Runotyttö maineen polulla
Lucy Maud Montgomery (1874–1942)
Emily Byrd Starr jatkaa kasvuaan ja kirjailijanuraansa Uuden Kuun kartanossa. Neljätoistavuotias tyttö purkaa ajatuksiaan päiväkirjaan ja haaveilee maineesta samalla kun hän kohtaa ankarat sukulaiset ja nuoruuden haasteet Blair Waterissa. Teos on jatkoa romaanille Pieni runotyttö.
L. M. Montgomeryn 'Runotyttö maineen polulla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 727. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
RUNOTYTTÖ MAINEEN POLULLA
Kirj.
L. M. Montgomery
Jatkoa kirjaan Pieni runotyttö
Alkuteos EMILY CLIMBS 1925
Suomentanut I. K. INHA
WSOY, Helsinki, 1948.
SISÄLLYS:
1. Emilia keventää mieltään
2. Kasvuaikoja
3. Yön hetkinä
4. Toisten silmillä nähden
5. Totta vai valhetta
6. Alkuaikoja Shrewsburyssä
7. Niitä näitä
8. Todistajien puutteessa
9. Hetkien hetki
10. Hetken mielettömyys
11. Kukkuloilla ja laaksossa
12. Heinäsuovan vieraanvaraisuus
13. Satamassa
14. Vaimo, joka pieksi kuninkaan
15. "Eikä tosiaan voinutkaan"
16. Ajopuita
17. "Kun poika tyttöä suutelee"
18. Epäsuora todistus
19. Ilman ääniä
20. Vanhan Johnin talossa
21. Veri on vettä sakeampaa
22. "Pidät minusta, pidät siis koirastanikin"
23. Avoin ovi
24. Ristiaallokossa
25. Huhtikuun lempeä
1
EMILIA KEVENTÄÄ MIELTÄÄN
Emilia Byrd Starr istui yksin huoneessaan Uuden Kuun vanhassa kartanossa Blair Waterissa myrskyisenä helmikuun iltana kerran takavuosina, ennen kuin koko maailma kääntyi mullin mallin. Hän oli täydellisen onnellinen, niin onnellinen kuin ihmisolennon on konsanaan suotu olla.
Elisabet-täti oli antanut sytyttää tulen takkaan, koska ilta oli kolea – ja se oli harvinainen suosionosoitus. Tuli paloi kirkkaasti ja loi kullanpunaista hohdettaan pieneen siistiin huoneeseen, sen vanhanaikaisille huonekaluille ja sen ikkunasyvennyksiin. Se välkehti huurteisissa sinivalkoisissa ruuduissa, joihin oli takertunut lumihiutaleita pieniksi kiehkuroiksi. Se loi syvyyttä ja salaperäistä viehätystä seinäpeilistä näkyvään kuvaan – Emiliaan, joka kyyrötti leposohvalla takkavalkean ääressä.
Hän istui kahden pitkän valkoisen kynttilän valossa – se oli ainoa Uudessa Kuussa suvaittu valaistuskeino – kirjoittamassa uuden uutukaiseen kiiltävän mustaan Jimmy-kirjaan, jonka oli sinä päivänä saanut Jimmy-serkulta. Emilia iloitsi uudesta kirjastaan, sillä edellisenä syksynä saatu oli täynnä; hän olikin ollut jo toista viikkoa tuskissaan, kun ei saanut puretuksi patoutuneita ajatuksiaan.
Päiväkirjasta oli tullut nuoren, vilkkaan elämän hallitseva tekijä. Se korvasi ne kirjeet, joita tyttö lapsuudessaan oli kirjoittanut isävainajalleen ja joihin hän oli purkanut huolensa ja vaikeutensa. Lähes neljätoistavuotiaallakin on haikean ihanista vuosistaan huolimatta vaikeuksia, varsinkin jos sattuu olemaan Elisabet Murrayn kaltaisen naisen tarkassa ja hyvää tarkoittavassa, vaikkei suinkaan erikoisen hellätunteisessa holhouksessa.
Emiliasta tuntui toisinaan, että hän voisi räjähtää, ellei saisi purkaa painetta päiväkirjaansa. Paksu musta Jimmy-kirja oli kuin ystävä ja luotettava uskottu, kun mieltä polttivat asiat, jotka piti pukea sanoiksi, mutta jotka kuitenkin olivat liian tulenarkoja kenellekään kerrottaviksi.
Tyhjiä vihkoja ei ollut helppo saada Uudessa Kuussa, ilman Jimmy-serkkua Emilia ei ehkä koskaan olisi saanutkaan. Elisabet-täti ei varmasti olisi antanut, sillä hänen mielestään tyttö tuhlasi aivan liian paljon aikaa joutavaan riipusteluun; Laura-täti taas ei uskaltanut vastustaa Elisabetin tahtoa, etenkin kun Emilia myös hänen mielestään olisi voinut käyttää aikansa paremmin. Laura-täti oli jalokivi naisten joukossa, mutta oli asioita, jotka olivat hänen silmiltään salatut.
Jimmy-serkku puolestaan ei koskaan pelännyt Elisabet-tätiä, ja kun hänen mieleensä juolahti, että Emilia saattoi toivoa uutta 'tyhjää kirjaa', sellainen ilmestyi paikalla Elisabet-tädin pilkallisten katseitten uhallakin. Jimmy oli aamulla lähtenyt Shrewsburyyn nousevasta myrskystä huolimatta, vain hankkimaan tuota kirjaa. Ja nyt Emilia tunsi itsensä onnelliseksi lämpimän ja ystävällisen takkavalkean ääressä, kun tuuli ulvoi ja vinkui Uuden Kuun pohjoispuolella suurissa vanhoissa puissa, kiidätti ja kieputti suuria aavemaisia lumikiehkuroita Jimmy-serkun kuulun puutarhan poikki, peitti aurinkokellon nietoksiin ja vihelsi kolkosti Kolmen Prinsessan oksissa – sen nimen Emilia oli antanut kolmelle isolle pyramidipoppelille, jotka kasvoivat puutarhan kolkassa.
"Tämmöinen myrsky-ilta on ihana, kun ei tarvitse mennä ulos", kirjoitti Emilia. "Jimmy-serkulla ja minulla oli loistoilta, kun suunnittelimme puutarhaa ja valitsimme luettelosta siemeniä ja taimia. Lehtimajan taakse, juuri siihen mihin paksuin lumi kinostuu, kylvämme penkin vaaleanpunaisia astereita ja neljä jalkaa syvän nietoksen alla uinuvien kulta-asterien taa istutamme kukkivia mantelipuita. Minusta on hauskaa suunnitella kesää näin keskellä myrskyä. Tuntuu kuin voittaisin jonkun suunnattoman paljon itseäni vahvemman, ja voittaisin vain siksi, että minulla on järki, kun taas myrsky on pelkkää sokeaa valkoista voimaa – hirmuista, mutta sokeaa. Samanlaiselta tuntuu istua kodikkaasti oman takkatulen ääressä ja kuulla myrskyn raivoavan ympärillä ja nauraa sille. Ja kaikki vain sen ansiota, että isoisäni isoisä Murray yli sata vuotta sitten rakensi tämän talon ja rakensi sen hyvin. Mahtaako kukaan sadan vuoden päästä voittaa mitään minun tekojeni ansiosta. Se on innostava ajatus.
Kirjoitin taas kursiivilla ennen kuin ajattelin. Herra Carpenterin mielestä minä käytän aivan liian paljon kursiivia. Hän sanoo, että se on piintynyt tapa viime vuosisadan keskivaiheilta ja että minun täytyy päästä siitä eroon. Minä päätin yrittää, sillä sanakirjasta katsoessani näin, ettei piintymys ole mikään kadehdittava ominaisuus.
Luin sanakirjaa kokonaisen tunnin, kunnes Elisabet-täti epäluuloisena tuli ja huomautti, että minun olisi paljon parempi kutoa juovikkaita sukkiani. Hän ei osannut sanoa, onko sanakirjan lukeminen suorastaan väärin, mutta hänestä tuntui, että se varmaan on, koska hän ei itse koskaan lue sitä. Minä luen mielelläni sanakirjaa. (Niin, herra Carpenter, tässä kursivointi on tarpeellista, pelkkä 'mielelläni' ei alkuunkaan ilmaisisi tunteitani!) Sanat ovat kovin kiinnostavia. (Tällä kertaa sain itseni kiinni jo ensi tavussa!) Joskus niiden pelkkä sointu, esimerkiksi 'aavemainen', 'salaperäinen' – antaa minulle leimahduksen. (Voi kumminkin! Mutta minunhan täytyy kursivoida leimahdus. Se ei ole tavallinen, vaan koko elämäni omituisin ja ihmeteltävin seikka. Kun se tulee, tuntuu kuin edessäni olevasta seinästä lennähtäisi ovi selälleen ja minä näkisin väläyksen – taivaasta. Ja taas kursiivia! Herra Carpenterilla on tosiaan syytä torua minua! Minun täytyy vieroittaa itseni siitä tavasta.)
Pitkät sanat eivät koskaan ole kauniita: mielenkiintoinen – myllertelevä – kansainvälinen – perustuslaillinen. Ne saavat minut ajattelemaan kamalan isoja daalioita ja krysanteemeja, joita Jimmy-serkku näytti minulle Charlottetownin viimesyksyisessä näyttelyssä. Meistä niissä ei ollut mitään viehättävää, vaikka ne toisista olivat ihmeellisiä. Jimmy-serkun pienet keltaiset 'mummit', jotka loistivat vaaleina satutähtinä puutarhan luoteiskulmassa kuusikon pohjalta, olivat kymmenen kertaa kauniimmat. Mutta minähän eksyn ladulta – ja sekin on herra Carpenterin mielestä minun pahoja tapojani. Hän sanoo, että minun täytyy oppia keskittymään.
Mutta minä viihdyn mainiosti sanakirjan ääressä, paljon paremmin kuin juovikkaiden sukkien ääressä. Olisipa minullakin edes yhdet, yhdet ainoat silkkisukat! Ilsellä on kolmet. Hän saa isältään mitä ikinä tahtoo, nyt kun isä on alkanut pitää hänestä. Mutta Elisabet-täti sanoo, että silkkisukat ovat epäsiveelliset. Minkähän takia – sen kummemmin kuin silkkivaatteetkaan!
Silkkivaatteista muistuu mieleeni, että Milburnin täti, joka asuu Derry Pondissa – oikeastaan hän ei ole kenenkään täti, kaikki ihmiset vain sanovat häntä tädiksi – on juhlallisesti vannonut, ettei käytä silkkivaatteita, ennen kuin koko pakanamaailma on käännytetty kristinuskoon. Se on suurenmoista. Minäkin tahtoisin olla yhtä hyvä, mutta en voisi, sillä pidän liian paljon silkistä. Se on niin upeata ja hohtavaa, että tahtoisin aina kulkea silkissä ja kulkisinkin jos minulla olisi varaa, vaikka saisin varmaan tunnonvaivoja aina muistaessani rakkaan Milburnin tädin ja käännyttämättömät pakanat. Mutta kuluu varmaan vuosia, ennen kuin pääsen käsiksi silkkiin, jos koskaan pääsenkään, ja siihen asti annan joka kuukausi pakanalähetykselle osan munarahoistani. (Minulla on nyt viisi ikiomaa kanaa, kaikki sen harmaan kanan jälkeläisiä, jonka sain Perryltä, kun täytin kaksitoista vuotta.)
Jos joskus voin ostaa silkkipuvun, tiedän kyllä, millainen sen tulee olla. Ei musta, ei ruskea eikä laivastonsininen – järkeviä, käytännöllisiä värejä, joita Uuden Kuun Murrayt aina käyttävät – ei toki! Se on läikehtivää silkkiä, sinistä tai hopeaa valaistuksesta riippuen, kuin hämytaivas joka pilkottaa jäätyneen ikkunaruudun läpi – siellä täällä hiukkasen pitsivaahtoa, kuin nuo lumihahtuvat, jotka ovat takertuneet ikkunaruutuuni. Teddy on luvannut maalata minut siinä puvussa ja hän antaa kuvalle nimen 'Jäätyttö'. Laura-täti hymyilee. Hän sanoo niin lempeästi ja alentuvasti että minua harmittaa, vaikka pidänkin tädistä paljon:
– Mitä hyötyä sinulla olisi semmoisesta puvusta, Emilia?
Ehkei olisi mitään hyötyä, mutta se olisi kuin osa minua – se olisi kuin kasvanut ylleni eikä vain ostettu ja puettu päälleni. Minä tahdon kerran elämässäni sellaisen puvun. Ja sen alle silkkialushameen – ja jalkaan silkkisukat!
Ilsellä on paraikaa silkkipuku – heleän vaaleanpunainen. Elisabet-tädin mielestä tohtori Burnley vaatettaa Ilsen aivan liian aikuismaisesti ja kalliisti, sillä Ilsehän on vielä lapsi. Mutta hän tahtoo nyt hyvittää nekin vuodet, jolloin ei ylipäänsä hankkinut tytölle minkäänlaisia vaatteita. (En tarkoita, että Ilse olisi kulkenut alasti, mutta hän olisi saanut melkein niin ollakin, jos se olisi vain tohtori Burnleysta riippunut. Muiden ihmisten täytyi hankkia Ilselle vaatteita.) Tohtori Burnley tekee nyt kaikki mitä Ilse vain tahtoo ja antaa hänen joka asiassa toimia oman päänsä mukaan. Elisabet-tädin mielestä se on suorastaan pahaksi, mutta toisinaan minä hiukan kadehdin Ilseä. Tiedän että se on rumaa, mutta en voi sille mitään.
Tohtori Burnley aikoo ensi syksynä lähettää Ilsen Shrewsburyn lukioon ja sitten Montrealiin opiskelemaan lausuntaa. Siitä syystä minä häntä kadehdin, en toki silkkipuvun takia. Toivoisin hartaasti, että minäkin pääsisin syksyllä Shrewsburyyn oppikouluun, mutta ei siitä taida tulla mitään. Täti ei muka uskalla laskea minua näkyvistään, kun kerran äiti karkasi. Mutta hänen ei tarvitse pelätä, että minä koskaan karkaisin. Minä olen päättänyt, etten mene koskaan naimisiin. Aion vihkiytyä taiteelleni.
Teddy haluaisi ensi syksynä Shrewsburyyn, mutta hänenkään äitinsä ei tahdo laskea häntä. Hän ei tosin pelkää Teddyn karkaavan, mutta hän rakastaa poikaansa niin, ettei voi erota hänestä. Teddy tahtoisi taiteilijaksi, ja herra Carpenter sanoo, että hänellä on lahjoja ja että hänen pitäisi päästä yrittämään, mutta kukaan ei uskalla puhua mitään rouva Kentille. Hän on vain pikkuruinen nainen – ei tosiaan minua pitempi, hiljainen ja ujo, mutta silti kaikki pelkäävät häntä. Minä pelkään häntä kauheasti. Olen aina tuntenut, ettei hän pidä minusta, aina siitä saakka kun Ilse ja minä ensi kertaa kävimme leikkimässä Teddyn kanssa Pietaryrttimäellä. Mutta nyt tiedän hänen vihaavan minua vain siksi, että Teddy pitää minusta. Hän ei voi sietää, että Teddy pitää kenestäkään tai mistään muusta kuin äidistään. Hän kadehtii Teddyn taulujakin. Teddyllä ei siis ole paljonkaan toivoa päästä Shrewsburyyn.
Perry sen sijaan lähtee. Hänellä ei ole centiäkään rahaa, mutta hän aikoo ansaita mitä tarvitsee. Siksi hän lähteekin Shrewsburyyn eikä Charlottetownin jatko-opistoon. Hän arvelee saavansa Shrewsburyssä helpommin työtä ja täysihoitokin on siellä halvempaa.
– Tom-tädilläni, sillä vanhalla kääkällä, on vähän rahoja, Perry sanoi minulle, mutta hän ei anna minulle mitään – paitsi – paitsi jos –. Sitten hän katsoi minuun merkitsevästi.
Minä punastuin, kun en voinut estää sitä, ja sitten olin raivoissani punastumisesta ja suutuin Perryyn, kun hän oli viitannut tuohon asiaan, josta minä en tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänen Tom-tätinsä tuli kauan, kauan sitten Korkean Johnin metsikössä minua vastaan ja oli pelottaa minut kuoliaaksi. Hän kiristi minulta lupausta, että menisin isoksi tultuani Perryn kanssa naimisiin. Siinä tapauksessa hän panisi Perryn kouluun. En ole koskaan kehdannut kertoa siitä kenellekään muulle kuin Ilselle, ja hän sanoi:
– Kas vain, vai havittelee Tom-täti Perrylle Murrayta!
Mutta Ilse on kamalan tuikea Perrylle ja riitelee hänen kanssaan kaiket päivät semmoisesta, jolle minä vain hymyilen. Perry ei soisi kenenkään koskaan missään vievän hänestä voittoa. Kun me viime viikolla olimme Amy Mooren kutsuissa, kertoi Amyn setä epämuodostuneesta kolmijalkaisesta vasikasta, jonka hän oli nähnyt, mutta Perry sanoi:
– Pyh, tuo nyt ei ole mitään siihen ankkaan verrattuna, jonka minä kerran näin Norjassa.
(Perry on todella ollut Norjassa. Hän purjehti pikku poikana isänsä kanssa kaikkialla. Mutta hänen ankastaan minä en usko sanaakaan. Ei hän valehdellut – hän vain kuvitteli. Rakas herra Carpenter, en minä tule toimeen ilman kursiivia.)
Perryn ankalla oli neljä jalkaa, niin hän kertoi, kaksi siinä paikassa, jossa ankan jalkojen tulee olla, ja kaksi selässä. Kun se väsyi kävelemään oikeilla jaloillaan, se keikautti itsensä selälleen ja käveli toisella jalkaparilla.
Perry kertoi tämän vakavan näköisenä, ja kaikki nauroivat, mutta Ilse raivostui eikä puhunut hänelle halaistua sanaa kotimatkalla. Perry oli hänen mielestään saattanut itsensä naurunalaiseksi kalastamalla huomiota mokomalla typerällä jutulla. Herrasmies ei muka olisi menetellyt sillä tavoin. Perry sanoi:
– Enhän minä vielä ole herrasmies, renkipoika vain, mutta vielä minusta, neitiseni, tulee hienompi herrasmies kuin kukaan sinun tuttavistasi.
– Herrasmiehiksi synnytään, sanoi Ilse ilkeästi. – Niitä ei tule tekemällä, ettäs tiedät.
Ilse on melkein tyystin lakannut käyttämästä haukkumanimiä niin kuin hänen tapansa ennen oli, kun hän riiteli Perryn tai minun kanssani. Sen sijaan hän on alkanut heitellä toiselle julmia loukkauksia. Ne haavoittavat paljon pahemmin kuin haukkumasanat, mutta oikeastaan minä en niistä välitä – paljonkaan, enkä kauan – koska tiedän, ettei Ilse tosissaan tarkoita mitä sanoo ja että hän itse asiassa pitää minusta aivan yhtä paljon kuin minäkin hänestä. Mutta Perryn nahkaa ne kuulemma kirvelevät. He eivät puhuneet toisilleen enää kotimatkalla, mutta seuraavana päivänä Ilse taas oli Perryn kimpussa, kun tämä teki kielivirheitä eikä noussut seisomaan naisen tullessa huoneeseen.
– Eihän voi odottaakaan, että tuntisit käyttäytymistapoja, sanoi Ilse purevimmalla äänellään, mutta tiedän, että herra Carpenter on parhaansa mukaan opettanut sinulle kielioppia.
Perry ei vastannut Ilselle sanaakaan, vaan kääntyi minun puoleeni ja virkkoi:
– Etkö sinä tahtoisi huomauttaa minun virheistäni? Minä en pahastu, jos sinä niistä sanot – sinunhan täytyy kärsiä minua sittenkin, kun olemme kasvaneet isoiksi.
Hän sanoi tämän Ilseä suututtaakseen, mutta se suututti minua vielä enemmän, sillä se oli viittaus kiellettyyn asiaan. Me emme kumpikaan puhuneet pojalle kahteen päivään, mutta Perry tuumi, että se olikin hengähdystauko Ilsen letkauksilta.
Perry ei ole ainoa, joka on joutunut häpeään Uudessa Kuussa. Minä sanoin eilisiltana tyhmyyden, joka saa minut vielä nytkin punastumaan. Kirkon ystävät kokoontuivat meillä ja Elisabet-täti tarjosi illallisen, jolle herratkin tulivat mukaan. Ilse ja minä tarjoilimme. Illallinen oli katettu keittiöön, koska ruokasalin pöytä oli liian lyhyt.
Alussa oli jännittävää, mutta kun kaikille oli tarjottu, kävi aika pitkäksi ja minä aloin sepittää mielessäni runoa, kun seisoin siinä ikkunan ääressä ja katselin puutarhaan. Tuota pikaa unohdin kaiken muun, kunnes äkkiä kuulin Elisabet-tädin sanovan terävästi: 'Emilia', ja sitten hän katsoi merkitsevästi herra Johnsoniin, uuteen pappiimme. Minä hämmennyin, tempaisin teekannun käteeni ja huudahdin: – Herra Kuppi, saanko kaataa Johnsoniinne teetä? Kaikki räjähtivät nauruun, mutta Elisabet-täti näytti närkästyneeltä ja Laura-täti häpesi ja minä olisin suonut vaipuvani lattian alle. Puoleen yöhön en saanut unta sen takia. Omituista, että minulla oli inhottavampi olo kuin jos olisin tehnyt jotakin todella pahaa. Tämä on tietysti sitä Murrayn suvun ylpeyttä ja kai se oli hyvin rumaa. Joskus pelkään, että rouva Ruth Duttonin mielipide minusta taitaa sittenkin olla oikea.
Ei, ei ole!
Mutta nyt asia ei tunnukaan enää yhtä pahalta, kun olen kirjoittanut sen päiväkirjaani. Mikään ei näytä kirjoitettuna enää yhtä suurelta ja kauhealta – eikä yhtä suurenmoiselta ja mahtavaltakaan! – kuin silloin kun sitä ajattelee tai kuvittelee mielessään. Se näyttää kutistuvan samalla kun sen pukee sanoiksi. Se runosäekään, jonka juuri olin saanut tehdyksi ennen tyhmää kysymystäni, ei näytä puoleksikaan yhtä kauniilta paperilla:
Missä pimeys pehmein samettijaloin käy.
Ei tosiaankaan. Sen hehkeys tuntuu haihtuneen. Ja kuitenkin, kun seisoin illallisella noiden rupattelevien ihmisten takana ja näin pimeyden hiipivän pehmeästi puutarhaan ja kukkuloille kuin kaunis, varjopukuinen nainen, jolla on tähdet silminään, tuli leimahdus ja unohdin kaiken muun paitsi että halusin pukea runomuotoon tuntemani kauneuden. Kun tuo säe johtui mieleeni, en tuntenut itse sepittäneeni sitä. Joku muu oli kai koettanut puhua minun kauttani, ja se sai säkeen tuntumaan hyvin ihanalta. Mutta kun se tunne nyt on hävinnyt, sanat näyttävätkin latteilta ja typeriltä eikä se kuva, jota niillä yritin luoda, tunnu lainkaan viehättävältä.
Voi, kunpa voisin kuvata mitä näen! Herra Carpenter sanoo: 'Yritä sinä äläkä hellitä! Sanat ovat välittäjiäsi, tee ne orjiksesi – kunnes ne ilmaisevat, mitä tahdot sanoa.' Se on totta, ja minä todella yritänkin, mutta tuntuu kuin tarvittaisiin vielä muutakin sanojen lisäksi, kaikkien sanojen, olivatpa ne mitä tahansa. Aina kun koettaa saada sen kiinni, se pakenee – ja kuitenkin käteen jää jotakin, jota ei yrittämättä olisi saanut.
Muistan kuinka Dean ja minä viime syksynä kävelimme Ihastuttavan Vuoren takaiseen metsään. Se on pääasiassa kuusikkoa, mutta eräässä kolkassa kasvaa komeita vanhoja honkia. Istuimme niiden alla, ja Dean luki minulle 'Kukkulan Peverilin' ja joitakin Scottin runoja. Hän katsoi laajoja tuuheita oksia ja sanoi:
– Jumalat puhuvat vanhan pohjolan hongista, viikinkitarujen jumalat. Tähti, tunnetko Emersonin säkeitä?
Siitä pitäen olen ne muistanut ja rakastanut niitä:
Salot kuiskivat kieltä jumalten,
sitä hongat huminoi,
se rannan tuulisen pauhussa
ikisyntyjä haastellen soi;
ja se laulaja, ken siitä kuulla saa
sanan satunnaisen vaan,
hän on korkean kohtalon valittu mies,
hän on valtiaita maan.Tuo 'satunnainen sanahan' se minulta jää saavuttamatta. Minä kuulostan sitä aina. Tiedän etten voi koskaan tavoittaa sitä, minun korvani ei ole siinä vireessä. Mutta tiedän aika ajoin kuulevani sen etäistä kaikua, ja se synnyttää minussa riemun, joka on kuin tuskaa ja epätoivoa, kun en voi koskaan ilmaista sen kauneutta millään tuntemillani sanoilla.
Mutta on surkeata, että olin moinen pöllö heti ihmeellisen elämykseni jälkeen.
Jos olisin vain liihotellut herra Johnsonin taakse keveästi kuin samettijalkainen pimeys konsanaan ja kaatanut hänelle teetä isoisänäidin hopeisesta teekannusta, olisi Elisabet-täti paljon tyytyväisempi minuun kuin jos voisin kirjoittaa vaikka maailman kauneimman runon.
Jimmy-serkku on aivan erilainen. Lausuin runoni hänelle tänä iltana, kun olimme päässeet siemenluettelosta eroon, ja hänen mielestään se oli kaunis. (Hänhän ei voinut tietää, kuinka paljon enemmän mielessäni oli väikkynyt.)
Jimmy-serkku sepittää itsekin runoja. Hänen aivoissaan on aivan kirkkaita kohtia. Toisiin kohtiin tuli vikaa, kun Elisabet-täti työnsi hänet Uuden Kuun kaivoon. Niissä on pelkkää tyhjyyttä. Ihmiset pitävät häntä siitä syystä yksinkertaisena ja Ruth-täti sanoo, ettei hänellä ole sen vertaa älyä, että osaisi karkottaa kissan kermavadilta. Mutta jos lasketaan yhteen kaikki hänen hienot väläyksensä, ei koko Blair Waterissa ole ketään, jolla olisi puoleksikaan niin paljon todellista älyä kuin hänellä, ei edes herra Carpenterilla. Pulma on vain siinä, ettei hänen selviä hetkiään voi liittää yhteen, välille jää aina aukkoja.
Minä pidän Jimmy-serkusta enkä koskaan pelkää häntä vähääkään, kun hän on kummallisella päällään. Kaikki muut pelkäävät, Elisabet-tätikin, vaikka ehkä se hänessä on tunnonvaivaa enemmän kuin pelkoa. Mutta Perry ei liioin pelkää. Perry kerskaileekin aina, ettei hän koskaan pelkää mitään – ei muka tiedä, mitä pelko onkaan. Se on minun mielestäni aivan ihmeteltävää. Tahtoisin itsekin olla yhtä peloton. Herra Carpenter sanoo, että pelko on halpamaista ja että sitä tapaa melkein aina vääryyden ja vihan pohjalla.
– Heitä se pois, tyttö, hän sanoo. – Heitä se sydämestäsi. Pelko on heikkouden tunnustamista. Se mitä pelkäät, on sinua vahvempaa, ainakin luulet niin, muutenhan et pelkäisi. Muista Emersoniasi: 'Tee aina se, mitä pelkäät tehdä.'
Mutta Dean sanoo, että noin puhuu vain täydellisyys, enkä minä usko koskaan pääseväni niin pitkälle. Ollakseni rehellinen: maailmassa on paljon pelottavia asioita, mutta vain kaksi ihmistä, joita minä todella pelkään. Toinen on rouva Kent, toinen hullu herra Morrison. Häntä minä pelkään kauheasti ja luulen melkein jokaisen pelkäävän. Hän asuu Derry Pondissa, mutta on siellä tuskin koskaan. Hän vain kuljeskelee kuljeskelemistaan etsien kadonnutta morsiantaan. Hän oli ollut naimisissa vain muutaman viikon, kun hänen nuori vaimonsa kuoli, siitä on jo vuosia, eikä hän ole sen jälkeen tullut koskaan oikein järkiinsä. Hän väittää, ettei hänen vaimonsa ole kuollut, vaan muutoin joutunut hukkaan, ja että hän vielä löytää tämän. Herra Morrison on käynyt vanhaksi ja kumaraksi etsiessään, mutta vaimo on hänestä yhä vieläkin nuori ja kaunis.
Hän kävi meillä kerran viime kesänä, mutta ei tahtonut tulla sisään, katseli vain kaipaavasti keittiöön ja kysyi: 'Onko Annie täällä?' Hän oli sinä päivänä hyvin hiljainen, mutta toisinaan hän on kovin hurja ja raivopää. Annie kuulemma kutsuu häntä aina, toisin sanoen Annien ääni pakenee hänen edellään kaiken aikaa, niin kuin 'satunnaiset sanat' minua.
Miehen kasvot ovat kurttuiset ja riutuneet, hän on ikälopun apinan näköinen. Mutta eniten minua kammottaa hänen oikea kätensä, se on kauttaaltaan tumman veripunainen – syntymämerkki. Tuo käsi saa minut kauhun valtaan, en itsekään tiedä miksi. En voisi mitenkään koskea sitä. Ja toisinaan hän nauraa itsekseen kamalasti. Ainoa elävä olento, josta hän näyttää välittävän, on musta koira. Se kulkee aina hänen kanssaan. Hän ei kuulemma koskaan pyydä itselleen suupalaakaan. Elleivät ihmiset anna pyytämättä, hän lähtee pois nälkäisenä; mutta koiralleen hän pyytää.
Minä pelkään häntä kauheasti ja olin tosiaan iloinen, kun hän ei tullutkaan sisään. Kun mies meni pois pitkät harmaat hiukset tuulessa liehuen, Elisabet-täti katsoi hänen jälkeensä ja sanoi:
– Fairfax Morrison oli kerran kaunis älykäs nuori mies, ja hänellä oli erinomaiset tulevaisuuden toiveet. Niin, niin, Jumalan tiet ovat salatut.
– Sen vuoksi ne ovatkin mielenkiintoiset, sanoin minä.
Mutta Elisabet-täti rypisti otsaansa ja sanoi, etten minä kunnioita Kaikkivaltiasta. Niin hän sanoo aina kun minä puhun Jumalasta. Tahtoisin tietää miksi. Täti ei antaisi minun puhua Hänestä Perrynkään kanssa, vaikka Perry todella tahtoisi kuulla Jumalasta ja tietää tarkoin millainen hän on. Elisabet-täti kuuli minun eräänä sunnuntai-iltapäivänä kertovan Perrylle, minkä näköinen Jumala minun mielestäni on, ja täti sanoi, että se on herjaavaa.
Sitä se ei ollut! Pulma on vain siinä, että Elisabet-tädillä ja minulla on eri Jumala, siinä kaikki. Luullakseni jokaisella on erilainen Jumala. Ruth-tädillä esimerkiksi on sellainen, joka rankaisee tädin vihollisia lähettämällä heille 'tuomioita'. Eikä tädillä näytä Hänestä muuta hyötyä olevankaan. Jim Cosgrain taas käyttää Jumalaa vannoakseen Hänen nimeensä. Mutta Milburnin täti kulkee Jumalansa kasvojen valossa joka päivä, ja tuo valo paistaa hänestä.
Olen kirjoittanut itseni kuiviin tältä illalta, nyt käyn nukkumaan. Tiedän tuhlanneeni sanoja tässä päiväkirjassani – sekin on herra Carpenterin mielestä kirjallisia vikojani.
– Tuhlaat sanoja, tyttö, syydät niitä liian runsaskätisesti. Säästeliäästi ja pidättyvästi – siinä sinulle ohjetta.
Hän on tietysti oikeassa. Koetankin noudattaa kirjoitelmissani ja kertomuksissani mitä hän saarnaa. Mutta minä tahdon vapaan sananvallan päiväkirjassani, jota ei näe kukaan muu kuin minä itse, ei ainakaan ennen kuin olen kuollut."
Emilia katsoi kynttiläänsä – sekin oli melkein loppuun palanut. Hän tiesi, ettei saisi enää tänä iltana uutta. Hän siis pisti päiväkirjansa pieneen kaappiinsa, joka oli uuninkupeella, peitti hiipuvan takkatulen, riisuutui ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Huoneen täytti verkalleen yön aavemainen lumivalo, sillä kiitävien myrskypilvien takana oli täysikuu.
Mutta juuri kun Emilia oli valmis pujahtamaan mustaan korkeaan sänkyynsä, hän sai äkkiä innoittavan mielijohteen – loistavan kertomuksen aiheen. Hetken aikaa hän värisi haluttomana, kun huone alkoi jäähtyä. Mutta aihe piti puolensa. Emilia kaivoi patjansa alta puoleksi palaneen kynttilän, jonka oli kätkenyt juuri tämmöisten tapauksien varalle.
Emilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun nutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän ryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen varjoihin kalpean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma pää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden Kuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa, hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen silmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset henkijoukot hänen kynänsä kutsusta.
Kun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen talilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen. Kello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta kertomuksensa hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän milloinkaan oli kirjoittanut.
Hän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja luikahti vaimenevan myrskyn kehtolauluun.
2
KASVUAIKOJA
Tämän kirjan sisältönä eivät tule kokonaan eivätkä edes pääasiallisesti olemaan Emilian päiväkirjan otteet. Mutta kutoaksemme yhteen asioita, jotka eivät sinänsä ansaitse eri lukua, mutta ovat kuitenkin tarpeen, jos mieli oikein ymmärtää Emilian olemusta ja ympäristöä, liitän tähän vielä muutamia katkelmia. Miksi en sitä paitsi käyttäisi aineksia, jotka ovat valmiina saatavissa? Emilian päiväkirja on tulvillaan nuorekasta epäkypsyyttä ja alleviivauksia. Tätä nelitoistavuotiasta, hänen mielikuvitustaan ja hänen itsetutkisteluaan onkin helpompi ymmärtää päiväkirjamerkintöjen valossa kuin suopeimmankaan elämäkerran kirjoittajan avulla. Lehteillään siis vielä kerran tuota vanhaa kellastunutta Jimmy-kirjaa, joka on kirjoitettu Uuden Kuun ullakkokamarissa.
Helmikuun 15. päivänä
"Olen päättänyt kirjoittaa tähän kirjaan päivittäin kaikki hyvät tekoni ja – myös pahat tekoni. Sain tämän ajatuksen eräästä kirjasta ja se miellyttää minua. Aion olla mahdollisimman rehellinen. Hyvät teot on tietysti helppo kirjoittaa muistiin, mutta pahoja ei ole yhtä helppo muistaa.
Vain yhden pahan teon olen tänään tehnyt – nimittäin yhden ainoan omasta mielestäni pahan. Vastasin nenäkkäästä Elisabet-tädille. Hänen mielestään viivyin liian kauan astiain pesussa. Minä en luullut niillä olevan kiirettä ja sepitin parhaillaan kertomusta, jonka nimi oli 'Myllyn salaisuus'. Elisabet-täti katsoi minuun ja sitten kelloon ja sanoi kaikkein epämiellyttävimmällä tavallaan:
– Oletko etanan sisko, Emilia?
– Ei! Etanat eivät ole minun sukulaisiani, vastasin ylpeästi. Sanani eivät sinänsä olleet nenäkkäät, mutta sanoin ne nenäkkäästi. Ja se oli tarkoituksenikin. Vihastuin kovasti, ivalliset puheet saavat minut aina närkästymään. Perästäpäin olin pahoillani, kun olin suuttunut, mutta olin pahoillani siksi, että käytökseni oli tyhmää ja arvotonta – en siksi, että olin tehnyt väärin. Eikä se tainnut olla oikeata katumusta.
Mitä taas hyviin tekoihin tulee, tein niitä tänään kaksi. Pelastin kahden pienen olennon hengen. Tuhma Töpö oli saanut kiinni pulmusen, mutta minä otin sen siltä pois. Pulmunen lensi vikkelästi tiehensä ja minä olen varma, että se tunsi itsensä ihmeen onnelliseksi. Myöhemmin kävin kellarin ruokakomerossa ja siellä oli hiiri, joka oli tarttunut pyydykseen jalastaan. Siinä se raukka värisi melkein nääntyneenä ponnisteluistaan ja sen mustissa silmissä oli vetoava katse. En voinut kestää sitä, vaan päästin hiiren vapaaksi, ja kipeästä jalastaan huolimatta se livisti tiehensä varsin reippaasti. En ole varma, oliko se hyvä teko. Hiiren kannalta katsoen se oli ja minunkin, mutta entä Elisabet-tädin...
Laura-täti ja Elisabet-täti lukivat ja polttivat tänä iltana laatikollisen vanhoja kirjeitä. He lukivat ne ääneen ja keskustelivat niistä, ja minä istuin nurkassa ja neuloin sukkaa. Kirjeet olivat erittäin mielenkiintoisia, ja minä sain Murrayn suvun jäsenistä paljon uusia tietoja. On suurenmoista kuulua tämmöiseen sukuun. Ei ihme että meitä sanotaan Blair Waterissa 'valituksi kansaksi', vaikkei sitä tarkoitetakaan kohteliaisuudeksi. Minunkin täytyy olla suvun perinteiden arvoinen.
Sain tänään Dean Priestiltä pitkän kirjeen. Hän viettää talven Algeriassa. Lupaa tulla huhtikuussa kotiin ja asettua kesäksi asumaan sisarensa, rouva Evansin luo. Olen siitä hyvin iloinen. Hienoa, että hän on koko kesän Blair Waterissa. Kukaan ei koskaan puhu minulle niin kuin Dean. Hän on hauskin ja kiinnostavin kaikista tuntemistani vanhoista ihmisistä. Elisabet-tädin mielestä hän on itsekäs kuten kaikki Priestit. Mutta täti ei pidäkään Priesteistä. Ja hän sanoo aina Deania Pönttöseläksi, mikä herättää minussa kapinahenkeä. Deanin toinen olkapää on kyllä hiukan toista ylempänä, mutta ei se ole hänen vikansa. Sanoin kerran Elisabet-tädille toivovani, ettei hän nimittelisi ystävääni sillä tavalla, mutta hän vain sanoi:
– Enhän minä ole antanut pilkkanimeä sinun ystävällesi. Hänen oma sukunsa aina sanoo häntä Pönttöseläksi. Priestit eivät ole erikoisen hienotunteisia!
Teddykin oli saanut Deanilta kirjeen ja kirjan 'Suurten taiteilijain elämänkertoja' – Michelangelon, Rafaelin, Velasquezin, Rembrandtin, Tizianin. Teddy sanoo, ettei hän uskalla lukea sitä äitinsä nähden – äiti polttaisi sen. Minä olen varma, että jos Teddyllä vain olisi tilaisuus, hänestä tulisi yhtä suuri taiteilija kuin kuka tahansa heistä."
Helmikuun 18. päivänä
"Tänään minulla oli ihanaa, kun vaelsin koulusta yksin puropolkua Korkean Johnin metsikön halki. Aurinko oli matalalla, sen paiste vienoa ja lumi valkoista ja varjot hennot ja siniset. Minusta mikään ei ole puitten varjojen veroista. Ja kun tulin puutarhaan, näytti oma varjoni aivan hullunkuriselta, niin pitkältä, että se ulottui ihan puutarhan poikki. Sepitin paikalla runon, ja tässä kaksi säettä siitä:
Jos varjomme pituiset olisimme,
kuinka pitkiä oliskaan varjomme.Minusta siinä on aika tavalla filosofiaa.
Tänä iltana kirjoitin kertomuksen. Elisabet-täti tiesi puuhani ja oli siitä kovin närkästynyt. Hän torui minua, kun muka tuhlaan aikaa. Mutta se ei ollut ajan tuhlaamista. Minä kasvoin siinä ohessa, tiedän että kasvoin. Ja muutamista lauseista pidin oikein. 'Harmaa metsä kammottaa minua' – se miellytti minua erikoisesti. Ja – 'valkoisena ja ylväänä hän kulki synkkää metsää kuin kuunsäde'. Tämä on minusta oikein hienoa. Mutta herra Carpenter sanoo, että aina kun minusta jokin kohta on erikoisen kaunis, on parasta pyyhkiä se pois. Mutta voi, minä en voi pyyhkiä tätä pois – en ainakaan vielä. Kummallista, että noin kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun herra Carpenter on käskenyt minua pyyhkimään pois jonkin kohdan, olen samaa mieltä kuin hän, ja se hävettää minua. Herra Carpenter oli tänään kerrassaan armoton ainettani kohtaan. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi kelvannut hänelle.
– Kolme huudahdusta samassa kappaleessa, Emilia. Yksikin on liikaa tänä armon vuonna! Ja mitä outoja sanoja sinä kaivat esiin. Anteeksiantamatonta. Kirjoita selvää kieltä, jätä konstailu.
Hän oli oikeassa. Minä huomasin sen itsekin ja häpeä kulki lävitseni kiireestä kantapäähän kuin punainen aalto. Ja kun herra Carpenter sitten oli sinikynällään maalannut melkein joka lauseen ja ivannut kaikkia kauniita sanontojani ja löytänyt virheen melkein joka ilmauksesta ja vielä sanonut minulle, että olen liian hanakka sullomaan 'nokkeluuksia' kaikkeen mitä kirjoitan, hän viskasi ainevihkoni pöydälle, repi hiuksiaan ja sanoi:
– Sinustako kirjailijaksi! Tyttö, ota kauha ja opettele keittämään!
Sitten hän harppasi pois mutisten sadatuksia tyynesti mutta vaikuttavasti. Sieppasin käteeni ainevihkoparkani enkä masentunut tuosta kovinkaan. Minä osaan jo keittää, ja herra Carpenteria käsitän nyt hieman paremmin kuin ennen. Kuta parempia aineeni ovat, sitä enemmän hän niiden vuoksi raivoaa. Tämä mahtoi olla oikein hyvä.
Mutta siitä hän kiukustuu ja käy kärsimättömäksi, kun huomaa että olisin voinut saada aineen vielä paremmaksi enkä kuitenkaan ole korjannut sitä – huolimattomuudesta tai laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä – kuten hän luulee. Hän ei voi sietää ihmistä, joka voisi parantaa eikä paranna. Eikä hän näkisi minun puolestani tätä vaivaa, ellei hän luulisi minusta kuitenkin vähitellen tulevan jotakin.
Elisabet-täti ei hyväksy herra Johnsonia. Täti ei pidä hänen jumaluusoppiaan aivan moitteettomana. Herra Johnson sanoi viime sunnuntaina saarnassaan, että budhalaisuudessa oli jotakin hyvää.
– Pian hän varmaan sanoo, että paavilaisuudessakin on jotakin hyvää, sanoi Elisabet-täti närkästyneenä päivällispöydässä.
Budhalaisuudessa saattaa olla jotakin hyvää. Minun täytyy kysyä asiaa Deanilta, kun hän tulee kotiin."
Maaliskuun 2. päivänä
"Olimme tänään kaikki vanhan rouva Sarah Paulin hautajaisissa. Minä olen aina käynyt mielelläni hautajaisissa. Kun sanoin sen, näytti Elisabet-täti kauhistuneelta ja Laura-täti sanoi:
– No mutta rakas Emilia!
Minusta on melkein hauskaa kauhistuttaa Elisabet-tätiä, mutta jos loukkaan Laura-tädin mieltä, minun tulee aina paha olla, hän on kovin kultainen. Sen vuoksi koetin selitellä kantaani. Elisabet-tädille on toisinaan hyvin vaikea selittää asioita.
– Hautajaiset ovat kiinnostavia. Ja niissä on huumoriakin.
Taisinkin tehdä asiat vain pahemmiksi, kun sanoin tämän. Ja kuitenkin Elisabet-täti tiesi aivan yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka lystikästä oli nähdä joitakin rouva Paulin sukulaisia, jotka ovat vuosikausia riidelleet hänen kanssaan ja vihanneet häntä – eikä hän tosiaan ollut rakastettava, vaikka onkin kuollut! Nyt he istuivat nenäliina silmillä ja itkivät muka. Tiesin mainiosti, mitä itsekukin heistä sydämessään ajatteli. Jane Paul kai mietti, oliko se vanha ärmätti mahtanut määrätä hänelle mitään testamentissaan, ja Alice Paul, joka tiesi ettei ainakaan hän saisi mitään, toivoi vain ettei Jane Paulkaan saisi. Sitten hän olisi tyytyväinen. Ja rouva Paul tuumi, kuinka pian olisi säädyllistä muuttaa talo siihen uskoon, johon hän oli aina halunnut sen saada ja jota rouva Paul oli vastustanut. Ja Min-täti oli huolissaan, ettei paistettu liha mitenkään riittäisi pikkuserkkujen suurelle laumalle, jota ei ollut tilaisuuteen odotettu eikä toivottu, ja Lisette Paul laski vieraiden määrää ja pahoitteli, ettei heitä ollut yhtä paljon kuin rouva Listerin hautajaisissa edellisellä viikolla. Kun kerroin tämän Laura-tädille, hän sanoi vakavasti:
– Kaikki tuo saattaa olla totta (hän tiesi, että se oli totta), mutta minusta ei sittenkään tunnu oikein suotavalta, että sinun ikäisesi tyttö oivaltaa sen.
Mutta minä en voi sille mitään. Tätikulta säälii aina ihmisiä, niin ettei näe heidän hullunkurisia puoliaan. Mutta näin minä muutakin. Minä näin, että pikku Zack Fritz, jonka rouva Paul oli ottanut ottopojakseen ja jolle hän oli ollut oikein hyvä, oli aivan menehtyä surusta, ja huomasin että Martha Paul suri ja häpesi pitkää katkeraa riitaansa rouva Paulin kanssa – ja näin, että rouva Paulin kasvot, jotka hänen eläessään näyttivät tyytymättömiltä ja pettyneiltä, olivat nyt rauhalliset ja majesteettiset ja kauniit – ikään kuin kuolema vihdoin olisi tuottanut hänelle tyydytyksen. Kyllä hautajaiset ovat kiinnostavia."
Maaliskuun 5. päivänä
"Tänä iltana sataa hiukan lunta. Minusta on hauska katsella, kun lumihiutaleet liitävät alas piirtäen viistoja viivojaan tummia puita vasten.
Taisin tehdä tänään hyvän työn. Jason Merrowly oli täällä auttamassa Jimmy-serkkua sahaamaan puita, ja minä näin hänen pistäytyvän sikolättiin ja ottavan ryypyn viskipullosta. Mutta minä en sanonut siitä kenellekään, se on hyvä tekoni.
Ehkä minun pitäisi kertoa Elisabet-tädille, mutta jos kertoisin, ei täti enää koskaan ottaisi häntä työhön, ja vaimoparkansa ja lastensa vuoksi hän tarvitsee niin paljon työtä kuin suinkin. Aina ei näytä olevan helppo tietää, ovatko teot hyviä vai pahoja."
Maaliskuun 20. päivänä
"Eilen Elisabet-täti oli kovin vihainen, kun en tahtonut kirjoittaa muistorunoa Peter DeGeeristä, joka viime viikolla kuoli. Hänen vaimonsa kävi täällä ja pyysi minua sepittämään runon. Minä en suostunut, mokoma pyyntö harmitti minua kovasti. Olisin mielestäni halventanut taidettani, jos olisin sen tehnyt, vaikka tietystikään en sanonut sitä rouva DeGeerille. Ensinnäkin se olisi loukannut häntä ja toiseksi hänellä ei olisi ollut aavistustakaan mitä tarkoitin. Elisabet-tätikään ei käsittänyt miksi kieltäydyin, kun rouva DeGeerin mentyä kerroin hänelle.
– Sinä kirjoitat yhtenään kyynäräkaupalla roskaa, jota kukaan ei kaipaa, hän sanoi. – Minusta sinun pitäisi kirjoittaa semmoista, mitä tarvitaan. Se olisi ollut eukkoparalle mieleen. Vai 'halventanut taidettasi', johan nyt jotakin. Jos sinun täytyy puhua, Emilia, niin puhuisit edes järkeä.
Minä rupesin puhumaan järkeä. Sanoin vakavasti:
– Elisabet-täti, kuinka voisin kirjoittaa hänelle muistorunon. Minä en voisi kirjoittaa valheellista runoa kenenkään mieliksi. Ja tiedät itsekin, ettei vanhasta DeGeeristä voisi sanoa mitään hyvää, joka olisi totta.
Elisabet-täti tiesi sen eikä voinut vastata mitään, mutta sitä tyytymättömämpi hän oli minuun. Minua harmitti niin, että lähdin huoneeseeni ja kirjoitin muistorunon Peteristä, omaksi huvikseni vain. Epäilemättä on sangen hauska kirjoittaa todenperäisiä muistosanoja henkilöistä, joista ei pidä.
En minä suinkaan vihannut Peter DeGeeriä. Minä vain halveksin häntä niin kuin kaikki muutkin. Mutta Elisabet-täti oli kiusannut minua, ja kun minua kiusataan, voin kirjoittaa sangen purevasti. Ja taas tunsin, että joku kirjoitti minun välitykselläni – joku ivallinen, pilkallinen, joka nautti kun sai pilailla laiskan, saamattoman, valheellisen, typerän, tekopyhän ukkoparan kustannuksella. Ajatukset, sanat, loppusoinnut, kaikki tuntuivat soluvan itsestään paikalleen tuon jonkun nauraa hihittäessä.
Minusta runo oli niin hyvä, etten voinut vastustaa houkutusta, vaan otin sen tänään kouluun näyttääkseni herra Carpenterille. Ajattelin hänen nauttivan siitä – ja uskon hänen tavallaan nauttineenkin, mutta luettuaan hän laski sen pöydälle ja katsoi minuun. Hän sanoi:
– Ehkä tosiaan on hauska ivata epäonnistunutta ihmistä. Peter-parka ei ollut kunnon mies – ja nyt hän on kuollut – ja hänen Luojansa ehkä on hänelle armollinen, ihmiset eivät. Kun minä kuolen, kirjoitatko minusta samalla tavalla, Emilia? Sinä pystyt siihen, niin, niin, kyllä tästä näkyy, tämä on sangen sukkelaa. Osaat kuvata heikkoudet, houkkamaisuuden ja pahuuden suorastaan kammottavasti, se on kammottavaa, kun on kysymys sinun ikäisestäsi tytöstä. Mutta – kannattaako niin tehdä, Emilia?
– Ei, ei kannata, sanoin.
Olin niin häpeissäni ja pahoillani, että tahdoin päästä pois itkemään. Oli kamalaa ajatella, että herra Carpenter saattoi luulla minun joskus kirjoittavan hänestä tällä tavalla kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni.
– Ei tosiaankaan, sanoi herra Carpenter. – Satiirikin on joskus paikallaan, on olemassa märkäpaiseita, joista päästään vain puhkaisemalla, mutta on paras jättää puhkaiseminen suurille neroille. On parempi parantaa kuin loukata. Me epäonnistuneet ihmiset tiedämme sen.
– Voi, herra Carpenter! aloitin. Tahdoin sanoa, ettei hän ollut epäonnistunut ihminen, tahdoin sanoa kauhean paljon muutakin, mutta hän ei antanut.
– Kas niin, ei puhuta siitä enempää, Emilia. Sano minun kuoltuani: 'Hän oli epäonnistunut, eikä kukaan tiennyt sitä paremmin eikä tuntenut katkerammin kuin hän itse.' Ole armelias epäonnistuneita kohtaan, Emilia. Ivaa pahuutta, jos sinun täytyy – mutta sääli heikkoutta.
Hän asteli sitten pois ja kutsui oppilaat sisään. Olen siitä asti ollut onneton enkä saa tänä yönä unta. Mutta nyt kirjoitan päiväkirjaan juhlallisen lupauksen: Kynäni parantakoon älköönkä loukatko. Ja minä kirjoitan sen kursiivilla, koska tämä seikka on minulle suunnattoman vakava.
En kuitenkaan repinyt runoani, en voinut. Se oli todella liian hyvä hävitettäväksi. Panin sen kaappiin lukeakseni sitä joskus omaksi huvikseni, mutta en koskaan näytä sitä kenellekään.
En tosiaan olisi tahtonut loukata herra Carpenteria!"
Huhtikuun 1. päivänä
"Kuulin tänään erään Blair Waterissa vierailevan henkilön sanovan oikein harmittavasti. Alec Sawyer ja hänen rouvansa, jotka asuvat Charlottetownissa, olivat postissa minun siellä käydessäni. Rouva Sawyer on oikein hauskan näköinen ja muodikas ja ylhäinen käytökseltään. Kuulin hänen sanovan miehelleen:
– Kuinkahan tämän uneliaan paikan asukkaat jaksavat asua täällä vuodesta vuoteen? Minä tulisin hulluksi. Täällä ei koskaan tapahdu mitään.
Minun teki tosiaan mieleni kertoa hänelle hiukan Blair Waterista. Olisin voinut olla vielä kahta ivallisempi. Mutta Uuden Kuun asukkaat eivät julkisesti esiinny huomiota herättävästi. Tyydyin sen vuoksi kumartamaan hyvin kylmästi, kun hän puhutteli minua, ja purjehtimaan ylväästi hänen ohitseen. Kuulin herra Sawyerin kysyvän: 'Kuka tuo tyttö on?' Ja rouva Sawyer vastasi: 'Varmaan hän on se Starrin tyttö – pitää päätäänkin pystyssä oikeaan murraylaistapaan.'
Kuinka voi sanoa, ettei täällä koskaan tapahdu mitään! Vaikka tapahtuu aivan yhtä mittaa – jännittävää. Minusta täkäläinen elämä on aivan ihmeellistä. Meillä on aina nauramista ja itkemistä ja kertomista vaikka kuinka paljon.
Ajatella nyt, mitä kaikkea Blair Waterissa on tapahtunut vain kolmen viime viikon kuluessa – komediaa ja tragediaa aivan sekaisin. James Baxter herkesi yhtäkkiä puhumasta vaimolleen eikä kukaan tiedä miksi. Vaimoraukka ei ainakaan tiedä, on vain menehtyä suruun. Gillianin ukko, joka vihasi kaikkea teeskentelyä, kuoli pari viikkoa sitten ja hänen viimeiset sanansa olivat: 'Katso, ettei minun hautajaisissani ulista eikä tuhista.'
Kukaan ei tosiaan ulissut eikä tuhissut. Ketään ei haluttanut, ja koska hän oli sen kieltänyt, kukaan ei ulissut edes näön vuoksi. Blair Waterissa ei ole koskaan ollut yhtä iloisia maahanpanijaisia. Olen nähnyt häitäkin, jotka ovat olleet paljon alakuloisempia, Ella Bricen esimerkiksi. Hänen vihkiäisiään synkensi se, ettei hän pukeutuessaan muistanut panna jalkaansa valkoisia kenkiä, vaan meni saliin sulhasensa vierelle vanhoissa virttyneissä tohveleissaan, joissa oli varpaiden kohdalla reiät. Ihmiset olisivat tuskin enemmän ihmetelleet ja sopottaneet, vaikka hän olisi ilmestynyt alasti heidän eteensä. Ella-parka itki koko hääaterian ajan erehdystään.
Scobien ukko ja hänen sisarpuolensa ovat riitaantuneet elettyään rauhallisesti yhdessä kolmekymmentä vuotta, niin tuskastuttava nainen kuin sisarpuoli kuuluu olevankin. Ei mikään hänen tekonsa tai sanansa ollut koskaan kiihottanut Robertia kiukunpurkaukseen, mutta tässä eräänä iltana oli aterialta jäänyt tähteeksi yksi ainokainen munkki, ja Robert pitää kovasti munkeista. Hän pisti sen ruokakomeroon iltapalaksi, mutta kun hän sitten meni munkkiaan ottamaan, Matilda olikin syönyt sen. Ukko suuttui kauheasti, veti sisarpuoltaan nenästä, sanoi häntä noita-akaksi ja käski hänen lähteä talosta. Matilda menikin Derry Pondiin sisarensa luo, ja Robert aikoo asua yksin. Scobielaistapaan kumpikaan ei ikinä anna anteeksi, eikä kumpikaan voi tämän jälkeen enää olla onnellinen eikä tyytyväinen.
George Lake kulki eräänä kuutamoyönä pari viikkoa sitten kotiinsa Derry Pondista ja yhtäkkiä hän näki kaksi mustaa varjoa vierellään kuutamoisella hangella. Mutta ei ollut ketään, joka olisi voinut luoda sen toisen varjon! Hän hyökkäsi lähimpään taloon puolikuolleena säikähdyksestä, ja sanotaan, ettei hän koskaan tule enää ennalleen.
Tämä on dramaattisinta, mitä on tapahtunut. Selkääni karmii, kun kirjoitan siitä. George on tietysti erehtynyt. Mutta hän on totuutta rakastava mies eikä juo. En tiedä, mitä olisi ajateltava.
Arminius Scobie on hyvin matalasieluinen mies, sillä hän ostaa aina rouvansa hatut, ettei tämä maksaisi niistä liikaa. Shrewsburyn myymälöissä tiedetään tämä ja hänelle nauretaan. Viime viikolla hän kävi Jonesin ja McCallumin liikkeessä ostamassa rouvalleen hattua, ja herra Jones lupasi, että mies saisi hatun ilmaiseksi, jos kulkisi se päässään myymälästä asemalle saakka. Ja Arminius kulki. Asemalle oli neljännesmailin matka ja kaikki Shrewsburyn pikkupojat juoksivat hänen kintereillään ja ilkkuivat hänelle. Mutta siitä Arminius ei välittänyt. Hän oli säästänyt kolme dollaria ja neljäkymmentä centiä.
Ja eräänä iltana minulta itseltäni täällä Uudessa Kuussa putosi pehmeäksi keitetty muna Elisabet-tädin lähinnä parhaalle kamirpuvulle. Se oli aika tapaus. Euroopassa olisi voinut kukistua kokonainen kuningaskunta, eikä se olisi synnyttänyt Uudessa Kuussa moista hälinää.
Joten te siis erehdytte suuresti, rouva Sawyer. Ja kaiken sen lisäksi, mitä täällä tapahtuu, täkäläiset ihmiset ovat itsessäänkin kiinnostavia. Minä en pidä kaikista, mutta kaikki ovat mielestäni kiinnostavia. Neiti Matty Small on neljänkymmenen ja käyttää kamalia värejä – koko viime kesän hänellä oli kirkossa yllään vanhan ruusun värinen puku ja tulipunainen hattu. Reuben Bascom, tuo vanhus, on niin laiska, että hän eräänä sateisena yönä, kun katto alkoi vuotaa, piti koko yön maatessaan sateenvarjoa suojanaan, kun ei viitsinyt nousta siirtämään vuodettaan. Elder McCloskeyn mielestä ei ollut säädyllistä käyttää sanaa 'housut', kun hän kertoi rukouskokouksessa eräästä lähetyssaarnaajasta; hän sanoi aina siveästi 'hänen ruumiinsa alaosan pukimet'. Amasa Derry sai viime syksynä näyttelyssä neljä palkintoa Ronnie Bascomin pellolta anastamistaan kasviksista, kun taas Ronnie itse jäi aivan palkinnotta. Jimmy Joe Belle tuli eilen Derry Pondista tänne hankkimaan rakennustarvikkeita 'rakentaakseen kanakopin pikku koiralleen'. Vanhan Luke Elliotin kunnottomuus on niin järjestelmällistä, että hän uudenvuodenpäivänä laatii koko vuodeksi listan ja merkitsee siihen kaikki päivät, jolloin hän aikoo juoda itsensä humalaan – ja noudattaakin sitä. Kaikki he ovat kiinnostavia, huvittavia ja suurenmoisia.
No niin, nyt olen osoittanut rouva Alec Sawyerin olevan niin perin pohjin väärässä, että aivan lepyn hänelle."
Huhtikuun 28. päivänä
"Kaksi viikkoa takaperin lähetin parhaan runoni 'Tuulen laulun' New Yorkiin eräälle aikakauslehdelle ja tänään se palautettiin ja mukana oli painettu lappu: 'Valitettavasti emme voi käyttää lähettämäänne kirjoitusta.'
Se tuntuu kauhealta. En taida kyetä kirjoittamaan mitään, joka olisi jonkin arvoista.
Kyllä minä kykenen. Vielä se aikakauslehti ilomielin painaa, mitä minä kirjoitan!
En kertonut herra Carpenterille, että olin lähettänyt sen. En olisi saanut häneltä kannatusta. Hän sanoo, että vasta viiden vuoden kuluttua on aika ruveta pommittamaan kustantajia. Mutta tiedän lukeneeni tuosta samasta aikakauslehdestä runoja, jotka eivät olleet hitustakaan parempia kuin 'Tuulen laulu'.
Keväällä runon kirjoittaminen tuntuu minusta luontevammalta kuin mihinkään muuhun vuodenaikaan. Herra Carpenter sanoo, että minun tulee taistella tätä halua vastaan. Hän sanoo, että kevään tilillä on enemmän roskaa kuin minkään muun, mitä Jumala on maailmaan luonut.
Herra Carpenterin puhetapa on koko lailla kirpeää."
Toukokuun 1. päivänä
"Dean on palannut kotiin. Eilen hän tuli sisarensa luo, ja tänä iltana hän oli täällä ja me kävelimme puutarhassa aurinkokellopolkua edestakaisin ja juttelimme. On suurenmoista, kun hän on palannut takaisin, hänen vihreät silmänsä ovat kovin salaperäiset ja suunsa kaunis.
Me juttelimme kauan Algeriasta ja sielunvaelluksesta ja ruumiinpoltosta ja profiileista. Dean sanoo, että minulla on hyvä profiili – puhdas kreikkalainen. Pidän aina Deanin kohteliaisuuksista.
– Aamutähti, kylläpä sinä olet kasvanut, hän sanoi. – Viime syksynä erosin lapsesta – nyt tapaan naisen.
Kolmen viikon kuluttua täytän neljätoista ja olen pitkä ikäisekseni. Deania se näyttää ilahduttavan, aivan päinvastoin kuin Laura-tätiä, joka aina huokaa hameita pidentäessään ja ajattelee, että lapset kasvavat liian nopeasti.
– Niin rientää aika, sanoin toistaen aurinkokelloon kirjoitetun tunnuslauseen, ja mielestäni puhuin erittäin viisaasti.
– Olet melkein yhtä pitkä kuin minäkin, hän sanoi ja lisäsi sitten katkerasti. – Mutta eihän Pönttöselkä-Priest olekaan komeimpia varreltaan.
Minä olen aina karttanut millään tavalla viittaamasta hänen hartioihinsa, mutta nyt sanoin:
– Dean, älä ivaa itseäsi tuolla tavalla – ainakaan minun seurassani. Minä en koskaan ajattele sinua Pönttöselkänä.
Dean otti minua kädestä ja katsoi suoraan silmiini, ikään kuin olisi koettanut lukea sisimmät ajatukseni.
– Oletko varma siitä, Emilia? Etkö usein toivo, etten olisi rampa enkä vääräselkä?
– Sinun itsesi tähden kyllä, vastasin, mutta minulle se ei merkitse mitään, eikä tule koskaan merkitsemään.
– Eikä tule koskaan merkitsemään! Dean toisti sanat painavasti. – Kunpa voisin olla varma siitä, Emilia – kunpa voisin olla varma.
– Voit olla siitä varma, sanoin lämpimästi.
Minulla oli paha mieli, kun hän näytti epäilevän sitä – ja kuitenkin hänen ilmeensä teki minut hieman levottomaksi. Se toi äkkiä mieleeni, kuinka Dean pelastaessaan henkeni Malvernin rantakalliolla sanoi, että minä nyt kuuluin hänelle, koska hän on pelastanut henkeni. Minä en pidä siitä ajatuksesta, että elämäni kuuluisi kenellekään muulle kuin itselleni. Se ei saa kuulua kenellekään, ei edes Deanille, vaikka pidänkin hänestä paljon. Jollakin tapaa pidän Deanista enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa.
Kun tuli pimeä, alkoivat tähdet näkyä ja me tutkimme niitä Deanin uudella mainiolla kenttäkiikarilla. Se oli viehättävää. Dean on hyvin perillä tähdistä, minusta hän tuntuu olevan perillä kaikesta. Mutta kun sanoin sen, hän vastasi:
– On eräs asia, jota en tiedä. Antaisin kaiken saadakseni tietää sen salaisen asian. Ehken saa tietää sitä milloinkaan. Tahtoisin tietää – kuinka voisin saavuttaa –
– Mitä? kysyin uteliaasti.
– Sydämeni kaipuun, sanoi Dean haaveilevasti ja katsoi hohtavaa tähteä, joka näytti asettuneen Kolmen Prinsessan latvaan. – Se näyttää yhtä houkuttelevalta ja saavuttamattomalta kuin tuo jalokiven kaltainen tähti. Niin, Emilia, mutta – kuka tietää?
Mitä ihmettä Dean mahtaa haluta noin hartaasti?"
Toukokuun 4. päivänä
"Dean toi minulle Pariisista kauniin salkun, ja minä olen jäljentänyt kannen sisäpuolelle mielisäkeistöni Ripsellisestä Gentianasta. Luen sen joka päivä ja muistelen lupaustani 'kiivetä alppipolkua'. Alan ymmärtää, että minulla tosiaan on edessäni kiipeämistä, vaikka taisin alussa luulla, että minä vain hohtavilla siivillä liitelen oikopäätä tuohon etäiseen päämäärään. Herra Carpenter on repinyt rikki tuon järjettömän haaveen. 'Kaiva maahan varpaasi ja tarraudu kiinni kynsin hampain – se on ainoa tapa', hän sanoo.
Viime yönä mietin vuoteessani kauniita nimiä kirjoille, jotka joskus kirjoitan – 'Suurenmoinen nainen', 'Uskonsa ja lupauksensa puolesta', 'Oi, kallis kalpea Margareeta' (tämän sain Tennysonista), 'Vere de Veren heimoa' (samoin) ja 'Kuningaskunta meren rannalla'.
Saisinpa nyt vain nimien arvoisia ajatuksia!
Kirjoitan kertomusta, jonka nimi on 'Talo pihlajien keskellä'. Sekin nimi on mielestäni sangen hyvä. Mutta rakkauskeskustelut tuottavat vielä vaikeuksia. Aina kun kirjoitan niistä, kaikki tuntuu niin kankealta ja tyhmältä heti kun olen saanut sen paperille, että aivan raivostun. Kysyin Deanilta, voisiko hän opettaa minua kirjoittamaan nuo vuorosanat kunnolla, koska hän aikoinaan lupasi, mutta hän sanoi, että olen vielä liian nuori. Hän sanoi sen salaperäisellä tavallaan, jolloin aina tuntuu, että sanoihin kätkeytyy paljon enemmän kuin ne ilmaisevat. Kunpa minäkin voisin puhua yhtä merkitsevästi. Se tekee ihmisen hyvin kiinnostavaksi.
Tänään Dean ja minä aloimme koulun jälkeen lukea 'Alhambraa' taas kerran. Me istuimme puutarhassa kivipenkillä. Tuo kirja saa minut aina tuntemaan kuin aukaisisin oven ja astuisin suoraan satumaahan.
– Tahtoisinpa nähdä Alhambran, sanoin.
– Lähdetään joskus katsomaan sitä – yhdessä, sanoi Dean.
– Voi, se olisi ihanaa, huudahdin. – Luuletko, Dean, että me joskus voisimme lähteä?
Ennen kuin Dean ennätti vastata, kuulin Teddyn vihellyksen Korkean Johnin metsiköstä, kaksi lyhyttä korkeaa ja yhden pitkän matalan vihellyksen, joka on sovittu merkkimme.
– Anteeksi, minun täytyy lähteä, Teddy kutsuu minua, sanoin.
– Täytyykö sinun aina mennä, kun Teddy kutsuu? kysyi Dean.
Nyökkäsin ja selitin:
– Hän kutsuu minua tuolla tavalla vain silloin, kun hänellä on erikoinen syy, ja minä olen luvannut tulla aina, jos suinkin voin.
– Minäkin tarvitsen seuraasi erikoisesta syystä, sanoi Dean. – Minä tulin tänne tänä iltana varta vasten lukemaan 'Alhambraa' kanssasi.
Minä olin yhtäkkiä onneton. Olisin hirveän mielelläni jäänyt Deanin luo, mutta kuitenkin minusta tuntui, että minun täytyi mennä Teddyn luo. Dean sulki 'Alhambran'.
– Mene, hän sanoi.
Minä lähdin – mutta asiat tuntuivat menneen jotenkuten hullusti."
Toukokuun 10. päivänä
"Olen lukenut tällä viikolla kolme kirjaa, jotka Dean minulle lainasi. Yksi oli kuin ruusutarha, erittäin miellyttävä, mutta rahtusen liian imelä. Toinen oli kuin mäntymetsä vuorilla, tuoksua ja tunnelmaa tulvillaan, ihastuin siihen ja jouduin kuitenkin tavallaan epätoivoon. Se oli hyvin kauniisti kirjoitettu, minä en varmasti koskaan kykene kirjoittamaan sillä tavalla. Ja kolmas, se oli aivan kuin sikolätti. Dean antoi sen minulle erehdyksessä. Hän oli oikein vihainen, kun huomasi erehdyksensä, suuttui ja tuli pahoilleen.
– Tähti, en olisi koskaan antanut sinulle tuollaista kirjaa, se oli törkeääkin törkeämpää huolimattomuutta, anna minulle anteeksi. Se kirja on totuudenmukainen kuvaus maailmasta, mutta ei sinun maailmastasi, Jumalan kiitos. Eikä sinusta koskaan tule tuollaisen maailman kansalaista. Tähti, lupaathan unohtaa koko kirjan.
– Jos vain voin, sanoin.
Mutta en tiedä voinko. Se oli kovin rumaa. Olen ollut onneton siitä saakka kuin sen luin. On kuin käteni olisivat tahriintuneet enkä saisi niitä puhtaiksi. Ja minulla on toinenkin kummallinen tunne, kuin jokin portti olisi sulkeutunut takanani ja minä olisin joutunut uuteen maailmaan, jota en oikein käsitä ja josta en pidä, mutta jonka läpi minun täytyy taivaltaa.
Tänä iltana koetin kirjoittaa Deanista luonnekuvieni kokoelmaan. Mutta en onnistunut. Kirjoittamani tuntui valokuvalta, ei muotokuvalta. Deanissa on sellaista, jota minä en tajua.
Dean ikuisti minut eräänä päivänä uudella valokuvauskoneellaan, mutta hän ei ollut tyytyväinen kuvaan.
– Se ei ole näköisesi, hän sanoi, mutta eihän tähdenloistetta voikaan valokuvata.
Sitten hän lisäsi mielestäni terävästi:
– Sano sille Teddyn mokomalle, ettei hän piirrä kasvojasi kaikkiin kuviinsa. Joutavaa, että hän panee sinut joka tauluunsa.
– Ei hän minua piirräkään! huudahdin. – Eihän Teddy ole piirtänyt minusta kuin yhden kuvan – sen, jonka Nancy-täti varasti.
Sanoin sen oikein ilkeästi ja häpeämättä, sillä en ole koskaan antanut Nancy-tädille anteeksi, että hän piti tuon kuvan.
– Kaikissa hänen kuvissaan on sinua, sanoi Dean itsepintaisesti, sinun silmäsi, kaulasi kaarre, pääsi asento, persoonallisuutesi. Se juuri onkin pahinta. Silmistäsi ja piirteistäsi ei väliä, mutta minä en tahdo, että tuo nulikka panee osan sieluasi kaikkeen mitä piirtää. Hän ei ehkä tiedä tekevänsä niin, ja se pahentaa vain asiaa.
– En ymmärrä sinua, sanoin varsin ylhäisesti. – Mutta Teddy on etevä, niin sanoo herra Carpenter.
– Ja Uuden Kuun Emilia toistaa häntä kaikuna. Epäilemättä pojalla on kykyä – hän saa vielä aikaan jotain, ellei sairaalloinen äiti turmele hänen elämäänsä. Mutta pitäköön poika kynänsä ja siveltimensä poissa minun omaisuudestani.
Dean nauroi näin sanoessaan. Mutta minä kohotin pääni pystyyn. Minä en ole kenenkään 'omaisuutta', en leikillänikään."
Toukokuun 12. päivänä
"Ruth-täti ja Wallace-eno ja Oliver-eno olivat kaikki meillä tänään iltapäivällä. Oliver-enosta minä pidän, mutta Ruth-tätiin ja Wallace-enoon en ole kiintynyt enempää kuin ennenkään.
Ilmeisesti heillä oli salissa jonkinlainen perheneuvottelu Elisabet-tädin ja Laura-tädin kanssa. Jimmy-serkku pääsi sisään, mutta minut jätettiin ulkopuolelle, vaikka olenkin varma, että neuvonpito koski minua. En luule asian käyneen Ruth-tädin mielen mukaan, koska hän heitti minulle letkauksia koko illallisen ajan ja sanoi, että minä alan käydä honteloksi. Ruth-täti yleensä letkauttelee minua ja Wallace-eno on isällisen alentuvainen. Siedän mieluummin Ruth-tädin letkautuksia, koska minun ei tarvitse teeskennellä pitäväni niistä. Minä kestin niitä tiettyyn rajaan saakka, sitten tuli räjähdys. Ruth-täti sanoi minulle:
– Emilia, älä väitä vastaan! – aivan kuin hän olisi puhunut pienelle lapselle. Katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin kylmästi:
– Ruth-täti, olen siksi vanha, ettei minulle enää sovi puhua tuolla tavalla.
– Et näy olevan liian vanha käyttäytyäksesi töykeästi ja nenäkkäästä, sanoi Ruth-täti nenäänsä tuhauttaen, ja jos minä olisin Elisabetin sijassa, antaisin sinulle kunnon korvapuustin.
Inhottaa että minua puhutellaan sillä tavalla! Minusta näyttää, kuin Ruth-tädillä olisi Murraytten kaikki viat eikä ollenkaan heidän avujaan.
Oliver-enon poika Andrew tuli enon mukana ja jää meille viikoksi. Hän on minua neljä vuotta vanhempi."
Toukokuun 19. päivänä
"Tänään on syntymäpäiväni. Täytän tänään neljätoista vuotta. Kirjoitin kirjeen 'neljätoistavuotiaalta itseltäni neljäkolmattavuotiaalle itselleni', suljin sen sinetillä ja panin kaappiini avattavaksi neljäntenäkolmatta syntymäpäivänäni. Kirjoitin siihen muutamia ennustuksia. Saapa nähdä ovatko ne toteutuneet, kun avaan kirjeen.
Elisabet-täti antoi minulle tänään takaisin kaikki isän kirjat. Kyllä minä tulin iloiseksi. Tuntuu kuin niissä olisi osa isästä. Jokaisessa on hänen omakätinen nimikirjoituksensa, ja reunamuistutukset ovat hänen käsialaansa. Ne ovat kuin pieniä kirjeitä häneltä. Koko illan olen selaillut niitä, ja isä tuntuu taas kovin läheiseltä.
Eräs asia pilasi koko päiväni. Kun koulussa menin taululle todistamaan probleemaa, alkoivat kaikki äkkiä tirskua. En voinut ymmärtää miksi. Mutta sitten keksin, että joku oli kiinnittänyt selkääni paperiarkin, johon oli kirjoitettu suurilla mustilla kirjaimilla: 'Emilia Byrd Starr, Nelijalkaisen Ankan tekijä'. Kaikki nauroivat vielä entistäkin enemmän, kun repäisin sen pois ja heitin hiilisankoon. Minä raivostun, kun joku tuolla tavoin saattaa pyrkimykseni naurunalaiseksi. Tulin kotiin kiukkuisena ja myrtyneenä. Mutta kun olin istahtanut puutarhamajan portaille ja viisi minuuttia katsellut Jimmy-serkun purppuranpunaisia orvokkeja, haihtui suuttumukseni kuin tuuleen. Ei kukaan voi pysyä vihaisena katseltuaan vähänkin aikaa orvokkia sydämeen.
Sitä paitsi tulee vielä aika, jolloin he eivät enää naura minulle!
Andrew lähti eilen kotiin. Elisabet-täti kysyi, pidinkö hänestä. Täti ei ole koskaan ennen kysynyt, pidänkö jostakin - minun mieltymyksilleni ei ole annettu niin suurta arvoa. Luultavasti täti alkaa huomata, etten enää ole lapsi.
Minä sanoin, että hän tuntuu minusta hyvältä ja ystävälliseltä ja tyhmältä ja mielenkiinnottomalta.
Elisabet-täti harmistui niin, ettei koko iltana sen jälkeen puhunut minulle. Miksi? Täytyihän minun puhua totta. Ja Andrew on semmoinen.
Kellyn ukko kävi tänään meillä ensi kerran tänä keväänä, ja hänellä oli rattaillaan uusia kiiltäviä peltiastioita. Hän toi minulle pussillisen makeisia niin kuin aina ennenkin ja härnäsi minua naimisiinmenolla aivan tavalliseen tapaansa. Mutta hänellä näytti olevan jotain sydämellään, ja lähtiessäni maitokamariin noutamaan hänelle juotavaa hän tuli minun kanssani ja sanoi salaperäisesti:
– Hyvä neiti, minä tapasin Pönttöselkä-Priestin kujalla. Käykö hän täällä useinkin?
Minä keikautin pääni pystyyn oikein Murraytten tyyliin.
– Jos tarkoitatte herra Dean Priestiä, hän käy meillä usein. Hän on minun erityinen ystäväni.
Ukko pudisti päätään.
– Hyvä neiti, minä olen varoittanut teitä. Ei pidä jälkeenpäin sanoa, etten minä ole varoittanut. Minähän sanoin, kun ajoimme yhdessä Priest Pondiin, että älkää koskaan menkö naimisiin kenenkään Priestin kanssa. Enkö sanonutkin?
– Herra Kelly, te olette naurettava, vastasin suuttuneena ja samalla kuitenkin tuntien, että oli typerää suuttua Kellyn ukolle. – En minä mene kenenkään kanssa naimisiin. Herra Priest sopisi isäkseni. Minä olen vain pikkutyttö, jota hän auttaa opinnoissa.
Ukko pudisti taas päätään.
– Minä tunnen Priestit, hyvä neiti. Kun he saavat jonkin asian päähänsä, olisi helpompi kääntää tuulen suuntaa kuin saada heitä luopumaan jutusta. Tästä Pönttöselästä sanovat, että hän on pitänyt teitä mielessään aina siitä pitäen, kun kalasti teidät sieltä Malvernin kallioilta roikkumasta – hän vain odottaa, kunnes te olette siinä iässä, että hänen sopii kosia. Hän ei kuulemma usko Jumalaan, ja kaikki tietävät, että kun häntä ristittiin, hän ojensi kätensä ja raapaisi silmälasit papin päästä. Niin että mitäpä muuta voi semmoisesta odottaakaan? Turha on sanoakaan, että hän on rampa ja koukkuselkä – sen te näette itsekin. Ottakaa varteen tyhmän Kellyn neuvo ja pysykää erillänne niin kauan kuin hänestä vielä eroon pääsette. Älkää, hyvä neiti, katselko minua tuohon tapaan. Teidän omaksi parhaaksenne minä puhun.
Lähdin tieheni. Enhän voinut väitellä hänen kanssaan tuollaisesta asiasta. Parempi olisi, kun ihmiset eivät tyrkyttäisi minulle moisia ajatuksia. Ne tarraavat kiinni kuin takiaiset. Viikkokausiin en voi tämän jälkeen olla Deanin seurassa yhtä vapaa kuin ennen, vaikka tiedänkin mainiosti, että ukon joka sana oli lorua.
Kellyn ukon lähdettyä tulin tänne huoneeseeni ja kirjoitin hänestä perusteellisen kuvauksen.
Ilse on saanut sinisellä tyllipilvellä ja punaisilla kirsikoilla koristellun hatun, jossa on leuan allakin suuri tylliruusuke. Minä en pitänyt siitä ja sanoin sen hänelle. Hän raivostui ja sanoi, että minä olen kateellinen, eikä sen jälkeen ole kahteen päivään puhunut kanssani. Minä ajattelin asiaa moneen kertaan. Tiesin etten kadehtinut, mutta tajusin, että olin tehnyt virheen. En enää koskaan mene puhumaan kenellekään noin. Se oli kyllä totta mutta ei tahdikasta.
Toivottavasti Ilse huomiseksi antaa minulle anteeksi. Kaipaan häntä kauheasti, kun hän on minulle vihainen. Hän on herttainen, iloinen ja loistava, kun ei ole kiukustunut.
Teddykin on nykyisin hiukan nyreissään minulle. Se taitaa johtua siitä, että Geoff North saattoi minua viime keskiviikkoiltana kotiin hartauskokouksesta. Toivottavasti hän mököttää sen takia. Soisin kovin mielelläni, että minulla olisi Teddyyn sen verran vaikutusta.
Mutta kunpa Teddy tietäisi, kuinka onneton ja häpeissäni olen koko asian vuoksi. Ensin olin oikein ylpeä, kun Geoff kaikista tytöistä valitsi juuri minut. Minut saatettiin ensi kertaa kotiin, ja Geoff on kaupunkilaispoika, hyvin kaunis ja kohtelias; kaikki Blair Waterin isot tytöt ovat hullaantuneet häneen. Minä lähdin hänen rinnallaan liihottelemaan kirkon ovelta ja tuntui, kuin minusta olisi äkkiä tullut täysikasvuinen. Mutta emme olleet päässeet kauaksikaan, kun aloin inhota häntä. Hän oli hyvin armollinen, ilmeisesti minä olen hänen mielestään yksinkertainen pieni maalaistyttö, jota hänen seuransa kerrassaan häikäisi.
Ja alussa olikin niin laita. Sehän se minua kismittikin. Miten olinkaan ollut semmoinen pikku typerys!
Hän sanoi teeskenneltyyn, venyttelevään tapaan: 'Te saatte minut todella hämmästymään', aina kun minä lausuin jonkin huomautuksen. Hän ikävystytti minua. Hän ei osannut puhua järkevästi mistään. Taikka ei tahtonut yrittääkään minun kanssani. Olin aivan suunniltani, kun saavuimme Uuteen Kuuhun. Ja silloin tuo sietämätön tomppeli pyysi suudella minua.
Minä oikaisin selkäni – ah, sillä hetkellä minä olin kiireestä kantapäähän aito Murray.
– Tapanani ei ole suudella nuoria miehiä, sanoin ylenkatseellisesti.
Geoff nauroi ja tarttui käteeni.
– Vai niin, pikku hupakko, entä minkä vuoksi luulitte minun tulevan saattamaan? hän sanoi.
Riuhtaisin käteni irti ja astelin sisälle. Mutta ennen sitä tein muutakin: löin häntä kasvoihin!
Sitten tulin huoneeseeni ja itkin häpeästä, kun minua oli noin loukattu ja kun olin osoittanut loukkautumiseni niin arvottomalla tavalla. Arvokas esiintyminen kuuluu Uuden Kuun perinteisiin ja tunsin loukanneeni niitä.
Mutta taisinpa saada Geoff Northin hämmästymään oikein toden teolla!"
Toukokuun 24. päivänä
"Jennie Strong kertoi minulle tänään Geoff Northin sanoneen hänen veljelleen, että minä olin 'oikea villikissa' ja että hän oli saanut minusta tarpeekseen.
Elisabet-täti on saanut kuulla Geoffin saattaneen minut kotiin ja hän sanoi, ettei uskalla laskea minua yksin hartauskokoukseen."
Toukokuun 25. päivänä
"Istun iltahämyssä omassa huoneessani. Ikkuna on auki ja sammakot kurnuttavat jostakin hyvin vanhasta tapauksesta. Nyt ei sada, mutta muuten on satanut kaiken päivää, sireenintuoksuista sadetta. Minä pidän kaikenlaisesta säästä. Pidän sadepäivistä, lauhoista, utuisista sadepäivistä, jolloin tuuletar vain hiljalleen huojuttelee kuusten latvoja; ja rajuista, myrskyisistä, rankkasateisista päivistä. Minusta on hauskaa, kun sade sulkee minut sisälle, on hauskaa kuulla sen ropisevan kattoon, räiskivän ruutuihin ja juoksevan räystäistä Tuulen tytön ulistessa metsissä ja puutarhassa kuin raivokas vanha noita-akka.
Mutta jos sataa vielä silloinkin, kun tahtoisin lähteä jonnekin, päivittelen sitä aivan kuin kaikki muutkin!
Tällaisena iltana muistan aina sen kevään, jolloin isä kuoli, ja Maywoodin rakkaan pienen vanhan talon. Siitä on nyt kolme vuotta, enkä ole sen koommin käynyt Maywoodissa. Asuukohan talossa nyt ketään? Ja ovatko Aatami ja Eeva ja Kokkahonka ja Rukouksen puu ennallaan? Ja kuka nukkuu siellä vanhassa huoneessani ja pitääkö kukaan pikkukoivuista? Leikkiikö kukaan Tuulen tytön kanssa kuusinummella? Kun kirjoitin sanan 'kuusinummella', juolahti mieleeni vanha muisto. Eräänä kevätiltana, kun olin kahdeksan vuoden vanha, juoksentelin nummella ja olin Tuulen tytön kanssa piilosilla ja löysin kahden kuusen välistä pienen kuopan, joka oli juuri saanut kirkkaan vihreän lehtipeitteen, vaikka kaikki muu vielä oli ruskeata ja lakastunutta. Lehdet olivat niin kauniit, että leimahdus tuli minun katsellessani niitä, sain sen ensi kertaa. Minä otaksun, että juuri siitä syystä niin selvään muistan nuo pienet vihreät lehdet. Kukaan muu ei muista niitä – ehkei kukaan muu nähnytkään niitä. Muut lehdet olen unohtanut, mutta nämä muistan joka kevät ja samalla muistan niiden suoman ihanan silmänräpäyksen."
3
YÖN HETKINÄ
Emilia Starr ei koskaan unohtanut sitä yötä, jolloin hän sivuutti elämänsä ensimmäisen virstanpylvään ja lapsuus ainiaaksi jäi hänen taakseen.
Jokainen kokemus rikastuttaa elämää, ja kuta syvempi kokemus on, sitä rikkaammat ovat seuraukset. Tuo kauhun, salaperäisyyden ja oudon ilon yö kypsytti hänen mielensä ja sydämensä kuin olisi kulunut vuosia.
Oli kesäilta heinäkuun alkupuolella. Päivä oli ollut hehkuvan helteinen. Elisabet-täti oli kärsinyt kovasti kuumuudesta ja päätti, ettei hän lähdekään hartauskokoukseen. Laura-täti, Jimmy-serkku ja Emilia lähtivät.
Ennen lähtöä Emilia pyysi Elisabet-tädiltä, että hän kokouksen jälkeen saisi mennä Ilsen luo ja olla siellä yötä, ja täti suostui. Tämä oli hyvin harvinaista. Elisabet-täti ei yleensä hyväksynyt, että Emilia oli yötä vieraissa. Mutta tohtori Burnley oli sairaskäynnillä ja hänen taloudenhoitajansa oli vuoteen omana nyrjäytettyään nilkkansa. Ilse oli pyytänyt Emiliaa heille yöksi ja Emilia oli saanut luvan. Ilse ei tiennyt tätä – toden teolla hän tuskin uskalsi toivoakaan sitä – mutta asia oli ilmoitettava hänelle hartauskokouksessa. Ellei Ilse olisi tullut kokoukseen kovin myöhään, olisi Emilia ilmoittanut uutisensa hänelle ennen ohjelman alkua ja olisi luultavasti välttynyt surkealta yöltä. Mutta Ilse myöhästyi kuten tavallisesti, ja siitä johtui sitten kaikki muu.
Emilia istui Murraytten penkissä kirkon perällä ikkunan luona, josta saattoi nähdä pientä valkoista kirkkoa ympäröivään vaahtera- ja kuusimetsikköön. Tämä hartauskokous ei ollut muutamien harvojen uskovaisten tavallinen viikkohartaus, vaan erikoiskokous lähestyvän rippisunnuntain johdosta. Saarnaa ei pitänyt nuori vakava herra Johnson, jota Emilia aina mielellään kuunteli huolimatta Kirkon ystävien illallisilla sattuneesta kommelluksesta, vaan kiertävä maallikkosaarnaaja, jonka Shrewsbury oli lainannut yhdeksi illaksi. Hänen maineensa oli houkutellut kirkontäyden kuulijoita, mutta suurin osa näistä sanoi perästäpäin, että paljon mieluummin he olisivat kuunnelleet omaa herra Johnsoniaan.
Emilia tarkkasi saarnaajaa tyynen arvostelevasti ja tuli siihen johtopäätökseen, että tämä oli imelä, hengetön mies. Kuultuaan hänen rukoilevan Emilia ajatteli:
– Eihän se ole rukoilemista, jos antaa Jumalalle hyviä neuvoja ja haukkuu paholaista.
Kuunneltuaan muutaman minuutin saarnaa Emilia oli sitä mieltä, että mies oli lörpöttelevä, epälooginen ja huomiota tavoitteleva. Tämän jälkeen Emilia kylmäverisesti sulki häneltä sydämensä ja korvansa ja häipyi haavemaailmaansa, minkä hän yleensä saattoikin tehdä aina milloin tahtoi vapautua ikävästä todellisuudesta.
Ulkona kuutamo vielä seuloi hopeasadettaan kuusien ja vaahterain läpi, vaikka luoteesta nousikin uhkaavan näköinen pilvenlonka ja helteisen kesäillan tyyni ilman henki kantoi tuon tuostakin ukkosen jyrähtelyä. Enimmäkseen oli aivan tyyntä, mutta silloin tällöin puissa kävi äkillinen suhahdus. Se tuntui enemmän huokaukselta kuin tuulelta ja sai puiden varjot hyppelemään ihmeellisiä joukkokarkeloita. Illan tunnelmassa oli jotakin merkillistä, ja se kiehtoi Emiliaa, niin että hän puolet saarnan ajasta sepitti mielessään kuvausta Jimmy-kirjaansa varten.
Lopun aikaa hän käytti semmoisten sanankuulijain tutkimiseen, jotka hän saattoi paikaltaan nähdä. Tähän Emilia ei milloinkaan väsynyt, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän siitä piti. Hänestä oli kiintoisaa tutkia erilaisia kasvoja ja kuvitella mielessään kohtaloita, jotka niihin oli kirjoitettu salaperäisillä hieroglyfeillä. Kaikilla noilla ihmisillä oli oma salainen elämänsä, jota ei tuntenut kukaan muu kuin he itse ja Jumala. Vieras saattoi vain arvata, mitä heidän mielessään liikkui, ja Emiliaa huvitti suuresti tämä arvailu. Toisinaan hänestä aivan tuntui, että se oli enemmän kuin arvailua, että hän joskus innoittuneimpina hetkinään saattoi nähdä heidän sieluunsa ja lukea siitä salaisia vaikuttimia ja intohimoja, joista asianomaiset itsekään ehkä eivät tienneet mitään. Mutta tämä kyky teki hänet levottomaksi: oli kuin olisi koskenut kiellettyyn. Salaisuudet ovat yleensä kauheita. Kauneutta ei useinkaan piilotella – rumuutta ja epämuodostuneisuutta vain.
Seurakunnanvanhin Forsyth olisi ennen vanhaan varmaan ollut harhaoppisten vainooja, hän ajatteli. Miehellä on semmoiset kasvot. Juuri tällä hetkellä hän on mielissään, kun saarnaaja kuvailee helvettiä ja Forsyth uskoo kaikkien vihamiestensä joutuvan sinne. Eiköhän rouva Bowes öisin ratsasta luudalla? Hän näyttää siltä. Neljäsataa vuotta sitten hän olisi ollut noita ja seurakunnanvanhin Forsyth olisi polttanut hänet roviolla. Rouva Bowes vihaa kaikkia ihmisiä. Mahtaa olla kauheata tuntea sielunsa olevan vihaa täynnä. Minun täytyy koettaa kuvailla semmoista ihmistä Jimmy-kirjassani. Onkohan viha karkottanut kaiken rakkauden hänen sielustaan, vai onko siihen jäänyt hiukkanen jonkun varalle? Jos on, se ehkä voisi pelastaa hänet. Se olisi hyvä kertomuksen aihe. Minun täytyy kirjoittaa se muistiin, ennen kuin menen nukkumaan, lainaan palan paperia Ilseltä. Ei, tässähän onkin liuska virsikirjassani. Kirjoitan paikalla.
Olispa hauska tietää, mitä kaikki nämä ihmiset sanoisivat, jos heiltä äkkiä kysyttäisiin, mitä he eniten haluaisivat, ja heidän täytyisi vastata todenmukaisesti. Kuinkahan moni näistä aviomiehistä ja -vaimoista tahtoisi vaihtaa elämänkumppania? Chris Farrar ja rouva Farrar ainakin, sen tietävät kaikki.
En tiedä itsekään, miksi minusta tuntuu aivan varmalta, että James Beatty ja hänen rouvansa niin ikään mielellään vaihtaisivat. He näyttävät erinomaisen tyytyväisiltä toisiinsa, mutta kerran näin rouvan katsovan mieheensä kun ei tiennyt kenenkään näkevän sitä. Voi, minusta tuntui, että näin ihan hänen sielunsa sisimpään, ja hän vihasi miestään ja pelkäsi tätä. Tuossa hän nyt istuu miehensä vieressä pienenä ja laihana ja huonosti pukeutuneena, ja hänen kasvonsa ovat harmaat ja hiukset haalistuneet, mutta silti hän on pelkkää punaista kapinoivaa liekkiä.
Tuolla on Dean, mikä hänet mahtoi tuoda hartauskokoukseen? Hänen kasvonsa ovat hyvin vakavat, mutta silmät pilkkaavat herra Sampsonia. Mitäs herra Sampson nyt puhuukaan? Ah, jotakin viisaista neitsyistä. Minä vihaan niitä viisaita neitsyitä, minun mielestäni he olivat kauhean itsekkäitä. He olisivat hyvin voineet antaa niille tuhmille raukoille vähän öljyä. Tuskinpa Jeesus tahtoi kiittää heitä enempää kuin epärehellistä huoneenhaltijaakaan, luulen Hänen vain tahtoneen varoittaa ajattelemattomia ihmisiä, etteivät olisi ajattelemattomia eivätkä huolimattomia, sillä jos he sellaisia ovat, ei heidän tarvitse toivoa, että järkevät, itsekkäät ihmiset koskaan auttavat heitä pulasta.
Tuolla ovat rouva Kent ja Teddy. Rouva Kent kaipaa kauheasti jotakin. En tiedä mitä hän kaipaa, mutta se on varmaan saavuttamatonta, ja sen nälkä kiduttaa häntä öin päivin. Tiedän että se panee hänet pitämään Teddyä tiukalla. Mutta en tiedä, mikä hänet tekee aivan toisenlaiseksi kuin muut naiset. En voi koskaan kurkistaa hänen sieluunsa, hän sulkee oven jokaiselta eikä koskaan kohota salpaa.
Entä mitä minä eniten haluan? Kiivetä alppipolkua aivan huipulle saakka, 'ja kirjoittaa sen hohtavaan tauluun naisen vaatimattoman nimen'.
Meidän on kaikkien nälkä. Kaikki haluamme jotakin elämän leipää, mutta herra Sampson ei voi antaa sitä meille. Olisi hauska tietää, mitä hän eniten haluaa. Hänen sielunsa on niin tunkkainen, etten näe sen sisään.
Tuolla lehterillä on hullu herra Morrison. Kaikki tietävät mitä hän tahtoo: hän haluaa löytää Anniensa. Tom Sibley taitaa tahtoa kuuta ja tietää, ettei koskaan saa sitä. Siitä syystä ihmiset sanovat, ettei hänellä ole kaikki ruuvit paikoillaan. Amy Crabbe tahtoisi, että Max Ferry palaisi hänen luokseen, hänelle mikään muu ei merkitse mitään. Minun täytyy huomenna kirjoittaa kaikki tämä Jimmy-kirjaani. Eipä silti, niin mielenkiintoista kuin se onkin, kirjoitan sittenkin mieluummin jotain kaunista.
Nuo varjoisat metsät tuolla ulkona hohtavat ihastuttavasti hopealle. Kuutamo muuttaa kummasti hautakiviä, rumatkin se saa näyttämään kauniilta. Mutta on hirvittävän kuuma, täällä on ihan tukahduttavaa, ja ukkosen jyrähtely lähenee. Toivottavasti Ilse ja minä ennätämme kotiin, ennen kuin rajuilma puhkeaa.
Voi, herra Sampson, herra Sampson, ei Jumala ole vihainen Jumala. Ette tiedä hänestä mitään, jos väitätte noin. Varmasti hän suree kun olemme houkkamaisia ja pahoja, mutta ei Hän saa siitä raivokohtauksia. Teidän Jumalanne ja Ellen Greenen Jumala ovat aivan samanlaisia. Tekisi mieli nousta seisomaan ja sanoa se teille, mutta Murraytten tapoihin ei kuulu väitellä kirkossa. Te teette Jumalasta ruman, vaikka Hän on kaunis. Minä vihaan teitä, te pieni lihava mies, kun teette Jumalan rumaksi.
Herra Sampson oli useita kertoja pannut merkille Emilian kiinteän, tutkivan katseen ja luullut tekevänsä erinomaisen syvän vaikutuksen. Hän päätti saarnansa vielä hartaalla kehotuksella ja istuutui. Kirkon ummehtuneen ilman uuvuttama kuulijakunta päästi helpotuksen huokauksen; tuskin jaksettiin odottaa virren ja siunauksen päättymistä, ennen kuin kaikki alkoivat työntyä ulos raikkaaseen tuuleen.
Virta tempasi Emilian erilleen Laura-tädistä ja vei hänet ulos kuorinovesta saarnastuolin vasemmalta puolelta. Kului vähän aikaa, ennen kuin hän selvisi tungoksesta ja pääsi kirkon etupuolelle, josta luuli löytävänsä Ilsen. Siellä oli toinen taaja ihmisjoukko, mutta Ilsestä ei näkynyt jälkeäkään.
Äkkiä Emilia huomasi, että oli unohtanut virsikirjansa. Kiireesti hän törmäsi takaisin kuorin ovelle. Virsikirja oli varmasti unohtunut penkkiin eikä sitä mitenkään voinut jättää sinne. Hän oli sujauttanut kirjan väliin paperiliuskan, johon oli viimeisen virren aikana salaa kyhännyt muutamia katkonaisia muistiinpanoja, varsin purevan kuvauksen hontelosta neiti Potterista, joka istui kuorissa, pari ivallista lausetta herra Sampsonista ja muutamia satunnaisia mielijohteita, jotka hän eritoten tahtoi kätkeä. Niissä oli nimittäin haaveita ja mielikuvia, joiden joutuminen vieraiden silmien luettaviksi olisi ollut pyhyyden häpäisemistä.
Vanha suntio Jacob Banks, joka oli hiukan sokea ja enemmän kuin hiukan kuuro, sammutti valoja Emilian mennessä sisään. Hän oli juuri ehtinyt niiden kahden lampun kohdalle, jotka olivat seinässä saarnastuolin takana. Emilia sieppasi laudalta virsikirjansa, mutta paperiliuskapa ei ollutkaan sen välissä. Kun suntio oli jo vääntänyt sammuksiin viimeisen lampun, Emilia huomasi paperin häämöttävän edessä olevan penkin alla lattialla. Hän kumartui ottamaan sitä. Sillä aikaa Jacob meni ulos ja lukitsi kuorin oven. Emilia ei huomannut viimeisen lampun sammumista, sillä kirkkoa valaisi vielä heikosti kuu, joka oli pian häipymässä nopeasti nousevien ukkospilvien taakse.
Mutta Emilian poimima paperiliuska ei ollutkaan se, jota hän etsi. – Missä se mahtoi olla? Ah, tuolla, vihdoinkin. Hän sieppasi lappusensa lattialta ja juoksi ovelle. Mutta se ei ottanutkaan auetakseen! Vasta nyt Emilia huomasi olevansa kirkossa ypöyksin. Pitkän aikaa hän rynkytti ovea ja kutsui herra Banksia. Lopulta hän juoksi käytävää pääeteiseen ja erotti viimeisten rattaiden räminän, kun ne kääntyivät portilla ja ajoivat pois.
Samassa mustat pilvet nielivät äkkiä kuun ja kirkko vaipui pimeyteen – umpinaiseen, kuumaan, tukahduttavaan, melkein kouriintuntuvaan pimeyteen. Emilia parkaisi äkillisen kauhun vallassa, löi ovea, väänsi hurjasti ripaa, huusi jälleen. Voi, eivät suinkaan kaikki ole ennättäneet pois, varmaan joku kuulee!
Sinivalkoinen salama valaisi eteisen ja sitä seurasi valtava ukkosen jyrähdys. Nousi ukonilma, joka oli pahimpia, mitä Blair Waterissa oli nähty. Ja Emilia oli yksin pimeään kirkkoon lukittuna vaahterametsikön keskellä – hän, joka aina oli vaistomaisesti, järkisyittä pelännyt ukonilmoja eikä voinut koskaan päästä tästä pelosta.
Hän vaipui väristen lehterin portaille, kyyristyi siihen. Varmaan joku palaisi takaisin, kun huomattaisiin hänen olevan poissa. Mutta huomattaisiinko sitä? Kuka häntä kaipaisi? Laura-täti ja Jimmy-serkku luulisivat hänen lähteneen Ilsen kanssa, kuten oli sovittu. Ilse oli ilmeisesti mennyt matkoihinsa tietämättä, että Emilian piti tulla hänen kanssaan. Hän otaksuisi Emilian lähteneen kotiinsa Uuteen Kuuhun.
Ei kukaan tiennyt missä hän oli, ei kukaan palaisi häntä etsimään. Hänen täytyi jäädä tähän kauheaan, pimeään paikkaan – sillä kirkko, jonka hän hyvin tunsi ja josta hän kovasti piti, siihen kun liittyi paljon vanhoja muistoja pyhäkoulusta, laulusta ja rakkaitten ystävien tutuista kasvoista, oli äkkiä muuttunut aavemaiseksi, vieraaksi paikaksi, joka oli täynnä vaanivia kauhuja.
Pakoon ei voinut päästä. Ikkunoita ei saanut auki. Kirkon ilmanvaihtoa varten oli vain ikkunoiden yläosassa jonkinlaiset poikittaisruudut, jotka voitiin avata ja sulkea nuorasta vetämällä. Emilia ei pystynyt kiipeämään niin korkealle eikä olisi missään tapauksessa päässyt sieltäkään ulos.
Hän kyyristyi portaalle vapisten kiireestä kantapäähän. Salamat leimahtelivat ja ukkonen jyrisi nyt melkein herkeämättä. Sade pieksi ikkunoita, ei pisaroina vaan roiskien, ja väliin raekuurot pommittivat ruutuja. Äkkiä oli puhjennut raju tuulikin, joka vinkui kirkon ympärillä. Siellä ei ollut Emilian rakas lapsuudenystävä, lepakkosiipi Tuulen tyttö, vaan legioona kiljuvia noita-akkoja. "Ilman mahdin ruhtinas hallitsee tuulta", oli hullu Morrison kerran sanonut. Miksi hänen piti nyt ajatella hullua Morrisonia? Ikkunat rämisivät kuin myrskyn paholaisratsastajat olisivat niitä ravistelleet!
Emilia muisti kaamean jutun, kuinka joku oli kauan sitten yöllä kuullut urkujen soivan tyhjässä kirkossa. Entä jos ne alkaisivat nyt soida! Mikään kuvitelma ei tuntunut liian luonnottomalta toteutuakseen. Eivätkö portaat narisseet? Salamain välillä oli pimeys aivan sakean mustaa. Emilia pelkäsi, että se koskettaisi häntä, ja painoi kasvot helmaansa.
Pian hän kuitenkin sai takaisin hieman mielenmalttiaan ja alkoi miettiä, että nyt hän ei ollut Murraytten perinteiden arvoinen. Kenenkään Murrayn ei sopinut olla tällainen pelkuri. Murrayt eivät joutuneet ukonilmalla moisen houkkamaisen kauhun valtaan. Nuo vanhat Murrayt, jotka makasivat järven takana yksityisessä hautausmaassaan, olisivat halveksineet häntä suvusta rappeutuneena jälkeläisenä. Elisabet-täti olisi sanonut, että Starr se hänessä paljasti itsensä. Oli hän sentään kestänyt pahempiakin hetkiä kuin tämä, esimerkiksi sinä iltana, jolloin hän oli syönyt Korkean Johnin myrkytetyn omenan (josta "Pienessä runotytössä" kerrotaan), ja sinä iltapäivänä, jolloin hän oli pudonnut Malvern-lahden kallioreunalta.
Tapahtumat olivat yllättäneet hänet niin äkkiarvaamatta, että hän oli joutunut kauhun valtaan ennen kuin ennätti koota rohkeutensa. Hänen täytyi terästäytyä. Eihän hänelle mitään kamalaa tapahtuisi, ei sen pahempaa kuin että joutuisi viettämään yön kirkossa. Aamulla hän kyllä saisi hälytetyksi jonkun ohikulkevan.
Hän oli nyt ollut kirkossa toista tuntia eikä hänelle ollut tapahtunut mitään, elleivät hänen hiuksensa ehkä olleet muuttuneet valkoisiksi, kuten hän oli kuullut joskus käyvän. Hiusmarrossa oli kyllä tuntunut ihmeellistä kipristelevää, matelevaa karmintaa.
Emilia tarttui pitkään palmikkoonsa ja odotti seuraavaa salamaa. Sen leimahtaessa hän totesi, että hiukset olivat vielä mustat. Hän huokasi helpotuksesta ja alkoi reipastua. Ukonilmakin vaimeni. Jyrähdykset heikkenivät, harvenivat, vaikka sade jatkuikin yhä ja tuuli viuhui kirkon ympärillä ujeltaen kaameasti isossa avaimenreiässä.
Emilia oikaisi selkänsä ja laski varovasti jalkansa alemmalle portaalle. Hän arveli, että olisi parempi koettaa palata kirkkoon. Jos nousisi uusi ukkospilvi, niin salama voisi iskeä torniin. Torni saattaisi sortua eteiseen ja suoraan hänen niskaansa. Hän päätti mennä sisään ja istahtaa aivan kylmäverisenä, järkevänä ja maltillisena Murraytten penkkiin. Oli häpeällistä hätääntyä tuolla tavoin, niin kauheaa kuin tämä kaikki oli ollutkin.
Kaikkialla hänen ympärillään oli nyt pehmeä raskas pimeys. Siinä oli yhä samaa aavemaista tuntua – aivan kuin sitä voisi koskettaa kädellä. Ehkä se johtui heinäkuun yön kuumuudesta ja kosteudesta. Eteinen oli pieni ja kapea, kirkossa ei ehkä tuntuisi yhtä tukahduttavalta ja painostavalta.
Emilia ojensi kätensä tarttuakseen portaiden kaidepuuhun ja vetääkseen itsensä pystyyn puutuneille jaloilleen. Käsi sattui johonkin, mutta se ei ollut kaidepuu – kauhistus, mikä se oli – jokin karvainen! Huuto hyytyi Emilian huulille, tassuttavia askelia kulki hänen ohitseen portaita alas; jälleen leimahti salama ja portaitten alapäässä hän näki suuren mustan koiran, joka oli kääntynyt ja katsoi häneen ennen kuin taas hävisi pimeyteen. Emilia näki sen silmien leimuavan punaisina kuin paholaisen.
Emilian hiusmarrossa alkoi jälleen tuntua karmivaa kipristelyä – tuntui kuin oikein suuri ja oikein kylmä mato olisi alkanut hitaasti ryömiä hänen selkäänsä ylöspäin. Hän ei olisi kyennyt liikauttamaan jäsentäkään vaikka henki olisi mennyt. Eikä hän voinut huutaakaan. Ainoa mitä hän aluksi saattoi ajatella, oli "Kukkulan Peverilin" kauhea paholaiskoira, joka vartioi Manxin linnaa.
Hetken aikaa hänen kauhunsa oli niin valtava, että hän alkoi voida pahoin. Mutta sitten hän ryhdistäytyi ja saavutti jälleen mielenmalttinsa. Hän ei tahtonut antaa pelolle valtaa, vaan puri hammasta ja puristi vapisevat kätensä nyrkkiin. Hän tahtoi olla urhea, järkevä. Tuohan oli vain tavallinen Blair Waterin koira, joka oli seurannut omistajaansa, jotakuta poikaviikaria, lehterille ja jäänyt sinne. Semmoista oli ennenkin tapahtunut.
Salaman leimahtaessa Emilia näki, että eteinen oli tyhjä. Koira oli ilmeisesti mennyt kirkkoon. Emilia päätti jäädä paikoilleen. Hän oli tointunut kauhustaan, mutta ei halunnut tuntea kylmän kuonon tai karvaisen kyljen kosketusta pimeässä. Hän ei voinut milloinkaan unohtaa sitä kaameata hetkeä, jolloin oli koskettanut tuota eläintä.
Kello oli varmaan jo kaksitoista. Myrskyn myllerrys oli suurimmaksi osaksi vaimennut. Silloin tällöin tuuli tohahti ja viuhui, mutta puuskausten välillä oli hiljaista ja vain pienenevät sadepisarat rikkoivat äänettömyyden. Ukkonen jyrähteli vielä heikosti ja salamoita leimahteli tuon tuostakin, mutta ne olivat nyt kelmeämpiä, lauhkeampia – eivät yhtä repäisevän häikäiseviä kuin äsken, jolloin ne tuntuivat hukuttavan koko rakennuksen sietämättömän siniseen säteilyyn ja sokaisevan Emilialta silmät.
Vähitellen hänen sydämensä alkoi sykkiä säännöllisesti. Hän kykeni jälleen ajattelemaan järkevästi. Hän ei pitänyt siitä tilanteesta, johon oli joutunut, mutta alkoi etsiä siitä dramaattisuutta. Oh, mikä luku hänen päiväkirjaansa tai hänen Jimmy-kirjaansa ja sitten novelliin, jonka hän aikoi vielä kirjoittaa! Tällainen tilanne oli kuin luotu sankarittarelle, jonka sankari tietysti pelastaisi.
Emilia alkoi sommitella kohtausta lisäillen, liioitellen ja etsien sanoja, joilla kuvaisi sitä. Tämä oli itse asiassa sangen mielenkiintoista. Hän olisi vain tahtonut tietää missä koira oli.
Kalpeat salamat välkähtivät kaameasti hautakiviin, jotka hän näki eteisen ikkunasta. Ja tuttu laakso näytti etäämpänä omituiselta salaman tuon tuostakin leimahdellessa. Tuulikin voihki ja huokaili ja valitti, mutta se oli jälleen Emilian oma Tuulen tyttö. Tuulen tyttö oli niitä lapsuudenaikaisia haaveita, jotka olivat seuranneet häntä varttuneemmallekin iälle, ja se lohdutti häntä nyt vanhana uskollisena toverina. Myrskyn hurjat henget olivat menneet, hänen keijuystävänsä oli tullut takaisin.
Emilia huokasi melkeinpä tyytyväisenä. Pahin oli nyt ohi ja kyllä hän totta puhuen oli sentään käyttäytynyt hyvin. Hänessä alkoi taas herätä oman arvon tuntoa.
Mutta äkkiä Emilia tajusi, ettei hän ollut yksin!
Oli mahdotonta selittää, mistä hän sen tiesi. Hän ei ollut kuullut mitään, ei nähnyt mitään, ei tuntenut mitään. Ja silti hän tiesi eittämättömän varmasti, että portailla hänen yläpuolellaan oli pimeässä joku olento.
Hän kääntyi ja katsoi ylös. Oli kauheata katsoa, mutta sittenkin vähemmän kauheata, kun tuo jokin oli edessäpäin eikä takana. Silmät selällään hän tuijotti pimeään, mutta ei voinut nähdä mitään.
Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaisen naurahduksen, joka sai melkein hänen sydämensä pysähtymään – mielipuolen epäinhimillisen naurun. Salaman väläyksettäkin hän olisi tiennyt, että hullu herra Morrison oli jossakin portailla hänen yläpuolellaan. Mutta salama leimahti, Emilia näki vanhuksen ja tuntui kuin hän olisi vaipunut johonkin hyiseen kylmyyteen. Hän ei voinut edes huutaa.
Kuva, joka mielipuolesta salaman valossa syöpyi hänen aivoihinsa, ei milloinkaan niistä hälvennyt. Mies oli kyyryllään portailla viisi askelmaa Emilian yläpuolella harmaa pää eteenpäin kurottuneena.
Emilia näki väläyksenä hänen silmiensä hurjan kiillon, hänen keltaiset hampaansa, jotka olivat paljastuneet hirvittävään hymyyn, pitkän, laihan, veripunaisen käden, joka ojentui kohti ja melkein kosketti tytön olkapäätä. Se aivan ravisti Emilian jähmetyksestään. Hän ponnahti pystyyn päästäen läpitunkevan hätähuudon.
– Teddy! Teddy! Teddy! Pelasta minut! hän kirkui hurjasti. Hän ei itsekään tiennyt, miksi kutsui Teddyä, hän ei edes huomannut kutsuneensa, vasta jälkeenpäin hän sen muisti, ikään kuin painajaisunesta heräävä muistaa viimeisen huutonsa. Hän vain tiesi, että hänen täytyi saada apua, että hän kuolisi, jos tuo kamala käsi koskisi häneen. Se ei saanut koskea häneen!
Emilia hyökkäsi hurjasti portailta lattialle ja juoksi keskikäytävää pitkin kirkon perälle. Hänen täytyi piiloutua ennen kuin seuraavan kerran leimahtaisi. Mutta ei Murraytten penkkiin. Hullu ehkä hakisi häntä sieltä.
Emilia sukelsi umpimähkään erääseen penkkiin ja kyyristyi lattialle sen nurkkaukseen. Jääkylmä hiki valui pitkin hänen ruumistaan. Hän oli hillittömän kauhun vallassa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota veripunaista kättä.
Kului hetkiä, jotka tuntuivat vuosilta. Pian Emilia kuuli askelia, askelia, jotka liikkuivat edestakaisin, mutta tuntuivat koko ajan hitaasti lähestyvän häntä. Äkkiä Emilia älysi, mitä hullu puuhasi: hän tunnusteli käsin joka penkin salamaa odottamatta. Morrison siis etsi häntä.
Emilia oli kuullut, että Morrison oli joskus ahdistanut nuoria tyttöjä luullen heitä Anniekseen. Kun hän sai heidät kiinni, hän tarttui heihin toisella kädellään ja siveli heidän hiuksiaan ja kasvojaan hellästi toisella mutisten houkkamaisia hyväilyjä. Herra Morrison ei koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa, mutta hän ei ollut koskaan päästänyt ketään irti, ennen kuin joku toinen oli uhrin pelastanut. Derry Pondista kotoisin oleva Mary Paxton ei ollut kuulemma koskaan tullut entiselleen, hänen hermonsa eivät koskaan toipuneet järkytyksestä.
Emilia tiesi, että oli vain ajan kysymys, milloin hullu tulisi siihen penkkiin, missä hän kyyrötti – ja tunnustelisi noilla käsillään! Tytön kauhusta jähmettyneessä ruumiissa jyskytti vain tietoisuus, että jos menettäisi tajuntansa, voisivat nuo kädet häntä koskettaa, pitää hänestä kiinni, hyväillä häntä.
Seuraavan salaman valossa Emilia näki miehen astuvan viereiseen penkkiin. Emilia ponkaisi pystyyn ja syöksyi kirkon toiselle puolen. Sinne hän taas piiloutui. Hullu tietysti hakisi häntä sieltäkin, mutta hän voisi uudelleen väistää. Tätä voisi jatkua kaiken yötä. Hullun voimat voisivat kestää kauemmin kuin hänen. Emilia vaipuisi vihdoin uupuneena maahan ja hullu hyökkäisi hänen kimppuunsa.
Tätä kaameata piilosillaoloa kesti Emilian mielestä tuntikausia, todellisuudessa vain puoli tuntia. Emilialla oli tuskin enemmän järkeä kuin hänen mielipuolella vainoojallaankaan. Hän oli vain kyyristyvä, hyppivä, kirkuva kauhu. Kerran toisensa jälkeen ukko viekkaan ja hellittämättömän itsepintaisesti karkotti Emilian piilopaikastaan.
Viimein tyttö oli lähellä eteisen ovea ja syöksyi epätoivoissaan siitä ulos ja paiskasi sen kiinni ukon nenän edessä. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen ja koetti estää ripaa kääntymästä hullun vääntäessä. Ja näin ponnistellessaan hän kuuli – oliko tämä unta? – Teddyn äänen huutelevan ulkoportailta:
– Emilia – Emilia – oletko siellä?
Emilia ei tiennyt miten Teddy oli tullut eikä edes tuuminut sitä. Hän vain tiesi, että Teddy oli siellä!
– Teddy, minut teljettiin kirkkoon, ja hullu herra Morrison on täällä. Voi pian, pian, pelasta minut – pelasta minut.
– Avain riippuu oven oikealla puolella naulassa, huusi Teddy. – Voitko saada sen käsiisi ja avata oven? Ellet voi, niin lyön ikkunan rikki.
Pilvet hajaantuivat samassa ja kuutamo valaisi kirkkaasti eteisen. Kuutamossa Emilia näki selvästi ison avaimen riippuvan seinällä pääoven vieressä. Hän hyökkäsi sen luo ja sai sen käteensä juuri kun hullu riuhtaisi oven auki ja ryntäsi eteiseen koira kintereillään.
Emilia kiersi ulko-oven auki ja horjahti ulos Teddyn syliin juuri ennen kuin ojennettu, veripunainen käsi ennätti häneen koskea. Hän kuuli mielipuolen päästävän hurjan, kaamean epätoivon parahduksen takaa-ajetun päästessä karkuun.
Nyyhkyttäen ja vavisten Emilia pusertui Teddyyn kiinni.
– Oi, Teddy, vie minut pois! Pian, voi, älä anna hänen koskea minuun! Älä anna hänen koskea minuun!
Teddy pyöräytti Emilian taakseen ja asettui hullun eteen kiviportaalle.
– Kuinka uskallatte pelottaa häntä noin? Teddy kysyi vihaisesti.
Herra Morrison hymyili nöyrän anovasti kuutamossa. Äkkiä hurjuus ja raivo olivat tipo tiessään, hän oli vain murtunut vanhus, joka etsi omaansa.
– Minä haen Annieta, hän mutisi. – Missä on Annie? Minä luulin löytäneeni hänet kirkosta. Halusin vain löytää kauniin Annieni.
– Ei Annie ole täällä, sanoi Teddy pusertaen kovemmin Emilian kylmää pientä kättä.
– Voitteko sanoa minulle, missä Annie on? pyysi hullu hartaasti. – Voitteko sanoa, missä on minun tummahiuksinen Annieni?
Teddy oli raivoissaan herra Morrisonille, kun tämä oli sillä lailla pelottanut Emiliaa, mutta vanhuksen surkea pyyntö säälitti häntä, ja hänen taiteilijansilmäänsä viehätti kuva, jonka taustana oli valkoinen, kuun valaisema kirkko. Teddy ajatteli, kuinka hyvä taulu hullusta Morrisonista tulisi, kun tämä seisoi siinä pitkänä ja laihana harmaassa sadetakissaan, valkoiset hiukset ja parta hartioille ja rinnalle valuen, ainainen etsivä katse väsyneissä, kuopalle painuneissa silmissään.
– Emme me tiedä, missä hän on, sanoi Teddy leppeästi, mutta kyllä te varmaan vielä löydätte hänet.
Herra Morrison huokasi.
– Varmaankin! Kyllä minä vielä saan hänet kiinni. Tule, koira, lähdetään hakemaan häntä.
Vanhan mustan koiransa seuraamana vanhus laskeutui portaita ja asteli nurmikon poikki pitkälle, märälle, puiden varjostamalle tielle. Ja niin hän katosi myös Emilian elämästä. Emilia ei sen koommin nähnyt hullua herra Morrisonia. Mutta Emilian katse seurasi häntä ymmärtävänä ja anteeksiantavana. Herra Morrison ei omasta mielestään ollut se inhottava vanha ukko, jona Emilia hänet näki; hän oli uljas nuori sulho, joka etsii kadonnutta ihanaa morsiantaan. Hänen etsintänsä säälittävä kauneus viehätti Emiliaa, vaikka hän vielä vapisikin äskeisen kauhun johdosta.
– Herra Morrison -parka, hän nyyhkytti, kun Teddy puolittain talutti, puolittain kantoi hänet kirkon viereen laakealle hautakivelle.
Siinä he istuivat, kunnes Emilia tointui sen verran, että kykeni kertomaan tapauksen tai sen pääpiirteet. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan – ehkei edes Jimmy-kirjassaankaan – voisi kuvata tuota karmivaa kauhua. Se oli sanoin kuvaamatonta.
– Ja ajattele, hän nyyhkytti, että avain kaiken aikaa oli siinä. Minulla ei ollut siitä aavistustakaan.
– Ukko Banks lukitsee aina pääoven sisäpuolelta isolla avaimella ja ripustaa sen sitten naulaan, sanoi Teddy. – Kuorin oven hän lukitsee pienellä avaimella, jonka vie kotiinsa. Niin hän on aina tehnyt siitä pitäen kun kolme vuotta sitten hukkasi ison avaimen eikä löytänyt sitä moneen viikkoon.
Äkkiä Emilialle valkeni, että Teddyn ilmaantumisessa oli jotain omituista.
– Kuinka sinä satuit tulemaan tänne, Teddy?
– Minä kuulin sinun huutavan, sanoi Teddy. – Sinähän huusit minua, etkö huutanutkin?
– Huusin, sanoi Emilia hitaasti. – Minä huusin sinua heti kun näin hullun herra Morrisonin. Mutta Teddy, ethän sinä voinut kuulla minun huutoani – et voinut. Pietaryrttimäkeen on täältä mailin matka.
– Minä kuulin huutosi, sanoi Teddy itsepäisesti. – Minä nukuin ja se herätti minut. Sinä huusit: "Teddy, Teddy, pelasta minut." Se oli sinun äänesi, en koskaan ole kuullut sitä selvemmin. Minä nousin heti vuoteesta, kiskoin vaatteet ylleni ja tulin tänne niin nopeasti kuin pääsin.
– Mistä tiesit minun olevan täällä?
– Minä – en tiedä itsekään, sanoi Teddy hämmentyneenä. – En pysähtynyt ajattelemaan, minä vain tiesin, että sinä olit kirkossa, kun kuulin sinun huutavan, ja minun täytyi tulla tänne niin pian kuin suinkin. Se on aika omituista, hän päätteli nolona.
– Se – se – se pelottaa minua hiukan. Emiliaa värisytti. – Elisabet-täti sanoo, että minulla on sisäinen näkökyky – muistathan Ilsen äidin? Herra Carpenter sanoo, että minä olen psyko – en muista mitä se oli, mutta en tahtoisi olla sellainen.
Jälleen häntä värisytti. Teddy luuli, että Emiliaa vilutti, ja kun hänellä ei ollut muutakaan kietoa tytön ympärille, hän kietaisi käsivartensa – hieman epäröiden, kun ei ollut varma, loukkaisiko se Murraytten ylpeyttä.
Mutta Emiliaa ei viluttanut ruumiillisesti. Hän tunsi kylmän tuulahduksen sielussaan. Jokin yliluonnollinen, jokin salaperäinen, jota hän ei käsittänyt, oli hipaissut häntä liian läheltä. Vaistomaisesti hän painautui vähän lähemmäs Teddyä tuntien elävästi hellyyden, joka piili Teddyn poikamaisen ujouden alla. Äkkiä hän tunsi, että hän piti Teddystä enemmän kuin kenestäkään muusta – enemmän kuin Laura-tädistäkin tai Ilsestä tai Deanista.
Teddyn käsivarsi pusersi vähän lujemmin.
– Mutta iloinen minä joka tapauksessa olen, että jouduin tänne ajoissa, hän sanoi. – Ellen olisi ennättänyt, tuo hullu olisi voinut säikäyttää sinut kuoliaaksi.
He istuivat näin muutaman minuutin. Kaikki näytti ihmeellisen kauniilta ja hieman epätodelliselta. Emilian mielestä tämä oli kuin unta tai jokin hänen omista ihmetarinoistaan.
Myrsky oli mennyt menojaan ja kuu paistoi kirkkaasti. Viileässä raikkaassa ilmassa kuului salamyhkäisiä ääniä: sadepisaroiden puuskittaista rapinaa, kun niitä varisi vaahterain lehvistä heidän takanaan – Tuulen tytön ilkamoivaa huhuilua valkoisen kirkon ympärillä – meren etäistä, viihdyttävää pauhua – ja yön hienoa, hiljaista kahinaa. Emilia tajusi nuo äänet enemmän sielunsa kuin ruumiinsa korvin; hänestä tuntui, kuin hän ei olisi kuullut niitä milloinkaan ennen.
Etäämpänä häämötti vainioita, lehtoja ja teitä, jotka uinuivat kuutamossa mietteliäinä kuin hautoen menninkäisten salaisuuksia. Kirkkomaalla huojuivat tuhatkaunot hopeanvalkoisena nukkamattona, joka peitti niin muistetut kuin unohdetutkin hautakummut. Pöllö nauroi hupaisesti itsekseen vanhassa petäjässä. Tuo peikkomainen ääni sytytti Emiliassa salaperäisen leimahduksen. Tuntui kuin Teddy ja hän olisivat olleet yksin ihmeellisessä uudessa maailmassa, joka oli luotu nuoruudesta, salaperäisyydestä ja riemusta vain heitä varten. He sulautuivat yön vienoon viileään tuoksuun ja pöllöjen nauruun.
Teddy puolestaan ajatteli, että Emilia näytti hyvin suloiselta kuun kelmeässä valossa. Teddy kiristi hiukan otettaan – eikä Murraytten ylpeys eikä arvontunto hiiskahtanutkaan vastaan.
– Emilia, sinä olet suloisin tyttö koko maailmassa, kuiskasi Teddy.
Niin monet miljoonat nuorukaiset ovat niin usein sanoneet nämä sanat niin monelle miljoonalle neitoselle, että niiden olisi pitänyt jo kulua loppuun. Mutta kun nuori tyttö kuulee ne ensi kerran jonakin lumouksen hetkenä ollessaan toisella vuosikymmenellään, ne tuntuvat raikkailta ja ihmeellisiltä kuin ne juuri olisivat lehahtaneet Eedenin tarhoista. Emiliaa vavahdutti kiireestä kantapäähän ennen tuntematon, melkein pelottavan suloinen tunne – tunne, joka oli aisteille sama kuin 'leimahdus' hengelle. Olisi ollut varsin ymmärrettävää eikä edes mitenkään moitittavaa, jos noita sanoja olisi seurannut suudelma. Emilia odotti, että Teddy suutelisi häntä, ja niin Teddy aikoikin.
Mutta toisin oli sallittu. Portista oli hiipinyt sisään varjo, se liukui märän nurmen poikki, pysähtyi heidän viereensä ja kosketti Teddyä olkapäähän, juuri kun hänen musta päänsä oli kumartunut tytön puoleen. Teddy ja Emilia katsoivat säikähtyneinä ylös. Siinä seisoi rouva Kent avopäin, arpiset kasvot kuun valaisemina ja katsoi heihin traagisesti.
Emilia ja Teddy ponnahtivat äkkiä pystyyn; lumous oli haihtunut kuin kupla. Emilia joutui äkkiä aivan toiseen maailmaan – mielettömään, naurettavaan.
Niin, kaikki oli yhtäkkiä käynyt naurettavaksi. Olisiko mikään voinut olla naurettavampaa kuin että hänet yllätettiin täällä Teddyn kanssa? Että Teddyn äiti yllätti heidät kello kahden aikaan yöllä – mikä olikaan se kauhea sana, jonka hän oli hiljattain kuullut ensi kerran: kuhertelemassa – kuhertelemassa George Hortonin kahdeksankymmentä vuotta maatuneella hautakivellä. Muiden ihmisten mielestä asia oli näin. Kuinka sama asia saattaa olla niin kaunis ja seuraavana hetkenä näin typerä? Emiliaa poltti kauhea häpeä kiireestä kantapäähän. Ja Teddy – hän tiesi, että Teddy tunsi itsensä narriksi.
Rouva Kentistä asia ei ollut naurettava, hänestä se oli kauhea. Luonnottomassa kateudessaan hän väritti tapauksen mitä synkimmin. Hän katsoi Emiliaan syvään painuneilla, nälkäisillä silmillään.
– Vai koetatte te varastaa minulta poikani? hän sanoi. – Hän on minun kaikkeni, ja te koetatte varastaa hänet.
– Voi, äiti, taivaan nimessä, ole järkevä, mutisi Teddy.
– Hän käskee minua olemaan järkevä, matki rouva Kent traagisesti kohottaen katseensa kuuhun. – Järkevä!
– Niin, järkevä, sanoi Teddy närkästyneenä. – Ei ole mitään syytä nostaa semmoista melua. Emilia oli erehdyksessä jäänyt kirkkoon telkien taakse, ja hullu herra Morrisonkin oli siellä ja oli säikyttää hänet kuoliaaksi. Minä tulin päästämään Emilian ulos ja me istuimme tässä muutaman minuutin, jotta Emilia toipuisi pelostaan ja voisi kävellä kotiin. Siinä koko juttu.
– Mistä sinä tiesit hänen olevan täällä? kysyi rouva Kent. Mistä tosiaankin! Se oli paha kysymys. Totuus kuului tylsältä hätävalheelta. Mutta Teddy kertoi sen kuitenkin.
– Emilia huusi minua, hän sanoi suoraan.
– Ja sinä kuulit sen mailin päähän? Pitäisikö minun muka uskoa tuo? kysyi rouva Kent koleasti nauraen.
Emilia oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Hän ei ollut koskaan kauan hämmennyksissään. Hän oikaisi ylpeästi vartalonsa ja näytti hämärässä valaistuksessa hyvin samanlaiselta kuin Elisabet Murray yli kolmekymmentä vuotta sitten.
– Uskokaa tai olkaa uskomatta, rouva Kent, se on kuitenkin totta, hän sanoi ylpeästi. – Minä en varasta poikaanne. En tarvitse häntä. Hän saa vapaasti lähteä.
– Minä tulen saattamaan sinut ensin kotiin, Emilia, sanoi Teddy. Hän risti kädet rinnalleen, keikautti päänsä taakse ja koetti näyttää yhtä ylhäiseltä kuin Emiliakin. Hän tunsi kyllä, että se onnistui kamalan huonosti, mutta rouva Kentiin se vaikutti. Hän alkoi itkeä.
– Mene, mene, hän sanoi. – Mene hänen luokseen, hylkää minut.
Emilia oli nyt oikein suuttunut. Jos tuo järjetön nainen tahtoi välttämättä saada aikaan kohtauksen, niin hyvä, saakoon.
– En salli hänen saattaa minua kotiin, hän sanoi jäätävästi. – Teddy, mene äitisi kanssa.
– Kas vain, te komennatte häntä, niinkö? Hänen täytyy tehdä mitä te käskette, niinkö? huusi rouva Kent. Hän näytti kokonaan menettävän itsehillintänsä. Hänen hentoa ruumistaan vapisuttivat rajut nyyhkytykset. Hän väänteli käsiään.
– Valitkoon itse, hän huusi. – Joko hän lähtee teidän kanssanne tai tulee minun kanssani. Valitse, Teddy! Sinä et saa totella hänen käskyään. Valitse!
Hän kohotti kiihkeän dramaattisesti kätensä ja osoitti Teddy-parkaa.
Teddy tunsi itsensä niin surkeaksi ja voimattoman vihaiseksi kuin miehinen olento ainakin kahden naisen riidellessä hänen läsnäollessaan. Hän olisi halunnut olla tuhannen mailin päässä. Joutua nyt tämmöiseen selkkaukseen ja tällä tavalla naurunalaiseksi Emilian edessä! Miksi kummassa hänen äitinsä ei voinut käyttäytyä niin kuin toisten poikien äidit? Miksi hänen täytyi olla noin kiihkeä ja vaativainen?
Teddy tiesi Blair Waterissa juoruttavan, että äiti oli vähän päästään vialla. Teddy ei sitä uskonut. Mutta – mutta tämä oli kerta kaikkiaan liian hassua. Ja näin kävi aina. Mitä ihmettä hänen oli tehtävä? Jos hän lähtisi saattamaan Emiliaa kotiin, äiti itkisi ja rukoilisi päiväkausia. Toiselta puolen ei voinut olla puhettakaan, että hän voisi jättää Emilian kulkemaan yksin tuota autiota tietä niiden kauheiden elämysten jälkeen, jotka tämä oli kokenut kirkossa ollessaan. Mutta Emilia vallitsi nyt tilannetta. Hän oli vihoissaan, tunsi vanhan Hugh Murrayn hyytävää suuttumusta, joka ei purkautunut tyhjiin uhitteluihin, vaan iski suoraan maaliin. – Te olette ajattelematon, itsekäs nainen, hän sanoi. – Tuolla saatte aikaan, että poikanne vielä alkaa vihata teitä.
– Itsekäs! Te sanotte minua itsekkääksi, nyyhkytti rouva Kent. – Minä elän vain Teddyä varten – hän on kaikki, mitä varten voin elää.
– Te olette itsekäs.
Emilia seisoi suorana, hänen silmänsä olivat mustat, ääni terävä. Hänen silmissään oli Murraytten katse; ja kalpeassa kuutamossa se näytti varsin pelottavalta. Puhuessaan hän ihmetteli itsekin, mistä hän tiesi eräät asiat. Mutta hän tiesi ne.
– Te luulette rakastavanne, mutta te rakastatte vain itseänne. Te pyritte väkisin turmelemaan Teddyn elämän. Ette anna hänen lähteä Shrewsburyyn, koska teihin koskee kipeästi, jos laskette hänet pois luotanne. Olette kateellinen kaikelle, mikä on hänestä mieluista; tuo tunne on turmellut sydämenne ja saanut teistä yliotteen. Ette tahtoisi kärsiä vähäisintäkään tuskaa hänen tähtensä. Te ette ole mikään äiti. Teddyllä on lahjoja, kaikki sanovat niin. Teidän pitäisi olla hänestä ylpeä, teidän pitäisi antaa hänen näyttää mihin hän pystyy. Mutta te ette tahdo, ja kerran vielä hän vihaa teitä sen vuoksi – hän vihaa.
– Oi, ei, ei, voihki rouva Kent kohottaen kätensä kuin iskua torjuakseen, ja peräytyi taaksepäin. – Voi, te olette julma, julma. Te ette tiedä, mitä minä olen kärsinyt. Te ette tiedä, mikä tuska aina on sydämessäni. Hän on kaikki mitä minulla on – kaikki. Minulla ei ole mitään muuta, ei edes muistoa. Te ette ymmärrä. En voi – en voi luopua hänestä.
– Jos annatte kateutenne turmella hänen elämänsä, menetätte hänet, sanoi Emilia järkähtämättömänä.
Hän oli aina pelännyt rouva Kentiä. Nyt hän äkkiä lakkasi pelkäämästä tätä – ja hän tiesi, ettei enää koskaan pelkäisikään.
– Te vihaatte kaikkea, mikä on Teddylle mieluista, vihaatte hänen ystäviään, hänen koiraansa, hänen piirustuksiaan. Te tiedätte, että niin on laita. Mutta sillä tavalla ette voi pitää häntä luonanne, rouva Kent. Ja saatte sen vielä huomata, kun on jo liian myöhäistä. Hyvää yötä, Teddy. Kiitän sinua vielä kerran, kun tulit pelastamaan minut. Hyvää yötä, rouva Kent.
Emilian "hyvää yötä" oli hyvin päättäväinen. Hän kääntyi ja asteli ylväästi nurmikon poikki, pää pystyssä ja heihin enää katsomatta. Hän kulki märkää tietä, aluksi hyvin suuttuneena, sitten suuttumuksen lauhtuessa sangen väsyneenä, hirmuisen väsyneenä. Hän huomasi aivan vapisevansa väsymyksestä. Yön järkytykset olivat uuvuttaneet hänet, ja nyt – mitä tehdä? Häntä ei haluttanut lähteä kotiin Uuteen Kuuhun. Emilia tunsi, ettei hän voisi kestää Elisabet-tädin suuttumusta, jos tämä saisi tietää kaikki yön paheksuttavat tapahtumat.
Hän kääntyi portista tohtori Burnleyn taloon. Tohtorin ovet eivät olleet koskaan lukossa. Emilia hiipi halliin aamunkoiton alkaessa vaalentaa taivasta ja kipristyi kerrosportaiden takana olevalle leposohvalle. Olisi ollut turhaa herättää Ilseä.
Aamulla saattaisi kertoa Ilselle koko jutun salaisuutena – kaiken paitsi sen, mitä Teddy oli sanonut, ja että rouva Kent oli tullut. Edellinen seikka oli liian kaunis, jälkimmäinen liian epämiellyttävä kerrottavaksi. Rouva Kent ei kerta kaikkiaan ollut muiden naisten kaltainen eikä ollut mitään syytä jäädä suremaan asiaa. Siitä huolimatta hän oli särkenyt ja turmellut jotakin hentoa ja kaunista – hän oli tahrannut luonnottomuudellaan hetken, jonka olisi pitänyt olla iki-ihana. Ja tietysti hän oli saanut Teddy-raukan tuntemaan itsensä aasimaiseksi. Ja sitä Emilia ei asioita eritellessään voinut antaa anteeksi.
Unen valtaan vaipuessaan Emilia palautti mieleensä tämän tuskanyön tapahtumat: kuinka hän joutui kirkkoon lukkojen taa, kuinka hän kauhistui koskettaessaan koiraa, kuinka hullun Morrisonin takaa-ajo oli ollut vielä kauheampaa, mitä riemullista pelastusta hän tunsi kuullessaan Teddyn äänen, heidän lyhyen kuutamoidyllinsä hautausmaalla – tosiaan merkillinen idyllin paikka! – sairaalloisen ja kateellisen rouva Kent-raukan surkuhupaisen saapumisen.
– Toivottavasti en ollut hänelle liian ankara, ajatteli Emilia uneen vaipuessaan. – Olisin pahoillani, jos olin. Minun täytyy kirjoittaa se päiväkirjaani pahaksi teoksi. Tuntuu kuin olisin tänä yönä äkkiä kasvanut suureksi, eilisestä tuntuu olevan vuosikausia. Siinäpä luku päiväkirjaani! Minä kirjoitan kaiken muistiin – kaiken paitsi Teddyn sanat, että minä olen maailman suloisin tyttö. Se on liian kallista kirjoitettavaksi. Sen – minä – vain – muistan.
4
TOISTEN SILMILLÄ NÄHDEN
Emilia oli juuri saanut Uuden Kuun keittiön lattian kuivatuksi ja hiekoitti sitä parhaillaan kauniiseen ja monimuotoiseen "sillinruoto-malliin", joka kuului Uuden Kuun perinnäisiin erikoisuuksiin, sen kun oli keksinyt, kuten sanottiin, isoisän isoäiti, sama, joka sanoi nuo kuuluisat sanat: "Tähän minä jään".
Laura-täti oli opettanut Emilialle tuon taidon, ja Emilia oli siitä ylpeä. Elisabet-tätikin oli suvainnut sanoa, että Emilia hiekoitti kuuluisan mallin oikein hyvin, ja kun Elisabet-täti kiitti, olivat muut arvostelut tarpeettomia. Uusi Kuu oli Blair Waterissa ainoa paikka, jossa lattiat hiekoitettiin perinnäiseen tapaan. Muut emännät olivat aikoja sitten ruvenneet käyttämään uusia keksintöjä ja patenttipuhdistusvälineitä lattianpesussa. Elisabet Murray ei tahtonut tietää niistä mitään. Niin kauan kuin hän oli Uuden Kuun haltijana, poltettaisiin siellä kynttilöitä ja hiekoitetut lattiat hohtaisivat valkoisina.
Elisabet-täti oli hiukan tuskastuttanut Emiliaa vaatimalla tätä pukeutumaan Laura-tädin vanhaan "Hubbard-mummoon" lattiaa hangatessaan. Hubbard-mummo, meidän täytyy nykypolvelle selittää, oli väljä ja muodoton vaatekappale, jonkinlainen aamuviitta, joka aikoinaan oli hyvin suosittu, koska se oli viileä ja helppo pukea ylle. Elisabet-täti ei ensinkään hyväksynyt Hubbard-mummoja, se lienee sanomattakin selvä. Hän piti sitä homssumaisuuden huippuna, eikä Laura saanut enää ikinä hankkia mokomaa kapinetta. Mutta tuo vanha oli vielä liian hyvä lumppukasaan heitettäväksi, vaikka sen alkuperäinen kaunis sireeninväri olikin haalistunut tuhruisen valkoiseksi. Tämä vaatekappale Emilialla oli nyt yllään.
Emilia inhosi Hubbard-mummoa yhtä sydämensä pohjasta kuin Elisabet-täti. Hubbard-mummo oli vielä kamalampi kuin se vihattu pikkulapsen esiliina, joka hänellä oli ensimmäisenä kesänä Uudessa Kuussa. Hän tiesi näyttävänsä naurettavalta Laura-tädin Hubbard-mummossa, joka ulottui hänen nilkkoihinsa saakka ja riippui kömpelöillä laskoksilla hänen laihoilta nuorilta olkapäiltään; ja Emilialle naurettavuus oli kauhistus. Kerran hän oli saanut Elisabet-tädin kauhistumaan sanomalla hänelle tyynesti, että hän "mieluummin olisi paha kuin naurettava". Emilia oli hangannut ja hiekoittanut lattiaa vahtien toisella silmällään ovea päästäkseen heti karkuun, jos sattuisi tulemaan vieras.
Emilia tiesi varsin hyvin, ettei pakoon juokseminen kuulunut Murraytten tapoihin. Uudessa Kuussa jokainen pysyi paikallaan pukimista riippumatta, siellä kun edellytettiin, että jokainen oli aina siististi ja sopivasti pukeutunut hetken tointa varten. Emilia myönsi, että näin piti ollakin. Siitä huolimatta hänestä tuntui, että hän kuolisi häpeästä, jos joku näkisi hänet Laura-tädin kauhtanassa. Se oli siisti, se oli puhdas, mutta naurettava. Siitä ei päässyt mihinkään.
Juuri kun Emilia oli päättänyt hiekoituksen ja kääntyi laskeakseen hiekkakannun keittiön uunin komeroon, jossa sitä oli pidetty ikimuistoisista ajoista, hän kuuli pihasta ääniä. Vilkaistessaan ikkunasta hän näki, keitä puhujat olivat. Neiti Beulah Potter ja rouva Ann Cyrilla Potter olivat ilmeisesti tulleet keskustelemaan Kirkon ystävien suunnitellusta illanvietosta.
He tulivat takaovelle, kuten Blair Waterissa oli tapana, kun naapurin luo poikettiin pikimmältään asialle, ja olivat jo sivuuttaneet komeat salkoruusurivistöt, jotka Jimmy-serkku oli istuttanut maitohuoneen kivetyn polun kahden puolen. Emiliasta tuntui, että hän olisi tässä asussaan tavannut mieluummin kenet muut tahansa kuin juuri nämä kaksi naista. Pysähtymättä ajattelemaan hän syöksyi suoraan kenkäkomeroon ja sulki oven.
Rouva Ann Cyrilla kolkutti kahdesti keittiön ovea, mutta Emilia ei liikahtanutkaan. Hän tiesi Laura-tädin olevan yläkerrassa, koska sieltä kuului vaimeaa kutomisen jyskytystä, mutta Elisabet-täti oli kai kesäkeittiössä piirakoiden teossa ja kaipa hän oli nähnyt tai kuullut vieraiden tulon. Emilia arveli Elisabet-tädin vievän heidät olohuoneeseen, jolloin hän pääsisi karkaamaan. Hänen mielessään oli vain yksi asia: he eivät saisi nähdä hänen yllään Hubbard-mummoa.
Neiti Potter oli laiha, myrkyllisen hapan juorukello, joka näytti tuntevan vastenmielisyyttä yleensä kaikkia ja varsinkin Emiliaa kohtaan; rouva Ann Cyrilla taas oli pyöreähkö, sievä, siloinen, herttainen kielikello, joka varsinkin tuon siloutensa ja rakastettavuutensa vuoksi sai viikossa aikaan enemmän todellista pahaa kuin neiti Potter vuodessa. Emilia ei luottanut häneen lainkaan, vaikka hänestä täytyikin pitää. Hän oli usein kuullut rouva Ann Cyrillan hymysuin pitävän pilkkanaan ihmisiä, joille oli edessäpäin sangen suloinen ja miellyttävä. Varsinkin toisten ihmisten pukuomituisuudet olivat rouva Ann Cyrillan ilonaiheena; hänhän kuuluikin Derry Pondin 'hyvin pukeutuneisiin Wallaceihin'.
Taas kuului kolkutus, tällä kertaa neiti Potterin, sen Emilia tiesi staccato-rytmistä. Naiset alkoivat käydä levottomiksi. Hyvä, koputtakoot siellä vaikka iltaan asti, uhitteli Emilia. Hän ei aikonut mennä avaamaan. Hän kuuli Perryn äänen ulkona selittävän, että Elisabet-neiti oli ladon takana poimimassa vadelmia. Poika lupasi käydä hakemassa hänet ja kehotti naisia käymään sisään ja olemaan kuin kotonaan.
Emilian kauhuksi he tekivät juuri niin. Neiti Potter istahti maristen, rouva Ann Cyrilla huohottaen, ja Perryn askelet häipyivät kuulumattomiin. Emilia älysi joutuneensa pinteeseen. Pienessä kenkäkomerossa oli kuuma ja tukahduttava ilma, paitsi kenkiään Jimmy-serkku piti siellä työvaatteitaankin. Emilia toivoi hartaasti, että Perry löytäisi pian Elisabet-tädin.
– Kamalan kuuma, sanoi rouva Cyrilla puhkuen kuuluvasti.
Emilia-parka – ei, emme toki saa sanoa häntä Emilia-paraksi. Hän ei ansaitse sääliä – hän on käyttäytynyt hyvin tuhmasti ja tämä on hänelle parhaiksi. Emilia hikoili jo kovasti ahtaassa olopaikassaan ja oli aivan samaa mieltä kuin rouva Ann Cyrilla.
– Kuumuus ei vaivaa minua niin kuin lihavia ihmisiä, sanoi neiti Potter. – Toivottavasti Elisabet ei anna meidän odottaa kauan. Laura kutoo, kuulen kangaspuiden läiskettä yläkerrasta. Mutta olisi turhaa mennä puhumaan hänelle, Elisabet kieltäisi kuitenkin kaiken minkä Laura ehkä lupaisi, vain siitä syystä, ettei hänen varpailleen saa polkea. Joku näkyy juuri hiekoittaneen lattian. Katsokaa, miten kuluneita lankkuja. Luulisi Elisabet Murrayn voivan panettaa uuden lattian, mutta hän on tietysti liian saita. Katsokaas tuota kynttiläriviä lieden reunalla, moista vaivaa sitä nähdään, jottei tarvitsisi uhrata muutamaa penniä öljyyn. Eikä Elisabet kuitenkaan voi ottaa rahoja mukaansa hautaan, hänen täytyy jättää ne kaikki tähän matoiseen maailmaan, vaikka onkin Murray.
Emiliaa harmitti. Ei sillä hyvä, että oli vähällä tukehtua kenkäkomeroonsa, hän oli lisäksi vielä salakuuntelijakin. Ja mitä oikeutta neiti Potterilla oli sanoa Elisabet-tätiä saidaksi? Täti ei ollut saita. Emilia suuttui äkkiä ankarasti neiti Potterille. Itse hän kyllä usein salaa arvosteli Elisabet-tätiä, mutta oli sietämätöntä, että joku ulkopuolinen uskalsi tehdä niin. Entä tuo piikikäs viittaus sukuun! Mitä taas kynttilöihin tulee...
– Murrayt näkevät kynttilänvalossa kauemmaksi kuin te auringonpaisteessa, neiti Potter, ajatteli Emilia ylenkatseellisesti, niin ylenkatseellisesti kuin on mahdollista hien valuessa virtana pitkin selkää ja vanhan nahan tuoksun täyttäessä sieraimet.
– Luultavasti hän säälii rahojaan, kun ei aio pitää Emiliaa koulussa kuin tämän vuoden, sanoi rouva Ann Cyrilla. – Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että hänen täytyisi lähettää tyttö Shrewsburyyn edes yhdeksi vuodeksi, ellei muusta niin ylpeydestä, mutta hänpä on kuulemma päättänyt olla lähettämättä.
Emilian mieli masentui. Hän ei ollut vielä tiennyt aivan varmaan, ettei Elisabet-täti lähettäisi häntä Shrewsburyyn. Kyynelet kihosivat hänen silmiinsä, pettymyksen polttavat, kirvelevät kyynelet.
– Pitäisihän Emilian saada oppia jotakin voidakseen elättää itsensä, sanoi neiti Potter. – Isältä ei jäänyt mitään.
– Jäinhän minä, sanoi Emilia hiljaa puristaen nyrkkiin kätensä. Suuttumus kuivasi hänen kyynelensä.
– Hohhoh! sanoi rouva Ann Cyrilla nauraen säälivän pilkallisesti. – Minä olen kuullut Emilian aikovan elättää itsensä juttuja kirjoittamalla. Eikä vain elättää itsensä, vaan kuulemma rikastuakin.
Taas hän nauroi. Ajatus oli perin huvittava. Rouva Ann Cyrilla ei ollut kuullut mitään niin hullunkurista pitkään aikaan.
– Hänhän kuluttaakin enimmäkseen aikansa kirjoittamalla kaikenlaista hölynpölyä, myönsi neiti Potter. – Jos minä olisin hänen Elisabet-tätinsä, kitkisin hänestä äkkiä moiset konstit.
– Saisitte ehkä kokea, ettei se olekaan vallan helppoa. Minä olen kuullut, että Emiliaa on aina ollut vaikea taivuttaa – hän on itsepintainen jukopää Murraytten malliin. He ovat kaikki itsepäisiä kuin aasit.
(Emilia kiukustuneena: Kuinka hävytöntä puhua meistä tuolla tavalla! Voi, kun minulla ei vain olisi tätä Hubbard-mummoa päälläni, paiskaisin oven selälleen ja vastaisin heille.)
– Häntä on pidettävä tiukalla, mikäli minä ihmisluontoa tunnen, sanoi neiti Potter. – Hänestä tulee keimailija, sen näkee ken tahansa. Tulee äitiinsä. Saattepa nähdä. Pitää silmäpeliä jokaisen kanssa, vaikka on vasta neljäntoista!
(Emilia ivallisesti: Sitä minä en tee! Eikä äiti ollut keimailija. Hän olisi voinut olla, mutta ei ollut. Te taas ette voisi hakkailla vaikka tahtoisittekin – te kunnianarvoisa vanha neitsyt!)
– Hän ei ole yhtä kaunis kuin Julia-parka, ja hän on kovin umpimielinen – umpimielinen ja viekas. Rouva Dutton sanoo, että hän on viekkain lapsi, jonka hän on milloinkaan nähnyt. Mutta on Emilia-parassa semmoistakin, josta minä pidän.
Rouva Ann Cyrillan äänensävy oli hyvin armollinen. Emilia-parka vääntelehti kenkien keskellä.
– Minä en pidä hänestä siitä syystä, että hän aina koettaa olla kovin älykäs, sanoi neiti Potter varmalla äänellä. – Hän lausuu viisaita ajatuksia, joita on kirjoista lukenut, ja esittää ne ominaan...
(Emilia loukkaantuneena: En milloinkaan.)
– Ja hän on ivallinen ja vähästä närkästyvä ja tietysti ylpeä kuin Lucifer, sanoi neiti Potter.
Rouva Ann Cyrilla nauroi taas herttaisesti ja armollisesti.
– No, Murraytten sukuunhan hänkin kuuluu. Mutta heidän pahin vikansa on, etteivät he usko kenenkään muun tekevän mitään oikein, ja Emilia on täydelleen sen hengen lapsia. Niin, hänhän uskoo saarnaavansakin paremmin kuin herra Johnson.
(Emilia: Tuo letkaus johtuu siitä, että sanoin hänen kerran puhuneen saarnassaan ristiin – ja ihan varmasti hän puhuikin. Olen kuullut teidänkin arvostelevan kymmeniä saarnoja, rouva Ann Cyrilla.)
– Hän on kateellinenkin, jatkoi rouva Ann Cyrilla. – Se tyttö tahtoo olla kaikessa ensimmäinen. Hän oli kuulemma itkenyt pettymyksestä konsertti-iltana, kun Ilse Burnley niitti kaiken kunnian näytelmässä. Emilia onnistui huonosti, hän oli aivan nolo. Ja aina hän väittää muita ihmisiä vastaan.
– On kumma, ettei Elisabet korjaa sitä vikaa. Murraythan ovat aina tietävinään paremmin kuin muut ihmiset mikä sopii ja mikä ei, sanoi neiti Potter.
(Emilia kiukuissaan kengille: Niin he tietävätkin.)
– Useimmat Emilian vioista johtuvat varmaan siitä, että hän on Ilse Burnleyn hyvä ystävä, sanoi rouva Ann Cyrilla. – Hänen ei pitäisi saada juoksennella sillä tavalla Ilsen kanssa. Ilse on kuulemma aivan samaa maata kuin isänsäkin. Hän ei kai ensinkään usko Jumalaan – eikä paholaiseen.
(Emilia: Ja se on teidän silmissänne paljon pahempaa.)
– Niin, mutta onhan tohtori nyt kasvattanut häntä vähän paremmin saatuaan tietää, ettei hänen kallis vaimonsa karannutkaan Leo Mitchellin kanssa, tuhahti neiti Potter. – Nykyisin Ilse käy pyhäkouluakin. Mutta ei se tyttö ole sovelias toveri Emilialle. Kuuluu kiroilevan kuin turkkilainen. Rouva Burns oli eräänä päivänä tohtorin virkahuoneessa ja kuuli selvään Ilsen sanovan vierashuoneessa: "Ulos, kirottu Spot!" Hän kai komensi koiraa.
– Älkäähän nyt, päivitteli rouva Ann Cyrilla.
– Tiedättekös, mitä minä näin hänen tekevän eräänä päivänä viime viikolla, näin ihan omin silmin?
– Mikään ei minua hämmästytä, läplätti rouva Ann Cyrilla. – Viime tiistai-iltana hän kuuluu olleen Johnsonille pidetyssä meteliserenadissa mukana pojaksi pukeutuneena.
– Hyvin luultavaa. Mutta tämä tapahtui minun omassa pihassani. Hän tuli Jen Strangin kanssa, joka oli hakemassa äidilleen juurivesaa minun persialaisesta ruusupensaastani. Kysyin Ilseltä, osaako hän ommella ja leipoa ja tehdä muita talousaskareita. Ilse sanoi kaikkeen vähääkään ujostelematta: "En", ja sitten hän sanoi – niin, arvatkaas mitä tuo tyttö sanoi!
– No mitä? kuiskasi rouva Ann Cyrilla innokkaasti.
– Hän sanoi: "Osaattekos te seistä yhdellä jalalla ja nostaa toisen jalkanne silmien tasalle? Minäpä osaan." Ja hän nosti!
Komerossa kuuntelija tukahdutti naurunpurskahduksen Jimmy-serkun harmaaseen villatakkiin. Kuinka hurjapää Ilse mahtoikaan nauttia neiti Potterin kauhistuksesta!
– Taivas varjelkoon! Oliko miehiä näkemässä? uteli rouva Ann Cyrilla innoissaan.
– Ei onneksi. Mutta hän olisi varmasti tehnyt tuon tempun, olipa siinä kuka tahansa. Olimme aivan tien vieressä – kuka tahansa olisi voinut kulkea ohi. Kyllä minua hävetti! Minun nuoruudessani tyttö olisi ennen kuollut kuin tehnyt tuommoista.
– Ei se ole sen pahempaa kuin että Ilse ja Emilia käyvät kuutamolla uimassa hiekkarannalla ilkosen alasti, sanoi rouva Ann Cyrilla. – Se minusta oli kaikkein häpeällisintä. Oletteko kuullut siitä?
– Olenhan minä. Sitä juttua kertoo koko kylä. Kaikki sen ovat kuulleet paitsi Elisabet ja Laura. Mutta mistä se oikein tiedetään? Näkikö joku heidät?
– Ei, eihän toki sentään. Ilse itse kertoi. Hän tuntui pitävän sitä aivan luonnollisena. Minun mielestäni jonkun pitäisi mainita tuosta jutusta Lauralle ja Elisabetille.
– Kertokaa itse, ehdotti neiti Potter.
– Voi ei, en minä tahdo joutua huonoihin väleihin naapurieni kanssa. Onneksi en ole vastuussa Emilia Starrin kasvatuksesta. Jos olisin, en antaisi hänen olla noin paljon yhdessä Pönttöselkä-Priestinkään kanssa. Hän on Priesteistä kaikkein kummallisin, vaikka omituisiahan he ovat kaikki. Sillä miehellä on varmasti tyttöön huono vaikutus. Oikein pahaa tekee, kun näkee hänen vihreät silmänsä. Hän ei taida uskoa mihinkään.
(Emilia jälleen ivallisesti: Eikö edes paholaiseen?)
– Hänestä ja Emiliasta kerrotaan kummaa juttua, sanoi neiti Potter. – Minä en ymmärrä siitä hölynpölyä. He olivat viime keskiviikkona olleet auringonlaskun aikaan isolla mäellä ja käyttäytyneet hyvin omituisesti. He kävelivät katse taivasta kohti, pysähtyivät sitten äkkiä, tarttuivat toisiaan käsivarteen ja viittoivat ylöspäin. Sillä tavalla he tekivät monta kertaa. Rouva Price katseli heitä ikkunasta eikä ymmärtänyt, mitä he puuhasivat. Oli liian varhaista katsella tähtiä eikä taivaalla näkynyt mitään. Hän ei saanut koko yönä unen rahtuakaan silmiinsä.
– Niin, niin, Emilia Starria sietää pitää silmällä, sanoi rouva Ann Cyrilla. – Toisinaan tuntuu, että olisi viisainta kieltää Murielia ja Gladysta seurustelemasta hänen kanssaan.
(Emilia hartaasti: Kunpa kieltäisittekin. He ovat tyhmiä ja hölmöjä ja roikkuvat aina minun ja Ilsen jäljessä.)
– Kaikesta huolimatta minä säälin häntä, huokasi neiti Potter. – Hän on niin narrimainen ja ylpeä, että rikkoo välinsä jokaisen kanssa, eikä kukaan järkevä kunnon mies koskaan huoli häntä taakakseen. Geoff North sanoi kerran saattaneensa häntä kotiin ja saaneensa hänestä tarpeekseen.
(Emilia, innokkaasti: Niin taisikin saada!)
– Mutta tuskinpa hän kovin monta vuotta elääkään. Hänhän näyttää ihan keuhkotautiselta. En voi olla säälimättä tuota poloista.
Tämä oli viimeinen pisara Emilian katkeruuden maljaan. Vai uskalsi Beulah Potter sääliä häntä! Vähät Hubbard-mummosta tai mistään – tätä ei voinut enää sietää! Komeron ovi lensi äkkiä auki ja Emilia tupsahti kauhtanassaan esiin kenkien ja villamekkojen keskeltä. Posket paloivat tulipunaisina, silmät hehkuivat. Rouva Ann Cyrillan ja neiti Beulah Potterin suu lensi selälleen ja jäi auki. Heidän kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi. He mykistyivät.
Emilia katsoi heitä pitkään ääneti ja halveksivasti. Sitten hän purjehti kuin kuningatar keittiön halki ja katosi arkihuoneen ovesta juuri sillä hetkellä kun Elisabet-täti nousi kiviportaita pyydellen anteeksi, että oli antanut vieraiden odottaa. Neiti Potter ja rouva Ann Cyrilla olivat niin ällistyksissään, etteivät tahtoneet osata toimittaa asiaansa. Muutamien katkonaisten kysymysten ja vastausten jälkeen he lähtivät hämmentyneinä tiehensä.
Elisabet-täti oli ymmällään ja otaksui heidän loukkaantuneen siitä, että saivat odottaa. Sitten hän heitti mielestään koko asian. Avoin komeron ovi ei paljastanut mitään, eikä hän tiennyt, että Emilia makasi ullakkokamarinsa vuoteessa poikittain ja itki kiihkeästi.
Emilia oli häpeissään, suuttunut ja sydänjuuriaan myöten loukkaantunut. Kaikki oli ollut seurausta hänen omasta tuhmasta turhamaisuudestaan – hän tunnusti sen –, mutta rangaistus oli ollut liian ankara.
Hän ei välittänyt paljonkaan siitä, mitä neiti Potter sanoi, mutta rouva Ann Cyrillan pienet ilkeät okaat pistivät. Hän oli aina pitänyt sievästä, herttaisesta Ann Cyrillasta, joka näytti ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta ja oli usein kiitellyt häntä. Emilia oli luullut rouva Ann Cyrillan todella pitävän hänestä.
– Eivätkö he voineet sanoa minusta mitään hyvää? hän nyyhkytti. – Voi minua! Tunnen olevani kuin tahrainen – oman typeryyteni ja heidän ilkeytensä takia. Voinko enää koskaan tuntea itseäni puhtaaksi?
Hän ei tuntenut olevansa 'puhdas', ennen kuin oli saanut purkaa kaiken päiväkirjaansa. Sitten asia alkoi näyttää vähemmän järkyttävältä ja hän otti filosofian avukseen. Hän kirjoitti:
"Herra Carpenter sanoo, että ihmisen pitää ottaa oppia jokaisesta kokemuksesta. Hän sanoo, että jokainen kokemus, niin mieluinen kuin ikäväkin, koituu meille hyödyksi, jos kykenemme arvostelemaan sitä tyynesti. 'Tämä on niitä elämänohjeita, joita olen aina pitänyt mielessäni, mutta joita en ole koskaan kyennyt itse käyttämään', herra Carpenter lisäsi katkerasti.
No niin, koetan arvostella asiaa kiihkottomasti. Yritän harkita kaikkea, mitä minusta sanottiin, ja arvioida, mikä oli totta, mikä valhetta ja mikä vääristelyä. Luullakseni vääristely on vielä pahempaa kuin valhe.
Ensiksikin: se että piilouduin komeroon pelkästä turhamaisuudesta oli selvästi paha teko. Niin kai oli sekin, että ilmestyin esiin yllättämään heidät oltuani kätkössä niin pitkän aikaa. Mutta viimeksi mainittua en ainakaan vielä voi arvostella kiihkottomasti, koska olen syntisen hyvilläni että tulin komerosta, vaikka ylläni olikin Hubbard- mummo! En koskaan unohda heidän ilmeitään! Varsinkin rouva Ann Cyrillan. Neiti Potter ei sure sitä kauankaan, sanoo vain, että se oli minulle parahiksi, mutta rouva Ann Cyrilla ei koskaan, ei ikipäivinään voi unohtaa, että hän joutui kiinni sillä tavalla.
Nyt harkitsemme niitä moitteita, joita he kohdistivat Emilia Byrd Starriin, ja päätämme, onko hän ansainnut nämä moitteet kokonaan tai osaksi. Ole nyt rehellinen Emilia, 'katso sydämeesi' ja koeta nähdä itsesi, ei semmoisena kuin neiti Potter sinut näkee tai itse näet itsesi, vaan semmoisena kuin todella olet. (Tämä taitaakin käydä kiinnostavaksi!)
Ensinnäkin rouva Ann Cyrilla sanoi, että minä olen itsepintainen jukopää.
Olenko minä jukopää?
Tiedän olevani päättäväinen, ja Elisabet-täti sanoo, että olen itsepäinen. Mutta jukopäisyys on pahempaa. Päättäväisyys on hyvä ominaisuus ja itsepäisyydessä on sovittava puolensa, jos siihen yhtyy älyn kipinä. Mutta jukopää on liian tyhmä huomatakseen tai käsittääkseen aikeensa typeryyttä ja tahtoo vain kiven kovaan toteuttaa sen – sanalla sanoen, tahtoo väkisinkin juosta päänsä seinään.
Ei, minä en ole itsepintainen jukopää. Seinä on minulle seinä.
Mutta minulle sietää kyllä vakuutella aika kauan, että se on seinä eikä pahvikuva. Siis minä olen hiukan itsepäinen.
Neiti Potter sanoi, että minä olen keimailija. Se on täysin perätön syytös, en rupea sitä edes pohtimaan. Mutta hän sanoi myös, että minä pidän silmäpeliä. Onko se totta? En ainakaan tahallani, sen tiedän. Mutta ilmeisesti sitä voi 'iskeä silmää' tietämättäänkin. Mitä minä sille mahdan? En voi koko ikääni kulkea silmät maahan luotuina. Dean sanoi minulle hiljattain:
– Kun katsot minuun tuolla tavalla, Tähti, en voi muuta kuin tehdä mitä käsket.
Ja Elisabet-täti aivan suuttui viime viikolla ja sanoi minun katsovan Perryyn 'sopimattomasti', kun houkuttelin häntä lähtemään pyhäkoulun huviretkelle. (Perry inhoaa pyhäkoulun huviretkiä.)
Mutta kummassakin tapauksessa luulin katsovani vain pyytävästi.
Rouva Ann Cyrilla sanoi, etten ole sievä. Onko se totta?"
Emilia laski kynän kädestään, meni peilin luo ja arvioi 'puolueettomasti' ulkonäköään. Hiukset mustat – silmät harmaat, huulet punaiset. Tähän saakka pelkkää hyvää. Otsa oli liian korkea, mutta uusi kampaus korjasi vian. Iho oli hyvin valkoinen, ja poskilla, jotka lapsena olivat olleet kalpeat, oli nyt hento punerrus. Suu oli liian suuri, mutta hampaat hyvät. Kaulan linja oli kaunis ja tyttömäinen vartalo siro. Sen hän tiesi, olihan Nancy-täti sanonut hänelle, että hänellä oli Shipleyn nilkka ja jalka. Emilia tutkisteli hyvin vakavasti peilin Emiliaa eri näkökulmista ja palasi päiväkirjansa ääreen. Hän kirjoitti:
"Olen tullut siihen tulokseen, etten ole sievä. Voin näyttää melko sievältä joskus, kun hiukseni ovat oikealla tavalla, mutta todella kaunis tyttö näyttää kauniilta, olipa hänen tukkansa kuinka tahansa. Rouva Ann Cyrilla oli siis oikeassa. Mutta niin surkean näköinen kuin hän väitti en kyllä varmasti ole.
Sitten hän sanoi, että olen umpimielinen ja viekas. Minusta umpimielisyys ei ole varsinainen vika, olen mieluummin umpimielinen kuin pinnallinen lörpöttelijä. Mutta olenko minä viekas? En. En varmaankaan ole. Miksi ihmiset sitten pitävät minua viekkaana? Ruth-täti väittää aina minua viekkaaksi. Kai siksi, että minä ikävystyessäni tai suuttuessani äkkiä siirryn omaan maailmaani ja suljen oven. Ihmiset eivät pidä siitä. Totta kai se harmittaakin, kun ovi äkkiä paiskataan kiinni nenän edessä. Sitä luullaan viekkaudeksi, vaikka se on vain itsepuolustusta. Siitä ei siis kannata olla huolissaan.
Neiti Potter sanoi inhottavan syytöksen – että minä muka koetan loistaa ja esitän ominani viisaita ajatuksia, joita olen lukenut kirjoista. Siinä ei ollut lainkaan perää. Voin sanoa rehellisesti, etten yritä ikinä loistaa. Mutta tekee mieli välistä koettaa, miltä jokin asia, jota on ajatellut, kuulostaa toisille lausuttuna. Ehkä se on jonkinlaista keikailua. Täytyy varoa sitä.
Kateellinen? Ei, kateellinen en ole. Mielelläni olen kyllä ensimmäinen. Mutta silloin konsertissa en itkenyt kateudesta. Itkin siksi, että huomasin pilanneeni osani. Olin aivan nolo, niin kuin rouva Ann Cyrilla sanoi. Minä en osaa näytellä. Joskus jokin osa näyttää sopivan minulle, ja silloin onnistun, mutta ellei se sovi, silloin koko juttu menee päin mäntyä. Suostuin näyttelemään rouva Johnsonin mieliksi ja olin kauhean masentunut, kun tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen. Kai se myös oli kolahdus ylpeydelleni, mutta mieleenikään ei juolahtanut kadehtia Ilseä. Minä olin hänen puolestaan ylpeä – hän näyttelee loistavasti.
Mutta tapanani on kyllä väittää vastaan. Myönnän että se on todella vikojani. Mutta ihmiset puhuvatkin kaikenlaista mahdotonta. Ja eikö ole yhtä paha, että he väittävät minua vastaan. Alituisesti he ovat eri mieltä ja minä olen oikeassa aivan yhtä usein kuin hekin.
Ivallinen? No niin, pelkään että sekin on vikojani. Kärttyisä – en, en ole. Minä olen vain herkkätunteinen. Entä ylpeä? Olen tosiaankin, minä olen hieman ylpeä – mutta en läheskään niin ylpeä kuin ihmiset luulevat. En voi sille mitään, että kuljen pää pystyssä, enkä voi sillekään mitään, että minusta on suurenmoista, kun takanani on vuosisata hyviä, rehellisiä ihmisiä, joilla on ollut erinomaiset perinteet ja melko hyvä järjenjuoksu. Me emme ole Potterien kaltaisia – eilispäivän nousukkaita.
Voi, kuinka nuo naiset jaarittelivat Ilse-parasta! Ei kai voi odottaakaan, että joku Potter tuntisi 'Macbethin' unissakulkemiskohtauksen. Minä olen jos kuinka usein sanonut Ilselle, että hänen pitää muistaa sulkea kaikki ovet harjoitellessaan sitä. Hän on siinä osassa aivan ihmeteltävä. Ja mitä serenadiin tulee, Ilse ei ollut mukana koko metakassa, hän vain sanoi, että hänen teki mieli sinne. Kuutamossa uiminen on kyllä totta, paitsi että emme olleet ilkosen alasti. Ei siinä ollut mitään kamalaa. Se oli kerrassaan kaunista – vaikka se nyt on pilattu ja tahrattu mokomilla juoruilla. Olisi ollut parempi, ettei Ilse olisi kertonut sitä.
Olimme lähteneet hiekkarannalle kävelemään. Oli kuutamoyö, ja hietikko ja ranta olivat ihmeellisen kauniit. Tuulen tyttö kahisteli ruohikkoa särkillä ja pienet välkkyvät aallot huuhtelivat hiljaa rantaa. Teki mieli uimaan, mutta meillä ei ollut uimapukuja mukana. Istuimme hiekalla ja juttelimme kaikenmoista. Suuri merenlahti päilyi edessämme hopeisena, kimmeltävänä, kutsuvana. Se oli kuin tarumaan merta.
Minä sanoin:
– Tahtoisin astua laivaan ja purjehtia suoraan tuonne kaukaisuuteen – kauas – kauas – minnekähän tulisin?
– Arvatenkin Anticostiin, sanoi Ilse – mielestäni hieman proosallisesti.
– Ei – ei – vaan Ultima Thuleen luullakseni, sanoin haaveellisesti. – Jollekin kauniille tuntemattomalle rannalle, jossa 'ei ole milloinkaan sadetta eikä tuuli puhalla koskaan'. Ehkä pohjatuulen takaiseen maahan niin kuin 'Diamond'.
– Se on kai taivas, minä luulen, sanoi Ilse.
Sitten puhelimme kuolemattomuudesta. Ilsen mielestä se tuntuu pelottavalta – häntä kammottaisi elää ja elää ikuisesti. Hän sanoi, että hän varmaan kyllästyisi itseensä kauheasti. Minä muistin Deanin teorian ja sanoin pitäväni siitä. Deanhan puhuu monesta perättäisestä elämästä – en tiedä varmasti, uskooko hän tosiaan niin vai eikö. Ilse sanoi, ettei se olisi ehkä ollenkaan hullumpaa, jos voisi olla varma, että syntyisi uudestaan kunnon ihmisenä, mutta entäpä jollei kävisikään niin.
– Jonkinlaiseen vaaraan kai sitä täytyy aina varautua, olipa kuolemattomuus mitä lajia tahansa, minä sanoin.
– Kävi kuinka kävi, sanoi Ilse, joka tapauksessa toivon, etten ole enää seuraavalla kerralla tällainen kiukkupussi. Jos minun täytyy yhä olla tämä minä, lyön harppuni rikki, revin sädekehäni repaleiksi ja kiskon höyhenet muiden enkelien siivistä jo puoli tuntia taivaaseen tuloni jälkeen. Sellainen minä olen enkä voi sille mitään. Minulla oli taas eilen Perryn kanssa aivan villitty riita. Se oli kokonaan minun syytäni – mutta tietysti hän kerskaili ja ärsytti minua. Kunpa pystyisin joskus hillitsemään itseni.
Minä en enää välitä hitustakaan Ilsen raivokohtauksista. Tiedän että hän puhuu silloin mitä sattuu. Minä en milloinkaan väitä vastaan. Hymyilen vain, ja jos sattuu olemaan käsillä paperia, kirjoitan muistiin mitä hän sanoo. Siitä hän vimmastuu pakahtuakseen eikä saa enää sanaa suustaan. Kaikkina muina aikoina Ilse on kultainen tyttö ja hyvin hauska.
– Sinä nautit raivokohtauksistasi, siksi et voi hallita niitä, minä sanoin.
Ilse tuijotti minuun.
– Se ei ole totta – ei.
– Onpas. Sinusta raivostuminen on hauskaa.
– No tietysti, sanoi Ilse nauraen. – On se hauskaa niin kauan kuin sitä kestää. Tuntee valtavaa tyydytystä, kun saa sanoa oikein loukkaavasti ja käyttää kaikkein pahimpia nimityksiä. Taidatpa olla oikeassa, Emilia. Minä todella nautin siitä. Kumma kun en ole sitä ennen huomannut. Luultavasti kiukku ei saisikaan minussa valtaa, jos olisin noiden puuskien kestäessä onneton. Mutta heti kun ne ovat ohi, minua kaduttaa tavattomasti. Minä itkin eilen kokonaisen tunnin riideltyäni Perryn kanssa.
– Niin, ja nautit siitäkin, eikö niin?
Ilse harkitsi asiaa.
– Taisinpa tosiaan, Emilia, sinä saat minut aivan pelästymään. Mutta ei puhuta siitä enää. Mennään uimaan. Mitäs me uimapuvuista! Eihän täällä ole monen mailin säteellä ristin sieluakaan. Minä en voi vastustaa noita aaltoja.
Minunkin teki mieli veteen, ja kuutamossa uiminen tuntui ihanan romanttiselta. Riisuuduimme pienessä painanteessa särkkien välissä, se oli kuin hopeamalja kuutamossa, mutta alushameet pidimme yllämme. Meillä oli herttaisen hauskaa, pulikoimme hopeansinisissä aalloissa kuin merenneidot. Oli kuin olisimme eläneet runossa tai sadussa. Ja maalle noustuamme tanssimme piiritanssia kuutamoisella hietikolla, sitten pukeuduimme ja lähdimme kotiin ikionnellisina. Tietysti meidän täytyi viedä märät alushameet käärössä kainalossamme, niin että näytimme ehkä salaperäisiltä, mutta kukaan ei nähnyt meitä. Ja tästä on nyt nostettu mokoma häly.
Mutta sittenkin toivoin, ettei Elisabet-täti saisi kuulla siitä.
Ikävä juttu, että Dean ja minä tuolla tavoin turmelimme rouva Pricen unen. Emme me tehneet siellä mitään noitatemppuja. Me vain kävelimme Ihastuttavan vuoren poikki ja etsimme pilvistä kuvia. Se oli ehkä lapsellista – mutta hyvin hauskaa. Deanissa on eräs ominaisuus, josta minä pidän: hän ei pelkää viattomia ja hauskoja puuhia sen vuoksi, että ne ovat lapsellisia. Eräs pilvi, jonka hän minulle näytti, oli aivan kuin enkeli, joka lentää vaalean hohtavan taivaan poikki ja kantaa sylissään lasta. Enkelin päässä oli autereinen sininen huntu, jonka läpi loisti heikko tähti. Siipien kärjissä oli kultaa ja valkoisessa viitassa tulipunaisia täpliä.
– Tuolla kulkee iltatähden enkeli, huomispäivä sylissään, sanoi Dean.
Se oli niin kaunis, että sain taas elää ihmetuokioni. Mutta kymmenen sekunnin kuluttua se oli muuttunut niin, että näytti kamelilta, jolla oli valtava kyttyrä!
Vietimme ihastuttavan puolituntisen, mutta rouva Price, joka ei kyennyt näkemään mitään taivaalla, luuli meitä hulluiksi.
No niin, tämä kaikki vain vahvistaa, että on turha koettaa elää toisten ihmisten mielen mukaan. Parasta on pitää oma päänsä. Sitä paitsi: minä en ole niin paha ja typerä kuin ihmiset luulevat, eikä minussa ole keuhkotautia ja minä osaan kirjoittaa. Nyt kun olen kirjoittanut tämän muistiin, kaikki tuntuu toiselta. Yhdestä ainoasta seikasta olen vielä ärsyyntynyt, siitä että neiti Potter säälii minua.
Katsoin juuri ulos ikkunastani ja näin Jimmyn intiankrassipenkin – ja yhtäkkiä tuli leimahdus – eivätkä neiti Potter ja hänen säälinsä ja ilkeä kielensä tuntuneet miltään. Intiankrassit, mistä saatte värinne, te ihanat hehkuvat kaunokaiset! Teidät on varmaan tehty kesäiltain auringonlaskuista.
Tänä kesänä olen auttanut Jimmy-serkkua aika lailla puutarhassa. Taidan pitää siitä yhtä paljon kuin hänkin. Joka päivä keksimme uusia silmuja ja kukkia.
Elisabet-täti ei siis lähetä minua Shrewsburyyn! Se on aikamoinen pettymys. Kaikki ovet näyttävät olevan minulta elämässä suljetut.
Joka tapauksessa minulla on kuitenkin paljon syytä kiitollisuuteen. Elisabet-täti antaa minun varmaan käydä täällä vielä vuoden koulua, ja sinä aikana herra Carpenter voi opettaa minulle paljon. Kuutamo on vielä kaunis. Ja minulla on hauska harmaa kissa, jonka naama on pyöreä kuin kuu; se hyppäsi juuri pöydälle ja sysäsi kuonollaan kynääni merkiksi siitä, että olen yhden rupeaman osalle kirjoittanut kylliksi. Harmaa kissa on ainoa oikea kissa!"
5
TOTTA VAI VALHETTA
Eräänä myöhäiselokuun iltana Emilia kuuli Teddyn merkkivihellyksen Huomispäivän tieltä ja hiipi ulos tapaamaan häntä. Teddyllä oli uutisia – se näkyi selvään hänen loistavista silmistään.
– Minä pääsen sittenkin Shrewsburyyn, hän huudahti innokkaasti. – Äiti sanoi tänä iltana päättäneensä lähettää minut sinne.
Emilia oli iloinen – mutta syvemmällä oli omituista haikeutta, josta hän soimasi itseään. Kuinka yksinäiseltä tuntuisi Uudessa Kuussa, kun kolme vanhaa toveria olisi poissa! Hän ei ollut tähän hetkeen saakka huomannutkaan, kuinka hyvältä oli tuntunut ajatella, että Teddy jäisi kotiin. Teddy oli aina ollut taustana hänen kuvitellessaan seuraavaa vuotta. Nyt ei olisi ketään – ei edes Deania, sillä Dean aikoi tavalliseen tapaansa oleskella talven ulkomailla – Egyptissä tai Japanissa, miten viime hetkessä päättäisi. Mitä hän silloin tekisi? Voisivatko Jimmy-kirjat korvata eläviä ystäviä?
– Kunpa sinäkin pääsisit! sanoi Teddy heidän astellessaan Huomispäivän tietä, joka nyt oli melkein Tämänpäivän tie, niin nopeasti tuuheat nuoret vaahterat olivat kasvaneet.
– Sitä on turha toivoakaan. Älä puhu siitä, se tekee minut onnettomaksi, sanoi Emilia väkinäisesti.
– Tulemmehan joka tapauksessa aina viikonlopuksi kotiin. Ja sinua saan kiittää siitä, että pääsen. Äidin mielessä jäi itämään se, mitä sanoit hänelle hautausmaalla, siksi hän laskee minut Shrewsburyyn. Minä tiedän, että hän on siitä pitäen ajatellut asiaa, olen huomannut sen kaikesta, mitä hän silloin tällöin on sanonut. Kerran viime viikolla kuulin hänen mutisevan: "On kauheaa olla äiti, kauheaa olla äiti ja kärsiä näin. Kuitenkin hän sanoi minua itsekkääksi!" Ja toisen kerran hän sanoi: "Onko se itsekästä, että koetan pitää ainoan, mitä minulle on maailmassa jäänyt?" Mutta tänä iltana hän oli herttainen sanoessaan, että saan lähteä. Minä tiedän ihmisten sanovan, ettei äiti ole oikein täysjärkinen, ja toisinaan hän on hieman omituinen. Mutta vain silloin, kun on läsnä muitakin ihmisiä. Et voi aavistaakaan, Emilia, kuinka hyvä ja hellä hän on, kun olemme kahden kesken. Olen kovin pahoillani, kun minun on lähdettävä hänen luotaan. Mutta täytyyhän minun saada vähän oppia!
– Olen hyvin iloinen, jos minun sanani saivat hänet muuttamaan mielensä, mutta hän ei milloinkaan anna minulle sitä anteeksi. Hän on vihannut minua siitä pitäen – tiedät sen olevan totta. Sinä tiedät, kuinka hän katsoo minuun aina kun käyn Pietaryrttimäellä. Niin, hän on kyllä kohtelias – mutta voi hänen silmiään, Teddy.
– Tiedän, sanoi Teddy vaivautuneesti. – Mutta älä arvostele äitiä liian ankarasti, Emilia. Olen varma, että hän on ennen ollut toisenlainen, vaikka minä en muista sitä aikaa. En tiedä mitään hänen varhaisemmasta elämästään. Hän ei koskaan kerro minulle – en tiedä isästänikään mitään. Äiti ei tahdo puhua isästä. En edes tiedä, miten äiti on saanut tuon arven kasvoihinsa.
– En luule, että äitisi päässä oikeastaan on mitään vikaa, sanoi Emilia hitaasti. – Mutta häntä painaa varmaan jokin huoli, ainainen huoli, jokin asia, jota hän ei voi unohtaa eikä karkottaa ajatuksistaan. Teddy, minä luulen, että äitiäsi vaivaa piintynyt pelko. En tietysti tarkoita kummitusten enkä muun joutavan pelkoa. Mutta häntä vaivaa jokin kauhea ajatus.
– Ei hän ole onnellinen, sanoi Teddy. – Tietysti me olemme köyhiäkin. Äiti sanoi tänä iltana, ettei hän voi pitää minua Shrewsburyssä kuin kolme vuotta – enempään hänen varansa eivät riitä. Joka tapauksessa pääsen alkuun; jatkon pystyn kyllä itsekin järjestämään tavalla tai toisella. Tiedän että pystyn. Ja vielä minä palkitsen hänelle kaiken.
– Sinusta tulee suuri taiteilija, sanoi Emilia haaveksivasti. He olivat tulleet Huomispäivän tien päähän. Heidän edessään aukeni rantaniitty, joka nyt oli valkoisenaan tuhatkaunoja. Maamiehet vihaavat tuhatkaunoa kamalana rikkaruohona, mutta kesäillan hämärässä tuollainen valkoisenaan hohtava kenttä on kuin näkymä sadun maasta. Alhaalla hohti Blair Water; idässä lymysi pieni Autio talo varjojensa keskellä haaveillen ehkä petollisesta morsiamesta, jonka kotina se ei koskaan saanut olla. Pietaryrttimäessä ei ollut valoa. Itkikö rouva Kent siellä yksin pimeässä ainoana seuranaan kiduttavat ajatukset?
Emilia katseli auringonlaskua haltioitunein silmin; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja etsivät. Masentunut mieliala oli häipynyt; Teddyn seurassa hän ei voinut koskaan olla kovin kauan alakuloinen. Hän, Emilia, ei päässyt Shrewsburyyn, mutta hän saattaisi tehdä työtä ja opiskella Uudessa Kuussa. Ja kyllä hän ahertaisikin! Kokonaisen vuoden hän saisi vielä olla herra Carpenterin oppilaana; se aika olisi tärkeä, ehkä yhtä tärkeä kuin Shrewsbury. Hänen oli kiivettävä alppipolkunsa, ja hän tahtoi kiivetä, olipa tiellä millaisia esteitä tahansa.
– Sitten kun olen taiteilija, maalaan sinut juuri tuollaisena, sanoi Teddy, ja nimeksi panen "Jeanne d'Arc, joka kuuntelee ääniään".
Huolimatta äänistään Emilia kävi sinä iltana levolle hiukan alakuloisena. Mutta seuraavana aamuna herätessään hän tunsi oudolla ja selittämättömällä tavalla, että päivä toisi mukanaan hyviä uutisia. Eikä tämä tunne ottanut hälvetäkseen, vaikka hetket kuluivatkin samaan arkiseen tapaan kuin muutkin lauantait Uudessa Kuussa, kun talo siivottiin sunnuntaiksi nuhteettomaan kuntoon. Oli viileä, kostea päivä ja itätuuli kuljetti mereltä sumua ja kietoi Uuden Kuun ja sen vanhan puutarhan usviin.
Iltahämyssä alkoi hienokseltaan vihmoa, mutta hyvää uutista ei vain kuulunut. Emilia oli juuri saanut kiillotetuksi messinkiset kynttilänjalat ja samalla miettinyt valmiiksi "Sadelaulu"-nimisen runon, kun Laura-täti tuli kertomaan, että Elisabet-täti halusi tavata Emiliaa salissa.
Emilian aikaisemmat kokemukset salissa käydyistä keskusteluista Elisabet-tädin kanssa eivät olleet erikoisen hauskoja. Hän ei voinut muistaa mitään viime aikoina sattunutta tekoa tai laiminlyöntiä, joka olisi voinut antaa aihetta tähän kutsuun, mutta pelko mielessään hän noudatti sitä. Sanoipa Elisabet-täti hänelle mitä tahansa, tärkeätä sen täytyi olla, muutoin sitä ei sanottaisi salissa. Tämä oli eräs Elisabet-tädin erikoisuuksista.
Daffy-kissa pujahti Emilian rinnalla sisään kuin äänetön harmaa varjo. Emilia toivoi, ettei täti hätistäisi mirriä ulos, sen läsnäolo oli tavallaan keventävä.
Elisabet-täti neuloi sukkaa; hän näytti totiselta, mutta ei loukkaantuneelta eikä vihaiselta. Hän ei ollut näkevinään Daffya, mutta teki sen havainnon, että Emilia näytti varsin pitkältä juhlallisen huoneen hämärässä. Kylläpä lapset kasvavat pian isoiksi! Tuntui kuin olisi kulunut vain muutamia päiviä siitä, kun kaunis viehättävä Julia... Elisabet Murray keskeytti lyhyeen ajatuksensa. Hän sanoi:
– Minä haluan puhua kanssasi.
Emilia istuutui. Daffy seurasi esimerkkiä ja kiersi häntänsä mukavasti käpälien ympäri. Emilia tunsi äkkiä kätensä hikisiksi ja suunsa kuivaksi. Hänkin olisi mielellään neulonut sukkaa. Tuntui ilkeältä istua tässä joutilaana ja odottaa, mitä tuleman piti. Mutta se mitä sitten todella tuli, oli perin odottamatonta.
Neulottuaan levollisesti kokonaisen kierroksen sukkaansa Elisabet-täti sanoi muitta mutkitta:
– Emilia, haluaisitko ensi viikolla lähteä Shrewsburyyn?
Lähteä Shrewsburyyn? Oliko hän kuullut oikein?
– Voi, Elisabet-täti! Emilia henkäisi.
– Olen keskustellut asiasta enojesi ja tätiesi kanssa, sanoi Elisabet-täti. – He ovat samaa mieltä kuin minäkin, että sinun tulee saada käydä vähän enemmän koulua. Se maksaa tietysti aika lailla – älä keskeytä! – mutta Ruth on luvannut kustantaa menoistasi toisen puolen ja Oliver-enosi toisen puolen, Wallace-enosi maksaa kirjasi ja minä pidän huolta vaatteistasi. Tietysti autat Ruth-tätiä taloudenhoidossa kaikin tavoin palkitaksesi hänen hyvyytensä. Pääset Shrewsburyyn kolmeksi vuodeksi yhdellä ehdolla.
Mikä on se ehto? Emilia olisi tahtonut tanssia, laulaa ja nauraa tässä vanhassa synkässä huoneessa hurjemmin kuin kukaan Murray – hänen äitinsä mukaan luettuna – ikinä oli uskaltanut tanssia ja nauraa, mutta hän pakottautui istumaan jäykkänä ja lausumaan vain mielessään tuon kysymyksen. Odotuksen jännityksessä hän tunsi, että hetki oli varsin dramaattinen.
– Kolmen vuoden opiskelu Shrewsburyssä vastaa täydellisesti jatko-opiston kolmivuotiskurssia, jatkoi Elisabet-täti – paitsi tietysti ettet saa opettajanpapereita. Mutta sillä ei ole merkitystä, kun sinun ei tarvitse tehdä työtä toimeentulosi vuoksi. Mutta, kuten sanoin, sinun on suostuttava yhteen ehtoon.
Miksei Elisabet-täti sano tuota ehtoa? Emiliasta odotus tuntui sietämättömältä. Näytti melkein kuin Elisabet-täti olisi hiukan pelännyt mainita sitä. Hän ei yleensä vitkastellut puheissaan tällä tavalla. Onko tuo ehto aivan kamala?
– Sinun täytyy luvata, että jätät tuon hölynpölyn kirjoittamisen kokonaan kolmeksi vuodeksi, sanoi Elisabet-täti ankarana. – Et kirjoita muuta kuin kouluaineita.
Emilia istui ääneti ja kylmänä. Hänen oli luovuttava joko Shrewsburystä tai runojen, juttujen ja 'tutkielmien' kirjoittamisesta. Hänen ei tarvinnut kauan miettiä.
– Sitä minä en voi luvata, Elisabet-täti, hän sanoi päättävästi. Elisabet-täti hämmästyi niin, että häneltä putosi sukanneule kädestä. Tätä hän ei ollut odottanut. Hän oli luullut Emilian haluavan kiihkeästi Shrewsburyyn. Hän oli arvellut, että sinne päästäkseen tyttö luopuisi ilomielin mistä tahansa – saati sitten mokomasta pikkuseikasta, johon takertuminen oli Elisabet-tädin mielestä silkkaa itsepäisyyttä.
– Etkö tosiaan tahdo luopua hupsusta tuhertelustasi päästäksesi lukioon? Olethan aina muka hartaasti halunnut sinne, hän kysyi.
– Kyllä minä tahtoisin, mutta en voi, sanoi Emilia epätoivoissaan. Hän tiesi, ettei Elisabet-täti saattanut ymmärtää, tämä oli aina ollut Elisabet-tädistä käsittämätöntä. – Minä en voi olla kirjoittamatta, Elisabet-täti. Se on veressäni. On aivan turha pyytää sitä. Minä tahdon oppia – se on totinen tosi - mutta sittenkään en voi luopua kirjoittamisesta. Minä en voisi pitää semmoista lupausta.
– Sitten saat jäädä kotiin, sanoi Elisabet-täti suuttuneena. Emilia luuli tädin nyt nousevan ja marssivan pois huoneesta. Mutta Elisabet-täti ottikin taas neuleen käteensä ja alkoi heilutella vimmastuneena puikkoja. Totta puhuen Elisabet-täti oli typerän nolossa asemassa. Hän todella halusi lähettää Emilian Shrewsburyyn. Perinnäistapa vaati sitä, ja koko sukulaispiiri oli asiasta yhtä mieltä. Ehto oli ollut tädin omaa keksintöä.
Hänestä oli nyt oiva tilaisuus vieroittaa Emilia tyhmästä epämurraymaisesta tavasta haaskata aikaa ja paperia, eikä Elisabet-tädin mieleenkään ollut juolahtanut, ettei tuuma onnistuisi, sillä hän tiesi, kuinka hartaasti Emilia halusi opiskella. Mitä mieletöntä, ajattelematonta, kiittämätöntä itsepäisyyttä – "Starr pistää esiin", ajatteli Elisabet-täti katkerasti. Mitä tehdä? Hän tiesi entuudestaan liiankin hyvin, ettei Emiliaa voinut saada muuttamaan mieltään, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt, ja hän tiesi, että Wallace ja Oliver ja Ruth eivät kannattaisi Elisabetin vaatimusta, vaikka pitivätkin Emilian kirjoitusvimmaa yhtä typeränä ja perinteiden vastaisena kuin hänkin.
Elisabet Murray huomasi, että häntä odotti täyskäännös, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään. Hän olisi mielihalusta ravistanut hentoa nuorta olentoa, joka istui lannistumattomana hänen edessään leposohvalla. Yli kolme vuotta Elisabet Murray oli koettanut parantaa Emiliaa tuosta hupsusta kirjoittelusta ja yli kolme vuotta hän, joka ei koskaan ennen ollut hukkaan yrittänyt, oli tehnyt turhaa työtä. Emiliaa ei voinut lannistaa nälällä – eikä mistään muustakaan näyttänyt olevan apua.
Elisabet neuloi hätäpäissään kiivaasti, ja Emilia istui liikkumatta koettaen voittaa katkeran pettymyksensä. Hän ei totisesti tahtonut itkeä Elisabet-tädin nähden, mutta hänen oli vaikea pidättää kyyneliään. Harmitti kun Daffy ääneen ja tyytyväisenä kehräsi hänen vieressään, ikään kuin asiat harmaan kissan kannalta katsoen olisivat olleet mainiosti.
Emilia toivoi, että Elisabet-täti olisi käskenyt hänen mennä tiehensä. Mutta Elisabet-täti vain neuloi neulomistaan eikä sanonut mitään. Tämä oli kaikki kuin painajaista. Tuuli kiihtyi, sade alkoi ropista ikkunaruutuihin ja olleet ja menneet Murrayt katsoivat häneen syyttävästi tummentuneista kehyksistään. He eivät suosineet leimahduksia, Jimmy-kirjoja eivätkä alppipolkuja - saavuttamattomien, houkuttelevien jumalien tavoittelua. Mutta suuresta pettymyksestään huolimatta Emilian oli pakko ajatella, kuinka mainiosti ympäristö soveltuisi jonkin romaanin traagiseen kohtaukseen.
Ovi aukeni ja Jimmy-serkku pujahti sisään. Hän tiesi mistä oli kysymys ja oli kylmäverisesti kuunnellut oven takana. Hänestä oli ollut selvää, ettei Emilia ikinä suostuisi moiseen ehtoon – hän oli sanonut sen Elisabetille perheneuvottelussa kymmenen päivää sitten.
– Mikä hätänä? hän kysyi katsoen vuoroon kumpaankin.
– Ei mikään, sanoi Elisabet-täti ylhäisesti. – Minä olen tarjonnut Emilialle mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiään, ja hän on hylännyt sen. Hänellä on tietysti vapaus tehdä niin kuin tahtoo.
– Vapaa ei voi olla kukaan, jolla on tuhat esi-isää, sanoi Jimmy, ja hänen äänensä oli hyvin kummallinen kuten aina, kun hän puhui semmoisista asioista. Se värisytti Elisabetia; hän ei voinut koskaan unohtaa, että tuo kummallisuus oli hänen syytään. – Emilia ei voi suostua ehdotukseesi. Vai voitko, Emilia?
– En. Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähti tytön poskille vastoin hänen tahtoaan.
– Jos voisit, lupaisit minulle, eikö niin? kysyi Jimmy-serkku. Emilia nyökkäsi.
– Sinä olet vaatinut liikaa, Elisabet, sanoi Jimmy-serkku suuttuneelle vanhalle neidille, joka neuloi yhä herkeämättä. – Sinä vaadit häntä luopumaan kokonaan kirjoittamisesta. Mutta entä jos olisit pyytänyt häntä luopumaan vain osaksi... Emilia, jos hän pyytäisi, että lakkaisit vain osaksi? Siihen kai voit suostua, eikö niin?
– Mitä minä en saisi kirjoittaa? kysyi Emilia varovasti.
– No, esimerkiksi semmoista, joka ei ole totta. Jimmy-serkku lähestyi Emiliaa ja laski pyytävästi kätensä hänen olalleen. Elisabet ei lakannut neulomasta, mutta puikkojen kiire hiljeni. – Esimerkiksi juttuja, Emilia. Siitä hän varsinkaan ei pidä, että kirjoitat kertomuksia. Hän sanoo, että ne ovat valhetta. Ei hän muusta kirjoittelusta erityisesti piittaa. Etkö voisi heittää juttujen kirjoittamista kolmeksi vuodeksi? Oppi on tärkeä asia. Isoäitisi olisi elänyt vaikka sillin hännillä, jos olisi saanut käydä koulua, kuulin hänen monta kertaa sanovan niin. Mitä aiot tehdä, Emilia?
Emilia ajatteli nopeasti. Hän oli kovasti kiintynyt juttujen kirjoittamiseen, oli raskasta luopua niistä. Mutta hän voisi ehkä tulla toimeen, jos saisi edelleen sepittää runoja, saisi kirjoittaa Jimmy-kirjaan noita pieniä luonnetutkielmia sekä kuvauksia jokapäiväisistä tapauksista – sukkelia, ivailevia, traagisia, miten milloinkin teki mieli.
– Koetapa, mitä tätisi sanoo, kuiskasi Jimmy-serkku. – Lepytä häntä hiukan. Sinä olet kuitenkin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, Emilia. Mene toki puoliväliin.
– Elisabet-täti, sanoi Emilia ääni värähtäen, jos saan mennä lukioon, lupaan etten kolmeen vuoteen kirjoita mitään, mikä ei ole totta. Riittääkö se? Siinä on kaikki, mitä voin luvata.
Elisabet neuloi kaksi kierrosta ennen kuin suvaitsi vastata. Jimmy-serkku ja Emilia luulivat, ettei hän vastaisikaan. Äkkiä hän laski neuleen kädestään ja nousi.
– Hyvä. Tyydyn siihen. Tietysti joutavien juttujen kirjoittaminen on pahinta. Mitä muuhun tulee, Ruth varmaan pitää huolta, ettei sinulle jää paljon liikaa aikaa.
Elisabet-täti lähti ulos tuntien sydämensä syvyydessä helpotusta, kun ei ollut joutunut kokonaan tappiolle, vaan oli päässyt kunniakkaasti perääntymään tukalasta asemastaan. Jimmy-serkku taputti Emilian tummaa päätä.
– Se oli hyvä, Emilia. Kas, ei pidä olla liian jäykkä. Eikä kolme vuotta ole koko elämä, tyttöseni.
Ei olekaan, mutta se tuntuu melkein siltä neljäntoista iässä. Levolle mentyään Emilia itki itsensä uneen ja heräsi jälleen kello kolmen aikaan keskellä pohjoisrannikon tuulista, tummanharmaata yötä, nousi, sytytti kynttilän, istahti pöydän ääreen ja kirjoitti kohtauksen juurta jaksaen Jimmy-kirjaansa. Hän piti erittäin tarkoin huolta, ettei kirjoittanut siihen sanaakaan, joka ei ollut totisinta totta!
6
ALKUAIKOJA SHREWSBURYSSÄ
Teddy, Ilse ja Perry hihkuivat ilosta, kun Emilia kertoi heille, että hänkin pääsee Shrewsburyyn. Asiaa tarkemmin ajateltuaan Emilia oli varsin tyytyväinen. Pääasiahan oli päästä kouluun.
Tosin ei ollut miellyttävää mennä Ruth-tädin luo asumaan. Se oli odottamatonta. Hänestä oli tuntunut, ettei Ruth-täti ikinä haluaisi häntä luokseen. Siksi hän oli arvellut, että mikäli Elisabet-täti todella päättäisi lähettää hänet Shrewsburyyn, hän saisi asua jossakin muualla – ehkä Ilsen kanssa. Tietysti se olisi ollut paljon hauskempaa. Emilia tiesi varsin hyvin, ettei elämä olisi kovin helppoa Ruth-tädin katon alla. Varsinkaan kun ei saanut enää kirjoittaa kertomuksia.
Nämä elokuun kaksi viimeistä viikkoa olivat Uudessa Kuussa kiireen aikaa. Elisabet ja Laura neuvottelivat paljon ja perinpohjaisesti Emilian vaatteista. Hänen ulkoasunsa ei saanut tuottaa suvulle häpeää, mutta vaatevarastoa suunniteltaessa oli noudatettava tervettä järkeä eikä muotia. Emilialla itsellään ei ollut asiassa sananvaltaa.
Laura ja Elisabet pohtivat kerrankin puolelta päiviltä iltaan saakka, saisiko Emilia taftipuseron – Ilsellä oli kolme – ja Emilian suureksi pettymykseksi he päättivät luopua tuumasta. Mutta Laura sai tahtonsa läpi erääseen pukuun nähden, jota hän ei uskaltanut sanoa 'iltapuvuksi', koska pelkkä nimitys olisi tuominnut sen Elisabetin silmissä. Se oli sangen soma kreppiluomus, punertavan harmaa, kaulukseton – Elisabetin puolelta suuri myönnytys - hihoissa isot puhvit, jotka nykyään vaikuttavat perin oudoilta, mutta näyttivät aikoinaan hyvinkin somilta ja tyylikkäiltä nuorten kaunottarien yllä. Se oli sievin puku, mikä Emilialla oli milloinkaan ollut, ja myös pisin. Se merkitsikin niihin aikoihin paljon, sillä silloin ei ollut täysikasvuinen, ennen kuin sai pitkän hameen. Tämä puku ulottui Emilian nilkkoihin saakka.
Emilia puki sen ylleen eräänä iltana Lauran ja Elisabetin lähdettyä kyläilemään, hän kun tahtoi näyttää sitä Deanille. Tämä oli tullut viettämään iltaa Uuteen Kuuhun. Hänen piti lähteä Egyptiin seuraavana päivänä, ja he kävelivät puutarhassa. Emilia tunsi olevansa kerrassaan vanha ja viisas, kun hänen täytyi nostaa helmojaan, etteivät ne laahaisi ruohoa. Hänellä oli päässään pieni harmaanpunertava liina, ja Deanin mielestä hän näytti tähdeltä enemmän kuin koskaan ennen. Kissat olivat mukana, siloinen, raidakas Daffy ja Tuhma Töpö, jolla oli yhä ylin valta Uuden Kuun aitoissa. Kissat hyppelivät nurmikoilla, hyökkäsivät toistensa kimppuun kukkapensaista ja pyöriskelivät liehitellen Emilian jaloissa.
Dean oli lähdössä kaukaiseen Egyptiin, mutta hän tiesi, ettei hän ikinä voisi nähdä mitään, joka miellyttäisi enemmän kuin tämä soma taulu – Emilia pikku kissoineen Uuden Kuun tuoksuvassa vanhassa puutarhassa.
He eivät puhuneet niin paljon kuin tavallisesti, ja äänettömyys vaikutti omituisesti kumpaankin. Deanin mieleen juolahti pari kertaa mieletön tuuma, että hän jättää koko Egyptin-matkan ja jää talveksi kotiin – asettuu ehkä Shrewsburyyn. Olkapäitään kohauttaen hän sitten nauroi itseään. Tämä lapsi ei kaivannut hänen silmälläpitoaan, Uuden Kuun naiset olivat kyllä päteviä kaitsemaan häntä. Emilia oli vielä lapsi hoikasta pitkästä varrestaan ja tutkimattomista silmistään huolimatta. Pian hänestä kehittyisi nainen, mutta ei hänen ilokseen, ei ramman Pönttöselkä-Priestin iloksi, hän kun kuului tytön isän aikalaisiin.
Sadatta kertaa Dean sanoi itselleen, ettei hän, Dean Priest, aikonut ruveta narriksi. Hänen täytyi tyytyä siihen, mitä kohtalo oli hänelle antanut, tämän hienon tähtiolennon ystävyyteen ja kiintymykseen. Vuosien kuluttua Emilian rakkaus olisi ihmelahja – jollekulle toiselle miehelle. Epäilemättä, Dean ajatteli kyynillisesti, tyttö tuhlaisi sen varmasti johonkuhun hyvännäköiseen nuoreen miekkoseen, joka ei ollut lainkaan sen arvoinen.
Emilia ajatteli, kuinka hirveästi hän kaipaisi Deania – enemmän kuin oli kaivannut häntä milloinkaan ennen. He olivat sen kesän olleet oikein hyviä tovereita. Emilia ei ollut koskaan keskustellut hänen kanssaan edes muutamaa minuuttia tuntematta rikastuneensa siitä. Deanin viisaat, sukkelat, humoristiset tai ivalliset sanat kasvattivat. Ne elähdyttivät, kannustivat, innostivat häntä. Ja Deanin silloin tällöin lausumista kiitoksista Emilia sai itseluottamusta.
Deanissa oli jotain outoa lumousvoimaa, jota ei ollut kenessäkään toisessa. Emilia tunsi sen, vaikkei voinutkaan sitä eritellä. Teddy, niin – Emilia tiesi varsin hyvin, miksi piti Teddystä. Siitä syystä vain, että tämä oli Teddy. Ja Perry – Perry oli hauska, ruskettunut, häikäilemätön, kerskuva veitikka, josta täytyi pitää. Mutta Dean oli toista maata. Oliko hänen viehätyksensä tuntemattoman vetovoimaa – kokemuksen, terävän tiedon, katkeruudesta viisastuneen hengen houkutusta. Emilia ei tiennyt. Hän tiesi vain, että kaikki muut tuntuivat hieman latteilta Deanin jälkeen – Teddykin, vaikka hän piti Teddystä enemmän. Niin, niin, Emilia tiesi aina varsin hyvin, että piti enemmän Teddystä. Mutta siitä huolimatta Dean tuntui tyydyttävän jotakin hänen hienon ja mutkikkaan luonteensa osaa, jota aina kaiveli nälkä, kun Dean oli poissa.
– Kiitos, Dean, kaikesta mitä olet opettanut minulle, hän sanoi seisahduttuaan aurinkokellon luo.
– Luuletko, ettet itse ole opettanut minulle mitään, Tähti?
– Kuinka minä olisin voinut opettaa? Minähän olen vielä nuori, tietämätön...
– Sinä olet opettanut minut nauramaan raikkaasti ilman katkeruutta. Toivottavasti et koskaan käsitä, kuinka hyvä ominaisuus se on. Älä anna niiden pilata itseäsi Shrewsburyssä, Tähti. Sinä iloitset niin lähdöstäsi, etten tahdo heittää kylmää vettä niskaasi. Mutta varmaan sinä tulisit toimeen yhtä hyvin – paremminkin – täällä Uudessa Kuussa.
– Dean, minun täytyy saada oppia.
– Oppia! Ei oppi tule siten, että syötetään lusikalla algebraa ja huonoa latinaa. Ukko Carpenter kykenisi opettamaan sinulle enemmän ja paremmin kuin Shrewsburyn nuoret opettajat.
– Täällä minä en voi käydä koulua, väitti Emilia. – Saisin olla aivan yksin. Kaikki minun ikäluokkani oppilaat lähtevät jatko-opistoon tai Shrewsburyyn tai jäävät kotiinsa. En ymmärrä sinua, Dean. Minä luulin sinun riemastuvan, kun minut lähetetään Shrewsburyyn.
– Minä olenkin iloinen, koska se on sinusta hauskaa. Mutta sitä tietoa, jota minä sinulle toivoisin, ei opeteta kouluissa eikä mitata pääsytutkinnoissa. Saat itse kaivaa esiin kaiken todella arvokkaan, mitä missään koulussa saat. Älä anna niiden tehdä itsestäsi muuta kuin sinut itsesi, siinä kaikki. Enkä luule heidän pystyvänkään siihen.
– Eivät pysty, sanoi Emilia varmasti. – Minä olen kuin Kiplingin kissa, kuljen omaa villiä polkuani ja heittelen villiä häntääni missä ikinä haluan. Siitä syystä Murrayt katsovatkin minuun karsaasti. Heidän mielestään minun pitäisi vain juosta joukon mukana. Voi Dean, kirjoitathan minulle usein? Kukaan ei ymmärrä minua niin kuin sinä. Ja minä olen niin tottunut sinuun, etten tule toimeen ilman.
Emilia sanoi tämän kevyesti tarkoittamatta sillä sen enempää; mutta Deanin laihoille kasvoille levisi tumma puna. He eivät hyvästelleet toisiaan, se oli vanha sopimus heidän välillään. Dean heilautti kättään ja sanoi:
– Olkoon jokainen päivä sinulle lempeä.
Emilia vain hymyili verkkaista salaperäistä hymyään. Dean katosi. Puutarha tuntui hyvin yksinäiseltä hiljaisessa sinervässä hämärässä; siellä täällä hohtivat loimukukkien teriöt aavemaisen valkoisina, Emilia ilostui kuullessaan Teddyn vihellyksen Korkean Johnin metsiköstä.
Lähtönsä edellisenä iltana Emilia kävi herra Carpenterin luona kuulemassa tämän mielipidettä eräistä käsikirjoituksista, jotka Emilia oli kirjoittanut ennen Elisabet-tädin jyrkkää vaatimusta. Herra Carpenter arvosteli varsin mielellään, eikä hän koskaan kaunistellut asioita. Mutta hän oli oikeamielinen, ja Emilia luotti hänen lausuntoihinsa silloinkin, kun hän sanoi semmoista, mikä poltti sielun rakoille joksikin aikaa.
– Tämä rakkauskertomus ei ole hyvä, sanoi herra Carpenter arkailematta.
– Siitä ei tullut sellainen kuin piti, huokasi Emilia.
– Mistään kertomuksesta ei tule, sanoi herra Carpenter. – Et voi koskaan kirjoittaa mitään, joka todella tyydyttäisi sinua, vaikka se ehkä tyydyttää muita ihmisiä. Rakkaustarinoita taas et voi kirjoittaa, kun et tunne rakkautta. Älä koeta kirjoittaa mitään, mitä et tunne. Yritys epäonnistuu – siitä tulee vain 'arvottomia kaikuja'. Tämä toinen tarina sitten – vanhasta vaimosta, se ei ole hullumpi. Vuoropuhelu on sattuvaa, huippukohta yksinkertainen ja tehokas. Ja sinulla on, Jumalan kiitos, huumorin lahja. Siksi kai rakkaustarinasikaan eivät onnistu. Kukaan, jolla on todellista huumorintajua, ei osaa kirjoittaa lemmentarinaa.
Emilia ei ymmärtänyt, miksi niin olisi. Hän kirjoitti mielellään rakkaustarinoita – kauhean tunteellisia, traagisia juttuja.
– Shakespeare osasi, hän sanoi uhmaten.
– Sinä tuskin kuulut Shakespearen luokkaan, sanoi herra Carpenter kuivasti.
Emilia lensi tulipunaiseksi.
– Tiedän sen. Mutta kun te sanoitte 'ei kukaan'.
– Niin sanoin ja pysyn sanoissani. Shakespeare on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Vaikka hänen huumorintajunsa epäilemättä oli lomalla, kun hän kirjoitti "Romeon ja Julian". Mutta palatkaamme Uuden Kuun Emiliaan. Tämä tarina – no niin, nuori lukija selviää kai siitä saamatta tartuntaa.
Emilia oivalsi herra Carpenterin äänensävystä, ettei tämä kiittänyt kertomusta. Tyttö pysyi vaiti ja herra Carpenter jatkoi säälimättä Emilian rakkaitten käsikirjoitusten höyhentämistä.
– Tämä kuulostaa Kiplingin heikolta matkimiselta. Oletko äskettäin lukenut häntä?
– Olen.
– Sen arvasinkin. Älä koeta matkia Kiplingiä. Tässä ei ole muuta hyvää kuin nimi. Itserakas pikku sepustus. Ja "Salatut aarteet" ei ole kertomus – se on kone. Se narisee. Se ei saanut minua hetkeksikään unohtamaan, että se on kertomus. Sen vuoksi se ei ole kertomus.
– Minä koetin kirjoittaa aivan tosielämän mukaisesti, puolustautui Emilia.
– Vai niin, vai siinä syy. Me kaikki näemme elämän harhakuvitelman läpi – nekin, joilta on rauennut eniten harhakuvitelmia. Sen vuoksi esitys ei ole vakuuttava, jos se on liiaksi tosielämän mukainen. Katsotaanpa. "Maddenin perhe", sekin on realistinen yritys. Mutta se on kuin valokuva, ei taideteos.
– Kuinka paljon ikävää minä saankaan kuulla, huokasi Emilia.
– Maailma saattaisi kyllä olla hauskempi, ellei kukaan koskaan sanoisi mitään epämiellyttävää, mutta se olisi vaarallisempi, tokaisi herra Carpenter vastaan. – Sanoit haluavasi arvostelua etkä karamellejä. Tässä nyt kuitenkin tulee hieman jälkimmäistäkin lajia. Säästin sen viimeiseksi. "Erilaista" on verraten hyvä, ja ellen pelkäisi pilaavani sinua, sanoisin sitä kerrassaan hyväksi. Kymmenen vuoden kuluttua voit kirjoittaa sen uudelleen ja silloin siitä tuleekin jotain. Niin, kymmenen vuoden kuluttua – älä ole epäuskoinen, tyttö. Sinussa on kykyä, ja sinulla on ihmeteltävä kielivaisto. Joka kerta löydät juuri oikean sanan, se on verraton asia. Mutta sinulla on myös joitakuita pahoja vikoja. Tuo kirottu kursiivi – heitä se. Heitä se, tyttö! Ja mielikuvituksesi tarvitsee pidäkkeitä, kun jätät realismin.
– Niitä siltä ei tule puuttumaan, sanoi Emilia synkästi.
Hän kertoi, mitä oli luvannut Elisabet-tädille. Herra Carpenter nyökkäsi hyväksyvästi.
– Mainiota.
– Mainiotako? toisti Emilia ällistyneenä.
– Niin. Sitä juuri tarvitset. Se opettaa sinut hillitsemään itseäsi ja säästämään keinojasi. Jätä mielikuvituksen maailma kerrassaan rauhaan ja tyydy tavalliseen elämään.
– Tavallista elämää ei ole olemassakaan, sanoi Emilia. Herra Carpenter katsoi häneen hetkisen.
– Olet oikeassa – sitä ei tosiaan ole olemassa, hän sanoi hitaasti. – Mutta minun täytyy ihmetellä, mistä sinä sen tiedät. No niin, jatka vain. Kulje valitsemaasi tietä – ja kiitä jumalia, että saat vapaasti vaeltaa.
– Jimmy-serkku sanoo, ettei vapaa voi olla kukaan, jolla on tuhatkunta esi-isää.
– Ja sitä miestä ihmiset sanovat yksinkertaiseksi! mutisi herra Carpenter. – Mutta ei sinua näytä seuraavan esi-isiesi kirous. He ovat vain velvoittaneet sinut tavoittamaan korkeuksia eivätkä anna sinulle rauhaa, ellet sitä tee. Sanottakoon sitä kunnianhimoksi, luulotteluksi, miksi hyvänsä. Sen kannustamana on kiivettävä ja kiivettävä, kunnes sortuu tai...
– Voittaa, sanoi Emilia keikauttaen taapäin tumman päänsä.
– Amen, sanoi herra Carpenter.
Emilia kirjoitti sinä iltana runon "Jäähyväiset Uudelle Kuulle" ja vuodatti kyyneleitä kirjoittaessaan. Joka säe oli tunnetta tulvillaan. Oli hyvä päästä kouluun, mutta lähtö rakkaasta Uudesta Kuusta oli raskas. Uudessa Kuussa kaikki liittyi hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa – se oli osa hänestä!
– Ei siinä kyllin, että minä rakastan huonettani ja puita ja mäkiä – nekin rakastavat minua, hän ajatteli.
Hänen pieni musta arkkunsa oli pakattu. Elisabet-täti oli katsonut, että siinä oli kaikki välttämätön; Laura-täti ja Jimmy-serkku olivat puolestaan pitäneet huolta, että mukaan tuli muutama tarpeetonkin esine. Laura-täti oli sanonut Emilialle, että hän löytäisi puolikengistään mustan pitsisukkaparin – Laurakaan ei uskaltanut mennä niin pitkälle, että olisi antanut silkkisukat – ja Jimmy-serkku oli antanut hänelle kolme Jimmy-kirjaa ja kirjekuoren, jossa oli viiden dollarin seteli.
– Että voit ostaa, mitä satut tarvitsemaan, tyttöseni. Minä olisin pannut kymmenen dollaria, mutta Elisabet ei tahtonut antaa viittä enempää ennakkoa ensi kuun palkasta. Taisi epäillä.
– Saanko ostaa yhdellä dollarilla postimerkkejä? Kuiskasi Emilia pelokkaasti.
– Mitä ikinä tahdot, toisti Jimmy-serkku arvelematta.
Seuraava päivä oli Emiliasta kuin unta. Aamulla herätessään hän kuuli haltioitunutta linnunlaulua Korkean Johnin metsiköstä. Matka Shrewsburyyn raikkaana syysaamuna, Ruth-tädin viileä vastaanotto, alkutunnit vieraassa koulussa, valmistavien luokkien järjestäminen, paluu kotiin illalliselle – tuntui mahdottomalta, että koko tuo elämysten sarja olisi mahtunut yhteen ainoaan päivään.
Ruth-tädin koti oli erään syrjäkadun päässä melkein maaseudulla. Emilian mielestä talo oli aika rumilus, se kun oli melkein yltympäri erityylisten puuleikkausten peitossa. Mutta Shrewsburyssä rakennusta pidettiin erittäin hienona, sillä kattoa ja ulkonevia ikkunoita koristava valkoinen 'puupitsi' oli viimeistä muotia. Puutarhaa ei ollut – ei muuta kuin pieni paljas ja säädyllinen pihanurmikko. Mutta eräs seikka ilahdutti Emilian silmiä. Talon takana oli iso kuusimetsikkö. Nuo korkeat, suorat, solakat kuuset muodostivat pitkiä vihreitä kujanteita, jotka välkkyivät lukinseiteissä.
Elisabet-täti oli viettänyt päivän Shrewsburyssä ja lähtenyt illallisen jälkeen kotiin. Kynnyksellä hän puristi Emilian kättä, kehotti tätä olemaan hyvä tyttö ja noudattamaan tarkkaan Ruth-tädin käskyjä. Hän ei suudellut Emiliaa, mutta hänen äänensä oli tavallista ystävällisempi. Emilialle nousi itku kurkkuun; silmät kyynelissä hän seisoi kynnyksellä seuraten Elisabet-tätiä katseellaan niin kauan kuin häntä näkyi – Elisabet-tätiä, joka palasi rakkaaseen Uuteen Kuuhun.
– Tule sisään, sanoi Ruth-täti, ja pyydän ettet paiskaa ovea kiinni.
Emilia ei koskaan paiskellut ovia.
– Nyt pestään illallisastiat, sanoi Ruth-täti. – Vastedes se on sinun puuhasi. Minä näytän, mihin mikin pannaan. Elisabet sanoi kai sinulle, että saat toimittaa joitakin askareita täysihoitosi korvaukseksi.
– Niin sanoi, vastasi Emilia lyhyesti.
Hän teki mielellään askareita vaikka kuinka paljon, mutta Ruth-tädin äänensävy loukkasi häntä.
– Tietysti sinun täälläolosi tuottaa minulle ylimääräisiä menoja, jatkoi Ruth-täti. – Mutta onhan kohtuullista, että me kaikki otamme osaa kasvatukseesi. Minusta olisi ollut paljon parempi lähettää sinut jatko-opistoon, jotta olisit suorittanut siellä opettajantutkinnon.
– Sitä minäkin tahdoin, sanoi Emilia.
– M – m. Ruth-täti nyrpisti suutaan. – Niinkö? En tosiaankaan käsitä, miksei Elisabet sitten lähettänyt sinua sinne. Onhan hän hemmotellut sinua monella muullakin tavoin – olisi luullut hänen nytkin mukautuvan, jos hän olisi tiennyt sinun todella haluavan sitä. Saat maata keittiökamarissa. Se on talvella lämpimämpi kuin muut huoneet. Kaasua siinä ei ole, mutta minun ei missään tapauksessa kannattaisi kustantaa sinulle kaasuvaloa lukuvaloksi. Sinun täytyy käyttää kynttilöitä – voit polttaa kahta yhtaikaa. Tottakai pidät huoneesi järjestyksessä ja siistinä ja olet kotona täsmälleen ruoka-aikoina. Tässä asiassa olen hyvin ankara. Ja vielä eräs seikka, jonka voit yhtä hyvin saada kuulla nyt kohta. Et saa tuoda tänne ystäviäsi. En tahdo heitä vieraikseni.
– Enkö Ilseäkään? Enkä Perryä? Enkä Teddyä?
– Ilse tosiaan on Burnley ja etäistä sukua. No, tulkoon hän joskus, mutta en tahdo hänen juoksentelevan täällä yhtenään. Kaikesta päättäen hän ei ole sinulle erikoisen sovelias kumppani. Mutta poikia ei millään ehdolla. Teddy Kentiä en tunne lainkaan, ja sinun pitäisi toki olla sen verran ylpeä, ettet seurustelisi Perry Millerin kanssa.
– Minä olen sen verran ylpeä, että tahdon seurustella hänen kanssaan, vastasi Emilia.
– Älä ole nenäkäs, Emilia! Voit saman tien painaa mieleesi, ettet saa tehdä täällä mitä itse haluat niin kuin Uudessa Kuussa. Sinua on kerta kaikkiaan hemmoteltu. Mutta minä en halua renkipoikien käyvän sisarentyttärieni vieraina. En ymmärrä, mistä olet saanut huonon makusi. Isäsikin näytti sentään gentlemannilta. Mene yläkertaan ja pura tavarasi arkusta. Sitten luet läksysi. Kello yhdeksän menemme maata!
Emilia oli kovin suuttunut. Ei edes Elisabet-tädin mieleen ollut juolahtanut kieltää Teddyä tulemasta Uuteen Kuuhun. Hän sulkeutui huoneeseensa ja ryhtyi purkamaan tavaroitaan mieli synkkänä.
Huone oli kovin ruma. Hän vihasi sitä ensi näkemältä. Ovi ei mennyt tiiviisti kiinni. Kalteva laipio oli sadeveden tahraama ja laskeutui niin lähelle vuodetta, että siihen saattoi koskettaa kädellään. Lattialla oli iso matto, jonka värit kirvelivät Emilian silmiä. Se ei ollut Murraytten maun mukainen – ei tosin Ruth Duttoninkaan. Eräs herra Dutton vainajan maalaisserkku oli antanut sen Ruthille. Keskusta oli räikeätä helakanpunaa ja ympärillä olevat kiehkurat leimuavaa oranssia ja räikeää vihreätä. Kulmissa oli kimpuittain purppurasananjalkoja ja sinisiä ruusuja.
Huoneen puuosat oli maalattu rumalla suklaanruskealla, ja tapetit olivat vielä rumemmat. Taulut olivat muun sisustuksen mukaiset, etenkin ylellisen runsaasti jalokivillä koristetun kuningatar Aleksandran väripainokuva, joka oli ripustettu niin etunojaan, että kuninkaallinen rouva olisi millä hetkellä tahansa saattanut pudota suulleen. Ei edes väripainokuva voinut tehdä kuningatar Aleksandraa rumaksi ja alhaiseksi, mutta surkean vähällä oli niin käydä. Kapealla suklaanvärisellä hyllyllä oli maljakko täynnä nuhraantuneita paperikukkasia.
– Tämä huone on epäystävällinen, se ei kaipaa minua, en koskaan kotiudu tänne, ajatteli Emilia.
Häntä vaivasi kauhea koti-ikävä. Hän kaipasi Uuden Kuun kynttilänvaloa, joka paistoi ulos koivuihin, kasteenkosteiden humalaköynnösten tuoksua, kehrääviä kissimirrejään, omaa rakasta huonettaan, joka oli täynnä haaveita, vanhan puutarhan hiljaisuutta ja varjoja, tuulen ja aaltojen mahtavia lauluja merellä. Hän kaipasi pientä hautausmaatakin, jossa lepäsivät Uuden Kuun vainajat.
– Minä en saa itkeä, Emilia puristi kätensä nyrkkiin. Ruth-täti nauraisi minulle. Tässä huoneessa ei ole mitään, josta milloinkaan voisin pitää. Entä ulkona?
Hän raotti ikkunaa. Se oli etelään kohti kuusikkoa, ja kuusikon tuoksu tuntui hänestä aivan hyväilyltä. Vasemmalla oli puistossa aukeama kuin vihreä kaari-ikkuna, ja siitä näkyi viehättävä pieni kuutamomaisema. Siitä auringonlaskun uhkea väriloisto pääsisi huoneeseen. Oikealla puolella näkyi rinne, jota pitkin Shrewsbury levittäytyi länteen. Syysillan hämärässä rinne oli täynnä valopilkkuja. Se oli kuin satumaisema. Jostain läheltä kuului uneliasta sirinää, kuin pienten unisten lintujen ääntelyä.
– Voi, tämä on kaunista, kuiskasi Emilia ja kumartui ulos juodakseen pihkantuoksuista ilmaa. – Isä sanoi minulle kerran, että kaikkialta saattaa löytää kaunista. Tätä minä rakastan.
Ruth-täti pisti päänsä ovesta koputtamatta.
– Emilia, miksi jätit ruokasalin sohvanpeitteen suoristamatta?
– En – tiedä, sanoi Emilia hämmentyneenä. Hän ei edes tiennyt panneensa sohvanpeitettä epäjärjestykseen. Miksi Ruth-täti kysyi kuin olisi epäillyt jotakin hämärää, kavalaa, pahaa aietta?
– Mene alas oikaisemaan se.
Emilian tottelevaisesti kääntyessä Ruth-täti huudahti:
– Emilia Starr, sulje ikkuna paikalla. Hulluko sinä olet!
– Täällä on kovin ummehtunut ilma, puolustautui Emilia.
– Voit tuulettaa päivällä, mutta älä avaa ikkunaa enää auringonlaskun jälkeen. Minä vastaan nyt terveydestäsi. Sinun tulee tietää, että keuhkotautisten pitää karttaa yöilmaa ja vetoa.
– En minä ole keuhkotautinen, huudahti Emilia kapinoiden.
– Tietysti väität aina vastaan.
– Ja jos olisinkin, niin raitis ilma olisi minulle aina parasta. Niin tohtori Burnley sanoo. Minä inhoan ummehtunutta ilmaa.
– Nuoret ihmiset luulevat vanhoja narreiksi, ja vanhat tietävät, että nuoret ovat narreja. Mene oikaisemaan sohvanpeite, Emilia.
Emilia nieli harminsa ja meni. Hän oikaisi pahennusta herättäneen sohvanpeitteen viivasuoraan.
Emilia seisoi katsellen hetkisen ympärilleen. Ruth-tädin ruokasali oli paljon upeampi ja ajanmukaisempi kuin Uuden Kuun olohuone, jossa vieraitten aikana syötiin. Parkettilattia, varhaisenglantilainen tammikalusto. Mutta se ei ollut Emilian mielestä läheskään yhtä kodikas kuin Uuden Kuun huone.
Häntä vaivasi koti-ikävä entistäkin enemmän. Hän tuskin mieltyisi Shrewsburyssä mihinkään, ei asuntoonsa eikä koulunkäyntiin. Opettajat tuntuivat kaikki laimeilta ja latteilta terävän herra Carpenterin jälkeen, ja junior-luokalla oli tyttö, jota hän heti ensinäkemältä alkoi kammota. Ja Emilia kun oli ajatellut, että kaikki olisi täällä hauskaa! Mutta harvoin mikään on juuri semmoista kuin odottaa, ajatteli Emilia mennessään alakuloisena takaisin huoneeseensa. Eikö Dean ollut kerran kertonut uneksineensa koko elämänsä ajan, että saisi kuutamoyönä soudella Venetsian kanavilla gondolissa? Ja kun haave vihdoin toteutui, olivat sääsket syödä hänet elävältä.
Emilia puri hammasta mennessään vuoteeseen.
– Minun täytyy ajatella kuutamoa ja runoutta eikä sääskiä, hän tuumi. – Mutta Ruth-täti on aika pisteliäs.
7
NIITÄ NÄITÄ
Syyskuun 20. päivänä
"Minä en ole viime aikoina tullut kirjoittaneeksi mitään päiväkirjaan. Ruth-tädin luona ei jää juuri joutoaikaa. Mutta nyt on perjantai-ilta enkä päässyt kotiin viikonlopuksi. Päiväkirja saakin nyt lohduttaa minua. Vain joka toinen viikko pääsen Uuteen Kuuhun. Joka toinen lauantai minun täytyy auttaa Ruth-tätiä siivoamisessa.
Ilmassa on tänä iltana hiukan hallan tuntua. Se voi tehdä tuhoja Uuden Kuun puutarhassa. Elisabet-täti tuumiskelee, että on aika taas hylätä keittohuone ja siirtää Waterloo takaisin keittiöön. Jimmy-serkku tietysti keittää sianperunoita vanhassa puutarhassa ja lausuu runojaan. Luultavasti Teddy ja Ilse ja Perry – jotka kaikki ovat päässeet kotiin, onnen myyrät! – ovat siellä ja Daff hiiviskelee ympäriinsä. Mutta en tahdo ajatella sitä. Siitä se koti-ikävä tulee.
Alan pitää Shrewsburystä ja Shrewsburyn koulusta ja Shrewsburyn opettajista – vaikka Dean olikin oikeassa sanoessaan, etten tapaisi täällä ketään herra Carpenterin veroista. Seniorit ja juniorit kohtelevat meitä uusia hyvin armollisesti. Jotkut heistä olivat alentuvaisia minuakin kohtaan, mutta eivätpä taida sitä enää yrittää – paitsi Evelyn Blake, joka osoittaa alentuvaisuuttaan joka kerta kun tapaamme toisemme. Ja me tapaammekin aika usein, kun hänen toverinsa Mary Carswell asuu Ilsen kanssa samassa huoneessa rouva Adamsonin täysihoitolassa.
Evelyn Blakea minä vihaan. Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Ja yhtä varmaa on, että hän vihaa minua. Olemme vaistomaisesti vihollisia. Ensi kerran tavatessa katselimme toisiamme kuin kaksi vierasta kissaa, ja se riitti. En tosiaan ole koskaan ennen vihannut ketään. Minä olen kyllä luullut vihaavani, mutta nyt tiedän, että se on ollut vain vastenmielisyyttä. Viha on vaihteeksi varsin mielenkiintoista.
Evelyn kuuluu junioreihin, hän on pitkä, etevä ja jokseenkin sievä. Silmät soikeat, kirkkaat, ruskeat ja petolliset, honottaa nenäänsä. Hänellä kuuluu olevan kirjallisia harrastuksia ja hän pitää itseään koulun parhaimmin pukeutuvana tyttönä. Ehkä hän onkin. Mutta vaatteet tuntuvat tekevän suuremman vaikutuksen kuin hän itse. Ihmiset moittivat Ilseä siitä, että hän pukeutuu liian upeasti ja kuin täysikasvuinen, mutta siitä huolimatta Ilse hallitsee pukunsa. Mutta Evelyn ei. Hänen vaatteitaan ajattelee aina ennen kuin häntä itseään. Ero taitaa olla siinä, että Evelyn pukeutuu muita ihmisiä, Ilse itseään varten. Minun täytyy kirjoittaa hänestä luonnekuvaus, kunhan ennätän tutkia häntä hieman enemmän. Se voisi tuottaa tyydytystä.
Tapasin hänet ensi kerran Ilsen luona, ja Mary Carswell esitteli meidät toisillemme. Evelyn katsoi minuun alentuvasti, hän on vähän minua pitempi, tosin vuotta vanhempikin, ja sanoi:
– Vai neiti Starr? Olen kuullut tätini, rouva Blaken, puhuvan teistä.
Rouva Blake on entinen neiti Brownell. Katsoin Evelyniä suoraan silmiin ja sanoin:
– Rouva Blake antoi minusta varmaan sangen imartelevan kuvan.
Evelyn nauraa tavalla, josta en pidä. Se kuulostaa aivan siltä kuin hän nauraisi minulle eikä sille, mitä olen sanonut.
– Ette tainnut oikein sopia hänen kanssaan. Olen kuullut, että teillä on kirjallisia taipumuksia. Mihin lehtiin kirjoitatte?
Hän esitti kysymyksen mitä herttaisimmalla äänellä, vaikka hän tiesi hyvin, etten kirjoita ainoaankaan – vielä.
– Charlottetownin 'Päivälehteen' ja Shrewsburyn 'Viikkosanomiin', sanoin häijystä hymyillen. – Olen juuri tehnyt sopimuksen niiden kanssa. Saan kaksi centiä joka uutisesta, jonka lähetän 'Päivälehdelle', ja viisikolmatta centiä viikossa 'Sanomista', kun kirjoitan sinne seurapiirikirjeitä.
Hymyni harmitti Evelyniä. Uusien ei sovi sillä tavalla irvistää junior-luokkalaisille. Eikä sellaista tapahdukaan.
– Tosiaan, olen kuullut, että teette työtä täysihoitonne maksuksi, hän sanoi. – Tietysti vähästäkin on apua. Mutta minä tarkoitin oikein kirjallisia aikakauslehtiä.
– 'Kynääkö'? kysyin ja hymyilin uudelleen.
'Kynä' on koulun lehti ja ilmestyy kerran kuussa. Sitä toimittavat 'Kallon ja Pöllön' jäsenet – se on 'kirjallinen' yhdistys, johon voidaan valita vain junioreja ja senioreja. 'Kynä' sisältää oppilaiden kirjoituksia ja oikeastaan kaikilla on oikeus kirjoittaa siihen, mutta uusien kirjoituksia julkaistaan tuskin milloinkaan. Evelyn on 'Kallon ja Pöllön' jäsen ja hänen serkkunsa 'Kynän' toimittaja. Evelyn näkyi luulleen, että minä rupesin ivalliseksi hänen kustannuksellaan, eikä sen koommin ollut minua huomaavinaan kuin kerran heittämällä pienen myrkyllisen letkauksen.
– Minä haluan itselleni tuollaisen uuden kaulaliinan, hän sanoi. – Jones ja McCallumilla on joitakin oikein sieviä ja todella hienoja. Tuo pieni musta samettinauha, joka teillä on kaulassanne, on sangen sievä, neiti Starr. Minä käytin semmoista itsekin silloin kun ne olivat muodissa.
Mieleeni ei juolahtanut sukkelaa vastausta. Minä keksin aina mahdottoman sukkelia vastauksia silloin, kun ei ole ketään jolle vastaisin. Mutta nyt siis olin vaiti kuin muuri ja hymyilin vain verkkaisesti ja halveksivasti. Se näytti harmittavan Evelyniä vielä enemmän kuin sanat, sillä kuulin jälkeenpäin hänen sanoneen, että 'Emily Starrin hymy on kovin teennäistä'.
Huomautus: – Tilaisuuteen sopivilla hymyillä voi saada aika paljon aikaan. Minun täytyy huolellisesti syventyä asiaan. Ystävällinen hymy – halveksiva hymy – suostutteleva hymy – irvistys.
Neiti Brownellin – tai oikeammin rouva Blaken – kohtasin kadulla muutamia päiviä sitten. Mentyään ohi hän sanoi jotakin toverilleen ja molemmat nauroivat. Hyvin sopimatonta käytöstä, ainakin minun mielestäni.
Minä pidän Shrewsburystä ja koulusta, mutta Ruth-tädin talosta en tule ikinä pitämään. Siinä on jotain epämiellyttävää. Talot ovat kuin ihmisetkin – toisista pitää, toisista ei, ja joskus on joukossa semmoinenkin, jota oikein rakastaa. Ulkopuolelta tämä talo on koristettu kaikenlaisella rihkamalla ja piparkakkuleikkauksilla. Tekisi mieli hakea luuta ja lakaista se puhtaaksi. Huoneet ovat kaikki säännöllisiä, siistejä ja sieluttomia. Mitä niihin paneekin, se ei näytä niihin kuuluvan. Ei ole romanttisia sopukoita niin kuin Uudessa Kuussa. Eikä minunkaan huoneeni ole tuttavuudesta parantunut. Katto on painostava – se laskeutuu liian alas vuoteeni päälle, eikä Ruth-täti anna minun siirtää vuodettani. Hän oli aivan ihmeissään, kun ehdotin sitä.
– Vuode on aina ollut siinä nurkassa, hän sanoi, aivan kuin olisi sanonut: – Aurinko on aina noussut idästä.
Mutta pahinta tässä huoneessa ovat kuvat – mahdollisimman kehnoja öljypainokuvia. Kerran käänsin ne kaikki seinään päin. Tietysti Ruth-täti sattui silloin tulemaan sisään – hän ei koskaan koputa – ja huomasi sen paikalla.
– Emilia, miksi olet kääntänyt taulut? hän kysyi.
Ruth-täti kysyy aina 'miksi' minä teen mitäkin. Toisinaan voin selittää, toisinaan en. Tällä kertaa en voinut. Mutta tietysti minun täytyi vastata Ruth-tädin kysymykseen. Tässä eivät kelvanneet halveksivat hymyt.
– Kuningatar Aleksandran kaularengas hermostuttaa minua, ja Byronin kuolinvuodeilme häiritsee minun lukujani.
– Emilia, voisit todellakin koettaa osoittaa edes hiukan kiitollisuutta, sanoi täti.
Mieleni teki sanoa:
– Kenelle – kuningatar Aleksandralle vai lordi Byronille? Mutta tietenkään en sanonut, vaan käänsin nöyrästi kaikki taulut jälleen oikein päin.
– Et sanonut miksi käänsit nuo taulut, sanoi Ruth-täti ankarasti, ikään kuin hän olisi ollut varma, että minulla oli ollut jokin hämärä, katala tarkoitus. – Luultavasti et aio paljastaa mitään. Olen aina sanonut, että sinä olet salamielinen ja viekas – salamielinen ja viekas. Heti ensi kerralla kun näin sinut Maywoodissa, sanoin että olet viekkain lapsi, jonka koskaan olen tavannut.
– Ruth-täti, miksi puhut minulle noin? sanoin epätoivoisena. – Senkö vuoksi, että rakastat minua ja tahdot parantaa minut, vai senkö vuoksi, että vihaat minua ja tahdot loukata minua, vai siitäkö syystä, että sinun vain täytyy?
– Neiti nenäkäs, ole hyvä ja muista, että tämä on minun taloni. Ja jätä tästedes minun tauluni rauhaan. Saat tällä kertaa anteeksi, että olet liikutellut niitä, mutta katso, ettei se tapahdu toiste. Vielä minä otan selville, miksi sinä ne käänsit seinään päin, vaikka luuletkin olevasi ovela.
Ruth-täti marssi ulos, mutta tiedän, että hän kuunteli hyvän aikaa ulkopuolella, alkaisinko puhua itsekseni. Hän väijyy minua aina. Kun hän ei sano mitään eikä tee mitään, tiedän hänen vahtivan minua. Tunnen olevani kuin pieni kärpänen mikroskoopissa. Ainoakaan sana tai teko ei vältä hänen arvosteluaan, ja vaikkei hän voikaan lukea ajatuksiani, hän panee minun tiliini sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole päähäni pälkähtäneetkään. Sitä minä vihaan enemmän kuin mitään muuta.
Enkö voi sanoa Ruth-tädistä mitään hyvää? Tietysti voin.
Hän on rehellinen ja hyveellinen, totuutta rakastava ja ahkera, eikä hänen ruokakaappinsa tosiaan tuota häpeää. Mutta hänellä ei ole rakastettavia hyveitä – eikä hän lakkaa koskaan urkkimasta, miksi minä käänsin taulut. Hän ei ikinä usko, että sanoin hänelle yksinkertaisen totuuden.
Olen kiinnittänyt neuloilla seiniin muutamia omia luonnoksiani, joitakin Teddyn herttaisia lyijykynäpiirroksia Uudesta Kuusta ja vanhasta puutarhasta ja kaiverruksen, jonka sain Deanilta. Se on pehmeä, himmeävärinen kuva autiomaan keitaalla kasvavasta palmulehdosta ja kamelijonosta, joka vaeltaa hieta-aavikon poikki taustanaan musta tähtikirkas taivas. Se tenhoaa salaperäisyydellään, ja katsellessani sitä unohdan kuningatar Aleksandran jalokivet ja lordi Byronin kolkot kasvot ja sieluni pakenee kauas, kauas vapauden ja unelmien suureen maailmaan.
Ruth-täti kysyi, mistä olin saanut sen kuvan. Kun vastasin, hän tuhahti taas nenäänsä ja sanoi:
– En käsitä, kuinka olet noin mieltynyt Pönttöselkä-Priestiin. Hän ei ole niitä miehiä, joista minä välitän.
Ymmärrän hyvin, ettei hän välitä Deanista.
Mutta vaikka talo on ruma ja huoneeni vieras, niin sitä kauniimpi on Ylevyyden maa, ja se elvyttää ja ravitsee sieluani. Ylevyyden maa on kuusimetsikkö, joka kasvaa talon takana. Minä olen antanut tuon nimen, koska kuuset ovat pitkiä, solakoita ja suoria.
Metsikössä on sananjalkojen varjostama lammikko, jonka vieressä on iso harmaa paasi. Sille vie pieni kiemurteleva oikukas polku, joka on niin kapea, että vain yksi sopii siinä kulkemaan. Kun olen väsynyt tai ikävissäni, vihoissani tai liian kiihtynyt, lähden hetkeksi sinne istumaan. Kukaan ei voi olla rauhoittumatta katsellessaan solakoita ristihuippuisia latvoja, jotka kuvastuvat taivasta vasten.
Kauniina iltoina menen sinne lukemaan, vaikka Ruth-täti epäileekin minua, se on hänestä uusi todistus viekkaudestani. Pian illat pimenevät niin varhain, etten voi enää lukea siellä, ja olen siitä tosiaan pahoillani.
Ylevyyden maassa on monta ihanan vehreätä soppea, se on täynnä päivänpaisteen kylvettämien sananjalkojen tuoksua ja nurmikkoisia aukeamia, joilla vaaleat asterit kohoavat ja huojuvat hiljaa toisiaan kohti Tuulen tytön juoksennellessa niiden keskellä. Heti ikkunani vasemmalla puolella on ryhmä pitkiä vanhoja kuusia, jotka kuutamossa ja hämärässä ovat kuin taikojaan tekeviä noita-akkoja. Kun ensi kerran näin ne ikkunastani eräänä tuulisena iltana auringonlaskua vasten ja kynttilöiden heijastuskuva riippui ilmassa niiden oksien keskellä kuin kumma merkkiliekki, tuli leimahdus – ensi kerran Shrewsburyssä – ja tunsin itseni niin onnelliseksi, ettei muu merkinnyt mitään. Olen kirjoittanut niistä runon.
Mutta voi, kuinka palavasti haluan kirjoittaa tarinoita! Tiesin että olisi vaikeaa pitää lupausta, jonka annoin Elisabet-tädille, mutta en tiennyt, että se olisi näin vaikeaa. Ja se tuntuu käyvän päivä päivältä yhä vaikeammaksi – mieleeni pulpahtelee aivan mainioita kertomuksen aiheita. Minun täytyy sen vuoksi tyytyä kirjoittamaan luonnekuvia tuntemistani ihmisistä. Niitä olenkin kirjoittanut useita. Tekisi aina mieli korjailla niitä hiukan, syventää varjoja, saada kirkkaimmat valokohdat loistamaan vielä kirkkaampina. Mutta muistan luvanneeni Elisabet-tädille, etten koskaan kirjoita mitään, mikä ei ole totta, ja siitä syystä hillitsen käteni ja koetan kuvata heidät juuri semmoisiksi kuin he ovat.
Olen kirjoittanut luonnekuvan Ruth-tädistä. Kiinnostavaa, mutta vaarallista. En koskaan jätä huoneeseeni päiväkirjaa enkä Jimmy-kirjaa. Tiedän, että Ruth-täti nuuskii kaikki paikat minun poissa ollessani. Siitä syystä pidän niitä koululaukussani.
Ilse oli tänä iltana luonani ja me luimme yhdessä läksyt. Ruth-täti näytti olevan epäluuloinen – ja ollakseni ehdottoman oikeamielinen minun täytyy tunnustaa, ettei hän ehkä olekaan ihan väärässä. Ilse on niin lystikäs ja hullunkurinen, että me taidamme nauraa enemmän kuin lukea. Seuraavana päivänä osaamme huonosti, eikä tässä talossa sitä paitsi hyväksytä naurua.
Perry ja Teddy pitävät koulusta, Perry ansaitsee asuntonsa hoitamalla uunia, pihaa ja puistoa. Ruokansa hän ansaitsee tarjoilemalla ruokalassa. Sitä paitsi hän saa viisikolmatta centiä tunnilta kaikenlaisista tilapäisaskareista.
Minä en tapaa Perryä enkä Teddyä juuri muulloin kuin sunnuntaina kotona, sillä koulun säännöissä kielletään poikia ja tyttöjä kävelemästä yhdessä kouluun ja sieltä pois. Siitä huolimatta monet kuitenkin tekevät niin. Minullakin olisi ollut monta tilaisuutta, mutta mielestäni sääntöjen rikkominen ei olisi ollut Uuden Kuun perinteiden mukaista. Ruth-täti kysyy sitä paitsi minulta jok'ikinen ilta koulusta tultuani, tulinko jonkun kanssa. Tuntuu kuin hän toisinaan olisi vähän pettynyt, kun vastaan kieltävästi."
Lokakuun 20. päivänä
"Tänä iltana huoneeni haisee keitetylle kaalille, mutta en uskalla avata ikkunaa. Ulkona on liian vahva yöilma. Vähäksi aikaa minä sittenkin uskaltaisin avata, ellei Ruth-täti olisi ollut koko päivän hyvin pahalla päällä. Eilen oli Shrewsburyn-sunnuntaini, ja kirkkoon mennessämme istuuduin penkin nurkkaan. En tiennyt, että Ruth-täti tahtoo aina istua siinä, mutta hän luuli minun tehneen sen uhalla. Koko iltapäivän hän luki Raamattuansa. Tunsin hänen lukevan sitä minulle, vaikka en käsittänyt miksi. Tänä aamuna hän kysyi minulta:
– Miksi teit niin?
– Kuinka sitten? kysyin hämmästyneenä.
– Emilia, sinä tiedät mitä teit. Minä en siedä tuommoista viekkautta. Mikä oli vaikuttimesi?
– Ruth-täti, minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tarkoitat, sanoin hyvin ylväästi, sillä mielestäni minua ei kohdeltu oikeudenmukaisesti.
– Emilia, sinä menit eilen penkin nurkkaan istumaan estääksesi minua pääsemästä siihen. Miksi?
Katsoin Ruth-tätiin kuin alempaan – minä olen nyt pitempi kuin hän ja voin katsoa sillä tavalla. Eikä hän pidä siitä. Olin suutuksissani ja luulen, että silmissäni oli vähän Murraytten katsetta. Koko juttu tuntui liian tyhjänpäiväiseltä.
– Jos minä istuin nurkkaan nimenomaan estääkseni sinua pääsemästä siihen, Ruth-täti, niin silloinhan syy on selvä.
Sanoin tämän hyvin ylenkatseellisesti, koska asia ei minusta ollut muun arvoinen. Otin koululaukkuni ja marssin ovelle. Ovella pysähdyin. Mieleeni juolahti, että tekivätpä Murrayt mitä tahansa, Starrin ei ainakaan sopinut käyttäytyä niin kuin minä nyt. Isä ei olisi hyväksynyt käytöstäni. Käännyin siis ja sanoin hyvin kohteliaasti:
– Minun ei olisi pitänyt puhua sillä tavalla, täti, pyydän anteeksi. Mutta minä en tarkoittanut mitään, kun istuuduin nurkkaan. Se johtui vain siitä, että satuin menemään penkkiin ensin. En tiennyt, että sinä istut mielelläsi nurkassa.
Taisin liioitella kohteliaisuuttani. Ainakin anteeksipyyntöni suututti tätiä vielä enemmän. Hän tuhahti nenäänsä ja sanoi:
– Saat tämän kerran anteeksi, mutta katso, ettei se tapahdu toiste. En toki odottanutkaan, että kertoisit minulle syysi. Siihen sinä olet liian viekas.
Ruth-täti, Ruth-täti! Jos sinä vain sanot minua viekkaaksi, pakotat minut toden teolla viekkaaksi ja silloin saat pitää varasi. Jos tahdon viekastella, osaan kyllä puijata! Juuri sen vuoksi, että olen suora, sinulla on vielä valtaa minuun.
Minun täytyy joka ilta panna maata kello yhdeksän, sillä 'keuhkotaudin uhkaamat tarvitsevat paljon unta'. Koulusta tultuani minun täytyy toimittaa kotiaskareita ja illat lukea. Siten minulla ei ole hetkeäkään aikaa kirjoittamiseen. Tiedän että Elisabet-täti ja Ruth-täti ovat neuvotelleet asiasta. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Sen vuoksi nousen aamulla heti kun päivä valkenee, pukeudun, otan päällystakin ylleni, aamut kun ovat nykyään kylmät, istun pöytäni ääreen ja kirjoittelen äärettömän onnellisena tunnin ajan.
Koska en tahtonut, että Ruth-täti yllättäisi minut siinä puuhassa ja sanoisi minua viekkaaksi, kerroin sen hänelle. Hän huomautti, että olen henkisesti sairas ja joudun lopulta mielisairaalaan, mutta ei kieltänyt minua. Hän varmaan otaksui sen turhaksi vaivaksi. Turhaa se kyllä olisi ollutkin. Minun täytyy kirjoittaa, siinä kaikki.
Kun minua on kielletty kirjoittamasta juttuja, olen viime aikoina sommitellut niitä ajatuksissani. Mutta eräänä päivänä juolahti mieleeni, että rikoin Elisabet-tädin kanssa tekemäni sopimuksen henkeä vaikken ehkä kirjainta vastaan. Sen vuoksi luovuin siitä.
Sain tänään kirjeen Deanilta. Hän on Egyptissä – vanhojen jumalien sortuneitten pyhättöjen ja vanhojen kuninkaitten hautojen keskellä. Näin tuon omituisen maan hänen silmillään, tuntui kuin olisin hänen seurassaan palannut noihin muinaisiin aikoihin, tajusin sikäläisen taivaan lumouksen. Olin Kamakin Emilia tai Theban Emilia enkä ensinkään Shrewsburyn Emilia. Se on Deanin taikatemppuja.
Ruth-täti vaati saada kirjeen ja luettuaan hän sanoi sitä jumalattomaksi.
Tuo laatusana ei olisi juolahtanut mieleenikään.
Tänä iltana kiipesin Ylevyyden maan pienelle jyrkälle metsämäelle ja tunsin sen laella suurta riemua. Kukkulan huipulle kiipeäminen tuottaa aina tyydytystä. Ilma oli pakkasen raikas ja miellyttävä, ja näköala Shrewsburyn satamaan oli ihmeellinen. Koko metsä oli täynnä odotusta – en voi muulla tavoin kuvata sen vaikutusta minuun. Unohdin kaiken. Ruth-tädin pistelyt ja Evelyn Blaken suojelevan armollisen käytöksen ja kuningatar Aleksandran kaulanauhan, kaiken mikä elämässä ei ole juuri niin kuin pitäisi. Kauniita ajatuksia lenteli vastaan kuin lintuja. Ne eivät olleet minun ajatuksiani. En olisi voinut ajatella mitään lähimainkaan yhtä hienoa. Niitä tuli jostakin muualta.
Ilma oli täynnä kaunista kuisketta, kun palasin pitkin hämärää pientä polkua ja kuulin takaani kuusikosta naurahtelua. Säpsähdin – ja vähän pelästyinkin.
Tiesin heti, ettei se ollut ihmisen naurua. Se oli pikemmin tonttujen ja keijukaisten ilvettä, jossa oli aivan hiukkasen ilkeyden tuntua. En voi enää uskoa metsänkeijuihin; ja kun tuon uskonsa menettää, menettää paljon muutakin. Siksi nauru ihmetytti minua ja selkääni alkoi kolkosti karmia. Mutta äkkiä mieleeni juolahtivat pöllöt, ja älysin mitä se oli – oikeastaan hauska ääni, ikään kuin jokin kulta-ajan olento olisi siellä pimeässä naureskellut itsekseen. Niitä oli luullakseni kaksikin ja varmaan jokin pöllömäinen sukkeluus huvitti niitä suuresti. Minun täytyy kirjoittaa siitä runo, vaikka en voi sanoilla ilmaista lähimainkaan kokemaani viehätystä ja lumoa.
Ilse oli eilen rehtorin puhuttelussa, kun oli palannut koulusta Gay Lindsayn kanssa. Herra Hardyn huomautukset saivat Ilsen raivostumaan. Tyttö sieppasi rehtorin pöydältä kukkamaljakon ja paiskasi sen seinään, niin että se tietysti särkyi palasiksi.
– Ellen olisi heittänyt sitä seinään, minun olisi täytynyt heittää sillä teitä, sanoi Ilse rehtorille.
Jollekin toiselle tytölle siitä olisi ollut pahat seuraukset, mutta tohtori Hardy on tohtori Burnleyn ystävä. Ilsen keltaisissa silmissä on sitä paitsi kummallinen teho. Minä tiedän aivan hyvin, kuinka hän katsoi herra Hardyyn heitettyään maljakon säpäleiksi. Hänen kiukkunsa oli jo tipo tiessään ja silmät nauroivat rohkeasti – hävyttömästi, sanoisi Ruth-täti. Herra Hardy sanoi vain, että Ilse käyttäytyi kuin pikkulapsi ja että hän saa maksaa maljakon, koska se oli koulun omaisuutta. Ilselle se oli aika musertavaa; urheus sai hänen mielestään aika nolon lopun.
Minä läksytin häntä perusteellisesti. Jonkun täytyy todella opettaa Ilseä eikä ole ketään muuta kuin minä, joka vähänkään tuntisi sen velvollisuudekseen. Tohtori Burnley nauraa vain täyttä kurkkua, kun Ilse kertoo tapauksen hänelle. Mutta yhtä hyvin olisin voinut läksyttää Tuulen tyttöä. Ilse vain nauroi ja syleili minua.
– Sydänkäpyni, olisitpa kuullut sen mäjähdyksen! Siinä kiukku haihtui kuin tuuleen.
Viime viikolla Ilse lausui koulun juhlassa ja onnistui kaikkien mielestä ihmeteltävän hyvin.
Ruth-täti sanoi tänään odottavansa, että minusta tulee 'tähtioppilas'. Hän ei laskenut leikkiä nimestäni – eihän toki, Ruth-täti ei ole edes hyvänpäivän tuttu leikinlaskun kanssa. Kaikki oppilaat, joiden keskiarvo on joulu tutkinnossa vähintään yhdeksänkymmentä sadasta mahdollisesta ja jotka eivät missään aineessa saa kahdeksaakymmentä huonompaa, ovat tähtioppilaita. He saavat kultaisen tähtineulan ja saavat käyttää sitä lopun lukuvuotta. Se on hyvin haluttu kunnia, mutta tietenkään sitä ei moni saavuta. Ellen onnistu saamaan neulaa, saan kuulla Ruth-tädiltä siitä loputtomiin. Minun täytyy saada se."
Lokakuun 30. päivänä
"'Kynän' marraskuun-numero ilmestyi tänään. Lähetin toimittajalle pöllörunoni viikko sitten, mutta hän ei ottanut sitä lehteen. Erään Evelyn Blaken runon hän sitä vastoin julkaisi, typerän imelän pikku sepustuksen 'Syksyn lehdistä'. Sellaista minäkin harrastin kolme vuotta sitten.
Ja Evelyn lausui minulle suuren tyttöparven kuullen valittelunsa siitä, ettei minun runoni ollut kelvannut. Tom Blake oli kai kertonut hänelle.
– Älkää olko pahoillanne siitä, neiti Starr, Tom sanoi, ettei se ollut mitenkään huono, mutta 'Kynän' vaatimuksia se ei tietenkään täyttänyt. Ehkä teidänkin runonne parin vuoden kuluttua kelpaavat. Yrittäkää vain edelleen.
– Kiitoksia, sanoin. – En minä ole pahoillani. Miksi olisinkaan? Eihän minun runossani ollut semmoisia loppusointuja kuin 'häipyy' ja 'väistyy'. Jos olisi, niin silloin tosiaan olisin pahoillani.
Evelyn punastui korviaan myöten.
– Älkää näyttäkö pettymystänne noin avoimesti, lapsukainen, hän sanoi.
Mutta minä huomasin, ettei hän sen jälkeen enää kajonnut asiaan.
Lohdutuksekseni kirjoitin sitten heti koulusta päästyäni Jimmy-kirjaan arvostelun Evelynin runosta. Kirjoitin sen samaan malliin kuin Macaulay tutkielmansa Robert Montgomery -parasta, ja se huvitti minua niin, etten enää tuntenut mielipahaa enkä nöyryytystä. Kotiin palattuani minun täytyy näyttää se herra Carpenterille. Se naurattaa varmaan häntäkin."
Marraskuun 6. päivänä
"Silmäillessäni tänä iltana päiväkirjaani huomasin, että olin jättänyt hyvien ja pahojen tekojeni muistiinkirjoittamisen alkuunsa. Se johtui siitä, että monet tekoni ovat siltä väliltä. En koskaan osaa päättää, kumpaan ryhmään ne kuuluvat.
Maanantaiaamuna meidän jokaisen tulee nimenhuudossa lausua vastaukseksi jokin runonpätkä. Tänä aamuna minä lausuin säkeistön omasta runostani 'Merelle päin oleva ikkuna'. Lähtiessäni juhlasalista luokkaan pysäytti vararehtori neiti Aylmer minut.
– Emilia, lausuit nimenhuudossa kauniin runon. Mistä olet sen saanut? Osaatko koko runon?
Minä riemastuin niin, että sain tuskin sanaa suustani.
– Osaan, neiti Aylmer, vastasin hyvin kainosti.
– Haluaisin saada siitä jäljennöksen, sanoi neiti Aylmer. – Voisitko kirjoittaa sen minulle? Kuka sen on kirjoittanut?
– Tekijä on Emilia Byrd Starr, sanoin nauraen. – Asia on niin, neiti Aylmer, että unohdin hakea säkeistön nimenhuutoon, ja kun en kiireessä muutakaan muistanut, turvauduin tähän omaan pätkääni.
Neiti Aylmer ei vähään aikaan sanonut mitään. Hän katsoi vain minuun. Hän on lihava keski-ikäinen nainen. Kasvot kulmikkaat, silmät kauniit, suuret ja harmaat.
– Vieläkö haluatte saada sen runon, neiti Aylmer? kysyin hymyillen.
– Tietysti, hän sanoi katsoen yhä minuun omituisesti, ikään kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt minua. – Tietysti, ja kirjoita nimesikin siihen.
Minä lupasin ja lähdin portaita alas. Alhaalla käännyin taakseni. Hän seisoi ja katseli vielä jälkeeni. Jokin hänen kasvoissaan teki minut iloiseksi, ylpeäksi ja onnelliseksi ja nöyräksi – ja – ja – hartaaksi. Niin, siltä minusta juuri tuntui.
Tämä on ollut ihmeellinen päivä! En välitä nyt enää vähääkään 'Kynästä' enkä Evelyn Blakesta.
Ruth-täti marssi tänä iltana toiseen päähän kaupunkia tapaamaan Oliver-sedän Andrew'ta, joka on nykyään täällä pankissa. Hän otti minut mukaansa. Hän antoi Andrew'lle paljon hyviä neuvoja, jotka koskivat tämän käytöstä, ruokaa ja alusvaatteita, ja pyysi poikaa tulemaan luokseen jonakin iltana, milloin Andrew vain tahtoo. Andrew on näet Murray ja hän saa sen vuoksi tulla vapaasti sinne, mihin Teddyä ja Perryä ei lasketa. Hän on kyllä pulska poika, tukka punainen ja hyvin hoidettu. Mutta hän näyttää aina kovin huolitellulta ja siloiselta.
Minun mielestäni ilta ei mennyt hukkaan, kun rouva Gardenilla, jonka luona Andrew asuu, oli mielenkiintoinen kissa. Se näytti hakevan minun suosiotani. Heti kun Andrew taputti sitä ja sanoi sille 'mirriparka', tuo älykäs eläin sähähti.
– Kissoille ei pidä olla liian tuttavallinen, neuvoin Andrew'ta. – Niille pitää puhua kunnioittavasti.
– Loruja, sanoi Ruth-täti.
Mutta kissa on kuin onkin kissa."
Marraskuun 8. päivänä
"Yöt ovat nyt kylmät. Palatessani maanantaina Uudesta Kuusta toin sieltä mukavuudekseni kuumavesipullon. Se toverinani kipristyin vuoteeseeni ja nautin äänten erilaisuudesta, myrskytuulen ulvonnasta Ylevyyden maassa ja sateen ryöpystä katolla. Ruth-täti on huolissaan, hän pelkää, että kuumavesipullon tulppa aukeaa ja koko vuode kastuu.
Toissa yönä sitten todella tapahtui jotakin, joka oli melkein yhtä pahaa. Heräsin puolenyön aikaan, ja mieleeni oli juolahtanut mitä loistavin kertomuksen aihe. Minun täytyi heti nousta kirjoittamaan se ennen kuin unohtaisin. Sitten voisin säilyttää sen, kunnes kolme vuotta olisi kulunut ja saisin vapaasti kirjoittaa.
Hyppäsin vuoteesta. Tunnustelin pitkin pöytää tavoittaakseni kynttilän, mutta kaadoinkin mustepullon. Silloin tietysti hämmennyin enkä löytänyt mitään. Tulitikut – kynttilät – kaikki olivat kadonneet. Nostin mustepullon pystyyn, mutta tunsin, että pöydällä oli mustelammikko. Kaikki sormeni olivat musteessa, niin etten voinut koskea mihinkään pimeässä, enkä myöskään löytänyt mitään, mihin olisin voinut pyyhkiä sormeni. Ja kaiken aikaa kuulin, kuinka mustetta tip-tip-tippui lattialle.
Epätoivoissani avasin oven – varpaillani, kun en uskaltanut koskettaa sitä musteisilla käsillä, ja menin alakertaan, jossa pyyhin käteni liesiriepuun ja löysin tulitikut. Mutta nyt oli Ruth-tätikin tietysti jo hereillä ja kysyi syitä ja vaikuttimia. Hän otti tulitikkuni, sytytti kynttilänsä ja marssitti minut yläkertaan. Oi voi, siellä kohtasi silmiäni hävityksen kauhistus. Kuinka pieneen savimustepulloon saattoi mahtua litrakaupalla mustetta? Paljon sitä oli ollut, sillä se oli tuhrinut kauheasti.
Tunnin verran parantelin Ruth-tädin kanssa vaurioita suolalla ja etikalla. Ruth-täti ei uskonut minua, kun sanoin nousseeni kirjoittamaan muistiin uuden kertomuksen juonta. Minulla oli muka jokin muu vaikutin ja kaikki johtui salamielisyydestäni ja viekkaudestani.
Tietysti ansaitsin torumista, kun olin jättänyt mustepullon tulpatta, mutta kaikkea mitä hän sanoi en toki ollut ansainnut. Otin kuitenkin torut nöyrästi vastaan. Ensinnäkin olin ollut huolimaton ja toiseksi minulla oli tohvelit jalassa. Kuka tahansa voi nolata minut, kun minulla on tohvelit jalassa. Sitten hän sanoi kaiken kukkuraksi antavansa tämän kerran minulle anteeksi, mutta ettei mokomaa saanut tapahtua toiste.
Perry voitti koulun mailinjuoksun ja sai uuden ennätyksen. Hän kerskui siitä liikaakin, mistä hyvästä Ilse raivostui ja läksytti hänet."
Marraskuun 11. päivänä
"Eilen illalla Ruth-täti näki minun lukevan 'David Copperfieldiä'. Kun Davy erotettiin äidistään, minä itkin sydämessäni musta viha Murdstonea kohtaan. Ruth-täti tahtoi välttämättä tietää miksi itkin eikä ottanut uskoakseen, kun sanoin sen.
– Itket muka ihmisten vuoksi, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan, sanoi Ruth-täti epäuskoisesti.
– Voi, hehän ovat olemassa, sanoin minä. – Hehän ovat yhtä todellisia kuin mekin. Väitätkö että neiti Betsy Trotwood on harhakuva?
Minä luulin saavani edes oikeata teetä Shrewsburyssä, mutta Ruth-täti sanoo, ettei se ole terveellistä. Sen vuoksi juon kylmää vettä, sillä lasten teetä minä en enää huoli. Olenko minä enää lapsi!"
Marraskuun 30. päivänä
"Andrew oli meillä tänä iltana. Hän tulee aina perjantai-illoin, kun minä en lähde Uuteen Kuuhun. Ruth-täti jätti meidät kahden kesken vierashuoneeseen ja lähti Kirkon ystävien kokoukseen. Andrew'hun hän luottaa, koska tämä on Murray.
Andrew ei ole minusta vastenmielinen. Olisi mahdotonta inhota noin vaaratonta olentoa. Hän on noita hyviä, puheliaita, kömpelöitä kunnon poikia, jotka väkisinkin viekoittelevat kiusaamaan itseään. Jälkeenpäin sitten kaduttaa, koska he ovat todella kilttejä.
Tänä iltana, kun Ruth-täti ei ollut kotona, koetin saada selville, kuinka vähällä puhumisella Andrew'n kanssa saattoi tulla juttuun. Ajattelin vain omia ajatuksiani. Huomasin muutaman harvan sanan riittävän – 'niin' – 'ei' – vain eri äänenpainolla sanottuna, naurahduksen säestyksellä tai ilman sitä – 'en tiedä – 'todellakin' - - 'johan nyt' – 'mainiota'. Etenkin viimeksi mainittua käytin ahkerasti.
Andrew jutteli ja jutteli, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, minä sanoin väliin 'mainiota'. Sanoin niin kaikkiaan yksitoista kertaa. Andrew piti siitä. Tiedän että se mairitteli häntä ja että hän piti itseään mainiona ja juttujaan erinomaisina. Minä elin sillä aikaa ihanissa unelmissa Egyptin virran rannalla Thotmes I:n aikoja.
Olimme siis molemmat sangen tyytyväisiä. Taidan koettaa samaa temppua, toistekin. Andrew on liian tyhmä saadakseen minut kiinni.
Kun Ruth-täti tuli kotiin, hän kysyi:
– No, kuinka sinä tulit Andrew'n kanssa täällä toimeen?
Täti kysyy samaa aina kun Andrew käy täällä. Minä tiedän miksi. Luulen tietäväni Murraytten pikku juonen, josta he ovat yksimieliset, vaikken luulekaan kenenkään heistä pukeneen sitä sanoiksi.
– Mainiosti, sanoin. – Andrew kehittyy. Tänä iltana hän sanoi yhden mielenkiintoisen asian, eikä hän huolehtinut enää yhtä paljon käsistään ja jaloistaan kuin tavallisesti.
En tiedä, miksi puhun toisinaan Ruth-tädille sillä tavalla. Minulle olisi paljon parempi, ellen tekisi niin. Lieneekö se Murrayta vai Starria, Shipleytä tai Burnleytä vaiko vain pelkkää riiviömäisyyttä, mene tiedä – mutta tulen sanoneeksi tuollaista, ennen kuin ennätän ajatellakaan.
– Epäilemättä Stovepipe Townista löydetty seura on sinusta mieluisempaa, sanoi Ruth-täti.
8
TODISTAJIEN PUUTTEESSA
Emilia lähti kaihomielin kirjakaupasta, jossa kirjojen ja tuoreitten aikakauslehtien haju kutkutti hänen sieraimiaan kuin Arabian sulotuoksut, ja riensi kylmää ja meluisaa katua alaspäin. Hänen oli tapana pujahtaa kirjakauppaan milloin suinkin sopi ja vilkaista nälkäisesti aikakauslehtiin, joita hänellä ei ollut varaa ostaa. Hän aivan ahnehti yleiskäsitystä siitä, millaisia kirjoituksia ne julkaisivat – etenkin runoja.
Emilian mielestä monet noista runoista eivät olleet yhtään parempia kuin hänen omansa, ja kuitenkin toimitukset uskollisesti palauttivat Emilian runot. Emilia oli jo käyttänyt tarjoamiensa runojen palautusmaksuihin melkoisen osan niistä postimerkeistä, jotka oli ostanut Jimmy-serkun dollarilla. Kuitenkin hän oli saanut vain painetut palautuskirjeet kylmäksi lohdutuksekseen. Hänen "Pöllön naurunsa" oli palautettu jo kuusi kertaa, mutta hän ei vielä ollut menettänyt uskoaan siihen. Tänä aamuna hän oli taas pudottanut sen kirjakaupan nurkassa olevaan postilaatikkoon.
– Seitsemän on onnenluku, hän ajatteli palatessaan Ilsen asuntoon vievää katua.
Yhdentoista aikaan Emilialla oli englannin koe ja hän halusi luoda silmäyksen Ilsen muistiinpanoihin, ennen kuin lähti kouluun. Valmistavan luokan oppilaat olivat melkein kokonaan suorittaneet loppututkintonsa, joita pidettiin milloin sattui ja sopi, toisin sanoen milloin luokkahuoneet senioreilta ja junioreilta joutivat.
Emilia oli melko varma tähtineulastaan. Vaikeimmat aineet hän oli jo suorittanut, eikä hän luullut saaneensa kahdeksaakymmentä huonompaa ainoassakaan. Tänään oli englannin kielen vuoro, ja siinä hän luuli saavansa reippaasti yli yhdeksänkymmenen. Jäljellä oli sitten vain historia, ja sekin oli hänen mieliaineitaan. Kaikki uskoivat hänen saavan tähtineulan. Jimmy-serkkua asia innostutti valtavasti. Ja Dean oli jo etukäteen lähettänyt onnittelunsa pyramidin huipulta, niin varma hän oli asiasta. Hänen kirjeensä oli tullut edellisenä päivänä yhtaikaa kuin joululahjapakettikin.
"Lähetän sinulle pienen kultaisen kaulaketjun, joka on peräisin yhdeksänteentoista dynastiaan kuuluvan prinsessan muumiolta", kirjoitti Dean. "Prinsessan nimi oli Mena ja hautakirjoituksessa sanotaan, että hän oli sulosydäminen. Siitä päättelen, että hän läpäisi kunnialla tuomiosalin ja että hirmuiset vanhat jumalat hymyilivät hänelle anteeksiantavasti.
Tämä pieni amuletti on ollut hänen rinnallaan tuhansia vuosia. Lähetän sen sinulle vuosisatain lemmen kyllästämänä. Luullakseni sen on täytynyt olla lemmenlahja. Miksi se muutoin olisi ollut niin kauan hänen sydämellään! Varmaan se oli hänen itsensä valitsema. Toiset olisivat panneet kuninkaantyttären kaulaan kalliimpia koruja."
Tämän pienen korun salaperäisyys kiihotti Emiliaa, mutta samalla hän melkein pelkäsi sitä. Hän tunsi aavemaista väristystä kietaistessaan vitjat valkoisen kaulansa ympärille ja koetti luoda itselleen mielikuvaa kuninkaallisesta neidosta, joka ammoin hävinneen valtakunnan aikoina oli sitä pitänyt. Mikä oli sen tarina ja sen salaisuus?
Ruth-täti ei katsellut korua suopein silmin. Hän ei pitänyt siitä, että Pönttöselkä-Priest antoi joululahjoja Emilialle.
– Olisi edes lähettänyt jotakin uutta, jos välttämättä tahtoo lähettää, hän sanoi.
– Muiston Kairosta, made in Germany, sanoi Emilia vakavana.
– Niin, jotakin sen tapaista, myönsi Ruth-täti pahaa aavistamatta. – Rouva Ayersilla on kaunis, kultakehäinen paperipaino, jonka hänen veljensä toi Egyptistä. Se on lasia ja sisässä on sfinksin kuva. Tuo ränsistynyt kapine näyttää aivan rihkamalta.
– Rihkamalta! Ruth-täti, etkö käsitä, että tämä kaulakoriste on käsin tehty ja että sitä on pitänyt egyptiläinen prinsessa ennen Mooseksen aikoja!
– No niin, jos tahdot uskoa Pönttöselkä-Priestin satuja, sanoi Ruth-täti. – Minä en sinun sijassasi pitäisi sitä julkisesti, Emilia. Murrayt eivät koskaan pidä mitättömiä koruja. Ethän aio jättää sitä täksi illaksi kaulaasi?
– Tietysti aion. Viimeksi sitä on kai käytetty Egyptin faaraon hovissa. Nyt se pääsee Kit Barrettin lumikenkätanssiaisiin. Mikä ero! Toivottavasti ei Mena-prinsessan henki yöllä vaivaa minua. Hän saattaa olla minulle vihoissaan haudan rauhan häiritsemisestä – ken tietää? Mutta enhän minä ole hautaan tunkeutunut, ja joku toinen olisi saanut tämän, ellen minä – joku, joka ei ehkä ensinkään ajattelisi pikku prinsessaa. Varmaan hän mieluummin suo sen hohtavan lämpöisenä minun kaulassani kuin viruvan jossakin kolkossa museossa tuhansien uteliaiden, tunteettomien silmien töllisteltävänä. Hän oli sulosydäminen, sanoo Dean. Ei hän kadehdi minua, vaikka olenkin saanut hänen sievän korunsa. Egyptin prinsessa, jonka valtakunta on uponnut autiomaan hiekkaan kuin maahan kaatunut viini, tervehdin sinua ajan aaltojen takaa!
Emilia kumarsi syvään ja heilutti kättään kohti menneitten vuosisatojen kaukaisuutta.
– Moinen mahtipontinen puhe on hyvin typerää, tuhahti Ruth-täti.
– Suurin osa tuosta lauseestani oli lainattu Deanin kirjeestä, sanoi Emilia avomielisesti.
– Siltä se kuulostaakin, myönsi Ruth-täti halveksivasti. – Minun mielestäni venetsialaiset helmet sopisivat sinulle paremmin kuin tuo pakanallisen näköinen kapine. Muista, ettet viivy kovin myöhään. Toimita Andrew saattamaan sinut kotiin viimeistään kello kahdeltatoista.
Andrew oli sitten noutanut Emilian Kitty Barrettin tanssiaisiin. Ruth-täti oli armollisesti myöntänyt tämän suosionosoituksen, koska Andrew kuului valittuun kansaan. Ja vaikkei Emilia ollut kotona ennen kuin kello yksi yöllä, ei se ollut antanut aihetta muistutuksiin.
Mutta Emilia oli aamusta pitäen aika uninen, sillä hän oli valvonut jo kahtena edellisenä iltana myöhään kirjojensa ääressä. Ruth-täti lievensi ankaria sääntöjään tutkintoajaksi ja antoi ylimääräisiä kynttilöitä. Mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi tiennyt, että osa niistä oli kulunut runon kirjoittamiseen. Epäilemättä hän olisi pitänyt sitä uutena todistuksena Emilian viekkaudesta.
Emilia tapasi Evelyn Blaken Ilsen huoneessa ja tämä oli näköjään hyvin närkästynyt siitä, ettei häntä ollut kutsuttu lumikenkätanssiaisiin, vaikka Emilia oli. Evelyn oli siis pisteliäällä tuulella. Hän istui Ilsen pöydällä ja heilutti härnäten nilkkojaan semmoisten tyttöjen nenän edessä, joilla ei ollut silkkisukkia.
– Hauska että tulit, sinä uskollinen ja rakastettu, huokasi Ilse. – Evelyn on tässä kaiken aamua nalkuttanut minulle. Ehkä hän nyt käy sinun kimppuusi ja minä saan lepohetken.
– Minä olen sanonut, että hänen pitäisi oppia hillitsemään luonnettaan, sanoi Evelyn hyveellisesti. – Ettekö ole kanssani samaa mieltä, neiti Starr?
– Mitä sinä olet tehnyt, Ilse? kysyi Emilia.
– Minulla oli vain aamulla rouva Adamsonin kanssa hirmuinen riita. Sen täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin. Minä olen ollut niin kauan kiltti, että minuun on latautunut valtava määrä pahuutta. Rouva Adamson aloitti tekemällä epämieluisia kysymyksiä. Niin hän aina tekee, eikö teekin, Mary? Sitten hän alkoi torua minua ja loppujen lopuksi itki. Silloin minä läimäytin häntä naamaan.
– Siinä näette, sanoi Evelyn painokkaasti.
– En minä voinut sille mitään, virnisti Ilse. – Olisin jaksanut kestää hänen nenäkkyytensä ja tönimisensä, mutta kun hän alkoi itkeä – hän oli eri ruma itkiessään – niin, niin minä läimäytin häntä.
– Sitten sinun kai tuli parempi olla, sanoi Emilia, joka oli päättänyt olla osoittamatta paheksumista Evelynin läsnäollessa.
Ilse purskahti nauruun.
– Aluksi, tosiaan. Ainakin se lopetti heti hänen uikutuksensa. Mutta jälkeenpäin minua alkoi kaduttaa. Pyydän häneltä anteeksi, tietysti. Minä olen todella pahoillani, mutta on hyvin todennäköistä, että teen sen uudestaan. Ellei Mary olisi niin kiltti kuin on, en minä olisi lähimainkaan näin paha. Minun täytyy koettaa ylläpitää tasapainoa. Mary on sävyisä ja nöyrä ja rouva Adamson pitää häntä ohjissaan. Kuulisitpas kuinka hän toruu Maryä, jos Mary on illalla poissa enemmän kuin kerran viikossa.
– Hän on oikeassa, sanoi Evelyn. – Olisi paljon parempi, jos sinäkin juoksisit vähemmän. Sinusta aletaan juoruta, Ilse.
– Sinä ainakin taisit istua eilisen illan kotona, kultaseni, ilvehti Ilse vahingoniloisesti virnistäen.
Evelyn punastui ja oli ylpeästi vaiti. Emilia syventyi muistiinpanokirjaansa ja Mary ja Ilse lähtivät ulos. Emilia olisi toivonut, että Evelynkin olisi lähtenyt. Mutta tämä jäi kuin jäikin.
– Miksette koeta vaikuttaa Ilseen, että hän parantaisi tapojaan, hän aloitti vastenmielisen tuttavalliseen tapaan.
– Minulla ei ole valtaa Ilseen, vastasi Emilia kylmästi. – Eikä hän sitä paitsi käyttäydy mielestäni huonosti.
– Voi kultaseni, kuulittehan hänen itsensä sanovan, että hän löi rouva Adamsonia.
– Rouva Adamson tarvitsikin sen. Hän on vastenmielinen ihminen, itkee aina, vaikkei hänellä ole pienintäkään itkun aihetta. Mikään ei ole sen ikävämpää.
– Ja eilen Ilse jäi pois ranskan tunnilta ja meni Ronnie Gibsonin kanssa jokirantaan kävelemään. Hän joutuu kiinni, jos tekee niin liian usein.
– Ilse on poikien erikoissuosiossa, sanoi Emilia hyvin tietäen, että juuri tuota suosiota Evelyn toivoi itselleen.
– Hän on väärällä taholla suosiossa. Evelyn tekeytyi nyt alentuvaiseksi, sillä hän aavisti, että Emilia Starria harmitti moinen kohtelu. – Hänellä on aina joukko hurjapäitä seuranaan. Kunnon pojat eivät viitsi riehua hänen kanssaan, kuten ehkä olette huomannut.
– Eikö Ronnie Gibson ole kunnollinen?
– Entä Marshall Orde?
– Itsellä ei ole mitään tekemistä Marshall Orden kanssa.
– Vai ei! Vaikka oli hänen kanssaan ajelemassa kello kahteentoista viime tiistaina. Ja Orde oli humalassa, kun nouti hevosen vuokratallista.
– En usko sanaakaan tuosta. Ilse ei ole koskaan ollut ajelemassa Marsh Orden kanssa. Emilian huulet olivat valkeat suuttumuksesta.
– Silminnäkijä on kertonut minulle. Ilsestä juorutaan kaikkialla. Vaikkette voisikaan käskeä tai kieltää häntä, niin varmasti teillä on kuitenkin vaikutusvaltaa. Vaikka taidatte itsekin tehdä joskus hullutuksia, kävitte esimerkiksi alasti uimassa Blair Waterin hiekkarannoilla. Sen tietää koko koulu. Kuulin Marshin veljen naureskelevan sitä. Eikö se sitten ollut typerää, kultaseni?
Emilia punastui suuttumuksesta ja häpeästä – yhtä paljon kuin siitäkin, että Evelyn Blake sanoi häntä kultasekseen. Kaunis uimaretki kuutamossa, onpa maailma sen häväissyt. Hän ei tahtonut keskustella siitä Evelynin kanssa. Ajatelkoon mitä tahtoo.
– En luule teidän oikein käsittävän eräitä asioita, neiti Blake, hän sanoi äänessään viileä ivan sävy, joka sai jokapäiväisiin sanoihin sivutarkoituksen.
– Tosiaan, tehän olette sitä valittua kansaa, naurahti Evelyn pisteliästä pikku nauruaan.
– Niin olen, vastasi Emilia tyynesti kohottamatta edes silmiään muistiinpanokirjastaan.
– Älkää nyt noin kovin pahastuko, kultaseni. Minä puhuin vain, koska minusta on sääli nähdä Ilsen aina eksyvän väärälle tolalle. Oikeastaan pidän tyttöparasta. Ja olisi parempi, jos hän hiukan hillitsisi kiinnostustaan väreihin. Se tulipunainen juhlapuku, joka Ilsellä oli valmistavan luokan konsertissa, oli todella kammottava.
– Minusta hän oli kuin kultainen lilja tulipunaisessa maljakossa, sanoi Emilia.
– Kylläpä te olette uskollinen ystävä, kultaseni. Olisi hauska tietää, pitäisikö Ilse teidän puoltanne samalla tavalla. No niin, täytynee jättää teidät lukemaan. Teillähän on kymmeneltä englantia. Herra Scoville valvoo, kun herra Travers on sairastunut. Eikö teidänkin mielestänne herra Scovillella ole kaunis tukka? Tukasta puhuttaessa, miksette te, kultaseni, kampaa hiuksianne sivuilta alemmaksi, että korvat peittyisivät, ainakin korvannipukat? Minun mielestäni se sopisi teille paljon paremmin.
Emilia päätti, että jos Evelyn Blake vielä sanoo häntä kultasekseen, hän heittää tätä mustepullolla. Miksei Evelyn jo mene matkoihinsa ja anna hänen lukea?
Evelynillä oli vielä yksi myrkkynuoli viinessään.
– Se nuori kehittymätön ystävänne on koettanut saada runonsa "Kynään". Se on isänmaallinen runo. Tom näytti sen minulle. Se oli verraton. Varsinkin yksi säe oli erikoisen hieno: "Kanada-impi tervehtii palaavia poikiaan." Olisittepa kuullut kuinka Tom ulvoi naurusta.
Emiliankin oli vaikea pidättää hymyä, vaikka hän olikin kauhean pahoillaan siitä, että Perry oli tuolla tavalla saattanut itsensä pilkkatauluksi. Miksei hän koskaan oppinut rajoituksiaan ja käsittänyt, etteivät Parnasson penkereet olleet häntä varten?
– Minun mielestäni "Kynän" toimittajalla ei ole oikeutta näyttää hylättyjä kirjoituksia sivullisille, Emilia sanoi kylmästi.
– Mutta Tom ei pidäkään minua sivullisena. Ja tuo nyt oli liian hyvä pala salassa pidettäväksi. Mutta nyt taidan piipahtaa kaupassa.
Emilia huokasi helpotuksesta Evelynin lähdettyä. Melkein samassa Ilse palasi.
– Lähtikö Evelyn? Olipa hän suloisella tuulella tänään. En käsitä, miksi Mary pitää hänestä. Mary on laatuun käypä vaikkei kiinnostava.
– Ilse, olitko Marsh Orden kanssa ajelemassa viime viikolla? kysyi Emilia vakavasti.
Ilse katsoi silmät pyöreinä.
– En, rakas aasiseni, en ollut. Arvaan kyllä, mistä olet kuullut tuon juorun. En tiedä, kuka tyttö se oli.
– Mutta sinä jäit ranskan tunnilta pois ja kävit joella kävelemässä Ronnie Gibsonin kanssa?
– Tunnustan.
– Ilse – sinun ei pitäisi – ihan totta...
– Älä raivostuta minua, Emilia! sanoi Ilse lyhyesti. – Sinä alat käydä liian tätimäiseksi. Olisi tehtävä jotain, ennen kuin se tulee tavaksi. Minä inhoan nyrppäneniä ja nirppasuita. Nyt matkaan – pitää kipaista Shoppen kautta kouluun.
Ilse kokosi ärtyisän näköisenä kirjansa ja lehahti ulos. Emilia haukotteli ja päätti, että riittäköön jo muistikirjan osalta. Hänellä oli vielä puoli tuntia aikaa ennen kouluun lähtöä. Hän heittäytyi Ilsen vuoteelle hetkeksi pitkäkseen.
Emilian mielestä oli kulunut vain minuutti, kun hän huomasi nousseensa istumaan ja tuijottavansa kauhistuneena Maryn kelloa. Viittä minuuttia vailla yksitoista! Viidessä minuutissa oli siis kuljettava neljännesmaili ja ehdittävä paikalleen koulunpenkille tutkittavaksi. Emilia heitti ylleen päällystakin ja lakin, tempaisi pöydältä muistikirjansa ja syöksyi ulos. Aivan hengästyneenä hän saapui kouluun mielessään ilkeä tunne, että ihmiset olivat katsoneet häntä omituisesti kadulla. Hän ripusti päällysvaatteet naulaan vilkaisemattakaan peiliin ja riensi luokkahuoneeseen.
Luokan läpi kävi hämmästynyt kohahdus, kaikki katsoivat häneen, kuului nauruntirskettä. Herra Scoville, pitkä hoikka hieno herrasmies, jakeli koepapereita. Hän laski yhden Emilian eteen ja sanoi vakavana:
– Katsoitteko peiliin ennen kuin tulitte luokkaan, neiti Starr?
– En, sanoi Emilia harmistuneena aavistaen, että jokin oli kauhean hullusti.
– Minä – luullakseni – katsoisin – nyt – jos olisin teidän sijassanne. Herra Scovillen näytti olevan vaikea saada sanoja suustaan.
Emilia nousi ja palasi tyttöjen pukuhuoneeseen. Eteisessä rehtori Hardy tuli vastaan ja katsoi häneen pitkään. Tuon katseen aihe selvisi Emilialle heti, kun hän vilkaisi pukuhuoneen peiliin.
Hänen ylähuuleensa ja poskilleen oli taitavasti piirretty mustat viikset – uljaat, sangen mustat viikset, joiden päät olivat kummallisesti kippuralla. Hetkisen Emilia tuijotti peiliin silmät suurina. Miksi – mitä – kuka oli sen tehnyt?
Raivostuneena hän pyörähti ympäri. Evelyn Blake oli juuri tullut huoneeseen.
– Te – olette tehnyt tämän, huohotti Emilia. Evelyn katsoi häneen hetkisen – sitten hän purskahti äänekkääseen nauruun.
– Emilia Starr! Tepä olette kauhean näköinen. Menittekö todella luokkaan tuollaisena?
Emilia puristi kätensä nyrkkiin.
– Te olette tehnyt tämän, hän sanoi uudelleen. Evelyn oikaisihe hyvin ylhäisesti.
– Neiti Starr, toivon tosiaankin, ettette luule minun alentuneen moiseen kolttoseen. Rakas ystävänne Ilse kai arveli voivansa kujeilla kanssanne. Jokin nauratti häntä, kun hän muutama minuutti sitten tuli sisään.
– Ilse – ei ikinä!
Evelyn kohautti olkapäitään.
– Minä pesisin ensin naamani ja koettaisin vasta perästäpäin saada selville, kuka sen on töhrinyt, hän sanoi mennessään kasvot nytkähdellen.
Vavisten kiireestä kantapäähän vihaa, häpeää ja katkeraa nöyryytystä Emilia pesi viikset kasvoistaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä kotiin. Hän ei voinut mielestään millään palata luokkaan kaikkien ivailtavaksi. Mutta sitten hän puri hammasta ja lähti kuin lähtikin takaisin pitäen mustan päänsä pystyssä kulkiessaan käytävää paikalleen. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen mielensä paloi. Nurkassa hän näki Ilsen keltaisen pään koepaperin yli kumartuneena. Toiset hymyilivät ja tirskuivat. Herra Scoville oli loukkaavan vakava. Emilia tarttui kynäänsä, mutta hänen kynänsä vapisi paperilla.
Jos hän olisi voinut siinä paikassa vapaasti itkeä, olisi hänen suuttumuksensa päässyt sulamaan. Mutta se oli mahdotonta. Hän ei tahtonut itkeä. Hän ei tahtonut näyttää, kuinka syvästi nöyryytys oli häneen koskenut. Emilia olisi säästynyt paljolta, jos hän olisi voinut kuitata naurulla ilkeän kepposen. Mutta Emilia oli Emilia eikä hän voinut. Häväistys koski syvästi hänen intohimoiseen mieleensä.
Mitä englannin kokeeseen tulee, hän olisi yhtä hyvin voinut lähteä oikopäätä kotiin. Hän oli jo menettänyt kaksikymmentä minuuttia. Kului vielä kymmenen minuuttia ennen kuin hänen kätensä rauhoittui sen verran, että hän saattoi edes kirjoittaa. Ajatuksiaan hän ei voinut ensinkään hallita. Koe oli vaikea, kuten herra Traversin kokeet yleensä. Emilian mielessä myllersi sekasortoisia ja kiihkeitä ajatuksia, jotka kaikki kieppuivat kiduttavan häpeän ympärillä.
Antaessaan opettajalle kokeen ja lähtiessään luokkahuoneesta hän tiesi menettäneensä tähtensä. Hyvä jos töin tuskin läpäisi kokeen. Tunteittensa myrskyssä hän ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän riensi kotiin kolkkoon huoneeseensa kiitollisena siitä, että Ruth-täti oli poissa, heittäytyi vuoteelleen ja itki. Hän tunsi itsensä runnelluksi, piestyksi ja ruoskituksi, ja tuohon tuskaan liittyi kiduttava pieni epäilys.
Ilsekö oli syyllinen – ei, ei mitenkään – ei voinut olla. Kuka sitten? Marykö? Mahdotonta. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Evelyn. Evelyn oli palannut ja ilkeydessään tehnyt julman kepposen. Mutta Evelynhän oli kieltänyt. Hän oli näyttänyt loukkaantuneen harmistuneelta ja katsonut Emiliaan liiankin viattomin silmin. Mitä Ilse oli sanonut? "Sinä alat käydä liian tätimäiseksi." Näin inhottavalla tavallako Ilse oli tahtonut parantaa hänet?
– Ei – ei – ei! Emilia nyyhkytti pielukseensa. Mutta epäilys ei vain väistynyt.
Ruth-täti ei epäillyt vähääkään. Ruth-täti oli poikennut ystävänsä rouva Ballin luo, ja tällä ystävällä oli tytär, joka niin ikään oli valmistavan luokan oppilas. Anita Ball oli kertonut kotonaan jutun. Sitä oli vieläpä juniorien ja seniorienkin luokalla kovasti naurettu, ja Evelyn Blake oli kuulemma sanonut Ilse Burnleyn tehneen tuon kepposen.
– Kas niin, sanoi Ruth-täti kiiruhtaen Emilian huoneeseen kotiin palattuaan. – Olen kuullut, että Ilse Burnley koristeli sinut kauniiksi tänään. Minä toivon sinun nyt älyävän, mimmoinen ystävä hän on.
– Ei se ollut Ilse, sanoi Emilia.
– Oletko kysynyt häneltä?
– En. En voi loukata häntä kysymällä.
– Niin, mutta minä uskon hänen tehneen sen. Eikä hän saa tämän jälkeen käydä täällä. Muista se.
– Ruth-täti...
– Olet kuullut sanani, Emilia. Ilse Burnley ei ole sovelias toveri sinulle. Olen viime aikoina kuullut hänestä kaikenmoista. Mutta tämä on anteeksiantamatonta.
– Täti, jos kysyn Ilseltä tekikö hän sen ja hän vastaa kieltävästi, niin eikö täti usko?
– En, en uskoisi ketään tyttöä, joka on kasvatettu sillä tavalla kuin Ilse Burnley. Hän voi tehdä ja sanoa mitä tahansa. Pidä huolta etten enää näe häntä talossani.
Emilia nousi ja koetti turvautua päättävään katseeseensa, vaikka hänen kasvonsa olivatkin aivan itkun runtelemat.
– En tietenkään tuo tänne Ilseä, ellei hän ole tervetullut, hän sanoi kylmästi. – Mutta minä käyn hänen luonaan. Ja jos sinä kiellät sen – niin minä – minä palaan kotiin Uuteen Kuuhun. Minusta olisi nyt mieluisinta palata sinne joka tapauksessa. Mutta en tahdo antaa Evelyn Blaken karkottaa itseäni.
Ruth-täti tiesi varsin hyvin, ettei Uudessa Kuussa hyväksyttäisi Emilian ja Ilsen täydellistä erottamista toisistaan. Tohtori oli Elisabet-tädin läheinen ystävä. Rouva Dutton ei ollut koskaan pitänyt tohtori Burnleystä. Hänen täytyi tyytyä kieltämään Ilsen käynnit talossaan, ja siihen hän oli kauan etsinyt tilaisuutta. Hän ei suinkaan suuttunut myötätunnosta Emiliaa kohtaan, vaan vihastui siitä, että Murray oli tehty naurettavaksi.
– Luulin sinun nyt kyllästyneen käymään Ilsen luona. Evelyn Blake taas on liian etevä ja järkevä tyttö tehdäkseen tuommoisia typeriä kepposia. Blaket minä tunnen. He ovat kaikin puolin kunnioitettavaa väkeä ja Evelynin isä on varakas. Lakkaa toki itkemästä. Kylläpä naamasi nyt on kaunis! Mitä järkeä tuossa itkussa on?
– Ei mitään, myönsi Emilia apeasti. – Minä vain en voi sille mitään. En kestä, että minut saatetaan naurunalaiseksi. Voin sietää mitä muuta tahansa, mutta en sitä. Voi, täti, jätä minut yksikseni. Minä en voi syödä illallista.
– Sinä olet suunniltasi – Starrien tavoin. Me Murrayt salaamme tunteemme.
– Mahtaako teillä niitä ollakaan salattavissa, ainakaan kaikilla, ajatteli Emilia kapinallisena.
– Parasta että pysyt erilläsi Ilse Burnleystä, sittenpä ei ole vaaraa joutua julkisesti häväistyksi, neuvoi Ruth-täti vielä lähtiessäänkin.
Emilia vietti unettoman yön. Seuraavana päivänä hän lähti tapaamaan Ilseä ja kertoi tälle vastahakoisesti, mitä Ruth-täti oli sanonut. Ilse raivostui, mutta Emilia totesi kauhukseen, ettei hän sanonut olevansa syytön viiksikepposeen.
– Ilse – et suinkaan sinä tehnyt sitä? hän sai soperretuksi. Hän tiesi, ettei Ilse ollut maalannut viiksiä, oli varma siitä, mutta hän tahtoi, kuulla sen Ilsen omasta suusta. Hänen hämmästyksekseen Ilse lehahti punaiseksi.
– "Onko palvelijasi koira", siteerasi Ilse hämillään. Avomielinen ja suorasukainen Ilse oli todella oudosti hämillään. Hän kääntyi ja alkoi umpimähkään hypistellä salkkuaan. – Ethän kai kuvittele, että minä tekisin sellaista sinulle, Emilia?
– En tietenkään, sanoi Emilia hitaasti.
Enempää ei asiasta puhuttu. Mutta se pieni epäluulo, joka oli pujahtanut Emilian mieleen, hiipi esiin lymypaikastaan. Vieläkään hän ei uskonut, että Ilse olisi voinut tehdä moisen ilkeän kolttosen – ja valehdella lisäksi. Mutta miksi Ilse oli sitten hämmentynyt ja häpeissään? Eikö syytön Ilse olisi raivostunut tavalliseen tapaansa ja antanut Emilian kuulla kunniansa jo pelkästä epäluulosta, kunnes kaikki myrkky olisi haihtunut?
Asiaan ei sen koommin kajottu. Mutta epäluulon varjo oli jäänyt ja tavallaan se pilasi joululoman Uudessa Kuussa. Ulkonaisesti tytöt olivat yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin, mutta Emilia tunsi kipeästi, että heidän välilleen oli auennut kuilu. Hän ei saanut rakennetuksi siltaa sen yli, vaikka olisi kuinka yrittänyt.
Juopa tuntui vain syvenevän siitä, että näköjään Ilsen mielestä kaikki oli ennallaan. Eikö Ilse välittänyt hänestä ja hänen ystävyydestään sen vertaa, että olisi tuntenut sen jäähtyneen? Saattoiko hän olla niin pintapuolinen ja välinpitämätön, ettei huomannut koko asiaa? Emilia hautoi tätä aivan sairaalloisuuteen saakka. Tuommoinen hämärä, myrkyllinen asia, joka lymysi varjossa eikä uskaltanut tulla päivänvaloon, raateli pahimmin hänen herkkää ja tulista mieltään. Ilmiriita Ilsen kanssa ei olisi koskenut häneen samalla tapaa. Hän oli riidellyt Ilsen kanssa kymmeniä kertoja ja sopinut siinä samassa tuntematta jälkeenpäin pienintäkään katkeruutta. Tämä oli toista.
Kuta enemmän Emilia asiaa hautoi, sitä hirmuisemmaksi se paisui. Hän oli onneton, hajamielinen, rauhaton. Laura-täti ja Jimmy-serkku huomasivat sen, mutta luulivat sen johtuvan tähtineulan tuottamasta pettymyksestä. Emilia oli sanonut olevansa varma, ettei saisi sitä. Mutta hän oli lakannut suremasta asiaa.
Tietysti häntä odotti vaikea aika, kun hän palasi kouluun ja tutkintotulokset ilmoitettiin. Hän ei ollut niiden neljän kadehditun joukossa, jotka saattoivat ylpeillä tähtineulasta, ja viikkokausia Ruth-täti muistutti häntä siitä. Täti tunsi suvun arvon laskeneen Emilian epäonnistumisen johdosta, ja se katkeroitti kovasti tytön mieltä.
Kaiken kaikkiaan Emiliasta tuntui, että uusi vuosi oli alkanut huonoin entein. Sen ensimmäistä kuukautta hän ei milloinkaan muistellut mielellään. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Ilse ei saanut käydä hänen luonaan, ja vaikka hän kävikin Ilsen luona, tuo heitä erottava salainen kuilu tuntui verkalleen levenevän. Ilse ei vieläkään ollut huomaavinaan sitä, mutta syystä tai toisesta Emilia olikin nykyään harvoin Ilsen kanssa kahden kesken. Huone oli aina täynnä tyttöjä, meluttiin, naurettiin, laskettiin leikkiä ja juteltiin kouluasioista, mikä kaikki oli varsin viatonta ja hauskaakin. Kuitenkin se oli aivan erilaista, kuin Emilian ja Ilsen entinen likeinen toveruus ja yhteisymmärrys.
Ennen he olivat laskeneet leikkiä siitä, kuinka he saattoivat tuntikausia käyskennellä tai istua yhdessä sanomatta sanaakaan ja kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että heillä oli ollut mainion hauskaa. Näitä hiljaisia hetkiä ei enää ollut. Milloin he sattuivat olemaan kaksin, he pitivät molemmat vireillä iloista pintapuolista juttelua, kuin kumpikin olisi salaa pelännyt hiljaista hetkeä, joka paljastaa todellisuuden.
Emilia suri sydämessään menetettyä ystävyyttä. Joka yö kyynelet kostuttivat hänen pieluksensa. Mutta mitään ei voinut tehdä. Hän ei saanut karkotetuksi epäilyä mielestään, vaikka olisi kuinka koettanut. Hän oli tehnyt monta rehellistä yritystä. Hän koetti joka päivä vakuuttaa itselleen, ettei Ilse Burnley ikinä olisi voinut tehdä hänelle sellaista kolttosta ja ettei Ilsestä ollut moiseen ilkeyteen. Hän lähti suoraa päätä Ilsen luo pyhästi päättäen olla häntä kohtaan aivan kuin ennenkin. Mutta hän oli luonnottoman sydämellinen ja herttainen, aivan ylitsevuotava, ei ollenkaan oman itsensä kaltainen. Ilse oli aivan yhtä sydämellinen ja herttainen – ja juopa leveni levenemistään.
– Ilse ei enää koskaan raivoa minun seurassani, ajatteli Emilia suruissaan.
Se olikin totta. Ilse oli Emilian seurassa aina tasaisen hyväntuulinen ja osoitti vääjäämätöntä kohteliaisuutta, jota ainoakaan entisen hurjapäisyyden leimahdus ei rikkonut. Emilian mielestä mikään ei olisi ollut tervetulleempaa kuin Ilsen raivonpuuska. Se olisi voinut murtaa jään, joka hellittämättä muodostui heidän välilleen, ja päästää padotut tunteet taas valloilleen.
Emiliaan koski kipeästi sekin, että Evelyn Blake tiesi mainiosti, millä kannalla Ilsen ja Emilian välit nyt olivat. Hänen ruskeiden silmiensä ilkkuva ilme ja sivumennen heitetyt letkaukset osoittivat, että hän oli selvillä tilanteesta ja nautti siitä. Se katkeroitti ja jäyti Emilian mieltä, sillä hän tunsi olevansa puolustuskyvytön.
Evelyn kadehti muiden tyttöjen läheisiä suhteita. Erityisesti häntä oli ärsyttänyt Ilsen ja Emilian välinen ystävyys, koska se oli ehyt ja täydellinen. Siinä ei ollut ollut sijaa kolmannelle. Eikä Evelyn pitänyt siitä, että hänet suljettiin ulkopuolelle, että oli aidattuja puutarhoja, joihin häntä ei laskettu. Häntä ilahdutti sen vuoksi kovin, kun tämä kiusallisen kaunis ystävyys kahden tytön välillä, joita hän salassa vihasi, oli lopussa.
9
HETKIEN HETKI
Emilia laskeutui väsyneesti alakertaan. Oli kuin kaikki väri ja sointu olisi kadonnut hänen elämästään, kuin tulevaisuus olisi luvannut pelkkää katkeamatonta harmautta. Ja kymmenen minuuttia myöhemmin sateenkaaret kaartelivat hänen ympärillään ja tulevaisuuden autiomaa oli puhjennut kukkaan kuin ruusu!
Syynä tähän ihmeelliseen muutokseen oli laiha kirje, jonka Ruth-täti ojensi hänelle tuhahtaen. Jokin aikakauslehtikin oli tullut, mutta siihen Emilia ei ensin kiinnittänyt huomiota. Kuoren kulmassa hän näki erään kukkakaupan osoitteen ja tunsi kuoren kädessään lupaavan laihaksi. Se oli aivan toisenlainen kuin ne lihavat kirjeet, jotka olivat täynnä hylättyjä runoja.
Sydän jyskyttäen hän repäisi kuoren auki ja vilkaisi koneella kirjoitettuun arkkiin.
"Kunnioitettu neiti Starr.
Iloksemme voimme ilmoittaa, että runonne 'Pöllön nauru' on hyväksytty julkaistavaksi 'Puutarhassa ja Metsässä'. Se on julkaistu aikakauslehtemme viime numerossa, jonka lähetämme ohessa. Säkeissänne on aito sointi, ja tutustumme vastedeskin kernaasti töihinne.
Tapanamme ei ole maksaa avustuksista, mutta voitte valita hintaluettelostamme kahden dollarin arvosta siemeniä tai taimia, jotka lähetetään osoitteellanne vapaasti.
Kiittäen teitä,
Kunnioittavasti
Thos. E. Catton & Co."Kirje putosi Emilialta ja hän tarttui vapisevin sormin aikakauslehteen. Häntä huimasi, kirjaimet karkeloivat hänen silmissään, hän tunsi kurkkua oudosti kuristavan, sillä siinä oli heti ensi sivulla hienossa kiehkurakehyksessä hänen runonsa: Pöllön nauru, kirjoittanut Emilia Byrd Starr.
Tämä oli menestyksen maljan ensimmäinen ihana pisara, eikä Emiliaa voi pitää typeränä, vaikka hän siitä juopuikin. Hän vei kirjeen ja aikakauslehden huoneeseensa saadakseen katsella niitä kyllikseen. Onnessaan hän ei ollenkaan huomannut, että Ruth-täti tuhahteli nenäänsä vielä monta ylimääräistä kertaa. Ruth-tädistä tuo poskien äkillinen puna, silmien hehku ja ylipäänsä hurmaantuminen ja haltioituminen tuntuivat kovin epäilyttäviltä.
Yläkertaan tultuaan Emilia istuutui lukemaan runoaan ikään kuin ei olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Tosin siinä oli painovirhe, joka nosti hänen ihonsa aivan kananlihalle – olihan vallan kauheaa, kun "metsämiehen kuusta" oli tullut "metsämiehen puu"! Joka tapauksessa se oli hänen runonsa, ja se oli julkaistu ihan oikeassa aikakauslehdessä.
Siitä oli vielä maksettukin! Tietysti ekki olisi ollut tervetulleempi. Kaksi dollaria omaa rahaa, omalla kynällä ansaittua, olisi tuntunut Emiliasta omaisuudelta. Mutta olisi toki hauskaa valita Jimmy-serkun kanssa siemeniäkin. Hän suunnitteli jo mielessään kaunista kukkapenkkiä seuraavaksi kesäksi Uuden Kuun puutarhaan – punan ja purppuran, sinen ja kullan värihehkua.
Ja mitä siinä kirjeessä sanottiinkaan?
"Säkeissänne on aito sointi, ja tutustumme kernaasti vastedeskin töihinne!" Mitä merkitsi se vähäinen kapuaminen, joka vielä oli huipulle?
Emilia ei voinut jäädä tähän pimeään huoneeseen, jossa laipio ahdisti. Lordi Byronin kuolinilme häiritsi hänen onneaan. Hän heitti päällystakin hartioilleen ja riensi Ylevyyden maahan.
Hänen mennessään keittiön läpi Ruth-täti oli tavallista epäluuloisempi ja kysyi mairean ivallisesti:
– Onko talo tulessa? Tai satama?
– Ei kumpikaan. Sieluni on tulessa, sanoi Emilia salaperäisesti hymyillen.
Hän sulki oven ja unohti heti Ruth-tädin ja kaiken muunkin epämieluisan, niin asiat kuin ihmisetkin. Kyllä maailma oli kaunis, elämä ihanaa ja ihmeellinen tämä Ylevyyden maa! Kapean polun kahta puolen nuoret kuuset olivat saaneet hienoa lumen ripsettä päälleen. Emiliasta tuntui kuin ilmava pitsihuntu olisi leikillä heitetty nuorten druidipapittarien olkapäille, vaikka ankara usko oli kieltänyt heiltä moisen koreilun. Emilia päätti kirjoittaa tämän lauseen kotiin palattuaan Jimmy-kirjaansa.
Hän liiteli yhä eteenpäin kohti mäen lakea. Hän tunsi aivan lentävänsä, hänen jalkansa eivät tosiaan voineet koskettaa maata. Mäen päällä hän seisahtui hurmaantuneena, haltioissaan, kädet ristissä. Aurinko oli juuri laskenut. Jäätyneen sataman pilvet olivat kertyneet häikäiseviksi ja monivivahteisiksi röykkiöiksi. Toisella puolella oli hohtavia valkoisia kukkuloita, joiden yllä näkyi iltatähtiä. Ikikuusten tummien runkojen välissä hänen oikealla puolellaan kohosi iso pyöreä kuu.
– "Niissä on aito sointu", kuiskasi Emilia haltioituneena muistellen yhä uudelleen noita uskomattomia sanoja. – He tahtovat saada lisää työni tuloksia! Voisipa isä nähdä runoni painettuna!
Vuosia sitten isä oli Maywoodin vanhassa talossa kumartunut Emilian yli hänen maatessaan ja sanonut:
– Hän on rakastava syvästi, kärsivä kauheasti, korvaukseksi hän saa kokea ihania hetkiä.
Tämä oli hänen ihania hetkiään. Hän tunsi ihmeellistä mielen keveyttä, sielua kuohuttavaa olemassaolon iloa. Luomiskyky, joka oli nukkunut koko kuluneen kurjan kuukauden, leimahti äkkiä liekkeihin hänen sielussaan kuin puhdistava tuli. Se pyyhkäisi pois kaiken sairaalloisen, myrkyttävän, jäytävän. Äkkiä Emilia tiesi, ettei Ilse ikinä ollut syyllinen taannoiseen kolttoseen. Hän nauroi iloisesti – hyväntuulisena.
– Mikä pikku houkka minä olen ollut! Täydellinen pöllö! Tietenkin Ilse on viaton. Meidän välillämme ei ole enää kaunaa – se on poissa – poissa – poissa. Minä menen paikalla kertomaan hänelle.
Emilia riensi takaisin pientä polkuaan. Ylevyyden maa ympäröi häntä salaperäisesti kuutamossa talvimetsän juhlalliseen hiljaisuuteen vaipuneena. Hän tunsi sulautuvansa sen kauneuteen, hurmaan ja salaperäisyyteen. Tuulen tytön äkillinen huokaus metsän varjoissa herätti Emilian leimahduksen ja sen jälkihehku mielessään hän riensi tanssiaskelin Ilsen luo.
Hän tapasi Ilsen yksinään, kietoi käsivartensa tämän ympärille ja syleili rajusti.
– Ilse, anna minulle anteeksi, hän huudahti. – Minä en olisi saanut epäillä sinua. Minä tosiaan epäilin, mutta nyt tiedän, minä tiedän. Annathan minulle anteeksi.
– Sinua vuohen vohlaa, sanoi Ilse.
Emilia oli hyvillään siitä, että häntä sanottiin vuohen vohlaksi. Tämä oli entinen Ilse – hänen Ilsensä.
– Voi, Ilse, olen ollut kovin onneton.
– No älä nyt siinä ulise, sanoi Ilse. – Ei minullakaan ole ollut hauskaa. Kuule Emilia, minulla on sinulle kerrottavaa. Suu poikki ja kuuntele. Tapasin silloin Evelynin Shoppessa ja palasimme kotiin noutamaan muutamia kirjoja, joita hän tarvitsi. Sinä olit sikeässä unessa – niin sikeässä, ettet liikahtanutkaan, kun nipistin sinua poskesta. Sitten minä otin vain kurillani mustan liidunpalan ja sanoin: "Minäpä piirrän hänelle viikset" – ei, älä sano mitään! Evelynin naama venyi ja hän sanoi: "Eihän toki, se olisi halpamaista!" Minulla ei ollut vähintäkään aikomusta piirtää viiksiä, sanoin vain leikilläni, mutta Evelyn-mokoman katala teeskentely suututti minua niin, että päätin piirtää ne – ei, ole hiljaa nyt! Aioin sitten herättää sinut ja näyttää kuvaasi peilistä, siinä kaikki. Mutta ennen kuin ennätin vetää viivaakaan, poikkesi Kate Erroll meille ja tahtoi meitä tulemaan kanssaan ja minä lähdin. Siinä kaikki, Emilia, Caesarin kunnian kautta! Mutta perästäpäin olin häpeissäni ja nolo. Jos minulla olisi omaatuntoa, sanoisin että omatuntoni oli vähän huono, sillä tuumahan oli itänyt minun päässäni ja olin siitä tavallani vastuussa. Ja sitten näin, että sinä epäilit minua, ja siitä minä raivostuin – se ei ollut mitään pikaista raivoa, vaan häijyä, kylmää, sisäistä. Minusta sinä et olisi saanut epäilläkään minua niin ilkeäksi, että olisin antanut sinun mennä semmoisena luokkaan. Niin, minä ajattelin sitten, että koska kerran epäilet, niin epäile vain tarpeeksesi – minä en koeta sanallakaan parsia asiaa. Jukoliste, olen kuitenkin iloinen, että olet lakannut näkemästä mörköjä.
– Luuletko että Evelyn Blake oli syyllinen?
– En. Ei sen vuoksi, ettei hän varsin hyvin olisi siihen pystynyt, mutta en käsitä, kuinka hänellä olisi ollut siihen tilaisuutta. Hän lähti Shoppeen Katen ja minun kanssani ja jäi sinne. Viittätoista minuuttia myöhemmin hän tuli luokkaan, joten en usko että hän ei olisi ennättänyt käydä uudelleen meillä sinua töhrimässä. Luultavasti syyllinen on May Hilson, se paholaisen kakara. Hän tekee vaikka mitä, ja hän oli eteisessä, kun minä heiluttelin liitua. Hän ahmii vihjeitä niin kuin kissa maitoa. Mutta Evelyn se ei saattanut olla.
Emilia uskoi kuitenkin edelleen, että se saattoi olla ja todella olikin Evelyn. Nyt ei kuitenkaan ollut muuta huolta, kuin että Ruth-täti yhä piti Ilseä syyllisenä eikä kai luopuisikaan uskostaan.
– Se on mätä juttu, sanoi Ilse. – Täällä me emme voi jutella kuin kaverit – Marylla on aina joukkoa luonaan ja E.B. tekee paikan rauhattomaksi.
– Kyllä minä vielä otan selvän kuka sen teki ja pakotan Ruth-tädin myöntymään, sanoi Emilia synkästi.
Seuraavana päivänä Evelyn Blake tapasi Ilsen ja Emilian tuimassa rähinässä. Ainakin Ilse rähisi, Emilia taas istui jalat ristissä, ikävystynyt, ylhäisen loukkaava ilme puoliavoimissa silmissään. Sen olisi pitänyt olla tervetullut näky tytölle, joka vihasi muiden välistä ystävyyttä. Mutta Evelyn Blakea se ei ilahduttanut. Ilse riiteli jälleen Emilian kanssa – siis Ilse ja Emilia olivat jälleen hyvissä väleissä keskenään.
– Olen hyvilläni, että olette antanut Ilselle anteeksi sen halpamaisen kepposen, hän sanoi simasuisena Emilialle seuraavana päivänä. – Hän teki sen tietysti pelkkää ajattelemattomuuttaan. Olen kaiken aikaa sanonut, ettei hän tullut ollenkaan ajatelleeksi, kuinka naurunalaiseksi hän teidät saattoi. Sellainenhan Ilse-parka on. Uskokaa pois, että minä koetin estää häntä. En tietysti ole ennen maininnut siitä, en tahtonut saattaa asioita pahemmalle tolalle kuin ne olivat. Mutta minä todella sanoin hänelle, että on kauhean halpamaista tehdä semmoista ystävälleen. Luulin sen auttavan. On kaunista, rakas Emilia, että annatte hänelle anteeksi. Teillä on parempi sydän kuin minulla. Pelkään pahoin, etten koskaan voi antaa anteeksi kenellekään, joka olisi saattanut minut sillä tavalla naurunalaiseksi.
– Mikset lyönyt häntä kuoliaaksi siihen paikkaan? tokaisi Ilse Emilian kertoessa hänelle kohtauksesta.
– Minä vain suljin puoleksi silmäni ja katsoin häneen kuin Murray ja se oli kuolemaakin katkerampaa, sanoi Emilia.
10
HETKEN MIELETTÖMYYS
Koulun kirjaston hyväksi järjestettävä illanvietto oli Shrewsburyssä jokavuotinen merkkitapaus. Se pidettiin aina huhtikuun alkupuolella, ennen kuin koululaisten oli täydellä todella paneuduttava kevättutkintoja edeltävään loppukiriin.
Ensimmäisen suunnitelman mukaan tämänvuotisen juhlan ohjelma oli tavanmukainen: musiikkia, lausuntaa ja lyhyt vuorokeskustelu. Emiliaa pyydettiin osallistumaan vuorokeskusteluun, ja hän suostui saatuaan Ruth-tädiltä vastahakoisen luvan. Sitä tuskin olisi myönnetty ollenkaan, jollei neiti Aylmer itse olisi tullut puhumaan asiasta Ruth-tädin kanssa.
Myöhemmin neiti Aylmer ehdotti, että ohjelmasta jätettäisiin pois suurin osa musiikista ja kaikki lausunta ja sijaan otettaisiin lyhyt näytelmä. Ehdotus miellytti oppilaita, ja muutos tehtiin heti. Emilia sai osan, joka sopi hänelle; hän innostui tehtäväänsä ja nautti suuresti harjoituksista, joita pidettiin koulutalossa kahtena iltana viikossa neiti Aylmerin toimiessa valvojana. Näytelmä herätti Shrewsburyssä suurta huomiota. Niin vaativaa ohjelmaa eivät koulun oppilaat olleet vielä milloinkaan esittäneet.
Koulussa levisi tieto, että kokonainen joukko Charlottetownin jatko-opistolaisia aikoi tulla katsomaan näytelmää. Esiintyjät joutuivat aivan kuohuksiin. Jatko-opiston näytelmäesitykset olivat kuuluisia, ja vieraat tulisivat tietysti arvostelemaan. Näyttelijät päättivät panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen esityksen onnistumaan. Kate Errollin sisar, jolla oli päästötodistus lausuntaopistosta, ohjasi harjoituksia, ja kun odotettu päivä koitti, vallitsi Shrewsburyn kodeissa ja täysihoitoloissa kiihkeä jännitys.
Pienessä, kynttilän valaisemassa huoneessa Emilia katseli peilin Emiliaa melkoista – varsin oikeutettua – tyydytystä tuntien. Vanhan ruusun värinen puku korosti poskien heleää punaa ja harmaiden silmien syvää väriä; mustia hiuksia korosti ohut hopealehvistä punottu seppele, joka sai hänet näyttämään metsänneidolta.
Mutta Emilian mieliala ei ollut lainkaan sopiva metsänneidolle. Ruth-täti oli pakottanut hänet riisumaan pitsisukat ja panemaan jalkaansa kamirsukat – tädin tavoitteena olivat suorastaan villaiset, mutta yritys oli päättynyt tappioon. Korvaukseksi Emilian piti pukea ylleen flanellialushame.
– Kauhean kömpelö köntys, ajatteli Emilia kapinallisena – alushameesta tietysti. Mutta siihen aikaan pidettiin pitkiä hameita, ja Emilian hoikka vartalo sieti paksun flanellialushameenkin.
Hän kiinnitti juuri kaulaansa egyptiläisiä käätyjään, kun Ruth-täti astui sisään. Yksi ainoa silmäys riitti osoittamaan, että täti oli kovin vihoissaan.
– Emilia, rouva Ball kävi juuri luonani. Hän kertoi minulle merkillisen asian. Näytelmäkö se onkin, jossa sinä tänä iltana esiinnyt?
Emilia katsoi häneen pitkään.
– Tietysti se on näytelmä, täti. Tottakai sinä sen tiesit.
– Lupaa pyytäessäsi sanoit, että se on vuorokeskustelu, sanoi Ruth-täti jäätävällä äänellä.
– Niin, mutta neiti Aylmer päätti, että sen sijaan esitettäisiinkin pieni näytelmä. Minä luulin sinun tietävän sen, Ruth-täti, aivan varmaan. Luulin maininneenikin siitä sinulle.
– Sinä et luullut. Sinä olet tahallasi salannut asian minulta, kun tiesit etten minä antaisi sinun esiintyä näytelmässä.
– En toki, puolustautui Emilia vakavana. – En ole ikinä aikonut salata sitä. Tietenkään minua ei erityisesti haluttanut puhua näytelmästä, kun tiesin, ettet sinä oikein hyväksy koko illanviettoa.
Kun Emilia puhui vakavasti, piti Ruth-täti häntä aina häpeämättömänä.
– Tämä on kaiken huippu, Emilia. Vaikka olenkin aina pitänyt sinua viekkaana, en olisi koskaan luullut sinua näin viekkaaksi.
– Asia ei tosiaankaan ole niin! sanoi Emilia kärsimättömästi. – Typerähän minä olisin ollut, jos olisin koettanut salata, että harjoittelimme näytelmää. Koko Shrewsbury puhuu siitä. En voi ymmärtää, kuinka sinä olet voinut olla kuulematta siitä.
– Sinä tiesit, etten ole katarrini vuoksi liikkunut missään. Minä älyän koko jutun, Emilia. Minua et voi pettää.
– Minä en ole koettanut pettää sinua, Ruth-täti. Minä luulin sinun tietävän – siinä kaikki. Luulin ettet halunnut puhua näytelmästä, kun vastustit koko puuhaa. Se on totta, Ruth-täti. Mitä erotusta vuorokeskustelun ja näytelmän välillä on?
– Ne ovat aivan eri asioita, sanoi Ruth-täti. – Näytelmät ovat turmiollisia.
– Mutta tämä on aivan pieni näytelmä, rukoili Emilia epätoivoissaan, mutta huomasi samassa, kuinka hullunkuriselta tuo puolustus vaikutti, ja puhkesi nauruun. Emilian huumori pulpahti esiin aivan sopimattomaan aikaan. Hänen naurunsa sai Ruth-tädin raivostumaan.
– Olipa suuri tai pieni, sinä et esiinny siinä. Emilia katsoi häneen pitkään hieman kalveten.
– Minun täytyy, Ruth-täti, muuten koko näytelmä menee myttyyn.
– Parempi että näytelmä menee myttyyn, kuin että sielusi joutuu turmioon, vastasi Ruth-täti. Emilia ei uskaltanut hymyillä. Oli kysymys liian tärkeästä asiasta.
– Täti, älä ole niin – niin – vihainen, hän oli vähällä sanoa: älä tee sellaista vääryyttä. – Minä olen pahoillani, ettet hyväksy näytelmiä, enkä vastedes esiinny niissä, mutta käsitäthän, että tänä iltana minun täytyy.
– Voi, rakas Emilia, et kai sinä ole niin tuiki välttämätön.
Ruth-täti oli tosiaan tuskastuttava. Kuinka ilkeältä sana "rakas" saattoi tuntua! Emilia pysyi kuitenkin edelleenkin kärsivällisenä.
– Olen minä – tänä iltana. Näetkös, Ruth-täti, olisi mahdotonta saada viime hetkessä ketään minun tilalleni. Neiti Aylmer ei koskaan antaisi minulle anteeksi.
– Onko neiti Aylmerin anteeksianto mielestäsi tärkeämpi kuin Jumalan? kysyi Ruth-täti sen näköisenä kuin olisi mielestään sanonut ratkaisevan sanan.
– On, tärkeämpi kuin Jumalan, mutisi Emilia, jolta moiset järjettömät kysymykset olivat viedä maltin.
– Etkö kunnioita esi-isiäsi? kuului Ruth-tädin seuraava kysymys. – He kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät jonkun jälkeläisensä esiintyvän näytelmässä.
Emilia katsoi Ruth-tätiä kuin Murray konsanaan.
– Sehän olisi heille hyvää ruumiinliikuntaa. Minä näyttelen osani tänä iltana, Ruth-täti.
Emilia puhui tyynesti katsoen alas nuoresta korkeudestaan päättävän näköisenä. Ruth-täti tunsi ilkeästi avuttomuutensa. Emilian ovessa ei ollut lukkoa eikä hän voisi pidättää tyttöä väkivalloin.
– Jos lähdet, ei sinun tarvitse palata tänne yöksi, hän sanoi raivosta kalpeana. – Tämä talo suljetaan kello yhdeksän.
– Ellen saa palata tänne yöksi, en palaa milloinkaan. Emilia oli niin kiukuissaan Ruth-tädin kohtuuttomuudesta, ettei hän vähääkään välittänyt seurauksista. – Jos suljet ovet ja jätät minut kadulle, palaan Uuteen Kuuhun. Siellä kaikki tietävät, että minä esiinnyn näytelmässä. Elisabet-tädilläkään ei ollut mitään sitä vastaan.
Emilia otti päällystakkinsa ja painoi päähänsä pienen punaisen hatun, jonka Oliver-sedän rouva oli antanut hänelle joululahjaksi. Addie-tädin makua ei hyväksytty Uudessa Kuussa, mutta hattu sopi erinomaisesti ja Emilia piti siitä. Ruth-täti totesi äkkiä, että Emilia näytti tuo hattu päässään omituisen täysikasvuiselta. Seikka ei kuitenkaan lieventänyt hänen kiukkuaan. Emilia oli mennyt, Emilia oli uskaltanut uhmata häntä, olla tottelematon hänelle. Viekas, salakähmäinen Emilia, tytön täytyi saada ojennus. Kello yhdeksältä Ruth-täti itsepintaisesti ja kiukkuisena lukitsi kaikki ovet ja pani maata.
Näytelmän menestys oli suurenmoinen. Jatko-opistolaisetkin myönsivät sen ja taputtivat auliisti käsiään. Emilia näytteli osansa tulisesti ja tarmokkaasti. Ruth-tädin kanssa sattunut kohtaus antoi vauhtia, se sai ikävän flanellialushameen unohtumaan. Emilian menestys oli hauska yllätys neiti Errollille, jonka mielestä tyttö oli liian kylmä ja hillitty antaumusta vaativaan osaan. Näytelmän päätyttyä Emilia sai kuulla kiitosta ja ylistystä joka puolelta. Evelyn Blake sanoi mielistelevästi:
– Olette todella, rakas Emilia, aivan ihmeteltävä. Näyttämötähti, runoilija, tuleva kirjailija. Millähän ensi kerralla hämmästytätte meitä?
Emilia ajatteli: Kopea, sietämätön olento! Ääneen hän sanoi: – Kiitän teitä!
Onnellisena ja riemuissaan hän käveli Teddyn kanssa kotiin, sanoi portilla iloisen hyvänyön ja tuli – lukitulle ovelle.
Emilian suuttumus oli illan kuluessa tiivistynyt tarmoksi ja kunnianhimoksi, mutta nyt se leimahti taas ilmiliekkiin pyyhkäisten tieltään kaiken muun. Tämmöistä kohtelua oli mahdoton sietää. Hän oli kärsinyt kylliksi Ruth-tätiä. Tämä oli viimeinen pisara. Edes hyvän kasvatuksen nimessä ei voi sulattaa mitä tahansa. Jotakin ihmisen täytyy tehdä oman arvonsa ja itsekunnioituksensa vuoksi.
Oli kolme mahdollisuutta valittavana. Hän saattoi paukuttaa ovea vanhanaikaisella vaskikolkuttimella, kunnes Ruth-täti suvaitsisi tulla alas ja laskea hänet sisälle. Niin oli tapahtunut kerran aikaisemminkin, ja Emilia oli saanut kuulla siitä viikkokausia. Tai juosta katua ylös, toista alas Ilsen asunnolle, niin kuin hän oli tehnyt kerran ennen ja niin kuin Ruth-täti epäilemättä luuli hänen nytkin tekevän. Mary Carswell kertoisi tapauksen Evelyn Blakelle, ja Evelyn Blake kertoisi sen vahingoniloisesti nauraen koko koululle. Emilialla ei ollut pienintäkään aikomusta tehdä kumpaakaan.
Sillä hetkellä kun hän huomasi oven suljetuksi, hän tiesi mitä tekisi. Hän kävelisi Uuteen Kuuhun – ja jäisi sinne! Kuukausimääriin hän oli saanut kärsiä Ruth-tädin ainaista pistelyä, nyt kapina puhkesi hänen mielessään ilmiliekkiin. Emilia marssi portista ulos, paiskasi sen perässään kiinni ilman vähintäkään murraymaista arvokkuutta, mutta sitä starrimaisemmalla kiihkolla, ja lähti sydänyöhön seitsemän mailin vaellukselleen. Vaikka matka olisi ollut kolme kertaa pitempi, hän olisi lähtenyt sittenkin.
Niin vihoissaan hän oli ja niin luja oli hänen suuttumuksensa, ettei kävelyretki tuntunut pitkältä eikä huhtikuun yön kirpeä pakkanen kylmältä, vaikka hänellä oli vain ohut päällystakki yllään.
Talven lumi oli sulanut, mutta paljas tie oli jäässä ja sen pinta epätasainen. Se ei ollut sovelias ohuille vuohikasnahkaisille avokengille, jotka hän oli Jimmy-serkulta saanut joululahjaksi. Emilia naurahti mielestään jäyhän ivallisesti, että oli itse asiassa hyvä, kun Ruth-täti oli pakottanut hänet pukemaan ylleen kamirsukat ja flanellialushameen.
Oli kuutamoyö, mutta taivas oli harmaiden kiharaisten pilvien peitossa ja karu autio maisema näytti kolkolta kalpean harmaassa valaistuksessa. Tuuli puhalsi seudun yli äkillisen valittavin puuskin. Emilia tunsi tyydytyksekseen, että yö oli sopusoinnussa hänen myrskyisen, traagisen mielialansa kanssa.
Hän ei milloinkaan enää palaisi Ruth-tädin luo; se oli varmaa. Sanokoon Elisabet-täti mitä tahansa, ja oli varmaa että hän sanoisi paljon. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Ellei Elisabet-täti antaisi Emilian mennä muualle asumaan, hän eroaisi koulusta kokonaan. Hän tiesi, että se aiheuttaisi Uudessa Kuussa kauhean myllerryksen. Aiheuttakoon mitä tahansa! Niin hurjistunut hän oli, että myllerrykset tuntuivat hänestä vain tervetulleilta. Oli aika panna toimeen myllerrys. Hän ei aikonut enää päivääkään kestää tätä alennuksen tilaa, ei vaikka mikä olisi. Ruth-täti oli jo mennyt liian pitkälle. Kenenkään ei ollut hyvä saattaa Starria epätoivon partaalle.
– Ruth Duttonin ja minun välit ovat ainiaaksi lopussa, vakuutti Emilia tuntien suurta tyydytystä siitä, että oli jättänyt täti-sanan pois.
Emilian lähestyessä kotia hajaantuivat pilvet äkkiä, ja kun hän kääntyi Uuden Kuun kujalle, valtasi hänet kuutamoista taivasta vasten kohoavien korkeiden pyramidipoppelien vakava kauneus niin että hänen henkensä salpautui. Miten ihmeellisen ihanaa! Hetkeksi hän melkein unohti kärsimänsä vääryyden ja Ruth-tädin. Sitten katkeruus jälleen syöksähti hänen mieleensä, ei edes Kolmen Prinsessan lumous voinut sitä karkottaa.
Uuden Kuun keittiön ikkunasta loisti valo, joka levittäytyi aavemaisena Korkean Johnin metsikön valkoisiin koivuihin. Emilia mietti, kukahan Uudessa Kuussa vielä valvoi. Hän oli odottanut tapaavansa sen pilkkosen pimeänä ja oli aikonut pujahtaa pääovesta ylös omaan rakkaaseen huoneeseensa ja jättää kaikki selitykset huomiseen. Keittiön oven Elisabet-täti lukitsi ja salpasi huolellisesti joka ilta ennen maatapanoa, mutta pääovea ei lukittu koskaan. Kulkurit eivät toki saattaisi olla niin huonotapaisia, että yrittäisivät Uuteen Kuuhun pääovesta.
Emilia kulki puutarhan poikki ja kurkisti ikkunasta keittiöön. Jimmy-serkkuhan siellä istui pöydän ääressä seuranaan kaksi kynttilää. Pöydällä oli saviruukku, ja juuri kun Emilia katsoi huoneeseen, Jimmy-serkku pisti kätensä ruukkuun ja otti siitä munkin. Hänen silmänsä olivat pysähtyneet isoon kinkkuun, joka riippui katossa, ja huulet liikkuivat hiljaa. Ilmeisesti hän sepitti runoa, vaikka Emilia ei oikein käsittänyt, miksi juuri tähän aikaan yöstä.
Emilia hiipi talon ympäri, avasi keittiön oven hiljaa ja astui sisään. Serkkuparka hämmästyi niin, että oli nielaista puolen munkkia purematta eikä sitten moneen sekuntiin saanut sanaa suustaan. Oliko siinä Emilia – vai ilmestys? Emilia tummansinisessä päällystakissa, ihastuttava pieni punainen sulkahattu päässään – Emilia, sysimustat hiukset tuulen tuivertamina, silmät traagisina – Emilia jalassaan repaleiset vuohikasnahkaiset avokkaat – Emilia tuossa kunnossa Uudessa Kuussa, vaikka hänen olisi pitänyt parhaillaan maata sikeässä unessa vuoteessa Shrewsburyssä.
Jimmy-serkku tarttui kylmiin käsiin, jotka Emilia kurotti häntä kohti.
– Emilia, rakas lapsi, mitä on tapahtunut?
– Jos tahdot heti kuulla koko totuuden, niin kas tässä: minä olen lähtenyt Ruth-tädin luota enkä palaa enää sinne.
Jimmy-serkku ei vähään aikaan sanonut mitään. Mutta sen sijaan hän toimi. Ensin hän meni varpaillaan keittiön poikki ja sulki huolellisesti olohuoneen oven. Sitten hän hiljaa lisäsi pesään puita, veti tuolin sen eteen, työnsi Emilian siihen ja nosti hänen kylmät, repaleiset jalkansa liettä vasten. Sitten hän sytytti vielä kaksi kynttilää ja laski ne lieden korvalle. Tämän jälkeen hän jälleen istahti tuoliinsa ja laski kätensä polvilleen.
– Kerro minulle nyt koko juttu.
Emilia, jota kapinahenki ja suuttumus kuohuttivat, kertoi sen varsin seikkaperäisesti.
Heti kun Jimmy-serkku sai vihiä, mitä todella oli tapahtunut, hän alkoi hitaasti ravistella päätään, jatkoi samaa ravistelua, ravisteli kauan ja vakavasti, kunnes Emiliasta alkoi epämieluisasti tuntua, ettei ollutkaan vääryyttä kärsinyt, dramaattinen henkilö, vaan ennemminkin pieni houkka. Kuta kauemmin Jimmy ravisteli päätään, sitä pienemmäksi Emilian sankaruus kutistui. Kun Emilia oli päättänyt kertomuksensa ja lopuksi vielä uhmaten vakuuttanut, ettei missään tapauksessa enää palaisi Ruth-tädin luo, pudisti Jimmy vielä viimeisen kerran päätään ja työnsi ruukun pöydän yli.
– Ota munkki, tyttöseni.
Emilia epäröi. Hän piti munkeista hyvin paljon, ja oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän söi illalla. Mutta munkit eivät tuntuneet oikein sopivan kapinamieleen ja kuohuntaan. Ne olivat selvästi taantumuksellisia. Tuo epämääräinen aavistus sai Emilian hylkäämään munkit.
Jimmy-serkku otti itse yhden.
– Et siis aio palata takaisin Shrewsburyyn?
– En Ruth-tädin luo, vastasi Emilia.
– Se on sama asia, sanoi Jimmy-serkku.
Emilia tiesi, että niin oli laita. Hän tiesi turhaksi toivoakaan, että Elisabet-täti antaisi hänen asua muualla.
– Ja sinä kuljit jalan koko matkan tämmöisellä kelillä? Jimmy-serkku pudisti päätään. – Totisesti, sisua sinulla on. On aimo annos, hän lisäsi miettivästi suupalojen lomassa.
– Moititko sinä minua, Jimmy-serkku, kysyi Emilia kiihkeästi – sitä kiihkeämmin, kun hän tunsi päänpudistusten järkyttäneen jotakin Jimmy-serkun sisäistä tukipylvästä.
– No – e-en. Olihan tuo keljumainen, hävytön teko, jättää sinut yöksi kadulle, aivan Ruth Duttonin tapaista.
– Ja käsitäthän, käsitäthän, etten minä semmoisen häväistyksen jälkeen voi palata?
Jimmy-serkku haukkasi munkkia varovasti.
– Tuskin kukaan isoäideistäsi olisi noin helpolla jättänyt opin polkua, hän sanoi. – Ei ainakaan kukaan Murray, hän lisäsi hetken mietittyään, kun ilmeisesti muisti tietävänsä liian vähän Starreista mennäkseen heistä takuuseen.
Emilia istui aivan hiljaa. Jimmy-serkku oli ensi pallolla osunut keskiporttiin, kuten Teddy krikettikielellä olisi sanonut. Hän tiesi paikalla, että kun Jimmy-serkku noidutun ovelasta mielijohteesta sekoitti asiaan kaikki isoäidit, ei auttanut muu kuin sopia antautumisen ehdoista. Emilia näki heidät kaikki ympärillään: Uuden Kuun rakkaat kuolleet vanhat rouvat, Mary Shipleyn ja Elisabet Burnleyn ja muut, lempeinä, päättäväisinä, hillittyinä, halveksivan säälivästi katsomassa häntä, heidän ajattelematonta, äkkipikaista jälkeläistään. Jimmy-serkku näytti ajattelevan, että Starrien puolella ehkä saattaa olla heikkouttakin. Mutta sitäpä ei ollut, sen Emilia aikoi näyttää hänelle!
Hän oli odottanut enemmän myötätuntoa Jimmy-serkulta. Hän oli tiennyt, että Elisabet-täti tuomitsisi hänen käytöksensä ja että Laura-tädinkin kysyvissä silmissä pilkahtaisi pettymystä. Mutta hän oli luottanut siihen, että Jimmy-serkku pitäisi hänen puoltaan niin kuin aina ennenkin.
– Isoäitieni ei tarvinnut koskaan tulla toimeen Ruth-tädin kanssa, hän tiuskaisi.
– Heidän täytyi tulla toimeen isoisiesi kanssa. Jimmy-serkku näytti ajattelevan, että tämä ratkaisisi asian – kuten olisi varmaan myöntänyt jokainen, joka oli tuntenut Archibald ja Hugh Murrayn.
– Jimmy – pitääkö minun sinun mielestäsi palata takaisin ja tyytyä Ruth-tädin torumiseen ja jatkaa kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan?
– Mitä itse ajattelet siitä? kysyi Jimmy-serkku. – Syö munkki, tyttöseni.
Nyt Emilia ottikin munkin. Saattoihan tässä toki vähän lohduttaa mieltään. Mutta kun syö munkkeja, ei voi pysyä dramaattisena. Koettakaapa itse.
Emilia luisui tragedian kukkuloilta kärttyisyyden laaksoon.
– Ruth-täti on ollut kahtena viimeksi kuluneena kuukautena aivan kauhea, aina siitä asti kun katarri on estänyt häntä menemästä ulos. Et voi aavistaa, miltä se on tuntunut.
– Voi, kyllä minä aavistan. Ruth Dutton ei ole koskaan saavuttanut kenenkään ystävyyttä. Joko jalkasi lämpiävät, Emilia?
– Minä vihaan häntä, huudahti Emilia yhä käytöstään puolustellen. – On kamalaa elää sellaisen kanssa, jota vihaa...
– Myrkkyä kerrassaan, myönsi Jimmy.
– Mutta se ei ole minun syyni. Minä olen koettanut pitää hänestä, olen koettanut olla hänelle mieliksi. Mutta aina hän näykkii minua, näkee huonoja vaikuttimia kaikessa mitä teen tai sanon – taikka en tee tai sano. Hän ei koskaan väsy muistuttamaan minulle, että istuin kirkossa penkin nurkassa ja etten saanut tähtineulaa. Hän vihjailee lakkaamatta sellaiseen, mikä loukkaa isäni ja äitini muistoa. Ja aina hän antaa minulle anteeksi semmoista, mitä en ole tehnyt – tai mikä ei kaipaa anteeksiantoa.
– Sangen tuskastuttavaa, myönsi Jimmy-serkku.
– Tuskastuttavaa – niin juuri. Minä tiedän, että jos palaan takaisin, hän sanoo: "Annan sinulle tällä kertaa anteeksi, mutta katso, ettei se tapahdu toiste." Ja sitten hän tuhahtaa nenäänsä – voi, maailmassa ei ole ilkeämpää ääntä kuin Ruth-tädin nenäntuhahdus.
– Oletko koskaan kuullut tylsän veitsen sahaavan paksua pahvia? mutisi Jimmy-serkku.
Emilia ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain:
– En voi aina olla väärässä, mutta Ruth-tädin mielestä olen, ja hän sanoo, että hänen täytyy antaa minulle paljon anteeksi. Hän pakottaa minut nielemään kalanmaksaöljyä. Hän ei koskaan laske minua iltaisin ulos, jos voi sen estää – "keuhkotautisten ei koskaan pitäisi olla ulkona kello kahdeksan jälkeen". Jos häntä viluttaa, minun täytyy pukea ylleni lisäalushame. Hän tekee aina epämiellyttäviä kysymyksiä eikä usko vastauksiani. Hän uskoo nyt ja ikuisesti, että minä viekkaudesta salasin häneltä tämän näytelmäjutun. Semmoinen ei juolahtanut päähänikään. Mainitsihan "Viikkosanomatkin" siitä jo viime viikolla. Ruth-tädiltä jää harvoin huomaamatta, mitä lehdessä on. Hän pisteli minua monta päivää, kun kerran huomasi minun kirjoittaneen jonkin kirjoitelmani alle Emilie. "Etkö keksi konstikkaampaa kirjoitustapaa", hän ilkkui.
– No vähän höpsyähän tuo olikin, vai mitä, pikkuinen?
– Kyllähän minä uskon, etteivät isoäitini olisi niin tehneet. Mutta Ruth-tädin ei olisi tarvinnut jankuttaa, niin kuin teki. Se on kauheaa! Sanoisi asiasta mielipiteensä ja jättäisi siihen. Kun sain valkoiseen alushameeseeni pienen ruostepilkun, Ruth-täti marmatti siitä monta viikkoa. Hän tahtoi itsepintaisesti saada selville, milloin ruostetahra oli siihen tullut ja millä tavalla, eikä minulla ollut siitä aavistustakaan. Tiedätkö, Jimmy-serkku, kun sitä oli jatkunut kolme viikkoa, minusta tuntui että huudan, jos hän vielä mainitsee asiasta.
– Jokainen olisi tuntenut samoin, sanoi Jimmy-serkku kinkulle, joka riippui katossa.
– Erikseenhän nämä asiat ovat vain neulanpistoja, tiedän sen, ja mielestäsi on tuhmaa välittää niistä, mutta...
– Ei, ei. Sataa neulanpistoa olisi vaikeampi kärsiä kuin katkennutta jalkaa. Minä antaisin mieluummin lyödä halolla päähäni, jos asia olisi sillä selvä.
– Niin, semmoista se on – pelkkää neulalla pistelemistä koko ajan. Hän ei laske Ilseä taloonsa eikä Teddyä eikä Perryä, ei ketään muuta kuin sen typerän Andrew'n. Olen aivan väsynyt häneen. Täti ei päästänyt minua valmistavan luokan illanviettoon. Ensin oli rekiretki ja sitten illallinen Ruskean teekannun ravintolassa ja sen jälkeen vähän tanssittiin. Kaikki olivat mukana paitsi minä. Se oli talven merkkitapaus. Jos auringonlaskun aikaan menen Ylevyyden maahan kävelemään, hän on varma, että minulla on joitakin hämäriä tarkoituksia. Häntä ei koskaan haluta kävellä Ylevyyden maassa. Miksi sitten minua? Hän väittää, että minulla on itsestäni liian suuret luulot. Mutta se ei ole totta – vai onko, Jimmy-serkku?
– Ei, sanoi Jimmy-serkku miettivästi. – Suuret, mutta ei liian suuret.
– Täti sanoo, että minä aina panen kaikki epäjärjestykseen. Jos katselen ulos ikkunasta, hän lyllertää paikalla huoneen poikki ja asettaa uutimien kulmat jälleen täsmälleen yhdenmukaiseen asentoon. Ja lakkaamatta saan kuulla 'miksi' – 'miksi' – lakkaamatta, Jimmy-serkku.
– Ymmärrän, että sinun on nyt paljon parempi olla, kun olet saanut kaiken tuon puretuksi sisuksistasi, sanoi Jimmy-serkku. – Vielä yksi munkki?
Alistuvasti huoahtaen Emilia otti jalkansa liedeltä ja siirtyi pöydän luo. Munkkiruukku oli hänen ja Jimmyn välillä. Hänen oli hyvin nälkä.
– Onko Ruth-täti antanut sinulle kylliksi ruokaa? kysyi Jimmy-serkku huolestuneena.
– On. Ainakin yhden Uuden Kuun tavoista Ruth-täti pitää kunniassa. Hänen pöydästään on puute kaukana. Mutta välipaloja ei ole.
– Ja sinähän olet aina pitänyt herkkupalasta nukkumaan menon aikaan, vai kuinka? Mutta saithan sinä mukaasi laatikollisen viime kerralla, kun kävit kotona.
– Sen Ruth-täti takavarikoi. Hän toisin sanoen pani sen ruokakomeroon ja tarjoili sisällyksen aterioilla. Nämä munkit ovat hyviä. Ja kun syö näin ajattomana aikana, on kaikki vähän jännittävää ja luvatonta, eikö niin? Kuinka satuit valvomaan, Jimmy-serkku?
– Lehmä on kipeä. Ajattelin että on ehkä paras valvoa ja käydä välillä katsomassa sitä.
– Se oli minun onneni. Nyt olen taas järjissäni. Tietysti minä sinun mielestäsi olen ollut aika hupakko.
– Jokainen on narri omalla tavallaan, sanoi Jimmy-serkku.
– No niin, minä lähden takaisin ja puraisen hampaani happameen omenaan irvistämättä.
– Käy sohvalle pitkäksesi ja nukahda vähän aikaa. Minä valjastan harmaan tamman ja kyyditsen sinut takaisin, kun päivä alkaa valjeta.
– Ei, ei, se ei sovi. Monestakaan syystä. Ensinnäkin siellä on yhtä vaikea ajaa rattailla kuin reelläkin. Toiseksi, Elisabet-täti kuulee meidän lähtevän ja saa silloin tietää koko jutun, enkä minä tahtoisi. Pidämme ajattelemattoman tekoni kahdenkeskisenä, syvänä ja ankarana salaisuutenamme, serkku hyvä.
– Entä kuinka aiot päästä takaisin Shrewsburyyn?
– Kävelen.
– Kävelet? Shrewsburyyn? Tähän aikaan yöstä?
– Juurihan minä kävelin sieltä tänne. Teen toistamiseen saman tempun, eikä se ole sen vaikeampaa kuin tärskytellä näillä kamalilla teillä harmaan tamman rattailla. Tietysti panen jalkaani jotain tukevampaa kuin vuohikasnahkaiset puolikengät. Olen tärvellyt sinun joululahjasi raivokohtauksen takia. Tuolla vaatekomerossa on vanha kenkäparini. Panen ne jalkaani – ja vanhan ulsterin päälleni. Päivän valjetessa olen Shrewsburyssä. Lähden heti kun olemme saaneet munkit loppuun. Nuollaan lautanen puhtaaksi, Jimmy-serkku.
Jimmy-serkku myöntyi. Olihan Emilia nuori ja jäntevä, yö oli kaunis, ja kuta vähemmän Elisabet tiesi joistakin asioista, sitä parempi kaikille asianomaisille. Jimmy-serkku istahti munkkien ääreen huoaten helpotuksesta, kun asia oli päättynyt näin hyvin. Hän oli todella aluksi pelännyt, että Emilian sisimmässä piilevä itsepäisyys oli nyt tullut eteen, ja sitten, huh!
– Miten kirjoittelu luistaa? hän kysyi.
– Olen viime aikoina kirjoittanut aika paljon, vaikka huoneessani onkin aamuisin kylmää, mutta se on minulle rakasta työtä. Hartain haaveeni on kirjoittaa vielä joskus jotain arvokasta.
– Vielä sinä kirjoitatkin. Sinua ei ole työnnetty kaivoon, sanoi Jimmy-serkku.
Emilia taputti hänen kättään. Ei kukaan oivaltanut selvemmin kuin Emilia, mitä Jimmy-serkku olisi saanut aikaan, ellei häntä olisi työnnetty kaivoon.
Kun munkit oli syöty loppuun, pani Emilia vanhat kengät jalkaansa ja ulsterin ylleen. Jimmy-serkku katsoi häntä. Hän ajatteli, että Emilia oli lahjakas, kaunis, iloinen olento ja että muutamat saisivat hävetä.
– Pitkä ja komea – pitkä ja komea, kuten kaikki naisemme, hän mutisi haaveilevasti. – Paitsi Ruth-täti, hän lisäsi.
Emilia nauroi virnistäen.
– Ruth-täti mahtaa koostaan huolimatta panna parastaan, kun pian kohtaamme. Tästä hänellä riittääkin puheenaihetta loppuvuodeksi. Mutta, serkku rakas, älä ole milläsikään, nyt minä en aio pitkään aikaan tehdä mitään tuhmuuksia. Tämä on puhdistanut ilmaa. Elisabet-täti ajattelee varmaan, että sinä olet kauhea mies, kun olet syönyt yksin koko ruukullisen munkkeja, sinä ahne Jimmy-serkku.
– Tarvitsetko uuden tyhjän kirjan?
– En vielä. Viimeksi saamani on vasta puolessa. Sivuja riittää nyt kauan, kun en saa kirjoittaa kertomuksia. Voi kuinka mielelläni kirjoittaisin, serkku hyvä.
– Kyllä se aika vielä tulee, kyllä se aika vielä tulee, sanoi Jimmy- serkku rohkaisevasti. – Odota, odota vielä vähän aikaa. "Viisaudella talo rakennetaan ja ymmärryksellä vahvaksi varustetaan, ja taidolla täytetään kammiot kaikkea kallista ja ihanaa tavaraa täyteen" – kaikkea kallista ja ihanaa tavaraa, Emilia, Sananlaskujen neljäskolmatta luku, kolmas ja neljäs jae.
Hän saattoi Emilian ulos ja lukitsi ovet. Sitten hän sammutti kaikki kynttilät yhtä lukuun ottamatta. Hetken hän tuijotti siihen, ja vakuuttuneena ettei Elisabet kuulisi, hän sanoi sydämensä koko hartaudella:
– Ruth Dutton menköön he- he- he-, rohkeus petti kuitenkin, hei taivaaseen!
Emilia palasi kirkkaassa kuutamossa Shrewsburyyn. Hän oli odottanut, että kävelyretki olisi ikävä ja väsyttävä, kun suuttumus ja kapinahenki eivät enää siivittäneet askelia. Mutta siitä tulikin hauska matka. Hän oli väsynyt, mutta väsymys ilmeni mielikuvituksen vilkkautena, kuten hän oli todennut usein ennenkin ylen määrin uuvuttuaan. Ajatus oli nopea ja virkeä.
Kävellessään hän runoili yöstä. Siinä oli villiä metsäläislumousta, joka herätti vastakaikua syvällä Emilian luonteessa piilevässä villissä metsäläispiirteessä, hänen halussaan vaeltaa vapaasti mielijohteitten mukaisesti – mikä on ominaista mustalaiselle ja runoilijalle, nerolle ja hullulle.
Isot kuuset olivat jo vapautuneet lumitaakastaan, ne heiluttelivat käsivarsiaan vapaasti, hurjasti ja iloisesti kuutamossa. Voiko ikinä olla mitään yhtä kaunista kuin noiden harmaitten, sopusuhtaisten vaahteraan varjot tiellä, jota hän vaelsi?
Tienvarren talot olivat täynnä tenhoavaa salaperäisyyttä. Hän ajatteli ihmisiä, jotka niissä nukkuivat ja näkivät unessa sen, mitä elämä heiltä päivällä kielsi – pienten lasten kätösiä, jotka he uneen vaipuessaan olivat ristineet – sydämiä jotka ehkä surun masentamina valvoivat – yksinäisiä käsivarsia, jotka kurottuivat yön tyhjyyteen – hänen, Emilian, liukuessa ohi kuin aamuhetkien aave.
Oli helppoa kuvitella, että liikkeellä oli muitakin olentoja, sellaisia jotka eivät olleet kuolevaisia eivätkä inhimillisiä. Emilia eli aina tarumaailman rajalla, ja nyt hän astui rajan yli.
Tuulen tyttö vihelteli aavemaisesti suoruo'ikossa. Emilia uskoi kuulleensa pöllöjen rakasta peikkomaista naurua kuusikosta. Joku hyppeli hänen tiensä poikki – se oli ehkä jänis tai ehkä pieni tonttu. Puiden ääriviivat olivat samalla kertaa hauskoja ja kammottavia, aivan toisenlaisia kuin päivällä. Viime vuoden kuihtuneet ohdakkeet olivat kummituksina pitkin aitovieriä, ränstynyt vanha keltakoivu kuin metsän satyyri. Vanhojen jumalten askelet kaikuivat hänen ympärillään. Mäen rinteen kuivunut puukänttyrä oli ilmeisesti itse Pan, joka nauravine fauneineen soitti huilua kuutamossa ja pimennoissa. Oli hauskaa ajatella, että niin oli.
– Ihminen menettää kovin paljon, kun hän menettää uskonsa uskomattomaan, tuumi Emilia. Hänestä tämä jokseenkin sattuva huomautus olisi ansainnut päästä Jimmy-kirjaan, jos se vain olisi ollut mukana.
Kun Emilia näin oli kevätyössä huuhtonut sielunsa puhtaaksi katkeruudesta, hän saapui Ruth-tädin ovelle. Hänen koko olemuksensa suorastaan helisi hurjaa, outoa hurmiota. Hämärän purppuramaiset mäet sataman itäpuolella alkoivat kirkastua valkenevan taivaan alla. Hän luuli oven olevan vielä lukossa, mutta ripa kääntyikin hänen vääntäessään ja hän astui sisään.
Ruth-täti oli jalkeilla ja teki keittiön lieteen tulta.
Emilia oli paluumatkalla ajatellut toistakymmentä eri tapaa sanoa sanottavansa, mutta nyt hän ei käyttänyt ainoatakaan niistä. Viime hetkessä hänen mieleensä juolahti hullunkurinen päähänpisto. Ennen kuin Ruth-täti ehti – tai tahtoi – puhua, Emilia sanoi:
– Ruth-täti, olen tullut takaisin sanomaan, että annan sinulle anteeksi, mutta ettei tällaista saa tapahtua toista kertaa.
Totta puhuen rouva Ruth Dutton tunsi melkoista helpotusta, kun Emilia oli tullut takaisin. Hän oli pelännyt Elisabetia ja Lauraa – perhetorat olivat Murraytten kesken katkeria tapauksia – ja häntä oli toden teolla vähän pelottanut, mitä seurauksia siitä olisi Emilialle itselleen, jos tämä tosiaan oli ohuet kengät jalassaan ja ohut päällystakki yllään lähtenyt Uuteen Kuuhun. Ruth Dutton ei näet sentään ollut ilkimys, hän oli vain melko tyhmä itsepäinen pieni kana, joka koetti kasvattaa leivosta. Hän pelkäsi todella Emilian kylmettyvän ja saavan keuhkotaudin. Ja jos Emilia olisi itsepäinen eikä palaisikaan Shrewsburyyn, niin siitä syntyisi puheita, ja puheita Ruth Dutton vihasi, jos hän tai hänen tekonsa olivat niiden aiheena. Tämän kaiken huomioon ottaen hän jätti iskemättä kiinni Emilian nenäkkääseen vastaukseen.
– Kadullako sinä yösi vietit? hän kysyi töykeästi.
– Enhän toki. Lähdin Uuteen Kuuhun, juttelin Jimmy-serkun kanssa ja haukkasin hiukan. Sitten kävelin takaisin.
– Näkikö Elisabet sinut? Tai Laura?
– Eivät. He nukkuivat.
Rouva Dutton tuumi, että se saattoikin olla parasta.
– No niin, hän sanoi kylmästi, olet osoittanut suurta kiittämättömyyttä, Emilia, mutta saat sen tällä kertaa anteeksi – sitten hän äkkiä keskeytti. Eikö tuota jo ollut sanottu tänä aamuna? Ennen kuin hän ehti keksiä toista sopivaa huomautusta, katosi Emilia yläkertaan. Rouva Ruth Duttonille jäi ilkeä tunne, ettei hän syystä tai toisesta ollut suoriutunut jutusta niin loistavasti kuin olisi suonut.
11
KUKKULOILLA JA LAAKSOSSA
Shrewsbury, huhtikuun 28. päivänä
"Täksi viikonlopuksi pääsin Uuteen Kuuhun, ja aamulla palasin takaisin. Tämä on siis ankea maanantai ja minua vaivaa koti-ikävä. Ruth-tädinkin kanssa on vähän vaikeampi tulla toimeen maanantaisin – ainakin tuntuu siltä, kun tulee Laura-tädin ja Elisabet-tädin luota.
Jimmy-serkku ei ollut tällä kertaa parhaimmillaan. Hänellä oli pari omituista kohtausta ja hän oli vähän nyrpeäkin kahdesta syystä: ensinnäkin monet hänen omenapuuntaimistaan ovat kuolemaisillaan, hiiret kun pääsivät talvella syömään kuoren niiden ympäriltä, ja toiseksi hän ei saa Elisabet-tätiä kokeilemaan uusia separaattoreita, joilla kaikki muut erottavat kerman maidosta. Minä puolestani salassa iloitsin, ettei täti suostu niihin. Minä en soisi minkään hävittävän vanhaa kaunista maitokamariamme ja kiiltäviä ruskeita maitokehloja. En voi kuvitella Uutta Kuuta ilman maitokamaria.
Kun sain Jimmy-serkun hetkeksi unohtamaan huolensa, rupesimme tutkimaan Caltonin hintaluetteloa ja pohtimaan, kuinka käyttäisimme parhaiten ne kaksi dollaria, joiden arvosta saamme valita siemeniä palkkioksi 'Pöllön naurusta'.
Suunnittelimme kymmenkunta erilaista yhdistelmää ja kukkapenkkiä ja saimme siitä monen sadan dollarin arvosta huvia. Lopulta valitsimme pitkän kapean penkin astereita – lavendelin värisiä keskelle, niiden ympärille valkoisia, vaaleanpunaisia reunoille ja joka nurkkaan tummat purppuramättäät vartijoiksi. Olen varma, että siitä tulee kaunis. Ja kun ihailen sitä syyskuussa, ajattelen: Tämä tuli minun päästäni!
Olen taas astunut askelen alppipolkuani. Viime viikolla 'Naisten oma lehti' julkaisi runoni 'Tuuleton' ja antoi siitä kaksi lehden vuosikertaa. Rahaa ei – mutta vielä kai sitäkin tulee. Minun täytyy pian ansaita sen verran, että voin maksaa Ruth-tädille takaisin joka centin, minkä täysihoitoni on tullut hänelle maksamaan. Sitten hän ei voi pistellä, että aiheutan hänelle suuria kustannuksia. Tuskin kuluu päivääkään, ettei hän jollakin tavoin vihjaise siihen – 'Ei, rouva Beatty, en voi antaa lähetykselle tänä vuonna niin paljon kuin tavallisesti, minulla on ollut suuremmat menot, kuten tiedätte.' – 'Ei, ei herra Morrison, uudet tavaranne ovat kauniita, mutta minun ei kannata teettää silkkipukua tänä keväänä.' – 'Tuo sohva pitäisi tosiaan pehmustaa uudelleen, se alkaa käydä ränstyneeksi; mutta se ei tule kysymykseenkään nyt, vuoteen tai pariin.' Sitä samaa loputtomiin.
'Pöllön nauru' painettiin Shrewsburyn 'Sanomiin' painovirheineen kaikkineen. Evelyn Blake kuuluu sanovan, ettei hän usko sitä minun kirjoittamakseni. Hän on varma, että hän muutama vuosi sitten näki jossakin tarkalleen samanlaisen runon.
Kultaseni Evelyn!
Elisabet-täti ei sanonut runosta mitään, mutta Jimmy-serkku kertoi, että täti leikkasi sen irti ja pani Raamatun väliin, jota hän pitää hyllyllä vuoteensa vieressä. Kun kerroin saavani siitä kahden dollarin arvosta siemeniä, täti vastasi, että luultavasti kustantaja oli tällä välin tehnyt vararikon.
Minun tekee mieleni lähettää 'Kultaisiin Hetkiin' eräs pieni lapsikuvaus, se kun miellytti herra Carpenteria. Tahtoisin saada sen koneella kirjoitetuksi; mutta koska se on mahdotonta, minun täytyy kirjoittaa se hyvin selvästi. Saa nähdä rohkenenko. Saisin siitä varmaan palkkion.
Dean tulee pian kotiin. Se on hauskaa. Olenkohan minä hänen mielestään paljon muuttunut. Kasvanut olen ainakin. Laura-tädin mielestä minun pitää lähiaikoina saada oikeat pitkät hameet ja koota hiukseni päälaelle, mutta Elisabet-täti sanoo, että viisitoista vuotta on liian alhainen ikä. Tytöt eivät kuulemma ole nykyään viisitoistavuotiaina yhtä kehittyneitä kuin hänen aikanaan.
Elisabet-täti todella pelkää, tiedän sen varmasti, että jos hän antaa minun tulla täysikasvuiseksi, minä karkaan 'kuten Juliakin'. Mutta en minä pidä aikuiseksi tulolla kiirettä. On hauskempaa olla niin kuin nytkin – siltä väliltä. Näin voin olla lapsellinen milloin tahdon, kenenkään pitämättä sitä sopimattomana. Jos taas tahdon käyttäytyä täysikasvuisen tavoin, oikeuttaa pituuteni siihen.
Tänä iltana on hiljainen sadesää. Suolla on pajuissa kissoja ja Ylevyyden maassa nuoret koivut ovat heittäneet läpinäkyvän purppurahunnun paljaille jäsenilleen. Taidanpa kirjoittaa siitä runon, 'Kevätnäkyjä'."
Toukokuun 5. päivänä
"Korkeakoulussa on raivonnut oikea kevätrunomyrsky. Kynän toukokuun numerossa oli Evelynin runo 'Kukkasista'. Sangen horjuvat loppusoinnut.
Ja entä Perry! Hänkin tunsi vuotuisen kevätinnoituksen, joksi herra Carpenter sitä sanoi, ja kirjoitti kauhean sepustuksen, jonka nimi oli 'Vanha maamies kylvää siemenen'. Hän lähetti sen 'Kynään' ja 'Kynä' todella painoi sen – huumoripalstaansa. Perry on siitä oikein ylpeä eikä käsitä olleensa aasimaisen tyhmä. Ilse kalpeni kiukusta lukiessaan sen eikä ole sen koommin puhunut Perryn kanssa. Ilse sanoo, ettei hänen kanssaan ilkeä seurustella. Ilse on Perryä kohtaan aivan liian tyly. Mutta toisekseen, kun luin Perryn tekeleen ja varsinkin säkeistön
Olen kyntänyt, karhinnut, kylvänyt,
kuten parhaiten taitanut oon,
siis jätän peltoni rauhaan nyt,
ja lopusta Jumala huoltakoon,teki minunkin mieleni lyödä hänet kuoliaaksi. Perry vain ei käsitä, mikä siinä ei ole kohdallaan.
– Onhan siinä loppusoinnut, vai mitä?
– Onhan ne, sointuuhan se.
Ilse on pauhannut Perrylle siitäkin, että tämän takissa on viime aikoina ollut vain yksi nappi ja että hän on tullut semmoisessa asussa kouluun. En voinut itsekään kestää sitä, vaan kuiskasin koulusta päästessämme Perrylle, että hän tulisi auringonlaskun aikaan viideksi minuutiksi tapaamaan minua Sananjalkalammelle. Hiivin ulos mukanani neula, lankaa ja nappeja ja ompelin napit paikoilleen. Hän ei käsittänyt, miksei olisi voinut odottaa perjantai-iltaan ja antaa Tom-tädin ommella. Minä kysyin:
– Mikset ommellut niitä itse?
– Eihän minulla ole nappeja eikä rahaa millä ostaa, hän vastasi. – Mutta vielä minä ompelen takkiini vaikka kultanapit jos tahdon.
Ruth-täti näki, että minulla sisään tullessani oli lankaa ja sakset, ja hän tahtoi tietysti tietää, mitä ja miksi. Kerroin hänelle koko asian ja hän sanoi:
– Parasta antaa Perry Millerin ystävien ommella kiinni hänen nappinsa, ellei hän itse sitä tee.
– Minä olen hänen paras ystävänsä, sanoin.
– En ymmärrä, mistä olet saanut noin alhaisen maun, sanoi Ruth-täti."
Toukokuun 7. päivänä
"Tänään iltapäivällä koulun loputtua Teddy souti Ilsen ja minut lahden poikki poimimaan kieloja Green Riverin metsiköstä. Löysimme niitä korillisen ja vietimme sen jälkeen ihanan tunnin kuljeskellen kankaalla, ympärillämme pikkukuusien ystävällinen humina.
Paluumatkalle lähdettäessä särkän ylle oli laskeutunut paksu valkoinen sumu, joka täytti koko satamalahden. Mutta Teddy souti junanvihellyksiä kohti, joten meillä ei oikeastaan ollut mitään hätää, ja minun mielestäni seikkailu oli suurenmoinen.
Tuntui kuin olisimme liukuneet valkoisella merellä rasvatyynessä. Ei kuulunut kuin särkän vieno valitus, syvän meren hyöky sen takaa ja airojen hiljainen solina lasinkirkkaassa vedessä. Olimme yksinämme sumumaailmassa rannattomalla merellä. Silloin tällöin viileä tuulenhenkäys kohotti hetkeksi sumuverhoa ja ympärillämme häämötti aavemaisia hämäriä rantoja. Sitten tyhjä valkeus taas sulki kaiken helmaansa. Tuntui kuin olisimme etsineet lumottua rantaa, joka koko ajan pakeni meitä. Olin todella pahoillani, kun tulimme laituriin, mutta kun saavuin kotiin, tapasin Ruth-tädin tuiki kiihtyneenä sumun vuoksi.
– Tiesin ettei minun olisi pitänyt laskea sinua menemään, hän sanoi.
– Ei se ollut vaarallista, täti, väitin minä. – Ja katsopas ihania kielojani.
Mutta Ruth-täti ei vilkaissutkaan kukkiin.
– Vai ei vaarallista valkoinen sumu? Entäpä jos olisitte eksyneet ja olisi alkanut tuulla, ennen kuin ennätitte rantaan?
– Kuinka Shrewsburyn pienessä satamassa voisi eksyä? Sumu oli kerta kaikkiaan ihmeellinen – ihmeellinen. Tuntui kuin olisimme soutaneet planeetan reunalta avaruuden syvyyteen.
Puhuin innostuneesti ja taisin näyttää hieman hurjalta hiukset sumupisaroissa, sillä Ruth-täti sanoi kylmästi, säälitellen:
– On onnetonta, että sinä kiihdyt noin helposti, Emilia.
Jäähdyttäminen ja säälittely raivostuttaa, siksi vastasin arvelematta:
– Mutta ajatteles, Ruth-täti, kuinka paljon hauskaa sinä menetät, kun et koskaan kiihdy. Ei ole mitään ihanampaa kuin tanssia leimuavan tulen ympärillä. Mitä se tekee, vaikka siitä lopulta tuleekin tuhkaa?
– Kun olet minun ikäiseni, sanoi Ruth-täti, on sinullakin kai sen verran järkeä, ettet haltioidu valkoisesta sumusta.
Tuntuu mahdottomalta, että minä koskaan vanhenisin ja kuolisin. Tietysti niin tapahtuu, mutta en usko sitä. Kun en vastannut mitään, käänsi Ruth-täti kelkkansa toisaalle.
– Minä näin Ilsen kulkevan tästä ohi. Onko sillä tytöllä ensinkään alushameita?
– Hänen pukunsa on silkkiä ja purppuraa, mutisin minä toistaen raamatunlauseen vain siitä syystä, että se viehättää minua. Olisi mahdotonta kuvitella kauniimpaa ja yksinkertaisempaa esitystä naisesta, jolla on upeat vaatteet. En luule Ruth-tädin huomanneen, että se oli raamatunlause. Hän vain luuli minun koettavan loistaa.
– Jos tarkoitat, että hänellä on yllään purppuranpunainen silkkialushame, Emilia, niin sano se selvällä englannin kielellä. Vai silkkisiä alushameita. Jos hän olisi minun hoidossani, niin kyllä minä näyttäisin hänelle.
Olen kantanut huoneeni täyteen orapihlajankukkia ja näyttää kuin lordi Byronkin voisi parantua."
Toukokuun 13. päivänä
"Olen tehnyt sen uhkarohkean tempun, että olen lähettänyt viimevuotisen 'Erilaista' nimisen kertomukseni 'Kultaisiin Hetkiin'. Suorastaan vapisin, kun pudotin sen postilaatikkoon. Voi, jos se hyväksyttäisiin!
Perry oli taas antanut koululle naurun aihetta. Hän sanoi tunnilla, että Ranska lähetti muoteja ulkomaille. Ilse meni hänen luokseen, kun luokka tuli ulos, ja sanoi: 'Pölvästi!' eikä ole sen jälkeen puhunut hänen kanssaan.
Evelyn lausuu yhä simasuisena ja nauraen letkauksiaan. Letkaukset ehkä voisin antaa hänelle anteeksi, naurua en."
Toukokuun 15. päivänä
"Eilen illalla meillä oli valmistavan luokan toverikokous. Se pidetään aina toukokuussa. Meidän oli määrä kokoontua koulun juhlasaliin, mutta kun tulimme sinne, ei kaasu kummaksemme syttynyt. Emme käsittäneet mistä se johtui, mutta epäilimme junior-luokkaa. (Tänään huomasimme, että he olivat sulkeneet kaasujohdon kellarikerroksesta ja lukinneet kellarin oven.)
Ensiksi emme tienneet mitä tehdä. Sitten muistin, että Elisabet-täti oli viime viikolla tuonut Ruth-tädille – mutta minua varten – ison laatikon kynttilöitä. Juoksin kotiin ja otin ne – Ruth-täti oli ulkona – ja me asettelimme niitä joka puolelle juhlasaliin.
Näin me saatoimme pitää kokouksen ja se onnistui loistavasti. Tilapäisten kynttilänjalkojen keksiminen tuotti niin paljon huvia, että pääsimme heti hyvään alkuun, ja sitä paitsi kynttilänvalo on paljon ystävällisempää ja innostavampaa kuin kaasuvalo. Tuntui kuin olisimme kaikki olleet tavallista sukkelampiakin.
Jokaisen täytyi pitää puhe valitsemastaan aiheesta. Perryn puhe oli illan paras. Hän oli aikonut ottaa aiheen Kanadan historiasta – epäilemättä viisaan, mutta luullakseni ikävän. Viime hetkessä hän kuitenkin muutti mieltään ja puhui kynttilöistä.
Hän puhui vapaasti kertoen kaikista kynttilöistä, joita oli eri maissa nähnyt purjehtiessaan pienenä poikana isänsä laivassa. Puhe oli niin sukkela ja hauska, että istuimme kuin lumottuina. Luulen että kaikki unohtivat sekä ranskalaiset muodit että vanhan maamiehen, joka jätti haraamisen ja kitkemisen Jumalalle.
Ruth-täti ei ole vielä huomannut, kuinka kynttilöiden on käynyt, entinen laatikko kun ei ole vielä aivan tyhjä. Kun huomisiltana lähden Uuteen Kuuhun, pyydän Laura-tätiä antamaan uuden laatikon – tiedän että hän antaa – ja tuon ne Ruth-tädille."
Toukokuun 22. päivänä
"Tänään posti toi minulle inhottavan pitkän kuoren. 'Kultaiset Hetket' oli lähettänyt takaisin juttuni. Mukana tulleessa paperisuikaleessa sanottiin:
'Olemme kiinnostuneina lukeneet kertomuksenne, mutta mielipahaksemme meidän täytyy ilmoittaa, ettemme tällä kertaa voi julkaista sitä.'
Alussa koetin lohduttautua sillä, että he olivat kiinnostuneina lukeneet kertomukseni. Mutta sitten älysin, että hylkäysilmoitushan oli valmiiksi painettu, joten saman siis saivat kaikki, joiden käsikirjoitukset hylättiin.
Pahinta oli, että ennen kuin palasin koulusta Ruth-täti oli nähnyt käärön ja avannut sen. Oli nöyryyttävää, että hän näin tiesi epäonnistumiseni.
– Toivottavasti tämä saa sinut vakuuttumaan siitä, Emilia, että on joutavaa tuhlata postimerkkejä mokomaan. Kuinka päähäsi pälkähtää, että sinä kykenisit kirjoittamaan julkaistavaksi kelpaavan kertomuksen!
– Onhan kaksi runoani julkaistu, huudahdin.
Ruth-täti tuhahti.
– Niin, runoa. Tarvitsevathan ne aina tyhjien nurkkien täytettä.
Ehkä niin onkin laita. Tunsin itseni hyvin mitättömäksi, kun kömmin yläkertaan jutturaukkoineni. Minut olisi saanut mahtumaan sormustimeen.
Juttuni kulmat ovat koirankorvilla ja se löyhkää tupakalle. Tekee mieleni polttaa se.
Ei, sitä minä en tee! Minä jäljennän sen ja koetan onneani toisaalla. Minun täytyy onnistua!"
Uudessa Kuussa, Blair Waterissa, toukokuun 24. päivänä
"'Sillä katso, talvi on kulunut, sade on lakannut, mennyt menojansa. Kukkasia nähdään kedolla. Laulun aika on tullut.'
Istun avoimen ikkunan ääressä omassa rakkaassa huoneessani. On ihanaa päästä aina välillä tänne takaisin. Tuolla ulkona on Korkean Johnin metsikön yllä vieno keltainen taivas, ja valkoinen pieni tähti näkyy juuri parahiksi siinä, missä kalpea kelta sulaa vaaleammaksi vihreäksi. Kaukana etelässä 'leudon, kirkkaan poutailman mailla', on suuria pilvipalatseja ruusunpunaisesta marmorista. Aidan yli kallistuu metsäkirsikkapuu täynnä kukkia, jotka ovat kuin kermanvärisiä lemmikkejä. Kaikki on niin ihanaa, 'ettei silmä väsy katsomaan eikä korva kuuntelemaan'.
Toisinaan ajattelen, ettei tosiaankaan kannata koettaa kirjoittaa mitään, kun kaikki on jo niin hyvin sanottu Raamatussa. Tuo säe esimerkiksi, jonka juuri toistin, saa minut tuntemaan itseni kääpiöksi jättiläisen rinnalla. Vain vajaat kaksikymmentä yksinkertaista sanaa – mutta kymmenen sivua ei olisi voinut paremmin kuvata, mitä ihminen keväällä tuntee.
Ajatelkaas, kuinka monta miljoonaa kevättä maailmassa on ollut – ja kaikki kauniita!
Tänään iltapäivällä Jimmy-serkku ja minä kylvimme asteripenkkimme. Siemenet tulivat viipymättä. Liike ei siis näytä tehneen vararikkoa. Mutta Elisabet-täti arvelee, että ne ovat vanhaa varastoa eivätkä idä.
Dean on kotona. Hän oli eilen illalla tapaamassa minua – rakas vanha Dean. Hän ei ole muuttunut vähääkään. Hänen vihreät silmänsä ovat yhtä vihreät ja hänen suunsa yhtä kaunis kuin ennenkin ja hänen mielenkiintoiset kasvonsa yhtä mielenkiintoiset. Hän tarttui molempiin käsiini ja katsoi minuun vakavasti.
– Sinä olet muuttunut, Tähti, hän sanoi. – Näytät enemmän keväältä kuin koskaan. Mutta pitemmäksi älä kasva. En soisi sinun katsovan minuun alaspäin.
Sitä minäkään en soisi. Olisi kovin vastenmielistä kasvaa pitemmäksi kuin Dean. Se ei tuntuisi olevan lainkaan paikallaan.
Teddy on tuumaa pitempi kuin minä. Dean sanoo, että hänen piirustustaitonsa on kehittynyt paljon kuluneena vuonna. Rouva Kent vihaa yhä minua. Tapasin hänet tänä iltana ollessani keväthämärässä yksinäni kävelemässä, eikä hän edes viitsinyt pysähtyä juttelemaan – livahti vain ohitseni kuin varjo hämärässä. Hän katsoi minuun sekunnin verran ohi kulkiessaan ja hänen silmänsä hehkuivat vihaa. Hän tulee varmaan vuosi vuodelta onnettomammaksi.
Poikkesin kävelyretkelläni tervehtimässä Autiota taloa. Minun tulee aina sitä sääli. Se on talo, joka ei ole koskaan elänyt, ei koskaan täyttänyt tarkoitustaan. Sen soikeat ikkunat näyttivät katsovan kaihoisasti, kuin turhaan etsien jotakin mitä eivät voi löytää. Kodin valot eivät ole koskaan tuikkineet niistä kesän hämyssä eivätkä talven pimeässä. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että tuo pieni talo on pysynyt uskollisena unelmalleen, joka joskus toteutuu.
Tahtoisin omistaa sen.
Vaeltelin illalla kaikilla vanhoilla mielipaikoillani, Korkean Johnin metsikössä, Emilian lehdossa, vanhassa puutarhassa, lammen luona hautausmaalla, Tämänpäivän tiellä, minä pidän siitä pienestä polusta. Se on minulle kuin hyvä ystävä."
Toukokuun 29. päivänä
"Ruth-täti tuli tänä iltana kotiin myrskyä ennustava ilme kasvoillaan.
– Emilia, mitä se juttu merkitsee, joka nyt kiertää Shrewsburyä? Sinun on nähty seisovan eilen illalla kadulla sylikkäin jonkun miehen kanssa ja suutelevan häntä.
Olin kohta selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Teki mieleni polkea jalkaa, nauraa, repiä tukkaani. Koko juttu oli aivan hullunkurinen ja mahdoton. Mutta minun täytyi pysyä totisena ja selittää asia Ruth-tädille.
Tämmöinen tuo hämärä hullu juttu on.
Olin eilen Ilsen kanssa kävelemässä iltahämärän aikaan. Juuri vanhan Taylorin talon edustalla meitä vastaan tuli joku mies. En tunne häntä enkä luultavasti tule koskaan tuntemaan. En tiedä, oliko hän pitkä vai lyhyt, vanha vai nuori, kaunis vai ruma, musta vai valkoinen, juutalainen vaiko kristitty, orja vai vapaa. Mutta sen tiedän, ettei hän ollut ajellut partaansa eilen.
Hän käveli aika vauhtia. Sitten tapahtui semmoista, johon ei kulunut kuin silmänräpäys, mutta jonka kuvaamiseen kuluu monta sekuntia. Astuin syrjään päästääkseni hänet ohi, hän astui samaan suuntaan, minä syöksyin vastakkaiseen suuntaan, samoin hän, sitten uskoin pääseväni ohi ja tein hurjan hyökkäyksen, hän teki niin ikään hyökkäyksen, ja seuraus oli, että törmäsin täyttä vauhtia häntä päin. Hän oli levittänyt käsivartensa huomatessaan, ettei yhteentörmäystä voitu välttää. Minä juoksin hänen syliinsä ja tärähdyksen voimasta hänen käsivartensa vaistomaisesti hetkeksi kietoutuivat ympärilleni ja iskin nenäni rajusti hänen leukaansa.
– Py-py-pyydän anteeksi, miesparka huohotti, riistäytyi irti minusta kuin palavasta kekäleestä ja syöksyi nurkan taa.
Ilse oli pakahtua nauruun ja sanoi, ettei hän eläissään ollut nähnyt mitään yhtä hassua. Törmäys tapahtui niin nopeasti, että katsojasta näytti aivan siltä, kuin tuo mies ja minä olisimme pysähtyneet, katsoneet toisiamme hetkisen ja sitten hurjasti hyökänneet toistemme syliin.
Nenääni kivisti monta korttelin väliä. Ilse sanoi nähneensä neiti Taylorin kurkistaneen ikkunastaan juuri kun se tapahtui. Tietysti se vanha kielikello paikalla levitti juttua kertoen sen omalla tavallaan.
Selitin tämän kaiken Ruth-tädille, mutta hänen epäilyksensä eivät ottaneet haihtuakseen. Hän piti selitystäni hyvin ontuvana.
– Onhan aika merkillistä, ettet voinut leveällä jalkakäytävällä kulkea miehen ohi syleilemättä häntä, sanoi täti.
– Kuule nyt, Ruth-täti, minä sanoin. – Tiedän sinun pitävän minua viekkaana ja salamielisenä, narrimaisena ja kiittämättömänä. Mutta olenhan minä puoleksi Murray, ja luuletko kenenkään, jolla on edes vähän Murraytten verta, syleilevän miesystäväänsä julkisella kadulla?
– Sitä minä ajattelinkin, että tuskin sinä olet aivan niin paatunut, myönsi Ruth-täti. – Mutta neiti Taylor sanoi nähneensä sen. Ja kaikki ovat kuulleet siitä. Minä en pidä, että minun perheeseeni kuuluvista puhutaan moista. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellet vasten neuvoani olisi ollut Ilse Burnleyn seurassa. Pidä huolta, ettei tällaista satu toiste.
– Sellaista ei tapahdu sattumalta, se on ennalta määrätty, sanoin."
Kesäkuun 3. päivänä
"Ylevyyden maa on ihana paikka. Voin taas käydä sananjalkalammella kirjoittamassa. Ruth-täti pitää näitä retkiä kovin epäiltävinä. Hän ei ole hetkeksikään unohtanut, että kohtasin siellä eräänä iltana Perryn.
Lammikko näyttää nuorten sananjalkojen varjossa aivan ihastuttavalta. Katson siihen ja kuvittelen, että se on tarulampi, josta näkee tulevaisuuden. Kuvittelen hiipiväni sen partaalle sydänyöllä täysikuun aikaan – heitän siihen kalliin esineen ja katson sitten arasti, mitä näen.
Entä mitä se näyttäisi minulle? Että olisin kunniakkaasti kiivennyt alppipolkuni? Vai näkisinkö tappion ja sortumisen?
Ei sortumista, ei ikinä!"
Kesäkuun 9. päivänä
"Viime viikolla oli Ruth-tädin syntymäpäivä ja annoin hänelle ompelemani pienen pöytäliinan. Hän kiitti minua aika jäykästi eikä näyttänyt välittävän liinasta rahtuakaan.
Tänä iltana istuin ruokailuhuoneen ikkunakomerossa laskemassa päivänvalon viime hetkinä algebran laskujani. Kaksoisovet olivat auki ja Ruth-täti istui juttelemassa rouva Incen kanssa salissa. Luulin heidän tietävän, että olin ikkunakomerossa, mutta luultavasti uutimet peittivät minut. Äkkiä kuulin nimeäni mainittavan. Ruth-täti näytti koruliinaa rouva Incelle ja tuntui olevan siitä oikein ylpeä.
– Sisarentyttäreni Emilia antoi tämän minulle syntymäpäivänäni. Katsokaas, kuinka kauniisti se on ommeltu. Hän käyttää neulaa erittäin taitavasti.
Saattoiko tämä olla Ruth-täti? Minä aivan jähmetyin hämmästyksestä enkä voinut liikahtaakaan.
– Hän kuuluu olevan taitava muutenkin eikä vain neulaa käyttäessään, sanoi rouva Ince. – Olen kuullut, että rehtori Hardy odottaa hänen tulevan loppututkinnossa luokkansa ensimmäiseksi.
– Hänen äitinsä, Julia-siskoni, oli erittäin etevä tyttönä, sanoi Ruth-täti.
– Ja hän on varsin sieväkin, sanoi rouva Ince.
– Hänen isänsä, Douglas Starr, oli oikein kaunis mies, sanoi Ruth-täti.
Sitten he lähtivät ulos. Kerrankin salakuuntelija kuuli hyvää itsestään! Ja Ruth-tädin suusta!"
Kesäkuun 17. päivänä
"Minun 'kynttiläni ei yöllä sammu' nykyään, ei ainakaan ennen kuin hyvin myöhään. Ruth-täti antaa minun valvoa, kun loppututkinnot ovat alkaneet. Perry suututti herra Traversin kirjoittamalla algebrankokeensa loppuun: Matteus 7:5. Kun herra Travers avasi Uuden Testamentin, oli siinä: 'Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.' Sanotaan että herra Travers osaa paljon vähemmän matematiikkaa kuin on osaavinaan. Hän tietysti suuttui ja hylkäsi Perryn kokeen kokonaan 'rangaistukseksi hänen röyhkeydestään'.
Asian oikea laita oli se, että Perry-parka erehtyi. Se paikka, jota hän tarkoitti, oli Matteuksen 5:7 eli 'Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.' Hän kävi selittämässä asian herra Traversille, mutta tämä ei ottanut kuuleviin korviinsa hänen selityksiään. Ilse lähti silloin jalopeuran luolaan, toisin sanoen meni rehtori Hardyn luo, kertoi asian hänelle ja sai hänet puhumaan asiasta herra Traversin kanssa. Ja seurauksena oli, että Perryn koe hyväksyttiin, mutta häntä varoitettiin toiste ilveilemästä raamatunlauseilla."
Kesäkuun 28. päivänä
"Koulu on päättynyt. Olen saanut tähtineulani. Tämä on ollut mainion hauska, työteliäs ja ärsyttävä vuosi. Nyt lähden takaisin rakkaaseen Uuteen Kuuhun kahdeksi loistokuukaudeksi vapauteen ja onneen.
Aion loma-aikanani kirjoittaa puutarhakirjan. Se ajatus on itänyt jonkin aikaa mielessäni, ja kun en saa kirjoittaa juttuja, koetan kirjoittaa joukon tutkielmia Jimmy-serkun puutarhasta ja runon joka tutkielman loppuun. Se on hyvää harjoitusta ja Jimmy-serkulle mieleen."
12
HEINÄSUOVAN VIERAANVARAISUUS
– Miksi sinä välttämättä tahdot tehdä tuommoista? kysyi Ruth-täti, tietysti tuhahtaen.
– Saadakseni muutaman dollarin hoikkaan kukkarooni, sanoi Emilia.
Loma oli päättynyt. Puutarhakirja oli kirjoitettu ja luettu erä erältä heinä- ja elokuun iltahämärissä Jimmy-serkun suureksi iloksi. Nyt oli syyskuu ja Emilian oli palattava kouluun ja kirjojen ääreen. Ylevyyden maahan ja Ruth-tädin luo. Hieman pitemmissä hameissa ja hiukset korkeammalle palmikoituina, niin ylös, että ne jo olivat melkein kuin aikuisella. Hän oli palannut Shrewsburyyn junior-vuodekseen ja oli juuri kertonut Ruth-tädille, mitä aikoi syksyn kuluessa tehdä niinä lauantaina, jolloin ei pääse kotiin Uuteen Kuuhun.
Shrewsburyn 'Sanomien' toimitus valmisteli erikoista kuvitettua Shrewsburyn numeroa, ja Emilia aikoi kiertää maaseutua keräämässä sille tilauksia; kulkea niin laajalti kuin suinkin saattoi. Hän oli saanut Elisabet-tädin hyvin vastahakoisesti suostumaan tähän.
Jos Elisabet-täti olisi yksin maksanut kaikki menot Emilian koulunkäynnistä, ei hän olisi suostunut ensinkään. Mutta Wallace maksoi tytön kirjat ja koulumaksut, minkä johdosta hän silloin tällöin vihjaili Elisabetille olevansa aikamoisen antelias mies, kun niin teki. Elisabet ei sisimmässään erikoisesti pitänyt Wallace-veljestään ja häntä loukkasi mokomalla avustuksella pöyhkeily. Kun Emilia nyt huomautti, että voisi syksyn mittaan helposti ansaita ainakin puolet siitä, mitä hänen kirjansa vuoden kuluessa maksoivat, Elisabet suostui. Wallace olisi loukkaantunut, jos Elisabet olisi tahtonut maksaa Emilian menot, koska Wallace kerran oli luvannut sen tehdä, mutta sitä mies ei suinkaan voinut paheksua, että Emilia itse ansaitsi osan. Hän oli aina saarnannut, että tyttöjen tulisi luottaa itseensä ja kyetä elämässä ansaitsemaan oma toimeentulonsa.
Ruth-täti ei voinut kieltää, kun Elisabet oli antanut luvan, mutta hän ei silti hyväksynyt yritystä.
– On sekin, lähteä nyt yksin kulkemaan pitkin maita!
– Enhän minä yksin lähde. Ilse tulee kanssani, sanoi Emilia. Ruth-tädin mielestä tämä ei paljonkaan parantanut asiaa.
– Torstaina aiomme aloittaa, sanoi Emilia. – Perjantaina on lupa rehtori Hardyn isän kuoleman vuoksi ja torstaina pääsemme kello kolmelta koulusta. Keräämme jo sinä iltana tilauksia Länsitien varrelta.
– Uskallanko kysyä, aiotteko yöpyä tien poskessa?
– Emme toki. Aiomme olla yötä Wiltneyssä Ilsen tädin luona. Perjantaina kuljemme sitten oikotietä takaisin Länsitielle, kalastamme sen loppuun ja vietämme perjantaiyön Mary Carswellin vanhempien luona St. Clairissä – lauantaina palaamme sitten jokivarren tietä takaisin.
– Kerrassaan mieletöntä, sanoi Ruth-täti. – Kukaan Murray ei ole milloinkaan tehnyt semmoista. En voi olla ihmettelemättä Elisabetia. Ei ole edes säädyllistä, että kaksi teidän kaltaistanne nuorta tyttöä vaeltaa maaseudulla yksin kolme päivää.
– Mitä meille voisi tapahtua? kysyi Emilia.
– Voi tapahtua paljonkin, vastasi Ruth-täti ankarasti.
Hän oli oikeassa. Paljon saattoi tapahtua tällä retkellä – ja todella tapahtuikin, mutta Emilia ja Ilse lähtivät torstaina innostunein mielin matkaan, kaksi vallatonta koulutyttöä, jotka näkivät kaikessa huvittavan puolen ja olivat päättäneet pitää hauskaa.
Varsinkin Emilia oli uhkuvalla mielellä. Posti oli sinä päivänä jälleen tuonut laihan kirjeen, jonka kulmassa oli erään pienen aikakausjulkaisun osoite ja jossa hänelle tarjottiin kolmea vuosikertaa hänen runostaan "Yö puutarhassa". Tämä runo oli pantu hänen puutarhakirjansa loppuun ja sekä hän itse että Jimmy-serkku olivat pitäneet sitä teoksen kauneimpana helmenä. Emilia oli jättänyt puutarhakirjan Uuteen Kuuhun lukittuun laatikkoon, mutta hän aikoi syksyn kuluessa lähettää lukujen pääterunoista jäljennöksiä eri julkaisuihin. Oli hyvä enne, että ensimmäinen, jonka hän oli lähettänyt, oli heti hyväksytty.
– Nyt matkaan, hän sanoi. – Yli mäkien kauas, kauas! Miten houkuttelevia sanoja! Noiden edessämme olevien mäkien takana voi piillä mitä tahansa.
– Toivon että saamme paljon aineksia ainekirjoitustehtäviin, sanoi Ilse käytännöllisesti.
Rehtori Hardy oli ilmoittanut junior-luokalle, että hän syyslukukaudella vaatisi heitä kirjoittamaan useita aineita, ja Emilia ja Ilse olivat päättäneet, että ainakin yksi heidän aineistaan käsittelisi tilaustenkeruumatkan kokemuksia kummankin omasta näkökulmasta. Näin he aikoivat lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
– Minä ehdotan, että keräämme tänä iltana pitkin Länsitietä ja sen haaroja Hunter's Creekiin saakka, sanoi Emilia. – Meidän pitäisi päästä sinne auringonlaskun aikaan. Sitten voimme oikaista Malvernin metsän halki metsän toiselle puolelle. Polkua pitkin on vain puolen tunnin matka, mutta Malvernin tietä kiertäen matkaan menee kokonainen tunti. Onpa nyt ihastuttava iltapäivä.
Oli todella ihastuttavan kaunista. Tällaiselta voi maailma näyttää vain syyskuussa kun kesä haaveellisessa loistossaan on vielä hiipinyt päiväksi takaisin. Ympärillä oli joka puolella viljapeltoja, jotka väikkyivät auringonpaisteessa, kultapiisku juovi aitoja ja horsman uhritulia paloi kaikkialla mäkiaidan autioteitten varsilla. Pian tytöt kuitenkin saivat nähdä, ettei tilausten kerääminen ollut pelkkää huvia.
Muudan ukko sanoi "yhym" Emilian joka huomautuksen jälkeen. Kun häntä vihdoin kehotettiin tilaamaan, hän vastasi jurosti:
– Ei.
– Olipa hauska, ettette te sanonut "yhym", sanoi Emilia. – Se alkoikin käydä yksitoikkoiseksi.
Ukko katsoi häneen pitkään ja nauroi sitten.
– Oletteko te niiden ylpeiden Murraytten sukua? Nuorena minä olin työssä eräässä talossa, jota sanottiin Uudeksi Kuuksi, ja eräs Murraytten tytöistä, Elisabet hänen nimensä oli, Elisabet, katseli ihmisiin juuri yhtä ylpeästi ja korkealta kuin tekin.
– Äitini oli Murray.
– Sitä minä ajattelinkin. Teissä on sukunne leima. Kas tässä kaksi dollaria, kirjoittakaa minun nimeni listaanne. Mieluummin näkisin tuon erikoisjulkaisun, ennen kuin tilaan. Minä en mielelläni osta kaatamattoman karhun nahkaa. Mutta maksaahan siitäkin kaksi dollaria, kun ylpeä Murray tulee pyytämään vanhaa Billy Scottia tilaamaan lehteä.
– Mikset iskenyt häntä yhdellä silmäyksellä kuoliaaksi? kysyi Ilse heidän poistuessaan.
Emilia astui rajusti pää pystyssä ja silmät kiukkuisina.
– Minä olen keräämässä tilauksia enkä tekemässä leskiä. En minä luullutkaan, että kaikki kävisi kuin rasvattu.
Toinen mies taas murahteli kaiken aikaa Emilian selitellessä – ja sitten, kun Emilia oli valmistunut kuulemaan hänen kieltonsa, antoikin viisi tilausta.
– Hänestä on hauskaa tuottaa ihmisille pettymyksiä, sanoi Emilia Ilselle heidän kulkiessaan kujaa maantielle. – Hänestä on hauskempi tuottaa mieluisakin pettymys kuin olla tuottamatta minkäänlaista.
Eräs mies kiroili rehevästi – "ei millekään erityisesti, noin ylimalkaan vain", kuten Ilse sanoi. Ja muuan ukko oli juuri tilaamaisillaan, kun eukko sekaantui asiaan.
– Minä en sinun sijassasi tilaisi, ukko. Lehden toimittaja on jumalankieltäjä.
– Sepä törkeätä, on totisesti, sanoi ukko ja pisti rahat takaisin kukkaroonsa.
– Hienoa, mutisi Emilia, kun he olivat päässeet pois kuuluvilta. – Tämä minun täytyy kirjoittaa Jimmy-kirjaani.
Yleensä naiset olivat heille kohteliaampia kuin miehet, mutta miehet antoivat enemmän tilauksia. Ainoa nainen, joka tilasi, oli eräs vanhahko rouva, jonka suosion Emilia saavutti kuuntelemalla myötätuntoisesti pitkää kertomusta hänen kuolleesta lempikissastaan.
Heidän ikävin kokemuksensa oli, kun eräs mies syyti solvauksia heille sen vuoksi, ettei hänen poliittinen kantansa ollut sama kuin "Sanomien", ja mies näytti panevan syyn siitä tyttöjen niskoille. Kun hän hetkeksi vaikeni vetääkseen henkeään, nousi Emilia.
– Potkaiskaa koiraa, se helpottaa, hän sanoi rauhallisesti ja lähti ulos. Ilse oli raivosta kalpea.
– Kuka olisi luullut, että ihmiset voivat olla noin inhottavia, hän huudahti. – Soimaa meitä, ikään kuin me olisimme vastuunalaisia lehden politiikasta. Hyvä – "Ihmisluonne tilausten kerääjän kannalta" tulee olemaan minun aineeni aihe. Kuvaan tuon miehen ja panen itseni sanomaan hänelle kaiken, mitä olisin tahtonut sanoa, vaikka jätin sanomatta.
Emilia purskahti nauruun ja tuli jälleen hyvälle tuulelle.
– Sinä voit sen tehdä. Minä en voi kostaa edes sillä tavalla. Elisabet-tädille antamani lupaus sitoo minua. Minun täytyy pysyä tosiasioissa. Mutta ei ajatella sitä raakalaista. Olemmehan kuitenkin jo saaneet aika paljon tilauksia. Ja tuolla on valkovartinen koivulehto, jossa luultavasti asuu joku metsänneito, ja tuo pilvi tuolla kuusien yläpuolella on kuin pilven heikko kultahaamu.
– Mutta sittenkin minä olisin tahtonut höyhentää sen vanhan vampyyrin, sanoi Ilse.
Seuraavassa paikassa heillä oli kuitenkin hauskempia kokemuksia ja heitä pyydettiin jäämään illalliselle. Iltaan mennessä he olivat saaneet varsin tyydyttävän määrän tilauksia ja olivat keränneet niin suuren varaston sukkeluuksia ja sanontoja, että niitä riitti muistella monta kuukautta. He päättivätkin lopettaa keräilyn siltä päivältä. He eivät olleet ennättäneet aivan Hunter Creekiin asti, mutta Emilian mielestä he saattoivat jo lähteä oikotielle siitä missä olivat. Malvernin metsä ei ollut kovin laaja ja sattuivatpa he sen pohjoislaitaan minne tahansa, joka paikasta näkisi Wiltneyn.
Tytöt kiipesivät siis aidan yli ja kulkivat astereita kasvavan laidunmaan poikki, minkä jälkeen Malvernin metsä kymmenine ristiin rastiin kulkevine polkuineen sulki heidät sisäänsä. Maailma hävisi taakse, ja he olivat yksinään koskemattoman kauneuden mailla.
Emilian mielestä vaellus metsän poikki oli aivan liian lyhyt, vaikka se väsyneen Ilsen mielestä oli ikävystyttävän pitkä, hän kun oli päivällä nyrjäyttänyt jalkansa astuessaan kivennokareen päälle. Emiliasta oli hauska nähdä Ilsen vaalean tukan liehuvan harmaanvihreiden puunrunkojen lomitse pitkien, huojuvien oksien alla, häntä ihastuttivat unisten lintujen vaisut ääntelyt, vienon harhailevan kuiskivan hämytuulen leikittely puiden latvoissa, hän nautti metsäkukkien hienosta tuoksusta, pienet sananjalat, jotka hipoivat Ilsen silkkinilkkoja, huvittivat häntä, häntä viehätti hoikka, valkoinen härnäävä olento, joka häivähti hetkeksi näkyviin kauempana mutkaisella polulla. Oliko se koivu vai metsänneito?
Emilia kulki kulkemistaan ajatellen vain matkan ihanuutta, hän asteli hajamielisenä ontuvan Ilsen kintereillä, kunnes puut äkkiä loppuivat ja he huomasivat olevansa aukealla edessään villin rehevä laidunmaa. Sen takana näkyi kuulakkaassa valossa pitkä karu laakso, jonka maalaistalot eivät suinkaan näyttäneet erikoisen vaurailta eivätkä viihtyisiltä.
– Mitä – missä me olemme? kysyi Ilse ymmällään. – Ei täällä näy Wiltneytä.
Emilia havahtui äkkiä unelmistaan ja koetti päästä selville paikoista. Ainoa näkyvä maamerkki oli korkea torninhuippu mäellä kymmenen mailin päässä.
– Kas, tuollahan on Indian Headin katolisen kirkon torni, hän sanoi ällistyneenä. – Ja tuo tuolla alhaalla on kai Hardscrabble Road. Me olemme varmaan jollakin kohdalla poikenneet väärälle polulle, olemme joutuneet metsän itä- emmekä pohjoispuolelle.
– Sitten Wiltneyhin on vielä viisi mailia, sanoi Ilse epätoivoisena. - - En millään voi kävellä enää niin kauas, emmekä voi palata metsän läpi enää takaisinkaan, neljännestunnin kuluttua on pilkkopimeää. Mitä ihmettä me teemme?
– Myönnetään eksyneemme ja käännetään kaikki parhain päin, sanoi Emilia kylmäverisesti.
– Niin, niin, eksyneet me kyllä olemme niin täydellisesti kuin suinkin, voihki Ilse kavuten vaivalloisesti ränstyneelle aidalle istumaan, mutta en käsitä, kuinka voisimme kääntää kaiken parhain päin. Emme voi jäädä tähän yöksi. Ilmeisesti meidän täytyy mennä kylään kysymään jostakin talosta yösijaa, se ei miellytä minua hiukkaakaan. Jos tuo on Hardscrabble Road, ne ovat kaikki köyhiä ja likaisia. Olen kuullut Net-tädin kertovan kummia juttuja Hardscrabble Roadista.
– Voimmehan me jäädä tähän yöksi, sanoi Emilia.
Ilse katsoi Emiliaa nähdäkseen, oliko ehdotus täyttä totta – ja näki, että se oli.
– Missä me sitten nukumme? Tässä aidan seipäälläkö?
– Tuossa heinäsuovassa, sanoi Emilia. – Se on vasta puolitekoinen – Hardscrabblen tapaan. Sen laki on tasainen, tikapuut ovat valmiina suovaa vasten. Heinä on kuivaa ja puhdasta, yö on lämmin kuin kesällä, sääskiä ei tähän aikaan vuodesta ole, voimme panna sadetakit peitteeksi kastetta vastaan. Mikä siinä?
Ilse katsoi heinäsuovaa, joka oli pienen niityn kolkassa, ja alkoi nauraa myöntyvästi.
– Entä mitä Ruth-täti sanoo?
– Ei Ruth-tädin tarvitse lainkaan tietää tästä. Olen kerrankin salamielinen oikein toden teolla. Sitä paitsi olen aina halunnut nukkua ulkona. Se on ollut salaisia toiveitani, jonka en luullut koskaan toteutuvan, minulla kun on semmoinen tätiaitaus ympärilläni. Ja nyt tilaisuus on pudonnut syliini kuin jumalain heittämä lahja. Näin hyvä onni tuntuu aivan uskomattomalta.
– Entä jos sataa, empi Ilse, vaikka ajatus oli hänestäkin sangen houkutteleva.
– Eikä sada – ei näy ainoatakaan pilveä, paitsi nuo isot valkoiset ja ruusunpunaiset, joita on röykkiö Indian Headin päällä. Tuollaiset saavat minut aina toivomaan kotkan siipiä, jotta voisin kiitää aivan niiden keskelle.
Pienen heinäsuovan päälle oli helppo päästä. Tyytyväisyydestä huokaisten he vaipuivat heiniin ja huomasivat olevansa väsyneempiä kuin olivat luulleetkaan. Suovassa oli hyvänhajuista luonnonheinää. Sen tuoksu oli sanomattoman viehättävä, viljelty apila ei milloinkaan tuoksu sellaiselta. He näkivät vain heikon taivaanruskon ja siellä täällä pilkottavan tähden sekä latvusten tumman piirin niityn ympärillä.
Yököt ja pääskyset kiitivät tummina lännen taivaan kalpenevaa kultaa vasten, aidan takaa huokui puiden alta sammalen ja sananjalkojen hienoa tuoksua, pari haapaa kuiskutteli aukion laidassa.
– Tällainen ihanuus ei tunnu todelliselta, kuiskasi Emilia. Se on niin ihmeellistä, että tekee melkein kipeää. En uskalla puhua kovaa, pelkään että se katoaa. Harmittiko meitä tänään se vanha mies ja hänen inhottava politiikkansa? Mitä vielä, eihän häntä ole olemassakaan, ei ainakaan tässä maailmassa. Kuulen Tuulen tytön juoksevan pehmein askelin mäen poikki. Kuvittelen aina tuulta henkilöksi. Pohjoisesta puhaltaessaan se on äkäpussi, idästä tullessaan yksinäinen etsijä, lännestä puhaltaessaan naurava tyttö, ja tänä yönä etelästä henkäillessään pieni harmaa keiju.
– Kuinka sinä ajattelet tuommoisia asioita? kysyi Ilse.
Tämä kysymys oli jostakin selittämättömästä syystä Emilialle aina kiusallinen.
– En minä niitä ajattele, ne tulevat, hän tokaisi. Ilse ei pitänyt hänen äänensävystään.
– Herran tähden, Emilia, älä ole noin kärttyisä! hän huudahti.
Hetkisen se ihmemaailma, jossa Emilia parhaillaan eli, vavahteli ja järkkyi kuin rikottu vedenpinta.
– Ei riidellä tässä, hän sitten rukoili. – Jompikumpi meistä voisi työntää toisen alas suovalta.
Ilse purskahti nauruun. Ei kukaan voi rehellisesti nauraa ja pysyä vihaisena. Tora ei siis häirinnyt heidän yötään tähtien alla. He puhuivat hetken kuiskien koulutyttöjen salaisuuksia, haaveita ja pelkoja. He puhuivat joskus tulevaisuudessa tapahtuvasta naimisiinmenostaankin. Ilse tuntui epäilevän avioitumismahdollisuuksiaan.
– Pojat pitävät minusta toverina, mutta en luule kenenkään koskaan todella rakastuvan minuun.
– Loruja, sanoi Emilia rauhoitellen. – Kymmenestä miehestä yhdeksän rakastuu sinuun.
– Mutta juuri sen kymmenennen minä tahtoisin saada, huomautti Ilse synkkänä.
Ja sitten he puhuivat melkein kaikista muistakin maailman asioista. Lopuksi he lupasivat juhlallisesti, että se, joka ensiksi kuolee, tulee kuoleman jälkeen toisen luo, jos se on mahdollista. Kuinka monta semmoista sopimusta onkaan solmittu! Onkohan koskaan ainoatakaan täytetty?
Ilse alkoi vähitellen käydä uneliaaksi ja nukahti. Mutta Emilia ei nukkunut, ei tahtonutkaan nukkua. Yö oli hänestä liian ihana nukkumiseen. Hän tahtoi maata valveilla voidakseen nauttia siitä ja miettiä rauhassa tuhansia mietteitään.
Emilia muisteli aina tätä tähtien alla vietettyä yötä jonkinlaisena virstanpylväänä. Kaikki siihen liittyvä ja sisältyvä soi hänelle tyydytystä. Se uhkui häneen kauneutta, joka hänen puolestaan oli myöhemmin annettava maailmalle.
Pyöreä kuu nousi. Ratsastiko sen ohi luudalla vanha noita-akka, korkea piippolakki päässään? Ei, se olikin vain yökkö ja aidan vieressä olevan hemlokkikuusen hoikka latva. Emilia sepitti siitä heti runon, etsimättä hiipivät säkeet laulaen hänen ajatuksiinsa.
Suuri vilkkuva tähti riippui matalalla taivaalla Indian Headin kohdalla. Emilia katseli sitä ja muisti Teddyn vanhan mietteen, kuinka hän muka jossakin entisessä olotilassa oli asunut tähdessä. Emilian mielikuvitus tarttui tähän ajatukseen ja hän alkoi haaveilla elämästä jossakin onnellisessa kiertotähdessä, joka piirtää kehiään tuon mahtavan etäisen auringon ympäri.
Sitten alkoivat palaa revontulet hulmuttaen taivaan poikki kalpeaa tultaan, valokeihäitä kuin avaruuden sotajoukkojen peitsiä, kalpeita, salaperäisiä joukkoja, jotka vuoroin peräytyivät, vuoroin etenivät. Emilia makasi ja katseli niitä haltioissaan. Hänen sielunsa aivan puhdistui tässä suuressa kirkkauden kylvyssä. Hän oli sulouden ylimmäinen papitar, joka otti osaa uskontonsa pyhiin menoihin – ja hän tiesi jumalattarensa hymyilevän.
Emilia oli hyvillään, kun Ilse nukkui. Hän ei tarvinnut tällä hetkellä rakkautta eikä toveruutta eikä mitään muutakaan inhimillistä tunnetta täydentämään onneaan. Harvoin ihmisen elämään tulee semmoisia hetkiä, mutta kun ne tulevat, ne ovat kuvaamattoman ihmeellisiä, ikään kuin äärellinen olisi hetken ääretöntä, ikään kuin inhimillinen kohoaisi silmänräpäykseksi jumalalliseksi, ikään kuin rumuus olisi tyystin kadonnut jättäen jäljelle vain tahrattoman kauneuden. Kauneus. Emilia aivan värisi haltioissaan. Hän rakasti sitä, se täytti tänä yönä hänen olemuksensa toisin kuin koskaan ennen. Häntä pelotti liikkua tai hengittää, ettei särkisi kauneudenvirtaa, joka tulvi hänen lävitseen.
– Oi, Jumala, tee minut sen arvoiseksi, tee minut sen arvoiseksi, hän rukoili. Saattaako hän koskaan olla sellaisen kutsumuksen arvoinen, rohkeneeko hän edes yrittää tuoda tuon 'jumalallisen vuoropuhelun' ihanuutta karkean markkinatorin ja meluisan kadun arkipäivään? Hänen täytyy antaa se, hän ei voisi pitää sitä hallussaan. Kallistaisiko maailma sille korvansa, ymmärtäisikö, tuntisiko sen? Vain siinä tapauksessa, että hän olisi uskollinen omalle itselleen ja tehtävälleen, välittämättä moitteista tai kiitoksesta. Kauneuden ylimmäinen papitar – niin, se oli se ainoa pyhättö, jossa hän tahtoi palvella!
Hurmaantuneena hän vaipui uneen, oli unessa olevinaan Sappho, joka syöksyi mereen Leukadian kallioilta, heräsi ja huomasikin olevansa heinäsuovan juurella ja Ilsen säikähtyneitten kasvojen katselevan häneen suovan päältä. Onneksi hänen kerallaan oli solahtanut alas siksi paljon heiniä, että hän saattoi varovasti sanoa:
– Taidan olla vielä yhtenä kappaleena.
13
SATAMASSA
Kun on vaipunut uneen jumalten hymnejä kuunnellen, tuntuu kovin nöyryyttävältä herätä häpeällisesti muksahtaen heinäsuovan päältä. Mutta herättihän se heidät ajoissa näkemään Indian Headin takaa nousevan auringon, ja siihen kannattikin uhrata muutama tunti joutilaisuutta.
– Sitä paitsi en ehkä koskaan olisi saanut tietää, mikä hienonhieno kapine on kastehelmiä täynnä oleva hämähäkinverkko, sanoi Emilia. – Katsos – tuossa se häälyy noiden kahden pitkän sulkaruohon välissä.
– Kirjoita siitä runo, virnaili Ilse pelästyksestään närkästyneenä.
– Kuinka sinun jalkasi jaksaa?
– Se on kunnossa. Mutta tukkani on likomärkä kasteesta.
– Niin minunkin. Pidetään hattua kädessä vähän aikaa, kyllä aurinko pian kuivaa. Mutta aamupalaksi saamme kyllä tyytyä korppuihin, joita minulla on laukussani. Meidän ei sovi lähteä hakemaan syötävää, kun emme voi antaa tyydyttävää selitystä yöpymisestämme. Ilse, vanno, ettet ikinä kerro tätä hullutusta ainoallekaan ristinsielulle. Se on ollut ihanaa, mutta pysyy ihanana vain niin kauan kuin ainoastaan me kaksi sen tiedämme. Muistelehan, mitä seurauksia oli kuutamouinnistamme.
– Ihmiset ovat ilkeitä, nurkui Ilse liukuessaan heinäsuovalta alas.
– Voi, katso Indian Headia. Voisin tässä paikassa ruveta auringonpalvojaksi.
Indian Head oli kuin leimuava kirkkauden vuori. Etäiset mäet muuttuivat kauniin purppuraisiksi säteilevää taivasta vasten. Kalju ruma Hardscrabble Roadkin hohti kuin hopeaharson peittämänä. Niityt ja metsät olivat ihmeen ihastuttavat vienossa helmihohteessa.
– Maailma nuortuu aina tuokioksi auringon noustessa, kuiskasi Emilia.
Sitten hän kaivoi esiin Jimmy-kurjansa ja kirjoitti tämän lauseen muistiin.
Tänäkin päivänä he saivat kokemuksia, jotka ovat samoja kautta maailman kaikille tilausten kerääjille. Toiset kieltäytyivät töykeästi, toiset tilasivat suopeasti, toiset kieltäytyivät niin herttaisesti, että heistä jäi mieluisa muisto, toiset taas suostuivat niin epämiellyttävästi, että Emilia olisi suonut heidän luopuvan koko tilauksesta. Mutta kaiken kaikkiaan aamupäivä kului hupaisesti, etenkin kun oivallinen ateria vieraanvaraisessa talossa Länsitien varrella oli täyttänyt sen kalvavan tyhjyyden, jonka muutamat korput ja heinäsuovalla vietetty yö olivat jättäneet jälkeensä.
– Satuitteko tullessanne tapaamaan kuljeskelevaa lasta? kysyi talon emäntä.
– Emme. Onko joku eksynyt?
– Allan Bradshaw – Will Bradshaw'n pieni poika, tuolta virran suulta Malvernin niemen luota. Hän on ollut tiistaiaamusta asti kateissa. Hän lähti aamulla laulellen kotoaan, eikä häntä ole sen koommin nähty, ei kuultu.
Emilia ja Ilse katsahtivat toisiinsa järkyttyneinä.
– Kuinka vanha hän oli?
– Juuri seitsemän täyttänyt – ja ainoa lapsi. Sanovat, että äitiparka on aivan sekapäinen. Kaikki Malvernin niemen miehet ovat kaksi päivää etsineet häntä, mutta eivät ole löytäneet jälkeäkään.
– Miten hänen on mahtanut käydä? sanoi Emilia kauhusta kalpeana.
– Ei kukaan tiedä. Jotkut luulevat hänen pudonneen rantasillalta – sinne ei hänen kotoaan ole kuin neljännesmaili ja hän istuskeli siellä mielellään veneitä katselemassa. Mutta kukaan ei huomannut häntä satamassa eikä sillalla sinä aamuna. Bradshaw'n talon länsipuolella on laaja suo, joka on täynnä hetteitä ja mutasilmäkkeitä. Jotkut arvelevat, että hän olisi kulkenut sinne, eksynyt ja nääntynyt – tiistaiyöhän oli kamalan kylmä, niin kuin kaiketi muistatte. Äiti pelkää pojan olevan siellä, ja jos minulta kysytte, niin luulen äidin olevan oikeassa. Vaikka poika olisi ollut missä tahansa muualla, olisivat etsijät jo löytäneet hänet. He ovat haravoineet koko seudun.
Emilia ei saanut koko päivänä asiaa mielestään. Kaikki tämmöinen järkytti häntä aina melkein sairaalloisesti. Oli sietämättömän tuskallista ajatella äitipoloista, joka suri Malvernin niemessä.
Ja pikku poika – missä hän oli? Missä hän oli ollut viime yönä, kun Emilia oli vapaiden, villien tuokioiden hurmassa. Se yö ei ollut kylmä – mutta keskiviikkoyö oli ollut. Ja Emiliaa pöyristytti, kun hän muisteli tiistaiyötä, jolloin purevan kylmä syysmyrsky oli raivonnut päivänkoittoon saakka tuoden raekuuroja ja koleaa sadetta. Oliko eksynyt lapsiparka ollut sen yön ulkona?
– Voi, minä en kestä sitä! Emilia voihki.
– Se on kauheaa, myönsi Ilsekin sangen surkeana, mutta me emme voi tehdä mitään. On turha ajatella sitä. Voi, Ilse polki äkkiä jalkaa, minä luulen, että isä olikin oikeassa, kun hän ei uskonut Jumalaan. Kuinka näin kauheata voi tapahtua, jos on Jumala – ainakin jos on kunnollinen Jumala?
– Jumalalla ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa, sanoi Emilia. – Tiedät hyvin, että se voima, joka loi viime yön, ei olisi voinut saada aikaan tätä kauheaa onnettomuutta.
– Niin, mutta hän ei estänytkään sitä, vastasi Ilse.
– Ehkä pikku Allan vielä löydetään – heidän täytyy löytää hänet, huudahti Emilia.
– Elävänä häntä ei löydetä, vastasi Ilse kiihtyneesti. – Minulle ei pidä puhua Jumalasta. Äläkä puhu minulle tästäkään.
Ilse karkotti asian mielestään polkemalla uudelleen jalkaansa, ja Emilia koetti tehdä samoin. Hän ei kuitenkaan onnistunut täysin, mutta pakotti ajatuksensa keskittymään tasapuolisesti päivän työhön, vaikka tiesikin, että kauhu piili hänen tajuntansa pohjalla.
Vain kerran hän todella unohti sen, kun he joutuivat Malvernin joen tiellä erääseen mutkaan ja näkivät pienen huvilan, joka oli rakennettu lahdelman pohjukkaan, jyrkän nurmirinteen juurelle. Mäellä kasvoi siellä täällä yksinäisiä solakoita nuoria kuusia, jotka olivat kuin hoikkia vihreitä pyramideja.
– Tuo huvila on minun, sanoi Emilia.
Ilse katsoi häneen silmät suurina.
– Sinunko?
– Minun. Enhän minä tietysti omista sitä. Mutta etkös sinäkin ole joskus nähnyt taloja, joiden tiedät kuuluvan itsellesi, omisti ne sitten kuka tahansa.
Ei, Ilse ei ollut nähnyt. Hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä Emilia tarkoitti.
– Minä tiedän, kuka omistaa tuon rakennuksen, hän sanoi. – Herra Scobie Kingsportista. Hän rakensi sen kesähuvilaksi. Kuulin Net-tädin puhuvan siitä viime kerralla Wiltneyssä käydessäni. Se valmistui muutama viikko sitten. Se on sievä pieni rakennus, mutta mielestäni liian pieni. Minä pidän suuresta talosta – minä en tahdo elää ahtaissa ja epämukavissa huoneissa – ainakaan kesällä.
– Iso talo ei voi olla yksilöllinen, sanoi Emilia miettivästi. – Mutta pieni talo on melkein aina. Tuo rakennus on hauskasti persoonallinen. Siinä ei ole ainoatakaan viivaa eikä nurkkaa, joka ei olisi viehättävä, ja nuo saranoidut ikkunat ovat hyvin sievät, varsinkin tuo pieni, joka on etuoven yläpuolella korkealla räystään alla. Sehän aivan hymyilee minulle. Katso kuinka se hehkuu auringonpaisteessa kuin jalokivi tummien kattopäreiden alta. Tuo pieni talo tervehtii meitä. Rakas herttainen koti, minä rakastan sinua – ymmärrän sinut. Tai kuten Kellyn ukko olisi sanonut, "älköön koskaan ainoatakaan kyyneltä vuotako kattosi alla". Jos minä asuisin suojissasi, seisoisin iltaisin aina tuon läntisen ikkunan luona ja huiskuttaisin kotiutuvat tervetulleiksi. Juuri sitä varten tuo ikkuna rakennettiin – rakkauden ja iloisen tervehdyksen kehyksiksi.
– Kun olet puhunut suusi puhtaaksi talollesi, olisi meidän paras rientää matkaan, varoitti Ilse. – Myrsky on tulossa. Katsopas noita pilviä – ja noita lokkeja. Lokit eivät tule näin kauas muulloin kuin myrskyn edellä. Millä hetkellä tahansa voi ruveta satamaan. Ensi yönä emme nuku heinäsuovassa, Emilia-ystäväni.
Emilia kulki verkalleen pienen talon ohi ja katseli sitä hellästi niin kauan kuin saattoi. Se oli herttainen pikku koti, ja sen ilme oli niin tutunomainen kuin se olisi ollut valmis yhteiseen leikinlaskuun ja salaisuuksien vaihtoon. Heidän noustessaan jyrkkää mäkeä Emilia kääntyi kerran toisensa jälkeen katsomaan sitä ja huokasi kun se viimein katosi näkyvistä.
– Minusta on ikävä lähteä sen luota. Ilse, minulla on outo tunne, kuin se kutsuisi minua, kuin minun pitäisi palata sen luo.
– Älä höpsi, sanoi Ilse kärsimättömästi. – Kas niin, ripsuu jo. Ellet olisi katsella tuijottanut tuota siunattua pikku huvilaa noin kauan, olisimme jo valtatiellä ja lähellä suojaa. Hyi, miten on kylmä.
– Tulee kamala yö, sanoi Emilia hiljaa. – Missähän se pieni eksynyt poikaparka on ensi yönä? Kunpa tietäisi, onko hänet löydetty.
– Suu poikki! sanoi Ilse rajusti. – Ei enää sanaakaan hänestä. Se on kamalaa, hirvittävää, mutta mitä me voimme tehdä?
– Emme mitään. Sehän se kamalaa onkin. Tuntuu kuin tekisimme väärin kuljeskellessamme täällä omilla asioillamme tilauksia keräämässä, vaikka lapsi on yhä kateissa.
He olivat nyt tulleet valtatielle. Iltapäivä ei ollut hauska. Tuon tuostakin syyti äkäisiä sadekuuroja, kuurojen välillä maailma tuntui raa'alta, kostealta ja kylmältä, ja tuuli puuskutti ja huokui vaikeroiden lyijynharmaan taivaan alla. Joka talossa heille kerrottiin kadonneesta lapsesta, ja kotosalla oli vain naisia antamassa tai epäämässä tilauksia. Miehet olivat kaikki lasta etsimässä.
– Vaikkei siitä nyt enää ole mitään hyötyä, sanoi eräs vaimo synkästi. – Tai ehkä he löytävät hänen ruumiinsa. Poika ei ole voinut pysyä hengissä näin kauan. En voi syödä enkä keittää ajatellessani äitiraukkaa. Sanovat hänen olevan melkein järjiltään – eikä se ole ihmekään.
– Sanovat vanhan Margaret Mclntyren sitä vastoin pysyvän aivan rauhallisena, sanoi eräs vanhahko vaimo, joka paikkasi ikkunan luona tilkkupeittoa. – Minä olisin luullut, että hänkin joutuisi suunniltaan. Hän näytti pitävän paljon pikku Allanista.
– Voi, Margaret Mclntyre ei ole enää viiteen vuoteen kiihtynyt mistään, ei sen jälkeen kun hänen oma poikansa Neil paleltui Klondykessä kuoliaaksi. Tuntuu kuin hänen tunteensa olisivat samalla paleltuneet, hän on siitä pitäen ollut vähän päästään vialla. Hän ei tätä sure. Hymyilee vain ja sanoo, että hän on se nainen, joka pieksi kuninkaan.
Molemmat vaimot nauroivat. Emilian kirjailijanvaisto vainusi heti juttua, mutta vaikka hän olisikin mielellään viipynyt saadakseen heidät kertomaan, kiirehti Ilse häntä matkaan.
– Meidän täytyy rientää, Emilia, taikka emme mitenkään pääse yöksi St. Clairiin.
Pian he huomasivatkin, etteivät ennättäisi sinne. Auringon laskiessa oli St. Clairiin vielä kolme mailia ja illaksi näytti tulevan paha ilma.
– Me emme pääse St. Clairiin, se on varma, sanoi Ilse. – Kohta alkaa pitkäaikainen sade ja neljännestunnin kuluttua on säkkipimeätä. Meidän on parasta mennä tuohon taloon ja kysyä, saammeko olla siellä yötä. Se näyttää siistiltä ja säädylliseltä – vaikka onkin epäilemättä syrjäinen paikka.
Talo, jota Ilse osoitti, oli vanha valkoiseksi kalkittu, harmaakattoinen rakennus. Se oli mäen rinteessä apilan äpärettä kasvavien vihreitten niittyjen keskellä. Sinne nousi mutkitellen märkä punainen tie. Sakea kuusimetsikkö suojeli taloa meren puolelta ja kuusikon takaa pilkotti vähäisestä painanteesta kolmikulmainen laikka usvaista lakkapäämerta. Läheisen joen laakso oli täynnä nuoria kuusia, jotka näyttivät sateessa tummanvihreiltä. Harmaat pilvet riippuivat raskaina talon päällä. Lännessä aurinko puhkaisi pilvet yhdeksi lumoavaksi hetkeksi. Mäki apilaniittyineen leimahti äkkiä uskomattoman heleän vihreäksi. Kolmikulmainen kaistale merta värittyi sinisenpunervaksi. Vanha talo hohti kuin valkoinen marmori smaragdinvihreätä mäkeä vasten ja sitä kehysti sysimusta taivas.
– Voi, huohotti Emilia, en ole ikinä nähnyt mitään näin ihmeellistä.
Hän kopeloi kiihkeästi laukkuaan ja sai Jimmy-kirjan käteensä. Niittyportin patsas kelpasi pöydäksi, Emilia nuolaisi tylppää kynää ja kirjoitti kuumeisella kiireellä. Ilse istui kivellä aidan nurkkauksessa ja odotti teeskennellyn kärsivällisesti. Hän tiesi, että kun Emilian kasvoihin tuli tuo ilme, oli turhaa yrittääkään kiskoa häntä liikkeelle ennen kuin hän oli valmis. Aurinko oli kadonnut ja alkoi jälleen sataa, kun Emilia pisti kirjansa takaisin laukkuun tyytyväisenä huoahtaen.
– Ilse, minun täytyi saada se.
– Etkö muka olisi voinut odottaa, kunnes olisit päässyt katon alle? Olisit kirjoittanut sen muistista, nurkui Ilse sujuttautuen alas kiveltä.
– En, se olisi menettänyt tuoksuaan. Nyt olen saanut kaiken talteen. Lähdetään nyt. Juostaan vaikka kilpaa taloon. Haista tuota tuulta! Koko maailmassa ei ole mitään, joka vetäisi vertaa suolaiselle merituulelle, kesyttömälle suolaiselle merituulelle. Myrskyssäkin on jotain ihastuttavaa. Syvällä sisimmässäni on aina jotakin, joka tuntuu nousevan ja syöksyvän myrskyä vastaan painiakseen sen kanssa.
– Joskus minustakin tuntuu siltä, mutta ei tänä iltana, sanoi Ilse. – Olen väsynyt – ja se lapsiparka...
– Voi! Emilian riemu ja innostus kaikkosivat tuskan huudahdukseen. – Voi, Ilse, minä unohdin hetkeksi. Kuinka saatoinkaan? Missä hän mahtaa olla?
– Kuollut, sanoi Ilse karhealla äänellä. – On parempi ajatella siten kuin että hän elävänä olisi ulkona tämmöisenä yönä. Tule, meidän täytyy päästä jonnekin suojaan. Myrsky on nyt kimpussamme täydellä todelta eikä enää puuskittain.
Kulmikas nainen, jonka valkoinen esiliina oli niin kankeaksi tärkätty, että se olisi hyvin pysynyt yksikseen pystyssä, avasi mäellä olevan talon oven ja kehotti heitä astumaan sisään.
– Luulisin teidän voivan olla täällä yötä, hän sanoi vieraanvaraisesta jos suotte anteeksi, että kaikki on vähän mullin mallin. Täällä on suuri suru.
– Voi, anteeksi, sopersi Emilia. – Emme tahdo häiritä, me voimme mennä jonnekin muualle.
– Voi, emme me teistä välitä, jos te vain ette välitä meistä. Meillä on vierashuone. Tervetuloa vain. Ette voi jatkaa matkaa tämmöisessä myrskyssä eikä lähimailla ole muita taloja. Jääkää toki tänne. Laitan teille vähän illallista. Minä en asu täällä, olen vain naapuri ja olen vähän auttamassa. Minun nimeni on Hollinger – Julia Hollinger. Rouva Bradshaw'sta ei nyt ole mihinkään; olette ehkä kuulleet, kuinka hänen pienen poikansa on käynyt.
– Tämä taloko se on – ja – eikö – häntä ole – löydetty?
– Ei, eikä koskaan löydetäkään. En sano sitä äidille – hän loi nopean silmäyksen olkansa yli –, mutta luulen, että poika joutui rannalla lentohiekkaan, niin minä luulen. Tulkaa sisään ja heittäkää päältänne. Kai teidän kelpaa syödä keittiössä. Huone on kylmä, kun emme ole vielä nostaneet sinne kaminaa. Vaikka pian se on sinne vietävä, jos tässä tulee hautajaisetkin. Mutta jos poika on uponnut lentohiekkaan, ei niitä taidakaan tulla. Eihän voi pitää maahanpaniaisia, kun ei ole ruumista, eihän?
Tämä kaikki tuntui hirveältä. Emilia ja Ilse olisivat mielellään lähteneet jonnekin muualle. Mutta myrsky oli puhjennut täyteen raivoon ja pimeys näytti tulvivan mereltä muuttuneen maailman ylle. Tytöt riisuivat likomärät hattunsa ja päällystakkinsa ja seurasivat naista keittiöön, puhtaaseen vanhanaikaiseen huoneeseen, joka näytti oikein hauskalta lampun valon ja lieden loimussa.
– Käykää tulen ääreen istumaan. Minä kohennan vähän sitä. Älkää välittäkö isoisä Bradshaw'sta. – Isoisä, tässä on kaksi neitiä, jotka pyytävät saada olla täällä yötä.
Isoisä tuijotti heihin vähän aikaa jäykästi pienillä himmentyneillä silmillään sanomatta sanaakaan.
– Älkää välittäkö hänestä, sanoi nainen puoliääneen, hän on yli yhdeksänkymmenen eikä ole koskaan ollut puhelias. Clara, rouva Bradshaw, on tuolla sisällä, hän nyökkäsi ovea kohti, joka näytti johtavan keittiöstä pieneen makuuhuoneeseen. – Hänen veljensä on siellä, tohtori Mclntyre Charlottetownista. Lähetimme eilen häntä hakemaan. Hän on ainoa, joka voi jonkin verran rauhoittaa äitiä. Rouva Bradshaw on kaiken päivää vaeltanut edestakaisin, mutta saimme hänet vihdoin pitkäkseen. Talon isäntä on etsimässä pikku Allania.
– Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, sanoi isoisä Bradshaw omituisen äkkiä ja varmasti.
– Hiljaa, hiljaa, isoisä, joko tekin nyt kiihdytte! Ja tämä meidän vuosisatamme on jo kahdeskymmenes. Vaari aina vain elää menneisyydessä. Muutama vuosi takaperin hänen muistinsa petti. Mitkäs teidän nimenne ovat? Vai Burnley – ja Starr, Blair Waterista. No, sitten te varmaan tunnette Murrayt? Vai sisarentytär? Ahaa!
Rouva Juha Hollingerin "ahaa" oli hyvin ilmeikäs. Hän oli liukkaasti latonut astioita ja ruokia pöytään puhtaalle vahaliinalle. Nyt hän työnsi ne syrjään, otti ruokakaapin laatikosta pöytäliinan, toisesta laatikosta hopeahaarukat ja hopealusikat sekä hyllyltä kauniin suola- ja pippuriastian.
– Älkää nähkö vaivaa meidän takiamme, pyysi Emilia.
– Mitä vielä, eihän tästä ole vaivaa. Jos asiat olisivat tolallaan, rouva Bradshaw ottaisi teidät tosiaan ilomielin vastaan. Hän on hyvin ystävällinen ihminen, naisparka. On kauheata nähdä hänen murhettaan. Allan oli näet hänen ainoa lapsensa.
– Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, kuuletteko, toisti isoisä Bradshaw kärttyisästi.
– Ei, ei, sanoi rouva Hollinger tyynnytellen, ei tietenkään, vaari. Kyllä pikku Allan pian löydetään. Tässä on kupillinen kuumaa teetä. Juokaa se. Se rauhoittaa hänet vähäksi aikaa. Eipä silti, että hän koskaan olisi erikoisen levoton, mutta nythän kaikki ovat vähän suunniltaan lukuunottamatta vanhaa rouva McIntyreä. Hänen rauhaansa ei mikään enää häiritse. Välipä tuolla, mutta se tuntuu minusta ihan luonnottomalta. Hän on tietysti vähän omituinen. Tulkaa, tytöt, ja haukatkaa vähän illallista. Jo nyt tuota sadetta! Miehet kastuvat ihan läpimäriksi. He eivät voi enää kauankaan etsiä, Will tulee pian kotiin. Minä oikein pelkään sitä. Clara hurjistuu taas, jos hän palaa ilman pikku Allania. Viime yönä meidän oli kauhean vaikea hillitä häntä, naisparkaa.
– Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, sanoi isoisä Bradshaw ja oli harmista tukehtua hörppiessään kuumaa teetä.
– Ei, eikä kahdennellakymmenennelläkään, sanoi rouva Hollinger taputtaen isoisää selkään. – Minusta teidän pitäisi mennä nukkumaan, vaari, te olette ihan väsynyt.
– Minä en ole väsynyt ja nukkumaan minä menen milloin tahdon, Julia Hollinger.
– Hyvä, hyvä, vaari. Koettakaa pysyä rauhallisena. Taidan viedä teetä Claralle. Ehkä hän nyt juo. Hän ei ole tiistai-illan jälkeen maistanut muruakaan. Kuinka ihminen voi kestää sellaista? Sanokaa se.
Emilia ja Ilse söivät illallisensa, vaikka ruokahalu olikin heikonlainen. Isoisä Bradshaw katseli heitä epäluuloisesti ja pienestä sisähuoneesta kuului ääniä.
– Tänä yönä on märkää ja kylmää. Missä pikku poikani on, voihki naisen ääni, ja sen värisevä epätoivo sai Emilian vääntelehtimään kuin hän olisi itse tuntenut samaa epätoivoa.
– Kyllä hänet pian löydetään, Clara, sanoi rouva Hollinger teeskennellen lohdutusta. – Ole vain kärsivällinen ja nuku. Kyllä he varmasti pian löytävät hänet.
– Eivät he löydä häntä koskaan. Ääni yltyi jo melkein huudoksi. – Hän on kuollut – kuollut – kuoli sinä katkerana kylmänä tiistaiyönä kauan, kauan sitten. Jumala olkoon armollinen! Hän oli semmoinen pieni kulta poika! Ja minä kielsin häntä usein puhumasta ennen kuin häntä puhutellaan – nyt hän ei koskaan enää puhu minulle. Minä en antanut hänen polttaa kynttilää maata mentyään – ja hän kuoli pimeässä, yksinään ja kylmissään. En antanut hänelle koiraa – vaikka hän pyysi kovasti. Mutta nyt hän ei tarvitse mitään, ei muuta kuin haudan ja kuolinvaatteet.
– En kestä tätä, kuiskasi Emilia. – Minä en kestä, Ilse. Tulen hulluksi kauhusta. Olisin mieluummin ulkona myrskyssä.
Pitkä ja laiha rouva Hollinger tuli makuuhuoneesta ja sulki oven. Hän näytti sekä myötätuntoiselta että tärkeältä.
– Kauheata. Tuolla tavalla hän jatkaa koko yön. Haluatteko mennä nukkumaan? Onhan nyt aikaista, mutta ehkä te olette väsyneitä ja haluaisitte päästä kuulemasta ihmisparan valituksia. Hän ei huolinut teetä – pelkäsi, että lääkäri oli pannut siihen unilääkettä. Hän ei tahdo nukkua ennen kuin lapsi on löydetty, kuolleena tai elävänä. Mutta jos poika on lentohiekassa, ei häntä löydetä tietysti koskaan.
– Julia Hollinger, sinä olet hullu ja hullun tytär, mutta täytyyhän sinunkin ymmärtää, ettei lapsi voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, sanoi isoisä Bradshaw.
– Jos joku muu kuin vaari sanoisi minua hulluksi, suuttuisin paikalla, sanoi rouva Hollinger hieman terävästi. Hän sytytti lampun ja saattoi tytöt yläkertaan. – Toivottavasti saatte unta. Kaikki vuodevaatteet ovat olleet tänään pihalla tuulettumassa, hautajaisten varalta, ajattelin. Sanon tämän vain, kun Uuden Kuun Murrayt ovat aina olleet tarkkoja tuulettamisesta. Kuulkaas tuota tuulta. Kun ei vain saataisi pian kuulla kamalia uutisia myrskyvahingoista. En ihmettelisi, vaikka tuuli veisi yöllä tästäkin talosta katon mennessään. Vahingot eivät koskaan tule yksitellen. Älkää säikähtäkö, jos kuulette yöllä ääniä. Jos miehet tuovat ruumiin mukanaan, Clara elämöi varmaan mielettömästi, ressukka. Ehkä teidän on parasta vääntää ovi lukkoon. Vanha rouva Mclntyre kuljeksii joskus ympäriinsä. Hän on aivan vaaraton ja enimmäkseen täysin järjissään, mutta säikähtäähän sellaista kuitenkin.
Tytöistä tuntui helpommalta, kun rouva Hollinger oli mennyt ja sulkenut oven. Hän oli hyvä ihminen, joka uskollisesti ja parhaansa mukaan täytti naapurinvelvollisuudet, mutta erityisen rattoisaa hänen seuransa ei ollut.
– Uhhuh, värisi Ilse ja laittautui vuoteeseen niin sukkelaan kuin suinkin. Emilia seurasi häntä hitaammin ja unohti lukita oven. Lopen uupuneena Ilse nukahti melkein paikalla, mutta Emilia ei saanut unta. Hän makasi tuskaisena ja jännitti kuuloaan askelia odottaen. Sade ropisi ikkunaa vasten, ei pisaroina vaan kaatamalla. Tuuli ärjyi ja huusi. Mäen alta kuului pimeästä rannasta valkopäisten aaltojen pauhua. Eikö tosiaan ollut kuin vuorokausi tuosta lumoavasta kuutamoyöstä? Se oli varmaan ollut toista maailmaa.
Missähän hävinnyt lapsiparka oli? Myrskyn hetkeksi vaimentuessa Emilia oli kuulevinaan ylhäältä pimeästä pientä itkun tiherrystä, ikään kuin yksinäinen pieni sielu, hiljakkoin ruumiista vapautunut, olisi pyrkinyt omaistensa luo. Emihän hermot pingottuivat, kiristyivät äärimmilleen.
– Jumala, anna pojan löytyä terveenä – anna hänen löytyä terveenä, rukoili Emilia epätoivoisen kiihkeästi, kerran toisensa jälkeen – sitä epätoivoisemmin ja kiihkeämmin, kun rukouksen toteutuminen näytti mahdottomalta. Mutta hän toisti rukoustaan karkottaakseen mielestään soiden, lentohiekan ja joen kauhukuvat, kunnes oli lopulta niin uupunut, ettei sielun tuska enää riittänyt pitämään valveilla. Hän vaipui rauhattomaan uneen myrskyn jatkaessa riehumistaan ja etsijäin lopulta luopuessa toivottomasta työstään.
14
VAIMO JOKA PIEKSI KUNINKAAN
Kostea aamunkoitto nousi merestä vaimentuneen myrskyn jälkeen ja hiipi harmahtavana valkoiseksi kalkitun talon pieneen vierashuoneeseen. Emilia heräsi säpsähtäen rauhattomasta unesta, jossa hän oli etsinyt kadonnutta lasta – ja löytänyt hänet. Mutta mistä lapsi oli löytynyt, sitä hän ei muistanut.
Ilse nukkui vielä vaaleankultaiset kutrit tyynyllä silkkivyyhtenä. Emilia, jonka ajatukset olivat yhä takertuneina unen seittiin, katsahti ympärilleen – ja ajatteli, että hän varmaan näki vieläkin unta.
Valkoisella pitsiliinalla peitetyn pienen pöydän ääressä istui pitkä ja tukeva vanha vaimo, jonka paksuilla harmailla hiuksilla oli moitteettoman puhdas valkoinen leskenmyssy, sellainen jota Skotlannin Ylämaan vanhat vaimot pitivät vielä tämän vuosisadan alkuvuosina. Hänen pukunsa oli luumunväristä kangasta, sen päällä oli iso lumivalkoinen esiliina, ja ryhti oli kuin kuningattaren. Sievä sininen huivi oli kiedottu rinnan yli.
Vaimon kasvot olivat omituisen valkoiset ja syväryppyiset, mutta Emilia, jolla oli erikoinen lahja nähdä pääasiat, huomasi paikalla lujuuden ja eloisuuden, joka yhä vieläkin tuli näkyviin naisen joka piirteestä. Emilia huomasi myös vaimon kauniiden sinisten silmien ilmeestä, että hän oli saanut kestää raskaan surun. Tämä mahtoi olla rouva Mclntyre, josta rouva Hollinger oli puhunut. Siinä tapauksessa rouva Mclntyre oli erittäin kunnianarvoisa persoonallisuus.
Rouva Mclntyre istui kädet helmassaan ristissä ja katsoi Emiliaan vakaasti. Katsetta oli vaikea määritellä – se oli hiukan omituinen. Emilia muisti, ettei rouva Mclntyreä pidetty täysin terveenä. Hieman levottomana Emilia mietti, mitä hänen oli tehtävä. Sanoako jotain? Rouva Mclntyre päästi hänet pulasta.
– Teidän esi-isännehän ovat Ylämaasta, eikö niin? kysyi vanhus yllättävän sointuisalla, voimakkaalla äänellä, jossa oli selvästi Ylämaan murteen sävy.
– Niin ovat, sanoi Emilia.
– Ja olette kai presbyteerikin?
– Olen.
– Siinä onkin kaksi parasta asiaa, huomautti rouva Mclntyre tyytyväisenä. – Ja mikähän teidän nimenne on? Emilia Starr! Se on hyvin sievä nimi. Minä olen Margaret Mclntyre. Enkä olekaan mikään tavallinen ihminen. Minä olen se vaimo, joka pieksi kuninkaan.
Emilia oli nyt täysin valveilla ja odotti jännittyneenä jatkoa. Mutta Ilse, joka samassa heräsi, huudahti hiljaa hämmästyksestä. Rouva Mclntyre kohotti kätensä kerrassaan kuninkaallisin elein.
– Älkää pelätkö minua. En minä tee teille pahaa, vaikka olenkin se vaimo, joka pieksi kuninkaan. Sitä ihmiset aina hokevat – niin, niin – kun menen kirkkoon. "Hän on se vaimo, joka pieksi kuninkaan."
– Meidän olisi kai parasta nousta, sanoi Emilia epäröiden.
– Älkää nousko, ennen kuin olen kertonut teille juttuni, sanoi rouva Mclntyre päättävästi. – Heti kun näin teidät, tiesin että te olette sopiva ihminen kuulemaan sen. Te olette vähän kalpea ettekä mielestäni oikein sieväkään, mutta teillä on pienet kädet ja pienet korvat, ne ovatkin luullakseni keijujen korvat. Tuo teidän kumppaninne on hyvin sievä tyttö, hänestä tulee oikein sievä vaimo kauniille miehelle – ja viisaskin hän on, on kyllä – mutta te olette sitä lajia, jolle minä kerron juttuni.
– Anna hänen kertoa, kuiskasi Ilse, minä olen aivan riivatun utelias kuulemaan, kuinka kuningas piestiin.
Emilia huomasi, ettei tässä tullut luvananto kysymykseen ja että oli vain maattava hiljaa ja kuunneltava, mitä rouva Mclntyre näki hyväksi sanoa, siksi hän nyökkäsi päätään.
– Te ette taida ymmärtää Ylämaan kieltä? Tarkoitan gaelia.
Emilia pudisti ihmeissään päätään.
– Se on harmi, sillä juttuni ei kuulu läheskään yhtä hyvältä englanniksi. Te ajattelette varmaan, että vanhus näkee unta, mutta se on erehdys, sillä minä aion kertoa teille totista totta. Minä pieksin kuninkaan. Eihän hän tietysti silloin ollut kuningas – pikkuinen prinssi vain, vasta yhdeksän vuotta vanha, juuri saman ikäinen kuin pikku Alecinikin. Mutta minun pitää aloittaa alusta, muuten ette ymmärrä koko juttua.
Siitä on kulunut hyvin, hyvin pitkä aika, se tapahtui paljon ennen kuin lähdimme vanhasta maasta. Mieheni oli Alistair McIntyre, ja hän oli paimenena lähellä Balmoralin linnaa. Alistair oli hyvin komea mies, ja me olimme hyvin onnelliset. Kyllähän me aina joskus riitelimmekin, totta kai, muutenhan kaikki olisi ollut yksitoikkoista. Mutta kun sitten taas sovimme, olimme entistäkin rakkaammat Ja minä olin itsekin aika hyvän näköinen. Nyt minä lihon kaiken aikaa, mutta silloin olin hoikka ja kaunis – niin, niin, totta se on, vaikka teitä näyttääkin naurattavan. Kun tekin olette kahdeksankymmenen, tiedätte asiasta enemmän.
Muistatte ehkä, että kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin oli tapana tulla joka kesä lapsineen Balmoralin linnaan, mutta palvelijoita he eivät tuoneet enempää kuin oli välttämätöntä, sillä he tahtoivat päästä touhusta ja melusta ja elää hiljaa ja sievästi kuten tavallisetkin ihmiset. Sunnuntaisin heidän oli tapana joskus kävellä laakson kirkkoon kuulemaan Donald McPhersonin saarnaa. Donald McPherson osasi tosiaan rukoilla, mutta hän ei pitänyt siitä, että ihmisiä tuli kirkkoon hänen rukoillessaan. Hän saattoi äkkiä keskeyttää ja sanoa: "Oi, Herra, odottakaamme, kunnes Sandy Big Jim on päässyt istumaan." Ja seuraavana päivänä kuulin, kuinka kuningatar nauroi – Sandy Big Jimille tietysti, ei papille.
Kun linnassa tarvittiin lisää apua, lähetettiin hakemaan minua ja Janet Jardinea. Janetin mies oli tilalla renkinä. Janet sanoi minulle aina tavattaessa: "Hyvää huomenta, rouva Mclntyre", ja minä sanoin: "Hyvää huomenta, Janet", osoittaakseni, että McIntyret olivat toista maata kuin Jardinet. Hän oli kyllä hyvin hyvä ihminen paikallaan ja me tulimme mainiosti toimeen, kun hän vain muisti tuon eron.
Minä olin kuningattaren hyvä ystävä – niin olin. Hän ei ollut vähääkään ylpeä. Toisinaan hän tuli minun kotiini istumaan ja juomaan kupin teetä, ja hän puhui minulle lapsistaan. Kovin kaunis hän ei ollut, ei tosiaan, mutta hänellä oli hyvin kauniit kädet. Prinssi Albert oli varsin kaunis mies, niin ihmiset sanoivat mutta minun mielestäni Alistair oli paljon kauniimpi. He olivat hyvin hienoa väkeä, ja pikku prinssit ja prinsessat leikkivät minun lasteni kanssa joka päivä. Kuningatar tiesi, että he olivat hyvässä seurassa eikä hän ollut yhtä huolissaan heistä kuin minä – sillä Bertie-prinssi oli semmoinen huimapää, ettei toista huimempaa – niin juuri, aina täynnä kujeita – ja minä olin kaiken aikaa huolissani, että hän ja minun poikani Alec tekisivät jonkin hullun tempun. He leikkivät yhdessä joka päivä ja tappelivat myös. Eikä se aina ollut Alecin syy. Mutta Alec se aina sai torumiset, poikaparka. Jotakuta täytyi torua ja kyllähän te ymmärrätte, etten voinut torua prinssiä.
Yksi suuri huoli minulla aina oli – puro, joka oli puiden keskellä talon takana. Se oli hyvin syvä ja toisin paikoin vuolas, ja jos lapsi olisi siihen pudonnut olisi varmasti hukkunut. Varoitin alituisesti Bertie-prinssiä ja Alecia, etteivät he saisi mennä puron törmälle. Kerran tai pari he kuitenkin menivät sinne kielloista huolimatta. Minun täytyi kurittaa Alecia, vaikka poika sanoi, ettei hän olisi sinne tahtonut mutta Bertie-prinssi oli sanonut: "Tule pois vain, ei siinä mitään vaaraa ole, älä ole pelkuri", niin että Alec sitten meni. Hänen oli mielestään toteltava Bertie-prinssiä, eikä poika liioin pitänyt siitäkään, että häntä sanottiin pelkuriksi, Mclntyren sukua kun oli. Se vaivasi minun mieltäni niin, etten tahtonut saada öisin unta.
Ja hyvänen aika, eräänä päivänä Bertie-prinssi sitten putosi suoraan syvimpään paikkaan ja Alec perässä, kun koetti vetää toista ylös. Ja sinne he olisivat yhdessä kuolleet, ellen olisi sattunut kuulemaan heidän huutojaan palatessani linnasta, jonne olin vienyt kuningattarelle kirnupiimää.
No, siinä paikassa minä arvasin mitä oli tapahtunut, juoksin purolle ja ongin pojat kuiville pelästyneinä ja vettä valuvina. Minä tajusin, että jotain oli tehtävä. Olin väsynyt soimaamaan aina Alec-parkaa, ja sitä paitsi minä totta puhuen olin hyvin vihainen enkä muistanut enää prinssejä enkä kuninkaita, en nähnyt kuin kaksi pahaa pojan koltiaista. Niin, minä olen aina ollut äkkipikainen, tosiaan. Minä otin prinssi Bertietä niskasta ja käänsin hänet polvilleni ja annoin hänelle kelpo löylyn siihen paikkaan, jonka Hyvä Jumala on luonut niin prinsseille kuin tavallisillekin lapsille piestäväksi. Minä pieksin hänet ensiksi, koska hän oli prinssi. Sitten minä pieksin Alecin, ja he huusivat yhteen ääneen, sillä minä olin hyvin vihainen ja kaiken mitä saan tehdyksi minä teen koko voimallani, niin kuin Saarnaaja käskee.
Kun Bertie-prinssi sitten oli mennyt kotiin hirmuisen kiukuissaan, minä jäähdyin ja aloin vähän pelätä. Minä kun en tiennyt, mitä kuningatar sanoisi enkä olisi liioin suonut, että Janet Jardine pääsisi pilkkaamaan minua. Mutta Viktoria-kuningatar oli järkevä nainen ja sanoi seuraavana päivänä, että minä olin tehnyt oikein. Ja Albert-prinssi hymyili ja ilvehti minulle noista läimäyksistä. Eikä Bertie-prinssi enää ollut tottelematon, vaan pysyi poissa purolta – niin juuri – eikä hän saanut pariin päivään istutuksi.
Olin luullut, että Alistair ainakin suuttuisi minulle, mutta harvoinpa sitä osaa arvata miehen ajatuksia, sillä hänkin nauroi jutulle ja sanoi, että kerran minä vielä saatan sanoa piesseeni kuninkaan. Siitä on nyt kulunut paljon aikaa, mutta en minä sitä milloinkaan unohda. Kuningatar kuoli kaksi vuotta sitten ja Bertie-prinssistä tuli viimeinkin kuningas. Kun Alistair ja minä muutimme Kanadaan, antoi kuningatar minulle silkkisen alushameen. Se oli hyvin hieno alushame. Minulla ei ole koskaan ollut sitä päälläni, mutta kerran se puetaan minulle – kun minut pannaan arkkuun, niin niin. Minä olisin suonut Janet Jardinen saavan tietää, että minut haudataan kuningattaren antamassa alushameessa, mutta hän kuoli jo aikoja sitten. Hän oli hyvin hyväluontoinen nainen, vaikkei ollutkaan Mclntyreja.
Rouva Mclntyre laski kätensä ristiin ja vaikeni. Juttunsa kerrottuaan hän oli tyytyväinen. Emilia oli kuunnellut ahnaasti. Nyt hän sanoi:
– Rouva Mclntyre, sallitteko minun kirjoittaa tarinanne muistiin ja julkaista sen?
Rouva Mclntyre kumartui eteenpäin. Hänen valkoiset kurttuiset kasvonsa lämpenivät vähän, hänen syvälle vaipuneet silmänsä loistivat.
– Tarkoitatteko, että se painetaan sanomalehteen?
– Niin. Rouva Mclntyre silitti rintahuiviaan hieman vapisevin käsin.
– On ihmeellistä, kuinka toiveemme joskus toteutuvat. Vahinko, etteivät ne houkat, jotka sanovat ettei Jumalaa ole olemassakaan, saa kuulla tätä. Te kirjoitatte koko tapauksen ja kerrotte sen kaunein sanoin...
– Ei, ei, sanoi Emilia nopeasti. – Sitä en aio. Ehkä minun täytyy tehdä joitakin muutoksia ja keksiä jutulle kehys, mutta enimmän osan kirjoitan juuri niin kuin te kerroitte. En voisi parantaa siitä tavuakaan.
Rouva Mclntyre näytti hetkisen epäilevän, sitten hän oli hyvillään.
– Minä olen vain tietämätön vaimoraukka enkä kovin hyvin valitse sanojani, mutta ehkä te ymmärrätte asian parhaiten. Te olette kuunnellut hyvin kiltisti ja minä olen pahoillani, kun olen viivyttänyt teitä näin kauan vanhoilla jutuillani. Minä lähden nyt ja annan teidän nousta vuoteesta.
– Onko lapsi löydetty? kysyi Ilse kiihkeästi.
– Ei, ei. Eivätkä he häntä aivan pian löydäkään. Kuulin Claran kirkuvan yöllä. Hän on Angus-poikani tytär. Poikani on naimisissa erään Wilsonin kanssa ja Wilsonit pitävät aina melua kaikesta. Clara-parka tuskittelee nyt, ettei hän ollut kyllin hyvä pikku pojalleen, mutta todellisuudessa hän aina hemmotteli tuota vallatonta veitikkaa. Minusta ei ole hänelle paljonkaan apua – minulla ei ole toisia silmiä. Mutta teillä on varmaan hiukkasen näkemisen lahjaa.
– Ei – ei, sanoi Emilia hätäisesti. Hän ei voinut olla muistamatta erästä tapausta lapsuutensa ajalta Uudesta Kuusta, vaikkei syystä tai toisesta koskaan tahtonut ajatella sitä.
Vanha rouva Mclntyre nyökkäsi viisaasti päätään ja silitti valkoista esiliinaansa.
– Ei ole oikein kieltää sitä, rakas neiti, sillä se on suuri lahja ja neljännen polven serkullani Helenillä on se taito, ihan totta. Mutta eivät he löydä pikku Allania. Clara rakastaa poikaa liiaksi. Ei ole hyvä rakastaa ketään liikaa. Jumala ei suvaitse sellaista, ei, Margaret Mclntyre tietää sen.
Minulla oli kuusi poikaa, kaikki komeita miehiä, ja nuorin oli Neil. Hän oli sukkasillaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa, eikä toisista kukaan ollut likimainkaan semmoinen kuin hän. Hän oli hyvin iloinenkin, nauroi aina ja osasi puhua niin, että maanitteli linnutkin pensaista luokseen. Hän lähti sitten Klondykeen ja paleltui siellä eräänä yönä kuoliaaksi, niin. Ja juuri kun hän kuoli, rukoilin minä täällä hänen puolestaan. Sen jälkeen en ole rukoillut. Samaa Clara nyt tuntee – sanoo, ettei Jumala kuuntele häntä. On outoa olla nainen, tyttöset, ja rakastaa niin paljon turhaan.
Pikku Allan oli hyvin sievä lapsi. Hänellä oli pienet ruskeanpullukat kasvot ja isot siniset silmät, ja on surkeata, kun häntä ei löydy, vaikkeivät he ajoissa löytäneet Neiliäkään. Minä annan Claran olla rauhassa enkä vaivaa häntä lohdutuksilla. Minä olen aina osannut jättää ihmiset rauhaan – paitsi silloin kun pieksin kuninkaan.
Julia Hollingerista on vaivaa, kun hän puhuu mitä sattuu. Semmoinen narri hän on. Hän jätti miehensä, kun tämä ei tahtonut luopua koirastaan. Minun mielestäni mies oli viisas, kun piti kiinni koirasta. Mutta hyvin minä silti tulen Julian kanssa toimeen, kun olen oppinut hyvällä mielellä sietämään narreja. Hänen mielestään on hauska neuvoa aina, eikä se vähääkään vaivaa minua, kun minä en koskaan piittaa hänen neuvoistaan. Minä sanon teille nyt hyvästi, rakkaat neidit, ja olen oikein hyvilläni, kun sain tavata teidät, ja minä toivon, ettei suru koskaan vierailisi teidän lietenne ääressä. Enkä minä unohda sitäkään, että te olette kuunnelleet minua oikein kohteliaasti, niin juuri. Nyt minä en enää kenellekään suuria merkitse – mutta kerran minä pieksin kuninkaan.
15
"EIKÄ TOSIAAN VOINUTKAAN..."
Kun rouva Mclntyre oli sulkenut oven jälkeensä, tytöt nousivat ja pukeutuivat hieman vitkastellen. Emilia ajatteli aika innottomasti edessä olevaa päivää. Matkasta oli haihtunut seikkailun ja romantiikan viehätys, ja tilausten kerääminen tienvarren asukkailta oli äkkiä käynyt ikävystyttäväksi. Ja he olivat kumpikin uupuneempia kuin luulivatkaan.
– Tuntuu kuin olisi kulunut ihmisikä siitä kun lähdimme Shrewsburystä, nurkui Ilse kiskoessaan sukkia jalkaan.
Emilia tunsi vielä elävämmin, että siitä oli kulunut pitkä aika. Se haltioitunut yö, jonka hän oli valvonut kuutamossa haaveillen, oli jo sekin ollut kuin kokonainen vuosi jotakin outoa sielun varttumista. Viime yönäkin hän oli valvonut, mutta se oli ollut aivan toista. Aamun sarastaessa hän oli havahtunut lyhyestä unestaan omituiseen, epämiellyttävään tunteeseen, aivan kuin olisi palannut sekavalta ja tuskalliselta matkalta. Rouva Mclntyren tarina oli joksikin aikaa karkottanut tuon tunteen, mutta se palasi nyt hänen harjatessaan hiuksiaan.
– Minusta tuntuu, kuin olisin vaeltanut – jossakin – tuntikausia, hän sanoi. – Ja minä näin unta, että löysin pikku Allanin – mutta en tiedä mistä. Oli kamalaa herätä ja tuntea, että olin tiennyt sen juuri ennen kuin heräsin, mutta unohtanut taas.
– Minä nukuin kuin pölkky, sanoi Ilse haukotellen. – En edes nähnyt unta. Emilia, minä tahdon päästä pois tästä talosta ja tältä paikalta niin pian kuin suinkin. Minua ahdistaa kuin painajainen, jokin hirmuinen pusertaa minua maata kohti, enkä voi päästä pakoon. Unohdin sen muutamaksi minuutiksi vanhan rouvan kertoessa juttuaan – sydämetön vanha olio! Hän ei vähääkään surrut kadonnutta pikku Allan-parkaa.
– Hän on varmaan jo aikoja sitten lakannut suremasta, sanoi Emilia uneksivasti. – Sitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan, että hän on vähän päästään vialla. Ihmiset, jotka eivät ollenkaan sure, ovat aina vähän vialla – kuten Jimmy-serkku. Mutta hänen juttunsa oli suurenmoinen. Minä kirjoitan sen ensimmäiseksi aineekseni – ja myöhemmin koetan saada sen painetuksi. Olen varma, että se kelpaisi johonkin aikakauslehteen, jos vain osaisin kertoa sen yhtä mehukkaasti ja eloisasti kuin hän itse. Taidankin kirjoittaa muutamia hänen ilmaisujaan suoraa päätä Jimmy-kirjaani, ennen kuin unohdan ne.
– Voi, hiiteen Jimmy-kirjasi, sanoi Ilse. – Mennään alas ja syödään aamiaista jos niin vaativat, sitten lähdetään pois.
Mutta Emilia oli tällä hetkellä unohtanut kaiken muun.
– Missä minun Jimmy-kirjani on? hän sanoi kärsimättömästi. – Sitä ei ole laukussani, vaikka tiedän varmaan, että se oli siinä eilen illalla. En suinkaan unohtanut sitä portin patsaalle.
– Eikös se ole tuolla pöydällä? kysyi Ilse.
Emilia katsoi sinne kummissaan.
– Eihän se voi ... mutta siellä se on. Kuinka se on sinne tullut? En varmastikaan ottanut sitä eilen illalla laukustani.
– Jospa sentään, sanoi Ilse välinpitämättömästi.
Emilia meni pöydän luo ja näytti olevan ymmällään. Jimmy-kirja oli siinä avoinna ja hänen kynänsä sen vieressä. Äkkiä hän kumartui katsomaan kirjan sivua.
– Joudu jo kampaamaan tukkaasi, sanoi Ilse tuokion kuluttua. – Minä olen jo valmis, koeta nyt ihmeessä päästä tuosta siunatusta Jimmy-kirjastasi edes sen verran eroon, että saat päällesi.
Emilia kääntyi Jimmy-kirja kädessään. Hän oli aivan kalpea, silmät pelosta ja salaperäisyydestä tummina.
– Ilse, katso tätä, hän sanoi ääni vavisten.
Ilse tuli hänen luokseen ja katsoi. Kirjan sivulla oli tarkka lyijykynäpiirros siitä pienestä virran rannalla olevasta rakennuksesta, joka edellisenä päivänä oli ihastuttanut Emiliaa. Etuoven päällä olevan pienen ikkunan yläpuolelle oli piirretty musta risti ja sen kohdalle kirjan reunaan toinen risti, jonka viereen oli kirjoitettu:
Allan Bradshaw on täällä.
– Mitä se merkitsee? kysyi Ilse hämmästyneenä. – Kuka sen on tehnyt?
– Minä – en tiedä, änkytti Emilia. – Se ... on minun käsialaani.
Ilse katsoi Emiliaan ja kavahti hieman taaksepäin.
– Olet varmaan piirtänyt sen unissasi, hän sanoi tyrmistyneenä.
– En minä osaa piirtää, sanoi Emilia.
– Kuka muu sen olisi voinut piirtää? Ei ainakaan rouva McIntyre, senhän itsekin arvaat. Emilia, en ole koskaan kuullut mitään näin ihmeellistä. Luuletko – luuletko – että hän voisi olla siellä?
– Miten se olisi mahdollista? Rakennus on varmaan lukittu, siellä ei ole enää ketään työssä. Sitä paitsi kaikki paikat on varmaan etsitty, hän olisi katsellut ulos ikkunasta – muistathan, ettei sen edessä ollut luukkuja – ja huutanut. Olisihan joku nähnyt tai kuullut. Minä olen kai piirtänyt tuon kuvan unissani, vaikken ymmärräkään, kuinka se on tapahtunut. Ajatukseni kiersivät hellittämättä pikku Allania. Tämä on perin kummallista – se pelottaa minua.
– Sinun täytyy näyttää se Bradshaw'ille, sanoi Ilse.
– Niin kai täytyy, vaikka se tuntuukin pahalta. Ehkä se herättää heissä taas turhia toiveita – tämähän ei voi merkitä mitään. Mutta en uskalla olla näyttämättä sitä. Näytä sinä, minä en voi. Tämä on järkyttänyt minua – voisin istahtaa tähän itkemään. Jos hän on ollut siellä tiistaista lähtien, niin hän on kuollut nälkään.
– Hyvä on, minä näytän sen, kyllä heidän täytyy saada tämä tietää. Jos se on totta – Emilia, sinä olet kumma olento.
– Älä puhu siitä, en kestä sitä, sanoi Emilia ja häntä värisytti.
Keittiössä ei ollut ketään heidän astuessaan sisään, mutta pian sinne tuli nuori mies, ilmeisestikin tohtori Mclntyre, josta rouva Hollinger oli puhunut. Hänellä oli miellyttävät, älykkäät kasvot ja terävä katse, mutta hän näytti väsyneeltä ja murheelliselta.
– Hyvää huomenta, hän sanoi. – Toivottavasti nukuitte hyvin ja kenenkään häiritsemättä. Me olemme kaikki hyvin järkyttyneitä tästä surullisesta tapauksesta.
– Eikö pikku poikaa ole löydetty? kysyi Ilse.
Tohtori Mclntyre pudisti päätään.
– Ei. On lakattu etsimästä. Hän ei voi enää olla elossa – tiistaiyön ja viime yön jälkeen. Suo ei luovuta kuolleitaan. Olen varma, että poika on siellä. Sisarparkani on murheen murtama. Vahinko että vierailunne sattui näin surulliseen aikaan, mutta toivottavasti rouva Hollinger on pitänyt teistä hyvää huolta. Isoäitini olisi kovin pahoillaan, jos teiltä puuttuisi jotakin. Hän oli aikoinaan hyvin tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Ette ole tainneet tavata häntä? Hän ei useinkaan näyttäydy vieraille.
– Kyllä me tapasimme hänet, sanoi Emilia hajamielisesti. – Hän tuli tänä aamuna huoneeseemme ja kertoi, kuinka hän oli piessyt kuninkaan.
Tohtori Mclntyre naurahti.
– Teille on sitten tapahtunut suuri kunnia. Isoäiti ei kerro juttuaan kaikille. Hänellä on aavistuksensa kuten vanhoilla merimiehillä, ja hän tietää jo ennakolta, ketkä osaavat kuunnella häntä. Hän on hiukan omituinen. Muutamia vuosia takaperin Neil-setäni, joka oli hänen lempipoikansa, joutui Klondykessä hyvin surullisella tavalla kuoleman omaksi. Hän kuului eksyneeseen partioon. Isoäiti ei ole toipunut siitä iskusta. Hän ei ole siitä pitäen tuntenut mitään, tunne näyttää kuolleen hänessä. Hän ei rakasta, ei vihaa, ei pelkää eikä toivo mitään. Hän elää kokonaan menneisyydessä, eikä hänen mieltään näytä liikahduttavan muu kuin yksi muistikuva: ylpeys siitä, että hän pieksi kerran kuninkaan. Mutta minä viivytän aamiaistanne, tuossa tulee rouva Hollinger torumaan.
– Odottakaa hetkinen, tohtori Mclntyre, sanoi Ilse hätäisesti. – Minä – te – me – tahtoisin näyttää teille jotakin!
Tohtori Mclntyre kumartui ja katsoi kummastuneen näköisenä Jimmy-kirjaa.
– Mitä tämä on? En ymmärrä...
– Emme mekään ymmärrä. Emilia on piirtänyt tuon unissaan.
– Unissaan? Tohtori oli niin ymmällä, ettei voinut kuin toistaa Ilsen sanoja.
– Varmaankin hän on piirtänyt sen unissaan. Täällä ei ollut ketään muuta – ellei isoäitinne osaa piirtää.
– Ei osaa. Eikä hän ole ikinä nähnytkään tuota taloa. Se on Scobien huvila Malvernin sillan alapuolella, eikö niin?
– Niin on. Näimme sen eilen.
– Mutta Allan ei voi olla siellä. Talo on ollut lukittuna kuukauden, kirvesmiehet lähtivät sieltä jo elokuussa.
– Voi, minä tiedän sen, sopersi Emilia. – Minä ajattelin kovasti Allania ennen kuin nukuin. Se kai on vain unta. En käsitä asiaa ollenkaan, mutta meidän oli pakko näyttää tuo kuva teille.
– Tietysti. En kerro siitä Willille enkä Claralle. Haen mäen takaa Rob Masonin seurakseni, juoksemme sinne ja tutkimme huvilan. Olisipa outoa, jos ... mutta ei se ole mahdollista. En ymmärrä miten pääsemme sisään. Talo on lukittu ja ikkunain edessä luukut.
– Tässä etuoven yläpuolella olevassa ikkunassa ei ole luukkuja.
– Ei tosin, mutta se on yläkerran hallin päässä olevan komeron ikkuna. Tutkin koko huvilan kerran toukokuussa, kun maalarit olivat siellä työssä. Komeron ovessa on jousilukko, ja siksi kai ikkunan eteen ei ole pantu luukkuja. Muistaakseni se on korkealla, aivan katon rajassa. No niin, käväisen Robilla ja tutkimme asian. Emme saa jättää ainoatakaan kiveä kääntämättä.
Emilia ja Ilse söivät haluttomasti aamiaista ja olivat kiitollisia, kun rouva Hollinger antoi heidän olla rauhassa lausuen ohimennen vain joitakin huomautuksia askareissa liikkuessaan.
– Kamala ilma viime yönä, mutta sade on jo tauonnut. En ole nukkunut silmäntäyttä. Ei Clara-parkakaan, mutta nyt hän on rauhallisempi – kuin epätoivoon vaipunut. Mahtaako hänen järkensä kestää? Hänen isoäitinsä ei ole ollut entisellään sen jälkeen, kun sai tiedon poikansa kuolemasta. Kun Clara kuuli, että etsintä aiottiin keskeyttää, hän parkaisi kerran, laskeutui vuoteelleen kasvot seinään päin eikä ole sen jälkeen liikahtanut. Mutta täytyyhän elämän jatkua. Olkaapas nyt hyvät ja ottakaa. Minusta teidän ei kannata pitää liikaa kiirettä lähdöllänne, antakaa tuulen hiukan kuivata lätäköitä.
– Minä en aio lähteä ennen kuin saamme kuulla onko..., kuiskasi Ilse lopettamatta lausettaan.
Emilia nyökkäsi. Ruoka ei maistunut hänelle, ja jos Elisabet- tai Ruth-täti olisivat nähneet hänet, he olisivat paikalla käskeneet hänet vuoteeseen – ja siinä he olisivat tehneet aivan oikein. Emilia oli melkein saavuttanut kestävyytensä rajan. Tohtori oli lähtenyt tunti sitten, ja aika tuntui loputtoman pitkältä.
Rouva Hollinger oli pesemässä astioita penkillä keittiön oven edessä, ja äkkiä he kuulivat hänen huudahtavan kimakasti. Hetken kuluttua hän hyökkäsi keittiöön ja hänen perässään tohtori Mclntyre hengästyneenä, sillä hän oli juossut Malvernin sillalta saakka.
– Claran täytyy saada kuulla se, hän sanoi. – Se on hänen oikeutensa.
Hän katosi sisähuoneeseen. Rouva Hollinger vaipui tuolille nauraen ja itkien.
– He ovat löytäneet hänet! He ovat löytäneet pikku Allanin – Scobien huvilan komeron lattialta.
– Elääkö hän? huohotti Emilia.
– Elää, mutta siinä onkin kaikki. Puhumaankaan ei kyennyt, mutta hän toipuu, kun saa hoitoa, sanoo tohtori. Hänet kannettiin lähimpään taloon, – muuta tohtori ei ennättänyt kertoa.
Makuuhuoneesta kuului hurja ilonhuuto ja Clara Bradshaw ryntäsi keittiön läpi hiukset hajallaan, huulet kalpeina, mutta ilon liekki silmissään, syöksyi ulos ja lähti juoksemaan mäen poikki. Rouva Hollinger tempaisi päällystakin käsivarrelleen ja juoksi hänen peräänsä. Tohtori Mclntyre vaipui tuolille.
– En voinut pidättää häntä enkä jaksa juosta heti toista kertaa samaa matkaa. Mutta ilo ei tapa. Olisi ollut julmaa pidättää häntä.
– Onko pikku Allan terve? kysyi Ilse.
– Hän paranee. Poikaparka oli tietysti nääntymäisillään. Hän ei olisi kestänyt enää päivääkään. Kannoimme hänet sillankorvaan tohtori Mathesonin luo ja jätimme hänet sinne hoitoon. Poikaa ei voida tuoda kotiin ennen kuin huomenna.
– Voitteko arvata, kuinka hän on joutunut tuohon taloon?
– Eihän hän kyennyt kertomaan meille mitään, mutta voin arvata, miten kaikki on tapahtunut. Yksi kellarin ikkunoista oli hiukan raollaan. Allan oli luultavasti tutkistellut kaikkea taloon kuuluvaa niin kuin pojat ainakin ja huomannut, ettei tämä ikkuna ollut kiinni. Arvatenkin hän meni siitä sisään, työnsi sen jäljessään melkein kiinni ja lähti sitten huvilassa löytöretkille. Jollakin tavoin hän on kai vetänyt komeron oven kiinni, jolloin jousilukko on sulkenut häneltä paluutien. Ikkuna oli niin korkealla, ettei siihen ulottunut, muuten hän olisi voinut huutaa ohikulkijoille. Komeron seinän valkoinen rappaus on täynnä merkkejä ja naarmuja, jotka todistavat hänen turhaan yrittäneen kiivetä ikkunalle. Tietysti hän on huutanut, mutta kukaan ei ole sattunut niin lähelle, että olisi kuullut hänen huutonsa. Huvilahan on pienessä avoimessa poukamassa eikä lähettyvillä ole mitään kätköpaikkaa; siitä syystä kai etsijät ovat sen sivuuttaneet. Joen rannat haravoitiin vasta eilen, koska ei uskottu hänen menneen yksin niin kauas. Ja eilen Allan ei enää kyennyt huutamaan apua.
– Minä olen hyvin – onnellinen – kun hänet löydettiin, sanoi Ilse pidätellen kyyneliään.
Isoisä Bradshaw pisti äkkiä päänsä arkihuoneen ovesta.
– Sanoinhan minä, ettei lapsi voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, hän nauroi.
– Kadoksissa hän kuitenkin oli, sanoi tohtori Mclntyre, eikä häntä olisi löydettykään ajoissa ilman tätä nuorta neitiä. Merkillinen – merkillinen juttu.
– Emilia on – meedio, sanoi Ilse käyttäen herra Carpenterilta kuulemaansa sanaa.
– Meedio! Hm. Omituista se vaan on – sangen omituista. Minä en väitäkään ymmärtäväni sitä. Isoäiti tietysti sanoisi, että teillä on 'näkemisen lahja'. Hän uskoo siihen vahvasti, kuten kaikki ylämaalaiset.
– Olen varma, ettei minulla ole näkemisen lahjaa, väitti Emilia vastaan. – Näin kai unta ja nousin unissani pöydän ääreen, mutta minä en osaa piirtää.
– Jokin käytti sitten teitä aseenaan, sanoi tohtori Mclntyre. – Isoäidin 'toiset silmät' on loppujen lopuksi yhtä hyvä selitys kuin mikä tahansa, jos täytyy uskoa uskomattomia.
– En tahtoisi puhua siitä, sanoi Emilia ja häntä puistatti. – Olen hyvin iloinen, että Allan on löydetty – mutta olkaa kiltti älkääkä kertoko kenellekään, mikä osuus minulla siinä on. Antakaa heidän luulla, että mieleenne vain juolahti etsiä Scobien huvilasta. En – en kestäisi sitä, että tästä asiasta ruvettaisiin puhumaan.
Kun Emilia ja Ilse lähtivät tuulisen mäen pienestä valkoisesta talosta, aurinko puhkaisi pilvet, ja satamalahden aallot hyppelivät ilakoiden sen kirkkaudessa. Maisema oli täynnä myrskyn jälkeistä loistavaa kauneutta, ja Länsitie oli heidän edessään mutkineen ja mäkineen ja notkoineen, kostean punertavana ja houkuttelevana. Mutta Emilia kääntyi poispäin.
– Jätetään se toiseksi kerraksi, hän sanoi. – Tänään en voi ruveta keräämään tilauksia. Ilse, ystäväni, mennään Malvernin sillalle ja lähdetään aamujunalla Shrewsburyyn.
– Se sinun unesi oli kumma juttu, sanoi Ilse. – Minä alan vähän pelätä sinua, Emilia,
– Voi, älä pelkää minua, rukoili Emilia – Se oli pelkkä sattuma. Minä ajattelin vain poikaa – ja eilen huvila kiehtoi kokonaan mieleni...
– Saithan sinä selville äitini kuolemankin, sanoi Ilse matalalla äänellä. – Sinussa on jokin voima, jota meissä muissa ei ole.
– Ehkä minä aikuisena pääsen siitä, sanoi Emilia epätoivoisesti. – Ainakin toivon sitä. Minä en halua tuollaista voimaa. Et voi aavistaa miltä se tuntuu, Ilse. Se on kammottavaa. Ihan kuin minut olisi merkitty jollakin luonnottomalla tavalla. En tunne itseäni oikein ihmiseksi. Kun tohtori Mclntyre sanoi, että jokin ehkä käytti minua välikappaleena, kylmä väristys karmi ruumistani. Minusta tuntui kuin jonkun henki olisi nukkuessani anastanut ruumiini ja piirtänyt tuon kuvan.
– Se oli sinun käsialaasi, sanoi Ilse.
– Mutta minä en tahdo enää puhua siitä – enkä ajatellakaan sitä. Tahdon unohtaa sen. Älä koskaan enää puhu siitä minulle, Ilse.
16
AJOPUITA
Shrewsbury, lokakuun 3. päivänä
"Olen saanut kerätyksi tilaukset siltä alueelta, joka oli minulle määrätty. Minun tilausluetteloni oli kaikkein pisin, ja palkkiolla voin maksaa melkein koko junior-vuoteni kirjat. Kun kerroin sen Ruth-tädille, ei hän tuhahtanut nenäänsä. Se on tosiasia, joka kannattaa mainita.
'Metronin Kuvalehti' palautti tänään 'Ajan hiekka' -nimisen juttuni. Mutta hylkäysliuska oli kirjoitettu koneella eikä painettu. Konekirjoitus ei tunnu aivan yhtä loukkaavalta kuin painettu, mikä siihen sitten lieneekin syynä.
'Olemme kiinnostuneina lukeneet kertomuksenne, mutta mielipahaksemme meidän täytyy ilmoittaa, ettemme voi tällä kertaa ottaa sitä julkaistavaksemme.'
Jos he tosiaan tarkoittivat totta sanoessaan 'kiinnostuneina', niin siitä saa hieman rohkaisua. Vai koettivatko he vain lieventää iskua?
Ilselle ja minulle kerrottiin tässä hiljan, että 'Kallossa ja Pöllössä' on kolme paikkaa avoinna ja että meidät on pantu listalle niiden joukkoon, jotka saattavat pyrkiä jäseniksi. Me pyrimme. 'Kallon ja Pöllön' jäsenyyttä pidetään koulussa arvokkaana asiana.
Junior-vuosi on nyt päässyt hyvään vauhtiin, ja minun mielestäni työ on hyvin kiinnostavaa. Useissa aineissa on opettajana herra Hardy, ja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta opettajasta herra Carpenterin jälkeen. Aineeni 'Vaimo, joka pieksi kuninkaan', kiinnosti häntä suuresti. Hänestä se oli luokan paras, ja hän käsitteli sitä erikseen arvostelutunnilla. Evelyn Blake tietysti on varma, että jäljensin sen jostakin, ja hän muistelee lukeneensa sen ennen. Evelynillä on tänä vuonna muodikas pompadour-kampaus, mutta minusta se ei sovi hänelle lainkaan. Mutta ainoa osa Evelynin anatomiasta, mikä minua miellyttää, onkin hänen selkänsä.
Martinien suku on kuulemma kauhean vihoissaan minulle. Sally Martin vihittiin viime viikolla täkäläisessä anglikaanisessa kirkossa ja 'Sanomain' toimittaja pyysi minua laatimaan tilaisuudesta selostuksen. Tietysti tein sen, vaikka vihkiäisten selostaminen onkin minusta hyvin vastenmielistä. Toisinaan tekisi mieli sanoa paljon semmoista, jota ei voikaan sanoa.
Mutta Sallyn vihkiäiset olivat hyvin kauniit ja kaunis hän oli itsekin, ja selostus, jonka lähetin, oli mielestäni oikein hyvä. Mainitsin erikoisesti morsiamen kauniin ruusu- ja orkideavihkon – se oli ensimmäinen orkideavihko, mikä shrewsburyläisissä vihkiäisissä koskaan oli nähty. Kirjoitin niin selvään kuin se olisi ollut painettua, mutta 'Sanomain' onneton latoja oli tehnyt orkideoista sardiineja.
Tietysti jokainen, jolla on päässään vähänkin järkeä, käsitti heti, että se oli sula painovirhe. Mutta Martinien suku on saanut päähänsä, että minä kirjoitin 'sardiineja' piloillani. He ovat ilmeisesti kuulleet, että sovinnaisten vihkiäisselostusten kirjoittaminen on minusta ikävää ja että haluaisin edes kerran kirjoittaa aivan toiseen tapaan. Olen todella sanonut niin, mutta tuskinpa erikoisuuden tavoittelu olisi sentään saanut minua kirjoittamaan, että morsiamella oli kädessään sardiinivihko! Martinit luulevat kuitenkin niin, eikä Stella Martin kutsunut minua ompeluiltaan, ja Ruth-täti sanoo, ettei se häntä ihmetytäkään, ja Elisabet-täti sanoo, ettei minun olisi pitänyt olla noin huolimaton. Minun! Taivas suokoon minulle kärsivällisyyttä!"
Lokakuun 5. päivänä
"Rouva Clara Bradshaw kävi tänä iltana minua tapaamassa. Onneksi Ruth-täti oli ulkona – sanon onneksi, sillä en halua, että Ruth-täti saa kuulla unestani ja mikä osa sillä oli pikku Allan Bradshaw'n löytämisessä. Ehkä tämä on 'viekasta', kuten Ruth-täti sanoisi, mutta olkoon viekasta tai ei, varmaa on, etten halua kuulla Ruth-tädin tuhahtelevan, ihmettelevän, kääntelevän ja vääntelevän tapausta.
Rouva Bradshaw tuli kiittämään minua. Olin aivan hämilläni, sillä mitä osuutta minulla oikeastaan oli asiassa? En halua ajatella sitä enkä puhua siitä ollenkaan. Rouva Bradshaw sanoi, että pikku Allan on taas ennallaan, vaikkei hän ensin ollut kokonaiseen viikkoon kyennyt istumaan. Rouva Bradshaw oli hyvin kalpea ja totinen.
– Hän olisi kuollut sinne, neiti Starr, ellette te olisi tullut, ja minäkin olisin kuollut. Minä en olisi jaksanut elää – tietämättä – voi, en milloinkaan unohda niiden päivien kauhua. Minun täytyi tulla ilmaisemaan edes jotenkin kiitollisuuttani – olitte jo lähtenyt, kun minä sinä aamuna palasin. En tosiaankaan ollut vieraanvarainen...
Hän ratkesi itkemään – ja niin tein minäkin – ja ulvoimme yhdessä pitkän aikaa. Olen hyvin kiitollinen ja iloinen siitä, että Allan löytyi, mutta haluaisin unohtaa miten hän löytyi."
Uusi Kuu, lokakuun 7. päivänä
"Oli ihanaa käyskennellä tänä iltana hautausmaalla lammen rannalla. Saattaisi luulla, ettei se ole kaikkein hauskimpia iltakävelypaikkoja. Mutta minä vaeltelen hiukan alakuloisena syysiltana mielelläni pitkin tuota länteen viettävää vähäistä rinnettä, jossa haudat ovat. Luen kiviin kaiverretut nimet, lasken vainajien iän ja ajattelen, kuinka paljon rakkautta ja vihaa ja toivoa ja pelkoa sinne on haudattuna.
Siellä oli kaunista, ei lainkaan murheellista. Ympärillä näkyivät punertavat vastakynnetyt pellot, härmäiset metsät sananjalkoineen ja kaikki se vanha tuttu, jota olen rakastanut ja jota tunnen rakastavani sitä enemmän, kuta vanhemmaksi tulen. Joka kerta, kun viikon vaihteessa tulen Uuteen Kuullun, tämä kaikki tuntuu minusta entistä rakkaammalta.
Minä pidän paikoista ja esineistä aivan yhtä paljon kuin ihmisistä. Luullakseni Elisabet-täti on samanlainen. Juuri siitä syystä hän ei tahdo Uudessa Kuussa minkään muuttuvan. Alan ymmärtää häntä paremmin. Ja hänkin taitaa nykyään pitää minusta. Hän otti minut aikoinaan velvollisuudentunnosta, mutta nyt en ole hänelle enää pelkkä 'tehtävä'.
Viivyin hautausmaalla, kunnes himmeänkultainen hämärä laskeutui maahan ja verhosi sen aavemaiseen hohteeseen. Sitten Teddy tuli minua hakemaan, ja nousimme yhdessä pellon poikki Huomispäivän tielle. Sanomme sitä yhä Huomispäivän tieksi – osaksi vanhasta tottumuksesta, osaksi siitä syystä että puhelemme sillä tiellä kaikesta, mitä haluaisimme tulevaisuudessa tehdä.
Teddy on oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa mielelläni puhun huomisesta ja suurista tuumistani. Ei ole ketään muuta. Perry ivailee suunnitelmiani. Jos mainitsen jotakin kirjoittamisesta, hän kysyy heti: 'Mitä hyötyä semmoisesta on?' Ikään kuin sitä voisi selittää, jollei toinen pysty sitä itse tajuamaan.
En voi puhua tulevaisuudesta Deanillekaan – sen jälkeen kun hän eräänä iltana sanoi katkerasti: 'Minä en tahdo kuulla huomisistasi – ne eivät voi olla minun huomisiani.' Tuntuu kuin Dean ei pitäisi siitä, että kasvan suureksi, hänessä taitaa olla hieman Priestien kateutta – sellaista, ettei hän tahdo jakaa mitään, ei ainakaan ystävyyttä, kenenkään muun – ei maailmankaan kanssa.
Viime aikoina on alkanut tuntua, etteivät kirjalliset harrastukseni kiinnostaa enää Deania. Hän suorastaan pilkkaa niitä hiukan. Herra Carpenter esimerkiksi ihastui 'Vaimoon, joka pieksi kuninkaan', ja sanoi sitä erinomaiseksi. Mutta kun Dean luki sen, hän hymyili ja sanoi: 'Onhan se mukiinmenevä kouluaineena, mutta ...' ja sitten hän taas hymyili. Eikä hymy ollut minun mieleiseni. Siinä oli 'liian paljon Priestiä', kuten Elisabet-täti olisi sanonut. Se masensi kauheasti mieltäni. Se tuntui sanovan: 'Sinä osaat kirjoittaa hauskasti, tyttöseni, ja sorvaat lauseesi varsin näppärästi. Mutta tekisin väärin, jos rohkaisisin sinua luulemaan, että moinen näppäryys paljonkaan merkitsee.' Jos tämä pitää paikkansa – ja se on varsin luultavaa, sillä Dean on hyvin etevä ja tietää paljon –, en voi koskaan saada aikaan mitään arvokasta. Mutta en aio tyytyä siihen, en tahdo olla vain 'näppärä kynäilijä'.
Mutta toisin on Teddyn laita.
Teddy oli tänä iltana suunniltaan ilosta – ja niin minäkin kuultuani hänen uutisensa. Hän oli pannut syyskuussa Charlottetownissa näytteille kaksi tauluaan pidettyyn näyttelyyn, ja herra Lewes Montrealista oli tarjonnut niistä viisikymmentä dollaria kummastakin. Sillä Teddy maksaa tämäntalvisen täysihoitonsa Shrewsburyssä, joten hänen äitinsä pääsee vähemmällä.
Mutta rouva Kent ei suinkaan ollut hyvillään, kun Teddy ilmoitti asian. Hän sanoi vain: 'Niin, niin, nyt olet mielestäsi riippumaton minusta' – ja itki. Se koski kipeästi Teddyyn, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan asiaa siltä kannalta.
Rouva Kent -raukka. Hän mahtaa tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi. Hänen ja hänen sukunsa välillä on omituinen muuri. En pitkään, pitkään aikaan ole käynyt Pietaryrttimäellä. Kerran kävin siellä kesällä Laura-tädin kanssa, kun hän oli kuullut rouva Kentin sairastuneen. Rouva Kent oli jalkeilla ja puheli Laura-tädin kanssa, mutta minulle hän ei sanonut sanaakaan, katsoi vain minuun silloin tällöin omituisesti, kytevä hehku silmissään. Vasta kun nousimme lähteäksemme, hän sanoi minulle:
– Olette hyvin pitkä. Pian olette täysi nainen – ja varastatte toiselta naiselta hänen poikansa.
Laura-täti sanoi kotimatkalla, että rouva Kent oli aina ollut omituinen ja tulee yhä omituisemmaksi.
– Jotkut luulevat, että hänen järjessään on vikaa, sanoi täti.
– Minä en usko vian olevan järjessä. Hänen sielunsa on sairas, sanoin minä.
– Rakas Emilia, sinä sanoit kauhean asian, sanoi Laura-täti.
– Miksi niin? Jos ruumis ja järki voivat olla sairaat, niin miksei sielukin. Toisinaan tunnen niin varmasti kuin joku olisi kertonut sen minulle, että rouva Kent on joskus saanut sieluunsa kauhean haavan, joka ei ole parantunut.
Minuun koskee kipeästi, että Teddyn äiti vihaa minua. En ymmärrä, miksi minun on niin vaikea kestää sitä. Onhan Dean yhtä hyvä ystäväni kuin Teddykin, mutta kuitenkaan en välittäisi, vaikka koko Priestien heimo vihaisi minua."
Lokakuun 19. päivänä
"Ilse ja muut seitsemän pyrkijää hyväksyttiin 'Kalloihin ja Pöllöihin'. Minut hylättiin. Saimme kuulla sen maanantaina.
Tiedän mainiosti, että päätöksen takana on Evelyn Blake. Ei kukaan muu tekisi moista. Ilse raivostui, repi sihteerin tiedonannon siekaleiksi ja lähetti palaset takaisin. Mukana oli murhaava kirje, jossa sätittiin 'Kalloja ja Pöllöjä' ja kaikkia sen toimia.
Tapasin Evelynin tänään eteisessä, ja hän vakuutti puoltaneensa äänestyksessä sekä Ilseä että minua.
– Onko sitten joku muuta väittänyt? kysyin parhaaseen elisabettätimäiseen tapaani.
– Onpa hyvinkin – Ilse, sanoi Evelyn ärtyisesti. – Hän oli minulle oikein röyhkeä. Tahdotteko tietää, kuka minun luullakseni antoi tuon kielteisen äänen?
Katsoin Evelyniä suoraan silmiin.
– En, se ei ole tarpeen. Tiedän kuka sen antoi. Sitten käännyin ja lähdin.
Suurin osa 'Kalloista ja Pöllöistä' pihisee harmista tuon päätöksen takia, vaikka joku kuuluukin ilkkuneen, että kolaus teki hyvää Murraytten ylpeydelle. Ja tietysti ne seniorit ja juniorit, jotka eivät olleet noiden yhdeksän miekkosen joukossa, ovat joko vahingoniloisia tai iljettävän osaaottavia.
Ruth-täti sai tänään kuulla asian ja tahtoi tietää, miksi joku oli antanut kielteisen äänen."
Uusi Kuu, marraskuun 5. päivänä
"Minä vietin tämän iltapäivän Laura-tädin kanssa opetellen erästä perinnäistapoihin kuuluvaa taitoa. Uudessa Kuussa näet pikkelsi pannaan lasitölkkeihin sillä tavoin, että se muodostaa tietynlaisia kuvioita. Säilöimme tölkkeihin suuren ruukullisen uutta pikkelsiä, ja kun Elisabet-täti tuli katsomaan, hän myönsi, ettei voinut erottaa, mitkä tölkit olivat Laura-tädin ja mitkä minun laittamiani.
Tämä ilta oli aivan ihana. Puutarhassa oli marraskuun hämärän haaveellista suloa. Auringon laskiessa oli riehunut pieni lumipyräkkä, mutta se oli lakannut. Ilma oli kirkas ja kuulas ja maassa ohut valkoinen peite. Melkein kaikki kukat, minun loistavan värikkäät asterinikin, olivat pari viikkoa sitten paleltuneet mustiksi, mutta valkoinen alyssum kiersi vielä kukkapenkkiä. Iso savunpunainen kuu oli kohoamassa kuusten latvoihin, ja lännessä, valkoisten kunnaiden ja tummien puiden takana taivas hehkui kellanpunaisena.
Lumi oli tyystin häivyttänyt alakuloisuuden myöhäissyksyn kuolleesta maisemasta; tutut rinteet ja niityt näyttivät kuun valjussa hohteessa sadunomaisilta. Vanhan talon katon peitti kimalteleva lumi. Valaistut ikkunat hehkuivat kuin jalokivet. Keittiön savupiipusta kohosi ilmaan harmaansininen savunhäivä. Palavien lakastuneitten lehtien lemu kantautui kujalta Jimmy-serkun hiljalleen kytevästä nuotiosta.
Kissanikin olivat puutarhassa, ja ne sopivat hiipivine liikkeineen ja aavemaisine silmineen hyvin sekä paikkaan että illan hämärään. Tuhma Töpö oli hoikka ja kiiltävä kuin hopeinen aavekissa, Daff taas kuin tummanharmaa hiiviskelevä tiikeri. Ne hyppelivät jaloissani, karkasivat pois, törmäsivät takaisin ja kierivät maassa yhtenä keränä, mutta ne kuuluivat niin erottamattomasti illan tunnelmaan, etteivät ne lainkaan häirinneet ajatuksiani.
Astelin käytäviä edestakaisin, vaelsin aurinkokellon ja huvihuoneen ympäri. Tällainen raikas ilma saa minut aina kuin hiukan päihdyksiin. Nauroin itsekseni: olinko minä todella ollut pahoilla mielin siitä, ettei minua hyväksytty Pöllöksi. Pöllöksi! Minähän tunsin olevani kuin nuori kotka, joka liitelee päivää kohti. Koko maailma oli edessäni nähtävänä ja opittavana, ja se riemastutti minua. Tulevaisuus oli minun – ja samoin oli menneisyyskin. Minusta tuntui, että elän ikuisesti – ikuisesti – olin varma kuolemattomuudesta.
Dean tuli puutarhaan; hän oli aivan vieressäni, ennen kuin huomasin hänet.
– Sinä hymyilet, sanoi Dean. – On hauska nähdä naisen hymyilevän itsekseen. Hänen ajatuksensa ovat varmaan viattomat ja miellyttävät. Onko päivä ollut sinulle suopea, armollinen neiti?
– Kerrassaan, ja tämä ilta on sen paras lahja. Olen onnellinen tänä iltana, Dean – onnellinen vain siitä, että elän. Tunnen ajavani tähtivaljakolla. Olen varma itsestäni ja tulevaisuudestani. En pelkää mitään, tiedän onnistuvani. Vaikken ehkä saisikaan kunniapaikkaa menestyksen pitopöydässä, joka tapauksessa pääsen siihen mukaan.
– Kun tullessani seisoit tässä valkoisena ja haltioituneena, olit kuin ennustaja, joka näkee tulevaisuuteen, sanoi Dean. – Ihosi on kuin narsissin terälehti. Voisit rohkeasti pitää valkoista ruusua kasvojasi vasten – vain hyvin harva nainen uskaltaa tehdä sen. Et oikeastaan ole erikoisen sievä, Tähti, mutta kasvosi saavat ihmiset ajattelemaan kaunista – ja se on paljon jalompi lahja kuin pelkkä kauneus.
Minä pidän Deanin kohteliaisuuksista. Ne ovat aina erilaisia kuin muiden. Ja minä pidän siitä, että minua sanotaan naiseksi.
– Sinä teet minut turhamaiseksi, sanoin.
– En toki, siksi paljon huumorintajua sinulla on, sanoi Dean. – Huumorintajuinen nainen ei ole koskaan turhamainen. Maailman pahansuopaisinkaan haltija ei hennoisi antaa saman ihmislapsen kannettavaksi kahta sellaista ristiä.
– Sanotko huumorintajuakin ristiksi?
– Miksen sanoisi? Huumorintajuinen nainen ei voi paeta säälimättömältä totuudelta. Hän ei voi uskoa olevansa väärinymmärretty. Hän ei voi hekumoida itsesäälissä. Hän ei voi umpimähkään tuomita jokaista, joka ei ole hänen kaltaisensa. Ei, nainen jolla on huumorintajua, ei ole kadehdittava.
Minä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta. Istuimme kivipenkille ja pohdimme kysymystä puolin ja toisin. Dean ei tänä talvena lähde ulkomaille. Se ilahduttaa minua, kaipaan häntä kauheasti. Ellen saa väitellä Deanin kanssa ainakin joka toinen viikko, alkaa elämä tuntua kuivalta. Meidän keskustelumme ovat ihanan värikkäitä, joskus taas hän on hyvin ilmeikkäästi vaiti.
Jonkin aikaa hän tänä iltana oli juuri semmoinen: me vain istuimme siinä vanhan puutarhan unelmoivassa hämärässä ja hiljaisuudessa ja kuulimme toistemme ajatukset. Jonkin aikaa hän kertoili vanhasta maailmasta ja idän häikäisevistä kauppakaduista. Jonkin aikaa hän kyseli minun asioistani, luvuistani ja puuhistani. Minä pidän miehestä, joka silloin tällöin antaa minulle tilaisuuden puhua itsestäni.
– Mitä olet lukenut viime aikoina? hän kysyi.
– Tänä iltana saatuani pikkelsin astioihin luin muutamia Elisabeth Browningin runoja. Hän kuuluu tänä vuonna englannin kurssiimme. Minun lempirunoni on 'Laulu ruskeasta rukousnauhasta' – ja minä olen paljon myötätuntoisempi Onoraa kohtaan kuin runoilija itse.
– Se on luonnollista, koska olet tunneihminen, sanoi Dean. – Sinäkin antaisit taivaan rakkauden hinnaksi, aivan niin kuin Onora.
– Minä en tahdo rakastaa. Se joka rakastaa, on orja, sanoin.
Häpesin heti kun sanat olivat päässeet huuliltani, koska tiesin heittäneeni tuon vain vaikuttaakseni älykkäältä. En usko tosissani, että rakkaus on orjuutta – ei se ole ainakaan Murrayn suvussa. Mutta Dean suhtautui sanoihini vakavasti.
– Meidän kaikkien täytyy olla tässä maailmassa jonkin orjia, hän sanoi. – Kukaan ei ole vapaa tähtien tytär. Ehkä rakkaus lopultakin on lempein herra, lempeämpi kuin viha tai pelko tai välttämättömyys tai kunnianhimo tai ylpeys. Kuinka muuten lemmenasiat alkavat luistaa kertomuksissasi?
– Minähän en saa nykyään kirjoittaa kertomuksia. Sitten kun taas saan – muistathan että lupasit opettaa minua kirjoittamaan rakkauskohtauksia.
Sanoin tämän kiusoitellen, pilapuheena. Mutta Dean näytti yhtäkkiä käyvän hyvin totiseksi.
– Oletko valmis opetettavaksi? hän sanoi kumartuen eteenpäin.
Lyhyen mielettömän hetken ajan uskoin hänen aikovan suudella minua. Minä vetäydyin taaksepäin. Tunsin punastuvana. Yhtäkkiä muistin Teddyn. En tiennyt mitä sanoa. Sieppasin maasta Daffin, painoin pääni sen kauniiseen turkkiin, kuuntelin sen kehräämistä.
Elisabet-täti ilmestyi parahiksi ulko-ovelle kysymään, oliko minulla kalossit jalassa. Ei ollut, menin siis sisään ja Dean lähti kotiin. Katselin ikkunasta, kun hän nilkutti kujaa poispäin. Hän näytti hyvin yksinäiseltä, ja yhtäkkiä minun tuli häntä kauheasti sääli. Dean on aivan erinomainen keskustelutoveri ja meillä on kovin hauskaa yhdessä, siksi minä unohdinkin, että hänen elämällään täytyy olla toinenkin puoli. Voin täyttää siitä vain hyvin pienen kolkan. Muu on pakostakin kovin tyhjää."
Marraskuun 14. päivänä
"Uuden Kuun Emiliasta ja Blair Waterin Ilsestä on liikkeellä uusi häväistysjuttu. Minulla oli juuri varsin epämiellyttävä keskustelu Ruth-tädin kanssa, ja minun täytyy kirjoittaa se muistiin puhdistaakseni sieluni katkeruudesta. Mokoma myrsky vesilasissa turhan tähden. Mutta Ilsellä ja minulla on kerta kaikkiaan huono onni.
Istuin viime torstai-illan Ilsen kanssa ja luimme yhdessä Englannin kirjallisuuden tehtävää. Ahersimme koko illan uutterasti, ja yhdeksän aikaan lähdin kotiin. Ilse tuli saattamaan minua portille. Oli lauha, pimeä ja hiljainen tähtiyö. Ilsen uusi asunto on Cardiganin kadun viimeisessä talossa ja sen takana tie kääntyy pienelle sillalle, joka vie puron yli puistoon. Puisto oli pimeä ja houkutteleva tähtien valossa.
– Kävellään sen ympäri ennen kuin menet kotiin, ehdotti Ilse.
Me lähdimme, vaikka minun olisi tietenkin pitänyt mennä suoraan kotiin kuten kiltin keuhkotautisen tytön ainakin. Mutta olin juuri saanut syksyisen kalanmaksaöljykuurini päätökseen – huh! – ja arvelin voivani kerrankin uhmata yöilmaa.
Kävelyretki oli ihana. Sataman takaa kuului kukkuloilta marraskuun tuulen soittoa, mutta puiston puiden keskellä oli tyyntä ja hiljaista. Poikkesimme tieltä ja kuljimme pientä syrjäpolkua mäen rinteelle pihkantuoksuiseen metsikköön. Kuuset ja männyt ovat aina ystävällisiä, mutta ne eivät kerro salaisuuksia kuten vaahterat ja poppelit. Ne eivät koskaan paljasta sisintään, eivät koskaan ilmaise salaista tietoaan – ja siksi ne tietysti ovat mielenkiintoisempia kuin muut puut.
Koko mäenrinne oli täynnä somia keijunääniä ja viileitä oikullisia yötuoksuja – palsamikuusen ja huurteisten sananjalkojen lemua. Tuntui kuin olisimme olleet äänettömyyden syvimmissä uumenissa. Yö sulki meidät syliinsä kuin äiti ja pani meidät kulkemaan aivan lähekkäin. Kerroimme toisillemme kaiken. Tietysti seuraavana päivänä kaduin avomielisyyttäni, vaikka Ilse onkin tosi uskottu eikä koskaan paljasta mitään, ei edes raivotessaan. Mutta Murraytten tapojen mukaista ei ole kääntää sieluaan nurin, ei edes parhaalle ystävälleen. Pimeys ja palsamikuusikko ne saavat ihmisen tekemään tyhmyyksiä. Ja meillä oli tietysti hauskaa – Ilse on hupainen toveri. Hänen seurassaan ei koskaan tule ikävä, ei hetkeksikään. Kaiken kaikkiaan kävelyretkemme oli ihastuttava ja puistosta lähtiessämme olimme entistäkin läheisemmät ystävät; meillä oli uusi kaunis yhteinen muisto.
Sillalla tapasimme Teddyn ja Perryn, jotka olivat olleet kävelemässä ja tulivat Länsitieltä. Ilse ja Perry sattuivat tällä kertaa olemaan siedettävissä väleissä ja puhuivat toisilleen. Me siis kuljimme kaikki yhdessä sillan yli, ja sitten pojat lähtivät omalle suunnalleen ja me omallemme. Kello kymmenen olin vuoteessa sikeässä unessa.
Mutta joku näki meidän kulkevan sillan yli. Seuraavana päivänä tieto oli levinnyt kouluun ja sitä seuraavana puhui koko kaupunki, kuinka Ilse ja minä olimme kuljeskelleet Teddy Kentin ja Perry Millerin kanssa puistossa kahteentoista asti yöllä. Ruth-täti sai kuulla sen ja kutsui minut tuomioistuimensa eteen vastaamaan. Kerroin hänelle koko asian, mutta hän ei tietenkään uskonut.
– Tiedäthän että olin viime torstai-iltana kotona neljännestä vaille kymmenen, sanoin.
– Kellomäärää on luultavasti liioiteltu, myönsi Ruth-täti. – Mutta jotakin perää asiassa täytyy olla, kun tuollainen juttu on lähtenyt liikkeelle. Ei savua ilman tulta. Emilia, sinä kuljet äitisi jälkiä.
– Minun äitini ei kai kuulu tähän, hän on kuollut, sanoin. – Kysymys on siitä, Ruth-täti, uskotko sinä minua vai etkö?
– En usko, että asia on ollut niin paha kuin kerrotaan, sanoi Ruth-täti vastahakoisesti. – Mutta sinä olet antanut itsestäsi puheenaihetta. Muuta ei voi tietysti odottaakaan niin kauan kuin juoksentelet Ilse Burnleyn ja tuollaisen katuojan kasvatin kuin Perry Millerin seurassa. Andrew pyysi sinua viime perjantaina iltakävelylle puistoon, mutta sinä kieltäydyit – minä kuulin sen. Se olisi tietenkin ollut liian säädyllistä.
– Niin olisikin, sanoin. – Sen takia en lähtenyt. Liian säädyllinen ei ole koskaan hauskaa.
– Nenäkkyys ei ole sukkeluutta, neitiseni, sanoi Ruth-täti.
En aikonut olla nenäkäs, mutta minua kiusaa kun minulle tyrkytetään Andrew'ta. Hänestä tulee vielä aika pulma. Deanin mielestä se on hullunkurista – hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mihin tällä tähdätään. Hän härnää minua aina 'punapäisellä ihailijallani'.
Andrew-parka on kovin proosallinen, mutta sittenkin pitäisin hänestä aika lailla, ellei koko Murrayn suku tuppaamalla tuppaisi häntä minulle. Minut tahdotaan saada kihloihin luotettavan miehen kanssa ennen kuin olen karkaamisiässä, ja kukas on sen luotettavampi kuin Andrew Murray?
Voi, kukaan ei ole vapaa, kuten Dean sanoo – ei muuta kuin jonkin pienen tuokion silloin tällöin, kun leimahdus tulee tai kun sielu lyhyeksi hetkeksi pääsee pujahtamaan iäisyyteen, kuten heinäsuovayönä. Aina muulloin ihminen on jonkin orja, perinnäistapojen ja -käsitysten, sovinnaisuuden, kunnianhimon, sukulaisuussuhteiden. Ja joskus, esimerkiksi tänä iltana, viimeksi mainittu orjuus on minusta kaikkein kovinta."
Uusi Kuu, joulukuun 3. päivänä
"Olen omassa rakkaassa huoneessani, ja Elisabet-tädin armollisella suostumuksella palaa takassa tuli. Takkavalkea on aina suloinen ja myrskyiltana kymmenen kertaa suloisempi kuin tavallisesti.
Katselin ikkunastani myrskyä, kunnes pimeni. Lumihiutaleet ovat oudon viehättäviä piirrellessään hiljalleen viistoja juovia tummia puita vasten. Kirjoitin siitä kuvauksen Jimmy-kirjaani. Sen jälkeen on alkanut tuulla ja nyt huoneeni on täynnä pehmeää huokailua, kun tuuli tupruttaa lunta Korkean Johnin kuusikossa. Se on maailman hauskimpia ääniä. Muutamat äänet ovat tavattoman hienoja, paljon hienompia kuin mikään minkä ihminen näkee silmillään.
Olen mielelläni näin yksin huoneessani ja iloitsen kaikista pienistä tavaroistani. Niiden merkitys on minulle aivan toinen kuin muille ihmisille. Ruth-tädin luona en koskaan tunne huoneessa oloani kotoisaksi, mutta heti kun tulen tänne, tulen kuin omaan valtakuntaani. Täällä on hauska lukea, haaveilla, istua ikkunan ääressä ja sepittää runoksi utuisia mielikuvia.
Tänä iltana olen lukenut erästä isän kirjaa. Tunnen aina olevani hyvin lähellä isää, kun luen hänen kirjojaan, ikään kuin voisin äkkiä katsahtaa olkani taa ja nähdä hänet. Se kirja, jota tänään luen, on ihmeellinen, juoneltaan ja rakenteeltaan loistava, ja yhtä loistava käsitellessään ihmisten intohimoja ja vaikuttimia. Lukiessani sitä tunnen itseni nöyryytetyksi, mitättömäksi, ja se on minulle vain hyväksi. Mutta pian toivun tästä mielentilasta ja alan taas uskoa, että osaan vähän kirjoittaa, ja kirjoitan iloisesti luonnoksia ja värssyjäni, kunnes saan syntymään parempaa. Puolentoista vuoden kuluttua minulla on lupa kirjoittaa jälleen kertomuksia. Kärsivällisyyttä siihen saakka!
Tietysti väsyn 'kärsivällisyyteen ja hellittämättömyyteen'. On raskasta, kun ei näe heti näiden arvokkaiden hyveiden tuloksia. Toisinaan haluan riehua ja olla niin kärsimätön kuin suinkin. Mutta en tänä iltana. Tänä iltana olen tyytyväinen kuin kissa matolla. Kehräisin jos osaisin."
Joulukuun 9. päivänä
"Tänään oli Andrew-ilta. Hän tuli kuten tavallisesti mahdollisimman siistinä ja suittuna. Tietysti pidän pojasta, joka pukeutuu huolellisesti, mutta Andrew menee totisesti liiallisuuksiin. Hän on aivan vastatärkätyn ja silitetyn näköinen ja tuntuu kuin häntä pelottaisi liikkua tai nauraa, ettei mikään paikka rasahtaisi.
Mieleeni johtuu juuri, etten ole vielä milloinkaan kuullut Andrew'n nauravan sydämensä pohjasta. Ja tiedän, ettei hän poikana ollessaan koskaan hakenut merirosvon aarretta. Mutta hän on hyvä ja järkevä ja siisti ja hänen kyntensä ovat aina puhtaat ja pankinjohtajalla on hänestä hyvä käsitys. Ja hän pitää kissoista – kun ne pysyvät omalla paikallaan. Voi, enhän minä ansaitse semmoista serkkua!"
Tammikuun 5. päivänä
"Loma on päättynyt. Vietin kaksi ihanaa viikkoa vanhassa, valkohuppuisessa Uudessa Kuussa. Jouluaattona sain viisi myöntävää vastausta. Ihme, etten tullut hulluksi. Kolme oli aikakauslehdiltä, jotka antavat avustuksista palkkioksi vain vapaita vuosikertoja. Mutta kahden mukana seurasi ekki – toinen kahden dollarin suuruinen, toinen kymmenen. 'Ajan hiekka' oli viimeinkin kelvannut, se oli ensimmäinen hyväksytty kertomukseni. Elisabet-täti katseli ekkejä ja sanoi ihmetellen:
– Luuletko että pankki todella antaa näistä rahaa? Hänen oli vaikea uskoa sitä vielä sittenkään, kun Jimmy-serkku oli käynyt Shrewsburyssä ja vaihtanut ne rahaksi.
Rahat kuluvat Shrewsburyn-menoihini. Mutta minulla riitti loputtomasti iloa, kun suunnittelin, mitä ostaisin, jos saisin käyttää ne vapaasti.
Perry kuuluu kilpailujoukkueeseen ja osallistuu helmikuussa meidän koulumme ja jatko-opiston poikien välisiin kulttuurikisoihin. Se on kerrassaan hienoa; tuohon kilpailujoukkueeseen pääseminen on suuri kunnia. Kisat pidetään joka vuosi, ja jatko-opisto on voittanut kolme kertaa peräkkäin. Ilse tarjoutui valmentamaan Perryä puheen pidossa, ja hän näkee loputtomasti vaivaa varsinkin oikoessaan pojan murteenomaista ääntämistapaa. Ilse tekee tuossa erinomaisen kiltisti, sillä hän ei pidä ollenkaan Perrystä. Kunpa Shrewsbury voittaisi!
Luin tänä iltana erään kertomuksen. Se päättyi onnettomasti. Minulla oli oikein surkea olo, kunnes keksin siihen onnellisen lopun. En aio ikinä päättää omia kertomuksiani onnettomasti, olkoonpa 'elämän todellisuuden' laita miten tahansa. Minusta tarinan pitäisi myös todellisuudessa päättyä aina hyvin, ja siksi onnellinen loppu on parempaa totuutta kuin mikään muu konsanaan.
Kirjoista puheen ollen luin tässä päivänä muutamana erään Ruth-tädin vanhan kirjan 'Luostarin lapset'. Sankaritar pyörtyi joka luvussa ja itki tuopillisen, jos joku vain katsoikin häneen. Mutta heikosta ruumiinrakenteestaan huolimatta hän sai kestää valtavasti koettelemuksia ja takaa-ajamista. Nykyisinä turmeltuneina aikoina ei yksikään nuori neito kestäisi niistä puoliakaan.
Nauroin kirjalle, ja Ruth-täti hämmästyi, sillä hänen mielestään se oli kovin surullinen. Se on tädin ainoa romaani. Hän sai sen nuorena eräältä ihailijaltaan. Tuntuu tuiki mahdottomalta uskoa, että Ruth-tädillä olisi koskaan ollut ihailijoita. Herra Dutton tuntuu epätodelliselta, eikä hänen kuvansakaan, joka on suruharsoon verhotulla jalustalla vierashuoneessa, saa minua vakuuttuneeksi, että hän todella olisi ollut olemassa."
Tammikuun 21. päivänä
"Perjantai-iltana ottelivat sitten meidän koulumme ja jatko-opiston oppilaat. Opiston pojat luulivat, että heidän tarvitsi vain tulla, nähdä ja voittaa – mutta he saivatkin palata kotiin nolattuina ja häpeissään. Oikeastaan kilpailun ratkaisi Perryn puhe. Hän oli kerrassaan ihme. Ruth-tätikin myönsi ensi kerran, että hänessä on jotakin. Kun kilpailu oli päättynyt, Perry hyökkäsi Ilsen ja minun luokseni käytävään.
– Enkös onnistunut suurenmoisesti, Emilia? hän kysyi. – Minä tunsin voimani, mutta en tiennyt, osaisinko käyttää sitä. Kun nousin seisomaan, oli kieleni ensin kuin halvaantunut, mutta sinä katsoit minuun kuin sanoaksesi: 'Sinä osaat, sinun täytyy' ja silloin aloin laskettaa täydellä höyryllä. Sinä se voitit kilvan, Emilia.
Totisesti! Ja tuon hän sanoi Ilsen kuullen, joka oli tehnyt monta tuntia työtä hänen kanssaan, harjoittanut ja rehkinyt. Ei kiitoksen sanaa Ilselle, kaikki vain minulle, vaikka minä en ollut tehnyt muuta kuin näyttänyt hieman kiinnostuneelta.
– Perry, sinä olet kiittämätön raakalainen, sanoin – ja jätin hänet seisomaan siihen naama pitkänä. Ilse itki kiukusta. Hän ei ole sen jälkeen puhunut Perryn kanssa sanaakaan, eikä Perry, se aasi, käsitä syytä.
– Mitä hän nyt tuittuilee? Minähän kiitin häntä kaikista vaivoista, kun viimeksi harjoittelimme, hän sanoi.
Kieltämättä Stovepipe Townilla on rajoituksensa."
Helmikuun 2. päivänä
"Eilen illalla rouva Rogers oli kutsunut Ruth-tädin ja minut päivälliselle yhdessä sisarensa ja tämän miehen, herra ja rouva Herbertin kanssa. Ruth-tädillä oli sunnuntaipitsimyssy ja ruskea samettipuku, joka tuoksui koipalloilta, ja rinnassa iso soikea koru, jossa on Duttonin sedän hiuksia.
Minulla taas oli ruusunvärinen pukuni ja prinsessa Menan kaulakääty, ja minä kerrassaan värisin jännityksestä, sillä herra Herbert on hallituksen jäsen ja mies, joka seurustelee kuninkaitten kanssa. Hänellä on jykevä, hopeanharmaa pää ja silmät, jotka ovat niin kauan katselleet ihmisten ajatuksiin, että oikein pelottaa ja alkaa tuntua, kuin hän näkisi suoraan toisen syvimpään ja lukisi vaikuttimia, joita ei uskalla edes itselleen tunnustaa. Hänen kasvonsa ovat erittäin kiinnostavat. Niihin ovat painaneet leimansa hänen ihmeellisen elämänsä kaikkinaiset kokemukset.
Rouva Rogers oli sijoittanut päivällisillä minut hänen viereensä. En uskaltanut puhua. Pelkäsin sanovani jotakin typerää, tekeväni jonkin naurettavan erehdyksen. Istuin vain hiljaa kuin hiiri ja kuuntelin ihaillen. Rouva Rogers kertoi tänään herra Herbertin sanoneen meidän lähdettyämme:
– Enpä ole koulutyttöjen joukossa koskaan tavannut niin mainiota keskustelijaa kuin tuo Uuden Kuun pieni neiti Starr.
Joten siis suuretkin valtiomiehet... Ei, en tahdo ruveta kauheaksi.
Mutta hän oli loistava, – viisas, terävä ja leikkisä. Minusta tuntui kuin olisin juonut jotakin harvinaista virkistävää älyllistä viiniä. Unohdin Ruth-tädin koipallotkin. Miten suurenmoista onkaan kohdata semmoinen mies ja saada vilkaista hänen viisailla silmillään valtakunnan rakentamisen tenhoavaan peliin!
Perry kävi tänään asemalla nähdäkseen herra Herbertin. Perry lupaa tulla vielä yhtä suureksi mieheksi. Eipäs. Perry voi epäilemättä päästä urallaan pitkälle – ja uskon, että hän todella pääseekin. Mutta hänestä tulee vain onnistunut poliitikko – valtiomiestä ei koskaan. Ilse lensi silmilleni, kun sanoin tämän.
– Minä vihaan Perry Milleriä, hän tuiski, mutta keikailemista minä vihaan vielä enemmän. Sinä olet keikailija, Emilia Starr. Sinun mielestäsi ei Perrystä voi tulla suurta miestä, kun hän on Stovepipe Townista. Jos Perry olisi sinun pyhiä Murrayitasi, hänellä olisi sinun mielestäsi rajattomat mahdollisuudet.
Mielestäni Ilse ei ollut oikeudenmukainen ja keikautin ylpeästi päätäni.
– Sanopa mitä tahansa, Uuden Kuun ja Stovepipe Townin välillä on todella aikamoinen ero, minä huomautin."
17
"KUN POIKA TYTTÖÄ SUUTELEE"
Kello oli puoli yksitoista ja Emilia huomasi huoahtaen, että hänen oli mentävä nukkumaan. Hän oli tullut puoli kymmenen aikaan kotiin Alice Kennedyn ompeluseurasta ja pyytänyt Ruth-tädiltä, että saisi lukea läksyjään vielä tunnin ennen kuin meni vuoteeseen. Ruth-täti oli suostunut vastahakoisesti ja mennyt itse levolle varoitettuaan Emiliaa kynttilöistä ja tulitikuista. Emilia oli lukenut ahkerasti neljäkymmentäviisi minuuttia ja kirjoittanut runoa viisitoista minuuttia. Runo vaati hartaasti jatkoa, mutta Emilia työnsi päättävästi salkun syrjään.
Samalla hän muisti jättäneensä Jimmy-kirjan koululaukkuunsa ruokasaliin. Se ei käynyt päinsä. Ruth-täti tulisi aamulla huoneeseen ennen häntä, tarkastaisi mitä laukussa on, löytäisi Jimmy-kirjan ja lukisi sen. Emilia päätti hiipiä alas ja pelastaa kirjan huoneeseensa.
Hyvin hiljaa hän avasi oven ja hiipi alas varpaisillaan pelästyen jokaista portaan narahdusta. Ruth-täti, joka nukkui kadun puolella suuressa makuuhuoneessa hallin toisessa päässä, kuulisi varmaan nuo narahdukset. Nehän olisivat herättäneet vaikka kuolleet unesta. Ruth-tätiä ne eivät kuitenkaan herättäneet, ja Emilia pääsi onnellisesti ruokasaliin, löysi laukkunsa ja aikoi juuri palata takaisin, kun hän sattui vilkaisemaan uunin reunustalle. Siellä oli kelloa vasten nojallaan hänelle osoitettu kirje, joka ilmeisesti oli tullut iltapostissa. Se oli sievä laiha kirje, jonka kulmassa oli erään aikakauslehden osoite.
Emilia laski kynttilän pöydälle, repäisi kuoren auki ja löysi kolmen dollarin ekin sekä ilmoituksen, että hänen runonsa oli hyväksytty. Tämmöiset tapaukset – ja varsinkin ekit – olivat Emilialle vielä niin harvinaisia, että ne aina panivat hänen päänsä hieman pyörälle. Hän unohti Ruth-tädin, unohti, että kello lähenteli yhtätoista. Hän seisoi kuin lumottuna ja luki yhä uudelleen lyhyen kirjeen. Lyhyt se kyllä oli, mutta ah, kuinka ihastuttava! "Viehättävä runonne" – "haluaisimme nähdä enemmänkin kynänne tuotteita" – totisesti, kyllä he saisivat niitä nähdä.
Emilia kääntyi säikähtäen – koputtiko joku oveen? Ei – ikkunaan. Kuka? Mitä se merkitsi? Samassa hän huomasi, että Perry seisoi parvekkeella nauraen ikkunan läpi.
Emilia oli silmänräpäyksessä ikkunassa ja joutamatta menestyksensä kiihkossa harkitsemaan hän avasi haan ja työnsi ikkunan auki. Hän muisti mistä Perry oli tulossa ja halusi kuollakseen tietää, oliko kaikki sujunut hyvin. Perry oli saanut kutsun päivälliselle tohtori Hardyn luo tämän hienoon kotiin pääkadun varrelle. Kutsua pidettiin suurena kunniana, ja se tuli vain harvan oppilaan osaksi. Perry sai kiittää siitä erinomaista puhetta, jonka oli pitänyt koulujen välisessä kilvassa.
Perry oli ollut suunnattoman ylpeä kutsusta ja kerskaillut siitä Teddylle ja Emilialle – ei kuitenkaan Ilselle, koska tämä ei ollut vielä antanut anteeksi hänen tahdittomuuttaan kilpailuiltana. Emilia oli ollut hiukan peloissaan Perryn käyttäytymistapojen takia ja varoitellut poikaa kerran toisensa jälkeen. Mutta Perry itse oli aivan rauhallinen ja selitti mahtavasti, ettei hänen takiaan tarvinnut huolehtia.
Perry kävi ikkunalaudalle istumaan ja Emilia istahti sohvannurkkaan muistuttaen itselleen, että saattoi viipyä vain minuutin.
– Näin ikkunasta valoa kulkiessani ohi ja poikkesin katsomaan, sinäkö täällä olet, sanoi Perry. – Halusin kertoa seikkailuni tuoreeltaan. Kyllä sinä olit oikeassa, aivan oikeassa. Sadasta dollaristakaan en tahtoisi elää uudelleen tätä iltaa.
– Mitä sinulle sitten tapahtui? kysyi Emilia huolestuneena. Tavallaan hän tunsi olevansa vastuussa Perryn käyttäytymisestä. Sen mitä Perry tavoista tiesi, hän oli oppinut Uudessa Kuussa.
Perry irvisti.
– Se on sydäntä särkevä juttu. Suuret luulot ovat nyt haihtuneet. Se on kai sinun mielestäsi hyvä.
– Vähemmälläkin olisit tullut toimeen, sanoi Emilia arastelematta.
Perry kohautti olkapäitään.
– No niin, minä kerron sinulle koko jutun, mutta lupaa ettet puhu Ilselle etkä Teddylle. En tahdo joutua heidän naurettavakseen. Menin rehtorin luo oikeaan aikaan. Muistin kaiken mitä olit sanonut kengistä, kaulaliinasta, kynsistä ja nenäliinasta ja olinkin kaikin puolin kunnossa. Mutta heti perille päästyäni alkoivat vastukseni. Talo oli niin suuri ja upea, että minulle tuli kumma olo – ei se ollut pelkoa, sillä en minä vielä silloin pelännyt –, mutta mieleni teki kyllä pötkiä tieheni. Soitin kelloa. Se juuttui tietysti kiinni ja jäi soimaan ja kilisi kun riivattu. Minä kuulin sen ulos asti, ja he tietysti luulivat, että minä tyhmyydessäni soittaisin kunnes joku tulisi, ja se hermostutti minua. Mutta vielä enemmän minua hermostutti palvelustyttö. En tiennyt, pitikö minun antaa hänelle kättä vai ei.
– Voi, Perry!
– Ihan totta, en tosiaankaan tiennyt. En koskaan ennen ole käynyt talossa, jossa olisi semmoinen palvelustyttö, hän oli kuin nukke myssyineen ja pikkuruisine esiliinoineen. Tunsin itseni hänen edessään kympin lantiksi.
– No annoitko sitten hänelle kättä?
– En antanut.
Emilia huokasi helpotuksesta.
– Hän piti ovea auki ja minä menin sisään. Sitten en tiennyt mitä tehdä. Kai minä seisoisin vieläkin siinä, ellei tohtori Hardy itse olisi tullut luokseni. Hän puristi kättäni ja näytti, mihin minun tuli panna hattuni ja takkini, ja sitten hän vei minut saliin tervehtimään rouvaansa. Lattia oli liukas kuin jää – ja juuri kun astuin saliin, matto luiskahti aitani ja minä kaaduin mätkähtäen lattialle ja liu'uin sitä pitkin jalat edellä aivan rouva Hardyn eteen. Kaaduin selälleni enkä vatsalleni, muutoin se olisikin ollut oikea itämainen kumarrus.
Emilia ei voinut nauraa.
– Voi, Perry!
– Jukoliste, ei se ollut minun syyni, Emilia. Mikään maailman etiketti ei olisi voinut estää sitä. Tietysti minä nolostuin, mutta nousin pystyyn ja nauroin. Kukaan muu ei nauranut, kaikki olivat säädyllisiä. Rouva Hardy oli silkoinen kuin vaha – toivoi, etten ollut loukannut itseäni, ja tohtori Hardy sanoi, että hänkin oli monta kertaa kaatunut samalla tavalla sen jälkeen, kun he olivat laitattaneet vanhaan hyvään lattiaansa parketin. Minua pelotti liikkua ja siksi istahdin lähimpään nojatuoliin, mutta siinä oli koira – rouva Hardyn Peke. Ei, en minä sitä kuoliaaksi istunut, taisin itse säikähtää pahemmin kuin koira. Ennen kuin ennätin toiseen nojatuoliin, virtasi hiki norona pitkin naamaani. Sitten tuli lisää vieraita, ja minä sain hengähdystauon, niin että minulla oli aikaa perehtyä asemaani. Huomasin että minulla oli kymmenen paria käsiä ja jalkoja. Ja kenkäni olivat kovin suuret ja kömpelöt. Sitten huomasin istuvani kädet taskussa ja viheltäväni.
Emilia oli taas sanomaisillaan: "Voi, Perry", mutta saikin sanat nielaistuksi. Eihän se hyödyttänyt.
– Totta kai tiesin, ettei se ollut sopivaa. Siksi lopetin ja otin käteni taskusta – ja aloin pureskella kynsiäni. Lopuksi panin kädet alleni ja istuin niiden päällä. Panin jalkani ristiin tuolin alle ja istuin sillä tavalla kunnes lähdettiin ruokapöytään. Istuin sillä tavalla, kun eräs lihava vanha rouva löntysti sisään ja kaikki muut nousivat seisomaan. Minä en noussut, ei minusta ollut mitään syytä, tuolejahan oli vaikka kuinka paljon. Mutta myöhemmin mieleeni juolahti, että se täisikin olla niitä käyttäytymistemppuja ja että minunkin olisi pitänyt nousta. Olisiko?
– Totta kai, sanoi Emilia väsyneesti. – Etkö muista, kuinka Ilse on läksyttänyt sinua juuri siitä asiasta.
– Tosiaan, olin unohtanut, Ilse nyt aina hämmästelee jostakin. Mutta oppia ikä kaikki. En minä nyt enää sitä unohda, se on varma. Siellä oli kolme tai neljä muutakin poikaa, uusi ranskan opettaja, pari pankkilaista ja joitakuita naisia. Pääsin ruokasaliin kaatumatta ja jouduin istumaan neiti Hardyn ja sen vanhan rouvan väliin. Vilkaisin pöytään, ja silloin, Emilia, silloin minä totisesti viimeinkin pelästyin. En ole koskaan ennen pelännyt, usko tai älä. Se on kamala tunne. Luulin teidän Uudessa Kuussa olevan oikein vietävän tyylikkäitä kun teillä on vieraita, mutta en ole koskaan nähnyt mitään tämän pöydän tapaista, kaikki vallan häikäisevää ja kimaltavaa, ja haarukoita ja lusikoita ja kaikenlaista kapistusta joka lautasen kohdalla niin paljon, että niistä olisi riittänyt koko pöytäkunnalle. Lautasliinassa oli poimujen välissä leipäpala; se putosi ja lähti luistamaan pitkin lattiaa. Tunsin punastuvani, punastuin aivan niskaa myöten. En tiennyt pitikö minun nousta ja ottaa se maasta vai eikö. Mutta sitten palvelustyttö toi minulle toisen. Söin lientä väärällä lusikalla, mutta koetin muistaa, mitä Laura-tätisi oli sanonut liemen syömisestä. Söin aluksi ihan siististi muutamia lusikallisia, mutta sitten kiinnostuin jonkun puheista ja aloin hotkia.
– Kallistitko lautasta saadaksesi viimeisenkin tipan lusikkaasi? kysyi Emilia epätoivoissaan.
– En, aioin juuri kallistaa, kun mieleeni juolahti, että se on sopimatonta. Mutta minua kiusasi, kun täytyi jättää. Se oli kamalan hyvää lientä, ja minun oli nälkä. Vanha kelpo rouva, joka istui vieressäni, ei jättänyt pisaraakaan. Lihasta ja vihanneksista suoriuduin aika hyvin, paitsi kerran. Olin kasannut haarukkaan hyvän kuorman lihaa ja perunoita, mutta juuri kun nostin sen, huomasin rouva Hardyn katsovan sitä ja muistin, ettei olisi pitänyt koota niin paljon kerralla. Minä sävähdin punaiseksi ja kaikki putosi lautasliinalle. En tiennyt, olisiko ollut hienojen tapojen mukaista kaapia se pois ja panna takaisin lautaselle, mutta jätin sen paikoilleen. Vanukas meni hyvin, minä vain söin sen liemilusikalla, vaikka kaikki muut söivät haarukalla. Mutta se maistui aivan yhtä hyvältä silläkin tavalla ja minä aloin käydä uhmamieliseksi. Uudessa Kuussahan syödään aina vanukas lusikalla.
– Mikset katsonut kuinka muut syövät ja matkinut heitä?
– Olin vähän päästäni pyörällä. – Mutta sen minä vain sanon, että kaikesta hienoudesta huolimatta syötävät eivät olleet vähääkään paremmat kuin teillä Uudessa Kuussa – tuskinpa edes yhtä hyvät. Elisabet-tätisi keitokset saattaisivat milloin tahansa Hardyn ruoat häpeään – eikä siellä annettu liikoja mitään lajia! Kun päivällinen oli syöty, palattiin saliin, he sanovat sitä olohuoneeksi, ja sitten elämä alkoikin jo luistaa. Enkä minä tehnyt mitään sopimatonta, paitsi että kaadoin erään kirjakaapin.
– Perry!
– No – kun se oli aika kiikkerä. Nojasin sitä vasten puhuessani rehtorin kanssa ja nojasin kai liian kovasti, koska se vietävä äkkiä kaatui. Mutta minä nostin sen pystyyn ja keräsin kirjat maasta, ja se verrytti hiukan minua ja kieltänikin, niin että sain puhelahjani takaisin. Tulinkin jo toimeen aika hyvin, vaikka suustani pääsi silloin tällöin jokin sana katukieltä ennen kuin huomasinkaan. Olisi ilmeisesti pitänyt ottaa varteen sinun neuvosi katukielen käyttämisestä. Kerran se lihava rouva yhtyi johonkin, mitä minä olin sanonut, järkeä hänellä oli, vaikka leukoja olikin kolme, ja minä sanoa pöläytin innoissani: "Vaikka löisitte vetoa saappaistanne". Ja luullakseni minä vähän kerskasinkin. Kerskailenko minä liikaa, Emilia? Perryn mieleenkään ei ollut koskaan ennen juolahtanut tämmöinen kysymys.
– Kyllä sinä kerskailet, ja se on hyvin huono tapa, sanoi Emilia suoraan.
– No niin, minä tunsin itseni aika mitättömäksi sen jälkeen. Minulla taitaa olla vielä kauhean paljon opittavaa, Emilia. Minä ostan hienon käytöksen oppaan ja opettelen sen ulkoa. Toiste minulle ei satu tämmöisiä iltoja. Mutta loppu oli parempi. Jim Hardy vei minut tupakkahuoneeseen ja me pelasimme tammea ja minä löylytin poikaa niin, että hänen korvansa kuumenivat. Minun tammietiketissäni ei ainakaan ole vikaa, sen saat uskoa. Ja rouva Hardy sanoi, että minun kilpailussa pitämäni puhe oli ollut paras puhe, jonka hän koskaan oli kuullut minun ikäiseni pojan pitävän, ja hän tiedusteli, miksi aion ruveta. Hän on suurenmoinen nainen ja selvillä kaikista seuraelämän asioista. Siinä yksi syy, miksi minä tahdon sinun menevän kanssani naimisiin, kunhan se aika tulee. Minun tulee saada vaimo, jolla on älyä.
– Älä puhu joutavia, Perry, sanoi Emilia ylpeästi.
– Ei se ole joutavaa, sanoi Perry itsepintaisesti. – Eikä ole yhtään liian aikaista sopia asiaa alustavasti. Ei sinun tarvitse nostaa nenääsi pystyyn, vaikka oletkin Murray. Vielä minä kelpaan mieheksi – Murrayllekin.
Emilia nousi halveksivan näköisenä. Hänelläkin oli unelmansa, kuten kaikilla tytöillä, lemmen ruusunpunainen unelma muun muassa, mutta Perry Millerillä ei ollut sijaa hänen unelmissaan.
– Minä en ole Murray. Ja nyt lähden yläkertaan. Hyvää yötä.
– Odota puoli sekuntia, sanoi Perry irvistäen. – Kun kello lyö yksitoista, aion suudella sinua.
Emilian ei juolahtanut mieleenkään, että Perry tarkoittaisi totta – se oli kyllä aika typerää, sillä Perry ei yleensä jättänyt aikomuksiaan toteuttamatta. Emilia ei siis kiinnittänyt Perryn sanoihin mitään huomiota, mutta viivähti kuitenkin hetken kysyäkseen vielä jotakin päivällisistä.
Perry ei vastannut: kello alkoi lyödä yhtätoista juuri Emilian kysyessä, ja Perry heitti jalkansa ikkunalaudan yli ja astui huoneeseen. Emilia huomasi liian myöhään, että pojalla oli tosi mielessä. Hän ei ennättänyt kuin kääntää päätään, joten Perryn tarmokas muisku sattuikin hänen korvaansa eikä poskeensa.
Ennen kuin Emilia suutuspäissään ennätti sanoa vastalausettaan, tapahtui kaksi seikkaa. Parvekkeelta kävi huoneeseen tuulahdus, joka sammutti Emilian kynttilän, ja Ruth-täti ilmestyi ruokasalin ovelle yllään punainen yönuttu ja kädessään toinen kynttilä. Sen valo loi alhaalta päin kammottavan valaistuksen hänen ankarille kasvoilleen, joita papiljottien sädekehä ympäröi.
Emilia ja Perry seisoivat kivettyneinä. Ja hetkisen Ruth-tätikin seisoi samalla tavalla. Täti oli luullut tapaavansa Emilian kirjoittamassa, kuten eräänä iltana kuukautta aikaisemmin. Innoitus oli silloin vallannut Emilian juuri maatapanon aikaan ja hän oli hiipinyt alas lämpöiseen ruokasaliin Jimmy-kirjoineen. Mutta tämä! Täytyy myöntää, että se näytti pahalta. Ruth-tädillä oli tosiaan oikeus suuttua.
Täti katseli onnettomia nuoria.
– Mitä te täällä teette? hän kysyi Perryltä.
Stovepipe Town teki nyt erehdyksen.
– Pistäydyin vain huvikseni, sanoi Perry reimasti. Hänen silmänsä alkoivat äkkiä tuikkia vallattomasti.
Perryn 'häpeämättömyys', siksi Ruth-täti sitä sanoi, pahensi tietysti asiaa. Ruth-täti kääntyi Emiliaan päin.
– Ehkä sinä voit selittää, kuinka satuit olemaan täällä tähän aikaan ja suutelemaan tuota tunkeilijaa.
Ruth-tädin töykeä epähieno kysymys loukkasi Emiliaa aivan kuin täti olisi lyönyt häntä. Hän unohti, että tosiseikat olivat tädin puolella. Tyttö muuttui nurjamieliseksi ja kohotti ylpeästi päätään.
– Semmoiseen kysymykseen minulla ei ole mitään vastattavaa, Ruth-täti.
– Sen minä arvasinkin. Ruth-täti naurahti epämiellyttävästi, ja naurun läpi särähti voitonriemua. Kuulosti melkein siltä, kuin hän kiukustaan huolimatta olisi ollut myös hyvillään. Onhan epäilemättä mieluista, kun jostakin henkilöstä haudotut epäluulot osoittautuvat oikeiksi.
– Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja vastata muutamiin muihin kysymyksiin. Kuinka tämä tunkeilija pääsi tänne?
– Ikkunasta, sanoi Perry lyhyesti huomatessaan, ettei Emilia aikonut vastata.
– En kysynyt teiltä. Poistukaa, sanoi Ruth-täti osoittaen teatterieleellä ikkunaa.
– En astu askeltakaan tästä huoneesta, ennen kuin näen mitä aiotte tehdä Emilialle, sanoi Perry jäykästi.
– Minä en aio tehdä Emilialle mitään, sanoi Ruth-täti peloittavan tyynesti.
– Rouva Dutton, olkaa nyt reilu, pyyteli Perry maanittelevasti. – Kaikki on minun syytäni, ihan totta! Emiliassa ei ollut vähääkään syytä. Nähkääs, asia oli sillä tavalla...
Mutta Perry myöhästyi.
– Olen pyytänyt sisarentytärtäni selittämään, eikä hän ole suostunut. En halua kuulla teidän selityksiänne.
– Mutta..., väitti Perry.
– On parasta että lähdet, Perry, sanoi Emilia, jonka kasvot alkoivat näyttää vaaranmerkkiä. Hän puhui rauhallisesti, mutta murraymaisinkaan kaikista Murrayista ei olisi voinut lausua jyrkempää käskyä. Perry ei uskaltanut uhmata sitä. Nöyrästi hän kipusi ikkunasta ulos yöhön. Ruth-täti meni ikkunan luo ja sulki sen. Katsahtamattakaan Emiliaan hän marssi sitten huoneesta.
Emilia ei nukkunut sinä yönä paljon, eikä hän ansainnutkaan unta, se on myönnettävä. Kun ensimmäinen suuttumus oli lauhtunut, viilsi häpeä häntä kuin piiskansiima. Hän käsitti käyttäytyneensä typerästi, kun ei selittänyt asiaa Ruth-tädille. Tädillä, oli oikeus saada selitys, jos hänen talossaan sattui moisia kohtauksia, kysyipä hän asiaa kuinka ilkeästi ja epämiellyttävästi tahansa. Tietysti Ruth-täti ei olisi uskonut sanaakaan, mutta jos Emilia olisi selittänyt asian, ei tilanne olisi käynyt tällä tavoin entistä nurjemmaksi.
Emilia oli aivan varma, että hänet lähetettäisiin häpeällisesti kotiin Uuteen Kuuhun. Ruth-täti kieltäytyisi jyrkästi pitämästä semmoista tyttöä talossaan, Elisabet-täti yhtyisi häneen, Laura-täti masentuisi. Kestäisikö edes Jimmy-serkun ystävyys moista koetusta?
Tulevaisuus näytti kovin katkeralta. Ei kumma, että Emilia vietti unettoman yön. Hän oli niin onneton, että jokainen sydämen sykähdys teki kipeää.
18
EPÄSUORA TODISTUS
Lauantaiaamuna Ruth-täti oli aamiaispöydässä jäykästi vaiti, mutta hän hymyili julmasti itsekseen voidellessaan paahtoleipäänsä. Kuka tahansa olisi nähnyt selvästi, että Ruth-täti oli mielissään – ja yhtä selvästi että Emilia ei ollut. Ruth-täti työnsi Emilian eteen vehnäleivän ja hillon jäätävän kohteliaasti, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa:
– En tingi vähääkään siitä, mitä sopivaisuus vaatii. Karkotan sinut ehkä talostani, mutta on oma syysi, jos lähdet aamiaisetta.
Aamiaisen jälkeen Ruth-täti lähti kaupungille. Emilia arveli, että hän oli lähtenyt soittamaan tohtori Burnleylle ja pyytänyt tätä toimittamaan tiedon edelleen Uuteen Kuuhun. Hän odotti Ruth-tädin palattua saavansa pakata arkkunsa. Mutta Ruth-täti ei sanonut vieläkään mitään.
Iltapäivällä Jimmy-serkku tuli reellä, jossa oli kaksi istuinta. Ruth-täti meni ulos neuvottelemaan, sitten hän palasi sisään ja rikkoi vihdoin vaitiolonsa.
– Pane päällysvaatteet yllesi, hän sanoi. – Lähdemme Uuteen Kuuhun.
Emilia totteli ääneti. Hän asettui takaistuimelle, Ruth-täti etuistuimelle Jimmy-serkun viereen. Jimmy-serkku katsoi Emiliaan turkinkauluksen yli ja sanoi: "Hei, tyttöseni!" äänellä, jossa oli ehkä hiukan liiaksi rattoisaa rohkaisua. Ilmeisesti Jimmy-serkku uskoi, että oli tapahtunut jotain hyvin vakavaa, vaikkei hän tiennyt mitä.
Ajomatka talvisen iltapäivän harmaassa, savun ja helmen hohtoisessa valossa ei ollut hauska. Hauska ei ollut tulo Uuteen Kuuhunkaan. Elisabet-täti näytti ankaralta, Laura-täti pelokkaalta.
– Olen tuonut Emilian tänne, koska en voi mielestäni yksin ratkaista hänen asiaansa, sanoi Ruth-täti. – Elisabet, sinun ja Lauran tulee lausua tuomio hänen käytöksestään.
Edessä oli siis oikeuden istunto, jossa Emilia oli syytettynä. Oikeus – mutta saisiko hän oikeutta? Ainakin hän aikoi taistella saadakseen. Hän keikautti päänsä pystyyn ja veri palasi hänen kasvoihinsa.
Kaikki olivat koolla olohuoneessa, kun hän tuli omasta huoneestaan. Elisabet-täti istui pöydän luona. Laura-täti oli sohvassa valmiina puhkeamaan itkuun. Ruth-täti seisoi takkamatolla katsellen kärttyisesti Jimmy-serkkua. Tämä ei ollut lähtenyt talliin, kuten hänen olisi pitänyt; hän oli sitonut hevosen puutarhan aitaan ja käynyt nurkkaan istumaan päätettyään Perryn tavoin nähdä, mitä Emilialle aiottiin tehdä.
Ruthia harmitti. Hän olisi suonut, ettei Elisabet olisi aina päästänyt Jimmy-serkkua mukaan perheneuvotteluihin. Oli luonnotonta myöntää sellaisia oikeuksia Jimmyn kaltaiselle täysikasvuiselle lapselle.
Emilia ei käynyt istumaan. Hän seisoi ikkunan luona, ja hänen tumma päänsä piirtyi pehmeänä ja selkeänä punaista uudinta vasten. Ulkona värjötti valkoinen kuollut maailma maaliskuun alkupuolen koleassa hämärässä. Puutarhan ja pyramidipoppelien takana Uuden Kuun vainiot näyttivät sangen autioilta ja kolkoilta, niiden takana viivytteli iltaruskon väkevän punainen raita. Emiliaa puistatti.
– Kas niin, sanoi Jimmy-serkku. – Aletaan nyt, että päästään tästä. Emilia tarvitsisi varmaan illallista.
– Kunhan saat kuulla mitä minä tiedän hänestä, myönnät varmaan hänen tarvitsevan muutakin kuin illallista, sanoi Ruth Dutton happamesti.
– Minä tiedän Emiliasta kaiken mitä ylipäänsä tarvitsee tietää, tokaisi Jimmy-serkku vastaan.
– Jimmy Murray, sinä olet aasi, sanoi Ruth-täti kiukkuisesti.
– Hyvä, hyvä, olemmehan me serkukset, myönsi Jimmy-serkku herttaisesti.
– Jimmy, vaikene, sanoi Elisabet majesteettisesti. – Ruth, kerro mitä sinulla on sanottavaa.
Ruth-täti kertoi koko jutun. Hän ei liioitellut, mutta hänen kertomistapansa sai kaiken näyttämään vielä mustemmalta kuin se oli. Hänen onnistui todella tehdä siitä oikein ruma juttu, ja Emiliaa aivan puistatti, kun hän kuuli sen. Kuta pitemmälle kertomus ehti, sitä ankarammiksi ja kylmemmiksi muuttuivat Elisabetin kasvot. Laura-täti alkoi itkeä ja Jimmy-serkku viheltää.
– Hän suuteli Emiliaa kaulaan, lopetti Ruth-täti, ja äänensävy ilmaisi, että vaikka olikin paha suudella niitä paikkoja, joita tavallisesti suudellaan, oli tuhat kertaa sopimattomampaa ja häpeällisempää suudella kaulaa.
– Oikeastaan korvaani, mutisi Emilia irvistäen äkkiä vallattomasti huomaamatta ajoissa hillitä itseään. Kaiken ahdistuksen ja pelon alla nautti jokin hänen olemuksensa osa tästä – sekä draamasta että komediasta. Mutta tuo huumorin välähdys oli sangen onneton seikka. Se sai hänet näyttämään kevytmieliseltä ja häpeämättömältä.
– Nyt minä kysyn teiltä, sanoi Ruth-täti tylleröiset kätensä levittäen, oletteko sitä mieltä, että minun on vielä mahdollista pitää talossani hänen kaltaistaan tyttöä?
– Ei, en luule, sanoi Elisabet-täti hitaasti.
Laura-täti alkoi rajusti nyyhkyttää. Jimmy-serkku laski paukuttaen tuolinsa etujalat lattiaan.
Emilia kääntyi ikkunan luota ja katsoi heihin kaikkiin.
– Tahtoisin selittää mitä tapahtui, Elisabet-täti.
– Luullakseni olemme kuulleet siitä tarpeeksi, sanoi Elisabet-täti jääkylmästi. Kylmyyden teki vielä jäisemmäksi hänen sieluunsa laskeutuva karvaan pettymyksen tunne. Emilia oli vähitellen käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja hän oli tytöstä ylpeä, tosin pidättyvään, hillittyyn murraylaiseen tapaansa. Hän koki nyt kauhean iskun kuullessaan sisarentyttärensä voivan käyttäytyä tuolla tavalla. Tuska teki hänet entistä armottomammaksi.
– Ei, se ei käy päinsä, Elisabet-täti, sanoi Emilia tyynesti. – Minä olen liian vanha tällä tavalla kohdeltavaksi. Teidän täytyy kuulla minun kertomukseni asiasta.
Murrayn katse oli hänen silmissään. Sen katseen Elisabet tunsi ja muisti vanhastaan. Elisabet epäröi.
– Olihan sinulla tilaisuus selittää asia eilen illalla, mutta sinä et tahtonut, tiuskaisi Ruth-täti.
– Koska olin loukkaantunut ja suuttunut siitä, että sinä ajattelit minusta pahinta, sanoi Emilia. – Sitä paitsi minä tiesin, ettet uskoisi minua.
– Minä olisin uskonut, jos olisit puhunut totta, sanoi Ruth-täti. – Et tahtonut puhua eilen illalla, koska et osannut keksiä niin äkkiä mitään selitystä. Luultavasti sinulla nyt on ollut aikaa.
– Oletko koskaan kuullut Emilian valehtelevan? kysyi Jimmy-serkku.
Ruth Dutton avasi suunsa sanoakseen: "Olen". Mutta hän sulki sen jälleen. Jospa Jimmy vaatii esimerkkiä? Täti oli varma, että Emilia oli syöttänyt hänelle valheita kymmeniä kertoja, mutta eihän hän sitä voinut todistaa.
– Oletko? tiukkasi tuo inhottava Jimmy.
– En minä rupea sinun kuulusteltavaksesi. Ruth-täti käänsi hänelle selkänsä. – Elisabet, minä olen aina sanonut sinulle, että tyttö on salamielinen ja viekas, enkös ole?
– Olet, myönsi Elisabet-parka kiitollisena siitä, ettei ainakaan tästä asiasta ollut epätietoisuutta. Ruth oli tosiaan sanonut sen lukemattomia kertoja.
– Eikös tämä todista, että olen ollut oikeassa?
– Taitaa todistaa. Elisabet Murray tunsi, että tämä oli hänelle ylen katkera hetki.
– Sinun on ratkaistava, mitä asiassa tehdään, sanoi Ruth voitonvarmana.
– Ei vielä, keskeytti Jimmy-serkku päättävästi. – Ette ole antaneet Emilian lainkaan puhua puolestaan. Se ei ole rehellistä oikeudenkäyntiä. Antakaa hänen nyt puhua kymmenen minuuttia keskeyttämättä häntä kertaakaan.
– Se on oikeus ja kohtuus, sanoi Elisabet äkkiä päättäväisesti. Hänessä eli vielä vähäinen järjetön toivo, että Emilia voisi ehkä sittenkin selviytyä.
– No, olkoon, myöntyi Ruth Dutton penseästi ja istua mätkähti vanhan Archibald Murrayn nojatuoliin.
– No nyt, Emilia, kerro meille nyt, mitä todella tapahtui, sanoi Jimmy-serkku.
– Kunniani kautta! huudahti Ruth-täti. – Tarkoitatko etten minä kertonut mitä todella tapahtui?
– No no, olethan sinä sanonut jo sanottavasi. Annas kuulua, tyttöseni.
Emilia kertoi asian alusta loppuun. Hän oli vakuuttava. Ainakin kolme kuulijoista uskoi häntä ja suunnaton taakka vierähti heidän sydämeltään. Ruth-tätikin tunsi sisimmässään Emilian puhuvan totta, mutta ei tahtonut myöntää sitä.
– Tosiaan kekseliäs juttu, hän sanoi pilkallisesti. Jimmy-serkku nousi ja käveli lattian poikki. Hän kumartui Ruth Duttonin eteen ja työnsi tuuhean harmaan pörrötukan varjostamat rusottavat kasvonsa partoineen ja lapsellisine ruskeine silmineen hyvin lähelle tämän kasvoja.
– Ruth Murray, hän sanoi, muistatko sen jutun, joka neljäkymmentä vuotta sitten lähti kiertämään sinusta ja Fred Blairista? Muistatko?
Ruth-täti työnsi tuoliaan taaksepäin. Jimmy-serkku tuli perässä.
– Muistatko, että sinä jouduit kiinni tilanteessa, joka näytti paljon rumemmalta kuin tämä? Etkö muista?
Taas Ruth-parka työnsi tuoliaan taapäin. Ja taas Jimmy-serkku seurasi perässä.
– Muistatko kuinka raivostuit, kun ihmiset eivät tahtoneet uskoa sinua? Mutta isäsi uskoi sinua, hän luotti omaan lihaansa ja vereensä. Eikös luottanutkin?
Ruth-täti oli nyt saavuttanut seinän ja hänen täytyi antautua.
– Mi-minä – muistan kyllä, hän sanoi lyhyeen.
Hänen poskensa olivat jähmettyneet ja punakat. Emilia katsoi häneen kiinnostuneena. Punastuiko Ruth-täti todella?
Itse asiassa Ruth Dutton kärsi uudelleen ammoin kadonneen nuoruutensa onnettomat elämykset. Kahdeksantoistavuotiaana tyttönä hän kerran oli joutunut kiinni hyvin rumassa tilanteessa. Mutta hän oli ollut viaton - - ehdottomasti viaton. Hän oli ollut ilkeiden yhteensattumien avuton uhri. Isä oli uskonut hänen selityksensä ja koko suku oli kannattanut häntä. Mutta muut ihmiset olivat uskoneet muka selviä todisteita – ja uskoivat ehkä vieläkin, jos muistelivat jolloinkin asiaa. Ruth Duttonia puistatti, kun hän muisti, mitä kärsimyksiä häväistys oli hänelle tuottanut. Hän ei uskaltanut enää kieltäytyä uskomasta Emilian kertomusta, mutta hänen oli mahdotonta antautua mielisuosiolla.
– Jimmy, hän sanoi terävästi. – Olisitko hyvä ja menisit kauemmas ja istuutuisit. Luultavasti Emilia puhuu totta – paha vain, että kesti näin kauan ennen kuin hän suostui kertomaan. Mutta olen varma, että se tunkeilija hyväili häntä.
– Ei, hän vain pyysi minua vaimokseen, sanoi Emilia tyynesti. Huoneessa kuului kolme syvää hengähdystä. Ruth-täti oli ainoa, joka kykeni puhumaan.
– Aiotko suostua, jos saan kysyä?
– En. Olen sanonut sen hänelle puolen kymmentä kertaa.
– Hyvä, olen iloinen, että sinulla on sen verran järkeä. Vai Stovepipe Town tässä vielä.
– Stovepipe Town ei vaikuta asiaan. Kymmenen vuoden kuluttua Perry Miller on mies, jota Murraykin mielellään arvostaa. Mutta hän ei satu olemaan sitä tyyppiä, joka minua miellyttää. Siinä koko juttu.
Oliko tämä Emilia, tämä pitkä nuori nainen, joka kylmäverisesti ilmoitti, mistä syystä ei ollut suostunut naimatarjoukseen, ja puhui tyypistä, joka häntä miellytti? Elisabet, Laura ja Ruthkin katsoivat häneen kuin eivät olisi nähneet häntä koskaan ennen. Ja heidän katseessaan oli uutta arvonantoa.
Tietysti he olivat selvillä siitä, että Andrew oli – oli – sanalla sanoen, että Andrew oli. Mutta kuluisi varmaankin vuosia, ennen kuin Andrew voisi – voisi – no niin, voisi! Ja nyt se oli jo tapahtunut toisen kosijan toimesta, tapahtunut puolikymmentä kertaa!
Tällä hetkellä he lakkasivat pitämästä Emiliaa lapsena, vaikkeivät sitä itse tienneetkään. Yhtäkkiä hän oli kohonnut heidän maailmaansa. Häntä oli vastedes kohdeltava tasa-arvoisena. Ei käynyt enää päinsä kutsua häntä perheoikeuden eteen. He tunsivat tämän, vaikkeivät sitä vielä tietoisesti oivaltaneet. Ruth-tädin seuraava huomautus osoitti sen. Hän puhui melkein kuin olisi puhunut Lauralle tai Elisabetille, jos olisi pitänyt velvollisuutenaan nuhdella heitä.
– Ajatteles, Emilia, jos joku ohikulkija olisi nähnyt Perry Millerin keskellä yötä istuvan siinä ikkunassa?
– Minä käsitän täydelleen sinun näkökantasi. Soisin vain, että sinäkin käsittäisit minun näkökantani. Olin ajattelematon, kun avasin ikkunan puhellakseni Perryn kanssa, käsitän sen nyt. Mutta minä en yksinkertaisesti tullut sitä ajatelleeksi, ja olin niin kiinnostunut kuulemaan hänen kommelluksistaan tohtori Hardyn päivällisillä, että unohdin kuinka aika kului.
– Oliko Perry Miller tohtori Hardyn luona päivällisillä? kysyi Elisabet-täti. Hänellä oli uusi syy ällistyä. Maailma – Murraytten maailma – kääntyi kerrassaan nurin, kun Stovepipe Townin kasvatti kutsuttiin rehtorin päivällisille. Ruth-täti muisti samassa tuskissaan ja kauhistuneena, että Perry Miller oli nähnyt hänet vaaleanpunaisessa flanelliyönutussa. Ennen hän ei ollut siitä välittänyt – Perry kun oli ollut vain Uuden Kuun renkipoika. Mutta nyt hän oli tohtori Hardyn vieras.
– Oli. Tohtori Hardy pitää häntä loistavana väittelijänä ja sanoo, että hänellä on tulevaisuutta, sanoi Emilia.
– No niin, tiuskahti Ruth-täti, minä toivon ettet enää kiertele yötä päivää talossani kirjoittamassa novellejasi. Jos olisit ollut asiallisesti vuoteessa, ei tätä olisi lainkaan tapahtunut.
– En minä kirjoittanut novelleja, huudahti Emilia. – En ole kirjoittanut ainoatakaan kertomusta sen jälkeen kun annoin Elisabet-tädille lupaukseni. Minä en kirjoittanut mitään. Sanoinhan juurikään, että menin vain hakemaan alhaalta Jimmy-kirjaani.
– Mikset jättänyt sitä yöksi sinne, missä se oli? jatkoi Ruth-täti sinnikkäästi.
– No, kas niin, sanoi Jimmy-serkku, älkäähän nyt aloittako uutta kiistaa. Minä tahdon saada illallista. Menkää laittamaan meille illallista, tytöt.
Elisabet ja Laura lähtivät huoneesta yhtä nöyrästi kuin jos itse vanha Archibald Murray olisi käskenyt. Hetken kuluttua Ruth seurasi heitä. Asiat eivät olleet sujuneet juuri hänen odotustensa mukaan, mutta hän alistui tulokseen varsin tyytyväisenä. Ei olisi ollut hauskaa, jos Murraysta olisi levinnyt häväistysjuttu, ja se olisi varmasti ollut seurauksena, jos Emilia olisi tuomittu syylliseksi.
– Asia on siis järjestyksessä, sanoi Jimmy-serkku Emilialle, kun ovi sulkeutui.
Emilia veti pitikään henkeään. Arvokas, vanha rauhallinen huone tuntui hänestä äkkiä kovin kauniilta ja ystävälliseltä.
– Niin, siitä saan kiittää sinua, sanoi Emilia juosten huoneen poikki ja syleillen miestä kiihkeästi. – Jimmy-serkku, toru minua nyt, toru oikein kovasti.
– Enhän toki. Mutta eikö olisikin ollut varovaisempaa jättää se ikkuna avaamatta, vai mitä tyttöseni?
– Tietysti olisi. Mutta varovaisuus on toisinaan kovin halpa-arvoinen hyve, serkku hyvä. Se hävettää, on mieluisampaa vain kulkea tietään suoraan ja – ja –
– Ja välittää viis seurauksista, jatkoi Jimmy-serkku ajatusta.
– Vähän sinnepäin, nauroi Emilia. – Minusta on inhottavaa kulkea sievistellen läpi elämän uskaltamatta astua ainoatakaan pitkää harppausta siinä pelossa, että joku sattuu näkemään. Minä tahdon kulkea kahleetonna ja vapaana. Siinä ei ollut mitään pahaa, että avasin ikkunan ja puhuttelin Perryä. Eikä siinäkään ollut mitään pahaa, että hän koetti suudella minua. Hän vain härnäsi minua. Voi, minä vihaan sovinnaisuutta.
– Mutta me emme voi jättää laskuista seurauksia, tyttöseni, – siinä se pulma juuri onkin. Ajattele itse, kuvittele, että olisit täysikasvuinen ja naimisissa ja sinulla olisi ikäisesi tyttö ja että jonakin yönä menisit alakertaan ja tapaisit hänet samanlaisessa tilanteessa kuin Ruth-täti tapasi sinut ja Perryn. Pitäisitkö siitä? Olisitko siitä hyvilläsi? Sano suoraan.
Emilia katsoi hetkisen kiinteästi tuleen.
– En, en suinkaan, hän vihdoin sanoi. – Mutta – se olisikin eri asia. Minä en tietäisi.
Jimmy-serkku myhäili.
– Siinäpä se, tyttöni. Toiset eivät voi tietää. Meidän täytyy sen vuoksi vartioida askeliamme. Minä olen vain yksinkertainen Jimmy Murray, mutta käsitän varsin hyvin, että meidän tulee vartioida askeliamme. Tyttöseni, illalliseksi saamme paahdettua kyljystä.
Keittiöstä leijui samassa huoneeseen hyväntuoksuinen lehahdus, kotoista leppoisaa hajua, jolla ei ollut mitään tekemistä epäilyttävien tilanteiden eikä perheikävyyksien kanssa. Emilia syleili vielä kerran Jimmy-serkkua.
– Parempi vihannespäivällinen ja Jimmy-serkku kuin paahdettu kyljys ja höysteenä Ruth-täti, hän sanoi.
19
ILMAN ÄÄNIÄ
Huhtikuun 3. päivänä
"On hetkiä, jolloin tekee mieleni uskoa pahojen tähtien vaikutukseen tai onnettomien päivien olemassaoloon. Kuinka muuten voisi sattua sellaisia ilkeän kieroja tapauksia kuin hyvää tarkoittavillekin ihmisille sattuu? Tuskin Ruth-täti on väsynyt muistuttelemaan minua yöstä, jolloin hän tapasi Perryn suutelemasta minua ruokasalissa, kun minulle on jo sattunut uusi naurettava kommellus.
Tahdon olla rehellinen. Siihen ei ollut syynä sateenvarjoni putoaminen eikä sekään, että minulta viime lauantaina putosi Uudessa Kuussa keittiön peili ja meni pirstaleiksi. Syynä oli oma huolimattomuuteni.
Presbyteerisen kirkon papin paikka täällä Shrewsburyssä joutui avoimeksi uudelta vuodelta ja hakijat ovat pitäneet vaalisaarnojaan. 'Sanomain' toimittaja Towers pyysi minua laatimaan saarnoista selostukset niinä sunnuntaina, jolloin en ollut Blair Waterissa. Ensimmäinen saarna oli hyvä ja minä selostin sen ilomielin. Toinen oli tyhjä, hyvin tyhjä, ja helposti suoriuduin siitäkin. Mutta kolmas, jonka kuulin viime sunnuntaina, oli naurettava. Sanoin niin Ruth-tädille kirkosta palatessamme ja täti sanoi:
– Luuletko sinä kykeneväsi arvostelemaan saarnaa?
– Luulen tosiaan!
Se saarna oli mahdollisimman epäjohdonmukainen. Herra Wickham puhui ristiin monen monta kertaa. Hän sekoitti vertauksia, lainasi Shakespearea ja sanoi sitä Paavalin ajatukseksi, teki melkein kaikki mahdolliset virheet, muun muassa sen että oli kuolettavan ikävä. Mutta kun kerran tehtäväni oli laatia saarnasta selostus, minä tein sen. Sitten minun täytyi keksiä jotakin poistaakseni tympeän vaikutelman mielestäni, ja kirjoitin saarnasta omaksi huvikseni toisen erittelyn. Se oli hurjaa, mutta hauskaa työtä. Osoitin kaikki ristiriidat, väärät lainaukset, heikkoudet ja hataruudet – tein sen niin teräväksi, ivalliseksi ja ilkeäksi kuin suinkin – ah, myönnän, että se oli kovin myrkyllinen kyhäys.
Sitten lähetinkin 'Sanomiin' erehdyksessä sen!
Herra Towers antoi käsikirjoituksen latojalle lukematta sitä. Hänellä oli liikuttava luottamus työhöni, mutta nyt hän on menettänyt sen ainaiseksi. Seuraavana päivänä juttu ilmestyi.
Herätessäni kuuluin pahamaineisten ihmisten joukkoon.
Luulin Towersin raivoavan, mutta hän olikin vain lievästi pahoillaan – ja pohjimmiltaan hieman huvittunut. Eihän Wickham vielä kuulunut täkäläiseen papistoon. Kukaan ei välittänyt hänestä eikä hänen saarnastaan, ja kun herra Towers on presbyteeri, ei Pyhän Johanneksen seurakunta voi syyttää häntä siitä, että hän olisi tahtonut heitä loukata. Koko paheksuminen kohdistui Emilia B-parkaan.
Useimmat näyttivät luulevan, että kirjoitin sillä tavoin mahtaillakseni. Ruth-täti on vihoissaan, Elisabet-täti loukkaantunut, Laura-täti pahoillaan, Jimmy-serkku huolestunut. On kauhea synti arvostella papin saarnaa. Murrayn suvun perintätavan mukaan pappien – ja varsinkin presbyteeristen pappien – saarnat ovat pyhiä ja koskemattomia. Julkeuteni ja turhamaisuuteni muka saattaa minut vielä turmioon, ilmoitti Elisabet-täti kylmästi. Ainoa, joka näytti olevan asiasta hyvillään, oli herra Carpenter. (Dean on New Yorkissa. Tiedän kyllä, että hän pitäisi siitä myös.) Herra Carpenter sanoo kaikille, että 'selostukseni' on paras, jonka hän on milloinkaan lukenut. Mutta herra Carpenteria epäillään harhaoppiseksi, minkä vuoksi hänen puolustuksensa ei paljonkaan paranna asiaani.
Minä olen onneton. Erehdykseni tuottavat toisinaan minulle enemmän huolta kuin syntini. Ja kuitenkin minussa on syvällä kaikkein pohjimmaisena jotakin epäkypsää, joka nauraa koko jutulle. 'Selostuksen' joka sana on totta, vieläpä enemmänkin kuin totta - ihan paikalleen osuvaa. Minä en sekoittanut vertauksiani.
Ja nyt, eläkäämme ja unohtakaamme tämäkin!"
Huhtikuun 20. päivänä
"'Herää sinä pohjatuuli, tule meille, etelä. Puhalla puutarhaani, jotta sen tuoksut lentäisivät kauas.'
Niin lauloin kulkiessani Ylevyyden maan kautta tänä iltana – 'puutarhan' sijaan vain panin 'metsän'. Sillä kevät tekee juuri tuloaan ja minä olen unohtanut kaiken muun paitsi ilon.
Päivä alkoi harmaana ja sateisena, mutta iltapäivällä puhkesi aurinko paistamaan ja nyt illalla on hiukkanen huhtikuun pakkasta, juuri sen verran, että se kovettaa maan. Sellaisena iltana voisi odottaa vanhojen jumalien tulevan vastaan yksinäisissä paikoissa. Mutta minä en nähnyt kuin syvällä kuusikon uumenissa joitakin arkoja olentoja, jotka saattoivat olla menninkäisjoukkoja, elleivät olleet pelkkiä varjoja.
Mutta kuulin kaikenlaisia keijumaailman ääniä ja ne ilahduttivat minua, kun nousin kukkulalle. Kukkulan laelle kivutessaan tuntee aina tyydytystä. Ja tätä kukkulaa minä rakastan. Kun pääsin sinne, seisoin hiljaa ja illan hiljaisuus kävi lävitseni kuin musiikki. Tuulen tyttö lauloi ympärilläni koivikossa, vihelsi puun latvoissa, jotka erottuivat taivasta vasten. Sataman yllä riippui hopeinen uusikuu, yksi vuoden kolmestatoista.
Seisoin siinä ja ajattelin monia kauniita asioita, villin, vapaan puron juoksua huhtikuun tähtivaloisten niittyjen poikki, harmaansilkkisenä karehtivaa merta, jalavan kuutamoista siroutta, maan sisässä liikkuvia ja värähteleviä juuria, pimeydessä nauravia pöllöjä, vaahtokiehkuraa pitkällä hiekkarannalla, uudenkuun painumista tumman mäen taa, myrskyisen lahden harmautta.
Maallista omaisuutta minulla oli vain seitsemänkymmentäviisi centiä, mutta eihän paratiisia osteta rahalla.
Kävin sitten istumaan paadelle ja koetin sommitella runoiksi noita hienoimman onnen hetkiä. Löysin mielestäni niille varsin hyvin muodon, mutta en saanut runoon sielua.
Oli aivan pimeä, kun palasin takaisin, ja Ylevyyden maa tuntui kokonaan muuttaneen luonnettaan. Se oli aavemainen, melkein uhkaava. Olisin juossut, jos olisin uskaltanut. Puut, vanhat tutut ystäväni, olivat outoja ja kaukaisia. Ei kuulunut päivän viihdyttävää, toverillista rupattelua eikä auringonlaskun sadunomaisia ääniä. Tuntui kuin metsä olisi äkkiä kääntynyt minulle melkein vihamieliseksi - ainakin väijyväksi, oudoksi ja tuntemattomaksi. Kuvittelin kuulevani kaikkialta hiipiviä askelia, kuvittelin vieraiden silmien väijyvän minua oksien lomasta. Kun lopulta tulin aukealle ja hyppäsin aidan yli Ruth-tädin takapihaan, tuntui kuin olisin pelastunut lumoavasta mutta hiukan vaarallisesta paikasta, maailmasta, jossa pakanuus rehotti ja satyyrit pitivät kemujaan. Metsä ei varmaan koskaan pimeän tultua ole kokonaan kristittyä. Siinä piilee aina elämää, joka ei uskalla näyttäytyä auringossa, mutta laskee yön tultua luontonsa valloilleen.
– Sinun ei pitäisi olla ulkona kasteessa, kun sinulla on tuo yskä, sanoi Ruth-täti.
Mutta ei kostea ilma ollut minua vahingoittanut, vaan tuo epäpyhä kiehtova kuiske. Minä pelkäsin sitä – ja kuitenkin se veti minua puoleensa. Mäen päällä kokemani kauneus tuntui äkkiä sen rinnalla aivan laimealta. Ryhdyin huoneessani kirjoittamaan uutta runoa. Kirjoitettuani sen tunsin, että olin manannut pois sielustani jotakin, eikä peilin Emilia tuntunut enää vieraalta.
Ruth-täti on juuri tuonut annoksen kuumaa maitoa ja cayenne-pippuria yskääni varten. Se on edessäni pöydällä, minun täytyy juoda se, ja se on saanut sekä paratiisin että pakanamaan tuntumaan kovin typerältä ja epätodelliselta!"
Toukokuun 25. päivänä
"Dean palasi viime perjantaina kotiin New Yorkista. Kävelimme sinä iltana jutellen Uuden Kuun puutarhassa; sateisen päivän jälkeen hämärä oli oudon aavemaista. Minulla oli ylläni valkoinen puku, ja tullessaan polulla vastaani Dean sanoi:
– Kun ensi kerran näin sinut, olit kuin valkoinen metsäkirsikkapuu, kuten tuo, ja hän osoitti erästä Korkean Johnin metsästä viittoilevaa utuisen vaaleata puuta.
Se oli niin kaunis, että pelkkä viittaus siihen sai minut hyvin tyytyväiseksi itseeni; oli mukavaa, kun rakas vanha Dean oli palannut takaisin. Vietimmekin hauskan illan ja poimimme suuren vihkon Jimmy- serkun orvokkeja ja katselimme, kuinka harmaat sadepilvet vetäytyivät idässä isoiksi purppuraröykkiöiksi jättäen länteen kirkkaan tähtitaivaan.
– Sinun seurasi saa tähdet kirkastumaan ja orvokit rusottamaan, sanoi Dean.
Eikös ollutkin hienosti sanottu! Kuinka hänen mielipiteensä minusta voi olla täysin erilainen kuin Ruth-tädin?
Hänellä oli kainalossaan pieni, litteä paketti ja lähtiessään hän antoi sen minulle.
– Toin tämän vastapainoksi lordi Byronille, hän sanoi.
Se oli kehystetty jäljennös erään neljännentoista vuosisadan italialaisen naisen, Giovanna Degli Albizzin, Lorenzo Tornabuoni Ghirlanjon puolison, muotokuvasta. Minä toin sen Shrewsburyyn, ja se riippuu huoneessani. Minusta on hauska katsella rouva Giovannaa, tuota hoikkaa kaunista nuorta naista ja hänen sileitä vaalean kullan värisiä hiuskierteitään ja somia pikku kiharoitaan ja hienoa, ylimyksellistä profiiliaan (mahtoikohan maalari imarrella häntä?), hänen valkoista kaulaansa ja avointa varjostamatonta otsaansa. Kaikesta huokuu pyhyyden, etäisyyden ja kohtalon tuntu, sillä Giovanna-rouva kuoli nuorena.
Ja hänen koruompeleiset samettihihansa rakoviilloksineen ja puhveineen ovat hyvin kauniit ja myötäilevät täysin käsivarsia! Varmaankin Giovanna-rouvalla oli hyvä ompelijatar ja pyhyydestään huolimatta hän näyttää hyvin tienneen sen. Toivon hartaasti hänen kääntävän päätään, jotta saisin nähdä hänen kasvonsa edestäpäinkin.
Ruth-tädin mielestä hän on omituisen näköinen. Täti näyttää epäilevän, onko sopivaa pitää häntä samassa huoneessa kuin kuningatar Aleksandran jalokivikoristeista kuvaa.
Epäilen sitä itsekin."
Kesäkuun 10. päivänä
"Luen nykyään kaikki luettavani Ylevyyden maassa lammikon partaalla noiden ihmeellisten pitkien ja hoikkien puiden keskellä. Metsässä olen druiditar, tunnen noita puita kohtaan enemmän kuin rakkautta, jumaloin niitä.
Ja sitä paitsi puut voittavat aina tuttavuuden jatkuessa, toisin kuin niin moni ihminen. Pitipä niistä alussa kuinka paljon tahansa, varmaa on, että aikaa myöten niistä pitää vielä paljon enemmän, ja kaikkein eniten silloin, kun on tuntenut ne vuosikausia ja seurustellut niiden kanssa kaikkina vuodenaikoina. Tiedän näistä Ylevyyden maan puista sadoittain viehättäviä seikkoja, joita en aavistanutkaan kaksi vuotta sitten tänne tullessani.
Puut ovat yhtä yksilöllisiä kuin ihmisolennotkin. Ei edes kuusia ole kahta samanlaista. Aina voi löytää jonkin pahkan tai mutkan tai oksan polven, joka erottaa ne toisistaan. Muutamat puut kasvavat mieluiten rykelmässä oksat toisiinsa kietoutuneina, kuten Ilsen ja minun käsivarret, kuiskaillen toisilleen loputtomasti salaisuuksia. Sitten on erillisiä ryhmiä, joissa on neljä tai viisi puuta – kuin Murraytten heimoa. Ja vielä on erakkopuita, jotka mieluimmin seisovat yksikseen juhlallisina ja seurustelevat vain taivaan tuulien kanssa. Nämä puut ovatkin usein tuntemisen arvoisia. On suurempi voitto saavuttaa niiden luottamus kuin avomielisten puiden.
Tänä iltana näin äkkiä suuren tähden tuikkivan itätaivaalla pisimmän yksinäisen kuusen latvassa, ja minusta tuntui, kuin kaksi majesteettia olisi tavannut toisensa; tuo tunne säilyy monet päivät ja luo lumouksensa kaikkeen, jokapäiväiseen koulutyöhönkin, astiainpesuun ja Ruth-tädin lauantaisiivoukseen."
Kesäkuun 25. päivänä
"Tänään meiltä kuulusteltiin historiaa, ja kyseltävänä oli Tudorien aika. Se on minusta erittäin kiinnostava aikakausi – kiinnostavampi niiden asioiden vuoksi, joita oppikirjoissa ei ole, kuin niiden vuoksi mitä niissä on. Koulukirjat eivät kerro, eivät voi kertoa, mitä todella tahtoisin tietää.
Mitä Jane Seymour ajatteli pimeässä valvoessaan? Murhattua Annaa vai kalpeaa hylättyä Katariinaa? Vaiko vain uuden röyhelökauluksensa kuosia? Ajatteliko hän koskaan, että oli maksanut kruunustaan liian kalliin hinnan, vai oliko hän tyytyväinen kauppaansa. Ja oliko hän onnellinen niinä muutamina tunteina pienen poikansa syntymän jälkeen – vai näkikö hän henkien saaton nyökäten kutsuvan häntä mukaansa? Mitähän Shakespearen vaimo todella ajatteli miehestään? Ja mahtoiko yksikään mies koskaan todella rakastaa kuningatar Elisabetia? Tämmöiset kysymykset risteilevät aina mielessäni, kun luen tuosta kuninkaitten ja kuningattarien, nerojen ja nukkien saattueesta, jota oppikirjassa sanotaan Tudorien ajaksi."
Heinäkuun 7. päivänä
"Kaksi vuotta olen nyt käynyt lukiota. Tutkintotulokseni tyydyttävät jopa Ruth-tätiäkin – hän 'on aina tiennyt, että minulla olisi päätä, jos vain toden teolla haluaisin harrastaa opiskelua'. Sanalla sanoen, olin luokkani ensimmäinen. Ja olen hyvilläni. Mutta alan ymmärtää, mitä Dean tarkoitti sanoessaan, että todellinen kasvatus on sitä, mitä itse saamme elämästä irti.
Näinä kahtena kuluneena vuonna minua ovat eniten opettaneet vaellukseni Ylevyyden maassa, yöni heinäsuovalla, Giovanna-rouva ja se vanha vaimo, joka pieksi kuninkaan, lisäksi se, että olen koettanut kirjoittaa pelkkiä tosiasioita, sekä muut samankaltaiset seikat. Vieläpä painetut hylkäysilmoituksetkin ja vihani Evelyn Blakea kohtaan ovat opettaneet minulle jotakin. Evelyn ei läpäissyt tutkinnoissa, vaan hänen täytyy jäädä seniorluokalle toiseksi vuodeksi. Olen todella pahoillani.
Tämä kuulostaa siltä kuin olisin mitä herttaisin ja anteeksiantavaisin olento. Tahdon kuitenkin olla avomielinen. Olen pahoillani hänen luokalle jäämisestään, koska hän näin ollen on koulussa vielä ensi vuonnakin."
Heinäkuun 20. päivänä
"Ilse ja minä käymme nykyään joka päivä uimassa. Laura-täti pitää aina erikoisen tarkkaa huolta siitä, että meillä on uimapuvut mukana. Onkohan hän joskus kuullut etäisiä kaikuja kuutamouinnistamme?
Mutta toistaiseksi olemme uineet iltapäivisin, ja sen jälkeen olemme piehtaroineet ihanasti auringonpaahteisessa kultahiekassa takanamme satamaan saakka ulottuvat autereiset särkät, edessämme raukea sinimeri, jossa hohtaa täplinä auringonpaisteen hopeoimia purjeita. Ah, elämä on hyvää – hyvää – hyvää. Huolimatta kolmesta hylkäyslipukkeesta, jotka tänään tulivat. Nuo toimittajat saavat nähdä: joskus he vielä pyytävät minulta kynäni tuotteita! Laura-täti opettaa minua kaiken ohella valmistamaan mehevää ja mutkikasta suklaakakkua, jonka ohjeen eräs hänen ystävänsä lähetti Virginiasta kolmekymmentä vuotta sitten. Kukaan ei vielä Blair Waterissa ole sitä saanut tietoonsa ja Laura-täti vaati minuakin lupaamaan juhlallisesti, etten koskaan ilmaisisi kakun ohjetta kenellekään.
Kakun oikea nimi on 'hiidenruoka', mutta Elisabet-täti ei tahdo meidän sanovan sitä siksi."
Elokuun 2. päivänä
"Tänään kävin herra Carpenterin luona. Hän on kihdin vuoksi vuoteen oma. Huomaa, että hän on tulossa vanhaksi. Viime vuonna hän kohteli koululaisia hyvin kärttyisesti, ja toiset vaativat, ettei häntä enää pidettäisi toimessaan, mutta hän sai kuitenkin jäädä. Blair Waterissa useimmat ovat kyllin älykkäitä käsittääkseen, ettei herra Carpenterin kaltaisia opettajia ole kuin yksi tuhannesta.
– Tomppeleita ei voi opettaa ystävällisesti, hän murahti, kun koulun johtokunta huomautti, että oli valitettu hänen karkeata käytöstään.
Kihti oli ehkä syynä siihen, että herra Carpenter oli jokseenkin ärtyinen niitä runojakin kohtaan, jotka annoin hänen arvosteltavakseen. Kun hän luki sen, jonka olin kirjoittanut mäen laella huhtikuun yönä, hän viskasi sen minulle takaisin sanoen: 'Sievä pieni pitsikudos'.
Ja minä kun olin todella luullut runon tulkitsevan edes vähän tuon illan lumousta. Niin huonosti olin onnistunut!
Sitten annoin hänelle sen runon, jonka olin kirjoittanut samana iltana sisälle tultuani. Hän luki sen kahteen kertaan, sitten hän päättävästi repi sen kappaleiksi.
– Mutta miksi? sanoin suorastaan harmistuneena. – Eihän siinä runossa ollut mitään vikaa, herra Carpenter.
– Sen ruumiissa ei tosin ollut, hän sanoi. – Joka rivi sinänsä kelpaisi pyhäkoulussa luettavaksi. Mutta sen sielu - missä mielentilassa olit sitä kirjoittaessasi, taivaan nimessä?
– Kulta-ajan mielentilassa, sanoin.
– Et toki, vaan vielä paljon aikaisemmassa. Se runo oli puhdasta pakanuutta, vaikket taida sitä käsittää, tyttö. Runouden kannalta se kyllä on tuhannen sievän pikkurunosi arvoinen. Mutta sillä suunnalla uhkaa vaara. Sinun on paras pysyä omassa ajassasi. Emilia, siinä runossa oli vivahdus pahojen henkien palvontaa. Sen luettuani uskon, että runoilijat saavat innoituksen ulkoapäin joiltakin hengiltä. Tunsitko olevasi lumouksen vallassa, kun kirjoitit sen?
– Tunsinhan minä, vastasin muistellen.
Olin todella hyvilläni, että herra Carpenter oli repinyt runon. En olisi milloinkaan itse voinut repiä sitä. Olen hävittänyt hyvin monta runoani, jotka tuntuivat olevan pötyä, kun luin ne useampaan kertaan, mutta tämä ei tuntunut siltä, ja se palautti aina mieleeni tuon kävelyretken oudon viehätyksen ja kauhun. Mutta tunnen että herra Carpenter oli oikeassa.
Hän läksytti minua siitäkin, kun sattumalta mainitsin lukeneeni rouva Hemansin runoja. Hän ivasi minua 'mieltymyksestäni tiskivesiin', ja kehotti minua lukemaan Elsie-kirjoja! Mutta pois lähtiessäni hän lausui ensimmäisen persoonallisen kohteliaisuuden, jonka olin milloinkaan kuullut hänen suustaan.
– Pidän tuosta sinisestä puvusta, joka sinulla on ylläsi. Ja sinä osaat olla siinä niin kuin pitääkin. En voi katsella huonosti pukeutunutta naista. Se loukkaa minua – samoin kuin se varmaan loukkaa kaikkivaltiasta Jumalaakin. Minä en siedä homssuja, eikä varmaan hänkään. Jos todella osaa pukeutumisen taidon, ei merkitse paljon, vaikka pidätkin rouva Hemansista.
Kotiin palatessani Kellyn ukko tuli vastaani, pysähdytti hevosensa, antoi minulle makeispussin ja lähetti 'kunnioittavat terveiset hänelle'."
Elokuun 15. päivänä
"Tämä on ihmeellinen akileijavuosi. Vanha puutarha on tulvillaan niitä, niitä on suloisen valkoisia ja purppuraisia, satumaisen sinisiä ja uinailevan vaaleanpunaisia. Ne ovat puoleksi metsittyneitä ja siksi ne ovat viehättävämpiä kuin oikeat kesyt puutarhakukat milloinkaan. Ja niiden englanninkielinen nimi on ihan runoutta: columbine. Kukkien tavalliset nimet ovat aina paljon kauniimpia kuin ne kauheat latinalaiset nimet, joita kukkakauppiaat painattavat luetteloihinsa. Särkynyt sydän, morsiushuntu, enkelintorvi, leijonankita, Joosepin peruukki, tikankontti, keikarinkukka – voi, minä aivan rakastan niitä kaikkia."
Syyskuun 1. päivänä
"Tänään tapahtui kaksi asiaa.
Ensiksikin Elisabet-täti sai Nancy-tädiltään kirjeen. Nancy-täti ei ole kertaakaan tiedustellut minusta sen jälkeen, kun neljä vuotta takaperin kävin Priest Pondissa. Mutta hän elää yhä, on yhdeksänkymmentäneljä vuotta vanha ja kaikesta kuulemastamme päätellen vielä varsin virkeä. Hänen kirjeessään oli muutamia pisteliäitä huomautuksia sekä minusta että Elisabet-tädistä, mutta lopussa hän tarjoutui maksamaan ensi vuonna kaikki Shrewsburyn-kuluni, muun muassa täysihoitoni Ruth-tädille.
Olen hyvin iloinen. Nancy-täti on pureva, mutta minusta ei silti tunnu lainkaan vastenmieliseltä jäädä hänelle kiitollisuuden velkaan. Hän ei ole koskaan näykkinyt eikä holhonnut minua eikä tehnyt mitään puolestani siksi, että olisi pitänyt sitä velvollisuutenaan. 'Hiiteen velvollisuus', hän sanoi kirjeessään. 'Minä teen tämän, koska se tulee harmittamaan muutamia Priestejä ja koska Wallace on liian ollakseen siitä, että hän avustaa Emilian koulunkäyntiä. Luultavasti sinusta itsestäsikin tuntuu, että olet menetellyt hyveellisestä. Sano Emilialle, että palatkoon Shrewsburyyn ja oppikoon minkä voi, mutta salatkoon oppinsa ja näytelköön nilkkojaan.' Elisabet-täti oli kauhuissaan eikä näyttänyt kirjettä minulle, mutta Jimmy-serkku kertoi, mitä siinä oli.
Toinen asia oli tämä: Elisabet-täti ilmoitti, että minä olen nyt vapaa lupauksestani ja saan hänen puolestaan kirjoittaa mitä haluan, kun kerran Nancy-täti on luvannut maksaa koulunkäyntini.
– Vaikka en tule koskaan hyväksymään sitä, että kirjoitat kertomuksia, hän sanoi arvokkaasti. – Ainakin toivon, ettet niiden takia lyö laimin opintojasi.
– Voi en, rakas Elisabet-täti, en toki. Mutta tunnen olevani kuin vapautunut vanki. Sormeni syyhyvät halusta tarttua kynään, päässäni kihisee aiheita. Minulla on mielessäni kymmeniä jännittäviä henkilökuvia, joista haluaisin kirjoittaa. Mutta voi, on aivan toista nähdä asia kuin panna se paperille.
– Siitä lähtien kun viime talvena sait jutustasi sen ekin, on Elisabet tuuminut, olisiko hänen sittenkin annettava sinun kirjoittaa, kertoi Jimmy-serkku jäljestäpäin. – Mutta hän ei voinut peruuttaa kieltoaan ennen kuin sai Nancy-tädin kirjeestä tekosyyn. Raha se saa Murraytten pään kääntymään. Tarvitsetko vielä postimerkkejä, Emilia?
Rouva Kent on luvannut Teddyn oppikouluun vielä vuodeksi. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä Teddy ei tiedä. Lähdemme siis kaikki takaisin, ja minä olen siitä kovin iloinen."
Syyskuun 10. päivänä
"Minut on valittu senior-luokan puheenjohtajaksi tänä vuonna. Ja 'Kallot ja Pöllöt' ilmoittivat, että minut oli valittu heidän arvoisan veljeskuntansa jäseneksi ilman hakumuodollisuuksia. Evelyn Blake, sivumennen sanoen, sairastaa paraikaa angiinaa.
Otin vastaan puheenjohtajan toimen, mutta 'Kalloille ja Pöllöille' lähetin kirjeen, jossa suunnattoman kohteliaasti ilmoitin kieltäytyväni jäsenyydestä.
Johan nyt vielä, kun viime vuonna hylkäsivät minut!"
Lokakuun 7. päivänä
"Luokalla vallitsi tänään suuri kiihtymys erään tohtori Hardyn ilmoituksen johdosta. Kathleen Darcyn setä, joka on McGill-yliopiston professori, on käymässä täällä ja hänen mieleensä juolahti tarjota palkinto parhaasta Shrewsburyn koulun oppilaan kirjoittamasta runosta – palkinto on Parkmanin kootut historiateokset. Runot on jätettävä palkintolautakunnalle marraskuun 1. päivään mennessä, ja niiden tulee olla 'vähintään kahdenkymmenen ja enintään kuudenkymmenen säkeen pituisia'. Tuntuu siltä, kuin mittanauha olisi kaikkea muuta tärkeämpi.
Olen selannut tänä iltana kiihkeästi Jimmy-kirjojani ja päättänyt lähettää 'Metsärypäleitä'. Se on runoistani toiseksi paras. Paras kaikista on 'Laulu lantista', mutta siinä on vain viisitoista säettä ja se menisi pilalle, jos yhdenkään lisäisin. Luullakseni voin hiukan parantaa 'Metsärypäleitä'. Siinä on pari kolme sanaa, jotka ovat aina epäilyttäneet minua. Ne eivät tarkkaan eivätkä täydelleen ilmaise mitä tahdon sanoa, mutta en keksi muitakaan sanoja, jotka sen tekisivät. Olisi hauskaa, jos voisin tehdä sanoja samalla tavalla kuin ennen vanhaan kirjoittaessani isälleni kirjeitä. Keksin uuden sanan milloin vain tarvitsin. Mutta isä olisi kyllä ymmärtänyt, jos olisi vain saanut lukea kirjeet – mitä vastoin pelkään, etteivät kilpailun palkintotuomarit ymmärtäisi.
'Metsärypäleiden' tulisi epäilemättä saada palkinto. Tämä ei ole itserakkautta, turhamaisuutta eikä ylpeyttä. Minä vain tiedän sen. Jos palkinto annettaisiin matematiikasta, tulisi Kath Darcyn saada se. Jos taas kauneudesta, joutuisi se Hazel Ellisille. Yleisestä etevyydestä Perry Millerille, lausunnasta Ilselle, piirustuksesta Teddylle, mutta kun se annetaan runoilusta, kuuluu se E.B. Starrille!
Tänä vuonna tutustumme kirjallisuuden tunnilla Tennysoniin ja Keatsiin. Tennysonista pidän, mutta toisinaan hän raivostuttaa minua. Hän on kaunis – ei liian kaunis kuten Keats – täydellinen taiteilija. Mutta hän ei saa meitä koskaan unohtamaan taiteilijaa, muistamme sen aina, häntä ei koskaan tempaa mukaansa valtava tunteiden tulva. Ei, hän virtaa rauhallisena hyvin hoidettujen ja huolellisesti suunniteltujen puutarhojen välitse. Ja vaikka pitäisikin paljon puutarhasta, ei kuitenkaan tee mieli sulkeutua siihen ainaiseksi – silloin tällöin on hauska retkeillä erämaahankin. Niin on ainakin Emilia Byrd Starrin laita, sukunsa suureksi suruksi.
Keats on täynnä kauneutta. Lukiessani hänen runouttaan tunnen aivan tukahtuvani ruusuihin ja himoitsen pakkasilman henkäystä tai vuorenkukkuloiden viileätä autiutta, mutta voi, hänelläkin on säkeitä –
Taikaikkunoista väikkyy vaahdot
tarujen turmamerten ammoisten –Niitä lukiessani minut valtaa aina epätoivo! Mitä hyödyttää koettaa tehdä sellaista, mikä on jo kerta kaikkiaan tehty?
Sain tänään postissa neljä hylkäystä, jotka rääkyvät minulle räikeästi epäonnistumistani. Mutta en aio masentua. Vuosia sitten kirjoitin lupauksen, löysin sen tässä muutamana päivänä kaapistani vanhasta laukusta. Lupasin siinä 'kiivetä tunturipolkua ja kirjoittaa nimeni maineen kirjaan'.
Aion kiivetä edelleen!"
Lokakuun 20. päivänä
"Eräänä iltana luin uudelleen 'Vanhan puutarhan ajantiedon'. Luulen voivani parantaa sitä aika lailla, kun Elisabet-täti on nyt vapauttanut minut pannasta. Pyysin herra Carpenteria lukemaan sen, mutta hän sanoi:
– Herran tähden, en minä jaksa kahlata koko tuota lorua. Silmäni ovat heikot. Mikä se on – kirjako? Tyttöseni, kymmenen vuoden kuluttua sinun on aika ruveta kirjoittamaan kirjoja!
– Täytyyhän minun harjoitella, sanoin närkästyneenä.
– Harjoittele, harjoittele, mutta älä sälytä aikaansaannoksiasi minun niskoilleni. Olen liian vanha, todella liian vanha, tyttöseni. Jonkin lyhyen, hyvin lyhyen jutun voin ehkä lukea – silloin tällöin, mutta säästä vanhaa ukkorähjää kirjoilta.
Voisin kysyä Deanilta, mitä hän ajattelee siitä. Mutta Dean nauraa nykyään minun yrityksilleni, hyvin varovasti ja ystävällisesti kyllä, mutta nauraa kuitenkin. Ja Teddyn mielestä kaikki mitä kirjoitan on täydellistä, joten hänestä ei ole arvostelijaksi. Tahtoisinpa tosiaan tietää, huolisiko kukaan kustantaja 'Ajantietoani'. Olen varmasti nähnyt tuon laatuisia kirjoja, jotka eivät olleet paljon parempia."
Marraskuun 11. päivänä
"Tämän iltapäivän käytin erään herra Towersin antaman romaanin karsimiseen. Towersin ollessa elokuussa lomallaan alkoi aputoimittaja herra Grady julkaista 'Sanomissa' tyhjänpäiväistä jatkoromaania, jonka nimi oli 'Verta vuotava sydän'. Se on hyvin pitkä ja siitä on vielä toinen puoli jäljellä. Herra Towers laski, että sen julkaisemiseen nykyisessä muodossa menisi koko talvi. Hän pyysi sen vuoksi minua karsimaan siitä kaiken tarpeettoman. Olen säälimättä noudattanut määräystä, karsinut pois suurimman osan suudelmista ja syleilyistä, kaksi kolmannesta kosiskeluista ja kaiken kuvailevan, ja päässyt siihen mainioon tulokseen, että romaani on supistunut neljännekseen entisestä pituudestaan.
Kesä ja syksy ovat menneet. Tuntuu kuin ne olisivat kuluneet nopeammin kuin ennen. Ylevyyden maassa kultapiisku on muuttunut valkoiseksi ja aamuisin härmä peittää maan kuin hopeavaate. 'Autioissa laaksoissa viuhuvat iltatuulet', ne etsivät masentuneina kadonneita mielitiettyjään, kutsuvat turhaan keijuja ja sinipiikoja. Sillä vaikkei koko keijukansa olekaan paennut kauas etelän maihin, sen on täytynyt kyyristyä lepoon kuusten sydämeen tai sananjalikkoon.
Ja joka ilta synkkä auringonlasku liekehtii savunpunaisena sataman takana, yläpuolellaan tähti, joka katselee säälien kuin pelastunut sielu kidutuksen kuiluihin, missä syntisiä puhdistetaan maallisen vaelluksen tahroista.
Uskaltaisinko näyttää yllä olevan lauseen herra Carpenterille? En. Siinä on jotakin kamalan väärää.
Minä tiedän, mitä se väärä on, kun olen nyt kirjoittanut sen. Se on kirjoitettu hienostelevasti. Ja kuitenkin tunsin juuri noin seisoessani tänä iltana mäellä Ylevyyden maan takana ja katsellessani lahden poikki. Ja kuka välittää siitä, mitä tämä vanha päiväkirja ajattelee?"
Joulukuun 2. päivänä
"Tänään julkaistiin runokilpailun tulos. Evelyn Blake voitti kilpailun runolla 'Abegweitin legenda'.
Siitä ei ole mitään sanottavaa. Sitä paitsi Ruth-täti on sanonut kaiken."
Joulukuun 15. päivänä
"'Sanomat' julkaisi tällä viikolla Evelynin palkitun runon ynnä hänen kuvansa ja muutamia elämäkertatietoja. Parkmanin kootut teokset ovat kirjakaupan ikkunassa näytteillä.
'Abegweitin legenda' on verraten hyvä runo. Se on balladityyliin kirjoitettu, ja rytmi ja loppusoinnut ovat virheettömät. Sitä ei voi sanoa ainoastakaan muusta Evelynin runosta, jonka olen nähnyt.
Evelyn on sanonut varmasti tietävänsä kaikista minun julkaistuista runoistani ja kirjoituksistani, että olen jäljentänyt ne jostakin. On vastenmielistä matkia häntä, mutta tiedän, ettei hän ole ikinä kirjoittanut tätä runoa. Se ei ole ensinkään hänen tyyliänsä. Yhtä hyvin hän olisi voinut jäljentää tohtori Hardyn käsialaa ja väittää sitä omakseen.
Sitä paitsi, vaikka 'Abegweitin legenda' onkin verraten hyvä, se ei kuitenkaan ole 'Metsärypäleitten' veroinen.
En suinkaan aio sanoa sitä kenellekään, mutta tähän päiväkirjaan sen kirjoitan. Sillä se on totta.
Näytin herra Carpenterille 'Abegweitin legendan' ja 'Metsärypäleet'. Luettuaan molemmat hän kysyi:
– Ketkä olivat palkintotuomareina?
Saatuaan kuulla sen hän sanoi:
– Vie heille terveiseni ja sano, että he ovat aaseja.
Se lohduttaa minua. En tosin aio sanoa palkintotuomareille enkä kenellekään, että he ovat aaseja. Mutta lievittää, kun tietää että he ovat.
Kumminta kaikesta: Elisabet-täti pyysi saada nähdä 'Metsärypäleet' ja luettuaan sen hän sanoi:
– Minusta ei tietysti ole runojen arvostelijaksi, mutta mielestäni sinun runosi on erinomainen."
Tammikuun 4. päivänä
"Jouluviikon vietin Oliver-enon kodissa. En pitänyt siitä. Liian meluisaa. Vuosia sitten olisin pitänyt siitä, mutta silloin minua ei kutsuttu. Minun täytyi syödä vaikkei ollut nälkä, pelata pakiisia (intialaista peliä) silloinkin kun ei haluttanut, puhua kun halusin olla vaiti. Koko viikon aikana en ollut hetkeäkään yksinäni. Sitä paitsi Andrew'sta alkaa tulla oikea kiusankappale. Ja Addie-täti oli vastenmielisen herttainen ja äidillinen. Olin mielestäni koko ajan kuin kissa, jota pidetään sylissä vasten tahtoa ja jota silitellään hiljaa mutta varmasti. Minun täytyi nukkua Jenin kanssa, joka on serkkuni ja aivan minun ikäiseni ja joka sydämessään ajattelee, etten minä ole lähimainkaan kyllin hyvä Andrew'lle, mutta aikoo mukautua tilanteeseen parhaansa mukaan. Jen on kiltti, järkevä tyttö, ja hän ja minä olemme ystävähköjä, keksimääni sanaa käyttääkseni. Me olemme enemmän kuin tuttavat, mutta meistä ei koskaan tule muuta kuin ystävähköt. Emme puhu samaa kieltä.
Päästyäni kotiin Uuteen Kuuhun menin huoneeseeni, suljin oven ja hekumoin yksinäisyydessä.
Koulu alkoi eilen. Sain nauraa tänään kirjakaupassa, mutta sisäänpäin. Rouva Rodney ja rouva Elder katselivat muutamia kirjoja ja rouva Rodney sanoi:
– Se 'Sanomain' romaani 'Verta vuotava sydän' oli merkillinen. Se venyi ja venyi luku luvun jälkeen viikkokausia eikä näyttänyt pääsevän paikaltaan, mutta sitten se otti ja päättyi kahdeksannessa luvussa kuin veitsellä leikaten. En voi ymmärtää sitä.
Minä olisin voinut selvittää hänelle salaisuuden, mutta en viitsinyt."
20
VANHAN JOHNIN TALOSSA
Kun eräs New Yorkin suurimmista aikakauslehdistä hyväksyi ja julkaisi "Vaimon joka pieksi kuninkaan", siitä tuli Blair Waterissa ja Shrewsburyssä oikea sensaatio, etenkin kun suusta suuhun kuiskailtiin uskomatonta uutista, että Emilia oli saanut siitä neljäkymmentä dollaria. Ensi kertaa suku alkoi suhtautua joltisenkin vakavasti Emilian kirjoitusintoon ja Ruth-täti jätti lopullisesti ja ainiaaksi kaikki nurkumiset ajan tuhlaamisesta.
Tapaus sattui ajankohtana, jolloin Emilian uskonhiekka oli juossut jokseenkin vähiin. Kaiken syksyä ja talvea hänen kirjoituksiaan oli vain palautettu ja palautettu. Suopeammin niihin suhtautui vain kaksi aikakauslehteä, joiden toimittajat puolestaan näyttivät olevan sitä mieltä, että kaunokirjallisuus palkitsee itsensä ja on aivan riippumaton alentavista rahallisista hyvityksistä.
Ensin Emilia oli pannut kovin pahakseen, kun runo tai novelli, joka oli hänelle maksanut monen monta ponnistusta, palautettiin kylmän hylkäyslapun tai laimean kiitoslauseen saattamana. Viimeksi mainittuja Emilia vihasi vielä enemmän kuin painettuja hylkäyslappuja. Pettymyksen kyynelet tulivat väkisinkin. Mutta jonkin ajan kuluttua hän karaistui eikä välittänyt siitä enää yhtä paljon. Hän vilkaisi vain kustantajan lappuun kuin Murray konsanaan ja sanoi: "Kyllä minä vielä onnistunkin!" Ja vaikka jokainen palautus hetkeksi säväytti häntä kuin ruoskanisku, hän istuutui taas pöytänsä ääreen ja – kirjoitti uuden kertomuksen.
Mutta monen masennuksen jälkeen hänen sisäinen äänensä oli kuitenkin heikentynyt. Kun "Vaimo joka pieksi kuninkaan" hyväksyttiin, Emilian mielessä soi taas varmuuden riemukas voitonlaulu. ekki merkitsi paljon, mutta vielä enemmän merkitsi aikakauslehden valloitus. Emilia tunsi alkavansa saada jalansijaa. Herra Carpenter myhäili ja sanoi, että kirjoitus oli todella "ehdottoman hyvä".
– Paras mitä tässä jutussa on, on rouva Mclntyren ansiota, sanoi Emilia alakuloisesti. – Se ei ole minun omani.
– Mutta kehykset ovat sinun, ja kaikki mitä olet lisännyt, on täydelleen sopusoinnussa perusainesten kanssa. Etkä ole mestaroinut liiaksi kertojasi osuutta – se osoittaa, että olet taiteilija. Eikö sinun sentään tehnyt mieli?
– Teki tosiaan. Siinä oli monta kohtaa, joita olisin voinut mielestäni parantaa koko joukon.
– Mutta et kuitenkaan puuttunut niihin, se tekee jutun sinun omaksesi, sanoi herra Carpenter ja jätti Emilian miettimään tuon lauseen tarkoitusta.
Emilia käytti dollareistaan kolmekymmentä viisi niin järkevästi, ettei Ruth-tätikään keksinyt moitteen sijaa. Mutta lopulla hän osti Parkmanin historian ja oli siitä paljon ylpeämpi kuin olisi ollut palkinnosta. Parempi sittenkin ansaita minkä omistaa.
Muutaman viikon Emilia oli sangen onnellinen ja rohkealla mielellä. Murrayt olivat hänestä ylpeitä, rehtori Hardy oli onnitellut häntä, eräs paikkakunnan lausuntataiteilija, jolla oli jonkin verran mainetta, oli lukenut hänen kirjoituksensa Charlottetownissa eräässä juhlatilaisuudessa. Ja ihmeellisintä kaikesta, eräs lukija oli Meksikosta asti kirjoittanut hänelle, kuinka "Vaimo joka pieksi kuninkaan" oli ilahduttanut häntä. Emilia luki tämän kirjeen niin moneen kertaan, että oppi sen ulkoa ja pisti sen yöksi pieluksensa alle. Rakastetun kirjettäkään ei ole koskaan kohdeltu hellemmin.
Mutta juuri silloin sattui seikkailu vanhan Johnin talossa ja se pimitti ukkospilven tavoin Emilian sinitaivaan. Derry Pondissa oli eräänä perjantaina iltamat ja Ilseä oli pyydetty lausumaan. Tohtori Burnley vei Ilsen ja Emilian ja Perryn ja Teddyn sinne suuressa reessään, ja kahdeksan mailin ajomatka kului iloisesti ja hauskasti juuri alkaneessa vienossa lumisateessa.
Kesken juhlien tohtori Burnley kutsuttiin ulos. Eräässä perheessä oli sattunut äkillinen sairaustapaus. Tohtori lähti ja käski Teddyn ajaa nuoret kotiin, hänen mielestään siinä ei ollut mitään sopimatonta. Teddy ja Perry olivat kunnon poikia, Emilia oli Murray eikä Ilsekään mikään houkka. Näin mutkattomasti tohtori olisi asian käsittänyt, jos hän yleensä olisi sitä ajatellut.
Iltamien päätyttyä nuoret lähtivät kotimatkalle. Lunta tuiskutti jo sangen sakeaan ja tuuli yltyi nopeasti, mutta tie kulki ensimmäiset kolme mailia suojaisten metsien kautta, ja matka sujui hauskasti. Lumipeitteiset puujonot olivat jylhän kauniita kalpeassa kuunvalossa, joka kuulsi myrskypilvien läpi. Kulkuset nauraa helisivät yläilmoissa ulvovalle tuulelle. Teddy ohjasi vaikeuksitta tohtorin parivaljakkoa. Emilia mietti, oliko Teddy mahtanut huomata, että hän oli nyt ensi kerran sitonut hiuksensa päälaelle pehmeäksi solmuksi tulipunaisen hattunsa alle. Ja Emiliasta myrskyssä oli oma erikoinen viehätyksensä.
Mutta kun he pääsivät metsästä aukealle, alkoi tulla vaikeuksia. Myrsky kävi täydellä raivollaan heidän kimppuunsa. Talvitie kiemurteli peltojen poikki, pujotteli kuusikoiden lomitse ja teki sellaisia mutkia, että "käärmekin olisi taittanut selkänsä", kuten Perry sanoi. Tuisku oli tukkinut tien melkein umpeen ja hevoset kahlasivat polviaan myöten lumessa. He eivät olleet ajaneet mailiakaan, kun Perry vihelsi kauhistuneena.
– Emme mitenkään pääse tänä yönä Blair Wateriin, Ted.
– Jonnekin meidän täytyy päästä, huusi Ted. – Emmehän voi tähänkään jäädä. Täällä ei ole ainoatakaan asumusta, ennen kuin pääsemme Shaw'n mäen takana kesätielle. Työntykää vällyjen alle, tytöt. On parasta, että sinä, Emilia, menet taakse Ilsen viereen, tulkoon Perry tänne eteen.
Paikkoja vaihdettiin, eikä myrsky ollut Emiliasta enää yhtä miellyttävää. Perry ja Teddy kävivät levottomiksi. He tiesivät, etteivät hevoset voi kulkea niin syvässä lumessa kovinkaan kauas, Shaw'n mäen takana kesätie olisi kokonaan nietosten tukkima - ja noilla korkeilla paljailla mäillä Derry Pondin ja Blair Waterin laaksojen välissä oli purevan kylmä.
– Ei mitään hätää, jos vain päästään Malcolm Shaw'n taloon, mutisi Perry.
– Ei millään päästä niin kauas, Shaw'n mäellä lumi on jo aidanselkien tasalla, sanoi Teddy. – Tuossa on vanhan Johnin talo. Mitäs tuumit, voitaisiinko pysähtyä siihen?
– Se on kylmä kuin lato, sanoi Perry. – Tytöt paleltuisivat. Meidän täytyy koettaa päästä Malcolmille.
Kun lumessa tarpovat hevoset saapuivat kesätielle, huomasivat pojat, että Shaw'n mäelle oli mahdotonta päästä. Tiellä oli lunta aitojen korkeudelta. Tuuli oli kaatanut puhelinpylväitä ja iso kaatunut puu sulki tien siinä, missä peltotie yhtyi isompaan.
– Ei ole muuta neuvoa kuin palata vanhan Johnin talolle, sanoi Perry. – Tässä myrskyssä ei voi lähteä peltojen poikki hakemaan tietä Malcolmille. Juututtaisiin kiinni ja palelluttaisiin kuoliaiksi.
Teddy käänsi hevoset. Lunta tuli entistä sakeammin. Nietokset kasvoivat koko ajan. Teitä ei enää näkynyt ensinkään, ja jos vanhan Johnin talo olisi ollut kaukana, eivät he olisi löytäneet sitä lainkaan. Onneksi se oli melko lähellä. He tekivät viimeisen lujan rynnistyksen mökkiä ympäröivien umpikinosten läpi, pojat kahlasivat reen vieressä ja lopulta tultiin kuin tultiinkin nuoren kuusikon keskelle pienelle, verraten tyynelle aukealle, missä vanhan Johnin talo sijaitsi.
Talo oli ollut vanha jo siihen aikaan, kun John Shaw neljäkymmentä vuotta sitten muutti siihen nuorikkonsa kanssa. Se oli silloinkin ollut yksinäinen paikka, kaukana tiestä ja melkein kokonaan kuusien ympäröimä. John Shaw oli asunut siinä viisi vuotta, mutta kun hänen vaimonsa kuoli, hän myi talon Malcolm-veljelleen ja lähti länteen. Malcolm viljeli maata ja piti pienen ulkorakennuksen hyvässä kunnossa, mutta talossa ei ollut asuttu sen koommin, paitsi muutamien viikkojen aikana talvisin, jolloin Malcolmin pojat majailivat siellä halkoja hakatessaan.
Mökki ei ollut edes lukossa. Hätääntyneet matkalaiset selvisivät helposti sisään ränstyneestä eteisen ovesta ja hengähtivät helpotuksesta päästessään suojaan kiljuvasta tuulesta ja lumituiskusta.
– No nyt emme ainakaan palellu, sanoi Perry. – Yritän Teddyn kanssa saada hevoset ulkosuojaan, sitten katsotaan, voisimmeko tehdä olomme vähän mukavammaksi. Minulla on tulitikkuja, enkä ole koskaan vielä joutunut pulaan.
Tulitikun valossa nähtiin, että huoneessa oli ruostunut, mutta vielä käyttökelpoinen vanha rautaliesi, kolme tuolia, penkki, sohva ja pöytä. Pöydällä oli tinajaloissa pari kynttilänpätkää.
– Mitä vielä puuttuu? kysyi Perry.
– Kotona ollaan meistä varmaan kauhean huolissaan, ei muuta, sanoi Emilia ravistellen lunta päällysvaatteistaan.
– Eivät he hätään kuole yhdessä yössä, sanoi Perry. – Huomenna pääsemme kyllä tavalla tai toisella kotiin.
– Onhan tämä kuitenkin seikkailu, nauroi Emilia. – Koetetaan saada siitä niin paljon huvia kuin suinkin.
Ilse ei sanonut mitään, se oli hyvin omituista. Emilia huomasi, että hän oli hyvin kalpea, ja muisti samalla, että Ilse oli ollut tavallista hiljaisempi siitä saakka kun he olivat lähteneet iltamatalosta.
– Oletko sairas, Ilse? hän kysyi huolestuneena.
– Minulla on oikein paha olo, sanoi Ilse väkinäisesti hymyillen. – Minä olen kipeä – kipeä kuin koira, hän lisäsi.
– Voi, Ilse...
– Älä turhia hätäile, sanoi Ilse kärsimättömästi. – En aio saada keuhkokuumetta tai umpisuolentulehdusta. Minä voin vain yksinkertaisesti pahoin. Taisin syödä iltamissa pilaantuneen leivoksen. Se on kääntänyt mahani ylösalaisin. Oi – voi.
– Käy sohvalle pilkaksesi, kehotti Emilia. – Ehkä se menee ohi.
Väristen ja masentuneena Ilse kävi pitkäkseen. Kipeä vatsa ei ole mikään romanttinen tauti jos ei kovin tappavakaan, mutta kieltämättä se ottaa uhristaan puhdin pois.
Pojat löysivät uunin kupeelta täyden puulaatikon, ja pian paloi takassa humiseva tuli. Perry otti kynttilän ja tutki lähemmin pientä rakennusta. Keittiöntakaisessa pikku huoneessa oli vanhanaikainen puusänky. Toinen huone – aikoinaan Almira Shaw'n vierashuone – oli puolillaan kauranolkia. Yläkerrassa ei ollut muuta kuin tyhjyyttä ja tomua. Mutta pienestä ruokakomerosta Perry löysi jotakin.
– Täällä on tölkki sianlihaa ja papuja ja peltilaatikko korppuja puolillaan! hän huudahti. – Siitähän saadaan aamiainen. Luultavasti Shaw'n poikien jäljiltä. Entä mitäs tämä on?
Perry toi komerosta pienen pullon, otti korkin sen suulta ja haistoi sitä juhlallisesti.
– Viskiä niin totta kuin olen elävä syntinen. Ei sitä ole paljon, mutta ihan kylliksi. Ilse, tässä on sinulle lääkettä. Juo se kuuman veden kanssa, niin vatsasi paranee tuossa tuokiossa.
– Minä vihaan viskin makua, voihki Ilse. – Isä ei koskaan määrää sitä, hän ei usko, että siitä on apua.
– Tom-täti uskoo, sanoi Perry, ikään kuin se olisi ratkaissut asian. – Se auttaa varmasti. Koeta niin näet.
– Mutta eihän meillä ole vettäkään, sanoi Ilse.
– Juo sitten paljaaltaan. Pullossa ei ole kuin pari ruokalusikallista. Koeta edes. Ei se tapa, vaikkei parantaisikaan.
Ilse parka oli tosiaan niin huonossa kunnossa, että hän olisi niellyt melkein mitä vain, jos siitä olisi ollut vähänkään huojennuksen toivoa. Hän kömpi alas sohvalta, istahti tulen ääreen ja kulautti annoksen. Se oli hyvää, väkevää viskiä. Ja pullossa taisi sittenkin olla enemmän kuin pari ruokalusikallista. Ilse istua kyyhötti tuolilla tulen ääressä vielä muutaman minuutin, sitten hän nousi ja laski käsivartensa Emilian olalle.
– Oriko sinulla pahempi olo? kysyi Emilia huolissaan.
– Minä – minä olen juovuksissa, sanoi Ilse. – Auta, hyvä ihminen, minut takaisin sohvalle. Jalat painuvat allani lysyyn. Kuka olikaan se Malvernin skotlantilainen, joka sanoi ettei koskaan tullut päihinsä, vaan että viski aina meni hänen polviinsa? Mutta minulle se on mennyt päähänkin. Se pyörii ympäri.
Perry ja Teddy hyppäsivät paikalla auttamaan häntä, ja heidän välissään Ilse kovasti horjuen pääsi onnellisesti takaisin sohvan turvasatamaan.
– Voimmeko tehdä mitään hyväksesi? rukoili Emilia.
– On jo tehty liiankin paljon, sanoi Ilse omituisen juhlallisesti. Hän sulki silmänsä eikä sen koommin sanonut ainoatakaan sanaa, vaikka olisi kuinka maaniteltu. Lopulta katsottiin parhaaksi jättää hänet rauhaan.
– Kun hän saa nukkua, se haihtuu kyllä, ja varmasti hänen vatsansa paranee, sanoi Perry.
Emilia ei voinut suhtautua asiaan yhtä tyynesti. Vasta kun Ilsen rauhallinen hengitys puoli tuntia myöhemmin ilmaisi hänen todella nukkuvan, Emilia saattoi nauttia 'seikkailusta'.
Tuuli myllersi vanhan tuvan nurkissa ja rämisytti ikkunoita kuin raivoissaan siitä, että he olivat päässeet karkuun sen kynsistä. Oli oikein hauskaa istua takan edessä ja kuunnella tappiolle jääneen myrskyn hurjaa soittoa, hauskaa ajatella tämän vanhan kuolleen talon entistä elämää – vuosia, jolloin se oli ollut täynnä rakkautta ja naurua. Oli hauskaa rupatella Perryn ja Teddyn kanssa kynttilän himmeässä valossa, hauskaa istua silloin tällöin äänetikin ja tuijottaa tuleen, jonka kajastukset leikkivät viettelevästi Emilian otsalla ja haaveilevilla silmillä.
Kerran Emilia kohottaessaan äkkiä silmänsä huomasi Teddyn katsovan häneen omituisesti. Hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa, se oli lyhyt tuokio, mutta sen koommin Emilia ei ollut entisellään. Hän mietti huumaantuneena, mitä oli tapahtunut. Hän vapisi - häntä pelotti. Ainoa selvä ajatus hämmennyksen keskellä oli, että hän halusi istua Teddyn kanssa tällä tavoin tulen ääressä joka ilta läpi elämän, riehukoot vain myrskyt.
Hän ei uskaltanut katsoa enää Teddyyn, mutta Teddyn läheisyys sykähdytti häntä suloisesti. Emilia oli aina ollut selvillä siitä, että hän piti enemmän Teddystä kuin kenestäkään muusta miehestä jonka tunsi. Mutta tämä oli aivan toista kuin pitäminen, tuona merkillisenä hetkenä, jolloin heidän katseensa kohtasivat, hän tunsi kuuluvansa Teddylle. Yhtäkkiä Emilia tiesi, miksi oli aina karistanut luotaan kaikki muut koulun pojat, jotka olivat pyrkineet hänen ritareikseen.
Äkkiä Emilia tunsi, ettei kestänyt enää sitä riemua, joka hänet oli vallannut. Hänen täytyi rikkoa tuo lumous. Hän ponnahti pystyyn ja meni ikkunan luo. Lumi putoili pehmeästi ruutujen valkoisia pakkaskukkia vasten. Kolme isoa lumen kattamaa heinäsuovaa häämötti hämärästi ulkorakennuksen nurkalla ja näytti nauravan hartiat hytkyen Emilian häkellykselle. Takkatulen kajastus ulkona aukiolla oli kuin ilkkuvien tonttujen ilotulitusta kuusten alla.
Kauempana puiden takana raivosi valkoinen myrsky. Hetkisen Emiliasta tuntui, että hän tahtoisi olla ulkona sen keskellä. Siellä voisi vapautua tästä hirmuisen riemun siteestä, joka äkkiä ja selittämättömällä tavalla oli hänet vanginnut – hänet, joka vihasi siteitä. Hän ajatteli: Olenko rakastumassa Teddyyn? En tahdo – en tahdo.
Perry haukotteli ja venytteli täysin tietämättömänä siitä, mitä Teddylle ja Emilialle tuona silmänräpäyksenä oli tapahtunut.
– Taitaa olla parasta lähteä yöpuulle, kynttilät ovat palaneet melkein loppuun. Oljista tulee hyvä vuode, Ted. Kannetaan niitä kamariin sen verran, että saadaan tytöille vuoteeseen patja. Kun levitetään päälle toiset vällyt, ei makuupaikkaa sovi moittia. Tänä yönä kai näemme oikein vanhanaikaisia jymyunia – Ilse varsinkin. Jokohan hän lienee selvinnyt.
– Minulla on myytävänä taskullinen unia, sanoi Teddy omituisesti, uusi outo ilo äänessään ja koko olemuksessaan. – Mitä halutaan? Mitä halutaan? Menestyksen unia, seikkailu-unia, meriunia, metsäunia, kaikkea kohtuuhintoihin. Myös pari ainutlaatuista pikku painajaisunta. Mitä annatte minulle unesta?
Emilia pyörähti ympäri ja katsoi Teddyä hetkisen, sitten hän unohti sykähdykset ja lumoukset ja kaiken muunkin kaivatessaan Jimmy-kirjaansa. "Mitä annatte unesta" oli ollut taikasana, joka avasi lukitun lokeron hänen aivoissaan, hän näki häikäisevän novellinjuonen kehittyvän edessään – täydellisenä nimeä myöten, joka oli "Unikauppias". Lopun yötä Emilia ajatteli vain sitä.
Pojat menivät olkivuoteelleen. Emilia oli päättänyt jättää rauhoittuneen Ilsen sohvalle niin pitkäksi aikaa kuin tämä nukkui. Sen vuoksi hän paneutui pienessä huoneessa olevaan vuoteeseen. Ei kuitenkaan nukkuakseen. Häntä ei ollut koskaan nukuttanut vähemmän. Hän ei halunnutkaan nukkua.
Hän oli unohtanut rakastumisensa Teddyyn – hän oli unohtanut kaiken muun paitsi suurenmoisen ajatuksensa. Luku luvulta, sivu sivulta se kehittyi hänen edessään. Henkilöt elivät ja nauroivat ja puhuivat, toimivat, iloitsivat ja kärsivät – hän näki heidät myrskyä vasten. Hänen poskensa paloivat, sydämensä sykki, hän väreili kiireestä kantapäähän luomisen hurmaa. Se oli iloa, joka lähteen tavoin kumpusi syvyyksistä.
Ilse oli juopunut Malcolm Shaw'n unohtuneesta skotlantilaisesta viskistä, mutta Emilia oli juopunut kuolemattomasta viinistä.
21
VERI ON VETTÄ SAKEAMPAA
Emilia nukkui vasta aamupuolella. Myrsky oli vaimentunut ja maisema näytti vanhan Johnin talon ympärillä kuutamossa aavemaiselta. Silloin hän vihdoin uinahti tyydytyksen tunne sydämessään, sillä hän oli saanut koko kertomuksensa hahmotelluksi. Nyt oli vain sen pääpiirteet kirjoitettava Jimmy-kirjaan. Ne eivät olleet turvassa, ennen kuin hän oli saanut ne paperille. Mutta hän ei aikonut kirjoittaa niistä vielä novellia, ei toki moneen vuoteen. Hänen oli odotettava, kunnes aika ja kokemus olisivat tehneet hänen kynästään aseen, joka pystyi toteuttamaan hänen suunnitelmansa – sillä on toista kehitellä ajatusta haltioituneina yön hetkinä ja aivan toista saada se paperille niin, että se säilyttää edes kymmenennen osan ajatuksen alkuperäisestä viehätyksestä ja merkityksestä.
Emilian herätti Ilse, joka istui vuoteen reunalla ja näytti aika kalpealta ja kurjalta, vaikka kullanruskeat silmät tuikkivat lannistumatonta naurua.
– No niin, nyt olen nukkunut humalani hiiteen, Emilia Starr. Ja vatsani on tänä aamuna kaikin puolin kunnossa. Malcolmin viski paransi sen todella – vaikka rohto on minun mielestäni pahempaa kuin tauti. Taisitte ihmetellä, kun en suostunut illalla puhumaan.
– Luulin sinun olleen niin humalassa, ettet voinut puhua, sanoi Emilia peittelemättä.
Ilse hihitti.
– Minä olin niin humalassa, etten olisi voinut olla puhumatta. Kun pääsin sohvalle, katosi huimaus ja minun teki mieleni puhua, kyllä minun tekikin mieleni! Ja minun teki mieli puhua tyhmyyksiä ja kertoa kaikki, mitä ikinä olen tiennyt tai ajatellut. Minulla oli kuitenkin vielä sen verran tolkkua, että tajusin olla hiljaa, muuten olisin ikipäiviksi tehnyt itseni narriksi. Minä tunsin, että jos sanoisin yhdenkin sanan, se olisi samaa kuin ottaisi korkin pullon suulta: kaikki pulppuaisi ulos. Siksi minä panin suuni nappiin enkä sanonut sanaakaan. Ihan pöyristyttää ajatellessa, mitä kaikkea olisin voinut sanoa ja Perryn kuullen. Tämän jälkeen et milloinkaan enää näe pikku Ilseäsi hummaamassa. Tänä päivänä minä olen tehnyt parannuksen.
– Minä en vain ymmärrä, kuinka niin pieni määrä, olipa se mitä tahansa, saattoi panna sinut sillä tavalla pyörälle, sanoi Emilia.
– Tiedäthän sinä, että äitini oli Mitchellejä. Tunnettu asia on, etteivät Mitchellit voi ottaa teelusikallistakaan miestä väkevämpää tulematta holtittomiksi. Se on sukuvika. Ja nyt, nouse, rakkaani, kaunokaiseni. Pojat tekevät parhaillaan tulta ja Perry sanoo, että me saamme sianlihasta, pavuista ja korpuista kelpo aterian. Minun on niin nälkä, että söisin vaikka sen tölkinkin.
Etsiessään ruokakomerosta suolaa Emilia teki suuren löydön. Ylimmän hyllyn perällä oli kasa tomuisia kirjoja luultavasti John ja Almira Shaw'n ajoilta, vanhoja homehtuneita päiväkirjoja, almanakkoja ja tilikirjoja.
Emilia sattui pudottamaan kasan ja poimiessaan kirjoja maasta hän huomasi, että eräs niistä oli vanha leikekirja. Siitä oli pudonnut irtonainen lehti, ja pannessaan sitä paikoilleen Emilia sattui vilkaisemaan siihen liimatun runon otsaketta. Hän otti sen uudelleen esiin ja alkoi hengittää nopeammin. "Abegweitin legenda" – sama runo, jolla Evelyn oli voittanut palkintonsa! Tuossa se on, tuossa vanhassa kellastuneessa leikekirjassa – tarkalleen samanlaisena, paitsi että Evelyn oli karsinut pois kaksi värssyä lyhentääkseen runon määrämittaiseksi.
– Ja kaksi parasta säkeistöä, ajatteli Emilia ylenkatseellisesti. – Hyvin Evelynin tapaista!
Emilia pani kirjat takaisin hyllylle, mutta pisti irtaantuneen lehden taskuunsa ja söi osuutensa aamiaisesta hyvin hajamielisenä. Lapiomiehiä oli ilmestynyt aukaisemaan teitä lumesta. Perry ja Teddy löysivät ulkorakennuksesta lapion ja loivat tuota pikaa tien auki maantielle. Hitaan, mutta muuten seikkailuttoman matkan jälkeen he vihdoin tulivat kotiin ja tapasivat Uuden Kuun väen hyvin huolestuneena ja lievästi kauhuissaan siitä, että heidän oli täytynyt olla yötä vanhan Johnin talossa.
– Olisitte voineet vilustua ja saada kuolemantaudin, sanoi Elisabet ankarasti.
– Oli valittava kahdesta pahasta. Meidän oli pakko joko mennä sinne tai sitten paleltua kinoksissa kuoliaaksi, sanoi Emilia, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Ja mitä muuta sanottavaa olisi ollutkaan, kun he kerran olivat päässeet onnellisesti kotiin eikä kukaan ollut vilustunut? Sillä tavalla Uusi Kuu asiaan suhtautui.
Hieman toisella tapaa siitä ajatteli Shrewsbury. Kaupunki ei kuitenkaan heti ilmaissut kantaansa. Maanantai-iltana koko Shrewsbury tiesi jutun – Ilse kertoi sen koulussa ja kuvaili vilkkaasti ja mehevästi humalaansa luokkatoverien ulvoessa naurusta.
Emilia oli sinä iltana ensi kerran käymässä Evelyn Blaken luona.
– Etkö, hyvä ystävä, voi estää Ilseä kertomasta tuota juttua? kysyi Evelyn.
– Mitä juttua?
– No, kuinka hän viime perjantai-iltana joi itsensä juovuksiin,silloin kun sinä ja hän olitte Teddy Kentin ja Perry Millerin kanssa yötä eräässä vanhassa rakennuksessa Derry Pondissa, sanoi Evelyn imelästi.
Emilia punastui äkkiä. Evelynin äänensävyssä oli jotakin - viaton tapaus näytti äkkiä saavan omituisen merkityksen. Oliko Evelyn tahallaan julkea?
– En ymmärrä, miksei hän saisi kertoa sitä, sanoi Emilia kylmästi. – Se on hyvää pilaa hänestä itsestään.
– Mutta tiedäthän, kuinka ihmiset juoruavat, sanoi Evelyn lempeästi. – Se on hyvin onneton juttu. Ette tietysti voineet välttää, että myrsky yllätti teidät, ainakin luulen niin, mutta Ilse vain pahentaa asioita. Hän on kovin varomaton. Etkö voi mitenkään vaikuttaa häneen?
– En tullut tänne keskustelemaan siitä, sanoi Emilia siekailematta. – Tulin näyttämään, mitä löysin vanhan Johnin talosta.
Hän ojensi leikekirjan lehteä nähtäväksi. Evelyn katsoi siihen hetken ilmeettömästi. Sitten hänen kasvonsa tulivat läikikkään punaisiksi. Hän teki vaistomaisen liikkeen temmatakseen paperin itselleen, mutta Emilia veti sen nopeasti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat. Ja sillä hetkellä Emilia tunsi, että he vihdoinkin olivat tasoissa.
Hän odotti, että Evelyn sanoisi jotakin. Hetken kuluttua Evelyn puhuikin – synkästi.
– Mitä aiot tehdä sillä?
– En ole vielä päättänyt, sanoi Emilia.
Evelynin soikeat, petolliset, ruskeat silmät katsoivat Emiliaa kasvoihin; ja niissä oli viekas, tutkiva ilme.
– Aiot kai viedä sen tohtori Hardylle ja häväistä minut koulun edessä?
– Sen kai olisit ansainnut, vai mitä? sanoi Emilia kuin tuomari.
– Mi-minä tahdoin saada palkinnon, koska isä lupasi, että saisin ensi kesänä tehdä matikan Vancouveriin, jos voittaisin, sopersi Evelyn enää vastustamatta. – Minun teki hurjasti mieleni lähteä. Voi, älä anna minua ilmi, Emilia. Isä raivostuu, minä – annan sinulle Parkmanit, teen mitä tahansa, kun et vain...
Evelyn alkoi itkeä. Emiliasta se oli vastenmielistä.
– En tarvitse Parkmanejasi, hän sanoi ylenkatseellisesti. – Mutta eräs asia sinun on tehtävä. Tunnusta Ruth-tädille, että sinä eikä Ilse piirsit silloin englannin kokeen päivänä nenäni alle viikset.
Evelyn kuivasi kyynelensä ja nieleskeli.
– Se oli vain leikkiä, hän nyyhkytti.
– Ei ole leikkiä valehdella asiaa toisen syyksi, sanoi Emilia jyrkästi.
– Sinä olet – kovin – kovakourainen, Evelyn etsi nenäliinastaan kuivaa paikkaa ja löysikin. – Se oli pelkkää leikkiä. Juoksin takaisin tekemään sen. Luulin tietysti, että herätessäsi katsoisit peiliin. E-en tu-tullut ajatelleeksi, että menisit se-semmoisena luokalle. Enkä minä tiennyt, että tätisi suhtautuisi asiaan noin vakavasti. Tietysti minä – kerron hänelle – jos – jos tahdot...
– Kirjoita se ja pane nimesi alle, komensi Emilia säälimättä.
Evelyn kirjoitti ja pani nimensä alle.
– Anna minulle – tuo, hän rukoili osoittaen pyytävästi irtolehteä.
– En, minä pidän sen, sanoi Emilia.
– Mitä takeita minulla sitten on, ettet jonakin päivänä kerro? kysyi Evelyn.
– Sinulla on Starrin sana, sanoi Emilia ylhäisesti.
Sitten hän lähti ulos hymyillen. Hän oli vihdoinkin selviytynyt voittajaksi pitkällisessä kaksintaistelussa. Ja hänellä oli kädessään todistus, joka lopullisesti puhdistaisi Ilsen Ruth-tädin silmissä.
Ruth-täti tuhahteli aika tavalla Evelynin tunnustuksen saatuaan ja pyrki kyselemään, kuinka se oli kiristetty. Mutta kun hän ei saanut siihen Emilialta paljonkaan valaisua ja kun hän tiesi, että Allan Burnley oli ollut äkeissään hänelle aina siitä lähtien, kun hän oli karkottanut tämän tyttären, hän oli itse asiassa iloinen tekosyystä, jonka ansiosta saattoi peruuttaa Ilseä koskevan kieltonsa.
– No hyvä, olkoon sitten. Sanoinhan, että Ilse saa tulla meille heti, kun olet tyydyttävästi todistanut, ettei hän tehnyt sinulle sitä kujetta. Olet todistanut sen ja minä pidän sanani. Olen oikeamielinen ihminen, lopetti Ruth-täti, joka sillä kertaa oli ehkä maailman epäoikeudenmukaisin ihminen.
Näin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Mutta jos Evelyn janosi kostoa, seuraavina kolmena viikkona hän sai totisesti nauttia sen suloisuutta kohottamatta sormeaankaan. Koko Shrewsbury kiehui juoruja myrsky-yön vietosta, vihjauksia, vääristelyjä ja aivan keksittyjäkin juttuja. Emilia nolattiin Janet Thompsonin iltapäiväteellä, niin että hän oli nöyryytyksestä kalpea palatessaan kotiin. Ilse oli raivoissaan.
– Minä en välittäisi, jos olisin ollut oikein pökerryksissä ja nauttinut siihen kuuluvan ilonkin, hän uhitteli ja polki jalkaansa. – Mutta minä en ollut niin humalassa, että se olisi ollut hauskaa, sen verran vain, että se teki minut typeräksi. Joskus minusta olisi suurenmoisen hauskaa olla kissa, jos nämä Shrewsburyn vanhat matamit olisivat hiiriä. Mutta pidetään vain naama hymyssä. Minä en oikeastaan välitä koko jutusta hitustakaan. Pian tämä vaimenee. Taistellaan.
– Vihjauksia vastaan on mahdoton taistella, sanoi Emilia katkerasti.
Ilse ei piitannut, mutta Emilia kärsi sitä kauheammin. Asia raateli sietämättömästi hänen ylpeyttään. Ja se koski yhä kipeämmin, mitä pitemmälle aika kului. Eräässä roskalehdessä, joka ilmestyi mannermaalla ja oli täynnä meheviä uutisia, joita sille lähetettiin kaikkialta rantamailta, julkaistiin ivallinen kertomus myrsky-yöstä. Kukaan ei koskaan tunnustanut lukevansa tuota lehteä, mutta melkein jokainen tiesi kaiken, mitä siinä oli – lukuunottamatta Ruth-tätiä, joka ei olisi kajonnut siihen pihdeilläkään. Nimiä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, keitä tarkoitettiin, ja salaviittausten myrkyllisyys oli ilmeinen. Emilia luuli kuolevansa häpeästä. Ja pahimmin kirveli se, että kaikki tämä teki tuon vanhan Johnin talossa vietetyn kauniin yön alhaiseksi ja rumaksi. Hän oli luullut, että se aina tulisi olemaan hänen kauneimpia muistojaan. Ja näin nyt kävi.
Teddy ja Perry näkivät punaista ja olisivat tahtoneet tappaa jonkun, mutta kenet he olisivat voineet tappaa? Tekivätpä, sanoivatpa he mitä tahansa, asia olisi siitä vain pahentunut, kuten Emilia heille sanoikin.
Riittävän paha se oli jo muutenkin lehtiuutisen jälkeen. Emiliaa ei kutsuttu Florence Blackin tanssiaisiin, jotka olivat seuraavalla viikolla ja joita pidettiin talven seuraelämän huomattavimpana tapauksena. Useat Shrewsburyn rouvista eivät olleet näkevinäänkään häntä tavatessaan hänet kadulla. Toiset taas karkottivat hänet siloisella jääkylmällä kohteliaisuudellaan tuhannen mailin päähän. Jotkut kaupungin nuorista miehistä alkoivat käyttäytyä oudon tuttavallisesti. Eräskin aivan tuntematon puhutteli häntä eräänä iltana postitoimistossa. Emilia kääntyi ja katsoi häneen. Murtuneena ja nöyryytettynäkin hän oli vielä Archibald Murrayn tyttärentytär. Poikapoloinen alkoi vasta kolmen korttelinvälin päässä postitoimistosta selvitä ja tajuta, missä oli.
Mutta vaikka Murraytten katse saattoi musertaa jonkun loukkaajan, se ei voinut tukkia häväistysjuttujen tulvaa. Kaikki uskoivat ne, Emilia oli siitä sairaalloisen varma. Hänelle kerrottiin, että kirjastonhoitaja neiti Percy oli sanonut epäilleensä Emilia Starrin hymyä; hän oli koko ajan ollut varma, että se oli tahallisesti ärsyttävä ja viekoitteleva. Ihmiset muistelivat, että vanha Nancy Priest oli seitsemänkymmentä vuotta takaperin ollut kerrassaan villitty – ja eikös rouva Duttonista itsestäänkin ollut kierrellyt joku häväistysjuttu hänen tyttöaikanaan? Ei omena putoa kauas puusta, senhän ymmärtää. Emilian äiti oli karannut kotoaan miehen kanssa, eikö niin? Ja entä Ilsen äiti? Tietenkin hän oli saanut surmansa putoamalla Leen vanhaan kaivoon, mutta kuka tietää, mitä hän olisi tehnyt, ellei olisi pudonnut?
Kiltti vastuksina ollut Andrew'kin oli lakannut käymästä perjantaivierailuillaan. Tämä oli loukkaus. Emilia piti Andrew'ta ikävänä ja pelkäsi hänen perjantai-iltojaan. Hän oli aina aikonut antaa hänelle lähtöpassit heti kun Andrew antaisi siihen tilaisuuden. Mutta oli kerrassaan eri asia, että Andrew omin lupinsa kaikkosi näköpiiristä.
Emilialle kerrottiin semmoinenkin katkera huhu, että johtaja Hardyn mielestä hänen tulisi erota senior-luokan puheenjohtajan toimesta. Emilia nosti päänsä pystyyn. Vai erota? Tunnustaa tappionsa ja myöntää syyllisyytensä? Sitä hän ei aikonut tehdä?
– Voisin hakata poikki sen miehen pölkkypään, sanoi Ilse. – Emilia Starr, älä ole milläsikään. Mitä se merkitsee, mitä muutamat tutisevat vanhat aasit ajattelevat? Tästä lähtien minä heitän heidät manalan jumalille. Kuukauden kuluttua heidän kupunsa on täynnä jotakin muuta ja he unohtavat tämän.
– Minä en unohda koskaan, sanoi Emilia kiihkeästi. – Muistan koko ikäni näiden viikkojen nöyryytyksen. Ja Ilse, rouva Tolliver kirjoitti ja pyysi minua luopumaan kojustani Pyhän Johanneksen kirkon myyjäisissä.
– Emilia, ihanko totta!
– On, on. Tietysti hänellä on tekosyitä, hän tahtoisi antaa kojun serkulleen, joka on tullut käymään New Yorkista – mutta minä ymmärrän yskän. Ja nyt hän kirjoittaa: "Hyvä neiti Starr", vaikka hän muutama viikko sitten kirjoitti "Rakkain Emilia". Jokainen Pyhän Johanneksen seurakuntalainen tietää, miksi minua on pyydetty väistymään syrjään. Ja kuitenkin hän melkein polvillaan rukoili Ruth-tätiä, että täti antaisi minun ottaa kojun. Täti ei olisi tahtonut laskea minua.
– Entä mitä tätisi sanoo tästä?
– Sehän se tukalin paikka onkin. Nyt minun täytyy se ilmoittaa. Hän ei ole kuullut koko jupakasta hiiskaustakaan, hän kun on lonkkasärkynsä vuoksi ollut vuoteen omana. Olen koko ajan pelännyt, milloin hän saa sen kuulla – sillä minä tiedän, että siitä sukeutuu kamala juttu, kun se tulee hänen korviinsa. Hän alkaa nyt olla liikkeellä, eikä tietenkään kestä kauan, ennen kuin hän kuulee sen. Kaikki on kuin painajaista.
– Tämän kaupungin ihmisillä on kerrassaan halpamainen, ahdas, ilkeä ja kelvoton luonne, sanoi Ilse.
Mutta Emilia ei voinut tyynnyttää mieltään valituilla laatusanoilla. Eikä hän voinut keventää sydäntään edes purkamalla kurjuuttaan paperille. Jimmy-kirjaan ei tullut enää muistiinpanoja, päiväkirja jäi jatkamatta, uusia kertomuksia ei syntynyt enempää kuin runojakaan. Leimahduksesta ei nyt ollut tietoa – tuskin sitä tulisi enää koskaan. Hän ei kokisi enää milloinkaan noita pieniä, salaisia hurmion hetkiä, joita sisäinen näkemys ja luomistyö soivat ja joista kukaan muu ei tiennyt. Elämä on käynyt niukaksi ja köyhäksi, tahraiseksi ja epämiellyttäväksi. Kauneutta ei ollut missään, ei edes Uuden Kuun kullanvalkoisessa yksinäisyydessä, kun hän maaliskuussa meni viikonlopuksi kotiinsa. Hän oli kaivannut haikeasti kotiin, siellä kukaan ei uskonut hänestä pahaa. Uudessa Kuussa ei ollut kuultu, mitä Shrewsburyssä kuiskaltiin. Mutta juuri heidän tietämättömyytensä kidutti Emiliaa. Pian he saisivat kuulla ja murehtisivat sitä, että Murray, vaikkapa viatonkin, oli joutunut häväistyksen maalitauluksi. Ja ties mitä he ajattelisivat Ilsen viskivahingosta? Emiliasta tuntui melkein helpotukselta päästä takaisin Shrewsburyyn.
Hän oli huomaavinaan vihjauksia kaikessa, mitä rehtori Hardy sanoi, salaisia solvauksia koulutoveriensa jokaisessa huomautuksessa ja katseessa. Vain Evelyn Blake tekeytyi ystäväksi ja puolustajaksi, ja se oli Emilialle kaikkein kipein loukkaus. Emilia ei tiennyt, johtuiko Evelynin käytös pelosta vai ilkeydestä, mutta hän tiesi että Evelynin silmiinpistävä ystävyys ja uskollisuus ja luja luottamus ylivoimaisista todistuksista huolimatta olivat omiaan tahraamaan häntä vielä enemmän kuin kaikki juorut. Evelyn vakuutteli ympäriinsä, ettei hän ainakaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä, mitä "rakkaasta Emilia-parasta" sanottiin.
Lonkkasärky oli pitänyt Ruth-tätiä monta viikkoa vuoteen omana ja sen vuoksi hän oli ollut niin kärttyisä, etteivät ystävät enempää kuin vihamiehetkään olleet uskaltaneet hiiskua hänelle sanaakaan sisarentytärtä koskevista juoruista, mutta nyt täti alkoi kiinnittää asiaan huomiota. Lonkkasärky oli hellittänyt, joten hän saattoi taas vapaasti keskittää ajatuksensa muuhun. Hän muisti, että Emilian ruokahalu oli monta päivää ollut huono, ja Ruth-täti epäili, ettei tyttö saanut öisin unta. Heti kun Ruth-täti alkoi epäillä tätä, hän ryhtyi myös toimiin. Hän ei aikonut suvaita talossaan salaisia huolia.
– Emilia, minä tahdon tietää mikä sinua vaivaa, hän sanoi eräänä lauantai-iltapäivänä, kun Emilia kalpeana ja haluttomana, sinertävät varjot silmien alla oli istunut päivällispöydässä syömättä juuri mitään.
Emilian kasvoille kohosi puna. Hänen pelkäämänsä hetki oli koittanut, Ruth-tädin tuli saada kuulla kaikki. Ja Emilia tunsi onnettomana, ettei hänellä ollut rohkeutta kestää tulossa olevaa moitiskelua eikä liioin tarmoa pitää puoliaan Ruth-tädin kyselytulvaa vastaan. Hän tiesi mainiosti, mitä siitä seuraisi: täti kauhistuisi Johnin talon episodia ikään kuin sille olisi voitu mitään, hän harmittelisi juorujen takia aivan kuin Emilia olisi ollut niistä vastuussa, hän vakuuttaisi odottaneensa aina jotakin tällaista, muistuttelisi ja näykkisi sitten viikkomäärin sietämättömästi. Nämä näköalat saivat Emilian voimaan sielullisesti suorastaan pahoin. Minuuttiin hän ei saanut sanaa suustaan.
– Mitä sinä olet tehnyt? tiukkasi Ruth-täti. Emilia puri hammasta. Se oli sietämätöntä, mutta se oli kestettävä. Juttu täytyi kertoa ja – oli parasta kertoa se niin pian kuin suinkin.
– En minä ole tehnyt mitään pahaa, Ruth-täti. On vain käsitetty väärin, mitä minä olen tehnyt.
Ruth-täti tuhahti. Mutta hän kuunteli keskeyttämättä Emilian kertomusta. Emilia kertoi kaiken mahdollisimman lyhyesti, ja hänestä tuntui, että hän oli kuulusteltava rikollinen ja Ruth-täti tuomari, jury ja yleinen syyttäjä, kaikkea yhtaikaa. Loppuun päästyään Emilia istui hiljaa odottaen tädin tavanmukaisia huomautuksia.
– No mistä ne sitten pitävät hälinää? kysyi Ruth-täti.
Emilia ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vain tuijotti Ruth-tätiä.
– He – he ajattelevat – he sanovat kaikenlaista kamalaa, hän sopersi. – Täällä suojaisessa Shrewsburyssä ei nimittäin tiedetty, kuinka kova myrsky oli. Ja lisäksi jokainen kertoja on värittänyt juttua, me olimme muka kaikki humalassa.
– Se minua tässä kiukuttaa, että ylipäänsä kerroitte sitä Shrewsburyssä, sanoi Ruth-täti. – Olisitte toki pitäneet sen omana tietonanne.
– Sehän olisi ollut viekastelua. Emilian paha haltija sai hänet äkkiä sanomaan tämän. Saatuaan jutun kerrotuksi hän tunsi mielialansa elpyvän niin, että teki miltei mieli nauraa.
– Viekastelua! Tervettä järkeä se olisi ollut, puhisi Ruth-täti. – Mutta Ilse ei tietysti voinut hillitä kieltään. Olen usein sanonut sinulle, Emilia, että typerä ystävä on kymmenen kertaa vaarallisempi kuin vihollinen. Mutta älä nyt tapa itseäsi tuota murehtien. Sinun omatuntosi on puhdas. Pian tämä juoru unohtuu.
– Rehtori Hardy tahtoo minun eroavan luokan puheenjohtajan toimesta, sanoi Emilia.
– Jim Hardy! Jonka isä oli vuosikausia minun isoisäni renkipoikana, sanoi Ruth-täti äänessään kuvaamatonta ylenkatsetta. – Kuvitteleeko Jim Hardy, että minun sisarentyttäreni käyttäytyisi sopimattomasti?
Emilia oli aivan ymmällä. Hän luuli todella näkevänsä unta. Oliko tämä käsittämätön nainen Ruth-täti? Emilialle paljastui eräs ihmisluonteen ominaisuus, joka näyttää kovin epäjohdonmukaiselta. Hän huomasi, että voi riidellä sukunsa kanssa ja paheksua sitä, mutta silti tuntea olevansa yhtä sen kanssa. Tavalla tai toisella suvun hermot ja suonet ovat kietoutuneet toisiinsa. Veri on aina vettä sakeampaa. Koettakootpa sivulliset käydä kimppuun, silloin nähdään. Ruth-tädillä oli ainakin yksi Murraytten hyve, uskollisuus sukua kohtaan.
– Älä ole huolissasi Jim Hardysta. Minä kyllä pidän hänestä huolen. Minä opetan ihmiset pitämään kielensä erillään Murrayn suvusta, sanoi Ruth-täti.
– Mutta rouva Tolliver on pyytänyt minua luovuttamaan myyjäiskojuni serkulleen, sanoi Emilia. – Tiedäthän mitä se merkitsee?
– Tiedän että Polly Tolliver on nousukas ja narri, tokaisi Ruth-täti. – Pyhän Johanneksen kirkko ei ole ollut enää entisensä sen jälkeen kun Nat Tolliver nai pikakirjoittajansa. Kymmenen vuotta sitten hän paljasjalkaisena tytönletukkana juoksenteli pitkin Charlottetownin laitakatuja. Kissakaan ei olisi avannut hänelle oveaan. Mutta nyt hän on ylpeä kuin kuningatar ja tahtoo saada kirkon asiat hoitoonsa. Hänen kyntensä minä pian leikkaan. Muutama viikko sitten hän sai tosiaan olla kiitollinen, kun sai Murrayn kojuunsa. Mihin tässä maailmassa joudutaan?
Ruth-täti purjehti yläkertaan jättäen Emilian aivan ymmälle. Ja kohta täti palasi alas valmiina lähtemään sotaretkelle. Hän oli ottanut papiljotit tukastaan, pannut päähänsä parhaan myssyn, pukeutunut parhaaseen mustaan silkkipukuunsa ja uuteen hylkeennahkaturkkiinsa. Näin sonnustautuneena hän suuntasi kulkunsa kohti kaupunkia ja Tolliverin kukkulalla sijaitsevaa virka-asuntoa. Hän viipyi siellä puoli tuntia rouva Tolliverin kanssa kahden kesken.
Ruth-täti oli lyhyt, lihava pieni nainen, ja uudesta myssystään ja turkistaan huolimatta hän näytti varsin mitättömältä ja vanhanaikaiselta. Rouva Tolliver taas oli erittäin muodikas ja tyylikäs pariisilaisvaatteineen, lornjetteineen ja hienoine kampauksineen - hän oli vastikään tuonut Shrewsburyyn uusimman hiusmuodin. Mutta tämän taistelun voitonseppelettä ei ripustettu rouva Tolliverin sotalippuun.
Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä tämän merkittävän keskustelun aikana sanottiin. Ainakaan rouva Tolliver ei kertonut siitä koskaan. Mutta Ruth-tädin lähdettyä rouva Tolliver lytisti sekä pariisilaispukunsa että hienon kampauksensa iskiessään sohvatyynyynsä kiukun ja nöyryytyksen kyyneliä. Ruth-tädillä oli puuhkassaan kirjelappu rouva Tolliverin "rakkaalle Emilialle". Siinä rouva Tolliver ilmoitti, ettei hänen serkkunsa tulekaan myyjäisiin, ja pyysi rakasta Emiliaa ottamaan vastaan kojun niin kuin ensin oli suunniteltukin.
Tämän jälkeen oli tohtori Hardyn vuoro, ja jälleen Ruth-täti tuli, näki ja voitti. Hardyn palvelustyttö kuuli keskustelusta yhden lauseen ja pian sen tiesivät kaikki, vaikkei kukaan ikinä voinut uskoa, että Ruth-täti olisi todella sanonut komealle, silmälasipäiselle tohtori Hardylle:
– Minä tiedän, että sinä olet narri, Jim Hardy, mutta taivaan nimessä, koeta olla järkevä edes viisi minuuttia.
Ei, sehän oli mahdotonta. Palvelustyttö oli tietysti lasketellut omiaan.
– Nyt sinä olet päässyt harmeistasi, Emilia, sanoi Ruth-täti kotiin palattuaan. – Polly ja Jim ovat saaneet niin että riittää. Kun ihmiset näkevät sinut myyjäisissä, he huomaavat piankin mistä päin tuulee ja asettavat purjeensa sen mukaan. Minulla on yhtä ja toista sanottavaa eräille muillekin, kun sattuu sopiva tilaisuus. Asiat alkavat todella olla hullusti, jos kunnon pojat ja tytöt joutuvat moisen parjauksen alaisiksi. Älä enää mieti koko asiaa, Emilia. Muista, että sinulla on suku takanasi.
Emilia meni peilin luo Ruth-tädin mentyä alakertaan. Hän kallisti sen sopivaan asentoon ja hymyili peilin Emilialle - hitaasti, ärsyttävästi, viekoittelevasti.
– Minne ihmeeseen olen mahtanut panna Jimmy-kirjani, hän ajatteli. – Minun täytyy lisätä muutamia uusia piirteitä Ruth-tädin kuvaan.
22
"PIDÄT MINUSTA, PIDÄT SIIS KOIRASTANIKIN"
Kun Shrewsburyssä huomattiin, että rouva Dutton asettui sisarentyttärensä esitaistelijaksi, sammui juorujen kulovalkea uskomattoman lyhyessä ajassa. Rouva Dutton teki Pyhän Johanneksen kirkon rahastoihin enemmän lahjoituksia kuin kukaan muu seurakunnan jäsenistä; Murraytten perinteisiin kuului, että omaa kirkkoa oli avustettava kunnolla. Rouva Dutton oli lainannut rahoja useimmille kaupungin liikemiehille, hänellä oli Nat Tolliverin velkakirja summasta, joka aiheutti kirjoittajalleen unettomia öitä. Rouva Dutton tiesi pelottavan määrän monenmoisia perhesalaisuuksia, joihin hän viittaili ilman vähintäkään hienotunteisuutta. Siksi rouva Duttonin kanssa oli parasta olla hyvissä väleissä. Ja jos joku oli erehtynyt luulemaan, että rouva Duttonin sisarentytärtä sai huoleti parjata, koska täti oli ankara häntä kohtaan, asianomaisen oli viisainta korjata kiireimmän kaupalla harhaluulonsa.
Emilia kauppasi myyjäisissä pikkulasten kolttuja ja peitteitä, tossuja ja myssyjä ja houkutteli kuuluksi tulleella hymyllään iäkkäitä herroja ostamaan niitä. Kaikki kohtelivat häntä hienosti, ja hän oli jälleen iloinen, vaikka tapaus olikin jättänyt arven hänen mieleensä.
Shrewsburyssä sanottiin myöhempinä vuosina, ettei Emilia Starr ikinä antanut heille anteeksi tuota juorua. Mutta anteeksiannosta ei ollut kysymys. Emilia oli niin piinautunut, että häntä inhotti nähdä ketään, joka oli ollut syypää hänen kärsimyksiinsä. Kun rouva Tolliver viikkoa myöhemmin pyysi Emiliaa teen kaatajaksi kotikutsuihinsa, tämä kieltäytyi kohteliaasti. Ja hänen leukansa asento ja tasavertainen katseensa saivat rouva Tolliverin tuntemaan ytimissään, että hän yhä oli Polly Riordan tuolta Riordan-kujalta eikä koskaan muuksi muuttuisikaan kenenkään Uuden Kuun Murrayn silmissä.
Mutta Andrew toivotettiin varsin ystävällisesti tervetulleeksi, kun hän tuli vierailulle hiukan nolon näköisenä seuraavana perjantai-iltana. Kenties hän pelkäsi, ettei häntä otettaisi lainkaan vastaan. Mutta Emilia oli häntä kohtaan ilmeisen suopea. Kaipa hänellä oli siihen omat syynsä.
Kiinnitän jälleen lukijan huomiota siihen, että olen Emilian elämäkerrankirjoittaja, en hänen puolustajansa. Minä voin vain valittaa, jos hän koetti päästä tasoihin Andrew'n kanssa tavalla, jota minä en hyväksy ehkä. Omaksi tyydytyksekseni haluan kuitenkin ohimennen huomauttaa, että mielestäni Emilia meni liiallisuuksiin sanoessaan Andrew'ta oikeaksi ihmeeksi, kun tämä kertoi esimieheltä saamastaan kiitoksesta. En voi puolustaa Emiliaa edes väittämällä, että hänen sävynsä olisi ollut ivallinen; ei, hän sanoi tämän kohteliaisuuden serkulleen mitä suloisimmin, kohottaen katseensa ja luoden sen taas alas. Se sai Andrew'nkin hyvin säädetyn sydämen sykkimään rajummin. Oi Emilia, Emilia!
Emilian asiat luonnistuivat hyvin sinä keväänä. Monta hänen novelliaan hyväksyttiin julkaistavaksi, hän sai ekkejä ja alkoi jo pitää itseään suorastaan kirjallisena henkilönä. Suku suhtautui yhä vakavammin hänen kirjoitusvimmaansa. ekkejä vastaan ei käynyt väittäminen.
– Emilia on uudenvuoden jälkeen ansainnut kynällään viisikymmentä dollaria, sanoi Ruth-täti rouva Drurylle. – Tyttö taitaa vielä ansaita helpolla toimeentulonsa.
Helpolla! Emilia sattui kuulemaan sanat hallin läpi kulkiessaan, ja hän hymyili ja huokasi. Mitä Ruth-täti tiesi, mitä kukaan tiesi niistä pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, jotka kohtaavat alppipolun kiipeilijää? Mitä hän tiesi katkeruudesta, joka valtaa kirjoittajan mielen, kun tämä suunnittelee suurenmoisen tarinan ja saa sen paperille ja sitten huomaakin, että kaiken vaivannäön palkkana on vain lattea ja mitätön sepustus? Mitä hän tiesi kustantajien teljetyistä ovista, töykeistä hylkäyslipuista ja miedon kiitoksen musertavuudesta? Ahdistavan epäilyksen ja menetetyn itseluottamuksen tuskallisista hetkistä?
Ruth-tädillä ei ollut kaikesta tästä aavistustakaan, mutta hän alkoi osoittaa suuttumuksen oireita aina kun Emilian käsikirjoituksia palautettiin.
– Tuohan on hävytöntä, hän lausui. – Älä lähetä sille kustantajalle enää riviäkään. Muista että olet Murray.
– Hän ei taida tietää sitä, sanoi Emilia totisena.
– Mikset sitten sano sitä hänelle? kysyi Ruth-täti.
Shrewsbury koki toukokuussa oikean elämyksen, kun Janet Royal tuli kotiin New Yorkista loistavan maineen ympäröimänä ja mukanaan ihmeellisiä pukuja sekä kiinanpystykorva. Janet oli Shrewsburyn tyttöjä, mutta ei ollut käynyt kotonaan sen koommin kun 'lähti Valtoihin' parikymmentä vuotta sitten. Hän oli etevä ja kunnianhimoinen, ja hänellä oli ollut menestystä. Hän oli suuren newyorkilaisen naistenlehden kirjallinen toimittaja ja kuului tunnetun kustannusliikkeen arvostelijakuntaan.
Emilian henkeä salpasi, kun hän kuuli neiti Royalin tulleen. Saisipa nähdä hänet, saisipa puhua hänen kanssaan, kysellä kaikenlaista mitä halusi tietää! Kun herra Towers odottamatta pyysi Emiliaa haastattelemaan neiti Royalia, Emilia suorastaan tärisi sekä pelosta että ihastuksesta. Tässä hän sai tekosyyn! Mutta eikö neiti Royal pitäisi häntä sietämättömän tungettelevana? Kuinka hän, nuori aloittelija, voisi pyytää neiti Royalia kertomaan urastaan tai kysyä tämän mielipidettä Yhdysvaltain ulkopolitiikasta? Hänellä ei ikinä olisi rohkeutta siihen.
Lopulta Emilia kuitenkin sepitti neiti Royalille hartaan kunnioittavan kirjeen ja pyysi haastattelua. Kirjoitettuaan pyynnön uudelleen kymmenkunta kertaa hän lopulta hyväksyi sanamuodon, pani kirjeen postiin – eikä saanut koko seuraavana yönä unta, koska huomasi allekirjoittaneensa sen aivan hullusti. Hän oli merkinnyt loppuun "vilpittömästi Teidän", mikä oli toki aivan liian tuttavallista. Tietenkin hänen olisi pitänyt kirjoittaa "kunnioittavasti". Neiti Royal pitäisi häntä varmaan tungettelevana.
Mutta Emilia sai vastaukseksi sangen viehättävän kirjeen; se on hänellä tallessa vielä tänäkin päivänä.
"Rakas neiti Starr!
Tietenkin saatte tulla tapaamaan minua. Annan Teille haastattelun Jimmy Towersin lehteä varten (suokoon taivas hänen sielulleen rauhan, olihan hän ensimmäinen kavaljeerini!) ja kerron kaiken, mitä Te itse haluatte tietää. Luullakseni tulin tänä keväänä Prinssi Edvardin saarella käymään osittain juuri siitä syystä, että tahdoin nähdä naisen, joka oli kirjoittanut 'Vaimon joka pieksi kuninkaan'. Luin sen viime talvena, ja se oli mielestäni viehättävä.
Tulkaa kertomaan minulle juurta jaksaen itsestänne ja pyrkimyksistänne. Sillä varmasti Teillä on päämäärä, johon pyritte, eikö totta? Te pystytte ehkä toteuttamaankin kunnianhimoiset haaveenne ja minä autan mielelläni Teitä jos voin. Teillä on lahja, jota minulla ei ole: Teillä on todellista luomiskykyä. Minulla taas on paljon kokemusta, ja olen iloinen, jos voin hyödyttää Teitä välttämään erinäisiä ansoja ja salakuoppia, enkä ole aivan vailla vaikutusvaltaakaan eräillä tahoilla. Tulkaa Ashburniin ensi perjantaina iltapäivällä, kun koulu on päättynyt, niin saamme lörpötellä oikein perin pohjin.
Veljellisesti Teidän
Janet Royal."Emilia tunsi väristyksiä varpaanpäitä myöten lukiessaan tämän kirjeen. "Veljellisesti Teidän" – kuinka taivaallista! Hän polvistui ikkunansa eteen ja katseli haltioissaan Ylevyyden maan hoikkia kuusia ja kauempana leviäviä kasteisia apilaniittyjä. Saattaisiko hänestäkin vielä tulla samanlainen loistava, menestyksen kruunaama nainen kuin neiti Royal oli? Tämä kirje sai kaikki ihmeelliset unelmat näyttämään mahdollisilta.
Rouva Angela Royal, joka vieraili Ruth-tädin luona samana iltana, ei näyttänyt pitävän Janet Royalia kovinkaan ihmeellisenä. Mutta eihän kukaan ole profeetta omassa maassaan, ja rouva Royal oli kasvattanut Janetin.
– Eipä silti, onhan hän menestynyt hyvin, rouva Royal uskoi Ruth-tädille. – Hänellä on hyvä palkka. Mutta vanhapiika hän on kaikesta huolimatta. Ja jossakin suhteessa aika omituinen.
Emilia oli ikkunakomerossa lukemassa latinaa ja tulistui kerrassaan tämän kuullessaan. Se oli suorastaan majesteetinloukkaus.
– Hän on vieläkin sangen hyvän näköinen, sanoi Ruth-täti. – Janet on aina ollut mukava tyttö.
– Onpa kyllä, mukava hän on. Mutta pelkäsin aina ennen vanhaan, että hän on liian älykäs joutuakseen naimisiin, ja oikeassa minä olinkin. Ja hänellä on outoja ulkomailta saatuja mielipiteitä. Aterialle hän ei koskaan tule ajoissa – ja koirastaan hän touhuaa niin mahdottomasti, että minua oikein harmittaa sitä katsellessani. Tsu Tsin sen nimi on, ja se on isäntä talossa. Se tekee aivan mitä tahtoo, eikä kukaan uskalla sanoa sanaakaan. Kissaparkani henki ei ole koskaan turvassa. Janet on koiransa puolesta hyvin närkäs. Kun minä valitin, että tuo elukka makasi plyysisohvalla, Janet pahastui siitä niin, ettei puhunut minulle koiko päivänä. Siinä suhteessa Janet on ikävä, loukkaantuessaan hän nostaa nenänsä pystyyn ja rupeaa mahtavaksi. Hän loukkaantuu semmoisesta, mistä jonkun toisen ei juolahtaisi mieleenkään harmistua. Ja kun hän suuttuu jollekulle, hän suuttuu samalla kaikille. Toivottavasti mikään ei saa häntä tulistumaan, ennen kuin te perjantaina tulette meille, Emilia. Jos hän on pahalla päällä, saatte tekin sen tuntea. Muitta sen minä hänen edukseen sanon, ettei hän usein suutu eikä hänessä ole mitään alhaista eikä kademielistä. Hän työskentelisi vaikka sormensa verille ystävää auttaakseen.
Kun Ruth-täti oli lähtenyt ulos antamaan tilauksensa siirtomaakaupan lähetille, lisäsi rouva Royal kiireesti:
– Hän on hyvin kiinnostunut teistä, Emilia. Janetista on hauskaa, kun hänen ympärillään on sieviä nuoria tyttöjä, hän väittää että silloin tuntee itsekin olevansa nuori. Hänen mielestään kirjoituksenne osoittavat todellisia lahjakkuutta. Mutta muistakaa, hänen koiransa kanssa teidän tulee olla hyvissä väleissä. Jos loukkaatte sitä, Janet ei tahdo olla missään tekemisissä kanssanne, vaikka olisitte itse Shakespeare.
Emilia heräsi perjantai-aamuna vakuuttuneena siitä, että hänellä oli edessään hyvin merkitsevä päivä – häikäisevien mahdollisuuksien päivä. Hän oli nähnyt kamalaa unta: hän oli istunut neiti Royalin edessä kykenemättä lausumaan mitään muuta kuin "Tsu Tsin", ja hän oli toistanut sitä kuin papukaija aina kun neiti Royal oli kysynyt jotain.
Koko aamupäivän satoi rankasti Emilian suureiksi suruksi, mutta puolilta päivin taivas seestyi ja sataman takaiset kukkulat verhoutuivat autereiseen sineen. Emilia riensi koulusta kotiin aivan kalpeana ajatellessaan edessä olevaa juhlallista tilaisuutta. Pukeutuminen oli tärkeä toimitus. Hänen oli tietysti otettava ylleen uusi merensininen silkkipukunsa, se oli selvä. Puku oli täyspitkä ja hän näytti siinä ihan aikuiselta. Entä miten hiukset oli kammattava? Psyykesolmu oli yksilöllinen, soveltui hänen profiiliinsa ja näytti hyvältä hatun alla. Ehkä paljas otsa sitä paitsi sai hänet näyttämään älykkäämmältä.
Mutta rouva Royal oli sanonut, että neiti Royal pitää sievistä tytöistä. Sievä hänen siis tuli olla millä hinnalla tahansa. Hän järjesti tuuheat mustat hiuksensa otsalleen ja sovitti niille uuden keväthattunsa, jonka oli rohjennut ostaa viimeksi tulleella sekillä, vaikka Elisabet-täti ei hyväksynyt sitä ja vaikka Ruth-täti siekailematta selitti, kuinka narri ja hänen rahansa pian kyllästyisivät toistensa seuraan. Mutta Emilia oli nyt hyvillään, että oli sittenkin ostanut tuon hatun. Hän tunsi olevansa kaikin puolin hieno ja aistikas, kuin kotoisin naistenlehden sivuilta. Hallissa puuhaillessaan Ruth-täti näki Emilian tulevan yläkerrasta ja totesi, että hänen sisarentyttärensä oli varsin hienon näköinen nuori nainen. Hänen ryhtinsä on Murrayn, ajatteli Ruth-täti.
Suurempaa kiitosta hän ei mielestään olisi voinut antaa, vaikka Emilia olikin oikeastaan Starreilta perinyt siron tyylikkyytensä. Murrayt olivat komeita ja arvokkaita, mutta jäykkiä.
Ashburn, jonne oli aikamoinen kävelymatka, oli hieno valkoinen talo, kaukana kadulta, vanhojen puiden katveessa. Emilia kulki pitkin hiekoitettua käytävää kevään harsovarjojen lomitse. Hän lähestyi taloa kuin palvoja pyhättöään. Kookas valkoinen leuhukarvakoira istui hiekkakäytävällä. Emilia katseli sitä uteliaana. Hän ei ollut koskaan nähnyt kiinanpystykorvaa. Tsu Tsin oli kaunis koira, mutta kovin likainen. Se oli epäilemättä pitänyt suurenmoisen hauskaa jossakin kuralätäkössä, koska sen käpälät ja rinta olivat likomärät. Emilia toivoi, että se hyväksyisi hänet, mutta pysyisi silti matkan päässä.
Ilmeisesti se hyväksyikin hänet, koska se kääntyi ja juoksi käytävää pitkin hänen rinnallaan heiluttaen ystävällisesti töyhtömäistä häntäänsä – tai oikeammin häntää, joka olisi ollut töyhtömäinen, ellei olisi ollut märkä ja kurainen. Se odotti Emilian vieressä hänen soittaessaan kelloa, ja heti oven raottuessa se hyppäsi iloisesti avaajaa vastaan melkein kaataen hänet.
Neiti Royal oli itse avannut oven. Kaunis hän ei ollut, sen Emilia huomasi heti, mutta erittäin hienostunut pronssinvärisistä hiuksistaan satiinitohveliensa kärkiin saakka. Hänellä oli yllään ihmeellinen, sinipunervasta sametista tehty puku, ja silmälasien kehykset olivat kilpikonnan kuorta; ne olivat ensimmäiset laatuaan Shrewsburyssä.
Tsu Tsin nuolaista lotkautti ihastuksissaan emäntänsä kasvoja ja hyökkäsi sitten rouva Royalin olohuoneeseen. Neiti Royalin kaunis sinipunerva puku oli kauluksesta helmaan saakka täynnä kuraisia käpälänjälkiä. Emilian mielestä Tsu Tsin ansaitsi täydelleen rouva Royalin epäsuopean arvostelun. Mutta neiti Royal ei nuhdellut sitä vähääkään, ja ehkä Emilian salainen paheksunta alitajuisesti johtuikin siitä, että moitteettomasta kohteliaisuudesta huolimatta neiti Royalin tervehdys oli hyvin kylmä. Kirjeen perusteella Emilia oli toki odottanut lämpimämpää vastaanottoa.
– Olkaa hyvä ja käykää sisään, sanoi neiti Royal. Hän ohjasi Emilian olohuoneeseen, osoitti mukavaa nojatuolia ja istahti itse jäykälle chippendaletuolille. Emilia tunsi tuolinvalinnan ennustavan pahaa. Miksei neiti Royal ollut vaipunut kotoisesti isoon samettipäällyksiseen morristuoliin? Mutta siinä hän nyt istui ylväänä ja suorana kiinnittämättä ilmeisesti vähääkään huomiota kauniin pukunsa kamaliin kuratahroihin. Tsu Tsin oli hypännyt isolle leposohvalle ja istui siinä pää kallellaan katsoen toisesta toiseen kuin nauttien tilanteesta. Liiankin ilmeistä oli, että neiti Royal oli jostakin tulistunut, kuten rouva Royal oli ennustanut, ja Emilian rohkeus laski äkkiä kuin lyijypaino.
– On – ihana ilma, hän sopersi. Hän tiesi, että oli uskomattoman typerää sanoa niin, mutta jotainhan hänen täytyi sanoa, kun neiti Royal ei puhunut mitään. Vaitiolo oli tuskastuttavaa.
– Erittäin ihana, myönsi neiti Royal vilkaisemattakaan Emiliaan; sen sijaan hän katsoi Tsu Tsiniin, joka märällä hännällään läimäytteli rouva Royalin kaunista silkkityynyä. Emilia vihasi Tsu Tsiniä. Oli huojentavaa vihata sitä, kun hän ei vielä uskaltanut vihata neiti Royalia. Mutta hän olisi tahtonut olla tuhannen mailin päässä.
Kunpa hänellä ei olisi ollut sylissään pientä käsikirjoituskääröään! Oli helppo arvata mikä se oli. Hän ei ikinä uskaltaisi näyttää ainoatakaan juttuaan neiti Royalille. Ohiko tämä loukkaantunut keisarinna sama, joka oli kirjoittanut hänelle ylen ystävällisen ja herttaisen kirjeen? Oli mahdoton uskoa sitä. Tämä oli kuin painajaista. Hänen unensa oli käynyt toteen kauhistavalla tavalla. Hän tunsi olevansa kömpelö, tietämätön, tyhmä – ja nuori! Aivan kauhean nuori!
Hetket kuluivat. Ne eivät ehkä olleet kovinkaan pitkiä, mutta Emiliasta ne tuntuivat tunneilta. Hänen suutaan kuivasi ja aivot olivat kuin halvaantuneet. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Kauhea epäluulo välähti hänen mieleensä, olisikohan neiti Royal kirjeensä jälkeen kuullut juorun vanhan Johnin talossa vietetystä yöstä ja senkö takia hän suhtautui näin eri tavalla?
Emilia vääntelehti surkeana tuolilla ja hänen pieni käsikirjoituskäärönsä putosi lattialle. Hän kumartui ottamaan sitä. Mutta samassa Tsu Tsin loikkasi divaanilta paperien kimppuun. Koiran kuraiset käpälät sattuivat orvokkeihin, jotka riippuivat Emilian hatusta, ja repäisivät ne irti. Emilia pudotti käärön ja tarttui hattuunsa. Tsu Tsin hellitti orvokit ja iski hampaansa kääröön. Sitten se painui ulos puutarhan puoleisesta avoimesta lasiovesta.
– Helpottaisi varmaan jos saisin repiä hiuksiani, ajatteli Emilia kiihkeästi.
Koira hirtehinen oli ryöstänyt ja vienyt mennessään hänen viimeisen ja parhaan novellinsa ja joukon hänen valiorunojaan. Taivas tiesi, mitä se niille tekisi. Emilia arveli, ettei enää koskaan saisi nähdä niitä. Mutta onneksi nyt ei ollut mahdollisuuttakaan näyttää niitä neiti Royalille.
Emilia ei enää välittänyt, oliko neiti Royal pahalla tuulella vai ei. Häntä ei enää haluttanut olla mieliksi naiselle, joka antoi koiransa tuolla tavoin kohdella kutsuttua vierasta edes nuhtelematta sitä! Koiran kujeet näyttivät vain huvittavan häntä. Emilia oli selvästi huomannut hymynhäivähdyksen neiti Royalin kopeilla kasvoilla, kun tämä katseli lattialle raastettuja orvokkeja.
Emilian mieleen juolahti äkkiä juttu, jonka hän oli kuullut Korkean Johnin isästä. Tämän oli tapana sanoa vaimolleen:
– Kun ihmiset koettavat nolata sinut, Bridget, kohota sinä vain nokkaasi, Bridget, kohota vain nokkaasi.
Emilia kohotti nokkaansa.
– Mainion leikillinen koira, hän sanoi purevasti.
– Niin on, myönsi neiti Royal tyynesti. Samassa Tsu Tsin palasi, hyppeli pitkin huonetta, huiskaisi hännällään pienen lasimaljakon matalalta pöydältä, nuuski siitä syntyneitä sirpaleita, hyppäsi sitten taas divaanille ja istui siinä läähättäen: "Enkös olekin hyvä koira?" Emilia otti esiin muistikirjansa ja kynänsä.
– Herra Towers lähetti minut haastattelemaan teitä, hän sanoi.
– Niinhän te kirjoititte, sanoi neiti Royal kääntämättä hetkeksikään silmiään ihaillusta koirastaan.
Emilia: Saanko vaivata teitä vastaamaan muutamiin kysymyksiin?
Neiti Royal, liioitellun rakastettavasti: Mielihyvin.
(Tsu Tsin hyppää divaanilta pahimman hengästyksen mentyä ja hyökkää puoliavoimista pariovista ruokasaliin.)
Emilia, katsoen muistikirjaansa ja esittäen muitta mutkitta ensimmäisen siihen merkityn kysymyksen: – Kuinka luulette presidentinvaaleissa käyvän syksyllä?
Neiti Royal: En koskaan ajattele sitä asiaa.
(Emilia kirjoittaa muistikirjaansa huuliaan purren: "Hän ei kokkaan ajattele sitä asiaa." Tsu Tsin palaa takaisin, hyökkää vierashuoneen läpi ja edelleen puutarhaan paahdettu kana suussaan.)
Neiti Royal: Siinä menee illalliseni.
Emilia, merkiten ensimmäiset kysymykset sivuutetuiksi: Onko mielestänne toiveita, että Yhdysvaltain kongressi suhtautuu suopeasti Kanadan hallituksen äskeisiin vastavuoroisuusehdotuksiin?
Neiti Royal: Onko Kanadan hallitus lähettänyt vastavuoroisuusehdotuksia? Niistä minulla ei ole aavistustakaan.
(Emilia kirjoittaa: "Hänellä ei ole niistä aavistustakaan." Neiti Royal korjailee silmälasejaan.)
Emilia ajattelee: Teistä tulee oikea noita-akka vanhana, kun teillä on tuommoinen leuka ja nenä. Sanoo: Oletteko sitä mieltä, että historiallisen romaanin ajat ovat menneet?
Neiti Royal raukeasti: Jätän mielipiteet aina kotiin lomalle lähtiessäni.
(Emilia kirjoittaa: "Hän jättää aina mielipiteet kotiin lomalle lähtiessään" ja toivoo hurjasti, että saisi selostaa tämän haastattelun omalla tavallaan, mutta tietää, ettei herra Towers painattaisi sitä. Muistaa sitten lohdutuksekseen, että hänellä on kotona uusi Jimmy-kirja, ajattelee vahingoniloisena millaisen kuvauksen hän illalla kirjoittaa. Koira tulee sisään. Emilia ihmettelee, olisiko se saattanut syödä kanan noin lyhyessä ajassa. Tsu Tsin kaipaa ilmeisesti jälkiruokaa ja anastaa yhden rouva Royalin virkatuista suojusliinoista, ryömii pianon alle se suussaan ja alkaa hurjasti pureskella sitä.)
Neiti Royal, lämpimästi: Kultainen koira!
Emilia, äkillisen mielijohteen saaneena: Mitä pidätte kiinanpystykorvista?
Neiti Royal: Ne ovat maailman ihanimpia olentoja.
Emilia, itsekseen: Yhden mielipiteen olette siis kuitenkin tuonut mukananne. Neiti Royalille: Minä en ihaile niitä.
Neiti Royal, jäätävästi hymyillen: Ilmeisesti teillä on koirista aivan toiset käsitykset kuin minulla.
Emilia, itsekseen: Toivoisin, että Ilse olisi täällä nimittelemässä teitä minun puolestani.
(Iso harmaa kissa kulkee pihalla kynnyksen ohi. Tsu Tsin karkaa pianon alta, syöksyy korkean kukkatelineen jalkojen välitse ja lähtee ajamaan pakenevaa kissaa. Kukkateline on kaatunut romahtaen, rouva Royalin kaunis begonia retkottaa tuhoutuneena lattialla mullan ja ruukunpalasten keskellä.)
Neiti Royal, ei varsin myötätuntoisesti: Tätiparka! Tämä murtaa hänen sydämensä.
Emilia: Mutta eihän se merkitse mitään, vai kuinka?
Neiti Royal, lauhkeasti: Ei toki, ei mitään.
Emilia, katsoen muistikirjaansa: Onko Shrewsbury muuttunut mielestänne paljon?
Neiti Royal: Ihmiset ovat muuttuneet koko lailla. Nuori polvi ei miellytä minua.
(Emilia kirjoittaa sen muistiin. Tsu Tsin ilmestyy jälleen, kaikesta päättäen juostuaan kissan ajossa uuden kuralätäkön poikki ja jatkaa pianon alla suojusliinan pureskelua.)
Emilia sulki muistikirjansa ja nousi. Hän ei jatkaisi haastattelua, vaikka kuinka monta Towersia pyytäisi. Hän näytti nuorelta enkeliltä, mutta hänen ajatuksensa olivat hirmuiset. Ja hän vihasi neiti Royalia – hän vihasi tosiaan!
– Kiitän teitä, tässä onkin kaikki, hän sanoi yhtä ylhäisesti kuin konsanaan neiti Royal. – Olen pahoillani, kun olen kuluttanut näin paljon aikaanne. Hyvästi.
Hieman kumartaen hän lähti halliin. Neiti Royal seurasi häntä vierashuoneen ovelle.
– Eikö olisi parasta, että veisitte koirannekin, neiti Starr, hän kysyi suloisesti.
Emilia oli juuri sulkemaisillaan ulko-oven. Hän pysähtyi ja katsoi neiti Royaliin.
– Anteeksi – kuinka sanoitte?
– Eikö olisi parasta, että veisitte koirannekin?
– Koiraniko?
– Niin. Liinasta on tosin vielä vähän jäljellä, mutta voittehan ottaa sen mukaanne. Angela-tädille siitä ei ole enää suurtakaan iloa.
– Eihän – eihän se ole minun koirani! läähätti Emilia.
– Ei ole teidän koiranne? Kenen koira se sitten on? kysyi neiti Royal.
– Mi-minä luulin, että se on teidän – teidän kiinanpystykorvanne, sanoi Emilia.
23
AVOIN OVI
Neiti Royal katsoi hetkisen Emiliaan, tarttui sitten tätä ranteeseen, sulki oven, veti tytön takaisin vierashuoneeseen ja työnsi hänet lujasti nojatuoliin. Sitten neiti Royal heittäytyi kuraiselle divaanille ja alkoi nauraa – pitkään ja hillittömästi. Kerran tai pari hän kumartui eteenpäin, läimäytti Emiliaa hurjasti polveen, heittäytyi taas taapäin ja jatkoi nauruaan.
Emilia istui ja hymyili heikosti. Hänen tunteitaan oli raastettu niin rajusti, ettei hän voinut yhtyä neiti Royalin naurunpuuskaan, mutta hänen mielessään hahmottuivat jo Jimmy-kirjaan tulevan kuvauksen ääriviivat. Valkoinen koira oli uudestaan hoksannut kissan ja hyökkäsi sen perään.
Vihdoin neiti Royal oikaisi itsensä ja pyyhki silmänsä.
– Oi, tämä on verratonta, Emilia Byrd Starr – verratonta. Vielä kahdeksankymmenvuotiaana muistan tämän tapauksen. Kumpi siitä kirjoittaa, tekö vai minä? Mutta kenen tuo elukka sitten on?
– Minä en tosiaan tiedä, sanoi Emilia vakavasti. – En ole eläissäni nähnyt sitä ennen!
– Suljetaan ainakin ovi, ennen kuin se palaa. Ja nyt, kultaseni, istukaa viereeni, tässä pieluksen alla on vielä puhdas paikka. Nyt juttelemme kunnolla. Olin hyvin häijy, kun te yrititte esittää minulle kysymyksiä. Minä oikein koetin olla häijy. Miksi ette heittänyt minua jollakin, te poloinen loukkaantunut tyttökulta!
– Mieleni teki kyllä heittää. Mutta te päästitte minut oikeastaan aika vähällä, sillä oletettu koirani käyttäytyi tosiaan sopimattomasti.
Neiti Royal sai uuden naurunpuuskan.
– En tiedä, voinko sentään antaa teille anteeksi, että saatoitte luulla tuota kauheata takkuista valkoista raakalaista minun loistavaksi punakullan väriseksi Tsu Tsinikseni. Käydään huoneessani ennen kuin lähdette, niin saatte pyytää siltä anteeksi. Se nukkuu vuoteellani. Lukitsin sen sinne, ettei rakkaan Angela-tädin tarvitsisi pelätä kissansa puolesta. Tsu Tsin ei tosin tekisi kissalle pahaa – se vain tahtoisi leikkiä sen kanssa, mutta kissa hupsu juoksee pakoon. Ja tiedättehän, että kun kissa juoksee, ei koira voi olla ajamatta takaa. Kuten Kipling sanoo, se ei olisi oikea koira, ellei se lähtisi takaa-ajoon. Olisipa tämäkin valkoinen paholainen tyytynyt ajamaan vain kissaa!
– Sääli rouva Royalin begoniaa, sanoi Emilia pahoitellen.
– Tosiaan sääli. Se on ollut Angela-tädillä monta vuotta. Mutta minä hankin hänelle uuden. Nähdessäni teidän lähestyvän käytävää ja koiran hyppivän ympärillänne luulin tietysti, että se oli teidän. Olin pukeutunut mielipukuuni, koska näytän siinä todella melkein kauniilta – ja tahdoin että pitäisitte minusta. Kun se raakalainen sitten rapasi pukuni yltyleensä ettekä te torunut sitä sanallakaan ettekä pyytänyt anteeksi, minut valtasi kylmä kiukku. Se saa minussa aina toisinaan vallan – en voi sille mitään. Se on eräs pikku vioistani, vaikka pian minä yleensä sulan, ellei tapahdu uutta loukkausta. Mutta nyt seurasi uusi loukkaus joka minuutti. Päätin itsekseni, että jos te ette edes koeta saada koiraanne pysymään siivolla, niin en minäkään kehota teitä siihen. Ja te taisitte olla närkästynyt, kun minä tyynesti annoin koirani tuhota orvokkinne ja syödä käsikirjoituksenne?
– Niin olinkin.
– Olen pahoillani käsikirjoitustenne vuoksi. Ehkä ne löytyvät, tuskinpa se sentään on niellyt niitä, mutta varmaan se on pureskellut ne palasiksi.
– Ei sillä ole väliä. Minulla on niistä jäljennökset.
– Entä kysymyksenne! Emilia, olitte kerrassaan mainio. Kirjoititteko todella muistiin vastaukseni?
– Sanasta sanaan. Aikomukseni oli julkaistakin ne juuri semmoisina. Herra Towers oli antanut minulle luettelon kysymyksistä, joita minun piti esittää teille, mutta enhän minä tietysti aikonut laukoa niitä muitta mutkitta, vaan kutoa ne taidokkaasti keskusteluumme, kun se olisi päässyt hyvään alkuun. Mutta tuossa tulee rouva Royal.
Rouva Royal tuli sisään hymyillen. Kun hän näki begoniansa, hänen muotonsa muuttui. Mutta neiti Royal kiirehti tyynnyttämään häntä.
– Rakas täti, älä itke äläkä pyörry, älä ainakaan ennen kuin olet sanonut minulle, kenellä täällä on valkoinen, kähäräkarvainen pahantapainen rakki?
– Lily Batesilla, sanoi rouva Royal epätoivoissaan. – Joko hän taas on päästänyt tuon elukan ulos? Minä olin tulla sekapäiseksi sen takia ennen sinun tuloasi. Se on vain iso penikka eikä tiedä käyttäytymisestä mitään. Sanoin Lilylle viimein lujat sanat, että jos tapaan sen elukan vielä täällä, annan sille myrkkyä. Siitä asti hän on pitänyt sitä sisällä. Mutta nyt – voi kaunista begoniaani!
– Kas, tuo koira tuli sisään Emilian kanssa ja minä luulin sitä hänen koirakseen. Kohteliaisuuteen vierasta kohtaan kuuluu kohteliaisuus hänen koiraansakin kohtaan. Se syleili minua lämpimästi sisään tullessaan, kuten lempipukuni todistaa. Se tahrasi tädin leposohvan, repi Emilian orvokit, ajoi takaa tädin kissaa, kaatoi tädin begonian, särki tädin maljakon, ryösti ja vei kanapaistimme – niin, vaikeroi vain, Angela-täti, kyllä se meni sen tien! Minä olin päättänyt pysyä tyynenä ja kohteliaana enkä tosiaankaan sanonut moitteen sanaa. Väitän että käyttäytymiseni olisi ollut kunniaksi itse Uudelle Kuullekin – vai mitä, Emilia?
– Olit niin kiukuissasi, ettet saanut sanaa suustasi, oikaisi rouva Royal murheellisena hypistellen tuhoutunutta begoniaansa. Neiti Royal katsoi salavihkaa Emiliaan.
– Siinä näette, Angela-tädille en voi uskotella mitään. Hän tuntee minut liian hyvin. Myönnän etten ollut itseni kaltainen, viehättävä kuten tavallisesti. Mutta minä hankin uuden maljakon ja uuden begonian. Ajattelehan, Angela-täti, kuinka hauskaa on, kun saat kasvattaa ja hoitaa sitä. Odotus on aina paljon hauskempaa kuin täyttyminen.
– Minä teen tilit Lily Batesin kanssa, sanoi rouva Royal lähtien huoneesta rikkalapiota hakemaan.
– No nyt rupattelemme, sanoi neiti Royal asettuen mukavaan asentoon Emilian viereen.
Tämä oli kirjeen neiti Royal. Emilia huomasi, että hänen kanssaan oli vallan helppo jutella. Tunti kului hauskasti, ja sen päätyttyä neiti Royal teki ehdotuksen, joka kerrassaan salpasi Emilialta hengen.
– Emilia, tulkaa heinäkuussa kanssani New Yorkiin. Lehtemme toimituksessa on paikka avoinna. Ei se kovin hieno paikka ole, saisitte olla yleisapulaisena ja suorittaa kaikki satunnaiset tehtävät, mutta teillä on tilaisuus päästä kohoamaan. Ja saatte olla siellä, missä tapahtuu. Osaatte kirjoittaa; huomasin sen paikalla, kun luin "Vaimon joka pieksi kuninkaan". Tunnen "Rochen" toimittajan ja sain häneltä tietää, kuka olette ja missä asutte. Sen takia minä varsinaisesti tulin tänä keväänä tänne, tahdoin saada teidät käsiini. Ette saa tuhlata täällä elämäänne, se olisi rikos. Tietysti tiedän, että Uusi Kuu on rakas, omalaatuinen, ihastuttava paikka, runollinen ja romanttinen. Se oli juuri oikea paikka lapsuutenne viettämiseen. Mutta teidän tulee saada kasvaa ja kehittyä ja olla oma itsenne. Te tarvitsette sitä virikettä, jota antaa seurustelu älykkäiden ihmisten kanssa, te tarvitsette suurkaupunkia. Tulkaa kanssani. Jos lähdette, minä lupaan että kymmenen vuoden kuluttua Emilia Byrd Starr on nimi, joka merkitsee jotakin Amerikan lehtimaailmassa.
Emilia istui hämmästyksen vallassa, liian hämmentyneenä ja häikäistyneenä kyetäkseen ajattelemaan selvästi. Tällaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Tuntui kuin neiti Royal olisi äkkiä antanut hänen käteensä avaimen, jolla aukeaisi ovi kaikkien hänen unelmiensa, toiveittensa ja kuvitelmiensa maailmaan. Sen oven takana oli tarjolla menestystä ja mainetta niin paljon kuin hän konsanaan saattoi toivoa.
Ja kuitenkin, kuitenkin, tämän tunteiden myllerryksen takaa hän tunsi pienen kirpaisevan piston. Johtuiko se tuosta tyynestä otaksumasta, että hänen nimensä jäisi ainaisesti tuntemattomaksi, ellei hän lähtisi neiti Royalin mukaan. Kääntyivätkö vanhat Murray-vainajat haudassa kuullessaan, että eräs heidän jälkeläisensä ei voisi menestyä ilman vieraan apua ja tukea? Vai oliko neiti Royalin esiintymistapa ollut hieman liian suojeleva? Mitä lienee ollutkin, ainakin se esti Emiliaa kuvaannollisesti heittäytymästä neiti Royalin jalkojen juureen.
– Voi, neiti Royal, se olisi suurenmoista, hän sopersi. – Tulisin mielelläni, mutta Elisabet-täti ei taida suostua siihen. Hän sanoo, että olen liian nuori.
– Kuinka vanha olette?
– Seitsemäntoista.
– Minä olin kahdeksantoista kun lähdin. En tuntenut New Yorkissa ainoatakaan sielua. Minulla oli vain sen verran rahaa, että tulin toimeen kolme kuukautta. Olin kömpelö, kokematon pieni raukka, mutta minä voitin kuin voitinkin. Tulisitte asumaan minun kanssani. Pidän teistä yhtä hyvää huolta kuin Elisabet-täti. Sanokaa hänelle, että vartioin teitä kuin silmäterääni. Minulla on hauska kodikas huoneisto, jossa asumme onnellisina kuin kuningattaren ihaillun ja ihailtavan Tsu Tsinin kanssa.
– Taitaisin pitää enemmän kissasta, sanoi Emilia varmasti.
– Kissasta! Emme me voi pitää huoneistossa kissaa. Se ei mukaudu eikä opi tottelemaan. Teidän täytyy uhrata kissanne taiteen alttarille. Asutte varmaan mielellänne minun kanssani. Minä olen oikein ystävällinen ja herttainen kun olen sillä päällä, ja tavallisesti olenkin sillä päällä. Malttiani en menetä milloinkaan. Joskus jäädyn, kuten jo sanoin, mutta sulan taas pian. Otan sydämestäni osaa toisten onnettomuuksiin. Enkä koskaan sano kenellekään, että hän on kylmettynyt tai näyttää väsyneeltä. Minä olisin todella ihailtava asuinkumppani.
– Sen minä uskon, sanoi Emilia hymyillen.
– En ole koskaan ennen tavannut nuorta tyttöä, jonka kanssa haluaisin asua, sanoi neiti Royal. – Te olette valoisa, Emilia. Kas niin, päättäkää nyt tulla kanssani.
– Elisabet-tädin asia on päättää, sanoi Emilia alakuloisesti. – Jos hän sanoo, että saan lähteä, niin minä...
Emilia huomasi äkkiä vaienneensa.
– Lähden, täydensi neiti Royal riemuiten. – Elisabet-täti taipuu kyllä. Käyn puhumassa hänen kanssaan. Tulen ensi perjantai-iltana kanssanne Uuteen Kuuhun. Teidän täytyy saada tilaisuus.
– Minä en voi kiittää teitä kylliksi, neiti Royal, enkä siis koetakaan. Mutta minun täytyy lähteä. Ajattelen asiaa tarkemmin, olen nyt niin häikäistynyt, että pääni on ihan tyhjä. Ette arvaakaan, mitä tämä minulle merkitsee.
– Ehkä sentään, sanoi neiti Royal lempeästi. – Olen itse ollut aikoinani Shrewsburyssä nuorena tyttönä, ja mieltäni kalvoi, kun minulla ei ollut tilaisuutta mihinkään.
– Mutta te loitte itse itsellenne tilaisuuden ja voititte, sanoi Emilia kaihoten.
– Niin tein, mutta sitä varten minun täytyi lähteä pois. Täällä en olisi koskaan päässyt mihinkään. Alussa kiipeäminen oli kauhean vaikeata. Nuoruuteni kului siihen. Tahtoisin parhaani mukaan säästää teitä vaikeuksilta ja vastoinkäymisiltä. Te pääsette paljon pitemmälle kuin minä. Teillä on luomisen lahja. Minä voin vain rakentaa toisten tekemistä aineksista. Mutta meillä rakentajillakin on paikkamme. Ellemme muuhun kykene, voimme ainakin tehdä temppeleitä jumalillemme. Tulkaa kanssani, Emilia-tyttö, tahdon tehdä mitä suinkin voin auttaakseni teitä.
– Kiitoksia – kiitoksia, muuta Emilia ei saanut sanotuksi. Tämä avun tarjous ja myötätunto nostivat hänen silmiinsä kiitollisuuden kyynelet. Hän lähti sydämessään tunne, että hänen täytyy kiertää avainta ja avata taikaovi, jonka takana elämä näytti viittoilevan kauniina ja houkuttelevana. Niin, jos vain Elisabet-täti suostuu.
– En voi lähteä vastoin hänen tahtoaan, päätti Emilia. Puolitiessä kotiin hän äkkiä pysähtyi nauramaan. Neiti Royal oli sittenkin unohtanut näyttää hänelle Tsu Tsinin. Emilia ajatteli:
– Mutta samapa tuo, ensinnäkään en usko tämän erehdyksen jälkeen koskaan oikein välittäväni kiinanpystykorvista. Ja toiseksi näen sitä ihan tarpeeksi, jos lähden neiti Royalin kanssa New Yorkiin.
24
RISTIAALLOKOSSA
Emilia ei puhunut Ruth-tädille mitään neiti Royalin tarjouksesta. Elisabet-tädin täytyi kuulla se ensimmäisenä. Hän piti häikäisevän salaisuuden omana tietonaan siihen asti, kun neiti Royal viikon vaihteessa tuli Uuteen Kuuhun sangen suloisena ja miellyttävänä ja hiukkasen suojelevana pyytääkseen Elisabet-tädiltä, että tämä sallisi Emilian lähteä.
Elisabet-täti kuunteli äänettömänä, torjuvan äänettömänä, siltä Emiliasta tuntui.
– Murrayn suvun naisten ei ole koskaan tarvinnut lähteä kotoaan etsimään työtä, hän sanoi kylmästi.
– Tämä nyt ei ole varsinaisesti samaa, mitä te sanotte 'työssä käymiseksi', rakas neiti Murray, sanoi neiti Royal kohteliaan kärsivällisesti kuten ainakin naiselle, jonka käsitykset kuuluivat menneisiin aikoihin. – Tuhannet naiset antautuvat liikealalle tai muille ammattialoille kaikkialla.
– Siinä he luultavasti tekevät aivan oikein, elleivät joudu naimisiin, sanoi Elisabet-täti.
Neiti Royal punastui hieman. Hän tiesi, että häntä Blair Waterissa ja Shrewsburyssä pidettiin epäonnistuneena, koska hän ei ollut naimisissa – olivatpa hänen tulonsa ja asemansa New Yorkissa kuinka loistavat tahansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt malttiaan, vaan hyökkäsi toiselta taholta.
– Emilialla on harvinaiset kirjailijanlahjat, hän sanoi. – Hän voi varmasti luoda jotain todella arvokasta, jos vain saa siihen tilaisuuden. Hänen tulisi saada, neiti Murray. Tiedättehän ettei täällä ole mahdollisuuksia senkaltaiseen työhön.
– Emilia on ansainnut tänä vuonna kynällään yhdeksänkymmentä dollaria, sanoi Elisabet-täti.
– Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä, ajatteli neiti Royal. Mutta ääneen hän sanoi:
– Niin kyllä, ja kymmenen vuoden kuluttua hän ehkä ansaitsee muutamia satoja. Mutta jos hän lähtee minun kanssani, nousevat hänen tulonsa kymmenen vuoden kuluttua luultavasti yhtä moneen tuhanteen.
– Minun täytyy ajatella asiaa, sanoi Elisabet-täti.
Emilia hämmästyi, kun Elisabet-täti suostui edes harkitsemaan. Hän oli odottanut ehdotonta kieltoa.
– Kyllä hän vielä suostuu, kuiskasi neiti Royal lähtiessään. – Minä saan teidät luokseni, kulta Emilia B. Tunnen Murrayt vanhastaan. Kyllä täti päästää teidät.
– Ei taida päästää, sanoi Emilia alakuloisesti. Neiti Royalin mentyä Elisabet-täti katsoi Emiliaan.
– Tahtoisitko lähteä, Emilia?
– Kyllä kai – ellet sinä ole sitä vastaan, sopersi Emilia. Hän oli hyvin kalpea, ei pyydellyt eikä maanitellut. Mutta hän ei uskaltanut toivoa, ei vähääkään.
Elisabet-täti oli pyytänyt viikon ajatusaikaa. Hän kutsui Ruthin, Wallacen ja Oliverin neuvotteluun. Ruth sanoi epäröiden:
– Minun mielestäni meidän tulisi laskea hänet menemään. Tilaisuus on kerrassaan mainio. Eihän hänen tarvitsisi lähteä yksin. Siihen en milloinkaan suostuisi. Kyllä Janet pitää hänestä huolta.
– Hän on liian nuori, liian nuori, sanoi Oliver-eno.
– Tilaisuus näyttää hyvältä, sanovat Janet Royalin menestyneen hyvin, sanoi Wallace-eno.
Elisabet-täti kirjoitti Nancy-tädillekin. Nancy-täti kirjoitti itse vastauksen vapisevalla kädellään.
– Entäpä jos antaisitte Emilian itsensä päättää, ehdotti Nancy-täti.
Elisabet-täti taittoi kokoon Nancy-tädin kirjeen ja kutsui Emilian puheilleen.
– Jos tahdot, saat lähteä neiti Royalin kanssa, hän sanoi. – En ehkä menettelisi oikein, jos estäisin sinua. Tulemme kyllä kaipaamaan sinua – olisimme mieluummin pitäneet sinut luonamme vielä muutaman vuoden. En tiedä New Yorkista mitään. Olen kuullut, että se on jumalaton kaupunki. Mutta onhan sinut kasvatettu huolellisesti. Saat itse päättää asian. Laura, mitä sinä itket?
Emiliasta tuntui, että hänkin olisi tahtonut itkeä. Ihmeekseen hän ei tuntenut iloa eikä mielihyvää, vaan jotakin muuta. Kielletyille laitumille saattoi kaivata, mutta oli aivan toista kun veräjät aukenivat ja kohotettiin astumaan sisään jos mieli teki.
Emilia ei hyökännyt suoraa päätä huoneeseensa kirjoittamaan riemuissaan kirjettä neiti Royalille, joka oli vierailulla Charlottetownissa asuvien ystäviensä luona. Hän lähti sen sijaan puutarhaan ja ajatteli ankarasti – koko sen iltapäivän ja koko sunnuntain. Hän oli kaiken viikkoa hiljainen ja miettiväinen Shrewsburyssäkin; Ruth-täti näytti pitävän häntä tarkasti silmällä. Syystä tai toisesta Ruth-täti ei keskustellut asiasta. Ehkä hän ajatteli Andrew'ta. Tai ehkä oli sovittu, että Emilia saisi tehdä päätöksensä kenenkään painostamatta.
Emilia ei ymmärtänyt, miksei heti kirjoittanut neiti Royalille. Tietysti hän lähtisi. Eikö olisi kauhean houkkamaista jäädä kotiin? Hän ei koskaan saisi yhtä hyvää tilaisuutta. Kaikki vaikeudet oli tasoitettu, alppipolku enää vain sileä ja loiva rinne, menestys varma, loistava ja nopea. Miksi hänen siis piti yhä toistella itselleen kaikkea tätä, miksi hänen oli pakko mennä kysymään neuvoa herra Carpenterilta viikon vaihteessa? Eikä herra Carpenterista ollut paljonkaan apua, hän kun oli luuvaloinen ja kärttyisä.
– Älä tulekaan kertomaan minulle, että kissat ovat taas saaneet hiiriä, hän voihki.
– En. Tällä kerralla minulla ei ole käsikirjoituksia, sanoi Emilia heikosti hymyillen. – Olen tullut kysymään toisenlaista neuvoa.
Hän kertoi sitten pulmastaan ja sanoi lopuksi:
– Se on loistava tilaisuus.
– Tietysti se on loistava tilaisuus – mennä jenkkiintymään, murahti herra Carpenter.
– Ei minusta tulisi jenkkiä, sanoi Emilia loukkaantuneena. – Neiti Royal on ollut New Yorkissa kaksikymmentä vuotta eikä hänestä ole tullut.
– Eikö ole? Minä en tarkoita jenkkiintymisellä samaa kuin sinä, vastasi herra Carpenter. – En tarkoita niitä tuhmia tyttöjä, jotka lähtevät 'Valtoihin' töihin ja kuuden kuukauden kuluttua palattuaan puhuvat kieltä, joka saa ihon kananlihalle. Janet Royal on jenkki – hän on newyorkilainen ajatustavaltaan, mielipiteeltään ja tyyliltään. Enkä minä sitä tuomitse, mitäpäs siitä. Mutta – hän ei ole enää kanadalainen. Minä olisin toivonut sinun jäävän tänne edistämään voimiesi mukaan oman maasi kirjallisuutta, olisin toivonut sinun säilyttävän kanadalaisen sävysi. Mutta tietenkään täällä ei voi ansaita yhtä paljon dollareita.
– Täällä ei ole tilaisuutta tehdä mitään, väitti Emilia.
– Ei – ei sen enempää kuin oli Haworthin pappilassakaan, murahti herra Carpenter.
– Minä en ole Charlotte Brontë, tokaisi Emilia. – Hän oli nero ja pysyi pystyssä ominkin voimin. Minulla on kykyä, mutta tarvitsen apua ja opastusta.
– Sanalla sanoen kainalosta kannattamista, sanoi herra Carpenter.
– Teidän mielestänne minun ei siis pitäisi lähteä? kysyi Emilia huolissaan.
– Lähde jos mielesi tekee. Kaikkienhan meidän täytyy hieman kumartaa, jos tahdomme nopeasti saavuttaa mainetta. Niin, mene vain, mene, minä sanon. Minä olen liian vanha väitelläkseni, mene rauhassa. Olisit hupsu ellet menisi, vaikka – kyllä hupsutkin joskus saavat suuria aikaan. Heillä on epäilemättä oma kaitselmuksensa.
Emilia ei ollut paljonkaan viisastunut lähtiessään entisen opettajansa pienestä kodista. Kun hän nousi vastamäkeä, tuli Kellyn ukko vastaan ja pysähdytti lihavan pienen hevosensa ja punaiset vaununsa ja nyökkäsi hänelle.
– Neiti hyvä, tässä olisi vähän piparminttua. Eikös nyt jo ala olla paras aika – tuota niin – kyllä Emilia tietää, sanoi Kellyn ukko ja iski silmää.
– Minusta tuleekin vanhapiika, herra Kelly, hymyili Emilia.
Ukko kokosi suitset päätään pudistaen.
– Minä olen ihan varma, ettei teille käy niin, te olette niitä ihmisiä, joita Jumala rakastaa. Mutta älkää ottako ketään Priestiä – älkää ikinä Priestiä, hyvä neiti.
– Herra Kelly, sanoi Emilia äkkiä. – Minulle on tarjottu loistava tilaisuus lähteä New Yorkiin ja ruveta erään aikakauslehden toimittajaksi. Mutta minun on vaikea päättää. Mikä teidän mielestänne olisi parasta?
Puhuessaan hän ajatteli, kuinka Elisabet-täti kauhistuisi, jos kuulisi Murrayn kysyvän neuvoa Jock Kellyltä. Itsekin hän oli siitä hieman häpeissään.
Kellyn ukko pudisti päätään.
– Mitä ne tämän paikan pojat siitä tuumivat? Entä mitä vanha neiti sanoo?
– Elisabet-täti sanoo, että saan tehdä niin kuin itse tahdon.
– Sitten taitaa olla parasta jättää asia omaan arvoonsa, sanoi Kellyn ukko ja ajoi pois sanomatta enää sanaakaan.
– Miksi minä oikeastaan tarvitsen apua? ajatteli Emilia epätoivoissaan. – Mikä minuun on mennyt, kun en voi päättää itse? Miksen voi sanoa että lähden? Tuntuu kuin en enää haluaisikaan lähteä – tuntuu kuin vain ajattelisin, että minun pitäisi haluta.
Hän olisi suonut Deanin olevan kotona. Mutta Dean ei ollut vielä palannut Los Angelesista, missä hän oli viettänyt talven. Syystä tai toisesta Emilia ei voinut keskustella asiasta Teddyn kanssa. Vanhan Johnin talossa sattuneesta ihmeellisestä hetkestä oli ollut seurauksena jonkinlainen välien kankeus, joka oli melkein pilata heidän vanhan toveruutensa. Ulkonaisesti he olivat yhtä hyvät ystävykset kuin ennenkin, mutta jokin oli häipynyt – eikä mitään näyttänyt tulevan sijaan.
Emilia ei tahtonut tunnustaa itselleen, että häntä pelotti kysyä Teddyltä. Entäpä jos Teddy kehottaisikin häntä lähtemään? Se loukkaisi häntä sanomattomasti – koska se osoittaisi, että Teddylle oli yhdentekevää, lähteekö hän vai jää.
– Tietysti minä lähden, Emilia sanoi ääneen itsekseen. Ehkä lausuttu sana ratkaisisi asian. – Mitä minä sitten teen ensi vuonna, ellen lähde? Elisabet-täti ei varmastikaan laske minua yksin muualle. Ilse on poissa ja Perry, ja kaiketi Teddykin. Hän sanoo lähtevänsä jonnekin ansaitsemaan rahaa taideopintojaan varten. Minun täytyy lähteä.
Hän sanoi sen tuimasti ikään kuin väitellen näkymättömän vastustajan kanssa. Kun hän iltahämärissä tuli kotiin, ei siellä ollut ketään, ja hän kulki rauhattomana ympäri talon. Kuinka viehättäviä, arvokkaita ja hienoja vanhat huoneet olivat kynttilöineen ja pinnatuoleineen ja nukkamattoineen! Kuinka rakas ja houkutteleva hänen oma huoneensa: sen kuviotapetit ja suojelusenkelit, omituiset ikkunaruudut ja pullea musta ruukku, jossa oli kuivia ruusunlehtiä! Olisiko neiti Royalin huoneisto näin viehättävä?
– Tietysti minä lähden, hän sanoi uudelleen ja tunsi, että jos vain olisi voinut jättää pois tuon tietysti-sanan, olisi asia ollut selvä.
Hän lähti ulos puutarhaan, joka hohti varhaiskevään kuutamon viileässä valossa, ja asteli edestakaisin pitkin käytäviä. Etäältä kuului Shrewsburyn junan vihellys, kuin kutsu kaukaisesta houkuttelevasta maailmasta – maailmasta joka näytti mielenkiintoiselta, lumoavalta ja dramaattiselta.
Vanhan jäkäläisen aurinkokellon luona Emilia pysähtyi ja tavasi sen reunasta tunnuslauseen: "Niin rientää aika." Aika riensi nopeasti ja säälimättä Uudessa Kuussakin, vaikka se olikin kaukana uudenaikaisesta kiireestä ja rauhattomuudesta. Eikö hänen pitänyt antautua virran vietäväksi, kun tilaisuus kerran tuli? Valkoiset liljat huojuivat hiljaa tuulessa, hän saattoi melkein nähdä vanhan ystävänsä Tuulen tytön kumartuvan kohottaakseen niiden vahankuultavaa leukaa. Tulisiko Tuulen tyttö hänen luokseen suurkaupungin katujen hyörinässä?
– Tahtoisinpa tietää, tuleeko leimahdus koskaan New Yorkissa, hän ajatteli kaihoisasti.
Miten kaunis olikaan tämä Jimmy-serkun rakastama puutarha! Miten kaunis vanha Uusi Kuu! Sen kauneus oli hienoa ja omalaatuista. Tummanpunaisen, kasteenkostean tien kaarteessa oli viehätyksensä, Kolmessa prinsessassa outoa, haltijatarmaista tenhoa, hedelmätarhassa taikaa, kuusimetsässä häivähdys peikkojen juonia. Kuinka hän saattoi lähteä tästä vanhasta talosta, jotka oli suojannut ja rakastanut häntä – älkää sanokokaan, etteivät talot voi rakastaa! Miten hän voisi erota Blair Waterin rannalla olevista sukuhaudoista, avarista niityistä ja haltijain metsistä, joissa hän oli lapsuutensa haaveet haaveillut? Äkkiä hän tiesi varmasti, ettei voisi lähteä täältä – tiesi ettei ollut milloinkaan todella halunnutkaan lähteä. Siinä oli syy, miksi hän oli kulkenut ja epätoivoisesti pyytänyt neuvoa syrjäisiltä. Oikeastaan hän oli toivonut, että he kehottaisivat häntä jäämään. Siksi hän oli hurjasti toivonut, että Dean olisi ollut kotona – hän ainakin olisi varmasti kehottanut jäämään.
– Minä kuulun Uuteen Kuuhun. Minä jään omaisteni luo, Emilia sanoi.
Tässä päätöksessä ei ollut epäilyä, hän ei tarvinnut ketään avukseen sitä tehdessään. Syvä sisäinen tyytyväisyys valtasi hänen mielensä, kun hän palasi käytävää pitkin vanhaan taloon, joka ei enää katsonut häneen moittivasti. Hän tapasi Elisabetin, Lauran ja Jimmy-serkun keittiöstä, joka oli tulvillaan salaperäistä kynttilänvaloa.
– Elisabet-täti, minä en lähde New Yorkiin, hän sanoi. – Jään tänne Uuteen Kuuhun teidän luoksenne.
Laura-täti huudahti ilosta. Jimmy-serkku sanoi: "Hurraa!" Elisabet-täti neuloi sukkaansa kokonaisen kerroksen ennen kuin sanoi mitään. Sitten hän sanoi:
– Niin minä uskoinkin Murrayn tekevän. Maanantai-iltana Emilia meni suoraan Ashburniin. Neiti Royal oli palannut ja tervehti häntä lämpimästi.
– Toivottavasti tulette kertomaan, että neiti Murray on päättänyt olla järkevä ja päästää teidät mukaani, kultaseni.
– Hän sanoi minulle, että saan päättää itse. Neiti Royal taputti käsiään.
– Sepä hauskaa. Sittenhän kaikki on selvää.
Emilia oli kalpea, mutta hänen silmänsä olivat tummat, niissä näkyi vakavuutta ja mielenliikutusta.
– Niin on, minä jään tänne, hän sanoi. – Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, neiti Royal, mutta minä en voi lähteä kanssanne.
Neiti Royal katsoi häneen pitkään, käsitti paikalla, ettei hyödyttänyt pyydellä eikä esittää syitä, mutta alkoi siitä huolimatta pyydellä.
– Emilia, ette voi tarkoittaa sitä? Miksette voi tulla?
– En voi lähteä Uudesta Kuusta, rakastan sitä liiaksi, se merkitsee minulle liian paljon.
– Luulin teidän haluavan tulla kanssani, Emilia, sanoi neiti Royal nuhtelevasti.
– Niin halusinkin. Ja osa minusta haluaa vieläkin. Älkää pitäkö minua ajattelemattomana ja kiittämättömänä, neiti Royal.
– Ette toki olekaan kiittämätön, sanoi neiti Royal avuttomasti, mutta olette mielestäni todella kauhean ajattelematon. Te sanalla sanoen hylkäätte tilaisuuden. Mitä merkittävää voitte täällä saada aikaan, rakas lapsi? Teillä ei ole aavistustakaan, millaisia vaikeuksia tiellänne on. Ette voi täällä saada aineksia – täällä ei ole ilmapiiriä – ei –
– Minä luon oman ilmapiirini, sanoi Emilia hieman kiihtyen. Neiti Royalin käsitykset olivat kaiken kaikkiaan aivan samat kuin rouva Sawyerin, ja hän esiintyi liian suojelevasti.
– Ja mitä taas aineksiin tulee, eläväthän ihmiset täällä samoin kuin muuallakin, kärsivät, iloitsevat, hairahtuvat aivan samoin kuin New Yorkissakin.
– Siitä ette tiedä mitään, sanoi neiti Royal jokseenkin terävästi. – Täällä ette voi milloinkaan kirjoittaa mitään suurta. Täällä ei ole mitään innoittavaa. Joka taholla kohtaatte vaikeuksia, suuret kustantajat eivät lähettämästänne käsikirjoituksesta lue kuin osoitteen, Prinssi Edvardin saari. Emilia, te teette kirjallisen itsemurhan. Tämä selviää teille jonakin unettomana yönä. Niin, ehkä muutaman vuoden kuluttua saatte jonkin pyhäkoulu- tai maanviljelyslehden julkaisemaan tuotteitanne. Mutta tyydyttääkö se teitä? Tiedätte ettei tyydytä. Saatte kokea täällä pikkumaista kateutta: jos teette mitä tahansa sellaista, mihin koulutoverinne eivät kykene, jotkut heistä eivät milloinkaan anna sitä teille anteeksi. Ja kaikki luulevat, että olette itse kertomustenne sankaritar, etenkin jos kuvaatte hänet kauniiksi ja viehättäväksi. Jos kirjoitatte rakkaustarinan, he ovat varmoja, että kuvaatte omaa rakkauttanne. Te väsytte perin pohjin Blair Wateriin; tunnette siellä kaikki ihmiset, tiedätte mitä he ovat, mitä heistä voi tulla; on kuin lukisitte kirjan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Voi, kyllä minä tiedän. "Minä olin elossa ennen kuin sinä olit vielä syntynytkään", kuten kahdeksan vanhana sanoin kuusivuotiaalle leikkitoverilleni. Rohkeutenne lannistuu, yön hetket käyvät teille vihdoin ylivoimaisiksi, ja yön hetkiä riittää, muistakaa se; te heitätte kaikki, menette naimisiin sen serkkunne kanssa...
– En ikinä.
– No sitten jonkun toisen hänen kaltaisensa kanssa, ja vakiinnutte...
– Ei, minä en koskaan vakiinnu, sanoi Emilia varmasti. – En elämässäni. – Mikä tympäisevä tila!
... ja sitten teillä on samanlainen sali kuin Angela-tädillä, jatkoi neiti Royal hellittämättä. – Uuninreunus täynnä valokuvia, maalaustelineellä suurennus kahden tuuman levyisissä kehyksissä, punainen plyysialbumi ja sen päällä virkattu pitsiliina, vierashuoneen vuoteella hurjankirjava peite, käsin maalattu lippu hallissamme ja hienouden huippuna asparagus koristamassa ruokasalin pöytää.
– Ei, sanoi Emilia vakavasti, semmoiset asiat eivät kuulu sukuni perinteisiin.
– No, niiden henkinen vastine sitten. Voin nähdä koko elämänne, Emilia, nähdä millaiseksi se muodostuu tämmöisessä paikassa, jossa ihmiset eivät näe mailinkaan vertaa omaa nenäänsä kauemmaksi.
– Minä näen kauemmaksi, sanoi Emilia leukaansa kohottaen. – Näen tähtiin saakka.
– Puhuin kuvaannollisesti, kultaseni.
– Niin minäkin. Neiti Royal, minä tiedän kyllä, että elämä on täällä jossakin suhteessa ahdasta, mutta taivas on yhtä paljon minun kuin kenen muun tahansa. Minulla ei ehkä ole täällä menestystä, mutta silloin ei sitä olisi New Yorkissakaan. Jokin elävän veden lähde kuivuisi sielussani, jos lähtisin rakastamastani maasta. Tiedän että minulla on täällä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta ihmiset ovat suoriutuneet paljon pahemmistakin. Muistattehan mitä kerroitte minulle Parkmanista: ettei hän vuosikausiin kyennyt kirjoittamaan kuin viisi minuuttia kerrallaan, että hän yhteen kirjaansa tarvitsi kolme vuotta, kuusi riviä päivässä kolmen vuoden aikana. Aion muistella sitä, milloin masennun. Se auttaa minua voittamaan monta unetonta yötä.
– No niin, neiti Royal levitti kätensä, minä luovun. Mielestäni te teette kauhean erehdyksen, mutta jos minä tulevina vuosina huomaan olleeni väärässä, kirjoitan ja tunnustan sen. Jos te puolestanne huomaatte olleenne väärässä, kirjoittakaa minulle ja tunnustakaa se, tapaatte minut yhtä alttiina auttamaan kuin ennenkin. En aio edes sanoa: "Enkö minä sitä sanonut." Lähettäkää minulle, mitä teillä vain on aikakauslehteen soveltuvaa, ja pyytäkää minulta mitä neuvoja tahansa, minä autan teitä jos voin. Huomenna palaan suoraa päätä takaisin New Yorkiin. Olisin viipynyt heinäkuuhun saakka vain siinä tapauksessa, että olisin saanut teidät mukaani. Mutta koska ette tulekaan, lähden jo nyt. On inhottavaa asua paikassa, jossa ei osata ajatella muuta kuin että olen hoitanut korttini huonosti ja jäänyt naimattomaksi, jossa kaikki nuoret tytöt teitä lukuunottamatta kunnioittavat minua aivan inhottavasti ja jossa vanhat ihmiset aina ja yhä kertovat minulle, että olen aivan äitini näköinen. Äiti oli ruma. Parasta sanoa hyvästi ja aikailematta.
– Neiti Royal, sanoi Emilia vakavasti, ettekö luule minun olevan kiitollinen ystävällisyydestänne? Myötätuntonne ja rohkaisunne merkitsevät minulle nyt ja tulevaisuudessa enemmän kuin voitte uneksiakaan.
Neiti Royal pyyhkäisi salavihkaa nenäliinalla silmiään ja teki hienon kumarruksen.
– Kiitän teitä näistä ystävällisistä sanoista, lady, hän sanoi juhlallisesti.
Sitten hän naurahti, laski kätensä Emilian olkapäille ja suuteli häntä poskelle.
– Seuratkoot teitä kaikki hyvät toivotukset, mitä milloinkaan on ajateltu, sanottu tai kirjoitettu, hän sanoi. – Olisi hauskaa, jos minullekin jokin paikka joskus voisi merkitä sitä, mitä Uusi Kuu ilmeisesti merkitsee teille.
Sinä yönä Emilia valvoi, tosin tyytyväisyyttään, ja muisti, että Tsu Tsin oli jäänyt häneltä kokonaan näkemättä.
25
HUHTIKUUN LEMPEÄ
"Eilen illalla Andrew Oliver Murray pyysi Emilia Byrd Starria aviovaimokseen.
Mainittu Emilia Byrd Starr antoi kieltävän vastauksen.
Olen iloinen, että se on takanapäin. Olin jo jonkin aikaa tuntenut, että se oli tulossa. Joka kerta kun Andrew on ollut täällä, hän on tahtonut johtaa keskustelun johonkin vakavaan asiaan, mutta minun on aina onnistunut houkutella tyhjänpäiväisellä rupattelulla hänet syrjäraiteelle.
Eilen illalla lähdin Ylevyyden maahan kävelemään, ja se olikin viimeisiä retkiäni, joita sinne teen. Kiipesin kuusikkoiselle mäelle ja katselin utuisia, hopeanhohtavia kuutamoisia niittyjä. Sananjalkain ja ruohojen varjot häilehtivät metsän reunassa. Kaukana sataman toisella puolella taivas punersi ja kellersi vielä auringonlaskun jäljiltä. Mutta minun takanani oli pimeyttä – pelkkää pimeyttä, jossa palsamikuusi tuoksui. Se oli kuin hyvän lemun täyttämä kammio, jossa saattoi haaveilla ja uneksia. Mennessäni Ylevyyden maahan jätän aina taakseni päivänvalon valtakunnan ja tosiseikat ja käyn varjon, salaperäisyyden ja lumouksen maahan, jossa voi tapahtua mitä tahansa, jossa mikä tahansa voi käydä toteen. Siellä voin uskoa vanhoihin taruihin, legendoihin, metsänneitoihin, fauneihin, tonttuihin. Minut valtasi ihmehetkeni, tuntui että lähdin ruumiistani ja olin vapaa, uskoin kuulevani jumalien 'satunnaisen sanan', kaipasin jotain olematonta kieltä lausuakseni mitä näin ja tunsin.
Näyttämölle astuu Andrew, uutuuttaan kiiltävänä, moitteettomana.
Faunit, keijut, ihmehetket, epämääräiset keskustelut pakenivat sikin sokin. Uutta kieltä ei nyt tarvittu.
– Vahinko että poskiparta katosi edellisen miespolven mukana, se sopisi hänelle mainiosti, sanoin itsekseni hyvällä, selvällä englannin kielellä.
Arvasin että Andrew aikoi sanoa jotakin erikoista. Muuten hän ei olisi tullut perässäni Ylevyyden maahan, vaan olisi odottanut säädyllisesti Ruth-tädin salissa. Tiesin mikä oli edessä ja päätin, että asiasta tehtäisiin nyt kerta kaikkiaan selvä. Ruth-tädin ja uuskuulaisten odottava asenne oli viime aikoina ollut painostava. Heidän käsityksensä mukaan luovuin New Yorkiin lähdöstä siksi, etten raskinut erota Andrew'sta.
Mutta minä en toivonut Andrew'n kosivan kuutamossa Ylevyyden maassa. Siellä minut olisi ehkä noiduttu antamaan myöntävä vastaus. Kun hän siis sanoi: 'Täällä on kaunista, jäädään tänne vähäksi aikaa, minun mielestäni mikään ei sentään ole niin kaunista kuin luonto', minä vastasin lempeästi, mutta empimättä, että vaikka luonto varmaan tunsikin olevansa imarreltu, oli ulkona kuitenkin liian kosteata ihmiselle, jolla on taipumusta keuhkotautiin, siksi minun täytyi mennä sisään.
Ja me menimme sisään. Istuin vastapäätä Andrew'ta ja katselin matolla olevaa Ruth-tädin virkkuulangan pätkää. Muistan tuon langan värin ja muodon koko ikäni. Andrew puhui katkonaisesti yhdentekevistä asioista ja alkoi sitten vihjailla, että kahden vuoden kuluttua hänestä tulisi apulaisjohtaja, että hänen mielestään ihmisten tulee mennä nuorena naimisiin ja muuta sentapaista. Hän kompasteli pahasti. Olisin kai voinut vähän auttaa häntä, mutta paadutin sydämeni muistellessani, kuinka hän oli pysytellyt poissa Johnin talon tapauksen jälkeisinä kamalina viikkoina. Lopulta hän tokaisi suoraan:
– Emilia, mennään naimisiin, kun – kun – heti kun minä voin.
Tuntui kuin hänen olisi mielestään pitänyt sanoa enemmänkin, mutta hän ei oikein tiennyt mitä – siksi hän vain toisti 'heti kun minä voin' ja vaikeni.
Minä en tainnut edes punastua liikutuksesta.
– Miksi meidän pitäisi mennä naimisiin? kysyin.
Andrew haukkoi henkeään. Tämä ei ilmeisestikään ollut suvun perinteiden mukaista suhtautumista kosimiseen.
– Miksi, miksi? Siksi – että se olisi minulle mieluista, hän sopersi.
– Mutta minulle ei, minä sanoin.
Andrew tuijotti minuun tuokion koettaen käsittää sen hämmästyttävän tosiasian, että sai rukkaset.
– Mutta miksi ei? hän kysyi täsmälleen Ruth-tädin äänenpainolla ja sävyllä.
– Siksi etten rakasta sinua, sanoin.
Nyt Andrew punastui. Olin varmasti hänen mielestään julkea.
– Mi-minä – luulen – että se olisi kaikille mieleen, hän sopersi.
– Minulle ei, sanoin uudelleen. Ja sanoin sellaiseen sävyyn, ettei Andrewkaan voinut erehtyä.
Hän oli niin hämmästynyt, ettei varmaan tuntenut muuta kuin hämmästystä – ei edes pettymystä. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa – Murray ei toki voinut ruveta suostuttelemaan. Siksi hän nousi ja lähti tiehensä sanomatta sanaakaan. Luulin hänen paiskanneen oven kiinni, mutta huomasin perästäpäin, että se olikin vain tuuli. Olisin suonut hänen paiskaavan. Se olisi pelastanut omanarvontuntoni. On nöyryyttävää antaa rukkaset miehelle ja huomata, että hän yksinomaan hämmästyy.
Seuraavana aamuna Ruth-täti, joka näytti Andrew'n vierailun lyhyydestä aavistavan etteivät asiat olleet tolallaan, kysyi suoraan mitä oli tapahtunut. Ruth-tädille hienotunteisuus on vierasta. Minä kerroin hänelle asian yhtä suoraan.
– Mitä vikaa sinun mielestäsi Andrew'ssa sitten on? hän kysyi jääkylmästi.
– Ei mitään vikaa, mutta hän ei maistu miltään. Hänellä on kaikki hyveet, mutta suolanokare on jäänyt pois, vastasin nenääni nostaen.
– Toivottavasti et kuuseen kurkottaessasi kapsahda katajaan, sanoi Ruth-täti pahanenteisesti, ja arvasin hänen tarkoittavan Stovepipe Townia. Olisin voinut siinä suhteessa rauhoittaa Ruth-tätiä, jos olisin halunnut.
Perry kävi näet viime viikolla kertomassa, että hän aikoo mennä herra Abelin toimistoon Charlottetowniin opiskelemaan lakitiedettä. Siinä on hänelle loistava tilaisuus. Herra Abel kuuli hänen puheensa silloin illalla koulujen välisessä kilvassa ja on kuulemma siitä asti pitänyt häntä muistissaan. Onnittelin sydämestäni Perryä.
– Hän maksaa minulle sen verran palkkaa, että saan rahoitetuksi ruokani ja asuntoni, sanoi Perry, ja luullakseni voin joillakin sivutöillä hankkia vaatetta. Minun täytyy itse kuokkia oma sarkani. Tom-täti ei auta minua. Sinähän tiedät miksi.
– Olen siitä pahoillani, Perry, sanoin naurahtaen.
– Etkö halua, Emilia? hän kysyi. – Tahtoisin saada sen asian selvitetyksi.
– Se on selvitetty, sanoin.
– Olen tainnut käyttäytyä kauhean aasimaisesti tässä asiassa.
– Niin olet, sanoin lohduttaen, mutta yhä nauraen. Syystä tai toisesta en ole voinut koskaan suhtautua Perryyn vakavasti sen kummemmin kuin Andrew'hunkaan. Minusta on aina tuntunut, että hän vain kuvittelee rakastavansa minua.
– Et saa helpolla pystyvämpää miestä kuin minä, varoitti Perry. – Minä aion kiivetä korkealle.
– Varmasti onnistutkin siinä, sanoin lämpimästi. – Eikä se tuota kenellekään suurempaa iloa kuin ystävällesi Emilia B:lle.
– Niin, ystävälle, sanoi Perry nyreästi. – En minä ystäväkseni sinua tahdo. Mutta olenhan minä aina kuullut, että Murrayta on turha maanitella. Sanopas minulle eräs asia. Ei sen puoleen, että se minua hautaan veisi – mutta aiotko mennä naimisiin Andrew Murrayn kanssa?
– Ei se sinua hautaan vie – enkä minä aio mennä hänen kanssaan naimisiin, sanoin.
– Hyvä, sanoi Perry ulos mennessään, anna minun tietää, jos joskus muutat mielesi. Asia on sitten lukossa, ellen minäkin ole muuttanut mieltäni.
Olen kertonut tämän aivan niin kuin se tapahtui. Mutta kirjoitin siitä Jimmy-kirjaani toisenkin kertomuksen, kuinka sen olisi pitänyt tapahtua. Huomaan että saan vähitellen ihmiseni puhumaan lemmenasioista sujuvasti. Kuvitellussa kertomuksessani sekä Perry että minä puhuimme kerrassaan kauniisti.
Perry taisi surra asiaa hiukan enemmän kuin Andrew, ja minulla on siitä paha mieli. Pidän Perrystä hyvin paljon toverina ja ystävänä. En mitenkään tahtoisi tuottaa hänelle pettymystä, mutta tiedän, että hän selviää siitä pian.
Ensi vuonna meitä ei siis ole Blair Waterissa enää muita kuin minä. Saa nähdä miltä se tuntuu. Joskus varmaan hyvin yksitoikkoiselta. Ehkä minä öisin kolmen aikaan soisin, että olisin lähtenyt neiti Royalin kanssa. Mutta aion ryhtyä kovaan, vakavaan työhön. Alppipolun huipulle on pitkä matka. Mutta uskon itseeni ja verhon takaa löydän aina oman maailmani."
Uusi Kuu, kesäkuun 21. päivänä
Tullessani kotiin tänä iltana huomasin heti ilmassa äänetöntä paheksuntaa ja arvasin, että Elisabet-täti tiesi koko Andrew'n jutun. Hän oli vihoissaan ja Laura-täti suruissaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Illalla puhuin asiasta hämyisessä puutarhassa Jimmy-serkun kanssa. Andrew näyttää todella olleen asiasta hyvin pahoillaan, kun iskun tuottama turtumus oli häipynyt. Hänen ruokahalunsa on käynyt huonoksi, ja Addie-täti on suuttunut ja kysyy, luulenko minä saavani miehekseni prinssin tai miljoonikon, kun hänen poikansa ei minulle kelvannut.
Jimmy-serkun mielestä tein aivan oikein. Jimmy-serkun mielestä olisin tehnyt aivan oikein, vaikka olisin murhannut Andrew'n ja haudannut hänet Ylevyyden maahan. Mainiota että on sellainen ystävä, mutta ei olisi terveellistä, jos niitä olisi liian monta."
Kesäkuun 22. päivänä
"En tiedä kumpi on pahempaa, sekö että sellainen kosii, josta ihminen ei pidä lainkaan, vai sekö, että se josta pitää ei kosi. Molemmin päin tuntuu varsin tukalilta.
Taisinkin vain kuvitella eräitä asioita vanhan Johnin talossa. Luulenpa Ruth-tädin olleen oikeassa, kun hän sanoi mielikuvitukseni kaipaavan suitsia.
Tänä iltana vaelsin puutarhassa. Ilma oli kylmä ja raaka, vaikka onkin kesäkuu, ja tunsin itseni hiukan yksinäiseksi, alakuloiseksi ja nuutuneeksi – ehkä siitä syystä, että minulle tänään palautettiin kaksi juttua, joista olin toivonut melko paljon. Äkkiä kuulin vanhasta hedelmätarhasta Teddyn merkkivihellyksen. Tietysti menin sinne. Niin kuin laulussa sanotaan: "Oi vihellä poika, niin riennän luokses", niin oli minunkin laitani, vaikka ennemmin kuolisin kuin tunnustaisin sen kenellekään muulle kuin päiväkirjalleni. Heti kun näin hänen kasvonsa, tiesin hänellä olevan suuria uutisia.
Niin olikin. Hän ojensi minulle kirjeen: 'Herra Fredrick Kent'. En koskaan muista, että Teddyn nimi on Fredrick – minulle hän ei koskaan voi olla kuin Teddy. Hän oli saanut stipendin Montrealin piirustuskouluun: viisisataa dollaria kahdeksi vuodeksi. Minä olin aivan yhtä innoissani kuin hänkin, vaikka innostukseni pohjalla oli outo tunne, jossa oli pelkoa ja toivoa ja odotusta, en tiennyt mitä eniten.
– Tämähän on hienoa, Teddy, sanoin hieman värähtävällä äänellä. – Minä olen hyvin iloinen. Mutta entä äitisi – mitä hän ajattelee asiasta?
– Kyllä äiti antaa minun mennä, mutta hän jää kovin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sanoi Teddy vakavoituen heti. – Tahtoisin ottaa hänet mukaani, mutta hän ei halua lähteä Pietaryrttimäeltä. Olen pahoillani, kun minun täytyy jättää hänet sinne yksikseen. Minä – minä toivoisin, ettei hän olisi sinua kohtaan semmoinen kuin on. Muuten sinä voisit lohduttaa häntä.
Mietin itsekseni, mahtoiko Teddyn mieleen juolahtaa, että minäkin kaipasin hieman lohdutusta. Syntyi omituinen äänettömyys. Kävelimme Huomispäivän tietä, se on kasvanut niin kauniiksi, että tuskinpa tulee huomispäivää, joka voi tehdä sen vielä kauniimmaksi.
Lopulta tulimme lammelle ja seisoimme siinä kuusien harmaanvihreässä hämyssä. Tunsin äkkiä olevani tavattoman onnellinen, ja näinä muutamina minuutteina osa minusta istutti puutarhan ja suunnitteli kauniita sopukoita ja osti tusinan hopeisia teelusikoita ja järjesti ullakkohuoneeni ja päärmäsi kaksinkertaisen damastipöytäliinan – ja toinen osa minusta vain odotti. Kerran sanoin, että on kaunis ilta, vaikkei ollutkaan, ja muutamaa minuuttia myöhemmin sanoin, että näyttää tulevan sade, vaikkei näyttänytkään.
Mutta jotainhan täytyi sanoa.
– Minulle alkaa kova työ, koetan hyötyä näistä kahdesta vuodesta niin paljon kuin suinkin, sanoi Teddy vihdoin tuijottaen Blair Wateriin ja taivaaseen ja hiekkakumpuihin ja vihantiin leppoisiin niittyihin, kaikkeen muuhun paitsi minuun. – Kun ne ovat kuluneet, pääsen ehkä tavalla tai toisella Pariisiin. Pääsen ulkomaille, näen suurten taiteilijain mestariteoksia, elän heidän ilmapiirissään, näen ne näköalat, joita heidän neronsa on ikuistanut, kaiken mitä olen koko elämäni himoinnut. Ja kun palaan takaisin...
Teddy pysähtyi äkkiä ja kääntyi minuun päin. Hän katsoi sillä tavoin, että luulin hänen aikovan suudella minua, niin todella luulin. Ja tunsin suloista heikkoutta. En tiedä, mitä olisin tehnyt, ellen olisi voinut sulkea silmiäni.
– Ja kun palaan takaisin, hän toisti ja vaikeni jälleen.
– Entä sitten? virkoin. Päiväkirjalleni tunnustan salaamatta, että sanoin sen hieman odottavasti.
– Sitten pidän huolta siitä, että Fredrick Kentin nimi merkitsee jotakin Kanadassa, sanoi Teddy.
Avasin silmäni.
Teddy katseli Blair Waterin himmeätä kultaa kulmat tuimasti rypyssä. Taas minusta tuntui, ettei yöilma ollut minulle terveellistä. Minua värisytti, sanoin muutamia kohteliaita arkipäiväisyyksiä ja jätin hänet siihen synkkyyttään tuijottamaan. Tahtoisin tietää, oliko hän liian ujo suudellakseen minua – vai eikö hän tahtonut.
Minä voisin pitää kauheasti Teddy Kentistä, jos antaisin tunteelleni vallan ja jos hän tahtoisi. On ilmeistä, ettei hän välitä siitä. Hän ajattelee vain menestystä ja kunniaa ja taiteilijanuraansa. Hän on unohtanut, kuinka katsoimme toisiimme vanhan Johnin talossa, hän on unohtanut, että hän kolme vuotta sitten George Hortonin hautakivellä sanoi minulle, että olen suloisin tyttö maailmassa. Hän tulee kohtaamaan maailmalla sadoittain ihania tyttöjä, hän ei koskaan ajattele minua enää.
Olkoon sitten niin.
Ellei Teddy välitä minusta, en minäkään hänestä. Se on Murraytten perinne. Mutta minähän olenkin vain puoleksi Murray. Starr-puoliskokin on otettava lukuun. Onneksi minullakin on elämänura ja pyrkimykset ajateltavana ja kateellinen jumalatar palveltavana, kuten herra Carpenter kerran sanoi. Ehkäpä hän ei sietäisikään puolinaista antautumista.
Minussa vallitsee kolme tunnetta.
Ylimpänä on jyrkkä tyyneys ja perintätavat.
Sen alla hillittynä jotakin, joka saisi aikaan hirmuisen kivun, jos antaisin sille vallan.
Ja alimpana omituinen helpotuksen tunne siitä, että minulla vielä on vapauteni."
Kesäkuun 26. päivänä
"Koko Shrewsbury nauraa Ilsen uusimmalle kujeelle ja puoli Shrewsburyä paheksuu sitä. Muuan ylen mahtipontinen senior toimii Pyhän Johanneksen kirkossa sunnuntaisin marsalkkana. Hän esiintyy kovin tosissaan, ja se harmittaa Ilseä.
Viime sunnuntaina Ilse pukeutui vanhaksi eukoksi, lainasi vuokraemäntänsä rouva Adamsonin köyhältä sukulaiselta kaikki hynttyyt, avaran, surukrepillä reunustetun mustan hameen, samalla tavalla reunustetun mustan viitan, lesken myssyn ja paksun leskenhunnun.
Näin pukeutuneena hän mennä köpitti katua pitkin ja pysähtyi haikean näköisenä kirkon portaiden juureen, niin kuin hänen olisi kerrassaan mahdotonta kiivetä niitä ylös.
Nuori Pöyhkä näki hänet, ja kun hänellä on pöyhkeytensä takana muutamia hyviäkin vaistoja, hän lähti ritarillisesti auttamaan. Hän sai käteensä vapisevan, lapaseen pistetyn käden - se todella vapisi, sillä Ilse hytkyi huntunsa takana pidätettyä naurua – ja auttoi tukien hänen heikkoja tutisevia jalkojaan portaita ylös, eteisen läpi ja käytävää edelleen penkkiin. Ilse sopersi katkonaisen siunauksen, ojensi pojalle hartauslehtisen, istui siinä koko kirkonmenojen ajan ja köpitti sitten kotiinsa.
Seuraavana päivänä koko koulu tietysti tiesi jutun ja toiset pilkkasivat poikaparkaa niin että kaikki pöyhkeys tihkui hänestä pois, ainakin toistaiseksi. Ehkäpä tapaus on hänelle hyväksi.
Minä tietysti ripitin Ilsen. Hän on iloinen, rohkea huimapää eikä ajattele seurauksia. Hän tekee aina mitä mieleen juolahtaa, vaikkapa kuperkeikan kirkon käytävällä. Minä rakastan häntä – rakastan – rakastan; enkä tiedä kuinka ensi vuonna tulen ilman häntä toimeen. Tämän jälkeen meillä on aina eri huomispäivät, kasvamme erillemme, ja kun joskus tapaamme toisemme, olemme ventovieraat. Ah, minä tiedän, minä tiedän.
Ilse kauhistui Perryn röyhkeyttä, kun tämä luuli minun joskus rupeavan vaimokseen.
– Mitä vielä, eihän se ollut röyhkeyttä, alentuvaisuutta se oli, sanoin nauraen. – Perry kuuluu Carabas'n markiisien suureen sukuun.
– Niin, kyllähän hänellä tietysti on loistava tulevaisuus. Mutta aina hän sittenkin tuoksahtaa Stovepipe Townille, vastasi Ilse.
– Miksi sinä aina olet tyly Perrylle? minä soimasin häntä.
– Hän on semmoinen suutaan soittava pöllö, sanoi Ilse jurosti.
– Niin, tietysti, hän on juuri siinä iässä, jolloin poika tietää kaiken, sanoin tuntien itseni varsin järkeväksi ja täysikasvuiseksi. – Mutta jonkin ajan kuluttua hän käy vähemmän tietäväksi ja samalla siedettävämmäksi. Ja paljon hän on edistynytkin näinä Shrewsburyn vuosina, päätin mielestäni varsin sopivasti.
– Sinä puhut hänestä niin kuin hän olisi kaalinpää, kuohahti Ilse. – Taivaan nimessä, Emilia, älä ole noin suojeleva ja tietoinen etevämmyydestäsi.
On aikoja, jolloin Ilse on minulle terveellinen. Tiedän että ansaitsin tämän."
Kesäkuun 27. päivänä
"Viime yönä näin unta, että seisoin Uuden Kuun vanhassa huvihuoneessa ja näin timantin säteilevän lattialla jalkaini juuressa. Poimin ihastuneena sen maasta. Hetken se oli kämmenelläni, sitten se pakeni kädestäni, leiskahti ilman halki jättäen jälkeensä pitkän hennon valojuovan ja muuttui tähdeksi länsitaivaalle, aivan maailmanreunan yläpuolelle. 'Se on minun tähteni – minun pitää tavoittaa se, ennen kuin se laskee', ajattelin ja syöksyin ulos.
Äkkiä Dean oli vieressäni – ja hänkin seurasi tähteä. Minun täytyi hidastaa askeliani, koska hän oli rampa eikä voinut kulkea nopeasti – ja kaiken aikaa tähti laski. Kuitenkin minusta tuntui, etten voinut jättää Deania. Mutta sitten yhtäkkiä, sillä tavallahan asiat unessa tapahtuvat, sievästi, ilman vähintäkään vaivaa Teddykin seisoi rinnallani ojentaen minulle käsiään, silmissään se katse, jonka olin nähnyt kahdesti ennen. Laskin käteni hänen käsiinsä, ja hän veti minut puoleensa, minä kohotin kasvoni, silloin Dean huudahti katkerasti: 'Tähteni laski.' Minä käänsin päätäni ja vilkaisin, tähti oli poissa, ja minä heräsin kolkkoon, rumaan sateiseen aamuun, heräsin vailla tähteä – vailla Teddyä – vailla suudelmaa.
Mitä ihmettä se uni mahtoi merkitä, jos se mitään merkitsee. En tahdo ajatella, että se merkitsisi mitään. Murraynhan ei sovi olla edes taikauskoinen."
Kesäkuun 28. päivänä
"Tämä on viimeinen iltani Shrewsburyssä. 'Hyvästi ylpeä maailma, ma kotia lähden'. Huomenna Jimmy-serkku tulee hakemaan minua vanhoilla matkarattailla ja minä palaan noissa juhlavaunuissa Uuteen Kuuhun.
Nämä kolme Shrewsburyn vuotta näyttivät minusta kovin pitkiltä, kun ne olivat edessäpäin. Kun ne nyt ovat takanapäin, ne tuntuvat kuluneen nopeasti kuin eilispäivä. Luulen hyötyneeni niistä jonkin verran. En käytä enää yhtä paljon kursiivia, olen saavuttanut hiukan ryhtiä ja itsehillintää, olen koonnut hiukan katkeraa elämänviisautta ja olen oppinut hymyilemään hylkäyslipuille. Tämä on minusta ollut vaikein opittava – ja epäilemättä tarpeellisinkin.
Luodessani silmäyksen näihin kolmeen vuoteen näen jotkin seikat paljon toisia selvemmin ja merkitsevämpinä. Mutta en suinkaan aina niitä asioita, joista niin luulisi.
Esimerkiksi Evelynin vihamielisyys ja tuo kauhea viiksikohtaus tuntuvat haalistuneilta ja mitättömiltä. Mutta se hetki, jolloin näin ensimmäisen runoni 'Puutarhassa ja Metsässä' – voi, se se oli hetki. Samoin jalkamatkani Uuteen Kuuhun ja takaisin näytäntöiltana, sen omituisen runon kirjoittaminen, jonka herra Carpenter repi, yö jonka vietin heinäsuovalla syyskuun kuutamossa, tuo verraton vanha vaimo, joka pieksi kuninkaan, hetki jolloin Teddy katsoi silmiini vanhan Johnin talossa – minusta tuntuu, että näitä elämyksiä haluan muistella Iäisyyden saleissa, kun Evelyn Blaken pistelyt ja Johnin talon häväistysjuttu ja Ruth-tädin näykkimiset ja yksitoikkoinen jokapäiväinen aherrus ovat ainaiseksi unohtuneet. Ja Elisabet-tädille antamani lupaus on ollut minulle hyödyksi, kuten herra Carpenter ennustikin.
Tänään meillä oli päättäjäiset ja luokkajuhla. Minä olin pukeutunut uuteen kermanväriseen musliinihameeseeni, ja minulla oli iso vihko punaisia pioneja. Dean, joka on Montrealissa kotimatkalla, oli tilannut sähkösanomalla minulle täkäläisestä kukkakaupasta ruusuvihon, seitsemäntoista ruusua, yhden elämäni kutakin vuotta kohti, ja se ojennettiin minulle, kun nousin saamaan diplomini.
Perry puhui luokan puolesta ja hän pitikin kauniin puheen. Ja hänelle annettiin mitali yleisetevyydestä. Hänen ja Will Morrisin välillä oli kova ottelu, mutta Perry voitti.
Tänä iltana kirjoitin herra Towersille viimeisen 'seurapiirikirjeeni'. Tämä työ on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta minä tarvitsin ne muutamat pennit, jotka se tuotti. Eikä pidä halveksia mataliakaan portaita, kun kiipeää nuoren kunnianhimon kukkuloille.
Sitten olen pakannut tavaroitani. Ruth-täti tuli toisinaan katselemaan minua siinä puuhassa, mutta oli omituisen äänetön. Lopulta hän sanoi huoahtaen:
– Minun tulee kauhean ikävä sinua, Emilia.
En ollut uneksinutkaan, että hän voisi koskaan sanoa tai tuntea mitään semmoista. Ja minun tuli siitä ihan vaikea olla. Ruth-täti suhtautui Johnin talon häväistysjutun ikävyyksiin oikein mukavasti ja siitä pitäen tunteeni häntä kohtaan ovat olleet toisenlaiset. Mutta en voinut sanoa, että kaipaisin häntä.
Oli kuitenkin sanottava jotain.
– Olen aina hyvin kiitollinen siitä, mitä olet tehnyt minun hyväkseni näinä kolmena vuonna, Ruth-täti.
– Olen koettanut täyttää velvollisuuteni, sanoi Ruth-täti hyveellisesti.
Tuntuu kumman ikävältä erota tästä pienestä huoneesta, josta en ole koskaan pitänyt ja joka ei ole liioin koskaan pitänyt minusta. On haikeata erota tuosta pitkästä loivasta rinteestä, josta valot tuikkivat, ja kuolevasta Byron-parastakin! Mutta en pakottamallakaan voi pahoitella eroani kuningatar Aleksandran öljypainokuvasta.
Giovanna-rouva tulee tietysti mukaani. Se kuuluu Uuden Kuun huoneeseeni. Se on aina tuntunut täällä maanpakolaiselta. Kaihomielin ajattelen, etten enää koskaan kuule yötuulta Ylevyyden maasta. Mutta saanhan kuulla yötuulen Korkean Johnin metsiköstä. Luullakseni Elisabet-täti aikoo antaa minulle öljylampun, jonka valossa saan kirjoittaa, Uudessa Kuussa oveni on tiivis eikä minun tarvitse enää juoda pikkulasten teetä.
Vaelsin tänä iltana hämärissä pienelle lammelle, jonka lähistöllä on aina ollut lumoavaa kävellä kevätiltaisin. Rannalla kasvavien puiden lomitse siivilöityi veteen lännestä heikkoa ruusun vivahdetta. Ei tuulen henkäyskään liikauttanut lammen pintaa, ja jokainen lehti ja oksa, sananjalka ja ruoho kuvastui sen kalvoon. Katsoin siihen – ja näin kasvoni: taipuneen oksan heijastusoikun vuoksi näytti kuin minulla olisi ollut päässäni lehväkiehkura – kuin laakeriseppele.
Pidin sitä hyvänä enteenä.
Ehkäpä Teddy olikin vain ujo!