[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fihOmc7BwLaJwLlj_7idvHttkDgPTa6bJI53ywmtMglU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},727,"Runotyttö maineen polulla","Montgomery, Lucy Maud",1874,1942,"727-montgomery-lucy-m-runotytto-maineen-polulla","727__Montgomery_Lucy_M.__Runotyttö_maineen_polulla",null,"romaani",[],[],"fi",1925,1948,78595,480873,true,[],[],[],"Emily Byrd Starr jatkaa kasvuaan ja kirjailijanuraansa Uuden Kuun kartanossa. Neljätoistavuotias tyttö purkaa ajatuksiaan päiväkirjaan ja haaveilee maineesta samalla kun hän kohtaa ankarat sukulaiset ja nuoruuden haasteet Blair Waterissa. Teos on jatkoa romaanille Pieni runotyttö.","L. M. Montgomeryn 'Runotyttö maineen polulla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 727. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","RUNOTYTTÖ MAINEEN POLULLA\n\nKirj.\n\nL. M. Montgomery\n\n\nJatkoa kirjaan Pieni runotyttö\n\nAlkuteos EMILY CLIMBS 1925\n\n\nSuomentanut I. K. INHA\n\n\n\nWSOY, Helsinki, 1948.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Emilia keventää mieltään\n 2. Kasvuaikoja\n 3. Yön hetkinä\n 4. Toisten silmillä nähden\n 5. Totta vai valhetta\n 6. Alkuaikoja Shrewsburyssä\n 7. Niitä näitä\n 8. Todistajien puutteessa\n 9. Hetkien hetki\n10. Hetken mielettömyys\n11. Kukkuloilla ja laaksossa\n12. Heinäsuovan vieraanvaraisuus\n13. Satamassa\n14. Vaimo, joka pieksi kuninkaan\n15. \"Eikä tosiaan voinutkaan\"\n16. Ajopuita\n17. \"Kun poika tyttöä suutelee\"\n18. Epäsuora todistus\n19. Ilman ääniä\n20. Vanhan Johnin talossa\n21. Veri on vettä sakeampaa\n22. \"Pidät minusta, pidät siis koirastanikin\"\n23. Avoin ovi\n24. Ristiaallokossa\n25. Huhtikuun lempeä\n\n\n\n\n1\n\nEMILIA KEVENTÄÄ MIELTÄÄN\n\n\nEmilia Byrd Starr istui yksin huoneessaan Uuden Kuun vanhassa\nkartanossa Blair Waterissa myrskyisenä helmikuun iltana kerran\ntakavuosina, ennen kuin koko maailma kääntyi mullin mallin. Hän oli\ntäydellisen onnellinen, niin onnellinen kuin ihmisolennon on konsanaan\nsuotu olla.\n\nElisabet-täti oli antanut sytyttää tulen takkaan, koska ilta oli\nkolea -- ja se oli harvinainen suosionosoitus. Tuli paloi kirkkaasti\nja loi kullanpunaista hohdettaan pieneen siistiin huoneeseen, sen\nvanhanaikaisille huonekaluille ja sen ikkunasyvennyksiin. Se välkehti\nhuurteisissa sinivalkoisissa ruuduissa, joihin oli takertunut\nlumihiutaleita pieniksi kiehkuroiksi. Se loi syvyyttä ja salaperäistä\nviehätystä seinäpeilistä näkyvään kuvaan -- Emiliaan, joka kyyrötti\nleposohvalla takkavalkean ääressä.\n\nHän istui kahden pitkän valkoisen kynttilän valossa -- se oli ainoa\nUudessa Kuussa suvaittu valaistuskeino -- kirjoittamassa uuden\nuutukaiseen kiiltävän mustaan Jimmy-kirjaan, jonka oli sinä päivänä\nsaanut Jimmy-serkulta. Emilia iloitsi uudesta kirjastaan, sillä\nedellisenä syksynä saatu oli täynnä; hän olikin ollut jo toista viikkoa\ntuskissaan, kun ei saanut puretuksi patoutuneita ajatuksiaan.\n\nPäiväkirjasta oli tullut nuoren, vilkkaan elämän hallitseva tekijä.\nSe korvasi ne kirjeet, joita tyttö lapsuudessaan oli kirjoittanut\nisävainajalleen ja joihin hän oli purkanut huolensa ja vaikeutensa.\nLähes neljätoistavuotiaallakin on haikean ihanista vuosistaan\nhuolimatta vaikeuksia, varsinkin jos sattuu olemaan Elisabet Murrayn\nkaltaisen naisen tarkassa ja hyvää tarkoittavassa, vaikkei suinkaan\nerikoisen hellätunteisessa holhouksessa.\n\nEmiliasta tuntui toisinaan, että hän voisi räjähtää, ellei saisi purkaa\npainetta päiväkirjaansa. Paksu musta Jimmy-kirja oli kuin ystävä ja\nluotettava uskottu, kun mieltä polttivat asiat, jotka piti pukea\nsanoiksi, mutta jotka kuitenkin olivat liian tulenarkoja kenellekään\nkerrottaviksi.\n\nTyhjiä vihkoja ei ollut helppo saada Uudessa Kuussa, ilman\nJimmy-serkkua Emilia ei ehkä koskaan olisi saanutkaan. Elisabet-täti\nei varmasti olisi antanut, sillä hänen mielestään tyttö tuhlasi\naivan liian paljon aikaa joutavaan riipusteluun; Laura-täti taas\nei uskaltanut vastustaa Elisabetin tahtoa, etenkin kun Emilia myös\nhänen mielestään olisi voinut käyttää aikansa paremmin. Laura-täti\noli jalokivi naisten joukossa, mutta oli asioita, jotka olivat hänen\nsilmiltään salatut.\n\nJimmy-serkku puolestaan ei koskaan pelännyt Elisabet-tätiä, ja kun\nhänen mieleensä juolahti, että Emilia saattoi toivoa uutta 'tyhjää\nkirjaa', sellainen ilmestyi paikalla Elisabet-tädin pilkallisten\nkatseitten uhallakin. Jimmy oli aamulla lähtenyt Shrewsburyyn\nnousevasta myrskystä huolimatta, vain hankkimaan tuota kirjaa. Ja nyt\nEmilia tunsi itsensä onnelliseksi lämpimän ja ystävällisen takkavalkean\nääressä, kun tuuli ulvoi ja vinkui Uuden Kuun pohjoispuolella\nsuurissa vanhoissa puissa, kiidätti ja kieputti suuria aavemaisia\nlumikiehkuroita Jimmy-serkun kuulun puutarhan poikki, peitti\naurinkokellon nietoksiin ja vihelsi kolkosti Kolmen Prinsessan oksissa\n-- sen nimen Emilia oli antanut kolmelle isolle pyramidipoppelille,\njotka kasvoivat puutarhan kolkassa.\n\n\"Tämmöinen myrsky-ilta on ihana, kun ei tarvitse mennä ulos\", kirjoitti\nEmilia. \"Jimmy-serkulla ja minulla oli loistoilta, kun suunnittelimme\npuutarhaa ja valitsimme luettelosta siemeniä ja taimia. Lehtimajan\ntaakse, juuri siihen mihin paksuin lumi kinostuu, kylvämme penkin\nvaaleanpunaisia astereita ja neljä jalkaa syvän nietoksen alla uinuvien\nkulta-asterien taa istutamme kukkivia mantelipuita. Minusta on hauskaa\nsuunnitella kesää näin keskellä myrskyä. Tuntuu kuin voittaisin jonkun\nsuunnattoman paljon itseäni vahvemman, ja voittaisin vain siksi, että\n_minulla_ on järki, kun taas myrsky on pelkkää sokeaa valkoista voimaa\n-- hirmuista, mutta sokeaa. Samanlaiselta tuntuu istua kodikkaasti oman\ntakkatulen ääressä ja kuulla myrskyn raivoavan ympärillä ja nauraa\nsille. Ja kaikki vain sen ansiota, että isoisäni isoisä Murray yli sata\nvuotta sitten rakensi tämän talon ja rakensi sen hyvin. Mahtaako kukaan\nsadan vuoden päästä voittaa mitään _minun_ tekojeni ansiosta. Se on\ninnostava ajatus.\n\nKirjoitin taas kursiivilla ennen kuin ajattelin. Herra Carpenterin\nmielestä minä käytän aivan liian paljon kursiivia. Hän sanoo, että se\non piintynyt tapa viime vuosisadan keskivaiheilta ja että minun täytyy\npäästä siitä eroon. Minä päätin yrittää, sillä sanakirjasta katsoessani\nnäin, ettei piintymys ole mikään kadehdittava ominaisuus.\n\nLuin sanakirjaa kokonaisen tunnin, kunnes Elisabet-täti epäluuloisena\ntuli ja huomautti, että minun olisi paljon parempi kutoa juovikkaita\nsukkiani. Hän ei osannut sanoa, onko sanakirjan lukeminen suorastaan\nväärin, mutta hänestä tuntui, että se varmaan on, koska hän ei itse\nkoskaan lue sitä. Minä luen _mielelläni_ sanakirjaa. (Niin, herra\nCarpenter, tässä kursivointi on _tarpeellista_, pelkkä 'mielelläni'\nei alkuunkaan ilmaisisi tunteitani!) Sanat ovat kovin _kiin_nostavia.\n(Tällä kertaa sain itseni kiinni jo ensi tavussa!) Joskus niiden pelkkä\nsointu, esimerkiksi 'aavemainen', 'salaperäinen' -- antaa minulle\n_leimahduksen_. (Voi kumminkin! Mutta minunhan täytyy kursivoida\nleimahdus. Se ei ole tavallinen, vaan koko elämäni omituisin ja\nihmeteltävin seikka. Kun se tulee, tuntuu kuin edessäni olevasta\nseinästä lennähtäisi ovi selälleen ja minä näkisin väläyksen --\n_taivaasta_. Ja taas kursiivia! Herra Carpenterilla on tosiaan syytä\ntorua minua! Minun täytyy vieroittaa itseni siitä tavasta.)\n\nPitkät sanat eivät koskaan ole kauniita: mielenkiintoinen --\nmyllertelevä -- kansainvälinen -- perustuslaillinen. Ne saavat minut\najattelemaan kamalan isoja daalioita ja krysanteemeja, joita\nJimmy-serkku näytti minulle Charlottetownin viimesyksyisessä näyttelyssä.\nMeistä niissä ei ollut mitään viehättävää, vaikka ne toisista olivat\nihmeellisiä. Jimmy-serkun pienet keltaiset 'mummit', jotka loistivat\nvaaleina satutähtinä puutarhan luoteiskulmassa kuusikon pohjalta,\nolivat kymmenen kertaa kauniimmat. Mutta minähän eksyn ladulta -- ja\nsekin on herra Carpenterin mielestä minun pahoja tapojani. Hän sanoo,\nettä minun täytyy oppia keskittymään.\n\nMutta minä viihdyn mainiosti sanakirjan ääressä, paljon paremmin kuin\njuovikkaiden sukkien ääressä. Olisipa minullakin edes yhdet, yhdet\nainoat silkkisukat! Ilsellä on kolmet. Hän saa isältään mitä ikinä\ntahtoo, nyt kun isä on alkanut pitää hänestä. Mutta Elisabet-täti\nsanoo, että silkkisukat ovat _epäsiveelliset_. Minkähän takia -- sen\nkummemmin kuin silkkivaatteetkaan!\n\nSilkkivaatteista muistuu mieleeni, että Milburnin täti, joka asuu\nDerry Pondissa -- oikeastaan hän ei ole kenenkään täti, kaikki ihmiset\nvain sanovat häntä tädiksi -- on juhlallisesti vannonut, ettei\nkäytä silkkivaatteita, ennen kuin koko pakanamaailma on käännytetty\nkristinuskoon. Se on suurenmoista. Minäkin tahtoisin olla yhtä hyvä,\nmutta en voisi, sillä pidän liian paljon silkistä. Se on niin upeata\nja hohtavaa, että tahtoisin aina kulkea silkissä ja kulkisinkin\njos minulla olisi varaa, vaikka saisin varmaan tunnonvaivoja\naina muistaessani rakkaan Milburnin tädin ja käännyttämättömät\npakanat. Mutta kuluu varmaan vuosia, ennen kuin pääsen käsiksi\nsilkkiin, jos koskaan pääsenkään, ja siihen asti annan joka kuukausi\npakanalähetykselle osan munarahoistani. (Minulla on nyt viisi ikiomaa\nkanaa, kaikki sen harmaan kanan jälkeläisiä, jonka sain Perryltä, kun\ntäytin kaksitoista vuotta.)\n\nJos joskus voin ostaa silkkipuvun, tiedän kyllä, millainen sen\ntulee olla. Ei musta, ei ruskea eikä laivastonsininen -- järkeviä,\nkäytännöllisiä värejä, joita Uuden Kuun Murrayt aina käyttävät -- ei\ntoki! Se on läikehtivää silkkiä, sinistä tai hopeaa valaistuksesta\nriippuen, kuin hämytaivas joka pilkottaa jäätyneen ikkunaruudun läpi\n-- siellä täällä hiukkasen pitsivaahtoa, kuin nuo lumihahtuvat, jotka\novat takertuneet ikkunaruutuuni. Teddy on luvannut maalata minut siinä\npuvussa ja hän antaa kuvalle nimen 'Jäätyttö'. Laura-täti hymyilee.\nHän sanoo niin lempeästi ja alentuvasti että minua harmittaa, vaikka\npidänkin tädistä paljon:\n\n-- Mitä hyötyä sinulla olisi semmoisesta puvusta, Emilia?\n\nEhkei olisi mitään hyötyä, mutta se olisi kuin osa minua -- se olisi\nkuin _kasvanut_ ylleni eikä vain ostettu ja puettu päälleni. Minä\ntahdon kerran elämässäni sellaisen puvun. Ja sen alle silkkialushameen\n-- ja jalkaan silkkisukat!\n\nIlsellä on paraikaa silkkipuku -- heleän vaaleanpunainen.\nElisabet-tädin mielestä tohtori Burnley vaatettaa Ilsen aivan liian\naikuismaisesti ja kalliisti, sillä Ilsehän on vielä lapsi. Mutta hän\ntahtoo nyt hyvittää nekin vuodet, jolloin ei ylipäänsä hankkinut\ntytölle minkäänlaisia vaatteita. (En tarkoita, että Ilse olisi kulkenut\nalasti, mutta hän olisi saanut melkein niin ollakin, jos se olisi vain\ntohtori Burnleysta riippunut. Muiden ihmisten täytyi hankkia Ilselle\nvaatteita.) Tohtori Burnley tekee nyt kaikki mitä Ilse vain tahtoo ja\nantaa hänen joka asiassa toimia oman päänsä mukaan. Elisabet-tädin\nmielestä se on suorastaan pahaksi, mutta toisinaan minä hiukan kadehdin\nIlseä. Tiedän että se on rumaa, mutta en voi sille mitään.\n\nTohtori Burnley aikoo ensi syksynä lähettää Ilsen Shrewsburyn lukioon\nja sitten Montrealiin opiskelemaan lausuntaa. Siitä syystä minä häntä\nkadehdin, en toki silkkipuvun takia. Toivoisin hartaasti, että minäkin\npääsisin syksyllä Shrewsburyyn oppikouluun, mutta ei siitä taida tulla\nmitään. Täti ei muka uskalla laskea minua näkyvistään, kun kerran äiti\nkarkasi. Mutta hänen ei tarvitse pelätä, että minä koskaan karkaisin.\nMinä olen päättänyt, etten mene koskaan naimisiin. Aion vihkiytyä\ntaiteelleni.\n\nTeddy haluaisi ensi syksynä Shrewsburyyn, mutta hänenkään äitinsä\nei tahdo laskea häntä. Hän ei tosin pelkää Teddyn karkaavan, mutta\nhän rakastaa poikaansa niin, ettei voi erota hänestä. Teddy tahtoisi\ntaiteilijaksi, ja herra Carpenter sanoo, että hänellä on lahjoja ja\nettä hänen pitäisi päästä yrittämään, mutta kukaan ei uskalla puhua\nmitään rouva Kentille. Hän on vain pikkuruinen nainen -- ei tosiaan\nminua pitempi, hiljainen ja ujo, mutta silti kaikki pelkäävät häntä.\nMinä pelkään häntä kauheasti. Olen aina tuntenut, ettei hän pidä\nminusta, aina siitä saakka kun Ilse ja minä ensi kertaa kävimme\nleikkimässä Teddyn kanssa Pietaryrttimäellä. Mutta nyt tiedän hänen\nvihaavan minua vain siksi, että Teddy pitää minusta. Hän ei voi sietää,\nettä Teddy pitää kenestäkään tai mistään muusta kuin äidistään. Hän\nkadehtii Teddyn taulujakin. Teddyllä ei siis ole paljonkaan toivoa\npäästä Shrewsburyyn.\n\nPerry sen sijaan lähtee. Hänellä ei ole centiäkään rahaa, mutta hän\naikoo ansaita mitä tarvitsee. Siksi hän lähteekin Shrewsburyyn eikä\nCharlottetownin jatko-opistoon. Hän arvelee saavansa Shrewsburyssä\nhelpommin työtä ja täysihoitokin on siellä halvempaa.\n\n-- Tom-tädilläni, sillä vanhalla kääkällä, on vähän rahoja, Perry sanoi\nminulle, mutta hän ei anna minulle mitään -- paitsi -- paitsi jos --.\nSitten hän katsoi minuun merkitsevästi.\n\nMinä punastuin, kun en voinut estää sitä, ja sitten olin raivoissani\npunastumisesta ja suutuin Perryyn, kun hän oli viitannut tuohon asiaan,\njosta minä en tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänen Tom-tätinsä tuli\nkauan, kauan sitten Korkean Johnin metsikössä minua vastaan ja oli\npelottaa minut kuoliaaksi. Hän kiristi minulta lupausta, että menisin\nisoksi tultuani Perryn kanssa naimisiin. Siinä tapauksessa hän panisi\nPerryn kouluun. En ole koskaan kehdannut kertoa siitä kenellekään\nmuulle kuin Ilselle, ja hän sanoi:\n\n-- Kas vain, vai havittelee Tom-täti Perrylle Murrayta!\n\nMutta Ilse on kamalan tuikea Perrylle ja riitelee hänen kanssaan\nkaiket päivät semmoisesta, jolle minä vain hymyilen. Perry ei soisi\nkenenkään koskaan missään vievän hänestä voittoa. Kun me viime viikolla\nolimme Amy Mooren kutsuissa, kertoi Amyn setä epämuodostuneesta\nkolmijalkaisesta vasikasta, jonka hän oli nähnyt, mutta Perry sanoi:\n\n-- Pyh, tuo nyt ei ole mitään siihen ankkaan verrattuna, jonka minä\nkerran näin Norjassa.\n\n(Perry on todella ollut Norjassa. Hän purjehti pikku poikana isänsä\nkanssa kaikkialla. Mutta hänen ankastaan minä en usko sanaakaan. Ei hän\n_valehdellut_ -- hän vain kuvitteli. Rakas herra Carpenter, en minä\ntule toimeen ilman kursiivia.)\n\nPerryn ankalla oli neljä jalkaa, niin hän kertoi, kaksi siinä paikassa,\njossa ankan jalkojen tulee olla, ja kaksi selässä. Kun se väsyi\nkävelemään oikeilla jaloillaan, se keikautti itsensä selälleen ja\nkäveli toisella jalkaparilla.\n\nPerry kertoi tämän vakavan näköisenä, ja kaikki nauroivat, mutta Ilse\nraivostui eikä puhunut hänelle halaistua sanaa kotimatkalla. Perry\noli hänen mielestään saattanut itsensä naurunalaiseksi kalastamalla\nhuomiota mokomalla typerällä jutulla. Herrasmies ei muka olisi\nmenetellyt sillä tavoin. Perry sanoi:\n\n-- Enhän minä vielä ole herrasmies, renkipoika vain, mutta vielä\nminusta, neitiseni, tulee hienompi herrasmies kuin kukaan sinun\ntuttavistasi.\n\n-- Herrasmiehiksi synnytään, sanoi Ilse ilkeästi. -- Niitä ei tule\ntekemällä, ettäs tiedät.\n\nIlse on melkein tyystin lakannut käyttämästä haukkumanimiä niin kuin\nhänen tapansa ennen oli, kun hän riiteli Perryn tai minun kanssani.\nSen sijaan hän on alkanut heitellä toiselle julmia loukkauksia. Ne\nhaavoittavat paljon pahemmin kuin haukkumasanat, mutta oikeastaan minä\nen niistä välitä -- paljonkaan, enkä kauan -- koska tiedän, ettei\nIlse tosissaan tarkoita mitä sanoo ja että hän itse asiassa pitää\nminusta aivan yhtä paljon kuin minäkin hänestä. Mutta Perryn nahkaa ne\nkuulemma kirvelevät. He eivät puhuneet toisilleen enää kotimatkalla,\nmutta seuraavana päivänä Ilse taas oli Perryn kimpussa, kun tämä teki\nkielivirheitä eikä noussut seisomaan naisen tullessa huoneeseen.\n\n-- Eihän voi odottaakaan, että tuntisit käyttäytymistapoja, sanoi Ilse\npurevimmalla äänellään, mutta tiedän, että herra Carpenter on parhaansa\nmukaan opettanut sinulle kielioppia.\n\nPerry ei vastannut Ilselle sanaakaan, vaan kääntyi minun puoleeni ja\nvirkkoi:\n\n-- Etkö sinä tahtoisi huomauttaa minun virheistäni? Minä en pahastu,\njos sinä niistä sanot -- sinunhan täytyy kärsiä minua sittenkin, kun\nolemme kasvaneet isoiksi.\n\nHän sanoi tämän Ilseä suututtaakseen, mutta se suututti minua vielä\nenemmän, sillä se oli viittaus kiellettyyn asiaan. Me emme kumpikaan\npuhuneet pojalle kahteen päivään, mutta Perry tuumi, että se olikin\nhengähdystauko Ilsen letkauksilta.\n\nPerry ei ole ainoa, joka on joutunut häpeään Uudessa Kuussa. Minä\nsanoin eilisiltana tyhmyyden, joka saa minut vielä nytkin punastumaan.\nKirkon ystävät kokoontuivat meillä ja Elisabet-täti tarjosi illallisen,\njolle herratkin tulivat mukaan. Ilse ja minä tarjoilimme. Illallinen\noli katettu keittiöön, koska ruokasalin pöytä oli liian lyhyt.\n\nAlussa oli jännittävää, mutta kun kaikille oli tarjottu, kävi aika\npitkäksi ja minä aloin sepittää mielessäni runoa, kun seisoin siinä\nikkunan ääressä ja katselin puutarhaan. Tuota pikaa unohdin kaiken\nmuun, kunnes äkkiä kuulin Elisabet-tädin sanovan terävästi: 'Emilia',\nja sitten hän katsoi merkitsevästi herra Johnsoniin, uuteen pappiimme.\nMinä hämmennyin, tempaisin teekannun käteeni ja huudahdin: -- Herra\nKuppi, saanko kaataa Johnsoniinne teetä? Kaikki räjähtivät nauruun,\nmutta Elisabet-täti näytti närkästyneeltä ja Laura-täti häpesi ja minä\nolisin suonut vaipuvani lattian alle. Puoleen yöhön en saanut unta sen\ntakia. Omituista, että minulla oli inhottavampi olo kuin jos olisin\ntehnyt jotakin todella pahaa. Tämä on tietysti sitä Murrayn suvun\nylpeyttä ja kai se oli hyvin rumaa. Joskus pelkään, että rouva Ruth\nDuttonin mielipide minusta taitaa sittenkin olla oikea.\n\nEi, ei ole!\n\nMutta nyt asia ei tunnukaan enää yhtä pahalta, kun olen kirjoittanut\nsen päiväkirjaani. Mikään ei näytä kirjoitettuna enää yhtä suurelta\nja kauhealta -- eikä yhtä suurenmoiselta ja mahtavaltakaan! -- kuin\nsilloin kun sitä ajattelee tai kuvittelee mielessään. Se näyttää\nkutistuvan samalla kun sen pukee sanoiksi. Se runosäekään, jonka juuri\nolin saanut tehdyksi ennen tyhmää kysymystäni, ei näytä puoleksikaan\nyhtä kauniilta paperilla:\n\n    Missä pimeys pehmein samettijaloin käy.\n\nEi tosiaankaan. Sen hehkeys tuntuu haihtuneen. Ja kuitenkin, kun\nseisoin illallisella noiden rupattelevien ihmisten takana ja näin\npimeyden hiipivän pehmeästi puutarhaan ja kukkuloille kuin kaunis,\nvarjopukuinen nainen, jolla on tähdet silminään, tuli leimahdus ja\nunohdin kaiken muun paitsi että halusin pukea runomuotoon tuntemani\nkauneuden. Kun tuo säe johtui mieleeni, en tuntenut itse sepittäneeni\nsitä. Joku muu oli kai koettanut puhua minun kauttani, ja se sai säkeen\ntuntumaan hyvin ihanalta. Mutta kun se tunne nyt on hävinnyt, sanat\nnäyttävätkin latteilta ja typeriltä eikä se kuva, jota niillä yritin\nluoda, tunnu lainkaan viehättävältä.\n\nVoi, kunpa voisin kuvata mitä näen! Herra Carpenter sanoo: 'Yritä sinä\näläkä hellitä! Sanat ovat välittäjiäsi, tee ne orjiksesi -- kunnes ne\nilmaisevat, mitä tahdot sanoa.' Se on totta, ja minä todella yritänkin,\nmutta tuntuu kuin tarvittaisiin vielä muutakin sanojen lisäksi,\nkaikkien sanojen, olivatpa ne mitä tahansa. Aina kun koettaa saada\nsen kiinni, se pakenee -- ja kuitenkin käteen jää jotakin, jota ei\nyrittämättä olisi saanut.\n\nMuistan kuinka Dean ja minä viime syksynä kävelimme Ihastuttavan Vuoren\ntakaiseen metsään. Se on pääasiassa kuusikkoa, mutta eräässä kolkassa\nkasvaa komeita vanhoja honkia. Istuimme niiden alla, ja Dean luki\nminulle 'Kukkulan Peverilin' ja joitakin Scottin runoja. Hän katsoi\nlaajoja tuuheita oksia ja sanoi:\n\n-- Jumalat puhuvat vanhan pohjolan hongista, viikinkitarujen jumalat.\nTähti, tunnetko Emersonin säkeitä?\n\nSiitä pitäen olen ne muistanut ja rakastanut niitä:\n\n    Salot kuiskivat kieltä jumalten,\n    sitä hongat huminoi,\n    se rannan tuulisen pauhussa\n    ikisyntyjä haastellen soi;\n    ja se laulaja, ken siitä kuulla saa\n    sanan satunnaisen vaan,\n    hän on korkean kohtalon valittu mies,\n    hän on valtiaita maan.\n\nTuo 'satunnainen sanahan' se minulta jää saavuttamatta. Minä\nkuulostan sitä aina. Tiedän etten voi koskaan tavoittaa sitä, minun\nkorvani ei ole siinä vireessä. Mutta tiedän aika ajoin kuulevani sen\netäistä kaikua, ja se synnyttää minussa riemun, joka on kuin tuskaa\nja epätoivoa, kun en voi koskaan ilmaista sen kauneutta millään\ntuntemillani sanoilla.\n\nMutta on surkeata, että olin moinen pöllö heti ihmeellisen elämykseni\njälkeen.\n\nJos olisin vain liihotellut herra Johnsonin taakse keveästi kuin\nsamettijalkainen pimeys konsanaan ja kaatanut hänelle teetä\nisoisänäidin hopeisesta teekannusta, olisi Elisabet-täti paljon\ntyytyväisempi minuun kuin jos voisin kirjoittaa vaikka maailman\nkauneimman runon.\n\nJimmy-serkku on aivan erilainen. Lausuin runoni hänelle tänä iltana,\nkun olimme päässeet siemenluettelosta eroon, ja hänen mielestään se oli\nkaunis. (Hänhän ei voinut tietää, kuinka paljon enemmän mielessäni oli\nväikkynyt.)\n\nJimmy-serkku sepittää itsekin runoja. Hänen aivoissaan on aivan\nkirkkaita kohtia. Toisiin kohtiin tuli vikaa, kun Elisabet-täti työnsi\nhänet Uuden Kuun kaivoon. Niissä on pelkkää tyhjyyttä. Ihmiset pitävät\nhäntä siitä syystä yksinkertaisena ja Ruth-täti sanoo, ettei hänellä\nole sen vertaa älyä, että osaisi karkottaa kissan kermavadilta. Mutta\njos lasketaan yhteen kaikki hänen hienot väläyksensä, ei koko Blair\nWaterissa ole ketään, jolla olisi puoleksikaan niin paljon todellista\nälyä kuin hänellä, ei edes herra Carpenterilla. Pulma on vain siinä,\nettei hänen selviä hetkiään voi liittää yhteen, välille jää aina\naukkoja.\n\nMinä pidän Jimmy-serkusta enkä koskaan pelkää häntä vähääkään, kun hän\non kummallisella päällään. Kaikki muut pelkäävät, Elisabet-tätikin,\nvaikka ehkä se hänessä on tunnonvaivaa enemmän kuin pelkoa. Mutta Perry\nei liioin pelkää. Perry kerskaileekin aina, ettei hän koskaan pelkää\nmitään -- ei muka tiedä, mitä pelko onkaan. Se on minun mielestäni\naivan ihmeteltävää. Tahtoisin itsekin olla yhtä peloton. Herra\nCarpenter sanoo, että pelko on halpamaista ja että sitä tapaa melkein\naina vääryyden ja vihan pohjalla.\n\n-- Heitä se pois, tyttö, hän sanoo. -- Heitä se sydämestäsi. Pelko on\nheikkouden tunnustamista. Se mitä pelkäät, on sinua vahvempaa, ainakin\nluulet niin, muutenhan et pelkäisi. Muista Emersoniasi: 'Tee aina se,\nmitä pelkäät tehdä.'\n\nMutta Dean sanoo, että noin puhuu vain täydellisyys, enkä minä usko\nkoskaan pääseväni niin pitkälle. Ollakseni rehellinen: maailmassa on\npaljon pelottavia asioita, mutta vain kaksi ihmistä, joita minä todella\npelkään. Toinen on rouva Kent, toinen hullu herra Morrison. Häntä\nminä pelkään kauheasti ja luulen melkein jokaisen pelkäävän. Hän asuu\nDerry Pondissa, mutta on siellä tuskin koskaan. Hän vain kuljeskelee\nkuljeskelemistaan etsien kadonnutta morsiantaan. Hän oli ollut\nnaimisissa vain muutaman viikon, kun hänen nuori vaimonsa kuoli, siitä\non jo vuosia, eikä hän ole sen jälkeen tullut koskaan oikein järkiinsä.\nHän väittää, ettei hänen vaimonsa ole kuollut, vaan muutoin joutunut\nhukkaan, ja että hän vielä löytää tämän. Herra Morrison on käynyt\nvanhaksi ja kumaraksi etsiessään, mutta vaimo on hänestä yhä vieläkin\nnuori ja kaunis.\n\nHän kävi meillä kerran viime kesänä, mutta ei tahtonut tulla sisään,\nkatseli vain kaipaavasti keittiöön ja kysyi: 'Onko Annie täällä?' Hän\noli sinä päivänä hyvin hiljainen, mutta toisinaan hän on kovin hurja\nja raivopää. Annie kuulemma kutsuu häntä aina, toisin sanoen Annien\nääni pakenee hänen edellään kaiken aikaa, niin kuin 'satunnaiset sanat'\nminua.\n\nMiehen kasvot ovat kurttuiset ja riutuneet, hän on ikälopun apinan\nnäköinen. Mutta eniten minua kammottaa hänen oikea kätensä, se on\nkauttaaltaan tumman veripunainen -- syntymämerkki. Tuo käsi saa\nminut kauhun valtaan, en itsekään tiedä miksi. En voisi mitenkään\nkoskea sitä. Ja toisinaan hän nauraa itsekseen kamalasti. Ainoa elävä\nolento, josta hän näyttää välittävän, on musta koira. Se kulkee aina\nhänen kanssaan. Hän ei kuulemma koskaan pyydä itselleen suupalaakaan.\nElleivät ihmiset anna pyytämättä, hän lähtee pois nälkäisenä; mutta\nkoiralleen hän pyytää.\n\nMinä pelkään häntä kauheasti ja olin tosiaan iloinen, kun hän ei\ntullutkaan sisään. Kun mies meni pois pitkät harmaat hiukset tuulessa\nliehuen, Elisabet-täti katsoi hänen jälkeensä ja sanoi:\n\n-- Fairfax Morrison oli kerran kaunis älykäs nuori mies, ja hänellä\noli erinomaiset tulevaisuuden toiveet. Niin, niin, Jumalan tiet ovat\nsalatut.\n\n-- Sen vuoksi ne ovatkin mielenkiintoiset, sanoin minä.\n\nMutta Elisabet-täti rypisti otsaansa ja sanoi, etten minä kunnioita\nKaikkivaltiasta. Niin hän sanoo aina kun minä puhun Jumalasta.\nTahtoisin tietää miksi. Täti ei antaisi minun puhua Hänestä Perrynkään\nkanssa, vaikka Perry todella tahtoisi kuulla Jumalasta ja tietää\ntarkoin millainen hän on. Elisabet-täti kuuli minun eräänä\nsunnuntai-iltapäivänä kertovan Perrylle, minkä näköinen Jumala minun\nmielestäni on, ja täti sanoi, että se on herjaavaa.\n\nSitä se ei ollut! Pulma on vain siinä, että Elisabet-tädillä ja minulla\non eri Jumala, siinä kaikki. Luullakseni jokaisella on erilainen\nJumala. Ruth-tädillä esimerkiksi on sellainen, joka rankaisee tädin\nvihollisia lähettämällä heille 'tuomioita'. Eikä tädillä näytä Hänestä\nmuuta hyötyä olevankaan. Jim Cosgrain taas käyttää Jumalaa vannoakseen\nHänen nimeensä. Mutta Milburnin täti kulkee Jumalansa kasvojen valossa\njoka päivä, ja tuo valo paistaa hänestä.\n\nOlen kirjoittanut itseni kuiviin tältä illalta, nyt käyn nukkumaan.\nTiedän tuhlanneeni sanoja tässä päiväkirjassani -- sekin on herra\nCarpenterin mielestä kirjallisia vikojani.\n\n-- Tuhlaat sanoja, tyttö, syydät niitä liian runsaskätisesti.\nSäästeliäästi ja pidättyvästi -- siinä sinulle ohjetta.\n\nHän on tietysti oikeassa. Koetankin noudattaa kirjoitelmissani ja\nkertomuksissani mitä hän saarnaa. Mutta minä tahdon vapaan sananvallan\npäiväkirjassani, jota ei näe kukaan muu kuin minä itse, ei ainakaan\nennen kuin olen kuollut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmilia katsoi kynttiläänsä -- sekin oli melkein loppuun palanut. Hän\ntiesi, ettei saisi enää tänä iltana uutta. Hän siis pisti päiväkirjansa\npieneen kaappiinsa, joka oli uuninkupeella, peitti hiipuvan takkatulen,\nriisuutui ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Huoneen täytti verkalleen\nyön aavemainen lumivalo, sillä kiitävien myrskypilvien takana oli\ntäysikuu.\n\nMutta juuri kun Emilia oli valmis pujahtamaan mustaan korkeaan\nsänkyynsä, hän sai äkkiä innoittavan mielijohteen -- loistavan\nkertomuksen aiheen. Hetken aikaa hän värisi haluttomana, kun huone\nalkoi jäähtyä. Mutta aihe piti puolensa. Emilia kaivoi patjansa alta\npuoleksi palaneen kynttilän, jonka oli kätkenyt juuri tämmöisten\ntapauksien varalle.\n\nEmilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun\nnutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän\nryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen\nvarjoihin kalpean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma\npää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden\nKuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa,\nhänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen\nsilmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset\nhenkijoukot hänen kynänsä kutsusta.\n\nKun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen\ntalilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen.\nKello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta\nkertomuksensa hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän\nmilloinkaan oli kirjoittanut.\n\nHän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja luikahti\nvaimenevan myrskyn kehtolauluun.\n\n\n\n\n2\n\nKASVUAIKOJA\n\n\nTämän kirjan sisältönä eivät tule kokonaan eivätkä edes pääasiallisesti\nolemaan Emilian päiväkirjan otteet. Mutta kutoaksemme yhteen asioita,\njotka eivät sinänsä ansaitse eri lukua, mutta ovat kuitenkin tarpeen,\njos mieli oikein ymmärtää Emilian olemusta ja ympäristöä, liitän tähän\nvielä muutamia katkelmia. Miksi en sitä paitsi käyttäisi aineksia,\njotka ovat valmiina saatavissa? Emilian päiväkirja on tulvillaan\nnuorekasta epäkypsyyttä ja alleviivauksia. Tätä nelitoistavuotiasta,\nhänen mielikuvitustaan ja hänen itsetutkisteluaan onkin helpompi\nymmärtää päiväkirjamerkintöjen valossa kuin suopeimmankaan\nelämäkerran kirjoittajan avulla. Lehteillään siis vielä kerran tuota\nvanhaa kellastunutta Jimmy-kirjaa, joka on kirjoitettu Uuden Kuun\nullakkokamarissa.\n\n_Helmikuun 15. päivänä_\n\n\"Olen päättänyt kirjoittaa tähän kirjaan päivittäin kaikki hyvät tekoni\nja -- myös pahat tekoni. Sain tämän ajatuksen eräästä kirjasta ja se\nmiellyttää minua. Aion olla mahdollisimman rehellinen. Hyvät teot on\ntietysti helppo kirjoittaa muistiin, mutta pahoja ei ole yhtä helppo\nmuistaa.\n\nVain yhden pahan teon olen tänään tehnyt -- nimittäin yhden ainoan\nomasta mielestäni pahan. Vastasin nenäkkäästä Elisabet-tädille. Hänen\nmielestään viivyin liian kauan astiain pesussa. Minä en luullut niillä\nolevan kiirettä ja sepitin parhaillaan kertomusta, jonka nimi oli\n'Myllyn salaisuus'. Elisabet-täti katsoi minuun ja sitten kelloon ja\nsanoi kaikkein epämiellyttävimmällä tavallaan:\n\n-- Oletko etanan sisko, Emilia?\n\n-- Ei! Etanat eivät ole minun sukulaisiani, vastasin ylpeästi. Sanani\neivät sinänsä olleet nenäkkäät, mutta sanoin ne nenäkkäästi. Ja se oli\ntarkoituksenikin. Vihastuin kovasti, ivalliset puheet saavat minut aina\nnärkästymään. Perästäpäin olin pahoillani, kun olin suuttunut, mutta\nolin pahoillani siksi, että käytökseni oli tyhmää ja arvotonta -- en\nsiksi, että olin tehnyt väärin. Eikä se tainnut olla oikeata katumusta.\n\nMitä taas hyviin tekoihin tulee, tein niitä tänään kaksi. Pelastin\nkahden pienen olennon hengen. Tuhma Töpö oli saanut kiinni pulmusen,\nmutta minä otin sen siltä pois. Pulmunen lensi vikkelästi tiehensä ja\nminä olen varma, että se tunsi itsensä ihmeen onnelliseksi. Myöhemmin\nkävin kellarin ruokakomerossa ja siellä oli hiiri, joka oli tarttunut\npyydykseen jalastaan. Siinä se raukka värisi melkein nääntyneenä\nponnisteluistaan ja sen mustissa silmissä oli vetoava katse. En voinut\nkestää sitä, vaan päästin hiiren vapaaksi, ja kipeästä jalastaan\nhuolimatta se livisti tiehensä varsin reippaasti. En ole varma, oliko\nse hyvä teko. Hiiren kannalta katsoen se oli ja minunkin, mutta entä\nElisabet-tädin...\n\nLaura-täti ja Elisabet-täti lukivat ja polttivat tänä iltana\nlaatikollisen vanhoja kirjeitä. He lukivat ne ääneen ja keskustelivat\nniistä, ja minä istuin nurkassa ja neuloin sukkaa. Kirjeet olivat\nerittäin mielenkiintoisia, ja minä sain Murrayn suvun jäsenistä paljon\nuusia tietoja. On suurenmoista kuulua tämmöiseen sukuun. Ei ihme\nettä meitä sanotaan Blair Waterissa 'valituksi kansaksi', vaikkei\nsitä tarkoitetakaan kohteliaisuudeksi. Minunkin täytyy olla suvun\nperinteiden arvoinen.\n\nSain tänään Dean Priestiltä pitkän kirjeen. Hän viettää talven\nAlgeriassa. Lupaa tulla huhtikuussa kotiin ja asettua kesäksi asumaan\nsisarensa, rouva Evansin luo. Olen siitä hyvin iloinen. Hienoa, että\nhän on koko kesän Blair Waterissa. Kukaan ei koskaan puhu minulle\nniin kuin Dean. Hän on hauskin ja kiinnostavin kaikista tuntemistani\nvanhoista ihmisistä. Elisabet-tädin mielestä hän on itsekäs kuten\nkaikki Priestit. Mutta täti ei pidäkään Priesteistä. Ja hän sanoo aina\nDeania Pönttöseläksi, mikä herättää minussa kapinahenkeä. Deanin toinen\nolkapää on kyllä hiukan toista ylempänä, mutta ei se ole hänen vikansa.\nSanoin kerran Elisabet-tädille toivovani, ettei hän nimittelisi\nystävääni sillä tavalla, mutta hän vain sanoi:\n\n-- Enhän minä ole antanut pilkkanimeä sinun ystävällesi. Hänen oma\nsukunsa aina sanoo häntä Pönttöseläksi. Priestit eivät ole erikoisen\nhienotunteisia!\n\nTeddykin oli saanut Deanilta kirjeen ja kirjan 'Suurten taiteilijain\nelämänkertoja' -- Michelangelon, Rafaelin, Velasquezin, Rembrandtin,\nTizianin. Teddy sanoo, ettei hän uskalla lukea sitä äitinsä nähden\n-- äiti polttaisi sen. Minä olen varma, että jos Teddyllä vain olisi\ntilaisuus, hänestä tulisi yhtä suuri taiteilija kuin kuka tahansa\nheistä.\"\n\n_Helmikuun 18. päivänä_\n\n\"Tänään minulla oli ihanaa, kun vaelsin koulusta yksin puropolkua\nKorkean Johnin metsikön halki. Aurinko oli matalalla, sen paiste vienoa\nja lumi valkoista ja varjot hennot ja siniset. Minusta mikään ei ole\npuitten varjojen veroista. Ja kun tulin puutarhaan, näytti oma varjoni\naivan hullunkuriselta, niin pitkältä, että se ulottui ihan puutarhan\npoikki. Sepitin paikalla runon, ja tässä kaksi säettä siitä:\n\n    Jos varjomme pituiset olisimme,\n    kuinka pitkiä oliskaan varjomme.\n\nMinusta siinä on aika tavalla filosofiaa.\n\nTänä iltana kirjoitin kertomuksen. Elisabet-täti tiesi puuhani ja oli\nsiitä kovin närkästynyt. Hän torui minua, kun muka tuhlaan aikaa.\nMutta se ei ollut ajan tuhlaamista. Minä kasvoin siinä ohessa, tiedän\nettä kasvoin. Ja muutamista lauseista pidin oikein. 'Harmaa metsä\nkammottaa minua' -- se miellytti minua erikoisesti. Ja -- 'valkoisena\nja ylväänä hän kulki synkkää metsää kuin kuunsäde'. Tämä on minusta\noikein hienoa. Mutta herra Carpenter sanoo, että aina kun minusta jokin\nkohta on erikoisen kaunis, on parasta pyyhkiä se pois. Mutta voi,\nminä en voi pyyhkiä tätä pois -- en ainakaan vielä. Kummallista, että\nnoin kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun herra Carpenter on käskenyt\nminua pyyhkimään pois jonkin kohdan, olen samaa mieltä kuin hän, ja se\nhävettää minua. Herra Carpenter oli tänään kerrassaan armoton ainettani\nkohtaan. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi kelvannut hänelle.\n\n-- Kolme huudahdusta samassa kappaleessa, Emilia. Yksikin on\nliikaa tänä armon vuonna! Ja mitä outoja sanoja sinä kaivat esiin.\nAnteeksiantamatonta. Kirjoita selvää kieltä, jätä konstailu.\n\nHän oli oikeassa. Minä huomasin sen itsekin ja häpeä kulki lävitseni\nkiireestä kantapäähän kuin punainen aalto. Ja kun herra Carpenter\nsitten oli sinikynällään maalannut melkein joka lauseen ja ivannut\nkaikkia kauniita sanontojani ja löytänyt virheen melkein joka\nilmauksesta ja vielä sanonut minulle, että olen liian hanakka sullomaan\n'nokkeluuksia' kaikkeen mitä kirjoitan, hän viskasi ainevihkoni\npöydälle, repi hiuksiaan ja sanoi:\n\n-- Sinustako kirjailijaksi! Tyttö, ota kauha ja opettele keittämään!\n\nSitten hän harppasi pois mutisten sadatuksia tyynesti mutta\nvaikuttavasti. Sieppasin käteeni ainevihkoparkani enkä masentunut\ntuosta kovinkaan. Minä osaan jo keittää, ja herra Carpenteria käsitän\nnyt hieman paremmin kuin ennen. Kuta parempia aineeni ovat, sitä\nenemmän hän niiden vuoksi raivoaa. Tämä mahtoi olla oikein hyvä.\n\nMutta siitä hän kiukustuu ja käy kärsimättömäksi, kun huomaa\nettä olisin voinut saada aineen vielä paremmaksi enkä kuitenkaan\nole korjannut sitä -- huolimattomuudesta tai laiskuudesta tai\nvälinpitämättömyydestä -- kuten hän luulee. Hän ei voi sietää ihmistä,\njoka voisi parantaa eikä paranna. Eikä hän näkisi minun puolestani tätä\nvaivaa, ellei hän luulisi minusta kuitenkin vähitellen tulevan jotakin.\n\nElisabet-täti ei hyväksy herra Johnsonia. Täti ei pidä hänen\njumaluusoppiaan aivan moitteettomana. Herra Johnson sanoi viime\nsunnuntaina saarnassaan, että budhalaisuudessa oli jotakin hyvää.\n\n-- Pian hän varmaan sanoo, että paavilaisuudessakin on jotakin hyvää,\nsanoi Elisabet-täti närkästyneenä päivällispöydässä.\n\nBudhalaisuudessa saattaa olla jotakin hyvää. Minun täytyy kysyä asiaa\nDeanilta, kun hän tulee kotiin.\"\n\n_Maaliskuun 2. päivänä_\n\n\"Olimme tänään kaikki vanhan rouva Sarah Paulin hautajaisissa. Minä\nolen aina käynyt mielelläni hautajaisissa. Kun sanoin sen, näytti\nElisabet-täti kauhistuneelta ja Laura-täti sanoi:\n\n-- No mutta rakas Emilia!\n\nMinusta on melkein hauskaa kauhistuttaa Elisabet-tätiä, mutta jos\nloukkaan Laura-tädin mieltä, minun tulee aina paha olla, hän on kovin\nkultainen. Sen vuoksi koetin selitellä kantaani. Elisabet-tädille on\ntoisinaan hyvin vaikea selittää asioita.\n\n-- Hautajaiset ovat kiinnostavia. Ja niissä on huumoriakin.\n\nTaisinkin tehdä asiat vain pahemmiksi, kun sanoin tämän. Ja kuitenkin\nElisabet-täti tiesi aivan yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka lystikästä\noli nähdä joitakin rouva Paulin sukulaisia, jotka ovat vuosikausia\nriidelleet hänen kanssaan ja vihanneet häntä -- eikä hän tosiaan\nollut rakastettava, vaikka onkin kuollut! Nyt he istuivat nenäliina\nsilmillä ja itkivät muka. Tiesin mainiosti, mitä itsekukin heistä\nsydämessään ajatteli. Jane Paul kai mietti, oliko se vanha ärmätti\nmahtanut määrätä hänelle mitään testamentissaan, ja Alice Paul, joka\ntiesi ettei ainakaan hän saisi mitään, toivoi vain ettei Jane Paulkaan\nsaisi. Sitten hän olisi tyytyväinen. Ja rouva Paul tuumi, kuinka pian\nolisi säädyllistä muuttaa talo siihen uskoon, johon hän oli aina\nhalunnut sen saada ja jota rouva Paul oli vastustanut. Ja Min-täti oli\nhuolissaan, ettei paistettu liha mitenkään riittäisi pikkuserkkujen\nsuurelle laumalle, jota ei ollut tilaisuuteen odotettu eikä toivottu,\nja Lisette Paul laski vieraiden määrää ja pahoitteli, ettei heitä ollut\nyhtä paljon kuin rouva Listerin hautajaisissa edellisellä viikolla. Kun\nkerroin tämän Laura-tädille, hän sanoi vakavasti:\n\n-- Kaikki tuo saattaa olla totta (hän tiesi, että se oli totta), mutta\nminusta ei sittenkään tunnu oikein suotavalta, että sinun ikäisesi\ntyttö oivaltaa sen.\n\nMutta minä en voi sille mitään. Tätikulta säälii aina ihmisiä, niin\nettei näe heidän hullunkurisia puoliaan. Mutta näin minä muutakin.\nMinä näin, että pikku Zack Fritz, jonka rouva Paul oli ottanut\nottopojakseen ja jolle hän oli ollut oikein hyvä, oli aivan menehtyä\nsurusta, ja huomasin että Martha Paul suri ja häpesi pitkää katkeraa\nriitaansa rouva Paulin kanssa -- ja näin, että rouva Paulin kasvot,\njotka hänen eläessään näyttivät tyytymättömiltä ja pettyneiltä, olivat\nnyt rauhalliset ja majesteettiset ja kauniit -- ikään kuin kuolema\nvihdoin olisi tuottanut hänelle tyydytyksen. Kyllä hautajaiset ovat\nkiinnostavia.\"\n\n_Maaliskuun 5. päivänä_\n\n\"Tänä iltana sataa hiukan lunta. Minusta on hauska katsella, kun\nlumihiutaleet liitävät alas piirtäen viistoja viivojaan tummia puita\nvasten.\n\nTaisin tehdä tänään hyvän työn. Jason Merrowly oli täällä auttamassa\nJimmy-serkkua sahaamaan puita, ja minä näin hänen pistäytyvän\nsikolättiin ja ottavan ryypyn viskipullosta. Mutta minä en sanonut\nsiitä kenellekään, se on hyvä tekoni.\n\nEhkä minun pitäisi kertoa Elisabet-tädille, mutta jos kertoisin, ei\ntäti enää koskaan ottaisi häntä työhön, ja vaimoparkansa ja lastensa\nvuoksi hän tarvitsee niin paljon työtä kuin suinkin. Aina ei näytä\nolevan helppo tietää, ovatko teot hyviä vai pahoja.\"\n\n_Maaliskuun 20. päivänä_\n\n\"Eilen Elisabet-täti oli kovin vihainen, kun en tahtonut kirjoittaa\nmuistorunoa Peter DeGeeristä, joka viime viikolla kuoli. Hänen vaimonsa\nkävi täällä ja pyysi minua sepittämään runon. Minä en suostunut,\nmokoma pyyntö harmitti minua kovasti. Olisin mielestäni halventanut\ntaidettani, jos olisin sen tehnyt, vaikka tietystikään en sanonut sitä\nrouva DeGeerille. Ensinnäkin se olisi loukannut häntä ja toiseksi\nhänellä ei olisi ollut aavistustakaan mitä tarkoitin. Elisabet-tätikään\nei käsittänyt miksi kieltäydyin, kun rouva DeGeerin mentyä kerroin\nhänelle.\n\n-- Sinä kirjoitat yhtenään kyynäräkaupalla roskaa, jota kukaan ei\nkaipaa, hän sanoi. -- Minusta sinun pitäisi kirjoittaa semmoista,\nmitä tarvitaan. Se olisi ollut eukkoparalle mieleen. Vai 'halventanut\ntaidettasi', johan nyt jotakin. Jos sinun täytyy puhua, Emilia, niin\npuhuisit edes järkeä.\n\nMinä rupesin puhumaan järkeä. Sanoin vakavasti:\n\n-- Elisabet-täti, kuinka voisin kirjoittaa hänelle muistorunon. Minä\nen voisi kirjoittaa valheellista runoa kenenkään mieliksi. Ja tiedät\nitsekin, ettei vanhasta DeGeeristä voisi sanoa mitään hyvää, joka olisi\ntotta.\n\nElisabet-täti tiesi sen eikä voinut vastata mitään, mutta sitä\ntyytymättömämpi hän oli minuun. Minua harmitti niin, että lähdin\nhuoneeseeni ja kirjoitin muistorunon Peteristä, omaksi huvikseni vain.\nEpäilemättä on sangen hauska kirjoittaa todenperäisiä muistosanoja\nhenkilöistä, joista ei pidä.\n\nEn minä suinkaan vihannut Peter DeGeeriä. Minä vain halveksin häntä\nniin kuin kaikki muutkin. Mutta Elisabet-täti oli kiusannut minua,\nja kun minua kiusataan, voin kirjoittaa sangen purevasti. Ja taas\ntunsin, että joku kirjoitti minun välitykselläni -- joku ivallinen,\npilkallinen, joka nautti kun sai pilailla laiskan, saamattoman,\nvalheellisen, typerän, tekopyhän ukkoparan kustannuksella. Ajatukset,\nsanat, loppusoinnut, kaikki tuntuivat soluvan itsestään paikalleen tuon\njonkun nauraa hihittäessä.\n\nMinusta runo oli niin hyvä, etten voinut vastustaa houkutusta, vaan\notin sen tänään kouluun näyttääkseni herra Carpenterille. Ajattelin\nhänen nauttivan siitä -- ja uskon hänen tavallaan nauttineenkin, mutta\nluettuaan hän laski sen pöydälle ja katsoi minuun. Hän sanoi:\n\n-- Ehkä tosiaan on hauska ivata epäonnistunutta ihmistä. Peter-parka\nei ollut kunnon mies -- ja nyt hän on kuollut -- ja hänen Luojansa\nehkä on hänelle armollinen, ihmiset eivät. Kun minä kuolen,\nkirjoitatko minusta samalla tavalla, Emilia? Sinä pystyt siihen,\nniin, niin, kyllä tästä näkyy, tämä on sangen sukkelaa. Osaat kuvata\nheikkoudet, houkkamaisuuden ja pahuuden suorastaan kammottavasti, se\non kammottavaa, kun on kysymys sinun ikäisestäsi tytöstä. Mutta --\nkannattaako niin tehdä, Emilia?\n\n-- Ei, ei kannata, sanoin.\n\nOlin niin häpeissäni ja pahoillani, että tahdoin päästä pois itkemään.\nOli kamalaa ajatella, että herra Carpenter saattoi luulla minun joskus\nkirjoittavan _hänestä_ tällä tavalla kaiken sen jälkeen, mitä hän on\ntehnyt hyväkseni.\n\n-- Ei tosiaankaan, sanoi herra Carpenter. -- Satiirikin on joskus\npaikallaan, on olemassa märkäpaiseita, joista päästään vain\npuhkaisemalla, mutta on paras jättää puhkaiseminen suurille neroille.\nOn parempi parantaa kuin loukata. Me epäonnistuneet ihmiset tiedämme\nsen.\n\n-- Voi, herra Carpenter! aloitin. Tahdoin sanoa, ettei hän ollut\nepäonnistunut ihminen, tahdoin sanoa kauhean paljon muutakin, mutta hän\nei antanut.\n\n-- Kas niin, ei puhuta siitä enempää, Emilia. Sano minun kuoltuani:\n'Hän oli epäonnistunut, eikä kukaan tiennyt sitä paremmin eikä tuntenut\nkatkerammin kuin hän itse.' Ole armelias epäonnistuneita kohtaan,\nEmilia. Ivaa pahuutta, jos sinun täytyy -- mutta sääli heikkoutta.\n\nHän asteli sitten pois ja kutsui oppilaat sisään. Olen siitä asti ollut\nonneton enkä saa tänä yönä unta. Mutta nyt kirjoitan päiväkirjaan\njuhlallisen lupauksen: _Kynäni parantakoon älköönkä loukatko_. Ja minä\nkirjoitan sen kursiivilla, koska tämä seikka on minulle suunnattoman\nvakava.\n\nEn kuitenkaan repinyt runoani, en voinut. Se oli todella liian hyvä\nhävitettäväksi. Panin sen kaappiin lukeakseni sitä joskus omaksi\nhuvikseni, mutta en koskaan näytä sitä kenellekään.\n\nEn tosiaan olisi tahtonut loukata herra Carpenteria!\"\n\n_Huhtikuun 1. päivänä_\n\n\"Kuulin tänään erään Blair Waterissa vierailevan henkilön sanovan\noikein harmittavasti. Alec Sawyer ja hänen rouvansa, jotka asuvat\nCharlottetownissa, olivat postissa minun siellä käydessäni.\nRouva Sawyer on oikein hauskan näköinen ja muodikas ja ylhäinen\nkäytökseltään. Kuulin hänen sanovan miehelleen:\n\n-- Kuinkahan tämän uneliaan paikan asukkaat jaksavat asua täällä\nvuodesta vuoteen? Minä tulisin hulluksi. Täällä ei koskaan tapahdu\nmitään.\n\nMinun teki tosiaan mieleni kertoa hänelle hiukan Blair Waterista.\nOlisin voinut olla vielä kahta ivallisempi. Mutta Uuden Kuun asukkaat\neivät julkisesti esiinny huomiota herättävästi. Tyydyin sen vuoksi\nkumartamaan hyvin kylmästi, kun hän puhutteli minua, ja purjehtimaan\nylväästi hänen ohitseen. Kuulin herra Sawyerin kysyvän: 'Kuka tuo tyttö\non?' Ja rouva Sawyer vastasi: 'Varmaan hän on se Starrin tyttö -- pitää\npäätäänkin pystyssä oikeaan murraylaistapaan.'\n\nKuinka voi sanoa, ettei täällä koskaan tapahdu mitään! Vaikka tapahtuu\naivan yhtä mittaa -- jännittävää. Minusta täkäläinen elämä on aivan\nihmeellistä. Meillä on aina nauramista ja itkemistä ja kertomista\nvaikka kuinka paljon.\n\nAjatella nyt, mitä kaikkea Blair Waterissa on tapahtunut vain kolmen\nviime viikon kuluessa -- komediaa ja tragediaa aivan sekaisin. James\nBaxter herkesi yhtäkkiä puhumasta vaimolleen eikä kukaan tiedä miksi.\nVaimoraukka ei ainakaan tiedä, on vain menehtyä suruun. Gillianin ukko,\njoka vihasi kaikkea teeskentelyä, kuoli pari viikkoa sitten ja hänen\nviimeiset sanansa olivat: 'Katso, ettei minun hautajaisissani ulista\neikä tuhista.'\n\nKukaan ei tosiaan ulissut eikä tuhissut. Ketään ei haluttanut, ja\nkoska hän oli sen kieltänyt, kukaan ei ulissut edes näön vuoksi. Blair\nWaterissa ei ole koskaan ollut yhtä iloisia maahanpanijaisia. Olen\nnähnyt häitäkin, jotka ovat olleet paljon alakuloisempia, Ella Bricen\nesimerkiksi. Hänen vihkiäisiään synkensi se, ettei hän pukeutuessaan\nmuistanut panna jalkaansa valkoisia kenkiä, vaan meni saliin\nsulhasensa vierelle vanhoissa virttyneissä tohveleissaan, joissa oli\nvarpaiden kohdalla reiät. Ihmiset olisivat tuskin enemmän ihmetelleet\nja sopottaneet, vaikka hän olisi ilmestynyt alasti heidän eteensä.\nElla-parka itki koko hääaterian ajan erehdystään.\n\nScobien ukko ja hänen sisarpuolensa ovat riitaantuneet elettyään\nrauhallisesti yhdessä kolmekymmentä vuotta, niin tuskastuttava\nnainen kuin sisarpuoli kuuluu olevankin. Ei mikään hänen tekonsa tai\nsanansa ollut koskaan kiihottanut Robertia kiukunpurkaukseen, mutta\ntässä eräänä iltana oli aterialta jäänyt tähteeksi yksi ainokainen\nmunkki, ja Robert pitää kovasti munkeista. Hän pisti sen ruokakomeroon\niltapalaksi, mutta kun hän sitten meni munkkiaan ottamaan, Matilda\nolikin syönyt sen. Ukko suuttui kauheasti, veti sisarpuoltaan nenästä,\nsanoi häntä noita-akaksi ja käski hänen lähteä talosta. Matilda\nmenikin Derry Pondiin sisarensa luo, ja Robert aikoo asua yksin.\nScobielaistapaan kumpikaan ei ikinä anna anteeksi, eikä kumpikaan voi\ntämän jälkeen enää olla onnellinen eikä tyytyväinen.\n\nGeorge Lake kulki eräänä kuutamoyönä pari viikkoa sitten kotiinsa\nDerry Pondista ja yhtäkkiä hän näki kaksi mustaa varjoa vierellään\nkuutamoisella hangella. Mutta ei ollut ketään, joka olisi voinut\nluoda sen toisen varjon! Hän hyökkäsi lähimpään taloon puolikuolleena\nsäikähdyksestä, ja sanotaan, ettei hän koskaan tule enää ennalleen.\n\nTämä on dramaattisinta, mitä on tapahtunut. Selkääni karmii, kun\nkirjoitan siitä. George on tietysti erehtynyt. Mutta hän on totuutta\nrakastava mies eikä juo. En tiedä, mitä olisi ajateltava.\n\nArminius Scobie on hyvin matalasieluinen mies, sillä hän ostaa aina\nrouvansa hatut, ettei tämä maksaisi niistä liikaa. Shrewsburyn\nmyymälöissä tiedetään tämä ja hänelle nauretaan. Viime viikolla hän\nkävi Jonesin ja McCallumin liikkeessä ostamassa rouvalleen hattua, ja\nherra Jones lupasi, että mies saisi hatun ilmaiseksi, jos kulkisi se\npäässään myymälästä asemalle saakka. Ja Arminius kulki. Asemalle oli\nneljännesmailin matka ja kaikki Shrewsburyn pikkupojat juoksivat hänen\nkintereillään ja ilkkuivat hänelle. Mutta siitä Arminius ei välittänyt.\nHän oli säästänyt kolme dollaria ja neljäkymmentä centiä.\n\nJa eräänä iltana minulta itseltäni täällä Uudessa Kuussa putosi\npehmeäksi keitetty muna Elisabet-tädin lähinnä parhaalle kašmirpuvulle.\nSe oli aika tapaus. Euroopassa olisi voinut kukistua kokonainen\nkuningaskunta, eikä se olisi synnyttänyt Uudessa Kuussa moista hälinää.\n\nJoten te siis erehdytte suuresti, rouva Sawyer. Ja kaiken sen\nlisäksi, mitä täällä tapahtuu, täkäläiset ihmiset ovat itsessäänkin\nkiinnostavia. Minä en pidä kaikista, mutta kaikki ovat mielestäni\nkiinnostavia. Neiti Matty Small on neljänkymmenen ja käyttää kamalia\nvärejä -- koko viime kesän hänellä oli kirkossa yllään vanhan ruusun\nvärinen puku ja tulipunainen hattu. Reuben Bascom, tuo vanhus, on\nniin laiska, että hän eräänä sateisena yönä, kun katto alkoi vuotaa,\npiti koko yön maatessaan sateenvarjoa suojanaan, kun ei viitsinyt\nnousta siirtämään vuodettaan. Elder McCloskeyn mielestä ei ollut\nsäädyllistä käyttää sanaa 'housut', kun hän kertoi rukouskokouksessa\neräästä lähetyssaarnaajasta; hän sanoi aina siveästi 'hänen ruumiinsa\nalaosan pukimet'. Amasa Derry sai viime syksynä näyttelyssä neljä\npalkintoa Ronnie Bascomin pellolta anastamistaan kasviksista, kun\ntaas Ronnie itse jäi aivan palkinnotta. Jimmy Joe Belle tuli eilen\nDerry Pondista tänne hankkimaan rakennustarvikkeita 'rakentaakseen\nkanakopin pikku koiralleen'. Vanhan Luke Elliotin kunnottomuus on niin\njärjestelmällistä, että hän uudenvuodenpäivänä laatii koko vuodeksi\nlistan ja merkitsee siihen kaikki päivät, jolloin hän aikoo juoda\nitsensä humalaan -- ja noudattaakin sitä. Kaikki he ovat kiinnostavia,\nhuvittavia ja suurenmoisia.\n\nNo niin, nyt olen osoittanut rouva Alec Sawyerin olevan niin perin\npohjin väärässä, että aivan lepyn hänelle.\"\n\n_Huhtikuun 28. päivänä_\n\n\"Kaksi viikkoa takaperin lähetin parhaan runoni 'Tuulen laulun' New\nYorkiin eräälle aikakauslehdelle ja tänään se palautettiin ja mukana\noli painettu lappu: 'Valitettavasti emme voi käyttää lähettämäänne\nkirjoitusta.'\n\nSe tuntuu kauhealta. En taida kyetä kirjoittamaan mitään, joka olisi\njonkin arvoista.\n\nKyllä minä kykenen. Vielä se aikakauslehti ilomielin painaa, mitä minä\nkirjoitan!\n\nEn kertonut herra Carpenterille, että olin lähettänyt sen. En olisi\nsaanut häneltä kannatusta. Hän sanoo, että vasta viiden vuoden kuluttua\non aika ruveta pommittamaan kustantajia. Mutta tiedän lukeneeni tuosta\nsamasta aikakauslehdestä runoja, jotka eivät olleet hitustakaan\nparempia kuin 'Tuulen laulu'.\n\nKeväällä runon kirjoittaminen tuntuu minusta luontevammalta kuin\nmihinkään muuhun vuodenaikaan. Herra Carpenter sanoo, että minun tulee\ntaistella tätä halua vastaan. Hän sanoo, että kevään tilillä on enemmän\nroskaa kuin minkään muun, mitä Jumala on maailmaan luonut.\n\nHerra Carpenterin puhetapa on koko lailla kirpeää.\"\n\n_Toukokuun 1. päivänä_\n\n\"Dean on palannut kotiin. Eilen hän tuli sisarensa luo, ja tänä\niltana hän oli täällä ja me kävelimme puutarhassa aurinkokellopolkua\nedestakaisin ja juttelimme. On suurenmoista, kun hän on palannut\ntakaisin, hänen vihreät silmänsä ovat kovin salaperäiset ja suunsa\nkaunis.\n\nMe juttelimme kauan Algeriasta ja sielunvaelluksesta ja ruumiinpoltosta\nja profiileista. Dean sanoo, että minulla on hyvä profiili -- puhdas\nkreikkalainen. Pidän aina Deanin kohteliaisuuksista.\n\n-- Aamutähti, kylläpä sinä olet kasvanut, hän sanoi. -- Viime syksynä\nerosin lapsesta -- nyt tapaan naisen.\n\nKolmen viikon kuluttua täytän neljätoista ja olen pitkä ikäisekseni.\nDeania se näyttää ilahduttavan, aivan päinvastoin kuin Laura-tätiä,\njoka aina huokaa hameita pidentäessään ja ajattelee, että lapset\nkasvavat liian nopeasti.\n\n-- Niin rientää aika, sanoin toistaen aurinkokelloon kirjoitetun\ntunnuslauseen, ja mielestäni puhuin erittäin viisaasti.\n\n-- Olet melkein yhtä pitkä kuin minäkin, hän sanoi ja lisäsi sitten\nkatkerasti. -- Mutta eihän Pönttöselkä-Priest olekaan komeimpia\nvarreltaan.\n\nMinä olen aina karttanut millään tavalla viittaamasta hänen\nhartioihinsa, mutta nyt sanoin:\n\n-- Dean, älä ivaa itseäsi tuolla tavalla -- ainakaan minun seurassani.\nMinä en koskaan ajattele sinua Pönttöselkänä.\n\nDean otti minua kädestä ja katsoi suoraan silmiini, ikään kuin olisi\nkoettanut lukea sisimmät ajatukseni.\n\n-- Oletko varma siitä, Emilia? Etkö usein toivo, etten olisi rampa enkä\nvääräselkä?\n\n-- Sinun itsesi tähden kyllä, vastasin, mutta minulle se ei merkitse\nmitään, eikä tule koskaan merkitsemään.\n\n-- Eikä tule koskaan merkitsemään! Dean toisti sanat painavasti. --\nKunpa voisin olla varma siitä, Emilia -- kunpa voisin olla varma.\n\n-- Voit olla siitä varma, sanoin lämpimästi.\n\nMinulla oli paha mieli, kun hän näytti epäilevän sitä -- ja kuitenkin\nhänen ilmeensä teki minut hieman levottomaksi. Se toi äkkiä mieleeni,\nkuinka Dean pelastaessaan henkeni Malvernin rantakalliolla sanoi,\nettä minä nyt kuuluin hänelle, koska hän on pelastanut henkeni. Minä\nen pidä siitä ajatuksesta, että elämäni kuuluisi kenellekään muulle\nkuin itselleni. Se ei saa kuulua kenellekään, ei edes Deanille, vaikka\npidänkin hänestä paljon. Jollakin tapaa pidän Deanista enemmän kuin\nkenestäkään muusta maailmassa.\n\nKun tuli pimeä, alkoivat tähdet näkyä ja me tutkimme niitä Deanin\nuudella mainiolla kenttäkiikarilla. Se oli viehättävää. Dean on hyvin\nperillä tähdistä, minusta hän tuntuu olevan perillä kaikesta. Mutta kun\nsanoin sen, hän vastasi:\n\n-- On eräs asia, jota en tiedä. Antaisin kaiken saadakseni tietää sen\nsalaisen asian. Ehken saa tietää sitä milloinkaan. Tahtoisin tietää --\nkuinka voisin saavuttaa --\n\n-- Mitä? kysyin uteliaasti.\n\n-- Sydämeni kaipuun, sanoi Dean haaveilevasti ja katsoi hohtavaa\ntähteä, joka näytti asettuneen Kolmen Prinsessan latvaan. -- Se näyttää\nyhtä houkuttelevalta ja saavuttamattomalta kuin tuo jalokiven kaltainen\ntähti. Niin, Emilia, mutta -- kuka tietää?\n\nMitä ihmettä Dean mahtaa haluta noin hartaasti?\"\n\n_Toukokuun 4. päivänä_\n\n\"Dean toi minulle Pariisista kauniin salkun, ja minä olen jäljentänyt\nkannen sisäpuolelle mielisäkeistöni _Ripsellisestä Gentianasta_. Luen\nsen joka päivä ja muistelen lupaustani 'kiivetä alppipolkua'. Alan\nymmärtää, että minulla tosiaan on edessäni kiipeämistä, vaikka taisin\nalussa luulla, että minä vain hohtavilla siivillä liitelen oikopäätä\ntuohon etäiseen päämäärään. Herra Carpenter on repinyt rikki tuon\njärjettömän haaveen. 'Kaiva maahan varpaasi ja tarraudu kiinni kynsin\nhampain -- se on ainoa tapa', hän sanoo.\n\nViime yönä mietin vuoteessani kauniita nimiä kirjoille, jotka joskus\nkirjoitan -- 'Suurenmoinen nainen', 'Uskonsa ja lupauksensa puolesta',\n'Oi, kallis kalpea Margareeta' (tämän sain Tennysonista), 'Vere de\nVeren heimoa' (samoin) ja 'Kuningaskunta meren rannalla'.\n\nSaisinpa nyt vain nimien arvoisia ajatuksia!\n\nKirjoitan kertomusta, jonka nimi on 'Talo pihlajien keskellä'. Sekin\nnimi on mielestäni sangen hyvä. Mutta rakkauskeskustelut tuottavat\nvielä vaikeuksia. Aina kun kirjoitan niistä, kaikki tuntuu niin\nkankealta ja tyhmältä heti kun olen saanut sen paperille, että aivan\nraivostun. Kysyin Deanilta, voisiko hän opettaa minua kirjoittamaan nuo\nvuorosanat kunnolla, koska hän aikoinaan lupasi, mutta hän sanoi, että\nolen vielä liian nuori. Hän sanoi sen salaperäisellä tavallaan, jolloin\naina tuntuu, että sanoihin kätkeytyy paljon enemmän kuin ne ilmaisevat.\nKunpa minäkin voisin puhua yhtä merkitsevästi. Se tekee ihmisen hyvin\nkiinnostavaksi.\n\nTänään Dean ja minä aloimme koulun jälkeen lukea 'Alhambraa' taas\nkerran. Me istuimme puutarhassa kivipenkillä. Tuo kirja saa minut aina\ntuntemaan kuin aukaisisin oven ja astuisin suoraan satumaahan.\n\n-- Tahtoisinpa nähdä Alhambran, sanoin.\n\n-- Lähdetään joskus katsomaan sitä -- yhdessä, sanoi Dean.\n\n-- Voi, se olisi ihanaa, huudahdin. -- Luuletko, Dean, että me joskus\nvoisimme lähteä?\n\nEnnen kuin Dean ennätti vastata, kuulin Teddyn vihellyksen Korkean\nJohnin metsiköstä, kaksi lyhyttä korkeaa ja yhden pitkän matalan\nvihellyksen, joka on sovittu merkkimme.\n\n-- Anteeksi, minun täytyy lähteä, Teddy kutsuu minua, sanoin.\n\n-- Täytyykö sinun aina mennä, kun Teddy kutsuu? kysyi Dean.\n\nNyökkäsin ja selitin:\n\n-- Hän kutsuu minua tuolla tavalla vain silloin, kun hänellä on\nerikoinen syy, ja minä olen luvannut tulla aina, jos suinkin voin.\n\n-- Minäkin tarvitsen seuraasi erikoisesta syystä, sanoi Dean. -- Minä\ntulin tänne tänä iltana varta vasten lukemaan 'Alhambraa' kanssasi.\n\nMinä olin yhtäkkiä onneton. Olisin hirveän mielelläni jäänyt Deanin\nluo, mutta kuitenkin minusta tuntui, että minun täytyi mennä Teddyn\nluo. Dean sulki 'Alhambran'.\n\n-- Mene, hän sanoi.\n\nMinä lähdin -- mutta asiat tuntuivat menneen jotenkuten hullusti.\"\n\n_Toukokuun 10. päivänä_\n\n\"Olen lukenut tällä viikolla kolme kirjaa, jotka Dean minulle lainasi.\nYksi oli kuin ruusutarha, erittäin miellyttävä, mutta rahtusen liian\nimelä. Toinen oli kuin mäntymetsä vuorilla, tuoksua ja tunnelmaa\ntulvillaan, ihastuin siihen ja jouduin kuitenkin tavallaan epätoivoon.\nSe oli hyvin kauniisti kirjoitettu, minä en varmasti koskaan kykene\nkirjoittamaan sillä tavalla. Ja kolmas, se oli aivan kuin sikolätti.\nDean antoi sen minulle erehdyksessä. Hän oli oikein vihainen, kun\nhuomasi erehdyksensä, suuttui ja tuli pahoilleen.\n\n-- Tähti, en olisi koskaan antanut sinulle tuollaista kirjaa, se oli\ntörkeääkin törkeämpää huolimattomuutta, anna minulle anteeksi. Se kirja\non totuudenmukainen kuvaus maailmasta, mutta ei sinun maailmastasi,\nJumalan kiitos. Eikä sinusta koskaan tule tuollaisen maailman\nkansalaista. Tähti, lupaathan unohtaa koko kirjan.\n\n-- Jos vain voin, sanoin.\n\nMutta en tiedä voinko. Se oli kovin rumaa. Olen ollut onneton siitä\nsaakka kuin sen luin. On kuin käteni olisivat tahriintuneet enkä saisi\nniitä puhtaiksi. Ja minulla on toinenkin kummallinen tunne, kuin jokin\nportti olisi sulkeutunut takanani ja minä olisin joutunut uuteen\nmaailmaan, jota en oikein käsitä ja josta en pidä, mutta jonka läpi\nminun täytyy taivaltaa.\n\nTänä iltana koetin kirjoittaa Deanista luonnekuvieni kokoelmaan. Mutta\nen onnistunut. Kirjoittamani tuntui valokuvalta, ei muotokuvalta.\nDeanissa on sellaista, jota minä en tajua.\n\nDean ikuisti minut eräänä päivänä uudella valokuvauskoneellaan, mutta\nhän ei ollut tyytyväinen kuvaan.\n\n-- Se ei ole näköisesi, hän sanoi, mutta eihän tähdenloistetta voikaan\nvalokuvata.\n\nSitten hän lisäsi mielestäni terävästi:\n\n-- Sano sille Teddyn mokomalle, ettei hän piirrä kasvojasi kaikkiin\nkuviinsa. Joutavaa, että hän panee sinut joka tauluunsa.\n\n-- Ei hän minua piirräkään! huudahdin. -- Eihän Teddy ole piirtänyt\nminusta kuin yhden kuvan -- sen, jonka Nancy-täti varasti.\n\nSanoin sen oikein ilkeästi ja häpeämättä, sillä en ole koskaan antanut\nNancy-tädille anteeksi, että hän piti tuon kuvan.\n\n-- Kaikissa hänen kuvissaan on sinua, sanoi Dean itsepintaisesti, sinun\nsilmäsi, kaulasi kaarre, pääsi asento, persoonallisuutesi. Se juuri\nonkin pahinta. Silmistäsi ja piirteistäsi ei väliä, mutta minä en\ntahdo, että tuo nulikka panee osan sieluasi kaikkeen mitä piirtää. Hän\nei ehkä tiedä tekevänsä niin, ja se pahentaa vain asiaa.\n\n-- En ymmärrä sinua, sanoin varsin ylhäisesti. -- Mutta Teddy on etevä,\nniin sanoo herra Carpenter.\n\n-- Ja Uuden Kuun Emilia toistaa häntä kaikuna. Epäilemättä pojalla on\nkykyä -- hän saa vielä aikaan jotain, ellei sairaalloinen äiti turmele\nhänen elämäänsä. Mutta pitäköön poika kynänsä ja siveltimensä poissa\nminun omaisuudestani.\n\nDean nauroi näin sanoessaan. Mutta minä kohotin pääni pystyyn. Minä en\nole kenenkään 'omaisuutta', en leikillänikään.\"\n\n_Toukokuun 12. päivänä_\n\n\"Ruth-täti ja Wallace-eno ja Oliver-eno olivat kaikki meillä tänään\niltapäivällä. Oliver-enosta minä pidän, mutta Ruth-tätiin ja\nWallace-enoon en ole kiintynyt enempää kuin ennenkään.\n\nIlmeisesti heillä oli salissa jonkinlainen perheneuvottelu\nElisabet-tädin ja Laura-tädin kanssa. Jimmy-serkku pääsi sisään, mutta\nminut jätettiin ulkopuolelle, vaikka olenkin varma, että neuvonpito\nkoski minua. En luule asian käyneen Ruth-tädin mielen mukaan, koska hän\nheitti minulle letkauksia koko illallisen ajan ja sanoi, että minä alan\nkäydä honteloksi. Ruth-täti yleensä letkauttelee minua ja Wallace-eno\non isällisen alentuvainen. Siedän mieluummin Ruth-tädin letkautuksia,\nkoska minun ei tarvitse teeskennellä pitäväni niistä. Minä kestin niitä\ntiettyyn rajaan saakka, sitten tuli räjähdys. Ruth-täti sanoi minulle:\n\n-- Emilia, älä väitä vastaan! -- aivan kuin hän olisi puhunut pienelle\nlapselle. Katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin kylmästi:\n\n-- Ruth-täti, olen siksi vanha, ettei minulle enää sovi puhua tuolla\ntavalla.\n\n-- Et näy olevan liian vanha käyttäytyäksesi töykeästi ja nenäkkäästä,\nsanoi Ruth-täti nenäänsä tuhauttaen, ja jos minä olisin Elisabetin\nsijassa, antaisin sinulle kunnon korvapuustin.\n\nInhottaa että minua puhutellaan sillä tavalla! Minusta näyttää, kuin\nRuth-tädillä olisi Murraytten kaikki viat eikä ollenkaan heidän avujaan.\n\nOliver-enon poika Andrew tuli enon mukana ja jää meille viikoksi. Hän\non minua neljä vuotta vanhempi.\"\n\n_Toukokuun 19. päivänä_\n\n\"Tänään on syntymäpäiväni. Täytän tänään neljätoista vuotta. Kirjoitin\nkirjeen 'neljätoistavuotiaalta itseltäni neljäkolmattavuotiaalle\nitselleni', suljin sen sinetillä ja panin kaappiini avattavaksi\nneljäntenäkolmatta syntymäpäivänäni. Kirjoitin siihen muutamia\nennustuksia. Saapa nähdä ovatko ne toteutuneet, kun avaan kirjeen.\n\nElisabet-täti antoi minulle tänään takaisin kaikki isän kirjat. Kyllä\nminä tulin iloiseksi. Tuntuu kuin niissä olisi osa isästä. Jokaisessa\non hänen omakätinen nimikirjoituksensa, ja reunamuistutukset ovat hänen\nkäsialaansa. Ne ovat kuin pieniä kirjeitä häneltä. Koko illan olen\nselaillut niitä, ja isä tuntuu taas kovin läheiseltä.\n\nEräs asia pilasi koko päiväni. Kun koulussa menin taululle todistamaan\nprobleemaa, alkoivat kaikki äkkiä tirskua. En voinut ymmärtää miksi.\nMutta sitten keksin, että joku oli kiinnittänyt selkääni paperiarkin,\njohon oli kirjoitettu suurilla mustilla kirjaimilla: '_Emilia Byrd\nStarr, Nelijalkaisen Ankan tekijä_'. Kaikki nauroivat vielä entistäkin\nenemmän, kun repäisin sen pois ja heitin hiilisankoon. Minä raivostun,\nkun joku tuolla tavoin saattaa pyrkimykseni naurunalaiseksi.\nTulin kotiin kiukkuisena ja myrtyneenä. Mutta kun olin istahtanut\npuutarhamajan portaille ja viisi minuuttia katsellut Jimmy-serkun\npurppuranpunaisia orvokkeja, haihtui suuttumukseni kuin tuuleen. Ei\nkukaan voi pysyä vihaisena katseltuaan vähänkin aikaa orvokkia sydämeen.\n\nSitä paitsi tulee vielä aika, jolloin he eivät enää naura minulle!\n\nAndrew lähti eilen kotiin. Elisabet-täti kysyi, pidinkö hänestä. Täti\nei ole koskaan ennen kysynyt, pidänkö jostakin - minun mieltymyksilleni\nei ole annettu niin suurta arvoa. Luultavasti täti alkaa huomata, etten\nenää ole lapsi.\n\nMinä sanoin, että hän tuntuu minusta hyvältä ja ystävälliseltä ja\ntyhmältä ja mielenkiinnottomalta.\n\nElisabet-täti harmistui niin, ettei koko iltana sen jälkeen puhunut\nminulle. Miksi? Täytyihän minun puhua totta. Ja Andrew on semmoinen.\n\nKellyn ukko kävi tänään meillä ensi kerran tänä keväänä, ja hänellä oli\nrattaillaan uusia kiiltäviä peltiastioita. Hän toi minulle pussillisen\nmakeisia niin kuin aina ennenkin ja härnäsi minua naimisiinmenolla\naivan tavalliseen tapaansa. Mutta hänellä näytti olevan jotain\nsydämellään, ja lähtiessäni maitokamariin noutamaan hänelle juotavaa\nhän tuli minun kanssani ja sanoi salaperäisesti:\n\n-- Hyvä neiti, minä tapasin Pönttöselkä-Priestin kujalla. Käykö hän\ntäällä useinkin?\n\nMinä keikautin pääni pystyyn oikein Murraytten tyyliin.\n\n-- Jos tarkoitatte herra Dean Priestiä, hän käy meillä usein. Hän on\nminun erityinen ystäväni.\n\nUkko pudisti päätään.\n\n-- Hyvä neiti, minä olen varoittanut teitä. Ei pidä jälkeenpäin sanoa,\netten minä ole varoittanut. Minähän sanoin, kun ajoimme yhdessä Priest\nPondiin, että älkää koskaan menkö naimisiin kenenkään Priestin kanssa.\nEnkö sanonutkin?\n\n-- Herra Kelly, te olette naurettava, vastasin suuttuneena ja samalla\nkuitenkin tuntien, että oli typerää suuttua Kellyn ukolle. -- En minä\nmene kenenkään kanssa naimisiin. Herra Priest sopisi isäkseni. Minä\nolen vain pikkutyttö, jota hän auttaa opinnoissa.\n\nUkko pudisti taas päätään.\n\n-- Minä tunnen Priestit, hyvä neiti. Kun he saavat jonkin asian\npäähänsä, olisi helpompi kääntää tuulen suuntaa kuin saada heitä\nluopumaan jutusta. Tästä Pönttöselästä sanovat, että hän on pitänyt\nteitä mielessään aina siitä pitäen, kun kalasti teidät sieltä Malvernin\nkallioilta roikkumasta -- hän vain odottaa, kunnes te olette siinä\niässä, että hänen sopii kosia. Hän ei kuulemma usko Jumalaan, ja kaikki\ntietävät, että kun häntä ristittiin, hän ojensi kätensä ja raapaisi\nsilmälasit papin päästä. Niin että mitäpä muuta voi semmoisesta\nodottaakaan? Turha on sanoakaan, että hän on rampa ja koukkuselkä --\nsen te näette itsekin. Ottakaa varteen tyhmän Kellyn neuvo ja pysykää\nerillänne niin kauan kuin hänestä vielä eroon pääsette. Älkää, hyvä\nneiti, katselko minua tuohon tapaan. Teidän omaksi parhaaksenne minä\npuhun.\n\nLähdin tieheni. Enhän voinut väitellä hänen kanssaan tuollaisesta\nasiasta. Parempi olisi, kun ihmiset eivät tyrkyttäisi minulle moisia\najatuksia. Ne tarraavat kiinni kuin takiaiset. Viikkokausiin en voi\ntämän jälkeen olla Deanin seurassa yhtä vapaa kuin ennen, vaikka\ntiedänkin mainiosti, että ukon joka sana oli lorua.\n\nKellyn ukon lähdettyä tulin tänne huoneeseeni ja kirjoitin hänestä\nperusteellisen kuvauksen.\n\nIlse on saanut sinisellä tyllipilvellä ja punaisilla kirsikoilla\nkoristellun hatun, jossa on leuan allakin suuri tylliruusuke. Minä\nen pitänyt siitä ja sanoin sen hänelle. Hän raivostui ja sanoi, että\nminä olen kateellinen, eikä sen jälkeen ole kahteen päivään puhunut\nkanssani. Minä ajattelin asiaa moneen kertaan. Tiesin etten kadehtinut,\nmutta tajusin, että olin tehnyt virheen. En enää koskaan mene puhumaan\nkenellekään noin. Se oli kyllä totta mutta ei tahdikasta.\n\nToivottavasti Ilse huomiseksi antaa minulle anteeksi. Kaipaan häntä\nkauheasti, kun hän on minulle vihainen. Hän on herttainen, iloinen ja\nloistava, kun ei ole kiukustunut.\n\nTeddykin on nykyisin hiukan nyreissään minulle. Se taitaa johtua\nsiitä, että Geoff North saattoi minua viime keskiviikkoiltana kotiin\nhartauskokouksesta. Toivottavasti hän mököttää sen takia. Soisin kovin\nmielelläni, että minulla olisi Teddyyn sen verran vaikutusta.\n\nMutta kunpa Teddy tietäisi, kuinka onneton ja häpeissäni olen koko\nasian vuoksi. Ensin olin oikein ylpeä, kun Geoff kaikista tytöistä\nvalitsi juuri minut. Minut saatettiin ensi kertaa kotiin, ja Geoff on\nkaupunkilaispoika, hyvin kaunis ja kohtelias; kaikki Blair Waterin\nisot tytöt ovat hullaantuneet häneen. Minä lähdin hänen rinnallaan\nliihottelemaan kirkon ovelta ja tuntui, kuin minusta olisi äkkiä tullut\ntäysikasvuinen. Mutta emme olleet päässeet kauaksikaan, kun aloin\ninhota häntä. Hän oli hyvin armollinen, ilmeisesti minä olen hänen\nmielestään yksinkertainen pieni maalaistyttö, jota hänen seuransa\nkerrassaan häikäisi.\n\nJa alussa olikin niin laita. Sehän se minua kismittikin. Miten olinkaan\nollut semmoinen pikku typerys!\n\nHän sanoi teeskenneltyyn, venyttelevään tapaan: 'Te saatte minut\ntodella hämmästymään', aina kun minä lausuin jonkin huomautuksen. Hän\nikävystytti minua. Hän ei osannut puhua järkevästi mistään. Taikka\nei tahtonut yrittääkään minun kanssani. Olin aivan suunniltani, kun\nsaavuimme Uuteen Kuuhun. Ja silloin tuo sietämätön tomppeli pyysi\nsuudella minua.\n\nMinä oikaisin selkäni -- ah, sillä hetkellä minä olin kiireestä\nkantapäähän aito Murray.\n\n-- Tapanani ei ole suudella nuoria miehiä, sanoin ylenkatseellisesti.\n\nGeoff nauroi ja tarttui käteeni.\n\n-- Vai niin, pikku hupakko, entä minkä vuoksi luulitte minun tulevan\nsaattamaan? hän sanoi.\n\nRiuhtaisin käteni irti ja astelin sisälle. Mutta ennen sitä tein\nmuutakin: löin häntä kasvoihin!\n\nSitten tulin huoneeseeni ja itkin häpeästä, kun minua oli noin\nloukattu ja kun olin osoittanut loukkautumiseni niin arvottomalla\ntavalla. Arvokas esiintyminen kuuluu Uuden Kuun perinteisiin ja tunsin\nloukanneeni niitä.\n\nMutta taisinpa saada Geoff Northin hämmästymään oikein toden teolla!\"\n\n_Toukokuun 24. päivänä_\n\n\"Jennie Strong kertoi minulle tänään Geoff Northin sanoneen hänen\nveljelleen, että minä olin 'oikea villikissa' ja että hän oli saanut\nminusta tarpeekseen.\n\nElisabet-täti on saanut kuulla Geoffin saattaneen minut kotiin ja hän\nsanoi, ettei uskalla laskea minua yksin hartauskokoukseen.\"\n\n_Toukokuun 25. päivänä_\n\n\"Istun iltahämyssä omassa huoneessani. Ikkuna on auki ja sammakot\nkurnuttavat jostakin hyvin vanhasta tapauksesta. Nyt ei sada, mutta\nmuuten on satanut kaiken päivää, sireenintuoksuista sadetta. Minä\npidän kaikenlaisesta säästä. Pidän sadepäivistä, lauhoista, utuisista\nsadepäivistä, jolloin tuuletar vain hiljalleen huojuttelee kuusten\nlatvoja; ja rajuista, myrskyisistä, rankkasateisista päivistä. Minusta\non hauskaa, kun sade sulkee minut sisälle, on hauskaa kuulla sen\nropisevan kattoon, räiskivän ruutuihin ja juoksevan räystäistä Tuulen\ntytön ulistessa metsissä ja puutarhassa kuin raivokas vanha noita-akka.\n\nMutta jos sataa vielä silloinkin, kun tahtoisin lähteä jonnekin,\npäivittelen sitä aivan kuin kaikki muutkin!\n\nTällaisena iltana muistan aina sen kevään, jolloin isä kuoli, ja\nMaywoodin rakkaan pienen vanhan talon. Siitä on nyt kolme vuotta, enkä\nole sen koommin käynyt Maywoodissa. Asuukohan talossa nyt ketään? Ja\novatko Aatami ja Eeva ja Kokkahonka ja Rukouksen puu ennallaan? Ja kuka\nnukkuu siellä vanhassa huoneessani ja pitääkö kukaan pikkukoivuista?\nLeikkiikö kukaan Tuulen tytön kanssa kuusinummella? Kun kirjoitin sanan\n'kuusinummella', juolahti mieleeni vanha muisto. Eräänä kevätiltana,\nkun olin kahdeksan vuoden vanha, juoksentelin nummella ja olin Tuulen\ntytön kanssa piilosilla ja löysin kahden kuusen välistä pienen kuopan,\njoka oli juuri saanut kirkkaan vihreän lehtipeitteen, vaikka kaikki\nmuu vielä oli ruskeata ja lakastunutta. Lehdet olivat niin kauniit,\nettä leimahdus tuli minun katsellessani niitä, sain sen ensi kertaa.\nMinä otaksun, että juuri siitä syystä niin selvään muistan nuo pienet\nvihreät lehdet. Kukaan muu ei muista niitä -- ehkei kukaan muu\nnähnytkään niitä. Muut lehdet olen unohtanut, mutta nämä muistan joka\nkevät ja samalla muistan niiden suoman ihanan silmänräpäyksen.\"\n\n\n\n\n3\n\nYÖN HETKINÄ\n\n\nEmilia Starr ei koskaan unohtanut sitä yötä, jolloin hän sivuutti\nelämänsä ensimmäisen virstanpylvään ja lapsuus ainiaaksi jäi hänen\ntaakseen.\n\nJokainen kokemus rikastuttaa elämää, ja kuta syvempi kokemus on, sitä\nrikkaammat ovat seuraukset. Tuo kauhun, salaperäisyyden ja oudon ilon\nyö kypsytti hänen mielensä ja sydämensä kuin olisi kulunut vuosia.\n\nOli kesäilta heinäkuun alkupuolella. Päivä oli ollut hehkuvan\nhelteinen. Elisabet-täti oli kärsinyt kovasti kuumuudesta ja päätti,\nettei hän lähdekään hartauskokoukseen. Laura-täti, Jimmy-serkku ja\nEmilia lähtivät.\n\nEnnen lähtöä Emilia pyysi Elisabet-tädiltä, että hän kokouksen jälkeen\nsaisi mennä Ilsen luo ja olla siellä yötä, ja täti suostui. Tämä oli\nhyvin harvinaista. Elisabet-täti ei yleensä hyväksynyt, että Emilia\noli yötä vieraissa. Mutta tohtori Burnley oli sairaskäynnillä ja\nhänen taloudenhoitajansa oli vuoteen omana nyrjäytettyään nilkkansa.\nIlse oli pyytänyt Emiliaa heille yöksi ja Emilia oli saanut luvan.\nIlse ei tiennyt tätä -- toden teolla hän tuskin uskalsi toivoakaan\nsitä -- mutta asia oli ilmoitettava hänelle hartauskokouksessa. Ellei\nIlse olisi tullut kokoukseen kovin myöhään, olisi Emilia ilmoittanut\nuutisensa hänelle ennen ohjelman alkua ja olisi luultavasti välttynyt\nsurkealta yöltä. Mutta Ilse myöhästyi kuten tavallisesti, ja siitä\njohtui sitten kaikki muu.\n\nEmilia istui Murraytten penkissä kirkon perällä ikkunan\nluona, josta saattoi nähdä pientä valkoista kirkkoa ympäröivään\nvaahtera- ja kuusimetsikköön. Tämä hartauskokous ei ollut muutamien\nharvojen uskovaisten tavallinen viikkohartaus, vaan erikoiskokous\nlähestyvän rippisunnuntain johdosta. Saarnaa ei pitänyt nuori vakava\nherra Johnson, jota Emilia aina mielellään kuunteli huolimatta Kirkon\nystävien illallisilla sattuneesta kommelluksesta, vaan kiertävä\nmaallikkosaarnaaja, jonka Shrewsbury oli lainannut yhdeksi illaksi.\nHänen maineensa oli houkutellut kirkontäyden kuulijoita, mutta suurin\nosa näistä sanoi perästäpäin, että paljon mieluummin he olisivat\nkuunnelleet omaa herra Johnsoniaan.\n\nEmilia tarkkasi saarnaajaa tyynen arvostelevasti ja tuli siihen\njohtopäätökseen, että tämä oli imelä, hengetön mies. Kuultuaan hänen\nrukoilevan Emilia ajatteli:\n\n-- Eihän se ole rukoilemista, jos antaa Jumalalle hyviä neuvoja ja\nhaukkuu paholaista.\n\nKuunneltuaan muutaman minuutin saarnaa Emilia oli sitä mieltä, että\nmies oli lörpöttelevä, epälooginen ja huomiota tavoitteleva. Tämän\njälkeen Emilia kylmäverisesti sulki häneltä sydämensä ja korvansa\nja häipyi haavemaailmaansa, minkä hän yleensä saattoikin tehdä aina\nmilloin tahtoi vapautua ikävästä todellisuudesta.\n\nUlkona kuutamo vielä seuloi hopeasadettaan kuusien ja vaahterain\nläpi, vaikka luoteesta nousikin uhkaavan näköinen pilvenlonka ja\nhelteisen kesäillan tyyni ilman henki kantoi tuon tuostakin ukkosen\njyrähtelyä. Enimmäkseen oli aivan tyyntä, mutta silloin tällöin puissa\nkävi äkillinen suhahdus. Se tuntui enemmän huokaukselta kuin tuulelta\nja sai puiden varjot hyppelemään ihmeellisiä joukkokarkeloita. Illan\ntunnelmassa oli jotakin merkillistä, ja se kiehtoi Emiliaa, niin että\nhän puolet saarnan ajasta sepitti mielessään kuvausta Jimmy-kirjaansa\nvarten.\n\nLopun aikaa hän käytti semmoisten sanankuulijain tutkimiseen, jotka\nhän saattoi paikaltaan nähdä. Tähän Emilia ei milloinkaan väsynyt, ja\nkuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän siitä piti. Hänestä oli\nkiintoisaa tutkia erilaisia kasvoja ja kuvitella mielessään kohtaloita,\njotka niihin oli kirjoitettu salaperäisillä hieroglyfeillä. Kaikilla\nnoilla ihmisillä oli oma salainen elämänsä, jota ei tuntenut kukaan\nmuu kuin he itse ja Jumala. Vieras saattoi vain arvata, mitä heidän\nmielessään liikkui, ja Emiliaa huvitti suuresti tämä arvailu. Toisinaan\nhänestä aivan tuntui, että se oli enemmän kuin arvailua, että hän\njoskus innoittuneimpina hetkinään saattoi nähdä heidän sieluunsa ja\nlukea siitä salaisia vaikuttimia ja intohimoja, joista asianomaiset\nitsekään ehkä eivät tienneet mitään. Mutta tämä kyky teki hänet\nlevottomaksi: oli kuin olisi koskenut kiellettyyn. Salaisuudet ovat\nyleensä kauheita. Kauneutta ei useinkaan piilotella -- rumuutta ja\nepämuodostuneisuutta vain.\n\nSeurakunnanvanhin Forsyth olisi ennen vanhaan varmaan ollut\nharhaoppisten vainooja, hän ajatteli. Miehellä on semmoiset kasvot.\nJuuri tällä hetkellä hän on mielissään, kun saarnaaja kuvailee\nhelvettiä ja Forsyth uskoo kaikkien vihamiestensä joutuvan sinne.\nEiköhän rouva Bowes öisin ratsasta luudalla? Hän näyttää siltä.\nNeljäsataa vuotta sitten hän olisi ollut noita ja seurakunnanvanhin\nForsyth olisi polttanut hänet roviolla. Rouva Bowes vihaa kaikkia\nihmisiä. Mahtaa olla kauheata tuntea sielunsa olevan vihaa täynnä.\nMinun täytyy koettaa kuvailla semmoista ihmistä Jimmy-kirjassani.\nOnkohan viha karkottanut kaiken rakkauden hänen sielustaan, vai onko\nsiihen jäänyt hiukkanen jonkun varalle? Jos on, se ehkä voisi pelastaa\nhänet. Se olisi hyvä kertomuksen aihe. Minun täytyy kirjoittaa se\nmuistiin, ennen kuin menen nukkumaan, lainaan palan paperia Ilseltä.\nEi, tässähän onkin liuska virsikirjassani. Kirjoitan paikalla.\n\nOlispa hauska tietää, mitä kaikki nämä ihmiset sanoisivat, jos heiltä\näkkiä kysyttäisiin, mitä he eniten haluaisivat, ja heidän täytyisi\nvastata todenmukaisesti. Kuinkahan moni näistä aviomiehistä ja\n-vaimoista tahtoisi vaihtaa elämänkumppania? Chris Farrar ja rouva\nFarrar ainakin, sen tietävät kaikki.\n\nEn tiedä itsekään, miksi minusta tuntuu aivan varmalta, että James\nBeatty ja hänen rouvansa niin ikään mielellään vaihtaisivat. He\nnäyttävät erinomaisen tyytyväisiltä toisiinsa, mutta kerran näin rouvan\nkatsovan mieheensä kun ei tiennyt kenenkään näkevän sitä. Voi, minusta\ntuntui, että näin ihan hänen sielunsa sisimpään, ja hän vihasi miestään\nja pelkäsi tätä. Tuossa hän nyt istuu miehensä vieressä pienenä ja\nlaihana ja huonosti pukeutuneena, ja hänen kasvonsa ovat harmaat ja\nhiukset haalistuneet, mutta silti hän on pelkkää punaista kapinoivaa\nliekkiä.\n\nTuolla on Dean, mikä hänet mahtoi tuoda hartauskokoukseen? Hänen\nkasvonsa ovat hyvin vakavat, mutta silmät pilkkaavat herra Sampsonia.\nMitäs herra Sampson nyt puhuukaan? Ah, jotakin viisaista neitsyistä.\nMinä vihaan niitä viisaita neitsyitä, minun mielestäni he olivat\nkauhean itsekkäitä. He olisivat hyvin voineet antaa niille tuhmille\nraukoille vähän öljyä. Tuskinpa Jeesus tahtoi kiittää heitä enempää\nkuin epärehellistä huoneenhaltijaakaan, luulen Hänen vain tahtoneen\nvaroittaa ajattelemattomia ihmisiä, etteivät olisi ajattelemattomia\neivätkä huolimattomia, sillä jos he sellaisia ovat, ei heidän tarvitse\ntoivoa, että järkevät, itsekkäät ihmiset koskaan auttavat heitä pulasta.\n\nTuolla ovat rouva Kent ja Teddy. Rouva Kent kaipaa kauheasti jotakin.\nEn tiedä mitä hän kaipaa, mutta se on varmaan saavuttamatonta, ja sen\nnälkä kiduttaa häntä öin päivin. Tiedän että se panee hänet pitämään\nTeddyä tiukalla. Mutta en tiedä, mikä hänet tekee aivan toisenlaiseksi\nkuin muut naiset. En voi koskaan kurkistaa hänen sieluunsa, hän sulkee\noven jokaiselta eikä koskaan kohota salpaa.\n\nEntä mitä _minä_ eniten haluan? Kiivetä alppipolkua aivan huipulle\nsaakka, 'ja kirjoittaa sen hohtavaan tauluun naisen vaatimattoman\nnimen'.\n\nMeidän on kaikkien nälkä. Kaikki haluamme jotakin elämän leipää, mutta\nherra Sampson ei voi antaa sitä meille. Olisi hauska tietää, mitä hän\neniten haluaa. Hänen sielunsa on niin tunkkainen, etten näe sen sisään.\n\nTuolla lehterillä on hullu herra Morrison. Kaikki tietävät mitä hän\ntahtoo: hän haluaa löytää Anniensa. Tom Sibley taitaa tahtoa kuuta\nja tietää, ettei koskaan saa sitä. Siitä syystä ihmiset sanovat,\nettei hänellä ole kaikki ruuvit paikoillaan. Amy Crabbe tahtoisi,\nettä Max Ferry palaisi hänen luokseen, hänelle mikään muu ei merkitse\nmitään. Minun täytyy huomenna kirjoittaa kaikki tämä Jimmy-kirjaani.\nEipä silti, niin mielenkiintoista kuin se onkin, kirjoitan sittenkin\nmieluummin jotain kaunista.\n\nNuo varjoisat metsät tuolla ulkona hohtavat ihastuttavasti hopealle.\nKuutamo muuttaa kummasti hautakiviä, rumatkin se saa näyttämään\nkauniilta. Mutta on hirvittävän kuuma, täällä on ihan tukahduttavaa, ja\nukkosen jyrähtely lähenee. Toivottavasti Ilse ja minä ennätämme kotiin,\nennen kuin rajuilma puhkeaa.\n\nVoi, herra Sampson, herra Sampson, ei Jumala ole vihainen Jumala. Ette\ntiedä hänestä mitään, jos väitätte noin. Varmasti hän suree kun olemme\nhoukkamaisia ja pahoja, mutta ei Hän saa siitä raivokohtauksia. Teidän\nJumalanne ja Ellen Greenen Jumala ovat aivan samanlaisia. Tekisi mieli\nnousta seisomaan ja sanoa se teille, mutta Murraytten tapoihin ei kuulu\nväitellä kirkossa. Te teette Jumalasta ruman, vaikka Hän on kaunis.\nMinä vihaan teitä, te pieni lihava mies, kun teette Jumalan rumaksi.\n\nHerra Sampson oli useita kertoja pannut merkille Emilian kiinteän,\ntutkivan katseen ja luullut tekevänsä erinomaisen syvän vaikutuksen.\nHän päätti saarnansa vielä hartaalla kehotuksella ja istuutui. Kirkon\nummehtuneen ilman uuvuttama kuulijakunta päästi helpotuksen huokauksen;\ntuskin jaksettiin odottaa virren ja siunauksen päättymistä, ennen kuin\nkaikki alkoivat työntyä ulos raikkaaseen tuuleen.\n\nVirta tempasi Emilian erilleen Laura-tädistä ja vei hänet ulos\nkuorinovesta saarnastuolin vasemmalta puolelta. Kului vähän aikaa,\nennen kuin hän selvisi tungoksesta ja pääsi kirkon etupuolelle, josta\nluuli löytävänsä Ilsen. Siellä oli toinen taaja ihmisjoukko, mutta\nIlsestä ei näkynyt jälkeäkään.\n\nÄkkiä Emilia huomasi, että oli unohtanut virsikirjansa. Kiireesti hän\ntörmäsi takaisin kuorin ovelle. Virsikirja oli varmasti unohtunut\npenkkiin eikä sitä mitenkään voinut jättää sinne. Hän oli sujauttanut\nkirjan väliin paperiliuskan, johon oli viimeisen virren aikana salaa\nkyhännyt muutamia katkonaisia muistiinpanoja, varsin purevan kuvauksen\nhontelosta neiti Potterista, joka istui kuorissa, pari ivallista\nlausetta herra Sampsonista ja muutamia satunnaisia mielijohteita,\njotka hän eritoten tahtoi kätkeä. Niissä oli nimittäin haaveita ja\nmielikuvia, joiden joutuminen vieraiden silmien luettaviksi olisi ollut\npyhyyden häpäisemistä.\n\nVanha suntio Jacob Banks, joka oli hiukan sokea ja enemmän kuin hiukan\nkuuro, sammutti valoja Emilian mennessä sisään. Hän oli juuri ehtinyt\nniiden kahden lampun kohdalle, jotka olivat seinässä saarnastuolin\ntakana. Emilia sieppasi laudalta virsikirjansa, mutta paperiliuskapa ei\nollutkaan sen välissä. Kun suntio oli jo vääntänyt sammuksiin viimeisen\nlampun, Emilia huomasi paperin häämöttävän edessä olevan penkin alla\nlattialla. Hän kumartui ottamaan sitä. Sillä aikaa Jacob meni ulos ja\nlukitsi kuorin oven. Emilia ei huomannut viimeisen lampun sammumista,\nsillä kirkkoa valaisi vielä heikosti kuu, joka oli pian häipymässä\nnopeasti nousevien ukkospilvien taakse.\n\nMutta Emilian poimima paperiliuska ei ollutkaan se, jota hän etsi. --\nMissä se mahtoi olla? Ah, tuolla, vihdoinkin. Hän sieppasi lappusensa\nlattialta ja juoksi ovelle. Mutta se ei ottanutkaan auetakseen! Vasta\nnyt Emilia huomasi olevansa kirkossa ypöyksin. Pitkän aikaa hän\nrynkytti ovea ja kutsui herra Banksia. Lopulta hän juoksi käytävää\npääeteiseen ja erotti viimeisten rattaiden räminän, kun ne kääntyivät\nportilla ja ajoivat pois.\n\nSamassa mustat pilvet nielivät äkkiä kuun ja kirkko vaipui pimeyteen\n-- umpinaiseen, kuumaan, tukahduttavaan, melkein kouriintuntuvaan\npimeyteen. Emilia parkaisi äkillisen kauhun vallassa, löi ovea,\nväänsi hurjasti ripaa, huusi jälleen. Voi, eivät suinkaan kaikki ole\nennättäneet pois, varmaan joku kuulee!\n\nSinivalkoinen salama valaisi eteisen ja sitä seurasi valtava ukkosen\njyrähdys. Nousi ukonilma, joka oli pahimpia, mitä Blair Waterissa oli\nnähty. Ja Emilia oli yksin pimeään kirkkoon lukittuna vaahterametsikön\nkeskellä -- hän, joka aina oli vaistomaisesti, järkisyittä pelännyt\nukonilmoja eikä voinut koskaan päästä tästä pelosta.\n\nHän vaipui väristen lehterin portaille, kyyristyi siihen. Varmaan\njoku palaisi takaisin, kun huomattaisiin hänen olevan poissa. Mutta\nhuomattaisiinko sitä? Kuka häntä kaipaisi? Laura-täti ja Jimmy-serkku\nluulisivat hänen lähteneen Ilsen kanssa, kuten oli sovittu. Ilse oli\nilmeisesti mennyt matkoihinsa tietämättä, että Emilian piti tulla hänen\nkanssaan. Hän otaksuisi Emilian lähteneen kotiinsa Uuteen Kuuhun.\n\nEi kukaan tiennyt missä hän oli, ei kukaan palaisi häntä etsimään.\nHänen täytyi jäädä tähän kauheaan, pimeään paikkaan -- sillä kirkko,\njonka hän hyvin tunsi ja josta hän kovasti piti, siihen kun liittyi\npaljon vanhoja muistoja pyhäkoulusta, laulusta ja rakkaitten ystävien\ntutuista kasvoista, oli äkkiä muuttunut aavemaiseksi, vieraaksi\npaikaksi, joka oli täynnä vaanivia kauhuja.\n\nPakoon ei voinut päästä. Ikkunoita ei saanut auki. Kirkon ilmanvaihtoa\nvarten oli vain ikkunoiden yläosassa jonkinlaiset poikittaisruudut,\njotka voitiin avata ja sulkea nuorasta vetämällä. Emilia ei pystynyt\nkiipeämään niin korkealle eikä olisi missään tapauksessa päässyt\nsieltäkään ulos.\n\nHän kyyristyi portaalle vapisten kiireestä kantapäähän. Salamat\nleimahtelivat ja ukkonen jyrisi nyt melkein herkeämättä. Sade pieksi\nikkunoita, ei pisaroina vaan roiskien, ja väliin raekuurot pommittivat\nruutuja. Äkkiä oli puhjennut raju tuulikin, joka vinkui kirkon\nympärillä. Siellä ei ollut Emilian rakas lapsuudenystävä, lepakkosiipi\nTuulen tyttö, vaan legioona kiljuvia noita-akkoja. \"Ilman mahdin\nruhtinas hallitsee tuulta\", oli hullu Morrison kerran sanonut. Miksi\nhänen piti nyt ajatella hullua Morrisonia? Ikkunat rämisivät kuin\nmyrskyn paholaisratsastajat olisivat niitä ravistelleet!\n\nEmilia muisti kaamean jutun, kuinka joku oli kauan sitten yöllä kuullut\nurkujen soivan tyhjässä kirkossa. Entä jos ne alkaisivat nyt soida!\nMikään kuvitelma ei tuntunut liian luonnottomalta toteutuakseen.\nEivätkö portaat narisseet? Salamain välillä oli pimeys aivan sakean\nmustaa. Emilia pelkäsi, että se koskettaisi häntä, ja painoi kasvot\nhelmaansa.\n\nPian hän kuitenkin sai takaisin hieman mielenmalttiaan ja alkoi\nmiettiä, että nyt hän ei ollut Murraytten perinteiden arvoinen.\nKenenkään Murrayn ei sopinut olla tällainen pelkuri. Murrayt eivät\njoutuneet ukonilmalla moisen houkkamaisen kauhun valtaan. Nuo vanhat\nMurrayt, jotka makasivat järven takana yksityisessä hautausmaassaan,\nolisivat halveksineet häntä suvusta rappeutuneena jälkeläisenä.\nElisabet-täti olisi sanonut, että Starr se hänessä paljasti itsensä.\nOli hän sentään kestänyt pahempiakin hetkiä kuin tämä, esimerkiksi sinä\niltana, jolloin hän oli syönyt Korkean Johnin myrkytetyn omenan (josta\n\"Pienessä runotytössä\" kerrotaan), ja sinä iltapäivänä, jolloin hän oli\npudonnut Malvern-lahden kallioreunalta.\n\nTapahtumat olivat yllättäneet hänet niin äkkiarvaamatta, että hän oli\njoutunut kauhun valtaan ennen kuin ennätti koota rohkeutensa. Hänen\ntäytyi terästäytyä. Eihän hänelle mitään kamalaa tapahtuisi, ei sen\npahempaa kuin että joutuisi viettämään yön kirkossa. Aamulla hän kyllä\nsaisi hälytetyksi jonkun ohikulkevan.\n\nHän oli nyt ollut kirkossa toista tuntia eikä hänelle ollut tapahtunut\nmitään, elleivät hänen hiuksensa ehkä olleet muuttuneet valkoisiksi,\nkuten hän oli kuullut joskus käyvän. Hiusmarrossa oli kyllä tuntunut\nihmeellistä kipristelevää, matelevaa karmintaa.\n\nEmilia tarttui pitkään palmikkoonsa ja odotti seuraavaa salamaa. Sen\nleimahtaessa hän totesi, että hiukset olivat vielä mustat. Hän huokasi\nhelpotuksesta ja alkoi reipastua. Ukonilmakin vaimeni. Jyrähdykset\nheikkenivät, harvenivat, vaikka sade jatkuikin yhä ja tuuli viuhui\nkirkon ympärillä ujeltaen kaameasti isossa avaimenreiässä.\n\nEmilia oikaisi selkänsä ja laski varovasti jalkansa alemmalle\nportaalle. Hän arveli, että olisi parempi koettaa palata kirkkoon.\nJos nousisi uusi ukkospilvi, niin salama voisi iskeä torniin. Torni\nsaattaisi sortua eteiseen ja suoraan hänen niskaansa. Hän päätti mennä\nsisään ja istahtaa aivan kylmäverisenä, järkevänä ja maltillisena\nMurraytten penkkiin. Oli häpeällistä hätääntyä tuolla tavoin, niin\nkauheaa kuin tämä kaikki oli ollutkin.\n\nKaikkialla hänen ympärillään oli nyt pehmeä raskas pimeys. Siinä oli\nyhä samaa aavemaista tuntua -- aivan kuin sitä voisi koskettaa kädellä.\nEhkä se johtui heinäkuun yön kuumuudesta ja kosteudesta. Eteinen oli\npieni ja kapea, kirkossa ei ehkä tuntuisi yhtä tukahduttavalta ja\npainostavalta.\n\nEmilia ojensi kätensä tarttuakseen portaiden kaidepuuhun ja vetääkseen\nitsensä pystyyn puutuneille jaloilleen. Käsi sattui johonkin, mutta se\nei ollut kaidepuu -- kauhistus, mikä se oli -- jokin karvainen! Huuto\nhyytyi Emilian huulille, tassuttavia askelia kulki hänen ohitseen\nportaita alas; jälleen leimahti salama ja portaitten alapäässä hän näki\nsuuren mustan koiran, joka oli kääntynyt ja katsoi häneen ennen kuin\ntaas hävisi pimeyteen. Emilia näki sen silmien leimuavan punaisina kuin\npaholaisen.\n\nEmilian hiusmarrossa alkoi jälleen tuntua karmivaa kipristelyä --\ntuntui kuin oikein suuri ja oikein kylmä mato olisi alkanut hitaasti\nryömiä hänen selkäänsä ylöspäin. Hän ei olisi kyennyt liikauttamaan\njäsentäkään vaikka henki olisi mennyt. Eikä hän voinut huutaakaan.\nAinoa mitä hän aluksi saattoi ajatella, oli \"Kukkulan Peverilin\" kauhea\npaholaiskoira, joka vartioi Manxin linnaa.\n\nHetken aikaa hänen kauhunsa oli niin valtava, että hän alkoi\nvoida pahoin. Mutta sitten hän ryhdistäytyi ja saavutti jälleen\nmielenmalttinsa. Hän ei tahtonut antaa pelolle valtaa, vaan puri\nhammasta ja puristi vapisevat kätensä nyrkkiin. Hän tahtoi olla urhea,\njärkevä. Tuohan oli vain tavallinen Blair Waterin koira, joka oli\nseurannut omistajaansa, jotakuta poikaviikaria, lehterille ja jäänyt\nsinne. Semmoista oli ennenkin tapahtunut.\n\nSalaman leimahtaessa Emilia näki, että eteinen oli tyhjä. Koira oli\nilmeisesti mennyt kirkkoon. Emilia päätti jäädä paikoilleen. Hän oli\ntointunut kauhustaan, mutta ei halunnut tuntea kylmän kuonon tai\nkarvaisen kyljen kosketusta pimeässä. Hän ei voinut milloinkaan unohtaa\nsitä kaameata hetkeä, jolloin oli koskettanut tuota eläintä.\n\nKello oli varmaan jo kaksitoista. Myrskyn myllerrys oli suurimmaksi\nosaksi vaimennut. Silloin tällöin tuuli tohahti ja viuhui, mutta\npuuskausten välillä oli hiljaista ja vain pienenevät sadepisarat\nrikkoivat äänettömyyden. Ukkonen jyrähteli vielä heikosti ja salamoita\nleimahteli tuon tuostakin, mutta ne olivat nyt kelmeämpiä, lauhkeampia\n-- eivät yhtä repäisevän häikäiseviä kuin äsken, jolloin ne tuntuivat\nhukuttavan koko rakennuksen sietämättömän siniseen säteilyyn ja\nsokaisevan Emilialta silmät.\n\nVähitellen hänen sydämensä alkoi sykkiä säännöllisesti. Hän kykeni\njälleen ajattelemaan järkevästi. Hän ei pitänyt siitä tilanteesta,\njohon oli joutunut, mutta alkoi etsiä siitä dramaattisuutta. Oh,\nmikä luku hänen päiväkirjaansa tai hänen Jimmy-kirjaansa ja sitten\nnovelliin, jonka hän aikoi vielä kirjoittaa! Tällainen tilanne oli kuin\nluotu sankarittarelle, jonka sankari tietysti pelastaisi.\n\nEmilia alkoi sommitella kohtausta lisäillen, liioitellen ja\netsien sanoja, joilla kuvaisi sitä. Tämä oli itse asiassa sangen\nmielenkiintoista. Hän olisi vain tahtonut tietää missä koira oli.\n\nKalpeat salamat välkähtivät kaameasti hautakiviin, jotka hän näki\neteisen ikkunasta. Ja tuttu laakso näytti etäämpänä omituiselta\nsalaman tuon tuostakin leimahdellessa. Tuulikin voihki ja huokaili ja\nvalitti, mutta se oli jälleen Emilian oma Tuulen tyttö. Tuulen tyttö\noli niitä lapsuudenaikaisia haaveita, jotka olivat seuranneet häntä\nvarttuneemmallekin iälle, ja se lohdutti häntä nyt vanhana uskollisena\ntoverina. Myrskyn hurjat henget olivat menneet, hänen keijuystävänsä\noli tullut takaisin.\n\nEmilia huokasi melkeinpä tyytyväisenä. Pahin oli nyt ohi ja kyllä hän\ntotta puhuen oli sentään käyttäytynyt hyvin. Hänessä alkoi taas herätä\noman arvon tuntoa.\n\nMutta äkkiä Emilia tajusi, ettei hän ollut yksin!\n\nOli mahdotonta selittää, mistä hän sen tiesi. Hän ei ollut kuullut\nmitään, ei nähnyt mitään, ei tuntenut mitään. Ja silti hän tiesi\neittämättömän varmasti, että portailla hänen yläpuolellaan oli pimeässä\njoku olento.\n\nHän kääntyi ja katsoi ylös. Oli kauheata katsoa, mutta sittenkin\nvähemmän kauheata, kun tuo jokin oli edessäpäin eikä takana. Silmät\nselällään hän tuijotti pimeään, mutta ei voinut nähdä mitään.\n\nÄkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaisen naurahduksen, joka sai melkein\nhänen sydämensä pysähtymään -- mielipuolen epäinhimillisen naurun.\nSalaman väläyksettäkin hän olisi tiennyt, että hullu herra Morrison oli\njossakin portailla hänen yläpuolellaan. Mutta salama leimahti, Emilia\nnäki vanhuksen ja tuntui kuin hän olisi vaipunut johonkin hyiseen\nkylmyyteen. Hän ei voinut edes huutaa.\n\nKuva, joka mielipuolesta salaman valossa syöpyi hänen aivoihinsa, ei\nmilloinkaan niistä hälvennyt. Mies oli kyyryllään portailla viisi\naskelmaa Emilian yläpuolella harmaa pää eteenpäin kurottuneena.\n\nEmilia näki väläyksenä hänen silmiensä hurjan kiillon, hänen keltaiset\nhampaansa, jotka olivat paljastuneet hirvittävään hymyyn, pitkän,\nlaihan, veripunaisen käden, joka ojentui kohti ja melkein kosketti\ntytön olkapäätä. Se aivan ravisti Emilian jähmetyksestään. Hän ponnahti\npystyyn päästäen läpitunkevan hätähuudon.\n\n-- Teddy! Teddy! Teddy! Pelasta minut! hän kirkui hurjasti. Hän\nei itsekään tiennyt, miksi kutsui Teddyä, hän ei edes huomannut\nkutsuneensa, vasta jälkeenpäin hän sen muisti, ikään kuin\npainajaisunesta heräävä muistaa viimeisen huutonsa. Hän vain tiesi,\nettä hänen täytyi saada apua, että hän kuolisi, jos tuo kamala käsi\nkoskisi häneen. Se ei saanut koskea häneen!\n\nEmilia hyökkäsi hurjasti portailta lattialle ja juoksi keskikäytävää\npitkin kirkon perälle. Hänen täytyi piiloutua ennen kuin seuraavan\nkerran leimahtaisi. Mutta ei Murraytten penkkiin. Hullu ehkä hakisi\nhäntä sieltä.\n\nEmilia sukelsi umpimähkään erääseen penkkiin ja kyyristyi lattialle\nsen nurkkaukseen. Jääkylmä hiki valui pitkin hänen ruumistaan. Hän oli\nhillittömän kauhun vallassa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota\nveripunaista kättä.\n\nKului hetkiä, jotka tuntuivat vuosilta. Pian Emilia kuuli askelia,\naskelia, jotka liikkuivat edestakaisin, mutta tuntuivat koko ajan\nhitaasti lähestyvän häntä. Äkkiä Emilia älysi, mitä hullu puuhasi: hän\ntunnusteli käsin joka penkin salamaa odottamatta. Morrison siis etsi\nhäntä.\n\nEmilia oli kuullut, että Morrison oli joskus ahdistanut nuoria tyttöjä\nluullen heitä Anniekseen. Kun hän sai heidät kiinni, hän tarttui heihin\ntoisella kädellään ja siveli heidän hiuksiaan ja kasvojaan hellästi\ntoisella mutisten houkkamaisia hyväilyjä. Herra Morrison ei koskaan\nollut tehnyt kenellekään pahaa, mutta hän ei ollut koskaan päästänyt\nketään irti, ennen kuin joku toinen oli uhrin pelastanut. Derry\nPondista kotoisin oleva Mary Paxton ei ollut kuulemma koskaan tullut\nentiselleen, hänen hermonsa eivät koskaan toipuneet järkytyksestä.\n\nEmilia tiesi, että oli vain ajan kysymys, milloin hullu tulisi siihen\npenkkiin, missä hän kyyrötti -- ja tunnustelisi noilla käsillään!\nTytön kauhusta jähmettyneessä ruumiissa jyskytti vain tietoisuus, että\njos menettäisi tajuntansa, voisivat nuo kädet häntä koskettaa, pitää\nhänestä kiinni, hyväillä häntä.\n\nSeuraavan salaman valossa Emilia näki miehen astuvan viereiseen\npenkkiin. Emilia ponkaisi pystyyn ja syöksyi kirkon toiselle puolen.\nSinne hän taas piiloutui. Hullu tietysti hakisi häntä sieltäkin, mutta\nhän voisi uudelleen väistää. Tätä voisi jatkua kaiken yötä. Hullun\nvoimat voisivat kestää kauemmin kuin hänen. Emilia vaipuisi vihdoin\nuupuneena maahan ja hullu hyökkäisi hänen kimppuunsa.\n\nTätä kaameata piilosillaoloa kesti Emilian mielestä tuntikausia,\ntodellisuudessa vain puoli tuntia. Emilialla oli tuskin enemmän järkeä\nkuin hänen mielipuolella vainoojallaankaan. Hän oli vain kyyristyvä,\nhyppivä, kirkuva kauhu. Kerran toisensa jälkeen ukko viekkaan ja\nhellittämättömän itsepintaisesti karkotti Emilian piilopaikastaan.\n\nViimein tyttö oli lähellä eteisen ovea ja syöksyi epätoivoissaan siitä\nulos ja paiskasi sen kiinni ukon nenän edessä. Hän ponnisti voimansa\näärimmilleen ja koetti estää ripaa kääntymästä hullun vääntäessä. Ja\nnäin ponnistellessaan hän kuuli -- oliko tämä unta? -- Teddyn äänen\nhuutelevan ulkoportailta:\n\n-- Emilia -- Emilia -- oletko siellä?\n\nEmilia ei tiennyt miten Teddy oli tullut eikä edes tuuminut sitä. Hän\nvain tiesi, että Teddy oli siellä!\n\n-- Teddy, minut teljettiin kirkkoon, ja hullu herra Morrison on täällä.\nVoi pian, pian, pelasta minut -- pelasta minut.\n\n-- Avain riippuu oven oikealla puolella naulassa, huusi Teddy. --\nVoitko saada sen käsiisi ja avata oven? Ellet voi, niin lyön ikkunan\nrikki.\n\nPilvet hajaantuivat samassa ja kuutamo valaisi kirkkaasti eteisen.\nKuutamossa Emilia näki selvästi ison avaimen riippuvan seinällä pääoven\nvieressä. Hän hyökkäsi sen luo ja sai sen käteensä juuri kun hullu\nriuhtaisi oven auki ja ryntäsi eteiseen koira kintereillään.\n\nEmilia kiersi ulko-oven auki ja horjahti ulos Teddyn syliin juuri\nennen kuin ojennettu, veripunainen käsi ennätti häneen koskea. Hän\nkuuli mielipuolen päästävän hurjan, kaamean epätoivon parahduksen\ntakaa-ajetun päästessä karkuun.\n\nNyyhkyttäen ja vavisten Emilia pusertui Teddyyn kiinni.\n\n-- Oi, Teddy, vie minut pois! Pian, voi, älä anna hänen koskea minuun!\nÄlä anna hänen koskea minuun!\n\nTeddy pyöräytti Emilian taakseen ja asettui hullun eteen kiviportaalle.\n\n-- Kuinka uskallatte pelottaa häntä noin? Teddy kysyi vihaisesti.\n\nHerra Morrison hymyili nöyrän anovasti kuutamossa. Äkkiä hurjuus ja\nraivo olivat tipo tiessään, hän oli vain murtunut vanhus, joka etsi\nomaansa.\n\n-- Minä haen Annieta, hän mutisi. -- Missä on Annie? Minä luulin\nlöytäneeni hänet kirkosta. Halusin vain löytää kauniin Annieni.\n\n-- Ei Annie ole täällä, sanoi Teddy pusertaen kovemmin Emilian kylmää\npientä kättä.\n\n-- Voitteko sanoa minulle, missä Annie on? pyysi hullu hartaasti. --\nVoitteko sanoa, missä on minun tummahiuksinen Annieni?\n\nTeddy oli raivoissaan herra Morrisonille, kun tämä oli sillä lailla\npelottanut Emiliaa, mutta vanhuksen surkea pyyntö säälitti häntä,\nja hänen taiteilijansilmäänsä viehätti kuva, jonka taustana oli\nvalkoinen, kuun valaisema kirkko. Teddy ajatteli, kuinka hyvä taulu\nhullusta Morrisonista tulisi, kun tämä seisoi siinä pitkänä ja laihana\nharmaassa sadetakissaan, valkoiset hiukset ja parta hartioille ja\nrinnalle valuen, ainainen etsivä katse väsyneissä, kuopalle painuneissa\nsilmissään.\n\n-- Emme me tiedä, missä hän on, sanoi Teddy leppeästi, mutta kyllä te\nvarmaan vielä löydätte hänet.\n\nHerra Morrison huokasi.\n\n-- Varmaankin! Kyllä minä vielä saan hänet kiinni. Tule, koira,\nlähdetään hakemaan häntä.\n\nVanhan mustan koiransa seuraamana vanhus laskeutui portaita ja asteli\nnurmikon poikki pitkälle, märälle, puiden varjostamalle tielle. Ja\nniin hän katosi myös Emilian elämästä. Emilia ei sen koommin nähnyt\nhullua herra Morrisonia. Mutta Emilian katse seurasi häntä ymmärtävänä\nja anteeksiantavana. Herra Morrison ei omasta mielestään ollut se\ninhottava vanha ukko, jona Emilia hänet näki; hän oli uljas nuori\nsulho, joka etsii kadonnutta ihanaa morsiantaan. Hänen etsintänsä\nsäälittävä kauneus viehätti Emiliaa, vaikka hän vielä vapisikin\näskeisen kauhun johdosta.\n\n-- Herra Morrison -parka, hän nyyhkytti, kun Teddy puolittain talutti,\npuolittain kantoi hänet kirkon viereen laakealle hautakivelle.\n\nSiinä he istuivat, kunnes Emilia tointui sen verran, että kykeni\nkertomaan tapauksen tai sen pääpiirteet. Hänestä tuntui, ettei hän\nkoskaan -- ehkei edes Jimmy-kirjassaankaan -- voisi kuvata tuota\nkarmivaa kauhua. Se oli sanoin kuvaamatonta.\n\n-- Ja ajattele, hän nyyhkytti, että avain kaiken aikaa oli siinä.\nMinulla ei ollut siitä aavistustakaan.\n\n-- Ukko Banks lukitsee aina pääoven sisäpuolelta isolla avaimella ja\nripustaa sen sitten naulaan, sanoi Teddy. -- Kuorin oven hän lukitsee\npienellä avaimella, jonka vie kotiinsa. Niin hän on aina tehnyt siitä\npitäen kun kolme vuotta sitten hukkasi ison avaimen eikä löytänyt sitä\nmoneen viikkoon.\n\nÄkkiä Emilialle valkeni, että Teddyn ilmaantumisessa oli jotain\nomituista.\n\n-- Kuinka sinä satuit tulemaan tänne, Teddy?\n\n-- Minä kuulin sinun huutavan, sanoi Teddy. -- Sinähän huusit minua,\netkö huutanutkin?\n\n-- Huusin, sanoi Emilia hitaasti. -- Minä huusin sinua heti kun näin\nhullun herra Morrisonin. Mutta Teddy, ethän sinä voinut kuulla minun\nhuutoani -- et voinut. Pietaryrttimäkeen on täältä mailin matka.\n\n-- Minä kuulin huutosi, sanoi Teddy itsepäisesti. -- Minä nukuin ja\nse herätti minut. Sinä huusit: \"Teddy, Teddy, pelasta minut.\" Se oli\nsinun äänesi, en koskaan ole kuullut sitä selvemmin. Minä nousin heti\nvuoteesta, kiskoin vaatteet ylleni ja tulin tänne niin nopeasti kuin\npääsin.\n\n-- Mistä tiesit minun olevan täällä?\n\n-- Minä -- en tiedä itsekään, sanoi Teddy hämmentyneenä. -- En\npysähtynyt ajattelemaan, minä vain tiesin, että sinä olit kirkossa,\nkun kuulin sinun huutavan, ja minun täytyi tulla tänne niin pian kuin\nsuinkin. Se on aika omituista, hän päätteli nolona.\n\n-- Se -- se -- se pelottaa minua hiukan. Emiliaa värisytti. --\nElisabet-täti sanoo, että minulla on sisäinen näkökyky -- muistathan\nIlsen äidin? Herra Carpenter sanoo, että minä olen psyko -- en muista\nmitä se oli, mutta en tahtoisi olla sellainen.\n\nJälleen häntä värisytti. Teddy luuli, että Emiliaa vilutti, ja kun\nhänellä ei ollut muutakaan kietoa tytön ympärille, hän kietaisi\nkäsivartensa -- hieman epäröiden, kun ei ollut varma, loukkaisiko se\nMurraytten ylpeyttä.\n\nMutta Emiliaa ei viluttanut ruumiillisesti. Hän tunsi kylmän\ntuulahduksen sielussaan. Jokin yliluonnollinen, jokin salaperäinen,\njota hän ei käsittänyt, oli hipaissut häntä liian läheltä.\nVaistomaisesti hän painautui vähän lähemmäs Teddyä tuntien elävästi\nhellyyden, joka piili Teddyn poikamaisen ujouden alla. Äkkiä hän tunsi,\nettä hän piti Teddystä enemmän kuin kenestäkään muusta -- enemmän kuin\nLaura-tädistäkin tai Ilsestä tai Deanista.\n\nTeddyn käsivarsi pusersi vähän lujemmin.\n\n-- Mutta iloinen minä joka tapauksessa olen, että jouduin tänne\najoissa, hän sanoi. -- Ellen olisi ennättänyt, tuo hullu olisi voinut\nsäikäyttää sinut kuoliaaksi.\n\nHe istuivat näin muutaman minuutin. Kaikki näytti ihmeellisen kauniilta\nja hieman epätodelliselta. Emilian mielestä tämä oli kuin unta tai\njokin hänen omista ihmetarinoistaan.\n\nMyrsky oli mennyt menojaan ja kuu paistoi kirkkaasti. Viileässä\nraikkaassa ilmassa kuului salamyhkäisiä ääniä: sadepisaroiden\npuuskittaista rapinaa, kun niitä varisi vaahterain lehvistä heidän\ntakanaan -- Tuulen tytön ilkamoivaa huhuilua valkoisen kirkon ympärillä\n-- meren etäistä, viihdyttävää pauhua -- ja yön hienoa, hiljaista\nkahinaa. Emilia tajusi nuo äänet enemmän sielunsa kuin ruumiinsa\nkorvin; hänestä tuntui, kuin hän ei olisi kuullut niitä milloinkaan\nennen.\n\nEtäämpänä häämötti vainioita, lehtoja ja teitä, jotka uinuivat\nkuutamossa mietteliäinä kuin hautoen menninkäisten salaisuuksia.\nKirkkomaalla huojuivat tuhatkaunot hopeanvalkoisena nukkamattona,\njoka peitti niin muistetut kuin unohdetutkin hautakummut. Pöllö\nnauroi hupaisesti itsekseen vanhassa petäjässä. Tuo peikkomainen ääni\nsytytti Emiliassa salaperäisen leimahduksen. Tuntui kuin Teddy ja\nhän olisivat olleet yksin ihmeellisessä uudessa maailmassa, joka oli\nluotu nuoruudesta, salaperäisyydestä ja riemusta vain heitä varten. He\nsulautuivat yön vienoon viileään tuoksuun ja pöllöjen nauruun.\n\nTeddy puolestaan ajatteli, että Emilia näytti hyvin suloiselta kuun\nkelmeässä valossa. Teddy kiristi hiukan otettaan -- eikä Murraytten\nylpeys eikä arvontunto hiiskahtanutkaan vastaan.\n\n-- Emilia, sinä olet suloisin tyttö koko maailmassa, kuiskasi Teddy.\n\nNiin monet miljoonat nuorukaiset ovat niin usein sanoneet nämä sanat\nniin monelle miljoonalle neitoselle, että niiden olisi pitänyt jo\nkulua loppuun. Mutta kun nuori tyttö kuulee ne ensi kerran jonakin\nlumouksen hetkenä ollessaan toisella vuosikymmenellään, ne tuntuvat\nraikkailta ja ihmeellisiltä kuin ne juuri olisivat lehahtaneet Eedenin\ntarhoista. Emiliaa vavahdutti kiireestä kantapäähän ennen tuntematon,\nmelkein pelottavan suloinen tunne -- tunne, joka oli aisteille sama\nkuin 'leimahdus' hengelle. Olisi ollut varsin ymmärrettävää eikä edes\nmitenkään moitittavaa, jos noita sanoja olisi seurannut suudelma.\nEmilia odotti, että Teddy suutelisi häntä, ja niin Teddy aikoikin.\n\nMutta toisin oli sallittu. Portista oli hiipinyt sisään varjo, se\nliukui märän nurmen poikki, pysähtyi heidän viereensä ja kosketti\nTeddyä olkapäähän, juuri kun hänen musta päänsä oli kumartunut tytön\npuoleen. Teddy ja Emilia katsoivat säikähtyneinä ylös. Siinä seisoi\nrouva Kent avopäin, arpiset kasvot kuun valaisemina ja katsoi heihin\ntraagisesti.\n\nEmilia ja Teddy ponnahtivat äkkiä pystyyn; lumous oli haihtunut kuin\nkupla. Emilia joutui äkkiä aivan toiseen maailmaan -- mielettömään,\nnaurettavaan.\n\nNiin, kaikki oli yhtäkkiä käynyt naurettavaksi. Olisiko mikään voinut\nolla naurettavampaa kuin että hänet yllätettiin täällä Teddyn kanssa?\nEttä Teddyn äiti yllätti heidät kello kahden aikaan yöllä -- mikä\nolikaan se kauhea sana, jonka hän oli hiljattain kuullut ensi kerran:\n_kuhertelemassa_ -- kuhertelemassa George Hortonin kahdeksankymmentä\nvuotta maatuneella hautakivellä. Muiden ihmisten mielestä asia oli\nnäin. Kuinka sama asia saattaa olla niin kaunis ja seuraavana hetkenä\nnäin typerä? Emiliaa poltti kauhea häpeä kiireestä kantapäähän. Ja\nTeddy -- hän tiesi, että Teddy tunsi itsensä narriksi.\n\nRouva Kentistä asia ei ollut naurettava, hänestä se oli kauhea.\nLuonnottomassa kateudessaan hän väritti tapauksen mitä synkimmin. Hän\nkatsoi Emiliaan syvään painuneilla, nälkäisillä silmillään.\n\n-- Vai koetatte te varastaa minulta poikani? hän sanoi. -- Hän on minun\nkaikkeni, ja te koetatte varastaa hänet.\n\n-- Voi, äiti, taivaan nimessä, ole järkevä, mutisi Teddy.\n\n-- Hän käskee minua olemaan järkevä, matki rouva Kent traagisesti\nkohottaen katseensa kuuhun. -- Järkevä!\n\n-- Niin, järkevä, sanoi Teddy närkästyneenä. -- Ei ole mitään syytä\nnostaa semmoista melua. Emilia oli erehdyksessä jäänyt kirkkoon telkien\ntaakse, ja hullu herra Morrisonkin oli siellä ja oli säikyttää hänet\nkuoliaaksi. Minä tulin päästämään Emilian ulos ja me istuimme tässä\nmuutaman minuutin, jotta Emilia toipuisi pelostaan ja voisi kävellä\nkotiin. Siinä koko juttu.\n\n-- Mistä sinä tiesit hänen olevan täällä? kysyi rouva Kent. Mistä\ntosiaankin! Se oli paha kysymys. Totuus kuului tylsältä hätävalheelta.\nMutta Teddy kertoi sen kuitenkin.\n\n-- Emilia huusi minua, hän sanoi suoraan.\n\n-- Ja sinä kuulit sen mailin päähän? Pitäisikö minun muka uskoa tuo?\nkysyi rouva Kent koleasti nauraen.\n\nEmilia oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Hän ei ollut koskaan\nkauan hämmennyksissään. Hän oikaisi ylpeästi vartalonsa ja näytti\nhämärässä valaistuksessa hyvin samanlaiselta kuin Elisabet Murray yli\nkolmekymmentä vuotta sitten.\n\n-- Uskokaa tai olkaa uskomatta, rouva Kent, se on kuitenkin totta, hän\nsanoi ylpeästi. -- Minä en varasta poikaanne. En tarvitse häntä. Hän\nsaa vapaasti lähteä.\n\n-- Minä tulen saattamaan sinut ensin kotiin, Emilia, sanoi Teddy. Hän\nristi kädet rinnalleen, keikautti päänsä taakse ja koetti näyttää yhtä\nylhäiseltä kuin Emiliakin. Hän tunsi kyllä, että se onnistui kamalan\nhuonosti, mutta rouva Kentiin se vaikutti. Hän alkoi itkeä.\n\n-- Mene, mene, hän sanoi. -- Mene hänen luokseen, hylkää minut.\n\nEmilia oli nyt oikein suuttunut. Jos tuo järjetön nainen tahtoi\nvälttämättä saada aikaan kohtauksen, niin hyvä, saakoon.\n\n-- En salli hänen saattaa minua kotiin, hän sanoi jäätävästi. -- Teddy,\nmene äitisi kanssa.\n\n-- Kas vain, te komennatte häntä, niinkö? Hänen täytyy tehdä mitä te\nkäskette, niinkö? huusi rouva Kent. Hän näytti kokonaan menettävän\nitsehillintänsä. Hänen hentoa ruumistaan vapisuttivat rajut\nnyyhkytykset. Hän väänteli käsiään.\n\n-- Valitkoon itse, hän huusi. -- Joko hän lähtee teidän kanssanne\ntai tulee minun kanssani. Valitse, Teddy! Sinä et saa totella hänen\nkäskyään. Valitse!\n\nHän kohotti kiihkeän dramaattisesti kätensä ja osoitti Teddy-parkaa.\n\nTeddy tunsi itsensä niin surkeaksi ja voimattoman vihaiseksi kuin\nmiehinen olento ainakin kahden naisen riidellessä hänen läsnäollessaan.\nHän olisi halunnut olla tuhannen mailin päässä. Joutua nyt tämmöiseen\nselkkaukseen ja tällä tavalla naurunalaiseksi Emilian edessä! Miksi\nkummassa hänen äitinsä ei voinut käyttäytyä niin kuin toisten poikien\näidit? Miksi hänen täytyi olla noin kiihkeä ja vaativainen?\n\nTeddy tiesi Blair Waterissa juoruttavan, että äiti oli vähän päästään\nvialla. Teddy ei sitä uskonut. Mutta -- mutta tämä oli kerta kaikkiaan\nliian hassua. Ja näin kävi aina. Mitä ihmettä hänen oli tehtävä?\nJos hän lähtisi saattamaan Emiliaa kotiin, äiti itkisi ja rukoilisi\npäiväkausia. Toiselta puolen ei voinut olla puhettakaan, että hän voisi\njättää Emilian kulkemaan yksin tuota autiota tietä niiden kauheiden\nelämysten jälkeen, jotka tämä oli kokenut kirkossa ollessaan. Mutta\nEmilia vallitsi nyt tilannetta. Hän oli vihoissaan, tunsi vanhan Hugh\nMurrayn hyytävää suuttumusta, joka ei purkautunut tyhjiin uhitteluihin,\nvaan iski suoraan maaliin. -- Te olette ajattelematon, itsekäs nainen,\nhän sanoi. -- Tuolla saatte aikaan, että poikanne vielä alkaa vihata\nteitä.\n\n-- Itsekäs! Te sanotte minua itsekkääksi, nyyhkytti rouva Kent. -- Minä\nelän vain Teddyä varten -- hän on kaikki, mitä varten voin elää.\n\n-- Te olette itsekäs.\n\nEmilia seisoi suorana, hänen silmänsä olivat mustat, ääni terävä. Hänen\nsilmissään oli Murraytten katse; ja kalpeassa kuutamossa se näytti\nvarsin pelottavalta. Puhuessaan hän ihmetteli itsekin, mistä hän tiesi\neräät asiat. Mutta hän tiesi ne.\n\n-- Te luulette rakastavanne, mutta te rakastatte vain itseänne. Te\npyritte väkisin turmelemaan Teddyn elämän. Ette anna hänen lähteä\nShrewsburyyn, koska teihin koskee kipeästi, jos laskette hänet pois\nluotanne. Olette kateellinen kaikelle, mikä on hänestä mieluista; tuo\ntunne on turmellut sydämenne ja saanut teistä yliotteen. Ette tahtoisi\nkärsiä vähäisintäkään tuskaa hänen tähtensä. Te ette ole mikään äiti.\nTeddyllä on lahjoja, kaikki sanovat niin. Teidän pitäisi olla hänestä\nylpeä, teidän pitäisi antaa hänen näyttää mihin hän pystyy. Mutta te\nette tahdo, ja kerran vielä hän vihaa teitä sen vuoksi -- hän vihaa.\n\n-- Oi, ei, ei, voihki rouva Kent kohottaen kätensä kuin iskua\ntorjuakseen, ja peräytyi taaksepäin. -- Voi, te olette julma, julma. Te\nette tiedä, mitä minä olen kärsinyt. Te ette tiedä, mikä tuska aina on\nsydämessäni. Hän on kaikki mitä minulla on -- kaikki. Minulla ei ole\nmitään muuta, ei edes muistoa. Te ette ymmärrä. En voi -- en voi luopua\nhänestä.\n\n-- Jos annatte kateutenne turmella hänen elämänsä, menetätte hänet,\nsanoi Emilia järkähtämättömänä.\n\nHän oli aina pelännyt rouva Kentiä. Nyt hän äkkiä lakkasi pelkäämästä\ntätä -- ja hän tiesi, ettei enää koskaan pelkäisikään.\n\n-- Te vihaatte kaikkea, mikä on Teddylle mieluista, vihaatte hänen\nystäviään, hänen koiraansa, hänen piirustuksiaan. Te tiedätte, että\nniin on laita. Mutta sillä tavalla ette voi pitää häntä luonanne, rouva\nKent. Ja saatte sen vielä huomata, kun on jo liian myöhäistä. Hyvää\nyötä, Teddy. Kiitän sinua vielä kerran, kun tulit pelastamaan minut.\nHyvää yötä, rouva Kent.\n\nEmilian \"hyvää yötä\" oli hyvin päättäväinen. Hän kääntyi ja asteli\nylväästi nurmikon poikki, pää pystyssä ja heihin enää katsomatta. Hän\nkulki märkää tietä, aluksi hyvin suuttuneena, sitten suuttumuksen\nlauhtuessa sangen väsyneenä, hirmuisen väsyneenä. Hän huomasi aivan\nvapisevansa väsymyksestä. Yön järkytykset olivat uuvuttaneet hänet, ja\nnyt -- mitä tehdä? Häntä ei haluttanut lähteä kotiin Uuteen Kuuhun.\nEmilia tunsi, ettei hän voisi kestää Elisabet-tädin suuttumusta, jos\ntämä saisi tietää kaikki yön paheksuttavat tapahtumat.\n\nHän kääntyi portista tohtori Burnleyn taloon. Tohtorin ovet eivät\nolleet koskaan lukossa. Emilia hiipi halliin aamunkoiton alkaessa\nvaalentaa taivasta ja kipristyi kerrosportaiden takana olevalle\nleposohvalle. Olisi ollut turhaa herättää Ilseä.\n\nAamulla saattaisi kertoa Ilselle koko jutun salaisuutena -- kaiken\npaitsi sen, mitä Teddy oli sanonut, ja että rouva Kent oli tullut.\nEdellinen seikka oli liian kaunis, jälkimmäinen liian epämiellyttävä\nkerrottavaksi. Rouva Kent ei kerta kaikkiaan ollut muiden naisten\nkaltainen eikä ollut mitään syytä jäädä suremaan asiaa. Siitä\nhuolimatta hän oli särkenyt ja turmellut jotakin hentoa ja kaunista --\nhän oli tahrannut luonnottomuudellaan hetken, jonka olisi pitänyt olla\niki-ihana. Ja tietysti hän oli saanut Teddy-raukan tuntemaan itsensä\naasimaiseksi. Ja sitä Emilia ei asioita eritellessään voinut antaa\nanteeksi.\n\nUnen valtaan vaipuessaan Emilia palautti mieleensä tämän tuskanyön\ntapahtumat: kuinka hän joutui kirkkoon lukkojen taa, kuinka hän\nkauhistui koskettaessaan koiraa, kuinka hullun Morrisonin takaa-ajo\noli ollut vielä kauheampaa, mitä riemullista pelastusta hän tunsi\nkuullessaan Teddyn äänen, heidän lyhyen kuutamoidyllinsä hautausmaalla\n-- tosiaan merkillinen idyllin paikka! -- sairaalloisen ja kateellisen\nrouva Kent-raukan surkuhupaisen saapumisen.\n\n-- Toivottavasti en ollut hänelle liian ankara, ajatteli Emilia uneen\nvaipuessaan. -- Olisin pahoillani, jos olin. Minun täytyy kirjoittaa\nse päiväkirjaani pahaksi teoksi. Tuntuu kuin olisin tänä yönä äkkiä\nkasvanut suureksi, eilisestä tuntuu olevan vuosikausia. Siinäpä luku\npäiväkirjaani! Minä kirjoitan kaiken muistiin -- kaiken paitsi Teddyn\nsanat, että minä olen maailman suloisin tyttö. Se on liian kallista\nkirjoitettavaksi. Sen -- minä -- vain -- muistan.\n\n\n\n\n4\n\nTOISTEN SILMILLÄ NÄHDEN\n\n\nEmilia oli juuri saanut Uuden Kuun keittiön lattian kuivatuksi\nja hiekoitti sitä parhaillaan kauniiseen ja monimuotoiseen\n\"sillinruoto-malliin\", joka kuului Uuden Kuun perinnäisiin\nerikoisuuksiin, sen kun oli keksinyt, kuten sanottiin, isoisän\nisoäiti, sama, joka sanoi nuo kuuluisat sanat: \"Tähän minä jään\".\n\nLaura-täti oli opettanut Emilialle tuon taidon, ja Emilia oli siitä\nylpeä. Elisabet-tätikin oli suvainnut sanoa, että Emilia hiekoitti\nkuuluisan mallin oikein hyvin, ja kun Elisabet-täti kiitti, olivat\nmuut arvostelut tarpeettomia. Uusi Kuu oli Blair Waterissa ainoa\npaikka, jossa lattiat hiekoitettiin perinnäiseen tapaan. Muut emännät\nolivat aikoja sitten ruvenneet käyttämään uusia keksintöjä ja\npatenttipuhdistusvälineitä lattianpesussa. Elisabet Murray ei tahtonut\ntietää niistä mitään. Niin kauan kuin hän oli Uuden Kuun haltijana,\npoltettaisiin siellä kynttilöitä ja hiekoitetut lattiat hohtaisivat\nvalkoisina.\n\nElisabet-täti oli hiukan tuskastuttanut Emiliaa vaatimalla tätä\npukeutumaan Laura-tädin vanhaan \"Hubbard-mummoon\" lattiaa hangatessaan.\nHubbard-mummo, meidän täytyy nykypolvelle selittää, oli väljä ja\nmuodoton vaatekappale, jonkinlainen aamuviitta, joka aikoinaan oli\nhyvin suosittu, koska se oli viileä ja helppo pukea ylle. Elisabet-täti\nei ensinkään hyväksynyt Hubbard-mummoja, se lienee sanomattakin\nselvä. Hän piti sitä homssumaisuuden huippuna, eikä Laura saanut enää\nikinä hankkia mokomaa kapinetta. Mutta tuo vanha oli vielä liian hyvä\nlumppukasaan heitettäväksi, vaikka sen alkuperäinen kaunis sireeninväri\nolikin haalistunut tuhruisen valkoiseksi. Tämä vaatekappale Emilialla\noli nyt yllään.\n\nEmilia inhosi Hubbard-mummoa yhtä sydämensä pohjasta kuin\nElisabet-täti. Hubbard-mummo oli vielä kamalampi kuin se vihattu\npikkulapsen esiliina, joka hänellä oli ensimmäisenä kesänä Uudessa\nKuussa. Hän tiesi näyttävänsä naurettavalta Laura-tädin Hubbard-mummossa,\njoka ulottui hänen nilkkoihinsa saakka ja riippui kömpelöillä laskoksilla\nhänen laihoilta nuorilta olkapäiltään; ja Emilialle naurettavuus oli\nkauhistus. Kerran hän oli saanut Elisabet-tädin kauhistumaan sanomalla\nhänelle tyynesti, että hän \"mieluummin olisi paha kuin naurettava\".\nEmilia oli hangannut ja hiekoittanut lattiaa vahtien toisella\nsilmällään ovea päästäkseen heti karkuun, jos sattuisi tulemaan vieras.\n\nEmilia tiesi varsin hyvin, ettei pakoon juokseminen kuulunut Murraytten\ntapoihin. Uudessa Kuussa jokainen pysyi paikallaan pukimista\nriippumatta, siellä kun edellytettiin, että jokainen oli aina siististi\nja sopivasti pukeutunut hetken tointa varten. Emilia myönsi, että\nnäin piti ollakin. Siitä huolimatta hänestä tuntui, että hän kuolisi\nhäpeästä, jos joku näkisi hänet Laura-tädin kauhtanassa. Se oli siisti,\nse oli puhdas, mutta naurettava. Siitä ei päässyt mihinkään.\n\nJuuri kun Emilia oli päättänyt hiekoituksen ja kääntyi laskeakseen\nhiekkakannun keittiön uunin komeroon, jossa sitä oli pidetty\nikimuistoisista ajoista, hän kuuli pihasta ääniä. Vilkaistessaan\nikkunasta hän näki, keitä puhujat olivat. Neiti Beulah Potter ja rouva\nAnn Cyrilla Potter olivat ilmeisesti tulleet keskustelemaan Kirkon\nystävien suunnitellusta illanvietosta.\n\nHe tulivat takaovelle, kuten Blair Waterissa oli tapana, kun naapurin\nluo poikettiin pikimmältään asialle, ja olivat jo sivuuttaneet komeat\nsalkoruusurivistöt, jotka Jimmy-serkku oli istuttanut maitohuoneen\nkivetyn polun kahden puolen. Emiliasta tuntui, että hän olisi tässä\nasussaan tavannut mieluummin kenet muut tahansa kuin juuri nämä kaksi\nnaista. Pysähtymättä ajattelemaan hän syöksyi suoraan kenkäkomeroon ja\nsulki oven.\n\nRouva Ann Cyrilla kolkutti kahdesti keittiön ovea, mutta Emilia ei\nliikahtanutkaan. Hän tiesi Laura-tädin olevan yläkerrassa, koska\nsieltä kuului vaimeaa kutomisen jyskytystä, mutta Elisabet-täti oli\nkai kesäkeittiössä piirakoiden teossa ja kaipa hän oli nähnyt tai\nkuullut vieraiden tulon. Emilia arveli Elisabet-tädin vievän heidät\nolohuoneeseen, jolloin hän pääsisi karkaamaan. Hänen mielessään oli\nvain yksi asia: he eivät saisi nähdä hänen yllään Hubbard-mummoa.\n\nNeiti Potter oli laiha, myrkyllisen hapan juorukello, joka\nnäytti tuntevan vastenmielisyyttä yleensä kaikkia ja varsinkin\nEmiliaa kohtaan; rouva Ann Cyrilla taas oli pyöreähkö, sievä,\nsiloinen, herttainen kielikello, joka varsinkin tuon siloutensa ja\nrakastettavuutensa vuoksi sai viikossa aikaan enemmän todellista pahaa\nkuin neiti Potter vuodessa. Emilia ei luottanut häneen lainkaan, vaikka\nhänestä täytyikin pitää. Hän oli usein kuullut rouva Ann Cyrillan\nhymysuin pitävän pilkkanaan ihmisiä, joille oli edessäpäin sangen\nsuloinen ja miellyttävä. Varsinkin toisten ihmisten pukuomituisuudet\nolivat rouva Ann Cyrillan ilonaiheena; hänhän kuuluikin Derry Pondin\n'hyvin pukeutuneisiin Wallaceihin'.\n\nTaas kuului kolkutus, tällä kertaa neiti Potterin, sen Emilia\ntiesi staccato-rytmistä. Naiset alkoivat käydä levottomiksi. Hyvä,\nkoputtakoot siellä vaikka iltaan asti, uhitteli Emilia. Hän ei aikonut\nmennä avaamaan. Hän kuuli Perryn äänen ulkona selittävän, että\nElisabet-neiti oli ladon takana poimimassa vadelmia. Poika lupasi\nkäydä hakemassa hänet ja kehotti naisia käymään sisään ja olemaan kuin\nkotonaan.\n\nEmilian kauhuksi he tekivät juuri niin. Neiti Potter istahti\nmaristen, rouva Ann Cyrilla huohottaen, ja Perryn askelet häipyivät\nkuulumattomiin. Emilia älysi joutuneensa pinteeseen. Pienessä\nkenkäkomerossa oli kuuma ja tukahduttava ilma, paitsi kenkiään\nJimmy-serkku piti siellä työvaatteitaankin. Emilia toivoi hartaasti,\nettä Perry löytäisi pian Elisabet-tädin.\n\n-- Kamalan kuuma, sanoi rouva Cyrilla puhkuen kuuluvasti.\n\nEmilia-parka -- ei, emme toki saa sanoa häntä Emilia-paraksi. Hän\nei ansaitse sääliä -- hän on käyttäytynyt hyvin tuhmasti ja tämä on\nhänelle parhaiksi. Emilia hikoili jo kovasti ahtaassa olopaikassaan ja\noli aivan samaa mieltä kuin rouva Ann Cyrilla.\n\n-- Kuumuus ei vaivaa minua niin kuin lihavia ihmisiä, sanoi neiti\nPotter. -- Toivottavasti Elisabet ei anna meidän odottaa kauan. Laura\nkutoo, kuulen kangaspuiden läiskettä yläkerrasta. Mutta olisi turhaa\nmennä puhumaan hänelle, Elisabet kieltäisi kuitenkin kaiken minkä Laura\nehkä lupaisi, vain siitä syystä, ettei hänen varpailleen saa polkea.\nJoku näkyy juuri hiekoittaneen lattian. Katsokaa, miten kuluneita\nlankkuja. Luulisi Elisabet Murrayn voivan panettaa uuden lattian, mutta\nhän on tietysti liian saita. Katsokaas tuota kynttiläriviä lieden\nreunalla, moista vaivaa sitä nähdään, jottei tarvitsisi uhrata muutamaa\npenniä öljyyn. Eikä Elisabet kuitenkaan voi ottaa rahoja mukaansa\nhautaan, hänen täytyy jättää ne kaikki tähän matoiseen maailmaan,\nvaikka onkin Murray.\n\nEmiliaa harmitti. Ei sillä hyvä, että oli vähällä tukehtua\nkenkäkomeroonsa, hän oli lisäksi vielä salakuuntelijakin. Ja mitä\noikeutta neiti Potterilla oli sanoa Elisabet-tätiä saidaksi? Täti ei\nollut saita. Emilia suuttui äkkiä ankarasti neiti Potterille. Itse hän\nkyllä usein salaa arvosteli Elisabet-tätiä, mutta oli sietämätöntä,\nettä joku ulkopuolinen uskalsi tehdä niin. Entä tuo piikikäs viittaus\nsukuun! Mitä taas kynttilöihin tulee...\n\n-- Murrayt näkevät kynttilänvalossa kauemmaksi kuin te\nauringonpaisteessa, neiti Potter, ajatteli Emilia ylenkatseellisesti,\nniin ylenkatseellisesti kuin on mahdollista hien valuessa virtana\npitkin selkää ja vanhan nahan tuoksun täyttäessä sieraimet.\n\n-- Luultavasti hän säälii rahojaan, kun ei aio pitää Emiliaa koulussa\nkuin tämän vuoden, sanoi rouva Ann Cyrilla. -- Kaikki ihmiset ovat\nsitä mieltä, että hänen täytyisi lähettää tyttö Shrewsburyyn edes\nyhdeksi vuodeksi, ellei muusta niin ylpeydestä, mutta hänpä on kuulemma\npäättänyt olla lähettämättä.\n\nEmilian mieli masentui. Hän ei ollut vielä tiennyt aivan varmaan, ettei\nElisabet-täti lähettäisi häntä Shrewsburyyn. Kyynelet kihosivat hänen\nsilmiinsä, pettymyksen polttavat, kirvelevät kyynelet.\n\n-- Pitäisihän Emilian saada oppia jotakin voidakseen elättää itsensä,\nsanoi neiti Potter. -- Isältä ei jäänyt mitään.\n\n-- Jäinhän minä, sanoi Emilia hiljaa puristaen nyrkkiin kätensä.\nSuuttumus kuivasi hänen kyynelensä.\n\n-- Hohhoh! sanoi rouva Ann Cyrilla nauraen säälivän pilkallisesti.\n-- Minä olen kuullut Emilian aikovan elättää itsensä juttuja\nkirjoittamalla. Eikä vain elättää itsensä, vaan kuulemma rikastuakin.\n\nTaas hän nauroi. Ajatus oli perin huvittava. Rouva Ann Cyrilla ei ollut\nkuullut mitään niin hullunkurista pitkään aikaan.\n\n-- Hänhän kuluttaakin enimmäkseen aikansa kirjoittamalla kaikenlaista\nhölynpölyä, myönsi neiti Potter. -- Jos minä olisin hänen\nElisabet-tätinsä, kitkisin hänestä äkkiä moiset konstit.\n\n-- Saisitte ehkä kokea, ettei se olekaan vallan helppoa. Minä olen\nkuullut, että Emiliaa on aina ollut vaikea taivuttaa -- hän on\nitsepintainen jukopää Murraytten malliin. He ovat kaikki itsepäisiä\nkuin aasit.\n\n(Emilia kiukustuneena: Kuinka hävytöntä puhua meistä tuolla tavalla!\nVoi, kun minulla ei vain olisi tätä Hubbard-mummoa päälläni, paiskaisin\noven selälleen ja vastaisin heille.)\n\n-- Häntä on pidettävä tiukalla, mikäli minä ihmisluontoa tunnen, sanoi\nneiti Potter. -- Hänestä tulee keimailija, sen näkee ken tahansa. Tulee\näitiinsä. Saattepa nähdä. Pitää silmäpeliä jokaisen kanssa, vaikka on\nvasta neljäntoista!\n\n(Emilia ivallisesti: Sitä minä en tee! Eikä äiti ollut keimailija. Hän\nolisi voinut olla, mutta ei ollut. Te taas ette voisi hakkailla vaikka\ntahtoisittekin -- te kunnianarvoisa vanha neitsyt!)\n\n-- Hän ei ole yhtä kaunis kuin Julia-parka, ja hän on kovin\numpimielinen -- umpimielinen ja viekas. Rouva Dutton sanoo, että hän\non viekkain lapsi, jonka hän on milloinkaan nähnyt. Mutta on\nEmilia-parassa semmoistakin, josta minä pidän.\n\nRouva Ann Cyrillan äänensävy oli hyvin armollinen. Emilia-parka\nvääntelehti kenkien keskellä.\n\n-- Minä en pidä hänestä siitä syystä, että hän aina koettaa olla kovin\nälykäs, sanoi neiti Potter varmalla äänellä. -- Hän lausuu viisaita\najatuksia, joita on kirjoista lukenut, ja esittää ne ominaan...\n\n(Emilia loukkaantuneena: En milloinkaan.)\n\n-- Ja hän on ivallinen ja vähästä närkästyvä ja tietysti ylpeä kuin\nLucifer, sanoi neiti Potter.\n\nRouva Ann Cyrilla nauroi taas herttaisesti ja armollisesti.\n\n-- No, Murraytten sukuunhan hänkin kuuluu. Mutta heidän pahin vikansa\non, etteivät he usko kenenkään muun tekevän mitään oikein, ja Emilia\non täydelleen sen hengen lapsia. Niin, hänhän uskoo saarnaavansakin\nparemmin kuin herra Johnson.\n\n(Emilia: Tuo letkaus johtuu siitä, että sanoin hänen kerran puhuneen\nsaarnassaan ristiin -- ja ihan varmasti hän puhuikin. Olen kuullut\nteidänkin arvostelevan kymmeniä saarnoja, rouva Ann Cyrilla.)\n\n-- Hän on kateellinenkin, jatkoi rouva Ann Cyrilla. -- Se tyttö tahtoo\nolla kaikessa ensimmäinen. Hän oli kuulemma itkenyt pettymyksestä\nkonsertti-iltana, kun Ilse Burnley niitti kaiken kunnian näytelmässä.\nEmilia onnistui huonosti, hän oli aivan nolo. Ja aina hän väittää muita\nihmisiä vastaan.\n\n-- On kumma, ettei Elisabet korjaa sitä vikaa. Murraythan ovat aina\ntietävinään paremmin kuin muut ihmiset mikä sopii ja mikä ei, sanoi\nneiti Potter.\n\n(Emilia kiukuissaan kengille: Niin he tietävätkin.)\n\n-- Useimmat Emilian vioista johtuvat varmaan siitä, että hän on Ilse\nBurnleyn hyvä ystävä, sanoi rouva Ann Cyrilla. -- Hänen ei pitäisi\nsaada juoksennella sillä tavalla Ilsen kanssa. Ilse on kuulemma aivan\nsamaa maata kuin isänsäkin. Hän ei kai ensinkään usko Jumalaan -- eikä\npaholaiseen.\n\n(Emilia: Ja se on teidän silmissänne paljon pahempaa.)\n\n-- Niin, mutta onhan tohtori nyt kasvattanut häntä vähän paremmin\nsaatuaan tietää, ettei hänen kallis vaimonsa karannutkaan Leo\nMitchellin kanssa, tuhahti neiti Potter. -- Nykyisin Ilse käy\npyhäkouluakin. Mutta ei se tyttö ole sovelias toveri Emilialle. Kuuluu\nkiroilevan kuin turkkilainen. Rouva Burns oli eräänä päivänä tohtorin\nvirkahuoneessa ja kuuli selvään Ilsen sanovan vierashuoneessa: \"Ulos,\nkirottu Spot!\" Hän kai komensi koiraa.\n\n-- Älkäähän nyt, päivitteli rouva Ann Cyrilla.\n\n-- Tiedättekös, mitä minä näin hänen tekevän eräänä päivänä viime\nviikolla, näin ihan omin silmin?\n\n-- Mikään ei minua hämmästytä, läplätti rouva Ann Cyrilla. --\nViime tiistai-iltana hän kuuluu olleen Johnsonille pidetyssä\nmeteliserenadissa mukana pojaksi pukeutuneena.\n\n-- Hyvin luultavaa. Mutta tämä tapahtui minun omassa pihassani. Hän\ntuli Jen Strangin kanssa, joka oli hakemassa äidilleen juurivesaa minun\npersialaisesta ruusupensaastani. Kysyin Ilseltä, osaako hän ommella ja\nleipoa ja tehdä muita talousaskareita. Ilse sanoi kaikkeen vähääkään\nujostelematta: \"En\", ja sitten hän sanoi -- niin, arvatkaas mitä tuo\ntyttö sanoi!\n\n-- No mitä? kuiskasi rouva Ann Cyrilla innokkaasti.\n\n-- Hän sanoi: \"Osaattekos te seistä yhdellä jalalla ja nostaa toisen\njalkanne silmien tasalle? Minäpä osaan.\" Ja hän nosti!\n\nKomerossa kuuntelija tukahdutti naurunpurskahduksen Jimmy-serkun\nharmaaseen villatakkiin. Kuinka hurjapää Ilse mahtoikaan nauttia neiti\nPotterin kauhistuksesta!\n\n-- Taivas varjelkoon! Oliko miehiä näkemässä? uteli rouva Ann Cyrilla\ninnoissaan.\n\n-- Ei onneksi. Mutta hän olisi varmasti tehnyt tuon tempun, olipa siinä\nkuka tahansa. Olimme aivan tien vieressä -- kuka tahansa olisi voinut\nkulkea ohi. Kyllä minua hävetti! Minun nuoruudessani tyttö olisi ennen\nkuollut kuin tehnyt tuommoista.\n\n-- Ei se ole sen pahempaa kuin että Ilse ja Emilia käyvät kuutamolla\nuimassa hiekkarannalla ilkosen alasti, sanoi rouva Ann Cyrilla. -- Se\nminusta oli kaikkein häpeällisintä. Oletteko kuullut siitä?\n\n-- Olenhan minä. Sitä juttua kertoo koko kylä. Kaikki sen ovat kuulleet\npaitsi Elisabet ja Laura. Mutta mistä se oikein tiedetään? Näkikö joku\nheidät?\n\n-- Ei, eihän toki sentään. Ilse itse kertoi. Hän tuntui pitävän sitä\naivan luonnollisena. Minun mielestäni jonkun pitäisi mainita tuosta\njutusta Lauralle ja Elisabetille.\n\n-- Kertokaa itse, ehdotti neiti Potter.\n\n-- Voi ei, en minä tahdo joutua huonoihin väleihin naapurieni kanssa.\nOnneksi en ole vastuussa Emilia Starrin kasvatuksesta. Jos olisin, en\nantaisi hänen olla noin paljon yhdessä Pönttöselkä-Priestinkään kanssa.\nHän on Priesteistä kaikkein kummallisin, vaikka omituisiahan he ovat\nkaikki. Sillä miehellä on varmasti tyttöön huono vaikutus. Oikein pahaa\ntekee, kun näkee hänen vihreät silmänsä. Hän ei taida uskoa mihinkään.\n\n(Emilia jälleen ivallisesti: Eikö edes paholaiseen?)\n\n-- Hänestä ja Emiliasta kerrotaan kummaa juttua, sanoi neiti Potter. --\nMinä en ymmärrä siitä hölynpölyä. He olivat viime keskiviikkona olleet\nauringonlaskun aikaan isolla mäellä ja käyttäytyneet hyvin omituisesti.\nHe kävelivät katse taivasta kohti, pysähtyivät sitten äkkiä, tarttuivat\ntoisiaan käsivarteen ja viittoivat ylöspäin. Sillä tavalla he tekivät\nmonta kertaa. Rouva Price katseli heitä ikkunasta eikä ymmärtänyt,\nmitä he puuhasivat. Oli liian varhaista katsella tähtiä eikä taivaalla\nnäkynyt mitään. Hän ei saanut koko yönä unen rahtuakaan silmiinsä.\n\n-- Niin, niin, Emilia Starria sietää pitää silmällä, sanoi rouva Ann\nCyrilla. -- Toisinaan tuntuu, että olisi viisainta kieltää Murielia ja\nGladysta seurustelemasta hänen kanssaan.\n\n(Emilia hartaasti: Kunpa kieltäisittekin. He ovat tyhmiä ja hölmöjä ja\nroikkuvat aina minun ja Ilsen jäljessä.)\n\n-- Kaikesta huolimatta minä säälin häntä, huokasi neiti Potter. -- Hän\non niin narrimainen ja ylpeä, että rikkoo välinsä jokaisen kanssa, eikä\nkukaan järkevä kunnon mies koskaan huoli häntä taakakseen. Geoff North\nsanoi kerran saattaneensa häntä kotiin ja saaneensa hänestä tarpeekseen.\n\n(Emilia, innokkaasti: Niin taisikin saada!)\n\n-- Mutta tuskinpa hän kovin monta vuotta elääkään. Hänhän näyttää ihan\nkeuhkotautiselta. En voi olla säälimättä tuota poloista.\n\nTämä oli viimeinen pisara Emilian katkeruuden maljaan. Vai uskalsi\nBeulah Potter sääliä häntä! Vähät Hubbard-mummosta tai mistään -- tätä\nei voinut enää sietää! Komeron ovi lensi äkkiä auki ja Emilia tupsahti\nkauhtanassaan esiin kenkien ja villamekkojen keskeltä. Posket paloivat\ntulipunaisina, silmät hehkuivat. Rouva Ann Cyrillan ja neiti Beulah\nPotterin suu lensi selälleen ja jäi auki. Heidän kasvonsa kävivät\ntummanpunaisiksi. He mykistyivät.\n\nEmilia katsoi heitä pitkään ääneti ja halveksivasti. Sitten hän\npurjehti kuin kuningatar keittiön halki ja katosi arkihuoneen ovesta\njuuri sillä hetkellä kun Elisabet-täti nousi kiviportaita pyydellen\nanteeksi, että oli antanut vieraiden odottaa. Neiti Potter ja rouva Ann\nCyrilla olivat niin ällistyksissään, etteivät tahtoneet osata toimittaa\nasiaansa. Muutamien katkonaisten kysymysten ja vastausten jälkeen he\nlähtivät hämmentyneinä tiehensä.\n\nElisabet-täti oli ymmällään ja otaksui heidän loukkaantuneen siitä,\nettä saivat odottaa. Sitten hän heitti mielestään koko asian. Avoin\nkomeron ovi ei paljastanut mitään, eikä hän tiennyt, että Emilia makasi\nullakkokamarinsa vuoteessa poikittain ja itki kiihkeästi.\n\nEmilia oli häpeissään, suuttunut ja sydänjuuriaan myöten loukkaantunut.\nKaikki oli ollut seurausta hänen omasta tuhmasta turhamaisuudestaan --\nhän tunnusti sen --, mutta rangaistus oli ollut liian ankara.\n\nHän ei välittänyt paljonkaan siitä, mitä neiti Potter sanoi, mutta\nrouva Ann Cyrillan pienet ilkeät okaat pistivät. Hän oli aina pitänyt\nsievästä, herttaisesta Ann Cyrillasta, joka näytti ystävälliseltä ja\nhyväntahtoiselta ja oli usein kiitellyt häntä. Emilia oli luullut rouva\nAnn Cyrillan todella pitävän hänestä.\n\n-- Eivätkö he voineet sanoa minusta mitään hyvää? hän nyyhkytti. --\nVoi minua! Tunnen olevani kuin tahrainen -- oman typeryyteni ja heidän\nilkeytensä takia. Voinko enää koskaan tuntea itseäni puhtaaksi?\n\nHän ei tuntenut olevansa 'puhdas', ennen kuin oli saanut purkaa kaiken\npäiväkirjaansa. Sitten asia alkoi näyttää vähemmän järkyttävältä ja hän\notti filosofian avukseen. Hän kirjoitti:\n\n\"Herra Carpenter sanoo, että ihmisen pitää ottaa oppia jokaisesta\nkokemuksesta. Hän sanoo, että jokainen kokemus, niin mieluinen kuin\nikäväkin, koituu meille hyödyksi, jos kykenemme arvostelemaan sitä\ntyynesti. 'Tämä on niitä elämänohjeita, joita olen aina pitänyt\nmielessäni, mutta joita en ole koskaan kyennyt itse käyttämään', herra\nCarpenter lisäsi katkerasti.\n\nNo niin, koetan arvostella asiaa kiihkottomasti. Yritän harkita\nkaikkea, mitä minusta sanottiin, ja arvioida, mikä oli totta, mikä\nvalhetta ja mikä vääristelyä. Luullakseni vääristely on vielä pahempaa\nkuin valhe.\n\nEnsiksikin: se että piilouduin komeroon pelkästä turhamaisuudesta\noli selvästi paha teko. Niin kai oli sekin, että ilmestyin esiin\nyllättämään heidät oltuani kätkössä niin pitkän aikaa. Mutta viimeksi\nmainittua en ainakaan vielä voi arvostella kiihkottomasti, koska\nolen syntisen hyvilläni että tulin komerosta, vaikka ylläni olikin\nHubbard- mummo! En koskaan unohda heidän ilmeitään! Varsinkin rouva Ann\nCyrillan. Neiti Potter ei sure sitä kauankaan, sanoo vain, että se oli\nminulle parahiksi, mutta rouva Ann Cyrilla ei koskaan, ei ikipäivinään\nvoi unohtaa, että hän joutui kiinni sillä tavalla.\n\nNyt harkitsemme niitä moitteita, joita he kohdistivat Emilia Byrd\nStarriin, ja päätämme, onko hän ansainnut nämä moitteet kokonaan tai\nosaksi. Ole nyt rehellinen Emilia, 'katso sydämeesi' ja koeta nähdä\nitsesi, ei semmoisena kuin neiti Potter sinut näkee tai itse näet\nitsesi, vaan semmoisena kuin todella olet. (Tämä taitaakin käydä\nkiinnostavaksi!)\n\nEnsinnäkin rouva Ann Cyrilla sanoi, että minä olen itsepintainen\njukopää.\n\nOlenko minä jukopää?\n\nTiedän olevani päättäväinen, ja Elisabet-täti sanoo, että olen\nitsepäinen. Mutta jukopäisyys on pahempaa. Päättäväisyys on hyvä\nominaisuus ja itsepäisyydessä on sovittava puolensa, jos siihen\nyhtyy älyn kipinä. Mutta jukopää on liian tyhmä huomatakseen tai\nkäsittääkseen aikeensa typeryyttä ja tahtoo vain kiven kovaan toteuttaa\nsen -- sanalla sanoen, tahtoo väkisinkin juosta päänsä seinään.\n\nEi, minä en ole itsepintainen jukopää. Seinä on minulle seinä.\n\nMutta minulle sietää kyllä vakuutella aika kauan, että se on seinä eikä\npahvikuva. Siis minä olen hiukan itsepäinen.\n\nNeiti Potter sanoi, että minä olen keimailija. Se on täysin perätön\nsyytös, en rupea sitä edes pohtimaan. Mutta hän sanoi myös, että minä\npidän silmäpeliä. Onko se totta? En ainakaan tahallani, sen tiedän.\nMutta ilmeisesti sitä voi 'iskeä silmää' tietämättäänkin. Mitä minä\nsille mahdan? En voi koko ikääni kulkea silmät maahan luotuina. Dean\nsanoi minulle hiljattain:\n\n-- Kun katsot minuun tuolla tavalla, Tähti, en voi muuta kuin tehdä\nmitä käsket.\n\nJa Elisabet-täti aivan suuttui viime viikolla ja sanoi minun katsovan\nPerryyn 'sopimattomasti', kun houkuttelin häntä lähtemään pyhäkoulun\nhuviretkelle. (Perry inhoaa pyhäkoulun huviretkiä.)\n\nMutta kummassakin tapauksessa luulin katsovani vain pyytävästi.\n\nRouva Ann Cyrilla sanoi, etten ole sievä. Onko se totta?\"\n\nEmilia laski kynän kädestään, meni peilin luo ja arvioi\n'puolueettomasti' ulkonäköään. Hiukset mustat -- silmät harmaat, huulet\npunaiset. Tähän saakka pelkkää hyvää. Otsa oli liian korkea, mutta\nuusi kampaus korjasi vian. Iho oli hyvin valkoinen, ja poskilla, jotka\nlapsena olivat olleet kalpeat, oli nyt hento punerrus. Suu oli liian\nsuuri, mutta hampaat hyvät. Kaulan linja oli kaunis ja tyttömäinen\nvartalo siro. Sen hän tiesi, olihan Nancy-täti sanonut hänelle, että\nhänellä oli Shipleyn nilkka ja jalka. Emilia tutkisteli hyvin vakavasti\npeilin Emiliaa eri näkökulmista ja palasi päiväkirjansa ääreen. Hän\nkirjoitti:\n\n\"Olen tullut siihen tulokseen, etten ole sievä. Voin näyttää melko\nsievältä joskus, kun hiukseni ovat oikealla tavalla, mutta todella\nkaunis tyttö näyttää kauniilta, olipa hänen tukkansa kuinka tahansa.\nRouva Ann Cyrilla oli siis oikeassa. Mutta niin surkean näköinen kuin\nhän väitti en kyllä varmasti ole.\n\nSitten hän sanoi, että olen umpimielinen ja viekas. Minusta\numpimielisyys ei ole varsinainen vika, olen mieluummin umpimielinen\nkuin pinnallinen lörpöttelijä. Mutta olenko minä viekas? En. En\nvarmaankaan ole. Miksi ihmiset sitten pitävät minua viekkaana?\nRuth-täti väittää aina minua viekkaaksi. Kai siksi, että minä\nikävystyessäni tai suuttuessani äkkiä siirryn omaan maailmaani ja\nsuljen oven. Ihmiset eivät pidä siitä. Totta kai se harmittaakin, kun\novi äkkiä paiskataan kiinni nenän edessä. Sitä luullaan viekkaudeksi,\nvaikka se on vain itsepuolustusta. Siitä ei siis kannata olla\nhuolissaan.\n\nNeiti Potter sanoi inhottavan syytöksen -- että minä muka koetan\nloistaa ja esitän ominani viisaita ajatuksia, joita olen lukenut\nkirjoista. Siinä ei ollut lainkaan perää. Voin sanoa rehellisesti,\netten yritä ikinä loistaa. Mutta tekee mieli välistä koettaa, miltä\njokin asia, jota on ajatellut, kuulostaa toisille lausuttuna. Ehkä se\non jonkinlaista keikailua. Täytyy varoa sitä.\n\nKateellinen? Ei, kateellinen en ole. Mielelläni olen kyllä ensimmäinen.\nMutta silloin konsertissa en itkenyt kateudesta. Itkin siksi, että\nhuomasin pilanneeni osani. Olin aivan nolo, niin kuin rouva Ann Cyrilla\nsanoi. Minä en osaa näytellä. Joskus jokin osa näyttää sopivan minulle,\nja silloin onnistun, mutta ellei se sovi, silloin koko juttu menee päin\nmäntyä. Suostuin näyttelemään rouva Johnsonin mieliksi ja olin kauhean\nmasentunut, kun tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen. Kai se myös\noli kolahdus ylpeydelleni, mutta mieleenikään ei juolahtanut kadehtia\nIlseä. Minä olin hänen puolestaan ylpeä -- hän näyttelee loistavasti.\n\nMutta tapanani on kyllä väittää vastaan. Myönnän että se on todella\nvikojani. Mutta ihmiset puhuvatkin kaikenlaista mahdotonta. Ja eikö ole\nyhtä paha, että he väittävät minua vastaan. Alituisesti he ovat eri\nmieltä ja minä olen oikeassa aivan yhtä usein kuin hekin.\n\nIvallinen? No niin, pelkään että sekin on vikojani. Kärttyisä -- en,\nen ole. Minä olen vain herkkätunteinen. Entä ylpeä? Olen tosiaankin,\nminä olen hieman ylpeä -- mutta en läheskään niin ylpeä kuin ihmiset\nluulevat. En voi sille mitään, että kuljen pää pystyssä, enkä voi\nsillekään mitään, että minusta on suurenmoista, kun takanani on\nvuosisata hyviä, rehellisiä ihmisiä, joilla on ollut erinomaiset\nperinteet ja melko hyvä järjenjuoksu. Me emme ole Potterien kaltaisia\n-- eilispäivän nousukkaita.\n\nVoi, kuinka nuo naiset jaarittelivat Ilse-parasta! Ei\nkai voi odottaakaan, että joku Potter tuntisi 'Macbethin'\nunissakulkemiskohtauksen. Minä olen jos kuinka usein sanonut Ilselle,\nettä hänen pitää muistaa sulkea kaikki ovet harjoitellessaan sitä.\nHän on siinä osassa aivan ihmeteltävä. Ja mitä serenadiin tulee, Ilse\nei ollut mukana koko metakassa, hän vain sanoi, että hänen teki mieli\nsinne. Kuutamossa uiminen on kyllä totta, paitsi että emme olleet\nilkosen alasti. Ei siinä ollut mitään kamalaa. Se oli kerrassaan\nkaunista -- vaikka se nyt on pilattu ja tahrattu mokomilla juoruilla.\nOlisi ollut parempi, ettei Ilse olisi kertonut sitä.\n\nOlimme lähteneet hiekkarannalle kävelemään. Oli kuutamoyö, ja hietikko\nja ranta olivat ihmeellisen kauniit. Tuulen tyttö kahisteli ruohikkoa\nsärkillä ja pienet välkkyvät aallot huuhtelivat hiljaa rantaa. Teki\nmieli uimaan, mutta meillä ei ollut uimapukuja mukana. Istuimme\nhiekalla ja juttelimme kaikenmoista. Suuri merenlahti päilyi edessämme\nhopeisena, kimmeltävänä, kutsuvana. Se oli kuin tarumaan merta.\n\nMinä sanoin:\n\n-- Tahtoisin astua laivaan ja purjehtia suoraan tuonne kaukaisuuteen --\nkauas -- kauas -- minnekähän tulisin?\n\n-- Arvatenkin Anticostiin, sanoi Ilse -- mielestäni hieman\nproosallisesti.\n\n-- Ei -- ei -- vaan Ultima Thuleen luullakseni, sanoin haaveellisesti.\n-- Jollekin kauniille tuntemattomalle rannalle, jossa 'ei ole\nmilloinkaan sadetta eikä tuuli puhalla koskaan'. Ehkä pohjatuulen\ntakaiseen maahan niin kuin 'Diamond'.\n\n-- Se on kai taivas, minä luulen, sanoi Ilse.\n\nSitten puhelimme kuolemattomuudesta. Ilsen mielestä se tuntuu\npelottavalta -- häntä kammottaisi elää ja elää ikuisesti. Hän sanoi,\nettä hän varmaan kyllästyisi itseensä kauheasti. Minä muistin Deanin\nteorian ja sanoin pitäväni siitä. Deanhan puhuu monesta perättäisestä\nelämästä -- en tiedä varmasti, uskooko hän tosiaan niin vai eikö. Ilse\nsanoi, ettei se olisi ehkä ollenkaan hullumpaa, jos voisi olla varma,\nettä syntyisi uudestaan kunnon ihmisenä, mutta entäpä jollei kävisikään\nniin.\n\n-- Jonkinlaiseen vaaraan kai sitä täytyy aina varautua, olipa\nkuolemattomuus mitä lajia tahansa, minä sanoin.\n\n-- Kävi kuinka kävi, sanoi Ilse, joka tapauksessa toivon, etten ole\nenää seuraavalla kerralla tällainen kiukkupussi. Jos minun täytyy yhä\nolla tämä minä, lyön harppuni rikki, revin sädekehäni repaleiksi ja\nkiskon höyhenet muiden enkelien siivistä jo puoli tuntia taivaaseen\ntuloni jälkeen. Sellainen minä olen enkä voi sille mitään. Minulla\noli taas eilen Perryn kanssa aivan villitty riita. Se oli kokonaan\nminun syytäni -- mutta tietysti hän kerskaili ja ärsytti minua. Kunpa\npystyisin joskus hillitsemään itseni.\n\nMinä en enää välitä hitustakaan Ilsen raivokohtauksista. Tiedän että\nhän puhuu silloin mitä sattuu. Minä en milloinkaan väitä vastaan.\nHymyilen vain, ja jos sattuu olemaan käsillä paperia, kirjoitan\nmuistiin mitä hän sanoo. Siitä hän vimmastuu pakahtuakseen eikä saa\nenää sanaa suustaan. Kaikkina muina aikoina Ilse on kultainen tyttö ja\nhyvin hauska.\n\n-- Sinä nautit raivokohtauksistasi, siksi et voi hallita niitä, minä\nsanoin.\n\nIlse tuijotti minuun.\n\n-- Se ei ole totta -- ei.\n\n-- Onpas. Sinusta raivostuminen on hauskaa.\n\n-- No tietysti, sanoi Ilse nauraen. -- On se hauskaa niin kauan\nkuin sitä kestää. Tuntee valtavaa tyydytystä, kun saa sanoa oikein\nloukkaavasti ja käyttää kaikkein pahimpia nimityksiä. Taidatpa olla\noikeassa, Emilia. Minä todella nautin siitä. Kumma kun en ole sitä\nennen huomannut. Luultavasti kiukku ei saisikaan minussa valtaa, jos\nolisin noiden puuskien kestäessä onneton. Mutta heti kun ne ovat\nohi, minua kaduttaa tavattomasti. Minä itkin eilen kokonaisen tunnin\nriideltyäni Perryn kanssa.\n\n-- Niin, ja nautit siitäkin, eikö niin?\n\nIlse harkitsi asiaa.\n\n-- Taisinpa tosiaan, Emilia, sinä saat minut aivan pelästymään. Mutta\nei puhuta siitä enää. Mennään uimaan. Mitäs me uimapuvuista! Eihän\ntäällä ole monen mailin säteellä ristin sieluakaan. Minä en voi\nvastustaa noita aaltoja.\n\nMinunkin teki mieli veteen, ja kuutamossa uiminen tuntui ihanan\nromanttiselta. Riisuuduimme pienessä painanteessa särkkien välissä,\nse oli kuin hopeamalja kuutamossa, mutta alushameet pidimme yllämme.\nMeillä oli herttaisen hauskaa, pulikoimme hopeansinisissä aalloissa\nkuin merenneidot. Oli kuin olisimme eläneet runossa tai sadussa. Ja\nmaalle noustuamme tanssimme piiritanssia kuutamoisella hietikolla,\nsitten pukeuduimme ja lähdimme kotiin ikionnellisina. Tietysti meidän\ntäytyi viedä märät alushameet käärössä kainalossamme, niin että\nnäytimme ehkä salaperäisiltä, mutta kukaan ei nähnyt meitä. Ja tästä on\nnyt nostettu mokoma häly.\n\nMutta sittenkin toivoin, ettei Elisabet-täti saisi kuulla siitä.\n\nIkävä juttu, että Dean ja minä tuolla tavoin turmelimme rouva Pricen\nunen. Emme me tehneet siellä mitään noitatemppuja. Me vain kävelimme\nIhastuttavan vuoren poikki ja etsimme pilvistä kuvia. Se oli ehkä\nlapsellista -- mutta hyvin hauskaa. Deanissa on eräs ominaisuus, josta\nminä pidän: hän ei pelkää viattomia ja hauskoja puuhia sen vuoksi, että\nne ovat lapsellisia. Eräs pilvi, jonka hän minulle näytti, oli aivan\nkuin enkeli, joka lentää vaalean hohtavan taivaan poikki ja kantaa\nsylissään lasta. Enkelin päässä oli autereinen sininen huntu, jonka\nläpi loisti heikko tähti. Siipien kärjissä oli kultaa ja valkoisessa\nviitassa tulipunaisia täpliä.\n\n-- Tuolla kulkee iltatähden enkeli, huomispäivä sylissään, sanoi Dean.\n\nSe oli niin kaunis, että sain taas elää ihmetuokioni. Mutta kymmenen\nsekunnin kuluttua se oli muuttunut niin, että näytti kamelilta, jolla\noli valtava kyttyrä!\n\nVietimme ihastuttavan puolituntisen, mutta rouva Price, joka ei kyennyt\nnäkemään mitään taivaalla, luuli meitä hulluiksi.\n\nNo niin, tämä kaikki vain vahvistaa, että on turha koettaa elää toisten\nihmisten mielen mukaan. Parasta on pitää oma päänsä. Sitä paitsi: minä\nen ole niin paha ja typerä kuin ihmiset luulevat, eikä minussa ole\nkeuhkotautia ja minä osaan kirjoittaa. Nyt kun olen kirjoittanut tämän\nmuistiin, kaikki tuntuu toiselta. Yhdestä ainoasta seikasta olen vielä\närsyyntynyt, siitä että neiti Potter säälii minua.\n\nKatsoin juuri ulos ikkunastani ja näin Jimmyn intiankrassipenkin -- ja\nyhtäkkiä tuli leimahdus -- eivätkä neiti Potter ja hänen säälinsä ja\nilkeä kielensä tuntuneet miltään. Intiankrassit, mistä saatte värinne,\nte ihanat hehkuvat kaunokaiset! Teidät on varmaan tehty kesäiltain\nauringonlaskuista.\n\nTänä kesänä olen auttanut Jimmy-serkkua aika lailla puutarhassa. Taidan\npitää siitä yhtä paljon kuin hänkin. Joka päivä keksimme uusia silmuja\nja kukkia.\n\nElisabet-täti ei siis lähetä minua Shrewsburyyn! Se on aikamoinen\npettymys. Kaikki ovet näyttävät olevan minulta elämässä suljetut.\n\nJoka tapauksessa minulla on kuitenkin paljon syytä kiitollisuuteen.\nElisabet-täti antaa minun varmaan käydä täällä vielä vuoden koulua,\nja sinä aikana herra Carpenter voi opettaa minulle paljon. Kuutamo\non vielä kaunis. Ja minulla on hauska harmaa kissa, jonka naama on\npyöreä kuin kuu; se hyppäsi juuri pöydälle ja sysäsi kuonollaan kynääni\nmerkiksi siitä, että olen yhden rupeaman osalle kirjoittanut kylliksi.\nHarmaa kissa on ainoa oikea kissa!\"\n\n\n\n\n5\n\nTOTTA VAI VALHETTA\n\n\nEräänä myöhäiselokuun iltana Emilia kuuli Teddyn merkkivihellyksen\nHuomispäivän tieltä ja hiipi ulos tapaamaan häntä. Teddyllä oli uutisia\n-- se näkyi selvään hänen loistavista silmistään.\n\n-- Minä pääsen sittenkin Shrewsburyyn, hän huudahti innokkaasti. --\nÄiti sanoi tänä iltana päättäneensä lähettää minut sinne.\n\nEmilia oli iloinen -- mutta syvemmällä oli omituista haikeutta, josta\nhän soimasi itseään. Kuinka yksinäiseltä tuntuisi Uudessa Kuussa, kun\nkolme vanhaa toveria olisi poissa! Hän ei ollut tähän hetkeen saakka\nhuomannutkaan, kuinka hyvältä oli tuntunut ajatella, että Teddy jäisi\nkotiin. Teddy oli aina ollut taustana hänen kuvitellessaan seuraavaa\nvuotta. Nyt ei olisi ketään -- ei edes Deania, sillä Dean aikoi\ntavalliseen tapaansa oleskella talven ulkomailla -- Egyptissä tai\nJapanissa, miten viime hetkessä päättäisi. Mitä hän silloin tekisi?\nVoisivatko Jimmy-kirjat korvata eläviä ystäviä?\n\n-- Kunpa sinäkin pääsisit! sanoi Teddy heidän astellessaan Huomispäivän\ntietä, joka nyt oli melkein Tämänpäivän tie, niin nopeasti tuuheat\nnuoret vaahterat olivat kasvaneet.\n\n-- Sitä on turha toivoakaan. Älä puhu siitä, se tekee minut\nonnettomaksi, sanoi Emilia väkinäisesti.\n\n-- Tulemmehan joka tapauksessa aina viikonlopuksi kotiin. Ja sinua saan\nkiittää siitä, että pääsen. Äidin mielessä jäi itämään se, mitä sanoit\nhänelle hautausmaalla, siksi hän laskee minut Shrewsburyyn. Minä\ntiedän, että hän on siitä pitäen ajatellut asiaa, olen huomannut sen\nkaikesta, mitä hän silloin tällöin on sanonut. Kerran viime viikolla\nkuulin hänen mutisevan: \"On kauheaa olla äiti, kauheaa olla äiti ja\nkärsiä näin. Kuitenkin hän sanoi minua itsekkääksi!\" Ja toisen kerran\nhän sanoi: \"Onko se itsekästä, että koetan pitää ainoan, mitä minulle\non maailmassa jäänyt?\" Mutta tänä iltana hän oli herttainen sanoessaan,\nettä saan lähteä. Minä tiedän ihmisten sanovan, ettei äiti ole oikein\ntäysjärkinen, ja toisinaan hän on hieman omituinen. Mutta vain silloin,\nkun on läsnä muitakin ihmisiä. Et voi aavistaakaan, Emilia, kuinka hyvä\nja hellä hän on, kun olemme kahden kesken. Olen kovin pahoillani, kun\nminun on lähdettävä hänen luotaan. Mutta täytyyhän minun saada vähän\noppia!\n\n-- Olen hyvin iloinen, jos minun sanani saivat hänet muuttamaan\nmielensä, mutta hän ei milloinkaan anna minulle sitä anteeksi. Hän on\nvihannut minua siitä pitäen -- tiedät sen olevan totta. Sinä tiedät,\nkuinka hän katsoo minuun aina kun käyn Pietaryrttimäellä. Niin, hän on\nkyllä kohtelias -- mutta voi hänen silmiään, Teddy.\n\n-- Tiedän, sanoi Teddy vaivautuneesti. -- Mutta älä arvostele\näitiä liian ankarasti, Emilia. Olen varma, että hän on ennen ollut\ntoisenlainen, vaikka minä en muista sitä aikaa. En tiedä mitään hänen\nvarhaisemmasta elämästään. Hän ei koskaan kerro minulle -- en tiedä\nisästänikään mitään. Äiti ei tahdo puhua isästä. En edes tiedä, miten\näiti on saanut tuon arven kasvoihinsa.\n\n-- En luule, että äitisi päässä oikeastaan on mitään vikaa, sanoi\nEmilia hitaasti. -- Mutta häntä painaa varmaan jokin huoli,\nainainen huoli, jokin asia, jota hän ei voi unohtaa eikä karkottaa\najatuksistaan. Teddy, minä luulen, että äitiäsi vaivaa piintynyt pelko.\nEn tietysti tarkoita kummitusten enkä muun joutavan pelkoa. Mutta häntä\nvaivaa jokin kauhea ajatus.\n\n-- Ei hän ole onnellinen, sanoi Teddy. -- Tietysti me olemme köyhiäkin.\nÄiti sanoi tänä iltana, ettei hän voi pitää minua Shrewsburyssä kuin\nkolme vuotta -- enempään hänen varansa eivät riitä. Joka tapauksessa\npääsen alkuun; jatkon pystyn kyllä itsekin järjestämään tavalla tai\ntoisella. Tiedän että pystyn. Ja vielä minä palkitsen hänelle kaiken.\n\n-- Sinusta tulee suuri taiteilija, sanoi Emilia haaveksivasti. He\nolivat tulleet Huomispäivän tien päähän. Heidän edessään aukeni\nrantaniitty, joka nyt oli valkoisenaan tuhatkaunoja. Maamiehet vihaavat\ntuhatkaunoa kamalana rikkaruohona, mutta kesäillan hämärässä tuollainen\nvalkoisenaan hohtava kenttä on kuin näkymä sadun maasta. Alhaalla\nhohti Blair Water; idässä lymysi pieni Autio talo varjojensa keskellä\nhaaveillen ehkä petollisesta morsiamesta, jonka kotina se ei koskaan\nsaanut olla. Pietaryrttimäessä ei ollut valoa. Itkikö rouva Kent siellä\nyksin pimeässä ainoana seuranaan kiduttavat ajatukset?\n\nEmilia katseli auringonlaskua haltioitunein silmin; hänen kasvonsa\nolivat kalpeat ja etsivät. Masentunut mieliala oli häipynyt; Teddyn\nseurassa hän ei voinut koskaan olla kovin kauan alakuloinen. Hän,\nEmilia, ei päässyt Shrewsburyyn, mutta hän saattaisi tehdä työtä ja\nopiskella Uudessa Kuussa. Ja kyllä hän ahertaisikin! Kokonaisen vuoden\nhän saisi vielä olla herra Carpenterin oppilaana; se aika olisi tärkeä,\nehkä yhtä tärkeä kuin Shrewsbury. Hänen oli kiivettävä alppipolkunsa,\nja hän tahtoi kiivetä, olipa tiellä millaisia esteitä tahansa.\n\n-- Sitten kun olen taiteilija, maalaan sinut juuri tuollaisena, sanoi\nTeddy, ja nimeksi panen \"Jeanne d'Arc, joka kuuntelee ääniään\".\n\nHuolimatta äänistään Emilia kävi sinä iltana levolle hiukan\nalakuloisena. Mutta seuraavana aamuna herätessään hän tunsi oudolla ja\nselittämättömällä tavalla, että päivä toisi mukanaan hyviä uutisia.\nEikä tämä tunne ottanut hälvetäkseen, vaikka hetket kuluivatkin samaan\narkiseen tapaan kuin muutkin lauantait Uudessa Kuussa, kun talo\nsiivottiin sunnuntaiksi nuhteettomaan kuntoon. Oli viileä, kostea päivä\nja itätuuli kuljetti mereltä sumua ja kietoi Uuden Kuun ja sen vanhan\npuutarhan usviin.\n\nIltahämyssä alkoi hienokseltaan vihmoa, mutta hyvää uutista ei\nvain kuulunut. Emilia oli juuri saanut kiillotetuksi messinkiset\nkynttilänjalat ja samalla miettinyt valmiiksi \"Sadelaulu\"-nimisen\nrunon, kun Laura-täti tuli kertomaan, että Elisabet-täti halusi tavata\nEmiliaa salissa.\n\nEmilian aikaisemmat kokemukset salissa käydyistä keskusteluista\nElisabet-tädin kanssa eivät olleet erikoisen hauskoja. Hän ei voinut\nmuistaa mitään viime aikoina sattunutta tekoa tai laiminlyöntiä, joka\nolisi voinut antaa aihetta tähän kutsuun, mutta pelko mielessään hän\nnoudatti sitä. Sanoipa Elisabet-täti hänelle mitä tahansa, tärkeätä\nsen täytyi olla, muutoin sitä ei sanottaisi salissa. Tämä oli eräs\nElisabet-tädin erikoisuuksista.\n\nDaffy-kissa pujahti Emilian rinnalla sisään kuin äänetön harmaa varjo.\nEmilia toivoi, ettei täti hätistäisi mirriä ulos, sen läsnäolo oli\ntavallaan keventävä.\n\nElisabet-täti neuloi sukkaa; hän näytti totiselta, mutta ei\nloukkaantuneelta eikä vihaiselta. Hän ei ollut näkevinään Daffya, mutta\nteki sen havainnon, että Emilia näytti varsin pitkältä juhlallisen\nhuoneen hämärässä. Kylläpä lapset kasvavat pian isoiksi! Tuntui kuin\nolisi kulunut vain muutamia päiviä siitä, kun kaunis viehättävä\nJulia... Elisabet Murray keskeytti lyhyeen ajatuksensa. Hän sanoi:\n\n-- Minä haluan puhua kanssasi.\n\nEmilia istuutui. Daffy seurasi esimerkkiä ja kiersi häntänsä mukavasti\nkäpälien ympäri. Emilia tunsi äkkiä kätensä hikisiksi ja suunsa\nkuivaksi. Hänkin olisi mielellään neulonut sukkaa. Tuntui ilkeältä\nistua tässä joutilaana ja odottaa, mitä tuleman piti. Mutta se mitä\nsitten todella tuli, oli perin odottamatonta.\n\nNeulottuaan levollisesti kokonaisen kierroksen sukkaansa Elisabet-täti\nsanoi muitta mutkitta:\n\n-- Emilia, haluaisitko ensi viikolla lähteä Shrewsburyyn?\n\nLähteä Shrewsburyyn? Oliko hän kuullut oikein?\n\n-- Voi, Elisabet-täti! Emilia henkäisi.\n\n-- Olen keskustellut asiasta enojesi ja tätiesi kanssa, sanoi\nElisabet-täti. -- He ovat samaa mieltä kuin minäkin, että sinun tulee\nsaada käydä vähän enemmän koulua. Se maksaa tietysti aika lailla -- älä\nkeskeytä! -- mutta Ruth on luvannut kustantaa menoistasi toisen puolen\nja Oliver-enosi toisen puolen, Wallace-enosi maksaa kirjasi ja minä\npidän huolta vaatteistasi. Tietysti autat Ruth-tätiä taloudenhoidossa\nkaikin tavoin palkitaksesi hänen hyvyytensä. Pääset Shrewsburyyn\nkolmeksi vuodeksi yhdellä ehdolla.\n\nMikä on se ehto? Emilia olisi tahtonut tanssia, laulaa ja nauraa tässä\nvanhassa synkässä huoneessa hurjemmin kuin kukaan Murray -- hänen\näitinsä mukaan luettuna -- ikinä oli uskaltanut tanssia ja nauraa,\nmutta hän pakottautui istumaan jäykkänä ja lausumaan vain mielessään\ntuon kysymyksen. Odotuksen jännityksessä hän tunsi, että hetki oli\nvarsin dramaattinen.\n\n-- Kolmen vuoden opiskelu Shrewsburyssä vastaa täydellisesti\njatko-opiston kolmivuotiskurssia, jatkoi Elisabet-täti -- paitsi\ntietysti ettet saa opettajanpapereita. Mutta sillä ei ole merkitystä,\nkun sinun ei tarvitse tehdä työtä toimeentulosi vuoksi. Mutta, kuten\nsanoin, sinun on suostuttava yhteen ehtoon.\n\nMiksei Elisabet-täti sano tuota ehtoa? Emiliasta odotus tuntui\nsietämättömältä. Näytti melkein kuin Elisabet-täti olisi hiukan\npelännyt mainita sitä. Hän ei yleensä vitkastellut puheissaan tällä\ntavalla. Onko tuo ehto aivan kamala?\n\n-- Sinun täytyy luvata, että jätät tuon hölynpölyn kirjoittamisen\nkokonaan kolmeksi vuodeksi, sanoi Elisabet-täti ankarana. -- Et\nkirjoita muuta kuin kouluaineita.\n\nEmilia istui ääneti ja kylmänä. Hänen oli luovuttava joko Shrewsburystä\ntai runojen, juttujen ja 'tutkielmien' kirjoittamisesta. Hänen ei\ntarvinnut kauan miettiä.\n\n-- Sitä minä en voi luvata, Elisabet-täti, hän sanoi päättävästi.\nElisabet-täti hämmästyi niin, että häneltä putosi sukanneule kädestä.\nTätä hän ei ollut odottanut. Hän oli luullut Emilian haluavan\nkiihkeästi Shrewsburyyn. Hän oli arvellut, että sinne päästäkseen\ntyttö luopuisi ilomielin mistä tahansa -- saati sitten mokomasta\npikkuseikasta, johon takertuminen oli Elisabet-tädin mielestä silkkaa\nitsepäisyyttä.\n\n-- Etkö tosiaan tahdo luopua hupsusta tuhertelustasi päästäksesi\nlukioon? Olethan aina muka hartaasti halunnut sinne, hän kysyi.\n\n-- Kyllä minä tahtoisin, mutta en voi, sanoi Emilia epätoivoissaan.\nHän tiesi, ettei Elisabet-täti saattanut ymmärtää, tämä oli aina ollut\nElisabet-tädistä käsittämätöntä. -- Minä en voi olla kirjoittamatta,\nElisabet-täti. Se on veressäni. On aivan turha pyytää sitä. Minä\ntahdon oppia -- se on totinen tosi - mutta sittenkään en voi luopua\nkirjoittamisesta. Minä en voisi pitää semmoista lupausta.\n\n-- Sitten saat jäädä kotiin, sanoi Elisabet-täti suuttuneena. Emilia\nluuli tädin nyt nousevan ja marssivan pois huoneesta. Mutta\nElisabet-täti ottikin taas neuleen käteensä ja alkoi heilutella\nvimmastuneena puikkoja. Totta puhuen Elisabet-täti oli typerän\nnolossa asemassa. Hän todella halusi lähettää Emilian Shrewsburyyn.\nPerinnäistapa vaati sitä, ja koko sukulaispiiri oli asiasta yhtä\nmieltä. Ehto oli ollut tädin omaa keksintöä.\n\nHänestä oli nyt oiva tilaisuus vieroittaa Emilia tyhmästä\nepämurraymaisesta tavasta haaskata aikaa ja paperia, eikä\nElisabet-tädin mieleenkään ollut juolahtanut, ettei tuuma onnistuisi,\nsillä hän tiesi, kuinka hartaasti Emilia halusi opiskella. Mitä\nmieletöntä, ajattelematonta, kiittämätöntä itsepäisyyttä -- \"Starr\npistää esiin\", ajatteli Elisabet-täti katkerasti. Mitä tehdä? Hän tiesi\nentuudestaan liiankin hyvin, ettei Emiliaa voinut saada muuttamaan\nmieltään, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt, ja hän tiesi, että\nWallace ja Oliver ja Ruth eivät kannattaisi Elisabetin vaatimusta,\nvaikka pitivätkin Emilian kirjoitusvimmaa yhtä typeränä ja perinteiden\nvastaisena kuin hänkin.\n\nElisabet Murray huomasi, että häntä odotti täyskäännös, eikä se\nmiellyttänyt häntä ensinkään. Hän olisi mielihalusta ravistanut\nhentoa nuorta olentoa, joka istui lannistumattomana hänen edessään\nleposohvalla. Yli kolme vuotta Elisabet Murray oli koettanut parantaa\nEmiliaa tuosta hupsusta kirjoittelusta ja yli kolme vuotta hän, joka ei\nkoskaan ennen ollut hukkaan yrittänyt, oli tehnyt turhaa työtä. Emiliaa\nei voinut lannistaa nälällä -- eikä mistään muustakaan näyttänyt olevan\napua.\n\nElisabet neuloi hätäpäissään kiivaasti, ja Emilia istui liikkumatta\nkoettaen voittaa katkeran pettymyksensä. Hän ei totisesti tahtonut\nitkeä Elisabet-tädin nähden, mutta hänen oli vaikea pidättää\nkyyneliään. Harmitti kun Daffy ääneen ja tyytyväisenä kehräsi hänen\nvieressään, ikään kuin asiat harmaan kissan kannalta katsoen olisivat\nolleet mainiosti.\n\nEmilia toivoi, että Elisabet-täti olisi käskenyt hänen mennä\ntiehensä. Mutta Elisabet-täti vain neuloi neulomistaan eikä sanonut\nmitään. Tämä oli kaikki kuin painajaista. Tuuli kiihtyi, sade alkoi\nropista ikkunaruutuihin ja olleet ja menneet Murrayt katsoivat\nhäneen syyttävästi tummentuneista kehyksistään. He eivät suosineet\nleimahduksia, Jimmy-kirjoja eivätkä alppipolkuja - saavuttamattomien,\nhoukuttelevien jumalien tavoittelua. Mutta suuresta pettymyksestään\nhuolimatta Emilian oli pakko ajatella, kuinka mainiosti ympäristö\nsoveltuisi jonkin romaanin traagiseen kohtaukseen.\n\nOvi aukeni ja Jimmy-serkku pujahti sisään. Hän tiesi mistä oli kysymys\nja oli kylmäverisesti kuunnellut oven takana. Hänestä oli ollut selvää,\nettei Emilia ikinä suostuisi moiseen ehtoon -- hän oli sanonut sen\nElisabetille perheneuvottelussa kymmenen päivää sitten.\n\n-- Mikä hätänä? hän kysyi katsoen vuoroon kumpaankin.\n\n-- Ei mikään, sanoi Elisabet-täti ylhäisesti. -- Minä olen tarjonnut\nEmilialle mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiään, ja hän on hylännyt\nsen. Hänellä on tietysti vapaus tehdä niin kuin tahtoo.\n\n-- Vapaa ei voi olla kukaan, jolla on tuhat esi-isää, sanoi Jimmy,\nja hänen äänensä oli hyvin kummallinen kuten aina, kun hän puhui\nsemmoisista asioista. Se värisytti Elisabetia; hän ei voinut koskaan\nunohtaa, että tuo kummallisuus oli hänen syytään. -- Emilia ei voi\nsuostua ehdotukseesi. Vai voitko, Emilia?\n\n-- En. Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähti tytön poskille vastoin hänen\ntahtoaan.\n\n-- Jos voisit, lupaisit minulle, eikö niin? kysyi Jimmy-serkku. Emilia\nnyökkäsi.\n\n-- Sinä olet vaatinut liikaa, Elisabet, sanoi Jimmy-serkku suuttuneelle\nvanhalle neidille, joka neuloi yhä herkeämättä. -- Sinä vaadit häntä\nluopumaan kokonaan kirjoittamisesta. Mutta entä jos olisit pyytänyt\nhäntä luopumaan vain osaksi... Emilia, jos hän pyytäisi, että lakkaisit\nvain osaksi? Siihen kai voit suostua, eikö niin?\n\n-- Mitä minä en saisi kirjoittaa? kysyi Emilia varovasti.\n\n-- No, esimerkiksi semmoista, joka ei ole _totta_. Jimmy-serkku\nlähestyi Emiliaa ja laski pyytävästi kätensä hänen olalleen.\nElisabet ei lakannut neulomasta, mutta puikkojen kiire hiljeni. --\nEsimerkiksi juttuja, Emilia. Siitä hän varsinkaan ei pidä, että\nkirjoitat kertomuksia. Hän sanoo, että ne ovat valhetta. Ei hän muusta\nkirjoittelusta erityisesti piittaa. Etkö voisi heittää juttujen\nkirjoittamista kolmeksi vuodeksi? Oppi on tärkeä asia. Isoäitisi olisi\nelänyt vaikka sillin hännillä, jos olisi saanut käydä koulua, kuulin\nhänen monta kertaa sanovan niin. Mitä aiot tehdä, Emilia?\n\nEmilia ajatteli nopeasti. Hän oli kovasti kiintynyt juttujen\nkirjoittamiseen, oli raskasta luopua niistä. Mutta hän voisi ehkä\ntulla toimeen, jos saisi edelleen sepittää runoja, saisi kirjoittaa\nJimmy-kirjaan noita pieniä luonnetutkielmia sekä kuvauksia\njokapäiväisistä tapauksista -- sukkelia, ivailevia, traagisia, miten\nmilloinkin teki mieli.\n\n-- Koetapa, mitä tätisi sanoo, kuiskasi Jimmy-serkku. -- Lepytä häntä\nhiukan. Sinä olet kuitenkin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle,\nEmilia. Mene toki puoliväliin.\n\n-- Elisabet-täti, sanoi Emilia ääni värähtäen, jos saan mennä lukioon,\nlupaan etten kolmeen vuoteen kirjoita mitään, mikä ei ole totta.\nRiittääkö se? Siinä on kaikki, mitä voin luvata.\n\nElisabet neuloi kaksi kierrosta ennen kuin suvaitsi vastata.\nJimmy-serkku ja Emilia luulivat, ettei hän vastaisikaan. Äkkiä hän\nlaski neuleen kädestään ja nousi.\n\n-- Hyvä. Tyydyn siihen. Tietysti joutavien juttujen kirjoittaminen on\npahinta. Mitä muuhun tulee, Ruth varmaan pitää huolta, ettei sinulle\njää paljon liikaa aikaa.\n\nElisabet-täti lähti ulos tuntien sydämensä syvyydessä helpotusta, kun\nei ollut joutunut kokonaan tappiolle, vaan oli päässyt kunniakkaasti\nperääntymään tukalasta asemastaan. Jimmy-serkku taputti Emilian tummaa\npäätä.\n\n-- Se oli hyvä, Emilia. Kas, ei pidä olla liian jäykkä. Eikä kolme\nvuotta ole koko elämä, tyttöseni.\n\nEi olekaan, mutta se tuntuu melkein siltä neljäntoista iässä. Levolle\nmentyään Emilia itki itsensä uneen ja heräsi jälleen kello kolmen\naikaan keskellä pohjoisrannikon tuulista, tummanharmaata yötä, nousi,\nsytytti kynttilän, istahti pöydän ääreen ja kirjoitti kohtauksen juurta\njaksaen Jimmy-kirjaansa. Hän piti erittäin tarkoin huolta, ettei\nkirjoittanut siihen sanaakaan, joka ei ollut totisinta totta!\n\n\n\n\n6\n\nALKUAIKOJA SHREWSBURYSSÄ\n\n\nTeddy, Ilse ja Perry hihkuivat ilosta, kun Emilia kertoi heille, että\nhänkin pääsee Shrewsburyyn. Asiaa tarkemmin ajateltuaan Emilia oli\nvarsin tyytyväinen. Pääasiahan oli päästä kouluun.\n\nTosin ei ollut miellyttävää mennä Ruth-tädin luo asumaan. Se oli\nodottamatonta. Hänestä oli tuntunut, ettei Ruth-täti ikinä haluaisi\nhäntä luokseen. Siksi hän oli arvellut, että mikäli Elisabet-täti\ntodella päättäisi lähettää hänet Shrewsburyyn, hän saisi asua\njossakin muualla -- ehkä Ilsen kanssa. Tietysti se olisi ollut paljon\nhauskempaa. Emilia tiesi varsin hyvin, ettei elämä olisi kovin helppoa\nRuth-tädin katon alla. Varsinkaan kun ei saanut enää kirjoittaa\nkertomuksia.\n\nNämä elokuun kaksi viimeistä viikkoa olivat Uudessa Kuussa kiireen\naikaa. Elisabet ja Laura neuvottelivat paljon ja perinpohjaisesti\nEmilian vaatteista. Hänen ulkoasunsa ei saanut tuottaa suvulle häpeää,\nmutta vaatevarastoa suunniteltaessa oli noudatettava tervettä järkeä\neikä muotia. Emilialla itsellään ei ollut asiassa sananvaltaa.\n\nLaura ja Elisabet pohtivat kerrankin puolelta päiviltä iltaan saakka,\nsaisiko Emilia taftipuseron -- Ilsellä oli kolme -- ja Emilian\nsuureksi pettymykseksi he päättivät luopua tuumasta. Mutta Laura sai\ntahtonsa läpi erääseen pukuun nähden, jota hän ei uskaltanut sanoa\n'iltapuvuksi', koska pelkkä nimitys olisi tuominnut sen Elisabetin\nsilmissä. Se oli sangen soma kreppiluomus, punertavan harmaa,\nkaulukseton -- Elisabetin puolelta suuri myönnytys - hihoissa isot\npuhvit, jotka nykyään vaikuttavat perin oudoilta, mutta näyttivät\naikoinaan hyvinkin somilta ja tyylikkäiltä nuorten kaunottarien yllä.\nSe oli sievin puku, mikä Emilialla oli milloinkaan ollut, ja myös\npisin. Se merkitsikin niihin aikoihin paljon, sillä silloin ei ollut\ntäysikasvuinen, ennen kuin sai pitkän hameen. Tämä puku ulottui Emilian\nnilkkoihin saakka.\n\nEmilia puki sen ylleen eräänä iltana Lauran ja Elisabetin lähdettyä\nkyläilemään, hän kun tahtoi näyttää sitä Deanille. Tämä oli tullut\nviettämään iltaa Uuteen Kuuhun. Hänen piti lähteä Egyptiin seuraavana\npäivänä, ja he kävelivät puutarhassa. Emilia tunsi olevansa kerrassaan\nvanha ja viisas, kun hänen täytyi nostaa helmojaan, etteivät ne\nlaahaisi ruohoa. Hänellä oli päässään pieni harmaanpunertava liina,\nja Deanin mielestä hän näytti tähdeltä enemmän kuin koskaan ennen.\nKissat olivat mukana, siloinen, raidakas Daffy ja Tuhma Töpö, jolla\noli yhä ylin valta Uuden Kuun aitoissa. Kissat hyppelivät nurmikoilla,\nhyökkäsivät toistensa kimppuun kukkapensaista ja pyöriskelivät\nliehitellen Emilian jaloissa.\n\nDean oli lähdössä kaukaiseen Egyptiin, mutta hän tiesi, ettei hän ikinä\nvoisi nähdä mitään, joka miellyttäisi enemmän kuin tämä soma taulu --\nEmilia pikku kissoineen Uuden Kuun tuoksuvassa vanhassa puutarhassa.\n\nHe eivät puhuneet niin paljon kuin tavallisesti, ja äänettömyys\nvaikutti omituisesti kumpaankin. Deanin mieleen juolahti pari kertaa\nmieletön tuuma, että hän jättää koko Egyptin-matkan ja jää talveksi\nkotiin -- asettuu ehkä Shrewsburyyn. Olkapäitään kohauttaen hän sitten\nnauroi itseään. Tämä lapsi ei kaivannut hänen silmälläpitoaan, Uuden\nKuun naiset olivat kyllä päteviä kaitsemaan häntä. Emilia oli vielä\nlapsi hoikasta pitkästä varrestaan ja tutkimattomista silmistään\nhuolimatta. Pian hänestä kehittyisi nainen, mutta ei hänen ilokseen,\nei ramman Pönttöselkä-Priestin iloksi, hän kun kuului tytön isän\naikalaisiin.\n\nSadatta kertaa Dean sanoi itselleen, ettei hän, Dean Priest, aikonut\nruveta narriksi. Hänen täytyi tyytyä siihen, mitä kohtalo oli hänelle\nantanut, tämän hienon tähtiolennon ystävyyteen ja kiintymykseen.\nVuosien kuluttua Emilian rakkaus olisi ihmelahja -- jollekulle toiselle\nmiehelle. Epäilemättä, Dean ajatteli kyynillisesti, tyttö tuhlaisi sen\nvarmasti johonkuhun hyvännäköiseen nuoreen miekkoseen, joka ei ollut\nlainkaan sen arvoinen.\n\nEmilia ajatteli, kuinka hirveästi hän kaipaisi Deania -- enemmän kuin\noli kaivannut häntä milloinkaan ennen. He olivat sen kesän olleet\noikein hyviä tovereita. Emilia ei ollut koskaan keskustellut hänen\nkanssaan edes muutamaa minuuttia tuntematta rikastuneensa siitä. Deanin\nviisaat, sukkelat, humoristiset tai ivalliset sanat kasvattivat. Ne\nelähdyttivät, kannustivat, innostivat häntä. Ja Deanin silloin tällöin\nlausumista kiitoksista Emilia sai itseluottamusta.\n\nDeanissa oli jotain outoa lumousvoimaa, jota ei ollut kenessäkään\ntoisessa. Emilia tunsi sen, vaikkei voinutkaan sitä eritellä. Teddy,\nniin -- Emilia tiesi varsin hyvin, miksi piti Teddystä. Siitä syystä\nvain, että tämä oli Teddy. Ja Perry -- Perry oli hauska, ruskettunut,\nhäikäilemätön, kerskuva veitikka, josta täytyi pitää. Mutta Dean oli\ntoista maata. Oliko hänen viehätyksensä tuntemattoman vetovoimaa\n-- kokemuksen, terävän tiedon, katkeruudesta viisastuneen hengen\nhoukutusta. Emilia ei tiennyt. Hän tiesi vain, että kaikki muut\ntuntuivat hieman latteilta Deanin jälkeen -- Teddykin, vaikka hän piti\nTeddystä enemmän. Niin, niin, Emilia tiesi aina varsin hyvin, että\npiti enemmän Teddystä. Mutta siitä huolimatta Dean tuntui tyydyttävän\njotakin hänen hienon ja mutkikkaan luonteensa osaa, jota aina kaiveli\nnälkä, kun Dean oli poissa.\n\n-- Kiitos, Dean, kaikesta mitä olet opettanut minulle, hän sanoi\nseisahduttuaan aurinkokellon luo.\n\n-- Luuletko, ettet itse ole opettanut minulle mitään, Tähti?\n\n-- Kuinka minä olisin voinut opettaa? Minähän olen vielä nuori,\ntietämätön...\n\n-- Sinä olet opettanut minut nauramaan raikkaasti ilman katkeruutta.\nToivottavasti et koskaan käsitä, kuinka hyvä ominaisuus se on. Älä\nanna niiden pilata itseäsi Shrewsburyssä, Tähti. Sinä iloitset niin\nlähdöstäsi, etten tahdo heittää kylmää vettä niskaasi. Mutta varmaan\nsinä tulisit toimeen yhtä hyvin -- paremminkin -- täällä Uudessa Kuussa.\n\n-- Dean, minun täytyy saada oppia.\n\n-- Oppia! Ei oppi tule siten, että syötetään lusikalla algebraa ja\nhuonoa latinaa. Ukko Carpenter kykenisi opettamaan sinulle enemmän ja\nparemmin kuin Shrewsburyn nuoret opettajat.\n\n-- Täällä minä en voi käydä koulua, väitti Emilia. -- Saisin olla aivan\nyksin. Kaikki minun ikäluokkani oppilaat lähtevät jatko-opistoon tai\nShrewsburyyn tai jäävät kotiinsa. En ymmärrä sinua, Dean. Minä luulin\nsinun riemastuvan, kun minut lähetetään Shrewsburyyn.\n\n-- Minä olenkin iloinen, koska se on sinusta hauskaa. Mutta sitä\ntietoa, jota minä sinulle toivoisin, ei opeteta kouluissa eikä mitata\npääsytutkinnoissa. Saat itse kaivaa esiin kaiken todella arvokkaan,\nmitä missään koulussa saat. Älä anna niiden tehdä itsestäsi muuta kuin\nsinut itsesi, siinä kaikki. Enkä luule heidän pystyvänkään siihen.\n\n-- Eivät pysty, sanoi Emilia varmasti. -- Minä olen kuin Kiplingin\nkissa, kuljen omaa villiä polkuani ja heittelen villiä häntääni missä\nikinä haluan. Siitä syystä Murrayt katsovatkin minuun karsaasti.\nHeidän mielestään minun pitäisi vain juosta joukon mukana. Voi Dean,\nkirjoitathan minulle usein? Kukaan ei ymmärrä minua niin kuin sinä. Ja\nminä olen niin tottunut sinuun, etten tule toimeen ilman.\n\nEmilia sanoi tämän kevyesti tarkoittamatta sillä sen enempää; mutta\nDeanin laihoille kasvoille levisi tumma puna. He eivät hyvästelleet\ntoisiaan, se oli vanha sopimus heidän välillään. Dean heilautti kättään\nja sanoi:\n\n-- Olkoon jokainen päivä sinulle lempeä.\n\nEmilia vain hymyili verkkaista salaperäistä hymyään. Dean katosi.\nPuutarha tuntui hyvin yksinäiseltä hiljaisessa sinervässä hämärässä;\nsiellä täällä hohtivat loimukukkien teriöt aavemaisen valkoisina,\nEmilia ilostui kuullessaan Teddyn vihellyksen Korkean Johnin metsiköstä.\n\nLähtönsä edellisenä iltana Emilia kävi herra Carpenterin luona\nkuulemassa tämän mielipidettä eräistä käsikirjoituksista, jotka Emilia\noli kirjoittanut ennen Elisabet-tädin jyrkkää vaatimusta. Herra\nCarpenter arvosteli varsin mielellään, eikä hän koskaan kaunistellut\nasioita. Mutta hän oli oikeamielinen, ja Emilia luotti hänen\nlausuntoihinsa silloinkin, kun hän sanoi semmoista, mikä poltti sielun\nrakoille joksikin aikaa.\n\n-- Tämä rakkauskertomus ei ole hyvä, sanoi herra Carpenter arkailematta.\n\n-- Siitä ei tullut sellainen kuin piti, huokasi Emilia.\n\n-- Mistään kertomuksesta ei tule, sanoi herra Carpenter. -- Et voi\nkoskaan kirjoittaa mitään, joka todella tyydyttäisi sinua, vaikka\nse ehkä tyydyttää muita ihmisiä. Rakkaustarinoita taas et voi\nkirjoittaa, kun et tunne rakkautta. Älä koeta kirjoittaa mitään,\nmitä et tunne. Yritys epäonnistuu -- siitä tulee vain 'arvottomia\nkaikuja'. Tämä toinen tarina sitten -- vanhasta vaimosta, se ei\nole hullumpi. Vuoropuhelu on sattuvaa, huippukohta yksinkertainen\nja tehokas. Ja sinulla on, Jumalan kiitos, huumorin lahja. Siksi\nkai rakkaustarinasikaan eivät onnistu. Kukaan, jolla on todellista\nhuumorintajua, ei osaa kirjoittaa lemmentarinaa.\n\nEmilia ei ymmärtänyt, miksi niin olisi. Hän kirjoitti mielellään\nrakkaustarinoita -- kauhean tunteellisia, traagisia juttuja.\n\n-- Shakespeare osasi, hän sanoi uhmaten.\n\n-- Sinä tuskin kuulut Shakespearen luokkaan, sanoi herra Carpenter\nkuivasti.\n\nEmilia lensi tulipunaiseksi.\n\n-- Tiedän sen. Mutta kun te sanoitte 'ei kukaan'.\n\n-- Niin sanoin ja pysyn sanoissani. Shakespeare on poikkeus, joka\nvahvistaa säännön. Vaikka hänen huumorintajunsa epäilemättä oli\nlomalla, kun hän kirjoitti \"Romeon ja Julian\". Mutta palatkaamme Uuden\nKuun Emiliaan. Tämä tarina -- no niin, nuori lukija selviää kai siitä\nsaamatta tartuntaa.\n\nEmilia oivalsi herra Carpenterin äänensävystä, ettei tämä kiittänyt\nkertomusta. Tyttö pysyi vaiti ja herra Carpenter jatkoi säälimättä\nEmilian rakkaitten käsikirjoitusten höyhentämistä.\n\n-- Tämä kuulostaa Kiplingin heikolta matkimiselta. Oletko äskettäin\nlukenut häntä?\n\n-- Olen.\n\n-- Sen arvasinkin. Älä koeta matkia Kiplingiä. Tässä ei ole muuta\nhyvää kuin nimi. Itserakas pikku sepustus. Ja \"Salatut aarteet\" ei ole\nkertomus -- se on kone. Se narisee. Se ei saanut minua hetkeksikään\nunohtamaan, että se on kertomus. Sen vuoksi se ei ole kertomus.\n\n-- Minä koetin kirjoittaa aivan tosielämän mukaisesti, puolustautui\nEmilia.\n\n-- Vai niin, vai siinä syy. Me kaikki näemme elämän harhakuvitelman\nläpi -- nekin, joilta on rauennut eniten harhakuvitelmia. Sen vuoksi\nesitys ei ole vakuuttava, jos se on liiaksi tosielämän mukainen.\nKatsotaanpa. \"Maddenin perhe\", sekin on realistinen yritys. Mutta se on\nkuin valokuva, ei taideteos.\n\n-- Kuinka paljon ikävää minä saankaan kuulla, huokasi Emilia.\n\n-- Maailma saattaisi kyllä olla hauskempi, ellei kukaan koskaan sanoisi\nmitään epämiellyttävää, mutta se olisi vaarallisempi, tokaisi herra\nCarpenter vastaan. -- Sanoit haluavasi arvostelua etkä karamellejä.\nTässä nyt kuitenkin tulee hieman jälkimmäistäkin lajia. Säästin sen\nviimeiseksi. \"Erilaista\" on verraten hyvä, ja ellen pelkäisi pilaavani\nsinua, sanoisin sitä kerrassaan hyväksi. Kymmenen vuoden kuluttua\nvoit kirjoittaa sen uudelleen ja silloin siitä tuleekin jotain. Niin,\nkymmenen vuoden kuluttua -- älä ole epäuskoinen, tyttö. Sinussa on\nkykyä, ja sinulla on ihmeteltävä kielivaisto. Joka kerta löydät juuri\noikean sanan, se on verraton asia. Mutta sinulla on myös joitakuita\npahoja vikoja. Tuo kirottu kursiivi -- heitä se. Heitä se, tyttö! Ja\nmielikuvituksesi tarvitsee pidäkkeitä, kun jätät realismin.\n\n-- Niitä siltä ei tule puuttumaan, sanoi Emilia synkästi.\n\nHän kertoi, mitä oli luvannut Elisabet-tädille. Herra Carpenter\nnyökkäsi hyväksyvästi.\n\n-- Mainiota.\n\n-- Mainiotako? toisti Emilia ällistyneenä.\n\n-- Niin. Sitä juuri tarvitset. Se opettaa sinut hillitsemään itseäsi ja\nsäästämään keinojasi. Jätä mielikuvituksen maailma kerrassaan rauhaan\nja tyydy tavalliseen elämään.\n\n-- Tavallista elämää ei ole olemassakaan, sanoi Emilia. Herra Carpenter\nkatsoi häneen hetkisen.\n\n-- Olet oikeassa -- sitä ei tosiaan ole olemassa, hän sanoi hitaasti.\n-- Mutta minun täytyy ihmetellä, mistä sinä sen tiedät. No niin, jatka\nvain. Kulje valitsemaasi tietä -- ja kiitä jumalia, että saat vapaasti\nvaeltaa.\n\n-- Jimmy-serkku sanoo, ettei vapaa voi olla kukaan, jolla on tuhatkunta\nesi-isää.\n\n-- Ja sitä miestä ihmiset sanovat yksinkertaiseksi! mutisi herra\nCarpenter. -- Mutta ei sinua näytä seuraavan esi-isiesi kirous. He ovat\nvain velvoittaneet sinut tavoittamaan korkeuksia eivätkä anna sinulle\nrauhaa, ellet sitä tee. Sanottakoon sitä kunnianhimoksi, luulotteluksi,\nmiksi hyvänsä. Sen kannustamana on kiivettävä ja kiivettävä, kunnes\nsortuu tai...\n\n-- Voittaa, sanoi Emilia keikauttaen taapäin tumman päänsä.\n\n-- Amen, sanoi herra Carpenter.\n\nEmilia kirjoitti sinä iltana runon \"Jäähyväiset Uudelle Kuulle\" ja\nvuodatti kyyneleitä kirjoittaessaan. Joka säe oli tunnetta tulvillaan.\nOli hyvä päästä kouluun, mutta lähtö rakkaasta Uudesta Kuusta oli\nraskas. Uudessa Kuussa kaikki liittyi hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa\n-- se oli osa hänestä!\n\n-- Ei siinä kyllin, että minä rakastan huonettani ja puita ja mäkiä --\nnekin rakastavat minua, hän ajatteli.\n\nHänen pieni musta arkkunsa oli pakattu. Elisabet-täti oli katsonut,\nettä siinä oli kaikki välttämätön; Laura-täti ja Jimmy-serkku olivat\npuolestaan pitäneet huolta, että mukaan tuli muutama tarpeetonkin\nesine. Laura-täti oli sanonut Emilialle, että hän löytäisi\npuolikengistään mustan pitsisukkaparin -- Laurakaan ei uskaltanut mennä\nniin pitkälle, että olisi antanut silkkisukat -- ja Jimmy-serkku oli\nantanut hänelle kolme Jimmy-kirjaa ja kirjekuoren, jossa oli viiden\ndollarin seteli.\n\n-- Että voit ostaa, mitä satut tarvitsemaan, tyttöseni. Minä olisin\npannut kymmenen dollaria, mutta Elisabet ei tahtonut antaa viittä\nenempää ennakkoa ensi kuun palkasta. Taisi epäillä.\n\n-- Saanko ostaa yhdellä dollarilla postimerkkejä? Kuiskasi Emilia\npelokkaasti.\n\n-- Mitä ikinä tahdot, toisti Jimmy-serkku arvelematta.\n\nSeuraava päivä oli Emiliasta kuin unta. Aamulla herätessään hän\nkuuli haltioitunutta linnunlaulua Korkean Johnin metsiköstä. Matka\nShrewsburyyn raikkaana syysaamuna, Ruth-tädin viileä vastaanotto,\nalkutunnit vieraassa koulussa, valmistavien luokkien järjestäminen,\npaluu kotiin illalliselle -- tuntui mahdottomalta, että koko tuo\nelämysten sarja olisi mahtunut yhteen ainoaan päivään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuth-tädin koti oli erään syrjäkadun päässä melkein maaseudulla.\nEmilian mielestä talo oli aika rumilus, se kun oli melkein yltympäri\nerityylisten puuleikkausten peitossa. Mutta Shrewsburyssä rakennusta\npidettiin erittäin hienona, sillä kattoa ja ulkonevia ikkunoita\nkoristava valkoinen 'puupitsi' oli viimeistä muotia. Puutarhaa ei ollut\n-- ei muuta kuin pieni paljas ja säädyllinen pihanurmikko. Mutta eräs\nseikka ilahdutti Emilian silmiä. Talon takana oli iso kuusimetsikkö.\nNuo korkeat, suorat, solakat kuuset muodostivat pitkiä vihreitä\nkujanteita, jotka välkkyivät lukinseiteissä.\n\nElisabet-täti oli viettänyt päivän Shrewsburyssä ja lähtenyt illallisen\njälkeen kotiin. Kynnyksellä hän puristi Emilian kättä, kehotti tätä\nolemaan hyvä tyttö ja noudattamaan tarkkaan Ruth-tädin käskyjä. Hän ei\nsuudellut Emiliaa, mutta hänen äänensä oli tavallista ystävällisempi.\nEmilialle nousi itku kurkkuun; silmät kyynelissä hän seisoi kynnyksellä\nseuraten Elisabet-tätiä katseellaan niin kauan kuin häntä näkyi --\nElisabet-tätiä, joka palasi rakkaaseen Uuteen Kuuhun.\n\n-- Tule sisään, sanoi Ruth-täti, ja pyydän ettet paiskaa ovea kiinni.\n\nEmilia ei koskaan paiskellut ovia.\n\n-- Nyt pestään illallisastiat, sanoi Ruth-täti. -- Vastedes se on sinun\npuuhasi. Minä näytän, mihin mikin pannaan. Elisabet sanoi kai sinulle,\nettä saat toimittaa joitakin askareita täysihoitosi korvaukseksi.\n\n-- Niin sanoi, vastasi Emilia lyhyesti.\n\nHän teki mielellään askareita vaikka kuinka paljon, mutta Ruth-tädin\näänensävy loukkasi häntä.\n\n-- Tietysti sinun täälläolosi tuottaa minulle ylimääräisiä menoja,\njatkoi Ruth-täti. -- Mutta onhan kohtuullista, että me kaikki otamme\nosaa kasvatukseesi. Minusta olisi ollut paljon parempi lähettää sinut\njatko-opistoon, jotta olisit suorittanut siellä opettajantutkinnon.\n\n-- Sitä minäkin tahdoin, sanoi Emilia.\n\n-- M -- m. Ruth-täti nyrpisti suutaan. -- Niinkö? En tosiaankaan\nkäsitä, miksei Elisabet sitten lähettänyt sinua sinne. Onhan hän\nhemmotellut sinua monella muullakin tavoin -- olisi luullut hänen\nnytkin mukautuvan, jos hän olisi tiennyt sinun todella haluavan sitä.\nSaat maata keittiökamarissa. Se on talvella lämpimämpi kuin muut\nhuoneet. Kaasua siinä ei ole, mutta minun ei missään tapauksessa\nkannattaisi kustantaa sinulle kaasuvaloa lukuvaloksi. Sinun täytyy\nkäyttää kynttilöitä -- voit polttaa kahta yhtaikaa. Tottakai pidät\nhuoneesi järjestyksessä ja siistinä ja olet kotona täsmälleen\nruoka-aikoina. Tässä asiassa olen hyvin ankara. Ja vielä eräs seikka,\njonka voit yhtä hyvin saada kuulla nyt kohta. Et saa tuoda tänne\nystäviäsi. En tahdo heitä vieraikseni.\n\n-- Enkö Ilseäkään? Enkä Perryä? Enkä Teddyä?\n\n-- Ilse tosiaan on Burnley ja etäistä sukua. No, tulkoon hän joskus,\nmutta en tahdo hänen juoksentelevan täällä yhtenään. Kaikesta päättäen\nhän ei ole sinulle erikoisen sovelias kumppani. Mutta poikia ei millään\nehdolla. Teddy Kentiä en tunne lainkaan, ja sinun pitäisi toki olla sen\nverran ylpeä, ettet seurustelisi Perry Millerin kanssa.\n\n-- Minä olen sen verran ylpeä, että tahdon seurustella hänen kanssaan,\nvastasi Emilia.\n\n-- Älä ole nenäkäs, Emilia! Voit saman tien painaa mieleesi, ettet\nsaa tehdä täällä mitä itse haluat niin kuin Uudessa Kuussa. Sinua on\nkerta kaikkiaan hemmoteltu. Mutta minä en halua renkipoikien käyvän\nsisarentyttärieni vieraina. En ymmärrä, mistä olet saanut huonon\nmakusi. Isäsikin näytti sentään gentlemannilta. Mene yläkertaan ja pura\ntavarasi arkusta. Sitten luet läksysi. Kello yhdeksän menemme maata!\n\nEmilia oli kovin suuttunut. Ei edes Elisabet-tädin mieleen ollut\njuolahtanut kieltää Teddyä tulemasta Uuteen Kuuhun. Hän sulkeutui\nhuoneeseensa ja ryhtyi purkamaan tavaroitaan mieli synkkänä.\n\nHuone oli kovin ruma. Hän vihasi sitä ensi näkemältä. Ovi ei mennyt\ntiiviisti kiinni. Kalteva laipio oli sadeveden tahraama ja laskeutui\nniin lähelle vuodetta, että siihen saattoi koskettaa kädellään.\nLattialla oli iso matto, jonka värit kirvelivät Emilian silmiä. Se\nei ollut Murraytten maun mukainen -- ei tosin Ruth Duttoninkaan.\nEräs herra Dutton vainajan maalaisserkku oli antanut sen Ruthille.\nKeskusta oli räikeätä helakanpunaa ja ympärillä olevat kiehkurat\nleimuavaa oranssia ja räikeää vihreätä. Kulmissa oli kimpuittain\npurppurasananjalkoja ja sinisiä ruusuja.\n\nHuoneen puuosat oli maalattu rumalla suklaanruskealla, ja tapetit\nolivat vielä rumemmat. Taulut olivat muun sisustuksen mukaiset,\netenkin ylellisen runsaasti jalokivillä koristetun kuningatar\nAleksandran väripainokuva, joka oli ripustettu niin etunojaan, että\nkuninkaallinen rouva olisi millä hetkellä tahansa saattanut pudota\nsuulleen. Ei edes väripainokuva voinut tehdä kuningatar Aleksandraa\nrumaksi ja alhaiseksi, mutta surkean vähällä oli niin käydä. Kapealla\nsuklaanvärisellä hyllyllä oli maljakko täynnä nuhraantuneita\npaperikukkasia.\n\n-- Tämä huone on epäystävällinen, se ei kaipaa minua, en koskaan\nkotiudu tänne, ajatteli Emilia.\n\nHäntä vaivasi kauhea koti-ikävä. Hän kaipasi Uuden Kuun kynttilänvaloa,\njoka paistoi ulos koivuihin, kasteenkosteiden humalaköynnösten tuoksua,\nkehrääviä kissimirrejään, omaa rakasta huonettaan, joka oli täynnä\nhaaveita, vanhan puutarhan hiljaisuutta ja varjoja, tuulen ja aaltojen\nmahtavia lauluja merellä. Hän kaipasi pientä hautausmaatakin, jossa\nlepäsivät Uuden Kuun vainajat.\n\n-- Minä en saa itkeä, Emilia puristi kätensä nyrkkiin. Ruth-täti\nnauraisi minulle. Tässä huoneessa ei ole mitään, josta milloinkaan\nvoisin pitää. Entä ulkona?\n\nHän raotti ikkunaa. Se oli etelään kohti kuusikkoa, ja kuusikon tuoksu\ntuntui hänestä aivan hyväilyltä. Vasemmalla oli puistossa aukeama kuin\nvihreä kaari-ikkuna, ja siitä näkyi viehättävä pieni kuutamomaisema.\nSiitä auringonlaskun uhkea väriloisto pääsisi huoneeseen. Oikealla\npuolella näkyi rinne, jota pitkin Shrewsbury levittäytyi länteen.\nSyysillan hämärässä rinne oli täynnä valopilkkuja. Se oli kuin\nsatumaisema. Jostain läheltä kuului uneliasta sirinää, kuin pienten\nunisten lintujen ääntelyä.\n\n-- Voi, tämä on kaunista, kuiskasi Emilia ja kumartui ulos juodakseen\npihkantuoksuista ilmaa. -- Isä sanoi minulle kerran, että kaikkialta\nsaattaa löytää kaunista. Tätä minä rakastan.\n\nRuth-täti pisti päänsä ovesta koputtamatta.\n\n-- Emilia, miksi jätit ruokasalin sohvanpeitteen suoristamatta?\n\n-- En -- tiedä, sanoi Emilia hämmentyneenä. Hän ei edes tiennyt\npanneensa sohvanpeitettä epäjärjestykseen. Miksi Ruth-täti kysyi kuin\nolisi epäillyt jotakin hämärää, kavalaa, pahaa aietta?\n\n-- Mene alas oikaisemaan se.\n\nEmilian tottelevaisesti kääntyessä Ruth-täti huudahti:\n\n-- Emilia Starr, sulje ikkuna paikalla. Hulluko sinä olet!\n\n-- Täällä on kovin ummehtunut ilma, puolustautui Emilia.\n\n-- Voit tuulettaa päivällä, mutta älä avaa ikkunaa enää auringonlaskun\njälkeen. Minä vastaan nyt terveydestäsi. Sinun tulee tietää, että\nkeuhkotautisten pitää karttaa yöilmaa ja vetoa.\n\n-- En minä ole keuhkotautinen, huudahti Emilia kapinoiden.\n\n-- Tietysti väität aina vastaan.\n\n-- Ja jos olisinkin, niin raitis ilma olisi minulle aina parasta. Niin\ntohtori Burnley sanoo. Minä inhoan ummehtunutta ilmaa.\n\n-- Nuoret ihmiset luulevat vanhoja narreiksi, ja vanhat tietävät, että\nnuoret ovat narreja. Mene oikaisemaan sohvanpeite, Emilia.\n\nEmilia nieli harminsa ja meni. Hän oikaisi pahennusta herättäneen\nsohvanpeitteen viivasuoraan.\n\nEmilia seisoi katsellen hetkisen ympärilleen. Ruth-tädin ruokasali\noli paljon upeampi ja ajanmukaisempi kuin Uuden Kuun olohuone, jossa\nvieraitten aikana syötiin. Parkettilattia, varhaisenglantilainen\ntammikalusto. Mutta se ei ollut Emilian mielestä läheskään yhtä kodikas\nkuin Uuden Kuun huone.\n\nHäntä vaivasi koti-ikävä entistäkin enemmän. Hän tuskin mieltyisi\nShrewsburyssä mihinkään, ei asuntoonsa eikä koulunkäyntiin. Opettajat\ntuntuivat kaikki laimeilta ja latteilta terävän herra Carpenterin\njälkeen, ja junior-luokalla oli tyttö, jota hän heti ensinäkemältä\nalkoi kammota. Ja Emilia kun oli ajatellut, että kaikki olisi täällä\nhauskaa! Mutta harvoin mikään on juuri semmoista kuin odottaa, ajatteli\nEmilia mennessään alakuloisena takaisin huoneeseensa. Eikö Dean ollut\nkerran kertonut uneksineensa koko elämänsä ajan, että saisi kuutamoyönä\nsoudella Venetsian kanavilla gondolissa? Ja kun haave vihdoin toteutui,\nolivat sääsket syödä hänet elävältä.\n\nEmilia puri hammasta mennessään vuoteeseen.\n\n-- Minun täytyy ajatella kuutamoa ja runoutta eikä sääskiä, hän tuumi.\n-- Mutta Ruth-täti on aika pisteliäs.\n\n\n\n\n7\n\nNIITÄ NÄITÄ\n\n\n_Syyskuun 20. päivänä_\n\n\"Minä en ole viime aikoina tullut kirjoittaneeksi mitään päiväkirjaan.\nRuth-tädin luona ei jää juuri joutoaikaa. Mutta nyt on perjantai-ilta\nenkä päässyt kotiin viikonlopuksi. Päiväkirja saakin nyt lohduttaa\nminua. Vain joka toinen viikko pääsen Uuteen Kuuhun. Joka toinen\nlauantai minun täytyy auttaa Ruth-tätiä siivoamisessa.\n\nIlmassa on tänä iltana hiukan hallan tuntua. Se voi tehdä tuhoja Uuden\nKuun puutarhassa. Elisabet-täti tuumiskelee, että on aika taas hylätä\nkeittohuone ja siirtää Waterloo takaisin keittiöön. Jimmy-serkku\ntietysti keittää sianperunoita vanhassa puutarhassa ja lausuu runojaan.\nLuultavasti Teddy ja Ilse ja Perry -- jotka kaikki ovat päässeet\nkotiin, onnen myyrät! -- ovat siellä ja Daff hiiviskelee ympäriinsä.\nMutta en tahdo ajatella sitä. Siitä se koti-ikävä tulee.\n\nAlan pitää Shrewsburystä ja Shrewsburyn koulusta ja Shrewsburyn\nopettajista -- vaikka Dean olikin oikeassa sanoessaan, etten tapaisi\ntäällä ketään herra Carpenterin veroista. Seniorit ja juniorit\nkohtelevat meitä uusia hyvin armollisesti. Jotkut heistä olivat\nalentuvaisia minuakin kohtaan, mutta eivätpä taida sitä enää yrittää\n-- paitsi Evelyn Blake, joka osoittaa alentuvaisuuttaan joka kerta kun\ntapaamme toisemme. Ja me tapaammekin aika usein, kun hänen toverinsa\nMary Carswell asuu Ilsen kanssa samassa huoneessa rouva Adamsonin\ntäysihoitolassa.\n\nEvelyn Blakea minä vihaan. Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Ja yhtä\nvarmaa on, että hän vihaa minua. Olemme vaistomaisesti vihollisia.\nEnsi kerran tavatessa katselimme toisiamme kuin kaksi vierasta kissaa,\nja se riitti. En tosiaan ole koskaan ennen vihannut ketään. Minä olen\nkyllä luullut vihaavani, mutta nyt tiedän, että se on ollut vain\nvastenmielisyyttä. Viha on vaihteeksi varsin mielenkiintoista.\n\nEvelyn kuuluu junioreihin, hän on pitkä, etevä ja jokseenkin sievä.\nSilmät soikeat, kirkkaat, ruskeat ja petolliset, honottaa nenäänsä.\nHänellä kuuluu olevan kirjallisia harrastuksia ja hän pitää itseään\nkoulun parhaimmin pukeutuvana tyttönä. Ehkä hän onkin. Mutta vaatteet\ntuntuvat tekevän suuremman vaikutuksen kuin hän itse. Ihmiset moittivat\nIlseä siitä, että hän pukeutuu liian upeasti ja kuin täysikasvuinen,\nmutta siitä huolimatta Ilse hallitsee pukunsa. Mutta Evelyn ei. Hänen\nvaatteitaan ajattelee aina ennen kuin häntä itseään. Ero taitaa olla\nsiinä, että Evelyn pukeutuu muita ihmisiä, Ilse itseään varten. Minun\ntäytyy kirjoittaa hänestä luonnekuvaus, kunhan ennätän tutkia häntä\nhieman enemmän. Se voisi tuottaa tyydytystä.\n\nTapasin hänet ensi kerran Ilsen luona, ja Mary Carswell esitteli meidät\ntoisillemme. Evelyn katsoi minuun alentuvasti, hän on vähän minua\npitempi, tosin vuotta vanhempikin, ja sanoi:\n\n-- Vai neiti Starr? Olen kuullut tätini, rouva Blaken, puhuvan teistä.\n\nRouva Blake on entinen neiti Brownell. Katsoin Evelyniä suoraan silmiin\nja sanoin:\n\n-- Rouva Blake antoi minusta varmaan sangen imartelevan kuvan.\n\nEvelyn nauraa tavalla, josta en pidä. Se kuulostaa aivan siltä kuin hän\nnauraisi minulle eikä sille, mitä olen sanonut.\n\n-- Ette tainnut oikein sopia hänen kanssaan. Olen kuullut, että teillä\non kirjallisia taipumuksia. Mihin lehtiin kirjoitatte?\n\nHän esitti kysymyksen mitä herttaisimmalla äänellä, vaikka hän tiesi\nhyvin, etten kirjoita ainoaankaan -- vielä.\n\n-- Charlottetownin 'Päivälehteen' ja Shrewsburyn 'Viikkosanomiin',\nsanoin häijystä hymyillen. -- Olen juuri tehnyt sopimuksen\nniiden kanssa. Saan kaksi centiä joka uutisesta, jonka lähetän\n'Päivälehdelle', ja viisikolmatta centiä viikossa 'Sanomista', kun\nkirjoitan sinne seurapiirikirjeitä.\n\nHymyni harmitti Evelyniä. Uusien ei sovi sillä tavalla irvistää\njunior-luokkalaisille. Eikä sellaista tapahdukaan.\n\n-- Tosiaan, olen kuullut, että teette työtä täysihoitonne maksuksi,\nhän sanoi. -- Tietysti vähästäkin on apua. Mutta minä tarkoitin oikein\nkirjallisia aikakauslehtiä.\n\n-- 'Kynääkö'? kysyin ja hymyilin uudelleen.\n\n'Kynä' on koulun lehti ja ilmestyy kerran kuussa. Sitä toimittavat\n'Kallon ja Pöllön' jäsenet -- se on 'kirjallinen' yhdistys, johon\nvoidaan valita vain junioreja ja senioreja. 'Kynä' sisältää oppilaiden\nkirjoituksia ja oikeastaan kaikilla on oikeus kirjoittaa siihen, mutta\nuusien kirjoituksia julkaistaan tuskin milloinkaan. Evelyn on 'Kallon\nja Pöllön' jäsen ja hänen serkkunsa 'Kynän' toimittaja. Evelyn näkyi\nluulleen, että minä rupesin ivalliseksi hänen kustannuksellaan, eikä\nsen koommin ollut minua huomaavinaan kuin kerran heittämällä pienen\nmyrkyllisen letkauksen.\n\n-- Minä haluan itselleni tuollaisen uuden kaulaliinan, hän sanoi. --\nJones ja McCallumilla on joitakin oikein sieviä ja todella hienoja.\nTuo pieni musta samettinauha, joka teillä on kaulassanne, on sangen\nsievä, neiti Starr. Minä käytin semmoista itsekin silloin kun ne olivat\nmuodissa.\n\nMieleeni ei juolahtanut sukkelaa vastausta. Minä keksin aina\nmahdottoman sukkelia vastauksia silloin, kun ei ole ketään jolle\nvastaisin. Mutta nyt siis olin vaiti kuin muuri ja hymyilin vain\nverkkaisesti ja halveksivasti. Se näytti harmittavan Evelyniä vielä\nenemmän kuin sanat, sillä kuulin jälkeenpäin hänen sanoneen, että\n'Emily Starrin hymy on kovin teennäistä'.\n\nHuomautus: -- Tilaisuuteen sopivilla hymyillä voi saada aika paljon\naikaan. Minun täytyy huolellisesti syventyä asiaan. Ystävällinen hymy\n-- halveksiva hymy -- suostutteleva hymy -- irvistys.\n\nNeiti Brownellin -- tai oikeammin rouva Blaken -- kohtasin kadulla\nmuutamia päiviä sitten. Mentyään ohi hän sanoi jotakin toverilleen\nja molemmat nauroivat. Hyvin sopimatonta käytöstä, ainakin minun\nmielestäni.\n\nMinä pidän Shrewsburystä ja koulusta, mutta Ruth-tädin talosta\nen tule ikinä pitämään. Siinä on jotain epämiellyttävää. Talot\novat kuin ihmisetkin -- toisista pitää, toisista ei, ja joskus on\njoukossa semmoinenkin, jota oikein rakastaa. Ulkopuolelta tämä talo\non koristettu kaikenlaisella rihkamalla ja piparkakkuleikkauksilla.\nTekisi mieli hakea luuta ja lakaista se puhtaaksi. Huoneet ovat kaikki\nsäännöllisiä, siistejä ja sieluttomia. Mitä niihin paneekin, se ei\nnäytä niihin kuuluvan. Ei ole romanttisia sopukoita niin kuin Uudessa\nKuussa. Eikä minunkaan huoneeni ole tuttavuudesta parantunut. Katto on\npainostava -- se laskeutuu liian alas vuoteeni päälle, eikä Ruth-täti\nanna minun siirtää vuodettani. Hän oli aivan ihmeissään, kun ehdotin\nsitä.\n\n-- Vuode on aina ollut siinä nurkassa, hän sanoi, aivan kuin olisi\nsanonut: -- Aurinko on aina noussut idästä.\n\nMutta pahinta tässä huoneessa ovat kuvat -- mahdollisimman kehnoja\nöljypainokuvia. Kerran käänsin ne kaikki seinään päin. Tietysti\nRuth-täti sattui silloin tulemaan sisään -- hän ei koskaan koputa -- ja\nhuomasi sen paikalla.\n\n-- Emilia, miksi olet kääntänyt taulut? hän kysyi.\n\nRuth-täti kysyy aina 'miksi' minä teen mitäkin. Toisinaan voin\nselittää, toisinaan en. Tällä kertaa en voinut. Mutta tietysti\nminun täytyi vastata Ruth-tädin kysymykseen. Tässä eivät kelvanneet\nhalveksivat hymyt.\n\n-- Kuningatar Aleksandran kaularengas hermostuttaa minua, ja Byronin\nkuolinvuodeilme häiritsee minun lukujani.\n\n-- Emilia, voisit todellakin koettaa osoittaa edes hiukan\nkiitollisuutta, sanoi täti.\n\nMieleni teki sanoa:\n\n-- Kenelle -- kuningatar Aleksandralle vai lordi Byronille? Mutta\ntietenkään en sanonut, vaan käänsin nöyrästi kaikki taulut jälleen\noikein päin.\n\n-- Et sanonut miksi käänsit nuo taulut, sanoi Ruth-täti ankarasti,\nikään kuin hän olisi ollut varma, että minulla oli ollut jokin hämärä,\nkatala tarkoitus. -- Luultavasti et aio paljastaa mitään. Olen aina\nsanonut, että sinä olet salamielinen ja viekas -- salamielinen ja\nviekas. Heti ensi kerralla kun näin sinut Maywoodissa, sanoin että olet\nviekkain lapsi, jonka koskaan olen tavannut.\n\n-- Ruth-täti, miksi puhut minulle noin? sanoin epätoivoisena. -- Senkö\nvuoksi, että rakastat minua ja tahdot parantaa minut, vai senkö vuoksi,\nettä vihaat minua ja tahdot loukata minua, vai siitäkö syystä, että\nsinun vain täytyy?\n\n-- Neiti nenäkäs, ole hyvä ja muista, että tämä on minun taloni. Ja\njätä tästedes minun tauluni rauhaan. Saat tällä kertaa anteeksi,\nettä olet liikutellut niitä, mutta katso, ettei se tapahdu toiste.\nVielä minä otan selville, miksi sinä ne käänsit seinään päin, vaikka\nluuletkin olevasi ovela.\n\nRuth-täti marssi ulos, mutta tiedän, että hän kuunteli hyvän aikaa\nulkopuolella, alkaisinko puhua itsekseni. Hän väijyy minua aina. Kun\nhän ei sano mitään eikä tee mitään, tiedän hänen vahtivan minua. Tunnen\nolevani kuin pieni kärpänen mikroskoopissa. Ainoakaan sana tai teko ei\nvältä hänen arvosteluaan, ja vaikkei hän voikaan lukea ajatuksiani,\nhän panee minun tiliini sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole päähäni\npälkähtäneetkään. Sitä minä vihaan enemmän kuin mitään muuta.\n\nEnkö voi sanoa Ruth-tädistä mitään hyvää? Tietysti voin.\n\nHän on rehellinen ja hyveellinen, totuutta rakastava ja ahkera, eikä\nhänen ruokakaappinsa tosiaan tuota häpeää. Mutta hänellä ei ole\nrakastettavia hyveitä -- eikä hän lakkaa koskaan urkkimasta, miksi minä\nkäänsin taulut. Hän ei ikinä usko, että sanoin hänelle yksinkertaisen\ntotuuden.\n\nOlen kiinnittänyt neuloilla seiniin muutamia omia luonnoksiani,\njoitakin Teddyn herttaisia lyijykynäpiirroksia Uudesta Kuusta ja\nvanhasta puutarhasta ja kaiverruksen, jonka sain Deanilta. Se on\npehmeä, himmeävärinen kuva autiomaan keitaalla kasvavasta palmulehdosta\nja kamelijonosta, joka vaeltaa hieta-aavikon poikki taustanaan musta\ntähtikirkas taivas. Se tenhoaa salaperäisyydellään, ja katsellessani\nsitä unohdan kuningatar Aleksandran jalokivet ja lordi Byronin kolkot\nkasvot ja sieluni pakenee kauas, kauas vapauden ja unelmien suureen\nmaailmaan.\n\nRuth-täti kysyi, mistä olin saanut sen kuvan. Kun vastasin, hän tuhahti\ntaas nenäänsä ja sanoi:\n\n-- En käsitä, kuinka olet noin mieltynyt Pönttöselkä-Priestiin. Hän ei\nole niitä miehiä, joista minä välitän.\n\nYmmärrän hyvin, ettei hän välitä Deanista.\n\nMutta vaikka talo on ruma ja huoneeni vieras, niin sitä kauniimpi on\nYlevyyden maa, ja se elvyttää ja ravitsee sieluani. Ylevyyden maa on\nkuusimetsikkö, joka kasvaa talon takana. Minä olen antanut tuon nimen,\nkoska kuuset ovat pitkiä, solakoita ja suoria.\n\nMetsikössä on sananjalkojen varjostama lammikko, jonka vieressä on\niso harmaa paasi. Sille vie pieni kiemurteleva oikukas polku, joka on\nniin kapea, että vain yksi sopii siinä kulkemaan. Kun olen väsynyt\ntai ikävissäni, vihoissani tai liian kiihtynyt, lähden hetkeksi sinne\nistumaan. Kukaan ei voi olla rauhoittumatta katsellessaan solakoita\nristihuippuisia latvoja, jotka kuvastuvat taivasta vasten.\n\nKauniina iltoina menen sinne lukemaan, vaikka Ruth-täti epäileekin\nminua, se on hänestä uusi todistus viekkaudestani. Pian illat pimenevät\nniin varhain, etten voi enää lukea siellä, ja olen siitä tosiaan\npahoillani.\n\nYlevyyden maassa on monta ihanan vehreätä soppea, se on täynnä\npäivänpaisteen kylvettämien sananjalkojen tuoksua ja nurmikkoisia\naukeamia, joilla vaaleat asterit kohoavat ja huojuvat hiljaa toisiaan\nkohti Tuulen tytön juoksennellessa niiden keskellä. Heti ikkunani\nvasemmalla puolella on ryhmä pitkiä vanhoja kuusia, jotka kuutamossa\nja hämärässä ovat kuin taikojaan tekeviä noita-akkoja. Kun ensi kerran\nnäin ne ikkunastani eräänä tuulisena iltana auringonlaskua vasten ja\nkynttilöiden heijastuskuva riippui ilmassa niiden oksien keskellä kuin\nkumma merkkiliekki, tuli leimahdus -- ensi kerran Shrewsburyssä --\nja tunsin itseni niin onnelliseksi, ettei muu merkinnyt mitään. Olen\nkirjoittanut niistä runon.\n\nMutta voi, kuinka palavasti haluan kirjoittaa tarinoita! Tiesin että\nolisi vaikeaa pitää lupausta, jonka annoin Elisabet-tädille, mutta en\ntiennyt, että se olisi näin vaikeaa. Ja se tuntuu käyvän päivä päivältä\nyhä vaikeammaksi -- mieleeni pulpahtelee aivan mainioita kertomuksen\naiheita. Minun täytyy sen vuoksi tyytyä kirjoittamaan luonnekuvia\ntuntemistani ihmisistä. Niitä olenkin kirjoittanut useita. Tekisi aina\nmieli korjailla niitä hiukan, syventää varjoja, saada kirkkaimmat\nvalokohdat loistamaan vielä kirkkaampina. Mutta muistan luvanneeni\nElisabet-tädille, etten koskaan kirjoita mitään, mikä ei ole totta, ja\nsiitä syystä hillitsen käteni ja koetan kuvata heidät juuri semmoisiksi\nkuin he ovat.\n\nOlen kirjoittanut luonnekuvan Ruth-tädistä. Kiinnostavaa, mutta\nvaarallista. En koskaan jätä huoneeseeni päiväkirjaa enkä Jimmy-kirjaa.\nTiedän, että Ruth-täti nuuskii kaikki paikat minun poissa ollessani.\nSiitä syystä pidän niitä koululaukussani.\n\nIlse oli tänä iltana luonani ja me luimme yhdessä läksyt. Ruth-täti\nnäytti olevan epäluuloinen -- ja ollakseni ehdottoman oikeamielinen\nminun täytyy tunnustaa, ettei hän ehkä olekaan ihan väärässä. Ilse on\nniin lystikäs ja hullunkurinen, että me taidamme nauraa enemmän kuin\nlukea. Seuraavana päivänä osaamme huonosti, eikä tässä talossa sitä\npaitsi hyväksytä naurua.\n\nPerry ja Teddy pitävät koulusta, Perry ansaitsee asuntonsa hoitamalla\nuunia, pihaa ja puistoa. Ruokansa hän ansaitsee tarjoilemalla\nruokalassa. Sitä paitsi hän saa viisikolmatta centiä tunnilta\nkaikenlaisista tilapäisaskareista.\n\nMinä en tapaa Perryä enkä Teddyä juuri muulloin kuin sunnuntaina\nkotona, sillä koulun säännöissä kielletään poikia ja tyttöjä\nkävelemästä yhdessä kouluun ja sieltä pois. Siitä huolimatta monet\nkuitenkin tekevät niin. Minullakin olisi ollut monta tilaisuutta, mutta\nmielestäni sääntöjen rikkominen ei olisi ollut Uuden Kuun perinteiden\nmukaista. Ruth-täti kysyy sitä paitsi minulta jok'ikinen ilta koulusta\ntultuani, tulinko jonkun kanssa. Tuntuu kuin hän toisinaan olisi vähän\npettynyt, kun vastaan kieltävästi.\"\n\n_Lokakuun 20. päivänä_\n\n\"Tänä iltana huoneeni haisee keitetylle kaalille, mutta en uskalla\navata ikkunaa. Ulkona on liian vahva yöilma. Vähäksi aikaa minä\nsittenkin uskaltaisin avata, ellei Ruth-täti olisi ollut koko päivän\nhyvin pahalla päällä. Eilen oli Shrewsburyn-sunnuntaini, ja kirkkoon\nmennessämme istuuduin penkin nurkkaan. En tiennyt, että Ruth-täti\ntahtoo aina istua siinä, mutta hän luuli minun tehneen sen uhalla. Koko\niltapäivän hän luki Raamattuansa. Tunsin hänen lukevan sitä minulle,\nvaikka en käsittänyt miksi. Tänä aamuna hän kysyi minulta:\n\n-- Miksi teit niin?\n\n-- Kuinka sitten? kysyin hämmästyneenä.\n\n-- Emilia, sinä tiedät mitä teit. Minä en siedä tuommoista viekkautta.\nMikä oli vaikuttimesi?\n\n-- Ruth-täti, minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä\ntarkoitat, sanoin hyvin ylväästi, sillä mielestäni minua ei kohdeltu\noikeudenmukaisesti.\n\n-- Emilia, sinä menit eilen penkin nurkkaan istumaan estääksesi minua\npääsemästä siihen. Miksi?\n\nKatsoin Ruth-tätiin kuin alempaan -- minä olen nyt pitempi kuin hän\nja voin katsoa sillä tavalla. Eikä hän pidä siitä. Olin suutuksissani\nja luulen, että silmissäni oli vähän Murraytten katsetta. Koko juttu\ntuntui liian tyhjänpäiväiseltä.\n\n-- Jos minä istuin nurkkaan nimenomaan estääkseni sinua pääsemästä\nsiihen, Ruth-täti, niin silloinhan syy on selvä.\n\nSanoin tämän hyvin ylenkatseellisesti, koska asia ei minusta ollut\nmuun arvoinen. Otin koululaukkuni ja marssin ovelle. Ovella pysähdyin.\nMieleeni juolahti, että tekivätpä Murrayt mitä tahansa, Starrin ei\nainakaan sopinut käyttäytyä niin kuin minä nyt. Isä ei olisi hyväksynyt\nkäytöstäni. Käännyin siis ja sanoin hyvin kohteliaasti:\n\n-- Minun ei olisi pitänyt puhua sillä tavalla, täti, pyydän anteeksi.\nMutta minä en tarkoittanut mitään, kun istuuduin nurkkaan. Se johtui\nvain siitä, että satuin menemään penkkiin ensin. En tiennyt, että sinä\nistut mielelläsi nurkassa.\n\nTaisin liioitella kohteliaisuuttani. Ainakin anteeksipyyntöni suututti\ntätiä vielä enemmän. Hän tuhahti nenäänsä ja sanoi:\n\n-- Saat tämän kerran anteeksi, mutta katso, ettei se tapahdu toiste.\nEn toki odottanutkaan, että kertoisit minulle syysi. Siihen sinä olet\nliian viekas.\n\nRuth-täti, Ruth-täti! Jos sinä vain sanot minua viekkaaksi, pakotat\nminut toden teolla viekkaaksi ja silloin saat pitää varasi. Jos tahdon\nviekastella, osaan kyllä puijata! Juuri sen vuoksi, että olen suora,\nsinulla on vielä valtaa minuun.\n\nMinun täytyy joka ilta panna maata kello yhdeksän, sillä 'keuhkotaudin\nuhkaamat tarvitsevat paljon unta'. Koulusta tultuani minun täytyy\ntoimittaa kotiaskareita ja illat lukea. Siten minulla ei ole hetkeäkään\naikaa kirjoittamiseen. Tiedän että Elisabet-täti ja Ruth-täti ovat\nneuvotelleet asiasta. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Sen vuoksi nousen\naamulla heti kun päivä valkenee, pukeudun, otan päällystakin ylleni,\naamut kun ovat nykyään kylmät, istun pöytäni ääreen ja kirjoittelen\näärettömän onnellisena tunnin ajan.\n\nKoska en tahtonut, että Ruth-täti yllättäisi minut siinä puuhassa ja\nsanoisi minua viekkaaksi, kerroin sen hänelle. Hän huomautti, että olen\nhenkisesti sairas ja joudun lopulta mielisairaalaan, mutta ei kieltänyt\nminua. Hän varmaan otaksui sen turhaksi vaivaksi. Turhaa se kyllä olisi\nollutkin. Minun täytyy kirjoittaa, siinä kaikki.\n\nKun minua on kielletty kirjoittamasta juttuja, olen viime aikoina\nsommitellut niitä ajatuksissani. Mutta eräänä päivänä juolahti\nmieleeni, että rikoin Elisabet-tädin kanssa tekemäni sopimuksen henkeä\nvaikken ehkä kirjainta vastaan. Sen vuoksi luovuin siitä.\n\nSain tänään kirjeen Deanilta. Hän on Egyptissä -- vanhojen jumalien\nsortuneitten pyhättöjen ja vanhojen kuninkaitten hautojen keskellä.\nNäin tuon omituisen maan hänen silmillään, tuntui kuin olisin hänen\nseurassaan palannut noihin muinaisiin aikoihin, tajusin sikäläisen\ntaivaan lumouksen. Olin Kamakin Emilia tai Theban Emilia enkä ensinkään\nShrewsburyn Emilia. Se on Deanin taikatemppuja.\n\nRuth-täti vaati saada kirjeen ja luettuaan hän sanoi sitä\njumalattomaksi.\n\nTuo laatusana ei olisi juolahtanut mieleenikään.\n\nTänä iltana kiipesin Ylevyyden maan pienelle jyrkälle metsämäelle ja\ntunsin sen laella suurta riemua. Kukkulan huipulle kiipeäminen tuottaa\naina tyydytystä. Ilma oli pakkasen raikas ja miellyttävä, ja näköala\nShrewsburyn satamaan oli ihmeellinen. Koko metsä oli täynnä odotusta\n-- en voi muulla tavoin kuvata sen vaikutusta minuun. Unohdin kaiken.\nRuth-tädin pistelyt ja Evelyn Blaken suojelevan armollisen käytöksen ja\nkuningatar Aleksandran kaulanauhan, kaiken mikä elämässä ei ole juuri\nniin kuin pitäisi. Kauniita ajatuksia lenteli vastaan kuin lintuja.\nNe eivät olleet minun ajatuksiani. En olisi voinut ajatella mitään\nlähimainkaan yhtä hienoa. Niitä tuli jostakin muualta.\n\nIlma oli täynnä kaunista kuisketta, kun palasin pitkin hämärää pientä\npolkua ja kuulin takaani kuusikosta naurahtelua. Säpsähdin -- ja vähän\npelästyinkin.\n\nTiesin heti, ettei se ollut ihmisen naurua. Se oli pikemmin tonttujen\nja keijukaisten ilvettä, jossa oli aivan hiukkasen ilkeyden tuntua. En\nvoi enää uskoa metsänkeijuihin; ja kun tuon uskonsa menettää, menettää\npaljon muutakin. Siksi nauru ihmetytti minua ja selkääni alkoi kolkosti\nkarmia. Mutta äkkiä mieleeni juolahtivat pöllöt, ja älysin mitä se\noli -- oikeastaan hauska ääni, ikään kuin jokin kulta-ajan olento\nolisi siellä pimeässä naureskellut itsekseen. Niitä oli luullakseni\nkaksikin ja varmaan jokin pöllömäinen sukkeluus huvitti niitä suuresti.\nMinun täytyy kirjoittaa siitä runo, vaikka en voi sanoilla ilmaista\nlähimainkaan kokemaani viehätystä ja lumoa.\n\nIlse oli eilen rehtorin puhuttelussa, kun oli palannut koulusta Gay\nLindsayn kanssa. Herra Hardyn huomautukset saivat Ilsen raivostumaan.\nTyttö sieppasi rehtorin pöydältä kukkamaljakon ja paiskasi sen seinään,\nniin että se tietysti särkyi palasiksi.\n\n-- Ellen olisi heittänyt sitä seinään, minun olisi täytynyt heittää\nsillä teitä, sanoi Ilse rehtorille.\n\nJollekin toiselle tytölle siitä olisi ollut pahat seuraukset, mutta\ntohtori Hardy on tohtori Burnleyn ystävä. Ilsen keltaisissa silmissä\non sitä paitsi kummallinen teho. Minä tiedän aivan hyvin, kuinka hän\nkatsoi herra Hardyyn heitettyään maljakon säpäleiksi. Hänen kiukkunsa\noli jo tipo tiessään ja silmät nauroivat rohkeasti -- hävyttömästi,\nsanoisi Ruth-täti. Herra Hardy sanoi vain, että Ilse käyttäytyi kuin\npikkulapsi ja että hän saa maksaa maljakon, koska se oli koulun\nomaisuutta. Ilselle se oli aika musertavaa; urheus sai hänen mielestään\naika nolon lopun.\n\nMinä läksytin häntä perusteellisesti. Jonkun täytyy todella opettaa\nIlseä eikä ole ketään muuta kuin minä, joka vähänkään tuntisi sen\nvelvollisuudekseen. Tohtori Burnley nauraa vain täyttä kurkkua, kun\nIlse kertoo tapauksen hänelle. Mutta yhtä hyvin olisin voinut läksyttää\nTuulen tyttöä. Ilse vain nauroi ja syleili minua.\n\n-- Sydänkäpyni, olisitpa kuullut sen mäjähdyksen! Siinä kiukku haihtui\nkuin tuuleen.\n\nViime viikolla Ilse lausui koulun juhlassa ja onnistui kaikkien\nmielestä ihmeteltävän hyvin.\n\nRuth-täti sanoi tänään odottavansa, että minusta tulee 'tähtioppilas'.\nHän ei laskenut leikkiä nimestäni -- eihän toki, Ruth-täti ei ole\nedes hyvänpäivän tuttu leikinlaskun kanssa. Kaikki oppilaat, joiden\nkeskiarvo on joulu tutkinnossa vähintään yhdeksänkymmentä sadasta\nmahdollisesta ja jotka eivät missään aineessa saa kahdeksaakymmentä\nhuonompaa, ovat tähtioppilaita. He saavat kultaisen tähtineulan ja\nsaavat käyttää sitä lopun lukuvuotta. Se on hyvin haluttu kunnia, mutta\ntietenkään sitä ei moni saavuta. Ellen onnistu saamaan neulaa, saan\nkuulla Ruth-tädiltä siitä loputtomiin. Minun täytyy saada se.\"\n\n_Lokakuun 30. päivänä_\n\n\"'Kynän' marraskuun-numero ilmestyi tänään. Lähetin toimittajalle\npöllörunoni viikko sitten, mutta hän ei ottanut sitä lehteen. Erään\nEvelyn Blaken runon hän sitä vastoin julkaisi, typerän imelän pikku\nsepustuksen 'Syksyn lehdistä'. Sellaista minäkin harrastin kolme vuotta\nsitten.\n\nJa Evelyn lausui minulle suuren tyttöparven kuullen valittelunsa siitä,\nettei minun runoni ollut kelvannut. Tom Blake oli kai kertonut hänelle.\n\n-- Älkää olko pahoillanne siitä, neiti Starr, Tom sanoi, ettei se ollut\nmitenkään huono, mutta 'Kynän' vaatimuksia se ei tietenkään täyttänyt.\nEhkä teidänkin runonne parin vuoden kuluttua kelpaavat. Yrittäkää vain\nedelleen.\n\n-- Kiitoksia, sanoin. -- En minä ole pahoillani. Miksi olisinkaan?\nEihän minun runossani ollut semmoisia loppusointuja kuin 'häipyy' ja\n'väistyy'. Jos olisi, niin silloin tosiaan olisin pahoillani.\n\nEvelyn punastui korviaan myöten.\n\n-- Älkää näyttäkö pettymystänne noin avoimesti, lapsukainen, hän sanoi.\n\nMutta minä huomasin, ettei hän sen jälkeen enää kajonnut asiaan.\n\nLohdutuksekseni kirjoitin sitten heti koulusta päästyäni Jimmy-kirjaan\narvostelun Evelynin runosta. Kirjoitin sen samaan malliin kuin Macaulay\ntutkielmansa Robert Montgomery -parasta, ja se huvitti minua niin,\netten enää tuntenut mielipahaa enkä nöyryytystä. Kotiin palattuani\nminun täytyy näyttää se herra Carpenterille. Se naurattaa varmaan\nhäntäkin.\"\n\n_Marraskuun 6. päivänä_\n\n\"Silmäillessäni tänä iltana päiväkirjaani huomasin, että olin jättänyt\nhyvien ja pahojen tekojeni muistiinkirjoittamisen alkuunsa. Se johtui\nsiitä, että monet tekoni ovat siltä väliltä. En koskaan osaa päättää,\nkumpaan ryhmään ne kuuluvat.\n\nMaanantaiaamuna meidän jokaisen tulee nimenhuudossa lausua vastaukseksi\njokin runonpätkä. Tänä aamuna minä lausuin säkeistön omasta runostani\n'Merelle päin oleva ikkuna'. Lähtiessäni juhlasalista luokkaan pysäytti\nvararehtori neiti Aylmer minut.\n\n-- Emilia, lausuit nimenhuudossa kauniin runon. Mistä olet sen saanut?\nOsaatko koko runon?\n\nMinä riemastuin niin, että sain tuskin sanaa suustani.\n\n-- Osaan, neiti Aylmer, vastasin hyvin kainosti.\n\n-- Haluaisin saada siitä jäljennöksen, sanoi neiti Aylmer. -- Voisitko\nkirjoittaa sen minulle? Kuka sen on kirjoittanut?\n\n-- Tekijä on Emilia Byrd Starr, sanoin nauraen. -- Asia on niin, neiti\nAylmer, että unohdin hakea säkeistön nimenhuutoon, ja kun en kiireessä\nmuutakaan muistanut, turvauduin tähän omaan pätkääni.\n\nNeiti Aylmer ei vähään aikaan sanonut mitään. Hän katsoi vain minuun.\nHän on lihava keski-ikäinen nainen. Kasvot kulmikkaat, silmät kauniit,\nsuuret ja harmaat.\n\n-- Vieläkö haluatte saada sen runon, neiti Aylmer? kysyin hymyillen.\n\n-- Tietysti, hän sanoi katsoen yhä minuun omituisesti, ikään kuin ei\nolisi koskaan ennen nähnyt minua. -- Tietysti, ja kirjoita nimesikin\nsiihen.\n\nMinä lupasin ja lähdin portaita alas. Alhaalla käännyin taakseni.\nHän seisoi ja katseli vielä jälkeeni. Jokin hänen kasvoissaan teki\nminut iloiseksi, ylpeäksi ja onnelliseksi ja nöyräksi -- ja -- ja --\nhartaaksi. Niin, siltä minusta juuri tuntui.\n\nTämä on ollut ihmeellinen päivä! En välitä nyt enää vähääkään 'Kynästä'\nenkä Evelyn Blakesta.\n\nRuth-täti marssi tänä iltana toiseen päähän kaupunkia tapaamaan\nOliver-sedän Andrew'ta, joka on nykyään täällä pankissa. Hän otti minut\nmukaansa. Hän antoi Andrew'lle paljon hyviä neuvoja, jotka koskivat\ntämän käytöstä, ruokaa ja alusvaatteita, ja pyysi poikaa tulemaan\nluokseen jonakin iltana, milloin Andrew vain tahtoo. Andrew on näet\nMurray ja hän saa sen vuoksi tulla vapaasti sinne, mihin Teddyä ja\nPerryä ei lasketa. Hän on kyllä pulska poika, tukka punainen ja hyvin\nhoidettu. Mutta hän näyttää aina kovin huolitellulta ja siloiselta.\n\nMinun mielestäni ilta ei mennyt hukkaan, kun rouva Gardenilla, jonka\nluona Andrew asuu, oli mielenkiintoinen kissa. Se näytti hakevan minun\nsuosiotani. Heti kun Andrew taputti sitä ja sanoi sille 'mirriparka',\ntuo älykäs eläin sähähti.\n\n-- Kissoille ei pidä olla liian tuttavallinen, neuvoin Andrew'ta. --\nNiille pitää puhua kunnioittavasti.\n\n-- Loruja, sanoi Ruth-täti.\n\nMutta kissa on kuin onkin kissa.\"\n\n_Marraskuun 8. päivänä_\n\n\"Yöt ovat nyt kylmät. Palatessani maanantaina Uudesta Kuusta toin\nsieltä mukavuudekseni kuumavesipullon. Se toverinani kipristyin\nvuoteeseeni ja nautin äänten erilaisuudesta, myrskytuulen ulvonnasta\nYlevyyden maassa ja sateen ryöpystä katolla. Ruth-täti on huolissaan,\nhän pelkää, että kuumavesipullon tulppa aukeaa ja koko vuode kastuu.\n\nToissa yönä sitten todella tapahtui jotakin, joka oli melkein yhtä\npahaa. Heräsin puolenyön aikaan, ja mieleeni oli juolahtanut mitä\nloistavin kertomuksen aihe. Minun täytyi heti nousta kirjoittamaan se\nennen kuin unohtaisin. Sitten voisin säilyttää sen, kunnes kolme vuotta\nolisi kulunut ja saisin vapaasti kirjoittaa.\n\nHyppäsin vuoteesta. Tunnustelin pitkin pöytää tavoittaakseni kynttilän,\nmutta kaadoinkin mustepullon. Silloin tietysti hämmennyin enkä löytänyt\nmitään. Tulitikut -- kynttilät -- kaikki olivat kadonneet. Nostin\nmustepullon pystyyn, mutta tunsin, että pöydällä oli mustelammikko.\nKaikki sormeni olivat musteessa, niin etten voinut koskea mihinkään\npimeässä, enkä myöskään löytänyt mitään, mihin olisin voinut pyyhkiä\nsormeni. Ja kaiken aikaa kuulin, kuinka mustetta tip-tip-tippui\nlattialle.\n\nEpätoivoissani avasin oven -- varpaillani, kun en uskaltanut koskettaa\nsitä musteisilla käsillä, ja menin alakertaan, jossa pyyhin käteni\nliesiriepuun ja löysin tulitikut. Mutta nyt oli Ruth-tätikin tietysti\njo hereillä ja kysyi syitä ja vaikuttimia. Hän otti tulitikkuni,\nsytytti kynttilänsä ja marssitti minut yläkertaan. Oi voi, siellä\nkohtasi silmiäni hävityksen kauhistus. Kuinka pieneen savimustepulloon\nsaattoi mahtua litrakaupalla mustetta? Paljon sitä oli ollut, sillä se\noli tuhrinut kauheasti.\n\nTunnin verran parantelin Ruth-tädin kanssa vaurioita suolalla\nja etikalla. Ruth-täti ei uskonut minua, kun sanoin nousseeni\nkirjoittamaan muistiin uuden kertomuksen juonta. Minulla oli muka jokin\nmuu vaikutin ja kaikki johtui salamielisyydestäni ja viekkaudestani.\n\nTietysti ansaitsin torumista, kun olin jättänyt mustepullon tulpatta,\nmutta kaikkea mitä hän sanoi en toki ollut ansainnut. Otin kuitenkin\ntorut nöyrästi vastaan. Ensinnäkin olin ollut huolimaton ja toiseksi\nminulla oli tohvelit jalassa. Kuka tahansa voi nolata minut, kun\nminulla on tohvelit jalassa. Sitten hän sanoi kaiken kukkuraksi\nantavansa tämän kerran minulle anteeksi, mutta ettei mokomaa saanut\ntapahtua toiste.\n\nPerry voitti koulun mailinjuoksun ja sai uuden ennätyksen. Hän kerskui\nsiitä liikaakin, mistä hyvästä Ilse raivostui ja läksytti hänet.\"\n\n_Marraskuun 11. päivänä_\n\n\"Eilen illalla Ruth-täti näki minun lukevan 'David Copperfieldiä'. Kun\nDavy erotettiin äidistään, minä itkin sydämessäni musta viha Murdstonea\nkohtaan. Ruth-täti tahtoi välttämättä tietää miksi itkin eikä ottanut\nuskoakseen, kun sanoin sen.\n\n-- Itket muka ihmisten vuoksi, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan,\nsanoi Ruth-täti epäuskoisesti.\n\n-- Voi, hehän ovat olemassa, sanoin minä. -- Hehän ovat yhtä todellisia\nkuin mekin. Väitätkö että neiti Betsy Trotwood on harhakuva?\n\nMinä luulin saavani edes oikeata teetä Shrewsburyssä, mutta Ruth-täti\nsanoo, ettei se ole terveellistä. Sen vuoksi juon kylmää vettä, sillä\nlasten teetä minä en enää huoli. Olenko minä enää lapsi!\"\n\n_Marraskuun 30. päivänä_\n\n\"Andrew oli meillä tänä iltana. Hän tulee aina perjantai-illoin, kun\nminä en lähde Uuteen Kuuhun. Ruth-täti jätti meidät kahden kesken\nvierashuoneeseen ja lähti Kirkon ystävien kokoukseen. Andrew'hun hän\nluottaa, koska tämä on Murray.\n\nAndrew ei ole minusta vastenmielinen. Olisi mahdotonta inhota noin\nvaaratonta olentoa. Hän on noita hyviä, puheliaita, kömpelöitä kunnon\npoikia, jotka väkisinkin viekoittelevat kiusaamaan itseään. Jälkeenpäin\nsitten kaduttaa, koska he ovat todella kilttejä.\n\nTänä iltana, kun Ruth-täti ei ollut kotona, koetin saada selville,\nkuinka vähällä puhumisella Andrew'n kanssa saattoi tulla juttuun.\nAjattelin vain omia ajatuksiani. Huomasin muutaman harvan sanan\nriittävän -- 'niin' -- 'ei' -- vain eri äänenpainolla sanottuna,\nnaurahduksen säestyksellä tai ilman sitä -- 'en tiedä -- 'todellakin'\n- - 'johan nyt' -- 'mainiota'. Etenkin viimeksi mainittua käytin\nahkerasti.\n\nAndrew jutteli ja jutteli, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, minä\nsanoin väliin 'mainiota'. Sanoin niin kaikkiaan yksitoista kertaa.\nAndrew piti siitä. Tiedän että se mairitteli häntä ja että hän piti\nitseään mainiona ja juttujaan erinomaisina. Minä elin sillä aikaa\nihanissa unelmissa Egyptin virran rannalla Thotmes I:n aikoja.\n\nOlimme siis molemmat sangen tyytyväisiä. Taidan koettaa samaa temppua,\ntoistekin. Andrew on liian tyhmä saadakseen minut kiinni.\n\nKun Ruth-täti tuli kotiin, hän kysyi:\n\n-- No, kuinka sinä tulit Andrew'n kanssa täällä toimeen?\n\nTäti kysyy samaa aina kun Andrew käy täällä. Minä tiedän miksi. Luulen\ntietäväni Murraytten pikku juonen, josta he ovat yksimieliset, vaikken\nluulekaan kenenkään heistä pukeneen sitä sanoiksi.\n\n-- Mainiosti, sanoin. -- Andrew kehittyy. Tänä iltana hän sanoi yhden\nmielenkiintoisen asian, eikä hän huolehtinut enää yhtä paljon käsistään\nja jaloistaan kuin tavallisesti.\n\nEn tiedä, miksi puhun toisinaan Ruth-tädille sillä tavalla. Minulle\nolisi paljon parempi, ellen tekisi niin. Lieneekö se Murrayta vai\nStarria, Shipleytä tai Burnleytä vaiko vain pelkkää riiviömäisyyttä,\nmene tiedä -- mutta tulen sanoneeksi tuollaista, ennen kuin ennätän\najatellakaan.\n\n-- Epäilemättä Stovepipe Townista löydetty seura on sinusta\nmieluisempaa, sanoi Ruth-täti.\n\n\n\n\n8\n\nTODISTAJIEN PUUTTEESSA\n\n\nEmilia lähti kaihomielin kirjakaupasta, jossa kirjojen ja tuoreitten\naikakauslehtien haju kutkutti hänen sieraimiaan kuin Arabian\nsulotuoksut, ja riensi kylmää ja meluisaa katua alaspäin. Hänen oli\ntapana pujahtaa kirjakauppaan milloin suinkin sopi ja vilkaista\nnälkäisesti aikakauslehtiin, joita hänellä ei ollut varaa ostaa.\nHän aivan ahnehti yleiskäsitystä siitä, millaisia kirjoituksia ne\njulkaisivat -- etenkin runoja.\n\nEmilian mielestä monet noista runoista eivät olleet yhtään parempia\nkuin hänen omansa, ja kuitenkin toimitukset uskollisesti palauttivat\nEmilian runot. Emilia oli jo käyttänyt tarjoamiensa runojen\npalautusmaksuihin melkoisen osan niistä postimerkeistä, jotka oli\nostanut Jimmy-serkun dollarilla. Kuitenkin hän oli saanut vain painetut\npalautuskirjeet kylmäksi lohdutuksekseen. Hänen \"Pöllön naurunsa\" oli\npalautettu jo kuusi kertaa, mutta hän ei vielä ollut menettänyt uskoaan\nsiihen. Tänä aamuna hän oli taas pudottanut sen kirjakaupan nurkassa\nolevaan postilaatikkoon.\n\n-- Seitsemän on onnenluku, hän ajatteli palatessaan Ilsen asuntoon\nvievää katua.\n\nYhdentoista aikaan Emilialla oli englannin koe ja hän halusi luoda\nsilmäyksen Ilsen muistiinpanoihin, ennen kuin lähti kouluun.\nValmistavan luokan oppilaat olivat melkein kokonaan suorittaneet\nloppututkintonsa, joita pidettiin milloin sattui ja sopi, toisin sanoen\nmilloin luokkahuoneet senioreilta ja junioreilta joutivat.\n\nEmilia oli melko varma tähtineulastaan. Vaikeimmat aineet hän oli jo\nsuorittanut, eikä hän luullut saaneensa kahdeksaakymmentä huonompaa\nainoassakaan. Tänään oli englannin kielen vuoro, ja siinä hän luuli\nsaavansa reippaasti yli yhdeksänkymmenen. Jäljellä oli sitten vain\nhistoria, ja sekin oli hänen mieliaineitaan. Kaikki uskoivat hänen\nsaavan tähtineulan. Jimmy-serkkua asia innostutti valtavasti. Ja Dean\noli jo etukäteen lähettänyt onnittelunsa pyramidin huipulta, niin varma\nhän oli asiasta. Hänen kirjeensä oli tullut edellisenä päivänä yhtaikaa\nkuin joululahjapakettikin.\n\n\"Lähetän sinulle pienen kultaisen kaulaketjun, joka on peräisin\nyhdeksänteentoista dynastiaan kuuluvan prinsessan muumiolta\", kirjoitti\nDean. \"Prinsessan nimi oli Mena ja hautakirjoituksessa sanotaan, että\nhän oli sulosydäminen. Siitä päättelen, että hän läpäisi kunnialla\ntuomiosalin ja että hirmuiset vanhat jumalat hymyilivät hänelle\nanteeksiantavasti.\n\nTämä pieni amuletti on ollut hänen rinnallaan tuhansia vuosia. Lähetän\nsen sinulle vuosisatain lemmen kyllästämänä. Luullakseni sen on\ntäytynyt olla lemmenlahja. Miksi se muutoin olisi ollut niin kauan\nhänen sydämellään! Varmaan se oli hänen itsensä valitsema. Toiset\nolisivat panneet kuninkaantyttären kaulaan kalliimpia koruja.\"\n\nTämän pienen korun salaperäisyys kiihotti Emiliaa, mutta samalla hän\nmelkein pelkäsi sitä. Hän tunsi aavemaista väristystä kietaistessaan\nvitjat valkoisen kaulansa ympärille ja koetti luoda itselleen\nmielikuvaa kuninkaallisesta neidosta, joka ammoin hävinneen valtakunnan\naikoina oli sitä pitänyt. Mikä oli sen tarina ja sen salaisuus?\n\nRuth-täti ei katsellut korua suopein silmin. Hän ei pitänyt siitä, että\nPönttöselkä-Priest antoi joululahjoja Emilialle.\n\n-- Olisi edes lähettänyt jotakin uutta, jos välttämättä tahtoo\nlähettää, hän sanoi.\n\n-- Muiston Kairosta, made in Germany, sanoi Emilia vakavana.\n\n-- Niin, jotakin sen tapaista, myönsi Ruth-täti pahaa aavistamatta.\n-- Rouva Ayersilla on kaunis, kultakehäinen paperipaino, jonka hänen\nveljensä toi Egyptistä. Se on lasia ja sisässä on sfinksin kuva. Tuo\nränsistynyt kapine näyttää aivan rihkamalta.\n\n-- Rihkamalta! Ruth-täti, etkö käsitä, että tämä kaulakoriste on käsin\ntehty ja että sitä on pitänyt egyptiläinen prinsessa ennen Mooseksen\naikoja!\n\n-- No niin, jos tahdot uskoa Pönttöselkä-Priestin satuja, sanoi\nRuth-täti. -- Minä en sinun sijassasi pitäisi sitä julkisesti, Emilia.\nMurrayt eivät koskaan pidä mitättömiä koruja. Ethän aio jättää sitä\ntäksi illaksi kaulaasi?\n\n-- Tietysti aion. Viimeksi sitä on kai käytetty Egyptin faaraon\nhovissa. Nyt se pääsee Kit Barrettin lumikenkätanssiaisiin. Mikä\nero! Toivottavasti ei Mena-prinsessan henki yöllä vaivaa minua.\nHän saattaa olla minulle vihoissaan haudan rauhan häiritsemisestä\n-- ken tietää? Mutta enhän minä ole hautaan tunkeutunut, ja joku\ntoinen olisi saanut tämän, ellen minä -- joku, joka ei ehkä ensinkään\najattelisi pikku prinsessaa. Varmaan hän mieluummin suo sen hohtavan\nlämpöisenä minun kaulassani kuin viruvan jossakin kolkossa museossa\ntuhansien uteliaiden, tunteettomien silmien töllisteltävänä. Hän oli\nsulosydäminen, sanoo Dean. Ei hän kadehdi minua, vaikka olenkin saanut\nhänen sievän korunsa. Egyptin prinsessa, jonka valtakunta on uponnut\nautiomaan hiekkaan kuin maahan kaatunut viini, tervehdin sinua ajan\naaltojen takaa!\n\nEmilia kumarsi syvään ja heilutti kättään kohti menneitten vuosisatojen\nkaukaisuutta.\n\n-- Moinen mahtipontinen puhe on hyvin typerää, tuhahti Ruth-täti.\n\n-- Suurin osa tuosta lauseestani oli lainattu Deanin kirjeestä, sanoi\nEmilia avomielisesti.\n\n-- Siltä se kuulostaakin, myönsi Ruth-täti halveksivasti. -- Minun\nmielestäni venetsialaiset helmet sopisivat sinulle paremmin kuin tuo\npakanallisen näköinen kapine. Muista, ettet viivy kovin myöhään.\nToimita Andrew saattamaan sinut kotiin viimeistään kello kahdeltatoista.\n\nAndrew oli sitten noutanut Emilian Kitty Barrettin tanssiaisiin.\nRuth-täti oli armollisesti myöntänyt tämän suosionosoituksen, koska\nAndrew kuului valittuun kansaan. Ja vaikkei Emilia ollut kotona ennen\nkuin kello yksi yöllä, ei se ollut antanut aihetta muistutuksiin.\n\nMutta Emilia oli aamusta pitäen aika uninen, sillä hän oli valvonut\njo kahtena edellisenä iltana myöhään kirjojensa ääressä. Ruth-täti\nlievensi ankaria sääntöjään tutkintoajaksi ja antoi ylimääräisiä\nkynttilöitä. Mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi tiennyt, että osa\nniistä oli kulunut runon kirjoittamiseen. Epäilemättä hän olisi pitänyt\nsitä uutena todistuksena Emilian viekkaudesta.\n\nEmilia tapasi Evelyn Blaken Ilsen huoneessa ja tämä oli näköjään hyvin\nnärkästynyt siitä, ettei häntä ollut kutsuttu lumikenkätanssiaisiin,\nvaikka Emilia oli. Evelyn oli siis pisteliäällä tuulella. Hän istui\nIlsen pöydällä ja heilutti härnäten nilkkojaan semmoisten tyttöjen\nnenän edessä, joilla ei ollut silkkisukkia.\n\n-- Hauska että tulit, sinä uskollinen ja rakastettu, huokasi Ilse. --\nEvelyn on tässä kaiken aamua nalkuttanut minulle. Ehkä hän nyt käy\nsinun kimppuusi ja minä saan lepohetken.\n\n-- Minä olen sanonut, että hänen pitäisi oppia hillitsemään\nluonnettaan, sanoi Evelyn hyveellisesti. -- Ettekö ole kanssani samaa\nmieltä, neiti Starr?\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt, Ilse? kysyi Emilia.\n\n-- Minulla oli vain aamulla rouva Adamsonin kanssa hirmuinen riita. Sen\ntäytyi tulla ennemmin tai myöhemmin. Minä olen ollut niin kauan kiltti,\nettä minuun on latautunut valtava määrä pahuutta. Rouva Adamson aloitti\ntekemällä epämieluisia kysymyksiä. Niin hän aina tekee, eikö teekin,\nMary? Sitten hän alkoi torua minua ja loppujen lopuksi itki. Silloin\nminä läimäytin häntä naamaan.\n\n-- Siinä näette, sanoi Evelyn painokkaasti.\n\n-- En minä voinut sille mitään, virnisti Ilse. -- Olisin jaksanut\nkestää hänen nenäkkyytensä ja tönimisensä, mutta kun hän alkoi itkeä --\nhän oli eri ruma itkiessään -- niin, niin minä läimäytin häntä.\n\n-- Sitten sinun kai tuli parempi olla, sanoi Emilia, joka oli päättänyt\nolla osoittamatta paheksumista Evelynin läsnäollessa.\n\nIlse purskahti nauruun.\n\n-- Aluksi, tosiaan. Ainakin se lopetti heti hänen uikutuksensa. Mutta\njälkeenpäin minua alkoi kaduttaa. Pyydän häneltä anteeksi, tietysti.\nMinä olen todella pahoillani, mutta on hyvin todennäköistä, että teen\nsen uudestaan. Ellei Mary olisi niin kiltti kuin on, en minä olisi\nlähimainkaan näin paha. Minun täytyy koettaa ylläpitää tasapainoa. Mary\non sävyisä ja nöyrä ja rouva Adamson pitää häntä ohjissaan. Kuulisitpas\nkuinka hän toruu Maryä, jos Mary on illalla poissa enemmän kuin kerran\nviikossa.\n\n-- Hän on oikeassa, sanoi Evelyn. -- Olisi paljon parempi, jos sinäkin\njuoksisit vähemmän. Sinusta aletaan juoruta, Ilse.\n\n-- Sinä ainakin taisit istua eilisen illan kotona, kultaseni, ilvehti\nIlse vahingoniloisesti virnistäen.\n\nEvelyn punastui ja oli ylpeästi vaiti. Emilia syventyi\nmuistiinpanokirjaansa ja Mary ja Ilse lähtivät ulos. Emilia olisi\ntoivonut, että Evelynkin olisi lähtenyt. Mutta tämä jäi kuin jäikin.\n\n-- Miksette koeta vaikuttaa Ilseen, että hän parantaisi tapojaan, hän\naloitti vastenmielisen tuttavalliseen tapaan.\n\n-- Minulla ei ole valtaa Ilseen, vastasi Emilia kylmästi. -- Eikä hän\nsitä paitsi käyttäydy mielestäni huonosti.\n\n-- Voi kultaseni, kuulittehan hänen itsensä sanovan, että hän löi rouva\nAdamsonia.\n\n-- Rouva Adamson tarvitsikin sen. Hän on vastenmielinen ihminen, itkee\naina, vaikkei hänellä ole pienintäkään itkun aihetta. Mikään ei ole sen\nikävämpää.\n\n-- Ja eilen Ilse jäi pois ranskan tunnilta ja meni Ronnie Gibsonin\nkanssa jokirantaan kävelemään. Hän joutuu kiinni, jos tekee niin liian\nusein.\n\n-- Ilse on poikien erikoissuosiossa, sanoi Emilia hyvin tietäen, että\njuuri tuota suosiota Evelyn toivoi itselleen.\n\n-- Hän on väärällä taholla suosiossa. Evelyn tekeytyi nyt\nalentuvaiseksi, sillä hän aavisti, että Emilia Starria harmitti moinen\nkohtelu. -- Hänellä on aina joukko hurjapäitä seuranaan. Kunnon pojat\neivät viitsi riehua hänen kanssaan, kuten ehkä olette huomannut.\n\n-- Eikö Ronnie Gibson ole kunnollinen?\n\n-- Entä Marshall Orde?\n\n-- Itsellä ei ole mitään tekemistä Marshall Orden kanssa.\n\n-- Vai ei! Vaikka oli hänen kanssaan ajelemassa kello kahteentoista\nviime tiistaina. Ja Orde oli humalassa, kun nouti hevosen\nvuokratallista.\n\n-- En usko sanaakaan tuosta. Ilse ei ole koskaan ollut ajelemassa Marsh\nOrden kanssa. Emilian huulet olivat valkeat suuttumuksesta.\n\n-- Silminnäkijä on kertonut minulle. Ilsestä juorutaan kaikkialla.\nVaikkette voisikaan käskeä tai kieltää häntä, niin varmasti teillä\non kuitenkin vaikutusvaltaa. Vaikka taidatte itsekin tehdä joskus\nhullutuksia, kävitte esimerkiksi alasti uimassa Blair Waterin\nhiekkarannoilla. Sen tietää koko koulu. Kuulin Marshin veljen\nnaureskelevan sitä. Eikö se sitten ollut typerää, kultaseni?\n\nEmilia punastui suuttumuksesta ja häpeästä -- yhtä paljon kuin\nsiitäkin, että Evelyn Blake sanoi häntä kultasekseen. Kaunis uimaretki\nkuutamossa, onpa maailma sen häväissyt. Hän ei tahtonut keskustella\nsiitä Evelynin kanssa. Ajatelkoon mitä tahtoo.\n\n-- En luule teidän oikein käsittävän eräitä asioita, neiti Blake, hän\nsanoi äänessään viileä ivan sävy, joka sai jokapäiväisiin sanoihin\nsivutarkoituksen.\n\n-- Tosiaan, tehän olette sitä valittua kansaa, naurahti Evelyn\npisteliästä pikku nauruaan.\n\n-- Niin olen, vastasi Emilia tyynesti kohottamatta edes silmiään\nmuistiinpanokirjastaan.\n\n-- Älkää nyt noin kovin pahastuko, kultaseni. Minä puhuin vain, koska\nminusta on sääli nähdä Ilsen aina eksyvän väärälle tolalle. Oikeastaan\npidän tyttöparasta. Ja olisi parempi, jos hän hiukan hillitsisi\nkiinnostustaan väreihin. Se tulipunainen juhlapuku, joka Ilsellä oli\nvalmistavan luokan konsertissa, oli todella kammottava.\n\n-- Minusta hän oli kuin kultainen lilja tulipunaisessa maljakossa,\nsanoi Emilia.\n\n-- Kylläpä te olette uskollinen ystävä, kultaseni. Olisi hauska tietää,\npitäisikö Ilse teidän puoltanne samalla tavalla. No niin, täytynee\njättää teidät lukemaan. Teillähän on kymmeneltä englantia. Herra\nScoville valvoo, kun herra Travers on sairastunut. Eikö teidänkin\nmielestänne herra Scovillella ole kaunis tukka? Tukasta puhuttaessa,\nmiksette te, kultaseni, kampaa hiuksianne sivuilta alemmaksi, että\nkorvat peittyisivät, ainakin korvannipukat? Minun mielestäni se sopisi\nteille paljon paremmin.\n\nEmilia päätti, että jos Evelyn Blake vielä sanoo häntä kultasekseen,\nhän heittää tätä mustepullolla. Miksei Evelyn jo mene matkoihinsa ja\nanna hänen lukea?\n\nEvelynillä oli vielä yksi myrkkynuoli viinessään.\n\n-- Se nuori kehittymätön ystävänne on koettanut saada runonsa \"Kynään\".\nSe on isänmaallinen runo. Tom näytti sen minulle. Se oli verraton.\nVarsinkin yksi säe oli erikoisen hieno: \"Kanada-impi tervehtii palaavia\npoikiaan.\" Olisittepa kuullut kuinka Tom ulvoi naurusta.\n\nEmiliankin oli vaikea pidättää hymyä, vaikka hän olikin kauhean\npahoillaan siitä, että Perry oli tuolla tavalla saattanut itsensä\npilkkatauluksi. Miksei hän koskaan oppinut rajoituksiaan ja käsittänyt,\netteivät Parnasson penkereet olleet häntä varten?\n\n-- Minun mielestäni \"Kynän\" toimittajalla ei ole oikeutta näyttää\nhylättyjä kirjoituksia sivullisille, Emilia sanoi kylmästi.\n\n-- Mutta Tom ei pidäkään minua sivullisena. Ja tuo nyt oli liian hyvä\npala salassa pidettäväksi. Mutta nyt taidan piipahtaa kaupassa.\n\nEmilia huokasi helpotuksesta Evelynin lähdettyä. Melkein samassa Ilse\npalasi.\n\n-- Lähtikö Evelyn? Olipa hän suloisella tuulella tänään. En käsitä,\nmiksi Mary pitää hänestä. Mary on laatuun käypä vaikkei kiinnostava.\n\n-- Ilse, olitko Marsh Orden kanssa ajelemassa viime viikolla? kysyi\nEmilia vakavasti.\n\nIlse katsoi silmät pyöreinä.\n\n-- En, rakas aasiseni, en ollut. Arvaan kyllä, mistä olet kuullut tuon\njuorun. En tiedä, kuka tyttö se oli.\n\n-- Mutta sinä jäit ranskan tunnilta pois ja kävit joella kävelemässä\nRonnie Gibsonin kanssa?\n\n-- Tunnustan.\n\n-- Ilse -- sinun ei pitäisi -- ihan totta...\n\n-- Älä raivostuta minua, Emilia! sanoi Ilse lyhyesti. -- Sinä alat\nkäydä liian tätimäiseksi. Olisi tehtävä jotain, ennen kuin se tulee\ntavaksi. Minä inhoan nyrppäneniä ja nirppasuita. Nyt matkaan -- pitää\nkipaista Shoppen kautta kouluun.\n\nIlse kokosi ärtyisän näköisenä kirjansa ja lehahti ulos. Emilia\nhaukotteli ja päätti, että riittäköön jo muistikirjan osalta. Hänellä\noli vielä puoli tuntia aikaa ennen kouluun lähtöä. Hän heittäytyi Ilsen\nvuoteelle hetkeksi pitkäkseen.\n\nEmilian mielestä oli kulunut vain minuutti, kun hän huomasi nousseensa\nistumaan ja tuijottavansa kauhistuneena Maryn kelloa. Viittä\nminuuttia vailla yksitoista! Viidessä minuutissa oli siis kuljettava\nneljännesmaili ja ehdittävä paikalleen koulunpenkille tutkittavaksi.\nEmilia heitti ylleen päällystakin ja lakin, tempaisi pöydältä\nmuistikirjansa ja syöksyi ulos. Aivan hengästyneenä hän saapui kouluun\nmielessään ilkeä tunne, että ihmiset olivat katsoneet häntä omituisesti\nkadulla. Hän ripusti päällysvaatteet naulaan vilkaisemattakaan peiliin\nja riensi luokkahuoneeseen.\n\nLuokan läpi kävi hämmästynyt kohahdus, kaikki katsoivat häneen, kuului\nnauruntirskettä. Herra Scoville, pitkä hoikka hieno herrasmies, jakeli\nkoepapereita. Hän laski yhden Emilian eteen ja sanoi vakavana:\n\n-- Katsoitteko peiliin ennen kuin tulitte luokkaan, neiti Starr?\n\n-- En, sanoi Emilia harmistuneena aavistaen, että jokin oli kauhean\nhullusti.\n\n-- Minä -- luullakseni -- katsoisin -- nyt -- jos olisin teidän\nsijassanne. Herra Scovillen näytti olevan vaikea saada sanoja suustaan.\n\nEmilia nousi ja palasi tyttöjen pukuhuoneeseen. Eteisessä rehtori\nHardy tuli vastaan ja katsoi häneen pitkään. Tuon katseen aihe selvisi\nEmilialle heti, kun hän vilkaisi pukuhuoneen peiliin.\n\nHänen ylähuuleensa ja poskilleen oli taitavasti piirretty mustat\nviikset -- uljaat, sangen mustat viikset, joiden päät olivat\nkummallisesti kippuralla. Hetkisen Emilia tuijotti peiliin silmät\nsuurina. Miksi -- mitä -- kuka oli sen tehnyt?\n\nRaivostuneena hän pyörähti ympäri. Evelyn Blake oli juuri tullut\nhuoneeseen.\n\n-- Te -- olette tehnyt tämän, huohotti Emilia. Evelyn katsoi häneen\nhetkisen -- sitten hän purskahti äänekkääseen nauruun.\n\n-- Emilia Starr! Tepä olette kauhean näköinen. Menittekö todella\nluokkaan tuollaisena?\n\nEmilia puristi kätensä nyrkkiin.\n\n-- Te olette tehnyt tämän, hän sanoi uudelleen. Evelyn oikaisihe hyvin\nylhäisesti.\n\n-- Neiti Starr, toivon tosiaankin, ettette luule minun alentuneen\nmoiseen kolttoseen. Rakas ystävänne Ilse kai arveli voivansa kujeilla\nkanssanne. Jokin nauratti häntä, kun hän muutama minuutti sitten tuli\nsisään.\n\n-- Ilse -- ei ikinä!\n\nEvelyn kohautti olkapäitään.\n\n-- Minä pesisin ensin naamani ja koettaisin vasta perästäpäin\nsaada selville, kuka sen on töhrinyt, hän sanoi mennessään kasvot\nnytkähdellen.\n\nVavisten kiireestä kantapäähän vihaa, häpeää ja katkeraa nöyryytystä\nEmilia pesi viikset kasvoistaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli\nlähteä kotiin. Hän ei voinut mielestään millään palata luokkaan\nkaikkien ivailtavaksi. Mutta sitten hän puri hammasta ja lähti kuin\nlähtikin takaisin pitäen mustan päänsä pystyssä kulkiessaan käytävää\npaikalleen. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen mielensä paloi. Nurkassa\nhän näki Ilsen keltaisen pään koepaperin yli kumartuneena. Toiset\nhymyilivät ja tirskuivat. Herra Scoville oli loukkaavan vakava. Emilia\ntarttui kynäänsä, mutta hänen kynänsä vapisi paperilla.\n\nJos hän olisi voinut siinä paikassa vapaasti itkeä, olisi hänen\nsuuttumuksensa päässyt sulamaan. Mutta se oli mahdotonta. Hän ei\ntahtonut itkeä. Hän ei tahtonut näyttää, kuinka syvästi nöyryytys oli\nhäneen koskenut. Emilia olisi säästynyt paljolta, jos hän olisi voinut\nkuitata naurulla ilkeän kepposen. Mutta Emilia oli Emilia eikä hän\nvoinut. Häväistys koski syvästi hänen intohimoiseen mieleensä.\n\nMitä englannin kokeeseen tulee, hän olisi yhtä hyvin voinut lähteä\noikopäätä kotiin. Hän oli jo menettänyt kaksikymmentä minuuttia.\nKului vielä kymmenen minuuttia ennen kuin hänen kätensä rauhoittui\nsen verran, että hän saattoi edes kirjoittaa. Ajatuksiaan hän ei\nvoinut ensinkään hallita. Koe oli vaikea, kuten herra Traversin\nkokeet yleensä. Emilian mielessä myllersi sekasortoisia ja kiihkeitä\najatuksia, jotka kaikki kieppuivat kiduttavan häpeän ympärillä.\n\nAntaessaan opettajalle kokeen ja lähtiessään luokkahuoneesta hän\ntiesi menettäneensä tähtensä. Hyvä jos töin tuskin läpäisi kokeen.\nTunteittensa myrskyssä hän ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän riensi\nkotiin kolkkoon huoneeseensa kiitollisena siitä, että Ruth-täti oli\npoissa, heittäytyi vuoteelleen ja itki. Hän tunsi itsensä runnelluksi,\npiestyksi ja ruoskituksi, ja tuohon tuskaan liittyi kiduttava pieni\nepäilys.\n\nIlsekö oli syyllinen -- ei, ei mitenkään -- ei voinut olla. Kuka\nsitten? Marykö? Mahdotonta. Se ei voinut olla kukaan muu kuin\nEvelyn. Evelyn oli palannut ja ilkeydessään tehnyt julman kepposen.\nMutta Evelynhän oli kieltänyt. Hän oli näyttänyt loukkaantuneen\nharmistuneelta ja katsonut Emiliaan liiankin viattomin silmin.\nMitä Ilse oli sanonut? \"Sinä alat käydä liian tätimäiseksi.\" Näin\ninhottavalla tavallako Ilse oli tahtonut parantaa hänet?\n\n-- Ei -- ei -- ei! Emilia nyyhkytti pielukseensa. Mutta epäilys ei vain\nväistynyt.\n\nRuth-täti ei epäillyt vähääkään. Ruth-täti oli poikennut ystävänsä\nrouva Ballin luo, ja tällä ystävällä oli tytär, joka niin ikään oli\nvalmistavan luokan oppilas. Anita Ball oli kertonut kotonaan jutun.\nSitä oli vieläpä juniorien ja seniorienkin luokalla kovasti naurettu,\nja Evelyn Blake oli kuulemma sanonut Ilse Burnleyn tehneen tuon\nkepposen.\n\n-- Kas niin, sanoi Ruth-täti kiiruhtaen Emilian huoneeseen kotiin\npalattuaan. -- Olen kuullut, että Ilse Burnley koristeli sinut\nkauniiksi tänään. Minä toivon sinun nyt älyävän, mimmoinen ystävä hän\non.\n\n-- Ei se ollut Ilse, sanoi Emilia.\n\n-- Oletko kysynyt häneltä?\n\n-- En. En voi loukata häntä kysymällä.\n\n-- Niin, mutta minä uskon hänen tehneen sen. Eikä hän saa tämän jälkeen\nkäydä täällä. Muista se.\n\n-- Ruth-täti...\n\n-- Olet kuullut sanani, Emilia. Ilse Burnley ei ole sovelias toveri\nsinulle. Olen viime aikoina kuullut hänestä kaikenmoista. Mutta tämä on\nanteeksiantamatonta.\n\n-- Täti, jos kysyn Ilseltä tekikö hän sen ja hän vastaa kieltävästi,\nniin eikö täti usko?\n\n-- En, en uskoisi ketään tyttöä, joka on kasvatettu sillä tavalla kuin\nIlse Burnley. Hän voi tehdä ja sanoa mitä tahansa. Pidä huolta etten\nenää näe häntä talossani.\n\nEmilia nousi ja koetti turvautua päättävään katseeseensa, vaikka hänen\nkasvonsa olivatkin aivan itkun runtelemat.\n\n-- En tietenkään tuo tänne Ilseä, ellei hän ole tervetullut, hän sanoi\nkylmästi. -- Mutta minä käyn hänen luonaan. Ja jos sinä kiellät sen\n-- niin minä -- minä palaan kotiin Uuteen Kuuhun. Minusta olisi nyt\nmieluisinta palata sinne joka tapauksessa. Mutta en tahdo antaa Evelyn\nBlaken karkottaa itseäni.\n\nRuth-täti tiesi varsin hyvin, ettei Uudessa Kuussa hyväksyttäisi\nEmilian ja Ilsen täydellistä erottamista toisistaan. Tohtori oli\nElisabet-tädin läheinen ystävä. Rouva Dutton ei ollut koskaan pitänyt\ntohtori Burnleystä. Hänen täytyi tyytyä kieltämään Ilsen käynnit\ntalossaan, ja siihen hän oli kauan etsinyt tilaisuutta. Hän ei suinkaan\nsuuttunut myötätunnosta Emiliaa kohtaan, vaan vihastui siitä, että\nMurray oli tehty naurettavaksi.\n\n-- Luulin sinun nyt kyllästyneen käymään Ilsen luona. Evelyn Blake taas\non liian etevä ja järkevä tyttö tehdäkseen tuommoisia typeriä kepposia.\nBlaket minä tunnen. He ovat kaikin puolin kunnioitettavaa väkeä ja\nEvelynin isä on varakas. Lakkaa toki itkemästä. Kylläpä naamasi nyt on\nkaunis! Mitä järkeä tuossa itkussa on?\n\n-- Ei mitään, myönsi Emilia apeasti. -- Minä vain en voi sille mitään.\nEn kestä, että minut saatetaan naurunalaiseksi. Voin sietää mitä muuta\ntahansa, mutta en sitä. Voi, täti, jätä minut yksikseni. Minä en voi\nsyödä illallista.\n\n-- Sinä olet suunniltasi -- Starrien tavoin. Me Murrayt salaamme\ntunteemme.\n\n-- Mahtaako teillä niitä ollakaan salattavissa, ainakaan kaikilla,\najatteli Emilia kapinallisena.\n\n-- Parasta että pysyt erilläsi Ilse Burnleystä, sittenpä ei ole vaaraa\njoutua julkisesti häväistyksi, neuvoi Ruth-täti vielä lähtiessäänkin.\n\nEmilia vietti unettoman yön. Seuraavana päivänä hän lähti tapaamaan\nIlseä ja kertoi tälle vastahakoisesti, mitä Ruth-täti oli sanonut. Ilse\nraivostui, mutta Emilia totesi kauhukseen, ettei hän sanonut olevansa\nsyytön viiksikepposeen.\n\n-- Ilse -- et suinkaan sinä tehnyt sitä? hän sai soperretuksi. Hän\ntiesi, ettei Ilse ollut maalannut viiksiä, oli varma siitä, mutta hän\ntahtoi, kuulla sen Ilsen omasta suusta. Hänen hämmästyksekseen Ilse\nlehahti punaiseksi.\n\n-- \"Onko palvelijasi koira\", siteerasi Ilse hämillään. Avomielinen ja\nsuorasukainen Ilse oli todella oudosti hämillään. Hän kääntyi ja alkoi\numpimähkään hypistellä salkkuaan. -- Ethän kai kuvittele, että minä\ntekisin sellaista sinulle, Emilia?\n\n-- En tietenkään, sanoi Emilia hitaasti.\n\nEnempää ei asiasta puhuttu. Mutta se pieni epäluulo, joka oli\npujahtanut Emilian mieleen, hiipi esiin lymypaikastaan. Vieläkään\nhän ei uskonut, että Ilse olisi voinut tehdä moisen ilkeän kolttosen\n-- ja valehdella lisäksi. Mutta miksi Ilse oli sitten hämmentynyt ja\nhäpeissään? Eikö syytön Ilse olisi raivostunut tavalliseen tapaansa ja\nantanut Emilian kuulla kunniansa jo pelkästä epäluulosta, kunnes kaikki\nmyrkky olisi haihtunut?\n\nAsiaan ei sen koommin kajottu. Mutta epäluulon varjo oli jäänyt ja\ntavallaan se pilasi joululoman Uudessa Kuussa. Ulkonaisesti tytöt\nolivat yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin, mutta Emilia tunsi kipeästi,\nettä heidän välilleen oli auennut kuilu. Hän ei saanut rakennetuksi\nsiltaa sen yli, vaikka olisi kuinka yrittänyt.\n\nJuopa tuntui vain syvenevän siitä, että näköjään Ilsen mielestä kaikki\noli ennallaan. Eikö Ilse välittänyt hänestä ja hänen ystävyydestään\nsen vertaa, että olisi tuntenut sen jäähtyneen? Saattoiko hän olla\nniin pintapuolinen ja välinpitämätön, ettei huomannut koko asiaa?\nEmilia hautoi tätä aivan sairaalloisuuteen saakka. Tuommoinen\nhämärä, myrkyllinen asia, joka lymysi varjossa eikä uskaltanut tulla\npäivänvaloon, raateli pahimmin hänen herkkää ja tulista mieltään.\nIlmiriita Ilsen kanssa ei olisi koskenut häneen samalla tapaa. Hän\noli riidellyt Ilsen kanssa kymmeniä kertoja ja sopinut siinä samassa\ntuntematta jälkeenpäin pienintäkään katkeruutta. Tämä oli toista.\n\nKuta enemmän Emilia asiaa hautoi, sitä hirmuisemmaksi se paisui.\nHän oli onneton, hajamielinen, rauhaton. Laura-täti ja Jimmy-serkku\nhuomasivat sen, mutta luulivat sen johtuvan tähtineulan tuottamasta\npettymyksestä. Emilia oli sanonut olevansa varma, ettei saisi sitä.\nMutta hän oli lakannut suremasta asiaa.\n\nTietysti häntä odotti vaikea aika, kun hän palasi kouluun ja\ntutkintotulokset ilmoitettiin. Hän ei ollut niiden neljän kadehditun\njoukossa, jotka saattoivat ylpeillä tähtineulasta, ja viikkokausia\nRuth-täti muistutti häntä siitä. Täti tunsi suvun arvon laskeneen\nEmilian epäonnistumisen johdosta, ja se katkeroitti kovasti tytön\nmieltä.\n\nKaiken kaikkiaan Emiliasta tuntui, että uusi vuosi oli alkanut huonoin\nentein. Sen ensimmäistä kuukautta hän ei milloinkaan muistellut\nmielellään. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Ilse ei saanut käydä\nhänen luonaan, ja vaikka hän kävikin Ilsen luona, tuo heitä erottava\nsalainen kuilu tuntui verkalleen levenevän. Ilse ei vieläkään ollut\nhuomaavinaan sitä, mutta syystä tai toisesta Emilia olikin nykyään\nharvoin Ilsen kanssa kahden kesken. Huone oli aina täynnä tyttöjä,\nmeluttiin, naurettiin, laskettiin leikkiä ja juteltiin kouluasioista,\nmikä kaikki oli varsin viatonta ja hauskaakin. Kuitenkin se oli\naivan erilaista, kuin Emilian ja Ilsen entinen likeinen toveruus ja\nyhteisymmärrys.\n\nEnnen he olivat laskeneet leikkiä siitä, kuinka he saattoivat\ntuntikausia käyskennellä tai istua yhdessä sanomatta sanaakaan ja\nkuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että heillä oli ollut mainion\nhauskaa. Näitä hiljaisia hetkiä ei enää ollut. Milloin he sattuivat\nolemaan kaksin, he pitivät molemmat vireillä iloista pintapuolista\njuttelua, kuin kumpikin olisi salaa pelännyt hiljaista hetkeä, joka\npaljastaa todellisuuden.\n\nEmilia suri sydämessään menetettyä ystävyyttä. Joka yö kyynelet\nkostuttivat hänen pieluksensa. Mutta mitään ei voinut tehdä. Hän ei\nsaanut karkotetuksi epäilyä mielestään, vaikka olisi kuinka koettanut.\nHän oli tehnyt monta rehellistä yritystä. Hän koetti joka päivä\nvakuuttaa itselleen, ettei Ilse Burnley ikinä olisi voinut tehdä\nhänelle sellaista kolttosta ja ettei Ilsestä ollut moiseen ilkeyteen.\nHän lähti suoraa päätä Ilsen luo pyhästi päättäen olla häntä kohtaan\naivan kuin ennenkin. Mutta hän oli luonnottoman sydämellinen ja\nherttainen, aivan ylitsevuotava, ei ollenkaan oman itsensä kaltainen.\nIlse oli aivan yhtä sydämellinen ja herttainen -- ja juopa leveni\nlevenemistään.\n\n-- Ilse ei enää koskaan raivoa minun seurassani, ajatteli Emilia\nsuruissaan.\n\nSe olikin totta. Ilse oli Emilian seurassa aina tasaisen hyväntuulinen\nja osoitti vääjäämätöntä kohteliaisuutta, jota ainoakaan entisen\nhurjapäisyyden leimahdus ei rikkonut. Emilian mielestä mikään ei olisi\nollut tervetulleempaa kuin Ilsen raivonpuuska. Se olisi voinut murtaa\njään, joka hellittämättä muodostui heidän välilleen, ja päästää padotut\ntunteet taas valloilleen.\n\nEmiliaan koski kipeästi sekin, että Evelyn Blake tiesi mainiosti, millä\nkannalla Ilsen ja Emilian välit nyt olivat. Hänen ruskeiden silmiensä\nilkkuva ilme ja sivumennen heitetyt letkaukset osoittivat, että hän oli\nselvillä tilanteesta ja nautti siitä. Se katkeroitti ja jäyti Emilian\nmieltä, sillä hän tunsi olevansa puolustuskyvytön.\n\nEvelyn kadehti muiden tyttöjen läheisiä suhteita. Erityisesti häntä\noli ärsyttänyt Ilsen ja Emilian välinen ystävyys, koska se oli ehyt\nja täydellinen. Siinä ei ollut ollut sijaa kolmannelle. Eikä Evelyn\npitänyt siitä, että hänet suljettiin ulkopuolelle, että oli aidattuja\npuutarhoja, joihin häntä ei laskettu. Häntä ilahdutti sen vuoksi kovin,\nkun tämä kiusallisen kaunis ystävyys kahden tytön välillä, joita hän\nsalassa vihasi, oli lopussa.\n\n\n\n\n9\n\nHETKIEN HETKI\n\n\nEmilia laskeutui väsyneesti alakertaan. Oli kuin kaikki väri ja sointu\nolisi kadonnut hänen elämästään, kuin tulevaisuus olisi luvannut\npelkkää katkeamatonta harmautta. Ja kymmenen minuuttia myöhemmin\nsateenkaaret kaartelivat hänen ympärillään ja tulevaisuuden autiomaa\noli puhjennut kukkaan kuin ruusu!\n\nSyynä tähän ihmeelliseen muutokseen oli laiha kirje, jonka Ruth-täti\nojensi hänelle tuhahtaen. Jokin aikakauslehtikin oli tullut, mutta\nsiihen Emilia ei ensin kiinnittänyt huomiota. Kuoren kulmassa hän\nnäki erään kukkakaupan osoitteen ja tunsi kuoren kädessään lupaavan\nlaihaksi. Se oli aivan toisenlainen kuin ne lihavat kirjeet, jotka\nolivat täynnä hylättyjä runoja.\n\nSydän jyskyttäen hän repäisi kuoren auki ja vilkaisi koneella\nkirjoitettuun arkkiin.\n\n\"Kunnioitettu neiti Starr.\n\nIloksemme voimme ilmoittaa, että runonne 'Pöllön nauru' on\nhyväksytty julkaistavaksi 'Puutarhassa ja Metsässä'. Se on julkaistu\naikakauslehtemme viime numerossa, jonka lähetämme ohessa. Säkeissänne\non aito sointi, ja tutustumme vastedeskin kernaasti töihinne.\n\nTapanamme ei ole maksaa avustuksista, mutta voitte valita\nhintaluettelostamme kahden dollarin arvosta siemeniä tai taimia, jotka\nlähetetään osoitteellanne vapaasti.\n\nKiittäen teitä,\n\n                                                     Kunnioittavasti\n                                                 Thos. E. Catton & Co.\"\n\nKirje putosi Emilialta ja hän tarttui vapisevin sormin aikakauslehteen.\nHäntä huimasi, kirjaimet karkeloivat hänen silmissään, hän tunsi\nkurkkua oudosti kuristavan, sillä siinä oli heti ensi sivulla hienossa\nkiehkurakehyksessä hänen runonsa: Pöllön nauru, kirjoittanut Emilia\nByrd Starr.\n\nTämä oli menestyksen maljan ensimmäinen ihana pisara, eikä Emiliaa\nvoi pitää typeränä, vaikka hän siitä juopuikin. Hän vei kirjeen ja\naikakauslehden huoneeseensa saadakseen katsella niitä kyllikseen.\nOnnessaan hän ei ollenkaan huomannut, että Ruth-täti tuhahteli nenäänsä\nvielä monta ylimääräistä kertaa. Ruth-tädistä tuo poskien äkillinen\npuna, silmien hehku ja ylipäänsä hurmaantuminen ja haltioituminen\ntuntuivat kovin epäilyttäviltä.\n\nYläkertaan tultuaan Emilia istuutui lukemaan runoaan ikään kuin ei\nolisi nähnyt sitä koskaan ennen. Tosin siinä oli painovirhe, joka\nnosti hänen ihonsa aivan kananlihalle -- olihan vallan kauheaa, kun\n\"metsämiehen kuusta\" oli tullut \"metsämiehen puu\"! Joka tapauksessa se\noli hänen runonsa, ja se oli julkaistu ihan oikeassa aikakauslehdessä.\n\nSiitä oli vielä maksettukin! Tietysti šekki olisi ollut tervetulleempi.\nKaksi dollaria omaa rahaa, omalla kynällä ansaittua, olisi tuntunut\nEmiliasta omaisuudelta. Mutta olisi toki hauskaa valita Jimmy-serkun\nkanssa siemeniäkin. Hän suunnitteli jo mielessään kaunista kukkapenkkiä\nseuraavaksi kesäksi Uuden Kuun puutarhaan -- punan ja purppuran, sinen\nja kullan värihehkua.\n\nJa mitä siinä kirjeessä sanottiinkaan?\n\n\"Säkeissänne on aito sointi, ja tutustumme kernaasti vastedeskin\ntöihinne!\" Mitä merkitsi se vähäinen kapuaminen, joka vielä oli\nhuipulle?\n\nEmilia ei voinut jäädä tähän pimeään huoneeseen, jossa laipio\nahdisti. Lordi Byronin kuolinilme häiritsi hänen onneaan. Hän heitti\npäällystakin hartioilleen ja riensi Ylevyyden maahan.\n\nHänen mennessään keittiön läpi Ruth-täti oli tavallista epäluuloisempi\nja kysyi mairean ivallisesti:\n\n-- Onko talo tulessa? Tai satama?\n\n-- Ei kumpikaan. Sieluni on tulessa, sanoi Emilia salaperäisesti\nhymyillen.\n\nHän sulki oven ja unohti heti Ruth-tädin ja kaiken muunkin\nepämieluisan, niin asiat kuin ihmisetkin. Kyllä maailma oli kaunis,\nelämä ihanaa ja ihmeellinen tämä Ylevyyden maa! Kapean polun kahta\npuolen nuoret kuuset olivat saaneet hienoa lumen ripsettä päälleen.\nEmiliasta tuntui kuin ilmava pitsihuntu olisi leikillä heitetty\nnuorten druidipapittarien olkapäille, vaikka ankara usko oli kieltänyt\nheiltä moisen koreilun. Emilia päätti kirjoittaa tämän lauseen kotiin\npalattuaan Jimmy-kirjaansa.\n\nHän liiteli yhä eteenpäin kohti mäen lakea. Hän tunsi aivan lentävänsä,\nhänen jalkansa eivät tosiaan voineet koskettaa maata. Mäen päällä hän\nseisahtui hurmaantuneena, haltioissaan, kädet ristissä. Aurinko oli\njuuri laskenut. Jäätyneen sataman pilvet olivat kertyneet häikäiseviksi\nja monivivahteisiksi röykkiöiksi. Toisella puolella oli hohtavia\nvalkoisia kukkuloita, joiden yllä näkyi iltatähtiä. Ikikuusten tummien\nrunkojen välissä hänen oikealla puolellaan kohosi iso pyöreä kuu.\n\n-- \"Niissä on aito sointu\", kuiskasi Emilia haltioituneena muistellen\nyhä uudelleen noita uskomattomia sanoja. -- He tahtovat saada lisää\ntyöni tuloksia! Voisipa isä nähdä runoni painettuna!\n\nVuosia sitten isä oli Maywoodin vanhassa talossa kumartunut Emilian yli\nhänen maatessaan ja sanonut:\n\n-- Hän on rakastava syvästi, kärsivä kauheasti, korvaukseksi hän saa\nkokea ihania hetkiä.\n\nTämä oli hänen ihania hetkiään. Hän tunsi ihmeellistä mielen\nkeveyttä, sielua kuohuttavaa olemassaolon iloa. Luomiskyky, joka oli\nnukkunut koko kuluneen kurjan kuukauden, leimahti äkkiä liekkeihin\nhänen sielussaan kuin puhdistava tuli. Se pyyhkäisi pois kaiken\nsairaalloisen, myrkyttävän, jäytävän. Äkkiä Emilia tiesi, ettei Ilse\nikinä ollut syyllinen taannoiseen kolttoseen. Hän nauroi iloisesti --\nhyväntuulisena.\n\n-- Mikä pikku houkka minä olen ollut! Täydellinen pöllö! Tietenkin Ilse\non viaton. Meidän välillämme ei ole enää kaunaa -- se on poissa --\npoissa -- poissa. Minä menen paikalla kertomaan hänelle.\n\nEmilia riensi takaisin pientä polkuaan. Ylevyyden maa ympäröi häntä\nsalaperäisesti kuutamossa talvimetsän juhlalliseen hiljaisuuteen\nvaipuneena. Hän tunsi sulautuvansa sen kauneuteen, hurmaan ja\nsalaperäisyyteen. Tuulen tytön äkillinen huokaus metsän varjoissa\nherätti Emilian leimahduksen ja sen jälkihehku mielessään hän riensi\ntanssiaskelin Ilsen luo.\n\nHän tapasi Ilsen yksinään, kietoi käsivartensa tämän ympärille ja\nsyleili rajusti.\n\n-- Ilse, anna minulle anteeksi, hän huudahti. -- Minä en olisi saanut\nepäillä sinua. Minä tosiaan epäilin, mutta nyt tiedän, minä tiedän.\nAnnathan minulle anteeksi.\n\n-- Sinua vuohen vohlaa, sanoi Ilse.\n\nEmilia oli hyvillään siitä, että häntä sanottiin vuohen vohlaksi. Tämä\noli entinen Ilse -- hänen Ilsensä.\n\n-- Voi, Ilse, olen ollut kovin onneton.\n\n-- No älä nyt siinä ulise, sanoi Ilse. -- Ei minullakaan ole ollut\nhauskaa. Kuule Emilia, minulla on sinulle kerrottavaa. Suu poikki\nja kuuntele. Tapasin silloin Evelynin Shoppessa ja palasimme kotiin\nnoutamaan muutamia kirjoja, joita hän tarvitsi. Sinä olit sikeässä\nunessa -- niin sikeässä, ettet liikahtanutkaan, kun nipistin sinua\nposkesta. Sitten minä otin vain kurillani mustan liidunpalan ja sanoin:\n\"Minäpä piirrän hänelle viikset\" -- ei, älä sano mitään! Evelynin naama\nvenyi ja hän sanoi: \"Eihän toki, se olisi halpamaista!\" Minulla ei\nollut vähintäkään aikomusta piirtää viiksiä, sanoin vain leikilläni,\nmutta Evelyn-mokoman katala teeskentely suututti minua niin, että\npäätin piirtää ne -- ei, ole hiljaa nyt! Aioin sitten herättää sinut\nja näyttää kuvaasi peilistä, siinä kaikki. Mutta ennen kuin ennätin\nvetää viivaakaan, poikkesi Kate Erroll meille ja tahtoi meitä tulemaan\nkanssaan ja minä lähdin. Siinä kaikki, Emilia, Caesarin kunnian\nkautta! Mutta perästäpäin olin häpeissäni ja nolo. Jos minulla olisi\nomaatuntoa, sanoisin että omatuntoni oli vähän huono, sillä tuumahan\noli itänyt minun päässäni ja olin siitä tavallani vastuussa. Ja sitten\nnäin, että sinä epäilit minua, ja siitä minä raivostuin -- se ei ollut\nmitään pikaista raivoa, vaan häijyä, kylmää, sisäistä. Minusta sinä\net olisi saanut epäilläkään minua niin ilkeäksi, että olisin antanut\nsinun mennä semmoisena luokkaan. Niin, minä ajattelin sitten, että\nkoska kerran epäilet, niin epäile vain tarpeeksesi -- minä en koeta\nsanallakaan parsia asiaa. Jukoliste, olen kuitenkin iloinen, että olet\nlakannut näkemästä mörköjä.\n\n-- Luuletko että Evelyn Blake oli syyllinen?\n\n-- En. Ei sen vuoksi, ettei hän varsin hyvin olisi siihen pystynyt,\nmutta en käsitä, kuinka hänellä olisi ollut siihen tilaisuutta. Hän\nlähti Shoppeen Katen ja minun kanssani ja jäi sinne. Viittätoista\nminuuttia myöhemmin hän tuli luokkaan, joten en usko että hän ei\nolisi ennättänyt käydä uudelleen meillä sinua töhrimässä. Luultavasti\nsyyllinen on May Hilson, se paholaisen kakara. Hän tekee vaikka mitä,\nja hän oli eteisessä, kun minä heiluttelin liitua. Hän ahmii vihjeitä\nniin kuin kissa maitoa. Mutta Evelyn se ei saattanut olla.\n\nEmilia uskoi kuitenkin edelleen, että se saattoi olla ja todella olikin\nEvelyn. Nyt ei kuitenkaan ollut muuta huolta, kuin että Ruth-täti yhä\npiti Ilseä syyllisenä eikä kai luopuisikaan uskostaan.\n\n-- Se on mätä juttu, sanoi Ilse. -- Täällä me emme voi jutella kuin\nkaverit -- Marylla on aina joukkoa luonaan ja E.B. tekee paikan\nrauhattomaksi.\n\n-- Kyllä minä vielä otan selvän kuka sen teki ja pakotan Ruth-tädin\nmyöntymään, sanoi Emilia synkästi.\n\nSeuraavana päivänä Evelyn Blake tapasi Ilsen ja Emilian tuimassa\nrähinässä. Ainakin Ilse rähisi, Emilia taas istui jalat ristissä,\nikävystynyt, ylhäisen loukkaava ilme puoliavoimissa silmissään. Sen\nolisi pitänyt olla tervetullut näky tytölle, joka vihasi muiden välistä\nystävyyttä. Mutta Evelyn Blakea se ei ilahduttanut. Ilse riiteli\njälleen Emilian kanssa -- siis Ilse ja Emilia olivat jälleen hyvissä\nväleissä keskenään.\n\n-- Olen hyvilläni, että olette antanut Ilselle anteeksi sen halpamaisen\nkepposen, hän sanoi simasuisena Emilialle seuraavana päivänä. --\nHän teki sen tietysti pelkkää ajattelemattomuuttaan. Olen kaiken\naikaa sanonut, ettei hän tullut ollenkaan ajatelleeksi, kuinka\nnaurunalaiseksi hän teidät saattoi. Sellainenhan Ilse-parka on. Uskokaa\npois, että minä koetin estää häntä. En tietysti ole ennen maininnut\nsiitä, en tahtonut saattaa asioita pahemmalle tolalle kuin ne olivat.\nMutta minä todella sanoin hänelle, että on kauhean halpamaista tehdä\nsemmoista ystävälleen. Luulin sen auttavan. On kaunista, rakas Emilia,\nettä annatte hänelle anteeksi. Teillä on parempi sydän kuin minulla.\nPelkään pahoin, etten koskaan voi antaa anteeksi kenellekään, joka\nolisi saattanut minut sillä tavalla naurunalaiseksi.\n\n-- Mikset lyönyt häntä kuoliaaksi siihen paikkaan? tokaisi Ilse Emilian\nkertoessa hänelle kohtauksesta.\n\n-- Minä vain suljin puoleksi silmäni ja katsoin häneen kuin Murray ja\nse oli kuolemaakin katkerampaa, sanoi Emilia.\n\n\n\n\n10\n\nHETKEN MIELETTÖMYYS\n\n\nKoulun kirjaston hyväksi järjestettävä illanvietto oli Shrewsburyssä\njokavuotinen merkkitapaus. Se pidettiin aina huhtikuun alkupuolella,\nennen kuin koululaisten oli täydellä todella paneuduttava\nkevättutkintoja edeltävään loppukiriin.\n\nEnsimmäisen suunnitelman mukaan tämänvuotisen juhlan ohjelma oli\ntavanmukainen: musiikkia, lausuntaa ja lyhyt vuorokeskustelu. Emiliaa\npyydettiin osallistumaan vuorokeskusteluun, ja hän suostui saatuaan\nRuth-tädiltä vastahakoisen luvan. Sitä tuskin olisi myönnetty\nollenkaan, jollei neiti Aylmer itse olisi tullut puhumaan asiasta\nRuth-tädin kanssa.\n\nMyöhemmin neiti Aylmer ehdotti, että ohjelmasta jätettäisiin pois\nsuurin osa musiikista ja kaikki lausunta ja sijaan otettaisiin lyhyt\nnäytelmä. Ehdotus miellytti oppilaita, ja muutos tehtiin heti.\nEmilia sai osan, joka sopi hänelle; hän innostui tehtäväänsä ja\nnautti suuresti harjoituksista, joita pidettiin koulutalossa kahtena\niltana viikossa neiti Aylmerin toimiessa valvojana. Näytelmä herätti\nShrewsburyssä suurta huomiota. Niin vaativaa ohjelmaa eivät koulun\noppilaat olleet vielä milloinkaan esittäneet.\n\nKoulussa levisi tieto, että kokonainen joukko Charlottetownin\njatko-opistolaisia aikoi tulla katsomaan näytelmää. Esiintyjät\njoutuivat aivan kuohuksiin. Jatko-opiston näytelmäesitykset\nolivat kuuluisia, ja vieraat tulisivat tietysti arvostelemaan.\nNäyttelijät päättivät panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen\nesityksen onnistumaan. Kate Errollin sisar, jolla oli päästötodistus\nlausuntaopistosta, ohjasi harjoituksia, ja kun odotettu päivä koitti,\nvallitsi Shrewsburyn kodeissa ja täysihoitoloissa kiihkeä jännitys.\n\nPienessä, kynttilän valaisemassa huoneessa Emilia katseli peilin\nEmiliaa melkoista -- varsin oikeutettua -- tyydytystä tuntien. Vanhan\nruusun värinen puku korosti poskien heleää punaa ja harmaiden silmien\nsyvää väriä; mustia hiuksia korosti ohut hopealehvistä punottu seppele,\njoka sai hänet näyttämään metsänneidolta.\n\nMutta Emilian mieliala ei ollut lainkaan sopiva metsänneidolle.\nRuth-täti oli pakottanut hänet riisumaan pitsisukat ja panemaan\njalkaansa kašmirsukat -- tädin tavoitteena olivat suorastaan villaiset,\nmutta yritys oli päättynyt tappioon. Korvaukseksi Emilian piti pukea\nylleen flanellialushame.\n\n-- Kauhean kömpelö köntys, ajatteli Emilia kapinallisena --\nalushameesta tietysti. Mutta siihen aikaan pidettiin pitkiä hameita, ja\nEmilian hoikka vartalo sieti paksun flanellialushameenkin.\n\nHän kiinnitti juuri kaulaansa egyptiläisiä käätyjään, kun Ruth-täti\nastui sisään. Yksi ainoa silmäys riitti osoittamaan, että täti oli\nkovin vihoissaan.\n\n-- Emilia, rouva Ball kävi juuri luonani. Hän kertoi minulle\nmerkillisen asian. Näytelmäkö se onkin, jossa sinä tänä iltana esiinnyt?\n\nEmilia katsoi häneen pitkään.\n\n-- Tietysti se on näytelmä, täti. Tottakai sinä sen tiesit.\n\n-- Lupaa pyytäessäsi sanoit, että se on vuorokeskustelu, sanoi\nRuth-täti jäätävällä äänellä.\n\n-- Niin, mutta neiti Aylmer päätti, että sen sijaan esitettäisiinkin\npieni näytelmä. Minä luulin sinun tietävän sen, Ruth-täti, aivan\nvarmaan. Luulin maininneenikin siitä sinulle.\n\n-- Sinä et luullut. Sinä olet tahallasi salannut asian minulta, kun\ntiesit etten minä antaisi sinun esiintyä näytelmässä.\n\n-- En toki, puolustautui Emilia vakavana. -- En ole ikinä aikonut\nsalata sitä. Tietenkään minua ei erityisesti haluttanut puhua\nnäytelmästä, kun tiesin, ettet sinä oikein hyväksy koko illanviettoa.\n\nKun Emilia puhui vakavasti, piti Ruth-täti häntä aina häpeämättömänä.\n\n-- Tämä on kaiken huippu, Emilia. Vaikka olenkin aina pitänyt sinua\nviekkaana, en olisi koskaan luullut sinua näin viekkaaksi.\n\n-- Asia ei tosiaankaan ole niin! sanoi Emilia kärsimättömästi. --\nTyperähän minä olisin ollut, jos olisin koettanut salata, että\nharjoittelimme näytelmää. Koko Shrewsbury puhuu siitä. En voi ymmärtää,\nkuinka sinä olet voinut olla kuulematta siitä.\n\n-- Sinä tiesit, etten ole katarrini vuoksi liikkunut missään. Minä\nälyän koko jutun, Emilia. Minua et voi pettää.\n\n-- Minä en ole koettanut pettää sinua, Ruth-täti. Minä luulin sinun\ntietävän -- siinä kaikki. Luulin ettet halunnut puhua näytelmästä,\nkun vastustit koko puuhaa. Se on totta, Ruth-täti. Mitä erotusta\nvuorokeskustelun ja näytelmän välillä on?\n\n-- Ne ovat aivan eri asioita, sanoi Ruth-täti. -- Näytelmät ovat\nturmiollisia.\n\n-- Mutta tämä on aivan pieni näytelmä, rukoili Emilia epätoivoissaan,\nmutta huomasi samassa, kuinka hullunkuriselta tuo puolustus vaikutti,\nja puhkesi nauruun. Emilian huumori pulpahti esiin aivan sopimattomaan\naikaan. Hänen naurunsa sai Ruth-tädin raivostumaan.\n\n-- Olipa suuri tai pieni, sinä et esiinny siinä. Emilia katsoi häneen\npitkään hieman kalveten.\n\n-- Minun täytyy, Ruth-täti, muuten koko näytelmä menee myttyyn.\n\n-- Parempi että näytelmä menee myttyyn, kuin että sielusi joutuu\nturmioon, vastasi Ruth-täti. Emilia ei uskaltanut hymyillä. Oli kysymys\nliian tärkeästä asiasta.\n\n-- Täti, älä ole niin -- niin -- vihainen, hän oli vähällä sanoa:\nälä tee sellaista vääryyttä. -- Minä olen pahoillani, ettet hyväksy\nnäytelmiä, enkä vastedes esiinny niissä, mutta käsitäthän, että tänä\niltana minun täytyy.\n\n-- Voi, rakas Emilia, et kai sinä ole niin tuiki välttämätön.\n\nRuth-täti oli tosiaan tuskastuttava. Kuinka ilkeältä sana \"rakas\"\nsaattoi tuntua! Emilia pysyi kuitenkin edelleenkin kärsivällisenä.\n\n-- Olen minä -- tänä iltana. Näetkös, Ruth-täti, olisi mahdotonta saada\nviime hetkessä ketään minun tilalleni. Neiti Aylmer ei koskaan antaisi\nminulle anteeksi.\n\n-- Onko neiti Aylmerin anteeksianto mielestäsi tärkeämpi kuin Jumalan?\nkysyi Ruth-täti sen näköisenä kuin olisi mielestään sanonut ratkaisevan\nsanan.\n\n-- On, tärkeämpi kuin Jumalan, mutisi Emilia, jolta moiset järjettömät\nkysymykset olivat viedä maltin.\n\n-- Etkö kunnioita esi-isiäsi? kuului Ruth-tädin seuraava kysymys.\n-- He kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät jonkun jälkeläisensä\nesiintyvän näytelmässä.\n\nEmilia katsoi Ruth-tätiä kuin Murray konsanaan.\n\n-- Sehän olisi heille hyvää ruumiinliikuntaa. Minä näyttelen osani tänä\niltana, Ruth-täti.\n\nEmilia puhui tyynesti katsoen alas nuoresta korkeudestaan päättävän\nnäköisenä. Ruth-täti tunsi ilkeästi avuttomuutensa. Emilian ovessa ei\nollut lukkoa eikä hän voisi pidättää tyttöä väkivalloin.\n\n-- Jos lähdet, ei sinun tarvitse palata tänne yöksi, hän sanoi raivosta\nkalpeana. -- Tämä talo suljetaan kello yhdeksän.\n\n-- Ellen saa palata tänne yöksi, en palaa milloinkaan. Emilia oli\nniin kiukuissaan Ruth-tädin kohtuuttomuudesta, ettei hän vähääkään\nvälittänyt seurauksista. -- Jos suljet ovet ja jätät minut kadulle,\npalaan Uuteen Kuuhun. Siellä kaikki tietävät, että minä esiinnyn\nnäytelmässä. Elisabet-tädilläkään ei ollut mitään sitä vastaan.\n\nEmilia otti päällystakkinsa ja painoi päähänsä pienen punaisen hatun,\njonka Oliver-sedän rouva oli antanut hänelle joululahjaksi. Addie-tädin\nmakua ei hyväksytty Uudessa Kuussa, mutta hattu sopi erinomaisesti ja\nEmilia piti siitä. Ruth-täti totesi äkkiä, että Emilia näytti tuo hattu\npäässään omituisen täysikasvuiselta. Seikka ei kuitenkaan lieventänyt\nhänen kiukkuaan. Emilia oli mennyt, Emilia oli uskaltanut uhmata\nhäntä, olla tottelematon hänelle. Viekas, salakähmäinen Emilia, tytön\ntäytyi saada ojennus. Kello yhdeksältä Ruth-täti itsepintaisesti ja\nkiukkuisena lukitsi kaikki ovet ja pani maata.\n\nNäytelmän menestys oli suurenmoinen. Jatko-opistolaisetkin myönsivät\nsen ja taputtivat auliisti käsiään. Emilia näytteli osansa tulisesti\nja tarmokkaasti. Ruth-tädin kanssa sattunut kohtaus antoi vauhtia,\nse sai ikävän flanellialushameen unohtumaan. Emilian menestys oli\nhauska yllätys neiti Errollille, jonka mielestä tyttö oli liian kylmä\nja hillitty antaumusta vaativaan osaan. Näytelmän päätyttyä Emilia\nsai kuulla kiitosta ja ylistystä joka puolelta. Evelyn Blake sanoi\nmielistelevästi:\n\n-- Olette todella, rakas Emilia, aivan ihmeteltävä. Näyttämötähti,\nrunoilija, tuleva kirjailija. Millähän ensi kerralla hämmästytätte\nmeitä?\n\nEmilia ajatteli: Kopea, sietämätön olento! Ääneen hän sanoi: -- Kiitän\nteitä!\n\nOnnellisena ja riemuissaan hän käveli Teddyn kanssa kotiin, sanoi\nportilla iloisen hyvänyön ja tuli -- lukitulle ovelle.\n\nEmilian suuttumus oli illan kuluessa tiivistynyt tarmoksi ja\nkunnianhimoksi, mutta nyt se leimahti taas ilmiliekkiin pyyhkäisten\ntieltään kaiken muun. Tämmöistä kohtelua oli mahdoton sietää. Hän oli\nkärsinyt kylliksi Ruth-tätiä. Tämä oli viimeinen pisara. Edes hyvän\nkasvatuksen nimessä ei voi sulattaa mitä tahansa. Jotakin ihmisen\ntäytyy tehdä oman arvonsa ja itsekunnioituksensa vuoksi.\n\nOli kolme mahdollisuutta valittavana. Hän saattoi paukuttaa ovea\nvanhanaikaisella vaskikolkuttimella, kunnes Ruth-täti suvaitsisi\ntulla alas ja laskea hänet sisälle. Niin oli tapahtunut kerran\naikaisemminkin, ja Emilia oli saanut kuulla siitä viikkokausia. Tai\njuosta katua ylös, toista alas Ilsen asunnolle, niin kuin hän oli\ntehnyt kerran ennen ja niin kuin Ruth-täti epäilemättä luuli hänen\nnytkin tekevän. Mary Carswell kertoisi tapauksen Evelyn Blakelle, ja\nEvelyn Blake kertoisi sen vahingoniloisesti nauraen koko koululle.\nEmilialla ei ollut pienintäkään aikomusta tehdä kumpaakaan.\n\nSillä hetkellä kun hän huomasi oven suljetuksi, hän tiesi mitä tekisi.\nHän kävelisi Uuteen Kuuhun -- ja jäisi sinne! Kuukausimääriin hän oli\nsaanut kärsiä Ruth-tädin ainaista pistelyä, nyt kapina puhkesi hänen\nmielessään ilmiliekkiin. Emilia marssi portista ulos, paiskasi sen\nperässään kiinni ilman vähintäkään murraymaista arvokkuutta, mutta\nsitä starrimaisemmalla kiihkolla, ja lähti sydänyöhön seitsemän mailin\nvaellukselleen. Vaikka matka olisi ollut kolme kertaa pitempi, hän\nolisi lähtenyt sittenkin.\n\nNiin vihoissaan hän oli ja niin luja oli hänen suuttumuksensa, ettei\nkävelyretki tuntunut pitkältä eikä huhtikuun yön kirpeä pakkanen\nkylmältä, vaikka hänellä oli vain ohut päällystakki yllään.\n\nTalven lumi oli sulanut, mutta paljas tie oli jäässä ja sen pinta\nepätasainen. Se ei ollut sovelias ohuille vuohikasnahkaisille\navokengille, jotka hän oli Jimmy-serkulta saanut joululahjaksi. Emilia\nnaurahti mielestään jäyhän ivallisesti, että oli itse asiassa hyvä,\nkun Ruth-täti oli pakottanut hänet pukemaan ylleen kašmirsukat ja\nflanellialushameen.\n\nOli kuutamoyö, mutta taivas oli harmaiden kiharaisten pilvien peitossa\nja karu autio maisema näytti kolkolta kalpean harmaassa valaistuksessa.\nTuuli puhalsi seudun yli äkillisen valittavin puuskin. Emilia tunsi\ntyydytyksekseen, että yö oli sopusoinnussa hänen myrskyisen, traagisen\nmielialansa kanssa.\n\nHän ei milloinkaan enää palaisi Ruth-tädin luo; se oli varmaa. Sanokoon\nElisabet-täti mitä tahansa, ja oli varmaa että hän sanoisi paljon.\nSanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Ellei Elisabet-täti antaisi Emilian\nmennä muualle asumaan, hän eroaisi koulusta kokonaan. Hän tiesi, että\nse aiheuttaisi Uudessa Kuussa kauhean myllerryksen. Aiheuttakoon mitä\ntahansa! Niin hurjistunut hän oli, että myllerrykset tuntuivat hänestä\nvain tervetulleilta. Oli aika panna toimeen myllerrys. Hän ei aikonut\nenää päivääkään kestää tätä alennuksen tilaa, ei vaikka mikä olisi.\nRuth-täti oli jo mennyt liian pitkälle. Kenenkään ei ollut hyvä\nsaattaa Starria epätoivon partaalle.\n\n-- Ruth Duttonin ja minun välit ovat ainiaaksi lopussa, vakuutti Emilia\ntuntien suurta tyydytystä siitä, että oli jättänyt täti-sanan pois.\n\nEmilian lähestyessä kotia hajaantuivat pilvet äkkiä, ja kun hän kääntyi\nUuden Kuun kujalle, valtasi hänet kuutamoista taivasta vasten kohoavien\nkorkeiden pyramidipoppelien vakava kauneus niin että hänen henkensä\nsalpautui. Miten ihmeellisen ihanaa! Hetkeksi hän melkein unohti\nkärsimänsä vääryyden ja Ruth-tädin. Sitten katkeruus jälleen syöksähti\nhänen mieleensä, ei edes Kolmen Prinsessan lumous voinut sitä karkottaa.\n\nUuden Kuun keittiön ikkunasta loisti valo, joka levittäytyi aavemaisena\nKorkean Johnin metsikön valkoisiin koivuihin. Emilia mietti, kukahan\nUudessa Kuussa vielä valvoi. Hän oli odottanut tapaavansa sen pilkkosen\npimeänä ja oli aikonut pujahtaa pääovesta ylös omaan rakkaaseen\nhuoneeseensa ja jättää kaikki selitykset huomiseen. Keittiön oven\nElisabet-täti lukitsi ja salpasi huolellisesti joka ilta ennen\nmaatapanoa, mutta pääovea ei lukittu koskaan. Kulkurit eivät toki\nsaattaisi olla niin huonotapaisia, että yrittäisivät Uuteen Kuuhun\npääovesta.\n\nEmilia kulki puutarhan poikki ja kurkisti ikkunasta keittiöön.\nJimmy-serkkuhan siellä istui pöydän ääressä seuranaan kaksi kynttilää.\nPöydällä oli saviruukku, ja juuri kun Emilia katsoi huoneeseen,\nJimmy-serkku pisti kätensä ruukkuun ja otti siitä munkin. Hänen silmänsä\nolivat pysähtyneet isoon kinkkuun, joka riippui katossa, ja huulet\nliikkuivat hiljaa. Ilmeisesti hän sepitti runoa, vaikka Emilia ei\noikein käsittänyt, miksi juuri tähän aikaan yöstä.\n\nEmilia hiipi talon ympäri, avasi keittiön oven hiljaa ja astui sisään.\nSerkkuparka hämmästyi niin, että oli nielaista puolen munkkia purematta\neikä sitten moneen sekuntiin saanut sanaa suustaan. Oliko siinä Emilia\n-- vai ilmestys? Emilia tummansinisessä päällystakissa, ihastuttava\npieni punainen sulkahattu päässään -- Emilia, sysimustat hiukset\ntuulen tuivertamina, silmät traagisina -- Emilia jalassaan repaleiset\nvuohikasnahkaiset avokkaat -- Emilia tuossa kunnossa Uudessa Kuussa,\nvaikka hänen olisi pitänyt parhaillaan maata sikeässä unessa vuoteessa\nShrewsburyssä.\n\nJimmy-serkku tarttui kylmiin käsiin, jotka Emilia kurotti häntä kohti.\n\n-- Emilia, rakas lapsi, mitä on tapahtunut?\n\n-- Jos tahdot heti kuulla koko totuuden, niin kas tässä: minä olen\nlähtenyt Ruth-tädin luota enkä palaa enää sinne.\n\nJimmy-serkku ei vähään aikaan sanonut mitään. Mutta sen sijaan\nhän toimi. Ensin hän meni varpaillaan keittiön poikki ja sulki\nhuolellisesti olohuoneen oven. Sitten hän hiljaa lisäsi pesään puita,\nveti tuolin sen eteen, työnsi Emilian siihen ja nosti hänen kylmät,\nrepaleiset jalkansa liettä vasten. Sitten hän sytytti vielä kaksi\nkynttilää ja laski ne lieden korvalle. Tämän jälkeen hän jälleen\nistahti tuoliinsa ja laski kätensä polvilleen.\n\n-- Kerro minulle nyt koko juttu.\n\nEmilia, jota kapinahenki ja suuttumus kuohuttivat, kertoi sen varsin\nseikkaperäisesti.\n\nHeti kun Jimmy-serkku sai vihiä, mitä todella oli tapahtunut, hän alkoi\nhitaasti ravistella päätään, jatkoi samaa ravistelua, ravisteli kauan\nja vakavasti, kunnes Emiliasta alkoi epämieluisasti tuntua, ettei\nollutkaan vääryyttä kärsinyt, dramaattinen henkilö, vaan ennemminkin\npieni houkka. Kuta kauemmin Jimmy ravisteli päätään, sitä pienemmäksi\nEmilian sankaruus kutistui. Kun Emilia oli päättänyt kertomuksensa\nja lopuksi vielä uhmaten vakuuttanut, ettei missään tapauksessa enää\npalaisi Ruth-tädin luo, pudisti Jimmy vielä viimeisen kerran päätään ja\ntyönsi ruukun pöydän yli.\n\n-- Ota munkki, tyttöseni.\n\nEmilia epäröi. Hän piti munkeista hyvin paljon, ja oli kulunut\npitkä aika siitä, kun hän söi illalla. Mutta munkit eivät tuntuneet\noikein sopivan kapinamieleen ja kuohuntaan. Ne olivat selvästi\ntaantumuksellisia. Tuo epämääräinen aavistus sai Emilian hylkäämään\nmunkit.\n\nJimmy-serkku otti itse yhden.\n\n-- Et siis aio palata takaisin Shrewsburyyn?\n\n-- En Ruth-tädin luo, vastasi Emilia.\n\n-- Se on sama asia, sanoi Jimmy-serkku.\n\nEmilia tiesi, että niin oli laita. Hän tiesi turhaksi toivoakaan, että\nElisabet-täti antaisi hänen asua muualla.\n\n-- Ja sinä kuljit jalan koko matkan tämmöisellä kelillä? Jimmy-serkku\npudisti päätään. -- Totisesti, sisua sinulla on. On aimo annos, hän\nlisäsi miettivästi suupalojen lomassa.\n\n-- Moititko sinä minua, Jimmy-serkku, kysyi Emilia kiihkeästi -- sitä\nkiihkeämmin, kun hän tunsi päänpudistusten järkyttäneen jotakin\nJimmy-serkun sisäistä tukipylvästä.\n\n-- No -- e-en. Olihan tuo keljumainen, hävytön teko, jättää sinut yöksi\nkadulle, aivan Ruth Duttonin tapaista.\n\n-- Ja käsitäthän, käsitäthän, etten minä semmoisen häväistyksen jälkeen\nvoi palata?\n\nJimmy-serkku haukkasi munkkia varovasti.\n\n-- Tuskin kukaan isoäideistäsi olisi noin helpolla jättänyt opin\npolkua, hän sanoi. -- Ei ainakaan kukaan Murray, hän lisäsi hetken\nmietittyään, kun ilmeisesti muisti tietävänsä liian vähän Starreista\nmennäkseen heistä takuuseen.\n\nEmilia istui aivan hiljaa. Jimmy-serkku oli ensi pallolla osunut\nkeskiporttiin, kuten Teddy krikettikielellä olisi sanonut. Hän tiesi\npaikalla, että kun Jimmy-serkku noidutun ovelasta mielijohteesta\nsekoitti asiaan kaikki isoäidit, ei auttanut muu kuin sopia\nantautumisen ehdoista. Emilia näki heidät kaikki ympärillään: Uuden\nKuun rakkaat kuolleet vanhat rouvat, Mary Shipleyn ja Elisabet Burnleyn\nja muut, lempeinä, päättäväisinä, hillittyinä, halveksivan säälivästi\nkatsomassa häntä, heidän ajattelematonta, äkkipikaista jälkeläistään.\nJimmy-serkku näytti ajattelevan, että Starrien puolella ehkä saattaa\nolla heikkouttakin. Mutta sitäpä ei ollut, sen Emilia aikoi näyttää\nhänelle!\n\nHän oli odottanut enemmän myötätuntoa Jimmy-serkulta. Hän oli tiennyt,\nettä Elisabet-täti tuomitsisi hänen käytöksensä ja että Laura-tädinkin\nkysyvissä silmissä pilkahtaisi pettymystä. Mutta hän oli luottanut\nsiihen, että Jimmy-serkku pitäisi hänen puoltaan niin kuin aina\nennenkin.\n\n-- Isoäitieni ei tarvinnut koskaan tulla toimeen Ruth-tädin kanssa, hän\ntiuskaisi.\n\n-- Heidän täytyi tulla toimeen isoisiesi kanssa. Jimmy-serkku näytti\najattelevan, että tämä ratkaisisi asian -- kuten olisi varmaan\nmyöntänyt jokainen, joka oli tuntenut Archibald ja Hugh Murrayn.\n\n-- Jimmy -- pitääkö minun sinun mielestäsi palata takaisin ja tyytyä\nRuth-tädin torumiseen ja jatkaa kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan?\n\n-- Mitä itse ajattelet siitä? kysyi Jimmy-serkku. -- Syö munkki,\ntyttöseni.\n\nNyt Emilia ottikin munkin. Saattoihan tässä toki vähän lohduttaa\nmieltään. Mutta kun syö munkkeja, ei voi pysyä dramaattisena.\nKoettakaapa itse.\n\nEmilia luisui tragedian kukkuloilta kärttyisyyden laaksoon.\n\n-- Ruth-täti on ollut kahtena viimeksi kuluneena kuukautena aivan\nkauhea, aina siitä asti kun katarri on estänyt häntä menemästä ulos. Et\nvoi aavistaa, miltä se on tuntunut.\n\n-- Voi, kyllä minä aavistan. Ruth Dutton ei ole koskaan saavuttanut\nkenenkään ystävyyttä. Joko jalkasi lämpiävät, Emilia?\n\n-- Minä vihaan häntä, huudahti Emilia yhä käytöstään puolustellen. --\nOn kamalaa elää sellaisen kanssa, jota vihaa...\n\n-- Myrkkyä kerrassaan, myönsi Jimmy.\n\n-- Mutta se ei ole minun syyni. Minä olen koettanut pitää hänestä, olen\nkoettanut olla hänelle mieliksi. Mutta aina hän näykkii minua, näkee\nhuonoja vaikuttimia kaikessa mitä teen tai sanon -- taikka en tee tai\nsano. Hän ei koskaan väsy muistuttamaan minulle, että istuin kirkossa\npenkin nurkassa ja etten saanut tähtineulaa. Hän vihjailee lakkaamatta\nsellaiseen, mikä loukkaa isäni ja äitini muistoa. Ja aina hän antaa\nminulle anteeksi semmoista, mitä en ole tehnyt -- tai mikä ei kaipaa\nanteeksiantoa.\n\n-- Sangen tuskastuttavaa, myönsi Jimmy-serkku.\n\n-- Tuskastuttavaa -- niin juuri. Minä tiedän, että jos palaan takaisin,\nhän sanoo: \"Annan sinulle tällä kertaa anteeksi, mutta katso, ettei se\ntapahdu toiste.\" Ja sitten hän tuhahtaa nenäänsä -- voi, maailmassa ei\nole ilkeämpää ääntä kuin Ruth-tädin nenäntuhahdus.\n\n-- Oletko koskaan kuullut tylsän veitsen sahaavan paksua pahvia? mutisi\nJimmy-serkku.\n\nEmilia ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain:\n\n-- En voi aina olla väärässä, mutta Ruth-tädin mielestä olen, ja hän\nsanoo, että hänen täytyy antaa minulle paljon anteeksi. Hän pakottaa\nminut nielemään kalanmaksaöljyä. Hän ei koskaan laske minua iltaisin\nulos, jos voi sen estää -- \"keuhkotautisten ei koskaan pitäisi olla\nulkona kello kahdeksan jälkeen\". Jos häntä viluttaa, minun täytyy pukea\nylleni lisäalushame. Hän tekee aina epämiellyttäviä kysymyksiä eikä\nusko vastauksiani. Hän uskoo nyt ja ikuisesti, että minä viekkaudesta\nsalasin häneltä tämän näytelmäjutun. Semmoinen ei juolahtanut\npäähänikään. Mainitsihan \"Viikkosanomatkin\" siitä jo viime viikolla.\nRuth-tädiltä jää harvoin huomaamatta, mitä lehdessä on. Hän pisteli\nminua monta päivää, kun kerran huomasi minun kirjoittaneen jonkin\nkirjoitelmani alle Emilie. \"Etkö keksi konstikkaampaa kirjoitustapaa\",\nhän ilkkui.\n\n-- No vähän höpsyähän tuo olikin, vai mitä, pikkuinen?\n\n-- Kyllähän minä uskon, etteivät isoäitini olisi niin tehneet. Mutta\nRuth-tädin ei olisi tarvinnut jankuttaa, niin kuin teki. Se on kauheaa!\nSanoisi asiasta mielipiteensä ja jättäisi siihen. Kun sain valkoiseen\nalushameeseeni pienen ruostepilkun, Ruth-täti marmatti siitä monta\nviikkoa. Hän tahtoi itsepintaisesti saada selville, milloin ruostetahra\noli siihen tullut ja millä tavalla, eikä minulla ollut siitä\naavistustakaan. Tiedätkö, Jimmy-serkku, kun sitä oli jatkunut kolme\nviikkoa, minusta tuntui että huudan, jos hän vielä mainitsee asiasta.\n\n-- Jokainen olisi tuntenut samoin, sanoi Jimmy-serkku kinkulle, joka\nriippui katossa.\n\n-- Erikseenhän nämä asiat ovat vain neulanpistoja, tiedän sen, ja\nmielestäsi on tuhmaa välittää niistä, mutta...\n\n-- Ei, ei. Sataa neulanpistoa olisi vaikeampi kärsiä kuin katkennutta\njalkaa. Minä antaisin mieluummin lyödä halolla päähäni, jos asia olisi\nsillä selvä.\n\n-- Niin, semmoista se on -- pelkkää neulalla pistelemistä koko ajan.\nHän ei laske Ilseä taloonsa eikä Teddyä eikä Perryä, ei ketään\nmuuta kuin sen typerän Andrew'n. Olen aivan väsynyt häneen. Täti\nei päästänyt minua valmistavan luokan illanviettoon. Ensin oli\nrekiretki ja sitten illallinen Ruskean teekannun ravintolassa ja\nsen jälkeen vähän tanssittiin. Kaikki olivat mukana paitsi minä. Se\noli talven merkkitapaus. Jos auringonlaskun aikaan menen Ylevyyden\nmaahan kävelemään, hän on varma, että minulla on joitakin hämäriä\ntarkoituksia. Häntä ei koskaan haluta kävellä Ylevyyden maassa. Miksi\nsitten minua? Hän väittää, että minulla on itsestäni liian suuret\nluulot. Mutta se ei ole totta -- vai onko, Jimmy-serkku?\n\n-- Ei, sanoi Jimmy-serkku miettivästi. -- Suuret, mutta ei liian suuret.\n\n-- Täti sanoo, että minä aina panen kaikki epäjärjestykseen. Jos\nkatselen ulos ikkunasta, hän lyllertää paikalla huoneen poikki ja\nasettaa uutimien kulmat jälleen täsmälleen yhdenmukaiseen asentoon. Ja\nlakkaamatta saan kuulla 'miksi' -- 'miksi' -- lakkaamatta, Jimmy-serkku.\n\n-- Ymmärrän, että sinun on nyt paljon parempi olla, kun olet saanut\nkaiken tuon puretuksi sisuksistasi, sanoi Jimmy-serkku. -- Vielä yksi\nmunkki?\n\nAlistuvasti huoahtaen Emilia otti jalkansa liedeltä ja siirtyi pöydän\nluo. Munkkiruukku oli hänen ja Jimmyn välillä. Hänen oli hyvin nälkä.\n\n-- Onko Ruth-täti antanut sinulle kylliksi ruokaa? kysyi Jimmy-serkku\nhuolestuneena.\n\n-- On. Ainakin yhden Uuden Kuun tavoista Ruth-täti pitää kunniassa.\nHänen pöydästään on puute kaukana. Mutta välipaloja ei ole.\n\n-- Ja sinähän olet aina pitänyt herkkupalasta nukkumaan menon aikaan,\nvai kuinka? Mutta saithan sinä mukaasi laatikollisen viime kerralla,\nkun kävit kotona.\n\n-- Sen Ruth-täti takavarikoi. Hän toisin sanoen pani sen ruokakomeroon\nja tarjoili sisällyksen aterioilla. Nämä munkit ovat hyviä. Ja kun syö\nnäin ajattomana aikana, on kaikki vähän jännittävää ja luvatonta, eikö\nniin? Kuinka satuit valvomaan, Jimmy-serkku?\n\n-- Lehmä on kipeä. Ajattelin että on ehkä paras valvoa ja käydä välillä\nkatsomassa sitä.\n\n-- Se oli minun onneni. Nyt olen taas järjissäni. Tietysti minä sinun\nmielestäsi olen ollut aika hupakko.\n\n-- Jokainen on narri omalla tavallaan, sanoi Jimmy-serkku.\n\n-- No niin, minä lähden takaisin ja puraisen hampaani happameen omenaan\nirvistämättä.\n\n-- Käy sohvalle pitkäksesi ja nukahda vähän aikaa. Minä valjastan\nharmaan tamman ja kyyditsen sinut takaisin, kun päivä alkaa valjeta.\n\n-- Ei, ei, se ei sovi. Monestakaan syystä. Ensinnäkin siellä on yhtä\nvaikea ajaa rattailla kuin reelläkin. Toiseksi, Elisabet-täti kuulee\nmeidän lähtevän ja saa silloin tietää koko jutun, enkä minä tahtoisi.\nPidämme ajattelemattoman tekoni kahdenkeskisenä, syvänä ja ankarana\nsalaisuutenamme, serkku hyvä.\n\n-- Entä kuinka aiot päästä takaisin Shrewsburyyn?\n\n-- Kävelen.\n\n-- Kävelet? Shrewsburyyn? Tähän aikaan yöstä?\n\n-- Juurihan minä kävelin sieltä tänne. Teen toistamiseen saman tempun,\neikä se ole sen vaikeampaa kuin tärskytellä näillä kamalilla teillä\nharmaan tamman rattailla. Tietysti panen jalkaani jotain tukevampaa\nkuin vuohikasnahkaiset puolikengät. Olen tärvellyt sinun joululahjasi\nraivokohtauksen takia. Tuolla vaatekomerossa on vanha kenkäparini.\nPanen ne jalkaani -- ja vanhan ulsterin päälleni. Päivän valjetessa\nolen Shrewsburyssä. Lähden heti kun olemme saaneet munkit loppuun.\nNuollaan lautanen puhtaaksi, Jimmy-serkku.\n\nJimmy-serkku myöntyi. Olihan Emilia nuori ja jäntevä, yö oli kaunis,\nja kuta vähemmän Elisabet tiesi joistakin asioista, sitä parempi\nkaikille asianomaisille. Jimmy-serkku istahti munkkien ääreen huoaten\nhelpotuksesta, kun asia oli päättynyt näin hyvin. Hän oli todella\naluksi pelännyt, että Emilian sisimmässä piilevä itsepäisyys oli nyt\ntullut eteen, ja sitten, huh!\n\n-- Miten kirjoittelu luistaa? hän kysyi.\n\n-- Olen viime aikoina kirjoittanut aika paljon, vaikka huoneessani\nonkin aamuisin kylmää, mutta se on minulle rakasta työtä. Hartain\nhaaveeni on kirjoittaa vielä joskus jotain arvokasta.\n\n-- Vielä sinä kirjoitatkin. Sinua ei ole työnnetty kaivoon, sanoi\nJimmy-serkku.\n\nEmilia taputti hänen kättään. Ei kukaan oivaltanut selvemmin kuin\nEmilia, mitä Jimmy-serkku olisi saanut aikaan, ellei häntä olisi\ntyönnetty kaivoon.\n\nKun munkit oli syöty loppuun, pani Emilia vanhat kengät jalkaansa ja\nulsterin ylleen. Jimmy-serkku katsoi häntä. Hän ajatteli, että Emilia\noli lahjakas, kaunis, iloinen olento ja että muutamat saisivat hävetä.\n\n-- Pitkä ja komea -- pitkä ja komea, kuten kaikki naisemme, hän mutisi\nhaaveilevasti. -- Paitsi Ruth-täti, hän lisäsi.\n\nEmilia nauroi virnistäen.\n\n-- Ruth-täti mahtaa koostaan huolimatta panna parastaan, kun pian\nkohtaamme. Tästä hänellä riittääkin puheenaihetta loppuvuodeksi. Mutta,\nserkku rakas, älä ole milläsikään, nyt minä en aio pitkään aikaan tehdä\nmitään tuhmuuksia. Tämä on puhdistanut ilmaa. Elisabet-täti ajattelee\nvarmaan, että sinä olet kauhea mies, kun olet syönyt yksin koko\nruukullisen munkkeja, sinä ahne Jimmy-serkku.\n\n-- Tarvitsetko uuden tyhjän kirjan?\n\n-- En vielä. Viimeksi saamani on vasta puolessa. Sivuja riittää nyt\nkauan, kun en saa kirjoittaa kertomuksia. Voi kuinka mielelläni\nkirjoittaisin, serkku hyvä.\n\n-- Kyllä se aika vielä tulee, kyllä se aika vielä tulee, sanoi\nJimmy- serkku rohkaisevasti. -- Odota, odota vielä vähän aikaa.\n\"Viisaudella talo rakennetaan ja ymmärryksellä vahvaksi varustetaan,\nja taidolla täytetään kammiot kaikkea kallista ja ihanaa tavaraa\ntäyteen\" -- kaikkea kallista ja ihanaa tavaraa, Emilia, Sananlaskujen\nneljäskolmatta luku, kolmas ja neljäs jae.\n\nHän saattoi Emilian ulos ja lukitsi ovet. Sitten hän sammutti\nkaikki kynttilät yhtä lukuun ottamatta. Hetken hän tuijotti siihen,\nja vakuuttuneena ettei Elisabet kuulisi, hän sanoi sydämensä koko\nhartaudella:\n\n-- Ruth Dutton menköön he- he- he-, rohkeus petti kuitenkin, hei\ntaivaaseen!\n\nEmilia palasi kirkkaassa kuutamossa Shrewsburyyn. Hän oli odottanut,\nettä kävelyretki olisi ikävä ja väsyttävä, kun suuttumus ja kapinahenki\neivät enää siivittäneet askelia. Mutta siitä tulikin hauska matka. Hän\noli väsynyt, mutta väsymys ilmeni mielikuvituksen vilkkautena, kuten\nhän oli todennut usein ennenkin ylen määrin uuvuttuaan. Ajatus oli\nnopea ja virkeä.\n\nKävellessään hän runoili yöstä. Siinä oli villiä metsäläislumousta,\njoka herätti vastakaikua syvällä Emilian luonteessa piilevässä villissä\nmetsäläispiirteessä, hänen halussaan vaeltaa vapaasti mielijohteitten\nmukaisesti -- mikä on ominaista mustalaiselle ja runoilijalle, nerolle\nja hullulle.\n\nIsot kuuset olivat jo vapautuneet lumitaakastaan, ne heiluttelivat\nkäsivarsiaan vapaasti, hurjasti ja iloisesti kuutamossa. Voiko ikinä\nolla mitään yhtä kaunista kuin noiden harmaitten, sopusuhtaisten\nvaahteraan varjot tiellä, jota hän vaelsi?\n\nTienvarren talot olivat täynnä tenhoavaa salaperäisyyttä. Hän ajatteli\nihmisiä, jotka niissä nukkuivat ja näkivät unessa sen, mitä elämä\nheiltä päivällä kielsi -- pienten lasten kätösiä, jotka he uneen\nvaipuessaan olivat ristineet -- sydämiä jotka ehkä surun masentamina\nvalvoivat -- yksinäisiä käsivarsia, jotka kurottuivat yön tyhjyyteen --\nhänen, Emilian, liukuessa ohi kuin aamuhetkien aave.\n\nOli helppoa kuvitella, että liikkeellä oli muitakin olentoja, sellaisia\njotka eivät olleet kuolevaisia eivätkä inhimillisiä. Emilia eli aina\ntarumaailman rajalla, ja nyt hän astui rajan yli.\n\nTuulen tyttö vihelteli aavemaisesti suoruo'ikossa. Emilia uskoi\nkuulleensa pöllöjen rakasta peikkomaista naurua kuusikosta. Joku\nhyppeli hänen tiensä poikki -- se oli ehkä jänis tai ehkä pieni tonttu.\nPuiden ääriviivat olivat samalla kertaa hauskoja ja kammottavia, aivan\ntoisenlaisia kuin päivällä. Viime vuoden kuihtuneet ohdakkeet olivat\nkummituksina pitkin aitovieriä, ränstynyt vanha keltakoivu kuin metsän\nsatyyri. Vanhojen jumalten askelet kaikuivat hänen ympärillään. Mäen\nrinteen kuivunut puukänttyrä oli ilmeisesti itse Pan, joka nauravine\nfauneineen soitti huilua kuutamossa ja pimennoissa. Oli hauskaa\najatella, että niin oli.\n\n-- Ihminen menettää kovin paljon, kun hän menettää uskonsa\nuskomattomaan, tuumi Emilia. Hänestä tämä jokseenkin sattuva huomautus\nolisi ansainnut päästä Jimmy-kirjaan, jos se vain olisi ollut mukana.\n\nKun Emilia näin oli kevätyössä huuhtonut sielunsa puhtaaksi\nkatkeruudesta, hän saapui Ruth-tädin ovelle. Hänen koko olemuksensa\nsuorastaan helisi hurjaa, outoa hurmiota. Hämärän purppuramaiset\nmäet sataman itäpuolella alkoivat kirkastua valkenevan taivaan alla.\nHän luuli oven olevan vielä lukossa, mutta ripa kääntyikin hänen\nvääntäessään ja hän astui sisään.\n\nRuth-täti oli jalkeilla ja teki keittiön lieteen tulta.\n\nEmilia oli paluumatkalla ajatellut toistakymmentä eri tapaa sanoa\nsanottavansa, mutta nyt hän ei käyttänyt ainoatakaan niistä. Viime\nhetkessä hänen mieleensä juolahti hullunkurinen päähänpisto. Ennen kuin\nRuth-täti ehti -- tai tahtoi -- puhua, Emilia sanoi:\n\n-- Ruth-täti, olen tullut takaisin sanomaan, että annan sinulle\nanteeksi, mutta ettei tällaista saa tapahtua toista kertaa.\n\nTotta puhuen rouva Ruth Dutton tunsi melkoista helpotusta, kun\nEmilia oli tullut takaisin. Hän oli pelännyt Elisabetia ja Lauraa\n-- perhetorat olivat Murraytten kesken katkeria tapauksia -- ja\nhäntä oli toden teolla vähän pelottanut, mitä seurauksia siitä olisi\nEmilialle itselleen, jos tämä tosiaan oli ohuet kengät jalassaan ja\nohut päällystakki yllään lähtenyt Uuteen Kuuhun. Ruth Dutton ei näet\nsentään ollut ilkimys, hän oli vain melko tyhmä itsepäinen pieni\nkana, joka koetti kasvattaa leivosta. Hän pelkäsi todella Emilian\nkylmettyvän ja saavan keuhkotaudin. Ja jos Emilia olisi itsepäinen eikä\npalaisikaan Shrewsburyyn, niin siitä syntyisi puheita, ja puheita Ruth\nDutton vihasi, jos hän tai hänen tekonsa olivat niiden aiheena. Tämän\nkaiken huomioon ottaen hän jätti iskemättä kiinni Emilian nenäkkääseen\nvastaukseen.\n\n-- Kadullako sinä yösi vietit? hän kysyi töykeästi.\n\n-- Enhän toki. Lähdin Uuteen Kuuhun, juttelin Jimmy-serkun kanssa ja\nhaukkasin hiukan. Sitten kävelin takaisin.\n\n-- Näkikö Elisabet sinut? Tai Laura?\n\n-- Eivät. He nukkuivat.\n\nRouva Dutton tuumi, että se saattoikin olla parasta.\n\n-- No niin, hän sanoi kylmästi, olet osoittanut suurta\nkiittämättömyyttä, Emilia, mutta saat sen tällä kertaa anteeksi --\nsitten hän äkkiä keskeytti. Eikö tuota jo ollut sanottu tänä aamuna?\nEnnen kuin hän ehti keksiä toista sopivaa huomautusta, katosi Emilia\nyläkertaan. Rouva Ruth Duttonille jäi ilkeä tunne, ettei hän syystä tai\ntoisesta ollut suoriutunut jutusta niin loistavasti kuin olisi suonut.\n\n\n\n\n11\n\nKUKKULOILLA JA LAAKSOSSA\n\n\n_Shrewsbury, huhtikuun 28. päivänä_\n\n\"Täksi viikonlopuksi pääsin Uuteen Kuuhun, ja aamulla palasin takaisin.\nTämä on siis ankea maanantai ja minua vaivaa koti-ikävä. Ruth-tädinkin\nkanssa on vähän vaikeampi tulla toimeen maanantaisin -- ainakin tuntuu\nsiltä, kun tulee Laura-tädin ja Elisabet-tädin luota.\n\nJimmy-serkku ei ollut tällä kertaa parhaimmillaan. Hänellä oli pari\nomituista kohtausta ja hän oli vähän nyrpeäkin kahdesta syystä:\nensinnäkin monet hänen omenapuuntaimistaan ovat kuolemaisillaan, hiiret\nkun pääsivät talvella syömään kuoren niiden ympäriltä, ja toiseksi hän\nei saa Elisabet-tätiä kokeilemaan uusia separaattoreita, joilla kaikki\nmuut erottavat kerman maidosta. Minä puolestani salassa iloitsin, ettei\ntäti suostu niihin. Minä en soisi minkään hävittävän vanhaa kaunista\nmaitokamariamme ja kiiltäviä ruskeita maitokehloja. En voi kuvitella\nUutta Kuuta ilman maitokamaria.\n\nKun sain Jimmy-serkun hetkeksi unohtamaan huolensa, rupesimme tutkimaan\nCaltonin hintaluetteloa ja pohtimaan, kuinka käyttäisimme parhaiten\nne kaksi dollaria, joiden arvosta saamme valita siemeniä palkkioksi\n'Pöllön naurusta'.\n\nSuunnittelimme kymmenkunta erilaista yhdistelmää ja kukkapenkkiä ja\nsaimme siitä monen sadan dollarin arvosta huvia. Lopulta valitsimme\npitkän kapean penkin astereita -- lavendelin värisiä keskelle, niiden\nympärille valkoisia, vaaleanpunaisia reunoille ja joka nurkkaan tummat\npurppuramättäät vartijoiksi. Olen varma, että siitä tulee kaunis. Ja\nkun ihailen sitä syyskuussa, ajattelen: Tämä tuli minun päästäni!\n\nOlen taas astunut askelen alppipolkuani. Viime viikolla 'Naisten\noma lehti' julkaisi runoni 'Tuuleton' ja antoi siitä kaksi lehden\nvuosikertaa. Rahaa ei -- mutta vielä kai sitäkin tulee. Minun täytyy\npian ansaita sen verran, että voin maksaa Ruth-tädille takaisin joka\ncentin, minkä täysihoitoni on tullut hänelle maksamaan. Sitten hän\nei voi pistellä, että aiheutan hänelle suuria kustannuksia. Tuskin\nkuluu päivääkään, ettei hän jollakin tavoin vihjaise siihen -- 'Ei,\nrouva Beatty, en voi antaa lähetykselle tänä vuonna niin paljon kuin\ntavallisesti, minulla on ollut suuremmat menot, kuten tiedätte.' --\n'Ei, ei herra Morrison, uudet tavaranne ovat kauniita, mutta minun\nei kannata teettää silkkipukua tänä keväänä.' -- 'Tuo sohva pitäisi\ntosiaan pehmustaa uudelleen, se alkaa käydä ränstyneeksi; mutta se ei\ntule kysymykseenkään nyt, vuoteen tai pariin.' Sitä samaa loputtomiin.\n\n'Pöllön nauru' painettiin Shrewsburyn 'Sanomiin' painovirheineen\nkaikkineen. Evelyn Blake kuuluu sanovan, ettei hän usko sitä minun\nkirjoittamakseni. Hän on varma, että hän muutama vuosi sitten näki\njossakin tarkalleen samanlaisen runon.\n\nKultaseni Evelyn!\n\nElisabet-täti ei sanonut runosta mitään, mutta Jimmy-serkku kertoi,\nettä täti leikkasi sen irti ja pani Raamatun väliin, jota hän pitää\nhyllyllä vuoteensa vieressä. Kun kerroin saavani siitä kahden dollarin\narvosta siemeniä, täti vastasi, että luultavasti kustantaja oli tällä\nvälin tehnyt vararikon.\n\nMinun tekee mieleni lähettää 'Kultaisiin Hetkiin' eräs pieni\nlapsikuvaus, se kun miellytti herra Carpenteria. Tahtoisin saada sen\nkoneella kirjoitetuksi; mutta koska se on mahdotonta, minun täytyy\nkirjoittaa se hyvin selvästi. Saa nähdä rohkenenko. Saisin siitä\nvarmaan palkkion.\n\nDean tulee pian kotiin. Se on hauskaa. Olenkohan minä hänen mielestään\npaljon muuttunut. Kasvanut olen ainakin. Laura-tädin mielestä minun\npitää lähiaikoina saada oikeat pitkät hameet ja koota hiukseni\npäälaelle, mutta Elisabet-täti sanoo, että viisitoista vuotta on liian\nalhainen ikä. Tytöt eivät kuulemma ole nykyään viisitoistavuotiaina\nyhtä kehittyneitä kuin hänen aikanaan.\n\nElisabet-täti todella pelkää, tiedän sen varmasti, että jos hän antaa\nminun tulla täysikasvuiseksi, minä karkaan 'kuten Juliakin'. Mutta en\nminä pidä aikuiseksi tulolla kiirettä. On hauskempaa olla niin kuin\nnytkin -- siltä väliltä. Näin voin olla lapsellinen milloin tahdon,\nkenenkään pitämättä sitä sopimattomana. Jos taas tahdon käyttäytyä\ntäysikasvuisen tavoin, oikeuttaa pituuteni siihen.\n\nTänä iltana on hiljainen sadesää. Suolla on pajuissa kissoja\nja Ylevyyden maassa nuoret koivut ovat heittäneet läpinäkyvän\npurppurahunnun paljaille jäsenilleen. Taidanpa kirjoittaa siitä runon,\n'Kevätnäkyjä'.\"\n\n_Toukokuun 5. päivänä_\n\n\"Korkeakoulussa on raivonnut oikea kevätrunomyrsky. Kynän toukokuun\nnumerossa oli Evelynin runo 'Kukkasista'. Sangen horjuvat loppusoinnut.\n\nJa entä Perry! Hänkin tunsi vuotuisen kevätinnoituksen, joksi herra\nCarpenter sitä sanoi, ja kirjoitti kauhean sepustuksen, jonka nimi oli\n'Vanha maamies kylvää siemenen'. Hän lähetti sen 'Kynään' ja 'Kynä'\ntodella painoi sen -- huumoripalstaansa. Perry on siitä oikein ylpeä\neikä käsitä olleensa aasimaisen tyhmä. Ilse kalpeni kiukusta lukiessaan\nsen eikä ole sen koommin puhunut Perryn kanssa. Ilse sanoo, ettei hänen\nkanssaan ilkeä seurustella. Ilse on Perryä kohtaan aivan liian tyly.\nMutta toisekseen, kun luin Perryn tekeleen ja varsinkin säkeistön\n\n    Olen kyntänyt, karhinnut, kylvänyt,\n    kuten parhaiten taitanut oon,\n    siis jätän peltoni rauhaan nyt,\n    ja lopusta Jumala huoltakoon,\n\nteki minunkin mieleni lyödä hänet kuoliaaksi. Perry vain ei käsitä,\nmikä siinä ei ole kohdallaan.\n\n-- Onhan siinä loppusoinnut, vai mitä?\n\n-- Onhan ne, sointuuhan se.\n\nIlse on pauhannut Perrylle siitäkin, että tämän takissa on viime\naikoina ollut vain yksi nappi ja että hän on tullut semmoisessa\nasussa kouluun. En voinut itsekään kestää sitä, vaan kuiskasin\nkoulusta päästessämme Perrylle, että hän tulisi auringonlaskun aikaan\nviideksi minuutiksi tapaamaan minua Sananjalkalammelle. Hiivin ulos\nmukanani neula, lankaa ja nappeja ja ompelin napit paikoilleen. Hän ei\nkäsittänyt, miksei olisi voinut odottaa perjantai-iltaan ja antaa\nTom-tädin ommella. Minä kysyin:\n\n-- Mikset ommellut niitä itse?\n\n-- Eihän minulla ole nappeja eikä rahaa millä ostaa, hän vastasi. --\nMutta vielä minä ompelen takkiini vaikka kultanapit jos tahdon.\n\nRuth-täti näki, että minulla sisään tullessani oli lankaa ja sakset, ja\nhän tahtoi tietysti tietää, mitä ja miksi. Kerroin hänelle koko asian\nja hän sanoi:\n\n-- Parasta antaa Perry Millerin ystävien ommella kiinni hänen nappinsa,\nellei hän itse sitä tee.\n\n-- Minä olen hänen paras ystävänsä, sanoin.\n\n-- En ymmärrä, mistä olet saanut noin alhaisen maun, sanoi Ruth-täti.\"\n\n_Toukokuun 7. päivänä_\n\n\"Tänään iltapäivällä koulun loputtua Teddy souti Ilsen ja minut\nlahden poikki poimimaan kieloja Green Riverin metsiköstä. Löysimme\nniitä korillisen ja vietimme sen jälkeen ihanan tunnin kuljeskellen\nkankaalla, ympärillämme pikkukuusien ystävällinen humina.\n\nPaluumatkalle lähdettäessä särkän ylle oli laskeutunut paksu valkoinen\nsumu, joka täytti koko satamalahden. Mutta Teddy souti junanvihellyksiä\nkohti, joten meillä ei oikeastaan ollut mitään hätää, ja minun\nmielestäni seikkailu oli suurenmoinen.\n\nTuntui kuin olisimme liukuneet valkoisella merellä rasvatyynessä. Ei\nkuulunut kuin särkän vieno valitus, syvän meren hyöky sen takaa ja\nairojen hiljainen solina lasinkirkkaassa vedessä. Olimme yksinämme\nsumumaailmassa rannattomalla merellä. Silloin tällöin viileä\ntuulenhenkäys kohotti hetkeksi sumuverhoa ja ympärillämme häämötti\naavemaisia hämäriä rantoja. Sitten tyhjä valkeus taas sulki kaiken\nhelmaansa. Tuntui kuin olisimme etsineet lumottua rantaa, joka koko\najan pakeni meitä. Olin todella pahoillani, kun tulimme laituriin,\nmutta kun saavuin kotiin, tapasin Ruth-tädin tuiki kiihtyneenä sumun\nvuoksi.\n\n-- Tiesin ettei minun olisi pitänyt laskea sinua menemään, hän sanoi.\n\n-- Ei se ollut vaarallista, täti, väitin minä. -- Ja katsopas ihania\nkielojani.\n\nMutta Ruth-täti ei vilkaissutkaan kukkiin.\n\n-- Vai ei vaarallista valkoinen sumu? Entäpä jos olisitte eksyneet ja\nolisi alkanut tuulla, ennen kuin ennätitte rantaan?\n\n-- Kuinka Shrewsburyn pienessä satamassa voisi eksyä? Sumu oli kerta\nkaikkiaan ihmeellinen -- ihmeellinen. Tuntui kuin olisimme soutaneet\nplaneetan reunalta avaruuden syvyyteen.\n\nPuhuin innostuneesti ja taisin näyttää hieman hurjalta hiukset\nsumupisaroissa, sillä Ruth-täti sanoi kylmästi, säälitellen:\n\n-- On onnetonta, että sinä kiihdyt noin helposti, Emilia.\n\nJäähdyttäminen ja säälittely raivostuttaa, siksi vastasin arvelematta:\n\n-- Mutta ajatteles, Ruth-täti, kuinka paljon hauskaa sinä menetät, kun\net koskaan kiihdy. Ei ole mitään ihanampaa kuin tanssia leimuavan tulen\nympärillä. Mitä se tekee, vaikka siitä lopulta tuleekin tuhkaa?\n\n-- Kun olet minun ikäiseni, sanoi Ruth-täti, on sinullakin kai sen\nverran järkeä, ettet haltioidu valkoisesta sumusta.\n\nTuntuu mahdottomalta, että minä koskaan vanhenisin ja kuolisin.\nTietysti niin tapahtuu, mutta en usko sitä. Kun en vastannut mitään,\nkäänsi Ruth-täti kelkkansa toisaalle.\n\n-- Minä näin Ilsen kulkevan tästä ohi. Onko sillä tytöllä ensinkään\nalushameita?\n\n-- Hänen pukunsa on silkkiä ja purppuraa, mutisin minä toistaen\nraamatunlauseen vain siitä syystä, että se viehättää minua. Olisi\nmahdotonta kuvitella kauniimpaa ja yksinkertaisempaa esitystä naisesta,\njolla on upeat vaatteet. En luule Ruth-tädin huomanneen, että se oli\nraamatunlause. Hän vain luuli minun koettavan loistaa.\n\n-- Jos tarkoitat, että hänellä on yllään purppuranpunainen\nsilkkialushame, Emilia, niin sano se selvällä englannin kielellä. Vai\nsilkkisiä alushameita. Jos hän olisi minun hoidossani, niin kyllä minä\nnäyttäisin hänelle.\n\nOlen kantanut huoneeni täyteen orapihlajankukkia ja näyttää kuin lordi\nByronkin voisi parantua.\"\n\n_Toukokuun 13. päivänä_\n\n\"Olen tehnyt sen uhkarohkean tempun, että olen lähettänyt viimevuotisen\n'Erilaista' nimisen kertomukseni 'Kultaisiin Hetkiin'. Suorastaan\nvapisin, kun pudotin sen postilaatikkoon. Voi, jos se hyväksyttäisiin!\n\nPerry oli taas antanut koululle naurun aihetta. Hän sanoi tunnilla,\nettä Ranska lähetti muoteja ulkomaille. Ilse meni hänen luokseen, kun\nluokka tuli ulos, ja sanoi: 'Pölvästi!' eikä ole sen jälkeen puhunut\nhänen kanssaan.\n\nEvelyn lausuu yhä simasuisena ja nauraen letkauksiaan. Letkaukset ehkä\nvoisin antaa hänelle anteeksi, naurua en.\"\n\n_Toukokuun 15. päivänä_\n\n\"Eilen illalla meillä oli valmistavan luokan toverikokous. Se pidetään\naina toukokuussa. Meidän oli määrä kokoontua koulun juhlasaliin, mutta\nkun tulimme sinne, ei kaasu kummaksemme syttynyt. Emme käsittäneet\nmistä se johtui, mutta epäilimme junior-luokkaa. (Tänään huomasimme,\nettä he olivat sulkeneet kaasujohdon kellarikerroksesta ja lukinneet\nkellarin oven.)\n\nEnsiksi emme tienneet mitä tehdä. Sitten muistin, että Elisabet-täti\noli viime viikolla tuonut Ruth-tädille -- mutta minua varten -- ison\nlaatikon kynttilöitä. Juoksin kotiin ja otin ne -- Ruth-täti oli ulkona\n-- ja me asettelimme niitä joka puolelle juhlasaliin.\n\nNäin me saatoimme pitää kokouksen ja se onnistui loistavasti.\nTilapäisten kynttilänjalkojen keksiminen tuotti niin paljon huvia, että\npääsimme heti hyvään alkuun, ja sitä paitsi kynttilänvalo on paljon\nystävällisempää ja innostavampaa kuin kaasuvalo. Tuntui kuin olisimme\nkaikki olleet tavallista sukkelampiakin.\n\nJokaisen täytyi pitää puhe valitsemastaan aiheesta. Perryn puhe oli\nillan paras. Hän oli aikonut ottaa aiheen Kanadan historiasta --\nepäilemättä viisaan, mutta luullakseni ikävän. Viime hetkessä hän\nkuitenkin muutti mieltään ja puhui kynttilöistä.\n\nHän puhui vapaasti kertoen kaikista kynttilöistä, joita oli eri maissa\nnähnyt purjehtiessaan pienenä poikana isänsä laivassa. Puhe oli niin\nsukkela ja hauska, että istuimme kuin lumottuina. Luulen että kaikki\nunohtivat sekä ranskalaiset muodit että vanhan maamiehen, joka jätti\nharaamisen ja kitkemisen Jumalalle.\n\nRuth-täti ei ole vielä huomannut, kuinka kynttilöiden on käynyt,\nentinen laatikko kun ei ole vielä aivan tyhjä. Kun huomisiltana lähden\nUuteen Kuuhun, pyydän Laura-tätiä antamaan uuden laatikon -- tiedän\nettä hän antaa -- ja tuon ne Ruth-tädille.\"\n\n_Toukokuun 22. päivänä_\n\n\"Tänään posti toi minulle inhottavan pitkän kuoren. 'Kultaiset Hetket'\noli lähettänyt takaisin juttuni. Mukana tulleessa paperisuikaleessa\nsanottiin:\n\n'Olemme kiinnostuneina lukeneet kertomuksenne, mutta mielipahaksemme\nmeidän täytyy ilmoittaa, ettemme tällä kertaa voi julkaista sitä.'\n\nAlussa koetin lohduttautua sillä, että he olivat kiinnostuneina\nlukeneet kertomukseni. Mutta sitten älysin, että hylkäysilmoitushan\noli valmiiksi painettu, joten saman siis saivat kaikki, joiden\nkäsikirjoitukset hylättiin.\n\nPahinta oli, että ennen kuin palasin koulusta Ruth-täti oli nähnyt\nkäärön ja avannut sen. Oli nöyryyttävää, että hän näin tiesi\nepäonnistumiseni.\n\n-- Toivottavasti tämä saa sinut vakuuttumaan siitä, Emilia, että on\njoutavaa tuhlata postimerkkejä mokomaan. Kuinka päähäsi pälkähtää, että\nsinä kykenisit kirjoittamaan julkaistavaksi kelpaavan kertomuksen!\n\n-- Onhan kaksi runoani julkaistu, huudahdin.\n\nRuth-täti tuhahti.\n\n-- Niin, runoa. Tarvitsevathan ne aina tyhjien nurkkien täytettä.\n\nEhkä niin onkin laita. Tunsin itseni hyvin mitättömäksi, kun kömmin\nyläkertaan jutturaukkoineni. Minut olisi saanut mahtumaan sormustimeen.\n\nJuttuni kulmat ovat koirankorvilla ja se löyhkää tupakalle. Tekee\nmieleni polttaa se.\n\nEi, sitä minä en tee! Minä jäljennän sen ja koetan onneani toisaalla.\nMinun täytyy onnistua!\"\n\n_Uudessa Kuussa, Blair Waterissa, toukokuun 24. päivänä_\n\n\"'Sillä katso, talvi on kulunut, sade on lakannut, mennyt menojansa.\nKukkasia nähdään kedolla. Laulun aika on tullut.'\n\nIstun avoimen ikkunan ääressä omassa rakkaassa huoneessani. On ihanaa\npäästä aina välillä tänne takaisin. Tuolla ulkona on Korkean Johnin\nmetsikön yllä vieno keltainen taivas, ja valkoinen pieni tähti\nnäkyy juuri parahiksi siinä, missä kalpea kelta sulaa vaaleammaksi\nvihreäksi. Kaukana etelässä 'leudon, kirkkaan poutailman mailla',\non suuria pilvipalatseja ruusunpunaisesta marmorista. Aidan yli\nkallistuu metsäkirsikkapuu täynnä kukkia, jotka ovat kuin kermanvärisiä\nlemmikkejä. Kaikki on niin ihanaa, 'ettei silmä väsy katsomaan eikä\nkorva kuuntelemaan'.\n\nToisinaan ajattelen, ettei tosiaankaan kannata koettaa kirjoittaa\nmitään, kun kaikki on jo niin hyvin sanottu Raamatussa. Tuo säe\nesimerkiksi, jonka juuri toistin, saa minut tuntemaan itseni kääpiöksi\njättiläisen rinnalla. Vain vajaat kaksikymmentä yksinkertaista sanaa\n-- mutta kymmenen sivua ei olisi voinut paremmin kuvata, mitä ihminen\nkeväällä tuntee.\n\nAjatelkaas, kuinka monta miljoonaa kevättä maailmassa on ollut -- ja\nkaikki kauniita!\n\nTänään iltapäivällä Jimmy-serkku ja minä kylvimme asteripenkkimme.\nSiemenet tulivat viipymättä. Liike ei siis näytä tehneen vararikkoa.\nMutta Elisabet-täti arvelee, että ne ovat vanhaa varastoa eivätkä idä.\n\nDean on kotona. Hän oli eilen illalla tapaamassa minua -- rakas\nvanha Dean. Hän ei ole muuttunut vähääkään. Hänen vihreät silmänsä\novat yhtä vihreät ja hänen suunsa yhtä kaunis kuin ennenkin ja hänen\nmielenkiintoiset kasvonsa yhtä mielenkiintoiset. Hän tarttui molempiin\nkäsiini ja katsoi minuun vakavasti.\n\n-- Sinä olet muuttunut, Tähti, hän sanoi. -- Näytät enemmän keväältä\nkuin koskaan. Mutta pitemmäksi älä kasva. En soisi sinun katsovan\nminuun alaspäin.\n\nSitä minäkään en soisi. Olisi kovin vastenmielistä kasvaa pitemmäksi\nkuin Dean. Se ei tuntuisi olevan lainkaan paikallaan.\n\nTeddy on tuumaa pitempi kuin minä. Dean sanoo, että hänen\npiirustustaitonsa on kehittynyt paljon kuluneena vuonna. Rouva Kent\nvihaa yhä minua. Tapasin hänet tänä iltana ollessani keväthämärässä\nyksinäni kävelemässä, eikä hän edes viitsinyt pysähtyä juttelemaan --\nlivahti vain ohitseni kuin varjo hämärässä. Hän katsoi minuun sekunnin\nverran ohi kulkiessaan ja hänen silmänsä hehkuivat vihaa. Hän tulee\nvarmaan vuosi vuodelta onnettomammaksi.\n\nPoikkesin kävelyretkelläni tervehtimässä Autiota taloa. Minun tulee\naina sitä sääli. Se on talo, joka ei ole koskaan elänyt, ei koskaan\ntäyttänyt tarkoitustaan. Sen soikeat ikkunat näyttivät katsovan\nkaihoisasti, kuin turhaan etsien jotakin mitä eivät voi löytää. Kodin\nvalot eivät ole koskaan tuikkineet niistä kesän hämyssä eivätkä talven\npimeässä. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että tuo pieni talo on pysynyt\nuskollisena unelmalleen, joka joskus toteutuu.\n\nTahtoisin omistaa sen.\n\nVaeltelin illalla kaikilla vanhoilla mielipaikoillani, Korkean Johnin\nmetsikössä, Emilian lehdossa, vanhassa puutarhassa, lammen luona\nhautausmaalla, Tämänpäivän tiellä, minä pidän siitä pienestä polusta.\nSe on minulle kuin hyvä ystävä.\"\n\n_Toukokuun 29. päivänä_\n\n\"Ruth-täti tuli tänä iltana kotiin myrskyä ennustava ilme kasvoillaan.\n\n-- Emilia, mitä se juttu merkitsee, joka nyt kiertää Shrewsburyä? Sinun\non nähty seisovan eilen illalla kadulla sylikkäin jonkun miehen kanssa\nja suutelevan häntä.\n\nOlin kohta selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Teki mieleni polkea\njalkaa, nauraa, repiä tukkaani. Koko juttu oli aivan hullunkurinen\nja mahdoton. Mutta minun täytyi pysyä totisena ja selittää asia\nRuth-tädille.\n\nTämmöinen tuo hämärä hullu juttu on.\n\nOlin eilen Ilsen kanssa kävelemässä iltahämärän aikaan. Juuri vanhan\nTaylorin talon edustalla meitä vastaan tuli joku mies. En tunne häntä\nenkä luultavasti tule koskaan tuntemaan. En tiedä, oliko hän pitkä\nvai lyhyt, vanha vai nuori, kaunis vai ruma, musta vai valkoinen,\njuutalainen vaiko kristitty, orja vai vapaa. Mutta sen tiedän, ettei\nhän ollut ajellut partaansa eilen.\n\nHän käveli aika vauhtia. Sitten tapahtui semmoista, johon ei kulunut\nkuin silmänräpäys, mutta jonka kuvaamiseen kuluu monta sekuntia.\nAstuin syrjään päästääkseni hänet ohi, hän astui samaan suuntaan, minä\nsyöksyin vastakkaiseen suuntaan, samoin hän, sitten uskoin pääseväni\nohi ja tein hurjan hyökkäyksen, hän teki niin ikään hyökkäyksen,\nja seuraus oli, että törmäsin täyttä vauhtia häntä päin. Hän oli\nlevittänyt käsivartensa huomatessaan, ettei yhteentörmäystä voitu\nvälttää. Minä juoksin hänen syliinsä ja tärähdyksen voimasta hänen\nkäsivartensa vaistomaisesti hetkeksi kietoutuivat ympärilleni ja iskin\nnenäni rajusti hänen leukaansa.\n\n-- Py-py-pyydän anteeksi, miesparka huohotti, riistäytyi irti minusta\nkuin palavasta kekäleestä ja syöksyi nurkan taa.\n\nIlse oli pakahtua nauruun ja sanoi, ettei hän eläissään ollut nähnyt\nmitään yhtä hassua. Törmäys tapahtui niin nopeasti, että katsojasta\nnäytti aivan siltä, kuin tuo mies ja minä olisimme pysähtyneet,\nkatsoneet toisiamme hetkisen ja sitten hurjasti hyökänneet toistemme\nsyliin.\n\nNenääni kivisti monta korttelin väliä. Ilse sanoi nähneensä neiti\nTaylorin kurkistaneen ikkunastaan juuri kun se tapahtui. Tietysti se\nvanha kielikello paikalla levitti juttua kertoen sen omalla tavallaan.\n\nSelitin tämän kaiken Ruth-tädille, mutta hänen epäilyksensä eivät\nottaneet haihtuakseen. Hän piti selitystäni hyvin ontuvana.\n\n-- Onhan aika merkillistä, ettet voinut leveällä jalkakäytävällä kulkea\nmiehen ohi syleilemättä häntä, sanoi täti.\n\n-- Kuule nyt, Ruth-täti, minä sanoin. -- Tiedän sinun pitävän minua\nviekkaana ja salamielisenä, narrimaisena ja kiittämättömänä. Mutta\nolenhan minä puoleksi Murray, ja luuletko kenenkään, jolla on edes\nvähän Murraytten verta, syleilevän miesystäväänsä julkisella kadulla?\n\n-- Sitä minä ajattelinkin, että tuskin sinä olet aivan niin paatunut,\nmyönsi Ruth-täti. -- Mutta neiti Taylor sanoi nähneensä sen. Ja kaikki\novat kuulleet siitä. Minä en pidä, että minun perheeseeni kuuluvista\npuhutaan moista. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellet vasten neuvoani\nolisi ollut Ilse Burnleyn seurassa. Pidä huolta, ettei tällaista satu\ntoiste.\n\n-- Sellaista ei tapahdu sattumalta, se on ennalta määrätty, sanoin.\"\n\n_Kesäkuun 3. päivänä_\n\n\"Ylevyyden maa on ihana paikka. Voin taas käydä sananjalkalammella\nkirjoittamassa. Ruth-täti pitää näitä retkiä kovin epäiltävinä. Hän ei\nole hetkeksikään unohtanut, että kohtasin siellä eräänä iltana Perryn.\n\nLammikko näyttää nuorten sananjalkojen varjossa aivan ihastuttavalta.\nKatson siihen ja kuvittelen, että se on tarulampi, josta näkee\ntulevaisuuden. Kuvittelen hiipiväni sen partaalle sydänyöllä täysikuun\naikaan -- heitän siihen kalliin esineen ja katson sitten arasti, mitä\nnäen.\n\nEntä mitä se näyttäisi minulle? Että olisin kunniakkaasti kiivennyt\nalppipolkuni? Vai näkisinkö tappion ja sortumisen?\n\nEi sortumista, ei ikinä!\"\n\n_Kesäkuun 9. päivänä_\n\n\"Viime viikolla oli Ruth-tädin syntymäpäivä ja annoin hänelle\nompelemani pienen pöytäliinan. Hän kiitti minua aika jäykästi eikä\nnäyttänyt välittävän liinasta rahtuakaan.\n\nTänä iltana istuin ruokailuhuoneen ikkunakomerossa laskemassa\npäivänvalon viime hetkinä algebran laskujani. Kaksoisovet olivat auki\nja Ruth-täti istui juttelemassa rouva Incen kanssa salissa. Luulin\nheidän tietävän, että olin ikkunakomerossa, mutta luultavasti uutimet\npeittivät minut. Äkkiä kuulin nimeäni mainittavan. Ruth-täti näytti\nkoruliinaa rouva Incelle ja tuntui olevan siitä oikein ylpeä.\n\n-- Sisarentyttäreni Emilia antoi tämän minulle syntymäpäivänäni.\nKatsokaas, kuinka kauniisti se on ommeltu. Hän käyttää neulaa erittäin\ntaitavasti.\n\nSaattoiko tämä olla Ruth-täti? Minä aivan jähmetyin hämmästyksestä enkä\nvoinut liikahtaakaan.\n\n-- Hän kuuluu olevan taitava muutenkin eikä vain neulaa käyttäessään,\nsanoi rouva Ince. -- Olen kuullut, että rehtori Hardy odottaa hänen\ntulevan loppututkinnossa luokkansa ensimmäiseksi.\n\n-- Hänen äitinsä, Julia-siskoni, oli erittäin etevä tyttönä, sanoi\nRuth-täti.\n\n-- Ja hän on varsin sieväkin, sanoi rouva Ince.\n\n-- Hänen isänsä, Douglas Starr, oli oikein kaunis mies, sanoi Ruth-täti.\n\nSitten he lähtivät ulos. Kerrankin salakuuntelija kuuli hyvää\nitsestään! Ja Ruth-tädin suusta!\"\n\n_Kesäkuun 17. päivänä_\n\n\"Minun 'kynttiläni ei yöllä sammu' nykyään, ei ainakaan ennen kuin\nhyvin myöhään. Ruth-täti antaa minun valvoa, kun loppututkinnot\novat alkaneet. Perry suututti herra Traversin kirjoittamalla\nalgebrankokeensa loppuun: Matteus 7:5. Kun herra Travers avasi Uuden\nTestamentin, oli siinä: 'Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta\nsilmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.'\nSanotaan että herra Travers osaa paljon vähemmän matematiikkaa kuin\non osaavinaan. Hän tietysti suuttui ja hylkäsi Perryn kokeen kokonaan\n'rangaistukseksi hänen röyhkeydestään'.\n\nAsian oikea laita oli se, että Perry-parka erehtyi. Se paikka, jota\nhän tarkoitti, oli Matteuksen 5:7 eli 'Autuaita ovat laupiaat, sillä\nhe saavat laupeuden.' Hän kävi selittämässä asian herra Traversille,\nmutta tämä ei ottanut kuuleviin korviinsa hänen selityksiään. Ilse\nlähti silloin jalopeuran luolaan, toisin sanoen meni rehtori Hardyn\nluo, kertoi asian hänelle ja sai hänet puhumaan asiasta herra Traversin\nkanssa. Ja seurauksena oli, että Perryn koe hyväksyttiin, mutta häntä\nvaroitettiin toiste ilveilemästä raamatunlauseilla.\"\n\n_Kesäkuun 28. päivänä_\n\n\"Koulu on päättynyt. Olen saanut tähtineulani. Tämä on ollut mainion\nhauska, työteliäs ja ärsyttävä vuosi. Nyt lähden takaisin rakkaaseen\nUuteen Kuuhun kahdeksi loistokuukaudeksi vapauteen ja onneen.\n\nAion loma-aikanani kirjoittaa puutarhakirjan. Se ajatus on itänyt\njonkin aikaa mielessäni, ja kun en saa kirjoittaa juttuja, koetan\nkirjoittaa joukon tutkielmia Jimmy-serkun puutarhasta ja runon joka\ntutkielman loppuun. Se on hyvää harjoitusta ja Jimmy-serkulle mieleen.\"\n\n\n\n\n12\n\nHEINÄSUOVAN VIERAANVARAISUUS\n\n\n-- Miksi sinä välttämättä tahdot tehdä tuommoista? kysyi Ruth-täti,\ntietysti tuhahtaen.\n\n-- Saadakseni muutaman dollarin hoikkaan kukkarooni, sanoi Emilia.\n\nLoma oli päättynyt. Puutarhakirja oli kirjoitettu ja luettu erä erältä\nheinä- ja elokuun iltahämärissä Jimmy-serkun suureksi iloksi. Nyt oli\nsyyskuu ja Emilian oli palattava kouluun ja kirjojen ääreen. Ylevyyden\nmaahan ja Ruth-tädin luo. Hieman pitemmissä hameissa ja hiukset\nkorkeammalle palmikoituina, niin ylös, että ne jo olivat melkein kuin\naikuisella. Hän oli palannut Shrewsburyyn junior-vuodekseen ja oli\njuuri kertonut Ruth-tädille, mitä aikoi syksyn kuluessa tehdä niinä\nlauantaina, jolloin ei pääse kotiin Uuteen Kuuhun.\n\nShrewsburyn 'Sanomien' toimitus valmisteli erikoista kuvitettua\nShrewsburyn numeroa, ja Emilia aikoi kiertää maaseutua keräämässä sille\ntilauksia; kulkea niin laajalti kuin suinkin saattoi. Hän oli saanut\nElisabet-tädin hyvin vastahakoisesti suostumaan tähän.\n\nJos Elisabet-täti olisi yksin maksanut kaikki menot Emilian\nkoulunkäynnistä, ei hän olisi suostunut ensinkään. Mutta Wallace\nmaksoi tytön kirjat ja koulumaksut, minkä johdosta hän silloin tällöin\nvihjaili Elisabetille olevansa aikamoisen antelias mies, kun niin\nteki. Elisabet ei sisimmässään erikoisesti pitänyt Wallace-veljestään\nja häntä loukkasi mokomalla avustuksella pöyhkeily. Kun Emilia nyt\nhuomautti, että voisi syksyn mittaan helposti ansaita ainakin puolet\nsiitä, mitä hänen kirjansa vuoden kuluessa maksoivat, Elisabet suostui.\nWallace olisi loukkaantunut, jos Elisabet olisi tahtonut maksaa Emilian\nmenot, koska Wallace kerran oli luvannut sen tehdä, mutta sitä mies ei\nsuinkaan voinut paheksua, että Emilia itse ansaitsi osan. Hän oli aina\nsaarnannut, että tyttöjen tulisi luottaa itseensä ja kyetä elämässä\nansaitsemaan oma toimeentulonsa.\n\nRuth-täti ei voinut kieltää, kun Elisabet oli antanut luvan, mutta hän\nei silti hyväksynyt yritystä.\n\n-- On sekin, lähteä nyt yksin kulkemaan pitkin maita!\n\n-- Enhän minä yksin lähde. Ilse tulee kanssani, sanoi Emilia.\nRuth-tädin mielestä tämä ei paljonkaan parantanut asiaa.\n\n-- Torstaina aiomme aloittaa, sanoi Emilia. -- Perjantaina on lupa\nrehtori Hardyn isän kuoleman vuoksi ja torstaina pääsemme kello\nkolmelta koulusta. Keräämme jo sinä iltana tilauksia Länsitien varrelta.\n\n-- Uskallanko kysyä, aiotteko yöpyä tien poskessa?\n\n-- Emme toki. Aiomme olla yötä Wiltneyssä Ilsen tädin luona.\nPerjantaina kuljemme sitten oikotietä takaisin Länsitielle, kalastamme\nsen loppuun ja vietämme perjantaiyön Mary Carswellin vanhempien luona\nSt. Clairissä -- lauantaina palaamme sitten jokivarren tietä takaisin.\n\n-- Kerrassaan mieletöntä, sanoi Ruth-täti. -- Kukaan Murray ei ole\nmilloinkaan tehnyt semmoista. En voi olla ihmettelemättä Elisabetia.\nEi ole edes säädyllistä, että kaksi teidän kaltaistanne nuorta tyttöä\nvaeltaa maaseudulla yksin kolme päivää.\n\n-- Mitä meille voisi tapahtua? kysyi Emilia.\n\n-- Voi tapahtua paljonkin, vastasi Ruth-täti ankarasti.\n\nHän oli oikeassa. Paljon saattoi tapahtua tällä retkellä -- ja todella\ntapahtuikin, mutta Emilia ja Ilse lähtivät torstaina innostunein\nmielin matkaan, kaksi vallatonta koulutyttöä, jotka näkivät kaikessa\nhuvittavan puolen ja olivat päättäneet pitää hauskaa.\n\nVarsinkin Emilia oli uhkuvalla mielellä. Posti oli sinä päivänä\njälleen tuonut laihan kirjeen, jonka kulmassa oli erään pienen\naikakausjulkaisun osoite ja jossa hänelle tarjottiin kolmea\nvuosikertaa hänen runostaan \"Yö puutarhassa\". Tämä runo oli pantu\nhänen puutarhakirjansa loppuun ja sekä hän itse että Jimmy-serkku\nolivat pitäneet sitä teoksen kauneimpana helmenä. Emilia oli jättänyt\npuutarhakirjan Uuteen Kuuhun lukittuun laatikkoon, mutta hän\naikoi syksyn kuluessa lähettää lukujen pääterunoista jäljennöksiä\neri julkaisuihin. Oli hyvä enne, että ensimmäinen, jonka hän oli\nlähettänyt, oli heti hyväksytty.\n\n-- Nyt matkaan, hän sanoi. -- Yli mäkien kauas, kauas! Miten\nhoukuttelevia sanoja! Noiden edessämme olevien mäkien takana voi piillä\nmitä tahansa.\n\n-- Toivon että saamme paljon aineksia ainekirjoitustehtäviin, sanoi\nIlse käytännöllisesti.\n\nRehtori Hardy oli ilmoittanut junior-luokalle, että hän\nsyyslukukaudella vaatisi heitä kirjoittamaan useita aineita, ja\nEmilia ja Ilse olivat päättäneet, että ainakin yksi heidän aineistaan\nkäsittelisi tilaustenkeruumatkan kokemuksia kummankin omasta\nnäkökulmasta. Näin he aikoivat lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.\n\n-- Minä ehdotan, että keräämme tänä iltana pitkin Länsitietä ja sen\nhaaroja Hunter's Creekiin saakka, sanoi Emilia. -- Meidän pitäisi\npäästä sinne auringonlaskun aikaan. Sitten voimme oikaista Malvernin\nmetsän halki metsän toiselle puolelle. Polkua pitkin on vain puolen\ntunnin matka, mutta Malvernin tietä kiertäen matkaan menee kokonainen\ntunti. Onpa nyt ihastuttava iltapäivä.\n\nOli todella ihastuttavan kaunista. Tällaiselta voi maailma näyttää\nvain syyskuussa kun kesä haaveellisessa loistossaan on vielä hiipinyt\npäiväksi takaisin. Ympärillä oli joka puolella viljapeltoja, jotka\nväikkyivät auringonpaisteessa, kultapiisku juovi aitoja ja horsman\nuhritulia paloi kaikkialla mäkiaidan autioteitten varsilla. Pian tytöt\nkuitenkin saivat nähdä, ettei tilausten kerääminen ollut pelkkää huvia.\n\nMuudan ukko sanoi \"yhym\" Emilian joka huomautuksen jälkeen. Kun häntä\nvihdoin kehotettiin tilaamaan, hän vastasi jurosti:\n\n-- Ei.\n\n-- Olipa hauska, ettette te sanonut \"yhym\", sanoi Emilia. -- Se\nalkoikin käydä yksitoikkoiseksi.\n\nUkko katsoi häneen pitkään ja nauroi sitten.\n\n-- Oletteko te niiden ylpeiden Murraytten sukua? Nuorena minä olin\ntyössä eräässä talossa, jota sanottiin Uudeksi Kuuksi, ja eräs\nMurraytten tytöistä, Elisabet hänen nimensä oli, Elisabet, katseli\nihmisiin juuri yhtä ylpeästi ja korkealta kuin tekin.\n\n-- Äitini oli Murray.\n\n-- Sitä minä ajattelinkin. Teissä on sukunne leima. Kas tässä kaksi\ndollaria, kirjoittakaa minun nimeni listaanne. Mieluummin näkisin\ntuon erikoisjulkaisun, ennen kuin tilaan. Minä en mielelläni osta\nkaatamattoman karhun nahkaa. Mutta maksaahan siitäkin kaksi dollaria,\nkun ylpeä Murray tulee pyytämään vanhaa Billy Scottia tilaamaan lehteä.\n\n-- Mikset iskenyt häntä yhdellä silmäyksellä kuoliaaksi? kysyi Ilse\nheidän poistuessaan.\n\nEmilia astui rajusti pää pystyssä ja silmät kiukkuisina.\n\n-- Minä olen keräämässä tilauksia enkä tekemässä leskiä. En minä\nluullutkaan, että kaikki kävisi kuin rasvattu.\n\nToinen mies taas murahteli kaiken aikaa Emilian selitellessä -- ja\nsitten, kun Emilia oli valmistunut kuulemaan hänen kieltonsa, antoikin\nviisi tilausta.\n\n-- Hänestä on hauskaa tuottaa ihmisille pettymyksiä, sanoi Emilia\nIlselle heidän kulkiessaan kujaa maantielle. -- Hänestä on hauskempi\ntuottaa mieluisakin pettymys kuin olla tuottamatta minkäänlaista.\n\nEräs mies kiroili rehevästi -- \"ei millekään erityisesti, noin\nylimalkaan vain\", kuten Ilse sanoi. Ja muuan ukko oli juuri\ntilaamaisillaan, kun eukko sekaantui asiaan.\n\n-- Minä en sinun sijassasi tilaisi, ukko. Lehden toimittaja on\njumalankieltäjä.\n\n-- Sepä törkeätä, on totisesti, sanoi ukko ja pisti rahat takaisin\nkukkaroonsa.\n\n-- Hienoa, mutisi Emilia, kun he olivat päässeet pois kuuluvilta. --\nTämä minun täytyy kirjoittaa Jimmy-kirjaani.\n\nYleensä naiset olivat heille kohteliaampia kuin miehet, mutta\nmiehet antoivat enemmän tilauksia. Ainoa nainen, joka tilasi, oli\neräs vanhahko rouva, jonka suosion Emilia saavutti kuuntelemalla\nmyötätuntoisesti pitkää kertomusta hänen kuolleesta lempikissastaan.\n\nHeidän ikävin kokemuksensa oli, kun eräs mies syyti solvauksia\nheille sen vuoksi, ettei hänen poliittinen kantansa ollut sama kuin\n\"Sanomien\", ja mies näytti panevan syyn siitä tyttöjen niskoille. Kun\nhän hetkeksi vaikeni vetääkseen henkeään, nousi Emilia.\n\n-- Potkaiskaa koiraa, se helpottaa, hän sanoi rauhallisesti ja lähti\nulos. Ilse oli raivosta kalpea.\n\n-- Kuka olisi luullut, että ihmiset voivat olla noin inhottavia, hän\nhuudahti. -- Soimaa meitä, ikään kuin me olisimme vastuunalaisia lehden\npolitiikasta. Hyvä -- \"Ihmisluonne tilausten kerääjän kannalta\" tulee\nolemaan minun aineeni aihe. Kuvaan tuon miehen ja panen itseni sanomaan\nhänelle kaiken, mitä olisin tahtonut sanoa, vaikka jätin sanomatta.\n\nEmilia purskahti nauruun ja tuli jälleen hyvälle tuulelle.\n\n-- Sinä voit sen tehdä. Minä en voi kostaa edes sillä tavalla.\nElisabet-tädille antamani lupaus sitoo minua. Minun täytyy pysyä\ntosiasioissa. Mutta ei ajatella sitä raakalaista. Olemmehan kuitenkin\njo saaneet aika paljon tilauksia. Ja tuolla on valkovartinen\nkoivulehto, jossa luultavasti asuu joku metsänneito, ja tuo pilvi\ntuolla kuusien yläpuolella on kuin pilven heikko kultahaamu.\n\n-- Mutta sittenkin minä olisin tahtonut höyhentää sen vanhan vampyyrin,\nsanoi Ilse.\n\nSeuraavassa paikassa heillä oli kuitenkin hauskempia kokemuksia ja\nheitä pyydettiin jäämään illalliselle. Iltaan mennessä he olivat\nsaaneet varsin tyydyttävän määrän tilauksia ja olivat keränneet\nniin suuren varaston sukkeluuksia ja sanontoja, että niitä riitti\nmuistella monta kuukautta. He päättivätkin lopettaa keräilyn siltä\npäivältä. He eivät olleet ennättäneet aivan Hunter Creekiin asti,\nmutta Emilian mielestä he saattoivat jo lähteä oikotielle siitä missä\nolivat. Malvernin metsä ei ollut kovin laaja ja sattuivatpa he sen\npohjoislaitaan minne tahansa, joka paikasta näkisi Wiltneyn.\n\nTytöt kiipesivät siis aidan yli ja kulkivat astereita kasvavan\nlaidunmaan poikki, minkä jälkeen Malvernin metsä kymmenine ristiin\nrastiin kulkevine polkuineen sulki heidät sisäänsä. Maailma hävisi\ntaakse, ja he olivat yksinään koskemattoman kauneuden mailla.\n\nEmilian mielestä vaellus metsän poikki oli aivan liian lyhyt, vaikka se\nväsyneen Ilsen mielestä oli ikävystyttävän pitkä, hän kun oli päivällä\nnyrjäyttänyt jalkansa astuessaan kivennokareen päälle. Emiliasta oli\nhauska nähdä Ilsen vaalean tukan liehuvan harmaanvihreiden puunrunkojen\nlomitse pitkien, huojuvien oksien alla, häntä ihastuttivat unisten\nlintujen vaisut ääntelyt, vienon harhailevan kuiskivan hämytuulen\nleikittely puiden latvoissa, hän nautti metsäkukkien hienosta\ntuoksusta, pienet sananjalat, jotka hipoivat Ilsen silkkinilkkoja,\nhuvittivat häntä, häntä viehätti hoikka, valkoinen härnäävä olento,\njoka häivähti hetkeksi näkyviin kauempana mutkaisella polulla. Oliko se\nkoivu vai metsänneito?\n\nEmilia kulki kulkemistaan ajatellen vain matkan ihanuutta, hän asteli\nhajamielisenä ontuvan Ilsen kintereillä, kunnes puut äkkiä loppuivat ja\nhe huomasivat olevansa aukealla edessään villin rehevä laidunmaa. Sen\ntakana näkyi kuulakkaassa valossa pitkä karu laakso, jonka maalaistalot\neivät suinkaan näyttäneet erikoisen vaurailta eivätkä viihtyisiltä.\n\n-- Mitä -- missä me olemme? kysyi Ilse ymmällään. -- Ei täällä näy\nWiltneytä.\n\nEmilia havahtui äkkiä unelmistaan ja koetti päästä selville paikoista.\nAinoa näkyvä maamerkki oli korkea torninhuippu mäellä kymmenen mailin\npäässä.\n\n-- Kas, tuollahan on Indian Headin katolisen kirkon torni, hän sanoi\nällistyneenä. -- Ja tuo tuolla alhaalla on kai Hardscrabble Road. Me\nolemme varmaan jollakin kohdalla poikenneet väärälle polulle, olemme\njoutuneet metsän itä- emmekä pohjoispuolelle.\n\n-- Sitten Wiltneyhin on vielä viisi mailia, sanoi Ilse epätoivoisena.\n- - En millään voi kävellä enää niin kauas, emmekä voi palata metsän\nläpi enää takaisinkaan, neljännestunnin kuluttua on pilkkopimeää. Mitä\nihmettä me teemme?\n\n-- Myönnetään eksyneemme ja käännetään kaikki parhain päin, sanoi\nEmilia kylmäverisesti.\n\n-- Niin, niin, eksyneet me kyllä olemme niin täydellisesti kuin\nsuinkin, voihki Ilse kavuten vaivalloisesti ränstyneelle aidalle\nistumaan, mutta en käsitä, kuinka voisimme kääntää kaiken parhain päin.\nEmme voi jäädä tähän yöksi. Ilmeisesti meidän täytyy mennä kylään\nkysymään jostakin talosta yösijaa, se ei miellytä minua hiukkaakaan.\nJos tuo on Hardscrabble Road, ne ovat kaikki köyhiä ja likaisia. Olen\nkuullut Net-tädin kertovan kummia juttuja Hardscrabble Roadista.\n\n-- Voimmehan me jäädä tähän yöksi, sanoi Emilia.\n\nIlse katsoi Emiliaa nähdäkseen, oliko ehdotus täyttä totta -- ja näki,\nettä se oli.\n\n-- Missä me sitten nukumme? Tässä aidan seipäälläkö?\n\n-- Tuossa heinäsuovassa, sanoi Emilia. -- Se on vasta puolitekoinen\n-- Hardscrabblen tapaan. Sen laki on tasainen, tikapuut ovat valmiina\nsuovaa vasten. Heinä on kuivaa ja puhdasta, yö on lämmin kuin kesällä,\nsääskiä ei tähän aikaan vuodesta ole, voimme panna sadetakit peitteeksi\nkastetta vastaan. Mikä siinä?\n\nIlse katsoi heinäsuovaa, joka oli pienen niityn kolkassa, ja alkoi\nnauraa myöntyvästi.\n\n-- Entä mitä Ruth-täti sanoo?\n\n-- Ei Ruth-tädin tarvitse lainkaan tietää tästä. Olen kerrankin\nsalamielinen oikein toden teolla. Sitä paitsi olen aina halunnut nukkua\nulkona. Se on ollut salaisia toiveitani, jonka en luullut koskaan\ntoteutuvan, minulla kun on semmoinen tätiaitaus ympärilläni. Ja nyt\ntilaisuus on pudonnut syliini kuin jumalain heittämä lahja. Näin hyvä\nonni tuntuu aivan uskomattomalta.\n\n-- Entä jos sataa, empi Ilse, vaikka ajatus oli hänestäkin sangen\nhoukutteleva.\n\n-- Eikä sada -- ei näy ainoatakaan pilveä, paitsi nuo isot valkoiset\nja ruusunpunaiset, joita on röykkiö Indian Headin päällä. Tuollaiset\nsaavat minut aina toivomaan kotkan siipiä, jotta voisin kiitää aivan\nniiden keskelle.\n\nPienen heinäsuovan päälle oli helppo päästä. Tyytyväisyydestä\nhuokaisten he vaipuivat heiniin ja huomasivat olevansa väsyneempiä\nkuin olivat luulleetkaan. Suovassa oli hyvänhajuista luonnonheinää.\nSen tuoksu oli sanomattoman viehättävä, viljelty apila ei milloinkaan\ntuoksu sellaiselta. He näkivät vain heikon taivaanruskon ja siellä\ntäällä pilkottavan tähden sekä latvusten tumman piirin niityn ympärillä.\n\nYököt ja pääskyset kiitivät tummina lännen taivaan kalpenevaa kultaa\nvasten, aidan takaa huokui puiden alta sammalen ja sananjalkojen hienoa\ntuoksua, pari haapaa kuiskutteli aukion laidassa.\n\n-- Tällainen ihanuus ei tunnu todelliselta, kuiskasi Emilia. Se on\nniin ihmeellistä, että tekee melkein kipeää. En uskalla puhua kovaa,\npelkään että se katoaa. Harmittiko meitä tänään se vanha mies ja hänen\ninhottava politiikkansa? Mitä vielä, eihän häntä ole olemassakaan,\nei ainakaan tässä maailmassa. Kuulen Tuulen tytön juoksevan pehmein\naskelin mäen poikki. Kuvittelen aina tuulta henkilöksi. Pohjoisesta\npuhaltaessaan se on äkäpussi, idästä tullessaan yksinäinen etsijä,\nlännestä puhaltaessaan naurava tyttö, ja tänä yönä etelästä\nhenkäillessään pieni harmaa keiju.\n\n-- Kuinka sinä ajattelet tuommoisia asioita? kysyi Ilse.\n\nTämä kysymys oli jostakin selittämättömästä syystä Emilialle aina\nkiusallinen.\n\n-- En minä niitä ajattele, ne tulevat, hän tokaisi. Ilse ei pitänyt\nhänen äänensävystään.\n\n-- Herran tähden, Emilia, älä ole noin kärttyisä! hän huudahti.\n\nHetkisen se ihmemaailma, jossa Emilia parhaillaan eli, vavahteli ja\njärkkyi kuin rikottu vedenpinta.\n\n-- Ei riidellä tässä, hän sitten rukoili. -- Jompikumpi meistä voisi\ntyöntää toisen alas suovalta.\n\nIlse purskahti nauruun. Ei kukaan voi rehellisesti nauraa ja\npysyä vihaisena. Tora ei siis häirinnyt heidän yötään tähtien\nalla. He puhuivat hetken kuiskien koulutyttöjen salaisuuksia,\nhaaveita ja pelkoja. He puhuivat joskus tulevaisuudessa\ntapahtuvasta naimisiinmenostaankin. Ilse tuntui epäilevän\navioitumismahdollisuuksiaan.\n\n-- Pojat pitävät minusta toverina, mutta en luule kenenkään koskaan\ntodella rakastuvan minuun.\n\n-- Loruja, sanoi Emilia rauhoitellen. -- Kymmenestä miehestä yhdeksän\nrakastuu sinuun.\n\n-- Mutta juuri sen kymmenennen minä tahtoisin saada, huomautti Ilse\nsynkkänä.\n\nJa sitten he puhuivat melkein kaikista muistakin maailman asioista.\nLopuksi he lupasivat juhlallisesti, että se, joka ensiksi kuolee,\ntulee kuoleman jälkeen toisen luo, jos se on mahdollista. Kuinka monta\nsemmoista sopimusta onkaan solmittu! Onkohan koskaan ainoatakaan\ntäytetty?\n\nIlse alkoi vähitellen käydä uneliaaksi ja nukahti. Mutta Emilia\nei nukkunut, ei tahtonutkaan nukkua. Yö oli hänestä liian ihana\nnukkumiseen. Hän tahtoi maata valveilla voidakseen nauttia siitä ja\nmiettiä rauhassa tuhansia mietteitään.\n\nEmilia muisteli aina tätä tähtien alla vietettyä yötä jonkinlaisena\nvirstanpylväänä. Kaikki siihen liittyvä ja sisältyvä soi hänelle\ntyydytystä. Se uhkui häneen kauneutta, joka hänen puolestaan oli\nmyöhemmin annettava maailmalle.\n\nPyöreä kuu nousi. Ratsastiko sen ohi luudalla vanha noita-akka, korkea\npiippolakki päässään? Ei, se olikin vain yökkö ja aidan vieressä olevan\nhemlokkikuusen hoikka latva. Emilia sepitti siitä heti runon, etsimättä\nhiipivät säkeet laulaen hänen ajatuksiinsa.\n\nSuuri vilkkuva tähti riippui matalalla taivaalla Indian Headin\nkohdalla. Emilia katseli sitä ja muisti Teddyn vanhan mietteen, kuinka\nhän muka jossakin entisessä olotilassa oli asunut tähdessä. Emilian\nmielikuvitus tarttui tähän ajatukseen ja hän alkoi haaveilla elämästä\njossakin onnellisessa kiertotähdessä, joka piirtää kehiään tuon\nmahtavan etäisen auringon ympäri.\n\nSitten alkoivat palaa revontulet hulmuttaen taivaan poikki kalpeaa\ntultaan, valokeihäitä kuin avaruuden sotajoukkojen peitsiä, kalpeita,\nsalaperäisiä joukkoja, jotka vuoroin peräytyivät, vuoroin etenivät.\nEmilia makasi ja katseli niitä haltioissaan. Hänen sielunsa aivan\npuhdistui tässä suuressa kirkkauden kylvyssä. Hän oli sulouden\nylimmäinen papitar, joka otti osaa uskontonsa pyhiin menoihin -- ja hän\ntiesi jumalattarensa hymyilevän.\n\nEmilia oli hyvillään, kun Ilse nukkui. Hän ei tarvinnut tällä hetkellä\nrakkautta eikä toveruutta eikä mitään muutakaan inhimillistä tunnetta\ntäydentämään onneaan. Harvoin ihmisen elämään tulee semmoisia hetkiä,\nmutta kun ne tulevat, ne ovat kuvaamattoman ihmeellisiä, ikään kuin\näärellinen olisi hetken ääretöntä, ikään kuin inhimillinen kohoaisi\nsilmänräpäykseksi jumalalliseksi, ikään kuin rumuus olisi tyystin\nkadonnut jättäen jäljelle vain tahrattoman kauneuden. Kauneus. Emilia\naivan värisi haltioissaan. Hän rakasti sitä, se täytti tänä yönä hänen\nolemuksensa toisin kuin koskaan ennen. Häntä pelotti liikkua tai\nhengittää, ettei särkisi kauneudenvirtaa, joka tulvi hänen lävitseen.\n\n-- Oi, Jumala, tee minut sen arvoiseksi, tee minut sen arvoiseksi,\nhän rukoili. Saattaako hän koskaan olla sellaisen kutsumuksen\narvoinen, rohkeneeko hän edes yrittää tuoda tuon 'jumalallisen\nvuoropuhelun' ihanuutta karkean markkinatorin ja meluisan kadun\narkipäivään? Hänen täytyy antaa se, hän ei voisi pitää sitä hallussaan.\nKallistaisiko maailma sille korvansa, ymmärtäisikö, tuntisiko sen?\nVain siinä tapauksessa, että hän olisi uskollinen omalle itselleen\nja tehtävälleen, välittämättä moitteista tai kiitoksesta. Kauneuden\nylimmäinen papitar -- niin, se oli se ainoa pyhättö, jossa hän tahtoi\npalvella!\n\nHurmaantuneena hän vaipui uneen, oli unessa olevinaan Sappho, joka\nsyöksyi mereen Leukadian kallioilta, heräsi ja huomasikin olevansa\nheinäsuovan juurella ja Ilsen säikähtyneitten kasvojen katselevan\nhäneen suovan päältä. Onneksi hänen kerallaan oli solahtanut alas siksi\npaljon heiniä, että hän saattoi varovasti sanoa:\n\n-- Taidan olla vielä yhtenä kappaleena.\n\n\n\n\n13\n\nSATAMASSA\n\n\nKun on vaipunut uneen jumalten hymnejä kuunnellen, tuntuu kovin\nnöyryyttävältä herätä häpeällisesti muksahtaen heinäsuovan päältä.\nMutta herättihän se heidät ajoissa näkemään Indian Headin takaa\nnousevan auringon, ja siihen kannattikin uhrata muutama tunti\njoutilaisuutta.\n\n-- Sitä paitsi en ehkä koskaan olisi saanut tietää, mikä hienonhieno\nkapine on kastehelmiä täynnä oleva hämähäkinverkko, sanoi Emilia. --\nKatsos -- tuossa se häälyy noiden kahden pitkän sulkaruohon välissä.\n\n-- Kirjoita siitä runo, virnaili Ilse pelästyksestään närkästyneenä.\n\n-- Kuinka sinun jalkasi jaksaa?\n\n-- Se on kunnossa. Mutta tukkani on likomärkä kasteesta.\n\n-- Niin minunkin. Pidetään hattua kädessä vähän aikaa, kyllä aurinko\npian kuivaa. Mutta aamupalaksi saamme kyllä tyytyä korppuihin, joita\nminulla on laukussani. Meidän ei sovi lähteä hakemaan syötävää, kun\nemme voi antaa tyydyttävää selitystä yöpymisestämme. Ilse, vanno, ettet\nikinä kerro tätä hullutusta ainoallekaan ristinsielulle. Se on ollut\nihanaa, mutta pysyy ihanana vain niin kauan kuin ainoastaan me kaksi\nsen tiedämme. Muistelehan, mitä seurauksia oli kuutamouinnistamme.\n\n-- Ihmiset ovat ilkeitä, nurkui Ilse liukuessaan heinäsuovalta alas.\n\n-- Voi, katso Indian Headia. Voisin tässä paikassa ruveta\nauringonpalvojaksi.\n\nIndian Head oli kuin leimuava kirkkauden vuori. Etäiset mäet muuttuivat\nkauniin purppuraisiksi säteilevää taivasta vasten. Kalju ruma\nHardscrabble Roadkin hohti kuin hopeaharson peittämänä. Niityt ja\nmetsät olivat ihmeen ihastuttavat vienossa helmihohteessa.\n\n-- Maailma nuortuu aina tuokioksi auringon noustessa, kuiskasi Emilia.\n\nSitten hän kaivoi esiin Jimmy-kurjansa ja kirjoitti tämän lauseen\nmuistiin.\n\nTänäkin päivänä he saivat kokemuksia, jotka ovat samoja kautta\nmaailman kaikille tilausten kerääjille. Toiset kieltäytyivät\ntöykeästi, toiset tilasivat suopeasti, toiset kieltäytyivät niin\nherttaisesti, että heistä jäi mieluisa muisto, toiset taas suostuivat\nniin epämiellyttävästi, että Emilia olisi suonut heidän luopuvan\nkoko tilauksesta. Mutta kaiken kaikkiaan aamupäivä kului hupaisesti,\netenkin kun oivallinen ateria vieraanvaraisessa talossa Länsitien\nvarrella oli täyttänyt sen kalvavan tyhjyyden, jonka muutamat korput ja\nheinäsuovalla vietetty yö olivat jättäneet jälkeensä.\n\n-- Satuitteko tullessanne tapaamaan kuljeskelevaa lasta? kysyi talon\nemäntä.\n\n-- Emme. Onko joku eksynyt?\n\n-- Allan Bradshaw -- Will Bradshaw'n pieni poika, tuolta virran suulta\nMalvernin niemen luota. Hän on ollut tiistaiaamusta asti kateissa. Hän\nlähti aamulla laulellen kotoaan, eikä häntä ole sen koommin nähty, ei\nkuultu.\n\nEmilia ja Ilse katsahtivat toisiinsa järkyttyneinä.\n\n-- Kuinka vanha hän oli?\n\n-- Juuri seitsemän täyttänyt -- ja ainoa lapsi. Sanovat, että äitiparka\non aivan sekapäinen. Kaikki Malvernin niemen miehet ovat kaksi päivää\netsineet häntä, mutta eivät ole löytäneet jälkeäkään.\n\n-- Miten hänen on mahtanut käydä? sanoi Emilia kauhusta kalpeana.\n\n-- Ei kukaan tiedä. Jotkut luulevat hänen pudonneen rantasillalta --\nsinne ei hänen kotoaan ole kuin neljännesmaili ja hän istuskeli siellä\nmielellään veneitä katselemassa. Mutta kukaan ei huomannut häntä\nsatamassa eikä sillalla sinä aamuna. Bradshaw'n talon länsipuolella\non laaja suo, joka on täynnä hetteitä ja mutasilmäkkeitä. Jotkut\narvelevat, että hän olisi kulkenut sinne, eksynyt ja nääntynyt --\ntiistaiyöhän oli kamalan kylmä, niin kuin kaiketi muistatte. Äiti\npelkää pojan olevan siellä, ja jos minulta kysytte, niin luulen äidin\nolevan oikeassa. Vaikka poika olisi ollut missä tahansa muualla,\nolisivat etsijät jo löytäneet hänet. He ovat haravoineet koko seudun.\n\nEmilia ei saanut koko päivänä asiaa mielestään. Kaikki tämmöinen\njärkytti häntä aina melkein sairaalloisesti. Oli sietämättömän\ntuskallista ajatella äitipoloista, joka suri Malvernin niemessä.\n\nJa pikku poika -- missä hän oli? Missä hän oli ollut viime yönä, kun\nEmilia oli vapaiden, villien tuokioiden hurmassa. Se yö ei ollut kylmä\n-- mutta keskiviikkoyö oli ollut. Ja Emiliaa pöyristytti, kun hän\nmuisteli tiistaiyötä, jolloin purevan kylmä syysmyrsky oli raivonnut\npäivänkoittoon saakka tuoden raekuuroja ja koleaa sadetta. Oliko\neksynyt lapsiparka ollut sen yön ulkona?\n\n-- Voi, minä en kestä sitä! Emilia voihki.\n\n-- Se on kauheaa, myönsi Ilsekin sangen surkeana, mutta me emme voi\ntehdä mitään. On turha ajatella sitä. Voi, Ilse polki äkkiä jalkaa,\nminä luulen, että isä olikin oikeassa, kun hän ei uskonut Jumalaan.\nKuinka näin kauheata voi tapahtua, jos on Jumala -- ainakin jos on\nkunnollinen Jumala?\n\n-- Jumalalla ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa, sanoi Emilia. --\nTiedät hyvin, että se voima, joka loi viime yön, ei olisi voinut saada\naikaan tätä kauheaa onnettomuutta.\n\n-- Niin, mutta hän ei estänytkään sitä, vastasi Ilse.\n\n-- Ehkä pikku Allan vielä löydetään -- heidän täytyy löytää hänet,\nhuudahti Emilia.\n\n-- Elävänä häntä ei löydetä, vastasi Ilse kiihtyneesti. -- Minulle ei\npidä puhua Jumalasta. Äläkä puhu minulle tästäkään.\n\nIlse karkotti asian mielestään polkemalla uudelleen jalkaansa, ja\nEmilia koetti tehdä samoin. Hän ei kuitenkaan onnistunut täysin, mutta\npakotti ajatuksensa keskittymään tasapuolisesti päivän työhön, vaikka\ntiesikin, että kauhu piili hänen tajuntansa pohjalla.\n\nVain kerran hän todella unohti sen, kun he joutuivat Malvernin joen\ntiellä erääseen mutkaan ja näkivät pienen huvilan, joka oli rakennettu\nlahdelman pohjukkaan, jyrkän nurmirinteen juurelle. Mäellä kasvoi\nsiellä täällä yksinäisiä solakoita nuoria kuusia, jotka olivat kuin\nhoikkia vihreitä pyramideja.\n\n-- Tuo huvila on minun, sanoi Emilia.\n\nIlse katsoi häneen silmät suurina.\n\n-- Sinunko?\n\n-- Minun. Enhän minä tietysti omista sitä. Mutta etkös sinäkin ole\njoskus nähnyt taloja, joiden tiedät kuuluvan itsellesi, omisti ne\nsitten kuka tahansa.\n\nEi, Ilse ei ollut nähnyt. Hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä Emilia\ntarkoitti.\n\n-- Minä tiedän, kuka omistaa tuon rakennuksen, hän sanoi. -- Herra\nScobie Kingsportista. Hän rakensi sen kesähuvilaksi. Kuulin Net-tädin\npuhuvan siitä viime kerralla Wiltneyssä käydessäni. Se valmistui\nmuutama viikko sitten. Se on sievä pieni rakennus, mutta mielestäni\nliian pieni. Minä pidän suuresta talosta -- minä en tahdo elää ahtaissa\nja epämukavissa huoneissa -- ainakaan kesällä.\n\n-- Iso talo ei voi olla yksilöllinen, sanoi Emilia miettivästi.\n-- Mutta pieni talo on melkein aina. Tuo rakennus on hauskasti\npersoonallinen. Siinä ei ole ainoatakaan viivaa eikä nurkkaa,\njoka ei olisi viehättävä, ja nuo saranoidut ikkunat ovat hyvin\nsievät, varsinkin tuo pieni, joka on etuoven yläpuolella korkealla\nräystään alla. Sehän aivan hymyilee minulle. Katso kuinka se hehkuu\nauringonpaisteessa kuin jalokivi tummien kattopäreiden alta. Tuo\npieni talo tervehtii meitä. Rakas herttainen koti, minä rakastan\nsinua -- ymmärrän sinut. Tai kuten Kellyn ukko olisi sanonut, \"älköön\nkoskaan ainoatakaan kyyneltä vuotako kattosi alla\". Jos minä asuisin\nsuojissasi, seisoisin iltaisin aina tuon läntisen ikkunan luona ja\nhuiskuttaisin kotiutuvat tervetulleiksi. Juuri sitä varten tuo ikkuna\nrakennettiin -- rakkauden ja iloisen tervehdyksen kehyksiksi.\n\n-- Kun olet puhunut suusi puhtaaksi talollesi, olisi meidän paras\nrientää matkaan, varoitti Ilse. -- Myrsky on tulossa. Katsopas noita\npilviä -- ja noita lokkeja. Lokit eivät tule näin kauas muulloin kuin\nmyrskyn edellä. Millä hetkellä tahansa voi ruveta satamaan. Ensi yönä\nemme nuku heinäsuovassa, Emilia-ystäväni.\n\nEmilia kulki verkalleen pienen talon ohi ja katseli sitä hellästi niin\nkauan kuin saattoi. Se oli herttainen pikku koti, ja sen ilme oli niin\ntutunomainen kuin se olisi ollut valmis yhteiseen leikinlaskuun ja\nsalaisuuksien vaihtoon. Heidän noustessaan jyrkkää mäkeä Emilia kääntyi\nkerran toisensa jälkeen katsomaan sitä ja huokasi kun se viimein katosi\nnäkyvistä.\n\n-- Minusta on ikävä lähteä sen luota. Ilse, minulla on outo tunne, kuin\nse kutsuisi minua, kuin minun pitäisi palata sen luo.\n\n-- Älä höpsi, sanoi Ilse kärsimättömästi. -- Kas niin, ripsuu jo. Ellet\nolisi katsella tuijottanut tuota siunattua pikku huvilaa noin kauan,\nolisimme jo valtatiellä ja lähellä suojaa. Hyi, miten on kylmä.\n\n-- Tulee kamala yö, sanoi Emilia hiljaa. -- Missähän se pieni eksynyt\npoikaparka on ensi yönä? Kunpa tietäisi, onko hänet löydetty.\n\n-- Suu poikki! sanoi Ilse rajusti. -- Ei enää sanaakaan hänestä. Se on\nkamalaa, hirvittävää, mutta mitä me voimme tehdä?\n\n-- Emme mitään. Sehän se kamalaa onkin. Tuntuu kuin tekisimme väärin\nkuljeskellessamme täällä omilla asioillamme tilauksia keräämässä,\nvaikka lapsi on yhä kateissa.\n\nHe olivat nyt tulleet valtatielle. Iltapäivä ei ollut hauska. Tuon\ntuostakin syyti äkäisiä sadekuuroja, kuurojen välillä maailma tuntui\nraa'alta, kostealta ja kylmältä, ja tuuli puuskutti ja huokui\nvaikeroiden lyijynharmaan taivaan alla. Joka talossa heille kerrottiin\nkadonneesta lapsesta, ja kotosalla oli vain naisia antamassa tai\nepäämässä tilauksia. Miehet olivat kaikki lasta etsimässä.\n\n-- Vaikkei siitä nyt enää ole mitään hyötyä, sanoi eräs vaimo\nsynkästi. -- Tai ehkä he löytävät hänen ruumiinsa. Poika ei ole voinut\npysyä hengissä näin kauan. En voi syödä enkä keittää ajatellessani\näitiraukkaa. Sanovat hänen olevan melkein järjiltään -- eikä se ole\nihmekään.\n\n-- Sanovat vanhan Margaret Mclntyren sitä vastoin pysyvän aivan\nrauhallisena, sanoi eräs vanhahko vaimo, joka paikkasi ikkunan\nluona tilkkupeittoa. -- Minä olisin luullut, että hänkin joutuisi\nsuunniltaan. Hän näytti pitävän paljon pikku Allanista.\n\n-- Voi, Margaret Mclntyre ei ole enää viiteen vuoteen kiihtynyt\nmistään, ei sen jälkeen kun hänen oma poikansa Neil paleltui\nKlondykessä kuoliaaksi. Tuntuu kuin hänen tunteensa olisivat samalla\npaleltuneet, hän on siitä pitäen ollut vähän päästään vialla. Hän ei\ntätä sure. Hymyilee vain ja sanoo, että hän on se nainen, joka pieksi\nkuninkaan.\n\nMolemmat vaimot nauroivat. Emilian kirjailijanvaisto vainusi heti\njuttua, mutta vaikka hän olisikin mielellään viipynyt saadakseen heidät\nkertomaan, kiirehti Ilse häntä matkaan.\n\n-- Meidän täytyy rientää, Emilia, taikka emme mitenkään pääse yöksi\nSt. Clairiin.\n\nPian he huomasivatkin, etteivät ennättäisi sinne. Auringon laskiessa\noli St. Clairiin vielä kolme mailia ja illaksi näytti tulevan paha ilma.\n\n-- Me emme pääse St. Clairiin, se on varma, sanoi Ilse. -- Kohta alkaa\npitkäaikainen sade ja neljännestunnin kuluttua on säkkipimeätä. Meidän\non parasta mennä tuohon taloon ja kysyä, saammeko olla siellä yötä.\nSe näyttää siistiltä ja säädylliseltä -- vaikka onkin epäilemättä\nsyrjäinen paikka.\n\nTalo, jota Ilse osoitti, oli vanha valkoiseksi kalkittu,\nharmaakattoinen rakennus. Se oli mäen rinteessä apilan äpärettä\nkasvavien vihreitten niittyjen keskellä. Sinne nousi mutkitellen\nmärkä punainen tie. Sakea kuusimetsikkö suojeli taloa meren puolelta\nja kuusikon takaa pilkotti vähäisestä painanteesta kolmikulmainen\nlaikka usvaista lakkapäämerta. Läheisen joen laakso oli täynnä\nnuoria kuusia, jotka näyttivät sateessa tummanvihreiltä. Harmaat\npilvet riippuivat raskaina talon päällä. Lännessä aurinko puhkaisi\npilvet yhdeksi lumoavaksi hetkeksi. Mäki apilaniittyineen leimahti\näkkiä uskomattoman heleän vihreäksi. Kolmikulmainen kaistale merta\nvärittyi sinisenpunervaksi. Vanha talo hohti kuin valkoinen marmori\nsmaragdinvihreätä mäkeä vasten ja sitä kehysti sysimusta taivas.\n\n-- Voi, huohotti Emilia, en ole ikinä nähnyt mitään näin ihmeellistä.\n\nHän kopeloi kiihkeästi laukkuaan ja sai Jimmy-kirjan käteensä.\nNiittyportin patsas kelpasi pöydäksi, Emilia nuolaisi tylppää kynää ja\nkirjoitti kuumeisella kiireellä. Ilse istui kivellä aidan nurkkauksessa\nja odotti teeskennellyn kärsivällisesti. Hän tiesi, että kun Emilian\nkasvoihin tuli tuo ilme, oli turhaa yrittääkään kiskoa häntä liikkeelle\nennen kuin hän oli valmis. Aurinko oli kadonnut ja alkoi jälleen sataa,\nkun Emilia pisti kirjansa takaisin laukkuun tyytyväisenä huoahtaen.\n\n-- Ilse, minun täytyi saada se.\n\n-- Etkö muka olisi voinut odottaa, kunnes olisit päässyt katon alle?\nOlisit kirjoittanut sen muistista, nurkui Ilse sujuttautuen alas\nkiveltä.\n\n-- En, se olisi menettänyt tuoksuaan. Nyt olen saanut kaiken talteen.\nLähdetään nyt. Juostaan vaikka kilpaa taloon. Haista tuota tuulta!\nKoko maailmassa ei ole mitään, joka vetäisi vertaa suolaiselle\nmerituulelle, kesyttömälle suolaiselle merituulelle. Myrskyssäkin on\njotain ihastuttavaa. Syvällä sisimmässäni on aina jotakin, joka tuntuu\nnousevan ja syöksyvän myrskyä vastaan painiakseen sen kanssa.\n\n-- Joskus minustakin tuntuu siltä, mutta ei tänä iltana, sanoi Ilse. --\nOlen väsynyt -- ja se lapsiparka...\n\n-- Voi! Emilian riemu ja innostus kaikkosivat tuskan huudahdukseen. --\nVoi, Ilse, minä unohdin hetkeksi. Kuinka saatoinkaan? Missä hän mahtaa\nolla?\n\n-- Kuollut, sanoi Ilse karhealla äänellä. -- On parempi ajatella siten\nkuin että hän elävänä olisi ulkona tämmöisenä yönä. Tule, meidän täytyy\npäästä jonnekin suojaan. Myrsky on nyt kimpussamme täydellä todelta\neikä enää puuskittain.\n\nKulmikas nainen, jonka valkoinen esiliina oli niin kankeaksi tärkätty,\nettä se olisi hyvin pysynyt yksikseen pystyssä, avasi mäellä olevan\ntalon oven ja kehotti heitä astumaan sisään.\n\n-- Luulisin teidän voivan olla täällä yötä, hän sanoi vieraanvaraisesta\njos suotte anteeksi, että kaikki on vähän mullin mallin. Täällä on\nsuuri suru.\n\n-- Voi, anteeksi, sopersi Emilia. -- Emme tahdo häiritä, me voimme\nmennä jonnekin muualle.\n\n-- Voi, emme me teistä välitä, jos te vain ette välitä meistä. Meillä\non vierashuone. Tervetuloa vain. Ette voi jatkaa matkaa tämmöisessä\nmyrskyssä eikä lähimailla ole muita taloja. Jääkää toki tänne. Laitan\nteille vähän illallista. Minä en asu täällä, olen vain naapuri ja olen\nvähän auttamassa. Minun nimeni on Hollinger -- Julia Hollinger. Rouva\nBradshaw'sta ei nyt ole mihinkään; olette ehkä kuulleet, kuinka hänen\npienen poikansa on käynyt.\n\n-- Tämä taloko se on -- ja -- eikö -- häntä ole -- löydetty?\n\n-- Ei, eikä koskaan löydetäkään. En sano sitä äidille -- hän loi nopean\nsilmäyksen olkansa yli --, mutta luulen, että poika joutui rannalla\nlentohiekkaan, niin minä luulen. Tulkaa sisään ja heittäkää päältänne.\nKai teidän kelpaa syödä keittiössä. Huone on kylmä, kun emme ole\nvielä nostaneet sinne kaminaa. Vaikka pian se on sinne vietävä, jos\ntässä tulee hautajaisetkin. Mutta jos poika on uponnut lentohiekkaan,\nei niitä taidakaan tulla. Eihän voi pitää maahanpaniaisia, kun ei ole\nruumista, eihän?\n\nTämä kaikki tuntui hirveältä. Emilia ja Ilse olisivat mielellään\nlähteneet jonnekin muualle. Mutta myrsky oli puhjennut täyteen raivoon\nja pimeys näytti tulvivan mereltä muuttuneen maailman ylle. Tytöt\nriisuivat likomärät hattunsa ja päällystakkinsa ja seurasivat naista\nkeittiöön, puhtaaseen vanhanaikaiseen huoneeseen, joka näytti oikein\nhauskalta lampun valon ja lieden loimussa.\n\n-- Käykää tulen ääreen istumaan. Minä kohennan vähän sitä. Älkää\nvälittäkö isoisä Bradshaw'sta. -- Isoisä, tässä on kaksi neitiä, jotka\npyytävät saada olla täällä yötä.\n\nIsoisä tuijotti heihin vähän aikaa jäykästi pienillä himmentyneillä\nsilmillään sanomatta sanaakaan.\n\n-- Älkää välittäkö hänestä, sanoi nainen puoliääneen, hän on yli\nyhdeksänkymmenen eikä ole koskaan ollut puhelias. Clara, rouva\nBradshaw, on tuolla sisällä, hän nyökkäsi ovea kohti, joka näytti\njohtavan keittiöstä pieneen makuuhuoneeseen. -- Hänen veljensä on\nsiellä, tohtori Mclntyre Charlottetownista. Lähetimme eilen häntä\nhakemaan. Hän on ainoa, joka voi jonkin verran rauhoittaa äitiä. Rouva\nBradshaw on kaiken päivää vaeltanut edestakaisin, mutta saimme hänet\nvihdoin pitkäkseen. Talon isäntä on etsimässä pikku Allania.\n\n-- Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla,\nsanoi isoisä Bradshaw omituisen äkkiä ja varmasti.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, isoisä, joko tekin nyt kiihdytte! Ja tämä meidän\nvuosisatamme on jo kahdeskymmenes. Vaari aina vain elää menneisyydessä.\nMuutama vuosi takaperin hänen muistinsa petti. Mitkäs teidän nimenne\novat? Vai Burnley -- ja Starr, Blair Waterista. No, sitten te varmaan\ntunnette Murrayt? Vai sisarentytär? Ahaa!\n\nRouva Juha Hollingerin \"ahaa\" oli hyvin ilmeikäs. Hän oli liukkaasti\nlatonut astioita ja ruokia pöytään puhtaalle vahaliinalle. Nyt hän\ntyönsi ne syrjään, otti ruokakaapin laatikosta pöytäliinan, toisesta\nlaatikosta hopeahaarukat ja hopealusikat sekä hyllyltä kauniin\nsuola- ja pippuriastian.\n\n-- Älkää nähkö vaivaa meidän takiamme, pyysi Emilia.\n\n-- Mitä vielä, eihän tästä ole vaivaa. Jos asiat olisivat tolallaan,\nrouva Bradshaw ottaisi teidät tosiaan ilomielin vastaan. Hän on hyvin\nystävällinen ihminen, naisparka. On kauheata nähdä hänen murhettaan.\nAllan oli näet hänen ainoa lapsensa.\n\n-- Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla,\nkuuletteko, toisti isoisä Bradshaw kärttyisästi.\n\n-- Ei, ei, sanoi rouva Hollinger tyynnytellen, ei tietenkään, vaari.\nKyllä pikku Allan pian löydetään. Tässä on kupillinen kuumaa teetä.\nJuokaa se. Se rauhoittaa hänet vähäksi aikaa. Eipä silti, että hän\nkoskaan olisi erikoisen levoton, mutta nythän kaikki ovat vähän\nsuunniltaan lukuunottamatta vanhaa rouva McIntyreä. Hänen rauhaansa\nei mikään enää häiritse. Välipä tuolla, mutta se tuntuu minusta ihan\nluonnottomalta. Hän on tietysti vähän omituinen. Tulkaa, tytöt, ja\nhaukatkaa vähän illallista. Jo nyt tuota sadetta! Miehet kastuvat ihan\nläpimäriksi. He eivät voi enää kauankaan etsiä, Will tulee pian kotiin.\nMinä oikein pelkään sitä. Clara hurjistuu taas, jos hän palaa ilman\npikku Allania. Viime yönä meidän oli kauhean vaikea hillitä häntä,\nnaisparkaa.\n\n-- Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla,\nsanoi isoisä Bradshaw ja oli harmista tukehtua hörppiessään kuumaa\nteetä.\n\n-- Ei, eikä kahdennellakymmenennelläkään, sanoi rouva Hollinger\ntaputtaen isoisää selkään. -- Minusta teidän pitäisi mennä nukkumaan,\nvaari, te olette ihan väsynyt.\n\n-- Minä en ole väsynyt ja nukkumaan minä menen milloin tahdon, Julia\nHollinger.\n\n-- Hyvä, hyvä, vaari. Koettakaa pysyä rauhallisena. Taidan viedä teetä\nClaralle. Ehkä hän nyt juo. Hän ei ole tiistai-illan jälkeen maistanut\nmuruakaan. Kuinka ihminen voi kestää sellaista? Sanokaa se.\n\nEmilia ja Ilse söivät illallisensa, vaikka ruokahalu olikin\nheikonlainen. Isoisä Bradshaw katseli heitä epäluuloisesti ja pienestä\nsisähuoneesta kuului ääniä.\n\n-- Tänä yönä on märkää ja kylmää. Missä pikku poikani on, voihki naisen\nääni, ja sen värisevä epätoivo sai Emilian vääntelehtimään kuin hän\nolisi itse tuntenut samaa epätoivoa.\n\n-- Kyllä hänet pian löydetään, Clara, sanoi rouva Hollinger\nteeskennellen lohdutusta. -- Ole vain kärsivällinen ja nuku. Kyllä he\nvarmasti pian löytävät hänet.\n\n-- Eivät he löydä häntä koskaan. Ääni yltyi jo melkein huudoksi. --\nHän on kuollut -- kuollut -- kuoli sinä katkerana kylmänä tiistaiyönä\nkauan, kauan sitten. Jumala olkoon armollinen! Hän oli semmoinen pieni\nkulta poika! Ja minä kielsin häntä usein puhumasta ennen kuin häntä\npuhutellaan -- nyt hän ei koskaan enää puhu minulle. Minä en antanut\nhänen polttaa kynttilää maata mentyään -- ja hän kuoli pimeässä,\nyksinään ja kylmissään. En antanut hänelle koiraa -- vaikka hän pyysi\nkovasti. Mutta nyt hän ei tarvitse mitään, ei muuta kuin haudan ja\nkuolinvaatteet.\n\n-- En kestä tätä, kuiskasi Emilia. -- Minä en kestä, Ilse. Tulen\nhulluksi kauhusta. Olisin mieluummin ulkona myrskyssä.\n\nPitkä ja laiha rouva Hollinger tuli makuuhuoneesta ja sulki oven. Hän\nnäytti sekä myötätuntoiselta että tärkeältä.\n\n-- Kauheata. Tuolla tavalla hän jatkaa koko yön. Haluatteko mennä\nnukkumaan? Onhan nyt aikaista, mutta ehkä te olette väsyneitä ja\nhaluaisitte päästä kuulemasta ihmisparan valituksia. Hän ei huolinut\nteetä -- pelkäsi, että lääkäri oli pannut siihen unilääkettä. Hän ei\ntahdo nukkua ennen kuin lapsi on löydetty, kuolleena tai elävänä. Mutta\njos poika on lentohiekassa, ei häntä löydetä tietysti koskaan.\n\n-- Julia Hollinger, sinä olet hullu ja hullun tytär, mutta\ntäytyyhän sinunkin ymmärtää, ettei lapsi voi kadota jäljettömiin\nyhdeksännellätoista vuosisadalla, sanoi isoisä Bradshaw.\n\n-- Jos joku muu kuin vaari sanoisi minua hulluksi, suuttuisin paikalla,\nsanoi rouva Hollinger hieman terävästi. Hän sytytti lampun ja saattoi\ntytöt yläkertaan. -- Toivottavasti saatte unta. Kaikki vuodevaatteet\novat olleet tänään pihalla tuulettumassa, hautajaisten varalta,\najattelin. Sanon tämän vain, kun Uuden Kuun Murrayt ovat aina olleet\ntarkkoja tuulettamisesta. Kuulkaas tuota tuulta. Kun ei vain saataisi\npian kuulla kamalia uutisia myrskyvahingoista. En ihmettelisi, vaikka\ntuuli veisi yöllä tästäkin talosta katon mennessään. Vahingot eivät\nkoskaan tule yksitellen. Älkää säikähtäkö, jos kuulette yöllä ääniä.\nJos miehet tuovat ruumiin mukanaan, Clara elämöi varmaan mielettömästi,\nressukka. Ehkä teidän on parasta vääntää ovi lukkoon. Vanha rouva\nMclntyre kuljeksii joskus ympäriinsä. Hän on aivan vaaraton ja\nenimmäkseen täysin järjissään, mutta säikähtäähän sellaista kuitenkin.\n\nTytöistä tuntui helpommalta, kun rouva Hollinger oli mennyt ja sulkenut\noven. Hän oli hyvä ihminen, joka uskollisesti ja parhaansa mukaan\ntäytti naapurinvelvollisuudet, mutta erityisen rattoisaa hänen seuransa\nei ollut.\n\n-- Uhhuh, värisi Ilse ja laittautui vuoteeseen niin sukkelaan kuin\nsuinkin. Emilia seurasi häntä hitaammin ja unohti lukita oven. Lopen\nuupuneena Ilse nukahti melkein paikalla, mutta Emilia ei saanut unta.\nHän makasi tuskaisena ja jännitti kuuloaan askelia odottaen. Sade\nropisi ikkunaa vasten, ei pisaroina vaan kaatamalla. Tuuli ärjyi ja\nhuusi. Mäen alta kuului pimeästä rannasta valkopäisten aaltojen pauhua.\nEikö tosiaan ollut kuin vuorokausi tuosta lumoavasta kuutamoyöstä? Se\noli varmaan ollut toista maailmaa.\n\nMissähän hävinnyt lapsiparka oli? Myrskyn hetkeksi vaimentuessa Emilia\noli kuulevinaan ylhäältä pimeästä pientä itkun tiherrystä, ikään kuin\nyksinäinen pieni sielu, hiljakkoin ruumiista vapautunut, olisi pyrkinyt\nomaistensa luo. Emihän hermot pingottuivat, kiristyivät äärimmilleen.\n\n-- Jumala, anna pojan löytyä terveenä -- anna hänen löytyä terveenä,\nrukoili Emilia epätoivoisen kiihkeästi, kerran toisensa jälkeen --\nsitä epätoivoisemmin ja kiihkeämmin, kun rukouksen toteutuminen näytti\nmahdottomalta. Mutta hän toisti rukoustaan karkottaakseen mielestään\nsoiden, lentohiekan ja joen kauhukuvat, kunnes oli lopulta niin\nuupunut, ettei sielun tuska enää riittänyt pitämään valveilla. Hän\nvaipui rauhattomaan uneen myrskyn jatkaessa riehumistaan ja etsijäin\nlopulta luopuessa toivottomasta työstään.\n\n\n\n\n14\n\nVAIMO JOKA PIEKSI KUNINKAAN\n\n\nKostea aamunkoitto nousi merestä vaimentuneen myrskyn jälkeen ja hiipi\nharmahtavana valkoiseksi kalkitun talon pieneen vierashuoneeseen.\nEmilia heräsi säpsähtäen rauhattomasta unesta, jossa hän oli etsinyt\nkadonnutta lasta -- ja löytänyt hänet. Mutta mistä lapsi oli löytynyt,\nsitä hän ei muistanut.\n\nIlse nukkui vielä vaaleankultaiset kutrit tyynyllä silkkivyyhtenä.\nEmilia, jonka ajatukset olivat yhä takertuneina unen seittiin, katsahti\nympärilleen -- ja ajatteli, että hän varmaan näki vieläkin unta.\n\nValkoisella pitsiliinalla peitetyn pienen pöydän ääressä istui pitkä\nja tukeva vanha vaimo, jonka paksuilla harmailla hiuksilla oli\nmoitteettoman puhdas valkoinen leskenmyssy, sellainen jota Skotlannin\nYlämaan vanhat vaimot pitivät vielä tämän vuosisadan alkuvuosina. Hänen\npukunsa oli luumunväristä kangasta, sen päällä oli iso lumivalkoinen\nesiliina, ja ryhti oli kuin kuningattaren. Sievä sininen huivi oli\nkiedottu rinnan yli.\n\nVaimon kasvot olivat omituisen valkoiset ja syväryppyiset, mutta\nEmilia, jolla oli erikoinen lahja nähdä pääasiat, huomasi paikalla\nlujuuden ja eloisuuden, joka yhä vieläkin tuli näkyviin naisen joka\npiirteestä. Emilia huomasi myös vaimon kauniiden sinisten silmien\nilmeestä, että hän oli saanut kestää raskaan surun. Tämä mahtoi olla\nrouva Mclntyre, josta rouva Hollinger oli puhunut. Siinä tapauksessa\nrouva Mclntyre oli erittäin kunnianarvoisa persoonallisuus.\n\nRouva Mclntyre istui kädet helmassaan ristissä ja katsoi Emiliaan\nvakaasti. Katsetta oli vaikea määritellä -- se oli hiukan omituinen.\nEmilia muisti, ettei rouva Mclntyreä pidetty täysin terveenä. Hieman\nlevottomana Emilia mietti, mitä hänen oli tehtävä. Sanoako jotain?\nRouva Mclntyre päästi hänet pulasta.\n\n-- Teidän esi-isännehän ovat Ylämaasta, eikö niin? kysyi vanhus\nyllättävän sointuisalla, voimakkaalla äänellä, jossa oli selvästi\nYlämaan murteen sävy.\n\n-- Niin ovat, sanoi Emilia.\n\n-- Ja olette kai presbyteerikin?\n\n-- Olen.\n\n-- Siinä onkin kaksi parasta asiaa, huomautti rouva Mclntyre\ntyytyväisenä. -- Ja mikähän teidän nimenne on? Emilia Starr! Se on\nhyvin sievä nimi. Minä olen Margaret Mclntyre. Enkä olekaan mikään\ntavallinen ihminen. Minä olen se vaimo, joka pieksi kuninkaan.\n\nEmilia oli nyt täysin valveilla ja odotti jännittyneenä jatkoa. Mutta\nIlse, joka samassa heräsi, huudahti hiljaa hämmästyksestä. Rouva\nMclntyre kohotti kätensä kerrassaan kuninkaallisin elein.\n\n-- Älkää pelätkö minua. En minä tee teille pahaa, vaikka olenkin se\nvaimo, joka pieksi kuninkaan. Sitä ihmiset aina hokevat -- niin, niin\n-- kun menen kirkkoon. \"Hän on se vaimo, joka pieksi kuninkaan.\"\n\n-- Meidän olisi kai parasta nousta, sanoi Emilia epäröiden.\n\n-- Älkää nousko, ennen kuin olen kertonut teille juttuni, sanoi rouva\nMclntyre päättävästi. -- Heti kun näin teidät, tiesin että te olette\nsopiva ihminen kuulemaan sen. Te olette vähän kalpea ettekä mielestäni\noikein sieväkään, mutta teillä on pienet kädet ja pienet korvat, ne\novatkin luullakseni keijujen korvat. Tuo teidän kumppaninne on hyvin\nsievä tyttö, hänestä tulee oikein sievä vaimo kauniille miehelle -- ja\nviisaskin hän on, on kyllä -- mutta te olette sitä lajia, jolle minä\nkerron juttuni.\n\n-- Anna hänen kertoa, kuiskasi Ilse, minä olen aivan riivatun utelias\nkuulemaan, kuinka kuningas piestiin.\n\nEmilia huomasi, ettei tässä tullut luvananto kysymykseen ja että oli\nvain maattava hiljaa ja kuunneltava, mitä rouva Mclntyre näki hyväksi\nsanoa, siksi hän nyökkäsi päätään.\n\n-- Te ette taida ymmärtää Ylämaan kieltä? Tarkoitan gaelia.\n\nEmilia pudisti ihmeissään päätään.\n\n-- Se on harmi, sillä juttuni ei kuulu läheskään yhtä hyvältä\nenglanniksi. Te ajattelette varmaan, että vanhus näkee unta, mutta se\non erehdys, sillä minä aion kertoa teille totista totta. Minä pieksin\nkuninkaan. Eihän hän tietysti silloin ollut kuningas -- pikkuinen\nprinssi vain, vasta yhdeksän vuotta vanha, juuri saman ikäinen kuin\npikku Alecinikin. Mutta minun pitää aloittaa alusta, muuten ette\nymmärrä koko juttua.\n\nSiitä on kulunut hyvin, hyvin pitkä aika, se tapahtui paljon ennen kuin\nlähdimme vanhasta maasta. Mieheni oli Alistair McIntyre, ja hän oli\npaimenena lähellä Balmoralin linnaa. Alistair oli hyvin komea mies,\nja me olimme hyvin onnelliset. Kyllähän me aina joskus riitelimmekin,\ntotta kai, muutenhan kaikki olisi ollut yksitoikkoista. Mutta kun\nsitten taas sovimme, olimme entistäkin rakkaammat Ja minä olin itsekin\naika hyvän näköinen. Nyt minä lihon kaiken aikaa, mutta silloin olin\nhoikka ja kaunis -- niin, niin, totta se on, vaikka teitä näyttääkin\nnaurattavan. Kun tekin olette kahdeksankymmenen, tiedätte asiasta\nenemmän.\n\nMuistatte ehkä, että kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin\noli tapana tulla joka kesä lapsineen Balmoralin linnaan, mutta\npalvelijoita he eivät tuoneet enempää kuin oli välttämätöntä, sillä he\ntahtoivat päästä touhusta ja melusta ja elää hiljaa ja sievästi kuten\ntavallisetkin ihmiset. Sunnuntaisin heidän oli tapana joskus kävellä\nlaakson kirkkoon kuulemaan Donald McPhersonin saarnaa. Donald McPherson\nosasi tosiaan rukoilla, mutta hän ei pitänyt siitä, että ihmisiä tuli\nkirkkoon hänen rukoillessaan. Hän saattoi äkkiä keskeyttää ja sanoa:\n\"Oi, Herra, odottakaamme, kunnes Sandy Big Jim on päässyt istumaan.\"\nJa seuraavana päivänä kuulin, kuinka kuningatar nauroi -- Sandy Big\nJimille tietysti, ei papille.\n\nKun linnassa tarvittiin lisää apua, lähetettiin hakemaan minua ja\nJanet Jardinea. Janetin mies oli tilalla renkinä. Janet sanoi minulle\naina tavattaessa: \"Hyvää huomenta, rouva Mclntyre\", ja minä sanoin:\n\"Hyvää huomenta, Janet\", osoittaakseni, että McIntyret olivat toista\nmaata kuin Jardinet. Hän oli kyllä hyvin hyvä ihminen paikallaan ja me\ntulimme mainiosti toimeen, kun hän vain muisti tuon eron.\n\nMinä olin kuningattaren hyvä ystävä -- niin olin. Hän ei ollut\nvähääkään ylpeä. Toisinaan hän tuli minun kotiini istumaan ja juomaan\nkupin teetä, ja hän puhui minulle lapsistaan. Kovin kaunis hän ei\nollut, ei tosiaan, mutta hänellä oli hyvin kauniit kädet. Prinssi\nAlbert oli varsin kaunis mies, niin ihmiset sanoivat mutta minun\nmielestäni Alistair oli paljon kauniimpi. He olivat hyvin hienoa väkeä,\nja pikku prinssit ja prinsessat leikkivät minun lasteni kanssa joka\npäivä. Kuningatar tiesi, että he olivat hyvässä seurassa eikä hän ollut\nyhtä huolissaan heistä kuin minä -- sillä Bertie-prinssi oli semmoinen\nhuimapää, ettei toista huimempaa -- niin juuri, aina täynnä kujeita --\nja minä olin kaiken aikaa huolissani, että hän ja minun poikani Alec\ntekisivät jonkin hullun tempun. He leikkivät yhdessä joka päivä ja\ntappelivat myös. Eikä se aina ollut Alecin syy. Mutta Alec se aina sai\ntorumiset, poikaparka. Jotakuta täytyi torua ja kyllähän te ymmärrätte,\netten voinut torua prinssiä.\n\nYksi suuri huoli minulla aina oli -- puro, joka oli puiden keskellä\ntalon takana. Se oli hyvin syvä ja toisin paikoin vuolas, ja jos lapsi\nolisi siihen pudonnut olisi varmasti hukkunut. Varoitin alituisesti\nBertie-prinssiä ja Alecia, etteivät he saisi mennä puron törmälle.\nKerran tai pari he kuitenkin menivät sinne kielloista huolimatta. Minun\ntäytyi kurittaa Alecia, vaikka poika sanoi, ettei hän olisi sinne\ntahtonut mutta Bertie-prinssi oli sanonut: \"Tule pois vain, ei siinä\nmitään vaaraa ole, älä ole pelkuri\", niin että Alec sitten meni. Hänen\noli mielestään toteltava Bertie-prinssiä, eikä poika liioin pitänyt\nsiitäkään, että häntä sanottiin pelkuriksi, Mclntyren sukua kun oli. Se\nvaivasi minun mieltäni niin, etten tahtonut saada öisin unta.\n\nJa hyvänen aika, eräänä päivänä Bertie-prinssi sitten putosi\nsuoraan syvimpään paikkaan ja Alec perässä, kun koetti vetää toista\nylös. Ja sinne he olisivat yhdessä kuolleet, ellen olisi sattunut\nkuulemaan heidän huutojaan palatessani linnasta, jonne olin vienyt\nkuningattarelle kirnupiimää.\n\nNo, siinä paikassa minä arvasin mitä oli tapahtunut, juoksin purolle\nja ongin pojat kuiville pelästyneinä ja vettä valuvina. Minä tajusin,\nettä jotain oli tehtävä. Olin väsynyt soimaamaan aina Alec-parkaa, ja\nsitä paitsi minä totta puhuen olin hyvin vihainen enkä muistanut enää\nprinssejä enkä kuninkaita, en nähnyt kuin kaksi pahaa pojan koltiaista.\nNiin, minä olen aina ollut äkkipikainen, tosiaan. Minä otin prinssi\nBertietä niskasta ja käänsin hänet polvilleni ja annoin hänelle kelpo\nlöylyn siihen paikkaan, jonka Hyvä Jumala on luonut niin prinsseille\nkuin tavallisillekin lapsille piestäväksi. Minä pieksin hänet ensiksi,\nkoska hän oli prinssi. Sitten minä pieksin Alecin, ja he huusivat\nyhteen ääneen, sillä minä olin hyvin vihainen ja kaiken mitä saan\ntehdyksi minä teen koko voimallani, niin kuin Saarnaaja käskee.\n\nKun Bertie-prinssi sitten oli mennyt kotiin hirmuisen kiukuissaan,\nminä jäähdyin ja aloin vähän pelätä. Minä kun en tiennyt, mitä\nkuningatar sanoisi enkä olisi liioin suonut, että Janet Jardine pääsisi\npilkkaamaan minua. Mutta Viktoria-kuningatar oli järkevä nainen ja\nsanoi seuraavana päivänä, että minä olin tehnyt oikein. Ja\nAlbert-prinssi hymyili ja ilvehti minulle noista läimäyksistä. Eikä\nBertie-prinssi enää ollut tottelematon, vaan pysyi poissa purolta --\nniin juuri -- eikä hän saanut pariin päivään istutuksi.\n\nOlin luullut, että Alistair ainakin suuttuisi minulle, mutta harvoinpa\nsitä osaa arvata miehen ajatuksia, sillä hänkin nauroi jutulle ja\nsanoi, että kerran minä vielä saatan sanoa piesseeni kuninkaan. Siitä\non nyt kulunut paljon aikaa, mutta en minä sitä milloinkaan unohda.\nKuningatar kuoli kaksi vuotta sitten ja Bertie-prinssistä tuli\nviimeinkin kuningas. Kun Alistair ja minä muutimme Kanadaan, antoi\nkuningatar minulle silkkisen alushameen. Se oli hyvin hieno alushame.\nMinulla ei ole koskaan ollut sitä päälläni, mutta kerran se puetaan\nminulle -- kun minut pannaan arkkuun, niin niin. Minä olisin suonut\nJanet Jardinen saavan tietää, että minut haudataan kuningattaren\nantamassa alushameessa, mutta hän kuoli jo aikoja sitten. Hän oli hyvin\nhyväluontoinen nainen, vaikkei ollutkaan Mclntyreja.\n\nRouva Mclntyre laski kätensä ristiin ja vaikeni. Juttunsa kerrottuaan\nhän oli tyytyväinen. Emilia oli kuunnellut ahnaasti. Nyt hän sanoi:\n\n-- Rouva Mclntyre, sallitteko minun kirjoittaa tarinanne muistiin ja\njulkaista sen?\n\nRouva Mclntyre kumartui eteenpäin. Hänen valkoiset kurttuiset kasvonsa\nlämpenivät vähän, hänen syvälle vaipuneet silmänsä loistivat.\n\n-- Tarkoitatteko, että se painetaan sanomalehteen?\n\n-- Niin. Rouva Mclntyre silitti rintahuiviaan hieman vapisevin käsin.\n\n-- On ihmeellistä, kuinka toiveemme joskus toteutuvat. Vahinko,\netteivät ne houkat, jotka sanovat ettei Jumalaa ole olemassakaan, saa\nkuulla tätä. Te kirjoitatte koko tapauksen ja kerrotte sen kaunein\nsanoin...\n\n-- Ei, ei, sanoi Emilia nopeasti. -- Sitä en aio. Ehkä minun täytyy\ntehdä joitakin muutoksia ja keksiä jutulle kehys, mutta enimmän osan\nkirjoitan juuri niin kuin te kerroitte. En voisi parantaa siitä\ntavuakaan.\n\nRouva Mclntyre näytti hetkisen epäilevän, sitten hän oli hyvillään.\n\n-- Minä olen vain tietämätön vaimoraukka enkä kovin hyvin valitse\nsanojani, mutta ehkä te ymmärrätte asian parhaiten. Te olette\nkuunnellut hyvin kiltisti ja minä olen pahoillani, kun olen viivyttänyt\nteitä näin kauan vanhoilla jutuillani. Minä lähden nyt ja annan teidän\nnousta vuoteesta.\n\n-- Onko lapsi löydetty? kysyi Ilse kiihkeästi.\n\n-- Ei, ei. Eivätkä he häntä aivan pian löydäkään. Kuulin Claran\nkirkuvan yöllä. Hän on Angus-poikani tytär. Poikani on naimisissa erään\nWilsonin kanssa ja Wilsonit pitävät aina melua kaikesta. Clara-parka\ntuskittelee nyt, ettei hän ollut kyllin hyvä pikku pojalleen, mutta\ntodellisuudessa hän aina hemmotteli tuota vallatonta veitikkaa. Minusta\nei ole hänelle paljonkaan apua -- minulla ei ole toisia silmiä. Mutta\nteillä on varmaan hiukkasen näkemisen lahjaa.\n\n-- Ei -- ei, sanoi Emilia hätäisesti. Hän ei voinut olla muistamatta\nerästä tapausta lapsuutensa ajalta Uudesta Kuusta, vaikkei syystä tai\ntoisesta koskaan tahtonut ajatella sitä.\n\nVanha rouva Mclntyre nyökkäsi viisaasti päätään ja silitti valkoista\nesiliinaansa.\n\n-- Ei ole oikein kieltää sitä, rakas neiti, sillä se on suuri lahja ja\nneljännen polven serkullani Helenillä on se taito, ihan totta. Mutta\neivät he löydä pikku Allania. Clara rakastaa poikaa liiaksi. Ei ole\nhyvä rakastaa ketään liikaa. Jumala ei suvaitse sellaista, ei, Margaret\nMclntyre tietää sen.\n\nMinulla oli kuusi poikaa, kaikki komeita miehiä, ja nuorin oli Neil.\nHän oli sukkasillaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa, eikä toisista kukaan\nollut likimainkaan semmoinen kuin hän. Hän oli hyvin iloinenkin, nauroi\naina ja osasi puhua niin, että maanitteli linnutkin pensaista luokseen.\nHän lähti sitten Klondykeen ja paleltui siellä eräänä yönä kuoliaaksi,\nniin. Ja juuri kun hän kuoli, rukoilin minä täällä hänen puolestaan.\nSen jälkeen en ole rukoillut. Samaa Clara nyt tuntee -- sanoo, ettei\nJumala kuuntele häntä. On outoa olla nainen, tyttöset, ja rakastaa niin\npaljon turhaan.\n\nPikku Allan oli hyvin sievä lapsi. Hänellä oli pienet ruskeanpullukat\nkasvot ja isot siniset silmät, ja on surkeata, kun häntä ei löydy,\nvaikkeivät he ajoissa löytäneet Neiliäkään. Minä annan Claran olla\nrauhassa enkä vaivaa häntä lohdutuksilla. Minä olen aina osannut jättää\nihmiset rauhaan -- paitsi silloin kun pieksin kuninkaan.\n\nJulia Hollingerista on vaivaa, kun hän puhuu mitä sattuu. Semmoinen\nnarri hän on. Hän jätti miehensä, kun tämä ei tahtonut luopua\nkoirastaan. Minun mielestäni mies oli viisas, kun piti kiinni koirasta.\nMutta hyvin minä silti tulen Julian kanssa toimeen, kun olen oppinut\nhyvällä mielellä sietämään narreja. Hänen mielestään on hauska neuvoa\naina, eikä se vähääkään vaivaa minua, kun minä en koskaan piittaa hänen\nneuvoistaan. Minä sanon teille nyt hyvästi, rakkaat neidit, ja olen\noikein hyvilläni, kun sain tavata teidät, ja minä toivon, ettei suru\nkoskaan vierailisi teidän lietenne ääressä. Enkä minä unohda sitäkään,\nettä te olette kuunnelleet minua oikein kohteliaasti, niin juuri. Nyt\nminä en enää kenellekään suuria merkitse -- mutta kerran minä pieksin\nkuninkaan.\n\n\n\n\n15\n\n\"EIKÄ TOSIAAN VOINUTKAAN...\"\n\n\nKun rouva Mclntyre oli sulkenut oven jälkeensä, tytöt nousivat ja\npukeutuivat hieman vitkastellen. Emilia ajatteli aika innottomasti\nedessä olevaa päivää. Matkasta oli haihtunut seikkailun ja romantiikan\nviehätys, ja tilausten kerääminen tienvarren asukkailta oli äkkiä\nkäynyt ikävystyttäväksi. Ja he olivat kumpikin uupuneempia kuin\nluulivatkaan.\n\n-- Tuntuu kuin olisi kulunut ihmisikä siitä kun lähdimme Shrewsburystä,\nnurkui Ilse kiskoessaan sukkia jalkaan.\n\nEmilia tunsi vielä elävämmin, että siitä oli kulunut pitkä aika. Se\nhaltioitunut yö, jonka hän oli valvonut kuutamossa haaveillen, oli jo\nsekin ollut kuin kokonainen vuosi jotakin outoa sielun varttumista.\nViime yönäkin hän oli valvonut, mutta se oli ollut aivan toista.\nAamun sarastaessa hän oli havahtunut lyhyestä unestaan omituiseen,\nepämiellyttävään tunteeseen, aivan kuin olisi palannut sekavalta ja\ntuskalliselta matkalta. Rouva Mclntyren tarina oli joksikin aikaa\nkarkottanut tuon tunteen, mutta se palasi nyt hänen harjatessaan\nhiuksiaan.\n\n-- Minusta tuntuu, kuin olisin vaeltanut -- jossakin -- tuntikausia,\nhän sanoi. -- Ja minä näin unta, että löysin pikku Allanin -- mutta en\ntiedä mistä. Oli kamalaa herätä ja tuntea, että olin tiennyt sen juuri\nennen kuin heräsin, mutta unohtanut taas.\n\n-- Minä nukuin kuin pölkky, sanoi Ilse haukotellen. -- En edes nähnyt\nunta. Emilia, minä tahdon päästä pois tästä talosta ja tältä paikalta\nniin pian kuin suinkin. Minua ahdistaa kuin painajainen, jokin\nhirmuinen pusertaa minua maata kohti, enkä voi päästä pakoon. Unohdin\nsen muutamaksi minuutiksi vanhan rouvan kertoessa juttuaan -- sydämetön\nvanha olio! Hän ei vähääkään surrut kadonnutta pikku Allan-parkaa.\n\n-- Hän on varmaan jo aikoja sitten lakannut suremasta, sanoi Emilia\nuneksivasti. -- Sitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan, että hän on\nvähän päästään vialla. Ihmiset, jotka eivät ollenkaan sure, ovat\naina vähän vialla -- kuten Jimmy-serkku. Mutta hänen juttunsa oli\nsuurenmoinen. Minä kirjoitan sen ensimmäiseksi aineekseni -- ja\nmyöhemmin koetan saada sen painetuksi. Olen varma, että se kelpaisi\njohonkin aikakauslehteen, jos vain osaisin kertoa sen yhtä mehukkaasti\nja eloisasti kuin hän itse. Taidankin kirjoittaa muutamia hänen\nilmaisujaan suoraa päätä Jimmy-kirjaani, ennen kuin unohdan ne.\n\n-- Voi, hiiteen Jimmy-kirjasi, sanoi Ilse. -- Mennään alas ja syödään\naamiaista jos niin vaativat, sitten lähdetään pois.\n\nMutta Emilia oli tällä hetkellä unohtanut kaiken muun.\n\n-- Missä minun Jimmy-kirjani on? hän sanoi kärsimättömästi. -- Sitä ei\nole laukussani, vaikka tiedän varmaan, että se oli siinä eilen illalla.\nEn suinkaan unohtanut sitä portin patsaalle.\n\n-- Eikös se ole tuolla pöydällä? kysyi Ilse.\n\nEmilia katsoi sinne kummissaan.\n\n-- Eihän se voi ... mutta siellä se on. Kuinka se on sinne tullut? En\nvarmastikaan ottanut sitä eilen illalla laukustani.\n\n-- Jospa sentään, sanoi Ilse välinpitämättömästi.\n\nEmilia meni pöydän luo ja näytti olevan ymmällään. Jimmy-kirja oli\nsiinä avoinna ja hänen kynänsä sen vieressä. Äkkiä hän kumartui\nkatsomaan kirjan sivua.\n\n-- Joudu jo kampaamaan tukkaasi, sanoi Ilse tuokion kuluttua. -- Minä\nolen jo valmis, koeta nyt ihmeessä päästä tuosta siunatusta\nJimmy-kirjastasi edes sen verran eroon, että saat päällesi.\n\nEmilia kääntyi Jimmy-kirja kädessään. Hän oli aivan kalpea, silmät\npelosta ja salaperäisyydestä tummina.\n\n-- Ilse, katso tätä, hän sanoi ääni vavisten.\n\nIlse tuli hänen luokseen ja katsoi. Kirjan sivulla oli tarkka\nlyijykynäpiirros siitä pienestä virran rannalla olevasta rakennuksesta,\njoka edellisenä päivänä oli ihastuttanut Emiliaa. Etuoven päällä olevan\npienen ikkunan yläpuolelle oli piirretty musta risti ja sen kohdalle\nkirjan reunaan toinen risti, jonka viereen oli kirjoitettu:\n\n_Allan Bradshaw on täällä_.\n\n-- Mitä se merkitsee? kysyi Ilse hämmästyneenä. -- Kuka sen on tehnyt?\n\n-- Minä -- en tiedä, änkytti Emilia. -- Se ... on minun käsialaani.\n\nIlse katsoi Emiliaan ja kavahti hieman taaksepäin.\n\n-- Olet varmaan piirtänyt sen unissasi, hän sanoi tyrmistyneenä.\n\n-- En minä osaa piirtää, sanoi Emilia.\n\n-- Kuka muu sen olisi voinut piirtää? Ei ainakaan rouva McIntyre,\nsenhän itsekin arvaat. Emilia, en ole koskaan kuullut mitään näin\nihmeellistä. Luuletko -- luuletko -- että hän voisi olla siellä?\n\n-- Miten se olisi mahdollista? Rakennus on varmaan lukittu, siellä ei\nole enää ketään työssä. Sitä paitsi kaikki paikat on varmaan etsitty,\nhän olisi katsellut ulos ikkunasta -- muistathan, ettei sen edessä\nollut luukkuja -- ja huutanut. Olisihan joku nähnyt tai kuullut. Minä\nolen kai piirtänyt tuon kuvan unissani, vaikken ymmärräkään, kuinka se\non tapahtunut. Ajatukseni kiersivät hellittämättä pikku Allania. Tämä\non perin kummallista -- se pelottaa minua.\n\n-- Sinun täytyy näyttää se Bradshaw'ille, sanoi Ilse.\n\n-- Niin kai täytyy, vaikka se tuntuukin pahalta. Ehkä se herättää\nheissä taas turhia toiveita -- tämähän ei voi merkitä mitään. Mutta\nen uskalla olla näyttämättä sitä. Näytä sinä, minä en voi. Tämä on\njärkyttänyt minua -- voisin istahtaa tähän itkemään. Jos hän on ollut\nsiellä tiistaista lähtien, niin hän on kuollut nälkään.\n\n-- Hyvä on, minä näytän sen, kyllä heidän täytyy saada tämä tietää. Jos\nse on totta -- Emilia, sinä olet kumma olento.\n\n-- Älä puhu siitä, en kestä sitä, sanoi Emilia ja häntä värisytti.\n\nKeittiössä ei ollut ketään heidän astuessaan sisään, mutta pian sinne\ntuli nuori mies, ilmeisestikin tohtori Mclntyre, josta rouva Hollinger\noli puhunut. Hänellä oli miellyttävät, älykkäät kasvot ja terävä katse,\nmutta hän näytti väsyneeltä ja murheelliselta.\n\n-- Hyvää huomenta, hän sanoi. -- Toivottavasti nukuitte hyvin ja\nkenenkään häiritsemättä. Me olemme kaikki hyvin järkyttyneitä tästä\nsurullisesta tapauksesta.\n\n-- Eikö pikku poikaa ole löydetty? kysyi Ilse.\n\nTohtori Mclntyre pudisti päätään.\n\n-- Ei. On lakattu etsimästä. Hän ei voi enää olla elossa -- tiistaiyön\nja viime yön jälkeen. Suo ei luovuta kuolleitaan. Olen varma, että\npoika on siellä. Sisarparkani on murheen murtama. Vahinko että\nvierailunne sattui näin surulliseen aikaan, mutta toivottavasti rouva\nHollinger on pitänyt teistä hyvää huolta. Isoäitini olisi kovin\npahoillaan, jos teiltä puuttuisi jotakin. Hän oli aikoinaan hyvin\ntunnettu vieraanvaraisuudestaan. Ette ole tainneet tavata häntä? Hän ei\nuseinkaan näyttäydy vieraille.\n\n-- Kyllä me tapasimme hänet, sanoi Emilia hajamielisesti. -- Hän tuli\ntänä aamuna huoneeseemme ja kertoi, kuinka hän oli piessyt kuninkaan.\n\nTohtori Mclntyre naurahti.\n\n-- Teille on sitten tapahtunut suuri kunnia. Isoäiti ei kerro juttuaan\nkaikille. Hänellä on aavistuksensa kuten vanhoilla merimiehillä, ja\nhän tietää jo ennakolta, ketkä osaavat kuunnella häntä. Hän on hiukan\nomituinen. Muutamia vuosia takaperin Neil-setäni, joka oli hänen\nlempipoikansa, joutui Klondykessä hyvin surullisella tavalla kuoleman\nomaksi. Hän kuului eksyneeseen partioon. Isoäiti ei ole toipunut\nsiitä iskusta. Hän ei ole siitä pitäen tuntenut mitään, tunne näyttää\nkuolleen hänessä. Hän ei rakasta, ei vihaa, ei pelkää eikä toivo\nmitään. Hän elää kokonaan menneisyydessä, eikä hänen mieltään näytä\nliikahduttavan muu kuin yksi muistikuva: ylpeys siitä, että hän pieksi\nkerran kuninkaan. Mutta minä viivytän aamiaistanne, tuossa tulee rouva\nHollinger torumaan.\n\n-- Odottakaa hetkinen, tohtori Mclntyre, sanoi Ilse hätäisesti. -- Minä\n-- te -- me -- tahtoisin näyttää teille jotakin!\n\nTohtori Mclntyre kumartui ja katsoi kummastuneen näköisenä Jimmy-kirjaa.\n\n-- Mitä tämä on? En ymmärrä...\n\n-- Emme mekään ymmärrä. Emilia on piirtänyt tuon unissaan.\n\n-- Unissaan? Tohtori oli niin ymmällä, ettei voinut kuin toistaa Ilsen\nsanoja.\n\n-- Varmaankin hän on piirtänyt sen unissaan. Täällä ei ollut ketään\nmuuta -- ellei isoäitinne osaa piirtää.\n\n-- Ei osaa. Eikä hän ole ikinä nähnytkään tuota taloa. Se on Scobien\nhuvila Malvernin sillan alapuolella, eikö niin?\n\n-- Niin on. Näimme sen eilen.\n\n-- Mutta Allan ei voi olla siellä. Talo on ollut lukittuna kuukauden,\nkirvesmiehet lähtivät sieltä jo elokuussa.\n\n-- Voi, minä tiedän sen, sopersi Emilia. -- Minä ajattelin kovasti\nAllania ennen kuin nukuin. Se kai on vain unta. En käsitä asiaa\nollenkaan, mutta meidän oli pakko näyttää tuo kuva teille.\n\n-- Tietysti. En kerro siitä Willille enkä Claralle. Haen mäen takaa Rob\nMasonin seurakseni, juoksemme sinne ja tutkimme huvilan. Olisipa outoa,\njos ... mutta ei se ole mahdollista. En ymmärrä miten pääsemme sisään.\nTalo on lukittu ja ikkunain edessä luukut.\n\n-- Tässä etuoven yläpuolella olevassa ikkunassa ei ole luukkuja.\n\n-- Ei tosin, mutta se on yläkerran hallin päässä olevan komeron ikkuna.\nTutkin koko huvilan kerran toukokuussa, kun maalarit olivat siellä\ntyössä. Komeron ovessa on jousilukko, ja siksi kai ikkunan eteen ei ole\npantu luukkuja. Muistaakseni se on korkealla, aivan katon rajassa. No\nniin, käväisen Robilla ja tutkimme asian. Emme saa jättää ainoatakaan\nkiveä kääntämättä.\n\nEmilia ja Ilse söivät haluttomasti aamiaista ja olivat kiitollisia,\nkun rouva Hollinger antoi heidän olla rauhassa lausuen ohimennen vain\njoitakin huomautuksia askareissa liikkuessaan.\n\n-- Kamala ilma viime yönä, mutta sade on jo tauonnut. En ole nukkunut\nsilmäntäyttä. Ei Clara-parkakaan, mutta nyt hän on rauhallisempi\n-- kuin epätoivoon vaipunut. Mahtaako hänen järkensä kestää? Hänen\nisoäitinsä ei ole ollut entisellään sen jälkeen, kun sai tiedon\npoikansa kuolemasta. Kun Clara kuuli, että etsintä aiottiin keskeyttää,\nhän parkaisi kerran, laskeutui vuoteelleen kasvot seinään päin eikä\nole sen jälkeen liikahtanut. Mutta täytyyhän elämän jatkua. Olkaapas\nnyt hyvät ja ottakaa. Minusta teidän ei kannata pitää liikaa kiirettä\nlähdöllänne, antakaa tuulen hiukan kuivata lätäköitä.\n\n-- Minä en aio lähteä ennen kuin saamme kuulla onko..., kuiskasi Ilse\nlopettamatta lausettaan.\n\nEmilia nyökkäsi. Ruoka ei maistunut hänelle, ja jos Elisabet- tai\nRuth-täti olisivat nähneet hänet, he olisivat paikalla käskeneet hänet\nvuoteeseen -- ja siinä he olisivat tehneet aivan oikein. Emilia oli\nmelkein saavuttanut kestävyytensä rajan. Tohtori oli lähtenyt tunti\nsitten, ja aika tuntui loputtoman pitkältä.\n\nRouva Hollinger oli pesemässä astioita penkillä keittiön oven edessä,\nja äkkiä he kuulivat hänen huudahtavan kimakasti. Hetken kuluttua hän\nhyökkäsi keittiöön ja hänen perässään tohtori Mclntyre hengästyneenä,\nsillä hän oli juossut Malvernin sillalta saakka.\n\n-- Claran täytyy saada kuulla se, hän sanoi. -- Se on hänen oikeutensa.\n\nHän katosi sisähuoneeseen. Rouva Hollinger vaipui tuolille nauraen ja\nitkien.\n\n-- He ovat löytäneet hänet! He ovat löytäneet pikku Allanin -- Scobien\nhuvilan komeron lattialta.\n\n-- Elääkö hän? huohotti Emilia.\n\n-- Elää, mutta siinä onkin kaikki. Puhumaankaan ei kyennyt, mutta hän\ntoipuu, kun saa hoitoa, sanoo tohtori. Hänet kannettiin lähimpään\ntaloon, -- muuta tohtori ei ennättänyt kertoa.\n\nMakuuhuoneesta kuului hurja ilonhuuto ja Clara Bradshaw ryntäsi\nkeittiön läpi hiukset hajallaan, huulet kalpeina, mutta ilon liekki\nsilmissään, syöksyi ulos ja lähti juoksemaan mäen poikki. Rouva\nHollinger tempaisi päällystakin käsivarrelleen ja juoksi hänen\nperäänsä. Tohtori Mclntyre vaipui tuolille.\n\n-- En voinut pidättää häntä enkä jaksa juosta heti toista kertaa samaa\nmatkaa. Mutta ilo ei tapa. Olisi ollut julmaa pidättää häntä.\n\n-- Onko pikku Allan terve? kysyi Ilse.\n\n-- Hän paranee. Poikaparka oli tietysti nääntymäisillään. Hän ei\nolisi kestänyt enää päivääkään. Kannoimme hänet sillankorvaan tohtori\nMathesonin luo ja jätimme hänet sinne hoitoon. Poikaa ei voida tuoda\nkotiin ennen kuin huomenna.\n\n-- Voitteko arvata, kuinka hän on joutunut tuohon taloon?\n\n-- Eihän hän kyennyt kertomaan meille mitään, mutta voin arvata,\nmiten kaikki on tapahtunut. Yksi kellarin ikkunoista oli hiukan\nraollaan. Allan oli luultavasti tutkistellut kaikkea taloon kuuluvaa\nniin kuin pojat ainakin ja huomannut, ettei tämä ikkuna ollut kiinni.\nArvatenkin hän meni siitä sisään, työnsi sen jäljessään melkein kiinni\nja lähti sitten huvilassa löytöretkille. Jollakin tavoin hän on kai\nvetänyt komeron oven kiinni, jolloin jousilukko on sulkenut häneltä\npaluutien. Ikkuna oli niin korkealla, ettei siihen ulottunut, muuten\nhän olisi voinut huutaa ohikulkijoille. Komeron seinän valkoinen\nrappaus on täynnä merkkejä ja naarmuja, jotka todistavat hänen turhaan\nyrittäneen kiivetä ikkunalle. Tietysti hän on huutanut, mutta kukaan\nei ole sattunut niin lähelle, että olisi kuullut hänen huutonsa.\nHuvilahan on pienessä avoimessa poukamassa eikä lähettyvillä ole mitään\nkätköpaikkaa; siitä syystä kai etsijät ovat sen sivuuttaneet. Joen\nrannat haravoitiin vasta eilen, koska ei uskottu hänen menneen yksin\nniin kauas. Ja eilen Allan ei enää kyennyt huutamaan apua.\n\n-- Minä olen hyvin -- onnellinen -- kun hänet löydettiin, sanoi Ilse\npidätellen kyyneliään.\n\nIsoisä Bradshaw pisti äkkiä päänsä arkihuoneen ovesta.\n\n-- Sanoinhan minä, ettei lapsi voi kadota jäljettömiin\nyhdeksännellätoista vuosisadalla, hän nauroi.\n\n-- Kadoksissa hän kuitenkin oli, sanoi tohtori Mclntyre, eikä häntä\nolisi löydettykään ajoissa ilman tätä nuorta neitiä. Merkillinen --\nmerkillinen juttu.\n\n-- Emilia on -- meedio, sanoi Ilse käyttäen herra Carpenterilta\nkuulemaansa sanaa.\n\n-- Meedio! Hm. Omituista se vaan on -- sangen omituista. Minä en\nväitäkään ymmärtäväni sitä. Isoäiti tietysti sanoisi, että teillä on\n'näkemisen lahja'. Hän uskoo siihen vahvasti, kuten kaikki ylämaalaiset.\n\n-- Olen varma, ettei minulla ole näkemisen lahjaa, väitti Emilia\nvastaan. -- Näin kai unta ja nousin unissani pöydän ääreen, mutta minä\nen osaa piirtää.\n\n-- Jokin käytti sitten teitä aseenaan, sanoi tohtori Mclntyre. --\nIsoäidin 'toiset silmät' on loppujen lopuksi yhtä hyvä selitys kuin\nmikä tahansa, jos täytyy uskoa uskomattomia.\n\n-- En tahtoisi puhua siitä, sanoi Emilia ja häntä puistatti. -- Olen\nhyvin iloinen, että Allan on löydetty -- mutta olkaa kiltti älkääkä\nkertoko kenellekään, mikä osuus minulla siinä on. Antakaa heidän\nluulla, että mieleenne vain juolahti etsiä Scobien huvilasta. En -- en\nkestäisi sitä, että tästä asiasta ruvettaisiin puhumaan.\n\nKun Emilia ja Ilse lähtivät tuulisen mäen pienestä valkoisesta talosta,\naurinko puhkaisi pilvet, ja satamalahden aallot hyppelivät ilakoiden\nsen kirkkaudessa. Maisema oli täynnä myrskyn jälkeistä loistavaa\nkauneutta, ja Länsitie oli heidän edessään mutkineen ja mäkineen ja\nnotkoineen, kostean punertavana ja houkuttelevana. Mutta Emilia kääntyi\npoispäin.\n\n-- Jätetään se toiseksi kerraksi, hän sanoi. -- Tänään en voi ruveta\nkeräämään tilauksia. Ilse, ystäväni, mennään Malvernin sillalle ja\nlähdetään aamujunalla Shrewsburyyn.\n\n-- Se sinun unesi oli kumma juttu, sanoi Ilse. -- Minä alan vähän\npelätä sinua, Emilia,\n\n-- Voi, älä pelkää minua, rukoili Emilia -- Se oli pelkkä sattuma. Minä\najattelin vain poikaa -- ja eilen huvila kiehtoi kokonaan mieleni...\n\n-- Saithan sinä selville äitini kuolemankin, sanoi Ilse matalalla\näänellä. -- Sinussa on jokin voima, jota meissä muissa ei ole.\n\n-- Ehkä minä aikuisena pääsen siitä, sanoi Emilia epätoivoisesti. --\nAinakin toivon sitä. Minä en halua tuollaista voimaa. Et voi aavistaa\nmiltä se tuntuu, Ilse. Se on kammottavaa. Ihan kuin minut olisi\nmerkitty jollakin luonnottomalla tavalla. En tunne itseäni oikein\nihmiseksi. Kun tohtori Mclntyre sanoi, että jokin ehkä käytti minua\nvälikappaleena, kylmä väristys karmi ruumistani. Minusta tuntui kuin\njonkun henki olisi nukkuessani anastanut ruumiini ja piirtänyt tuon\nkuvan.\n\n-- Se oli sinun käsialaasi, sanoi Ilse.\n\n-- Mutta minä en tahdo enää puhua siitä -- enkä ajatellakaan sitä.\nTahdon unohtaa sen. Älä koskaan enää puhu siitä minulle, Ilse.\n\n\n\n\n16\n\nAJOPUITA\n\n\n_Shrewsbury, lokakuun 3. päivänä_\n\n\"Olen saanut kerätyksi tilaukset siltä alueelta, joka oli minulle\nmäärätty. Minun tilausluetteloni oli kaikkein pisin, ja palkkiolla\nvoin maksaa melkein koko junior-vuoteni kirjat. Kun kerroin sen\nRuth-tädille, ei hän tuhahtanut nenäänsä. Se on tosiasia, joka\nkannattaa mainita.\n\n'Metronin Kuvalehti' palautti tänään 'Ajan hiekka' -nimisen juttuni.\nMutta hylkäysliuska oli kirjoitettu koneella eikä painettu.\nKonekirjoitus ei tunnu aivan yhtä loukkaavalta kuin painettu, mikä\nsiihen sitten lieneekin syynä.\n\n'Olemme kiinnostuneina lukeneet kertomuksenne, mutta mielipahaksemme\nmeidän täytyy ilmoittaa, ettemme voi tällä kertaa ottaa sitä\njulkaistavaksemme.'\n\nJos he tosiaan tarkoittivat totta sanoessaan 'kiinnostuneina', niin\nsiitä saa hieman rohkaisua. Vai koettivatko he vain lieventää iskua?\n\nIlselle ja minulle kerrottiin tässä hiljan, että 'Kallossa ja Pöllössä'\non kolme paikkaa avoinna ja että meidät on pantu listalle niiden\njoukkoon, jotka saattavat pyrkiä jäseniksi. Me pyrimme. 'Kallon ja\nPöllön' jäsenyyttä pidetään koulussa arvokkaana asiana.\n\nJunior-vuosi on nyt päässyt hyvään vauhtiin, ja minun mielestäni työ\non hyvin kiinnostavaa. Useissa aineissa on opettajana herra Hardy,\nja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta opettajasta\nherra Carpenterin jälkeen. Aineeni 'Vaimo, joka pieksi kuninkaan',\nkiinnosti häntä suuresti. Hänestä se oli luokan paras, ja hän käsitteli\nsitä erikseen arvostelutunnilla. Evelyn Blake tietysti on varma,\nettä jäljensin sen jostakin, ja hän muistelee lukeneensa sen ennen.\nEvelynillä on tänä vuonna muodikas pompadour-kampaus, mutta minusta se\nei sovi hänelle lainkaan. Mutta ainoa osa Evelynin anatomiasta, mikä\nminua miellyttää, onkin hänen selkänsä.\n\nMartinien suku on kuulemma kauhean vihoissaan minulle. Sally Martin\nvihittiin viime viikolla täkäläisessä anglikaanisessa kirkossa ja\n'Sanomain' toimittaja pyysi minua laatimaan tilaisuudesta selostuksen.\nTietysti tein sen, vaikka vihkiäisten selostaminen onkin minusta hyvin\nvastenmielistä. Toisinaan tekisi mieli sanoa paljon semmoista, jota ei\nvoikaan sanoa.\n\nMutta Sallyn vihkiäiset olivat hyvin kauniit ja kaunis hän oli itsekin,\nja selostus, jonka lähetin, oli mielestäni oikein hyvä. Mainitsin\nerikoisesti morsiamen kauniin ruusu- ja orkideavihkon -- se oli\nensimmäinen orkideavihko, mikä shrewsburyläisissä vihkiäisissä koskaan\noli nähty. Kirjoitin niin selvään kuin se olisi ollut painettua, mutta\n'Sanomain' onneton latoja oli tehnyt orkideoista sardiineja.\n\nTietysti jokainen, jolla on päässään vähänkin järkeä, käsitti heti,\nettä se oli sula painovirhe. Mutta Martinien suku on saanut päähänsä,\nettä minä kirjoitin 'sardiineja' piloillani. He ovat ilmeisesti\nkuulleet, että sovinnaisten vihkiäisselostusten kirjoittaminen on\nminusta ikävää ja että haluaisin edes kerran kirjoittaa aivan toiseen\ntapaan. Olen todella sanonut niin, mutta tuskinpa erikoisuuden\ntavoittelu olisi sentään saanut minua kirjoittamaan, että morsiamella\noli kädessään sardiinivihko! Martinit luulevat kuitenkin niin, eikä\nStella Martin kutsunut minua ompeluiltaan, ja Ruth-täti sanoo, ettei se\nhäntä ihmetytäkään, ja Elisabet-täti sanoo, ettei minun olisi pitänyt\nolla noin huolimaton. Minun! Taivas suokoon minulle kärsivällisyyttä!\"\n\n_Lokakuun 5. päivänä_\n\n\"Rouva Clara Bradshaw kävi tänä iltana minua tapaamassa. Onneksi\nRuth-täti oli ulkona -- sanon onneksi, sillä en halua, että Ruth-täti\nsaa kuulla unestani ja mikä osa sillä oli pikku Allan Bradshaw'n\nlöytämisessä. Ehkä tämä on 'viekasta', kuten Ruth-täti sanoisi, mutta\nolkoon viekasta tai ei, varmaa on, etten halua kuulla Ruth-tädin\ntuhahtelevan, ihmettelevän, kääntelevän ja vääntelevän tapausta.\n\nRouva Bradshaw tuli kiittämään minua. Olin aivan hämilläni, sillä\nmitä osuutta minulla oikeastaan oli asiassa? En halua ajatella sitä\nenkä puhua siitä ollenkaan. Rouva Bradshaw sanoi, että pikku Allan on\ntaas ennallaan, vaikkei hän ensin ollut kokonaiseen viikkoon kyennyt\nistumaan. Rouva Bradshaw oli hyvin kalpea ja totinen.\n\n-- Hän olisi kuollut sinne, neiti Starr, ellette te olisi tullut, ja\nminäkin olisin kuollut. Minä en olisi jaksanut elää -- tietämättä --\nvoi, en milloinkaan unohda niiden päivien kauhua. Minun täytyi tulla\nilmaisemaan edes jotenkin kiitollisuuttani -- olitte jo lähtenyt, kun\nminä sinä aamuna palasin. En tosiaankaan ollut vieraanvarainen...\n\nHän ratkesi itkemään -- ja niin tein minäkin -- ja ulvoimme yhdessä\npitkän aikaa. Olen hyvin kiitollinen ja iloinen siitä, että Allan\nlöytyi, mutta haluaisin unohtaa miten hän löytyi.\"\n\n_Uusi Kuu, lokakuun 7. päivänä_\n\n\"Oli ihanaa käyskennellä tänä iltana hautausmaalla lammen rannalla.\nSaattaisi luulla, ettei se ole kaikkein hauskimpia iltakävelypaikkoja.\nMutta minä vaeltelen hiukan alakuloisena syysiltana mielelläni pitkin\ntuota länteen viettävää vähäistä rinnettä, jossa haudat ovat. Luen\nkiviin kaiverretut nimet, lasken vainajien iän ja ajattelen, kuinka\npaljon rakkautta ja vihaa ja toivoa ja pelkoa sinne on haudattuna.\n\nSiellä oli kaunista, ei lainkaan murheellista. Ympärillä näkyivät\npunertavat vastakynnetyt pellot, härmäiset metsät sananjalkoineen ja\nkaikki se vanha tuttu, jota olen rakastanut ja jota tunnen rakastavani\nsitä enemmän, kuta vanhemmaksi tulen. Joka kerta, kun viikon vaihteessa\ntulen Uuteen Kuullun, tämä kaikki tuntuu minusta entistä rakkaammalta.\n\nMinä pidän paikoista ja esineistä aivan yhtä paljon kuin ihmisistä.\nLuullakseni Elisabet-täti on samanlainen. Juuri siitä syystä hän ei\ntahdo Uudessa Kuussa minkään muuttuvan. Alan ymmärtää häntä paremmin.\nJa hänkin taitaa nykyään pitää minusta. Hän otti minut aikoinaan\nvelvollisuudentunnosta, mutta nyt en ole hänelle enää pelkkä 'tehtävä'.\n\nViivyin hautausmaalla, kunnes himmeänkultainen hämärä laskeutui\nmaahan ja verhosi sen aavemaiseen hohteeseen. Sitten Teddy tuli minua\nhakemaan, ja nousimme yhdessä pellon poikki Huomispäivän tielle.\nSanomme sitä yhä Huomispäivän tieksi -- osaksi vanhasta tottumuksesta,\nosaksi siitä syystä että puhelemme sillä tiellä kaikesta, mitä\nhaluaisimme tulevaisuudessa tehdä.\n\nTeddy on oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa mielelläni puhun\nhuomisesta ja suurista tuumistani. Ei ole ketään muuta. Perry ivailee\nsuunnitelmiani. Jos mainitsen jotakin kirjoittamisesta, hän kysyy heti:\n'Mitä hyötyä semmoisesta on?' Ikään kuin sitä voisi selittää, jollei\ntoinen pysty sitä itse tajuamaan.\n\nEn voi puhua tulevaisuudesta Deanillekaan -- sen jälkeen kun hän eräänä\niltana sanoi katkerasti: 'Minä en tahdo kuulla huomisistasi -- ne\neivät voi olla minun huomisiani.' Tuntuu kuin Dean ei pitäisi siitä,\nettä kasvan suureksi, hänessä taitaa olla hieman Priestien kateutta\n-- sellaista, ettei hän tahdo jakaa mitään, ei ainakaan ystävyyttä,\nkenenkään muun -- ei maailmankaan kanssa.\n\nViime aikoina on alkanut tuntua, etteivät kirjalliset harrastukseni\nkiinnostaa enää Deania. Hän suorastaan pilkkaa niitä hiukan. Herra\nCarpenter esimerkiksi ihastui 'Vaimoon, joka pieksi kuninkaan', ja\nsanoi sitä erinomaiseksi. Mutta kun Dean luki sen, hän hymyili ja\nsanoi: 'Onhan se mukiinmenevä kouluaineena, mutta ...' ja sitten hän\ntaas hymyili. Eikä hymy ollut minun mieleiseni. Siinä oli 'liian paljon\nPriestiä', kuten Elisabet-täti olisi sanonut. Se masensi kauheasti\nmieltäni. Se tuntui sanovan: 'Sinä osaat kirjoittaa hauskasti,\ntyttöseni, ja sorvaat lauseesi varsin näppärästi. Mutta tekisin väärin,\njos rohkaisisin sinua luulemaan, että moinen näppäryys paljonkaan\nmerkitsee.' Jos tämä pitää paikkansa -- ja se on varsin luultavaa,\nsillä Dean on hyvin etevä ja tietää paljon --, en voi koskaan saada\naikaan mitään arvokasta. Mutta en aio tyytyä siihen, en tahdo olla vain\n'näppärä kynäilijä'.\n\nMutta toisin on Teddyn laita.\n\nTeddy oli tänä iltana suunniltaan ilosta -- ja niin minäkin kuultuani\nhänen uutisensa. Hän oli pannut syyskuussa Charlottetownissa näytteille\nkaksi tauluaan pidettyyn näyttelyyn, ja herra Lewes Montrealista oli\ntarjonnut niistä viisikymmentä dollaria kummastakin. Sillä Teddy maksaa\ntämäntalvisen täysihoitonsa Shrewsburyssä, joten hänen äitinsä pääsee\nvähemmällä.\n\nMutta rouva Kent ei suinkaan ollut hyvillään, kun Teddy ilmoitti asian.\nHän sanoi vain: 'Niin, niin, nyt olet mielestäsi riippumaton minusta'\n-- ja itki. Se koski kipeästi Teddyyn, sillä hän ei ollut koskaan\najatellutkaan asiaa siltä kannalta.\n\nRouva Kent -raukka. Hän mahtaa tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi. Hänen\nja hänen sukunsa välillä on omituinen muuri. En pitkään, pitkään aikaan\nole käynyt Pietaryrttimäellä. Kerran kävin siellä kesällä Laura-tädin\nkanssa, kun hän oli kuullut rouva Kentin sairastuneen. Rouva Kent oli\njalkeilla ja puheli Laura-tädin kanssa, mutta minulle hän ei sanonut\nsanaakaan, katsoi vain minuun silloin tällöin omituisesti, kytevä hehku\nsilmissään. Vasta kun nousimme lähteäksemme, hän sanoi minulle:\n\n-- Olette hyvin pitkä. Pian olette täysi nainen -- ja varastatte\ntoiselta naiselta hänen poikansa.\n\nLaura-täti sanoi kotimatkalla, että rouva Kent oli aina ollut omituinen\nja tulee yhä omituisemmaksi.\n\n-- Jotkut luulevat, että hänen järjessään on vikaa, sanoi täti.\n\n-- Minä en usko vian olevan järjessä. Hänen sielunsa on sairas, sanoin\nminä.\n\n-- Rakas Emilia, sinä sanoit kauhean asian, sanoi Laura-täti.\n\n-- Miksi niin? Jos ruumis ja järki voivat olla sairaat, niin miksei\nsielukin. Toisinaan tunnen niin varmasti kuin joku olisi kertonut sen\nminulle, että rouva Kent on joskus saanut sieluunsa kauhean haavan,\njoka ei ole parantunut.\n\nMinuun koskee kipeästi, että Teddyn äiti vihaa minua. En ymmärrä, miksi\nminun on niin vaikea kestää sitä. Onhan Dean yhtä hyvä ystäväni kuin\nTeddykin, mutta kuitenkaan en välittäisi, vaikka koko Priestien heimo\nvihaisi minua.\"\n\n_Lokakuun 19. päivänä_\n\n\"Ilse ja muut seitsemän pyrkijää hyväksyttiin 'Kalloihin ja Pöllöihin'.\nMinut hylättiin. Saimme kuulla sen maanantaina.\n\nTiedän mainiosti, että päätöksen takana on Evelyn Blake. Ei kukaan muu\ntekisi moista. Ilse raivostui, repi sihteerin tiedonannon siekaleiksi\nja lähetti palaset takaisin. Mukana oli murhaava kirje, jossa sätittiin\n'Kalloja ja Pöllöjä' ja kaikkia sen toimia.\n\nTapasin Evelynin tänään eteisessä, ja hän vakuutti puoltaneensa\näänestyksessä sekä Ilseä että minua.\n\n-- Onko sitten joku muuta väittänyt? kysyin parhaaseen\nelisabettätimäiseen tapaani.\n\n-- Onpa hyvinkin -- Ilse, sanoi Evelyn ärtyisesti. -- Hän oli minulle\noikein röyhkeä. Tahdotteko tietää, kuka minun luullakseni antoi tuon\nkielteisen äänen?\n\nKatsoin Evelyniä suoraan silmiin.\n\n-- En, se ei ole tarpeen. Tiedän kuka sen antoi. Sitten käännyin ja\nlähdin.\n\nSuurin osa 'Kalloista ja Pöllöistä' pihisee harmista tuon päätöksen\ntakia, vaikka joku kuuluukin ilkkuneen, että kolaus teki hyvää\nMurraytten ylpeydelle. Ja tietysti ne seniorit ja juniorit, jotka eivät\nolleet noiden yhdeksän miekkosen joukossa, ovat joko vahingoniloisia\ntai iljettävän osaaottavia.\n\nRuth-täti sai tänään kuulla asian ja tahtoi tietää, miksi joku oli\nantanut kielteisen äänen.\"\n\n_Uusi Kuu, marraskuun 5. päivänä_\n\n\"Minä vietin tämän iltapäivän Laura-tädin kanssa opetellen erästä\nperinnäistapoihin kuuluvaa taitoa. Uudessa Kuussa näet pikkelsi pannaan\nlasitölkkeihin sillä tavoin, että se muodostaa tietynlaisia kuvioita.\nSäilöimme tölkkeihin suuren ruukullisen uutta pikkelsiä, ja kun\nElisabet-täti tuli katsomaan, hän myönsi, ettei voinut erottaa, mitkä\ntölkit olivat Laura-tädin ja mitkä minun laittamiani.\n\nTämä ilta oli aivan ihana. Puutarhassa oli marraskuun hämärän\nhaaveellista suloa. Auringon laskiessa oli riehunut pieni lumipyräkkä,\nmutta se oli lakannut. Ilma oli kirkas ja kuulas ja maassa ohut\nvalkoinen peite. Melkein kaikki kukat, minun loistavan värikkäät\nasterinikin, olivat pari viikkoa sitten paleltuneet mustiksi, mutta\nvalkoinen alyssum kiersi vielä kukkapenkkiä. Iso savunpunainen kuu oli\nkohoamassa kuusten latvoihin, ja lännessä, valkoisten kunnaiden ja\ntummien puiden takana taivas hehkui kellanpunaisena.\n\nLumi oli tyystin häivyttänyt alakuloisuuden myöhäissyksyn kuolleesta\nmaisemasta; tutut rinteet ja niityt näyttivät kuun valjussa hohteessa\nsadunomaisilta. Vanhan talon katon peitti kimalteleva lumi. Valaistut\nikkunat hehkuivat kuin jalokivet. Keittiön savupiipusta kohosi ilmaan\nharmaansininen savunhäivä. Palavien lakastuneitten lehtien lemu\nkantautui kujalta Jimmy-serkun hiljalleen kytevästä nuotiosta.\n\nKissanikin olivat puutarhassa, ja ne sopivat hiipivine liikkeineen ja\naavemaisine silmineen hyvin sekä paikkaan että illan hämärään. Tuhma\nTöpö oli hoikka ja kiiltävä kuin hopeinen aavekissa, Daff taas kuin\ntummanharmaa hiiviskelevä tiikeri. Ne hyppelivät jaloissani, karkasivat\npois, törmäsivät takaisin ja kierivät maassa yhtenä keränä, mutta ne\nkuuluivat niin erottamattomasti illan tunnelmaan, etteivät ne lainkaan\nhäirinneet ajatuksiani.\n\nAstelin käytäviä edestakaisin, vaelsin aurinkokellon ja huvihuoneen\nympäri. Tällainen raikas ilma saa minut aina kuin hiukan päihdyksiin.\nNauroin itsekseni: olinko minä todella ollut pahoilla mielin siitä,\nettei minua hyväksytty Pöllöksi. Pöllöksi! Minähän tunsin olevani kuin\nnuori kotka, joka liitelee päivää kohti. Koko maailma oli edessäni\nnähtävänä ja opittavana, ja se riemastutti minua. Tulevaisuus oli minun\n-- ja samoin oli menneisyyskin. Minusta tuntui, että elän ikuisesti --\nikuisesti -- olin varma kuolemattomuudesta.\n\nDean tuli puutarhaan; hän oli aivan vieressäni, ennen kuin huomasin\nhänet.\n\n-- Sinä hymyilet, sanoi Dean. -- On hauska nähdä naisen hymyilevän\nitsekseen. Hänen ajatuksensa ovat varmaan viattomat ja miellyttävät.\nOnko päivä ollut sinulle suopea, armollinen neiti?\n\n-- Kerrassaan, ja tämä ilta on sen paras lahja. Olen onnellinen tänä\niltana, Dean -- onnellinen vain siitä, että elän. Tunnen ajavani\ntähtivaljakolla. Olen varma itsestäni ja tulevaisuudestani. En pelkää\nmitään, tiedän onnistuvani. Vaikken ehkä saisikaan kunniapaikkaa\nmenestyksen pitopöydässä, joka tapauksessa pääsen siihen mukaan.\n\n-- Kun tullessani seisoit tässä valkoisena ja haltioituneena, olit kuin\nennustaja, joka näkee tulevaisuuteen, sanoi Dean. -- Ihosi on kuin\nnarsissin terälehti. Voisit rohkeasti pitää valkoista ruusua kasvojasi\nvasten -- vain hyvin harva nainen uskaltaa tehdä sen. Et oikeastaan\nole erikoisen sievä, Tähti, mutta kasvosi saavat ihmiset ajattelemaan\nkaunista -- ja se on paljon jalompi lahja kuin pelkkä kauneus.\n\nMinä pidän Deanin kohteliaisuuksista. Ne ovat aina erilaisia kuin\nmuiden. Ja minä pidän siitä, että minua sanotaan naiseksi.\n\n-- Sinä teet minut turhamaiseksi, sanoin.\n\n-- En toki, siksi paljon huumorintajua sinulla on, sanoi Dean.\n-- Huumorintajuinen nainen ei ole koskaan turhamainen. Maailman\npahansuopaisinkaan haltija ei hennoisi antaa saman ihmislapsen\nkannettavaksi kahta sellaista ristiä.\n\n-- Sanotko huumorintajuakin ristiksi?\n\n-- Miksen sanoisi? Huumorintajuinen nainen ei voi paeta säälimättömältä\ntotuudelta. Hän ei voi uskoa olevansa väärinymmärretty. Hän ei voi\nhekumoida itsesäälissä. Hän ei voi umpimähkään tuomita jokaista, joka\nei ole hänen kaltaisensa. Ei, nainen jolla on huumorintajua, ei ole\nkadehdittava.\n\nMinä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta. Istuimme\nkivipenkille ja pohdimme kysymystä puolin ja toisin. Dean ei tänä\ntalvena lähde ulkomaille. Se ilahduttaa minua, kaipaan häntä kauheasti.\nEllen saa väitellä Deanin kanssa ainakin joka toinen viikko, alkaa\nelämä tuntua kuivalta. Meidän keskustelumme ovat ihanan värikkäitä,\njoskus taas hän on hyvin ilmeikkäästi vaiti.\n\nJonkin aikaa hän tänä iltana oli juuri semmoinen: me vain istuimme\nsiinä vanhan puutarhan unelmoivassa hämärässä ja hiljaisuudessa ja\nkuulimme toistemme ajatukset. Jonkin aikaa hän kertoili vanhasta\nmaailmasta ja idän häikäisevistä kauppakaduista. Jonkin aikaa hän\nkyseli minun asioistani, luvuistani ja puuhistani. Minä pidän miehestä,\njoka silloin tällöin antaa minulle tilaisuuden puhua itsestäni.\n\n-- Mitä olet lukenut viime aikoina? hän kysyi.\n\n-- Tänä iltana saatuani pikkelsin astioihin luin muutamia Elisabeth\nBrowningin runoja. Hän kuuluu tänä vuonna englannin kurssiimme. Minun\nlempirunoni on 'Laulu ruskeasta rukousnauhasta' -- ja minä olen paljon\nmyötätuntoisempi Onoraa kohtaan kuin runoilija itse.\n\n-- Se on luonnollista, koska olet tunneihminen, sanoi Dean. -- Sinäkin\nantaisit taivaan rakkauden hinnaksi, aivan niin kuin Onora.\n\n-- Minä en tahdo rakastaa. Se joka rakastaa, on orja, sanoin.\n\nHäpesin heti kun sanat olivat päässeet huuliltani, koska tiesin\nheittäneeni tuon vain vaikuttaakseni älykkäältä. En usko tosissani,\nettä rakkaus on orjuutta -- ei se ole ainakaan Murrayn suvussa. Mutta\nDean suhtautui sanoihini vakavasti.\n\n-- Meidän kaikkien täytyy olla tässä maailmassa jonkin orjia, hän\nsanoi. -- Kukaan ei ole vapaa tähtien tytär. Ehkä rakkaus lopultakin\non lempein herra, lempeämpi kuin viha tai pelko tai välttämättömyys\ntai kunnianhimo tai ylpeys. Kuinka muuten lemmenasiat alkavat luistaa\nkertomuksissasi?\n\n-- Minähän en saa nykyään kirjoittaa kertomuksia. Sitten kun\ntaas saan -- muistathan että lupasit opettaa minua kirjoittamaan\nrakkauskohtauksia.\n\nSanoin tämän kiusoitellen, pilapuheena. Mutta Dean näytti yhtäkkiä\nkäyvän hyvin totiseksi.\n\n-- Oletko valmis opetettavaksi? hän sanoi kumartuen eteenpäin.\n\nLyhyen mielettömän hetken ajan uskoin hänen aikovan suudella minua.\nMinä vetäydyin taaksepäin. Tunsin punastuvana. Yhtäkkiä muistin Teddyn.\nEn tiennyt mitä sanoa. Sieppasin maasta Daffin, painoin pääni sen\nkauniiseen turkkiin, kuuntelin sen kehräämistä.\n\nElisabet-täti ilmestyi parahiksi ulko-ovelle kysymään, oliko minulla\nkalossit jalassa. Ei ollut, menin siis sisään ja Dean lähti kotiin.\nKatselin ikkunasta, kun hän nilkutti kujaa poispäin. Hän näytti hyvin\nyksinäiseltä, ja yhtäkkiä minun tuli häntä kauheasti sääli. Dean on\naivan erinomainen keskustelutoveri ja meillä on kovin hauskaa yhdessä,\nsiksi minä unohdinkin, että hänen elämällään täytyy olla toinenkin\npuoli. Voin täyttää siitä vain hyvin pienen kolkan. Muu on pakostakin\nkovin tyhjää.\"\n\n_Marraskuun 14. päivänä_\n\n\"Uuden Kuun Emiliasta ja Blair Waterin Ilsestä on liikkeellä\nuusi häväistysjuttu. Minulla oli juuri varsin epämiellyttävä\nkeskustelu Ruth-tädin kanssa, ja minun täytyy kirjoittaa se muistiin\npuhdistaakseni sieluni katkeruudesta. Mokoma myrsky vesilasissa turhan\ntähden. Mutta Ilsellä ja minulla on kerta kaikkiaan huono onni.\n\nIstuin viime torstai-illan Ilsen kanssa ja luimme yhdessä Englannin\nkirjallisuuden tehtävää. Ahersimme koko illan uutterasti, ja yhdeksän\naikaan lähdin kotiin. Ilse tuli saattamaan minua portille. Oli lauha,\npimeä ja hiljainen tähtiyö. Ilsen uusi asunto on Cardiganin kadun\nviimeisessä talossa ja sen takana tie kääntyy pienelle sillalle, joka\nvie puron yli puistoon. Puisto oli pimeä ja houkutteleva tähtien\nvalossa.\n\n-- Kävellään sen ympäri ennen kuin menet kotiin, ehdotti Ilse.\n\nMe lähdimme, vaikka minun olisi tietenkin pitänyt mennä suoraan kotiin\nkuten kiltin keuhkotautisen tytön ainakin. Mutta olin juuri saanut\nsyksyisen kalanmaksaöljykuurini päätökseen -- huh! -- ja arvelin\nvoivani kerrankin uhmata yöilmaa.\n\nKävelyretki oli ihana. Sataman takaa kuului kukkuloilta marraskuun\ntuulen soittoa, mutta puiston puiden keskellä oli tyyntä ja hiljaista.\nPoikkesimme tieltä ja kuljimme pientä syrjäpolkua mäen rinteelle\npihkantuoksuiseen metsikköön. Kuuset ja männyt ovat aina ystävällisiä,\nmutta ne eivät kerro salaisuuksia kuten vaahterat ja poppelit. Ne eivät\nkoskaan paljasta sisintään, eivät koskaan ilmaise salaista tietoaan --\nja siksi ne tietysti ovat mielenkiintoisempia kuin muut puut.\n\nKoko mäenrinne oli täynnä somia keijunääniä ja viileitä oikullisia\nyötuoksuja -- palsamikuusen ja huurteisten sananjalkojen lemua. Tuntui\nkuin olisimme olleet äänettömyyden syvimmissä uumenissa. Yö sulki\nmeidät syliinsä kuin äiti ja pani meidät kulkemaan aivan lähekkäin.\nKerroimme toisillemme kaiken. Tietysti seuraavana päivänä kaduin\navomielisyyttäni, vaikka Ilse onkin tosi uskottu eikä koskaan paljasta\nmitään, ei edes raivotessaan. Mutta Murraytten tapojen mukaista ei\nole kääntää sieluaan nurin, ei edes parhaalle ystävälleen. Pimeys\nja palsamikuusikko ne saavat ihmisen tekemään tyhmyyksiä. Ja meillä\noli tietysti hauskaa -- Ilse on hupainen toveri. Hänen seurassaan ei\nkoskaan tule ikävä, ei hetkeksikään. Kaiken kaikkiaan kävelyretkemme\noli ihastuttava ja puistosta lähtiessämme olimme entistäkin läheisemmät\nystävät; meillä oli uusi kaunis yhteinen muisto.\n\nSillalla tapasimme Teddyn ja Perryn, jotka olivat olleet kävelemässä\nja tulivat Länsitieltä. Ilse ja Perry sattuivat tällä kertaa olemaan\nsiedettävissä väleissä ja puhuivat toisilleen. Me siis kuljimme kaikki\nyhdessä sillan yli, ja sitten pojat lähtivät omalle suunnalleen ja me\nomallemme. Kello kymmenen olin vuoteessa sikeässä unessa.\n\nMutta joku näki meidän kulkevan sillan yli. Seuraavana päivänä tieto\noli levinnyt kouluun ja sitä seuraavana puhui koko kaupunki, kuinka\nIlse ja minä olimme kuljeskelleet Teddy Kentin ja Perry Millerin kanssa\npuistossa kahteentoista asti yöllä. Ruth-täti sai kuulla sen ja kutsui\nminut tuomioistuimensa eteen vastaamaan. Kerroin hänelle koko asian,\nmutta hän ei tietenkään uskonut.\n\n-- Tiedäthän että olin viime torstai-iltana kotona neljännestä vaille\nkymmenen, sanoin.\n\n-- Kellomäärää on luultavasti liioiteltu, myönsi Ruth-täti. -- Mutta\njotakin perää asiassa täytyy olla, kun tuollainen juttu on lähtenyt\nliikkeelle. Ei savua ilman tulta. Emilia, sinä kuljet äitisi jälkiä.\n\n-- Minun äitini ei kai kuulu tähän, hän on kuollut, sanoin. -- Kysymys\non siitä, Ruth-täti, uskotko sinä minua vai etkö?\n\n-- En usko, että asia on ollut niin paha kuin kerrotaan, sanoi\nRuth-täti vastahakoisesti. -- Mutta sinä olet antanut itsestäsi\npuheenaihetta. Muuta ei voi tietysti odottaakaan niin kauan kuin\njuoksentelet Ilse Burnleyn ja tuollaisen katuojan kasvatin kuin Perry\nMillerin seurassa. Andrew pyysi sinua viime perjantaina iltakävelylle\npuistoon, mutta sinä kieltäydyit -- minä kuulin sen. Se olisi tietenkin\nollut liian säädyllistä.\n\n-- Niin olisikin, sanoin. -- Sen takia en lähtenyt. Liian säädyllinen\nei ole koskaan hauskaa.\n\n-- Nenäkkyys ei ole sukkeluutta, neitiseni, sanoi Ruth-täti.\n\nEn aikonut olla nenäkäs, mutta minua kiusaa kun minulle tyrkytetään\nAndrew'ta. Hänestä tulee vielä aika pulma. Deanin mielestä se on\nhullunkurista -- hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mihin tällä\ntähdätään. Hän härnää minua aina 'punapäisellä ihailijallani'.\n\nAndrew-parka on kovin proosallinen, mutta sittenkin pitäisin hänestä\naika lailla, ellei koko Murrayn suku tuppaamalla tuppaisi häntä\nminulle. Minut tahdotaan saada kihloihin luotettavan miehen kanssa\nennen kuin olen karkaamisiässä, ja kukas on sen luotettavampi kuin\nAndrew Murray?\n\nVoi, kukaan ei ole vapaa, kuten Dean sanoo -- ei muuta kuin jonkin\npienen tuokion silloin tällöin, kun leimahdus tulee tai kun sielu\nlyhyeksi hetkeksi pääsee pujahtamaan iäisyyteen, kuten heinäsuovayönä.\nAina muulloin ihminen on jonkin orja, perinnäistapojen ja -käsitysten,\nsovinnaisuuden, kunnianhimon, sukulaisuussuhteiden. Ja joskus,\nesimerkiksi tänä iltana, viimeksi mainittu orjuus on minusta kaikkein\nkovinta.\"\n\n_Uusi Kuu, joulukuun 3. päivänä_\n\n\"Olen omassa rakkaassa huoneessani, ja Elisabet-tädin armollisella\nsuostumuksella palaa takassa tuli. Takkavalkea on aina suloinen ja\nmyrskyiltana kymmenen kertaa suloisempi kuin tavallisesti.\n\nKatselin ikkunastani myrskyä, kunnes pimeni. Lumihiutaleet ovat oudon\nviehättäviä piirrellessään hiljalleen viistoja juovia tummia puita\nvasten. Kirjoitin siitä kuvauksen Jimmy-kirjaani. Sen jälkeen on\nalkanut tuulla ja nyt huoneeni on täynnä pehmeää huokailua, kun tuuli\ntupruttaa lunta Korkean Johnin kuusikossa. Se on maailman hauskimpia\nääniä. Muutamat äänet ovat tavattoman hienoja, paljon hienompia kuin\nmikään minkä ihminen näkee silmillään.\n\nOlen mielelläni näin yksin huoneessani ja iloitsen kaikista pienistä\ntavaroistani. Niiden merkitys on minulle aivan toinen kuin muille\nihmisille. Ruth-tädin luona en koskaan tunne huoneessa oloani\nkotoisaksi, mutta heti kun tulen tänne, tulen kuin omaan valtakuntaani.\nTäällä on hauska lukea, haaveilla, istua ikkunan ääressä ja sepittää\nrunoksi utuisia mielikuvia.\n\nTänä iltana olen lukenut erästä isän kirjaa. Tunnen aina olevani\nhyvin lähellä isää, kun luen hänen kirjojaan, ikään kuin voisin\näkkiä katsahtaa olkani taa ja nähdä hänet. Se kirja, jota tänään\nluen, on ihmeellinen, juoneltaan ja rakenteeltaan loistava, ja\nyhtä loistava käsitellessään ihmisten intohimoja ja vaikuttimia.\nLukiessani sitä tunnen itseni nöyryytetyksi, mitättömäksi, ja se\non minulle vain hyväksi. Mutta pian toivun tästä mielentilasta ja\nalan taas uskoa, että osaan vähän kirjoittaa, ja kirjoitan iloisesti\nluonnoksia ja värssyjäni, kunnes saan syntymään parempaa. Puolentoista\nvuoden kuluttua minulla on lupa kirjoittaa jälleen kertomuksia.\nKärsivällisyyttä siihen saakka!\n\nTietysti väsyn 'kärsivällisyyteen ja hellittämättömyyteen'. On\nraskasta, kun ei näe heti näiden arvokkaiden hyveiden tuloksia.\nToisinaan haluan riehua ja olla niin kärsimätön kuin suinkin. Mutta en\ntänä iltana. Tänä iltana olen tyytyväinen kuin kissa matolla. Kehräisin\njos osaisin.\"\n\n_Joulukuun 9. päivänä_\n\n\"Tänään oli Andrew-ilta. Hän tuli kuten tavallisesti mahdollisimman\nsiistinä ja suittuna. Tietysti pidän pojasta, joka pukeutuu\nhuolellisesti, mutta Andrew menee totisesti liiallisuuksiin. Hän\non aivan vastatärkätyn ja silitetyn näköinen ja tuntuu kuin häntä\npelottaisi liikkua tai nauraa, ettei mikään paikka rasahtaisi.\n\nMieleeni johtuu juuri, etten ole vielä milloinkaan kuullut Andrew'n\nnauravan sydämensä pohjasta. Ja tiedän, ettei hän poikana ollessaan\nkoskaan hakenut merirosvon aarretta. Mutta hän on hyvä ja järkevä ja\nsiisti ja hänen kyntensä ovat aina puhtaat ja pankinjohtajalla on\nhänestä hyvä käsitys. Ja hän pitää kissoista -- kun ne pysyvät omalla\npaikallaan. Voi, enhän minä ansaitse semmoista serkkua!\"\n\n_Tammikuun 5. päivänä_\n\n\"Loma on päättynyt. Vietin kaksi ihanaa viikkoa vanhassa,\nvalkohuppuisessa Uudessa Kuussa. Jouluaattona sain viisi myöntävää\nvastausta. Ihme, etten tullut hulluksi. Kolme oli aikakauslehdiltä,\njotka antavat avustuksista palkkioksi vain vapaita vuosikertoja. Mutta\nkahden mukana seurasi šekki -- toinen kahden dollarin suuruinen, toinen\nkymmenen. 'Ajan hiekka' oli viimeinkin kelvannut, se oli ensimmäinen\nhyväksytty kertomukseni. Elisabet-täti katseli šekkejä ja sanoi\nihmetellen:\n\n-- Luuletko että pankki todella antaa näistä rahaa? Hänen oli vaikea\nuskoa sitä vielä sittenkään, kun Jimmy-serkku oli käynyt Shrewsburyssä\nja vaihtanut ne rahaksi.\n\nRahat kuluvat Shrewsburyn-menoihini. Mutta minulla riitti loputtomasti\niloa, kun suunnittelin, mitä ostaisin, jos saisin käyttää ne vapaasti.\n\nPerry kuuluu kilpailujoukkueeseen ja osallistuu helmikuussa meidän\nkoulumme ja jatko-opiston poikien välisiin kulttuurikisoihin. Se on\nkerrassaan hienoa; tuohon kilpailujoukkueeseen pääseminen on suuri\nkunnia. Kisat pidetään joka vuosi, ja jatko-opisto on voittanut kolme\nkertaa peräkkäin. Ilse tarjoutui valmentamaan Perryä puheen pidossa, ja\nhän näkee loputtomasti vaivaa varsinkin oikoessaan pojan murteenomaista\nääntämistapaa. Ilse tekee tuossa erinomaisen kiltisti, sillä hän ei\npidä ollenkaan Perrystä. Kunpa Shrewsbury voittaisi!\n\nLuin tänä iltana erään kertomuksen. Se päättyi onnettomasti. Minulla\noli oikein surkea olo, kunnes keksin siihen onnellisen lopun. En\naio ikinä päättää omia kertomuksiani onnettomasti, olkoonpa 'elämän\ntodellisuuden' laita miten tahansa. Minusta tarinan pitäisi myös\n_todellisuudessa_ päättyä aina hyvin, ja siksi onnellinen loppu on\nparempaa totuutta kuin mikään muu konsanaan.\n\nKirjoista puheen ollen luin tässä päivänä muutamana erään Ruth-tädin\nvanhan kirjan 'Luostarin lapset'. Sankaritar pyörtyi joka luvussa\nja itki tuopillisen, jos joku vain katsoikin häneen. Mutta\nheikosta ruumiinrakenteestaan huolimatta hän sai kestää valtavasti\nkoettelemuksia ja takaa-ajamista. Nykyisinä turmeltuneina aikoina ei\nyksikään nuori neito kestäisi niistä puoliakaan.\n\nNauroin kirjalle, ja Ruth-täti hämmästyi, sillä hänen mielestään\nse oli kovin surullinen. Se on tädin ainoa romaani. Hän sai sen\nnuorena eräältä ihailijaltaan. Tuntuu tuiki mahdottomalta uskoa, että\nRuth-tädillä olisi koskaan ollut ihailijoita. Herra Dutton tuntuu\nepätodelliselta, eikä hänen kuvansakaan, joka on suruharsoon verhotulla\njalustalla vierashuoneessa, saa minua vakuuttuneeksi, että hän todella\nolisi ollut olemassa.\"\n\n_Tammikuun 21. päivänä_\n\n\"Perjantai-iltana ottelivat sitten meidän koulumme ja jatko-opiston\noppilaat. Opiston pojat luulivat, että heidän tarvitsi vain tulla,\nnähdä ja voittaa -- mutta he saivatkin palata kotiin nolattuina\nja häpeissään. Oikeastaan kilpailun ratkaisi Perryn puhe. Hän oli\nkerrassaan ihme. Ruth-tätikin myönsi ensi kerran, että hänessä on\njotakin. Kun kilpailu oli päättynyt, Perry hyökkäsi Ilsen ja minun\nluokseni käytävään.\n\n-- Enkös onnistunut suurenmoisesti, Emilia? hän kysyi. -- Minä\ntunsin voimani, mutta en tiennyt, osaisinko käyttää sitä. Kun nousin\nseisomaan, oli kieleni ensin kuin halvaantunut, mutta sinä katsoit\nminuun kuin sanoaksesi: 'Sinä osaat, sinun täytyy' ja silloin aloin\nlaskettaa täydellä höyryllä. Sinä se voitit kilvan, Emilia.\n\nTotisesti! Ja tuon hän sanoi Ilsen kuullen, joka oli tehnyt monta\ntuntia työtä hänen kanssaan, harjoittanut ja rehkinyt. Ei kiitoksen\nsanaa Ilselle, kaikki vain minulle, vaikka minä en ollut tehnyt muuta\nkuin näyttänyt hieman kiinnostuneelta.\n\n-- Perry, sinä olet kiittämätön raakalainen, sanoin -- ja jätin hänet\nseisomaan siihen naama pitkänä. Ilse itki kiukusta. Hän ei ole sen\njälkeen puhunut Perryn kanssa sanaakaan, eikä Perry, se aasi, käsitä\nsyytä.\n\n-- Mitä hän nyt tuittuilee? Minähän kiitin häntä kaikista vaivoista,\nkun viimeksi harjoittelimme, hän sanoi.\n\nKieltämättä Stovepipe Townilla on rajoituksensa.\"\n\n_Helmikuun 2. päivänä_\n\n\"Eilen illalla rouva Rogers oli kutsunut Ruth-tädin ja minut\npäivälliselle yhdessä sisarensa ja tämän miehen, herra ja rouva\nHerbertin kanssa. Ruth-tädillä oli sunnuntaipitsimyssy ja ruskea\nsamettipuku, joka tuoksui koipalloilta, ja rinnassa iso soikea koru,\njossa on Duttonin sedän hiuksia.\n\nMinulla taas oli ruusunvärinen pukuni ja prinsessa Menan kaulakääty,\nja minä kerrassaan värisin jännityksestä, sillä herra Herbert on\nhallituksen jäsen ja mies, joka seurustelee kuninkaitten kanssa.\nHänellä on jykevä, hopeanharmaa pää ja silmät, jotka ovat niin kauan\nkatselleet ihmisten ajatuksiin, että oikein pelottaa ja alkaa tuntua,\nkuin hän näkisi suoraan toisen syvimpään ja lukisi vaikuttimia, joita\nei uskalla edes itselleen tunnustaa. Hänen kasvonsa ovat erittäin\nkiinnostavat. Niihin ovat painaneet leimansa hänen ihmeellisen elämänsä\nkaikkinaiset kokemukset.\n\nRouva Rogers oli sijoittanut päivällisillä minut hänen viereensä. En\nuskaltanut puhua. Pelkäsin sanovani jotakin typerää, tekeväni jonkin\nnaurettavan erehdyksen. Istuin vain hiljaa kuin hiiri ja kuuntelin\nihaillen. Rouva Rogers kertoi tänään herra Herbertin sanoneen meidän\nlähdettyämme:\n\n-- Enpä ole koulutyttöjen joukossa koskaan tavannut niin mainiota\nkeskustelijaa kuin tuo Uuden Kuun pieni neiti Starr.\n\nJoten siis suuretkin valtiomiehet... Ei, en tahdo ruveta kauheaksi.\n\nMutta hän oli loistava, -- viisas, terävä ja leikkisä. Minusta\ntuntui kuin olisin juonut jotakin harvinaista virkistävää älyllistä\nviiniä. Unohdin Ruth-tädin koipallotkin. Miten suurenmoista onkaan\nkohdata semmoinen mies ja saada vilkaista hänen viisailla silmillään\nvaltakunnan rakentamisen tenhoavaan peliin!\n\nPerry kävi tänään asemalla nähdäkseen herra Herbertin. Perry lupaa\ntulla vielä yhtä suureksi mieheksi. Eipäs. Perry voi epäilemättä päästä\nurallaan pitkälle -- ja uskon, että hän todella pääseekin. Mutta\nhänestä tulee vain onnistunut poliitikko -- valtiomiestä ei koskaan.\nIlse lensi silmilleni, kun sanoin tämän.\n\n-- Minä vihaan Perry Milleriä, hän tuiski, mutta keikailemista minä\nvihaan vielä enemmän. Sinä olet keikailija, Emilia Starr. Sinun\nmielestäsi ei Perrystä voi tulla suurta miestä, kun hän on Stovepipe\nTownista. Jos Perry olisi sinun pyhiä Murrayitasi, hänellä olisi sinun\nmielestäsi rajattomat mahdollisuudet.\n\nMielestäni Ilse ei ollut oikeudenmukainen ja keikautin ylpeästi päätäni.\n\n-- Sanopa mitä tahansa, Uuden Kuun ja Stovepipe Townin välillä on\ntodella aikamoinen ero, minä huomautin.\"\n\n\n\n\n17\n\n\"KUN POIKA TYTTÖÄ SUUTELEE\"\n\n\nKello oli puoli yksitoista ja Emilia huomasi huoahtaen, että hänen\noli mentävä nukkumaan. Hän oli tullut puoli kymmenen aikaan kotiin\nAlice Kennedyn ompeluseurasta ja pyytänyt Ruth-tädiltä, että saisi\nlukea läksyjään vielä tunnin ennen kuin meni vuoteeseen. Ruth-täti\noli suostunut vastahakoisesti ja mennyt itse levolle varoitettuaan\nEmiliaa kynttilöistä ja tulitikuista. Emilia oli lukenut ahkerasti\nneljäkymmentäviisi minuuttia ja kirjoittanut runoa viisitoista\nminuuttia. Runo vaati hartaasti jatkoa, mutta Emilia työnsi päättävästi\nsalkun syrjään.\n\nSamalla hän muisti jättäneensä Jimmy-kirjan koululaukkuunsa\nruokasaliin. Se ei käynyt päinsä. Ruth-täti tulisi aamulla huoneeseen\nennen häntä, tarkastaisi mitä laukussa on, löytäisi Jimmy-kirjan ja\nlukisi sen. Emilia päätti hiipiä alas ja pelastaa kirjan huoneeseensa.\n\nHyvin hiljaa hän avasi oven ja hiipi alas varpaisillaan pelästyen\njokaista portaan narahdusta. Ruth-täti, joka nukkui kadun puolella\nsuuressa makuuhuoneessa hallin toisessa päässä, kuulisi varmaan nuo\nnarahdukset. Nehän olisivat herättäneet vaikka kuolleet unesta.\nRuth-tätiä ne eivät kuitenkaan herättäneet, ja Emilia pääsi onnellisesti\nruokasaliin, löysi laukkunsa ja aikoi juuri palata takaisin, kun\nhän sattui vilkaisemaan uunin reunustalle. Siellä oli kelloa vasten\nnojallaan hänelle osoitettu kirje, joka ilmeisesti oli tullut\niltapostissa. Se oli sievä laiha kirje, jonka kulmassa oli erään\naikakauslehden osoite.\n\nEmilia laski kynttilän pöydälle, repäisi kuoren auki ja löysi kolmen\ndollarin šekin sekä ilmoituksen, että hänen runonsa oli hyväksytty.\nTämmöiset tapaukset -- ja varsinkin šekit -- olivat Emilialle vielä\nniin harvinaisia, että ne aina panivat hänen päänsä hieman pyörälle.\nHän unohti Ruth-tädin, unohti, että kello lähenteli yhtätoista. Hän\nseisoi kuin lumottuna ja luki yhä uudelleen lyhyen kirjeen. Lyhyt\nse kyllä oli, mutta ah, kuinka ihastuttava! \"Viehättävä runonne\" --\n\"haluaisimme nähdä enemmänkin kynänne tuotteita\" -- totisesti, kyllä he\nsaisivat niitä nähdä.\n\nEmilia kääntyi säikähtäen -- koputtiko joku oveen? Ei -- ikkunaan.\nKuka? Mitä se merkitsi? Samassa hän huomasi, että Perry seisoi\nparvekkeella nauraen ikkunan läpi.\n\nEmilia oli silmänräpäyksessä ikkunassa ja joutamatta menestyksensä\nkiihkossa harkitsemaan hän avasi haan ja työnsi ikkunan auki. Hän\nmuisti mistä Perry oli tulossa ja halusi kuollakseen tietää, oliko\nkaikki sujunut hyvin. Perry oli saanut kutsun päivälliselle tohtori\nHardyn luo tämän hienoon kotiin pääkadun varrelle. Kutsua pidettiin\nsuurena kunniana, ja se tuli vain harvan oppilaan osaksi. Perry sai\nkiittää siitä erinomaista puhetta, jonka oli pitänyt koulujen välisessä\nkilvassa.\n\nPerry oli ollut suunnattoman ylpeä kutsusta ja kerskaillut siitä\nTeddylle ja Emilialle -- ei kuitenkaan Ilselle, koska tämä ei ollut\nvielä antanut anteeksi hänen tahdittomuuttaan kilpailuiltana. Emilia\noli ollut hiukan peloissaan Perryn käyttäytymistapojen takia ja\nvaroitellut poikaa kerran toisensa jälkeen. Mutta Perry itse oli aivan\nrauhallinen ja selitti mahtavasti, ettei hänen takiaan tarvinnut\nhuolehtia.\n\nPerry kävi ikkunalaudalle istumaan ja Emilia istahti sohvannurkkaan\nmuistuttaen itselleen, että saattoi viipyä vain minuutin.\n\n-- Näin ikkunasta valoa kulkiessani ohi ja poikkesin katsomaan, sinäkö\ntäällä olet, sanoi Perry. -- Halusin kertoa seikkailuni tuoreeltaan.\nKyllä sinä olit oikeassa, aivan oikeassa. Sadasta dollaristakaan en\ntahtoisi elää uudelleen tätä iltaa.\n\n-- Mitä sinulle sitten tapahtui? kysyi Emilia huolestuneena. Tavallaan\nhän tunsi olevansa vastuussa Perryn käyttäytymisestä. Sen mitä Perry\ntavoista tiesi, hän oli oppinut Uudessa Kuussa.\n\nPerry irvisti.\n\n-- Se on sydäntä särkevä juttu. Suuret luulot ovat nyt haihtuneet. Se\non kai sinun mielestäsi hyvä.\n\n-- Vähemmälläkin olisit tullut toimeen, sanoi Emilia arastelematta.\n\nPerry kohautti olkapäitään.\n\n-- No niin, minä kerron sinulle koko jutun, mutta lupaa ettet puhu\nIlselle etkä Teddylle. En tahdo joutua heidän naurettavakseen.\nMenin rehtorin luo oikeaan aikaan. Muistin kaiken mitä olit sanonut\nkengistä, kaulaliinasta, kynsistä ja nenäliinasta ja olinkin kaikin\npuolin kunnossa. Mutta heti perille päästyäni alkoivat vastukseni.\nTalo oli niin suuri ja upea, että minulle tuli kumma olo -- ei se\nollut pelkoa, sillä en minä vielä silloin pelännyt --, mutta mieleni\nteki kyllä pötkiä tieheni. Soitin kelloa. Se juuttui tietysti kiinni\nja jäi soimaan ja kilisi kun riivattu. Minä kuulin sen ulos asti, ja\nhe tietysti luulivat, että minä tyhmyydessäni soittaisin kunnes joku\ntulisi, ja se hermostutti minua. Mutta vielä enemmän minua hermostutti\npalvelustyttö. En tiennyt, pitikö minun antaa hänelle kättä vai ei.\n\n-- Voi, Perry!\n\n-- Ihan totta, en tosiaankaan tiennyt. En koskaan ennen ole käynyt\ntalossa, jossa olisi semmoinen palvelustyttö, hän oli kuin nukke\nmyssyineen ja pikkuruisine esiliinoineen. Tunsin itseni hänen edessään\nkympin lantiksi.\n\n-- No annoitko sitten hänelle kättä?\n\n-- En antanut.\n\nEmilia huokasi helpotuksesta.\n\n-- Hän piti ovea auki ja minä menin sisään. Sitten en tiennyt mitä\ntehdä. Kai minä seisoisin vieläkin siinä, ellei tohtori Hardy itse\nolisi tullut luokseni. Hän puristi kättäni ja näytti, mihin minun tuli\npanna hattuni ja takkini, ja sitten hän vei minut saliin tervehtimään\nrouvaansa. Lattia oli liukas kuin jää -- ja juuri kun astuin saliin,\nmatto luiskahti aitani ja minä kaaduin mätkähtäen lattialle ja liu'uin\nsitä pitkin jalat edellä aivan rouva Hardyn eteen. Kaaduin selälleni\nenkä vatsalleni, muutoin se olisikin ollut oikea itämainen kumarrus.\n\nEmilia ei voinut nauraa.\n\n-- Voi, Perry!\n\n-- Jukoliste, ei se ollut minun syyni, Emilia. Mikään maailman etiketti\nei olisi voinut estää sitä. Tietysti minä nolostuin, mutta nousin\npystyyn ja nauroin. Kukaan muu ei nauranut, kaikki olivat säädyllisiä.\nRouva Hardy oli silkoinen kuin vaha -- toivoi, etten ollut loukannut\nitseäni, ja tohtori Hardy sanoi, että hänkin oli monta kertaa kaatunut\nsamalla tavalla sen jälkeen, kun he olivat laitattaneet vanhaan hyvään\nlattiaansa parketin. Minua pelotti liikkua ja siksi istahdin lähimpään\nnojatuoliin, mutta siinä oli koira -- rouva Hardyn Peke. Ei, en minä\nsitä kuoliaaksi istunut, taisin itse säikähtää pahemmin kuin koira.\nEnnen kuin ennätin toiseen nojatuoliin, virtasi hiki norona pitkin\nnaamaani. Sitten tuli lisää vieraita, ja minä sain hengähdystauon,\nniin että minulla oli aikaa perehtyä asemaani. Huomasin että minulla\noli kymmenen paria käsiä ja jalkoja. Ja kenkäni olivat kovin suuret ja\nkömpelöt. Sitten huomasin istuvani kädet taskussa ja viheltäväni.\n\nEmilia oli taas sanomaisillaan: \"Voi, Perry\", mutta saikin sanat\nnielaistuksi. Eihän se hyödyttänyt.\n\n-- Totta kai tiesin, ettei se ollut sopivaa. Siksi lopetin ja otin\nkäteni taskusta -- ja aloin pureskella kynsiäni. Lopuksi panin kädet\nalleni ja istuin niiden päällä. Panin jalkani ristiin tuolin alle ja\nistuin sillä tavalla kunnes lähdettiin ruokapöytään. Istuin sillä\ntavalla, kun eräs lihava vanha rouva löntysti sisään ja kaikki muut\nnousivat seisomaan. Minä en noussut, ei minusta ollut mitään syytä,\ntuolejahan oli vaikka kuinka paljon. Mutta myöhemmin mieleeni juolahti,\nettä se täisikin olla niitä käyttäytymistemppuja ja että minunkin olisi\npitänyt nousta. Olisiko?\n\n-- Totta kai, sanoi Emilia väsyneesti. -- Etkö muista, kuinka Ilse on\nläksyttänyt sinua juuri siitä asiasta.\n\n-- Tosiaan, olin unohtanut, Ilse nyt aina hämmästelee jostakin. Mutta\noppia ikä kaikki. En minä nyt enää sitä unohda, se on varma. Siellä\noli kolme tai neljä muutakin poikaa, uusi ranskan opettaja, pari\npankkilaista ja joitakuita naisia. Pääsin ruokasaliin kaatumatta ja\njouduin istumaan neiti Hardyn ja sen vanhan rouvan väliin. Vilkaisin\npöytään, ja silloin, Emilia, silloin minä totisesti viimeinkin\npelästyin. En ole koskaan ennen pelännyt, usko tai älä. Se on kamala\ntunne. Luulin teidän Uudessa Kuussa olevan oikein vietävän tyylikkäitä\nkun teillä on vieraita, mutta en ole koskaan nähnyt mitään tämän pöydän\ntapaista, kaikki vallan häikäisevää ja kimaltavaa, ja haarukoita ja\nlusikoita ja kaikenlaista kapistusta joka lautasen kohdalla niin\npaljon, että niistä olisi riittänyt koko pöytäkunnalle. Lautasliinassa\noli poimujen välissä leipäpala; se putosi ja lähti luistamaan pitkin\nlattiaa. Tunsin punastuvani, punastuin aivan niskaa myöten. En\ntiennyt pitikö minun nousta ja ottaa se maasta vai eikö. Mutta sitten\npalvelustyttö toi minulle toisen. Söin lientä väärällä lusikalla, mutta\nkoetin muistaa, mitä Laura-tätisi oli sanonut liemen syömisestä. Söin\naluksi ihan siististi muutamia lusikallisia, mutta sitten kiinnostuin\njonkun puheista ja aloin hotkia.\n\n-- Kallistitko lautasta saadaksesi viimeisenkin tipan lusikkaasi? kysyi\nEmilia epätoivoissaan.\n\n-- En, aioin juuri kallistaa, kun mieleeni juolahti, että se on\nsopimatonta. Mutta minua kiusasi, kun täytyi jättää. Se oli kamalan\nhyvää lientä, ja minun oli nälkä. Vanha kelpo rouva, joka istui\nvieressäni, ei jättänyt pisaraakaan. Lihasta ja vihanneksista\nsuoriuduin aika hyvin, paitsi kerran. Olin kasannut haarukkaan hyvän\nkuorman lihaa ja perunoita, mutta juuri kun nostin sen, huomasin rouva\nHardyn katsovan sitä ja muistin, ettei olisi pitänyt koota niin paljon\nkerralla. Minä sävähdin punaiseksi ja kaikki putosi lautasliinalle.\nEn tiennyt, olisiko ollut hienojen tapojen mukaista kaapia se pois ja\npanna takaisin lautaselle, mutta jätin sen paikoilleen. Vanukas meni\nhyvin, minä vain söin sen liemilusikalla, vaikka kaikki muut söivät\nhaarukalla. Mutta se maistui aivan yhtä hyvältä silläkin tavalla ja\nminä aloin käydä uhmamieliseksi. Uudessa Kuussahan syödään aina vanukas\nlusikalla.\n\n-- Mikset katsonut kuinka muut syövät ja matkinut heitä?\n\n-- Olin vähän päästäni pyörällä. -- Mutta sen minä vain sanon, että\nkaikesta hienoudesta huolimatta syötävät eivät olleet vähääkään\nparemmat kuin teillä Uudessa Kuussa -- tuskinpa edes yhtä hyvät.\nElisabet-tätisi keitokset saattaisivat milloin tahansa Hardyn ruoat\nhäpeään -- eikä siellä annettu liikoja mitään lajia! Kun päivällinen\noli syöty, palattiin saliin, he sanovat sitä olohuoneeksi, ja sitten\nelämä alkoikin jo luistaa. Enkä minä tehnyt mitään sopimatonta, paitsi\nettä kaadoin erään kirjakaapin.\n\n-- Perry!\n\n-- No -- kun se oli aika kiikkerä. Nojasin sitä vasten puhuessani\nrehtorin kanssa ja nojasin kai liian kovasti, koska se vietävä äkkiä\nkaatui. Mutta minä nostin sen pystyyn ja keräsin kirjat maasta, ja\nse verrytti hiukan minua ja kieltänikin, niin että sain puhelahjani\ntakaisin. Tulinkin jo toimeen aika hyvin, vaikka suustani pääsi silloin\ntällöin jokin sana katukieltä ennen kuin huomasinkaan. Olisi ilmeisesti\npitänyt ottaa varteen sinun neuvosi katukielen käyttämisestä. Kerran\nse lihava rouva yhtyi johonkin, mitä minä olin sanonut, järkeä hänellä\noli, vaikka leukoja olikin kolme, ja minä sanoa pöläytin innoissani:\n\"Vaikka löisitte vetoa saappaistanne\". Ja luullakseni minä vähän\nkerskasinkin. Kerskailenko minä liikaa, Emilia? Perryn mieleenkään ei\nollut koskaan ennen juolahtanut tämmöinen kysymys.\n\n-- Kyllä sinä kerskailet, ja se on hyvin huono tapa, sanoi Emilia\nsuoraan.\n\n-- No niin, minä tunsin itseni aika mitättömäksi sen jälkeen. Minulla\ntaitaa olla vielä kauhean paljon opittavaa, Emilia. Minä ostan\nhienon käytöksen oppaan ja opettelen sen ulkoa. Toiste minulle ei\nsatu tämmöisiä iltoja. Mutta loppu oli parempi. Jim Hardy vei minut\ntupakkahuoneeseen ja me pelasimme tammea ja minä löylytin poikaa niin,\nettä hänen korvansa kuumenivat. Minun tammietiketissäni ei ainakaan ole\nvikaa, sen saat uskoa. Ja rouva Hardy sanoi, että minun kilpailussa\npitämäni puhe oli ollut paras puhe, jonka hän koskaan oli kuullut minun\nikäiseni pojan pitävän, ja hän tiedusteli, miksi aion ruveta. Hän on\nsuurenmoinen nainen ja selvillä kaikista seuraelämän asioista. Siinä\nyksi syy, miksi minä tahdon sinun menevän kanssani naimisiin, kunhan se\naika tulee. Minun tulee saada vaimo, jolla on älyä.\n\n-- Älä puhu joutavia, Perry, sanoi Emilia ylpeästi.\n\n-- Ei se ole joutavaa, sanoi Perry itsepintaisesti. -- Eikä ole yhtään\nliian aikaista sopia asiaa alustavasti. Ei sinun tarvitse nostaa\nnenääsi pystyyn, vaikka oletkin Murray. Vielä minä kelpaan mieheksi --\nMurrayllekin.\n\nEmilia nousi halveksivan näköisenä. Hänelläkin oli unelmansa, kuten\nkaikilla tytöillä, lemmen ruusunpunainen unelma muun muassa, mutta\nPerry Millerillä ei ollut sijaa hänen unelmissaan.\n\n-- Minä en ole Murray. Ja nyt lähden yläkertaan. Hyvää yötä.\n\n-- Odota puoli sekuntia, sanoi Perry irvistäen. -- Kun kello lyö\nyksitoista, aion suudella sinua.\n\nEmilian ei juolahtanut mieleenkään, että Perry tarkoittaisi totta -- se\noli kyllä aika typerää, sillä Perry ei yleensä jättänyt aikomuksiaan\ntoteuttamatta. Emilia ei siis kiinnittänyt Perryn sanoihin mitään\nhuomiota, mutta viivähti kuitenkin hetken kysyäkseen vielä jotakin\npäivällisistä.\n\nPerry ei vastannut: kello alkoi lyödä yhtätoista juuri Emilian\nkysyessä, ja Perry heitti jalkansa ikkunalaudan yli ja astui\nhuoneeseen. Emilia huomasi liian myöhään, että pojalla oli tosi\nmielessä. Hän ei ennättänyt kuin kääntää päätään, joten Perryn tarmokas\nmuisku sattuikin hänen korvaansa eikä poskeensa.\n\nEnnen kuin Emilia suutuspäissään ennätti sanoa vastalausettaan,\ntapahtui kaksi seikkaa. Parvekkeelta kävi huoneeseen tuulahdus, joka\nsammutti Emilian kynttilän, ja Ruth-täti ilmestyi ruokasalin ovelle\nyllään punainen yönuttu ja kädessään toinen kynttilä. Sen valo loi\nalhaalta päin kammottavan valaistuksen hänen ankarille kasvoilleen,\njoita papiljottien sädekehä ympäröi.\n\nEmilia ja Perry seisoivat kivettyneinä. Ja hetkisen Ruth-tätikin seisoi\nsamalla tavalla. Täti oli luullut tapaavansa Emilian kirjoittamassa,\nkuten eräänä iltana kuukautta aikaisemmin. Innoitus oli silloin\nvallannut Emilian juuri maatapanon aikaan ja hän oli hiipinyt alas\nlämpöiseen ruokasaliin Jimmy-kirjoineen. Mutta tämä! Täytyy myöntää,\nettä se näytti pahalta. Ruth-tädillä oli tosiaan oikeus suuttua.\n\nTäti katseli onnettomia nuoria.\n\n-- Mitä te täällä teette? hän kysyi Perryltä.\n\nStovepipe Town teki nyt erehdyksen.\n\n-- Pistäydyin vain huvikseni, sanoi Perry reimasti. Hänen silmänsä\nalkoivat äkkiä tuikkia vallattomasti.\n\nPerryn 'häpeämättömyys', siksi Ruth-täti sitä sanoi, pahensi tietysti\nasiaa. Ruth-täti kääntyi Emiliaan päin.\n\n-- Ehkä sinä voit selittää, kuinka satuit olemaan täällä tähän aikaan\nja suutelemaan tuota tunkeilijaa.\n\nRuth-tädin töykeä epähieno kysymys loukkasi Emiliaa aivan kuin täti\nolisi lyönyt häntä. Hän unohti, että tosiseikat olivat tädin puolella.\nTyttö muuttui nurjamieliseksi ja kohotti ylpeästi päätään.\n\n-- Semmoiseen kysymykseen minulla ei ole mitään vastattavaa, Ruth-täti.\n\n-- Sen minä arvasinkin. Ruth-täti naurahti epämiellyttävästi, ja naurun\nläpi särähti voitonriemua. Kuulosti melkein siltä, kuin hän kiukustaan\nhuolimatta olisi ollut myös hyvillään. Onhan epäilemättä mieluista, kun\njostakin henkilöstä haudotut epäluulot osoittautuvat oikeiksi.\n\n-- Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja vastata muutamiin muihin\nkysymyksiin. Kuinka tämä tunkeilija pääsi tänne?\n\n-- Ikkunasta, sanoi Perry lyhyesti huomatessaan, ettei Emilia aikonut\nvastata.\n\n-- En kysynyt teiltä. Poistukaa, sanoi Ruth-täti osoittaen\nteatterieleellä ikkunaa.\n\n-- En astu askeltakaan tästä huoneesta, ennen kuin näen mitä aiotte\ntehdä Emilialle, sanoi Perry jäykästi.\n\n-- Minä en aio tehdä Emilialle mitään, sanoi Ruth-täti peloittavan\ntyynesti.\n\n-- Rouva Dutton, olkaa nyt reilu, pyyteli Perry maanittelevasti. --\nKaikki on minun syytäni, ihan totta! Emiliassa ei ollut vähääkään\nsyytä. Nähkääs, asia oli sillä tavalla...\n\nMutta Perry myöhästyi.\n\n-- Olen pyytänyt sisarentytärtäni selittämään, eikä hän ole suostunut.\nEn halua kuulla teidän selityksiänne.\n\n-- Mutta..., väitti Perry.\n\n-- On parasta että lähdet, Perry, sanoi Emilia, jonka kasvot alkoivat\nnäyttää vaaranmerkkiä. Hän puhui rauhallisesti, mutta murraymaisinkaan\nkaikista Murrayista ei olisi voinut lausua jyrkempää käskyä. Perry ei\nuskaltanut uhmata sitä. Nöyrästi hän kipusi ikkunasta ulos yöhön.\nRuth-täti meni ikkunan luo ja sulki sen. Katsahtamattakaan Emiliaan hän\nmarssi sitten huoneesta.\n\nEmilia ei nukkunut sinä yönä paljon, eikä hän ansainnutkaan unta, se\non myönnettävä. Kun ensimmäinen suuttumus oli lauhtunut, viilsi häpeä\nhäntä kuin piiskansiima. Hän käsitti käyttäytyneensä typerästi, kun\nei selittänyt asiaa Ruth-tädille. Tädillä, oli oikeus saada selitys,\njos hänen talossaan sattui moisia kohtauksia, kysyipä hän asiaa kuinka\nilkeästi ja epämiellyttävästi tahansa. Tietysti Ruth-täti ei olisi\nuskonut sanaakaan, mutta jos Emilia olisi selittänyt asian, ei tilanne\nolisi käynyt tällä tavoin entistä nurjemmaksi.\n\nEmilia oli aivan varma, että hänet lähetettäisiin häpeällisesti kotiin\nUuteen Kuuhun. Ruth-täti kieltäytyisi jyrkästi pitämästä semmoista\ntyttöä talossaan, Elisabet-täti yhtyisi häneen, Laura-täti masentuisi.\nKestäisikö edes Jimmy-serkun ystävyys moista koetusta?\n\nTulevaisuus näytti kovin katkeralta. Ei kumma, että Emilia vietti\nunettoman yön. Hän oli niin onneton, että jokainen sydämen sykähdys\nteki kipeää.\n\n\n\n\n18\n\nEPÄSUORA TODISTUS\n\n\nLauantaiaamuna Ruth-täti oli aamiaispöydässä jäykästi vaiti, mutta\nhän hymyili julmasti itsekseen voidellessaan paahtoleipäänsä. Kuka\ntahansa olisi nähnyt selvästi, että Ruth-täti oli mielissään -- ja\nyhtä selvästi että Emilia ei ollut. Ruth-täti työnsi Emilian eteen\nvehnäleivän ja hillon jäätävän kohteliaasti, ikään kuin hän olisi\ntahtonut sanoa:\n\n-- En tingi vähääkään siitä, mitä sopivaisuus vaatii. Karkotan sinut\nehkä talostani, mutta on oma syysi, jos lähdet aamiaisetta.\n\nAamiaisen jälkeen Ruth-täti lähti kaupungille. Emilia arveli, että\nhän oli lähtenyt soittamaan tohtori Burnleylle ja pyytänyt tätä\ntoimittamaan tiedon edelleen Uuteen Kuuhun. Hän odotti Ruth-tädin\npalattua saavansa pakata arkkunsa. Mutta Ruth-täti ei sanonut vieläkään\nmitään.\n\nIltapäivällä Jimmy-serkku tuli reellä, jossa oli kaksi istuinta.\nRuth-täti meni ulos neuvottelemaan, sitten hän palasi sisään ja rikkoi\nvihdoin vaitiolonsa.\n\n-- Pane päällysvaatteet yllesi, hän sanoi. -- Lähdemme Uuteen Kuuhun.\n\nEmilia totteli ääneti. Hän asettui takaistuimelle, Ruth-täti\netuistuimelle Jimmy-serkun viereen. Jimmy-serkku katsoi Emiliaan\nturkinkauluksen yli ja sanoi: \"Hei, tyttöseni!\" äänellä, jossa oli ehkä\nhiukan liiaksi rattoisaa rohkaisua. Ilmeisesti Jimmy-serkku uskoi, että\noli tapahtunut jotain hyvin vakavaa, vaikkei hän tiennyt mitä.\n\nAjomatka talvisen iltapäivän harmaassa, savun ja helmen hohtoisessa\nvalossa ei ollut hauska. Hauska ei ollut tulo Uuteen Kuuhunkaan.\nElisabet-täti näytti ankaralta, Laura-täti pelokkaalta.\n\n-- Olen tuonut Emilian tänne, koska en voi mielestäni yksin ratkaista\nhänen asiaansa, sanoi Ruth-täti. -- Elisabet, sinun ja Lauran tulee\nlausua tuomio hänen käytöksestään.\n\nEdessä oli siis oikeuden istunto, jossa Emilia oli syytettynä. Oikeus\n-- mutta saisiko hän oikeutta? Ainakin hän aikoi taistella saadakseen.\nHän keikautti päänsä pystyyn ja veri palasi hänen kasvoihinsa.\n\nKaikki olivat koolla olohuoneessa, kun hän tuli omasta huoneestaan.\nElisabet-täti istui pöydän luona. Laura-täti oli sohvassa valmiina\npuhkeamaan itkuun. Ruth-täti seisoi takkamatolla katsellen kärttyisesti\nJimmy-serkkua. Tämä ei ollut lähtenyt talliin, kuten hänen olisi\npitänyt; hän oli sitonut hevosen puutarhan aitaan ja käynyt nurkkaan\nistumaan päätettyään Perryn tavoin nähdä, mitä Emilialle aiottiin tehdä.\n\nRuthia harmitti. Hän olisi suonut, ettei Elisabet olisi aina päästänyt\nJimmy-serkkua mukaan perheneuvotteluihin. Oli luonnotonta myöntää\nsellaisia oikeuksia Jimmyn kaltaiselle täysikasvuiselle lapselle.\n\nEmilia ei käynyt istumaan. Hän seisoi ikkunan luona, ja hänen tumma\npäänsä piirtyi pehmeänä ja selkeänä punaista uudinta vasten. Ulkona\nvärjötti valkoinen kuollut maailma maaliskuun alkupuolen koleassa\nhämärässä. Puutarhan ja pyramidipoppelien takana Uuden Kuun vainiot\nnäyttivät sangen autioilta ja kolkoilta, niiden takana viivytteli\niltaruskon väkevän punainen raita. Emiliaa puistatti.\n\n-- Kas niin, sanoi Jimmy-serkku. -- Aletaan nyt, että päästään tästä.\nEmilia tarvitsisi varmaan illallista.\n\n-- Kunhan saat kuulla mitä minä tiedän hänestä, myönnät varmaan hänen\ntarvitsevan muutakin kuin illallista, sanoi Ruth Dutton happamesti.\n\n-- Minä tiedän Emiliasta kaiken mitä ylipäänsä tarvitsee tietää,\ntokaisi Jimmy-serkku vastaan.\n\n-- Jimmy Murray, sinä olet aasi, sanoi Ruth-täti kiukkuisesti.\n\n-- Hyvä, hyvä, olemmehan me serkukset, myönsi Jimmy-serkku herttaisesti.\n\n-- Jimmy, vaikene, sanoi Elisabet majesteettisesti. -- Ruth, kerro mitä\nsinulla on sanottavaa.\n\nRuth-täti kertoi koko jutun. Hän ei liioitellut, mutta hänen\nkertomistapansa sai kaiken näyttämään vielä mustemmalta kuin se oli.\nHänen onnistui todella tehdä siitä oikein ruma juttu, ja Emiliaa aivan\npuistatti, kun hän kuuli sen. Kuta pitemmälle kertomus ehti, sitä\nankarammiksi ja kylmemmiksi muuttuivat Elisabetin kasvot. Laura-täti\nalkoi itkeä ja Jimmy-serkku viheltää.\n\n-- Hän suuteli Emiliaa kaulaan, lopetti Ruth-täti, ja äänensävy\nilmaisi, että vaikka olikin paha suudella niitä paikkoja, joita\ntavallisesti suudellaan, oli tuhat kertaa sopimattomampaa ja\nhäpeällisempää suudella kaulaa.\n\n-- Oikeastaan korvaani, mutisi Emilia irvistäen äkkiä vallattomasti\nhuomaamatta ajoissa hillitä itseään. Kaiken ahdistuksen ja pelon\nalla nautti jokin hänen olemuksensa osa tästä -- sekä draamasta että\nkomediasta. Mutta tuo huumorin välähdys oli sangen onneton seikka. Se\nsai hänet näyttämään kevytmieliseltä ja häpeämättömältä.\n\n-- Nyt minä kysyn teiltä, sanoi Ruth-täti tylleröiset kätensä\nlevittäen, oletteko sitä mieltä, että minun on vielä mahdollista pitää\ntalossani hänen kaltaistaan tyttöä?\n\n-- Ei, en luule, sanoi Elisabet-täti hitaasti.\n\nLaura-täti alkoi rajusti nyyhkyttää. Jimmy-serkku laski paukuttaen\ntuolinsa etujalat lattiaan.\n\nEmilia kääntyi ikkunan luota ja katsoi heihin kaikkiin.\n\n-- Tahtoisin selittää mitä tapahtui, Elisabet-täti.\n\n-- Luullakseni olemme kuulleet siitä tarpeeksi, sanoi Elisabet-täti\njääkylmästi. Kylmyyden teki vielä jäisemmäksi hänen sieluunsa\nlaskeutuva karvaan pettymyksen tunne. Emilia oli vähitellen käynyt\nhänelle hyvin rakkaaksi, ja hän oli tytöstä ylpeä, tosin pidättyvään,\nhillittyyn murraylaiseen tapaansa. Hän koki nyt kauhean iskun\nkuullessaan sisarentyttärensä voivan käyttäytyä tuolla tavalla. Tuska\nteki hänet entistä armottomammaksi.\n\n-- Ei, se ei käy päinsä, Elisabet-täti, sanoi Emilia tyynesti. -- Minä\nolen liian vanha tällä tavalla kohdeltavaksi. Teidän täytyy kuulla\nminun kertomukseni asiasta.\n\nMurrayn katse oli hänen silmissään. Sen katseen Elisabet tunsi ja\nmuisti vanhastaan. Elisabet epäröi.\n\n-- Olihan sinulla tilaisuus selittää asia eilen illalla, mutta sinä et\ntahtonut, tiuskaisi Ruth-täti.\n\n-- Koska olin loukkaantunut ja suuttunut siitä, että sinä ajattelit\nminusta pahinta, sanoi Emilia. -- Sitä paitsi minä tiesin, ettet\nuskoisi minua.\n\n-- Minä olisin uskonut, jos olisit puhunut totta, sanoi Ruth-täti. --\nEt tahtonut puhua eilen illalla, koska et osannut keksiä niin äkkiä\nmitään selitystä. Luultavasti sinulla nyt on ollut aikaa.\n\n-- Oletko koskaan kuullut Emilian valehtelevan? kysyi Jimmy-serkku.\n\nRuth Dutton avasi suunsa sanoakseen: \"Olen\". Mutta hän sulki sen\njälleen. Jospa Jimmy vaatii esimerkkiä? Täti oli varma, että Emilia\noli syöttänyt hänelle valheita kymmeniä kertoja, mutta eihän hän sitä\nvoinut todistaa.\n\n-- Oletko? tiukkasi tuo inhottava Jimmy.\n\n-- En minä rupea sinun kuulusteltavaksesi. Ruth-täti käänsi hänelle\nselkänsä. -- Elisabet, minä olen aina sanonut sinulle, että tyttö on\nsalamielinen ja viekas, enkös ole?\n\n-- Olet, myönsi Elisabet-parka kiitollisena siitä, ettei ainakaan\ntästä asiasta ollut epätietoisuutta. Ruth oli tosiaan sanonut sen\nlukemattomia kertoja.\n\n-- Eikös tämä todista, että olen ollut oikeassa?\n\n-- Taitaa todistaa. Elisabet Murray tunsi, että tämä oli hänelle ylen\nkatkera hetki.\n\n-- Sinun on ratkaistava, mitä asiassa tehdään, sanoi Ruth voitonvarmana.\n\n-- Ei vielä, keskeytti Jimmy-serkku päättävästi. -- Ette ole\nantaneet Emilian lainkaan puhua puolestaan. Se ei ole rehellistä\noikeudenkäyntiä. Antakaa hänen nyt puhua kymmenen minuuttia\nkeskeyttämättä häntä kertaakaan.\n\n-- Se on oikeus ja kohtuus, sanoi Elisabet äkkiä päättäväisesti.\nHänessä eli vielä vähäinen järjetön toivo, että Emilia voisi ehkä\nsittenkin selviytyä.\n\n-- No, olkoon, myöntyi Ruth Dutton penseästi ja istua mätkähti vanhan\nArchibald Murrayn nojatuoliin.\n\n-- No nyt, Emilia, kerro meille nyt, mitä todella tapahtui, sanoi\nJimmy-serkku.\n\n-- Kunniani kautta! huudahti Ruth-täti. -- Tarkoitatko etten minä\nkertonut mitä todella tapahtui?\n\n-- No no, olethan sinä sanonut jo sanottavasi. Annas kuulua, tyttöseni.\n\nEmilia kertoi asian alusta loppuun. Hän oli vakuuttava. Ainakin\nkolme kuulijoista uskoi häntä ja suunnaton taakka vierähti heidän\nsydämeltään. Ruth-tätikin tunsi sisimmässään Emilian puhuvan totta,\nmutta ei tahtonut myöntää sitä.\n\n-- Tosiaan kekseliäs juttu, hän sanoi pilkallisesti. Jimmy-serkku nousi\nja käveli lattian poikki. Hän kumartui Ruth Duttonin eteen ja työnsi\ntuuhean harmaan pörrötukan varjostamat rusottavat kasvonsa partoineen\nja lapsellisine ruskeine silmineen hyvin lähelle tämän kasvoja.\n\n-- Ruth Murray, hän sanoi, muistatko sen jutun, joka neljäkymmentä\nvuotta sitten lähti kiertämään sinusta ja Fred Blairista? Muistatko?\n\nRuth-täti työnsi tuoliaan taaksepäin. Jimmy-serkku tuli perässä.\n\n-- Muistatko, että sinä jouduit kiinni tilanteessa, joka näytti paljon\nrumemmalta kuin tämä? Etkö muista?\n\nTaas Ruth-parka työnsi tuoliaan taapäin. Ja taas Jimmy-serkku seurasi\nperässä.\n\n-- Muistatko kuinka raivostuit, kun ihmiset eivät tahtoneet uskoa\nsinua? Mutta isäsi uskoi sinua, hän luotti omaan lihaansa ja vereensä.\nEikös luottanutkin?\n\nRuth-täti oli nyt saavuttanut seinän ja hänen täytyi antautua.\n\n-- Mi-minä -- muistan kyllä, hän sanoi lyhyeen.\n\nHänen poskensa olivat jähmettyneet ja punakat. Emilia katsoi häneen\nkiinnostuneena. Punastuiko Ruth-täti todella?\n\nItse asiassa Ruth Dutton kärsi uudelleen ammoin kadonneen nuoruutensa\nonnettomat elämykset. Kahdeksantoistavuotiaana tyttönä hän kerran oli\njoutunut kiinni hyvin rumassa tilanteessa. Mutta hän oli ollut viaton\n- - ehdottomasti viaton. Hän oli ollut ilkeiden yhteensattumien avuton\nuhri. Isä oli uskonut hänen selityksensä ja koko suku oli kannattanut\nhäntä. Mutta muut ihmiset olivat uskoneet muka selviä todisteita --\nja uskoivat ehkä vieläkin, jos muistelivat jolloinkin asiaa. Ruth\nDuttonia puistatti, kun hän muisti, mitä kärsimyksiä häväistys oli\nhänelle tuottanut. Hän ei uskaltanut enää kieltäytyä uskomasta Emilian\nkertomusta, mutta hänen oli mahdotonta antautua mielisuosiolla.\n\n-- Jimmy, hän sanoi terävästi. -- Olisitko hyvä ja menisit kauemmas ja\nistuutuisit. Luultavasti Emilia puhuu totta -- paha vain, että kesti\nnäin kauan ennen kuin hän suostui kertomaan. Mutta olen varma, että se\ntunkeilija hyväili häntä.\n\n-- Ei, hän vain pyysi minua vaimokseen, sanoi Emilia tyynesti.\nHuoneessa kuului kolme syvää hengähdystä. Ruth-täti oli ainoa, joka\nkykeni puhumaan.\n\n-- Aiotko suostua, jos saan kysyä?\n\n-- En. Olen sanonut sen hänelle puolen kymmentä kertaa.\n\n-- Hyvä, olen iloinen, että sinulla on sen verran järkeä. Vai Stovepipe\nTown tässä vielä.\n\n-- Stovepipe Town ei vaikuta asiaan. Kymmenen vuoden kuluttua Perry\nMiller on mies, jota Murraykin mielellään arvostaa. Mutta hän ei satu\nolemaan sitä tyyppiä, joka minua miellyttää. Siinä koko juttu.\n\nOliko tämä Emilia, tämä pitkä nuori nainen, joka kylmäverisesti\nilmoitti, mistä syystä ei ollut suostunut naimatarjoukseen, ja puhui\ntyypistä, joka häntä miellytti? Elisabet, Laura ja Ruthkin katsoivat\nhäneen kuin eivät olisi nähneet häntä koskaan ennen. Ja heidän\nkatseessaan oli uutta arvonantoa.\n\nTietysti he olivat selvillä siitä, että Andrew oli -- oli -- sanalla\nsanoen, että Andrew oli. Mutta kuluisi varmaankin vuosia, ennen kuin\nAndrew voisi -- voisi -- no niin, voisi! Ja nyt se oli jo tapahtunut\ntoisen kosijan toimesta, tapahtunut puolikymmentä kertaa!\n\nTällä hetkellä he lakkasivat pitämästä Emiliaa lapsena, vaikkeivät sitä\nitse tienneetkään. Yhtäkkiä hän oli kohonnut heidän maailmaansa. Häntä\noli vastedes kohdeltava tasa-arvoisena. Ei käynyt enää päinsä kutsua\nhäntä perheoikeuden eteen. He tunsivat tämän, vaikkeivät sitä vielä\ntietoisesti oivaltaneet. Ruth-tädin seuraava huomautus osoitti sen. Hän\npuhui melkein kuin olisi puhunut Lauralle tai Elisabetille, jos olisi\npitänyt velvollisuutenaan nuhdella heitä.\n\n-- Ajatteles, Emilia, jos joku ohikulkija olisi nähnyt Perry Millerin\nkeskellä yötä istuvan siinä ikkunassa?\n\n-- Minä käsitän täydelleen sinun näkökantasi. Soisin vain, että\nsinäkin käsittäisit minun näkökantani. Olin ajattelematon, kun avasin\nikkunan puhellakseni Perryn kanssa, käsitän sen nyt. Mutta minä en\nyksinkertaisesti tullut sitä ajatelleeksi, ja olin niin kiinnostunut\nkuulemaan hänen kommelluksistaan tohtori Hardyn päivällisillä, että\nunohdin kuinka aika kului.\n\n-- Oliko Perry Miller tohtori Hardyn luona päivällisillä? kysyi\nElisabet-täti. Hänellä oli uusi syy ällistyä. Maailma -- Murraytten\nmaailma -- kääntyi kerrassaan nurin, kun Stovepipe Townin kasvatti\nkutsuttiin rehtorin päivällisille. Ruth-täti muisti samassa tuskissaan\nja kauhistuneena, että Perry Miller oli nähnyt hänet vaaleanpunaisessa\nflanelliyönutussa. Ennen hän ei ollut siitä välittänyt -- Perry kun\noli ollut vain Uuden Kuun renkipoika. Mutta nyt hän oli tohtori Hardyn\nvieras.\n\n-- Oli. Tohtori Hardy pitää häntä loistavana väittelijänä ja sanoo,\nettä hänellä on tulevaisuutta, sanoi Emilia.\n\n-- No niin, tiuskahti Ruth-täti, minä toivon ettet enää kiertele\nyötä päivää talossani kirjoittamassa novellejasi. Jos olisit ollut\nasiallisesti vuoteessa, ei tätä olisi lainkaan tapahtunut.\n\n-- En minä kirjoittanut novelleja, huudahti Emilia. -- En ole\nkirjoittanut ainoatakaan kertomusta sen jälkeen kun annoin\nElisabet-tädille lupaukseni. Minä en kirjoittanut mitään. Sanoinhan\njuurikään, että menin vain hakemaan alhaalta Jimmy-kirjaani.\n\n-- Mikset jättänyt sitä yöksi sinne, missä se oli? jatkoi Ruth-täti\nsinnikkäästi.\n\n-- No, kas niin, sanoi Jimmy-serkku, älkäähän nyt aloittako uutta\nkiistaa. Minä tahdon saada illallista. Menkää laittamaan meille\nillallista, tytöt.\n\nElisabet ja Laura lähtivät huoneesta yhtä nöyrästi kuin jos itse vanha\nArchibald Murray olisi käskenyt. Hetken kuluttua Ruth seurasi heitä.\nAsiat eivät olleet sujuneet juuri hänen odotustensa mukaan, mutta hän\nalistui tulokseen varsin tyytyväisenä. Ei olisi ollut hauskaa, jos\nMurraysta olisi levinnyt häväistysjuttu, ja se olisi varmasti ollut\nseurauksena, jos Emilia olisi tuomittu syylliseksi.\n\n-- Asia on siis järjestyksessä, sanoi Jimmy-serkku Emilialle, kun ovi\nsulkeutui.\n\nEmilia veti pitikään henkeään. Arvokas, vanha rauhallinen huone tuntui\nhänestä äkkiä kovin kauniilta ja ystävälliseltä.\n\n-- Niin, siitä saan kiittää sinua, sanoi Emilia juosten huoneen poikki\nja syleillen miestä kiihkeästi. -- Jimmy-serkku, toru minua nyt, toru\noikein kovasti.\n\n-- Enhän toki. Mutta eikö olisikin ollut varovaisempaa jättää se ikkuna\navaamatta, vai mitä tyttöseni?\n\n-- Tietysti olisi. Mutta varovaisuus on toisinaan kovin halpa-arvoinen\nhyve, serkku hyvä. Se hävettää, on mieluisampaa vain kulkea tietään\nsuoraan ja -- ja --\n\n-- Ja välittää viis seurauksista, jatkoi Jimmy-serkku ajatusta.\n\n-- Vähän sinnepäin, nauroi Emilia. -- Minusta on inhottavaa kulkea\nsievistellen läpi elämän uskaltamatta astua ainoatakaan pitkää\nharppausta siinä pelossa, että joku sattuu näkemään. Minä tahdon kulkea\nkahleetonna ja vapaana. Siinä ei ollut mitään pahaa, että avasin\nikkunan ja puhuttelin Perryä. Eikä siinäkään ollut mitään pahaa, että\nhän koetti suudella minua. Hän vain härnäsi minua. Voi, minä vihaan\nsovinnaisuutta.\n\n-- Mutta me emme voi jättää laskuista seurauksia, tyttöseni, --\nsiinä se pulma juuri onkin. Ajattele itse, kuvittele, että olisit\ntäysikasvuinen ja naimisissa ja sinulla olisi ikäisesi tyttö ja että\njonakin yönä menisit alakertaan ja tapaisit hänet samanlaisessa\ntilanteessa kuin Ruth-täti tapasi sinut ja Perryn. Pitäisitkö siitä?\nOlisitko siitä hyvilläsi? Sano suoraan.\n\nEmilia katsoi hetkisen kiinteästi tuleen.\n\n-- En, en suinkaan, hän vihdoin sanoi. -- Mutta -- se olisikin eri\nasia. Minä en tietäisi.\n\nJimmy-serkku myhäili.\n\n-- Siinäpä se, tyttöni. Toiset eivät voi tietää. Meidän täytyy sen\nvuoksi vartioida askeliamme. Minä olen vain yksinkertainen Jimmy\nMurray, mutta käsitän varsin hyvin, että meidän tulee vartioida\naskeliamme. Tyttöseni, illalliseksi saamme paahdettua kyljystä.\n\nKeittiöstä leijui samassa huoneeseen hyväntuoksuinen lehahdus, kotoista\nleppoisaa hajua, jolla ei ollut mitään tekemistä epäilyttävien\ntilanteiden eikä perheikävyyksien kanssa. Emilia syleili vielä kerran\nJimmy-serkkua.\n\n-- Parempi vihannespäivällinen ja Jimmy-serkku kuin paahdettu kyljys ja\nhöysteenä Ruth-täti, hän sanoi.\n\n\n\n\n19\n\nILMAN ÄÄNIÄ\n\n\n_Huhtikuun 3. päivänä_\n\n\"On hetkiä, jolloin tekee mieleni uskoa pahojen tähtien vaikutukseen\ntai onnettomien päivien olemassaoloon. Kuinka muuten voisi sattua\nsellaisia ilkeän kieroja tapauksia kuin hyvää tarkoittavillekin\nihmisille sattuu? Tuskin Ruth-täti on väsynyt muistuttelemaan minua\nyöstä, jolloin hän tapasi Perryn suutelemasta minua ruokasalissa, kun\nminulle on jo sattunut uusi naurettava kommellus.\n\nTahdon olla rehellinen. Siihen ei ollut syynä sateenvarjoni putoaminen\neikä sekään, että minulta viime lauantaina putosi Uudessa Kuussa\nkeittiön peili ja meni pirstaleiksi. Syynä oli oma huolimattomuuteni.\n\nPresbyteerisen kirkon papin paikka täällä Shrewsburyssä joutui\navoimeksi uudelta vuodelta ja hakijat ovat pitäneet vaalisaarnojaan.\n'Sanomain' toimittaja Towers pyysi minua laatimaan saarnoista\nselostukset niinä sunnuntaina, jolloin en ollut Blair Waterissa.\nEnsimmäinen saarna oli hyvä ja minä selostin sen ilomielin. Toinen\noli tyhjä, hyvin tyhjä, ja helposti suoriuduin siitäkin. Mutta\nkolmas, jonka kuulin viime sunnuntaina, oli naurettava. Sanoin niin\nRuth-tädille kirkosta palatessamme ja täti sanoi:\n\n-- Luuletko sinä kykeneväsi arvostelemaan saarnaa?\n\n-- Luulen tosiaan!\n\nSe saarna oli mahdollisimman epäjohdonmukainen. Herra Wickham\npuhui ristiin monen monta kertaa. Hän sekoitti vertauksia, lainasi\nShakespearea ja sanoi sitä Paavalin ajatukseksi, teki melkein kaikki\nmahdolliset virheet, muun muassa sen että oli kuolettavan ikävä. Mutta\nkun kerran tehtäväni oli laatia saarnasta selostus, minä tein sen.\nSitten minun täytyi keksiä jotakin poistaakseni tympeän vaikutelman\nmielestäni, ja kirjoitin saarnasta omaksi huvikseni toisen erittelyn.\nSe oli hurjaa, mutta hauskaa työtä. Osoitin kaikki ristiriidat, väärät\nlainaukset, heikkoudet ja hataruudet -- tein sen niin teräväksi,\nivalliseksi ja ilkeäksi kuin suinkin -- ah, myönnän, että se oli kovin\nmyrkyllinen kyhäys.\n\nSitten lähetinkin 'Sanomiin' erehdyksessä sen!\n\nHerra Towers antoi käsikirjoituksen latojalle lukematta sitä. Hänellä\noli liikuttava luottamus työhöni, mutta nyt hän on menettänyt sen\nainaiseksi. Seuraavana päivänä juttu ilmestyi.\n\nHerätessäni kuuluin pahamaineisten ihmisten joukkoon.\n\nLuulin Towersin raivoavan, mutta hän olikin vain lievästi pahoillaan\n-- ja pohjimmiltaan hieman huvittunut. Eihän Wickham vielä kuulunut\ntäkäläiseen papistoon. Kukaan ei välittänyt hänestä eikä hänen\nsaarnastaan, ja kun herra Towers on presbyteeri, ei Pyhän Johanneksen\nseurakunta voi syyttää häntä siitä, että hän olisi tahtonut heitä\nloukata. Koko paheksuminen kohdistui Emilia B-parkaan.\n\nUseimmat näyttivät luulevan, että kirjoitin sillä tavoin\nmahtaillakseni. Ruth-täti on vihoissaan, Elisabet-täti loukkaantunut,\nLaura-täti pahoillaan, Jimmy-serkku huolestunut. On kauhea synti\narvostella papin saarnaa. Murrayn suvun perintätavan mukaan pappien\n-- ja varsinkin presbyteeristen pappien -- saarnat ovat pyhiä ja\nkoskemattomia. Julkeuteni ja turhamaisuuteni muka saattaa minut vielä\nturmioon, ilmoitti Elisabet-täti kylmästi. Ainoa, joka näytti olevan\nasiasta hyvillään, oli herra Carpenter. (Dean on New Yorkissa. Tiedän\nkyllä, että hän pitäisi siitä myös.) Herra Carpenter sanoo kaikille,\nettä 'selostukseni' on paras, jonka hän on milloinkaan lukenut.\nMutta herra Carpenteria epäillään harhaoppiseksi, minkä vuoksi hänen\npuolustuksensa ei paljonkaan paranna asiaani.\n\nMinä olen onneton. Erehdykseni tuottavat toisinaan minulle enemmän\nhuolta kuin syntini. Ja kuitenkin minussa on syvällä kaikkein\npohjimmaisena jotakin epäkypsää, joka nauraa koko jutulle.\n'Selostuksen' joka sana on totta, vieläpä enemmänkin kuin totta - ihan\npaikalleen osuvaa. Minä en sekoittanut vertauksiani.\n\nJa nyt, eläkäämme ja unohtakaamme tämäkin!\"\n\n_Huhtikuun 20. päivänä_\n\n\"'Herää sinä pohjatuuli, tule meille, etelä. Puhalla puutarhaani, jotta\nsen tuoksut lentäisivät kauas.'\n\nNiin lauloin kulkiessani Ylevyyden maan kautta tänä iltana --\n'puutarhan' sijaan vain panin 'metsän'. Sillä kevät tekee juuri tuloaan\nja minä olen unohtanut kaiken muun paitsi ilon.\n\nPäivä alkoi harmaana ja sateisena, mutta iltapäivällä puhkesi aurinko\npaistamaan ja nyt illalla on hiukkanen huhtikuun pakkasta, juuri\nsen verran, että se kovettaa maan. Sellaisena iltana voisi odottaa\nvanhojen jumalien tulevan vastaan yksinäisissä paikoissa. Mutta minä en\nnähnyt kuin syvällä kuusikon uumenissa joitakin arkoja olentoja, jotka\nsaattoivat olla menninkäisjoukkoja, elleivät olleet pelkkiä varjoja.\n\nMutta kuulin kaikenlaisia keijumaailman ääniä ja ne ilahduttivat\nminua, kun nousin kukkulalle. Kukkulan laelle kivutessaan tuntee aina\ntyydytystä. Ja tätä kukkulaa minä rakastan. Kun pääsin sinne, seisoin\nhiljaa ja illan hiljaisuus kävi lävitseni kuin musiikki. Tuulen tyttö\nlauloi ympärilläni koivikossa, vihelsi puun latvoissa, jotka erottuivat\ntaivasta vasten. Sataman yllä riippui hopeinen uusikuu, yksi vuoden\nkolmestatoista.\n\nSeisoin siinä ja ajattelin monia kauniita asioita, villin, vapaan puron\njuoksua huhtikuun tähtivaloisten niittyjen poikki, harmaansilkkisenä\nkarehtivaa merta, jalavan kuutamoista siroutta, maan sisässä liikkuvia\nja värähteleviä juuria, pimeydessä nauravia pöllöjä, vaahtokiehkuraa\npitkällä hiekkarannalla, uudenkuun painumista tumman mäen taa,\nmyrskyisen lahden harmautta.\n\nMaallista omaisuutta minulla oli vain seitsemänkymmentäviisi centiä,\nmutta eihän paratiisia osteta rahalla.\n\nKävin sitten istumaan paadelle ja koetin sommitella runoiksi noita\nhienoimman onnen hetkiä. Löysin mielestäni niille varsin hyvin muodon,\nmutta en saanut runoon sielua.\n\nOli aivan pimeä, kun palasin takaisin, ja Ylevyyden maa tuntui kokonaan\nmuuttaneen luonnettaan. Se oli aavemainen, melkein uhkaava. Olisin\njuossut, jos olisin uskaltanut. Puut, vanhat tutut ystäväni, olivat\noutoja ja kaukaisia. Ei kuulunut päivän viihdyttävää, toverillista\nrupattelua eikä auringonlaskun sadunomaisia ääniä. Tuntui kuin metsä\nolisi äkkiä kääntynyt minulle melkein vihamieliseksi - ainakin\nväijyväksi, oudoksi ja tuntemattomaksi. Kuvittelin kuulevani kaikkialta\nhiipiviä askelia, kuvittelin vieraiden silmien väijyvän minua oksien\nlomasta. Kun lopulta tulin aukealle ja hyppäsin aidan yli Ruth-tädin\ntakapihaan, tuntui kuin olisin pelastunut lumoavasta mutta hiukan\nvaarallisesta paikasta, maailmasta, jossa pakanuus rehotti ja satyyrit\npitivät kemujaan. Metsä ei varmaan koskaan pimeän tultua ole kokonaan\nkristittyä. Siinä piilee aina elämää, joka ei uskalla näyttäytyä\nauringossa, mutta laskee yön tultua luontonsa valloilleen.\n\n-- Sinun ei pitäisi olla ulkona kasteessa, kun sinulla on tuo yskä,\nsanoi Ruth-täti.\n\nMutta ei kostea ilma ollut minua vahingoittanut, vaan tuo epäpyhä\nkiehtova kuiske. Minä pelkäsin sitä -- ja kuitenkin se veti minua\npuoleensa. Mäen päällä kokemani kauneus tuntui äkkiä sen rinnalla\naivan laimealta. Ryhdyin huoneessani kirjoittamaan uutta runoa.\nKirjoitettuani sen tunsin, että olin manannut pois sielustani jotakin,\neikä peilin Emilia tuntunut enää vieraalta.\n\nRuth-täti on juuri tuonut annoksen kuumaa maitoa ja cayenne-pippuria\nyskääni varten. Se on edessäni pöydällä, minun täytyy juoda se, ja se\non saanut sekä paratiisin että pakanamaan tuntumaan kovin typerältä ja\nepätodelliselta!\"\n\n_Toukokuun 25. päivänä_\n\n\"Dean palasi viime perjantaina kotiin New Yorkista. Kävelimme sinä\niltana jutellen Uuden Kuun puutarhassa; sateisen päivän jälkeen hämärä\noli oudon aavemaista. Minulla oli ylläni valkoinen puku, ja tullessaan\npolulla vastaani Dean sanoi:\n\n-- Kun ensi kerran näin sinut, olit kuin valkoinen metsäkirsikkapuu,\nkuten tuo, ja hän osoitti erästä Korkean Johnin metsästä viittoilevaa\nutuisen vaaleata puuta.\n\nSe oli niin kaunis, että pelkkä viittaus siihen sai minut hyvin\ntyytyväiseksi itseeni; oli mukavaa, kun rakas vanha Dean oli palannut\ntakaisin. Vietimmekin hauskan illan ja poimimme suuren vihkon\nJimmy- serkun orvokkeja ja katselimme, kuinka harmaat sadepilvet\nvetäytyivät idässä isoiksi purppuraröykkiöiksi jättäen länteen kirkkaan\ntähtitaivaan.\n\n-- Sinun seurasi saa tähdet kirkastumaan ja orvokit rusottamaan, sanoi\nDean.\n\nEikös ollutkin hienosti sanottu! Kuinka hänen mielipiteensä minusta voi\nolla täysin erilainen kuin Ruth-tädin?\n\nHänellä oli kainalossaan pieni, litteä paketti ja lähtiessään hän antoi\nsen minulle.\n\n-- Toin tämän vastapainoksi lordi Byronille, hän sanoi.\n\nSe oli kehystetty jäljennös erään neljännentoista vuosisadan\nitalialaisen naisen, Giovanna Degli Albizzin, Lorenzo Tornabuoni\nGhirlanjon puolison, muotokuvasta. Minä toin sen Shrewsburyyn, ja se\nriippuu huoneessani. Minusta on hauska katsella rouva Giovannaa, tuota\nhoikkaa kaunista nuorta naista ja hänen sileitä vaalean kullan värisiä\nhiuskierteitään ja somia pikku kiharoitaan ja hienoa, ylimyksellistä\nprofiiliaan (mahtoikohan maalari imarrella häntä?), hänen valkoista\nkaulaansa ja avointa varjostamatonta otsaansa. Kaikesta huokuu\npyhyyden, etäisyyden ja kohtalon tuntu, sillä Giovanna-rouva kuoli\nnuorena.\n\nJa hänen koruompeleiset samettihihansa rakoviilloksineen ja puhveineen\novat hyvin kauniit ja myötäilevät täysin käsivarsia! Varmaankin\nGiovanna-rouvalla oli hyvä ompelijatar ja pyhyydestään huolimatta hän\nnäyttää hyvin tienneen sen. Toivon hartaasti hänen kääntävän päätään,\njotta saisin nähdä hänen kasvonsa edestäpäinkin.\n\nRuth-tädin mielestä hän on omituisen näköinen. Täti näyttää epäilevän,\nonko sopivaa pitää häntä samassa huoneessa kuin kuningatar Aleksandran\njalokivikoristeista kuvaa.\n\nEpäilen sitä itsekin.\"\n\n_Kesäkuun 10. päivänä_\n\n\"Luen nykyään kaikki luettavani Ylevyyden maassa lammikon partaalla\nnoiden ihmeellisten pitkien ja hoikkien puiden keskellä. Metsässä olen\ndruiditar, tunnen noita puita kohtaan enemmän kuin rakkautta, jumaloin\nniitä.\n\nJa sitä paitsi puut voittavat aina tuttavuuden jatkuessa, toisin kuin\nniin moni ihminen. Pitipä niistä alussa kuinka paljon tahansa, varmaa\non, että aikaa myöten niistä pitää vielä paljon enemmän, ja kaikkein\neniten silloin, kun on tuntenut ne vuosikausia ja seurustellut niiden\nkanssa kaikkina vuodenaikoina. Tiedän näistä Ylevyyden maan puista\nsadoittain viehättäviä seikkoja, joita en aavistanutkaan kaksi vuotta\nsitten tänne tullessani.\n\nPuut ovat yhtä yksilöllisiä kuin ihmisolennotkin. Ei edes kuusia ole\nkahta samanlaista. Aina voi löytää jonkin pahkan tai mutkan tai oksan\npolven, joka erottaa ne toisistaan. Muutamat puut kasvavat mieluiten\nrykelmässä oksat toisiinsa kietoutuneina, kuten Ilsen ja minun\nkäsivarret, kuiskaillen toisilleen loputtomasti salaisuuksia. Sitten on\nerillisiä ryhmiä, joissa on neljä tai viisi puuta -- kuin Murraytten\nheimoa. Ja vielä on erakkopuita, jotka mieluimmin seisovat yksikseen\njuhlallisina ja seurustelevat vain taivaan tuulien kanssa. Nämä puut\novatkin usein tuntemisen arvoisia. On suurempi voitto saavuttaa niiden\nluottamus kuin avomielisten puiden.\n\nTänä iltana näin äkkiä suuren tähden tuikkivan itätaivaalla pisimmän\nyksinäisen kuusen latvassa, ja minusta tuntui, kuin kaksi majesteettia\nolisi tavannut toisensa; tuo tunne säilyy monet päivät ja luo\nlumouksensa kaikkeen, jokapäiväiseen koulutyöhönkin, astiainpesuun ja\nRuth-tädin lauantaisiivoukseen.\"\n\n_Kesäkuun 25. päivänä_\n\n\"Tänään meiltä kuulusteltiin historiaa, ja kyseltävänä oli Tudorien\naika. Se on minusta erittäin kiinnostava aikakausi -- kiinnostavampi\nniiden asioiden vuoksi, joita oppikirjoissa ei ole, kuin niiden vuoksi\nmitä niissä on. Koulukirjat eivät kerro, eivät voi kertoa, mitä todella\ntahtoisin tietää.\n\nMitä Jane Seymour ajatteli pimeässä valvoessaan? Murhattua Annaa vai\nkalpeaa hylättyä Katariinaa? Vaiko vain uuden röyhelökauluksensa\nkuosia? Ajatteliko hän koskaan, että oli maksanut kruunustaan liian\nkalliin hinnan, vai oliko hän tyytyväinen kauppaansa. Ja oliko hän\nonnellinen niinä muutamina tunteina pienen poikansa syntymän jälkeen\n-- vai näkikö hän henkien saaton nyökäten kutsuvan häntä mukaansa?\nMitähän Shakespearen vaimo todella ajatteli miehestään? Ja mahtoiko\nyksikään mies koskaan todella rakastaa kuningatar Elisabetia? Tämmöiset\nkysymykset risteilevät aina mielessäni, kun luen tuosta kuninkaitten\nja kuningattarien, nerojen ja nukkien saattueesta, jota oppikirjassa\nsanotaan Tudorien ajaksi.\"\n\n_Heinäkuun 7. päivänä_\n\n\"Kaksi vuotta olen nyt käynyt lukiota. Tutkintotulokseni tyydyttävät\njopa Ruth-tätiäkin -- hän 'on aina tiennyt, että minulla olisi päätä,\njos vain toden teolla haluaisin harrastaa opiskelua'. Sanalla sanoen,\nolin luokkani ensimmäinen. Ja olen hyvilläni. Mutta alan ymmärtää, mitä\nDean tarkoitti sanoessaan, että todellinen kasvatus on sitä, mitä itse\nsaamme elämästä irti.\n\nNäinä kahtena kuluneena vuonna minua ovat eniten opettaneet vaellukseni\nYlevyyden maassa, yöni heinäsuovalla, Giovanna-rouva ja se vanha vaimo,\njoka pieksi kuninkaan, lisäksi se, että olen koettanut kirjoittaa\npelkkiä tosiasioita, sekä muut samankaltaiset seikat. Vieläpä painetut\nhylkäysilmoituksetkin ja vihani Evelyn Blakea kohtaan ovat opettaneet\nminulle jotakin. Evelyn ei läpäissyt tutkinnoissa, vaan hänen täytyy\njäädä seniorluokalle toiseksi vuodeksi. Olen todella pahoillani.\n\nTämä kuulostaa siltä kuin olisin mitä herttaisin ja anteeksiantavaisin\nolento. Tahdon kuitenkin olla avomielinen. Olen pahoillani hänen\nluokalle jäämisestään, koska hän näin ollen on koulussa vielä ensi\nvuonnakin.\"\n\n_Heinäkuun 20. päivänä_\n\n\"Ilse ja minä käymme nykyään joka päivä uimassa. Laura-täti pitää\naina erikoisen tarkkaa huolta siitä, että meillä on uimapuvut mukana.\nOnkohan hän joskus kuullut etäisiä kaikuja kuutamouinnistamme?\n\nMutta toistaiseksi olemme uineet iltapäivisin, ja sen jälkeen olemme\npiehtaroineet ihanasti auringonpaahteisessa kultahiekassa takanamme\nsatamaan saakka ulottuvat autereiset särkät, edessämme raukea sinimeri,\njossa hohtaa täplinä auringonpaisteen hopeoimia purjeita. Ah, elämä on\nhyvää -- hyvää -- hyvää. Huolimatta kolmesta hylkäyslipukkeesta, jotka\ntänään tulivat. Nuo toimittajat saavat nähdä: joskus he vielä pyytävät\nminulta kynäni tuotteita! Laura-täti opettaa minua kaiken ohella\nvalmistamaan mehevää ja mutkikasta suklaakakkua, jonka ohjeen eräs\nhänen ystävänsä lähetti Virginiasta kolmekymmentä vuotta sitten. Kukaan\nei vielä Blair Waterissa ole sitä saanut tietoonsa ja Laura-täti vaati\nminuakin lupaamaan juhlallisesti, etten koskaan ilmaisisi kakun ohjetta\nkenellekään.\n\nKakun oikea nimi on 'hiidenruoka', mutta Elisabet-täti ei tahdo meidän\nsanovan sitä siksi.\"\n\n_Elokuun 2. päivänä_\n\n\"Tänään kävin herra Carpenterin luona. Hän on kihdin vuoksi vuoteen\noma. Huomaa, että hän on tulossa vanhaksi. Viime vuonna hän kohteli\nkoululaisia hyvin kärttyisesti, ja toiset vaativat, ettei häntä enää\npidettäisi toimessaan, mutta hän sai kuitenkin jäädä. Blair Waterissa\nuseimmat ovat kyllin älykkäitä käsittääkseen, ettei herra Carpenterin\nkaltaisia opettajia ole kuin yksi tuhannesta.\n\n-- Tomppeleita ei voi opettaa ystävällisesti, hän murahti, kun koulun\njohtokunta huomautti, että oli valitettu hänen karkeata käytöstään.\n\nKihti oli ehkä syynä siihen, että herra Carpenter oli jokseenkin\närtyinen niitä runojakin kohtaan, jotka annoin hänen arvosteltavakseen.\nKun hän luki sen, jonka olin kirjoittanut mäen laella huhtikuun yönä,\nhän viskasi sen minulle takaisin sanoen: 'Sievä pieni pitsikudos'.\n\nJa minä kun olin todella luullut runon tulkitsevan edes vähän tuon\nillan lumousta. Niin huonosti olin onnistunut!\n\nSitten annoin hänelle sen runon, jonka olin kirjoittanut samana iltana\nsisälle tultuani. Hän luki sen kahteen kertaan, sitten hän päättävästi\nrepi sen kappaleiksi.\n\n-- Mutta miksi? sanoin suorastaan harmistuneena. -- Eihän siinä runossa\nollut mitään vikaa, herra Carpenter.\n\n-- Sen ruumiissa ei tosin ollut, hän sanoi. -- Joka rivi sinänsä\nkelpaisi pyhäkoulussa luettavaksi. Mutta sen sielu - missä\nmielentilassa olit sitä kirjoittaessasi, taivaan nimessä?\n\n-- Kulta-ajan mielentilassa, sanoin.\n\n-- Et toki, vaan vielä paljon aikaisemmassa. Se runo oli puhdasta\npakanuutta, vaikket taida sitä käsittää, tyttö. Runouden kannalta se\nkyllä on tuhannen sievän pikkurunosi arvoinen. Mutta sillä suunnalla\nuhkaa vaara. Sinun on paras pysyä omassa ajassasi. Emilia, siinä\nrunossa oli vivahdus pahojen henkien palvontaa. Sen luettuani uskon,\nettä runoilijat saavat innoituksen ulkoapäin joiltakin hengiltä.\nTunsitko olevasi lumouksen vallassa, kun kirjoitit sen?\n\n-- Tunsinhan minä, vastasin muistellen.\n\nOlin todella hyvilläni, että herra Carpenter oli repinyt runon. En\nolisi milloinkaan itse voinut repiä sitä. Olen hävittänyt hyvin\nmonta runoani, jotka tuntuivat olevan pötyä, kun luin ne useampaan\nkertaan, mutta tämä ei tuntunut siltä, ja se palautti aina mieleeni\ntuon kävelyretken oudon viehätyksen ja kauhun. Mutta tunnen että herra\nCarpenter oli oikeassa.\n\nHän läksytti minua siitäkin, kun sattumalta mainitsin lukeneeni rouva\nHemansin runoja. Hän ivasi minua 'mieltymyksestäni tiskivesiin', ja\nkehotti minua lukemaan Elsie-kirjoja! Mutta pois lähtiessäni hän lausui\nensimmäisen persoonallisen kohteliaisuuden, jonka olin milloinkaan\nkuullut hänen suustaan.\n\n-- Pidän tuosta sinisestä puvusta, joka sinulla on ylläsi. Ja sinä\nosaat olla siinä niin kuin pitääkin. En voi katsella huonosti\npukeutunutta naista. Se loukkaa minua -- samoin kuin se varmaan loukkaa\nkaikkivaltiasta Jumalaakin. Minä en siedä homssuja, eikä varmaan\nhänkään. Jos todella osaa pukeutumisen taidon, ei merkitse paljon,\nvaikka pidätkin rouva Hemansista.\n\nKotiin palatessani Kellyn ukko tuli vastaani, pysähdytti hevosensa,\nantoi minulle makeispussin ja lähetti 'kunnioittavat terveiset\nhänelle'.\"\n\n_Elokuun 15. päivänä_\n\n\"Tämä on ihmeellinen akileijavuosi. Vanha puutarha on tulvillaan niitä,\nniitä on suloisen valkoisia ja purppuraisia, satumaisen sinisiä ja\nuinailevan vaaleanpunaisia. Ne ovat puoleksi metsittyneitä ja siksi\nne ovat viehättävämpiä kuin oikeat kesyt puutarhakukat milloinkaan.\nJa niiden englanninkielinen nimi on ihan runoutta: _columbine_.\nKukkien tavalliset nimet ovat aina paljon kauniimpia kuin ne kauheat\nlatinalaiset nimet, joita kukkakauppiaat painattavat luetteloihinsa.\nSärkynyt sydän, morsiushuntu, enkelintorvi, leijonankita, Joosepin\nperuukki, tikankontti, keikarinkukka -- voi, minä aivan rakastan niitä\nkaikkia.\"\n\n_Syyskuun 1. päivänä_\n\n\"Tänään tapahtui kaksi asiaa.\n\nEnsiksikin Elisabet-täti sai Nancy-tädiltään kirjeen. Nancy-täti ei ole\nkertaakaan tiedustellut minusta sen jälkeen, kun neljä vuotta takaperin\nkävin Priest Pondissa. Mutta hän elää yhä, on yhdeksänkymmentäneljä\nvuotta vanha ja kaikesta kuulemastamme päätellen vielä varsin virkeä.\nHänen kirjeessään oli muutamia pisteliäitä huomautuksia sekä minusta\nettä Elisabet-tädistä, mutta lopussa hän tarjoutui maksamaan ensi\nvuonna kaikki Shrewsburyn-kuluni, muun muassa täysihoitoni Ruth-tädille.\n\nOlen hyvin iloinen. Nancy-täti on pureva, mutta minusta ei silti\ntunnu lainkaan vastenmieliseltä jäädä hänelle kiitollisuuden velkaan.\nHän ei ole koskaan näykkinyt eikä holhonnut minua eikä tehnyt mitään\npuolestani siksi, että olisi pitänyt sitä velvollisuutenaan. 'Hiiteen\nvelvollisuus', hän sanoi kirjeessään. 'Minä teen tämän, koska se\ntulee harmittamaan muutamia Priestejä ja koska Wallace on liian\nollakseen siitä, että hän avustaa Emilian koulunkäyntiä. Luultavasti\nsinusta itsestäsikin tuntuu, että olet menetellyt hyveellisestä.\nSano Emilialle, että palatkoon Shrewsburyyn ja oppikoon minkä voi,\nmutta salatkoon oppinsa ja näytelköön nilkkojaan.' Elisabet-täti oli\nkauhuissaan eikä näyttänyt kirjettä minulle, mutta Jimmy-serkku kertoi,\nmitä siinä oli.\n\nToinen asia oli tämä: Elisabet-täti ilmoitti, että minä olen nyt vapaa\nlupauksestani ja saan hänen puolestaan kirjoittaa mitä haluan, kun\nkerran Nancy-täti on luvannut maksaa koulunkäyntini.\n\n-- Vaikka en tule koskaan hyväksymään sitä, että kirjoitat kertomuksia,\nhän sanoi arvokkaasti. -- Ainakin toivon, ettet niiden takia lyö laimin\nopintojasi.\n\n-- Voi en, rakas Elisabet-täti, en toki. Mutta tunnen olevani\nkuin vapautunut vanki. Sormeni syyhyvät halusta tarttua kynään,\npäässäni kihisee aiheita. Minulla on mielessäni kymmeniä jännittäviä\nhenkilökuvia, joista haluaisin kirjoittaa. Mutta voi, on aivan toista\nnähdä asia kuin panna se paperille.\n\n-- Siitä lähtien kun viime talvena sait jutustasi sen šekin, on\nElisabet tuuminut, olisiko hänen sittenkin annettava sinun kirjoittaa,\nkertoi Jimmy-serkku jäljestäpäin. -- Mutta hän ei voinut peruuttaa\nkieltoaan ennen kuin sai Nancy-tädin kirjeestä tekosyyn. Raha se saa\nMurraytten pään kääntymään. Tarvitsetko vielä postimerkkejä, Emilia?\n\nRouva Kent on luvannut Teddyn oppikouluun vielä vuodeksi. Mitä sen\njälkeen tapahtuu, sitä Teddy ei tiedä. Lähdemme siis kaikki takaisin,\nja minä olen siitä kovin iloinen.\"\n\n_Syyskuun 10. päivänä_\n\n\"Minut on valittu senior-luokan puheenjohtajaksi tänä vuonna. Ja\n'Kallot ja Pöllöt' ilmoittivat, että minut oli valittu heidän arvoisan\nveljeskuntansa jäseneksi ilman hakumuodollisuuksia. Evelyn Blake,\nsivumennen sanoen, sairastaa paraikaa angiinaa.\n\nOtin vastaan puheenjohtajan toimen, mutta 'Kalloille ja Pöllöille'\nlähetin kirjeen, jossa suunnattoman kohteliaasti ilmoitin kieltäytyväni\njäsenyydestä.\n\nJohan nyt vielä, kun viime vuonna hylkäsivät minut!\"\n\n_Lokakuun 7. päivänä_\n\n\"Luokalla vallitsi tänään suuri kiihtymys erään tohtori Hardyn\nilmoituksen johdosta. Kathleen Darcyn setä, joka on McGill-yliopiston\nprofessori, on käymässä täällä ja hänen mieleensä juolahti tarjota\npalkinto parhaasta Shrewsburyn koulun oppilaan kirjoittamasta runosta\n-- palkinto on Parkmanin kootut historiateokset. Runot on jätettävä\npalkintolautakunnalle marraskuun 1. päivään mennessä, ja niiden tulee\nolla 'vähintään kahdenkymmenen ja enintään kuudenkymmenen säkeen\npituisia'. Tuntuu siltä, kuin mittanauha olisi kaikkea muuta tärkeämpi.\n\nOlen selannut tänä iltana kiihkeästi Jimmy-kirjojani ja päättänyt\nlähettää 'Metsärypäleitä'. Se on runoistani toiseksi paras. Paras\nkaikista on 'Laulu lantista', mutta siinä on vain viisitoista säettä\nja se menisi pilalle, jos yhdenkään lisäisin. Luullakseni voin hiukan\nparantaa 'Metsärypäleitä'. Siinä on pari kolme sanaa, jotka ovat aina\nepäilyttäneet minua. Ne eivät tarkkaan eivätkä täydelleen ilmaise mitä\ntahdon sanoa, mutta en keksi muitakaan sanoja, jotka sen tekisivät.\nOlisi hauskaa, jos voisin tehdä sanoja samalla tavalla kuin ennen\nvanhaan kirjoittaessani isälleni kirjeitä. Keksin uuden sanan milloin\nvain tarvitsin. Mutta isä olisi kyllä ymmärtänyt, jos olisi vain\nsaanut lukea kirjeet -- mitä vastoin pelkään, etteivät kilpailun\npalkintotuomarit ymmärtäisi.\n\n'Metsärypäleiden' tulisi epäilemättä saada palkinto. Tämä ei ole\nitserakkautta, turhamaisuutta eikä ylpeyttä. Minä vain tiedän sen. Jos\npalkinto annettaisiin matematiikasta, tulisi Kath Darcyn saada se. Jos\ntaas kauneudesta, joutuisi se Hazel Ellisille. Yleisestä etevyydestä\nPerry Millerille, lausunnasta Ilselle, piirustuksesta Teddylle, mutta\nkun se annetaan runoilusta, kuuluu se E.B. Starrille!\n\nTänä vuonna tutustumme kirjallisuuden tunnilla Tennysoniin ja Keatsiin.\nTennysonista pidän, mutta toisinaan hän raivostuttaa minua. Hän on\nkaunis -- ei liian kaunis kuten Keats -- täydellinen taiteilija. Mutta\nhän ei saa meitä koskaan unohtamaan taiteilijaa, muistamme sen aina,\nhäntä ei koskaan tempaa mukaansa valtava tunteiden tulva. Ei, hän\nvirtaa rauhallisena hyvin hoidettujen ja huolellisesti suunniteltujen\npuutarhojen välitse. Ja vaikka pitäisikin paljon puutarhasta, ei\nkuitenkaan tee mieli sulkeutua siihen ainaiseksi -- silloin tällöin\non hauska retkeillä erämaahankin. Niin on ainakin Emilia Byrd Starrin\nlaita, sukunsa suureksi suruksi.\n\nKeats on täynnä kauneutta. Lukiessani hänen runouttaan tunnen\naivan tukahtuvani ruusuihin ja himoitsen pakkasilman henkäystä tai\nvuorenkukkuloiden viileätä autiutta, mutta voi, hänelläkin on säkeitä --\n\n    Taikaikkunoista väikkyy vaahdot\n    tarujen turmamerten ammoisten --\n\nNiitä lukiessani minut valtaa aina epätoivo! Mitä hyödyttää koettaa\ntehdä sellaista, mikä on jo kerta kaikkiaan tehty?\n\nSain tänään postissa neljä hylkäystä, jotka rääkyvät minulle räikeästi\nepäonnistumistani. Mutta en aio masentua. Vuosia sitten kirjoitin\nlupauksen, löysin sen tässä muutamana päivänä kaapistani vanhasta\nlaukusta. Lupasin siinä 'kiivetä tunturipolkua ja kirjoittaa nimeni\nmaineen kirjaan'.\n\nAion kiivetä edelleen!\"\n\n_Lokakuun 20. päivänä_\n\n\"Eräänä iltana luin uudelleen 'Vanhan puutarhan ajantiedon'. Luulen\nvoivani parantaa sitä aika lailla, kun Elisabet-täti on nyt vapauttanut\nminut pannasta. Pyysin herra Carpenteria lukemaan sen, mutta hän sanoi:\n\n-- Herran tähden, en minä jaksa kahlata koko tuota lorua. Silmäni ovat\nheikot. Mikä se on -- kirjako? Tyttöseni, kymmenen vuoden kuluttua\nsinun on aika ruveta kirjoittamaan kirjoja!\n\n-- Täytyyhän minun harjoitella, sanoin närkästyneenä.\n\n-- Harjoittele, harjoittele, mutta älä sälytä aikaansaannoksiasi minun\nniskoilleni. Olen liian vanha, todella liian vanha, tyttöseni. Jonkin\nlyhyen, hyvin lyhyen jutun voin ehkä lukea -- silloin tällöin, mutta\nsäästä vanhaa ukkorähjää kirjoilta.\n\nVoisin kysyä Deanilta, mitä hän ajattelee siitä. Mutta Dean nauraa\nnykyään minun yrityksilleni, hyvin varovasti ja ystävällisesti kyllä,\nmutta nauraa kuitenkin. Ja Teddyn mielestä kaikki mitä kirjoitan on\ntäydellistä, joten hänestä ei ole arvostelijaksi. Tahtoisinpa tosiaan\ntietää, huolisiko kukaan kustantaja 'Ajantietoani'. Olen varmasti\nnähnyt tuon laatuisia kirjoja, jotka eivät olleet paljon parempia.\"\n\n_Marraskuun 11. päivänä_\n\n\"Tämän iltapäivän käytin erään herra Towersin antaman romaanin\nkarsimiseen. Towersin ollessa elokuussa lomallaan alkoi aputoimittaja\nherra Grady julkaista 'Sanomissa' tyhjänpäiväistä jatkoromaania, jonka\nnimi oli 'Verta vuotava sydän'. Se on hyvin pitkä ja siitä on vielä\ntoinen puoli jäljellä. Herra Towers laski, että sen julkaisemiseen\nnykyisessä muodossa menisi koko talvi. Hän pyysi sen vuoksi minua\nkarsimaan siitä kaiken tarpeettoman. Olen säälimättä noudattanut\nmääräystä, karsinut pois suurimman osan suudelmista ja syleilyistä,\nkaksi kolmannesta kosiskeluista ja kaiken kuvailevan, ja päässyt siihen\nmainioon tulokseen, että romaani on supistunut neljännekseen entisestä\npituudestaan.\n\nKesä ja syksy ovat menneet. Tuntuu kuin ne olisivat kuluneet\nnopeammin kuin ennen. Ylevyyden maassa kultapiisku on muuttunut\nvalkoiseksi ja aamuisin härmä peittää maan kuin hopeavaate. 'Autioissa\nlaaksoissa viuhuvat iltatuulet', ne etsivät masentuneina kadonneita\nmielitiettyjään, kutsuvat turhaan keijuja ja sinipiikoja. Sillä vaikkei\nkoko keijukansa olekaan paennut kauas etelän maihin, sen on täytynyt\nkyyristyä lepoon kuusten sydämeen tai sananjalikkoon.\n\nJa joka ilta synkkä auringonlasku liekehtii savunpunaisena sataman\ntakana, yläpuolellaan tähti, joka katselee säälien kuin pelastunut\nsielu kidutuksen kuiluihin, missä syntisiä puhdistetaan maallisen\nvaelluksen tahroista.\n\nUskaltaisinko näyttää yllä olevan lauseen herra Carpenterille? En.\nSiinä on jotakin kamalan väärää.\n\nMinä tiedän, mitä se väärä on, kun olen nyt kirjoittanut sen. Se on\nkirjoitettu hienostelevasti. Ja kuitenkin tunsin juuri noin seisoessani\ntänä iltana mäellä Ylevyyden maan takana ja katsellessani lahden\npoikki. Ja kuka välittää siitä, mitä tämä vanha päiväkirja ajattelee?\"\n\n_Joulukuun 2. päivänä_\n\n\"Tänään julkaistiin runokilpailun tulos. Evelyn Blake voitti kilpailun\nrunolla 'Abegweitin legenda'.\n\nSiitä ei ole mitään sanottavaa. Sitä paitsi Ruth-täti on sanonut\nkaiken.\"\n\n_Joulukuun 15. päivänä_\n\n\"'Sanomat' julkaisi tällä viikolla Evelynin palkitun runon ynnä hänen\nkuvansa ja muutamia elämäkertatietoja. Parkmanin kootut teokset ovat\nkirjakaupan ikkunassa näytteillä.\n\n'Abegweitin legenda' on verraten hyvä runo. Se on balladityyliin\nkirjoitettu, ja rytmi ja loppusoinnut ovat virheettömät. Sitä ei voi\nsanoa ainoastakaan muusta Evelynin runosta, jonka olen nähnyt.\n\nEvelyn on sanonut varmasti tietävänsä kaikista minun julkaistuista\nrunoistani ja kirjoituksistani, että olen jäljentänyt ne jostakin.\nOn vastenmielistä matkia häntä, mutta tiedän, ettei hän ole ikinä\nkirjoittanut tätä runoa. Se ei ole ensinkään hänen tyyliänsä. Yhtä\nhyvin hän olisi voinut jäljentää tohtori Hardyn käsialaa ja väittää\nsitä omakseen.\n\nSitä paitsi, vaikka 'Abegweitin legenda' onkin verraten hyvä, se ei\nkuitenkaan ole 'Metsärypäleitten' veroinen.\n\nEn suinkaan aio sanoa sitä kenellekään, mutta tähän päiväkirjaan sen\nkirjoitan. Sillä se on totta.\n\nNäytin herra Carpenterille 'Abegweitin legendan' ja 'Metsärypäleet'.\nLuettuaan molemmat hän kysyi:\n\n-- Ketkä olivat palkintotuomareina?\n\nSaatuaan kuulla sen hän sanoi:\n\n-- Vie heille terveiseni ja sano, että he ovat aaseja.\n\nSe lohduttaa minua. En tosin aio sanoa palkintotuomareille enkä\nkenellekään, että he ovat aaseja. Mutta lievittää, kun tietää että he\novat.\n\nKumminta kaikesta: Elisabet-täti pyysi saada nähdä 'Metsärypäleet' ja\nluettuaan sen hän sanoi:\n\n-- Minusta ei tietysti ole runojen arvostelijaksi, mutta mielestäni\nsinun runosi on erinomainen.\"\n\n_Tammikuun 4. päivänä_\n\n\"Jouluviikon vietin Oliver-enon kodissa. En pitänyt siitä. Liian\nmeluisaa. Vuosia sitten olisin pitänyt siitä, mutta silloin minua ei\nkutsuttu. Minun täytyi syödä vaikkei ollut nälkä, pelata pakiisia\n(intialaista peliä) silloinkin kun ei haluttanut, puhua kun halusin\nolla vaiti. Koko viikon aikana en ollut hetkeäkään yksinäni. Sitä\npaitsi Andrew'sta alkaa tulla oikea kiusankappale. Ja Addie-täti oli\nvastenmielisen herttainen ja äidillinen. Olin mielestäni koko ajan kuin\nkissa, jota pidetään sylissä vasten tahtoa ja jota silitellään hiljaa\nmutta varmasti. Minun täytyi nukkua Jenin kanssa, joka on serkkuni ja\naivan minun ikäiseni ja joka sydämessään ajattelee, etten minä ole\nlähimainkaan kyllin hyvä Andrew'lle, mutta aikoo mukautua tilanteeseen\nparhaansa mukaan. Jen on kiltti, järkevä tyttö, ja hän ja minä olemme\nystävähköjä, keksimääni sanaa käyttääkseni. Me olemme enemmän kuin\ntuttavat, mutta meistä ei koskaan tule muuta kuin ystävähköt. Emme puhu\nsamaa kieltä.\n\nPäästyäni kotiin Uuteen Kuuhun menin huoneeseeni, suljin oven ja\nhekumoin yksinäisyydessä.\n\nKoulu alkoi eilen. Sain nauraa tänään kirjakaupassa, mutta sisäänpäin.\nRouva Rodney ja rouva Elder katselivat muutamia kirjoja ja rouva Rodney\nsanoi:\n\n-- Se 'Sanomain' romaani 'Verta vuotava sydän' oli merkillinen. Se\nvenyi ja venyi luku luvun jälkeen viikkokausia eikä näyttänyt pääsevän\npaikaltaan, mutta sitten se otti ja päättyi kahdeksannessa luvussa kuin\nveitsellä leikaten. En voi ymmärtää sitä.\n\nMinä olisin voinut selvittää hänelle salaisuuden, mutta en viitsinyt.\"\n\n\n\n\n20\n\nVANHAN JOHNIN TALOSSA\n\n\nKun eräs New Yorkin suurimmista aikakauslehdistä hyväksyi ja julkaisi\n\"Vaimon joka pieksi kuninkaan\", siitä tuli Blair Waterissa ja\nShrewsburyssä oikea sensaatio, etenkin kun suusta suuhun kuiskailtiin\nuskomatonta uutista, että Emilia oli saanut siitä neljäkymmentä\ndollaria. Ensi kertaa suku alkoi suhtautua joltisenkin vakavasti\nEmilian kirjoitusintoon ja Ruth-täti jätti lopullisesti ja ainiaaksi\nkaikki nurkumiset ajan tuhlaamisesta.\n\nTapaus sattui ajankohtana, jolloin Emilian uskonhiekka oli juossut\njokseenkin vähiin. Kaiken syksyä ja talvea hänen kirjoituksiaan oli\nvain palautettu ja palautettu. Suopeammin niihin suhtautui vain\nkaksi aikakauslehteä, joiden toimittajat puolestaan näyttivät olevan\nsitä mieltä, että kaunokirjallisuus palkitsee itsensä ja on aivan\nriippumaton alentavista rahallisista hyvityksistä.\n\nEnsin Emilia oli pannut kovin pahakseen, kun runo tai novelli, joka\noli hänelle maksanut monen monta ponnistusta, palautettiin kylmän\nhylkäyslapun tai laimean kiitoslauseen saattamana. Viimeksi mainittuja\nEmilia vihasi vielä enemmän kuin painettuja hylkäyslappuja. Pettymyksen\nkyynelet tulivat väkisinkin. Mutta jonkin ajan kuluttua hän karaistui\neikä välittänyt siitä enää yhtä paljon. Hän vilkaisi vain kustantajan\nlappuun kuin Murray konsanaan ja sanoi: \"Kyllä minä vielä onnistunkin!\"\nJa vaikka jokainen palautus hetkeksi säväytti häntä kuin ruoskanisku,\nhän istuutui taas pöytänsä ääreen ja -- kirjoitti uuden kertomuksen.\n\nMutta monen masennuksen jälkeen hänen sisäinen äänensä oli kuitenkin\nheikentynyt. Kun \"Vaimo joka pieksi kuninkaan\" hyväksyttiin, Emilian\nmielessä soi taas varmuuden riemukas voitonlaulu. Šekki merkitsi\npaljon, mutta vielä enemmän merkitsi aikakauslehden valloitus. Emilia\ntunsi alkavansa saada jalansijaa. Herra Carpenter myhäili ja sanoi,\nettä kirjoitus oli todella \"ehdottoman hyvä\".\n\n-- Paras mitä tässä jutussa on, on rouva Mclntyren ansiota, sanoi\nEmilia alakuloisesti. -- Se ei ole minun omani.\n\n-- Mutta kehykset ovat sinun, ja kaikki mitä olet lisännyt, on\ntäydelleen sopusoinnussa perusainesten kanssa. Etkä ole mestaroinut\nliiaksi kertojasi osuutta -- se osoittaa, että olet taiteilija. Eikö\nsinun sentään tehnyt mieli?\n\n-- Teki tosiaan. Siinä oli monta kohtaa, joita olisin voinut mielestäni\nparantaa koko joukon.\n\n-- Mutta et kuitenkaan puuttunut niihin, se tekee jutun sinun omaksesi,\nsanoi herra Carpenter ja jätti Emilian miettimään tuon lauseen\ntarkoitusta.\n\nEmilia käytti dollareistaan kolmekymmentä viisi niin järkevästi, ettei\nRuth-tätikään keksinyt moitteen sijaa. Mutta lopulla hän osti Parkmanin\nhistorian ja oli siitä paljon ylpeämpi kuin olisi ollut palkinnosta.\nParempi sittenkin ansaita minkä omistaa.\n\nMuutaman viikon Emilia oli sangen onnellinen ja rohkealla mielellä.\nMurrayt olivat hänestä ylpeitä, rehtori Hardy oli onnitellut häntä,\neräs paikkakunnan lausuntataiteilija, jolla oli jonkin verran\nmainetta, oli lukenut hänen kirjoituksensa Charlottetownissa eräässä\njuhlatilaisuudessa. Ja ihmeellisintä kaikesta, eräs lukija oli\nMeksikosta asti kirjoittanut hänelle, kuinka \"Vaimo joka pieksi\nkuninkaan\" oli ilahduttanut häntä. Emilia luki tämän kirjeen niin\nmoneen kertaan, että oppi sen ulkoa ja pisti sen yöksi pieluksensa\nalle. Rakastetun kirjettäkään ei ole koskaan kohdeltu hellemmin.\n\nMutta juuri silloin sattui seikkailu vanhan Johnin talossa ja se\npimitti ukkospilven tavoin Emilian sinitaivaan. Derry Pondissa oli\neräänä perjantaina iltamat ja Ilseä oli pyydetty lausumaan. Tohtori\nBurnley vei Ilsen ja Emilian ja Perryn ja Teddyn sinne suuressa\nreessään, ja kahdeksan mailin ajomatka kului iloisesti ja hauskasti\njuuri alkaneessa vienossa lumisateessa.\n\nKesken juhlien tohtori Burnley kutsuttiin ulos. Eräässä perheessä oli\nsattunut äkillinen sairaustapaus. Tohtori lähti ja käski Teddyn ajaa\nnuoret kotiin, hänen mielestään siinä ei ollut mitään sopimatonta.\nTeddy ja Perry olivat kunnon poikia, Emilia oli Murray eikä Ilsekään\nmikään houkka. Näin mutkattomasti tohtori olisi asian käsittänyt, jos\nhän yleensä olisi sitä ajatellut.\n\nIltamien päätyttyä nuoret lähtivät kotimatkalle. Lunta tuiskutti jo\nsangen sakeaan ja tuuli yltyi nopeasti, mutta tie kulki ensimmäiset\nkolme mailia suojaisten metsien kautta, ja matka sujui hauskasti.\nLumipeitteiset puujonot olivat jylhän kauniita kalpeassa kuunvalossa,\njoka kuulsi myrskypilvien läpi. Kulkuset nauraa helisivät yläilmoissa\nulvovalle tuulelle. Teddy ohjasi vaikeuksitta tohtorin parivaljakkoa.\nEmilia mietti, oliko Teddy mahtanut huomata, että hän oli nyt ensi\nkerran sitonut hiuksensa päälaelle pehmeäksi solmuksi tulipunaisen\nhattunsa alle. Ja Emiliasta myrskyssä oli oma erikoinen viehätyksensä.\n\nMutta kun he pääsivät metsästä aukealle, alkoi tulla vaikeuksia.\nMyrsky kävi täydellä raivollaan heidän kimppuunsa. Talvitie kiemurteli\npeltojen poikki, pujotteli kuusikoiden lomitse ja teki sellaisia\nmutkia, että \"käärmekin olisi taittanut selkänsä\", kuten Perry sanoi.\nTuisku oli tukkinut tien melkein umpeen ja hevoset kahlasivat polviaan\nmyöten lumessa. He eivät olleet ajaneet mailiakaan, kun Perry vihelsi\nkauhistuneena.\n\n-- Emme mitenkään pääse tänä yönä Blair Wateriin, Ted.\n\n-- Jonnekin meidän täytyy päästä, huusi Ted. -- Emmehän voi tähänkään\njäädä. Täällä ei ole ainoatakaan asumusta, ennen kuin pääsemme Shaw'n\nmäen takana kesätielle. Työntykää vällyjen alle, tytöt. On parasta,\nettä sinä, Emilia, menet taakse Ilsen viereen, tulkoon Perry tänne\neteen.\n\nPaikkoja vaihdettiin, eikä myrsky ollut Emiliasta enää yhtä\nmiellyttävää. Perry ja Teddy kävivät levottomiksi. He tiesivät,\netteivät hevoset voi kulkea niin syvässä lumessa kovinkaan kauas,\nShaw'n mäen takana kesätie olisi kokonaan nietosten tukkima - ja noilla\nkorkeilla paljailla mäillä Derry Pondin ja Blair Waterin laaksojen\nvälissä oli purevan kylmä.\n\n-- Ei mitään hätää, jos vain päästään Malcolm Shaw'n taloon, mutisi\nPerry.\n\n-- Ei millään päästä niin kauas, Shaw'n mäellä lumi on jo aidanselkien\ntasalla, sanoi Teddy. -- Tuossa on vanhan Johnin talo. Mitäs tuumit,\nvoitaisiinko pysähtyä siihen?\n\n-- Se on kylmä kuin lato, sanoi Perry. -- Tytöt paleltuisivat. Meidän\ntäytyy koettaa päästä Malcolmille.\n\nKun lumessa tarpovat hevoset saapuivat kesätielle, huomasivat pojat,\nettä Shaw'n mäelle oli mahdotonta päästä. Tiellä oli lunta aitojen\nkorkeudelta. Tuuli oli kaatanut puhelinpylväitä ja iso kaatunut puu\nsulki tien siinä, missä peltotie yhtyi isompaan.\n\n-- Ei ole muuta neuvoa kuin palata vanhan Johnin talolle, sanoi Perry.\n-- Tässä myrskyssä ei voi lähteä peltojen poikki hakemaan tietä\nMalcolmille. Juututtaisiin kiinni ja palelluttaisiin kuoliaiksi.\n\nTeddy käänsi hevoset. Lunta tuli entistä sakeammin. Nietokset kasvoivat\nkoko ajan. Teitä ei enää näkynyt ensinkään, ja jos vanhan Johnin talo\nolisi ollut kaukana, eivät he olisi löytäneet sitä lainkaan. Onneksi\nse oli melko lähellä. He tekivät viimeisen lujan rynnistyksen mökkiä\nympäröivien umpikinosten läpi, pojat kahlasivat reen vieressä ja\nlopulta tultiin kuin tultiinkin nuoren kuusikon keskelle pienelle,\nverraten tyynelle aukealle, missä vanhan Johnin talo sijaitsi.\n\nTalo oli ollut vanha jo siihen aikaan, kun John Shaw neljäkymmentä\nvuotta sitten muutti siihen nuorikkonsa kanssa. Se oli silloinkin\nollut yksinäinen paikka, kaukana tiestä ja melkein kokonaan kuusien\nympäröimä. John Shaw oli asunut siinä viisi vuotta, mutta kun hänen\nvaimonsa kuoli, hän myi talon Malcolm-veljelleen ja lähti länteen.\nMalcolm viljeli maata ja piti pienen ulkorakennuksen hyvässä kunnossa,\nmutta talossa ei ollut asuttu sen koommin, paitsi muutamien viikkojen\naikana talvisin, jolloin Malcolmin pojat majailivat siellä halkoja\nhakatessaan.\n\nMökki ei ollut edes lukossa. Hätääntyneet matkalaiset selvisivät\nhelposti sisään ränstyneestä eteisen ovesta ja hengähtivät\nhelpotuksesta päästessään suojaan kiljuvasta tuulesta ja lumituiskusta.\n\n-- No nyt emme ainakaan palellu, sanoi Perry. -- Yritän Teddyn kanssa\nsaada hevoset ulkosuojaan, sitten katsotaan, voisimmeko tehdä olomme\nvähän mukavammaksi. Minulla on tulitikkuja, enkä ole koskaan vielä\njoutunut pulaan.\n\nTulitikun valossa nähtiin, että huoneessa oli ruostunut, mutta vielä\nkäyttökelpoinen vanha rautaliesi, kolme tuolia, penkki, sohva ja pöytä.\nPöydällä oli tinajaloissa pari kynttilänpätkää.\n\n-- Mitä vielä puuttuu? kysyi Perry.\n\n-- Kotona ollaan meistä varmaan kauhean huolissaan, ei muuta, sanoi\nEmilia ravistellen lunta päällysvaatteistaan.\n\n-- Eivät he hätään kuole yhdessä yössä, sanoi Perry. -- Huomenna\npääsemme kyllä tavalla tai toisella kotiin.\n\n-- Onhan tämä kuitenkin seikkailu, nauroi Emilia. -- Koetetaan saada\nsiitä niin paljon huvia kuin suinkin.\n\nIlse ei sanonut mitään, se oli hyvin omituista. Emilia huomasi, että\nhän oli hyvin kalpea, ja muisti samalla, että Ilse oli ollut tavallista\nhiljaisempi siitä saakka kun he olivat lähteneet iltamatalosta.\n\n-- Oletko sairas, Ilse? hän kysyi huolestuneena.\n\n-- Minulla on oikein paha olo, sanoi Ilse väkinäisesti hymyillen. --\nMinä olen kipeä -- kipeä kuin koira, hän lisäsi.\n\n-- Voi, Ilse...\n\n-- Älä turhia hätäile, sanoi Ilse kärsimättömästi. -- En aio\nsaada keuhkokuumetta tai umpisuolentulehdusta. Minä voin vain\nyksinkertaisesti pahoin. Taisin syödä iltamissa pilaantuneen leivoksen.\nSe on kääntänyt mahani ylösalaisin. Oi -- voi.\n\n-- Käy sohvalle pilkaksesi, kehotti Emilia. -- Ehkä se menee ohi.\n\nVäristen ja masentuneena Ilse kävi pitkäkseen. Kipeä vatsa ei ole\nmikään romanttinen tauti jos ei kovin tappavakaan, mutta kieltämättä se\nottaa uhristaan puhdin pois.\n\nPojat löysivät uunin kupeelta täyden puulaatikon, ja pian paloi\ntakassa humiseva tuli. Perry otti kynttilän ja tutki lähemmin pientä\nrakennusta. Keittiöntakaisessa pikku huoneessa oli vanhanaikainen\npuusänky. Toinen huone -- aikoinaan Almira Shaw'n vierashuone -- oli\npuolillaan kauranolkia. Yläkerrassa ei ollut muuta kuin tyhjyyttä ja\ntomua. Mutta pienestä ruokakomerosta Perry löysi jotakin.\n\n-- Täällä on tölkki sianlihaa ja papuja ja peltilaatikko korppuja\npuolillaan! hän huudahti. -- Siitähän saadaan aamiainen. Luultavasti\nShaw'n poikien jäljiltä. Entä mitäs tämä on?\n\nPerry toi komerosta pienen pullon, otti korkin sen suulta ja haistoi\nsitä juhlallisesti.\n\n-- Viskiä niin totta kuin olen elävä syntinen. Ei sitä ole paljon,\nmutta ihan kylliksi. Ilse, tässä on sinulle lääkettä. Juo se kuuman\nveden kanssa, niin vatsasi paranee tuossa tuokiossa.\n\n-- Minä vihaan viskin makua, voihki Ilse. -- Isä ei koskaan määrää\nsitä, hän ei usko, että siitä on apua.\n\n-- Tom-täti uskoo, sanoi Perry, ikään kuin se olisi ratkaissut asian.\n-- Se auttaa varmasti. Koeta niin näet.\n\n-- Mutta eihän meillä ole vettäkään, sanoi Ilse.\n\n-- Juo sitten paljaaltaan. Pullossa ei ole kuin pari ruokalusikallista.\nKoeta edes. Ei se tapa, vaikkei parantaisikaan.\n\nIlse parka oli tosiaan niin huonossa kunnossa, että hän olisi niellyt\nmelkein mitä vain, jos siitä olisi ollut vähänkään huojennuksen toivoa.\nHän kömpi alas sohvalta, istahti tulen ääreen ja kulautti annoksen. Se\noli hyvää, väkevää viskiä. Ja pullossa taisi sittenkin olla enemmän\nkuin pari ruokalusikallista. Ilse istua kyyhötti tuolilla tulen ääressä\nvielä muutaman minuutin, sitten hän nousi ja laski käsivartensa Emilian\nolalle.\n\n-- Oriko sinulla pahempi olo? kysyi Emilia huolissaan.\n\n-- Minä -- minä olen juovuksissa, sanoi Ilse. -- Auta, hyvä ihminen,\nminut takaisin sohvalle. Jalat painuvat allani lysyyn. Kuka olikaan se\nMalvernin skotlantilainen, joka sanoi ettei koskaan tullut päihinsä,\nvaan että viski aina meni hänen polviinsa? Mutta minulle se on mennyt\npäähänkin. Se pyörii ympäri.\n\nPerry ja Teddy hyppäsivät paikalla auttamaan häntä, ja heidän välissään\nIlse kovasti horjuen pääsi onnellisesti takaisin sohvan turvasatamaan.\n\n-- Voimmeko tehdä mitään hyväksesi? rukoili Emilia.\n\n-- On jo tehty liiankin paljon, sanoi Ilse omituisen juhlallisesti. Hän\nsulki silmänsä eikä sen koommin sanonut ainoatakaan sanaa, vaikka olisi\nkuinka maaniteltu. Lopulta katsottiin parhaaksi jättää hänet rauhaan.\n\n-- Kun hän saa nukkua, se haihtuu kyllä, ja varmasti hänen vatsansa\nparanee, sanoi Perry.\n\nEmilia ei voinut suhtautua asiaan yhtä tyynesti. Vasta kun Ilsen\nrauhallinen hengitys puoli tuntia myöhemmin ilmaisi hänen todella\nnukkuvan, Emilia saattoi nauttia 'seikkailusta'.\n\nTuuli myllersi vanhan tuvan nurkissa ja rämisytti ikkunoita kuin\nraivoissaan siitä, että he olivat päässeet karkuun sen kynsistä. Oli\noikein hauskaa istua takan edessä ja kuunnella tappiolle jääneen\nmyrskyn hurjaa soittoa, hauskaa ajatella tämän vanhan kuolleen talon\nentistä elämää -- vuosia, jolloin se oli ollut täynnä rakkautta ja\nnaurua. Oli hauskaa rupatella Perryn ja Teddyn kanssa kynttilän\nhimmeässä valossa, hauskaa istua silloin tällöin äänetikin ja tuijottaa\ntuleen, jonka kajastukset leikkivät viettelevästi Emilian otsalla ja\nhaaveilevilla silmillä.\n\nKerran Emilia kohottaessaan äkkiä silmänsä huomasi Teddyn katsovan\nhäneen omituisesti. Hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa,\nse oli lyhyt tuokio, mutta sen koommin Emilia ei ollut entisellään.\nHän mietti huumaantuneena, mitä oli tapahtunut. Hän vapisi - häntä\npelotti. Ainoa selvä ajatus hämmennyksen keskellä oli, että hän halusi\nistua Teddyn kanssa tällä tavoin tulen ääressä joka ilta läpi elämän,\nriehukoot vain myrskyt.\n\nHän ei uskaltanut katsoa enää Teddyyn, mutta Teddyn läheisyys\nsykähdytti häntä suloisesti. Emilia oli aina ollut selvillä siitä, että\nhän piti enemmän Teddystä kuin kenestäkään muusta miehestä jonka tunsi.\nMutta tämä oli aivan toista kuin pitäminen, tuona merkillisenä hetkenä,\njolloin heidän katseensa kohtasivat, hän tunsi kuuluvansa Teddylle.\nYhtäkkiä Emilia tiesi, miksi oli aina karistanut luotaan kaikki muut\nkoulun pojat, jotka olivat pyrkineet hänen ritareikseen.\n\nÄkkiä Emilia tunsi, ettei kestänyt enää sitä riemua, joka hänet oli\nvallannut. Hänen täytyi rikkoa tuo lumous. Hän ponnahti pystyyn ja meni\nikkunan luo. Lumi putoili pehmeästi ruutujen valkoisia pakkaskukkia\nvasten. Kolme isoa lumen kattamaa heinäsuovaa häämötti hämärästi\nulkorakennuksen nurkalla ja näytti nauravan hartiat hytkyen Emilian\nhäkellykselle. Takkatulen kajastus ulkona aukiolla oli kuin ilkkuvien\ntonttujen ilotulitusta kuusten alla.\n\nKauempana puiden takana raivosi valkoinen myrsky. Hetkisen Emiliasta\ntuntui, että hän tahtoisi olla ulkona sen keskellä. Siellä\nvoisi vapautua tästä hirmuisen riemun siteestä, joka äkkiä ja\nselittämättömällä tavalla oli hänet vanginnut -- hänet, joka vihasi\nsiteitä. Hän ajatteli: Olenko rakastumassa Teddyyn? En tahdo -- en\ntahdo.\n\nPerry haukotteli ja venytteli täysin tietämättömänä siitä, mitä\nTeddylle ja Emilialle tuona silmänräpäyksenä oli tapahtunut.\n\n-- Taitaa olla parasta lähteä yöpuulle, kynttilät ovat palaneet melkein\nloppuun. Oljista tulee hyvä vuode, Ted. Kannetaan niitä kamariin sen\nverran, että saadaan tytöille vuoteeseen patja. Kun levitetään päälle\ntoiset vällyt, ei makuupaikkaa sovi moittia. Tänä yönä kai näemme\noikein vanhanaikaisia jymyunia -- Ilse varsinkin. Jokohan hän lienee\nselvinnyt.\n\n-- Minulla on myytävänä taskullinen unia, sanoi Teddy omituisesti,\nuusi outo ilo äänessään ja koko olemuksessaan. -- Mitä halutaan? Mitä\nhalutaan? Menestyksen unia, seikkailu-unia, meriunia, metsäunia,\nkaikkea kohtuuhintoihin. Myös pari ainutlaatuista pikku painajaisunta.\nMitä annatte minulle unesta?\n\nEmilia pyörähti ympäri ja katsoi Teddyä hetkisen, sitten hän\nunohti sykähdykset ja lumoukset ja kaiken muunkin kaivatessaan\nJimmy-kirjaansa. \"Mitä annatte unesta\" oli ollut taikasana, joka\navasi lukitun lokeron hänen aivoissaan, hän näki häikäisevän\nnovellinjuonen kehittyvän edessään -- täydellisenä nimeä myöten, joka\noli \"Unikauppias\". Lopun yötä Emilia ajatteli vain sitä.\n\nPojat menivät olkivuoteelleen. Emilia oli päättänyt jättää\nrauhoittuneen Ilsen sohvalle niin pitkäksi aikaa kuin tämä nukkui.\nSen vuoksi hän paneutui pienessä huoneessa olevaan vuoteeseen. Ei\nkuitenkaan nukkuakseen. Häntä ei ollut koskaan nukuttanut vähemmän. Hän\nei halunnutkaan nukkua.\n\nHän oli unohtanut rakastumisensa Teddyyn -- hän oli unohtanut kaiken\nmuun paitsi suurenmoisen ajatuksensa. Luku luvulta, sivu sivulta se\nkehittyi hänen edessään. Henkilöt elivät ja nauroivat ja puhuivat,\ntoimivat, iloitsivat ja kärsivät -- hän näki heidät myrskyä vasten.\nHänen poskensa paloivat, sydämensä sykki, hän väreili kiireestä\nkantapäähän luomisen hurmaa. Se oli iloa, joka lähteen tavoin kumpusi\nsyvyyksistä.\n\nIlse oli juopunut Malcolm Shaw'n unohtuneesta skotlantilaisesta\nviskistä, mutta Emilia oli juopunut kuolemattomasta viinistä.\n\n\n\n\n21\n\nVERI ON VETTÄ SAKEAMPAA\n\n\nEmilia nukkui vasta aamupuolella. Myrsky oli vaimentunut ja maisema\nnäytti vanhan Johnin talon ympärillä kuutamossa aavemaiselta. Silloin\nhän vihdoin uinahti tyydytyksen tunne sydämessään, sillä hän oli\nsaanut koko kertomuksensa hahmotelluksi. Nyt oli vain sen pääpiirteet\nkirjoitettava Jimmy-kirjaan. Ne eivät olleet turvassa, ennen kuin\nhän oli saanut ne paperille. Mutta hän ei aikonut kirjoittaa niistä\nvielä novellia, ei toki moneen vuoteen. Hänen oli odotettava, kunnes\naika ja kokemus olisivat tehneet hänen kynästään aseen, joka pystyi\ntoteuttamaan hänen suunnitelmansa -- sillä on toista kehitellä ajatusta\nhaltioituneina yön hetkinä ja aivan toista saada se paperille niin,\nettä se säilyttää edes kymmenennen osan ajatuksen alkuperäisestä\nviehätyksestä ja merkityksestä.\n\nEmilian herätti Ilse, joka istui vuoteen reunalla ja näytti aika\nkalpealta ja kurjalta, vaikka kullanruskeat silmät tuikkivat\nlannistumatonta naurua.\n\n-- No niin, nyt olen nukkunut humalani hiiteen, Emilia Starr. Ja\nvatsani on tänä aamuna kaikin puolin kunnossa. Malcolmin viski paransi\nsen todella -- vaikka rohto on minun mielestäni pahempaa kuin tauti.\nTaisitte ihmetellä, kun en suostunut illalla puhumaan.\n\n-- Luulin sinun olleen niin humalassa, ettet voinut puhua, sanoi Emilia\npeittelemättä.\n\nIlse hihitti.\n\n-- Minä olin niin humalassa, etten olisi voinut olla puhumatta. Kun\npääsin sohvalle, katosi huimaus ja minun teki mieleni puhua, kyllä\nminun tekikin mieleni! Ja minun teki mieli puhua tyhmyyksiä ja kertoa\nkaikki, mitä ikinä olen tiennyt tai ajatellut. Minulla oli kuitenkin\nvielä sen verran tolkkua, että tajusin olla hiljaa, muuten olisin\nikipäiviksi tehnyt itseni narriksi. Minä tunsin, että jos sanoisin\nyhdenkin sanan, se olisi samaa kuin ottaisi korkin pullon suulta:\nkaikki pulppuaisi ulos. Siksi minä panin suuni nappiin enkä sanonut\nsanaakaan. Ihan pöyristyttää ajatellessa, mitä kaikkea olisin voinut\nsanoa ja Perryn kuullen. Tämän jälkeen et milloinkaan enää näe pikku\nIlseäsi hummaamassa. Tänä päivänä minä olen tehnyt parannuksen.\n\n-- Minä en vain ymmärrä, kuinka niin pieni määrä, olipa se mitä\ntahansa, saattoi panna sinut sillä tavalla pyörälle, sanoi Emilia.\n\n-- Tiedäthän sinä, että äitini oli Mitchellejä. Tunnettu asia on,\netteivät Mitchellit voi ottaa teelusikallistakaan miestä väkevämpää\ntulematta holtittomiksi. Se on sukuvika. Ja nyt, nouse, rakkaani,\nkaunokaiseni. Pojat tekevät parhaillaan tulta ja Perry sanoo, että me\nsaamme sianlihasta, pavuista ja korpuista kelpo aterian. Minun on niin\nnälkä, että söisin vaikka sen tölkinkin.\n\nEtsiessään ruokakomerosta suolaa Emilia teki suuren löydön. Ylimmän\nhyllyn perällä oli kasa tomuisia kirjoja luultavasti John ja Almira\nShaw'n ajoilta, vanhoja homehtuneita päiväkirjoja, almanakkoja ja\ntilikirjoja.\n\nEmilia sattui pudottamaan kasan ja poimiessaan kirjoja maasta hän\nhuomasi, että eräs niistä oli vanha leikekirja. Siitä oli pudonnut\nirtonainen lehti, ja pannessaan sitä paikoilleen Emilia sattui\nvilkaisemaan siihen liimatun runon otsaketta. Hän otti sen uudelleen\nesiin ja alkoi hengittää nopeammin. \"Abegweitin legenda\" -- sama\nruno, jolla Evelyn oli voittanut palkintonsa! Tuossa se on, tuossa\nvanhassa kellastuneessa leikekirjassa -- tarkalleen samanlaisena,\npaitsi että Evelyn oli karsinut pois kaksi värssyä lyhentääkseen runon\nmäärämittaiseksi.\n\n-- Ja kaksi parasta säkeistöä, ajatteli Emilia ylenkatseellisesti. --\nHyvin Evelynin tapaista!\n\nEmilia pani kirjat takaisin hyllylle, mutta pisti irtaantuneen lehden\ntaskuunsa ja söi osuutensa aamiaisesta hyvin hajamielisenä. Lapiomiehiä\noli ilmestynyt aukaisemaan teitä lumesta. Perry ja Teddy löysivät\nulkorakennuksesta lapion ja loivat tuota pikaa tien auki maantielle.\nHitaan, mutta muuten seikkailuttoman matkan jälkeen he vihdoin tulivat\nkotiin ja tapasivat Uuden Kuun väen hyvin huolestuneena ja lievästi\nkauhuissaan siitä, että heidän oli täytynyt olla yötä vanhan Johnin\ntalossa.\n\n-- Olisitte voineet vilustua ja saada kuolemantaudin, sanoi Elisabet\nankarasti.\n\n-- Oli valittava kahdesta pahasta. Meidän oli pakko joko mennä sinne\ntai sitten paleltua kinoksissa kuoliaaksi, sanoi Emilia, eikä asiasta\npuhuttu sen enempää. Ja mitä muuta sanottavaa olisi ollutkaan, kun\nhe kerran olivat päässeet onnellisesti kotiin eikä kukaan ollut\nvilustunut? Sillä tavalla Uusi Kuu asiaan suhtautui.\n\nHieman toisella tapaa siitä ajatteli Shrewsbury. Kaupunki ei kuitenkaan\nheti ilmaissut kantaansa. Maanantai-iltana koko Shrewsbury tiesi\njutun -- Ilse kertoi sen koulussa ja kuvaili vilkkaasti ja mehevästi\nhumalaansa luokkatoverien ulvoessa naurusta.\n\nEmilia oli sinä iltana ensi kerran käymässä Evelyn Blaken luona.\n\n-- Etkö, hyvä ystävä, voi estää Ilseä kertomasta tuota juttua? kysyi\nEvelyn.\n\n-- Mitä juttua?\n\n-- No, kuinka hän viime perjantai-iltana joi itsensä juovuksiin,silloin\nkun sinä ja hän olitte Teddy Kentin ja Perry Millerin kanssa yötä\neräässä vanhassa rakennuksessa Derry Pondissa, sanoi Evelyn imelästi.\n\nEmilia punastui äkkiä. Evelynin äänensävyssä oli jotakin - viaton\ntapaus näytti äkkiä saavan omituisen merkityksen. Oliko Evelyn\ntahallaan julkea?\n\n-- En ymmärrä, miksei hän saisi kertoa sitä, sanoi Emilia kylmästi. --\nSe on hyvää pilaa hänestä itsestään.\n\n-- Mutta tiedäthän, kuinka ihmiset juoruavat, sanoi Evelyn lempeästi.\n-- Se on hyvin onneton juttu. Ette tietysti voineet välttää, että\nmyrsky yllätti teidät, ainakin luulen niin, mutta Ilse vain pahentaa\nasioita. Hän on kovin varomaton. Etkö voi mitenkään vaikuttaa häneen?\n\n-- En tullut tänne keskustelemaan siitä, sanoi Emilia siekailematta. --\nTulin näyttämään, mitä löysin vanhan Johnin talosta.\n\nHän ojensi leikekirjan lehteä nähtäväksi. Evelyn katsoi siihen hetken\nilmeettömästi. Sitten hänen kasvonsa tulivat läikikkään punaisiksi. Hän\nteki vaistomaisen liikkeen temmatakseen paperin itselleen, mutta Emilia\nveti sen nopeasti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat. Ja sillä\nhetkellä Emilia tunsi, että he vihdoinkin olivat tasoissa.\n\nHän odotti, että Evelyn sanoisi jotakin. Hetken kuluttua Evelyn\npuhuikin -- synkästi.\n\n-- Mitä aiot tehdä sillä?\n\n-- En ole vielä päättänyt, sanoi Emilia.\n\nEvelynin soikeat, petolliset, ruskeat silmät katsoivat Emiliaa\nkasvoihin; ja niissä oli viekas, tutkiva ilme.\n\n-- Aiot kai viedä sen tohtori Hardylle ja häväistä minut koulun edessä?\n\n-- Sen kai olisit ansainnut, vai mitä? sanoi Emilia kuin tuomari.\n\n-- Mi-minä tahdoin saada palkinnon, koska isä lupasi, että saisin ensi\nkesänä tehdä matikan Vancouveriin, jos voittaisin, sopersi Evelyn enää\nvastustamatta. -- Minun teki hurjasti mieleni lähteä. Voi, älä anna\nminua ilmi, Emilia. Isä raivostuu, minä -- annan sinulle Parkmanit,\nteen mitä tahansa, kun et vain...\n\nEvelyn alkoi itkeä. Emiliasta se oli vastenmielistä.\n\n-- En tarvitse Parkmanejasi, hän sanoi ylenkatseellisesti. -- Mutta\neräs asia sinun on tehtävä. Tunnusta Ruth-tädille, että sinä eikä Ilse\npiirsit silloin englannin kokeen päivänä nenäni alle viikset.\n\nEvelyn kuivasi kyynelensä ja nieleskeli.\n\n-- Se oli vain leikkiä, hän nyyhkytti.\n\n-- Ei ole leikkiä valehdella asiaa toisen syyksi, sanoi Emilia jyrkästi.\n\n-- Sinä olet -- kovin -- kovakourainen, Evelyn etsi nenäliinastaan\nkuivaa paikkaa ja löysikin. -- Se oli pelkkää leikkiä. Juoksin takaisin\ntekemään sen. Luulin tietysti, että herätessäsi katsoisit peiliin. E-en\ntu-tullut ajatelleeksi, että menisit se-semmoisena luokalle. Enkä minä\ntiennyt, että tätisi suhtautuisi asiaan noin vakavasti. Tietysti minä\n-- kerron hänelle -- jos -- jos tahdot...\n\n-- Kirjoita se ja pane nimesi alle, komensi Emilia säälimättä.\n\nEvelyn kirjoitti ja pani nimensä alle.\n\n-- Anna minulle -- tuo, hän rukoili osoittaen pyytävästi irtolehteä.\n\n-- En, minä pidän sen, sanoi Emilia.\n\n-- Mitä takeita minulla sitten on, ettet jonakin päivänä kerro? kysyi\nEvelyn.\n\n-- Sinulla on Starrin sana, sanoi Emilia ylhäisesti.\n\nSitten hän lähti ulos hymyillen. Hän oli vihdoinkin selviytynyt\nvoittajaksi pitkällisessä kaksintaistelussa. Ja hänellä oli kädessään\ntodistus, joka lopullisesti puhdistaisi Ilsen Ruth-tädin silmissä.\n\nRuth-täti tuhahteli aika tavalla Evelynin tunnustuksen saatuaan ja\npyrki kyselemään, kuinka se oli kiristetty. Mutta kun hän ei saanut\nsiihen Emilialta paljonkaan valaisua ja kun hän tiesi, että Allan\nBurnley oli ollut äkeissään hänelle aina siitä lähtien, kun hän oli\nkarkottanut tämän tyttären, hän oli itse asiassa iloinen tekosyystä,\njonka ansiosta saattoi peruuttaa Ilseä koskevan kieltonsa.\n\n-- No hyvä, olkoon sitten. Sanoinhan, että Ilse saa tulla meille heti,\nkun olet tyydyttävästi todistanut, ettei hän tehnyt sinulle sitä\nkujetta. Olet todistanut sen ja minä pidän sanani. Olen oikeamielinen\nihminen, lopetti Ruth-täti, joka sillä kertaa oli ehkä maailman\nepäoikeudenmukaisin ihminen.\n\nNäin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Mutta jos Evelyn janosi kostoa,\nseuraavina kolmena viikkona hän sai totisesti nauttia sen suloisuutta\nkohottamatta sormeaankaan. Koko Shrewsbury kiehui juoruja myrsky-yön\nvietosta, vihjauksia, vääristelyjä ja aivan keksittyjäkin juttuja.\nEmilia nolattiin Janet Thompsonin iltapäiväteellä, niin että hän oli\nnöyryytyksestä kalpea palatessaan kotiin. Ilse oli raivoissaan.\n\n-- Minä en välittäisi, jos olisin ollut oikein pökerryksissä ja\nnauttinut siihen kuuluvan ilonkin, hän uhitteli ja polki jalkaansa.\n-- Mutta minä en ollut niin humalassa, että se olisi ollut hauskaa,\nsen verran vain, että se teki minut typeräksi. Joskus minusta olisi\nsuurenmoisen hauskaa olla kissa, jos nämä Shrewsburyn vanhat matamit\nolisivat hiiriä. Mutta pidetään vain naama hymyssä. Minä en oikeastaan\nvälitä koko jutusta hitustakaan. Pian tämä vaimenee. Taistellaan.\n\n-- Vihjauksia vastaan on mahdoton taistella, sanoi Emilia katkerasti.\n\nIlse ei piitannut, mutta Emilia kärsi sitä kauheammin. Asia raateli\nsietämättömästi hänen ylpeyttään. Ja se koski yhä kipeämmin,\nmitä pitemmälle aika kului. Eräässä roskalehdessä, joka ilmestyi\nmannermaalla ja oli täynnä meheviä uutisia, joita sille lähetettiin\nkaikkialta rantamailta, julkaistiin ivallinen kertomus myrsky-yöstä.\nKukaan ei koskaan tunnustanut lukevansa tuota lehteä, mutta melkein\njokainen tiesi kaiken, mitä siinä oli -- lukuunottamatta Ruth-tätiä,\njoka ei olisi kajonnut siihen pihdeilläkään. Nimiä ei mainittu, mutta\njokainen tiesi, keitä tarkoitettiin, ja salaviittausten myrkyllisyys\noli ilmeinen. Emilia luuli kuolevansa häpeästä. Ja pahimmin kirveli se,\nettä kaikki tämä teki tuon vanhan Johnin talossa vietetyn kauniin yön\nalhaiseksi ja rumaksi. Hän oli luullut, että se aina tulisi olemaan\nhänen kauneimpia muistojaan. Ja näin nyt kävi.\n\nTeddy ja Perry näkivät punaista ja olisivat tahtoneet tappaa jonkun,\nmutta kenet he olisivat voineet tappaa? Tekivätpä, sanoivatpa he mitä\ntahansa, asia olisi siitä vain pahentunut, kuten Emilia heille sanoikin.\n\nRiittävän paha se oli jo muutenkin lehtiuutisen jälkeen. Emiliaa ei\nkutsuttu Florence Blackin tanssiaisiin, jotka olivat seuraavalla\nviikolla ja joita pidettiin talven seuraelämän huomattavimpana\ntapauksena. Useat Shrewsburyn rouvista eivät olleet näkevinäänkään\nhäntä tavatessaan hänet kadulla. Toiset taas karkottivat hänet\nsiloisella jääkylmällä kohteliaisuudellaan tuhannen mailin päähän.\nJotkut kaupungin nuorista miehistä alkoivat käyttäytyä oudon\ntuttavallisesti. Eräskin aivan tuntematon puhutteli häntä eräänä\niltana postitoimistossa. Emilia kääntyi ja katsoi häneen. Murtuneena\nja nöyryytettynäkin hän oli vielä Archibald Murrayn tyttärentytär.\nPoikapoloinen alkoi vasta kolmen korttelinvälin päässä postitoimistosta\nselvitä ja tajuta, missä oli.\n\nMutta vaikka Murraytten katse saattoi musertaa jonkun loukkaajan, se ei\nvoinut tukkia häväistysjuttujen tulvaa. Kaikki uskoivat ne, Emilia oli\nsiitä sairaalloisen varma. Hänelle kerrottiin, että kirjastonhoitaja\nneiti Percy oli sanonut epäilleensä Emilia Starrin hymyä; hän oli koko\najan ollut varma, että se oli tahallisesti ärsyttävä ja viekoitteleva.\nIhmiset muistelivat, että vanha Nancy Priest oli seitsemänkymmentä\nvuotta takaperin ollut kerrassaan villitty -- ja eikös rouva Duttonista\nitsestäänkin ollut kierrellyt joku häväistysjuttu hänen tyttöaikanaan?\nEi omena putoa kauas puusta, senhän ymmärtää. Emilian äiti oli karannut\nkotoaan miehen kanssa, eikö niin? Ja entä Ilsen äiti? Tietenkin hän oli\nsaanut surmansa putoamalla Leen vanhaan kaivoon, mutta kuka tietää,\nmitä hän olisi tehnyt, ellei olisi pudonnut?\n\nKiltti vastuksina ollut Andrew'kin oli lakannut käymästä\nperjantaivierailuillaan. Tämä oli loukkaus. Emilia piti Andrew'ta\nikävänä ja pelkäsi hänen perjantai-iltojaan. Hän oli aina aikonut antaa\nhänelle lähtöpassit heti kun Andrew antaisi siihen tilaisuuden. Mutta\noli kerrassaan eri asia, että Andrew omin lupinsa kaikkosi näköpiiristä.\n\nEmilialle kerrottiin semmoinenkin katkera huhu, että johtaja Hardyn\nmielestä hänen tulisi erota senior-luokan puheenjohtajan toimesta.\nEmilia nosti päänsä pystyyn. Vai erota? Tunnustaa tappionsa ja myöntää\nsyyllisyytensä? Sitä hän ei aikonut tehdä?\n\n-- Voisin hakata poikki sen miehen pölkkypään, sanoi Ilse. -- Emilia\nStarr, älä ole milläsikään. Mitä se merkitsee, mitä muutamat tutisevat\nvanhat aasit ajattelevat? Tästä lähtien minä heitän heidät manalan\njumalille. Kuukauden kuluttua heidän kupunsa on täynnä jotakin muuta ja\nhe unohtavat tämän.\n\n-- Minä en unohda koskaan, sanoi Emilia kiihkeästi. -- Muistan koko\nikäni näiden viikkojen nöyryytyksen. Ja Ilse, rouva Tolliver kirjoitti\nja pyysi minua luopumaan kojustani Pyhän Johanneksen kirkon myyjäisissä.\n\n-- Emilia, ihanko totta!\n\n-- On, on. Tietysti hänellä on tekosyitä, hän tahtoisi antaa kojun\nserkulleen, joka on tullut käymään New Yorkista -- mutta minä ymmärrän\nyskän. Ja nyt hän kirjoittaa: \"Hyvä neiti Starr\", vaikka hän muutama\nviikko sitten kirjoitti \"Rakkain Emilia\". Jokainen Pyhän Johanneksen\nseurakuntalainen tietää, miksi minua on pyydetty väistymään syrjään. Ja\nkuitenkin hän melkein polvillaan rukoili Ruth-tätiä, että täti antaisi\nminun ottaa kojun. Täti ei olisi tahtonut laskea minua.\n\n-- Entä mitä tätisi sanoo tästä?\n\n-- Sehän se tukalin paikka onkin. Nyt minun täytyy se ilmoittaa. Hän ei\nole kuullut koko jupakasta hiiskaustakaan, hän kun on lonkkasärkynsä\nvuoksi ollut vuoteen omana. Olen koko ajan pelännyt, milloin hän saa\nsen kuulla -- sillä minä tiedän, että siitä sukeutuu kamala juttu,\nkun se tulee hänen korviinsa. Hän alkaa nyt olla liikkeellä, eikä\ntietenkään kestä kauan, ennen kuin hän kuulee sen. Kaikki on kuin\npainajaista.\n\n-- Tämän kaupungin ihmisillä on kerrassaan halpamainen, ahdas, ilkeä ja\nkelvoton luonne, sanoi Ilse.\n\nMutta Emilia ei voinut tyynnyttää mieltään valituilla laatusanoilla.\nEikä hän voinut keventää sydäntään edes purkamalla kurjuuttaan\npaperille. Jimmy-kirjaan ei tullut enää muistiinpanoja, päiväkirja jäi\njatkamatta, uusia kertomuksia ei syntynyt enempää kuin runojakaan.\nLeimahduksesta ei nyt ollut tietoa -- tuskin sitä tulisi enää koskaan.\nHän ei kokisi enää milloinkaan noita pieniä, salaisia hurmion\nhetkiä, joita sisäinen näkemys ja luomistyö soivat ja joista kukaan\nmuu ei tiennyt. Elämä on käynyt niukaksi ja köyhäksi, tahraiseksi\nja epämiellyttäväksi. Kauneutta ei ollut missään, ei edes Uuden\nKuun kullanvalkoisessa yksinäisyydessä, kun hän maaliskuussa meni\nviikonlopuksi kotiinsa. Hän oli kaivannut haikeasti kotiin, siellä\nkukaan ei uskonut hänestä pahaa. Uudessa Kuussa ei ollut kuultu, mitä\nShrewsburyssä kuiskaltiin. Mutta juuri heidän tietämättömyytensä\nkidutti Emiliaa. Pian he saisivat kuulla ja murehtisivat sitä, että\nMurray, vaikkapa viatonkin, oli joutunut häväistyksen maalitauluksi.\nJa ties mitä he ajattelisivat Ilsen viskivahingosta? Emiliasta tuntui\nmelkein helpotukselta päästä takaisin Shrewsburyyn.\n\nHän oli huomaavinaan vihjauksia kaikessa, mitä rehtori Hardy sanoi,\nsalaisia solvauksia koulutoveriensa jokaisessa huomautuksessa ja\nkatseessa. Vain Evelyn Blake tekeytyi ystäväksi ja puolustajaksi, ja\nse oli Emilialle kaikkein kipein loukkaus. Emilia ei tiennyt, johtuiko\nEvelynin käytös pelosta vai ilkeydestä, mutta hän tiesi että Evelynin\nsilmiinpistävä ystävyys ja uskollisuus ja luja luottamus ylivoimaisista\ntodistuksista huolimatta olivat omiaan tahraamaan häntä vielä enemmän\nkuin kaikki juorut. Evelyn vakuutteli ympäriinsä, ettei hän ainakaan\nuskonut sanaakaan kaikesta siitä, mitä \"rakkaasta Emilia-parasta\"\nsanottiin.\n\nLonkkasärky oli pitänyt Ruth-tätiä monta viikkoa vuoteen omana ja\nsen vuoksi hän oli ollut niin kärttyisä, etteivät ystävät enempää\nkuin vihamiehetkään olleet uskaltaneet hiiskua hänelle sanaakaan\nsisarentytärtä koskevista juoruista, mutta nyt täti alkoi kiinnittää\nasiaan huomiota. Lonkkasärky oli hellittänyt, joten hän saattoi taas\nvapaasti keskittää ajatuksensa muuhun. Hän muisti, että Emilian\nruokahalu oli monta päivää ollut huono, ja Ruth-täti epäili, ettei\ntyttö saanut öisin unta. Heti kun Ruth-täti alkoi epäillä tätä, hän\nryhtyi myös toimiin. Hän ei aikonut suvaita talossaan salaisia huolia.\n\n-- Emilia, minä tahdon tietää mikä sinua vaivaa, hän sanoi eräänä\nlauantai-iltapäivänä, kun Emilia kalpeana ja haluttomana, sinertävät\nvarjot silmien alla oli istunut päivällispöydässä syömättä juuri mitään.\n\nEmilian kasvoille kohosi puna. Hänen pelkäämänsä hetki oli koittanut,\nRuth-tädin tuli saada kuulla kaikki. Ja Emilia tunsi onnettomana,\nettei hänellä ollut rohkeutta kestää tulossa olevaa moitiskelua eikä\nliioin tarmoa pitää puoliaan Ruth-tädin kyselytulvaa vastaan. Hän\ntiesi mainiosti, mitä siitä seuraisi: täti kauhistuisi Johnin talon\nepisodia ikään kuin sille olisi voitu mitään, hän harmittelisi juorujen\ntakia aivan kuin Emilia olisi ollut niistä vastuussa, hän vakuuttaisi\nodottaneensa aina jotakin tällaista, muistuttelisi ja näykkisi sitten\nviikkomäärin sietämättömästi. Nämä näköalat saivat Emilian voimaan\nsielullisesti suorastaan pahoin. Minuuttiin hän ei saanut sanaa\nsuustaan.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt? tiukkasi Ruth-täti. Emilia puri hammasta. Se\noli sietämätöntä, mutta se oli kestettävä. Juttu täytyi kertoa ja --\noli parasta kertoa se niin pian kuin suinkin.\n\n-- En minä ole tehnyt mitään pahaa, Ruth-täti. On vain käsitetty\nväärin, mitä minä olen tehnyt.\n\nRuth-täti tuhahti. Mutta hän kuunteli keskeyttämättä Emilian\nkertomusta. Emilia kertoi kaiken mahdollisimman lyhyesti, ja hänestä\ntuntui, että hän oli kuulusteltava rikollinen ja Ruth-täti tuomari,\njury ja yleinen syyttäjä, kaikkea yhtaikaa. Loppuun päästyään Emilia\nistui hiljaa odottaen tädin tavanmukaisia huomautuksia.\n\n-- No mistä ne sitten pitävät hälinää? kysyi Ruth-täti.\n\nEmilia ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vain tuijotti Ruth-tätiä.\n\n-- He -- he ajattelevat -- he sanovat kaikenlaista kamalaa, hän\nsopersi. -- Täällä suojaisessa Shrewsburyssä ei nimittäin tiedetty,\nkuinka kova myrsky oli. Ja lisäksi jokainen kertoja on värittänyt\njuttua, me olimme muka kaikki humalassa.\n\n-- Se minua tässä kiukuttaa, että ylipäänsä kerroitte sitä\nShrewsburyssä, sanoi Ruth-täti. -- Olisitte toki pitäneet sen omana\ntietonanne.\n\n-- Sehän olisi ollut viekastelua. Emilian paha haltija sai hänet äkkiä\nsanomaan tämän. Saatuaan jutun kerrotuksi hän tunsi mielialansa elpyvän\nniin, että teki miltei mieli nauraa.\n\n-- Viekastelua! Tervettä järkeä se olisi ollut, puhisi Ruth-täti. --\nMutta Ilse ei tietysti voinut hillitä kieltään. Olen usein sanonut\nsinulle, Emilia, että typerä ystävä on kymmenen kertaa vaarallisempi\nkuin vihollinen. Mutta älä nyt tapa itseäsi tuota murehtien. Sinun\nomatuntosi on puhdas. Pian tämä juoru unohtuu.\n\n-- Rehtori Hardy tahtoo minun eroavan luokan puheenjohtajan toimesta,\nsanoi Emilia.\n\n-- Jim Hardy! Jonka isä oli vuosikausia minun isoisäni renkipoikana,\nsanoi Ruth-täti äänessään kuvaamatonta ylenkatsetta. -- Kuvitteleeko\nJim Hardy, että minun sisarentyttäreni käyttäytyisi sopimattomasti?\n\nEmilia oli aivan ymmällä. Hän luuli todella näkevänsä unta. Oliko tämä\nkäsittämätön nainen Ruth-täti? Emilialle paljastui eräs ihmisluonteen\nominaisuus, joka näyttää kovin epäjohdonmukaiselta. Hän huomasi, että\nvoi riidellä sukunsa kanssa ja paheksua sitä, mutta silti tuntea\nolevansa yhtä sen kanssa. Tavalla tai toisella suvun hermot ja suonet\novat kietoutuneet toisiinsa. Veri on aina vettä sakeampaa. Koettakootpa\nsivulliset käydä kimppuun, silloin nähdään. Ruth-tädillä oli ainakin\nyksi Murraytten hyve, uskollisuus sukua kohtaan.\n\n-- Älä ole huolissasi Jim Hardysta. Minä kyllä pidän hänestä huolen.\nMinä opetan ihmiset pitämään kielensä erillään Murrayn suvusta, sanoi\nRuth-täti.\n\n-- Mutta rouva Tolliver on pyytänyt minua luovuttamaan myyjäiskojuni\nserkulleen, sanoi Emilia. -- Tiedäthän mitä se merkitsee?\n\n-- Tiedän että Polly Tolliver on nousukas ja narri, tokaisi Ruth-täti.\n-- Pyhän Johanneksen kirkko ei ole ollut enää entisensä sen jälkeen\nkun Nat Tolliver nai pikakirjoittajansa. Kymmenen vuotta sitten hän\npaljasjalkaisena tytönletukkana juoksenteli pitkin Charlottetownin\nlaitakatuja. Kissakaan ei olisi avannut hänelle oveaan. Mutta nyt hän\non ylpeä kuin kuningatar ja tahtoo saada kirkon asiat hoitoonsa. Hänen\nkyntensä minä pian leikkaan. Muutama viikko sitten hän sai tosiaan olla\nkiitollinen, kun sai Murrayn kojuunsa. Mihin tässä maailmassa joudutaan?\n\nRuth-täti purjehti yläkertaan jättäen Emilian aivan ymmälle. Ja kohta\ntäti palasi alas valmiina lähtemään sotaretkelle. Hän oli ottanut\npapiljotit tukastaan, pannut päähänsä parhaan myssyn, pukeutunut\nparhaaseen mustaan silkkipukuunsa ja uuteen hylkeennahkaturkkiinsa.\nNäin sonnustautuneena hän suuntasi kulkunsa kohti kaupunkia ja\nTolliverin kukkulalla sijaitsevaa virka-asuntoa. Hän viipyi siellä\npuoli tuntia rouva Tolliverin kanssa kahden kesken.\n\nRuth-täti oli lyhyt, lihava pieni nainen, ja uudesta myssystään\nja turkistaan huolimatta hän näytti varsin mitättömältä ja\nvanhanaikaiselta. Rouva Tolliver taas oli erittäin muodikas ja tyylikäs\npariisilaisvaatteineen, lornjetteineen ja hienoine kampauksineen - hän\noli vastikään tuonut Shrewsburyyn uusimman hiusmuodin. Mutta tämän\ntaistelun voitonseppelettä ei ripustettu rouva Tolliverin sotalippuun.\n\nKukaan ei tiedä tarkalleen, mitä tämän merkittävän keskustelun aikana\nsanottiin. Ainakaan rouva Tolliver ei kertonut siitä koskaan. Mutta\nRuth-tädin lähdettyä rouva Tolliver lytisti sekä pariisilaispukunsa\nettä hienon kampauksensa iskiessään sohvatyynyynsä kiukun ja\nnöyryytyksen kyyneliä. Ruth-tädillä oli puuhkassaan kirjelappu rouva\nTolliverin \"rakkaalle Emilialle\". Siinä rouva Tolliver ilmoitti, ettei\nhänen serkkunsa tulekaan myyjäisiin, ja pyysi rakasta Emiliaa ottamaan\nvastaan kojun niin kuin ensin oli suunniteltukin.\n\nTämän jälkeen oli tohtori Hardyn vuoro, ja jälleen Ruth-täti tuli,\nnäki ja voitti. Hardyn palvelustyttö kuuli keskustelusta yhden lauseen\nja pian sen tiesivät kaikki, vaikkei kukaan ikinä voinut uskoa, että\nRuth-täti olisi todella sanonut komealle, silmälasipäiselle tohtori\nHardylle:\n\n-- Minä tiedän, että sinä olet narri, Jim Hardy, mutta taivaan nimessä,\nkoeta olla järkevä edes viisi minuuttia.\n\nEi, sehän oli mahdotonta. Palvelustyttö oli tietysti lasketellut omiaan.\n\n-- Nyt sinä olet päässyt harmeistasi, Emilia, sanoi Ruth-täti kotiin\npalattuaan. -- Polly ja Jim ovat saaneet niin että riittää. Kun ihmiset\nnäkevät sinut myyjäisissä, he huomaavat piankin mistä päin tuulee ja\nasettavat purjeensa sen mukaan. Minulla on yhtä ja toista sanottavaa\neräille muillekin, kun sattuu sopiva tilaisuus. Asiat alkavat todella\nolla hullusti, jos kunnon pojat ja tytöt joutuvat moisen parjauksen\nalaisiksi. Älä enää mieti koko asiaa, Emilia. Muista, että sinulla on\nsuku takanasi.\n\nEmilia meni peilin luo Ruth-tädin mentyä alakertaan. Hän kallisti sen\nsopivaan asentoon ja hymyili peilin Emilialle - hitaasti, ärsyttävästi,\nviekoittelevasti.\n\n-- Minne ihmeeseen olen mahtanut panna Jimmy-kirjani, hän ajatteli. --\nMinun täytyy lisätä muutamia uusia piirteitä Ruth-tädin kuvaan.\n\n\n\n\n22\n\n\"PIDÄT MINUSTA, PIDÄT SIIS KOIRASTANIKIN\"\n\n\nKun Shrewsburyssä huomattiin, että rouva Dutton asettui\nsisarentyttärensä esitaistelijaksi, sammui juorujen kulovalkea\nuskomattoman lyhyessä ajassa. Rouva Dutton teki Pyhän Johanneksen\nkirkon rahastoihin enemmän lahjoituksia kuin kukaan muu seurakunnan\njäsenistä; Murraytten perinteisiin kuului, että omaa kirkkoa oli\navustettava kunnolla. Rouva Dutton oli lainannut rahoja useimmille\nkaupungin liikemiehille, hänellä oli Nat Tolliverin velkakirja\nsummasta, joka aiheutti kirjoittajalleen unettomia öitä. Rouva Dutton\ntiesi pelottavan määrän monenmoisia perhesalaisuuksia, joihin hän\nviittaili ilman vähintäkään hienotunteisuutta. Siksi rouva Duttonin\nkanssa oli parasta olla hyvissä väleissä. Ja jos joku oli erehtynyt\nluulemaan, että rouva Duttonin sisarentytärtä sai huoleti parjata,\nkoska täti oli ankara häntä kohtaan, asianomaisen oli viisainta korjata\nkiireimmän kaupalla harhaluulonsa.\n\nEmilia kauppasi myyjäisissä pikkulasten kolttuja ja peitteitä, tossuja\nja myssyjä ja houkutteli kuuluksi tulleella hymyllään iäkkäitä herroja\nostamaan niitä. Kaikki kohtelivat häntä hienosti, ja hän oli jälleen\niloinen, vaikka tapaus olikin jättänyt arven hänen mieleensä.\n\nShrewsburyssä sanottiin myöhempinä vuosina, ettei Emilia Starr ikinä\nantanut heille anteeksi tuota juorua. Mutta anteeksiannosta ei ollut\nkysymys. Emilia oli niin piinautunut, että häntä inhotti nähdä ketään,\njoka oli ollut syypää hänen kärsimyksiinsä. Kun rouva Tolliver\nviikkoa myöhemmin pyysi Emiliaa teen kaatajaksi kotikutsuihinsa, tämä\nkieltäytyi kohteliaasti. Ja hänen leukansa asento ja tasavertainen\nkatseensa saivat rouva Tolliverin tuntemaan ytimissään, että hän\nyhä oli Polly Riordan tuolta Riordan-kujalta eikä koskaan muuksi\nmuuttuisikaan kenenkään Uuden Kuun Murrayn silmissä.\n\nMutta Andrew toivotettiin varsin ystävällisesti tervetulleeksi, kun hän\ntuli vierailulle hiukan nolon näköisenä seuraavana perjantai-iltana.\nKenties hän pelkäsi, ettei häntä otettaisi lainkaan vastaan. Mutta\nEmilia oli häntä kohtaan ilmeisen suopea. Kaipa hänellä oli siihen omat\nsyynsä.\n\nKiinnitän jälleen lukijan huomiota siihen, että olen Emilian\nelämäkerrankirjoittaja, en hänen puolustajansa. Minä voin vain\nvalittaa, jos hän koetti päästä tasoihin Andrew'n kanssa tavalla, jota\nminä en hyväksy ehkä. Omaksi tyydytyksekseni haluan kuitenkin ohimennen\nhuomauttaa, että mielestäni Emilia meni liiallisuuksiin sanoessaan\nAndrew'ta oikeaksi ihmeeksi, kun tämä kertoi esimieheltä saamastaan\nkiitoksesta. En voi puolustaa Emiliaa edes väittämällä, että hänen\nsävynsä olisi ollut ivallinen; ei, hän sanoi tämän kohteliaisuuden\nserkulleen mitä suloisimmin, kohottaen katseensa ja luoden sen taas\nalas. Se sai Andrew'nkin hyvin säädetyn sydämen sykkimään rajummin. Oi\nEmilia, Emilia!\n\nEmilian asiat luonnistuivat hyvin sinä keväänä. Monta hänen novelliaan\nhyväksyttiin julkaistavaksi, hän sai šekkejä ja alkoi jo pitää itseään\nsuorastaan kirjallisena henkilönä. Suku suhtautui yhä vakavammin hänen\nkirjoitusvimmaansa. Šekkejä vastaan ei käynyt väittäminen.\n\n-- Emilia on uudenvuoden jälkeen ansainnut kynällään viisikymmentä\ndollaria, sanoi Ruth-täti rouva Drurylle. -- Tyttö taitaa vielä ansaita\nhelpolla toimeentulonsa.\n\nHelpolla! Emilia sattui kuulemaan sanat hallin läpi kulkiessaan,\nja hän hymyili ja huokasi. Mitä Ruth-täti tiesi, mitä kukaan tiesi\nniistä pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, jotka kohtaavat alppipolun\nkiipeilijää? Mitä hän tiesi katkeruudesta, joka valtaa kirjoittajan\nmielen, kun tämä suunnittelee suurenmoisen tarinan ja saa sen paperille\nja sitten huomaakin, että kaiken vaivannäön palkkana on vain lattea\nja mitätön sepustus? Mitä hän tiesi kustantajien teljetyistä ovista,\ntöykeistä hylkäyslipuista ja miedon kiitoksen musertavuudesta?\nAhdistavan epäilyksen ja menetetyn itseluottamuksen tuskallisista\nhetkistä?\n\nRuth-tädillä ei ollut kaikesta tästä aavistustakaan, mutta hän alkoi\nosoittaa suuttumuksen oireita aina kun Emilian käsikirjoituksia\npalautettiin.\n\n-- Tuohan on hävytöntä, hän lausui. -- Älä lähetä sille kustantajalle\nenää riviäkään. Muista että olet Murray.\n\n-- Hän ei taida tietää sitä, sanoi Emilia totisena.\n\n-- Mikset sitten sano sitä hänelle? kysyi Ruth-täti.\n\nShrewsbury koki toukokuussa oikean elämyksen, kun Janet Royal\ntuli kotiin New Yorkista loistavan maineen ympäröimänä ja\nmukanaan ihmeellisiä pukuja sekä kiinanpystykorva. Janet oli\nShrewsburyn tyttöjä, mutta ei ollut käynyt kotonaan sen koommin\nkun 'lähti Valtoihin' parikymmentä vuotta sitten. Hän oli etevä ja\nkunnianhimoinen, ja hänellä oli ollut menestystä. Hän oli suuren\nnewyorkilaisen naistenlehden kirjallinen toimittaja ja kuului tunnetun\nkustannusliikkeen arvostelijakuntaan.\n\nEmilian henkeä salpasi, kun hän kuuli neiti Royalin tulleen. Saisipa\nnähdä hänet, saisipa puhua hänen kanssaan, kysellä kaikenlaista\nmitä halusi tietää! Kun herra Towers odottamatta pyysi Emiliaa\nhaastattelemaan neiti Royalia, Emilia suorastaan tärisi sekä pelosta\nettä ihastuksesta. Tässä hän sai tekosyyn! Mutta eikö neiti Royal\npitäisi häntä sietämättömän tungettelevana? Kuinka hän, nuori\naloittelija, voisi pyytää neiti Royalia kertomaan urastaan tai kysyä\ntämän mielipidettä Yhdysvaltain ulkopolitiikasta? Hänellä ei ikinä\nolisi rohkeutta siihen.\n\nLopulta Emilia kuitenkin sepitti neiti Royalille hartaan kunnioittavan\nkirjeen ja pyysi haastattelua. Kirjoitettuaan pyynnön uudelleen\nkymmenkunta kertaa hän lopulta hyväksyi sanamuodon, pani kirjeen\npostiin -- eikä saanut koko seuraavana yönä unta, koska huomasi\nallekirjoittaneensa sen aivan hullusti. Hän oli merkinnyt loppuun\n\"vilpittömästi Teidän\", mikä oli toki aivan liian tuttavallista.\nTietenkin hänen olisi pitänyt kirjoittaa \"kunnioittavasti\". Neiti Royal\npitäisi häntä varmaan tungettelevana.\n\nMutta Emilia sai vastaukseksi sangen viehättävän kirjeen; se on hänellä\ntallessa vielä tänäkin päivänä.\n\n\"Rakas neiti Starr!\n\nTietenkin saatte tulla tapaamaan minua. Annan Teille haastattelun Jimmy\nTowersin lehteä varten (suokoon taivas hänen sielulleen rauhan, olihan\nhän ensimmäinen kavaljeerini!) ja kerron kaiken, mitä Te itse haluatte\ntietää. Luullakseni tulin tänä keväänä Prinssi Edvardin saarella\nkäymään osittain juuri siitä syystä, että tahdoin nähdä naisen, joka\noli kirjoittanut 'Vaimon joka pieksi kuninkaan'. Luin sen viime\ntalvena, ja se oli mielestäni viehättävä.\n\nTulkaa kertomaan minulle juurta jaksaen itsestänne ja pyrkimyksistänne.\nSillä varmasti Teillä on päämäärä, johon pyritte, eikö totta? Te\npystytte ehkä toteuttamaankin kunnianhimoiset haaveenne ja minä autan\nmielelläni Teitä jos voin. Teillä on lahja, jota minulla ei ole:\nTeillä on todellista luomiskykyä. Minulla taas on paljon kokemusta,\nja olen iloinen, jos voin hyödyttää Teitä välttämään erinäisiä ansoja\nja salakuoppia, enkä ole aivan vailla vaikutusvaltaakaan eräillä\ntahoilla. Tulkaa Ashburniin ensi perjantaina iltapäivällä, kun koulu on\npäättynyt, niin saamme lörpötellä oikein perin pohjin.\n\n                                            Veljellisesti Teidän\n                                               Janet Royal.\"\n\nEmilia tunsi väristyksiä varpaanpäitä myöten lukiessaan tämän kirjeen.\n\"Veljellisesti Teidän\" -- kuinka taivaallista! Hän polvistui ikkunansa\neteen ja katseli haltioissaan Ylevyyden maan hoikkia kuusia ja\nkauempana leviäviä kasteisia apilaniittyjä. Saattaisiko hänestäkin\nvielä tulla samanlainen loistava, menestyksen kruunaama nainen kuin\nneiti Royal oli? Tämä kirje sai kaikki ihmeelliset unelmat näyttämään\nmahdollisilta.\n\nRouva Angela Royal, joka vieraili Ruth-tädin luona samana iltana, ei\nnäyttänyt pitävän Janet Royalia kovinkaan ihmeellisenä. Mutta eihän\nkukaan ole profeetta omassa maassaan, ja rouva Royal oli kasvattanut\nJanetin.\n\n-- Eipä silti, onhan hän menestynyt hyvin, rouva Royal uskoi\nRuth-tädille. -- Hänellä on hyvä palkka. Mutta vanhapiika hän on\nkaikesta huolimatta. Ja jossakin suhteessa aika omituinen.\n\nEmilia oli ikkunakomerossa lukemassa latinaa ja tulistui kerrassaan\ntämän kuullessaan. Se oli suorastaan majesteetinloukkaus.\n\n-- Hän on vieläkin sangen hyvän näköinen, sanoi Ruth-täti. -- Janet on\naina ollut mukava tyttö.\n\n-- Onpa kyllä, mukava hän on. Mutta pelkäsin aina ennen vanhaan, että\nhän on liian älykäs joutuakseen naimisiin, ja oikeassa minä olinkin.\nJa hänellä on outoja ulkomailta saatuja mielipiteitä. Aterialle hän ei\nkoskaan tule ajoissa -- ja koirastaan hän touhuaa niin mahdottomasti,\nettä minua oikein harmittaa sitä katsellessani. Tsu Tsin sen nimi\non, ja se on isäntä talossa. Se tekee aivan mitä tahtoo, eikä kukaan\nuskalla sanoa sanaakaan. Kissaparkani henki ei ole koskaan turvassa.\nJanet on koiransa puolesta hyvin närkäs. Kun minä valitin, että\ntuo elukka makasi plyysisohvalla, Janet pahastui siitä niin, ettei\npuhunut minulle koiko päivänä. Siinä suhteessa Janet on ikävä,\nloukkaantuessaan hän nostaa nenänsä pystyyn ja rupeaa mahtavaksi.\nHän loukkaantuu semmoisesta, mistä jonkun toisen ei juolahtaisi\nmieleenkään harmistua. Ja kun hän suuttuu jollekulle, hän suuttuu\nsamalla kaikille. Toivottavasti mikään ei saa häntä tulistumaan, ennen\nkuin te perjantaina tulette meille, Emilia. Jos hän on pahalla päällä,\nsaatte tekin sen tuntea. Muitta sen minä hänen edukseen sanon, ettei\nhän usein suutu eikä hänessä ole mitään alhaista eikä kademielistä. Hän\ntyöskentelisi vaikka sormensa verille ystävää auttaakseen.\n\nKun Ruth-täti oli lähtenyt ulos antamaan tilauksensa siirtomaakaupan\nlähetille, lisäsi rouva Royal kiireesti:\n\n-- Hän on hyvin kiinnostunut teistä, Emilia. Janetista on hauskaa,\nkun hänen ympärillään on sieviä nuoria tyttöjä, hän väittää että\nsilloin tuntee itsekin olevansa nuori. Hänen mielestään kirjoituksenne\nosoittavat todellisia lahjakkuutta. Mutta muistakaa, hänen koiransa\nkanssa teidän tulee olla hyvissä väleissä. Jos loukkaatte sitä, Janet\nei tahdo olla missään tekemisissä kanssanne, vaikka olisitte itse\nShakespeare.\n\nEmilia heräsi perjantai-aamuna vakuuttuneena siitä, että hänellä oli\nedessään hyvin merkitsevä päivä -- häikäisevien mahdollisuuksien\npäivä. Hän oli nähnyt kamalaa unta: hän oli istunut neiti Royalin\nedessä kykenemättä lausumaan mitään muuta kuin \"Tsu Tsin\", ja hän oli\ntoistanut sitä kuin papukaija aina kun neiti Royal oli kysynyt jotain.\n\nKoko aamupäivän satoi rankasti Emilian suureiksi suruksi, mutta\npuolilta päivin taivas seestyi ja sataman takaiset kukkulat\nverhoutuivat autereiseen sineen. Emilia riensi koulusta kotiin\naivan kalpeana ajatellessaan edessä olevaa juhlallista tilaisuutta.\nPukeutuminen oli tärkeä toimitus. Hänen oli tietysti otettava ylleen\nuusi merensininen silkkipukunsa, se oli selvä. Puku oli täyspitkä ja\nhän näytti siinä ihan aikuiselta. Entä miten hiukset oli kammattava?\nPsyykesolmu oli yksilöllinen, soveltui hänen profiiliinsa ja näytti\nhyvältä hatun alla. Ehkä paljas otsa sitä paitsi sai hänet näyttämään\nälykkäämmältä.\n\nMutta rouva Royal oli sanonut, että neiti Royal pitää sievistä\ntytöistä. Sievä hänen siis tuli olla millä hinnalla tahansa. Hän\njärjesti tuuheat mustat hiuksensa otsalleen ja sovitti niille\nuuden keväthattunsa, jonka oli rohjennut ostaa viimeksi tulleella\nsekillä, vaikka Elisabet-täti ei hyväksynyt sitä ja vaikka\nRuth-täti siekailematta selitti, kuinka narri ja hänen rahansa pian\nkyllästyisivät toistensa seuraan. Mutta Emilia oli nyt hyvillään, että\noli sittenkin ostanut tuon hatun. Hän tunsi olevansa kaikin puolin\nhieno ja aistikas, kuin kotoisin naistenlehden sivuilta. Hallissa\npuuhaillessaan Ruth-täti näki Emilian tulevan yläkerrasta ja totesi,\nettä hänen sisarentyttärensä oli varsin hienon näköinen nuori nainen.\nHänen ryhtinsä on Murrayn, ajatteli Ruth-täti.\n\nSuurempaa kiitosta hän ei mielestään olisi voinut antaa, vaikka Emilia\nolikin oikeastaan Starreilta perinyt siron tyylikkyytensä. Murrayt\nolivat komeita ja arvokkaita, mutta jäykkiä.\n\nAshburn, jonne oli aikamoinen kävelymatka, oli hieno valkoinen talo,\nkaukana kadulta, vanhojen puiden katveessa. Emilia kulki pitkin\nhiekoitettua käytävää kevään harsovarjojen lomitse. Hän lähestyi\ntaloa kuin palvoja pyhättöään. Kookas valkoinen leuhukarvakoira istui\nhiekkakäytävällä. Emilia katseli sitä uteliaana. Hän ei ollut koskaan\nnähnyt kiinanpystykorvaa. Tsu Tsin oli kaunis koira, mutta kovin\nlikainen. Se oli epäilemättä pitänyt suurenmoisen hauskaa jossakin\nkuralätäkössä, koska sen käpälät ja rinta olivat likomärät. Emilia\ntoivoi, että se hyväksyisi hänet, mutta pysyisi silti matkan päässä.\n\nIlmeisesti se hyväksyikin hänet, koska se kääntyi ja juoksi käytävää\npitkin hänen rinnallaan heiluttaen ystävällisesti töyhtömäistä\nhäntäänsä -- tai oikeammin häntää, joka olisi ollut töyhtömäinen,\nellei olisi ollut märkä ja kurainen. Se odotti Emilian vieressä hänen\nsoittaessaan kelloa, ja heti oven raottuessa se hyppäsi iloisesti\navaajaa vastaan melkein kaataen hänet.\n\nNeiti Royal oli itse avannut oven. Kaunis hän ei ollut, sen Emilia\nhuomasi heti, mutta erittäin hienostunut pronssinvärisistä hiuksistaan\nsatiinitohveliensa kärkiin saakka. Hänellä oli yllään ihmeellinen,\nsinipunervasta sametista tehty puku, ja silmälasien kehykset olivat\nkilpikonnan kuorta; ne olivat ensimmäiset laatuaan Shrewsburyssä.\n\nTsu Tsin nuolaista lotkautti ihastuksissaan emäntänsä kasvoja ja\nhyökkäsi sitten rouva Royalin olohuoneeseen. Neiti Royalin kaunis\nsinipunerva puku oli kauluksesta helmaan saakka täynnä kuraisia\nkäpälänjälkiä. Emilian mielestä Tsu Tsin ansaitsi täydelleen rouva\nRoyalin epäsuopean arvostelun. Mutta neiti Royal ei nuhdellut sitä\nvähääkään, ja ehkä Emilian salainen paheksunta alitajuisesti johtuikin\nsiitä, että moitteettomasta kohteliaisuudesta huolimatta neiti Royalin\ntervehdys oli hyvin kylmä. Kirjeen perusteella Emilia oli toki\nodottanut lämpimämpää vastaanottoa.\n\n-- Olkaa hyvä ja käykää sisään, sanoi neiti Royal. Hän ohjasi Emilian\nolohuoneeseen, osoitti mukavaa nojatuolia ja istahti itse jäykälle\nchippendaletuolille. Emilia tunsi tuolinvalinnan ennustavan pahaa.\nMiksei neiti Royal ollut vaipunut kotoisesti isoon samettipäällyksiseen\nmorristuoliin? Mutta siinä hän nyt istui ylväänä ja suorana\nkiinnittämättä ilmeisesti vähääkään huomiota kauniin pukunsa kamaliin\nkuratahroihin. Tsu Tsin oli hypännyt isolle leposohvalle ja istui siinä\npää kallellaan katsoen toisesta toiseen kuin nauttien tilanteesta.\nLiiankin ilmeistä oli, että neiti Royal oli jostakin tulistunut,\nkuten rouva Royal oli ennustanut, ja Emilian rohkeus laski äkkiä kuin\nlyijypaino.\n\n-- On -- ihana ilma, hän sopersi. Hän tiesi, että oli uskomattoman\ntyperää sanoa niin, mutta jotainhan hänen täytyi sanoa, kun neiti Royal\nei puhunut mitään. Vaitiolo oli tuskastuttavaa.\n\n-- Erittäin ihana, myönsi neiti Royal vilkaisemattakaan Emiliaan; sen\nsijaan hän katsoi Tsu Tsiniin, joka märällä hännällään läimäytteli\nrouva Royalin kaunista silkkityynyä. Emilia vihasi Tsu Tsiniä. Oli\nhuojentavaa vihata sitä, kun hän ei vielä uskaltanut vihata neiti\nRoyalia. Mutta hän olisi tahtonut olla tuhannen mailin päässä.\n\nKunpa hänellä ei olisi ollut sylissään pientä käsikirjoituskääröään!\nOli helppo arvata mikä se oli. Hän ei ikinä uskaltaisi näyttää\nainoatakaan juttuaan neiti Royalille. Ohiko tämä loukkaantunut\nkeisarinna sama, joka oli kirjoittanut hänelle ylen ystävällisen ja\nherttaisen kirjeen? Oli mahdoton uskoa sitä. Tämä oli kuin painajaista.\nHänen unensa oli käynyt toteen kauhistavalla tavalla. Hän tunsi\nolevansa kömpelö, tietämätön, tyhmä -- ja nuori! Aivan kauhean nuori!\n\nHetket kuluivat. Ne eivät ehkä olleet kovinkaan pitkiä, mutta Emiliasta\nne tuntuivat tunneilta. Hänen suutaan kuivasi ja aivot olivat kuin\nhalvaantuneet. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Kauhea epäluulo\nvälähti hänen mieleensä, olisikohan neiti Royal kirjeensä jälkeen\nkuullut juorun vanhan Johnin talossa vietetystä yöstä ja senkö takia\nhän suhtautui näin eri tavalla?\n\nEmilia vääntelehti surkeana tuolilla ja hänen pieni\nkäsikirjoituskäärönsä putosi lattialle. Hän kumartui ottamaan sitä.\nMutta samassa Tsu Tsin loikkasi divaanilta paperien kimppuun. Koiran\nkuraiset käpälät sattuivat orvokkeihin, jotka riippuivat Emilian\nhatusta, ja repäisivät ne irti. Emilia pudotti käärön ja tarttui\nhattuunsa. Tsu Tsin hellitti orvokit ja iski hampaansa kääröön. Sitten\nse painui ulos puutarhan puoleisesta avoimesta lasiovesta.\n\n-- Helpottaisi varmaan jos saisin repiä hiuksiani, ajatteli Emilia\nkiihkeästi.\n\nKoira hirtehinen oli ryöstänyt ja vienyt mennessään hänen viimeisen ja\nparhaan novellinsa ja joukon hänen valiorunojaan. Taivas tiesi, mitä\nse niille tekisi. Emilia arveli, ettei enää koskaan saisi nähdä niitä.\nMutta onneksi nyt ei ollut mahdollisuuttakaan näyttää niitä neiti\nRoyalille.\n\nEmilia ei enää välittänyt, oliko neiti Royal pahalla tuulella vai ei.\nHäntä ei enää haluttanut olla mieliksi naiselle, joka antoi koiransa\ntuolla tavoin kohdella kutsuttua vierasta edes nuhtelematta sitä!\nKoiran kujeet näyttivät vain huvittavan häntä. Emilia oli selvästi\nhuomannut hymynhäivähdyksen neiti Royalin kopeilla kasvoilla, kun tämä\nkatseli lattialle raastettuja orvokkeja.\n\nEmilian mieleen juolahti äkkiä juttu, jonka hän oli kuullut Korkean\nJohnin isästä. Tämän oli tapana sanoa vaimolleen:\n\n-- Kun ihmiset koettavat nolata sinut, Bridget, kohota sinä vain\nnokkaasi, Bridget, kohota vain nokkaasi.\n\nEmilia kohotti nokkaansa.\n\n-- Mainion leikillinen koira, hän sanoi purevasti.\n\n-- Niin on, myönsi neiti Royal tyynesti. Samassa Tsu Tsin palasi,\nhyppeli pitkin huonetta, huiskaisi hännällään pienen lasimaljakon\nmatalalta pöydältä, nuuski siitä syntyneitä sirpaleita, hyppäsi sitten\ntaas divaanille ja istui siinä läähättäen: \"Enkös olekin hyvä koira?\"\nEmilia otti esiin muistikirjansa ja kynänsä.\n\n-- Herra Towers lähetti minut haastattelemaan teitä, hän sanoi.\n\n-- Niinhän te kirjoititte, sanoi neiti Royal kääntämättä hetkeksikään\nsilmiään ihaillusta koirastaan.\n\n_Emilia_: Saanko vaivata teitä vastaamaan muutamiin kysymyksiin?\n\n_Neiti Royal, liioitellun rakastettavasti_: Mielihyvin.\n\n(Tsu Tsin hyppää divaanilta pahimman hengästyksen mentyä ja hyökkää\npuoliavoimista pariovista ruokasaliin.)\n\n_Emilia, katsoen muistikirjaansa ja esittäen muitta mutkitta\nensimmäisen siihen merkityn kysymyksen_: -- Kuinka luulette\npresidentinvaaleissa käyvän syksyllä?\n\n_Neiti Royal_: En koskaan ajattele sitä asiaa.\n\n(Emilia kirjoittaa muistikirjaansa huuliaan purren: \"Hän ei kokkaan\najattele sitä asiaa.\" Tsu Tsin palaa takaisin, hyökkää vierashuoneen\nläpi ja edelleen puutarhaan paahdettu kana suussaan.)\n\n_Neiti Royal_: Siinä menee illalliseni.\n\n_Emilia, merkiten ensimmäiset kysymykset sivuutetuiksi_: Onko\nmielestänne toiveita, että Yhdysvaltain kongressi suhtautuu suopeasti\nKanadan hallituksen äskeisiin vastavuoroisuusehdotuksiin?\n\n_Neiti Royal_: Onko Kanadan hallitus lähettänyt\nvastavuoroisuusehdotuksia? Niistä minulla ei ole aavistustakaan.\n\n(Emilia kirjoittaa: \"Hänellä ei ole niistä aavistustakaan.\" Neiti Royal\nkorjailee silmälasejaan.)\n\n_Emilia ajattelee_: Teistä tulee oikea noita-akka vanhana, kun teillä\non tuommoinen leuka ja nenä. _Sanoo_: Oletteko sitä mieltä, että\nhistoriallisen romaanin ajat ovat menneet?\n\n_Neiti Royal raukeasti_: Jätän mielipiteet aina kotiin lomalle\nlähtiessäni.\n\n(Emilia kirjoittaa: \"Hän jättää aina mielipiteet kotiin lomalle\nlähtiessään\" ja toivoo hurjasti, että saisi selostaa tämän haastattelun\nomalla tavallaan, mutta tietää, ettei herra Towers painattaisi\nsitä. Muistaa sitten lohdutuksekseen, että hänellä on kotona uusi\nJimmy-kirja, ajattelee vahingoniloisena millaisen kuvauksen hän\nillalla kirjoittaa. Koira tulee sisään. Emilia ihmettelee, olisiko se\nsaattanut syödä kanan noin lyhyessä ajassa. Tsu Tsin kaipaa ilmeisesti\njälkiruokaa ja anastaa yhden rouva Royalin virkatuista suojusliinoista,\nryömii pianon alle se suussaan ja alkaa hurjasti pureskella sitä.)\n\n_Neiti Royal, lämpimästi_: Kultainen koira!\n\n_Emilia, äkillisen mielijohteen saaneena_: Mitä pidätte\nkiinanpystykorvista?\n\n_Neiti Royal_: Ne ovat maailman ihanimpia olentoja.\n\n_Emilia, itsekseen_: Yhden mielipiteen olette siis kuitenkin tuonut\nmukananne. _Neiti Royalille_: Minä en ihaile niitä.\n\n_Neiti Royal, jäätävästi hymyillen_: Ilmeisesti teillä on koirista\naivan toiset käsitykset kuin minulla.\n\n_Emilia, itsekseen_: Toivoisin, että Ilse olisi täällä nimittelemässä\nteitä minun puolestani.\n\n(Iso harmaa kissa kulkee pihalla kynnyksen ohi. Tsu Tsin karkaa\npianon alta, syöksyy korkean kukkatelineen jalkojen välitse ja lähtee\najamaan pakenevaa kissaa. Kukkateline on kaatunut romahtaen, rouva\nRoyalin kaunis begonia retkottaa tuhoutuneena lattialla mullan ja\nruukunpalasten keskellä.)\n\n_Neiti Royal, ei varsin myötätuntoisesti_: Tätiparka! Tämä murtaa hänen\nsydämensä.\n\n_Emilia_: Mutta eihän se merkitse mitään, vai kuinka?\n\n_Neiti Royal, lauhkeasti_: Ei toki, ei mitään.\n\n_Emilia, katsoen muistikirjaansa_: Onko Shrewsbury muuttunut\nmielestänne paljon?\n\n_Neiti Royal_: Ihmiset ovat muuttuneet koko lailla. Nuori polvi ei\nmiellytä minua.\n\n(Emilia kirjoittaa sen muistiin. Tsu Tsin ilmestyy jälleen, kaikesta\npäättäen juostuaan kissan ajossa uuden kuralätäkön poikki ja jatkaa\npianon alla suojusliinan pureskelua.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmilia sulki muistikirjansa ja nousi. Hän ei jatkaisi haastattelua,\nvaikka kuinka monta Towersia pyytäisi. Hän näytti nuorelta enkeliltä,\nmutta hänen ajatuksensa olivat hirmuiset. Ja hän vihasi neiti Royalia\n-- hän vihasi tosiaan!\n\n-- Kiitän teitä, tässä onkin kaikki, hän sanoi yhtä ylhäisesti kuin\nkonsanaan neiti Royal. -- Olen pahoillani, kun olen kuluttanut näin\npaljon aikaanne. Hyvästi.\n\nHieman kumartaen hän lähti halliin. Neiti Royal seurasi häntä\nvierashuoneen ovelle.\n\n-- Eikö olisi parasta, että veisitte koirannekin, neiti Starr, hän\nkysyi suloisesti.\n\nEmilia oli juuri sulkemaisillaan ulko-oven. Hän pysähtyi ja katsoi\nneiti Royaliin.\n\n-- Anteeksi -- kuinka sanoitte?\n\n-- Eikö olisi parasta, että veisitte koirannekin?\n\n-- _Koiraniko_?\n\n-- Niin. Liinasta on tosin vielä vähän jäljellä, mutta voittehan ottaa\nsen mukaanne. Angela-tädille siitä ei ole enää suurtakaan iloa.\n\n-- Eihän -- eihän se ole _minun_ koirani! läähätti Emilia.\n\n-- Ei ole teidän koiranne? Kenen koira se sitten on? kysyi neiti Royal.\n\n-- Mi-minä luulin, että se on teidän -- teidän kiinanpystykorvanne,\nsanoi Emilia.\n\n\n\n\n23\n\nAVOIN OVI\n\n\nNeiti Royal katsoi hetkisen Emiliaan, tarttui sitten tätä ranteeseen,\nsulki oven, veti tytön takaisin vierashuoneeseen ja työnsi hänet\nlujasti nojatuoliin. Sitten neiti Royal heittäytyi kuraiselle\ndivaanille ja alkoi nauraa -- pitkään ja hillittömästi. Kerran tai pari\nhän kumartui eteenpäin, läimäytti Emiliaa hurjasti polveen, heittäytyi\ntaas taapäin ja jatkoi nauruaan.\n\nEmilia istui ja hymyili heikosti. Hänen tunteitaan oli raastettu niin\nrajusti, ettei hän voinut yhtyä neiti Royalin naurunpuuskaan, mutta\nhänen mielessään hahmottuivat jo Jimmy-kirjaan tulevan kuvauksen\nääriviivat. Valkoinen koira oli uudestaan hoksannut kissan ja hyökkäsi\nsen perään.\n\nVihdoin neiti Royal oikaisi itsensä ja pyyhki silmänsä.\n\n-- Oi, tämä on verratonta, Emilia Byrd Starr -- verratonta. Vielä\nkahdeksankymmenvuotiaana muistan tämän tapauksen. Kumpi siitä\nkirjoittaa, tekö vai minä? Mutta kenen tuo elukka sitten on?\n\n-- Minä en tosiaan tiedä, sanoi Emilia vakavasti. -- En ole eläissäni\nnähnyt sitä ennen!\n\n-- Suljetaan ainakin ovi, ennen kuin se palaa. Ja nyt, kultaseni,\nistukaa viereeni, tässä pieluksen alla on vielä puhdas paikka. Nyt\njuttelemme kunnolla. Olin hyvin häijy, kun te yrititte esittää minulle\nkysymyksiä. Minä oikein koetin olla häijy. Miksi ette heittänyt minua\njollakin, te poloinen loukkaantunut tyttökulta!\n\n-- Mieleni teki kyllä heittää. Mutta te päästitte minut oikeastaan aika\nvähällä, sillä oletettu koirani käyttäytyi tosiaan sopimattomasti.\n\nNeiti Royal sai uuden naurunpuuskan.\n\n-- En tiedä, voinko sentään antaa teille anteeksi, että saatoitte\nluulla tuota kauheata takkuista valkoista raakalaista minun loistavaksi\npunakullan väriseksi Tsu Tsinikseni. Käydään huoneessani ennen kuin\nlähdette, niin saatte pyytää siltä anteeksi. Se nukkuu vuoteellani.\nLukitsin sen sinne, ettei rakkaan Angela-tädin tarvitsisi pelätä\nkissansa puolesta. Tsu Tsin ei tosin tekisi kissalle pahaa -- se vain\ntahtoisi leikkiä sen kanssa, mutta kissa hupsu juoksee pakoon. Ja\ntiedättehän, että kun kissa juoksee, ei koira voi olla ajamatta takaa.\nKuten Kipling sanoo, se ei olisi oikea koira, ellei se lähtisi\ntakaa-ajoon. Olisipa tämäkin valkoinen paholainen tyytynyt ajamaan vain\nkissaa!\n\n-- Sääli rouva Royalin begoniaa, sanoi Emilia pahoitellen.\n\n-- Tosiaan sääli. Se on ollut Angela-tädillä monta vuotta. Mutta\nminä hankin hänelle uuden. Nähdessäni teidän lähestyvän käytävää ja\nkoiran hyppivän ympärillänne luulin tietysti, että se oli teidän. Olin\npukeutunut mielipukuuni, koska näytän siinä todella melkein kauniilta\n-- ja tahdoin että pitäisitte minusta. Kun se raakalainen sitten rapasi\npukuni yltyleensä ettekä te torunut sitä sanallakaan ettekä pyytänyt\nanteeksi, minut valtasi kylmä kiukku. Se saa minussa aina toisinaan\nvallan -- en voi sille mitään. Se on eräs pikku vioistani, vaikka pian\nminä yleensä sulan, ellei tapahdu uutta loukkausta. Mutta nyt seurasi\nuusi loukkaus joka minuutti. Päätin itsekseni, että jos te ette edes\nkoeta saada koiraanne pysymään siivolla, niin en minäkään kehota teitä\nsiihen. Ja te taisitte olla närkästynyt, kun minä tyynesti annoin\nkoirani tuhota orvokkinne ja syödä käsikirjoituksenne?\n\n-- Niin olinkin.\n\n-- Olen pahoillani käsikirjoitustenne vuoksi. Ehkä ne löytyvät,\ntuskinpa se sentään on niellyt niitä, mutta varmaan se on pureskellut\nne palasiksi.\n\n-- Ei sillä ole väliä. Minulla on niistä jäljennökset.\n\n-- Entä kysymyksenne! Emilia, olitte kerrassaan mainio. Kirjoititteko\ntodella muistiin vastaukseni?\n\n-- Sanasta sanaan. Aikomukseni oli julkaistakin ne juuri semmoisina.\nHerra Towers oli antanut minulle luettelon kysymyksistä, joita minun\npiti esittää teille, mutta enhän minä tietysti aikonut laukoa niitä\nmuitta mutkitta, vaan kutoa ne taidokkaasti keskusteluumme, kun se\nolisi päässyt hyvään alkuun. Mutta tuossa tulee rouva Royal.\n\nRouva Royal tuli sisään hymyillen. Kun hän näki begoniansa, hänen\nmuotonsa muuttui. Mutta neiti Royal kiirehti tyynnyttämään häntä.\n\n-- Rakas täti, älä itke äläkä pyörry, älä ainakaan ennen kuin olet\nsanonut minulle, kenellä täällä on valkoinen, kähäräkarvainen\npahantapainen rakki?\n\n-- Lily Batesilla, sanoi rouva Royal epätoivoissaan. -- Joko hän taas\non päästänyt tuon elukan ulos? Minä olin tulla sekapäiseksi sen takia\nennen sinun tuloasi. Se on vain iso penikka eikä tiedä käyttäytymisestä\nmitään. Sanoin Lilylle viimein lujat sanat, että jos tapaan sen elukan\nvielä täällä, annan sille myrkkyä. Siitä asti hän on pitänyt sitä\nsisällä. Mutta nyt -- voi kaunista begoniaani!\n\n-- Kas, tuo koira tuli sisään Emilian kanssa ja minä luulin sitä hänen\nkoirakseen. Kohteliaisuuteen vierasta kohtaan kuuluu kohteliaisuus\nhänen koiraansakin kohtaan. Se syleili minua lämpimästi sisään\ntullessaan, kuten lempipukuni todistaa. Se tahrasi tädin leposohvan,\nrepi Emilian orvokit, ajoi takaa tädin kissaa, kaatoi tädin begonian,\nsärki tädin maljakon, ryösti ja vei kanapaistimme -- niin, vaikeroi\nvain, Angela-täti, kyllä se meni sen tien! Minä olin päättänyt pysyä\ntyynenä ja kohteliaana enkä tosiaankaan sanonut moitteen sanaa. Väitän\nettä käyttäytymiseni olisi ollut kunniaksi itse Uudelle Kuullekin --\nvai mitä, Emilia?\n\n-- Olit niin kiukuissasi, ettet saanut sanaa suustasi, oikaisi rouva\nRoyal murheellisena hypistellen tuhoutunutta begoniaansa. Neiti Royal\nkatsoi salavihkaa Emiliaan.\n\n-- Siinä näette, Angela-tädille en voi uskotella mitään. Hän tuntee\nminut liian hyvin. Myönnän etten ollut itseni kaltainen, viehättävä\nkuten tavallisesti. Mutta minä hankin uuden maljakon ja uuden begonian.\nAjattelehan, Angela-täti, kuinka hauskaa on, kun saat kasvattaa ja\nhoitaa sitä. Odotus on aina paljon hauskempaa kuin täyttyminen.\n\n-- Minä teen tilit Lily Batesin kanssa, sanoi rouva Royal lähtien\nhuoneesta rikkalapiota hakemaan.\n\n-- No nyt rupattelemme, sanoi neiti Royal asettuen mukavaan asentoon\nEmilian viereen.\n\nTämä oli kirjeen neiti Royal. Emilia huomasi, että hänen kanssaan oli\nvallan helppo jutella. Tunti kului hauskasti, ja sen päätyttyä neiti\nRoyal teki ehdotuksen, joka kerrassaan salpasi Emilialta hengen.\n\n-- Emilia, tulkaa heinäkuussa kanssani New Yorkiin. Lehtemme\ntoimituksessa on paikka avoinna. Ei se kovin hieno paikka ole, saisitte\nolla yleisapulaisena ja suorittaa kaikki satunnaiset tehtävät, mutta\nteillä on tilaisuus päästä kohoamaan. Ja saatte olla siellä, missä\ntapahtuu. Osaatte kirjoittaa; huomasin sen paikalla, kun luin \"Vaimon\njoka pieksi kuninkaan\". Tunnen \"Rochen\" toimittajan ja sain häneltä\ntietää, kuka olette ja missä asutte. Sen takia minä varsinaisesti tulin\ntänä keväänä tänne, tahdoin saada teidät käsiini. Ette saa tuhlata\ntäällä elämäänne, se olisi rikos. Tietysti tiedän, että Uusi Kuu on\nrakas, omalaatuinen, ihastuttava paikka, runollinen ja romanttinen.\nSe oli juuri oikea paikka lapsuutenne viettämiseen. Mutta teidän\ntulee saada kasvaa ja kehittyä ja olla oma itsenne. Te tarvitsette\nsitä virikettä, jota antaa seurustelu älykkäiden ihmisten kanssa, te\ntarvitsette suurkaupunkia. Tulkaa kanssani. Jos lähdette, minä lupaan\nettä kymmenen vuoden kuluttua Emilia Byrd Starr on nimi, joka merkitsee\njotakin Amerikan lehtimaailmassa.\n\nEmilia istui hämmästyksen vallassa, liian hämmentyneenä ja\nhäikäistyneenä kyetäkseen ajattelemaan selvästi. Tällaista hän ei ollut\nkoskaan uneksinutkaan. Tuntui kuin neiti Royal olisi äkkiä antanut\nhänen käteensä avaimen, jolla aukeaisi ovi kaikkien hänen unelmiensa,\ntoiveittensa ja kuvitelmiensa maailmaan. Sen oven takana oli tarjolla\nmenestystä ja mainetta niin paljon kuin hän konsanaan saattoi toivoa.\n\nJa kuitenkin, kuitenkin, tämän tunteiden myllerryksen takaa hän tunsi\npienen kirpaisevan piston. Johtuiko se tuosta tyynestä otaksumasta,\nettä hänen nimensä jäisi ainaisesti tuntemattomaksi, ellei hän lähtisi\nneiti Royalin mukaan. Kääntyivätkö vanhat Murray-vainajat haudassa\nkuullessaan, että eräs heidän jälkeläisensä ei voisi menestyä ilman\nvieraan apua ja tukea? Vai oliko neiti Royalin esiintymistapa ollut\nhieman liian suojeleva? Mitä lienee ollutkin, ainakin se esti Emiliaa\nkuvaannollisesti heittäytymästä neiti Royalin jalkojen juureen.\n\n-- Voi, neiti Royal, se olisi suurenmoista, hän sopersi. -- Tulisin\nmielelläni, mutta Elisabet-täti ei taida suostua siihen. Hän sanoo,\nettä olen liian nuori.\n\n-- Kuinka vanha olette?\n\n-- Seitsemäntoista.\n\n-- Minä olin kahdeksantoista kun lähdin. En tuntenut New Yorkissa\nainoatakaan sielua. Minulla oli vain sen verran rahaa, että tulin\ntoimeen kolme kuukautta. Olin kömpelö, kokematon pieni raukka, mutta\nminä voitin kuin voitinkin. Tulisitte asumaan minun kanssani. Pidän\nteistä yhtä hyvää huolta kuin Elisabet-täti. Sanokaa hänelle, että\nvartioin teitä kuin silmäterääni. Minulla on hauska kodikas huoneisto,\njossa asumme onnellisina kuin kuningattaren ihaillun ja ihailtavan Tsu\nTsinin kanssa.\n\n-- Taitaisin pitää enemmän kissasta, sanoi Emilia varmasti.\n\n-- Kissasta! Emme me voi pitää huoneistossa kissaa. Se ei mukaudu eikä\nopi tottelemaan. Teidän täytyy uhrata kissanne taiteen alttarille.\nAsutte varmaan mielellänne minun kanssani. Minä olen oikein\nystävällinen ja herttainen kun olen sillä päällä, ja tavallisesti\nolenkin sillä päällä. Malttiani en menetä milloinkaan. Joskus jäädyn,\nkuten jo sanoin, mutta sulan taas pian. Otan sydämestäni osaa toisten\nonnettomuuksiin. Enkä koskaan sano kenellekään, että hän on kylmettynyt\ntai näyttää väsyneeltä. Minä olisin todella ihailtava asuinkumppani.\n\n-- Sen minä uskon, sanoi Emilia hymyillen.\n\n-- En ole koskaan ennen tavannut nuorta tyttöä, jonka kanssa haluaisin\nasua, sanoi neiti Royal. -- Te olette valoisa, Emilia. Kas niin,\npäättäkää nyt tulla kanssani.\n\n-- Elisabet-tädin asia on päättää, sanoi Emilia alakuloisesti. -- Jos\nhän sanoo, että saan lähteä, niin minä...\n\nEmilia huomasi äkkiä vaienneensa.\n\n-- Lähden, täydensi neiti Royal riemuiten. -- Elisabet-täti taipuu\nkyllä. Käyn puhumassa hänen kanssaan. Tulen ensi perjantai-iltana\nkanssanne Uuteen Kuuhun. Teidän täytyy saada tilaisuus.\n\n-- Minä en voi kiittää teitä kylliksi, neiti Royal, enkä siis\nkoetakaan. Mutta minun täytyy lähteä. Ajattelen asiaa tarkemmin, olen\nnyt niin häikäistynyt, että pääni on ihan tyhjä. Ette arvaakaan, mitä\ntämä minulle merkitsee.\n\n-- Ehkä sentään, sanoi neiti Royal lempeästi. -- Olen itse ollut\naikoinani Shrewsburyssä nuorena tyttönä, ja mieltäni kalvoi, kun\nminulla ei ollut tilaisuutta mihinkään.\n\n-- Mutta te loitte itse itsellenne tilaisuuden ja voititte, sanoi\nEmilia kaihoten.\n\n-- Niin tein, mutta sitä varten minun täytyi lähteä pois. Täällä\nen olisi koskaan päässyt mihinkään. Alussa kiipeäminen oli kauhean\nvaikeata. Nuoruuteni kului siihen. Tahtoisin parhaani mukaan säästää\nteitä vaikeuksilta ja vastoinkäymisiltä. Te pääsette paljon pitemmälle\nkuin minä. Teillä on luomisen lahja. Minä voin vain rakentaa toisten\ntekemistä aineksista. Mutta meillä rakentajillakin on paikkamme.\nEllemme muuhun kykene, voimme ainakin tehdä temppeleitä jumalillemme.\nTulkaa kanssani, Emilia-tyttö, tahdon tehdä mitä suinkin voin\nauttaakseni teitä.\n\n-- Kiitoksia -- kiitoksia, muuta Emilia ei saanut sanotuksi. Tämä avun\ntarjous ja myötätunto nostivat hänen silmiinsä kiitollisuuden kyynelet.\nHän lähti sydämessään tunne, että hänen täytyy kiertää avainta ja\navata taikaovi, jonka takana elämä näytti viittoilevan kauniina ja\nhoukuttelevana. Niin, jos vain Elisabet-täti suostuu.\n\n-- En voi lähteä vastoin hänen tahtoaan, päätti Emilia. Puolitiessä\nkotiin hän äkkiä pysähtyi nauramaan. Neiti Royal oli sittenkin\nunohtanut näyttää hänelle Tsu Tsinin. Emilia ajatteli:\n\n-- Mutta samapa tuo, ensinnäkään en usko tämän erehdyksen jälkeen\nkoskaan oikein välittäväni kiinanpystykorvista. Ja toiseksi näen sitä\nihan tarpeeksi, jos lähden neiti Royalin kanssa New Yorkiin.\n\n\n\n\n24\n\nRISTIAALLOKOSSA\n\n\nEmilia ei puhunut Ruth-tädille mitään neiti Royalin tarjouksesta.\nElisabet-tädin täytyi kuulla se ensimmäisenä. Hän piti häikäisevän\nsalaisuuden omana tietonaan siihen asti, kun neiti Royal viikon\nvaihteessa tuli Uuteen Kuuhun sangen suloisena ja miellyttävänä ja\nhiukkasen suojelevana pyytääkseen Elisabet-tädiltä, että tämä sallisi\nEmilian lähteä.\n\nElisabet-täti kuunteli äänettömänä, torjuvan äänettömänä, siltä\nEmiliasta tuntui.\n\n-- Murrayn suvun naisten ei ole koskaan tarvinnut lähteä kotoaan\netsimään työtä, hän sanoi kylmästi.\n\n-- Tämä nyt ei ole varsinaisesti samaa, mitä te sanotte 'työssä\nkäymiseksi', rakas neiti Murray, sanoi neiti Royal kohteliaan\nkärsivällisesti kuten ainakin naiselle, jonka käsitykset kuuluivat\nmenneisiin aikoihin. -- Tuhannet naiset antautuvat liikealalle tai\nmuille ammattialoille kaikkialla.\n\n-- Siinä he luultavasti tekevät aivan oikein, elleivät joudu naimisiin,\nsanoi Elisabet-täti.\n\nNeiti Royal punastui hieman. Hän tiesi, että häntä Blair Waterissa ja\nShrewsburyssä pidettiin epäonnistuneena, koska hän ei ollut naimisissa\n-- olivatpa hänen tulonsa ja asemansa New Yorkissa kuinka loistavat\ntahansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt malttiaan, vaan hyökkäsi toiselta\ntaholta.\n\n-- Emilialla on harvinaiset kirjailijanlahjat, hän sanoi. -- Hän\nvoi varmasti luoda jotain todella arvokasta, jos vain saa siihen\ntilaisuuden. Hänen tulisi saada, neiti Murray. Tiedättehän ettei täällä\nole mahdollisuuksia senkaltaiseen työhön.\n\n-- Emilia on ansainnut tänä vuonna kynällään yhdeksänkymmentä dollaria,\nsanoi Elisabet-täti.\n\n-- Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä, ajatteli neiti Royal. Mutta\nääneen hän sanoi:\n\n-- Niin kyllä, ja kymmenen vuoden kuluttua hän ehkä ansaitsee muutamia\nsatoja. Mutta jos hän lähtee minun kanssani, nousevat hänen tulonsa\nkymmenen vuoden kuluttua luultavasti yhtä moneen tuhanteen.\n\n-- Minun täytyy ajatella asiaa, sanoi Elisabet-täti.\n\nEmilia hämmästyi, kun Elisabet-täti suostui edes harkitsemaan. Hän oli\nodottanut ehdotonta kieltoa.\n\n-- Kyllä hän vielä suostuu, kuiskasi neiti Royal lähtiessään. -- Minä\nsaan teidät luokseni, kulta Emilia B. Tunnen Murrayt vanhastaan. Kyllä\ntäti päästää teidät.\n\n-- Ei taida päästää, sanoi Emilia alakuloisesti. Neiti Royalin mentyä\nElisabet-täti katsoi Emiliaan.\n\n-- Tahtoisitko lähteä, Emilia?\n\n-- Kyllä kai -- ellet sinä ole sitä vastaan, sopersi Emilia. Hän oli\nhyvin kalpea, ei pyydellyt eikä maanitellut. Mutta hän ei uskaltanut\ntoivoa, ei vähääkään.\n\nElisabet-täti oli pyytänyt viikon ajatusaikaa. Hän kutsui Ruthin,\nWallacen ja Oliverin neuvotteluun. Ruth sanoi epäröiden:\n\n-- Minun mielestäni meidän tulisi laskea hänet menemään. Tilaisuus\non kerrassaan mainio. Eihän hänen tarvitsisi lähteä yksin. Siihen en\nmilloinkaan suostuisi. Kyllä Janet pitää hänestä huolta.\n\n-- Hän on liian nuori, liian nuori, sanoi Oliver-eno.\n\n-- Tilaisuus näyttää hyvältä, sanovat Janet Royalin menestyneen hyvin,\nsanoi Wallace-eno.\n\nElisabet-täti kirjoitti Nancy-tädillekin. Nancy-täti kirjoitti itse\nvastauksen vapisevalla kädellään.\n\n-- Entäpä jos antaisitte Emilian itsensä päättää, ehdotti Nancy-täti.\n\nElisabet-täti taittoi kokoon Nancy-tädin kirjeen ja kutsui Emilian\npuheilleen.\n\n-- Jos tahdot, saat lähteä neiti Royalin kanssa, hän sanoi. -- En ehkä\nmenettelisi oikein, jos estäisin sinua. Tulemme kyllä kaipaamaan sinua\n-- olisimme mieluummin pitäneet sinut luonamme vielä muutaman vuoden.\nEn tiedä New Yorkista mitään. Olen kuullut, että se on jumalaton\nkaupunki. Mutta onhan sinut kasvatettu huolellisesti. Saat itse päättää\nasian. Laura, mitä sinä itket?\n\nEmiliasta tuntui, että hänkin olisi tahtonut itkeä. Ihmeekseen hän\nei tuntenut iloa eikä mielihyvää, vaan jotakin muuta. Kielletyille\nlaitumille saattoi kaivata, mutta oli aivan toista kun veräjät\naukenivat ja kohotettiin astumaan sisään jos mieli teki.\n\nEmilia ei hyökännyt suoraa päätä huoneeseensa kirjoittamaan riemuissaan\nkirjettä neiti Royalille, joka oli vierailulla Charlottetownissa\nasuvien ystäviensä luona. Hän lähti sen sijaan puutarhaan ja ajatteli\nankarasti -- koko sen iltapäivän ja koko sunnuntain. Hän oli kaiken\nviikkoa hiljainen ja miettiväinen Shrewsburyssäkin; Ruth-täti näytti\npitävän häntä tarkasti silmällä. Syystä tai toisesta Ruth-täti ei\nkeskustellut asiasta. Ehkä hän ajatteli Andrew'ta. Tai ehkä oli\nsovittu, että Emilia saisi tehdä päätöksensä kenenkään painostamatta.\n\nEmilia ei ymmärtänyt, miksei heti kirjoittanut neiti Royalille.\nTietysti hän lähtisi. Eikö olisi kauhean houkkamaista jäädä kotiin?\nHän ei koskaan saisi yhtä hyvää tilaisuutta. Kaikki vaikeudet oli\ntasoitettu, alppipolku enää vain sileä ja loiva rinne, menestys varma,\nloistava ja nopea. Miksi hänen siis piti yhä toistella itselleen\nkaikkea tätä, miksi hänen oli pakko mennä kysymään neuvoa herra\nCarpenterilta viikon vaihteessa? Eikä herra Carpenterista ollut\npaljonkaan apua, hän kun oli luuvaloinen ja kärttyisä.\n\n-- Älä tulekaan kertomaan minulle, että kissat ovat taas saaneet\nhiiriä, hän voihki.\n\n-- En. Tällä kerralla minulla ei ole käsikirjoituksia, sanoi Emilia\nheikosti hymyillen. -- Olen tullut kysymään toisenlaista neuvoa.\n\nHän kertoi sitten pulmastaan ja sanoi lopuksi:\n\n-- Se on loistava tilaisuus.\n\n-- Tietysti se on loistava tilaisuus -- mennä jenkkiintymään, murahti\nherra Carpenter.\n\n-- Ei minusta tulisi jenkkiä, sanoi Emilia loukkaantuneena. -- Neiti\nRoyal on ollut New Yorkissa kaksikymmentä vuotta eikä hänestä ole\ntullut.\n\n-- Eikö ole? Minä en tarkoita jenkkiintymisellä samaa kuin sinä,\nvastasi herra Carpenter. -- En tarkoita niitä tuhmia tyttöjä, jotka\nlähtevät 'Valtoihin' töihin ja kuuden kuukauden kuluttua palattuaan\npuhuvat kieltä, joka saa ihon kananlihalle. Janet Royal on jenkki --\nhän on newyorkilainen ajatustavaltaan, mielipiteeltään ja tyyliltään.\nEnkä minä sitä tuomitse, mitäpäs siitä. Mutta -- hän ei ole enää\nkanadalainen. Minä olisin toivonut sinun jäävän tänne edistämään\nvoimiesi mukaan oman maasi kirjallisuutta, olisin toivonut sinun\nsäilyttävän kanadalaisen sävysi. Mutta tietenkään täällä ei voi ansaita\nyhtä paljon dollareita.\n\n-- Täällä ei ole tilaisuutta tehdä mitään, väitti Emilia.\n\n-- Ei -- ei sen enempää kuin oli Haworthin pappilassakaan, murahti\nherra Carpenter.\n\n-- Minä en ole Charlotte Brontë, tokaisi Emilia. -- Hän oli nero ja\npysyi pystyssä ominkin voimin. Minulla on kykyä, mutta tarvitsen apua\nja opastusta.\n\n-- Sanalla sanoen kainalosta kannattamista, sanoi herra Carpenter.\n\n-- Teidän mielestänne minun ei siis pitäisi lähteä? kysyi Emilia\nhuolissaan.\n\n-- Lähde jos mielesi tekee. Kaikkienhan meidän täytyy hieman kumartaa,\njos tahdomme nopeasti saavuttaa mainetta. Niin, mene vain, mene, minä\nsanon. Minä olen liian vanha väitelläkseni, mene rauhassa. Olisit hupsu\nellet menisi, vaikka -- kyllä hupsutkin joskus saavat suuria aikaan.\nHeillä on epäilemättä oma kaitselmuksensa.\n\nEmilia ei ollut paljonkaan viisastunut lähtiessään entisen opettajansa\npienestä kodista. Kun hän nousi vastamäkeä, tuli Kellyn ukko vastaan ja\npysähdytti lihavan pienen hevosensa ja punaiset vaununsa ja nyökkäsi\nhänelle.\n\n-- Neiti hyvä, tässä olisi vähän piparminttua. Eikös nyt jo ala olla\nparas aika -- tuota niin -- kyllä Emilia tietää, sanoi Kellyn ukko ja\niski silmää.\n\n-- Minusta tuleekin vanhapiika, herra Kelly, hymyili Emilia.\n\nUkko kokosi suitset päätään pudistaen.\n\n-- Minä olen ihan varma, ettei teille käy niin, te olette niitä\nihmisiä, joita Jumala rakastaa. Mutta älkää ottako ketään Priestiä --\nälkää ikinä Priestiä, hyvä neiti.\n\n-- Herra Kelly, sanoi Emilia äkkiä. -- Minulle on tarjottu loistava\ntilaisuus lähteä New Yorkiin ja ruveta erään aikakauslehden\ntoimittajaksi. Mutta minun on vaikea päättää. Mikä teidän mielestänne\nolisi parasta?\n\nPuhuessaan hän ajatteli, kuinka Elisabet-täti kauhistuisi, jos kuulisi\nMurrayn kysyvän neuvoa Jock Kellyltä. Itsekin hän oli siitä hieman\nhäpeissään.\n\nKellyn ukko pudisti päätään.\n\n-- Mitä ne tämän paikan pojat siitä tuumivat? Entä mitä vanha neiti\nsanoo?\n\n-- Elisabet-täti sanoo, että saan tehdä niin kuin itse tahdon.\n\n-- Sitten taitaa olla parasta jättää asia omaan arvoonsa, sanoi Kellyn\nukko ja ajoi pois sanomatta enää sanaakaan.\n\n-- Miksi minä oikeastaan tarvitsen apua? ajatteli Emilia\nepätoivoissaan. -- Mikä minuun on mennyt, kun en voi päättää itse?\nMiksen voi sanoa että lähden? Tuntuu kuin en enää haluaisikaan lähteä\n-- tuntuu kuin vain ajattelisin, että minun pitäisi haluta.\n\nHän olisi suonut Deanin olevan kotona. Mutta Dean ei ollut vielä\npalannut Los Angelesista, missä hän oli viettänyt talven. Syystä tai\ntoisesta Emilia ei voinut keskustella asiasta Teddyn kanssa. Vanhan\nJohnin talossa sattuneesta ihmeellisestä hetkestä oli ollut seurauksena\njonkinlainen välien kankeus, joka oli melkein pilata heidän vanhan\ntoveruutensa. Ulkonaisesti he olivat yhtä hyvät ystävykset kuin\nennenkin, mutta jokin oli häipynyt -- eikä mitään näyttänyt tulevan\nsijaan.\n\nEmilia ei tahtonut tunnustaa itselleen, että häntä pelotti kysyä\nTeddyltä. Entäpä jos Teddy kehottaisikin häntä lähtemään? Se loukkaisi\nhäntä sanomattomasti -- koska se osoittaisi, että Teddylle oli\nyhdentekevää, lähteekö hän vai jää.\n\n-- Tietysti minä lähden, Emilia sanoi ääneen itsekseen. Ehkä lausuttu\nsana ratkaisisi asian. -- Mitä minä sitten teen ensi vuonna, ellen\nlähde? Elisabet-täti ei varmastikaan laske minua yksin muualle. Ilse\non poissa ja Perry, ja kaiketi Teddykin. Hän sanoo lähtevänsä jonnekin\nansaitsemaan rahaa taideopintojaan varten. Minun täytyy lähteä.\n\nHän sanoi sen tuimasti ikään kuin väitellen näkymättömän vastustajan\nkanssa. Kun hän iltahämärissä tuli kotiin, ei siellä ollut ketään, ja\nhän kulki rauhattomana ympäri talon. Kuinka viehättäviä, arvokkaita\nja hienoja vanhat huoneet olivat kynttilöineen ja pinnatuoleineen ja\nnukkamattoineen! Kuinka rakas ja houkutteleva hänen oma huoneensa: sen\nkuviotapetit ja suojelusenkelit, omituiset ikkunaruudut ja pullea musta\nruukku, jossa oli kuivia ruusunlehtiä! Olisiko neiti Royalin huoneisto\nnäin viehättävä?\n\n-- Tietysti minä lähden, hän sanoi uudelleen ja tunsi, että jos vain\nolisi voinut jättää pois tuon tietysti-sanan, olisi asia ollut selvä.\n\nHän lähti ulos puutarhaan, joka hohti varhaiskevään kuutamon viileässä\nvalossa, ja asteli edestakaisin pitkin käytäviä. Etäältä kuului\nShrewsburyn junan vihellys, kuin kutsu kaukaisesta houkuttelevasta\nmaailmasta -- maailmasta joka näytti mielenkiintoiselta, lumoavalta ja\ndramaattiselta.\n\nVanhan jäkäläisen aurinkokellon luona Emilia pysähtyi ja tavasi sen\nreunasta tunnuslauseen: \"Niin rientää aika.\" Aika riensi nopeasti ja\nsäälimättä Uudessa Kuussakin, vaikka se olikin kaukana uudenaikaisesta\nkiireestä ja rauhattomuudesta. Eikö hänen pitänyt antautua virran\nvietäväksi, kun tilaisuus kerran tuli? Valkoiset liljat huojuivat\nhiljaa tuulessa, hän saattoi melkein nähdä vanhan ystävänsä Tuulen\ntytön kumartuvan kohottaakseen niiden vahankuultavaa leukaa. Tulisiko\nTuulen tyttö hänen luokseen suurkaupungin katujen hyörinässä?\n\n-- Tahtoisinpa tietää, tuleeko leimahdus koskaan New Yorkissa, hän\najatteli kaihoisasti.\n\nMiten kaunis olikaan tämä Jimmy-serkun rakastama puutarha! Miten\nkaunis vanha Uusi Kuu! Sen kauneus oli hienoa ja omalaatuista.\nTummanpunaisen, kasteenkostean tien kaarteessa oli viehätyksensä,\nKolmessa prinsessassa outoa, haltijatarmaista tenhoa, hedelmätarhassa\ntaikaa, kuusimetsässä häivähdys peikkojen juonia. Kuinka hän saattoi\nlähteä tästä vanhasta talosta, jotka oli suojannut ja rakastanut häntä\n-- älkää sanokokaan, etteivät talot voi rakastaa! Miten hän voisi erota\nBlair Waterin rannalla olevista sukuhaudoista, avarista niityistä ja\nhaltijain metsistä, joissa hän oli lapsuutensa haaveet haaveillut?\nÄkkiä hän tiesi varmasti, ettei voisi lähteä täältä -- tiesi ettei\nollut milloinkaan todella halunnutkaan lähteä. Siinä oli syy, miksi hän\noli kulkenut ja epätoivoisesti pyytänyt neuvoa syrjäisiltä. Oikeastaan\nhän oli toivonut, että he kehottaisivat häntä jäämään. Siksi hän oli\nhurjasti toivonut, että Dean olisi ollut kotona -- hän ainakin olisi\nvarmasti kehottanut jäämään.\n\n-- Minä kuulun Uuteen Kuuhun. Minä jään omaisteni luo, Emilia sanoi.\n\nTässä päätöksessä ei ollut epäilyä, hän ei tarvinnut ketään avukseen\nsitä tehdessään. Syvä sisäinen tyytyväisyys valtasi hänen mielensä, kun\nhän palasi käytävää pitkin vanhaan taloon, joka ei enää katsonut häneen\nmoittivasti. Hän tapasi Elisabetin, Lauran ja Jimmy-serkun keittiöstä,\njoka oli tulvillaan salaperäistä kynttilänvaloa.\n\n-- Elisabet-täti, minä en lähde New Yorkiin, hän sanoi. -- Jään tänne\nUuteen Kuuhun teidän luoksenne.\n\nLaura-täti huudahti ilosta. Jimmy-serkku sanoi: \"Hurraa!\" Elisabet-täti\nneuloi sukkaansa kokonaisen kerroksen ennen kuin sanoi mitään. Sitten\nhän sanoi:\n\n-- Niin minä uskoinkin Murrayn tekevän. Maanantai-iltana Emilia\nmeni suoraan Ashburniin. Neiti Royal oli palannut ja tervehti häntä\nlämpimästi.\n\n-- Toivottavasti tulette kertomaan, että neiti Murray on päättänyt olla\njärkevä ja päästää teidät mukaani, kultaseni.\n\n-- Hän sanoi minulle, että saan päättää itse. Neiti Royal taputti\nkäsiään.\n\n-- Sepä hauskaa. Sittenhän kaikki on selvää.\n\nEmilia oli kalpea, mutta hänen silmänsä olivat tummat, niissä näkyi\nvakavuutta ja mielenliikutusta.\n\n-- Niin on, minä jään tänne, hän sanoi. -- Kiitän teitä kaikesta\nsydämestäni, neiti Royal, mutta minä en voi lähteä kanssanne.\n\nNeiti Royal katsoi häneen pitkään, käsitti paikalla, ettei hyödyttänyt\npyydellä eikä esittää syitä, mutta alkoi siitä huolimatta pyydellä.\n\n-- Emilia, ette voi tarkoittaa sitä? Miksette voi tulla?\n\n-- En voi lähteä Uudesta Kuusta, rakastan sitä liiaksi, se merkitsee\nminulle liian paljon.\n\n-- Luulin teidän haluavan tulla kanssani, Emilia, sanoi neiti Royal\nnuhtelevasti.\n\n-- Niin halusinkin. Ja osa minusta haluaa vieläkin. Älkää pitäkö minua\najattelemattomana ja kiittämättömänä, neiti Royal.\n\n-- Ette toki olekaan kiittämätön, sanoi neiti Royal avuttomasti, mutta\nolette mielestäni todella kauhean ajattelematon. Te sanalla sanoen\nhylkäätte tilaisuuden. Mitä merkittävää voitte täällä saada aikaan,\nrakas lapsi? Teillä ei ole aavistustakaan, millaisia vaikeuksia\ntiellänne on. Ette voi täällä saada aineksia -- täällä ei ole\nilmapiiriä -- ei --\n\n-- Minä luon oman ilmapiirini, sanoi Emilia hieman kiihtyen. Neiti\nRoyalin käsitykset olivat kaiken kaikkiaan aivan samat kuin rouva\nSawyerin, ja hän esiintyi liian suojelevasti.\n\n-- Ja mitä taas aineksiin tulee, eläväthän ihmiset täällä samoin kuin\nmuuallakin, kärsivät, iloitsevat, hairahtuvat aivan samoin kuin New\nYorkissakin.\n\n-- Siitä ette tiedä mitään, sanoi neiti Royal jokseenkin terävästi.\n-- Täällä ette voi milloinkaan kirjoittaa mitään suurta. Täällä ei\nole mitään innoittavaa. Joka taholla kohtaatte vaikeuksia, suuret\nkustantajat eivät lähettämästänne käsikirjoituksesta lue kuin\nosoitteen, Prinssi Edvardin saari. Emilia, te teette kirjallisen\nitsemurhan. Tämä selviää teille jonakin unettomana yönä. Niin,\nehkä muutaman vuoden kuluttua saatte jonkin pyhäkoulu- tai\nmaanviljelyslehden julkaisemaan tuotteitanne. Mutta tyydyttääkö\nse teitä? Tiedätte ettei tyydytä. Saatte kokea täällä pikkumaista\nkateutta: jos teette mitä tahansa sellaista, mihin koulutoverinne eivät\nkykene, jotkut heistä eivät milloinkaan anna sitä teille anteeksi. Ja\nkaikki luulevat, että olette itse kertomustenne sankaritar, etenkin\njos kuvaatte hänet kauniiksi ja viehättäväksi. Jos kirjoitatte\nrakkaustarinan, he ovat varmoja, että kuvaatte omaa rakkauttanne. Te\nväsytte perin pohjin Blair Wateriin; tunnette siellä kaikki ihmiset,\ntiedätte mitä he ovat, mitä heistä voi tulla; on kuin lukisitte kirjan\nkahdenteenkymmenenteen kertaan. Voi, kyllä minä tiedän. \"Minä olin\nelossa ennen kuin sinä olit vielä syntynytkään\", kuten kahdeksan\nvanhana sanoin kuusivuotiaalle leikkitoverilleni. Rohkeutenne\nlannistuu, yön hetket käyvät teille vihdoin ylivoimaisiksi, ja yön\nhetkiä riittää, muistakaa se; te heitätte kaikki, menette naimisiin sen\nserkkunne kanssa...\n\n-- En ikinä.\n\n-- No sitten jonkun toisen hänen kaltaisensa kanssa, ja vakiinnutte...\n\n-- Ei, minä en koskaan vakiinnu, sanoi Emilia varmasti. -- En\nelämässäni. -- Mikä tympäisevä tila!\n\n... ja sitten teillä on samanlainen sali kuin Angela-tädillä,\njatkoi neiti Royal hellittämättä. -- Uuninreunus täynnä valokuvia,\nmaalaustelineellä suurennus kahden tuuman levyisissä kehyksissä,\npunainen plyysialbumi ja sen päällä virkattu pitsiliina, vierashuoneen\nvuoteella hurjankirjava peite, käsin maalattu lippu hallissamme ja\nhienouden huippuna asparagus koristamassa ruokasalin pöytää.\n\n-- Ei, sanoi Emilia vakavasti, semmoiset asiat eivät kuulu sukuni\nperinteisiin.\n\n-- No, niiden henkinen vastine sitten. Voin nähdä koko elämänne,\nEmilia, nähdä millaiseksi se muodostuu tämmöisessä paikassa, jossa\nihmiset eivät näe mailinkaan vertaa omaa nenäänsä kauemmaksi.\n\n-- Minä näen kauemmaksi, sanoi Emilia leukaansa kohottaen. -- Näen\ntähtiin saakka.\n\n-- Puhuin kuvaannollisesti, kultaseni.\n\n-- Niin minäkin. Neiti Royal, minä tiedän kyllä, että elämä on täällä\njossakin suhteessa ahdasta, mutta taivas on yhtä paljon minun kuin\nkenen muun tahansa. Minulla ei ehkä ole täällä menestystä, mutta\nsilloin ei sitä olisi New Yorkissakaan. Jokin elävän veden lähde\nkuivuisi sielussani, jos lähtisin rakastamastani maasta. Tiedän että\nminulla on täällä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta ihmiset ovat\nsuoriutuneet paljon pahemmistakin. Muistattehan mitä kerroitte minulle\nParkmanista: ettei hän vuosikausiin kyennyt kirjoittamaan kuin viisi\nminuuttia kerrallaan, että hän yhteen kirjaansa tarvitsi kolme vuotta,\nkuusi riviä päivässä kolmen vuoden aikana. Aion muistella sitä, milloin\nmasennun. Se auttaa minua voittamaan monta unetonta yötä.\n\n-- No niin, neiti Royal levitti kätensä, minä luovun. Mielestäni te\nteette kauhean erehdyksen, mutta jos minä tulevina vuosina huomaan\nolleeni väärässä, kirjoitan ja tunnustan sen. Jos te puolestanne\nhuomaatte olleenne väärässä, kirjoittakaa minulle ja tunnustakaa\nse, tapaatte minut yhtä alttiina auttamaan kuin ennenkin. En aio\nedes sanoa: \"Enkö minä sitä sanonut.\" Lähettäkää minulle, mitä\nteillä vain on aikakauslehteen soveltuvaa, ja pyytäkää minulta mitä\nneuvoja tahansa, minä autan teitä jos voin. Huomenna palaan suoraa\npäätä takaisin New Yorkiin. Olisin viipynyt heinäkuuhun saakka vain\nsiinä tapauksessa, että olisin saanut teidät mukaani. Mutta koska\nette tulekaan, lähden jo nyt. On inhottavaa asua paikassa, jossa ei\nosata ajatella muuta kuin että olen hoitanut korttini huonosti ja\njäänyt naimattomaksi, jossa kaikki nuoret tytöt teitä lukuunottamatta\nkunnioittavat minua aivan inhottavasti ja jossa vanhat ihmiset aina ja\nyhä kertovat minulle, että olen aivan äitini näköinen. Äiti oli ruma.\nParasta sanoa hyvästi ja aikailematta.\n\n-- Neiti Royal, sanoi Emilia vakavasti, ettekö luule minun olevan\nkiitollinen ystävällisyydestänne? Myötätuntonne ja rohkaisunne\nmerkitsevät minulle nyt ja tulevaisuudessa enemmän kuin voitte\nuneksiakaan.\n\nNeiti Royal pyyhkäisi salavihkaa nenäliinalla silmiään ja teki hienon\nkumarruksen.\n\n-- Kiitän teitä näistä ystävällisistä sanoista, lady, hän sanoi\njuhlallisesti.\n\nSitten hän naurahti, laski kätensä Emilian olkapäille ja suuteli häntä\nposkelle.\n\n-- Seuratkoot teitä kaikki hyvät toivotukset, mitä milloinkaan on\najateltu, sanottu tai kirjoitettu, hän sanoi. -- Olisi hauskaa, jos\nminullekin jokin paikka joskus voisi merkitä sitä, mitä Uusi Kuu\nilmeisesti merkitsee teille.\n\nSinä yönä Emilia valvoi, tosin tyytyväisyyttään, ja muisti, että Tsu\nTsin oli jäänyt häneltä kokonaan näkemättä.\n\n\n\n\n25\n\nHUHTIKUUN LEMPEÄ\n\n\n\"Eilen illalla Andrew Oliver Murray pyysi Emilia Byrd Starria\naviovaimokseen.\n\nMainittu Emilia Byrd Starr antoi kieltävän vastauksen.\n\nOlen iloinen, että se on takanapäin. Olin jo jonkin aikaa tuntenut,\nettä se oli tulossa. Joka kerta kun Andrew on ollut täällä, hän on\ntahtonut johtaa keskustelun johonkin vakavaan asiaan, mutta minun\non aina onnistunut houkutella tyhjänpäiväisellä rupattelulla hänet\nsyrjäraiteelle.\n\nEilen illalla lähdin Ylevyyden maahan kävelemään, ja se olikin\nviimeisiä retkiäni, joita sinne teen. Kiipesin kuusikkoiselle mäelle\nja katselin utuisia, hopeanhohtavia kuutamoisia niittyjä. Sananjalkain\nja ruohojen varjot häilehtivät metsän reunassa. Kaukana sataman\ntoisella puolella taivas punersi ja kellersi vielä auringonlaskun\njäljiltä. Mutta minun takanani oli pimeyttä -- pelkkää pimeyttä,\njossa palsamikuusi tuoksui. Se oli kuin hyvän lemun täyttämä kammio,\njossa saattoi haaveilla ja uneksia. Mennessäni Ylevyyden maahan jätän\naina taakseni päivänvalon valtakunnan ja tosiseikat ja käyn varjon,\nsalaperäisyyden ja lumouksen maahan, jossa voi tapahtua mitä tahansa,\njossa mikä tahansa voi käydä toteen. Siellä voin uskoa vanhoihin\ntaruihin, legendoihin, metsänneitoihin, fauneihin, tonttuihin. Minut\nvaltasi ihmehetkeni, tuntui että lähdin ruumiistani ja olin vapaa,\nuskoin kuulevani jumalien 'satunnaisen sanan', kaipasin jotain\nolematonta kieltä lausuakseni mitä näin ja tunsin.\n\nNäyttämölle astuu Andrew, uutuuttaan kiiltävänä, moitteettomana.\n\nFaunit, keijut, ihmehetket, epämääräiset keskustelut pakenivat sikin\nsokin. Uutta kieltä ei nyt tarvittu.\n\n-- Vahinko että poskiparta katosi edellisen miespolven mukana, se\nsopisi hänelle mainiosti, sanoin itsekseni hyvällä, selvällä englannin\nkielellä.\n\nArvasin että Andrew aikoi sanoa jotakin erikoista. Muuten hän ei olisi\ntullut perässäni Ylevyyden maahan, vaan olisi odottanut säädyllisesti\nRuth-tädin salissa. Tiesin mikä oli edessä ja päätin, että asiasta\ntehtäisiin nyt kerta kaikkiaan selvä. Ruth-tädin ja uuskuulaisten\nodottava asenne oli viime aikoina ollut painostava. Heidän käsityksensä\nmukaan luovuin New Yorkiin lähdöstä siksi, etten raskinut erota\nAndrew'sta.\n\nMutta minä en toivonut Andrew'n kosivan kuutamossa Ylevyyden maassa.\nSiellä minut olisi ehkä noiduttu antamaan myöntävä vastaus. Kun hän\nsiis sanoi: 'Täällä on kaunista, jäädään tänne vähäksi aikaa, minun\nmielestäni mikään ei sentään ole niin kaunista kuin luonto', minä\nvastasin lempeästi, mutta empimättä, että vaikka luonto varmaan\ntunsikin olevansa imarreltu, oli ulkona kuitenkin liian kosteata\nihmiselle, jolla on taipumusta keuhkotautiin, siksi minun täytyi mennä\nsisään.\n\nJa me menimme sisään. Istuin vastapäätä Andrew'ta ja katselin matolla\nolevaa Ruth-tädin virkkuulangan pätkää. Muistan tuon langan värin ja\nmuodon koko ikäni. Andrew puhui katkonaisesti yhdentekevistä asioista\nja alkoi sitten vihjailla, että kahden vuoden kuluttua hänestä tulisi\napulaisjohtaja, että hänen mielestään ihmisten tulee mennä nuorena\nnaimisiin ja muuta sentapaista. Hän kompasteli pahasti. Olisin kai\nvoinut vähän auttaa häntä, mutta paadutin sydämeni muistellessani,\nkuinka hän oli pysytellyt poissa Johnin talon tapauksen jälkeisinä\nkamalina viikkoina. Lopulta hän tokaisi suoraan:\n\n-- Emilia, mennään naimisiin, kun -- kun -- heti kun minä voin.\n\nTuntui kuin hänen olisi mielestään pitänyt sanoa enemmänkin, mutta hän\nei oikein tiennyt mitä -- siksi hän vain toisti 'heti kun minä voin' ja\nvaikeni.\n\nMinä en tainnut edes punastua liikutuksesta.\n\n-- Miksi meidän pitäisi mennä naimisiin? kysyin.\n\nAndrew haukkoi henkeään. Tämä ei ilmeisestikään ollut suvun perinteiden\nmukaista suhtautumista kosimiseen.\n\n-- Miksi, miksi? Siksi -- että se olisi minulle mieluista, hän sopersi.\n\n-- Mutta minulle ei, minä sanoin.\n\nAndrew tuijotti minuun tuokion koettaen käsittää sen hämmästyttävän\ntosiasian, että sai rukkaset.\n\n-- Mutta miksi ei? hän kysyi täsmälleen Ruth-tädin äänenpainolla ja\nsävyllä.\n\n-- Siksi etten rakasta sinua, sanoin.\n\nNyt Andrew punastui. Olin varmasti hänen mielestään julkea.\n\n-- Mi-minä -- luulen -- että se olisi kaikille mieleen, hän sopersi.\n\n-- Minulle ei, sanoin uudelleen. Ja sanoin sellaiseen sävyyn, ettei\nAndrewkaan voinut erehtyä.\n\nHän oli niin hämmästynyt, ettei varmaan tuntenut muuta kuin hämmästystä\n-- ei edes pettymystä. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa -- Murray ei\ntoki voinut ruveta suostuttelemaan. Siksi hän nousi ja lähti tiehensä\nsanomatta sanaakaan. Luulin hänen paiskanneen oven kiinni, mutta\nhuomasin perästäpäin, että se olikin vain tuuli. Olisin suonut hänen\npaiskaavan. Se olisi pelastanut omanarvontuntoni. On nöyryyttävää antaa\nrukkaset miehelle ja huomata, että hän yksinomaan hämmästyy.\n\nSeuraavana aamuna Ruth-täti, joka näytti Andrew'n vierailun lyhyydestä\naavistavan etteivät asiat olleet tolallaan, kysyi suoraan mitä oli\ntapahtunut. Ruth-tädille hienotunteisuus on vierasta. Minä kerroin\nhänelle asian yhtä suoraan.\n\n-- Mitä vikaa sinun mielestäsi Andrew'ssa sitten on? hän kysyi\njääkylmästi.\n\n-- Ei mitään vikaa, mutta hän ei maistu miltään. Hänellä on kaikki\nhyveet, mutta suolanokare on jäänyt pois, vastasin nenääni nostaen.\n\n-- Toivottavasti et kuuseen kurkottaessasi kapsahda katajaan, sanoi\nRuth-täti pahanenteisesti, ja arvasin hänen tarkoittavan Stovepipe\nTownia. Olisin voinut siinä suhteessa rauhoittaa Ruth-tätiä, jos olisin\nhalunnut.\n\nPerry kävi näet viime viikolla kertomassa, että hän aikoo mennä herra\nAbelin toimistoon Charlottetowniin opiskelemaan lakitiedettä. Siinä on\nhänelle loistava tilaisuus. Herra Abel kuuli hänen puheensa silloin\nillalla koulujen välisessä kilvassa ja on kuulemma siitä asti pitänyt\nhäntä muistissaan. Onnittelin sydämestäni Perryä.\n\n-- Hän maksaa minulle sen verran palkkaa, että saan rahoitetuksi\nruokani ja asuntoni, sanoi Perry, ja luullakseni voin joillakin\nsivutöillä hankkia vaatetta. Minun täytyy itse kuokkia oma sarkani.\nTom-täti ei auta minua. Sinähän tiedät miksi.\n\n-- Olen siitä pahoillani, Perry, sanoin naurahtaen.\n\n-- Etkö halua, Emilia? hän kysyi. -- Tahtoisin saada sen asian\nselvitetyksi.\n\n-- Se on selvitetty, sanoin.\n\n-- Olen tainnut käyttäytyä kauhean aasimaisesti tässä asiassa.\n\n-- Niin olet, sanoin lohduttaen, mutta yhä nauraen. Syystä tai toisesta\nen ole voinut koskaan suhtautua Perryyn vakavasti sen kummemmin kuin\nAndrew'hunkaan. Minusta on aina tuntunut, että hän vain kuvittelee\nrakastavansa minua.\n\n-- Et saa helpolla pystyvämpää miestä kuin minä, varoitti Perry. --\nMinä aion kiivetä korkealle.\n\n-- Varmasti onnistutkin siinä, sanoin lämpimästi. -- Eikä se tuota\nkenellekään suurempaa iloa kuin ystävällesi Emilia B:lle.\n\n-- Niin, ystävälle, sanoi Perry nyreästi. -- En minä ystäväkseni\nsinua tahdo. Mutta olenhan minä aina kuullut, että Murrayta on turha\nmaanitella. Sanopas minulle eräs asia. Ei sen puoleen, että se minua\nhautaan veisi -- mutta aiotko mennä naimisiin Andrew Murrayn kanssa?\n\n-- Ei se sinua hautaan vie -- enkä minä aio mennä hänen kanssaan\nnaimisiin, sanoin.\n\n-- Hyvä, sanoi Perry ulos mennessään, anna minun tietää, jos joskus\nmuutat mielesi. Asia on sitten lukossa, ellen minäkin ole muuttanut\nmieltäni.\n\nOlen kertonut tämän aivan niin kuin se tapahtui. Mutta kirjoitin\nsiitä Jimmy-kirjaani toisenkin kertomuksen, kuinka sen olisi pitänyt\ntapahtua. Huomaan että saan vähitellen ihmiseni puhumaan lemmenasioista\nsujuvasti. Kuvitellussa kertomuksessani sekä Perry että minä puhuimme\nkerrassaan kauniisti.\n\nPerry taisi surra asiaa hiukan enemmän kuin Andrew, ja minulla on\nsiitä paha mieli. Pidän Perrystä hyvin paljon toverina ja ystävänä. En\nmitenkään tahtoisi tuottaa hänelle pettymystä, mutta tiedän, että hän\nselviää siitä pian.\n\nEnsi vuonna meitä ei siis ole Blair Waterissa enää muita kuin minä. Saa\nnähdä miltä se tuntuu. Joskus varmaan hyvin yksitoikkoiselta. Ehkä minä\nöisin kolmen aikaan soisin, että olisin lähtenyt neiti Royalin kanssa.\nMutta aion ryhtyä kovaan, vakavaan työhön. Alppipolun huipulle on pitkä\nmatka. Mutta uskon itseeni ja verhon takaa löydän aina oman maailmani.\"\n\n_Uusi Kuu, kesäkuun 21. päivänä_\n\nTullessani kotiin tänä iltana huomasin heti ilmassa äänetöntä\npaheksuntaa ja arvasin, että Elisabet-täti tiesi koko Andrew'n jutun.\nHän oli vihoissaan ja Laura-täti suruissaan, mutta kumpikaan ei sanonut\nmitään. Illalla puhuin asiasta hämyisessä puutarhassa Jimmy-serkun\nkanssa. Andrew näyttää todella olleen asiasta hyvin pahoillaan, kun\niskun tuottama turtumus oli häipynyt. Hänen ruokahalunsa on käynyt\nhuonoksi, ja Addie-täti on suuttunut ja kysyy, luulenko minä saavani\nmiehekseni prinssin tai miljoonikon, kun hänen poikansa ei minulle\nkelvannut.\n\nJimmy-serkun mielestä tein aivan oikein. Jimmy-serkun mielestä olisin\ntehnyt aivan oikein, vaikka olisin murhannut Andrew'n ja haudannut\nhänet Ylevyyden maahan. Mainiota että on sellainen ystävä, mutta ei\nolisi terveellistä, jos niitä olisi liian monta.\"\n\n_Kesäkuun 22. päivänä_\n\n\"En tiedä kumpi on pahempaa, sekö että sellainen kosii, josta ihminen\nei pidä lainkaan, vai sekö, että se josta pitää ei kosi. Molemmin päin\ntuntuu varsin tukalilta.\n\nTaisinkin vain kuvitella eräitä asioita vanhan Johnin talossa. Luulenpa\nRuth-tädin olleen oikeassa, kun hän sanoi mielikuvitukseni kaipaavan\nsuitsia.\n\nTänä iltana vaelsin puutarhassa. Ilma oli kylmä ja raaka, vaikka\nonkin kesäkuu, ja tunsin itseni hiukan yksinäiseksi, alakuloiseksi ja\nnuutuneeksi -- ehkä siitä syystä, että minulle tänään palautettiin\nkaksi juttua, joista olin toivonut melko paljon. Äkkiä kuulin vanhasta\nhedelmätarhasta Teddyn merkkivihellyksen. Tietysti menin sinne. Niin\nkuin laulussa sanotaan: \"Oi vihellä poika, niin riennän luokses\", niin\noli minunkin laitani, vaikka ennemmin kuolisin kuin tunnustaisin sen\nkenellekään muulle kuin päiväkirjalleni. Heti kun näin hänen kasvonsa,\ntiesin hänellä olevan suuria uutisia.\n\nNiin olikin. Hän ojensi minulle kirjeen: 'Herra Fredrick Kent'.\nEn koskaan muista, että Teddyn nimi on Fredrick -- minulle hän ei\nkoskaan voi olla kuin Teddy. Hän oli saanut stipendin Montrealin\npiirustuskouluun: viisisataa dollaria kahdeksi vuodeksi. Minä olin\naivan yhtä innoissani kuin hänkin, vaikka innostukseni pohjalla oli\nouto tunne, jossa oli pelkoa ja toivoa ja odotusta, en tiennyt mitä\neniten.\n\n-- Tämähän on hienoa, Teddy, sanoin hieman värähtävällä äänellä. --\nMinä olen hyvin iloinen. Mutta entä äitisi -- mitä hän ajattelee\nasiasta?\n\n-- Kyllä äiti antaa minun mennä, mutta hän jää kovin yksinäiseksi ja\nonnettomaksi, sanoi Teddy vakavoituen heti. -- Tahtoisin ottaa hänet\nmukaani, mutta hän ei halua lähteä Pietaryrttimäeltä. Olen pahoillani,\nkun minun täytyy jättää hänet sinne yksikseen. Minä -- minä toivoisin,\nettei hän olisi sinua kohtaan semmoinen kuin on. Muuten sinä voisit\nlohduttaa häntä.\n\nMietin itsekseni, mahtoiko Teddyn mieleen juolahtaa, että minäkin\nkaipasin hieman lohdutusta. Syntyi omituinen äänettömyys. Kävelimme\nHuomispäivän tietä, se on kasvanut niin kauniiksi, että tuskinpa tulee\nhuomispäivää, joka voi tehdä sen vielä kauniimmaksi.\n\nLopulta tulimme lammelle ja seisoimme siinä kuusien harmaanvihreässä\nhämyssä. Tunsin äkkiä olevani tavattoman onnellinen, ja näinä\nmuutamina minuutteina osa minusta istutti puutarhan ja suunnitteli\nkauniita sopukoita ja osti tusinan hopeisia teelusikoita ja järjesti\nullakkohuoneeni ja päärmäsi kaksinkertaisen damastipöytäliinan -- ja\ntoinen osa minusta vain odotti. Kerran sanoin, että on kaunis ilta,\nvaikkei ollutkaan, ja muutamaa minuuttia myöhemmin sanoin, että näyttää\ntulevan sade, vaikkei näyttänytkään.\n\nMutta jotainhan täytyi sanoa.\n\n-- Minulle alkaa kova työ, koetan hyötyä näistä kahdesta vuodesta niin\npaljon kuin suinkin, sanoi Teddy vihdoin tuijottaen Blair Wateriin\nja taivaaseen ja hiekkakumpuihin ja vihantiin leppoisiin niittyihin,\nkaikkeen muuhun paitsi minuun. -- Kun ne ovat kuluneet, pääsen ehkä\ntavalla tai toisella Pariisiin. Pääsen ulkomaille, näen suurten\ntaiteilijain mestariteoksia, elän heidän ilmapiirissään, näen ne\nnäköalat, joita heidän neronsa on ikuistanut, kaiken mitä olen koko\nelämäni himoinnut. Ja kun palaan takaisin...\n\nTeddy pysähtyi äkkiä ja kääntyi minuun päin. Hän katsoi sillä tavoin,\nettä luulin hänen aikovan suudella minua, niin todella luulin. Ja\ntunsin suloista heikkoutta. En tiedä, mitä olisin tehnyt, ellen olisi\nvoinut sulkea silmiäni.\n\n-- Ja kun palaan takaisin, hän toisti ja vaikeni jälleen.\n\n-- Entä sitten? virkoin. Päiväkirjalleni tunnustan salaamatta, että\nsanoin sen hieman odottavasti.\n\n-- Sitten pidän huolta siitä, että Fredrick Kentin nimi merkitsee\njotakin Kanadassa, sanoi Teddy.\n\nAvasin silmäni.\n\nTeddy katseli Blair Waterin himmeätä kultaa kulmat tuimasti rypyssä.\nTaas minusta tuntui, ettei yöilma ollut minulle terveellistä. Minua\nvärisytti, sanoin muutamia kohteliaita arkipäiväisyyksiä ja jätin hänet\nsiihen synkkyyttään tuijottamaan. Tahtoisin tietää, oliko hän liian ujo\nsuudellakseen minua -- vai eikö hän tahtonut.\n\nMinä voisin pitää kauheasti Teddy Kentistä, jos antaisin tunteelleni\nvallan ja jos hän tahtoisi. On ilmeistä, ettei hän välitä siitä. Hän\najattelee vain menestystä ja kunniaa ja taiteilijanuraansa. Hän on\nunohtanut, kuinka katsoimme toisiimme vanhan Johnin talossa, hän on\nunohtanut, että hän kolme vuotta sitten George Hortonin hautakivellä\nsanoi minulle, että olen suloisin tyttö maailmassa. Hän tulee\nkohtaamaan maailmalla sadoittain ihania tyttöjä, hän ei koskaan\najattele minua enää.\n\nOlkoon sitten niin.\n\nEllei Teddy välitä minusta, en minäkään hänestä. Se on Murraytten\nperinne. Mutta minähän olenkin vain puoleksi Murray. Starr-puoliskokin\non otettava lukuun. Onneksi minullakin on elämänura ja pyrkimykset\najateltavana ja kateellinen jumalatar palveltavana, kuten herra\nCarpenter kerran sanoi. Ehkäpä hän ei sietäisikään puolinaista\nantautumista.\n\nMinussa vallitsee kolme tunnetta.\n\nYlimpänä on jyrkkä tyyneys ja perintätavat.\n\nSen alla hillittynä jotakin, joka saisi aikaan hirmuisen kivun, jos\nantaisin sille vallan.\n\nJa alimpana omituinen helpotuksen tunne siitä, että minulla vielä on\nvapauteni.\"\n\n_Kesäkuun 26. päivänä_\n\n\"Koko Shrewsbury nauraa Ilsen uusimmalle kujeelle ja puoli Shrewsburyä\npaheksuu sitä. Muuan ylen mahtipontinen senior toimii Pyhän Johanneksen\nkirkossa sunnuntaisin marsalkkana. Hän esiintyy kovin tosissaan, ja se\nharmittaa Ilseä.\n\nViime sunnuntaina Ilse pukeutui vanhaksi eukoksi, lainasi\nvuokraemäntänsä rouva Adamsonin köyhältä sukulaiselta kaikki hynttyyt,\navaran, surukrepillä reunustetun mustan hameen, samalla tavalla\nreunustetun mustan viitan, lesken myssyn ja paksun leskenhunnun.\n\nNäin pukeutuneena hän mennä köpitti katua pitkin ja pysähtyi haikean\nnäköisenä kirkon portaiden juureen, niin kuin hänen olisi kerrassaan\nmahdotonta kiivetä niitä ylös.\n\nNuori Pöyhkä näki hänet, ja kun hänellä on pöyhkeytensä takana muutamia\nhyviäkin vaistoja, hän lähti ritarillisesti auttamaan. Hän sai käteensä\nvapisevan, lapaseen pistetyn käden - se todella vapisi, sillä Ilse\nhytkyi huntunsa takana pidätettyä naurua -- ja auttoi tukien hänen\nheikkoja tutisevia jalkojaan portaita ylös, eteisen läpi ja käytävää\nedelleen penkkiin. Ilse sopersi katkonaisen siunauksen, ojensi pojalle\nhartauslehtisen, istui siinä koko kirkonmenojen ajan ja köpitti sitten\nkotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä koko koulu tietysti tiesi jutun ja toiset\npilkkasivat poikaparkaa niin että kaikki pöyhkeys tihkui hänestä pois,\nainakin toistaiseksi. Ehkäpä tapaus on hänelle hyväksi.\n\nMinä tietysti ripitin Ilsen. Hän on iloinen, rohkea huimapää eikä\najattele seurauksia. Hän tekee aina mitä mieleen juolahtaa, vaikkapa\nkuperkeikan kirkon käytävällä. Minä rakastan häntä -- rakastan --\nrakastan; enkä tiedä kuinka ensi vuonna tulen ilman häntä toimeen.\nTämän jälkeen meillä on aina eri huomispäivät, kasvamme erillemme, ja\nkun joskus tapaamme toisemme, olemme ventovieraat. Ah, minä tiedän,\nminä tiedän.\n\nIlse kauhistui Perryn röyhkeyttä, kun tämä luuli minun joskus rupeavan\nvaimokseen.\n\n-- Mitä vielä, eihän se ollut röyhkeyttä, alentuvaisuutta se oli,\nsanoin nauraen. -- Perry kuuluu Carabas'n markiisien suureen sukuun.\n\n-- Niin, kyllähän hänellä tietysti on loistava tulevaisuus. Mutta aina\nhän sittenkin tuoksahtaa Stovepipe Townille, vastasi Ilse.\n\n-- Miksi sinä aina olet tyly Perrylle? minä soimasin häntä.\n\n-- Hän on semmoinen suutaan soittava pöllö, sanoi Ilse jurosti.\n\n-- Niin, tietysti, hän on juuri siinä iässä, jolloin poika tietää\nkaiken, sanoin tuntien itseni varsin järkeväksi ja täysikasvuiseksi.\n-- Mutta jonkin ajan kuluttua hän käy vähemmän tietäväksi ja samalla\nsiedettävämmäksi. Ja paljon hän on edistynytkin näinä Shrewsburyn\nvuosina, päätin mielestäni varsin sopivasti.\n\n-- Sinä puhut hänestä niin kuin hän olisi kaalinpää, kuohahti Ilse.\n-- Taivaan nimessä, Emilia, älä ole noin suojeleva ja tietoinen\netevämmyydestäsi.\n\nOn aikoja, jolloin Ilse on minulle terveellinen. Tiedän että ansaitsin\ntämän.\"\n\n_Kesäkuun 27. päivänä_\n\n\"Viime yönä näin unta, että seisoin Uuden Kuun vanhassa huvihuoneessa\nja näin timantin säteilevän lattialla jalkaini juuressa. Poimin\nihastuneena sen maasta. Hetken se oli kämmenelläni, sitten se pakeni\nkädestäni, leiskahti ilman halki jättäen jälkeensä pitkän hennon\nvalojuovan ja muuttui tähdeksi länsitaivaalle, aivan maailmanreunan\nyläpuolelle. 'Se on minun tähteni -- minun pitää tavoittaa se, ennen\nkuin se laskee', ajattelin ja syöksyin ulos.\n\nÄkkiä Dean oli vieressäni -- ja hänkin seurasi tähteä. Minun täytyi\nhidastaa askeliani, koska hän oli rampa eikä voinut kulkea nopeasti\n-- ja kaiken aikaa tähti laski. Kuitenkin minusta tuntui, etten\nvoinut jättää Deania. Mutta sitten yhtäkkiä, sillä tavallahan asiat\nunessa tapahtuvat, sievästi, ilman vähintäkään vaivaa Teddykin seisoi\nrinnallani ojentaen minulle käsiään, silmissään se katse, jonka olin\nnähnyt kahdesti ennen. Laskin käteni hänen käsiinsä, ja hän veti minut\npuoleensa, minä kohotin kasvoni, silloin Dean huudahti katkerasti:\n'Tähteni laski.' Minä käänsin päätäni ja vilkaisin, tähti oli poissa,\nja minä heräsin kolkkoon, rumaan sateiseen aamuun, heräsin vailla\ntähteä -- vailla Teddyä -- vailla suudelmaa.\n\nMitä ihmettä se uni mahtoi merkitä, jos se mitään merkitsee. En tahdo\najatella, että se merkitsisi mitään. Murraynhan ei sovi olla edes\ntaikauskoinen.\"\n\n_Kesäkuun 28. päivänä_\n\n\"Tämä on viimeinen iltani Shrewsburyssä. 'Hyvästi ylpeä maailma, ma\nkotia lähden'. Huomenna Jimmy-serkku tulee hakemaan minua vanhoilla\nmatkarattailla ja minä palaan noissa juhlavaunuissa Uuteen Kuuhun.\n\nNämä kolme Shrewsburyn vuotta näyttivät minusta kovin pitkiltä, kun ne\nolivat edessäpäin. Kun ne nyt ovat takanapäin, ne tuntuvat kuluneen\nnopeasti kuin eilispäivä. Luulen hyötyneeni niistä jonkin verran. En\nkäytä enää yhtä paljon kursiivia, olen saavuttanut hiukan ryhtiä ja\nitsehillintää, olen koonnut hiukan katkeraa elämänviisautta ja olen\noppinut hymyilemään hylkäyslipuille. Tämä on minusta ollut vaikein\nopittava -- ja epäilemättä tarpeellisinkin.\n\nLuodessani silmäyksen näihin kolmeen vuoteen näen jotkin seikat paljon\ntoisia selvemmin ja merkitsevämpinä. Mutta en suinkaan aina niitä\nasioita, joista niin luulisi.\n\nEsimerkiksi Evelynin vihamielisyys ja tuo kauhea viiksikohtaus\ntuntuvat haalistuneilta ja mitättömiltä. Mutta se hetki, jolloin\nnäin ensimmäisen runoni 'Puutarhassa ja Metsässä' -- voi, se se oli\nhetki. Samoin jalkamatkani Uuteen Kuuhun ja takaisin näytäntöiltana,\nsen omituisen runon kirjoittaminen, jonka herra Carpenter repi, yö\njonka vietin heinäsuovalla syyskuun kuutamossa, tuo verraton vanha\nvaimo, joka pieksi kuninkaan, hetki jolloin Teddy katsoi silmiini\nvanhan Johnin talossa -- minusta tuntuu, että näitä elämyksiä haluan\nmuistella Iäisyyden saleissa, kun Evelyn Blaken pistelyt ja Johnin\ntalon häväistysjuttu ja Ruth-tädin näykkimiset ja yksitoikkoinen\njokapäiväinen aherrus ovat ainaiseksi unohtuneet. Ja Elisabet-tädille\nantamani lupaus on ollut minulle hyödyksi, kuten herra Carpenter\nennustikin.\n\nTänään meillä oli päättäjäiset ja luokkajuhla. Minä olin pukeutunut\nuuteen kermanväriseen musliinihameeseeni, ja minulla oli iso vihko\npunaisia pioneja. Dean, joka on Montrealissa kotimatkalla, oli\ntilannut sähkösanomalla minulle täkäläisestä kukkakaupasta ruusuvihon,\nseitsemäntoista ruusua, yhden elämäni kutakin vuotta kohti, ja se\nojennettiin minulle, kun nousin saamaan diplomini.\n\nPerry puhui luokan puolesta ja hän pitikin kauniin puheen. Ja hänelle\nannettiin mitali yleisetevyydestä. Hänen ja Will Morrisin välillä oli\nkova ottelu, mutta Perry voitti.\n\nTänä iltana kirjoitin herra Towersille viimeisen 'seurapiirikirjeeni'.\nTämä työ on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta minä tarvitsin\nne muutamat pennit, jotka se tuotti. Eikä pidä halveksia mataliakaan\nportaita, kun kiipeää nuoren kunnianhimon kukkuloille.\n\nSitten olen pakannut tavaroitani. Ruth-täti tuli toisinaan katselemaan\nminua siinä puuhassa, mutta oli omituisen äänetön. Lopulta hän sanoi\nhuoahtaen:\n\n-- Minun tulee kauhean ikävä sinua, Emilia.\n\nEn ollut uneksinutkaan, että hän voisi koskaan sanoa tai tuntea mitään\nsemmoista. Ja minun tuli siitä ihan vaikea olla. Ruth-täti suhtautui\nJohnin talon häväistysjutun ikävyyksiin oikein mukavasti ja siitä\npitäen tunteeni häntä kohtaan ovat olleet toisenlaiset. Mutta en voinut\nsanoa, että kaipaisin häntä.\n\nOli kuitenkin sanottava jotain.\n\n-- Olen aina hyvin kiitollinen siitä, mitä olet tehnyt minun hyväkseni\nnäinä kolmena vuonna, Ruth-täti.\n\n-- Olen koettanut täyttää velvollisuuteni, sanoi Ruth-täti\nhyveellisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntuu kumman ikävältä erota tästä pienestä huoneesta, josta en\nole koskaan pitänyt ja joka ei ole liioin koskaan pitänyt minusta.\nOn haikeata erota tuosta pitkästä loivasta rinteestä, josta valot\ntuikkivat, ja kuolevasta Byron-parastakin! Mutta en pakottamallakaan\nvoi pahoitella eroani kuningatar Aleksandran öljypainokuvasta.\n\nGiovanna-rouva tulee tietysti mukaani. Se kuuluu Uuden Kuun\nhuoneeseeni. Se on aina tuntunut täällä maanpakolaiselta. Kaihomielin\najattelen, etten enää koskaan kuule yötuulta Ylevyyden maasta. Mutta\nsaanhan kuulla yötuulen Korkean Johnin metsiköstä. Luullakseni\nElisabet-täti aikoo antaa minulle öljylampun, jonka valossa saan\nkirjoittaa, Uudessa Kuussa oveni on tiivis eikä minun tarvitse enää\njuoda pikkulasten teetä.\n\nVaelsin tänä iltana hämärissä pienelle lammelle, jonka lähistöllä on\naina ollut lumoavaa kävellä kevätiltaisin. Rannalla kasvavien puiden\nlomitse siivilöityi veteen lännestä heikkoa ruusun vivahdetta. Ei\ntuulen henkäyskään liikauttanut lammen pintaa, ja jokainen lehti ja\noksa, sananjalka ja ruoho kuvastui sen kalvoon. Katsoin siihen -- ja\nnäin kasvoni: taipuneen oksan heijastusoikun vuoksi näytti kuin minulla\nolisi ollut päässäni lehväkiehkura -- kuin laakeriseppele.\n\nPidin sitä hyvänä enteenä.\n\nEhkäpä Teddy olikin vain ujo!\n\n\n\n"]