[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWDle4SXdEQ0JYXGfMoxATz21YEKIysUWUmoAyUEaQHM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},726,"Muistojen komeroista","Alkio, Santeri",1862,1930,"726-alkio-santeri-muistojen-komeroista","726__Alkio_Santeri__Muistojen_komeroista",null,"novelli",[],[],"fi",1915,20269,125082,false,45358,[22,23],"Fiction","Short stories",[25,26],"Literature - Other","Short Stories","\"Muistojen komeroista\" by Santeri Alkio is a collection of short stories written in the early 20th century. The narratives are set against a backdrop of rural Finnish life, exploring themes of nostalgia, community, and human connection through interconnected tales that likely focus on the lives of villagers and their experiences across the seasons.  At the start of the collection, the author paints a vivid picture of the autumn season settling in, reflecting on the transition from the vibrant warmth of summer to the somber ambiance of fall. The story introduces a group of men gathering in a blacksmith's home on a rainy Sunday evening, sharing memories and experiences from their past lives. They decide to take turns recounting stories, revealing camaraderie and the richness of their personal histories—a decision that sparks excitement among the men, hinting at the themes of friendship and storytelling that are central to the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Novellikokoelma sisältää viisitoista kertomusta, jotka sijoittuvat suomalaiseen maaseutuympäristöön. Tarinat käsittelevät ihmiskohtaloita, muistoja menneiltä vuosikymmeniltä sekä arkisia havaintoja. Kokoelma kuvaa elävästi maaseudun väkeä, virkamiehiä ja työn orjia eri vuodenaikoina.","Santeri Alkion 'Muistojen komeroista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 726. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUISTOJEN KOMEROISTA\n\nKirj.\n\nSanteri Alkio.\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Syksyn tullen\n    II. »Kyllähän valtesmanni mun tuntoo»\n   III. »Sepä hauskaa... Kah!»\n    IV. Reipas emäntä\n     V. Hollijuttu\n    VI. Herastuomarin kertomus\n   VII. Manu-papista\n  VIII. Tapaninpäivä Mäkelässä 1870-luvulla\n    IX. Rasmus Reilu\n     X. Työnorjat\n    XI. Kerran yökulussa\n   XII. Kesäinen matkamuistelma\n  XIII. Rikoslapsi\n   XIV. Tammisen ensimmäinen korvo\n    XV. Valssi\n\n\n\n\nI.\n\nSYKSYN TULLEN.\n\n\nVielä eilen oli ollut kuiva sää. Aurinko oli heloitellut korkealla.\nTaivaan sini oli ollut kirkas; vain muuan pilvijoukkue oli purjehtinut\nsen tyyntä ulappaa ja jo pariksi tunniksi peittänyt auringon kultaisen\nterän.\n\nSilloin tuntui ilman värissä, tuulessa, jopa maassakin syys. Se painoi\npimentonsa jo ihmisotsallekin.\n\nIhmiset pälyivät ympärilleen. Ja katso! Kellastuneita lehtiä puissa\njoukoittain. Tuossa tuulenpuuska jo kiidättelee kirpoutuneita lehtiä\npitkin maata ja kerää niitä kinoksiin ojanreunamille nokkospensaisiin\nja pitkään, vanhaan heinään. Ruohikoilla ja puutarhoissa lakastuneita\nkukkasruumiita. Pelloilla, missä äsken vielä teräinen vilja aaltoili\nelämäntuntoisena, seisovat nyt kuhilaat, väkäisinä merkkipylväinä kesän\nja syksyn rajamailla.\n\nNiiden ohitse ei kesä koskaan elävänä käy.\n\nToisilla pelloilla jo karja sänkeä polkee, sillä elo on riihessä. Ja\nvielä toisilla pelloilla viheriä rukiinoras hymyten viittaa uuteen\nelämään, tuolla talven takana...\n\nIllan tullen alkaa sataa tihuttaa. Samalla tuuli yltyy. On lauantai. Ja\nkun illalla mennään saunaan, on pimeä ja sataa rankasti.\n\nSyksy on tullut.\n\nSeuraava päivä on sunnuntai. Aamulla on hetkinen aurinkoa, mutta sen\nloisto kohtaa kaikkialla kosteata, joko limaista, välkkyvää tai\nränsistynyttä, joka ei enää kuivu niin kuin kesällä. Ihmismielessä\nherää kaamea tunto kaiken katoavaisuudesta. Kesän ihana kuva väreilee\nmielessä kuin autereisessa avaruudessa joskus väreilee laulava leivo.\nEro on vain siinä, että leivo lumoaa tunnelman paikalleen, mutta kesää\nkaipaava ikävä palaa menneeseen, syöksee sieltä syysmyrskyn ajamana\ntakaisin kuin rauhaton pakolainen. Mieliala on silloin kuin\ntuulenhenkäys, joka puhaltaa tällä kertaa etelästä, seuraavassa\nsilmänräpäyksessä mylvähtääkseen pohjoisesta, aivan kuin itsekin\nsekavassa epätiedossa: eteen- vai taaksepäinkö? Niin mielialakin\nensimmäisellä syysmyrskyllä. Se tuijottaa kesän muistoihin kuin\nlumottuna, mutta kun ne karkaavat, jo siirtyy tuleviin: kuvastuu\nmieleen lunta ja pakkasta, talven tyyntä rauhaa.\n\nMutta koko sunnuntain keskipäivän sataa. Illan tullen on mieliala\napea ja ruumista värisyttää, sillä lämpömittari on laskenut ja\nyksinkertaisista ikkunoista tunkeutuu huoneeseen kolkkoa kosteutta.\nElämä tuntuu tukalalta. Ihmiset nojailevat ramautuneina ja odottelevat\nmaanantaita. Olisi edes työpäivä, saisi aikansa kulumaan. Nyt ei viitsi\nedes lukea, sillä silmäluomet painavat raskaina, eikä mikään huvita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä tällaisena sunnuntai-iltana oli muutamia kylänmiehiä kokoontunut\nTervasmäen sepän tupaan. He eivät olleet näinkään mieslukuisina olleet\nillanistujaisissa sitten kuin viimeksi eräänä kesäkuun sunnuntai-iltana\njokipartaalla. Silloin kesäinen tunnelma ja lasten vedessä mellakoiva\nuimariemu houkutteli heistä useita jokeen. Saatiin nauraa, miten arka\nruumis oli viileän veden hyväilyille. Silloin sai heistä yksi kovan\nreumatismin ja yksi ankaran nuhan. Toisetkin pelästyivät, niin ettei\nmoni uskaltanut jokeen enää koko kesänä, vaikka kovin teki mieli.\n\nKesä oli sittemmin mennyt kullakin omissa riennoissaan, niin ettei\nollut näin kaikin satuttu kertaakaan yhteen.\n\nTuntui mukavalta, kun se nyt taas oli tapahtunut. Vaikkakin ulkona\ntuuli ja satoi, ei se sentään näin joukossa oltaessa aiheuttanut tällä\nkertaa kaameata turvattomuudentunnetta. Olivathan syystyöt mainiosti\njoutuneet, elot korjattuina suojiin ja riihistä tuli runsaasti viljaa.\nRuis oli hyvin orastanut, syyskynnöille oli vain eduksi, että satoi ja\npehmitti. Se kotona ahdistanut ikäväkin haihtui miesjoukossa. Puhetta\nriitti yllin kyllin, sillä sen hyvyydestä ei niin suurta lukua pidetty,\nkun sitä vain piisasi. Ja kun tämä periaate kerran oli tiedossa,\nsilloin vasta puhetuuli alkoi tuntea villin vapautensa nostattavaa\nyltyä.\n\nMutta kun näin oli vauhtiin päästy, alkoi muuan joukosta ehdottaa, että\npitäisi velvoittaa jokainen kertomaan omista elämänkokemuksistaan jokin\ntarina. Toiset sitä vastaan heti tekivät muistutuksen, että sittenhän\nei tänne viitsisi tulla kutkaan muut kuin ne suupaltit, jotka ovat\ntottuneet suutansa soittamaan nuorisoseuran keskusteluseurassa. Eikä\nsitä säällinen, vanhemmanpuolen mies sellaisiin viitsi ruveta.\nNuoremmat sen saisivat tehdä.\n\nMutta miten siinä haasteltiinkaan, rupesivat jo taipumaan, kun saivat\nluvan kertoa vanhoja, poikuutensa aikuisia »satuja», tapauksia ja\nhavaintoja oman elämänsä varrelta, y.m. Tästä yhä useampain ajatus\nnäytti joutuvan muistelevaan tilanteeseen, jolloin kasvoille levisi\njoko sisäinen, muistojen kajastuksen kirkastama hymynhohde, tai\nvakainen, juhlallinen tunnelma.\n\nKun vihdoin selitettiin, ettei silti kenenkään ole pakko tähän\nkertomiseen antautua, mutta kuunnella saa kernaasti vapaasti ken\nhaluaa, rupesi asia innostuttamaan kaikkia.\n\nPäätettiin, että edellisellä kerralla aina määrätään, kenen on\nseuraavalla kerralla, viikon kuluttua kokoonnuttaessa, kertomuksensa\nesitettävä.\n\nKauppias Tamminen tarjoutui kertomaan seuraavalla kerralla muutamia\nkohtauksia »raittiustaisteluista» viime vuosisadan 80-luvun alussa.\n\n-- Silloin, sanoi hän, täytyi raittiustaistelijan usein turvautua\nkäsivarsiinsa, itsepuolustuksen tarkoituksessa. Sillä miehet, jotka\nryyppäämistä harrastivat, pitivät sitä tapaa vastaan tehtyjä\nhyökkäyksiä myöskin kunnianloukkauksina. Heistä moni käsitti, että\nraittiusmiehen sekaantuminen heidän asioihinsa oli tavalla taikka\ntoisella rangaistava. Raittiusmies, joka teki »hyökkäyksiä», sai olla\nusein varuillaan.\n\nMiesparvi hajousi Tervasmäen tuvasta ja kukin lupasi olla ensi\nsunnuntai-iltana paikalla kuulemassa, mitä se Tamminen valehtelee.\n\n\n\n\nII.\n\n»KYLLÄHÄN VALTESMANNI MUN TUNTOO.»\n\n\nKun miesjoukko oli kokoontunut, tälläkin kertaa Tervasmäen sepän\ntupaan, siellä kun oli melkein kaikista mukavin olla ja seppä piti\nsiitä että heille tultiin, aloitti Tamminen kertomuksensa.\n\n-- Niinkuin tiedätte, olin minä nuoruudessani tulinen mies. Ja kun olin\nsaanut päähäni, että raittiusaate on maailman kaikkein suurin ja\ntärkein aate, seurasi siitä, että aloin sitä koko sielustani harrastaa.\nMinä en laskenut ohitseni yhtäkään juovuksissa olevaa ihmistä ilman,\netten olisi hänelle julistanut juoppouden turmiollisuutta. Eikä siinä\ntullut aina sanoja valituksi. Tästä seurasi, että miehet, jotka eivät\nryyppäämistä pitäneet kunnianasianaan, alkoivat karttaa minua aina kun\nolivat päissään. Mutta sitä vastoin kaikki n.s. »ilkeät juopot» ne\nalkoivat minua kunnioittaa tervehdyskäynneillään aina silloin, kun\nolivat itse mielestään »sopivassa laissa».\n\nKerran istuin tuvassani pikkuinen poikani sylissä ja lauloin. Oli\nsydänkesä ja lauantai-ilta sen lisäksi. Yht'äkkiä alkaa pihasta kuulua\nkovaäänistä juopuneitten melua. Kauan ei tarvitse odottaakaan ennen\nkuin tupaan tulee kolme miestä, joista en yhtäkään tunne. Kaikki ovat\nparhaassa ilkeyshumalassa. Yksi laulaa rallattaa hiljoilleen jotakin\nrenkutusta ja käy pöydänpäähän istumaan, ryömästen yläruumiinsa\npöydälle, johon jo oli pantu illallista. Toinen istui hänen viereensä\nja kolmas kävi tilaamaan, muka, kahvia vaimoväeltä.\n\nTämän heidän menettelynsä katsoin tarkoitetun taisteluhaasteeksi.\nMeillähän ei koskaan keitetty kahvia juopuneille, eikä koskaan saanut\ntällä tavoin tuleva vieras istua pöydänpäähän, eikä varsinkaan panna\npöydälle maata.\n\nNousin ja lapsi käsivarrellani kävin miesten luo, jotka istuivat\npöydänpäässä.\n\n-- Siinä ei saa istua eikä maata. Menkää paikalla pois!\n\n-- Ei näy ... olevan sellaista, jota tarvittis totella.\n\nSilloin vein lapsen toiseen huoneeseen. Otin käteeni kyynärän pituisen\nteräksen kappaleen ja palasin tupaan. Menin pöydänpäässä olevain\nmiesten luo, joilla nyt jo oli viinapullo käsissään. Se pöydällä\nryömivä juuri kiljui:\n\n-- No sitä kaffia! perr...\n\nHypähdin hänen edessään, huudahdin ja kysyin:\n\n-- Menettekö te?\n\nIskin aseellani pöytään, lähelle hänen turpaansa.\n\nPää nousi. Mies nousi myös ja silmissä pälyi jo pelkuri. Hän alkoi\nmennä ovea kohti, vieressä istunut seurasi jäljessä. Mutta se kolmas\nrupesi nyt lähentelemään minua selittäen, ettei tässä nyt niin lähdetä.\n\n-- Ulos!\n\nJa silloin hänkin meni.\n\nArvasin, että heillä oli mielessään aikomus tehdä pihassa jokin\nkoiruus, kuten heidän kaltaisillaan melkein aina oli ollut. Hyppäsin\ntoisen oven kautta ulos ja ehdin parahiksi kuulemaan kuinka se pöydällä\nhuojunut toisille selittää kiroten:\n\n-- Siltä pitäis ottaa tuo raittiuskurssi pois!\n\nSamassa ajaa veräjästä ulos se, joka viimeksi oli tuvasta lähtenyt.\nHänen rattaillaan on kolmas, se hiljainen mies. Näen, miten hevonen\nväkisin suistetaan niin, että rattaanpyörä käy veräjäpieleen ja kaataa\nsen sekä siihen liitetyn aidan. Silloin hyppään hevosen päähän,\npyöräytän sen ympäri ja ajajan rimpuilemisista huolimatta talutan\npihalle ja kiinnitän renkaaseen. Toisen hevosen, joka ei vielä ollut\nehtinyt mihinkään, pyöräytän niin ikään ympäri ja kytken.\n\nTiellä menee tuttu mies. Huudan hänet avukseni.\n\nSillä välin oli pihassa syntynyt kamala melu. Hevosia yritetään väkisin\nvapauttaa, mutta he eivät uskalla tulla, kun minä vartioitsen\nriimunvarsia.\n\n-- Tähän sattui näitä roistoja, selitän miehelle, jonka olin tieltä\nkutsunut. Otappa sinä ja aja tuota hevosta, minä ajan tätä, nämä täytyy\nviedä nimismiehelle.\n\nHän ryhtyi heti asiaan ja otti huostaansa sen hevosen, jolla ajoi se\nmies, joka oli pöydällä maannut. Nyt rupesi tuo mies rukoilemaan. Hän\nmaksaisi mitä tahansa, jos vain pääsisi vapaasti kotiin.\n\nMutta se toinen, jonka hevosta minä ohjailin, kiljui ja kerskui.\nIstutin hänet viereeni rattaille, se hiljainen mies sai istua\ntakaperin. Niin lähdettiin. Vieruskumppanini kaiken matkaa kerskasi:\n\n-- Johan minä nimismiehen -- johan minä valtesmanin -- johan minä sen\ntunnen... Saat laittomasta vangitsemisesta, s--nan, s--nan, s--na!\n\nAjoimme nimismiehen pihaan. Lähetin jonkun siinä olevan ihmisen\nkutsumaan häntä ulos. Hän tuli. Selitin lyhyesti mitä oli tapahtunut.\nSanoin, että jätän miehet nyt nimismiehen huostaan.\n\nSillä aikaa oli nimismies tarkemmin katsellut vierustoveriani.\n\n-- Mutta eikös se ole?...\n\nHän mainitsi erään metsäloukon torpparin nimen ja lävisti katseillaan\nmiestä, joka yhä painoi päätään alemmaksi.\n\n-- Oletko sinä se?\n\nMies kohottaa hieman päätään ja virkahtaa:\n\n-- Sehän minä... Mä sanoinkin tälle, jotta kyllähän valtesmanni mun\ntuntoo.\n\n-- Tunnen minä. Sulla on täällä 2 kuukauden vankeussakko siitä\nviinanmyynnistä. Sua on jo kaksi kertaa yritetty, mutta olet onnistunut\nkarata. Nyt et karkaa. Ka, siinäpä on jo rättärikin. Viekää nämä miehet\nkaikki vanginkuljettajalle yöksi. Tälle toimitan vangituspassin\nillalla. Näiden toisten asiaa tutkitaan aamulla.\n\n-- ... sus siunatkohon, valittaa se minun pöydälläni maannut.\nArmahtakaa, herra valtesmanni ... emäntäkin odottaa ... enkä minä ole\nmitään pahaa tehnyt... Ja jos olen, niin kaikki maksetahan... Kyllä\nmulla raukalla rahaa on. Ja mies ryömii polvillaan ja vetää taskuaan\nesiin.\n\n-- Enkö mä sanonut! kirkuu se toinen mies, jotta kyllä valtesmanni mun\ntuntoo... Mutta eikö se nyt passaisi toisella kertaa, kun tulee juuri\nheinäaikakin? Mennähän talvella linnahan, kun tulee vähän joutilaammat\najat, tuota... Eikö niin?\n\n-- Tule, tule, kiirehti rättäri, joka jo oli tarttunut suitsiin.\n\n-- Mene rattaille joutuin, käskee nimismies.\n\nMinun toverini seurasi joukkuetta rättärin apumiehenä\nvanginkuljettajalle.\n\nMatkalla olivat he vielä »raittiusmiestä» noituneet ja valittaneet, kun\nnäin kävi.\n\nNimismies kyseli minulta, vaadinko heille edesvastuuta kotirauhan\nrikkomisesta ja portin särkemisestä.\n\n-- Ei, kiitoksia, nauroin minä. Rangaistusvaatimukseni olen saanut\ntäysin tyydytetyksi.\n\nJäljestäpäin tunnusti se itkenyt ja rukoillut mies minulle kerran, että\nhänet oli saanut meille pölläilemään se viinanmyyjä, jolla hänen\nmielestään tuntui olevan vihaa minulle erään raittiuspuheeni vuoksi,\njota mies oli kerran ollut kuulemassa. Itse kehui hän olleensa\nryyppäämätönnä sen jälkeen, kun vietti yönsä vanginkuljettajalla ja\naamulla häveten sai mennä kirkkoväkeä vastaan.\n\nMuilta kuulin, että tämä mies oli ollut aina vakainen ja arvossa\npidetty kotiseudullaan, mutta milloin sattui ryyppäämään, tuli\nilkeämieliseksi ja pahankuriseksi, niin että joskus ajoi kotiväkensäkin\nkankaalle.\n\nPysyikö hän sittemmin raittiina, en ole kuullut.\n\n\n\n\nIII.\n\n»SEPÄ HAUSKAA ... KAH!»\n\n\nRäätäli Arvosen vuoro oli kertoa.\n\n-- Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman\npäivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50\nvuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo\nkannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä\nmieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta,\nihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut.\nKaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin\ntalvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua\nkuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa\noikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella\nkuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin\ntavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. -- Mutta\ntuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon\npyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi\nseppä.\n\n-- Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset\nkuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.\n\nPäivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha.\nEtelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi,\nuhkuen rehevässä kukkeudessaan.\n\nMe poljimme pyöriämme nautinnolla, vaikka olikin lämmin. Sillä\nvapaudentunto, tieto, että oli edessä kokonainen kesäinen viikko\nvapautta, vaikutti niin kuin öljy jäseniimme. Elämässä lupasi avautua\nmeille, työmiehillekin, uusi nautinnontila: kesälepo, kesäloma. Me\npyöräilimme kuin lapset, täynnä odotusta ja jo saavutettua\nnautinnoniloa.\n\nSivuutamme pitäjän toisensa jälkeen. Pysähdyimme milloin leipuripuodin\nedessä, milloin missäkin, saadaksemme jotakin suuhumme.\n\nPäivän kuluessa on jo uhkaavia ukkospilviä liikuskellut kuultavalla\ntaivaslaella. Illan tullen alkavat lyhyet, äksyt tuulenpuuskaukset\nhermostuneesti suhahdella. Yöksi uhkasi ilmeisesti saavuttaa ukonilma.\n\nLähenimme kuitenkin jo ensimmäistä, ennakolta määrättyä\nyökortteeriamme. Meistä ei tosin kumpikaan tietänyt tarkalleen missä se\noli. Mutta jossakin kalliolla piti näillä tienoin oleman torppamökki,\njossa asuu minun vaimoni täti miehineen. En ollut koskaan heidän\nluonansa käynyt, en koskaan heitä edes nähnyt. Mutta monet terveiset\nheiltä oli tullut meille ja aina kutsut:\n\n-- Tulkaa joskus kestiin. Kyllä meillä kahvikupin saa ja ruoka-aterian.\n\nNyt me siis menimme heille kestiin.\n\nJo alkaa ukkonen jyrähdellä. Mutta tuolla edessämme myöskin jo kohoaa\nkallioinen ylänköseutu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme\nlähellä tädin majaa. Ja ennenkuin oikein huomaammekaan, on tuossa\nkallionreunalla laudoitettu tupa, jonka ikkunaverhot ja ovi ovat kiinni\nja jonka, myöskin suljetusta, navetasta kuuluu hiljainen lehmänkellon\nkalahdus.\n\n-- Ka! huudahdamme yht'aikaa.\n\n-- Siinä se on.\n\nPoikkeamme tieltä ja kävelemme pihaan, avaten edestämme veräjän, joka\non tarkoin suljettu ja vielä raskas malka laskettu eteen tueksi.\n\n-- Onkohan edes ketään kotona? päivittelemme.\n\nSamalla iskee salama, ukkonen jyrähtää vallan lähellä ja ensimmäiset\nraskaat sadepisarat putoovat läiskien valkeaan kallioon.\n\nMinä koputan ovelle. Vähään aikaan ei kuulu mitään, mutta pihaikkunan\ntiudin heilahtaa hieman. Painaudumme lähelle seinää, sillä sade\nalkaa roiskia. Arvaamme, että he pelkäävät, kaksi vanhaa ihmistä,\ntietääkseni. Voivat meitä rosvoiksikin luulla. Aion juuri mennä ikkunan\ntaakse ja ilmoittaa kuka olen, kun samalla kuuluu sisästä ovenkäynti ja\nkiireinen, äksyltä tuntuva vanhan naisen ääni kysyy:\n\n-- Kuka? ... Keitä te olette?\n\nPanin nyt suuni lähelle ovenrakoa ja selitin kuka olen.\n\nSamassa lensi ovi rajusti auki sisäänpäin niin, että olin vähällä sen\nmukana tuuskahtaa nenälleni.\n\n-- Sepä hauskaa... Kah!\n\nEdessäni seisoo aivan pieni, noin 70-vuotias muori paitasillaan,\npaljain päin.\n\nEnnen kuin edes selviän oven äkkinäisestä liikkeestä ja pääsen tolkulle\nsiitä, että iloinen reipas tervehdys oli todellakin lähtenyt tästä\npaitasillaan seisovasta vaimovanhuksesta, on hän jo tempaissut\ntuvanoven auki ja huutaa sinne:\n\n-- Äijä! Äijä! Tääll' on vieraita!\n\n-- Ken hän on? kuuluu tuvasta vanha miehen ääni, joka tuntuu tulevan\nhampaattomasta suusta.\n\n-- Annan tyttären mies! Nous' ylös!\n\nKuulemme kuinka äijä tempautuu sängystä. Kun me talutamme pyöriämme\npois sateesta ja kysymme saammeko yösijaa ja saisimmeko tuoda pyörät\nsisään, juoksee vanha vaimo jo tuvassa ja porstuassa, hokien:\n\n-- Vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee, vielä häntä kysyy,\nkun ensimmäistä kertaa tulee ... vielä häntä...\n\nÄijä seisoo ovessa housujaan napittaen ja käskee tulla tupaan.\n\nSillä aikaa on muori jo pannut kahvipannun tulelle ja sytyttänyt puut.\n\n-- Palo sinä sokuria! käskee muori äijää jo ainakin viidennen kerran.\n\n-- Onko teillä nälkä? kysyy samalla juostessaan ja yrittää katsahtaa\nsilmiin, minkä ohimennessä ehtii.\n\n-- Kysyäkään sellaista! hulluttelee hän samalla itselleen. Aivan kuin\nlintu hyppää hän pöytälavitsalle, ottaa lautaselta viilipunkan ja\nheittää sen alashypätessään pöytään, laskien käsistään aivan kuin\njonkin heittoesineen.\n\nMe seisomme ihmetyksen lyöminä tämän verrattoman ketteryyden ja\ntoimeliaisuuden edessä.\n\nKahvipannu kuohui jo yli ja äijä samalla valitti, että kun sokeri on\nniin kovaa. Muori on jo kiehuvaa pannua hätyyttelemässä ja härnää\näijälle:\n\n-- Mikset kastele, mikset kastele, kastele...\n\nMutta saman tien hakee muori taas kaapista lusikoita ja heittää ne\npitkästä matkasta pöydälle. Samalla jostakin nurkasta vääntää sylin\ntäyteen sänkyvaatteita, vie ne ulos puotiin ja palatessaan sanoo\ntehneensä meille sinne vuoteen.\n\nNyt pannaan meidät syömään. Voita, leipää, lihaa, viiliä ja maitoa.\nKaikki laitokset äärimmäisen siistiä. Istumme pöytään salamain\nleimutessa ulkona. Tavaton ruokahalu yllättää. Vanhukset istuvat\nlähelle pöytää juttelemaan. Muori johtaa puhetta, kyselee meidän\nperhekuulumia, kertoo omiaan ja on iloinen, että nyt kerrankin tultiin.\nTuskin olemme lopettaneet syömisemme, kun muori jo tuo kahvit. Taas hän\nheittää tarjottimen pöytään. Tällä kertaa oli vähällä tulla vahinko,\nmutta ei tullut. Tuo heitteleminen näytti tulleen tälle polttavan\ntoimeliaisuuden ihmiselle tarpeeksi. Jokainen hillitty kosketus oli\nhänelle ajantuhlausta.\n\nHe juovat itsekin samalla kahvia. Juttelusta saamme tietää, ettei olla\nköyhiä, jonka tiesin jo ennestään; myöskin, että lapsia on Amerikassa,\nsekä että he kahden tekevät täyttä kyytiä vielä tämän torpan työt.\nLehmiä on kaksi ja yksi vasikka ja hevonen.\n\nVaari rupesi haukottelemaan. Kello on lähellä kymmentä.\n\n-- Yö kuluu, virkkaa hän haukotuksensa välistä.\n\n-- Mennään maata! julistaa muori. Kun täss' kupsehditaan, niin aamulla\non vääräniska. Tulkaa nyt, minä näytän.\n\nNiin lähti hän ulos ja meidän oli heti seurattava, ellemme odottaneet\nhäntä ovelta palaamaan ja ihmetellen kysymään:\n\n-- Vai aiotteko siinä yönne istua?\n\nMeidät vietiin pieneen lautaseinäiseen vaatepuotiin, jonka avatusta\novesta tuoksahti vastaamme vahva vällyjen ja pyykkivaatteiden haju.\n\nMuori oli juossut edellä puotiin.\n\n-- Vähän harvaksi ravistuneet nuo seinät, hän sanoi, kun seinänraoista\nhohtivat salamat.\n\nNousimme puotiin mielessämme punniten, suojaavatko nuo seinät sateelta.\nAivan kuin muori olisi arvannut ajatuksemme, hän sanoi:\n\n-- Puikkikaa nahkasten alle! Vetäkää päähänne. Kyllä siellä tarkenee.\n\nHän laskeusi jo pihaan, jossa sade pieksi hänen paitaansa. Painaessaan\novea kiinni, kysyi, koska saa herättää.\n\n-- No siellä yhdeksän ajoissa, sanoin minä.\n\nHän mutisi jotakin juosta hytistäessään tuvanpuolelle, jossa\nporstuanovi heti lensi kiinni ja napsahti lukkoon.\n\n-- Se on nyt jo sängyssä, sanoi seppä.\n\n-- Ja me olemme vielä tässä, sanoin minä.\n\n-- Minä en ole ikänä nähnyt niin kelvollista ihmistä kuin tämä, uudisti\nseppä, yhä ihmetyksen vallassa.\n\nMinä olin kuullut tästä muorista jotakin. Mutta kaikki tämä joustava\nripeys oli yli kaiken arvailun.\n\nIhmetellen kävimme sänkyymme, peittäysimme nahkasiin. Ja muorin\nennustus, että kyllä siellä tarkenee, toteutui korkeimmassa mitassa.\n\nUkkosta kesti tunnin verran, jolla aikaa salamat hyväilivät\nvuodettamme. Mutta sitten hiljeni kaikki ja me aloimme nukkua\nensimmäisen kesälomapäivämme muistoja sulatellen.\n\nOlimme aikoneet todellakin venyä vuoteessamme edes kello 8:aan. Mutta\nkello oli tuskin livahtanut yli 5:n, kun oveemme lyötiin aivan kuin\nhädän edestä ja muorin ihmettelevä ääni kuului:\n\n-- Ettekös meinaa ollenkaan nousta ylös? Kahvi on jo ollut aikaa\nvalmiina ja ... pitää munkin vielä niitylle.\n\nMeidän on noustava. Puettuamme ja peseydyttyämme juomme kahvit, sitten\nsyödään aamiainen yhdessä talonväen kanssa. He ovat jo tänä aamuna\nolleet niityllä. Kun saavat meidät pois, menevät jatkamaan.\n\nKäymme heidän kanssaan yhdessä ulos. Siinä kallion alangossa heidän\nniittynsä leveneekin, 5 tynnyrinalaa timotee- ja apilaniittyä. Vieressä\non haka, missä karja ja hevonen ovat laitumella. Komeana upeilee niitty\nheinäkuun aamun kirkastetussa loisteessa. Eläimet tuossa aitauksessa\novat kuin luonnonsyöttiläitä.\n\nJa nämä kaksi vanhaa ihmistä, täynnä työniloa ja elämän\nkannattavaisuuden uskoa. Ei yhtäkään rikkinäistä säveltä heidän\näänissään...\n\nVaari vielä jaarittelee ja piippuaan sytyttelee, kun me pyöriämme\npidellen olemme matkaan lähdössä, Mutta silloin jo muori niittää,\nturpea, tuoksuva apila kaatuu. Aidan toisella puolen ynisee vasikka\nmuoriin päin turpaansa kurottaen ja vanha hiiro höristelee.\n\n-- Odottakaa, odottakaa, kuuluu muorin kehoittava, hyväilevä ääni\nsamalla, kun pieni terävä viikate nuoleksii apilaa juuresta poikki.\n\nLähdemme. Meidät on vallannut kummallinen koti-ikävä, työn-ikävä.\nLukemattomat kiireet ja tekemättömät työt painavat mieltä.\n\nEn muista kumpi sen ensin sanoi. Mutta pian löysimme itsemme etsimässä\nsopivaa kotiinpaluutietä, ettei tarvitsisi sitä samaa tietä koko matkaa\npalata, jota oli tultu.\n\nKesälomamme ei siis tullutkaan kestämään viikkoa, niin kuin olimme\naluksi aikoneet. Kesti kuitenkin niin kauan, että se synnytti\nmielissämme uuden kesän-ikävän, jolloin jatkaisimme sitä, mikä tänään\njäi puolinaiseksi.\n\n\n\n\nIV.\n\nREIPAS EMÄNTÄ.\n\n\nTervasmäen sepän vuoro oli kertoa. Hänellä oli mielessään\nmontakin tarinaa, mutta tällä kertaa valitsi muistelman samalta\npolkupyörämatkalta, josta Arvonen oli viime sunnuntai-iltana kertonut.\nHän tahtoi vain näyttää toteen, että hieman nuoremmassakin polvessa\nkuin siinä, johon Arvosen emännän täti kuului, on reippaita naisia,\njotka aina ansaitsevat niiden yleisen kiitollisuuden, jotka ovat\njoutuneet liikkumaan kotiveräjän ulkopuolella ja ovat siten pakotetut\nvaivaamaan emäntäväkeä ylimääräisillä ruoanlaittohommilla.\n\nSeppä aloitti:\n\nKun pyöräilimme Arvosen kanssa kotiinpäin, saavutti meidät nälkä ja yö\nyksiin aikoihin. Olimme silloin jo saapuneet oman pitäjän latvoille,\nAnnalan talon tienristeykseen. Ehdotin Arvoselle, että menisimme\nviiliä syömään, koska tunsin talon haltijaväet. Emäntä oli meillä\nkengityttänyt toisella viikolla hevosen, kun se oli kaupunkimatkalla\nruvennut niin jalkojaan arkomaan. Oli silloin sanonut, että jos sepälle\njoskus sattuu kulkuja, ei pidä heidän talon ohi käydä, vaan tulla\nkatsomaan.\n\nNiin tulivat he Annalan pihaan. Tuskin oli nyrkillä pari kertaa varoen\nkoskettu ovea, kun jo ilmestyi porstuaan naisen ääni, joka kirkkaalla,\nkomentavalla äänellä kysyi:\n\n-- Keitä siellä on?\n\nMinä silloin mainitsin nimeni.\n\nOvi lensi auki ja emäntä iloisesti nauraen tervehti:\n\n-- Mutta enpä minä olisi sen sopivampia vieraita tainnut odottaa! Kuka\ntämä toinen on?\n\nSelitin, että tämä on räätäli Arvonen.\n\n-- No herra siunatkoon!... Me olemme tämän mestarin emännän kanssa\nolleet yht'aikaa rippikoulussa! Tulkaa nyt tupaan.\n\nIsännän ajoi emäntä heti housuja jalkoihinsa panemaan ja juttelemaan\nvierasten kanssa sillä aikaa, kun hän panee ruokaa ja keittää kahvia.\n\nHiljakseen isäntä valmistuu kamarissa vastaanottokuntoon ja emäntä jo\nehti ilmoittamaan että »se on tuo meidän sellainen könssäri, jottei\nsiitä tahdo tulla valmista...» Mutta aivan kuin heti katuen\nmoittineensa miestään liiaksi, hän lisää: »... vaikka en mä sitä sano,\nkyllä se miehen reiän siltä täyttää paremmin kuin moni muu, ei se\nmikään vemppula ole...» Avaa jo samalla kamarinovea:\n\n-- Etkö sinä nyt jo kerkiä? Kauanpa sinä tuhrit.\n\n-- No älä nyt hädi ... kuuluu kamarista ja sen jälkeen ähkymistä,\nkunnes isäntä tulee pää pörröllä, suu naurussa ja kertoo, että hän oli\njuuri päässyt uneen.\n\n-- Ja me nyt tulimme häiritsemään, valitti Arvonen.\n\n-- Hää-iritsemään! nuhteli emäntä.\n\n-- Mitäs häiritsemistä tämä on, isäntä lohdutteli.\n\n-- Täällä metsäloukoilla näkee niin harvoin ihmisiä, että silloin kun\nniitä tänne eksyy, niin oikein naurattaa, selitti emäntä.\n\n-- Onko miehillä piippuja, tääll' olis tupakoita. Isäntä kävelee\nkamariin päin.\n\n-- Piippuja! huutaa emäntä. Luuletko sä jotta ne siellä rinnalla vielä\npiipulla polttelevat niin kuin sinäkin... Eikö sulla ole paperossia?\n\n-- Ei me polteta ollenkaan, selitin minä.\n\n-- Mä sen arvasin. Kun nyt niin kovin sivistytähän.\n\nMiehensä perään kamariin hän huusi:\n\n-- Tule nyt pois sieltä! Ei miehet polta ollenkaan. Tarjoa viiniryyppy.\n\n-- Emme me ryyppää viiniäkään, muistutti Arvonen.\n\n-- Oletteko te niin raittiita? No ei meidän Iikkakaan (hänen poikansa)\nryyppää eikä polta. Se on nyt tämä uuden ajan maailma sellaista. -- Ei\nne ryyppää, sanoo hän isännälle, joka tulee pullon ja lasin kanssa. Vie\nvain takaisin.\n\nIsäntä pisti pullon kaapinolalle tuvassa ja kävi juttuamaan meidän\nkanssamme.\n\nJotenkin meni puhelu osuuskauppoihin. Me kerroimme tästä meidän kylän\nkaupasta ja kyselimme eikö siellä heidän loukollaan jo sellaista\npuuhata... Isäntä sanoi, että ei siellä vielä, mutta jatkoi omaan\nsanaansa:\n\n-- Syytä kyllä olis hyvinkin, kun nuo kauppiaatkin menevät kaikki\nrenkaisiinsa...\n\n-- Mitähän sinäkin _renkaista_, nuhteli emäntä, kun et kumminkaan\ntiedä etkä ymmärrä mitä ne renkaat ovat.\n\n-- Noo, miks'en minä sitä tiedä, kun olen kuullut.\n\n-- Vaikka olisitkin! Parempi ihmisen on aina puhua sellaista, jota\nitsekin ymmärtää.\n\nMeihin pyrki tekemään kiusallisen vaikutuksen emännän ilmeinen halu\nsuutaa miestään. Olin juuri aikeissa ruveta laskemaan tästä leikkiä,\nmutta emäntä oli saanut ruoan pöytään ja kehoitti syömään, sanoen:\n\n-- Siinä nyt on vain ... mutta kun on näin yönaika, ei oikein viitsisi\nkeittääkään ja... Vaikka mitähän mä sitä koristelen, paras sanoa\nsuoraan, ettei taidakaan. Mitäs minä taidan keittää, puuroa ja velliä\nja kaprokkiperunoita, hah hah haa!\n\nHän nauroi sydämensä pohjasta.\n\n-- Minä olen aina ollut vähän vanhanaikainen ja taitamaton, eikä\ntämäkään, tämä _meidän_, ole ruokien kanssa kovin uudenaikainen,\nniin on totuttu syömään melkein kylmältä... Tässä nyt olis viiliä,\nvoita, lihaa, leipää ja juustoa ja maitoa... Tulkaa nyt... Olis meillä\nmuniakin, keitänkö?\n\nKielsimme ehdottomasti. Pöydässä oli ruokaa ainakin viiden miehen\nvaralle, kaikki mainiota laatua. Ja kyllä se nyt luistikin!\n\nSyödessämme, kun kuvailimme emännälle, miten kiitollisena nälkäinen\nmatkamies istuu tällaiseen erinomaiseen pöytään, kun on niinkin\nnälissään kuin me nyt, rupesi emäntä kertomaan erästä omaa kokemustaan,\njoka hänelle oli sattunut viime syksynä eräällä kaupunkimatkalla.\n\n-- Mä oikein istun tuohon, hän sanoi ja tuli istumaan toiseen päähän\npöytää, kun me söimme toisessa päässä, -- ihmisten lähelle toimittamaan\nkaupunkimatkaani.\n\n-- Tämä meidän oikein hevosella vei mun asemalle, kun menin. Aioin\ntulla vasta seuraavana päivänä, mutta asiani loppuivat ja tulinkin\nsamana iltana jo asemalle takaisin. Ajattelin, että kestailen siellä\ntuttujen luona, kun ne aina pyytävät, eikä tule aloksesta lähdettyä.\n\nSiinä iltapäivällä oli mun ruvennut ottamaan kenkä jalkaani, niin ettei\ntahtonut saattaa ollenkaan kävellä. Mutta aseman lähiseuduilla oli\nmulla sukulaisia, siellä toisella puolen jokea, se Pirttimaan miniä. Se\non minun tätini tytär. Ne olivat, Tilta ylkämiehinensä, meillä toissa\njouluna juhlakestissäkin monta päivää, kun niiden morsiustouhu oli\nparhaallansa. Minä ajattelin, että heillepä nyt on sopiva mennä.\n\nNiin minä klomppasin sinne pimeällä syysrapakolla ja kenkä puri jalkaa.\nOli jo vähän myöhäinen, kun pääsin pihaan, mutta tuvasta näkyi vielä\nvalkeata ja porstuan ovi oli auki. Menin tupaan. Isäntä istui takalla\npoltellen ja oli jo puoliksi riisuutunut. Pöydällä paloi pikkuinen\nlamppu.\n\n-- Iltaa, minä sanoin. Täällä tulee oikein myöhäisiä kulkijoita.\nSelitin, että olin heidän miniänsä täti ja kuinka minä nyt olin\nhäätynyt kulkeelle näin myöhään ja pyysin yösijaa.\n\nIsäntä ei katsonutkaan puhuessani minuun. Nojasi vain olkapäätänsä\ntakkarautaan ja poltteli. Kun minä olin lopettanut, alkoi hän:\n\n-- Ei -- ei -- ei meille sovi ottaa yövieraita. Pitää mennä yöllä\nAlmänninkiinkin ja...\n\nMinä oikein hölmistyin, vaikka ei se ole minun tapojani. Kysyin siltä\nmieheltä:\n\n-- Mutta minkä tähden ette te nyt anna minun olla yötä, maata vaikka\ntuossa penkillä, kun en minä teiltä mitään pyydä?\n\nEmäntä tuli kamarista. Hän oli arvatenkin ovenraosta kuullut meidän\nsanailemisemme ja sekaantui siihen:\n\n-- Kyllä ... kyllä on aivan mahdotonta ottaa meille nyt vastaan\nyövieraita.\n\n-- Mutta ... kun minä en pyydä muuta kuin tuossa penkillä maata? Minun\nottaa kenkäkin niin surkeasti jalkaani jotta, jos mun nyt pitää sillä\nontua tuolla pimiässä rapakossa ja lähteä talo talolta kerjäämään kenen\npenkillä saisi olla yötä, niin sepä nyt vasta...\n\n-- Ei se nyt meillä ainakaan sovi, sanoi emäntä tylysti.\n\nVoi sentähden, kun minun teki mieleni ruveta niitä oikein haukkumaan,\nmutta sain pidätetyksi itseni. Minä vain kysyin rauhallisesti:\n\n-- Missä teidän poika ja miniä asuvat?\n\n-- Yläkerrass' ne, sanoi isäntä.\n\n-- Mistä sinne tikat menevät?\n\n-- Sieltä porstuan perästä.\n\nMenin porstuasta etsimään vintinrappusia. Siellä oli pimeää kuin\nsäkissä. Viimein pääsin muutaman rapun päähän, mutta siellä oli niin\npaljon kaikenlaista kamaa, joka vieryi, kolisi ja tukki tien, etten\npäässyt mihinkään, pääni vain löin seiniin. Aatamini alkoi jo oikein\nnousta, minä menin tupaan ja huusin sotaäänellä ovesta:\n\n-- En minä osaa! Siinä tikoilla on niin paljo päkkänöitä, ettei siitä\npääse. Tulkaa näyttämään lampulla.\n\nIsäntä tuli vastaan sanomatta lamppuineen aina tikkojen yläpäähän asti\nja näytti tietä.\n\nAstuin ovesta tädintyttären kamariin. Pöydällä palaa tuijotti huono\nlamppurämä. Mies oli ylhäällä ja luki virsikirjaa, mutta Tilta nukkui\nlapsen kanssa. Minun sydämeni jo löi ilosta, että tässäpä niille nyt\noikein riemu syntyy, kun odotettu täti tulla tupsahtaa siinä paikassa.\n\n-- Hyvää iltaa, täällä tulee nyt oikein myöhäisiä yövieraita, mutta\nälkää nyt peljästykö, sanoin minä. Ja kun mies katsoa toljotti minua\nniin kuin lehmä uutta konttia, niin minua yritti ruveta suututtamaan.\nMutta sain kuitenkin itseni hillityksi ja selitin miksi olin näin\nmyöhään joutunut liikkeelle. Tuskin olin lopettanut, kun se mies, ilman\nettä edes istumaan käski, alkoi tavailla että:\n\n-- Ky-ky-ky-kyllä se on, kulkaa, nyt sillä lailla, jotta ei meidän sovi\nottaa kortteeriväkeä.\n\n-- Ko-ortteeriväkeä? En suinkaan minä ole teille kortteeriväeksi\ntullut! En minä tarvitse mitään muuta, kun saisin vain tuossa lattialla\nmaata yösydämen. Mulla on itselläni täällä kopassa kaikkea kyllä. Ei\nminun ole nälkä eikä jano.\n\n-- Joo, mutta kuulkaa, kyllä se ... kun sekin jo nukkuu... Ei meidän\nsovi tähän kortteeriväkeä ottaa.\n\nTätä kertoessaan emäntä nauroi sydämestään ja sanoi, ettei hänen\nauttanut muu, kuin lähteä kamuamaan kestitalosta ja etsimään toista\nyösijaa. Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että oli itse näitä niin\nkovin kestivierainaan pitänyt, ja että nuoret ihmiset tulevat niin\nitsekkäiksi.\n\nHän tuli rappusia takaisin, potki kiusalla pyörimään kaikki päkkänät,\nmitä vain eteen tai ulottuville sattui, ja ankara kolina siitä pitikin\nsyntymän. Arveli että kyllä se Tiltakin siihen heräsi, vaikka ei se\nhänen huutoonsa herännyt.\n\nLähimmässä talossa hän sai kohta hyvän yökortteerin ja vielä pantiin\nsyömäänkin. Kehui sittemmin pari kertaa lähettäneensä tädin tyttärelle\nkutsuja, että tulla heille kestiin lapsinensa ja miehinensä, mutta\neivät ole tulleet. Kun ne tulisivat, kyllä hän ne ylhäällä pitäisi ja\nopettaisi niille vähän ihmisten tapoja.\n\nOlimme syöneet vahvasti, ja nyt juotiin joukolla vehnäskahvit päälle.\nMeitä oli pidetty hyvänä. Emäntä oli ehtinyt jo tehdä selkoa talon\nvarallisuussuhteistakin, isännän vuorostaan suhdittaessa.\n\nMolemmat ehdottivat, että makaisimme heillä yön. Mutta ravittuamme\nitsemme ja levähdettyämme emme sellaista ajatelleetkaan, sillä ihana\nkesäinen yö houkutteli kauniille metsäiselle taipaleelle pyrkimään\nkotiin, josta aiotun viikon sijasta oli nyt oltu poissa vain kaksi\nyötä. Tämän kolmannen loppu nukuttaisiin jo kotona.\n\n\n\n\nV.\n\nHOLLIJUTTU.\n\n\nIsäntä Mäntyläisen suu oli juonikkaassa hymyssä.\n\n-- En tiedä, sanoi, te olette kertoneet niin hauskoja juttuja, että...\n\nKatsoi sivuilleen, mihin sylkisi.\n\nMonen muun suu oli jo odottavalla vehnäsellä. Siirtelivät jalkojaan,\nvaihtoivat polvea, mikä sytytti uuden paperossin, kuka pani piippuun.\n\n-- Annas minä kaivan perät sun piipustas, sanoi Tienvieri ulottaen\nMäntyläisen piippua.\n\n-- Älä vain pohjaa puhko.\n\n-- En. Toimita sinä vain niitä sun satujas.\n\n-- Kerran kun minä olin Mäkiturja-vainajalla ajopoikana, aloitti\nMäntyläinen, lähdimme, isäntä ja minä, Riimalaan holliin. Se oli niin\nJumalalta kylmä talvipakkanen, että kun vähänkin kosteata tuli naamasta\nulkopuolelle, kohta jäätyi, niinkuin tikku. Olimme molemmat paksusti\npuettuina. Mullekin laitettiin kotona isännän isävainajan vanhat turkit\nomieni päälle. Niillä oli reessä hyvin mukava istua, eikä minun ollut\nvähääkään muuten kylmä, mutta jalkoihin rupesi matkalla ottamaan,\nvaikka olikin aivan uudet karvakengät, jotka ruoti-Tuomas oli\nedellisellä viikolla tehnyt härkäpahasen koivista.\n\nMuistan vielä aivan hyvin, kuinka mukavalta tuntui silloin, kun\nensimmäistä kertaa kävellä tossottelin niillä karvakengillä ja hieroin\nhangella niistä tervavettä. Se härkä oli kesällä tehnyt niin monta\nsapettavaa kiusaa karjamatkoilla, että olin monta kertaa kyynelet\nsilmissä luvannut sille, selkänahkansa kautta, kaikki kalliisti maksaa.\nSe tapasi mennä jöngöttää ja huipata häntäänsä, piittaamatta yhtään\nmitään siitä, mitä minä sille vihojani puhkuin. Syksyllä se junkkari\nvihdoin pantiin penkkiin, ja silloin minä jo tilasin sen koivista\nkengät ja ne luvattiin. Siivot ansakengät niistä tulikin muuten, vaikka\ntäytyihän niihin tulla »Tuomaan peukalonjälki». Mutta minkä sille teki,\nkun en saanut itse tehdä.\n\nIstuin lautakoijan perässä ja annoin hevosen mennä hölköttää, kun\nisäntä ajoi edellä. Vaikka jalkojani vähän palelikin, en viitsinyt\nnousta, kun ne isännän isävainajan turkit oli niin raskaat, etten\npaljoa päässyt paikaltani päkähtämään. Päässäni oli minulla uusi,\nkeltainen paslikka, jonka olin ostanut kynttelinmarkkinoilta\nedellisellä viikolla. Se oli hyvä paslikka, korean keltainen ja pehmeä.\nSitä oli jo moni yrittänyt ostaa, mutta en ollut ruvennut kenenkään\nkauppoihin. Ajattelin vain, että antaa nyt mielen tehdä, muttei saada.\nJuuri näitä omia asioitani, ansakenkiäni ja paslikkaani, sitten niitä\nturkkeja mietiskellen ajelin toisen hevosen jäljessä. Isäntä oli\nnoussut ja jäänyt kävelemään minun rekeni perään.\n\n-- Eikö sinun ole vilu? kysyi.\n\n-- Jalkoja vähän tuntelee, sanoin.\n\n-- Tule kävelemään.\n\n-- Tiedä ... viitsiikö.\n\n-- Jalkasi kylmetytät. Tule kohta, tahi minä kaadan.\n\n-- Kaatakaa, jos tahdotte.\n\nIsäntä sieppasi samalla minun paslikanpiikkiini ja veti siitä tielle.\nVaikka se olikin leikkiä, pisti minun aikalailla vihakseni. Se veti yli\nlautakoijan laidan ja minun otti selkääni vähän kipeätä. Pelkäsin jo,\nettä paslikka repee. Se oli aina niin kovakourainen ja vähä\nrehvänluontoinen, jotta minua tapasi sapettaa, kun viitsi niitä\nvoimiansa näyttää sellaisille kakaroille kuin minäkin vielä olin, siinä\nkahden-kolmentoista tienoilla. Purin hammasta itsekseni ja ajattelin,\nettä odota!\n\nKyllähän minä sen nyt jäljestäpäin olen ymmärtänyt, että hyvä tahtohan\nsillä oli, vaikka olis se saanut tulla ihmismäisemmin toimeen pannuksi.\nMutta ei sitä silloin tullut ajatelluksi.\n\nKun siitä tieltä kömmin jaloilleni, olivat hevoset jo kulkeneet\nmuutaman sylen edelleen ja isäntä istui omassa reessään ja nauroi.\nNähtyään, että minä aloin juosta paarustaa, saavuttaakseni rekeni,\nhuusi hän hevosille ja antoi niiden ruveta juoksemaan. Olin juuri\nsaavuttamaisillani reenperän, kun hevoseni tempautui hilpeään juoksuun\nja minä jäin raskaine turkkeineni tielle seisomaan.\n\nVoi kamalaa, kuinka minua suututti!\n\nEnsimmäinen kiusanteon ajatus, joka tuli mieleeni, oli se, etten\npäkähdä paikaltani, vaan jään siihen. Mutta sitten ajattelin, että\nsillä on syytä minua rangaista, eikä se katso, minkälaisen aseen saa\nkäteensä, kun sen pään ottaa. Rupesin siis tallustamaan jäljestä. Mutta\nkoetin sen tehdä niin hitaasti kuin suinkin oli mahdollista. Pakkanen\noli yhä kirppaantunut sen johdosta, että oli alkanut tuulla. Jalkani\nlämpenivät pian hyväksi, mutta alkoi samalla hiottaa. Mitään hätää ei\nmulla ollut. Muuten täytyy minun tunnustaa, että jonkinlainen\nvahingonilo täytti sydämeni, kun vähän ajan kuluttua näin isännän\nseisovan hevosten kanssa keskellä talvitietä ja kuulin hänen huutelevan\nja karjuvan minua kiiruhtamaan. Mutta minäkö olisin kiiruhtanut!\nLompottelin niin hiljaa kuin taisin ja ajattelin, että nyt\n_hänellä_ on vilu.\n\nKun vihdoin saavutin, tuli hän jo vastaani seipäänkappale kädessä ja\nalkoi sillä annatella turkkieni päälle. Se ei koskenut juuri ollenkaan,\nmutta minä aloin huutaa aivan kuin henki olisi ollut kysymyksessä. Voi\narmas, kuinka minä huusin!\n\nEnsin ajattelin, että jään makaamaan siihen tielle. Mutta sitten taas\nmuistin, että se oli väliin niin siannahkainen, ettei säälinyt yhtään.\nKatsoin siis viisaimmaksi vääntää itseni rekeen, aina hiljakseen\nvalitellen.\n\nSillä vainajalla oli kiukkuinen luonto, mutta pian se leppyikin.\n\nKun me tulimme Riimalaan, vedin itseäni aivan kuin koko ruumiini olisi\nollut piestynä yhdeksi melloksi. Riimalassa istuin penkin ja\nhollisängyn nurkkaan ja murjotin. Seurasin siitä salaa isännän eleitä.\nHän rupesi yhä useammin luomaan minuun syrjäsilmäyksiä. Silmistä näin,\nettä mies jo katuu ja ajattelin itsekseni: odota! Minä yritin\njaloilleni, mutta valahdin lattiaan kiljahtaen. Isäntä tuli minun\nluokseni ja kysyi jo säälin äänellä:\n\n-- Piruko sun on?\n\nMinä olin purskahtaa nauramaan, mutta sain sen väännetyksi poruksi.\n\n-- Luntioometko sinun on kipiät?\n\n-- Niin ... jos ei vain ole lonkkaluu tiloiltansa.\n\n-- Eihän se nyt? Enhän minä niin kovaa sua ... vähä pälssyjen päälle,\nleikillä, sillä kapulalla.\n\n-- Oliko se leikkiä?\n\n-- Mitäs se muutakaan... En minä sinua niin löyhäksi luullut...\n\n-- Antakaas itse koettaa ... jotta mies lyö seipäällä niin\njumalattomasti pakkasessa lonkkaluiden päälle, sanoin minä.\n\n-- Mene maata ... tottapa se siitä nyt paranee.\n\n-- Ei minun sovi, kun täytyy hoitaa hevosia, uikutin minä.\n\n-- Kyllä minä ne hevoset hoidan. Riisu vain maata ja anna anteeksi...\nPerhana, minun pisti niin vihakseni, kun sinä jäit niin kauas ja minä\nluulin, että sinä taas juonittelit.\n\n-- Juonittelin... Vai juonittelin! Olisitte koettanut itse kaksissa\npälsyissä ja näin kakarain voimilla.\n\nSillä lailla me siinä jantustimme ja minun oli vähä vaikea väliin pitää\nnauruani. Kun isäntä kehoitti aina, että mennä vain maata, hän kyllä\nhoitaa hevoset, niin minä rupesin sanomaan, jotta minä meinaan mennä\npois, etten minä viitsi palvella, kun ei tiedä koska henki viedään ...\nvaikka kaikkensa koettaa. Isäntä hyvitteli kaikella lailla ja auttoi\nminua sänkyyn.\n\n-- Panetko piippuun? kysyi sitte ja tarjosi massikkaansa, jossa oli\nRettigin kasakoita. Minun oli taas vähän vaikia olla purskahtamatta\nnauruun. Ennen oli isäntä aina vainonnut minun piippujani, särkenyt\nainakin viisi savi- ja plankkupiippua. Nyt täytin nysäni hänen\nmassikastansa. Kun en aina voinut estää naurua purskahtamasta, koetin\nvääntää suuni itkuun ja ääneni myös. Kai se onnistui, koska isäntä tuli\nlähemmäs ja kysyi:\n\n-- Jottako se ottaa niin kipeästi?\n\n-- Jotta, valitin minä.\n\n-- Saat maata nyt koko hollin ajan, niin tottahan paranee.\n\nKäänsin selkäni lattialle ja savuttelin, nahkasten alla maaten, isännän\nrettinkiä.\n\nHolli kesti toista viikkoa ja minun kipuni myös. Eikä isäntä pakottanut\nmihinkään. Hän hoiteli minua kaiken aikaa niin kuin omaa poikaansa,\nantoi syödä parhaat palat ja poltella rettinkiänsä. Joskus minun\nomaatuntoani pyrki soimaamaan, kun niin pitkälle häntä kiusasin. Mutta\nlohdutin itseäni taas sillä, että kun hän oli antanut minulle niin\nmonta syytöntä selkäsaunaa ja särkenyt niin monta sievää savipiippua,\nniin pitäköön nyt vähän hyvänäkin.\n\nHollin loputtua olin jokseenkin terve ja autoin vikkelänä isäntää\nhevosten valjastamisessa. Matkalla antoi hän minulle viinaakin. Olimme\nnyt parhaat ystävät, paremmat kuin koskaan ennen, ja tulimme laulaen\nläpi oman kylän.\n\n\n\n\nVI.\n\nHERASTUOMARIN KERTOMUS.\n\n\nVanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva\nhymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.\n\n-- Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään\nsellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.\n\n-- Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti\nseppä.\n\n-- Niin, no ... no ... ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?\n\nKaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo\nhänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä,\njosta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin\nmielen päällä.\n\n-- Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta... Kerrankin, kun\nasessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti\nkapteeni B:n kanssa.\n\n-- Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?\n\n-- Mitäs ne ... odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.\n\n-- Menivät kotiinsa?\n\n-- Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi\naina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska\nasessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.\n\n-- Mutta sepä oli.\n\n-- Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.\n\nHerastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi\nhuomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän\nkynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät\narkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.\n\nHän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään\nkissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut\nsyytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän\nruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen\nhymyilevissä silmissä oli liikuttava.\n\n-- Ka poikaa ... aika poika ... poikako se ... poika!\n\nHerastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja\nsilmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi\nkiitollinen:\n\n-- Mi-aa-u.\n\nHerastuomari kumartui kissan puoleen, tavoittaen sen katsetta:\n\n-- Mi-aa-u se sanoo ... poika.\n\nJoku miehistä kuiskutti toiselle:\n\n-- Se katuu jo, kun tuli luvanneeksi kertoa tuomarinsa juopottelusta.\n\n-- Alkakaa jo kertoa, kehoitettiin.\n\n-- Noo ... älä hätäile. Pitää tätä poikaakin vähä silotella ... niin,\npoikaa, poikaa... Lempo kun se on komia poika!\n\nKissa kehräsi, notkisteli painelun mukaan selkäänsä, kurotti kuonoansa\nherastuomarin suun lähelle, heilutti uljasta häntänsä ja huusi:\n\n-- Mi-aa-u!\n\n-- Niin toki... Mi-aa-u se poika vain sanoo...\n\n-- Kyllähän minä sen tiedän, aloitti herastuomari, jotta teille hyvin\nkelpaa herrojen juomajutut. Enkä minä viitsi nyt puuhun mennä, kun\nkerta tuli luvattua. Mutta kyllä minä sen sanon, että harvoin niitä on\nniin viisaita tuomareita kuin se vainaja. Kyllä asessori oli sitte\nselvällä mies! Mutta kun se puhti tuli päälle, niin ei auttanut, vaikka\nolisi ollut itse maaherra häsyyssä, ryyppäsi vain, pirrasti.\n\nTavallisesti sellainen tuuri rajoittui kuitenkin yhteen ja kahteen\npäivään. Mutta silloin kerran, kun istuttiin talvikäräjiä, sattui\ntulemaan vieraaksi merikapteeni B. Tuli kaupungista päin, juutas. Minä\nmuistan vielä aivan hyvin sen, kun asessori sai oikeussaliin kuulla,\nettä kapteeni oli tullut, että joutui heti niin levottomaan tilaan,\nettä näytti aivan kuin olisi ollut tulisten hiilten päällä. Arvasi,\nettä kapteenilla oli mukanansa miestä väkevämpää.\n\nMe käsiteltiin juuri yhtä ruumenten varkausjuttua. Siinä oli paljon\ntodistajia ja ne todistivat ristiin, ja... Asessori ärjyi ja murahteli.\nMe koetimme kulkea tuvanpuolella niitä neuvomassa, Isopelto ja minä,\nmutta eihän siitä paljon hyötyä ollut. Kun ne tulivat oikeuden eteen,\nniin pelkäsivät ja vapisivat ja sotkivat aivan. Niitä oli koko joukko\nkaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja, niin että minunkin jo oikein\npisti vihakseni, kun sellaisilla oikeutta ja itseänsä vaivataan. Mutta\nei niitä sillä kertaa paljon tutkittu. Asessori enimmäkseen myttäsi\nvähin hyvin kaikki ja kuittasi kulut asianomaisten kesken.\n\nKyllähän siinä vähän taisi tulla tehtyä oman käden oikeutta, mutta ei\nmekään, lautamiehet, viitsitty... Lempo käskee heitä kulkemaan\nkäräjillä muutaman kymmenen pennin asioista!\n\nEikä siinä kauan viivytty, kun sille päivälle määrätyt jutut oli\nranssaakattu ja mytätty. Asessori katosi omiin huoneisiinsa niinkuin\nkaste, ettei sille päivälle enää nähty.\n\nSeuraavana aamuna kokoontui käräjäväki tavalliseen aikaan. Mutta\nasessori ja kapteeni istuivat tuomarinkamarissa ja ryypätä\npirrastivat. Silloin jo tiettiin kertoa, että kapteeni hyväkäs oli\ntuonut tullessaan 2 kannua rommia. Ymmärtäähän sen, minkä kolttosen\nsellainen tekee hyvällekin miehelle. Päähän menee kuin juutas ja vielä\nvie jalatkin. Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en koettanut ole.\n\nIhmiset olivat kahdella päällä, ruvetako odottamaan, vai lähteäkö pois.\nNe kehoittivat meitä lautamiehiä käymään kysymässä, mutta ei kukaan\ntahtonut viitsiä. Viimein minä menin, ajatellen että minkä mulle\ntehnee...\n\nTuomarin ruokapöydän ääressä ne istuivat ja lauloivat yhtä siihen\naikaan paljo laulettua laulua, jonka laulamisesta näilläkin käräjillä\noli annettu kahdeksalle pojalle laulusakot.\n\n-- Sakonalaisia laulujako täällä vain? minä sanoin piloillani, kun\näijät niin tosissaan vetivät.\n\nEi se asessori minuun suuttunut, mutta ei lempo tehnyt myöskään selkoa,\nistutaanko sinä päivänä vai ei. Ei hänellä ollut tällaiseen lomaan\nlaillista oikeutta. Niine hyvineni tulin takaisin.\n\nEikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin\nkuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin.\nToimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä\nkonstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät\nmennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä\nvainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein\nsaattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut... Niinkuin nyt on\nkaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.\n\nJoka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä\nniinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen\nkapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä\nhovioikeuteen ilmoitus asiasta.\n\nMutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään.\nMenin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten,\nettä herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet,\nmutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli\novenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja\nkapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin.\nKun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella\nhopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla\nhätänä?\n\nMitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat\nasessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo\nistunut ratsasreisin nenänpäällä.\n\n-- Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.\n\n-- Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikein\nJumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.\n\n-- Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.\n\n-- Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta\nhakekaa viinaa.\n\n-- Ei täältä saa mistään viinaa ... ovat näinä päivinä konineet joka\nnurkan, minä sanoin.\n\nAsessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi:\n\n-- Eiköhän pappilasta saisi vähä ehtoollisviiniä?... On sieltä ennen\nsaanut tällaiseen hätään.\n\nMinä sanoin, että voidaan sitä koettaa.\n\nSiinä lattialla oli vähän kaikkia lajeja, niin ettei oikein sopinut\nastella joka paikkaan. Mä seisoin ovipielessä ja ajattelin itsekseni,\nettä voi herra siunatkoon, kun oppineet miehet tuolla lailla...\n\nMutta eihän se voivottelemalla parannut.\n\n-- Eikö niillä käräjämiehillä olisi yhtään viinaa? kysyi kapteeni.\n\n-- Sitäkö nämä sitten ... kun ei ole lupa myydä eikä lainata, minä\nsanoin. On siellä, minä sanoin, se Samulikin, joka on haastettu\nvastaamaan viinanmyymisestä.\n\n-- Onko se siellä? Asessori nousi päätään pidellen, aivan kuin uusi\nelämäntoivo olisi alkanut näkyä.\n\n-- On se, sanoin.\n\n-- Menkää hakemaan tänne!\n\nLähdin kohta. Pian löysinkin Samulin, joka lähti tuomarin puheille\nvastustelematta. Sillä junkkarilla oli nähtävästi täysinäinen pullo\npovella, kun meni. Minä sen arvasin siitä, että kun Hanna taas vähän\najan kuluttua tuli noutamaan minua, oli pöydällä vielä viinapullo\npuolillaan ja molemmat näyttivät saaneen ensi kohmelonsa. Pesivät nyt\nsilmiään ja kaikesta näytti, että meinattiin taas ruveta istumaan\nkäräjiä. Asessori kaatoi ryypyn ja sanoi minulle:\n\n-- Ottakaa, lautamies.\n\n-- En minä, mä sanoin... Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?\n\n-- Ei. Mutta ottakaa ryyppy.\n\n-- En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.\n\n-- Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin\nlehmä uutta konttia.\n\n-- Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.\n\nAsessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:\n\n-- Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?\n\n-- On se! minä nauroin, ja terve onkin.\n\nMinä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi\nvapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle.\nOikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä\nsellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin\ntaas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle,\njoka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti\nasetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea,\nsitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä\nviinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta,\nkoetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti\nkäyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden...\n\nMutta kun ne tunnin verran laittelivat itseänsä, jo ilmestyi asessori\noikeussaliin ja alkoi kun alkoikin istua. Nyt se oli niin hyvällä\ntuulella ja lempeänä, että oikein oli mukavaa.\n\n-- No tuomittiinko Samuli viinanmyynnistä? kysyi joku nuoremmista\nkuulijoista.\n\n-- Ei sitä sillä kertaa...\n\nHerastuomarin silmä välähti ikään kuin karkuteille.\n\n-- Vai ei sillä kertaa...\n\n-- Ei. Enpä enää sitä asiaa niin tarkkaan muista, mutta ne taisivat\nolla, ne todistajat, vähän sellaisia ja tällaisia.\n\nMiehet rupesivat naureskelemaan ja juttelemaan, sillä herastuomarin\nkertomus oli lopussa.\n\n-- Vähän sellaisia ja tällaisia, jatkoi joku.\n\n-- Niin! Sellaisia ja tällaisia.\n\nHerastuomarin katse jo kirkastuu.\n\n-- Kun niin moni sai hyvään tarpeeseensa niinä odotuspäivinä, niin...\n\n-- Tuomarikin.\n\n-- Ja monta kertaa oli saanut!... Ka sitä poikaa ... juutasta kun on\nkomia poika...\n\n-- Mi-aa-u!\n\n\n\n\nVII.\n\nMANU-PAPISTA.\n\n\nIsopeltokin, vaikka oli sellainen suupaltti, oli hiukan hämillään, kun\npiti ryhtyä kertomaan. Naurettiin oikein miesjoukolla ja saatiin hänet\npian juttutuulelle.\n\n-- Jos minä nyt kerron teille siitä vanhasta Manu-papista.\nSe oli hauska ukko. Kiroilikin, kun siksi sattui ja otti miestä\nkauluksesta. --\n\n-- Siitä on nyt jo viitisenkymmentä vuotta. Minä kävin hänen aikanaan\nrippikouluni. Sukkela pappi. Se kyseli aina jokapäiväisiä elämänasioita\nja opetti niitä. Eikä paljoa tarvinnut ulkoa lukea. Mutta sisälukua\nvaati... Sitä vaati.\n\nHypättiin kirkonkylän kaikki välyset tuhanteen ristiin\nrippikouluaikana, syysiltain kauhteilla niin, että rapa roiskui.\n\nKerrankin satuimme poikajoukolla pappilan riihitienhaaraan juuri kun\nnavettapiika, jonka nimi oli Maijastiina, ajoi retuutti eloja ja\nlyhteet kuormasta putoilivat joka askelella. Piika huusi niin, että\nkoko kylä kaikui. Me sanoimme, että älä huoli Maijastiina, kun pastori\ntulee, panee sun jalkapuuhun.\n\n-- Jalkapuuhun, jalkapuuhun, teidät se siihen panee, härkäpäät.\n\nLyhteitä yritti nakella kuormalle, mutta kun tie oli niin surkeata,\neikä ollut muuta kuin pieni vitsaköyden kappale, jota Maijastiina oli\njatkanut silain häntävyöllä, mitä sillä sitte elokuormaa köytettiin.\nLyhteet putoilivat aina vain. Eikä piikaparan lopulta muu auttanut kuin\najaa rouhuuttaa riihen ääreen kuormansa, minkä sai pysymään\npiikkilavalla, ja lähteä sitte kantelemaan elolyhteitä rapaisesta\nkujasta.\n\nMe menimme auttamaan. Kokoilimme lyhteitä ja riiputimme riihikartanolle\njuuri kun pappi pistäysi siihen nurkan takaa. Kohta kun näki meidän\nkiikuttavan lyhteitä, alkoi hokea:\n\n-- Katos ... katos ... Maijastiina pentelekö se lyhteitä pudottelee ...\nselkään!\n\nMaijastiina riipoi ja reuhtoi vihoissaan ja vastusti:\n\n-- Maijastiina pentele se pudottelee, mutta miksei pastori osta köysiä?\n\nPappi oli juuri tarttunut vitsaköyteen, johon Maijastiina oli jatkoksi\npannut silain häntävyön. Hän piteli sen päätä takakädessään ja aikoi\njuuri ruveta huitomaan Maijastiinaa. Piika pysähtyi vastapäätä,\ntömppäsi jalkaa ja uhkasi:\n\n-- Jos vain ... niin...\n\nPappi uhitteli vielä lyödä, mutta Maijastiina tempaisi toisesta päästä\nköyttä niin, että pastori oli mennä kynsilleen.\n\nPappi huomasi nyt uudestaan meidät ja meni hämilleen.\n\n-- Osta köysiä ... osta köysiä, hoki. Siinäpä vasta raha reikänsä\nlöytää, kun teille köysiä ostelee!\n\nNauroi. Mutta jätti piian siihen vihoissaan riipomaan ja tuli meidän\nkanssamme lyhteitä kantamaan ja kehui:\n\n-- Kelvoksia poikia, kelvoksia, kun kantavat lyhteitä niin koreasti.\n\nSekin vainaja, ei hän ollut huonolahjainen eikä muuten paha. Mutta\nmaallisen tavaran perään oli kovin perso.\n\nMuistan, kun kerran puolikasvuisena poikana satuin isävainajan kanssa\npapinmaksuille. Meitä seisoi useampia pastorin aitan alakerrassa.\nYläkertaan oli juuri mennyt Hakalainen ja arvatenkin kaatanut ohransa\nmittaan, kun pastori ärjäisi:\n\n-- Sulia on kauroja puoleksi!\n\n-- Sellaisia meidän ohrat on, selitti Hakalainen.\n\n-- Minä en huoli sun sekulistasi. Mene puhdistamaan. Et syö itsekään\nkauroja.\n\n-- Kun olisi aina edes kauroja, ei olisi täällä hätääkään, jutteli\nHakalainen vain hyvin rauhallisesti.\n\nNiin ne siellä sanailivat. Pastorin ääni kävi yhä huutavammaksi,\nkirosanojakin jo nakkeli.\n\n-- Ooh vai ... kuin siellä käy, kuiskasi isävainaja.\n\nHakalaisenkin ääni alkoi jo nousta. Ruvettiin tömppäämään jalkaa aitan\nylälattiaan niin, että ... minä muistan kun putosi jauhosihti aitan\nnaulalta ja Jumpparin paappa, joka oli niin kurillinen, veti niskansa\nkyrmyyn ja jupisi että:\n\n-- Joko niitä pastorin manaamia piruja nyt tulee!\n\nJuuri silloin siellä ylisellä tuntuivat ottavan yhteen, pastori ja\nHakalainen. Auta armias kun siellä jytisi! Eikä siinä viivytty kuin\nsiunaaman aika, kun ne tulivat kolin kolia ahtaita aitanrappuja alas.\nMinä pelkäsin niin että sydän oli kurkussa, ja koetin ryömiä erään\njauhotynnyrin suojaan.\n\nSiinä oli muutamia miehiä, jotka silmät ympyriäisinä katselivat\npastorin ja Hakalaisen tappelua. Ja kun ne tulivat rappuja alas, jo\npelkäsin että kuinka siinä käy ikään. Mutta ei niiden kuinkaan käynyt.\nHakalainen oli nyt jo niin suuttunut, että hapuili tuppea kiroten ja\nhammasta purren. Mutta pastori näytti alkavan hävetä ja lauhtua, yritti\npakoilla ja hoki:\n\n-- Katsokaa päältä, katsokaa päältä ... käy pappinsa kimppuun!\n\n-- Sinä ensin! kiljui Hakalainen ja löi karvakenkänsä aitanlattiaan.\nKun kehtaa, raato, kimppuun käydä, vaikka ihmiset vetävät hikensä ja\nväkensä muutamalle saatanalle... Jos olis toinen paikka, niin minä\nnäyttäisin sille...\n\nHakalainen huimeni yhä. Sillä olikin niin tuima luonto, ihan pitäjän\nkuuluisimpia. Isävainaja meni vihdoin suhdittamaan ja sanoi, että\nhillitä nyt luontoansa vähän, kun ollaan tällaisessa paikassa. Pappi se\nnäytti alkavan jo pelätä, puhutteli toisia miehiä niin ystävällisesti,\nkuin ikänä taisi.\n\nJuuri kun siinä parhaillaan sohittiin, tuli Pakkasen emäntä aitan\novelle.\n\n-- Emäntäkin tulee ja tässä hasataan, sanoi pastori ja etsi lakkiaan,\njoka oli vyörynyt tynnyrin taakse.\n\n-- Mulla olisi täällä lammas, sanoi emäntä. Meiltä kuoli isäntä, menee\nlammas pastorille.\n\n-- Lammas menee... Onko täysikuntoinen lammas?\n\n-- Noo, parahia lampaita, oinas.\n\n-- Vai oinas. Eikö ollut uuhta?\n\n-- Olisi niitä ollut uuhiakin, mutta sanoivat siinä kylillä, että\npastori ottaa mieluummin oinaksia kuin uuhia ... kun miespuolinen on\nkuollutkin.\n\n-- Kuka sanoi?\n\n-- Kylällä sanoivat.\n\n-- Jopa, jopa... Kyllä se... Vai kuoli isäntä. Jumalantautiako oli,\nvai?\n\n-- Oikiaa jumalantautia.\n\n-- Niin, niin ... koska aika tulee meistä kunkin kerran... Onko oinas\nvalkoinen vai musta?\n\n-- Harmaa.\n\n-- Pasturska saa sukkavilloja, vai onko teuraselukka? Ei taida olla\nniin lihava?\n\n-- Kyllä se kelpaa pitää tai penkkiin. Se on hyvävillainen ja suuri.\n\n-- Hoi! huusi pastori piialle, joka käveli pihassa. Käy sanomassa\npasturskalle, että tällä on testamenttilammas ... tulee ottamaan sen ja\npanee kettaan.\n\nSitte kääntyi hän uudestaan aittaan. Hakalainenkin oli jo lauhtumaan\npäin. Jyvät kelpasivat nyt muistuttamatta. Oli jo kokoontunut useampia\nmaksajia, joten alkoi olla tungos. Pastori puhui nyt kaikille niin\nystävällisesti kuin suinkin osasi, eikä ollut enää pahaa paikkaa. Minä\nkatselin, kun miehet kaatelivat jyviä mittaan. Monella oli hyvinkin\nkauraisia ohrat ja huononpuoleisia rukiita. Mutta se oli ollut niin\nsateinen kesä ja hallainen syyspuolella, ettei ihmisillä ollut sen\nparempia. Toiset antoivat pyyhkiä mitan keskeltä kahtia. Oli niitäkin,\njotka kielsivät pyyhkimästä. Silloin aina, kun joku kielsi pyyhkimästä\nmittaa, hymyili pastori ja sanoi:\n\n-- Eikö?\n\nToiskan vaarivainajakin oli tullut siihen. Hän oli melkein koko\nelinaikansa ollut kirkon seksmannina ja piti sen vuoksi kunnianansa\nmaksaa hyvin. Nytkin hän pudotti mitat kukkurapäähän ja käski rengin\nkaataa laariin.\n\n-- Joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa\nsaaman, sanoi vaari.\n\nPastori näytti melkein liikutetulta.\n\nJa kun sitte mentiin ryypyille renkituvan puolelle, kulki Toiskan vaari\netunenässä. Tultuaan tupaan meni kättelemään pasturskaa ja sanoi:\n\n-- Minä sanoin pastorille, kun kaadoin kukkuramitan, jotta ei niitä\npyyhkiä tarvitse. Sillä joka evankeliumia jakaa, hänen pitää\nevankeliumista elatuksensa saaman.\n\n-- Hmh. Äijä oli vähän toisellakymmenellä kun lähdettiin. En minä tiedä\nmissä välissä se sai... Mutta pappilan kujalla jo alkoi veisata. --\n\n\n\n\nVIII.\n\nTAPANINPÄIVÄ MÄKELÄSSÄ 1870-LUVULLA.\n\n\nSuutari Tienvieri oli silloin ollut oppipoika. Mäkelän joulunalustöistä\nolivat parit kengät jääneet joulun välipäiviin. Suutarinoppilainen sai\nsen vuoksi jäädä talon ruokiin pyhiksi. Siihen aikaan suutarit\nvalvoivat joulun edellä monta viikkoa yhteen jaksoon. Oppilainen otti\nsitten univeronsa takaisin pyhinä ja nukkui.\n\n-- Jos te ymmärtäisitte, kuinka ihanalle tuntui tällaiselle\npahanpäiväiselle suutarinoppilaalle jouluaamu, jolloin ei tarvinnut\nnousta ylös, ja oli vielä tiedossa Tapani makuuajan jatkoksi, te\nvarmaan joskus koettaisitte valvoa edes viikon, saadaksenne koettaa.\nMinäkin ... Herra siunatkoon sentään! ... Jesus tuntui syntyneen aivan\nvarta vasten minua varten, että minä, ihmisten juhlakenkien vuoksi\nsyntiä tehnyt, vaivainen suutarinoppilas, saisin oikein nukkua. Nukkua\nnukkumasta päästyäkin! Nukkua ja herätä sitten joulun välipäivinä\nuutena ihmisenä, yhtä lunastettuna, pestynä ja pyhänä kuin nekin, jotka\nolivat joulukirkossa käyneet narukengillä, joita me teimme.\n\nMutta teille nuoremmille on silloinen Tapaninpäivä varmaankin vieras ja\nkaukainen. Onhan niistä ajoista jo nelisen vuosikymmentä kulunut! Jos\nkoettaisin kuvata teille sen silloisen Tapaninpäivän sen verran, kuin\noman nukkumiseni välistä havaitsin ja niitä ihmisiä tuntien pystyn\nheidän mielikuviansa eteenne maalaamaan.\n\nTapaninpäivä oli tullut. Minä makasin ovikorkosessa hortoillen, mutta\nsaatoin jo seurata tapausten menoa talossa.\n\nIsännän ja emännän kesken oli äsken ollut peräkamarissa pieni\nkahituinen. Emännän mielestä kun isäntä kulki liian usein siellä. Hän\npelkäsi, että jos sitä jatkuu, niin se lähtee illalla nuorten äijäin\nkanssa tapaninajolle. Sitten saa Suoti taas hypätä itsensä likomäräksi.\nJa jos sattuu yksiin Mäkikylän sepän tahi Latvalan Iisakin kanssa, niin\ntappelemaan ne rupeavat kohta, kun ollaan vähän nenissään.\n\nSen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.\n\n-- Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa\nkuluksi jumalansanaa.\n\nIsäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin\nkun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa\ntuo nyt on... Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti\nhän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.\n\n-- Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa.\nSuu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi\niskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui\nkamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre\nsilmäkulmissa.\n\n-- Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.\n\n-- Josko ei muuten saavuta?\n\nIsäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä\nennustuspuheen.\n\n-- Tee vain pilaksi...\n\n-- Mitä sinä niitä turhia ... saarnaisit palvelijoille ja kakaroille,\nsanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai\ntulla sinne jäljessä, jos halusi.\n\nPäivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä\nsumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen\nhelinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina\nerosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan\nanturan äänestä.\n\nIsäntä katseli ulos ikkunasta. Siitä näki kartanontausta-pellon yli\nmaantielle. Joku pariskunta ajoi siellä kipsikuormineen. Koko reen\npeittivät vällyt punaisine väskööti-peitteineen. Jo sykähti sydämessä.\nOnko tämä joulua, jos tässä vain kaiken päivää istuu, polttelee ja\njoskus yksikseen maistahtaa akan rippisaarnan alle? Käy tallissa ja\npupattaa lihavia hevosia, joiden jalat kangistuvat liikunnon\npuutteessa? Kun tulee tupaan, jatkaa emäntä yksitoikkoisella äänellään\nvirsikirjanlukua...\n\nTaas menee tiellä hevonen. Peltrut pauhaavat kuin viimeistä päivää ja\ntuttuja miehiä istuu Iisakin vanhassa pitkässä pulkassa, missä on\npunakeltainen pohjaväri, siinä mustalla ja valkealla maalatut\nlohikäärmeenkuvat, y.m. Jo vilahtaa mielessä syntinen ajatus, että kun\ntulisivat tänne! Mieli avartuu sen mukana ja karkaa ajassa muutamia\nvuosia taaksepäin, jolloin... Ei, mutta ne menevät ohitse nekin. Taas\non näkymö harmaan tyhjä. Toisentuvan savupiipusta alkaa vain nousta\nsavu ja kaivolle ilmestyy piika puhdasvesi-korveen kanssa... Liekö\nsiellä joku vieras? Onko mahtanut Taipaleen väki kestiin tulla?\n\nEmäntä lukee yhä virsikirjaansa. Jouluvirret ovat jo puolitiessä.\nIsäntä ajattelee, että mitähän olisi, jos... Ja katsahtaa kamariin\npäin. Mutta samalla emäntäkin taas luo häneen varastavan\nsyrjäsilmäyksen, aivan kuin tahtoisi sanoa:\n\n-- Älä vain!\n\nMies puolestaan painaa katseensa takanperään ja ajattelee, että hän ei\nvälitä, vaikka emäntä kuinka häntä vartioitsisi.\n\nSamalla tulee eteisessä joku ja lyö lujasti lunta karvakengistään. Se\non Maijastiina, joka tässä on ollut huutolaisena pienestä tytöstä ja\nnyt ensi keväänä aikoo ripille päästä. Isännän mieleen jo menee, miten\nemäntä heti, kun Maijastiina pääsee tupaan, alkaa tätä nuhdella\nkylänhyppäämisestä ja komentaa pitkänkirjan käteen. Hän, isäntä,\npuolestaan ei viitsisi aina niille mukuloille pitää loppumattomia\nrippisaarnoja, eikä malttaisi niitä kiusata sillä iankaikkisella\npitkänkirjan lukemisella, mutta hän ei viitsi nostaa riitaa...\n\nMaijastiina astuu sisään, ottaa loukosta luudan ja pyyhkii jalkojaan.\n\n-- Koko päivän taas lennättää, eikä yhtään lue, puhuu emäntä lukunsa\nvälistä.\n\n-- Juhlana ... kyllä sitä vähän saa. Tottahan sinne ripille nyt\nvähemmälläkin pääsee, puolustelee isäntä.\n\n-- No olisiko sunkin mielestäs sopivaa ja kunniallista, jos meiltäkin\nripille päästäisiin hätinä, niin kuin näpältä?\n\n-- Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.\n\nEmäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi\nääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä,\nrikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen\npaikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän\nlukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.\n\nIsäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko\nkamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo\nsilmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten\nruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea\ntietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta\nraskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja\nkatsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä,\nmukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin...\n\nSe olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren\nperintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin\naikoihin pitänyt tohuansa.\n\n-- Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista\ntupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen\nToiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.\n\nEmännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään\nkiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta\njotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin\nvaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta\njostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.\n\nIsännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä,\nkuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen\nja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen,\ntuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes\nkatsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa\nTapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:\n\n-- Huolitko?\n\n-- En minä.\n\nPullo ja lasi vietiin pois.\n\nHiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan.\nMiestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen\nvälillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä\nnaksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin\ntällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.\n\nSilloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen\ntömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien\npieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli\noma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin\nnuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen\nverevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä.\nHevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä\ntasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia,\nhätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon\npäälle.\n\nJa isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää\npysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!... Jouluna tahtoo\nkangistua niin, että ... mies ja hevonen...\n\nKumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan\nliehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa\nsiihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi\nnauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että\nasia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän\nruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan\nhärsytellä emännän ajeluinnostusta.\n\nJa kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta\npunaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet\nuljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä\nvällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle\nkotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin\nperämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin\nlyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien\nsilmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen\nolemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme,\nkuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen\nliikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt\niltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi\noli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten\npolkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat\nkuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään\ntule...\n\nSanoivat tytöt.\n\nMutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia\nToisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen\nalkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan\nkunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia\ntakaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja\nmonta entisaikaista iloa...\n\nKyllä se hyvä hevonen sentään on ... hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan\nohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen\nriemusta sykähtäessä:\n\n-- Suoti!\n\nToinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa:\n\n-- Liinukka!\n\n\n\n\nIX.\n\nRASMUS REILU.\n\n\nMikkolainen oli torpanmies. Siivo mies muuten, mutta hänen\nheikkouksiinsa kuului hymyillä aina niille kolttosille, joita hänen\nnuoruutensa aikana oli tehty virkamiehille. Hän kyllä myönsi, että\nnimismiesten ja siltavoutien silloiset puuhat olivat välttämättömiäkin.\nMutta kun hän itse oli aina silloin, koskaan horjumatta tai\nerehtymättä, ollut niiden joukossa, joiden elämänvapaudelle nämä\nkruununmiehet yrittivät punoa esteitä ja juonia, ei hän voinut sille\nmitään, että hän edelleenkin muisteli näitä karsain, vaikka niistä\najoista oli jo kulunut 35 vuotta ja enemmänkin.\n\nJa kun Mikkolaisen vuoro tuli kertoa, arvattiin jo ennakolta, että se\ntulisi olemaan jokin yhteensattumus silloisen poliisivallan kanssa.\n\nMikkolainen istui polvi toisen päällä ja viputti jalkaansa, syleksi\ntoisinaan terävästi, tuijotti pieksunsa kärkeen, suoristi vihdoin\nvartalonsa, loi hymyävän silmäyksen ympärilleen, pysäytti katseensa\nherastuomariin ja virkahti:\n\n-- Se Rasmus Reilu oli kanssa yksi...\n\nJoukko hieman liikahti uteliaasta odotuksesta. Tunsivathan kaikki\nRasmus Reilun, nuoremmatkin, maineeltaan.\n\n-- Hän oli huvittavimpia poliisimiehiä, mitä yleensä saattaa tavata.\nOli v.t. nimismiehenä ainakin toistakymmentä eri kertaa ja sen lisäksi\naina ylimääräinen, itseoikeutettu apulainen. Mutta vakinaiseksi ei hän\nkoskaan tullut -- siihen aikaan. Herra Reilu oli syntyjään\npaikkakuntalainen, tunsi kaikki ihmiset, niin rehdit kuin ne muutamat\nlurjuksetkin, mitkä pitäjässä olivat. Hänellä oli uljas luonto käydä\nkimppuun, loistava kyky ryypätä ja kaiken maailman kierät juonet ja\nkurit ja apuna vielä hyvä suu. Että hän oli vahva viinamies, sen kaikki\ntietävät, niin ettei sitä tässä nyt erikseen tarvitsisi vakuuttaakaan.\nLainkuuliaiset ihmiset pitivät jonkinlaisena, lain ulkopuolella\nsallittuna, ylimääräisenä oikeutenaan olla niin tutunomaisella kannalla\nReilun herran kanssa, että aina jonkin verran mutkistelivat ja\nkieräilivät, kun hän yritti heitä lailliseen satimeen saattaa. Moni\nteki sen aivan huvikseen.\n\n-- On niin hauskaa olla marjailemassa herrain kanssa, sanoivat.\n\nMutta oikein tosissaan ajattelivat ihmiset, että Reilun herran toimissa\nilmeni muutamia, sangen omituisia ristiriitoja, kuten sekin, että,\nvaikka hän yleisen tiedon mukaan piti kovin paljon viinasta ja\nrommista, sai sitä laillista tai laitonta tietä, hän kuitenkin niin\ninnokkaan jahtimiehen tavoin ajoi takaa viinan salamyyjiä,\nsalapolttajia ja viinanjuojia.\n\n-- Miksi ei Reilun herra salli muidenkin ryypätä? kyselivät miehet\ntolkussaan.\n\n-- Emme me, köyhänpuoleiset talonpojat jaksa joka pulloa kaupungista\nhaettaa, niin kuin te, silloin kun viinamadot alkavat kaivata.\n\n-- Antakaa köyhien ämmien myydä edes kaupungin viinaa. Saavathan siitä\njo herrat voittonsa ja kruunu laillisen veronsa.\n\n-- Sallikaahan nyt toki tyhmänsekaiselle talonpojallekin ryyppy murheen\nväliin.\n\n-- Kun herra itsekin ryyppää joka päivä, vaikkei olisi murheitakaan.\n\nTietysti Reilun herra tällaiselle laittomuuden suosimiselle itki ja\nnauroi. Mutta kruunun palvelijan ei aina siihen aikaan auttanut tyhmän\ntalonpojan kanssa muu kuin selkään anto huonoimmille. Silloin ainakin\nlakkasivat suutaan soittamasta.\n\nRasmus Reilu hallitsi kaikki v.t. hallitusaikansa silta- ja\njahtivoutien, lautamiesten, leipurien ja maakauppiasten,\npapinapulaisten ja lukkarien arvokkaalla avulla.\n\nKerran -- kertoakseni sellaista, mikä todella on tapahtunut -- tuli\nleipuri, joka sen ohessa oli myöskin siltavouti, kertomaan muutamasta\nsalakapakasta, jota kuulon mukaan pidettiin Rintakylässä. Hän ei ollut\nsaanut, muka, tarkkaa selkoa siitä, kuka sitä piti. Mutta jos seppä\nPihtiläisen panisi kovalle, niin häneltä varmaan saisi siitä tolkun.\n\n-- Pihtiläiseltäkö? Reilu rypisti epäluuloisena otsaansa. Miksi et sinä\nkaivanut totuutta esiin Pihtiläisestä?\n\nToinen puolustelihe vaatimattomasti, luimisteli kulmiensa alta ja\nkiinnitti vihdoin katseensa saappaisiinsa, huovalla vuorattuihin\nkorkosaappaisiinsa.\n\n-- Se on teidän asianne, virkahti.\n\nMielenkiinnolla seuraten siltavoudin ajatuksenjuoksua, kiintyivät\nReilunkin silmät noihin uusiin, hyviin saappaisiin.\n\n-- Ne ovat uudet?\n\n-- Täytyi laittaa, kun jalat aina palelevat, ja...\n\n-- Minäkin tarvitsisin... Myö nuo mulle, alkoi Reilu houkutella.\n\nSiltavouti pelästyi. Herra Reilu ei, näet, koskaan maksa, mitä hän näin\napulaisiltaan ottaa velaksi. Neuvoton, juonta etsivä katse kiertää\nhapuillen ympäri. Sanoo vihdoin koetteeksi, kiinnittääkseen huomiota\ntoiseen asiaan:\n\n-- Ajattelin, että jos kutsuisi sen Pihtiläisen tänne.\n\n-- Ei, mutta myö mulle nuo saappaat, minä pidän niistä.\n\nSiltavouti säpsähti. Mutta samalla välähti hänen silmistään valonsäde:\n\n-- Akka on vihainen! Akka on nämä laittanut ... ja se on hirmuinen\nakka, niin kuin nimismies kyllä tuntee ja tietää.\n\nHän väänsi päätä ikään kuin akkansa pahuutta vakuuttaakseen.\n\nReilu purskahti nauramaan:\n\n-- Akka! ... Keksitpäs juonen, juutas... Pelkäät, etten minä maksa.\nAkastasi sinä viisi huolit, lyöt kuin vierasta sikaa.\n\n-- Ha haa! nauroi siltavouti, jaksamatta salata iloaan sellaisesta\nkehumisesta.\n\n-- Noo, käske se Pihtiläinen tänne.\n\n-- Jaa minäkö?\n\n-- Mutta lempoako sinä juonittelet tänä iltana? Et ole ymmärtävinäsi\nselvää puhetta. Kohmeloa taidat sairastaa.\n\n-- Kohmeloa ... arvattavasti... En ymmärrä mitään.\n\nHän painoi kädellä päätään.\n\n-- Ymmärrätpä saappaasi pitää, junkkari.\n\n-- Kun täytyy pelätä akkaa ... se on sellainen juuttaan akka,\npahasuinen, että.\n\n-- Käske Pihtiläinen sitte tänne.\n\n-- Mahtaisko tulla?\n\n-- Kun minä käsken!\n\n-- Se on kyllä totta ja ... ja ... niinkuin mahtavaa, kuinka minä nyt\nsanoisin. Mutta seppä on kovin juonikas ja pirullinen.\n\nSiltavouti kynsi päätään.\n\n-- Etkö sinä ole? Vai mitä varten sinä olet siltavouti?\n\n-- Se on kyllä totta, mutta... Eiköhän jahtivoudin sopisi käskeä?... Se\nseppä arvaa kohta, että minä olen ilmoittanut... Ja niillä on paremmat\nvälitkin jahtivoudin kanssa, ovat monasti samoissa ryyppykomennoissa,\njuonissa ja ... tuota...\n\nReilu. toi tammilaudan, laittoi itselleen tupakkaa helmivarsipiippuun,\nkäski vieraan ottaa turkit päältä ja asettua iltaa istumaan. Kun\ntammipeli jo oli käynnissä, kysäisi Reilu:\n\n-- Pelkäätkö?\n\n-- Pihtiläistäkö?\n\n-- Kaa! nauroi Reilu. Arvasi kohta mitä tarkoitin. Sinä olet nähtävästi\ntehnyt _siivo_ sepälle koiruutta.\n\nSiltavouti naureskeli:\n\n-- Arvasi vain ... arvaa se vain. -- -- --\n\nJahtivouti sai tehtäväkseen kutsua Pihtiläisen poliisikuulustelun\ntapaiseen. Muutamana iltana tämä ilmestyi Reilun nimismiehenkonttoriin.\n\nHeillä olisi kyllä ollut vanhoja kalavelkoja. Mutta jälleennäkemisen\nhauskuudessa unohdettiin vanhat ja puristettiin toistensa käsiä.\nOtettiin ryypyt! Pihtiläinen laski kompiaan, Reilu niitä korjaili ja\nparanteli niin naurattavasti, että siltavouti ja lautamies,\nvierainamiehinä kuulustelussa, koikkailivat naurunsa käsissä, toinen\npitkänään rikkinäisellä nahkapäällyssohvalla, toinen kahdella tuolilla.\nNiin että se vasta oli iloa.\n\nMutta jottei koko ilta menisi tyhjässä leikinlaskussa ja ennenaikaisten\nharjakaisten ryyppäämisessä, muisti Reilu asiataan. Kutsui Pihtiläisen\nalkukeskustelua varten keittiöön kahteenkäteen ja ajoi »piikalutkan»\n(hän itse käytti tätä nimeä) siksi aikaa ulos. Yht'äkkiä näytti\ntuttavuus nyt menneen tiehensä. Laki on laki eikä tunne leikkiä. Niin\nkiinnittää nimismies tuimat, vakoilevat silmänsä Pihtiläisen silmiin,\netsien niistä omaatuntoa:\n\n-- Kuulut tietävän, kuka Rintakylässä pitää salakapakkaa.\n\n-- En minä tiedä.\n\nOnkohan tuo nyt juonittelua vai pelkoa? ajattelee Reilu. Hän koettelee:\n\n-- Sinä tiedät, vanha junkkari, ja nyt minäkin tahdon sen tietää!\n\nSeppä muljauttaa tuuheain silmäkarvainsa alta ja lohduttaa:\n\n-- Kyllähän nimismies muualtakin viinaa saa.\n\nHymyilee viekkaasti.\n\nNyt paljastuu pamppu.\n\nPihtiläisen suu menee leveään nauruun. Pyyhkäisten takinhelman pois\nsuuren tupen päältä, hän kysäisee, pamppua edelleen suu virnissä\nkatsellen:\n\n-- Mikäs kalu se on?\n\nNimismies katuu, että on ottanut pampun näkyville. Hävettää hieman.\nMiten tämän nyt tekisi leikiksi?... Pistää pampun povitaskuun ja\nvirkkaa taas tuttavallisesti:\n\n-- Aina sinä olet se vanha kurillinen. Mutta sano nyt tosissasi ja\npuolileikillä. Ei sun kanssasi pääse ihmistenmoisella puheella puuhun\nei pitkään.\n\nPihtiläinen imee suurta vaskihelaista piippuaan ja kysyy:\n\n-- Lähtisittekö sinne nyt?\n\n-- Lähtisimme.\n\nSamalla pistää piika päänsä ovesta.\n\n-- Pysy, pysy, älä tule, perhana! huutaa Reilu.\n\nMutta piika tulee jutellen itsekseen:\n\n-- Otan tuosta edes hameen selkääni ... en ainakaan teidän vuoksenne\nkylmetytä itseäni... Onpa kuin miehiäkin. Valkeakin sammuu takassa,\nmutta sammukoon.\n\nReilu hoivasi sinnepäin. Ovi paukahti samalla kiinni. Ulkoa kuului\nvielä panettelua. Pihtiläinen tuijotti sammuvaan hiilokseen\ntakanperässä, käänsi mällin poskesta toiseen ja sanoi vihdoin:\n\n-- Sitä on Pihlajasaaren rengillä lutissa. Mutta ette te sinne pääse.\n\n-- Miksen?\n\n-- Ei avaa.\n\n-- Rikki lyömme, ei siitä pelkoa.\n\n-- Ovi on luja.\n\n-- Aa ... mutta seppä tulee mukaan!\n\n-- Poliisiksi, jotta pääsis herrain joukkoon, nauroi seppä.\n\n-- Oletpa jo retkujen joukoissa kulkenutkin. Alat vanhentua sinäkin.\nTule pois, seppä, saat markan.\n\n-- Ja tuopin viinaa?\n\n-- Mistä minä sen otan?\n\n-- Sieltä Pihlajasaaren lutista.\n\n-- Menköön!\n\nMutta seppä rupesi uudestaan epäilemään. Se renki antaa hänelle selkään\nja pianpa koko kyläkin. Eikä hän saa sitä parannetuksi viinatuopilla ja\nmarkalla. Hän kynsi harmittelevan näköisenä korvallistaan ja sanoi\npitävänsä pahana, ettei uskaltanut olla nimismiehellä apuna nyt, kun\nolisi taas hyviin väleihin päästy. Nimismies yhä houkutteli ja\nhoukutteli, ärjyen julmasti piialle, joka porstuassa mellastaen\npaukutti palelevia jalkojaan, hyppi, kiljui ja väitti, ettei hänkään,\nvaikka oli vaimoihminen, ollut ikinä nähnyt eikä kuullut noin pitkiä\ntakapuheita ... kenestä vaivaisesta hänessä puhuttaneekaan!...\n\nLopulta ei seppä luvannut mennä, mutta antoi tarkat ohjeet: renki asuu\nperälutissa, viina on lutin alla puodissa ja sinne päästään nostamalla\nlutin lattiasta sijoiltaan yksi lankku. Saatuaan neuvostaan yhden\nmarkan ja hyvän ryypyn, sai seppä mennä. -- -- --\n\nOli pääsiäisyö. Reilu, siltavouti ja lautamies lähtivät viimemainitun\nhevosella Pihlajasaaren salakapakkaa etsiskelemään sekä yöjalkalaisten\nja kokonpolttajain kesken järjestystä pitämään.\n\nOli pimeää ja pilvistä. Etäisiä ääniä kuului sekavana humuna, mutta\nvaikeata oli erottaa, mistä päin. Tulivat juuri maantielle, kun\nverrattain lähellä, noin kilometrin matkan päässä, leimahti ensimmäinen\nkokko.\n\n-- Kah! Ja siltavoudin koko ruumis hätkähti.\n\n-- Ohhoh!\n\nReilun mielestä oli tämä uhittelemista, näin lähellä hänen kotiaan.\nLautamies ei puhunut mitään, tienhaarassa vain kurillaan käänsi\nhevosensa toisaalle, Rintakylään päin.\n\n-- Ka mitä? Älä sinne! Aja tuonne tulelle. Ka mitä sinä?\n\nLautamies repi hevosta.\n\n-- Ei tämä ... ei tämä hevonen ... ei tämä vietävä tottele.\n\nReilu tarttuu suitsiin ja hevonen alkaa kääntyä.\n\n-- Joko se lautamies maistoi niin, ettei saa enää hevosta hoidettua,\nvirnistelee siltavouti.\n\n-- En minä, mulla on vain niin paksut vanttuut ja kintaat, ettei oikein\nsalvata... Kyllä minä nyt taas...\n\nHevonen laukkasi. Loimu yhä kasvoi ja räikeä laulunloilotus kuului.\nPian keksittiin, ettei siellä olekaan muuta kuin pari kolme miestä.\nMutta kylläpä ne pitävät ääntä! Kasakanpamppua puristaa Reilu\nvavahtelevassa kädessään ja siltavoudilla on rautapuntari.\n\nKokko on aivan maantien vieressä. Sen loimu yhä paisuu ja valaisee\nkaamealla valollaan pimeän talvisen yön, synnyttäen ympäröivällä\nlumilakeudella kaameasti rusottavan kimalluksen. Ja ne huutavat!\n\nKas nyt kuulevat tultavan. »Odottakaahan!» kuiskaa Reilu itsekseen ja\nkiihkeä innostus kohottaa häntä jo puoliksi reestä. Toinen nostaa\nrautapuntaria, mutta lautamies vain rauhallisesti ajaa, suitset\npaksuissa, kömpelöissä vanttuissa.\n\nNe työntävät kokkoon rauhallisen lumivainion keskellä yhä vain uusia\nolkia ja loilottavat...\n\nSiinä syntyy menoa, kun nämä ajajat saapuvat! Kokonpolttajat lähtevät\nkarkaamaan minkä kintuista pääsevät.\n\n-- Älkää viinaleiliä jättäkö, ottakaa mukaan! huutaa eellimmäinen\npakolainen. Ja ne ottavat. Kaksi juoksee jäljessä, kantaen välissään\nnoin 5 kannun viinaneiliä. Raskaissa turkeissaan ähkyvät jäljessä\nnimismies ja siltavouti. Paksu hanki pudottaa, mutta ei auta, kun\nsaalis on niin lupaava. Kovaa puhkinaa, ähkinää, huohotusta. Karkurit\nnäyttävät leilineen väsyvän. Jo heittää turkkinsa hangelle siltavouti.\nTässä on kunnia kysymyksessä. Reilu kehuu ja kiirehtii jäljessä.\nEdellinen ehtii paraiksi näkemään, miten toinen junkkari kiipeää eteen\nsattuneen luhtaladon katolle ja toinen sinne kurottaa pelastettavaa\nviinaleiliä suojaan. Kun katolla oleva saa leilin, lähtee toinen\noikaisemaan pakoon, kadoten pimeyteen.\n\nSiellä se on nyt siis katolla. Siltavouti on noussut voitonriemuisena\nladon viereen nietostaneen kinoksen harjalle ja katselee siitä ladon\nkatolle kyyristynyttä viinaleilin pitelijää, aivan kuin kissa\nsaalistaan.\n\n-- Tule alas, tulla sun kuitenkin täytyy! käskee siltavouti.\n\nMutta mies katolla ei hievahda.\n\n-- Täytyy sun kuitenkin tulla, junkkari! Tahi anna tänne se leili, saat\nitse mennä ennen kuin nimismies ehtii.\n\nSe katollaoleva ei puhu mitään. Jo alkaa siltavouti mairitella:\n\n-- Sinä olet hauska poika... Pudota leili tänne ja karkaa pois ennen\nkuin nimismies...\n\nMutta katollaoleva mies ei liikahda.\n\n-- Puhu vain, kyllä mä sun, veitikan, tunnen. En sano isällesikään, jos\npudotat leilin tuohon hangelle. Isäs kuitenkin olis vihainen, jos\ntietäis, että sinä näin juonittelet kruununmiehille.\n\nNimismieskin jo saapuu. Hän on tottunut vitkastelematta käymään päälle.\nSiltavoudin käskee nyt kiipeämään katolle ja panemaan sen kelvottoman\npäälleen alas, hän itse, nimismies, ottaa vastaan miehen ja\nviinaleilin. Mutta sinne ei ollutkaan niin helppo päästä. Siltavoudin\npaksuilla saappailla oli vaikea kiivetä ladonnurkkaa, vaikka kinoksen\nharjalta melkein ulottui katolle. Reilunkin täytyi riisua turkkinsa ja\nruveta auttamaan. Vihdoin, hiestä aivan likomärkänä, pääsi siltavouti\nkatolle.\n\nSilloin takaa-ajettu jätti ison leilinsä kruunun huostaan, hyppäsi\nkatolta hangelle ja katosi äänetönnä ja salaperäisenä pimeyteen.\n\n-- Ottakaa kiinni, se karkaa! kirkui siltavouti katolta, leiliä\npidellen. Mutta kun Reilu tuli sille puolelle latoa, mihin mies oli\nhypännyt, ei siellä enää mitään näkynyt.\n\n-- Peeveli... Mutta saatiinpa leili!\n\n-- Sehän onkin pääasia!\n\nVoittosaaliineen palattiin hevosen luo, missä lautamies odotteli ja\nkorjaili, lämmitelläkseen, kokon viimeisiä jäännöksiä palamaan.\nAjettaessa nimismiehen kotiin, kiisteltiin leikillään siitä, ken\nensimmäisenä saa leilistä ryypyn.\n\n-- Ihmiset sanovat, että me juomme itse kaikki viinat mitä\ntakavarikkoon otamme, nauroi siltavouti.\n\n-- Eivätkä ne peijakkaat siinä niin väärässä olekaan, todisti yhtä\niloisesti nauraen nimismies.\n\nOltiin vaiti hetkinen, kunnes nimismies taasen aloitti:\n\n-- Mutta totta puhuen, kuka viitsisi, olkoon vaikka kruununkin\npuolesta, nähdä tällaisia vaivoja, ellei saisi näistä sitten edes siivo\nryyppyjä?\n\nToiset sanoivat vakavissaan ja yhteen suuhun:\n\n-- Se on aivan totta, ei kukaan viitsisi.\n\n-- Koettakoon nyt ruveta tällaisiin vaivoihin ja ihmisten vihoihin!\njatkoi lautamies, kieltään maiskutellen ja hevosta kiirehtien.\n\n-- Saavat itse rauhassa maata ja yönsä nukkua, kun me vartioitsemme,\ntäydensi siltavouti.\n\n-- Eivätkä yhtä ryyppyä sallisi! Nimismies nyökytti ajatuksissaan\npäätään.\n\n-- Kateus on suuri, huokasi siltavouti.\n\nKun päästiin kamariin ja tunnustettiin siltavoudille etuoikeus\nensimmäiseen ryyppyyn, asetti hän juhlallisesti leilin pöydän reunalle\nja joi, nimismiehen korjatessa akuttimia kiinni. Kun nestettä tuli\nsuuhun, vavahti siltavouti ja tyytyi vain pieneen ryyppyyn, jättäen\nnimismiehelle vuoron. Viimeksi sai lautamies, toisten äänettöminä\nseuratessa hänen ryyppäämistään. Mutta kohta kun tämä sai nestettä\nsuuhunsa, huudahti hän, pelästynyt, kysyvä ilme silmissä:\n\n-- Vettä!\n\nToiset purskahtivat nyt nauramaan, mutta se muuttui kohta katkeraksi\nkiukutteluksi. He ymmärsivät, että nuo junkkarit olivat tehneet heistä\nsuurta pilaa ja onnistuneet liiaksi.\n\nVäsyneinä, pettyneinä ja suuttuneina tuumittiin kostoa.\n\n-- Ne tekevät meistä pilaa! matki taas uudelleen katkeroittunut,\nhidasteleva lautamies aivan kuin vasta pitemmän miettimisen kautta\ntultuaan oikein vakuutetuksi siitä, että häntäkin oli tässä syvästi\nloukattu. Reilua alkoi jo tämä huvittaa.\n\n-- Voi tuota lautamiestä! Mitäpä pilaa ne meistä tekevät?\n\n-- Antavat parastaan, ilvakoi susivoutikin, koettaen kääntää asian\nleikiksi.\n\nMutta lautamies väänsi niskaa ja lupasi Iiskan isälle kertoa,\nminkälaisia koiranjuonia poika harjoittaa. -- -- --\n\nLähtivät uudestaan matkaan ja ajoivat Rintakylälle. Ylt'ympäri kuului\niloisia ääniä ja etäältä loisti muuan kokko. Rintakylän sillalla taisi\nmekastaa muutamia vallattomia tyttöjä. Pölkynpään lutinluukusta näkyi\nvalkeata, Rasaniemen navetasta samoin. Mutta Pihlajasaaren kartanolla\noli haudanhiljaista. Neuvoteltiin ryntäystavasta, päätettiin, että\nhiljaa hiivitään ylös, yksi koputtaa; kun ovi aukee, rynnätään kaikin\nsisään. Reilu tahtoi itse koputtaa, hän osasi hyvin matkia\nviinanostajan ääntä ja peijata.\n\n-- Se oli perälutti, muisteli Reilu, kun lähdettiin.\n\n-- Eipä, keskiluttipa se oli, väitti siltavouti. Lautamies ei ollut\nsitä kuullut, kun seppä oli toisinaan puhunut niin hiljaa.\n\nEnsin siis peräluttiin, niin kuin Reilu tahtoi, hiipien toiset, Reilu\nvain kovemmin astuen.\n\nKoputtaa.\n\n-- Salu, saakuri ... etkö tunne... Mä olen se ... joka...\n\nToisilta pyrkii nauru kovin. Onpa koko mestari matkimaan! Itse\npeikkokin erehtyisi.\n\n-- Vanha tuttu ... aukaise nyt, jatkaa Reilu. Hän koputtelikin kovin\nhiljaa. Mutta sitten jo jalallaan potkaisi, jotta ovi lensi auki.\n\nValehdellutpa seppä olikin! Ei tämä niin lujassa ollutkaan, ilakoi\nitsekseen Reilu.\n\nRyntäämällä, suu naurussa työntyivät nimismies ja siltavouti sisään\nrinnakkain. Lautamies arkaili ovella, ajatellen että odottelee, mitä\nsieltä alkaa kuulua. Mutta yht'äkkiä hän pelästyy ja vetäytyy\nvaistomaisesti takaisin ovelta. Toiset olivat hävinneet kuin\nhornankitaan suurella kolinalla ja melulla ... sitten alhaalta alkoi\nkuulua vain ähkinää, voihketta ja valituksia.\n\n-- Mikä -- mikä -- mikä teille tu-tuli? kyselee lautamies ovella,\nyrittäen katsoa nokimustaan pimeyteen lutissa.\n\nAlhaalta kuuluu sekaisin, eri suista:\n\n»Polveni ... pääni ... käteni ... kylkeni ... olkani ... leukani...»\n\nLautamies alkoi arvata, että kruununpalvelijat olivat astuneet\nlattiattomaan luttiin ja pudonneet alas. Hän raapaisee tulta. Lutti on\nautio, asumaton. Keskilattiasta ovat palkit poissa. Tulta saadaan\nvihdoin mukanatuotuun kynttilänpätkään. Siellä ne olivat, molemmat,\nalhaalla. Kumpainenkin oli pudonnut suoraan tervavesilaatikkoon, missä\noli talon karvakenkiä lujittumassa.\n\nNyt ollaan liassa ja märkänä. Koskee jäseniin ja sydämiin. Lautamies,\njoka makaa ryömällään lattia-aukossa, ei uskalla leikilläänkään nauraa.\nSeppä Pihtiläistä hän vain ajattelee ja sen juonia... Pitäisi olla\nhiljaa, ettei vain talonväki kuule... Niitä tässä nyt vielä\ntarvittaisiin!\n\nVähitellen pääsevät toisetkin ylälattialle. On hauskaa, jos ei kukaan\nsyrjäinen saa tästä tietää... Puhua ei saa kukaan kellekään!\n\nMutta seppä Pihtiläinen? Se kirottu seppä\n\n\n\n\nX.\n\nTYÖNORJAT.\n\n\nOli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet\ntaasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin\nhirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen,\nhieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin\nja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu\nnaurussa.\n\n-- Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden\njaksatuksia vain kuuntelet.\n\nSilmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä\nilmeessä.\n\n-- Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä\nperään, ja koko joukko räjähti nauramaan.\n\n-- Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.\n\n-- Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta...\n\nUusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen\nhuomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan\navulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut\nvähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella\nsukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja\ntotutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan\nkuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja\nsaa halukkaita ostajia joka talosta.\n\nMutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan\njohonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi\nlähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:\n\n-- Pidäs, poika!\n\nPoika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui\nsiihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran\nrunsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru.\nMuuan toinen poika kikatti:\n\n-- Mikku antaa itseänsä narrata!\n\nMikku veti kätensä ja pisti selkänsä taakse.\n\n-- Anna lakkis, sinä Iikkoo, niin mä toimitan sadun! Kitulainen katsoi\näsken huutaneeseen poikaseen.\n\n-- Mitä siinä lakilla?\n\n-- Jotta mä saan piipunperät tallelle. Ei sitä satua muuten saa\nkerrotuksi.\n\nPoika jo näytti olevan kahdenvaiheilla, viedäkö todella lakkinsa. Mutta\nsamalla äkkäsi:\n\n-- Pankaa oman lakkinne perään!\n\n-- Lakittapäinkö minä sitten tässä taivasalla olisin!\n\n-- Niin!... Pitäiskö mun olla?\n\n-- Mutta! Ei tuollaiset kakarat lakkia tarvitse. Et sinäkään pääse\nkasvamaan ollenkaan, kun on aina lakki päässäsi.\n\n-- Ettepä tekään...\n\n-- En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole\npäässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä\nja vatsa on näin paisunut.\n\nMutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.\n\n-- Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan\nperintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta\nkokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole\nliioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua,\njonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä\nlapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä\nyksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä\nisän kokoamilla rahoilla.\n\n-- No mutta oikeinko se nyt rupeaa... Mäntyläinen pisti väliin.\n\n-- En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta... Mutta siitä\nukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä\nmieleeni...\n\nKitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:\n\nSe vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana\ntaisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä\nkasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun\nlapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina\nrikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia\nkorkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus\noikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä,\njatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli\nkaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut\nalkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3:lta yöllä ja\ntakamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä,\nmutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen\njaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista\nvalmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät,\nvarsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen...\nEikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä\nikänä irralleen.\n\nSitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa\npäiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies\naina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se\ntapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt\nhänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin\nheinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni\nolevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi\nvahvasti.\n\nTalon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja\nne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit\nkukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään\nmenoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en\nole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä\nainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin\nonnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt.\nTyössä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa\nnukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku\nvieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys.\nSe elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että\nminä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty\nyhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.\n\nKerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia,\ntappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä\nLatoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:\n\n-- Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon\nvellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin...\n\nMinä syljin ja sanoin:\n\n-- Älä sinä niitä piruja!\n\nHänkin sylki:\n\n-- Katsotaan illalla!\n\nTultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta\nsinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta\nkoirat olivat tapelleet.\n\nJa sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.\n\nEmäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana\npääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.\n\n-- Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. -- Jos et sinäkin,\nIisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.\n\nIisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa\npistä.\n\n-- Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!\n\nIsäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta\nnukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä\npadasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.\n\nSinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä\notimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä\neroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet\noikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:\n\n-- Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?\n\n-- Mitä varten? kysyi hän kummissaan.\n\n-- Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.\n\n-- Se emäntä perhana... Mutta mitä se sen parempaa sitten... Syntinen\nvatsa... Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh ... vai\nmitääh?\n\nLatoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen,\naivan kuin yhä jatkaen kyselyään:\n\n-- Häh ... vai mitääh?\n\nMeidän ei auttanut muuta kuin ruveta nauramaan. Isäntä luuli, että me\nolimme tehneet vain leikkiä ja ilmaisimme naurulla mielenmuutoksemme.\n\n-- Sitä minäkin!\n\nJa vähän ajan kuluttua:\n\n-- Tuota, pojat, sitä pitää olla tarkoin, joka meinaa rikastua...\nSattuisitte saamaan sellaisia akkoja kuin meidän emäntä, niin ... ei\nsen juuttaan uuninpohja vuoda!\n\nIisakki koetti sitten ottaa oikein tosissaan puheeksi isännän\njärjettömyyksiin menevän ahneuden. Hän painoi sanansa oikein lihalle.\nSanoi, että nuo lapsetkin ovat vanhempain ahneuden vaikutuksesta\nkasvatetut aivan puolijärkisiksi...\n\n-- Älä valehtele! pani isäntä vastaan. -- Täysijärkisiä ovat niin kuin\nsinäkin ja minä itse.\n\n-- Ettekö te huomaa Ellunkin vikaa?\n\n-- Mitä vikaa? Eikö Ellu ole ikäiseksensä hyvä työmies? Piisaa pian\nsulle. Tulevana vuonna en ota sinua enää muuta kuin heinäaikana.\n\nIsännän silmät kiiluivat sisällisestä ilosta. Tämä tunne olikin ainoa\ntunne, joka sai sen miehen silmään iloisen vireen. Kaiken muun ohitse\nkulki aivan kuin ei mikään olisi häntä ollenkaan koskenut.\n\nSellainen hän oli, Latoperä. Lapsille jäi suuret perinnöt, mutta ei\nelämäntaitoa. Rahat ovat siitä suvusta nyt palanneet takaisin niille\nköyhille, joilta ne oli kerättykin. Elämä menee menojaan. Ja vaikka\nmulla ei ole akkaa, ei lapsia eikä perittävääkään, ajattelen minä\nkuitenkin, että on parempi panna tuhat markkaa noiden visapäiden järjen\nhiomiseen, kuin tallettaa sitä heille pankissa. Sillä hiotulla järjellä\nvarustettu mies ansaitsee helposti tuhat markkaa, mutta tomppeli ei\nosaa perityn tuhatmarkkasen kanssa tehdä muuta kuin syödä ja juoda se\nloppuun.\n\nKitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se\noli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia\njuttujaan oli se nyt ollut vakava.\n\nKuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka\nkuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun\npojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:\n\n-- Mikä vuosiluku silloin oli?\n\n-- Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!\n\nJoukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden,\njota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman\nhieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä\nnauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.\n\nNyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.\n\n-- Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja\nnaurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.\n\nKitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut\nsitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies\nnousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.\n\nTuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.\n\nPurren mälliään hän mutisi:\n\n-- Nauraa ne osaavat.\n\nHumoristi oli kyllästynyt nauruun!\n\n\n\n\nXI.\n\nKERRAN YÖKULUSSA.\n\n\nPoika kieppui ladonräystäällä malanpäässä. Oli seipään avulla hypännyt\nja aikonut katolle. Mutta hieman petti. Sai kuitenkin kissankynsillään\ntarrautuneeksi ladonräystäältä hieman pitemmälle ulottuvan malan\npäähän.\n\n-- Ka, ka tuota poikaa! pääsi Tervasmäen sepältä, joka jännittyneenä\noli jo hetkisen seurannut pojan hyppyjä.\n\nSamalla kun poikaparvi siinä ympärillä kirkui ja miehet pihassa omia\njuttujaan haastelivat, kävi Tervasmäen sepän suu yhä myhäilevämmäksi.\nKatse näytti kääntyneen ikäänkuin sisään päin ja ajatus askartelevan\nmuistoissa. Otti jo piipun suustaan ja huulet mutuelivat aivan kuin\najatuksia äänettömiksi sanoiksi muovaellen.\n\nPoikalauma rähisi yhä kovemmin. Erkki siellä malanpäässä potki edelleen\ntyhjää ilmaa, tavoitellen etsiville varpailleen tukea seinästä, mihin\neivät sääret kuitenkaan tahtoneet ulottua.\n\n-- Putoaa se sieltä, ennusti Isopelto.\n\n-- Joko tämä! kyllä se siitä katolle ... sillä juuttaalla on kuin\nkissan kynnet...\n\nJoku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.\n\n-- Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.\n\n-- Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.\n\n-- Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.\n\n-- Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta\nnähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.\n\nSamassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille\npojille ja naama punoitti. -- -- --\n\n-- Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun\nkotini ylikamarin seinän yli, että...\n\n-- Sitäkö sinä nyt?... Arvonen katsoi seppää hymyillen. -- No kerro,\njos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.\n\nSeppä alkoi kertoa:\n\n-- Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein\narkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa.\nAlettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen\nasti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön\nviereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat\nelo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat\nsateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten\npimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli,\nviitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa\nvapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla\nollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava,\nunettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja\ntalvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat\nyökulku-elämän hetket elettiin.\n\nKerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla\nyhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme\nkylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut\notettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku\nalkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni\nrähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo\ntarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta\nlaulu läpi, silloin se osattiin.\n\nYölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana.\nJos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä\noli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa\ntahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat\nlauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään\ntai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin\npaljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon\nenemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen\naikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään\nnäistä sivistysasioista.\n\nMe lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko\nsydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia\nvärssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi,\nmutta yksi niistä oli tällainen:\n\n    »Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,\n    Silmät ne on sinun,\n    Katsella on minun,\n    Ja katsella on mun.\n        Kerto:\n    Sun pumppuleera, pumppuleera,\n    pump pump pump!»\n\nOli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli\nraskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein\nläpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana,\njoten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet\nniin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti\ntavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle\nnoussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku\nsilloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi...\n\n-- Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa...\n\nJa sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.\n\n-- Mitä _sellaiset!_\n\nVaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty\nmitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja\nsiltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina\npöhnässä.\n\nNo niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle.\nSisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin.\nKartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin\nmyöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille\nhän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin\nitse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja\nkylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän\nollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen\npoikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!\n\nUlko-ovi oli auki. Menimme niin hiljaa kuin sellainen, juuri parhaasta\nmelusta itsensä hillinnyt joukko osasi, ja saapastelimme sisareni\nhuoneeseen. Siellä tarinoimme jonkin aikaa. Mutta yö alkoi jo kaatua\ntoiselle puolelleen, ja joukossa alkoi vallita hajoutumisen\ntaipumukset. Lähdettiin siis taasen alas keskinäisiä karkuretkiä\nsuunnitellen, sellaisiin tilaisuuksia etsimään.\n\nRapuissa jo alkoi äskeinen laulu hiljoilleen hymistä. Tuntui, että heti\nulos tultua se murtaisi kaikki kotikurin esteet ja purkautuisi pimeään\nyöhön mahtavana loilotuksena. Sydämet jo kuohahtelivat kohottavan\ntunteen nostattamina.\n\n    »Ole tyttö nätti ja punaposkin --\n    Sun pumpp --»\n\nSilloin kuului alhaalta ylös saakka vieras, vihainen ääni:\n\n-- Mitä te roistot kiljutte!\n\nSamalla siellä alkoi kolista tilanteen mukaan. Kuului muutamia\nmeikäläisten vastaväitteitä.\n\nYlikerrassa syntyi jonkinlainen pakokauhu. Mehän olimme siinä 18-20\nikäisiä ja maineemme vuoksi sangen arkoja tullaksemme nimismiehen\nkirjoihin ja mahdollisesti syytetyksi maantiellä huutamisesta ja\nyökulusta.\n\nVaikka rappukäytävä oli ahdas, katosivat pojat niin nopeasti, että kun\nnimismies, siltavouti ja eräs kolmas olivat saapuneet ylös, he eivät\nenää löytäneet muuta kuin yhden, joka oli paennut sängyn alle ja\nvedettiin sieltä. Nimismies oli tutkinut sisareltani ja siltä, joka\nsängyn alta vedettiin, keitä me olimme, mutta ne eivät sanoneet.\nEivätkä he olleet aivan kovalle panneetkaan. Sillä isäni oli tullut\nmukaan. Hänen maineensa taas oli sellainen, että he tottelivat yhtä\npoiskäskyä. Ainoastaan siltavouti, joka oli ollut pahimmin päissään ja\njoka oli isäni tuttavia, oli yrittänyt syyttää isääni, mutta hänkin oli\njättänyt sen siihen.\n\nMe olimme paenneet kartanolla mihin nurkkaan mikin. Kun\njärjestyksenvalvojat poistuivat, keräännyimme vähitellen takaisin\nsisareni huoneeseen. Siinä kuiskaillessamme ja naureskellessamme\nkaipaamme Arvosta. Samassa alkaa seinän takaa kuulua liikettä. Huone\noli vielä sisäkatoton. Väliseinän päälle ilmestyykin sieltä yht'äkkiä\nArvosen naama.\n\nMistä hän oli sinne mennyt?\n\n-- Tuosta seinän yli...\n\nHänelle oli hätä antanut siivet. Poika oli hypännyt 5 kyynärää korkean\nseinän yli! Siltavouti oli väittänyt, että sinne »lensi» yksi, mutta\ntoisetkaan eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena, ja niin Arvonen\nsäilyi piilossaan.\n\nMe erosimme. Pojat liikkuivat nyt sangen hiljaa. Uusi laulu ei tällä\nkertaa enää pakottanut, se oli siirtynyt syrjään toisen tunteen tieltä.\n\nMutta muutamia päiviä myöhemmin tuli siltavouti meille. Tällä kertaa\noli hän »nilkkujuovuksissa». Isäni höyläsi reenanturoita ja hänellä\nolivat hampaat kipeinä.\n\nKun minä tulin tupaan, alkoi siltavouti puhua siitä pyhäyöllisestä.\nNäin, että isäni oli jo muutenkin pahalla tuulella. Sitten kun\nsiltavouti sanoi, että laulusakko ja yökulku sille tulee tuollekin,\nminua tarkoittaen, viskasi isäni höylän, otti pöydältä »Huutavan\näänen», ja kävi siltavoudin kaulukseen. Nosti hänet kuin lapsen, työnsi\nedellään ovea kohti, pisti »Huutavan äänen» kainaloon, sanoi:\n\n-- Lue tuota, ettäs viisastuisit!\n\nPisti siltavoudin porstuaan ja veti oven kiinni. Tarttui taas höylään\nja alkoi höylätä reenanturaa.\n\nSiltavouti oli jättänyt »Huutavan äänen» porstuaan. Mutta siitä\nyöllisestä kohtauksesta ei sen jälkeen ole puhuttu. Ei meitä käräjiin\nhaastettu.\n\n\n\n\nXII.\n\nKESÄINEN MATKAMUISTELMA.\n\n\n-- Minulle sattui tässä viime suvena se Etelä-Suomen matkani, niinkuin\ntiedätte, virkkoi Niemistö sijoitellen itseään Tervasmäen sepän\nlujarakenteiseen soututuoliin. Jos teitä huvittaa, teen kyllä palasen\nselkoa matkastani, jatkoi.\n\nTietysti se huvitti.\n\nMutta tuskin oli Niemistö päässyt maanviljelyskuvaustensa alkuun, kun\njo alkoi kilpaileva vuorokysely. Mikä kuulusteli hevosasioita, kuka\nporsaita, ken maatiaisrotuisia sonnipoikia j.n.e., niin, että kaikkea\nsitä on tässä mahdoton selostaa. Kun Niemistö vihdoin sai kyselijät\ntyydytetyiksi, oltiinkin jo takaisin junassa Riihimäellä, palaamassa\nkohti tätä kotoista Pohjolaa. Matka ei kuitenkaan ollut jatkunut aivan\npitkälle Tampereen pohjoispuolelle, kun oli poikettava eräältä asemalta\nmuuan penikulma syrjään.\n\n-- Koko päivän satoi rankasti siellä etelämpänä, mutta Tampereen\ntienoilla oli se jo asettunut verrattain vähiin. Kun tulin\npysäysasemalle, ei ennakolta tilaamani kyytihevonen ollutkaan siellä.\nKymmenkunta poikamiestä seisoskeli vain asemalaiturilla parvessa, selät\nkoukussa, kädet taskuissa junaa »vahdaten» ja omia sukkeluuksiaan\njutellen. Käyn poikaparveen ja kysyn:\n\n-- Onko tässä kievarista ketään?\n\n-- Tuo on!\n\nPari laihaa poikaa osoittaa muuatta lihavaa, noin 20:n tienoossa\nvaeltavaa poikaa, jolla on paljaat jalat ja pyöreät silmät.\n\n-- Tekö olette kievarista? kysyn.\n\nHän katsoo minua silmiin suu eräänlaisessa naurussa ja virkahtaa:\n\n-- Minä.\n\n-- Onko sinne pitkältä?\n\n-- Noo, ei sinne pitkä...\n\nHeitän matkalaukkuni hänen vartioitavaksensa, mennäkseni leimauttamaan\nmatkalippuni. Sieltä palatessani seisoo koko parvi piirissä\nmatkalaukkuni ympärillä, ja kaksi poikaa potkii sitä niin, että se\npalkkarehtaa kyleltä kylelle. Kievarin poika töllistelee matkan päässä,\nsuu virnissä.\n\nMinua hieman harmitti, mutta annoin sen toisille anteeksi ja syytin\nmielessäni vain kievarin poikaa, joka ei ollut vartiotehtäväänsä\naikonutkaan täyttää. Tempaisin vaieten laukkuni, tulin kievarin pojan\nluo ja kysyin:\n\n-- Missä kievari on?\n\n-- Tuolla.\n\nLähden osoitettuun suuntaan. Hän alkaa löntystää jäljessäni. Mutta kun\nkädet pitää olla niin syvällä housuntaskuissa ja sääret ovat\nränkiväärää lajia, alkaa nuori mies heti arveluttavasti jätättää.\nPysähdyn odottamaan ja kysyn:\n\n-- Olisko teillä ollut kiirettä oltavaa täällä?\n\n-- E-e-ei.\n\n-- Arvelen vain, kun te niin vastahakoisesti... Olette ehkä kipeä?\n\nHän vetää uudestaan nuotissa:\n\n-- E-e-i, ja yrittää jumppaista perässäni kun käyn edellä\nmatkalaukkuani kantaen.\n\nHieman hikisinä tultiin kievariin. Ilta oli verrattoman kaunis, joten\npian unohdin pienen kiihtymykseni ja annoin mielessäni anteeksi\nnuorelle miehelle, jota ei kukaan nähtävästi ollut ammattiinsa\nneuvonut.\n\nVerrattain lyhyen odotusajan kuluttua istun jo hänen vieressään\nkyytirattailla. Kesäillan tyyni viileys ja suloinen hämärä ikään kuin\npukee ja yhdistää meitä. Maantie on mainiossa kunnossa. Se käy yli\nmatalien mäkien ja alankojen. Kahden puolen pellot kertovat isäntiensä\nmaahengestä, mitkä valittaen ja juoruten, mitkä yltäkylläisyydestä ja\nelämäntunnosta riemuiten. Ja ihmisasunnot! Miten edullisesti onkaan\nmuutaman vuoden aika niihin koskettanut sillä välin, kun olen ollut\nniitä näkemättä! Tuntuu aivan siltä, kuin useaan taloon olisi isäntä\näsken tullut kotiin vuosia kestäneiltä matkoilta ja ensi töikseen\nlaittanut talon ränstyneet paikat kuntoon. Sellainen tunnelma tuntuu\nikään kuin ilmassa liikkuvan, samalla kuin se huokuu pellon\nrehevöittyvästä kasvusta, istuu uudistetussa ulkohuoneen katossa,\nkorjatun aidan seipäissä ja rakennuksen uusissa ikkunalaitteissa...\n\nOn harvinaisen tyyni ja hiljainen kesäyö. Suoti kävelee tuttua\nkyytitahtiaan ja poika vieressäni nukkuu. Nautin suodin hiljaisesta,\nomanmielensä mukaisesta rauhallisuudesta ja säälin nuorukaista, jonka\npitää minun tähteni uhrata makea ja tarpeellinen yöleponsa.\n\nTie käy yhä metsäisempiin seutuihin. Tervahaudan savu nousee kuulakkaa\nyötaivasta kohti parissa kolmessa kohti. Metsät tien varsilla ovat\nmuuttuneet jätteiksi, ei missään enää tapaa metsää. Ja kuitenkin\ntervahaudatkin vielä palavat kilpaillen propsiherran kanssa lopullisen\nhävityksen etevämmyydestä.\n\nOlen suorittanut jo ensimmäisen ja toisen hevosvaihdon. Hevonen on nyt\nsuuri, eikä hidaskaan; mutta poika nukkuu. Ja aina kun hevonen omasta\nalotteestaan juoksahtaa, herää kyytimies ja pidättää sen kävelemään.\nYmmärrän, että se on hänelle mukavampaa. Mutta katsoessani kelloani\nhuomaan, että olen kulkenut noin 6-7 km vauhdilla tunnissa. On hieman\nkylmä. Seuraavaan kievariin on vielä 9-10 kilometriä. Minun matkani\nmäärä on hiukan siitä ohi. Herätän pojan ja kysyn:\n\n-- Tahdotko ajaa pari kilometriä tulevan kievarin ohi sinne, johon\nminun pitäisi mennä?\n\nHän ei sano juuri mitään, mutta lujittaa isonruskon suitsia. Se\nmeneekin aika tavalla muutaman kymmenen syltä, hellittää taas\nkävelemään, ja kyytipoika vaipuu hortoileviin ajatuksiinsa.\n\nKun näin olemme menneet taas vähän aikaa, sysään matkatoveriani kylkeen\nja virkan:\n\n-- Emme me, veliseni, taida laukata peninkulmaa tunnissa.\n\nPoika herää, kerää suitsiaan, lujittaa, silmä kovenee ja hevosen jo\nlönkytellessä ravia sanoo tuomioäänellä:\n\n-- Kyllä minä ... mutta en mä sitten aja tuumaakaan ohi kievarin.\n\nSanon:\n\n-- Sinä taidat olla kiivaan luontoinen? No, ajahan nyt sitten vain,\nettä ehditään lain mukaan, niin minä kävelen loppumatkan.\n\nMenemme vähän aikaa vaieten ja murjottaen. Jo sanoo poika, ikään kuin\nomaa pahantahtoisuuttaan lieventääkseen:\n\n-- En suinkaan minä ... mutta kun isäntä sitten haukkuu, jos hevonen on\nmärkänä.\n\nTaas vähän ajan kuluttua minä lisään:\n\n-- No niin ... ajahan nyt niin ettet selkääsi saa. Ajattelin vain, että\njos olisit ajanut hiukan nopeammin ja vienyt minut sinne, johon menen,\nolisin pistänyt itsellesi kyytirahan lisäksi 50 penniä. Vaan kyllä minä\nkävelenkin sen pikkuvälin.\n\nMutta nyt hän alkoi askaroida suitsien kanssa, ja hevonen kulki kuin\nuuden ajajan edessä. Kun tultiin kievarin tienhaaran kohdalle, antoi\nhän sille taas kiiruhtamisvauhtia.\n\nNiin tulimme perille, ja me erosimme hyvinä ystävinä.\n\nOn sydänyö. Talossa, mihin tulen, ovat ovet vielä avoinna. Sisällä\npalvelustyttö omaksi huvikseen jotakin tekee. Karjatarhassa kalahtaa\nlehmänkello. Isäntäväki on käymässä toisessa kylässä, mukana myöskin\npoikani, joka on ennakolta tullut tänne. Otan eteisen nurkasta kepin ja\nkäyn sydänmaiselle sydänöiselle maantielle, suunnaten kulkuni\nsinnepäin, mistä heidän pitäisi tuleman.\n\nTämä on jo syvemmällä sydänmaalla, mihin höyryveturin vihellys ei\nkuulu. Erämainen rauha lepää yli öisen tienoon. Astellessani tiellä\nnousee yht'äkkiä mieleeni omituinen kaiho, aivan kuin ikävä siitä; että\ntämä kaikki on vain ohimenevä, kesäinen unelma. Mutta samalla sekoittuu\nsiihen syvää ilontuntoa. Sillä lehdikosta, tuolta tien mutkan takaa\nkuuluu jo rupattavia ääniä. He, joita etsin, pistäytyvät näkyviin\nlehdikkokujan mutkasta... -- -- --\n\nPari päivää myöhemmin olemme paluumatkalla. Saavumme vaatimattomaan\nlaivalaituriin, jolla on äsken perustetun, kokeilevan, harvoin\nkäytetyn, hiljaisen liikepaikan leima. Vaikka asutus on köyhää ja\nharvaa, on laiturin tienoilla kuitenkin jotakin eloa. Muuan mies\njärjestelee aamulla järvestä nostetuita verkkojaan. Laiturin vieressä\njoku syöttelee lihavanpuoleista hevosta ruispellon pientareessa.\nMuutamia tyhjiä säkkejä tuo eräs ja nostelee rattailtaan laiturin\nlähelle laivaa odottamaan.\n\nLaiva viipyy tuolla silmänkantaman matkassa toisessa laiturissa. Tähän\non kokoontunut muitakin, 4-5 henkilöä, sitä odottamaan, nähtävästi\njoutessaan vain, ilman asiaa. Tuumitaan. Jutellaan. Päätellään.\nSanotaan silloin tällöin jokin sukkeluus. Mutta laiva vain ei tule.\nMahtaneeko tulla ollenkaan?... Kyllä kuuluu tapaavan tulla, mutta eihän\nsitä voi takaamaan mennä...\n\nVihdoin rupeaa savupiippu tupruttamaan. Liukuneeko tännepäin? Kyllä!\nSen sanoo moni yht'aikaa.\n\nTuossahan se vihdoin tulee, proomunvetäjä. Ei sillä nyt ole sitä lehmää\nperässä. Yksikseen vain herroittelee. Aivan kuin hieman päissään\ntyöntyy se laituriin niin, että suuri kivi vyöryy sijaltaan pohjaan ja\nlaivapoika, kapteeni tai perämies, renki mikä lie, joka »touvineen» oli\nlaivasta kipaissut juuri tuolle kivelle, oli vähältä sen kera mennä\npohjaan.\n\n-- Kattos!\n\n-- Perhanaa, kun...\n\n-- Kylläpä se...\n\n-- Olettepa tottuneita ja tuttuja, kehun puolestani. Laivassa ei ole\nketään matkustajia, vain lämmittäjä ja tuo toinen.\n\nJutellaan. Tuumitaan. Päätellään. Äsken laituriin tuotuja tyhjiä\nsäkkejä tarjotaan laivaan.\n\n-- Mihin niitä? kysyy se laivarenki.\n\nLähettäjä mainitsee.\n\n-- Mitä niillä siellä?\n\n-- Suoloja pitäisi...\n\n-- Ei hiventäkään ole suoloja kauppiaalla! Laiva on hukkunut.\n\n-- Eikö?\n\n-- Ei. Minä olen varma siitä.\n\n-- No eihän näillä sitten...\n\n-- No ... mutta jos silti hyvinkin, kuka ne tietää.\n\nJa niin säkit päätetään lähettää ja viedä. Meidänkin matkatavaramme\nnostetaan laivaan. Hyvästelemme saattajamme. Laiva aloittaa\nvaelluksensa.\n\nIlma on ihana. Tuulee vähän. Reitti on vaihtelevan hauska. Kun muutamia\nviittavälejä on sivuutettu, aikaa syntyä eloa. Eräästä laiturista\ntuodaan veneellä laivaan muuan nuori mies. Tuntuu puheista päättäen\nolevan lämittäjän tuttu. Seuraavasta soutaa parvi pieniä lapsia,\nterhakasti pyrkien laivankylkeen. Poikanen soutaa ja tyttönen pitää\nperää, toiset veneessä uteliain silmin tähystelevät laivaan ihmisiä.\n\n-- Mitäs teillä? huutaa laivarenki. -- Takaisinko tuotte sen köyden?\n\n-- Takaisin! huutaa poika, ja tyttö, silmä kovana, yhä hoitaen\nperäsintä huolella, täydentää:\n\n-- Ei se kelpaa!\n\nVene on nyt laivan reunassa, ja siellä on muuan vyyhti ruostunutta,\nvanhaa teräslankaköyttä. Laivan kone on pysähtynyt ja lämittäjakin on\ntullut tuumaamaan.\n\n-- Ei me huolita siitä, ilmoittaa vihdoin laivarenki.\n\n-- Tänne se käskettiin tuoda.\n\n-- Olkoon siellä, ei me viitsitä sitä takaisin.\n\nLapset eivät tyrkytä. Kiireen kaupalla alkavat soutaa tiehensä heti,\nkun tuomio on kuultu.\n\nSeuraavan niemen kärjestä soutaa muuan mies laivaa kohti, veneessään\nkaksi naista, niistä kokassa istuvalla pikkuinen lapsi. Kun laiva\npysähtyy ja vene limittäytyy laivankylkeen, nousevat naiset\nikkuna-aukoista sisään.\n\nOlemme poikani kera syöneet erinomaisella ruokahalulla kestitalosta\nmukaan pannut eväät.\n\nReitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja\nkuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista,\npuolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten\nkarkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen\nkuluessa kiihoittanut vihaamaan puita...\n\nTällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista,\nentistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies.\nVaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:\n\n-- Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.\n\nLuulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.\n\n-- Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.\n\n-- Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. -- Käännä\nvähän järvelle... Anna pakkia ... joo... Hyvin menee.\n\nLaiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka\nherrasmies työntyy kokasta laivaan.\n\n-- No anna mennä vain! huutaa laivarenki.\n\nJonkin niemen takaa tulee näkyviin soutava poika ja lähenee tottuneesti\nvastahankaan laivankylkeä. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, pari\nkoria ja menee.\n\n-- Pääseeköhän siitä ... tuosta karin eteläpuolelta? kyselee\nkoneenkäyttäjä, tarkoittaen kysymyksen puoliksi itselleen, osiksi\napulaiselleen, osiksi laivanomistajalle.\n\n-- Hooja! huutaa renki.\n\nSamassa alkaa näkyä uusi laituri.\n\n-- Liekö sieltä tulijoita? kyselee koneenkäyttäjä. Siellä rannassa näet\nseisoskelee pari akkaa.\n\n-- Onko laivaan tulijoita? huutaa renki.\n\nToinen vaimoista, jonka takana seisoi pieni tyttö, heiluttaa päänsä yli\njotakin pakettia.\n\nLaivarenki hyppää kokkaan.\n\n-- Pitääkö antaa pakkia? kysyy koneenkäyttäjä.\n\n-- Pitää vähä. Antaa.\n\n-- Ei enää!\n\nKokka pyyhkäisee laituria ja akka kurottaa pakettia:\n\n-- Se maksaa rahdin, joka saa paketin, sanoo.\n\nLaivarenki tarkastellen pakettia:\n\n-- Jaa-hah...\n\nAkka tarjoaa rahaa, kurottaen laivarengille.\n\n-- Mitäs?...\n\n-- Sen jauhopussin rahtia.\n\n-- Tuliko se jauhopussi? Renki kääntyy koneenkäyttäjään.\n\n-- Ei, ei täällä mitään.\n\nKoneenkäyttäjäkin jo lähenee kokkaa:\n\n-- Ei täällä ole jauhopussia.\n\nRenki kurottaa rahaa takaisin akalle.\n\n-- Ei tullut, sanoo.\n\nMutta samassa huomaa, ettei paketissa ole osoitetta.\n\n-- Kelle tämä paketti tulee? kysyy.\n\n-- Sille ... onhan siinä?\n\n-- Onhan siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo,\nkädessään käännellen.\n\nLähdetään.\n\nAurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti\nleikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään\nhäipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine\npeltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa\nreunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä\nvedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen\nmerisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla,\nruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset\nvedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin\nkarva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien\nja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa\nkultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin\nkuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin\nnoudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä...\n\nMutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan\ntalon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka\nkuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman\nsivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä\nsauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on\nperjantai. Se on hieromasauna... Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen\npuolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse\nlipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa... Parin vuoden kuluttua\nhän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa ... ja sauna savuaa taasen,\nsillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen...\nKatse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva\nliukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko\nsittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin\nollakseen aikansa mukana... Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä,\ntaikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan\nja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä\ntoukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa\nilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä...\n\nNäistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria,\nmissä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan\npuolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!... Laiva pysähtyy\nmuutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan.\nRenki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin\n»laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan\nperään. Kone alkaa taas jyskyttää.\n\nNyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa\nvoileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:\n\n-- Katso, ka, ka!\n\nMutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.\n\nLaivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä\nheiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti,\njonka yli kohoaa korkea viiritanko... »Laivanomistaja itse»,\npropsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu,\nrahatasku... Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun\nitsekseen laskujaan laskee... Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen\nhaltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä\nkädessä... Mutta Jumalan kiitos! ... onpa propsiherra, laivanomistaja\nitse, joka elättää...\n\nNuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan\nkirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin\nkokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista\nnäköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina,\nmilloin hillitysti sisäänpäin -- sulatteleville lapsiajatuksille,\nmilloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten\nsanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.\n\nMerisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat,\nmuodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa\naallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän\nauringon heijastuksessa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nRIKOSLAPSI.\n\n\n-- Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta\nmielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut\nkiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt.\nTutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti.\nSelitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli\nsanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä.\nVarsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja\nniihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa\nolevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa\nraastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston\njäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla\nopetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi,\njoten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.\n\nAivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan\npuolustusväitteet. Hän kertoi -- sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta\npalannut ja sain häntä puhutella -- tulleensa siihen käsitykseen, että\nkouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja\nhädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan\npuheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti\nsyytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun\nJumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun\nvain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun\nsiitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti\nasiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein\nvahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.\n\nPojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi\nelävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli\nniin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä\nnäkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.\n\nJoskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista\najattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus:\nJumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.\n\n... Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.\n\nKiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko\nraastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän\najatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria,\nkun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi\nsiksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan\nasti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.\n\nNiihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä\noli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai\nvarkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin\nvoitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi\nvai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja\njakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla\nkuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen\nmielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi,\nettä siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia;\nsalapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.\n\nSitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui\nvielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa\nyritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi\nrukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja\nuskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.\n\nNyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista,\nkoska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen\njalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin\njoka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri\nkavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona\npuhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan...\n\nKerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi\nrikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona\non nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja ... vanhan tavankin mukaan, kun\non ennenkin antanut anteeksi.\n\nMutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja\nvangittiin. -- -- --\n\nJuttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi\nKansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika\noppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja\nlapsipsykologiseita kannalta.\n\nTullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun\njutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä.\nKatselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen\nkanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani\nherätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli\nilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi\ntoisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt\nniille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen\nkuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin\nnäkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien\npanoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina\nkuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja\nkirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän\ntajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa,\nrikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä\nelonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä -- vapaudestaan. -- Mikään\nmielipide, luonne, kasvatus, periaate -- mikään ei niitä ohjannut. Ne\nkarkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan,\npäämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista\ntyydytystään. --\n\nKuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi,\nettä tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen\nlävitse.\n\nMutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja\nsilmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa.\nTuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät\nkatseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin.\nPian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla\ntietona, että tuomari on juovuksissa.\n\nPoika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain\nnauroi...\n\n-- Juovuksissa, jupisi.\n\n-- Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti\nkäskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko\nolemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi\nkuvaavaa fariseustyyppiä.\n\nVangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.\n\nTuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen\nulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva\nröhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa,\nmuuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.\n\nNuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme\nsilmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana,\nmielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas\noli tämä satutus.\n\nVihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että\npäätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, _että tuomari\nehtii perehtyä asiakirjoihin_.\n\nMuutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet\nasianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.\n\n-- Se on juovuksissa ja sen vuoksi ... kävi ajatus läpi tuomiosalin.\n\nMutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin\njäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo\nhorjahti -- -- ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten.\nRaatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa,\njoka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi\nvanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois\nnäkemästä tätä näytelmää.\n\nJuttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin\ntutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä,\nkerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko\nviikon. -- -- --\n\nNäin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti.\nKappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen\nkerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen\nuskonvarmuus.\n\nMinusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:\n\n-- Rankaisipas Jumala tuomaria!\n\n\n\n\nXIV.\n\nTAMMISEN ENSIMMÄINEN KORVO.\n\n\nEräänä sunnuntai-iltana, joulun lähetessä, kuhisi taas Tervasmäen sepän\ntupa. Kylän miehinen sukupuoli oli siellä eri ikäluokkiensa kautta\nedustettuna. Uteliaisuus oli jo käynyt niin yleiseksi, että\npuolikasvuiset poikaviikaritkin, jotka illan virallisen tarinan ajaksi\njoutivat pihanpuolen mellastuksista sepän oviloukkoon sähisemään,\nasettuivat oman uteliaisuutensa valtaamina hiljaisiksi.\n\nHerastuomari, joka oli pitänyt pyhäkoulua parikymmentä vuotta, oli jo\nehtinyt tähän ilmiöön kiinnittää kasvattajahuomiotaan.\n\n-- Kas niitä junkkareita! ihmetteli nytkin, kun Tamminen alkoi\nkakistella kurkkuaan ja pojat jo nyrkeillään toisiaan tölmien alkoivat\nsuhdittaa ja keskinäisellä kurinpidolla vaatia hiljaisuutta.\n\n-- Yrittäkääpä niitä juupeleita vain pyhäkoulussa saada tuolla lailla\nrauhoittumaan!\n\nTamminen aloitti:\n\n-- Siihen aikaan kun minä olin vielä mustalaispojan kokoinen, taisin\nolla siinä 12-13 iällä...\n\nMutta nyt alkoi ovensuussa joku itkeä tillittää. Toinen oli antanut\nniin kovan muistutuksen, että luonto puhkaisi porun.\n\n-- Mitäs siinä tirskut ja rähäjät!\n\n-- Itse sinä rähäjät ja töytit niin kipeää, jotta...\n\nJa hammasten välistä:\n\n-- ... mutta odota, poika!\n\nTamminen jatkoi:\n\n-- Siihen aikaan oli kaikilla, niin meillä miespuolisilla kuin\nnaisillakin kovat puhdetyöurakat. Joka ei saanut urakkaansa ennen\njoulua valmiiksi, juhlatiijuun joutui. Vaikka ei sinne vietykään, niin\nkoko pitkän talven se muistettiin. Aina kun vain suinkin sopi, siitä\npisteltiin. Jos hameväeltä ei tullut määräsumma vyyhtiä tuvanorteen tai\nmiehiltä määrätyt astiansa, rekensä tai riihipinonsa, niin kyllä\ntarkeni. Tämä kannusti kelvottomimpiakin niin, että siinä todella\nyritettiin. Siitä oli seurauksena, että vaikka yleensä mentiinkin\nmakuulle siinä 8 aikaan illalla, joulun edellä nuoret joskus\npinnistivät päivänsä jatkumaan 10-11 tienoille yöllä. Isäntäväki oli\nmonesti vähän harmissaankin ja vastusteli, kun poltettiin niin paljon\npäreitä ja sitten myöhemmin jo öljyäkin, sekä kun eivät saaneet nukkua.\nEihän ne muuten olisi välittäneet; se niillä vain oli.\n\nMinä olin jo niinä vuosina tehdä kokastellut yhtä ja toista,\nkaikenlaisia pikkuastioita, kelkan ja lusikoita ja mitä sellaista\nlienen tehnytkään. Isäukko aina vastusteli, kun yritin ottaa isompia\ntöitä. Sanoi, että siinä kokastelee liian suuria ja vaivalloisia,\nvärkit vain haaskaa; tekee nyt ensin pienempiä, kun on niin itsekin\npikkupuinen, sanoi, minua tarkoittaen. Väliin pisti hyvinkin vihakseni,\nkun siitä minun pikkupuisuudestani aina puhuttiin. Pikkupuinenhan minä\nsiihen aikaan vielä olin. Mutta metsäajossa kyllä vastasin miestä,\nvaikka sen nyt itse sanon. Ja vaikka mun pitikin höyläpenkin ääreen\nvetää jalkaini alle kimpipuita, niin puun minä höyläsin sellaiseksi\nkuin oli meininkikin. Alulla oli hyvä kurssi, ja kun muut vielä\nkehuivat, nousi se vain.\n\nSiinä paria viikkoa ennen joulua katselin itselleni korvon kimmet.\nMuistan vielä, kun isä istui pöytäpenkillä, tavallisella paikallaan ja\npoltti piippua, kun minä rupesin uunin päältä purkamaan kimpipuita\nalas. Olin odottanut, että äijä olisi lähtenyt Toiskaan, kun pelkäsin,\nettä hän taas pelehyttää minun touhuni. Mutta ei lähtenyt. Minä purin\nluontoni, joka ei paljon puremista sentään kaivannutkaan. Ajattelin,\nettä sanokoon mitä tahansa, nyt se korvo tehdään.\n\nNiin kävi kuin olin arvannutkin. Tuskin olin puuloukkoon pudotellut\nmuutamia kimpiä, kun isä hieman ääntään kiristäen kysyi:\n\n-- Mitä sinä nyt aiot tehdä?\n\nEn ollut kuulevinani, käänsin ja kolistelin vain kimpiä yhä rajummin ja\nrupesin ähkymään, kun luonto alkoi nousta.\n\n-- Kuulitko sinä, poika? huusi isä.\n\n-- Hääh?\n\n-- Mitä sinä meinaat tehdä?\n\n-- Korvon.\n\nOdotin henkeä pidättäen, mitä isä sanoisi. Hän oli vähän aikaa vaiti.\nMinun mielessäni jo välähti, ettei se nyt ainakaan _ehdottomasti_\nkiellä. Sillä jos se sen tekisi, olisi ärjäissyt kohta: »Pane hiiteen,\nkimpiä vain kämmäät.» Vihdoin kuulin lattialta harvakseen:\n\n-- Et sinä korvoa enää juhlaksi saa valmiiksi. Vie sun vain\njuhlatiijuun.\n\nSiinä oli jo myöntävä sävel ja lopussa leikillinen vivahdus. Sydämeni\nlöi iloisesta yllätyksestä: nyt siitä tulee korvo varmasti! Huusin:\n\n-- Ei vie juhlatiijuun ... pianko minä sen teen!\n\nIsä oli sillä välin tullut lähemmäksi, katseli alasheittelemiäni\nkimpipuita hetkisen. Sanoi sitten:\n\n-- Tuossa orsilla on hyvä laudanpala, josta minä aioin ... mutta saat\ntehdä siitä pohjan.\n\n-- Mulla on jo pohjavärkki varattuna tuolla höyläpenkin takana.\n\nIsä heitti kimpipuun kädestään ja sanoi:\n\n-- Noo, koeta sitten.\n\nKuulin kun hän kopisti piippuaan halkoon, täytti uudestaan, asteli\ntakan luokse ja sytytti sieltä. Sen tehtyään lähti ulos, arvasin, että\nmeni Toiskaan.\n\nNiin aloin tehdä ensimmäistä korvoani.\n\nKun ihmisellä olisi vielä sellainen työinto! Mulla on aina ollut hieman\nkiukkuinen luonto. Mutta sen korvon teon aikana muistan akkaväen\nerityisesti morkanneen. He eivät, muka, saaneet tulla luutineen eikä\nrakkineen aivan lähelle. Kun akoilla oli hallussaan koko uuninloukko,\nniin mitäs he tulivat miesten puolelle!\n\nOlin tehnyt jo koko joukon pienempiä päkkänöitä, joten pidin itseäni\nikään kuin vanhana mestarina. Pohja syntyikin hyvä. Kimpiä veistäessäni\ninnostuin jo siitä, kun ne sattuivat olemaan suurin osa niin lauskaa ja\nsuoraa puuta. Sitä oli oikein mukava ensin kirveellä veistää ja sitten\nhöylätä.\n\nMeille oli juuri tuotu kaupungista uusi kimpihöylänterä. Ja se sattui\nolemaan niin mato, että aivan leikillä minäkin sain koko kimmen\npituisia lastuja.\n\nEräänä iltana, kun olimme päässeet kotiin metsästä, rupesin uurtamaan.\nSiinä ei sattunut olemaan ketään, joka olisi mulle näyttänyt\npärevalkealla. Päre paloi »matin» huulissa, kun minä piirsin\nensimmäisen kimmen uurreviivan. Kun ei nähnyt, täytyi luottaa siihen,\nettä puukon tutkain kulki pohjanreunaa myöten virheettömästi. Kun\ntarkastin viivan, näytti se suoralta. Olin myöskin niin polttavassa\nkiihkossa päästä pian uurtamaan, etten niin tarkoin tuota viivaa\nsentään tutkinutkaan. Hivasin puukkoni vielä kerran ja sitte alotin.\n\nKun uurre oli valmis, koetin sitä pohjaan. Vavahdin. Se oli niin väljä,\nettä hädin tuskin pysyi kiinni. Keskikimpeen jäi huomattava rako.\nAjattelin heti tehdä uuden kimmen. Mutta renki-Iisakki vastusti. Sanoi,\nettä kyllä se siitä paisuu. Kun joulu pakkasi päälle, uskoin häntä ja\naloin sovittaa kiinni toista. Nyt olin vähällä vintilöidä salavaarnan\nreijän puhki kimmen. Jäinkin siihen epäilykseen, että puhkee se, kun\npäältä höylään. En kuitenkaan nytkään hylännyt kimpeä. Salasin vain\nvian Iisakiltakin. Aloin kuitenkin käydä kovin levottomaksi,\nsovittaessani kolmatta kimpeä.\n\nSillä välin tuli höyläpenkin ääreen istumaan Toiskan vaari. Sellainen\nkoiransilmä. Minun pisti vihakseni. Jos tuo äijä huomaa, niin...\n\n-- Korvoako se tekee?\n\nEn puhunut mitään. Tyhjäsin vain viimeistä purua uuden kimmen uurteesta\nja aloin sovittaa tilalleen.\n\n-- Korvoa se siinä kokastelee, vastasi isä, joka istui takkapaisteella.\n\nPainoin kolmannen kimmen tilaansa. Pelästyin. Sen uurre oli vino ja\njätti rakoa puukonhamaran verran. Tuijotin tuskanhiessä rakoa ja\ntunsin, vaikka en nähnyt, miten Toiskan vaari katsoi samaan paikkaan.\n\n-- Nooh, kyllä se kiviä pitää, kuului silloin vaarin ilkkuva ääni.\n\nSilloin mun silmissäni maailma musteni. Riipaisin kaikki kolme kimpeä\nja löin ne tolppaan kuin salamanisku.\n\n-- -- sus siunatkoon tuota poikaa! pelästyi Toiskan vaari.\n\nSilloin jo pieksin kirveellä kimpiä.\n\n-- Poika lempoo! huusi isä ja tuli minua kohti.\n\nHeitin kirveen siihen ja pillahdin itkemään ja lähdin pihalle. Menin\ntalliin, ryskytin ja riehuin siellä niin kauan kuin luontoni laski.\nIisakki tuli sinne mun perääni ja rupesi lohduttamaan:\n\n-- Tee uudestaan, minä näytän tulta.\n\n-- Näytätkö?\n\n-- Näytän.\n\nKun olimme antaneet hevosille, tulimme takaisin tupaan. Ei kukaan\npuhunut mitään. Isä ja Toiskan vaari vain juttelivat takkavalkealla\neräästä suuresta tappelumiehestä, jota siihen aikaan kuljetettiin\nkäräjillä.\n\nOtin uuden korvakimmen. Tunsin oikein ruumiissani, miten saatu kokemus\noli minua opettanut. Niitä samoja virheitä en ainakaan enää tekisi.\nIisakki näytti päretollolla, joten nyt ei ollut pimeän vikaa. Kun\nensimmäinen kimpi tuli kiinni, valtasi minut vahva ylpeydentunne.\nVaikka sen itse sanon, oli sen uurre hyvä. Teki mieleni näyttää Toiskan\nvaarille, mutta en ilennyt. Vaan sepä tuli katsomaan.\n\n-- Kas tuota poikaa, sanoi, ja pani teelmykseni höyläpenkille.\n\n-- Kyllä se saa, kun ei olisi vain niin hotales, sanoi isä.\n\nSillä kertaa ei asiasta enempää puhuttu.\n\nIllalla kun puhdetöitä korjattiin syrjään, sanoi isä:\n\n-- Minä menen huomenna metsään... Saa tuo poika tehdä sitä korvoansa.\n\n-- Kyllä minä sen juhlaksi muutenkin saan.\n\n-- Saat niinkuin saat... Jos vieläkin tulee särkemähorvi päälle. Minä\nmenen muutenkin. Saat tehdä huomisen päivän.\n\nTaivuin enempää inttämättä.\n\nSeuraavana iltapäivänä, kun isä ja Iisakki tulivat metsästä, panin jo\nvöitä.\n\n-- Tuliko kaltto? kysyi herastuomari.\n\n-- Oli se vähän kaltto, mutta minä olin kiinnittänyt kimmet niin\npaksuina, että sain sen päältä höylällä puhdistaessa jotenkin suoraksi.\n\n-- Ja juhlatiijusta pääsit?\n\n-- Juhlatiijusta pääsin. Mutta Toiskan vaarin reki siirtyi\npuolitekoisena latoon piiloon. Löysin sen sieltä Tapaninpäivänä ja\nmenin niiden tupaan vaarille ilkkumaan:\n\n-- Minkälaista siellä juhlatiijussa on olla?\n\n-- Häh? kysyi vaari, joka oli vähän ryypähtänyt ja juuri itsekseen\nveisata hyräili.\n\n-- Juhlatiijussa...\n\n-- Olitko sinä junkkari ladolla?\n\nMeitä oli koko lauma poikia ja aloimme tirskua.\n\n-- Kyllä minä teille junkkareille juhlatiijun näytän...\n\nVaari nousi, aivan kuin aikeissa tulla antamaan meille selkään. Mutta\nsilmissä nauroi jo veitikka samalla, kun me suurella saapaskopinalla\nsiirryimme ulos vapauteen juhlien iloja omalla tavallamme nauttimaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nVALSSI.\n\n\nErkkiläinen istui ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sinisistä silmistä\nheijasti sisäisen ilontunnon herkkä viri. Voimakkaassa, ryhtevässä\nruumiissa näyttivät hermot jännittyvän, mikäli muistelojen kela niitä\nlaskiessaan pingotti.\n\nVihdoin hän kysyi:\n\n-- Onko teillä kellään koskaan enää valssin ikävää?\n\nMiehet tuijottivat sanaa sanomatta hänen silmiinsä, ikäänkuin kysellen:\nmitä valssin ikävää?\n\n-- Minä tarkoitan, uudisti Erkkiläinen, tokko te kukaan muistelette\nkoskaan, mille tuntui olla mukana valssilattialla, kun Piittarin Iikka\nveti viululla ja Pukkilainen klaneetilla?\n\nJo syttyi sepän ja Mäntyläisen silmänurkassa. Kasvojen yli alkoi levitä\nhymynhohde. Mäntyläisen suu vetäytyi julkiseen nauruun.\n\n-- Muistaako kukaan esimerkiksi suutari-Hermannin häitä? jatkoi\nErkkiläinen.\n\n-- Minä muistan! huudahti seppä, sinähän tulitkin sinne jalkaväkeen\nTuomelasta, jossa olivat poika-Mikon vihkiäiset samoina päivinä.\n\n-- Niin tulinkin. Meitä oli kahdeksan hevoskuormaa... Ne häät olivat\npyhäinpäiväviikolla.\n\n-- Ja maassa oli ollut jo vähän lunta, niin että heiniä ajeltiin, mutta\nei vielä juuri päästy metsiin, muisteli Mäntyläinen.\n\n-- Pääsipä Riikalan Hermanni! pisti seppä väliin, myöskin jo koko suu\nnaurussa.\n\n-- Ka, kun muistaa! huudahti Erkkiläinen. Se Hermanni oli meidän\nikäisiä ja tuli kahdella hevosella riihirangoilta juuri, kun me ajoimme\nniiden riihen ohi. Hermannille huudettiin piloillaan.\n\n-- Minä ajoin hiirolla, tyttöjä reki täynnä, kertoi Erkkiläinen.\nAisassa pauhasi aisakello, niin mulla kuin muillakin, ja kova kilpa oli\nkysymyksessä. Reenraudat huusivat routaisella raitilla ja valkiaa\nsoitti pitkin ketaroita. Hiiro oli tavallista hurjemmalla päällä.\nIsävainaja kuiskasikin mulle jo pihasta lähtiessäni, että »anna mennä\nhiiron, kyllä se jaksaa... Ei meidän hevoset oo ennenkään tiellä\nlihoneet.» Minä tein työtä käskettyä, niinkuin talon kunnia olisi ollut\nkysymyksessä.\n\n-- Niin, sanoi seppä, ja matkaan lähtiessä jo arvatenkin otettiin hyvät\npiiskaryypyt.\n\n-- Kurillaan ryypättiin, kehui Mäntyläinen. Kun Tuomelan isäntä-vainaja\nalkoi pistellä meitä, jotka lähdimme jalkaväkeen. Se kadehti jo, että\nhypellään rahansa suutari-Hermannin häissä.\n\n-- Oli syytä kadehtiakin! Eipä sitä siihen aikaan ollut niin suuria\nrahoja taskussa nuorilla miehillä... Ja sitten kun piti vielä tyttöjen\npuolesta maksaa, kun kerta komeuksissaan niitä jalkaväkeen vietiin.\n\n-- Omasta tyttökuormastaan sai kukin vastata.\n\n-- Ja komiasti! Ei siinä viitsinyt suutarinmarkoilla...\n\n-- Kuinkas sitä! Olisi tehnyt itsensä naurettavaksi. Vaikka olisi ollut\nainoat kysymyksessä, kun kerta tyttökuorman otti vastuulleen, niin --\nmuisteli Mäntyläinen.\n\n-- Ne häät oli Hakomäessä. Minä muistan vielä, kun annoin hiiron ruveta\nsiellä vainiolla oikaisemaan edelle. Se pyyhki kuin tyhjää kaikkien\nmuiden ohi, paitsi Kanalan suodin, jolla Jaakko eellimmäisenä meni jo\nHakomäen raitissa silloin, kun me muut vielä vainiolla... Mutta, vaikka\nminä sen itse sanon, niin kyllä mun hevoseni oli silloin lennossa! Se\npyyhki niin kuin silkkiä, vaikka meitä oli neljä henkeä reessä ja\nmelkein sula maantie.\n\nSiinä kun käännyttiin tieltä Hakomäen raittiin, alkoi kuulua hääsoitto.\nPukkilaisen huilu vihelsi ja kuului kirkkaasti, vaikka aisakellot\npauhasivat minkä kyljestä lähti ja tytötkin jotakin lauloivat. Aina\nvälillä kuului Iikan viulun ihmeellinen valssisävel.\n\nMinä en oikein ymmärrä, mistä se johtui, mutta se valssi tempasi minut\nheti joukkoonsa ... vei aivan kuin toiseen maailmaan. Minut valtasi jo\nreessä sellainen valssi-innostus, että olin aivan kuin haltioissani.\nJäljestäpäin olen tätä kummallista tilaa monesti ajatellut ja\nmuistellut ja tullut siihen käsitykseen, että kyllä kai se oli\nsittenkin Piittarin viulu, joka antoi Tukkilaisen huilulle silloin sen\nkiehtovan tenhon. Olin useammin kuullut Pukkilaista, en koskaan yhdessä\nPiittarin kanssa ... ja nyt ne yhdessä päästivät juuri sitä valssia,\njolla minä olin niin monta lämmintä itselleni ottanut. Se Piittari oli\npelimanni, jolle verranvetävää en ole ikänä kuullut, enkä ole sattunut\npuheisiin kenenkään kanssa, joka olisi voinut kehua paremman\ntavanneensa. Pukkilainen soitti klaneettia aikalailla, sillä oli vain\nhiukan epätasainen tahti. Mutta kun Piittari pani tahdin ja antoi\nviulunsa visertää, oli sillä sellainen voima, että Pukkilainen aivan\nkohta noudatteli viuluntahtia, vaikka muut viulupelimannit saivat aina\nvain ikäänkuin säestää hänen puhallussoittoaan.\n\nKun ajoimme häätalon pihaan, kuhisi se ihmisiä. Tuttuja poikia oli\nvastassa, ja niiden opastamina vietiin hevoset suojiin. Minä aivan\nvapisin sen valssin vaikutuksesta, joka nyt soi avonaisesta suutuvan\nikkunasta. Toisinaan hurjana, intohimoisena kiidätyksenä, jossa -- sen\ntunsin elävästi hevosta hoitaessani -- minun kyynärpäänikin nauttivat\nentisten voittojensa muistoista. Valssin raskas, ryhtevä, pyyhkivä\njalantahti, joka huojutti lattiata ja huonetta, vastasi soittoon\nsydäntä kutkuttelevalla tenholla. Saappaani tekivät jo liikkeitä,\nhuuleni huokuivat säveltä ja käteni värisivät innostuksesta...\n\nKun tulimme sisään, loppui valssi ja meille soitettiin tuliaismarssi.\nOtimme suureen »jalkaväkirinkiimme» morsiamen ja sulhasen. Kenkkärit\ntulivat tepastellen marssintahdissa ja tarjoilivat viinapunssia\nlämpimäisiksi. Pitelin morsianta kädestä. Olimme vanhat valssitoverit.\nHän oli ollut Toiskassa palveluksessa. Lukemattomat hypyt ja kökät oli\nyhdessä laitettu ja hypelty. Se Riika oli kuin lehti lattialla, niin\nettä sinne ei klopsujen pitänyt mennä.\n\nAloimme Riikan kanssa loruta. Siinä kun piiriä marssittiin, hän\nyht'äkkiä puristi kättäni. Katsoin.\n\n-- Valssi! kuiskasi hän.\n\nSydämeni hypähti tahdissa.\n\nSamassa pysäytettiin jo piiri ja me heittelimme morsiamen ja sulhasen\npivoihin antimemme. Kun alettiin hajota etsimään syrjempää, tunsin\nhihassani kosketuksen. Käännyin. Morsian-Riika seisoo siinä taas\nhikisenä, hehkuvana ja hopottaa:\n\n-- Valssi!\n\n-- Valssi todellakin!\n\nLaskin käteni hänen vyötärölleen. Riika veti pöydänpäätä kohti.\n\n-- Valssi! huusi hän pelimanneille. Piittari oli nähtävästi\nmaistahtanut, ei katsahtanutkaan meihin, veteli vain vielä äskeistä\nmarssiaan. Pukkilainen nosti uneksivat silmänsä, oli säpsähtävinään,\nlakkasi puhaltamasta ja tyrkkäsi Iikkaa kylkeen.\n\n-- Valssi nyt! uudisti Riika. Pukkilainen katseli surumielisillä,\nunelmoivilla silmillään huiluaan, aivan kuin siltä neuvoa kysyen,\nravisti pari kertaa päätään, itsekseen hymyillen.\n\n-- Valssiko? kysyi Piittari, aivan kuin vasta havahtuen. Nousi\nseisomaan hieman horjuen, suu oli ylpeässä uhmanaurussa. Sitten alkoi\ntulla.\n\nOmituista, että hän alkoi taasen juuri sitä äskeistä, minun valssiani.\nEhkä hänkin siitä piti. Viulu soi nyt ja huilu vihelsi...\n\nMe olimme lähteneet, kun ensimmäinen sävel huusi kiehtovaan\nalkuhyppyyn. Lattialle tunki heti niin paljon pareja, että oli aivan\ntäydellinen tungos. Minussa olivat nyt kaikki valssinelementit\nlähteneet liikkeelle. Tunsin, että Riikan tahti oli parhaassa kunnossa.\nViulu lauloi ja klaneetti vihelsi aivan kuin meitä varten. Se soitto\ntempasi minut sananmukaisesti irti maasta ja Riika lensi kainalossani\nkuin lehti, ilman ja soiton kantamana. Pian harveni ahdinko, sillä minä\npyyhin pois kaikki tieltäni... Vain parisen muuta paria jäi lattialle.\n\nEn tiedä kuinka kauan sitä kesti. Mutta tässä vielä, tätä kertoessani,\nsoi _sen silloisen_ viulun ja silloisen valssin sävel korvissani\nja tunnen jaloissani ja koko ruumiissani samaisen valssin tempaavan\ntenhon.\n\nMielikuvituksessani olen saman valssin sittemmin elänyt satoja kertoja.\nAina vielä nytkin vavahtaa mieli kuin nuorukaisen, vaikka siitä on niin\nmonta kymmentä vuotta. Minä elin silloin elämäni suuren hetken.\n\nKertoja painui vaieten unelmiinsa muutamaksi silmänräpäykseksi.\nYht'äkkiä alkoi viheltää. Nuorena oli hän ollut mestari-viheltäjä,\nmutta aika oli hammasriveissä tehnyt julmaa tuhoaan, joten eheätä\nhuulisoittoa ei enää lähtenyt. Erkkiläinen oli kuitenkin oppinut\nhuulillaan synnyttämään viheltävän hyminän, josta valssisävel\nsurumielisesti huokui menneitä muistellen.\n\nMies nousee seisomaan. Oikea käsi käy vihellyksen apuun. Se osoittaa\ntahtia, tekee ilmassa valssiliikkeitä, hienoja kiverryksiä, loistavia\nkaaria, voimakkaita pyyhkäisyjä, hyppyjä. Huulet huokuvat, sävel saa\nyhä kokonaisemmaksi, ihanammaksi. Jalka polkee tahtia, vartalo\nsuoristuu, silmästä välkähtelee nuoruuden elämäntuli...\n\nHenkeä pidätellen kuuntelevat ja katselevat toiset. -- -- --\n\nErkkiläinen lopettaa. Käy syrjempään istumaan. Suu on hymyssä, posket\npunoittavat ... silmännurkassa kyynel.\n\n\n\n"]