkanne ovat vapaat. Menkää nyt.\"\n\n\"Me emme tunne viidakkoa, poikani, niinkuin -- niinkuin sinä tunnet\",\naloitti Messua. \"En luule että voisin kävellä kauas.\"\n\n\"Ja miehet ja naiset karkaisivat niskaamme ja riepoittaisivat meidät\ntänne takaisin\", huomautti hänen miehensä.\n\n\"Hm!\" hymähti Mowgli ja kutkutti kämmentänsä nahkapuukkonsa kärjellä;\n\"minua ei haluta tuottaa vauriota kenellekään tämän kylän asukkaalle\n-- vielä. Mutta en usko niiden pidättelevän sinua. Heillä on piakkoin\npaljonkin ajateltavaa. Ah!\" hän nosti päänsä ja kuunteli ulkona\nsyntynyttä luikkailua ja töminää. \"He ovat siis viimeinkin päästäneet\nBuldeon kotiin?\"\n\n\"Hänet lähetettiin tänä aamuna tappamaan sinua\", huudahti Messua.\n\"Kohtasitko häntä?\"\n\n\"Kyllä -- me -- minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja\nhänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne\naikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun\npalaan.\"\n\nHän loikkasi ulos ikkunasta ja juoksi taas pitkin kylänmuurin\nulkopuolta, kunnes saapui väkijoukon kuuluviin. Buldeo lojui maassa\nrykien ja ähisten, ja kaikki hokivat hänelle kysymyksiä. Hänen\ntukkansa oli pörröinen, kädet ja jalat vereslihalle kahnautuneet\nkiipeilystä, ja hän kykeni tuskin puhumaan, mutta hän tunsi täydelleen\nasemansa tärkeyden. Tuon tuostakin hän virkahti jotakin paholaisista\nja laulavista hornanhengistä ja loihtulumouksesta, antaakseen\nkansanjoukolle hiukan käsitystä siitä mitä tuleman piti. Sitten hän\nhuusi vettä.\n\n\"Pyh!\" vähitteli Mowgli. \"Lorun lorua! Puhetta, puhetta! Ihmiset ovat\nbandar-login veriveljiä. Nyt hänen pitää pestä suunsa vedellä; sitten\nsavua puhaltaa; ja sen kaiken perästä hänellä on vielä tarinansa\nkerrottavana. He ovat ylen viisasta väkeä -- ihmiset. He eivät jätä\nketään vartioitsemaan Messuata, kunnes heidän korvansa ovat Buldeon\ntarinoita täynnä. Ja -- minä käyn yhtä laiskaksi kuin hekin!\"\n\nHän ravisti itseään ja hiipi takaisin mökille. Juuri ikkunan ääreen\ntullessaan hän tunsi jalkaansa kepeästi kosketettavan.\n\n\"Emo\", hän sanoi, sillä hän tunsi hyvin tuon kielen, \"mitä sinä teet\ntäällä?\"\n\n\"Kuulin lasteni laulavan pitkin metsää, ja seurasin sitä jota\nlämpöisimmin rakastin. Pikku Sammakko, mielinpä nähdä sen naisen, joka\nantoi sinulle maitoa\", vastasi emo Jolkka kasteesta kosteana.\n\n\"Ne olivat hänet köyttäneet ja aikovat tappaa. Olen leikannut poikki\nsiteet, ja hän lähtee miehensä kanssa kulkemaan läpi viidakon.\"\n\n\"Minäkin menen mukaan. Olen vanha, vaan en vielä hampaaton.\" Emo Jolkka\nnousi takajaloilleen ja tähyili ikkunasta mökin pimentoon.\n\nMinuutin kuluttua hän äänettömästi pudottausi etukäpälilleen ja sanoi\nainoastaan: \"Minä annoin sinulle ensimmäisen maitosi; mutta Bagheera\npuhuu totta: ihminen käy lopulta ihmisen luo.\"\n\n\"Mahdollista\", vastasi Mowgli kovin kolkolla katsannolla; \"mutta tänä\nyönä olen peräti loitolla siltä polulta. Odota tässä, mutta älä anna\nhänen nähdä.\"\n\n\"Sinä et konsanaan pelännyt minua, Pikku Sammakko\", virkkoi emo Jolkka,\nperäytyen korkeaan heinikkoon ja häivyttäen itsensä niinkuin hän hyvin\nosasi.\n\n\"Ja nyt\", puheli Mowgli rivakasti, heilahtaessaan taas mökkiin, \"ne\nkaikki istuvat Buldeon ympärillä, joka juttelee mitä ei tapahtunut.\nHänen pärpätyksensä päätyttyä he ovat varmoissa aikeissa tuoda tänne\nPuna -- tuoda tulta ja polttaa teidät molemmat. No niin?\"\n\n\"Olen neuvotellut mieheni kanssa\", selitti Messua. \"Khanhiwara on\nkolmenkymmenen mailin päässä täältä, mutta Khanhiwarassa voimme tavata\nenglantilaisia --\".\n\n\"Ja mitä laumaa ovat ne?\" kysyi Mowgli.\n\n\"Minä en tiedä. Ne ovat valkoihoisia, ja sanotaan niiden hallitsevan\nkaikkea maata eikä sallivan ihmisten polttaa tai piestä toisiansa\nilman todistajia. Jos pääsemme sinne tänä yönä, niin elämme. Muutoin\nkuolemme.\"\n\n\"Eläkää siis. Yksikään ei yön kuluessa veräjästä ulos astu. Mutta mitä\ntekee hän?\" Messuan mies oli polvillaan penkomassa multaa mökin eräässä\nloukossa.\n\n\"Rahavähiänsä kaivaa\", selitti Messua. \"Emme voi ottaa mitään muuta.\"\n\n\"Ahaa. Sitä tavaraa, joka kulkee kädestä käteen eikä koskaan lämpiä.\nTarvitaanko sitä tämän paikan ulkopuolellakin?\" kummasteli Mowgli.\n\nMies tuijotteli vihaisesti. \"Hän on pökkelö, eikä mikään paholainen\",\nhän jupisi. \"Rahalla voin ostaa hevosen. Olemme niin rusikoituja,\nettemme jaksa kauas kävellä, ja kyläläiset ovat kintereillämme tunnin\nkuluttua.\"\n\n\"Sanon, että he eivät lähde ajamaan ennenkuin minä sallin, mutta\nhevosta on hyvä ajatella, sillä Messua on uupunut.\"\n\nHänen miehensä nousi seisaalleen ja solmi viimeiset rupiinsa\nlonkkavyöhönsä. Mowgli auttoi Messuata ulos ikkunasta, ja viileä yöilma\nvirkisti häntä, mutta viidakko näytti tähtivalossa hyvin pimeältä ja\nkaamealta.\n\n\"Tiedätte polun Khanhiwaraan?\" kuiskasi Mowgli.\n\nHe nyökkäsivät.\n\n\"Hyvä. Muistakaa nyt olla pelottomia. Eikä ole tarvis kiirehtiä. --\nMutta -- mutta viidakossa saattaa takananne ja edessänne kajahdella\nhiukan laulua.\"\n\n\"Luuletko, että olisimme antautuneet viidakkoyön vaaroihin muusta\nkuin polttamisen pelosta? On parempi joutua petojen kuin ihmisten\nsaaliiksi\", sanoi Messuan mies; mutta Messua katsoi Mowgliin ja hymyili.\n\n\"Sanon\", pitkitti Mowgli juuri kuin olisi hän ollut Baloo vanhaa\nviidakon lakia sadanteen kertaan hokemassa tarkkaamattomalle penikalle,\n\"sanon, ettei ainoakaan hammas viidakossa paljastu teitä vastaan; ei\nnouse ainoakaan jalka viidakossa teitä vastaan. Teitä ei pidätä ihminen\neikä peto, kunnes joudutte Khanhiwaran näkösälle. Ympärillänne pysyy\nvartio.\" Hän käännähti Messuaan sanoen: \"Hän ei usko, mutta sinähän\nuskot?\"\n\n\"Kyllä, varmasti, poikani. Oletpa ihminen, aave tai viidakon susi, minä\nuskon.\"\n\n\"Hän pelästyy kuullessaan väkeni laulavan. Mutta sinä tiedät ja\nymmärrät. Menkää nyt, ja hiljakseen, sillä kiirettä ei ole. Veräjä on\nsuljettu.\"\n\nMessua heittäytyi nyyhkien Mowglin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet\nvavahtaen heti ylös. Sitten vaimo riippui hänen kaulassaan ja kiitteli\nhäntä kaikin mahdollisin siunauksin, mutta hänen miehensä silmäili\nkademielin vainioitansa ja sanoi: \"Jos saavumme Khanhiwaraan ja\nminä saan ääneni englantilaisten kuuluviin, niin nostan sellaisen\noikeudenkäynnin bramiinia ja vanhaa Buldeota ja muita vastaan, että\ntämä kylä tulee syödyksi puille paljaille. He saavat minulle kaksin\nkerroin maksaa hoitamattomat laihoni ja ruokkimattomat puhvelini.\nVaadinpa oikeuteni täydesti.\"\n\nMowgli nauroi. \"En tiedä mitä tarkoitat, mutta -- tulehan takaisin ensi\nsadekautena ja katso mitä on jäljellä.\"\n\nHe läksivät viidakkoa kohti, ja emo Jolkka hypähti esille\npiilopaikastaan.\n\n\"Mene mukana!\" sanoi Mowgli; \"ja pidä huolta siitä, että koko viidakko\ntietää noiden kahden olevan turvattuja. Pistähän hiukan ääneksi.\nTahtoisin kutsua Bagheeran.\"\n\nPitkä, matala ulvonta nousi ja laski, ja Mowgli näki Messuan miehen\nhätkähtävän ja kääntyvän, puolittain mielien juosta takaisin mökille.\n\n\"Eteenpäin\", huusi Mowgli rohkaisevasti. \"Sanoinhan, että saattaisi\nkuulua laulua. Se kajahtelee matkanne varrella Khanhiwaraan asti. Se on\nviidakon suosion ilmaus.\"\n\nMessua pakotti miehensä etenemään, ja pimeys saarsi heidät ja emo\nJolkan, samalla kun Bagheera nousi melkein Mowglin jaloista väristen\nyön riemusta, joka saa viidakon väen suunniltaan.\n\n\"Minua hävettää veljiesi vallattomuus\", kehräsi hän.\n\n\"Mitä? Eivätkö laulaneet Buldeolle suloisesti?\" kysyi Mowgli.\n\n\"Liiankin hyvin! Liiankin hyvin! He saivat minutkin unohtamaan\nylpeyteni, ja minut vapauttaneen murretun lukon kautta, teutaroitsinpa\nveisaten pitkin viidakkoa kuin olisin kierrellyt keväisillä\nkosioretkillä! Etkö kuullut meitä?\"\n\n\"Minulla oli muuta riistaa ajettavana. Kysy Buldeolta, pitikö hän\nlaulusta. Mutta missä ovat ne neljä? En tahdo antaa ihmislaumasta\nkenenkään astua ulos veräjästä tänä yönä.\"\n\n\"Neljääkö siihen tarvis?\" puheli Bagheera, siirtyillen jalalta\ntoiselle, silmät liekehtivinä, ja kehräten äänekkäämmin kuin konsanaan.\n\"Minä kykenen ne pidättämään, Pikku Veikko. Onko vihdoin tappo edessä?\nLaulaminen ja miesten kiipeilyn näkeminen ovat saaneet minut hyvin\nkerkeäksi. Mikä on ihminen, että me hänestä piittaisimme -- tuo\nalaston ruskea möyrijä, karvaton ja hampaaton, mullan makustelija?\nOlen seurannut häntä kaiken päivää -- keskipäivällä -- valkeassa\nauringon kilossa. Paimensin häntä kuin sudet sarvaita. Minä olen\nBagheera! Bagheera! Bagheera! Niinkuin tanssin varjoni kanssa, niin\npyörähtelin noiden miesten kanssa. Katsohan!\" Iso pantteri loikkasi\nkuin kissanpoikanen loikkaa tavoittamaan ilmassa kiirivää kellastunutta\nlehteä, iski ilmassa oikeaan ja vasempaan, niin että korvissa\nviuhui, putosi äänettömästi jaloilleen, ja poukkosi yhä uudestaan ja\nuudestaan, kehräämisen kohotessa puolittaiseksi höyrykattilan porinaa\nmuistuttavaksi surinaksi. \"Minä olen Bagheera -- viidakossa -- yöllä,\nja voimani on talttumaton. Kuka pidättäisi iskuani? Ihmisenpenikka,\nyhdellä käpäläni kopaisulla voisin mojauttaa pääsi Iittiin kuin kuollut\nsammakko kesällä!\"\n\n\"Anna tulla!\" virkahti Mowgli kylän murteella, ei viidakon kielellä;\nja ihmissanat pysähdyttivät Bagheeran siihen paikkaan kyyrysilleen\nryntäittensä varaan, jotka tutisivat hänen allaan, pään ollessa juuri\nMowglin pään tasalla. Taaskin tuijotti Mowgli, kuten oli tuijottanut\nkapinallisiin penikkoihin, tiukasti noihin beryllinvihreisiin\nsilmiin, kunnes vihreän takana hohtava punainen hehku sammui kuin\nmajakan pilkottava loimo, silmät painuivat alas ja iso pää samalla\nvalahti alemmas ja alemmas, ja kielen punainen karsta hankasi Mowglin\njalanrintaa.\n\n\"Veikko -- veikko -- veikko!\" kuiskasi poika tasaisesti ja kepeästi\nsilitellen kohoilevaa selkää. \"Ole alallasi, alallasi! Syy on yön eikä\nsinun.\"\n\n\"Yön tuoksut sen tekivät\", sanoi Bagheera katuvasti. \"Tämä ilma huutaa\nminulle. Mutta miten sinä tiedät?\"\n\nTietysti on intialaisen kylän ympärillä ilma täynnä kaikenlaisia\ntuoksuja, ja kaikille olennoille, jotka ajattelevat miltei yksinomaan\nnenänsä kautta, ovat tuoksut yhtä yllyttäviä kuin ihmisille soitanto\nja kiihotusaineet. Mowgli viihdytteli pantteria vielä tovin, ja tämä\nlaskeusi pitkäkseen kuin kissa tulen ääreen, käpälät rinnan alle\nkiverrettyinä ja silmät puoliummessa.\n\n\"Sinä sekä olet viidakon lapsi että et ole\", lausui hän viimein. \"Ja\nminä olen pelkkä musta pantteri. Mutta minä rakastan sinua, Pikku\nVeikko.\"\n\n\"Pitkäänpä ne siellä puun juurella loruavatkin\", puheli Mowgli viime\nlausetta tarkkaamatta. \"Buldeo tietenkin on innostunut tarinoita\ntäyteen. Niiden pitäisi pian tulla laahaamaan vaimo ja hänen miehensä\nulos loukusta, heittääkseen heidät Punakukkaan. Saavatkin huomata\nloukun puretuksi. Ho! Ho!\"\n\n\"Ei, kuulehan\", esitti Bagheera. \"Kuume on nyt hälvennyt suonistani.\nAnna heidän löytää minut sieltä! Moni ei mökistänsä poistuisi minut\ntavattuansa. Ensi kertaa en häkissä olisi; enkä usko niiden minua\nköyttävän.\"\n\n\"Olekin sitten viisas\", nauroi Mowgli; sillä hän alkoi käydä yhtä\nvirmapäiseksi kuin pantteri, joka jo oli puikahtanut mökkiin.\n\n\"Huh!\" tuhahti pantteri; \"tämä paikka löyhkää ihmisestä, mutta tässäpä\non vuode ihan sellainen kuin minulle annettiin maatakseni kuninkaan\nhäkeissä Oodeyporessa. Nyt käyn makuulle.\" Mowgli kuuli makuulavitsan\nkannattimien narskuvan vantteran pedon painon alla. \"Minut vapauttaneen\nmurretun lukon kautta, luulevatpa ne nyt siepanneensa ison otuksen!\nTule istumaan vierelleni, Pikku Veikko; kiljaisemme niille yhdessä\n'Saalista saakaa!'\"\n\n\"Ei; minulla on muuta mielessä. Ihmislauman ei pidä saada tietää, mikä\nosuus minulla on nujakassa. Metsästä yksiksesi. Minun ei tee mieleni\nnähdä niitä.\"\n\nPeepul-puun juurella, kylän toisessa päässä, oli neuvottelu käynyt\nyhä meluisemmaksi ja melskeisemmäksi. Se päättyi hurjalla kirkunalla,\nkun miehet ja naiset ryntäsivät ylös katua heilutellen nuijia,\nbambukepakkoja, sirppejä ja veitsiä. Buldeo ja bramiini olivat joukon\netunenässä, lauman rähistessä kintereillä: \"Taikuri ja noita-akka!\nKatsotaan panevatko kuumennetut lantit heidät tunnustamaan! Polttakaa\nheidät mökkiinsä! Opetamme heidät vaalimaan metsäpiruja! Ei, pieskää\nheidät ensin! Soihtuja! Lisää soihtuja! Buldeo, kuumenna pyssynpiippu!\"\n\nOvenripa tuotti hiukan vaikeutta. Se oli kiinnitetty hyvin lujasti,\nmutta joukko reutoi sen kerrassaan irti, ja soihtujen roihu valaisi\nhuoneen, missä lojui pitkin pituuttaan vuoteella, käpälät ristikkäin\nja hiukan riipuksissa laidalta, mustana kuin kadotuksen kuilu ja\nkauhistavana kuin hornanhenki, Bagheera. Puoli minuuttia kesti\nepätoivoista äänettömyyttä, kun joukon eturivit vänkäilivät selkä\nedellä pois kynnykseltä, ja sinä hetkenä Bagheera nosti päätänsä ja\nhaukotteli -- perusteellisesti, verkalleen ja tarkotuksella -- kuten\nolisi haukotellut tahtoessaan loukata vertaistaan. Ripsuiset huulet\nkuroutuivat taakse- ja ylöspäin; punainen kieli kivertyi; alaleuka\nlaskeusi laskeutumistansa, kunnes saattoi nähdä puolitiehen alas\nkuumaan nieluun; ja jättimäiset kulmahampaat kuvastuivat selvästi\nkidan ammottavaa pohjaa vasten, kunnes kalahtivat yhteen leukojen\nloksahtaessa kiinni kuin kassakaapin telkimien sakarat. Tuossa\ntuokiossa tyhjeni katu; Bagheera loikkasi takaisin ikkunasta ja seisoi\nMowglin vieressä, ulvovan ja kirkuvan ryöpyn temmeltäessä suin päin\nmökkeihinsä.\n\n\"Ne eivät lähde liikkeelle ennen päiväntuloa\", virkkoi Bagheera\ntyynesti. \"Ja nyt?\"\n\nEhtoopäiväunen unteluus näytti vallanneen kylän, mutta tarkatessaan\nkuulivat he raskaita jyvälaatikoita siirreltävän savilattioita myöten\novia vasten. Bagheera oli aivan oikeassa; kyläläiset eivät liikkuisi\nennen aamua. Mowgli istui alallaan ja aprikoitsi, ja hänen kasvonsa\nkävivät yhä synkemmiksi ja synkemmiksi.\n\n\"Mitä olenkaan tehnyt?\" kysyi vihdoin Bagheera säveästi.\n\n\"Et muuta kuin suurta hyvää. Vartioitse niitä nyt aamuun asti. Minä\nnukun.\" Mowgli juoksi viidakkoon, laskeutui kivipaadelle ja nukkui ja\nnukkui yön ja päivän aina seuraavaan yöhön asti.\n\nHänen herätessään oli Bagheera hänen vieressään, sivullaan vastatapettu\nkauris. Bagheera silmäili uteliaana, Mowglin ryhtyessä pitelemään\nnahkapuukkoaan ja syödessä ja juodessa, kunnes käännähti lepäämään\nleuka käsien varassa.\n\n\"Mies ja sinun naisesi saapuivat turvallisesti Khanhiwaran näkyviin\",\nkertoi Bagheera. \"Äitisi lähetti Chilin kautta sanan. He olivat\nlöytäneet hevosen ennen puoltayötä ja matkanneet hyvää vauhtia. Eikö se\nole hyvä?\"\n\n\"Se on hyvä\", vahvisti Mowgli.\n\n\"Ja ihmislaumasi ei liikahtanut kylässä ennenkuin aurinko aamulla oli\nkorkealla. Sitten he söivät ateriansa ja vilistivät joutuin takaisin\nmökkeihinsä.\"\n\n\"Näkivätkö sattumalta sinua?\"\n\n\"Ehkä kylläkin. Päivän koittaessa minä piehtaroitsin tomussa veräjän\nedustalla ja kenties siinä itsekseni pikkuisen laulelinkin. Nyt, Pikku\nVeikko, ei ole enää muuta tehtävää. Tule metsälle minun ja Baloon\nmatkassa. Hänellä on uusia mehiläispesiä näytettävänä, ja me kaikki\nkaipaamme sinua takaisin entisiin oloihin. Häädä tuo katse, joka\npelottaa minuakin. Tuota miestä ja naista ei heitetä Punakukkaan, ja\nviidakossa on kaikki kunnossa. Eikö totta? Unohtakaamme ihmislauma.\"\n\n\"Ne unohdetaan -- jonkin ajan kuluttua. Missä syöpi Hathi tänä yönä?\"\n\n\"Missä mieli tekee. Kuka saa tolkkua Äänettömästä? Mutta miksi? Mitä\nvoi Hathi tehdä sellaista, mihinkä me emme kykene?\"\n\n\"Pyydä häntä ja hänen kolmea poikaansa tulemaan tänne luokseni.\"\n\n\"Mutta toden totta, Pikku Veikko, ei ole -- ei ole soveliasta sanoa\nHathille: 'Tule' ja 'Mene'. Muista että hän on viidakon herra, ja ennen\nkuin ihmislauma sai kasvojesi hahmon muuttumaan, hän opetti sinulle\nviidakon tietäjäsanoja erään.\"\n\n\"Yhdentekevää. Minulla on nyt muuan tietäjäsana hänelle. Pyydä häntä\ntulemaan Mowgli Sammakon luokse, ja jos hän ei aluksi ota kuullakseen,\nniin pyydän häntä tulemaan Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden.\"\n\n\"Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden\", hoki Bagheera pariin\nkolmeen kertaan, ollakseen varma asiastaan. \"Minä lähden. Hathi voi\npahimmassa tapauksessa vain vihastua, ja luovuttaisinpa kuukauden\nmetsästyksen kuullakseni tietäjäsanan, joka pakottaa Äänettömän\ntottelemaan.\"\n\nHän riensi asialleen, jättäen Mowglin raivoisasti sohimaan maata\nnahkapuukollaan. Mowgli ei ollut eläissään nähnyt ihmisverta,\nkunnes oli havainnut ja -- mikä merkitsi hänelle paljoa enemmän --\nhaistanut Messuan verta hänen siteissään. Ja Messua oli ollut hänelle\nystävällinen, ja sikäli kuin hän rakkaudesta mitään tiesi, rakasti hän\nMessuaa yhtä syvästi kuin vihasi muuta ihmissukua. Mutta niin sydämensä\npohjasta kuin hän inhosikin heitä, heidän lörpöttelyään, julmuuttaan\nja raukkamaisuuttaan, niin eivät mitkään viidakon houkutukset voineet\ntaivuttaa häntä tuhoamaan ihmishenkeä ja jälleen saamaan sieraimiinsa\ntuota kamalaa veren tuoksua. Hänen suunnitelmansa oli yksinkertaisempi,\nmutta paljoa perinjuurisempi; ja hän nauroi itsekseen ajatellessaan,\nettä aatoksen oli johdattanut hänen mieleensä muuan ukko Buldeon\nillansuussa peepul-puun juurella juttelema tarina.\n\n\"Se oli tietäjäsana\", kuiskasi Bagheera hänen korvaansa. \"He kävivät\nlaitumella jokivarressa ja tottelivat kuin olisivat olleet mullikoita.\nKatso, tuossa he nyt tulevat!\"\n\nHathi ja hänen kolme poikaansa olivat ilmestyneet tavalliseen tapaansa\näänettömästi. Virran lieju oli vielä veres heidän kupeillaan, ja Hathi\npureksi miettivästi torahampaillaan nyhtäisemänsä nuoren plataanipuun\nvihreätä runkoa. Mutta hänen vakaisen ruumiinsa jokainen piirre osoitti\nteräväsilmäiselle Bagheeralle, että siinä ei tullut viidakon herra\npuhuttelemaan ihmisenpenikkaa, vaan pelkäilevä pelottoman eteen. Hänen\nkolme poikaansa huojuivat kylki kyljessä taattonsa takana.\n\nMowgli tuskin kohotti päätänsä, kun Hathi toivotti; \"Saalista saaos.\"\nHän antoi toisen huojua ja vaappua ja siirtyä jalalta jalalle pitkän\naikaa ennen kuin puhui, ja avatessaan suunsa hän kääntyi Bagheeraan\neikä elefantteihin.\n\n\"Kerronpa tarinan, jonka eilen kuulin metsästämältäsi metsästäjältä\",\npuhui Mowgli. \"Se koskee vanhaa ja viisasta elefanttia, joka putosi\npyydyskuoppaan, ja sen kuopan terotettu seiväs jätti häneen valkean\narven nilkasta hartioihin asti.\" Mowgli heilautti kättään, ja Hathin\nkäännähtäessä näkyi kuutamossa pitkä valkea ikäänkuin tulikuumalla\nraipalla sivallettu arpi hänen harmaassa kyljessään. \"Ihmiset tulivat\nottamaan häntä kuopasta\", pitkitti Mowgli, \"mutta hän katkaisi\nköytensä, sillä hän oli väkevä, ja karkasi pois, kunnes haava oli\nparantunut. Sitten hän vihapäissään saapui yöllä noiden metsästäjäin\nvainioille. Ja nyt muistan, että hänellä oli kolme poikaa. Nämä seikat\ntapahtuivat monta, monta sadekautta takaperin, ja hyvin kaukana --\nBhurtporen lakeudella. Miten kävi noiden vainioiden seuraavassa\nelonkorjuussa, Hathi?\"\n\n\"Ne korjasin minä poikineni\", vastasi Hathi.\n\n\"Ja miten kävi kyntämisen, elonkorjuun jälkeen?\" jatkoi Mowgli.\n\n\"Niitä ei kynnetty\", selitti Hathi.\n\n\"Entä ihmisten, jotka asuivat vainioiden äärellä?\" tiedusti Mowgli.\n\n\"Ne läksivät tiehensä.\"\n\n\"Entä mökkien, joissa ihmiset nukkuivat?\" kysyi Mowgli.\n\n\"Me revimme katot kappaleiksi, ja viidakko nieli seinät\", kertoi Hathi.\n\n\"Ja mitä muuta lisäksi?\" kuulusteli Mowgli.\n\n\"Niin paljon hyvää maata kuin minä voin samota kahtena yönä idästä\nlänteen ja kolmena yönä pohjoisesta etelään otti viidakko. Me laskimme\nviidakon valloilleen viiden kylän maille; ja noissa kylissä ja niiden\nvainioilla, laitumilla ja viljelyksillä ei ole tänä päivänä ainoatakaan\nihmistä, joka saapi elantonsa maasta. Se oli Bhurtporen vainioiden\nhävitys, minun ja kolmen poikani työtä; ja nyt kysyn, ihmisenpenikka,\nmiten sinä olet siitä viestin saanut?\"\n\n\"Eräs ihminen kertoi minulle; ja nyt näen, että Buldeokin voi puhua\ntotta. Se oli hyvin tehty, valkojuomuinen Hathi; mutta toisella\nkerralla se käy vielä paremmin, kun on ihminen johtamassa. Tunnethan\nsen ihmislauman kylän, joka hääti minut? Ne ovat laiskoja, järjettömiä\nja julmia; ne leikkivät suullaan eivätkä tapa heikompiansa ruuakseen,\nvaan huvikseen. Täysin vatsoin ollessaan ne heittäisivät omaa\nsukuansa Punakukkaan. Sen olen nähnyt. Ei ole hyvä, että ne kauemmin\nasustaisivat täällä. Minä vihaan niitä!\"\n\n\"Tapa sitten\", neuvoi Hathin pojista nuorin, riuhtaisten maasta\nruohotukon, tomuuttaen sitä etujalkojaan vasten ja viskaten sen pois,\npienten punaisten silmiensä vilkuessa puolelta toiselle.\n\n\"Mitäpä hyötyä minulle valkeista luista?\" vastasi Mowgli raivostuneena.\n\"Olenko sudenpenikka leikitelläkseni vereksellä pääkallolla\nauringonpaisteessa? Olen tappanut Shere Khanin, ja hänen taljansa\nlahoaa Käräjäkalliolla; mutta -- mutta minä en tiedä minne Shere Khan\non joutunut, ja vatsani on yhä tyhjä. Nyt tahdon ottaa sen, mitä voin\nkatsella ja kosketella. Laske viidakko valloilleen tuohon kylään,\nHathi!\"\n\nBagheera värisi ja lyyhistyi kyyryyn. Hän pystyi pahimmoilleen\nkäsittämään nopean ryntäyksen pitkin kylän katua ja oikeaan ja\nvasempaan huitelemisen väkijoukossa, taikka nokkelan ihmispyydystelyn\nnäiden kyntäessä iltahämärissä, mutta häntä pöyristytti tuo suunnitelma\nkokonaisen kylän kylmäverisestä pyyhkimisestä pois ihmisten ja\npetojen näkyvistä. Nyt hän älysi miksi Mowgli oli kutsuttanut Hathin.\nKukaan muu kuin pitkäikäinen elefantti ei kyennyt suunnittelemaan ja\nhoitelemaan moista sotaa.\n\n\"Karkota ne kuten Bhurtporen vainioilta, kunnes meillä on sadevesi\nainoana aurana ja paksuihin lehtiin rapiseva sade niiden värttinäin\nhyrinänä -- kunnes Bagheera ja minä majailemme bramiinin talossa ja\nkauriit juovat altaasta temppelin takana! Laske viidakko valloilleen,\nHathi!\"\n\n\"Mutta minulla -- mutta meillä ei ole mitään riitaa niiden kanssa, ja\nainoastaan suuren kivun punainen kiukku saa meidät repimään ihmisten\nasumuksia\", selitti Hathi epäröivästi vaappuen.\n\n\"Oletteko te viidakon ainoat ruohonsyöjät? Ajakaa liikkeelle monet\nkansanne. Antakaa hirven ja sian ja nilghain pitää hommasta huolta.\nEihän teidän tarvitse kämmenenleveydeltäkään nahkaanne näyttää ennen\nkuin vainiot ovat paljaat. Laske viidakko valloilleen, Hathi!\"\n\n\"Tappoahan ei tule? Torahampaani olivat punaiset Bhurtporen vainioiden\nhävityksessä, eikä tee mieleni herättää sitä hajua jälleen.\"\n\n\"Ei minunkaan. En toivoisi niiden luidenkaan viruvan puhtaalla\nmaallamme. Menkööt etsimään muualta pesänsä. Ne eivät voi viipyä\ntäällä! Olen nähnyt ja haistanut sen naisen verta, joka antoi minulle\nruokaa -- naisen, jonka ne olisivat ilman minua tappaneet. Ainoastaan\nniiden kynnyksellä rehottavan tuoreen ruohon haju voi tuon tuoksun\nhäivyttää. Se polttaa suutani. Laske viidakko valloilleen, Hathi.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Hathi. \"Niin poltteli seipään arpi nahkaani, kunnes\nnäimme heidän kyliensä kuoleutuvan kevätkasvun alle. Nyt käsitän. Sinun\nsotasi olkoon meidän sotamme. Me laskemme viidakon valloilleen.\"\n\nMowgli ehti hädin henkäisemään -- hän vapisi vihansa vimmassa --,\nkun jo tanner oli elefanteista tyhjä, ja Bagheera tähysteli häntä\nkauhuissaan.\n\n\"Minut vapauttaneen murretun lukon kautta!\" puheli pantteri viimein.\n\"Oletko sinä se alaston olio, jota puolsin laumassa silloin kun kaikki\noli nuorta? Viidakon herra, kun minun voimani ehtyy, niin puhu minun\npuolestani -- Baloon puolesta -- meidän kaikkien puolesta! Me olemme\npenikoita sinun edessäsi! Jaloin tallattavin katkenneita oksia!\nEmästänsä eksyneitä vuonia!\"\n\nMowgli joutui ihan suunniltaan kuvitellessansa Bagheeraa eksyneenä\nvuonana, ja hän nauroi ja tapaili ilmaa ja nauroi taas, kunnes hänen\npysähtyäkseen täytyi hypätä lampeen. Siellä hän uiskenteli ylt'ympäri,\nsukellellen kuunsäteiden lomitse puikkelehtivana kuin sammakko,\nkaimansa.\n\nHathi ja hänen kolme poikaansa olivat jo kääntyneet kukin eri\nilmansuunnalle ja astelivat äänettöminä pitkin laaksoja mailin päässä.\nHe pitkittivät ja pitkittivät taivallustaan kahden vuorokauden ajan\n-- siis runsaasti kuusikymmentä mailia -- halki viidakon, Mangin ja\nChilin ja apinaväen ja kaikkien lintujen pannessa merkille ja ottaessa\npuheenaineekseen heidän jokaisen askeleensa ja heidän kärsänsä\njokaisen heilahduksen. Sitten he alkoivat syödä ja söivät hiljalleen\nviikkokauden. Hathi poikineen on kuin Kaa jättiläiskäärme. Ne eivät\nkoskaan hätäile ennen aikojansa.\n\nSen ajan lopulla -- eikä kukaan tiennyt sen alkuperää -- alkoi\nviidakossa levitä huhu, että siinä ja siinä laaksossa oli parempaa\nruokaa ja juomaa saatavissa. Sika -- joka tietenkin menee maailman\nääriin saadaksensa vatsansa täyden -- läksi ensimmäisenä joukoittain\nliikkeelle, hinautuen paaterojen yli, ja hirvi seurasi perässä,\nkintereillään pikku metsäketut, jotka elävät laumojen kuolleilla ja\nkuolevilla; ja tanakkaharteinen nilghai siirtyi yhtä rintaa hirvien\nkanssa, ja rämeitten villipuhvelit seurasivat nilghain jälkiä.\nPieninkin pikku häiriö olisi kääntänyt takaisin nuo hajalliset,\nhaihattelevat parvet, jotka nyhtivät ruohoa, kuljeksivat, joivat ja\ntaas kävivät laitumellaan; mutta milloin tahansa jotakin levottomuutta\nsyntyi, joku aina nousi rauhoittajaksi. Joskus se oli Sahi piikkisika,\nmieli täynnä tietoja hyvästä laitumesta juuri hiukkasen edempänä;\ntoisin ajoin taas Mang huuteli ripeästi ja painalsi alas johonkin\nnotkoon, näyttääkseen että se oli tyhjä; tai köpitteli Baloo, suu\ntäynnä juuria, pitkin horjuvaa riviä ja puoleksi kaahaten, puoleksi\npeuhaamalla kömpelösti ajoi sen takaisin oikealle tolalle.\n\nHyvin monet elukat peräytyivät tai kokonaan karkasivat tai menettivät\nhalunsa, mutta riittipä niitä tunkeutumaan eteenpäinkin. Kymmenisen\npäivän kuluttua tämän liikkeen alkamisesta oli asema seuraavanlainen.\nHirvet, siat ja nilghait junttivat ympäri ja ympäri kahdeksan tai\nkymmenen mailin kehässä, lihansyöjäin kahakoidessa kehän reunoilla.\nJa kehän keskuksena oli kylä, jonka ympärillä laihot olivat\ntuleentumaisillaan, ja vainioilla istui miehiä risuista neljän paalun\npäähän rakennetuilla lavoilla, pelottelemassa pois lintuja ja muita\nvarkaita. Sitten ei hirviä enää houkuteltu. Lihansyöjät pysyttelivät\nheidän kintereillään ja ahdistivat heitä yhä ahtaammaksi piiriksi\neteenpäin.\n\nOli pimeä yö, kun Hathi ja hänen kolme poikaansa luikahtivat\nviidakosta ja katkoivat kärsillään vartiolavojen paalut: ne\nryskähtivät maahan kuin kukoistuksessaan taitettu katkojuuren latva,\nja niiltä kuukertuneet miehet kuulivat elefanttien kumean kurlutuksen\nkorvissaan. Sitten hirvien hämmentyneiden armeijain etujoukko pillastui\ntulvimaan kylän laitumille ja kyntömäille; niiden matkassa saapuivat\nteräväkavioiset, tonkivat metsäsiat, ja mitä hirvet jättivät, sen siat\nhaaskasivat, ja tuon tuostakin vapisutteli laumoja susien säikky ja ne\nryntäilivät hädissään sinne ja tänne, polkien multaan ohran oraan ja\ntallaten Iittiin kostutuskanavien kaltaat. Ennen päivänkoittoa myötäsi\npainostus eräältä ulkokehän kohdalta. Lihansyöjät olivat peräytyneet,\njättäen etelään päin avoimen polun, ja sarvaslauma toisensa jälkeen\npakeni sitä tietä. Toiset, rohkeammat, asettuivat tiheikköihin\nlopettaakseen ateriansa seuraavana yönä.\n\nMutta työ oli oikeastaan jo tehtykin. Kyläläiset näkivät aamulla\nlaihojensa tuhoutuneen. Se merkitsi kuolemaa, elleivät he muuttaisi\npois, sillä he elivät vuosi vuodelta yhtä lähellä nälänhätää kuin\nviidakkoakin. Kun puhvelit lähetettiin laitumelleen, niin nämä\nnälkäiset elukat havaitsivat hirvien tehneen puhdasta jälkeä ja\nvaeltelivat viidakkoon, kulkeutuen tiehensä villien toveriensa\nkeralla; ja hämärän tullen tavattiin kylän kolme tai neljä ponyhevosta\ntalleissaan pääkallot murskana. Ainoastaan Bagheera oli saattanut\nnoin iskeä, ja ainoastaan Bagheeran mieleen oli saattanut juolahtaa\nhävyttömästi raahata viimeinen raato keskelle katua.\n\nKyläläisillä ei ollut miehuutta sytytellä nuotioita vainioille siksi\nyöksi, joten Hathi ja hänen kolme poikaansa läksivät jälkipoiminnoille;\nja Hathin työssä ei ole parantamisen varaa. Ihmiset päättivät elää\nsiemenjyvävarastoillaan sadekauden loppuun ja sitten työskennellä\npalvelijoina, kunnes voittaisivat aikaa; mutta jyväkauppiaan\najatellessa täysiä jyvävasujaan ja niiden kohoavia hintoja Hathin\nterävät torahampaat rusensivat nurkan hänen savimajastaan ja tuhosivat\nlehmänlannalla silatun ison pajulaarin, missä kallista varastoa\nsäilytettiin.\n\nTuon viimeisen turman tultua tiedoksi oli bramiinin vuoro puhua.\nHän oli vastausta saamatta rukoillut omia jumaliansa. Kenties, hän\nsanoi, kylä oli tietämättänsä loukannut jotakuta viidakon jumalaa,\nsillä epäämättömästi oli viidakko heitä vastaan. Hepä siis kutsuivat\nvaeltelevien gondien läheisinten heimojen päällikön neuvojaksensa\n-- noiden pienten, viisaiden ja hyvin mustien metsämiesten, jotka\nasustavat syvällä viidakossa ja joiden isät ovat polveutuneet Intian\nvanhimmasta rodusta, maan alkuperäisistä isännistä. He ottivat gondin\nkaikella mahdollisella vieraanvaraisuudella vastaan, ja hän seisoi\nyhdellä jalalla, jousi kädessään ja pari kolme myrkytettyä nuolta\npujotettuna hiustöyhtöönsä, puolittain pelokkaasti ja puolittain\nhalveksivasti silmäillen hätääntyneitä kyläläisiä ja heidän tärveltyjä\nvainioitansa. He halusivat tietää, olivatko hänen jumalansa -- vanhat\njumalat -- vihastuneet heihin ja mitä uhreja olisi tarjottava.\nGondi ei hiiskunut mitään, vaan otti käteensä karelan, karvaan\nkurpitsiköynnöksen vitsaksen ja kietoi sen useaan kertaan temppelin\noven poikitse, tuijottelevan, punaisen hindulais-epäjumalankuvan\nkasvojen edessä. Sitten hän huitaisi kädellään ilmaan Khanhiwaran\nsuunnalle päin ja palasi viidakkoonsa, katsellen viidakon väen\najelehtelua sen halki. Hän tiesi, että viidakon liikkuessa ainoastaan\nvalkoihoiset miehet voivat toivoa kääntävänsä sen sivulle.\n\nEi tarvinnut hänen tarkoitustansa kysyä. Villi kurpitsa rehottaisi\nmissä he olivat jumalaansa palvoneet, ja mitä pikemmin he pelastaisivat\nitsensä, sen parempi.\n\nMutta työläs on repiä kylää kiinnikkeistänsä. He viivyskelivät niin\nkauan kuin mitään kesäravintoa oli tarjolla, ja he yrittivät kerätä\npähkinöitä viidakosta, mutta hehkuvasilmäiset varjot vartioitsivat\nheitä ja vilahtelivat heidän edessään ilmipäivälläkin, ja heidän\nrientäessään pelästyneinä muuriensa turviin havaitsivat he tuskin viisi\nminuuttia takaperin sivuuttamiensa puiden kaarnassa jonkun vakaisen\nkäpälän kynsien uurtoja. Mitä enemmän he pysyttelivät kylässään, sitä\nrohkeammiksi kävivät ne villit elukat, jotka ailakoivat ja möyrysivät\nWaingungan viereisillä laitumilla.\n\nHeillä ei ollut miehuutta paikata ja laastita viidakkoon päin antavien\ntyhjien karjatarhojen takamuureja; metsäsika tallasi ne maahan, ja\nrönsyilevät köynnökset kiirehtivät perässä, iskien kyynärpäänsä\nvastavoitettuun maaperään, ja karkea heinä kahisi köynnösten takana.\nNaimattomat miehet karkasivat ensimmäisinä pois ja kuljettivat lähelle\nja kauas viestin, että kylä oli tuomittu. Kuka, he sanoivat, kykeni\ntaistelemaan viidakkoa tai viidakon jumalia vastaan, kun itse kylän\nsilmälasikäärmekin oli jättänyt kolonsa peepul-puun juurella olevan\nlavan alla? Heidän pikku liikenteensä muun maailman kanssa kutistui\nsiten sikäli kuin aukealle tallatut polut häipyivät. Ja Hathin ja hänen\nkolmen poikansa öiset törähdykset taukosivat heitä häiritsemästä;\nheillä ei ollut enää sinne menemistä. Laiho ja kylvetty siemen oli\notettu. Ulkovainiot alkoivat jo kadottaa muotonsa, ja oli aika\nheittäytyä Khanhiwaran englantilaisten armoille.\n\nAlkuasukasten tapaan he lykkäsivät lähtöänsä päivästä toiseen,\nkunnes ensimmäiset sateet saavuttivat heidät ja paikkaamattomat\nkatot päästivät tulvan heidän niskaansa ja laidun oli nilkkaan asti\nlampena ja kaikki vehmaus ryntäsi paikalle kesäkuuman jälkeen.\nSilloin he kahlasivat ulos -- miehet, naiset ja lapset -- aamun\nsokaisevassa, kuumassa sateessa, mutta kääntyivät tietysti luomaan\njäähyväissilmäyksen koteihinsa.\n\nHe kuulivat, viimeisen perheen samotessa taakkoinensa ulos veräjästä,\nputoavien hirsien ja kattojen rytinää muurien takaa. He näkivät\nkiiltävän, käärmemäisen mustan kärsän hetkeksi kohoavan lionneita\nolkikaton osia pelmuutellen. Se katosi, ja kuului toinen jysähdys,\njota seurasi vingahdus. Hathi oli poimiskellut mökkien kattoja kuin\nlumpeita, ja ponnahtava niskahirsi oli tölmännyt häneen. Muuta ei\ntarvittu hänen täyden voimansa laukomiseksi, sillä kaikista viidakon\nolennoista on villi elefantti raivostuneena kaikkein järjettömin\ntuhooja. Hän potkaisi takajalallaan saviseinää, joka mureni iskusta ja\nmuretessaan suli kaatosateessa keltaiseksi mudaksi. Sitten hän pyörähti\nkiljahdellen toisaanne ja säntäsi kapeita kujia pitkin, vaaputellen\nruumistansa oikeaan ja vasempaan, jotta ovet sinkosivat siruina ja\nräystäät luhistuivat, hänen kolmen poikansa riehuessa kintereillä kuten\nBhurtporen vainioiden hävityksessä.\n\n\"Viidakko kyllä nielee nämä kuoret\", huomautti tyyni ääni raunioista.\n\"Ulkomuurien sortua pitää\", ja Mowgli, jonka paljailta hartioilta ja\nkäsivarsilta vesi ryöppysi virtanaan, hyppäsi taaksepäin seinältä, joka\nalkoi laskeutua kuin väsynyt puhveli.\n\n\"Kaikki aikanaan\", ähki Hathi. \"Hoo, mutta olivatpa torahampaani\npunaiset Bhurtporessa! Ulkomuurille, lapset! Pää edellä! Yhdessä! Nyt!\"\n\nNuo neljä hyökkäsivät rinnakkain; ulkomuuri pullistui, repesi ja\nkaatui, ja kauhun mykistyttämät kyläläiset näkivät resuisessa aukossa\ntuhohenkien villit, saviset päät. Silloin he pakenivat kodittomina ja\ntyhjinä alas laaksoa, kylän sulaessa heidän takanansa pirstottuna,\npaiskottuna ja poljettuna.\n\nKuukautta myöhemmin oli koko paikka pyöreänä kunnaana, jota verhosi\npehmeä vihanta kasvullisuus; ja sadekauden lopulla kuhisi viidakon\nvilske täyttä päätä paikalla, joka vähemmän kuin kuusi kuukautta\naikaisemmin oli kyntömaana.\n\n\n\n\nMOWGLIN LAULU IHMISTÄ VASTAAN\n\n\n    Minä köynnökset kimppuunne kirvoitan --\n    minä viidakon liikkeelle virvoitan!\n        Se muurit murtaa tieltään,\n        lyö seinät kuin korret,\n    ja karela, se karvas karela,\n        saa maatuvat orret!\n\n    Veräjillänne väkeni laulahtaa,\n    ja aittanne yököt haltuunsa saa;\n        yövartijaksi käärmeen\n        voin kylälle antaa,\n    kun karela, se karvas karela,\n        jo heelmiä kantaa!\n\n    Ei mun kansani näy, mutta kuulette sen\n    kuun noustessa nostavan melskehen;\n        käy paimeneksi susi,\n        ei laidun oo kaita,\n    kun karela, se karvas karela,\n        sen ainut on aita!\n\n    Minä laihonne leikkuutan joukollain,\n    se sänkeä säästävi hiukan vain;\n        ja härjiksenne hirvet\n        ne vaolle ehtii,\n    kun karela, se karvas karela,\n        jo pellolla lehtii!\n\n    Jopa köynnökset kimppuunne kirvoitin\n    sekä viidakon vimmahan virvoitin.\n    Lakoutuu vasat, pylväät\n        ja seinät kuin korret,\n    ja karela, se karvas karela,\n        saa maatuvat orret!\n\n\n\n\nPUNAINEN KOIRA\n\n\n    Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,\n    eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,\n    eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,\n    eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,\n    eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.\n        eestä öisen mellastuksen,\n        eestä päivän uinahduksen,\n        eestä kaiken riita saikin,\n        taisteluun me käymme kaikin!\n\nMiellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli\nlaskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama\nhyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko\nviidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa,\nhänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa\nkeralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat\nyhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi\nMandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden\nvetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli\nkiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa\npitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa\npedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään\nmiehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi\nkarjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison\nnälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli\nrusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi\nÄänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja\nkuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn\nleopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään;\nkuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes -- --\n\nMutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka\nkuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja\nlauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja\nkankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet\nrautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka\nharmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän\nkäveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret\nsudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat,\nja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista\nviisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan\nlakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan\narvo vaati.\n\nTuollaisessa asiassa ei Mowgli tahtonut neuvojana esiintyä, sanoen\nhaukanneensa karvasta hedelmää ja tuntevansa puun, joka niitä kasvoi;\nmutta kun Phao, Phaonan poika (hänen isänsä taas oli Harmaa Vainuja\nAkelan päällikkyyden päivinä), viidakon lain mukaisesti taisteli\nitsensä lauman päälliköksi ja kun vanhat kutsut ja vanhat laulut\nalkoivat taaskin kerran kajahdella tähtitaivaan kuulakkuuteen, niin\nMowglikin menneitten päivien muistoksi saapui Käräjäkalliolle. Jos hän\nsuvaitsi puhua, niin lauma kuunteli häntä loppuun asti, ja hän istui\nkalliolla Phaon yläpuolella Akelan vieressä. Nuo olivat hyvän saaliin\nja hyvän unen aikoja. Muukalainen ei huolinut tunkeutua viidakkoihin,\njotka kuuluivat Mowglin kansalle, kuten he laumaa nimittivät, ja\nnuoret sudet lihoivat ja voimistuivat, ja penikoita tuotiin runsaasti\nkatselmukseen. Mowgli oli aina saapuvilla katselmuksessa, sillä hän\nmuisti yön, jolloin musta pantteri lunasti laumaan alastoman ruskean\nlapsosen ja pitkä huuto: \"Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!\" sai\nhänen sydämensä lepattamaan oudoin tuntein. Muulloin hän oli kaukana\nviidakossa, maistaen, kosketellen, nähden ja aistiten uusia ilmiöitä.\n\nKerran iltahämyssä, kun hän verkalleen asteli selänteiden poikki\nviemään Akelalle tappamansa kauriin puolikasta, neljän sutensa\njolkkiessa takanaan ja pelkässä elämänsä ilossa painiskellen ja\nteutaroiden keskenään, hän kuuli huudon, jonka viimeksi muisti Shere\nKhanin pahoilta päiviltä. Sillä on viidakossa nimenä pheeal, ja se on\njonkunlainen kirkaisu, jonka shakaali päästää metsästäessään tiikerin\nkintereillä tai kun jokin iso tappo on tekeillä. Jos voitte kuvitella\nvihan, voitonriemun, pelon ja epätoivon yhtymän, jota kauttaaltaan\nvärittää jonkunlainen ilkamointi, niin saatte hiukan käsitystä siitä\npheealista, joka kohosi ja laski ja vavahteli ja värisi kaukana\nWaingungan tuolla puolen. Nuo neljä alkoivat nostaa harjaksiansa ja\nmurista. Mowglin käsi hamuili puukonpäätä ja hänkin seisahtui kuin\nkivettyneenä.\n\n\"Eihän mikään viirukylki rohkenisi täällä tappaa\", hän virkahti vihdoin.\n\n\"Tuo ei ole etujuoksijan huuto\", huomautti Harmaa Veikko. \"Joku suuri\ntappo on tulossa. Kuunnelkaahan!\"\n\nSe kajahti jälleen, puolittain nyyhkivänä ja puolittain hahattavana,\nihan kuin olisi shakaalilla ollut pehmeät ihmishuulet. Silloin Mowgli\nhengähti syvään ja juoksi Käräjäkalliolle, matkallaan saavuttaen lauman\nkiirehtiviä susia. Phao ja Akela olivat kalliolla yhdessä, ja heidän\nalapuolellaan istuivat toiset, kaikki hermot pingottuneina. Emot\nja penikat vilistivät luoliinsa, sillä pheealin kajahtaessa ei ole\nheikkojen aika olla liikkeellä.\n\nHe eivät kuulleet muuta kuin Waingungan kohun pimeässä ja iltatuulten\nkahinan puiden latvoissa, kunnes äkkiä virran takaa huusi susi. Se ei\nollut lauman susia, sillä ne olivat kaikki kalliolla. Ääni vaihtui\npitkäksi toivottomaksi haukunnaksi. \"Dhole!\" se huhuili, \"dhole! dhole!\ndhole!\" Moniaan minuutin kuluttua he kuulivat väsyneitten käpäläin\nkaapivan kallion kuvetta, ja laihtunut, vettä valuva susi, kupeilla\nverijuovia, oikea etukäpälä tarmottomana ja suupielet vaahtoisina,\nsyöksähti piiriin ja vaipui läähättäen Mowglin jalkoihin.\n\n\"Saalista saaos! Kenen johdolla?\" lausui Phao vakavasti.\n\n\"Saalista saakaa! Won-tolla olen\", oli vastaus. Hän tarkoitti olevansa\nyksinäinen susi, joka suojeli itseänsä, kumppaniansa ja penikoitansa\njossakin syrjäisessä luolassa. Won-tolla merkitsee ulkonamakaajaa --\nsutta, joka makaa laumojen ulkopuolella. He näkivät hänen sydämensä\ntempoilevan niin rajusti, että ruumis heilahteli edes takaisin.\n\n\"Mitä liikkeellä?\" tiedusti Phao, sillä sen kysymyksen tekee koko\nviidakko pheealin perästä.\n\n\"Dhole, Dekkanin dhole -- Punainen Koira, Tappaja! Ne tulivat\npohjoiseen etelästä, sanoen Dekkanin käyneen tyhjäksi ja tappaen\ntieltänsä kaikki. Tämän kuun ollessa uusi oli minulla neljä vaalittavaa\n-- kumppanini ja kolme penikkaa. Hän opetti heitä tappamaan\nruoholakeuksilla, piiloutumaan kauriin-ajoa varten, kuten meillä\naavikoiden asujilla on tapana. Puoliyön tienoissa kuulin noiden\nrähisevän täyttä kurkkua polullamme. Aamutuulen herätessä tapasin\nheidät kankeina ruohikossa -- neljä, Vapaa Kansa, neljä vilkasta\npyydystäjää tämän kuun uunna ollessa! Silloin vetosin verioikeuteeni ja\netsin dhole-parven.\"\n\n\"Kuinka monilukuisen?\" virkahti Mowgli; lauma murahteli kumeasti.\n\n\"En tiedä. Kolme niistä ei enää tapa, mutta viimeiseltä ne ajoivat\nminua kuin kaurista; kolmin koivin lynkyttelin. Katsokaa, Vapaa kansa!\"\n\nHän työnsi esille rusennetun etukäpälänsä, joka oli kuivuneesta verestä\nmusta. Kyljessä oli julmia puremia ja kurkku oli revelty.\n\n\"Syö\", kehotti Akela, nousten Mowglin hänelle tuoman riistan äärestä;\nulkonamakaaja tarrasi siihen nälkiintyneenä.\n\n\"Tämä ei ole tappioksi\", hän sanoi nöyrästi, pahimpaan nälkäänsä\nhaukattuaan. \"Antakaa minun saada hiukan voimia, Vapaa Kansa, niin\nminäkin tapan! Tyhjä on luolani, joka oli uunna kuuna täysi, eikä ole\nverivelka täydesti maksettu.\"\n\nPhao kuuli hänen hampaittensa rouskuttavan lonkkaluuta ja yrähti\nhyväksyvästi.\n\n\"Me tarvitsemme noita leukoja\", hän sanoi. \"Oliko dholella pentunsa\nmukanaan?\"\n\n\"Ei, ei. Punaisia metsästäjiä kaikki: lauma täysikasvuisia koiria,\nvantteria ja vankkoja.\"\n\nSe merkitsi että dhole, Dekkanin punainen metsäkoira, oli lähtenyt\nsotaretkelle, ja sudet tiesivät hyvin, että tiikerikin luopuu\nsaaliistansa dholen tiellä. Ne porhaltavat suoraan halki viidakon,\ntallaten ja repien kaikki mitä eteen osuu. Vaikka ne eivät ole yhtä\nisoja eivätkä puoleksikaan niin ovelia kuin sudet, niin ne ovat hyvin\nvoimakkaita ja niitä on ylen paljon. Dholet esimerkiksi eivät ala\nnimittää itseänsä laumaksi ennen kuin niitä on sata koolla, sen sijaan,\nettä jo neljäkymmentä sutta riittää melkoiseksi susilaumaksi. Mowglin\nvaellukset olivat johtaneet hänet Dekkanin ruohoylängön reunalle,\nja hän oli useasti nähnyt noiden pelottomien otuksien nukkuvan,\nkisailevan ja raapiskelevan itseänsä pikku kolojen ja mättäiden seassa,\njoita ne pesinänsä käyttävät. Hän halveksi ja vihasi niitä, ne kun\neivät haiskahda Vapaalta Kansalta, eivät asu luolissa eivätkä ole\npuhdasjalkaisia kuten hän ja hänen ystävänsä, vaan varpaiden välistä\nkarvaisia. Mutta hän tiesi -- sillä Hathi oli hänelle kertonut --\nmillainen kamala voima on dholen metsästyslauma. Itse Hathikin siirtyy\nsivulle niiden tieltä ja ne samoavat tappomatkallansa kunnes saavat\nkaikki surmansa tai riista ehtyy.\n\nMyöskin Akela tiesi punaisista koirista yhtä ja toista; hän huomautti\nMowglille tyynesti: \"On parempi kuolla täydessä laumassa kuin\npäälliköttä ja yksinänsä. Siitä koituu kelpo metsästys, ja minun --\nviimeiseni. Mutta ihmisten iän mukaan on sinulla vielä jäljellä perin\nmonta päivää ja yötä, Pikku Veikko. Mene pohjoiseen ja asetu aloillesi,\nja jos on ainoatakaan sutta elossa dholen mentyä, niin hän tuo sinulle\ntiedon taistelusta.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Mowgli totisesti, \"pitääkö minun lähteä rämeisiin\npyydystämään pikku kaloja ja nukkumaan puissa, tai pitääkö minun pyytää\napua bandar-logilta ja rauskutella pähkinöitä lauman allani otellessa?\"\n\n\"Syntyy taistelu, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta\", varotteli\nAkela. \"Sinä et ole koskaan kohdannut dholea -- Punaista Tappajaa.\nViirukylkikin --\"\n\n\"Aowa! Aowa!\" keskeytti Mowgli hellitellen. \"Olen tappanut yhden\nviirukylkisen apinan. Kuulehan nyt: Olipa muuan susi, taattoni, ja\ntoinen susi, emoni, ja vielä vanha harmaa susi (ei kovin viisas:\nhän on nyt valkea) oli minun taattoni ja emoni. Sen vuoksi minä --\"\nhän korotti äänensä, \"minä sanon, että kun dhole tulee ja jos dhole\ntulee, Mowgli ja Vapaa Kansa ovat yhtä nahkaa siihen metsästykseen;\nja sanonpa minut lunastaneen mullin kautta, sen mullin minkä minusta\nBagheera maksoi muinaisina päivinä, joita te laumaan kuuluvat ette\nmuista, sanonpa puiden ja joen kuultavaksi ja minulle muistutettavaksi,\nsiltä varalta että sattuisin unohtamaan -- sanonpa että tämä puukkoni\npalvelkoon lauman hampaana, eikä se mielestäni ole kovinkaan tylsä.\nTämä on minun sanani, ja se on minusta lähtenyt.\"\n\n\"Sinä et tunne dholea, sudenkielinen ihminen\", huusi Won-tolla.\n\"Minulla on mielessä vain verivelkani kuittaaminen niille ennen kuin\nolen siinä nujakassa kappaleiksi revitty. Ne kulkevat vitkallisesti,\ntappaen matkansa varrelta puhtaaksi, mutta kahdessa päivässä palaa\nminuun hiukan voimia ja minä käyn jälleen tehtävääni käsiksi. Mutta\nteille, Vapaa Kansa, annan sen neuvon, että livistätte pohjoiseen ja\ntyydytte niukkaankin elantoon, kunnes dhole on näiltä mailta poissa.\nTässä metsästyksessä ei ole torkkumisen varaa.\"\n\n\"Kuulkaas ulkonamakaajaa!\" virnui Mowgli. \"Vapaa Kansa, meidän on\nmentävä pohjoiseen, syödäksemme sisiliskoja ja rottia rannalta,\njottemme millään ilveellä sattuisi dholen tielle. Sen on saatava\ntappaa meidän metsästysmaamme putipuhtaiksi meidän piileskellessämme\npohjoisessa kunnes se suvaitsee luovuttaa omamme takaisin. Se on koira\n-- ja koiran pentu -- punainen, keltamahainen, luolaton, karvoja\njoka varpaan välissä! Se lukee pesyeensä kuusin ja kahdeksin kuin se\nolisi Chikai, pikku hyppyrotta. Tietysti on Vapaan Kansan luikittava\nkäpälämäkeen ja pyydettävä kuolleen karjan haaskoja lahjaksi noilta\npohjoisilta kansoilta! Tunnette sananlaskun: 'Pohjoisessa syöpäläiset,\netelässä täit.' Me olemme viidakko. Valitkaa, oi valitkaahan. Hyvä\nmetsästys on kysymyksessä! Lauman puolesta -- täyden lauman puolesta\n-- luolan ja pesyeen puolesta, yhteispyynnin ja ajon puolesta, vuohta\najavan puolison ja luolassa värjöttelevän pienoisen, pienoisen penikan\npuolesta, onhan se päätetty -- päätetty!\"\n\nLauma vastasi yhteishaukahduksella, joka räiskähti yöhön kuin kaatuva\npuu. \"Se on päätetty\", he huusivat.\n\n\"Jääkää näiden joukkoon\", sanoi Mowgli neljälle toverilleen. \"Me\ntarvitsemme jokaista hammasta. Phaon ja Akelan on valmistettava\ntaistelu. Minä pistäydyn lukemassa koirat.\"\n\n\"Se on kuolemasi!\" huusi Won-tolla puoleksi nousten. \"Mitä mahtaa\ntuollainen karvaton Punaista Koiraa vastaan! Viirukylkinenkin --\"\n\n\"Oletpa tosiaankin ulkonamakaaja\", hoilasi Mowgli taipaleeltaan, \"mutta\nsaammehan puhua koirien kuoltua. Saalista saakaa kaikki!\"\n\nKiihkonsa kimmassa kiiti hän pimeään, tuskin katsoen mihin jalkansa\nlaski, ja luonnollisena seurauksena siitä hän kuukertui pitkin\npituuttansa Kaan isoihin kiemuroihin, jättiläiskäärmeen loikoessa\nvaaniskellen hirvenpolkua jokivarressa.\n\n\"Kssha!\" sähähti Kaa kiukustuneesti. \"Onko tämä nyt laitaa, mokoma\ntepastus ja temmellys yön metsästyksen tuhoksi -- kun vielä riistakin\non niin ylen nopsajalkaista?\"\n\n\"Vika oli minun\", myönsi Mowgli nousten jaloilleen. \"Sinua minä juuri\netsinkin, Latuskapää, mutta joka kerta kun tapaamme toisemme olet sinä\nkasvanut pituutta ja paksuutta käsivarteni mitan. Ei ole viidakossa\nainoatakaan sinun veroistasi, sinä viisas, vanha, voimakas ja kaunis\nKaa.\"\n\n\"No minnehän tämä jälki johtanee?\" Kaan ääni oli lauhkeampi. \"Ei ole\nkuukauttakaan siitä, kun muuan Miekkonen, jolla oli puukko kyljellä,\nviskeli kiviä päähäni ja syyti häijyn pikku puukissan hävyttömyyksiä\nsilmilleni syystä että makasin aukealla nukkumassa.\"\n\n\"Niin, ja hajoittelit kaikki ajetut hirvet kuin akanat tuuleen, ja\nMowgli oli pyynnillä ja tämä samainen Latuskapää oli liian kuuro\nkuullakseen hänen vihellystänsä ja jättääksensä hirvenpolut vapaiksi\",\nvastasi Mowgli levollisesti, istahtaen kirjavien kiemurain keskeen.\n\n\"Nyt tämä samainen Miekkonen tulee sima suussa ja mesi kielellä tämän\nsamaisen Latuskapään luokse kertomaan hänen viisauttansa, voimaansa\nja kauneuttansa, ja tämä sama vanha Latuskapää uskoo ja kietoo tällä\ntavoin lokeron tätä samaa kivittäjämiekkosta varten ja... Onko nyt\nmukava ollaksesi? Voisiko Bagheera antaa sinulle niin näpsää leposijaa?\"\n\nKaa oli tapaansa myöten muodostunut pehmeäksi puolittaiseksi\nriippumatoksi Mowglin alle. Poika kurottausi pimeässä ja vyyhtesi\nnotkeata touvimaista kaulaa sivullensa kunnes Kaan pää lepäsi hänen\nolallansa, ja sitten kertoi hänelle kaikki mitä viidakossa oli sinä\niltana tapahtunut.\n\n\"Viisas voinen olla\", virkkoi Kaa viimein, \"mutta kuuro olen varmasti.\nMuutoin olisin kuullut pheealin. Eipä ihme, että ruohon syöjät ovat\nrauhattomia. Monilukuisenako samoaa dhole?\"\n\n\"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet\nvanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa\", -- Mowgli tempoili riemusta, --\n\"siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun.\"\n\n\"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma\nsinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen.\"\n\n\"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa\", vastasi Mowgli.\n\"Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen\nvannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun\nVapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt.\"\n\n\"Vapaaseen Kansaan\", hymähti Kaa. \"Vapaita varkaita. Ja kuolleiden\nsusien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä\nkunnollista metsästystä.\"\n\n\"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin\ndhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa.\"\n\n\"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin\nrämeisiin, mutta sana -- pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin\n-- on sana. Nyt minä, Kaa, sanon --\"\n\n\"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En\ntarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän --\"\n\n\"Olkoon sitten niin\", peruutti Kaa. \"En anna sanaani: mutta mitä on\nmielessäsi tehdä dholen tullessa?\"\n\n\"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua\nniiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen\nsaattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa\nniiden kurkkua.\"\n\n\"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma\", epäili Kaa.\n\"Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä\nkuivia luita.\"\n\n\"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä\nsaadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä\nen ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?\"\n\n\"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi\nmaitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa\nvanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on\ntehnyt.\"\n\n\"Mutta tämä on uutta metsästystä\", intti Mowgli. \"Ei ole dhole\nkonsanaan ennen polullemme satuttautunut.\"\n\n\"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin\ntaaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita\nvuosiani.\"\n\nPitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen\nsill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä\noli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli.\nValo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin\nkaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan\nja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti\nrauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen\nveroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön\nhetkenä.\n\nSitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme\nhengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.\n\n\"Olen nähnyt kaikki kulokaudet\", virkkoi Kaa vihdoin, \"ja isot puut ja\nvanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset\nennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa,\nMiekkonen?\"\n\n\"Kuu on vasta äsken noussut\", vastasi Mowgli. \"En käsitä --\"\n\n\"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt\nme lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä.\"\n\nHän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen\nhiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.\n\n\"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko.\"\n\nMowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean\nkäsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten\nKaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja\nveden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa\nedes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä\nkurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga\nkohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden\nmarmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski\nkaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden\nvoimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää\nhänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja\nhaisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka\nhyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän\npainui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen,\nja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään\nvedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa\nlovessa, veden hyrskytessä ohitse.\n\n\"Tämä on Kuoleman Sija\", sanoi poika. \"Miksi tänne tulemme?\"\n\n\"Ne nukkuvat\", puheli Kaa, \"Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta\nHathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan\nettä dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku\nVäki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?\"\n\n\"Nämä ovat\", kuiskasi Mowgli. \"Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme.\"\n\n\"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin\nsilloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen.\"\n\nWaingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt\nviidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki -- Intian uuraat, vimmaiset,\nmustat metsämehiläiset, ja -- kuten Mowgli hyvin tiesi -- kaikki\npolut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan.\nVuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja\nyhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi\nsisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai\npeto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin\npitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla\nverhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia\nnukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja\nlahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin\n-- menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin\nrakennettuja uusia kaupunkeja -- ja suunnattomat määrät huokoista,\nmädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa\njuurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän\ntäysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten\nkäytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan\nhunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin\nulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella\npuolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli\nkorkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta\nmehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen\nhoukuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi\nmustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti\nsäikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku\nVäki oli.\n\nKaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä\nleviävälle hiekkamatalikolle.\n\n\"Tuossa on tämän ajokauden saalis\", hän huomautti. \"Katso!\"\n\nSärkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli\nnäki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai\nshakaali kajonnut.\n\n\"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan\", jupisi Mowgli, \"ja Pikku Väki\nsurmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää.\"\n\n\"Ei se ennen aamua herää\", vakuutti Kaa. \"Kuulehan nyt. Etelästä\nsäntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä,\nmonta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen\nkuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa\npelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi\nrunsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat\nWaingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput\nsaivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja\nloikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen\nsilloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä\nlauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku\nVäen paljouteen.\"\n\n\"Kauris jäi henkiin?\" toisti Mowgli hitaasti.\n\n\"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut\nvastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten\nmuuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi\nMiekkosen -- niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki\nDekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?\"\n\nKaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan\nkorvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:\n\n\"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta -- Kaa, sinä\nolet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain.\"\n\n\"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua --\"\n\n\"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan\nalla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni.\"\n\n\"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain\najettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko\ntässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta\nWaingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan\nloputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon\nhietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni.\"\n\n\"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei\nmuuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi\ndhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi.\"\n\n\"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?\"\n\n\"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut.\"\n\n\"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä\nrailoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel\nvoisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan\nsinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä\ndholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa.\"\n\nKun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla\nyrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas\nvirtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa\nyön ääniä.\n\n\"Hssh, koirat!\" tervehti hän ynseästi. \"Dhole tulee saapumaan alas\nvirtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla.\"\n\n\"Milloin ne tulevat?\" kysyi Phao. \"Ja missä on minun ihmisenpenikkani?\"\ntiedusti Akela.\n\n\"Ne tulevat jahka joutuvat\", vastasi Kaa. \"Odottakaa, niin näette. Mitä\nsinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten\nsaattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi\nminun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole\nsinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä,\nettä ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi.\"\n\nKaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua,\nkatsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan\ntaivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa\njalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin\nsilmukassa.\n\n\"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään\", puheli Mowgli\nlevollisesti. \"Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä;\nmutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä -- matalia pensaita ja\nsyviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä\npäälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas,\njotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani.\"\n\n\"Se on ihmisen oveluutta\", sanoi Kaa. \"Sinä olet viisas, mutta Pikku\nVäki on aina vihoissaan.\"\n\n\"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä\nkäyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten\npäiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä.\"\n\n\"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä\", muistutti Kaa.\n\n\"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet -- sen omalla verellä, jos\nvoin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes\ntuon tänne dholen?\"\n\n\"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku\nVäki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?\"\n\n\"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa\", vastasi Mowgli\nviidakon sananlaskulla, ja jälleen: \"Kun olen kuollut, on aika virittää\nkuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa.\"\n\nHän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua\nkuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi\ntyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei\npitänyt mistään enempää kuin \"kuoleman kuonokarvojen nykimisestä\",\nkuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli\nmonesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa,\nja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän\nkeräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten\nWon-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää\nkallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.\n\n\"Mowgli Sammakko olen ollut\", hän puheli itsekseen, \"Mowgli Susi olen\nsanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen\nkuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!\" ja hän\nsiveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.\n\nWon-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä\nkasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja\nohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista.\nViimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli\nmaa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi\nhölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan\nkiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui\naukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi\ntakaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui\nerääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva\noksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli\nalallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.\n\nHiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän\nkuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen\nvakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä\nkatsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta\nMowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli\nladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti\nhäntä: \"Saalista saaos!\"\n\nPeto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva\nparvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia\npunaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä\nniillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti\nkaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli\nnäki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan\nsaada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne\nsaapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä\nniitä iltahämäriin puunsa alla.\n\n\"Kenen luvalla te tänne tulette?\" kysyi Mowgli.\n\n\"Kaikki viidat ovat meidän metsää\", vastasi eräs dhole paljastaen\nvalkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti\nDekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen\nparven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma\nahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen\nMowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta\njalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo\nvähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon.\nNe, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä\nmuistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa\nilmaan ja haasteli herttaisesti: \"Koira, punainen koira! Mene takaisin\nDekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira,\npunainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!\" Hän haritteli\ntaas varpaitansa.\n\n\"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina\",\nälisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen\noksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli\nlaumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista,\nheidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan.\nMaailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää\nkuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat.\nAsiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli\nKaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä,\nja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä\nmurinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.\n\nNe yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi\npenikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa\nroikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina\ntoimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja\noli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä\nharhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten\nvoimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta.\nSilloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä\nniskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin\ntempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan.\nMutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen\nshakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän\nsieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän,\npaiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole\nei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai\nsurmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki\nryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi\nsiis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.\n\nHän heräsi kolmen tai neljän tunnin kuluttua ja luki lauman. Kaikki\nolivat paikalla, äänettöminä, kähisevinä ja kurkut kuivina, silmät\nteräskovina. Aurinko läheni laskuansa. Puolessa tunnissa lopettaisi\nKallioitten Pikku Väki työskentelynsä, ja dholehan ei tappele hämyssä\nhyvin.\n\n\"En ollut niin uskollisten vartijain tarpeessa\", sanoi hän nousten\nseisomaan oksalla, \"mutta muistankin tämän. Olette oikeita dholeja,\nmutta minun nähdäkseni liian yhdenkaltaisia. Siitä syystä en isolle\nsisiliskonsyöjälle luovuta häntää takaisin. Etkö ole mielissäsi,\npunainen koira?\"\n\n\"Minä itse repäisen mahasi maalle\", vonkui johtaja pureskellen puun\ntyveä.\n\n\"Ei, mutta ajattelehan, viisas Dekkanin rotta. Sukeutuupa nyt monia\npesyeitä pienoisia hännättömiä punaisia koiria, niin, sijalla vain\nvereslihaisia tynkiä, joita karvastelee hiekan ollessa kuumaa. Laputa\nkotiisi, punainen koira, ja kilju, että tämän on apina tehnyt. Et aio\nlivistää? Tulkaa sitten minun matkassani, niin teenpä teidät hyvin\nviisaiksi.\"\n\nHän siirtyi apinan tavoin viereiseen puuhun ja niin edelleen,\nlauman seuratessa nälkäiset päät koholla. Silloin tällöin hän oli\nputoavinaan ja lauma huppelehti toinen toisensa ylitse tappamisen\nkiihkossa. Se oli omituinen näky -- poika, jonka puukko välkähteli\nlatvuksien lomitse siivilöityvissä auringon viimeisissä säteissä, ja\näänetön lauma tulipunaisina rusottavine turkkeineen sulloutumassa\nhänen alapuolelleen. Viimeiseen puuhun päästyään hän hieroi itseänsä\nkauttaaltaan kynsilaukalla, ja dholet ärisivät halveksivasti.\n\"Sudenkielinen apina, luuletko voivasi häivyttää jälkesi?\" ne\nluskuttivat. \"Me seuraamme sinua kuolemaan asti.\"\n\n\"Ota häntäsi\", sanoi Mowgli sinkauttaen sen taaksensa. Lauma tietysti\nveren haistaessaan hätkähti hiukan peräytymään. \"Ja seuratkaa nyt --\nkuolemaan asti!\"\n\nHän oli solahtanut alas runkoa myöten ja vilisti tuulena paljain jaloin\nMehiläiskallioita kohti, ennen kuin dholet näkivät mitä hänellä oli\nmielessä.\n\nNe puhkesivat kumeaan ulvahdukseen ja lähtivät pitkään roikkelehtivaan\nlaukkaansa, joka ajan mittaan tavottaa jok'ainoan elollisen\npakolaisen. Mowgli tiesi niiden laumavauhdin paljon hitaammaksi kuin\nsusien; muutoin hän ei olisi millään muotoa antautunut kahden mailin\nkilpajuoksuun aukealla maalla. Ne olivat varmat siitä, että lopulta\nsaisivat pojan saaliiksensa, ja hän taas varma siitä, että saattoi\nmielinmäärin leikitellä niiden kanssa. Hän koetti vain pitää niitä\nkyllin kiihkeinä kintereillänsä estääkseen niitä ennen aikojaan\npyörtämästä takaisin. Hän juoksi kepeästi, tasaisesti ja joustavasti,\nhännätön johtaja tuskin viiden metrin päässä takanaan ja koko lauma\nvenyneenä neljännesmailin mittaiseksi, verisen raivon huumaamaksi ja\nsokaisemaksi tulvaksi. Hän ylläpiti välimatkaa korvakuulon avulla,\nsäästäen viimeisen ponnistuksensa Mehiläiskallioiden yli tapahtuvaa\nryntäystä varten.\n\nPikku Väki oli käynyt levolle heti hämärän alussa, sillä nyt ei ollut\nmyöhäiseen kukkivien kasvien aika; mutta ensimmäisten askeleittensa\nkumistessa ontolla kamaralla kuuli Mowgli humua sellaista kuin olisi\nmaanjäristys ollut uhkaamassa. Silloin hän juoksi vinhemmin kuin\noli ikinä yrittänyt; survaisi pari kolme kiviläjää mustiin makealta\ntuoksuviin kuiluihin; kuuli pauhinaa kuin meren meurua rantaluolassa,\nnäki silmänurkkauksestansa ilman pimittyvän takanansa, mutta erotti\nkaukana allansa Waingungan vedet ja litteän, vinokulmion näköisen pään;\nloikkasi ulospäin kaikella voimallansa, hännättömän dholen yrittäessä\nkeskellä hyppyä puraista hänen olkaansa, ja putosi jalat edellä virran\nturviin, hengästyneenä ja voitokkaana. Hän ei ollut saanut ainoatakaan\npistoa, sillä kynsilaukan lemu oli ehkäissyt Pikku Väkeä juuri niiksi\nmuutamiksi sekunneiksi, joiden kuluessa hän porhalsi kallioiden\nyli. Hänen noustessaan pinnalle syleilivät häntä Kaan kiemurat, ja\nkallioreunalta poukkoili jotakin -- näköjään isoja mehiläisryhmiä\nmöhkäleinä, jotka putoilivat kuin punnukset; ja kunkin möhkäleen\nehtiessä veteen lensivät mehiläiset ylös ja dholen ruumis kellui alas\nvirtaa.\n\nPäänsä yllä he kuulivat raivoisia älähdyksiä, jotka pyrkivät hukkumaan\nukkosenkaltaiseen jyrinään -- Pikku Väen siipien pörräykseen. Moniaat\ndholet taas olivat tupsahtaneet kuiluihin, jotka olivat yhteydessä\nmaanalaisten onteloiden kanssa, ja reutoivat tukahtuvina, ponnistellen\nkeikahtelevien mesikennojen seassa, kunnes niiden alla kuhisevien\nmehiläisten aaltoilevien vyöryjen kannattamina suistuivat ulos jostakin\nvirranpuolisesta aukosta ja vierivät mustille pölykumpuroille. Oli\nniitäkin, jotka olivat hypähtäneet kallioilla kasvaviin puihin, ja\nmehiläiset häivyttivät niiden muodot; mutta isompi osa dholeja oli\npistojen ärryttäminä syöksynyt veteen, ja Waingunga oli nälkäinen\nvirta, kuten Kaa sanoi.\n\nKaa piteli poikaa, kunnes tämä sai hengähtäneeksi.\n\n\"Emme voi viipyä tässä\", hän sanoi. \"Pikku Väki on tosiaan saatu\nvilliin. Tule!\"\n\nUiden syvällä ja sukeltaen niin useasti kuin kykeni painui Mowgli alas\nvirtaa veitsi kädessään.\n\n\"Hiljakseen, hiljakseen!\" kehotteli Kaa. \"Ei yksi hammas tapa\nsataa, paitsi ehkä silmälasikäärmeen, ja monet dholet syöksähtivät\nkiireimmiten veteen oitis kun näkivät Pikku Väen nousevan. Ne ovat\nvahingoittumattomia.\"\n\n\"Sitä enemmän työtä puukolleni. Phai! Kuinka vimmatusti Pikku Väki\npainuu perässä.\" Mowgli vajosi taas. Veden pinnan yllä leijaili\nmehiläispilvi pörräten ärtyisesti ja pistäen mitä tielle osui.\n\n\"Vaiteliaisuus ei ole konsanaan tuottanut mitään häviötä\", varoitteli\nKaa -- mikään pisto ei hänen suomuihinsa pystynyt -- \"ja sinulla on\npitkän pituinen yö metsästykseesi. Kuulehan kuinka ne ulvovat!\"\n\nLähes puoli laumaa oli nähnyt toveriensa kohtaaman loukun ja jyrkän\nkäänteen sivulle tehden törmännyt virtaan sillä kohtaa, missä rotko\naleni jyrkiksi äyräiksi. Niiden raivonhuudot ja uhkaukset \"puuapinaa\"\nvastaan, joka ne oli häpeään saattanut, sekaantuivat Pikku Väen\nrankaisemien ulvahduksiin ja mölyyn. Rannalle jääminen oli kuolema,\nja jokainen dhole tiesi sen. Lauma eteni pyörteiden kiidättämänä\nalas ja yhä alas Rauhanlammikon kallioille asti, mutta sinnekin\nseurasi vihainen Pikku Väki ja hääti sen jälleen veteen. Mowgli\nkuuli hännättömän johtajan kehottelevan väkeänsä pysymään lujina ja\ntappamaan Seeoneesta jokaisen suden. Mutta hän ei haaskannut aikaansa\nkuuntelemiseen.\n\n\"Joku tappaa pimeässä takanamme!\" kiljaisi muuan dhole. \"Tässä on\nsaastunutta vettä!\"\n\nMowgli oli sukeltanut eteenpäin kuin saukko, tempaissut erään\nrimpuilevan dholen veden alle ennen kuin tämä ehti äännähtääkään, ja\ntummia öljyisiä renkaita poreili Rauhanlammikossa ruumiin putkahtaessa\npinnalle ja kääntyessä kyljelleen. Dholet yrittivät pyörtää toisaanne,\nmutta virran voima kiskoi ne sivuitse, Pikku Väki ärhenteli niiden\nkorvissa, ja ne kuulivat Seeoneelauman haasteen kajahtelevan yhä\nvoimakkaampana ja kumeampana, pimeän tihetessä yhä sankemmaksi\nedessäpäin. Taaskin sukelsi Mowgli ja taas upposi dhole kuolleena\nnoustakseen pinnalle, jolloin lauman takajoukossa jälleen nousi meteli,\nkun toiset karjuivat olevan parasta nousta maihin, toiset huutelivat\njohtajaansa viemään lauma takaisin Dekkaniin ja toiset haastoivat\nMowglia tulemaan näkyviin tapettavaksi.\n\n\"Ne joutuvat taisteluun maha pullollaan ja ääntä täynnä\", puheli Kaa.\n\"Lopusta huolehtikoot veljesi tuolla alhaalla. Pikku Väki palaa levolle\nja takaisin käännyn minäkin. Minä en avita susia.\"\n\nPitkin rantaa juoksi kolmella jalalla susi, hypähdellen, viistäen\nkyljellänsä maata, köyristäen selkäänsä ja teuhaten kuin penikoittensa\nkanssa kisaillen. Se oli Won-tolla, Ulkonamakaaja, eikä hän hiiskunut\nsanaakaan, pitkitti vain kamalaa leikkiänsä dhole-parven vierellä.\nNämä olivat nyt olleet vedessä pitkän tovin ja uivat työläästi turkki\nlionneena ja raskaana ja tuuhea häntä laahaamassa kuin vesisieni, niin\nuupuneina ja ränstyneinä, että nekin olivat vaiti, tähyillen leimuavaa\nsilmäparia, joka liikkui niiden rinnalla.\n\n\"Tämä ei ole hyvää metsästystä\", virkkoi viimein muuan.\n\n\"Hyvää metsästystä!\" toivotti Mowgli rohkeasti noustessaan pedon\nvierestä ja syöstessään pitkän puukkonsa lapaluihin, sätkäisten\nvoimakkaasti, välttääkseen kuolinhaukkausta.\n\n\"Oletko sinä siellä, ihmisenpenikka?\" huudahti Won-tolla rannalta.\n\n\"Kysy vainajilta, Ulkonamakaaja\", vastasi Mowgli. \"Eikö niitä ole virta\nriepotellut ohitsesi? Olen täyttänyt näiden koirien kidat perskoilla;\nolen puijannut ne ilmipäivällä, ja niiden johtaja on häntäänsä vailla,\nmutta täältä liikenee vielä moniaita sinullekin. Minne ajan ne?\"\n\n\"Minä odotan\", tuumi Won-tolla. \"Pitkä yö on edessäni ja minä näen\nhyvin.\"\n\nLähempää ja lähempää pauhasi Seeoneen susien möry: \"Lauman edestä,\ntäyden lauman edestä taistoon!\" ja virran polveke sulloi dholet\nsärkille ja matalikoille vastapäätä Seeoneen luolia.\n\nSilloin ne oivalsivat hairahduksensa. Niiden olisi pitänyt ponnistaa\nmaihin puolta mailia ylempänä ja rynnätä susien kimppuun kovalla\nmaalla. Nyt oli myöhäistä. Ranta oli hehkuvien silmien viiruna eikä\nviidakossa kuulunut hivaustakaan, paitsi hirmuista pheealia, joka ei\nollut siltä auringonlaskusta saakka hetkeksikään herjennyt. Näytti\nikäänkuin olisi Won-tolla kielastellut niitä tulemaan maihin; ja\n\"Kääntykää ja käykää kiinni!\" komensi dhole-johtaja. Koko parvi\npaiskautui rantaan, velloen ja rapistellen matalassa vedessä, kunnes\nWaingunga pärskyi vaahtona ja kareet lainehtivat molemmin puolin kuin\nveneen keulatyrskeestä. Mowgli säntäsi takaa, sohien ja viileskellen\ndhole-parvessa, joka kasaan ahtautuneena törmäsi rantahiekalle kuin\nhyökyaalto.\n\nSitten alkoi pitkällinen taistelu, kohoillen ja jännittyen, hajoillen\nja pirstoutuen, souketen ja leveten punaisella märällä hietikolla,\nsolmiutuneiden puunjuurien päällä ja lovissa, pensastossa ja\nruohomättäissä, sillä vielä nytkin oli dholeja kaksi yhtä vastaan.\nMutta ne kohtasivat susia, jotka taistelivat kaikestansa, eivätkä\nainoastaan lauman leveärintaisia eränkävijöitä valkeine torahampaineen,\nvaan myöskin leimusilmäisiä lahineja -- luolain narttuja, kuten\nsanotaan -- tappelemassa pesyeittensä puolesta, ja siellä täällä vatvoi\nja nujuutti heidän vierellään ensivuotias susi, turkki vielä puoleksi\nvillaisena.\n\nSusi, tietäkää, karkaa kurkkuun tai iskee kupeeseen, kun taasen dhole\nparhaiten puree alhaalta, joten dhole-liudan rämpiessä ylös vedestä\npäät pystyssä susilla oli etu puolellaan; kuivalla maalla sudet\nolivat tiukemmalla, mutta sekä vedessä että maalla suhahteli Mowglin\npuukko yhtä tuhoisana. Nuo neljä veljestä olivat tunkeutuneet hänen\napuunsa. Harmaa Veikko lyyhistyi pojan polvien väliin ja suojeli hänen\nvatsaansa, kun taasen toiset turvasivat selkää ja molempia kylkiä tai\nseisoivat, hänen suojakseen kurottautuen, milloin joku hypähtävä,\nulvova dhole äkillisellä ponnahduksella sai hänet kuukertumaan.\n\nMuuten oli temmellys täydellisenä sekamelskana -- häilähtelevänä,\nkiinteänä mylläkkänä, joka siirtyi oikealta vasemmalle ja vasemmalta\noikealle pitkin rantaa ja myöskin verkalleen kiersi oman keskuksensa\nympäri. Tuolla oli kurimuksessa kieppuva vesikuplan näköinen kohoileva\nkumpu, joka särkyi kuin vesikupla ja heitti sivulle neljä tai viisi\nraadeltua koiraa jälleen pyrkimään takaisin keskustaa kohti; täällä\nkahden tai kolmen dholen nujertama yksinäinen susi raahasi niitä\neteenpäin painonsa alla lyyhistyen; tuolla tungos piteli pystyssä\nensivuotiasta penikkaa, vaikka se oli saanut surmansa taistelun alussa,\nsen emon kieriessä mykän raivon vimmastuttamana pureskellen puoleen ja\ntoiseen; ja keskellä tulisinta tuoksinaa saattoi joku susi ja dhole\nkaiken muun unohtaen yritellä päästä ensimmäisenä iskemään toinen\ntoiseensa, kunnes kiljuvien kamppailijain rynnäkkö pyyhkäisi heidät\npois. Kerran Mowgli sivuutti Akelan, jolla oli dhole kumpaisellakin\nkupeellaan ja harvahampaiset leuat iskeytyneinä kolmannen lonkkaan;\nja kerran hän näki Phaonin kiskoa jutuuttavan vastustelevaa dholea\nkurkusta ensivuotiasten lopetettavaksi. Mutta enimmäkseen oli taistelu\nsokkosilla tepastelua -- iskemistä, hypähtelyä, hyppelehtimistä,\nähkynää ja nujuuttelua ylt'ympäri.\n\nYön kuluessa kiihtyi pyörivä liike nopeammaksi. Dholet olivat uupuneita\nja karttelivat voimakkaampia susia, vaikka eivät vielä uskaltaneet\nlähteä pakoon; mutta Mowgli tunsi lopun lähenevän ja tyytyi hosumaan\nvihollisiansa rammoiksi. Ensivuotiaat kävivät rohkeammiksi; oli aikaa\nhengähdellä; ja nyt pelkkä puukon välähdys toisinaan käännytti dholen\ntolaltaan.\n\n\"Liha on hyvin lähellä luuta\", ähkäili Harmaa Veikko. Hän oli saanut\nparikymmentä lihahaavaa.\n\n\"Mutta luu on vielä rouhimatta\", vastasi Mowgli. \"Aowawa! Noin me\nviidakossa teemme!\" Punainen terä viuhahti kuin liekki pitkin erään\ndholen kylkeä, jonka takaosaa peitti kiinni iskeytynyt susi.\n\n\"Minun saaliini!\" yrähti susi kuroutuneista sieraimistansa. \"Jätä tämä\nminulle!\"\n\n\"Onko vatsasi vieläkin tyhjä, Ulkonamakaaja?\" kysäisi Mowgli. Won-tolla\noli kamalasti revelty, mutta hänen otteensa oli herpaissut dholen, joka\nei päässyt käännähtämään häntä tavoittaakseen.\n\n\"Minut lunastaneen mullin kautta\", huudahti Mowgli katkerasti\nnaurahtaen, \"se onkin se hännätön!\" Ja iso kastanjanruskea johtaja\nsiinä tosiaan oli tuhonsa kohdannut.\n\n\"Ei ole viisasta tappaa penikoita ja lahineja\", pitkitti Mowgli\njärkeillen ja verta silmistänsä pyyhkien, \"ellei myöskin tapa luolan\nherraa, ja pelkäänpä pahoin, että tämä luolan herra tappaa sinut\".\n\nMuuan dhole hypähti johtajaansa auttamaan, mutta ennen kuin sen hampaat\npääsivät Won-tollan kupeeseen oli Mowglin puukko sen rinnassa ja\nlopusta piti Harmaa Veikko huolen.\n\n\"Ja noin me viidakossa teemme\", sanoi Mowgli.\n\nWon-tolla ei hiiskunut mitään, mutta sen leuat puristuivat yhä\ntiukemmin selkärankaan elämän ehtyessä. Dhole vavahteli, sen pää painui\nriipuksiin ja se lyyhähti pitkäkseen, Won-tollan pudotessa sen päälle.\n\n\"Sh! Verivelka on maksettu\", virkkoi Mowgli. \"Laula virtesi, Won-tolla.\"\n\n\"Hän ei enää metsästä\", lausui Harmaa Veikko, \"ja kauan on jo Akelakin\nääneti ollut\".\n\n\"Luu on rouhittu!\" ärjyi Phao, Phaonin poika. \"Ne lähtevät! Tappakaa,\ntappakaa puhtaaksi, oi Vapaan Kansan metsästäjät!\"\n\nDhole toisensa perään livahti noilta pimeiltä ja verisiltä särkiltä\nvirralle, tiheikköön, ylös virtaa tahi alas virtaa sikäli kuin tie oli\navoin.\n\n\"Velka! Velka!\" hoilasi Mowgli. \"Maksakaa velka! Ne ovat surmanneet\nYksinäisen Suden! Älkää antako ainoankaan koiran karata!\"\n\nHän oli hyökkäämässä virralle puukko kädessään estämään dholeja\nyrittämästä syöksyä veteen, kun yhdeksän ruumiin röykkiön alta kohosi\nAkelan pää ja vartalo, ja Mowgli painui polvilleen Yksinäisen Suden\nviereen.\n\n\"Sanoinhan että taistelu olisi minun viimeiseni!\" ähkäisi Akela. \"Hyvä\non ollut metsästys. Entä sinä, Pikku Veikko?\"\n\n\"Minä elän, tapettuani monta.\"\n\n\"Oikein. Minä kuolen, ja soisin -- soisin kuolevani sinun lähelläsi,\nPikku Veikko.\"\n\nMowgli otti kamalan, arpisen pään syliinsä ja kietaisi kätensä\nreveltyyn kaulaan.\n\n\"Onpa jo aikoja vierinyt Shere Khanin ja tomussa alastomana\nkieriskelevän ihmisenpenikan päivistä asti\", köhi Akela.\n\n\"Ei, ei, minä olen susi. Olen yhtä nahkaa Vapaan Kansan kanssa\",\nhuudahti Mowgli. \"En ole omasta tahdostani ihminen.\"\n\n\"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko, vaalimani sutonen. Olet kauttaaltaan\nihminen, muutoin olisi lauma paennut dholea. Olen velkaa sinulle\nhenkeni, ja tänään sinä olet pelastanut lauman ihan kuten minä kerran\npelastin sinut. Oletko unohtanut? Kaikki velat on nyt maksettu. Mene\noman väkesi luo. Sanon sinulle vielä kerran, sinä silmäni silmä, että\ntämä metsästys on lopussa. Mene oman väkesi luo.\"\n\n\"En ikinä mene. Tahdon metsästää viidakossa yksikseni. Olen sanonut\nsen.\"\n\n\"Kesää seuraa sadekausi ja sadekautta kevät. Mene takaisin ennen kuin\nsinut ajetaan.\"\n\n\"Kuka minut ajaisi?\"\n\n\"Mowgli ajaa Mowglin. Mene takaisin väkesi luo. Mene ihmisen luo.\"\n\n\"Kun Mowgli ajaa Mowglin, silloin minä menen\", vastasi Mowgli.\n\n\"Muuta ei minulla ole sinulle\", puheli Akela. \"Nyt haluaisin puhua\nheimolleni. Pikku Veikko, jaksatko nostaa minut jaloilleni? Olenhan\nminäkin Vapaan Kansan johtajia.\"\n\nHyvin huolellisesti ja hellästi kohotti Mowgli Akelan seisaalleen,\nmolemmat käsivarret häntä tukemassa, ja Yksinäinen Susi henkäisi\nsyvään ja aloitti kuolinvirren, joka on lauman johtajan laulettava\nkuollessaan. Se kajahti yhä voimallisempana hänen päästessään\npitemmälle, nousten ja paisuen kauas virralle kantavaksi, kunnes\npäättyi viimeiseen tervehdykseen \"Saalista saakaa!\" ja Akela\nsilmänräpäykseksi ravistausi irti Mowglista ja ilmaan ponnahtaen kaatui\nselälleen kuolleena viimeiseen ja hirvittävään saalisröykkiöönsä.\n\nMowgli istui pidellen kylmenevää päätä sylissään, kaikelle muulle\ntylsänä, viimeisten punaisten koirien joutuessa armottomien lahinien\nahdistamina surman suuhun. Vähin erin kuoleutuivat kiljahdukset, ja\nsudet palasivat haavojensa kangistumisesta nilkutellen katsomaan\nkuoleman satoa. Viisitoista lauman metsästäjää sekä puolikymmentä\nlahinia virui kuolleina jokivarressa, eikä eloonjääneistä ollut\nyksikään välttänyt vammoja. Mowgli istui alallaan viileään\naamunkoittoon asti, jolloin Phaon punainen kuono painui hänen käteensä\nja Mowgli peräytyi näyttääkseen Akelan jyhkeän ruumiin.\n\n\"Saalista saaos!\" virkahti Phao, ikäänkuin Akela olisi vielä ollut\nelossa, ja sitten pureskellun olkansa yli toisille: \"Ulvokaa, koirat!\nSusi on tänä yönä kuollut!\"\n\nMutta koko kahdensadan tappelija-dholen, Dekkanin punaisen koiran\nlaumasta, joka kerskuu, ettei ainoakaan viidakon eläjä uskalla asettua\nsen tielle, ei yksikään palannut Dekkaniin tietoa tuomaan.\n\n\n\n\nCHILIN LAULU\n\n\n[Tämän laulun lauloi Chil sääksien toinen toisensa jälkeen laskeutuessa\nalas jokivarteen suuren taistelun päätyttyä. Chil on kaikkien hyvä\nystävä, mutta hän on jokseenkin kylmäluontoinen olento pohjaltaan, hän\nkun tietää viidakossa melkein jokaisen lopulta saaliiksensa joutuvan.]\n\n    Kumppaneillain kuumaan leikkiin oli illan suussa hoppu,\n    heille nyt mä viheltelen, kun sai taistelusta loppu.\n    Viestin sain mä heiltä aina, kun ol' alkamassa kiista,\n    viestin anoin alahalle, kun sai silmään runsas riista:\n    tässä nyt on kuolon viljaa -- polun pää, ja kaikki hiljaa.\n\n    Pyyntihuudon huikkailijat, kauriin nopsajalkaisimman\n    ankarimmat ahdistajat, urhot uljaan ajovimman,\n    laahustavat kuhnailijat, toimekkaimmat vainuajat,\n    sarven kärjen karttelijat, vantterimmat vastustajat,\n    ovat kuolon kypsää viljaa -- polku päättyi, kaikk' on hiljaa.\n\n    Kumppaneitain olleet ovat. Julma loppu joukon urheen!\n    Lohdutella niitä tahdon, jotka joutui valtaan murheen.\n    Kuve auki, ruumis turta, verikita ammollansa,\n    silmin himmein röykkiöinä viruu siinä koolla kansa --\n    kyllin korjas kuolo viljaa -- polku päättyi, kaikk' on hiljaa.\n\n\n\n\nKEVÄTJUOKSU\n\n\n    Inehmon luokse ihminen käy! Viita,\n    veljemme meiltä menee kauas pois.\n    Oi kuule, mieti tarkoin, kaikki viita,\n    ken, mikä miehen mielen muuttaa vois?\n\n    Inehmon luokse ihminen käy! Viita,\n    veljemme itkee, kaihoo katkeraan!\n    Inehmon luokse! Häntä helli, viita,\n    vaan polkuaan ei pääse seuraamaan.\n\nSuurta punaisen koiran taistelua ja Akelan kuolemaa seuranneena vuonna\nMowgli lienee ollut lähemmäs seitsemäntoista vuoden ikäinen. Hän näytti\nvanhemmalta, sillä uuras aherrus, oivallinen ruoka ja vähimpäänkin\nhiostumiseen tai pölyyntymiseen käytetty kylpy olivat antaneet hänelle\nvartta ja voimia paljon enemmän kuin siinä iässä tavataan. Hän saattoi\nriippua toisella kädellään latvaoksassa puolen tunnin ajan yhteen\nmenoon, tarkastellessaan lehvälatuja. Hän pystyi pysähdyttämään nuoren\nkauriin keskellä juoksua ja heittämään sen sarvista tiepuoleen.\nJaksoipa hän riuhtaista kumoon isoja sinisiä villikarjujakin, jotka\nasustivat pohjoisissa rämeissä. Viidakon väki, joka pelkäsi hänen\nsukkeluuttaan, pelkäsi nyt hänen pelkkää voimakkuuttansakin, ja kun\nhän hiljakseen liikkui asioillansa, puhdisti metsäpolut kuiske hänen\ntulostansa. Ja kuitenkin oli hänen katseensa säveä. Tapellessakaan\neivät hänen silmänsä koskaan leimunneet kuten Bagheeran. Ne vain\nkävivät yhä tarkkaavammaksi ja jännittyneemmiksi, ja se oli niitä\nseikkoja, joita ei itse Bagheerakaan ymmärtänyt.\n\nHän kysyi asiaa Mowglilta, ja poika sanoi nauraen: \"Iskiessäni tapossa\nharhaan olen vihoissani. Joutuessani viettämään tyhjin vatsoin kaksi\npäivää olen kovasti vihoissani. Eivätkö silmäni silloin puhu?\"\n\n\"Suu on nälissään\", vastasi Bagheera, \"mutta silmät eivät sano mitään.\nMetsällä, murkinalla tai uimassa -- yhtä kaikki, kuten kivi sateella ja\npoudalla.\" Mowgli katsoi häneen untelosti pitkien silmäripsiensä alta,\nja pantterin pää painui alas, kuten aina. Bagheera tunsi herransa.\n\nHe makailivat ylhäällä eräällä Waingungan puolisella vuorenrinteellä,\nja aamun usvat leijuivat heidän alapuolellaan valkeina ja vihreinä\nvöinä. Auringon noustessa ne vaihtuivat punaisen- ja kullankirjaviksi\naaltoileviksi ulapoiksi, vatvoutuivat pois ja antoivat vinosti\nlankeavien säteiden juovittaa kulonurmea, jolla Mowgli ja Bagheera\nlepäsivät. Kylmä sää oli lopussa, lehdet ja puut näyttivät\nnäivettyneiltä ja kauhtuneilta, ja tuulen puhaltaessa kuului kuivaa\nrapisevaa kahinaa. Muuan ilmavirran tuivertelema yksinäinen pikku lehti\nläpsähteli navakasti närettä vasten. Se herätti Bagheeran, sillä hän\nhenkäisi aamuilmaa ontosti rykäisten, paiskausi selälleen ja huiteli\nyläpuolellaan lerkkuvaa lehteä etukäpälillään.\n\n\"Vuosi kääntyy\", hän virkahti. \"Viita edistyy. Uuden puheen aika on\nlähellä. Tuo lehti tietää. Onpa se varsin hyvä.\"\n\n\"Ruoho on kuivaa\", vastasi Mowgli nyhtäisten hyppysellisen.\n\"Keväänsilmäkin\" -- pieni torvimainen, vahainen, punakukkainen\nnurmikosta pilkistävä kasvi -- \"Keväänsilmäkin on ummessa ja...\nBagheera, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin piehtaroida\nhosuen käpälillänsä ilmaa kuin puukissa?\"\n\n\"Aowh!\" murahti Bagheera. Hän tuntui pohtivan muita asioita.\n\n\"Sanon, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin virnuilla,\nköhiä, vongahdella ja teutaroida? Muista, että olemme viidakon herrat,\nsinä ja minä.\"\n\n\"Tosiaan, kyllä; kuulen, ihmisenpenikka.\" Bagheera vierähti kiireisesti\njaloilleen ja pölyytti resuiset mustat kupeensa. (Hän oli juuri\nluomassa talviturkkiansa.) \"Totisesti olemme viidakon herrat! Kuka on\nniin väkevä kuin Mowgli? Kuka on niin viisas?\" Äänessä oli omituinen\nvenähdys, joka sai Mowglin pyörähtämään katsomaan, sattuisiko mitenkään\nMusta Pantteri tekemään hänestä pilaa, sillä viidakko on täynnä sanoja,\njotka sointuvat toiselta ja merkitsevät toista. \"Sanoin, että me\nepäilemättä olemme viidakon herrat\", toisti Bagheera. \"Olenko tehnyt\nväärin? En tiennyt, ettei ihmisenpenikka enää lojunut maassa. Lentääkö\nhän siis?\"\n\nMowgli istui kyynärpäät polviin tuettuina tähystellen päivänvalossa\nhohtavaa laaksoa. Jossakin alhaalla metsikössä harjoitteli lintu\nkäheällä, säröisellä äänellä kevätlaulunsa alkusäveliä. Se oli pelkkää\nvarjoa siitä täysipainoisesta paisuvasta kutsusta, jota hän myöhemmällä\nkajahutteli, mutta Bagheera kuuli sen.\n\n\"Sanoin, että uudenpuheen aika on lähellä\", murisi pantteri häntäänsä\nhuiskautellen.\n\n\"Kuulen\", vastasi Mowgli. \"Bagheera, miksi väriset? Aurinko on lämmin.\"\n\n\"Tuo on Ferao, tulipunainen tikka\", puheli Bagheera. \"Hän ei ole\nunohtanut. Nyt minunkin pitää muistaa lauluni\", ja hän alkoi itsekseen\nhyrrätä ja luritella, tyytymättömänä kuulostellen säveleitänsä yhä\nuudestaan ja uudestaan.\n\n\"Ei ole mitään otuksia jalkeilla\", sanoi Mowgli veltosti.\n\n\"Pikku Veikko, ovatko molemmat korvasi ummessa? Eihän tämä ole\ntapposanoja, vaan lauluani valmistelen tarpeen varalle.\"\n\n\"Olin unohtanut. Tiedän milloin uudenpuheen aika tulee, sillä silloin\nsinä ja muut juoksette tiehenne ja jätätte minut yksikseni.\" Mowgli\npuhui jokseenkin nyrpeästi.\n\n\"Mutta, Pikku Veikko\", aloitti Bagheera, \"emmehän me toki aina --\"\n\n\"Sanon, että te jätätte\", kivahti Mowgli suuttuneesti kohottaen\netusormensa. \"Te juoksette tiehenne, ja minun, joka olen viidakon\nherra, täytyy vaellella yksikseni. Miten kävikään viime keväänä, kun\ntahdoin kerätä sokeriruokoja ihmislauman vainioilta? Lähetin juoksijan\n-- lähetin sinut! -- Hathin luo käskemään häntä tulemaan määrättynä\nyönä poimimaan makeata ruohoa minulle kärsällään.\"\n\n\"Hän tuli ainoastaan kaksi yötä jälkeenpäin\", sanoi Bagheera hiukan\nluimistellen, \"ja tuota pitkää makeaa ruohoa, joka miellytti sinua niin\nsuuresti, hän keräsi enemmän kuin yksikään ihmisenpenikka jaksaisi\nsyödä koko sadekauden öinä. Hänen vikansa ei ollut minun syyni.\"\n\n\"Hän ei saapunut sinä yönä, jona hänelle sanan toimitin. Ei, hän\ntöräytteli ja juoksenteli ja karjui pitkin laaksoja kuutamossa. Hänen\npolkunsa oli kuin kolmen elefantin väylä, sillä hän ei huolinut\npiileksiä puiden seassa. Hän tanssi kuutamossa ihmislauman talojen\nedustalla. Minä näin hänet, eikä hän kuitenkaan suvainnut tulla\nluokseni; ja minä olen viidakon herra!\"\n\n\"Oli uudenpuheen aika\", huomautti pantteri yhä hyvin nöyränä. \"Kenties,\nPikku Veikko, sinä et sillä kertaa kutsunut häntä tietäjäsanalla?\nKuulehan Feraota!\"\n\nMowglin ärtymys näytti kiehuneen kuiviin. Hän nojasi taaksepäin\nkädet niskassa, silmät ummessa. \"En tiedä -- enkä välitä\", hän sanoi\nuneliaasti. \"Nukkukaamme, Bagheera. Painostaa. Annahan leposijaa\npäälleni.\"\n\nPantteri laskeusi taas pitkäkseen ja huoahti, sillä hän kuuli Feraon\nharjoittelevan ja kertaavan lauluansa uudenpuheen kevätaikaa varten,\nkuten viidakossa sanotaan.\n\nIntialaisessa viidakossa vuodenajat lipuvat toiseksensa melkein ilman\nrajaa. Niitä tuntuu olevan ainoastaan kaksi -- märkä ja kuiva, mutta\njos tarkoin tutkii luontoa sadetulvain ja pölypilvien alla, niin\nhavaitsee kaikkien neljän kiertävän säännöllistä kehäänsä. Kevät on\nihmeellisin, sillä kun ei ole puhdas paljas maisema katettavanansa\nuusilla lehdillä ja kukkasilla, vaan pyyhittävänä tieltään ja\nsyydettävänä syrjään se puolivihreiden rippeiden repalehtiva\npaljous, minkä leuto talvi on antanut elää, sekä verestettävänä ja\nnuorrutettavana osittain pukeutunut, mynnähtynyt maa. Ja tämän se\ntoimittaa niin, ettei ole maailmassa kevättä viidakon kevään vertaista.\n\nYhtenä päivänä kaikki on nääntynyttä, raskaassa ilmassa ajelehtivat\ntuoksutkin vanhoja ja käytettyjä. Sitä ei voi selittää, mutta sen\ntuntee. Sitten toisena päivänä -- silmälle minkään muuttumatta\n-- kaikki tuoksut ovat uusia ja piristyttäviä, ja viidakon väen\nviiksenjuuret värisevät ja talvikarva lähtee niiden kupeista pitkinä\nhahtuvina. Sitten ehkä sataa hiukkasen, ja kaikki puut ja pensaat ja\nbambut ja sammaleet ja mehevälehtiset kasvit heräävät melkein korvin\nkuultavasti kasvamaan, ja tämän äänen pohjasäveleenä on yötä päivää\nkohiseva humu. Se on kevään kohua -- jytisevää jymyä, joka ei ole\nmehiläisten pörräystä, veden lorinaa tai puissa haastelevaa tuulta,\nvaan lämpöisen, onnellisen maailman surinaa.\n\nTähän vuoteen asti oli vuodenaikojen vaihde aina riemastuttanut\nMowglia. Hän se yleensä näki ensimmäisen keväänsilmän syvällä\nruohikon kätkössä ja ensimmäisen kevätpilvien rykelmän, joka poikkeaa\nnäöltään kaikista muista. Hänen äänensä kuultiin kaikenlaisissa\ntähtivaloisissa kukkakosteikoissa auttamassa isojen sammakkojen\nkuorolauluja tai matkimassa pieniä pöllöjä, jotka huhuilevat valoisina\nöinä. Kuten kaikki väkensä valitsi hänkin kevään retkeilyihinsä --\nsamoillen pelkästä lämpimän ilman henkäilyn ilosta kolme-, neljä-,\nviisikymmentäkin mailia iltahämyn ja aamutähden tuikahduksen välillä\nja palaten hengästyneenä ja naurusuin sekä outojen kukkasien\nseppelöimänä. Nuo neljä veljestä eivät häntä seuranneet näillä rajuilla\nviidakkoharhailuilla, vaan läksivät laulelemaan toisten susien keralla.\nViidakon väki on keväisin kovin puuhakasta, ja Mowgli kuuli niiden\nröhkivän ja kiljuvan ja viheltelevän, kunkin lakinsa jälkeen. Niiden\nääni on silloin erilainen kuin muina vuodenaikoina, ja siinä yksi syy,\nminkä vuoksi kevättä nimitetään uudenpuheen ajaksi.\n\nMutta sinä keväänä hänen mielensä oli toinen, kuten hän Bagheeralle\nsanoi. Aina siitä asti, kun bambunvesat kävivät ruskeantäplikkäiksi,\noli hän odotellut sitä aamua, jolloin tuoksut olisivat vaihtuneita.\nMutta kun se aamu koitti ja riikinkukko Mor pronssissa, sinivärissä\nja kullassa säihkyen julisteli sitä usmaisissa metsiköissä ja Mowgli\navasi suunsa toimittaakseen viestiä eteenpäin, niin tukahtuivatkin\nsanat hänen hampaittensa rakoon ja hänet valtasi tunne, joka sävähti\nvarpaista hiusmartoon -- ihalan ankeuden tunne, ja hän silmäili\nitseänsä nähdäkseen eikö ollut tullut polkeneeksi okaa. Mor huuteli\nuusia tuoksuja, toiset linnut yhtyivät säestämään, ja Waingungan\nrantakallioilta hän kuuli Bagheeran käheän kirkumisen, joka muistutti\nsekä kotkan kiljuntaa että hevosen hirnumista. Bandar-log ulisi ja\nrapisteli silmikkoisilla oksilla, ja alla seisoi Mowgli, Morille\nvastaamaan paisunut rinta tyhjenemässä pikku ähkäyksin, kun tuo ankeus\nlitisti siitä ilman.\n\nHän tuijotteli, mutta ei muuta nähnyt kuin ilveilevän bandar-login\nteuhaavan puissa ja Morin tanssivan alapuolellansa leviävillä rinteillä\npyrstö täyteen upeuteen laajenneena.\n\n\"Tuoksut ovat vaihtuneet\", kirkui Mor. \"Saalista saaos, Pikku Veikko!\nMissä viipyy vastauksesi?\"\n\n\"Pikku Veikko, saalista saaos!\" vihelsivät Chil Sääksi ja hänen\npuolisonsa, heidän rinnakkain tehdessään kaarroksen alaspäin.\nKumppanukset pyyhälsivät Mowglin ohi niin likekkäin, että häneen\nhäilähti valkeanhahtuva untuva.\n\nKepeä kevätsade -- elefanttisateeksi sitä sanotaan -- kulki viidakon\npoikki puolen mailin levyisenä vyönä, jätti verekset lehdet märiksi ja\nnyökkyviksi taakseen ja kuoleutui kaksinkertaiseen sateenkaareen ja\nlievään ukkosenjymyyn. Keväthumu puhkesi hetkeksi ilmoille ja vaikeni\nsitten, mutta kaikki viidakon väki tuntui käyneen haastamaan yht'aikaa.\nKaikki paitsi Mowgli.\n\n\"Minä olen syönyt hyvää ruokaa\", hän puheli itsekseen. \"Minä olen\njuonut hyvää vettä. Eikä kurkkunikaan kipoittele ja kuroudu kuten\nsilloin, kun puraisin Oo kilpikonnan puhtaaksi ruuaksi kehumaa\nsinitäpläistä juurakkoa. Mutta mieleni on raskas, ja minä olen syyttä\nsuotta puhunut kovin pahasti Bagheeralle ja muille, viidakon väelle\nja kansalleni. Olen kuumissani ja kylmissäni, ja sitten taas en ole\nkumpaistakaan, vaan suutuksissani sille mitä en näe. Hu-huu! On aika\njuosta retkeilylle! Ensi yönä samoan selänteiden yli; niin, teen\nkevätjuoksun pohjoisiin rämeisiin ja sieltä takaisin. Olen liian kauan\nmetsästänyt liian huokeasti. Ne neljä tulkoot matkassani, sillä ne\nuhoavat kuin valkeat toukat.\"\n\nHän huhusi, mutta niistä neljästä ei yksikään vastannut. Ne olivat\nkaukana äänen kantamilta, luikkailemassa kevätlauluja -- kuu- ja\nsambhur-lauluja -- lauman susien keralla, sillä viidakon väki ei\nkeväiseen aikaan pidä päivällä ja yöllä paljoa väliä. Hän päästi\nterävän haukahdussäveleen, mutta sen ainoana vastauksena oli pienen\ntäplikkään puukissan pilkallinen \"miau\" sen pujottelehtiessa oksikoissa\naikaisten linnunpesien etsinnässä. Tämän kuullessaan hän tutisi\nraivosta ja puolittain veti puukkonsa esille. Sitten hän röyhistäytyi\nhyvin ylpeäksi, vaikkei ollut ketään katselijana, ja asteli terhakasti\nalas mäen kuvetta leuka pystyssä ja kulmakarvat rypyssä. Mutta yksikään\nhänen kansastaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki olivat\nkokonaan omiin hommiinsa kiintyneitä.\n\n\"Niin\", haasteli Mowgli itsekseen, vaikka sydämessään tiesi syyttä\nkiukuttelevansa. \"Tulkoonpa punainen koira Dekkanista tai tanssikoonpa\nPunakukka bambustossa, niin koko viidakko vinkuen kiitää Mowglin\nluo mielistelemään häntä suurin elefanttinimityksin. Mutta kun nyt\nkeväänsilmä hohtaa punaisena ja Morin mukamas pitää näytellä alastomia\nsääriänsä jossakin kevättanssissa, niin viidakko riivaantuu hulluksi\nkuin Tabaqui... Minut lunastaneen mullin kautta, olenko minä viidakon\nherra vai enkö! Hiljaa! Mitä te täällä teette?\"\n\nKaksi nuorta lauman sutta laukkasi pitkin muuatta polkua etsimässä\navointa paikkaa tapellaksensa. (Muistattehan viidakon lain kiellon\ntapella lauman nähden.) Niiden niskaharjakset törröttivät kankeina kuin\nrautalanka, ja ne haukkuivat raivoisasti kyyristäytyen ensimmäistä\notetta varten. Mowgli hypähti esille ja kouraisi ojentautuneen kaulan\nkumpaiseenkin käteensä, aikoen paiskata heidät nurinniskoin, kuten oli\nuseasti tehnyt karkeloissa ja lauma-ajoissa. Mutta hän ei ollut koskaan\nennen sekaantunut kevättaisteluun. Ne kaksi ponnahtivat eteenpäin ja\nsinkosivat hänet pitkäkseen sivulle, sanaakaan tuhlaamatta kieriskellen\nsitten toisiansa nujuuttaen.\n\nMowgli oli jaloillaan melkein ennen kuin kaatuikaan, puukko ja valkeat\nhampaat paljastuneina, ja sinä hetkenä hän oli valmis tappamaan\nmolemmat pelkästään siitä syystä, että he tappelivat silloin kun\nhän olisi suonut heidän pysyvän alallaan, vaikka jokaisella sudella\non täysi oikeus tapella lain mukaan. Hän pyöri heidän ympärillään\nkumarruksissaan ja vapiseva käsi sojossa sivaltaakseen kaksinkertaisen\niskun milloin rynnistyksen ensimmäinen kimma lauhtuisi, mutta hänen\nodottaessaan tuntui voima tiukkuvan pois hänen jänteistään, puukko\npainui, ja hän työnsi sen huotraan ja katseli.\n\n\"Minä olen syönyt myrkkyä\", hän sanoi vihdoin. \"Siitä asti kun hajoitin\nkäräjät Punakukalla -- siitä asti kun tapoin Shere Khanin, ei laumassa\nkukaan ole kyennyt paiskaamaan minua maahan. Ja nuo ovat vain lauman\nhäntäsusia, pikku metsästäjiä. Voimani on minusta kaikonnut ja pian\nkuolen. Oih, Mowgli, miksi et tapa noita molempia?\"\n\nKamppailua kesti kunnes toinen susi pakeni, ja yksikseen istahti Mowgli\ntallatulle ja veriselle maalle katsellen milloin puukkoansa, milloin\nsääriänsä ja käsivarsiansa, ennen kokemattoman ankeuden peittäessä\nhänet kuin vesi peittää ajelehtivan tukin.\n\nHän tappoi aikaisin sinä iltana ja söi ainoastaan pahimpaan nälkään,\nollakseen täydessä kunnossa kevätjuoksuansa varten, ja söi yksinään,\nsillä koko viidakon väki oli poissa laulamassa tai tappelemassa. Oli\nihan valkea yö, kuten viidakossa sanotaan. Kaikki vihanta kasvullisuus\nnäytti aamusta asti edistyneen kokonaisen kuukauden. Edellisen päivän\nkeltalehtisestä näreestä tippui mahlaa, kun Mowgli sen nyt taittoi.\nSammaleet kähertyivät syväksi ja pehmeäksi matoksi hänen jalkainsa yli,\nnuoressa heinässä ei ollut vihlovia särmiä, ja kaikki viidakon soinnut\njymisivät kuin kuun näppäämä harpun alajänne -- uudenpuheen täysikuun,\njoka syyti valoansa kahmaloittain kallioille ja lammikoille, pujotteli\nsitä puunrungon ja köynnöksen väliin ja siivilöitsi sitä miljoonien\nlehtien seulalla.\n\nLähtiessään taivaltamaan Mowgli ankeanakin laulahti ääneensä\nriemastuksesta. Hänen samoilunsa oli enemmän lentämistä kuin mitään\nmuuta, sillä hän oli valinnut kiitämiselleen sen pitkän loivan rinteen,\njoka viepi pohjoisiin rämeisiin pääviidakon sydämestä, missä kimmoinen\nmaaperä häivytti hänen jalkojensa töminän. Ihmisen kasvattama mies\nolisi kompuroiden etsinyt tiensä tuossa eksyttävässä kuutamossa, mutta\nMowglin vuosikausien kokemuksen harjaannuttamat lihakset kannattelivat\nhäntä kuin höyhentä. Lahonneen hirren tai vajonneen kiven kääntyessä\nhänen jalkansa alla hän pelastausi ponnistuksetta ja ajatuksetta,\nhetkeksikään pidättämättä vauhtiansa. Väsyessään maalla samoamiseen hän\napinan tavoin kurotti kätensä sitkaaseen köynnökseen ja näytti pikemmin\nleijuvan kuin kapuavan ylös hennoille oksille, mistä lähti rientämään\nilmapolkuja pitkin, kunnes mielensä vaihtui, jolloin taas pitkällä\nkaarroksella sujahti alas maahan.\n\nHänen tielleen sattui hiljaisia, kuumia, märkien paateroitten\nreunustamia notkelmia, missä hän hädin sai hengitetyksi yökukkasien\nja köynnös-umppujen sankoilta tuoksuilta; pimeitä kujanteita, missä\nkuutamo näyttäysi vöinä yhtä säännöllisinä kuin marmoriviirut kirkon\npääkäytävän ristiraitaisessa permannossa; tiheikköjä, missä märkä\nvesaikko yletti häntä rintaan ja syleili hänen vyötäröänsä; ja\nlouhikon kruunaamia mäenkukkuloita, missä hän poukkoili lohkareelta\nlohkareelle pelästyneiden pikku kettujen luolain päällitse. Kaukaisena\nheikkona kaikuna kuului torahampaitansa keloon hiovan karjun jyskytys;\nmyöhemmällä hän tapasi tuon ison pedon ypö yksikseen piirtelemässä ja\nviileskelemässä puun punaista kaarnaa suu vaahdossa ja silmät tulessa;\ntai käännähti karttamaan kalisevia sarvia ja puhkuvia myrähdyksiä ja\nviisti ohi parin raivoisan sambhurin, jotka hoippuivat kumaraisina,\nkuutamossa mustalta paistavan veren juomuttamina; tai kuuli jossakin\nmeuruavassa kaalamossa Jacala krokotiilin mylvinän; tai säikäytti\nkimpullisen Myrkkyväkeä, mutta oli tipotiessään ennen kuin yksikään\nennätti puraista, kapaisten kiiltelevän somerikon yli taas syvälle\nviidakon poveen. Niin hän juoksi, toisinaan hoilaten, toisinaan\nlaulellen itsekseen, sen yön onnellisimpana olentona viidakossa, kunnes\nkukkien tuoksu hänelle ilmoitti rämeiden olevan lähellä, ja ne olivat\nkaukana hänen etäisimpienkin metsästysmaittensa ulkopuolella.\n\nSiellä olisi ihmisen kasvattama mies jälleen kolmella harppauksella\nvajonnut, mutta Mowglin jaloilla oli silmät, ja ne kiidättivät hänet\nmättäältä mättäälle ja nyppylältä hyllyvälle nyppylälle pyytämättä\napua päässä pälyileviltä silmiltä. Hän suuntasi matkansa keskelle\naapaa, juostessaan kaahaten hanhet lentoon, ja istahti mustaan\nveteen retkahtaneelle sammaltuneelle hirrelle. Neva oli hereillä\nylt'ympärillä, sillä lintuväki nukkuu keväisin hyvin herkästi, ja\nniitä parveili edestakaisin kaiken yötä. Mutta kukaan ei ottanut\nhuomatakseen Mowglia, joka korkeassa kaislikossa hyräili sanattomia\nlauluja ja tutkisteli sarvettuneita ruskeita anturoitansa eksyneitten\nokaitten varalta. Kaikki hänen ankeutensa tuntui jääneen hänen omaan\nviidakkoonsa, ja hän aloitteli juuri muuatta laulua, kun se palasi --\nkymmenen vertaa utalampana kuin ennen. Pahimmoikseen oli vielä kuukin\nlaskemaisillaan.\n\nTällä kertaa Mowgli säikähtyi. \"Se on täälläkin!\" hän virkahti\npuoliääneen. \"Se on kulkenut kintereilläni\", ja hän vilkaisi yli\nolkansa nähdäkseen eikö Se seisonutkin hänen takanaan. \"Mutta täällä\nei näy ketään.\" Yön äänet kuolivat nevalla, mutta yksikään lintu tai\neläin ei puhutellut häntä, ja uusi viheliäisyyden tunto painosti yhä\nlamauttavammin.\n\n\"Olen syönyt myrkkyä\", hän puheli kammostuneella äänellä. \"Olen\ntietenkin varomattomasti saanut myrkkyä ruumiiseeni, ja voimani noruu\nminusta pois. Minä olin peloissani -- ja silti minä en ollut peloissani\n-- Mowgli oli peloissaan, kun nuo kaksi sutta tappelivat. Akela tai\nPhaokin olisi vaientanut ne; mutta Mowgli oli peloissaan. Se on selvä\nmerkki siitä, että olen syönyt myrkkyä... Mutta mitä ne viidakossa\nvälittävät! Ne laulavat ja ulvovat ja tanssivat, juoksennellen\nliutoina kuutamossa, ja minä -- hai mai! -- minä kuolen rämeessä siitä\nmyrkystä, jota syönyt olen.\" Hänen tuli itseänsä niin surku, että hän\noli itkeä. \"Ja jälkeenpäin\", hän pitkitti, \"ne löytävät minut mustan\nmutaveden liosta. Ei, lähdenkin takaisin omaan viidakkooni ja kuolen\nKäräjäkalliolle, ja Bagheera, jota rakastan, Bagheera, ellei hän ole\nlaaksossa kirkumassa, vartioitsee ehkä jäännöksiäni kotvan, ettei minua\nChil niin pitelisi kuin Akelaa piteli.\"\n\nIso lämmin kyynel tipahti hänen polvelleen, ja kurjuudessaankin Mowgli\ntunsi itsensä onnelliseksi siitä että oli niin onneton -- osaatte\nsitten tajuta tuollaista ylös-alaista onnellisuutta tai ette. \"Kuin\nChil Sääksi piteli Akelaa\", hän kertasi, \"sinä yönä, jona pelastin\nlauman punaiselta koiralta\". Hän oli tuokion vaiti, mietiskellen\nYksinäisen Suden viimeisiä sanoja, jotka te tietysti muistatte.\n\"Lausuipa minulle Akela monia hupsuja sanoja ennen kuolemaansa, sillä\nkuolemaa tehdessä muuttuu mielemme. Hän sanoi... Siitä huolimatta minä\nolen viidakon väkeä!\"\n\nKiihtyneenä muistellessaan Waingungan rannassa käytyä taistelua\nhän huusi viime sanat äänekkäästi, ja kaislikossa hätkähti villi\npuhvelilehmä polvillensa, tuhahtaen: \"Ihminen!\"\n\n\"Uhh!\" sanoi Mysa, villi puhvelihärkä (Mowgli kuuli sen kääntyvän\nliejukossaan), \"tuo ei ole ihminen. Sehän on Seeonee-lauman karvaton\nsusi. Tällaisina öinä se juoksentelee edestakaisin.\"\n\n\"Uhh!\" vastasi lehmä, kurottaen päänsä jälleen rouhimaan kaislaa, \"minä\nluulin sitä ihmiseksi\".\n\n\"Usko minua. Hoo, Mowgli, onko vaaraa?\" ammui Mysa.\n\n\"Hoo, Mowgli, onko vaaraa?\" kiusoitteli poika. \"Siinä kaikki mistä\nMysa piittaa: Onko vaaraa? Mutta mitä piittaisitte te Mowglista, joka\nvaeltaa viidakossa öisin vartioimassa?\"\n\n\"Kuinka kovaa se huutaa!\" sanoi lehmä.\n\n\"Niin ne huutavat\", vastasi Mysa halveksivasti, \"jotka ruohotukon\nnyhtäistyänsä eivät tiedä mitenkä sen söisivät\".\n\n\"Vähemmästä kuin tällaisesta\", Mowgli voihkaisi itsekseen,\n\"vähemmästä kuin tällaisesta minä juuri viime sadekautena kutkutin\nMysan liejukostansa liikkeelle ja ratsastin hänellä halki suon\nkahilapäitsillä\". Hän ojensi kätensä taittamaan joustavaa\nkahilankortta, mutta veti sen huoahtaen takaisin. Mysa yhä hartaasti\njauhoi märepalaansa ja pitkä ruoho repeili lehmän ylettyviltä. \"En\naio kuolla täällä\", hän jupisi vihoissaan. \"Mysa, joka on yhtä verta\nJacalan ja sian kanssa, pilkkasi minua. Lähdenpä nevan tuolle puolle\nkatsomaan, mitä eteeni tulee. En ole kuuna päivänä juossut moista\nkevätjuoksua -- kuumissani ja kylmissäni yhtähaavaa. Ylös, Mowgli!\"\n\nHän ei voinut vastustaa kiusausta varkain hiipiä kaislikon läpi Mysan\nluo ja kutkuttaa häntä puukkonsa kärjellä. Iso vettä noruva härkä\ntempautui lietteestään kuin räjähtävä pommi, Mowglin nauraessa niin\nettä hänen oli pakko istuutua.\n\n\"Sano nyt, että Seeonee-lauman karvaton susi kerran paimensi sinua,\nMysa\", huusi hän.\n\n\"Susi! Sinä?\" myrähti härkä polkien mutaa. \"Kaikki viidakko tietää,\nettä sinä olit kesyn karjan paimen -- sellainen ihmisen kakara,\njollainen tuolla vainioitten ääressä tomussa parkuu. Sinä viidakon\nväkeä. Mikä metsästäjä olisi käärmeen tavoin matanut iilimatojen seassa\nja mutaisen pilan -- shakaalin pilan -- vuoksi häväissyt minua lehmäni\nedessä? Tule tukevalle maalle, niin minä -- niin minä\"... Mysan suu\nvaahtosi, sillä hänellä on melkein pahin sisu, mitä viidakossa tavataan.\n\nSilmiensä ilmeen vähääkään muuttumatta Mowgli katseli hänen\npuhkumistansa ja huohotteluaan. Saadessaan äänensä kuuluviin\nmutaroiskeessa hän kysyi: \"Mikä ihmislauma pesii täällä rämeitten\nvarrella, Mysa? Tämä on minulle uutta viidakkoa.\"\n\n\"Mene sitten pohjoiseen\", möyrysi vihainen härkä, sillä Mowgli oli\nsohaissut häntä kipeänlaisesti. \"Tuo oli alastoman lehmipaimenen\nleikkiä. Mene kertomaan sitä kyläisille nevan reunaan.\"\n\n\"Ihmislauma ei pidä viidakkojutuista, eikä minun mielestäni, Mysa,\nyhden lisäpiirron vuodassasi kannata joutua käräjillä kuultavaksi.\nMutta lähdenpä katsastamaan tuota kylää. Niin, minä lähden. Hiljaa nyt!\nEipä sinua viidakon herra joka yö paimentamaan tule.\"\n\nHän astahti rämeen reunassa hyllyvälle letolle, hyvin tietäen ettei\nMysa sen ylitse ryntäisi, ja juoksuun lähtiessään nauroi härän\nsuuttumusta.\n\n\"Voimani ei ole lopen hälvennyt\", hän puheli. \"Kenties ei myrkky\nole tunkeutunut luuhun asti. Tuolla kiiluu matalalla tähti.\" Hän\ntähysteli sitä vakaasti kätensä kaukoputkeksi koukertaen. \"Minut\nlunastaneen mullin kautta, Punakukkahan se onkin -- Punakukka, jonka\näärellä muinoin nukuin, ennen kuin edes saavuin ensimmäiseenkään\nSeeonee-laumaan! Kun nyt olen tuon nähnyt, niin palaan jo lopettamaan\njuoksuni.\" Räme päättyi laajaan tasankoon, jolla tuikutti yksinäinen\ntuli. Pitkään aikaan ei Mowgli ollut ihmisten hommista huolinut, mutta\ntänä yönä Punakukan kimmellys veti häntä puoleensa kuin uusi otus.\n\n\"Menenpähän vielä katsomaan lähemmältä\", hän sanoi, \"nähdäkseni minkä\nverran ihmislauma on muuttunut\".\n\nUnohtaen joutuneensa pois omasta viidakostaan, missä hän saattoi tehdä\nmitä halusi, hän asteli huoletonna kasteisessa ruohikossa kunnes saapui\nmökille, mistä valo pilkotti. Kolme, neljä luskuttavaa hallia rähähti\nääneen, sillä hän oli kylän laiteilla.\n\n\"Hoo!\" virkkoi Mowgli, istuutuen äänettömästi sitten kun oli vastannut\nkumealla sudenmurinalla, joka vaiensi rakit. \"Tulkoonhan mitä tulee.\nMowgli, mitä on sinulla enää tekemistä ihmislauman pesillä?\" Hän hieroi\nhuuliansa, muistaen toisen ihmislauman häätämänä saamansa kivenheiton.\n\nMajan ovi avautui ja pimeään tirkisteli vaimo. Sisällä parkui lapsi, ja\nvaimo lausui olkansa yli: \"Nuku. Shakaali siellä vain koirat herätti.\nPian tulee aamu.\"\n\nMowgli alkoi ruohikossa vapista kuin horkan kohtaama. Hän tunsi hyvin\näänen, mutta varmistuakseen huusi säyseästi, hämmästyen ihmispuheen\nhelppoa paluuta käytettäväksensä: \"Messua! Oi Messua!\"\n\n\"Ken huutaa?\" kysyi vaimo värähtelevällä äänellä.\n\n\"Oletko unohtanut?\" kysyi Mowgli; hänen kurkkuansa kuivi puhuessa.\n\n\"Jos siellä sinä olet, niin minkä nimen sinulle annoin? Sano!\" Hän oli\npuoleksi sulkenut oven ja puristi kädellään rintaansa.\n\n\"Nathoo! Ohe Nathoo!\" vastasi Mowgli, sillä senhän nimen Messua oli\nhänelle antanut hänen ensin saapuessaan ihmislaumaan.\n\n\"Tule, poikani\", kutsui hän. Mowgli astui valoon ja silmäili Messuaa,\nvaimoa, joka oli ollut hänelle hyvä ja jonka hengen hän kauan sitten\noli ihmislaumalta pelastanut. Tämä oli vanhentunut, ja hänen hiuksensa\nolivat harmaat, mutta silmät ja ääni eivät olleet muuttuneet.\nNaisellisesti kylläkin, Messua odotti näkevänsä Mowglin sellaisena kuin\nviimeksi erotessa, ja hänen silmänsä kohosivat ällistyneinä nuorukaisen\nrinnasta päähän, joka kosketti oven poikkipienaa.\n\n\"Poikani\", hän sopersi, ja sitten hänen jalkoihinsa lysähtäen: \"mutta\neihän se enää ole poikani. Se on metsien jumalia! Ahei!\"\n\nSeisoessaan öljylampun punaisessa hohteessa, voimakkaana, kookkaana\nja kauniina, pitkä musta tukka yli olkain valuvana, puukko kaulaan\nripustettuna ja päässä valkea jasmiinikiehkura hän olisi helposti\nsaattanut käydä jostakusta viidakkotarinan metsäjumalasta.\nMakuulavitsalla torkkuva lapsi kavahti ylös ja kirkui pelosta. Messua\nkääntyi häntä viihdyttelemään, Mowglin seistessä alallaan, silmäillen\nvesiruukkuja ja patoja, jyvähinkaloa ja kaikkia muita ihmiskojeita,\njotka hän havaitsi vielä hyvin muistavansa.\n\n\"Mitä haluaisit syödä tai juoda?\" haasteli Messua. \"Tämä on kaikki\nsinun. Olemme henkemme sinulle velkaa. Mutta oletko sinä se, jota\nnimitin Nathooksi, vai tosiaankin jumala?\"\n\n\"Minä olen Nathoo\", vakuutti Mowgli. \"Olen hyvin kaukana\nasuinpaikoiltani. Näin tämän valon ja tulin tänne. En tiennyt sinun\nolevan täällä.\"\n\n\"Khanhiwaraan tultuamme\", huomautti Messua arasti, \"englantilaiset\ntahtoivat auttaa meitä noita kyläläisiä vastaan, jotka aikoivat meidät\npolttaa. Muistatko?\"\n\n\"Enpä ole unohtanut.\"\n\n\"Mutta kun englantilaisen lain ehtiessä tähän asiaan valmiiksi läksimme\ntuon pahan väen kylään, niin sitä ei enää ollut olemassakaan.\"\n\n\"Senkin muistan\", virkkoi Mowgli ja hänen sieraimensa nyähti.\n\n\"Mieheni sen vuoksi ryhtyi vainioille työhön, ja vihdoin, sillä hän oli\ntodella väkevä mies, me pääsimme omistamaan hiukan omaa maata täällä.\nNiin hedelmällistä se ei ole kuin vanhassa kylässä, mutta me emme\ntarvitse paljoa -- me kaksi.\"\n\n\"Missä on hän -- mies joka kaiveli multaa, kun oli peloissaan tuona\nyönä?\"\n\n\"Hän kuoli -- vuosi sitten.\"\n\n\"Ja hän?\" Mowgli viittasi lapseen.\n\n\"Poikani, joka syntyi kaksi sadekautta takaperin. Jos sinä olet\njumalanuorukainen, niin anna hänelle viidakon suosio, jotta hän olisi\nturvassa sinun -- sinun väkesi joukossa kuten me olimme turvassa\nsilloin.\"\n\nHän nosti ylös lapsen, joka säikkynsä unohtaen kurottausi leikkimään\nMowglin rinnalla riippuvalla puukolla, ja Mowgli siirsi pikku sormet\nhyvin hellävaroen syrjään.\n\n\"Ja jos sinä olet Nathoo, jonka tiikerit riistivät\", jatkoi Messua\ntukahtuneesti, \"niin hän on sinun nuorempi veljesi. Anna hänelle\nvanhemman veljen siunaus.\"\n\n\"Hai mai! Mitä minä tiedän siitä mitä siunaukseksi sanotaan? Minä en\nole jumalanuorukainen enkä pienoisen veli, ja -- oi emoni, äitini,\nsydämeni on ylen raskas.\" Hän värisi laskiessaan alas lapsen.\n\n\"Vähemmästäkin\", puheli Messua keittoastiain ääressä askartaen. \"Sen\nsitä saa nevalla öisin rämpimisestä. Epäilemättä on horkka liottanut\nsinut ytimiä myöten.\" Mowglia pyrki hymyilyttämään hänen ajatellessaan,\nettä häntä viidakossa mikään vahingoittaisi. \"Minä teen lieteen tulta\nja sinä saat juoda lämmintä maitoa. Pane jasmiimkiehkura pois, sen\ntuoksu on näin pienessä majassa painostava.\"\n\nMowgli istuutui mutisten, kasvot käsien varassa. Kaikenlaisia outoja\ntunteita risteili hänessä ihan kuin olisi hän saanut myrkkyä; häntä\npyörrytti ja hän tunsi olevansa hiukan sairas. Hän joi lämpimän maidon\naimo kulauksina, Messuan tuon tuostakin taputtaessa häntä hartioihin\nhiukan epätietoisena siitä, oliko hän hänen muinoin kadottamansa\nNathoo-poikansa vai joku ihmeellinen viidakon olento, mutta iloiten\ntuntiessaan, että hän ainakin oli lihaa ja verta.\n\n\"Poju\", hän virkkoi vihdoin, silmät sädehtien ylpeyttä, \"onko kukaan\nsinulle sanonut, että sinä olet kaikkia kuolevaisia miehiä kauniimpi?\"\n\n\"Hah?\" virkahti Mowgli, sillä tietysti hän ei ollut mitään sellaista\nkuullut. Messua nauroi leppeästi ja onnekkaasti. Poikansa kasvojen ilme\nriitti hänelle.\n\n\"Minä olen siis ensimmäinen? On oikein, vaikka niin sattuu harvoin,\nettä äiti saa pojalle sen hyvän tiedon ilmaista. Sinä olet hyvin\nkaunis. En ole elämässäni moista miestä nähnyt.\"\n\nMowgli väänsi päätänsä ja yritti nähdä oman sierottuneen olkansa yli,\nja Messua nauroi taas niin kauan, että Mowglin oli syytä tietämättä\npakko nauraa hänen kerallaan, ja lapsikin juoksi toisesta toiseen\nnauraen.\n\n\"Ei, sinä et saa laskea leikkiä veljestäsi\", sanoi Messua siepaten\npienokaisen rintaansa vasten. \"Sinun päästessäsi puoleksikaan niin\npulskaksi naitamme sinut kuninkaan nuorimmalle tyttärelle ja sinä saat\nratsastella isoilla elefanteilla.\"\n\nMowgli ei tässä kyennyt käsittämään yhtä sanaa kolmesta; lämmin maito\nalkoi tehota hänessä neljänkymmenen mailin juoksun jälkeen; siispä\nhän laskeusi kiemuraksi ja vaipui hetkessä uneen, ja Messua pyyhkäisi\nhiukset hänen silmiltään, heitti vaatteen hänen peitteekseen ja oli\nonnellinen.\n\nViidakon tapaan Mowgli nukkui lopun yötä ja koko seuraavan päivän,\nsillä hänen vaistonsa, jotka eivät koskaan joutuneet täydelliseen\nhorrostilaan, ilmaisivat hänelle, ettei ollut mitään pelättävänä. Hän\nheräsi viimein ponnahduksella, joka sai koko hökkelin horjumaan, sillä\nhänen kasvojaan verhonnut peite sai hänen uneksimaan loukuista; ja\nsiinä hän seisoi käsi puukon päässä, uni vielä painostamassa pyöriviä\nsilmiä, valmiina taisteluun millaiseen tahansa.\n\nMessua nauroi ja asetti hänen eteensä illallisen. Siinä oli vain\nmuutamia savuisessa takassa paistettuja karkeita sämpylöitä, hiukan\nriissiä ja kasa happamia, säilytettyjä tamarindeja -- juuri ensi\nhätään, kunnes hän pääsisi iltatappoonsa. Rämeitten kasteen tuoksu\nsai hänet nälkäiseksi ja rauhattomaksi. Häntä halutti lopettaa\nkevätjuoksunsa, mutta lapsi kärtti saada istua hänen sylissään, ja\nMessuan piti kaikin mokomin suoria hänen pitkä sinervänmusta tukkansa.\nHän siis lauleli siinä puuhassaan hupeloja pikku kehtolauluja, milloin\nnimitellen Mowglia pojakseen, milloin pyydellen häntä antamaan\nviidakkomahtiansa pienokaisellekin.\n\nMajan ovi oli suljettu, mutta Mowgli kuuli tutun äänen ja näki Messuan\nleuan valahtavan kauhusta, kun iso harmaa käpälä pistäysi oven alta\nsisälle ja Harmaa Veikko ulkopuolella tukahtuneesti ja katuvasti vinkui\ntuskaansa ja pelkoansa.\n\n\"Ulos ja odota. Ette tulleet silloin kun kutsuin\", sanoi Mowgli\nviidakon kielellä, päätänsäkään kääntämättä; ja iso harmaa käpälä\nkatosi.\n\n\"Älä -- älä tuo -- palvelijoitasi mukanasi\", pyysi Messua. \"Minä -- me\nolemme aina eläneet sovussa viidakon kanssa.\"\n\n\"Sopu säilyy\", vastasi Mowgli nousten seisaalleen. \"Ajatelkaa yötä,\njona samositte Khanhiwaraan. Kymmenittäin sellaista väkeä liehui\nedessäsi ja takanasi. Mutta näen, ettei viidakon väki keväiseenkään\naikaan aina unohda. Äiti, minä lähden.\"\n\nMessua vetäysi nöyrästi syrjään -- hän oli todellakin metsäjumala,\najatteli vaimo -- mutta hänen kätensä koskettaessa säppiä sai äidin\ntunne hänet kietaisemaan kätensä Mowglin kaulaan, ja vielä kerran, ja\ntaaskin.\n\n\"Tule takaisin!\" hän kuiskasi. \"Pojuni tai et, tule takaisin, sillä\nminä rakastan sinua -- ja katso, hänkin suree.\"\n\nLapsi itki, kun välkkyväveitsinen mies teki lähtöä.\n\n\"Tule taas takaisin\", hoki Messua. \"Tämä ovi ei ole suljettuna sinulle\npäivällä eikä yöllä.\"\n\nMowglin kurkkua kuroi kuin olisi sen jänteitä tempoiltu, ja hänen\näänensä tuntui kiskoutuvan sieltä, kun hän vastasi: \"Varmasti tulen\ntakaisin.\"\n\n\"Ja nyt\", hän sanoi siirtäessään kynnykseltä syrjään hellivän suden\npään, \"minulla on pikku haukahdus sinua vastaan, Harmaa Veikko. Miksi\nette tulleet, kaikki neljä, kun kutsuin aikoja sitten?\"\n\n\"Aikoja sitten? Vastahan viime yönä kutsuit. Minä -- me laulelimme\nviidakossa, uusia lauluja, sillä tämä on uudenpuheen aika. Muistatko?\"\n\n\"Kyllä totisesti.\"\n\n\"Ja heti laulut laulettuamme\", pitkitti Harmaa Veikko hartaasti, \"minä\nseurasin jälkiäsi. Juoksin toisten luota ja seurasin kiireimmiten.\nMutta, oi Pikku Veikko, mitä oletkaan sinä tehnyt -- syöden ja nukkuen\nihmislauman parissa?\"\n\n\"Jos olisitte kutsuessani tulleet, niin ei olisi näin käynyt\", vastasi\nMowgli juosten yhä vinhemmin.\n\n\"Ja miten nyt käy?\" kysyi Harmaa Veikko.\n\nMowgli oli vastaamaisillaan, mutta valkeapukuinen tyttö tuli alas\njotakuta polkua, joka vei laidalta kylään. Harmaa Veikko hupeni heti\nnäkyvistä ja Mowgli peräytyi äänettömästi korkeaa laihoa kasvavaan\npeltoon. Hän olisi melkein voinut koskettaa tyttöä kädellään, kun\nlämpöiset vihreät korret sulkeutuivat hänen kasvojensa verhoksi ja hän\nkatosi kuin haamu. Tyttö kirkaisi, luullen hengen nähneensä, ja huokasi\nsitten syvään. Mowgli työnsi korret erilleen ja silmäili häntä niin\nkauan kuin katse kantoi.\n\n\"Ja nyt en tiedä --\", hän sanoi, vuorostaan huoaten. \"Miksi ette\ntulleet, kun kutsuin?\"\n\n\"Me seuraamme sinua -- me seuraamme sinua\", jupisi Harmaa Veikko\nnuollen Mowglin kantapäätä. \"Me seuraamme sinua aina paitsi uudenpuheen\naikana.\"\n\n\"Ja seuraisitteko minua ihmislaumaan?\" kuiskasi Mowgli.\n\n\"Enkö seurannut sinua silloin kun vanha laumamme hääti sinut? Kuka\nherätti sinut vainiolla nukkuessasi?\"\n\n\"Niin, mutta taaskin?\"\n\n\"Enkö ole seurannut sinua tänä yönä?\"\n\n\"Niin, mutta taaskin ja taaskin, ja kenties vieläkin kerran, Harmaa\nVeikko?\"\n\nHarmaa Veikko oli vaiti. Puhuessaan hän murisi itsekseen: \"Musta puhui\ntotta.\"\n\n\"Ja hän sanoi?\"\n\n\"Ihminen menee viimein ihmisen luo. Raksha-emomme sanoi --\"\n\n\"Niin myöskin sanoi Akela punaisen koiran yönä\", mutisi Mowgli.\n\n\"Samaa sanoi Kaa, joka on meitä kaikkia viisaampi.\"\n\n\"Mitä sanot sinä, Harmaa Veikko?\"\n\n\"Ne häätivät sinut kerran herjauksia syytäen. Ne satuttivat huultasi\nkivellä. Ne lähettivät Buldeon surmaamaan sinua. Ne olisivat heittäneet\nsinut Punakukkaan. Sinä, enkä minä, olet sanonut, että ne ovat ilkeitä\nja järjettömiä. Sinä, enkä minä -- minä seuraan omaa kansaani -- laskit\nviidakon niitä tuhoamaan. Sinä, enkä minä, teit laulun niitä vastaan,\nkatkerammankin kuin oli meidän laulumme punaista koiraa vastaan.\"\n\n\"Kysyin sinulta, mitä sinä sanot?\"\n\nHe puhelivat juosten. Harmaa Veikko laukkasi tovin vastaamatta\nedelleen, ja sitten hän sanoi loikkauksien lomassa: \"Ihmisenpenikka\n-- viidakon herra -- Rakshan poika -- luolaveljeni -- vaikka hetkeksi\nunohdan keväisin, on sinun polkusi minun polkuni, sinun luolasi minun\nluolani, sinun saaliisi minun saaliini ja sinun kuolontaistelusi minun\nkuolontaisteluni. Minä puhun noiden kolmen puolesta. Mutta mitä aiot\nsanoa viidakolle?\"\n\n\"Hyvä ajatus. Näkemisen ja tapon välillä ei ole syytä siekailla. Riennä\nedellä ja kutsu ne kaikki Käräjäkalliolle, niin minä niille kerron,\nmitä on mielessäni. Mutta kenties eivät tulekaan -- uudenpuheen aikana\nsaattavat minut unohtaa.\"\n\n\"Etkö sinä sitten ole mitään unohtanut?\" tokaisi Harmaa Veikko yli\nolkansa, lähtiessään täyttä neliä, ja Mowgli seurasi mietiskelevänä.\n\nMihin muuhun vuodenaikaan tahansa olisi hänen viestinsä kutsunut\nkoko viidakon koolle niskakarvat pörröllään, mutta nyt ne touhusivat\nmetsästämisessä, tappelemisessa, kisailemisessa ja lauleskelussa.\nToisesta toiseen juoksi Harmaa Veikko huudellen: \"Viidakon herra palaa\nihmisen luokse. Tulkaa Käräjäkalliolle!\" Ja onnekas, kiihkeä väki\nvastasi vain: \"Hän tulee takaisin kesäkuumilla. Sateet ajavat hänet\nluolaansa. Juokse mukanamme laulamassa, Harmaa Veikko.\"\n\n\"Mutta viidakon herra palaa ihmisen luokse\", hoki Harmaa Veikko.\n\n\"Iii! Eowa? Onko uudenpuheen aika siltä vähemmän hyvä?\" vastailtiin.\nKun siis Mowgli raskain sydämin kapusi tuttua louhikkoa ylös paikalle,\nmissä hänet oli laumaan tuotu, tapasi hän siellä ainoastaan nuo neljä\nsutta sekä vanhuuttaan miltei sokean Baloon ja Akelan tyhjän istuimen\nympäri kietoutuneen, raskaan, kylmäverisen Kaan.\n\n\"Polkusi päättyy siis tässä, Miekkonen?\" virkkoi Kaa Mowglin\nheittäytyessä pitkäkseen kasvot käsien varassa. \"Itkehän itkusi. Me\nolemme yhtä verta, sinä ja minä -- ihminen ja käärme.\"\n\n\"Miksi ei minua punainen koira reväissyt kahtia?\" vaikersi poika.\n\"Voimani on minusta hävinnyt, eikä ole siihen syynä myrkky. Öin ja\npäivin kuulen kaksinaiset askeleet polullani. Kun pääni käännän, on\nkuin olisi siinä silmänräpäyksessä joku vilahtanut minua piiloon. Käyn\nkatsomaan puiden takaa, mutta hän ei ole siellä. Huhuilen, eikä kukaan\nvastaa, mutta on kuin joku kuuntelisi ja pidättäisi vastaustansa.\nLaskeudun pitkäkseni, mutta en lepää. Juoksen kevätjuoksun, mutta en\nsaa rauhaani. Uin, mutta en saa vilvotusta. Tappo tympäisee minua,\nmutta minulla ei ole rohkeutta tapella muulloin kuin tapossa. Punakukka\npolttelee ruumiissani, luuni ovat vettä -- ja -- en tiedä mitä\ntiedänkään.\"\n\n\"Tarvisko puhua?\" lausui Baloo verkalleen, kääntäen päänsä Mowgliin\npäin. \"Sanoi tuon jokirannassa Akela, että Mowgli ajaisi Mowglin\ntakaisin ihmislaumaan. Minä sanoin samaa. Mutta kuka nyt kuuntelee\nBaloota? Bagheera -- missä on Bagheera tänä yönä? -- hän myös tietää.\nSe on laki.\"\n\n\"Kohdatessamme toisemme Kylmissä Sijoissa, Miekkonen, tiesin näin\nkäyvän\", huomautti Kaa hiukan käännähtäen valtaisissa kiemuroissaan.\n\"Ihminen menee viimein ihmisen luokse, vaikkei viidakko häntä\nhäädäkään.\"\n\nNe neljä sutta katselivat toinen toistansa ja Mowglia, ymmällään, mutta\nkuuliaisina.\n\n\"Viidakko ei siis häädä minua?\" sopersi Mowgli.\n\nHarmaa Veikko ja toiset kolme murisivat raivoisasti, aloittaen: \"Niin\nkauan kuin me elämme, ei kukaan uskalla --\" Mutta Baloo vaiensi heidät.\n\n\"Minä opetin sinulle lakia. Minun on tässä asiassa puhuttava\", hän\nhaasteli, \"ja vaikka en enää kykene näkemään näitä paateroita edessäni,\nniin näen kauas. Pikku Sammakko, ota oma polkusi; tee pesäsi oman\nlaumasi ja heimosi parissa; mutta milloin tarvitaan nopsaa jalkaa tai\nhammasta tai silmää tai viestinviejää, muista, viidakon herra, että\nviidakko on sinun kutsuttavanasi.\"\n\n\"Myöskin keskiviidakko on sinun\", lupasi Kaa. \"En puhukaan pienoisen\nväen puolesta.\"\n\n\"Hai, mai, veljet\", huusi Mowgli, nyyhkyttäen nostaessaan kätensä. \"En\ntiedä mitä tiedänkään, en lähtisi, mutta molemmista jaloistani vetää.\nKuinka voin jättää nämä yöt?\"\n\n\"Ei, kuulehan, Pikku Veikko\", lohdutti Baloo, \"eipä tässä\nmetsästyksessä mitään häpeää ole. Kun hunaja on syöty, jätämme tyhjän\nkennon.\"\n\n\"Luotuamme nahkamme\", valaisi Kaa, \"emme voi ryömiä siihen uudestaan.\nSe on laki.\"\n\n\"Kuuntele, minulle kaikkein rakkain\", puheli Baloo. \"Ei ole täällä\nsanaa eikä tahtoa pidättelemässä sinua. Rohkaise mielesi! Kuka voi\nkysellä viidakon herran viisautta? Minä näin sinut leikkimässä\nvalkeilla piikivillä tuolla silloin kun olit pienoinen sammakko; näki\nsinut myös Bagheera, joka lunasti sinut vastatapetun nuoren mullin\nhinnasta. Siitä katselmuksesta olemme ainoastaan me kaksi jäljellä,\nsillä laumaemosi Raksha on vainajana luola-isosi keralla; vanha\nsusilauma on aikoja sitten kuollut; sinä tiedät mikä Shere Khanin\nperi, ja Akela sai loppunsa punaisen koiran taistelussa, missä ilman\nsinun viisauttasi ja voimaasi olisi toinen Seeonee-lauma myöskin\njoutunut hengiltä. Ei ole jäljellä muuta kuin vanhoja luita. Ei ole\nenää ihmisenpenikka pyytämässä lupaa laumaltansa, vaan viidakon herra\nvaihtamassa polkuansa. Kuka kykenee arvostelemaan ihmisen tekoja?\"\n\n\"Mutta Bagheera ja minut lunastanut mulli?\" epäröi Mowgli. \"En tahtoisi\n--\"\n\nHänen sanansa keskeytti karjahdus ja räiske rinteen tiheiköstä, ja\nBagheera ilmestyi kepeänä, voimakkaana ja kamalana kuten aina.\n\n\"Tästä syystä\", hän sanoi ojentaen vertavaluvaa oikeata etukäpäläänsä,\n\"minä en tullut. Metsästys oli pitkällinen, mutta nyt se makaa\nkuolleena pensaikossa -- toisvuotias mulli -- sinut vapauttava mulli,\nPikku Veikko. Kaikki velat on nyt kuitattu. Muuten on minun sanani\nsamaa kuin Baloo on puhunut.\" Hän nuoli Mowglin jalkaa. \"Muista että\nBagheera rakasti sinua\", hän vielä huudahti ja juoksi pois. Vuoren\njuurella hän viimeiseksi huusi pitkään ja äänekkäästi: \"Saalista saaos\nuudella polulla, viidakon herra! Muista, että Bagheera rakasti sinua.\"\n\n\"Sinä olet kuullut\", virkkoi Baloo. \"Eipä muuta. Menehän; mutta tule\nensin syliini. Oi viisas pikku Sammakko, tule syliini!\"\n\n\"Tuskaa on nahkansa luominen\", huokasi Kaa, Mowglin pusertaessa\nkatkeraa itkua, pää sokean karhun kylkeä vasten ja kädet hänen\nkaulassaan, Baloon heikosti yrittäessä nuolla hänen jalkojaan.\n\n\"Tähdet vaalenevat\", virkahti Harmaa Veikko nuuskien aamutuulta. \"Minne\ntänään majoitumme? Sillä tästälähtien seuraamme uusia polkuja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tämä on Mowgli-kertomusten viimeinen.\n\n\n\n"]