[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc6CUSi453FPrK0cP3CP5qXJUBYmENIbUtfbGMhy335U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},728,"Taivaallisia tarinoita","Lampén, Ernst",1865,1938,"728-lampen-ernst-taivaallisia-tarinoita","728__Lampén_Ernst__Taivaallisia_tarinoita",null,"romaani",[],[],"fi",1918,43314,280575,false,45999,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Taivaallisia tarinoita\" by Ernst Lampén is a fictional work written in the early 20th century. The narrative seemingly explores the turbulent socio-political landscape of Finland during and after the civil war, reflecting on the struggles between different factions within society. The protagonist appears to engage in introspection and philosophical discourse, touching upon themes of humanity, conflict, and the quest for solace amidst chaos.   At the start of the narrative, the protagonist observes the violent atmosphere of Helsinki, where the civil war manifests in aggressive confrontations between various groups. Feeling targeted and scrutinized due to his physical appearance, he grapples with the absurdity of these social tensions and expresses disillusionment over the failure of ideological roots amidst the bloodshed. As he tries to navigate the societal turmoil around him, he finds emotional reprieve in music and companionship with his nurturing figure, Impi Maria, ultimately leading to a symbolic journey to a more ethereal realm, suggesting a desire to escape the brutal reality of human conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Kokoelma sisältää humoristisia ja satiirisia kertomuksia, joissa liikutaan vuoden 1918 sisällissodan Helsingistä Karjalan maisemiin ja Väinämöisen pirtille. Kirjoittaja tarkastelee yhteiskunnallisia mullistuksia ja kulttuurikohteita itseironisella otteella yhdistäen arkisia havaintoja mielikuvituksellisiin uniin.","Ernst Lampénin 'Taivaallisia tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 728. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAIVAALLISIA TARINOITA\n\nKirj.\n\nErnst Lampén\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1918.\n\nMercatorin Kirjapaino Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Verisen veljessodan kynsissä.\n Pietarin pihoille.\n Aaronin temppelissä.\n Pohjantähti.\n Väinämöisen pirtissä.\n Istunto alkaa.\n Käyntini Ainolassa.\n Kiertomatkoilla.\n Kiialaan.\n Vesikansassa.\n Impilahdessa.\n Siimes Kanervio.\n Tuonelan koskissa.\n Raadin istunnossa.\n Lauantai-ilta.\n Takaisin Väinölään.\n Lähtö Tuonelasta.\n\n\n\n\n\n\nVERISEN VELJESSODAN KYNSISSÄ.\n\n\nVietettiin hurmeista maaliskuuta 1918. Punaset pistimet olivat\nvilkkuneet jo kuukauden ajan epäilyttävien nuorukaisten ja miesten\nkäsissä. Jokapäiväisillä kävelymatkoillani Helsingin kaduilla olin\nkuullut karkeita solvauksia näitten pyssymiesten huulilta.\n\nJokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin\nsilmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan\nkylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.\n\nKaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi\nruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään\nkaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on\nvieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat\nporvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston\nja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat\npalkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut\neroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina\nyhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen\nkuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät\nlihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä,\nmutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä\nrasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. -- Niin loppui Faraon uni, niin\npunikkien houreet.\n\nLuin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä\nolivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä\nperille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun\nruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että\nihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.\n\nTyrmistyin tämän pintapuolisuuden edessä. Jospa nuo punaiset olisivat\nsanomalehdissään tai puheissaan käyttäneet edes, olkoonpa vaikka kuinka\nköykäisiä iskusanoja! En kuullut koskaan sellaista. Jospa olisivat edes\nvatkuttaneet entisten vallankumousten iskusanoja, vaikka niinkin\nkuluneita kuin: tasa-arvoisuus, veljeys ja vapaus, niin olisihan sekin\nollut jotakin. En niitäkään kuullut. Jospa tuo noin voimakkaasti esille\npuhennut liike olisi synnyttänyt edes yhdenkään juhlarunon, jossa\npäämääriä olisi ihannoitu, niin sitä olisi ollut helpompi ymmärtää ja\nvoinut suopeammin arvostella. Ei mitään tällaista! Innostusta sai\nlietsoa yksi ainoa sana, ja se oli: _lahtari_.\n\nMutta ajoivathan ne köyhälistön tilan parantamista, väitettiin.\nAjoivatko ne sitä? En sitä tullut oivaltamaan. Kaikki tällaiset\ntarkoitusperät hautautuivat murhien ja ryöstöjen valtavaan vyöryyn.\nJohtajat kyllä ehkä hyötyivät, köyhälistö ei ollenkaan.\n\nEi auttanut kaikin ajoin maailmankatsomuksenikaan, pyhä kevytmielisyys,\nkaiken filosofian huippu ja loppu. Tuli hetkiä, jolloin epätoivo ja\ntuska valtasivat mieleni. Jo sodan syttyessä 1914 olin lausunut\nmielipiteen, että sosialistit tulevat lopettamaan kansojen\nteurastuksen. Olin tästä mielipiteestäni saanut kärsiä ankaria sanoja,\nnuhteita ja milt'ei pakoitettu anteeksi pyyntöön. Venäjän bolschevikit\npanivat rauhanhieromiset alkuun. Iloitsin. Mielipiteeni oli voittanut.\nMutta tuli toinen verilöyly, sota-löylyjä kuumempi. Alkoivat\naseettomien joukkomurhat. Alkoivat Venäjällä, siirtyivät meille.\n\nKatkera pettymys!\n\nKuljin taas kadulla. Kaksi siististi puettua työmiestä tuli vastaani\nBoulevardinkadulla. He asettuivat eteeni käytävällä ja huusivat\nkovalla, kolealla äänellä, silmät palavina:\n\n-- Viäläkö tuallaisen lahtarin sallitaan elävänä herrastella tässä\nkaupunkissa?\n\nKuljin suoraan eteenpäin kuin mörssärin kuula. Miehet tekivät tietä.\nOdotin pari sekuntia tavaksi tullutta selkäkuulaa. Tulin juuri\nsairaalasta, jossa ystäväni takaa ammuttuna makasi heikkona potilaana.\nEi kuulunut kuulaa. Siis aseettomia Suomen työmiehiä. Kaikesta päättäen\nyhtä hyvävaraisia miehiä kuin minä itse.\n\nMutta korvani kuulivat sanat _viäläkö, tuallaisen, kaupunkissa_. Miehet\nsiis länsisuomalaisia tai hämäläisiä, jotka eivät milloinkaan opi\noikein lausumaan oivallisen henkitorvensa nimeäkään \"Työmies\", vaan\nsanovat aina \"Tyämiäs\".\n\nOlen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon\nluonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo\nkaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä\nääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon\nsilmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia\nsilmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä\nkoskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla\nlepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu\nmuuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain\nvälkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet\ntunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa\nepämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.\n\nOlen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen\ntuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni\ntämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan\nvanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää,\nminä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne\nolisivat \"ijätiviepiä\", niinkuin Karjalassa sanotaan.\n\nMutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa\nmuotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous\nmuuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus\nväkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut\nviinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut\nsietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen\nhenkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei\nole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa,\nmieletöntä, tajutonta.\n\nSelvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä\nkiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta\nmuuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.\n\nNyt olin näkevinäni noitten punakaartilaisten silmistä saman humalan\nuhon kuin markkinoilla. Nyt ei viina villinnyt, nyt veren ja ryöstön\nhimo. Mutta samanlainen oli ilme. Ehkä hunnit ja mongolitkin olivat\nkainoja, ujoja, hienotunteisia paimentaessaan hevosiaan Siperian\naroilla. Mutta kun he samosivat polttaen, hävittäen Europan halki,\nsilloin heillä oli humalaisen hämäläisen silmä.\n\nOliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö,\nhämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet\nsiihen osaa. Voihan ajatella että Länsi-Suomessa, jossa maamme\nsuurimmat työläiskeskustat sijaitsevat, oli yllytykselle soveliaampi\nmaaperä. Niin kyllä, mutta muoto, johon tämä liike pukeutui, oli samaa\norgiastista, mieletöntä, tajutonta rehkinää. Oli siis vaan hämäläinen\nsielun humala.\n\nOlen vakuutettu, että tämä humala haihtuu kohta, niinkuin viinan\nvillityskin, että tästä kansasta tulee samanlainen työteliäs, vakava,\nrehellinen väki, kuin tähänkin asti. Humalan ja pohmelon lakattua mies\non taas ihmisten parhaita.\n\nTällaisia tuskissani aprikoin, huomatessani mihin kuiluun oikeutettu\nharrastus humalaisten käsissä oli syöksymässä.\n\nNiinkuin vanha kuningas Saul murhemielisenä sai lohdutusta Davidin\nharpunsoitosta, niin minäkin hain hoivaa musiikista. Maailmanmestarien\nsinfoniiat avasivat minulle autereisempia näköaloja, jopa taivaallisia\nmaisemia. Pääsin aina näistä hetkellisistä tuskista, ja pyhä savolainen\nkevytmielisyys valtasi mieleni.\n\nMutta sattui tapauksia, näinä synkkinä päivinä, joissa piili melko\nlailla ilveilyn aiheitakin.\n\nHyvä ystäväni, arvokas, harmaahapsi valtiopäivien virkamies,\njoutui eräänä keskipäivänä parin nuoremman toverinsa kanssa\npidätetyksi keskikaupungin kahvilassa. Automobiili kiidätti saaliit\nVuorimiehenkadun tutkintovankilaan. Kuulustelua valmistettiin.\n\nPöydän päässä istui tuo herra tuomari, entinen käsityöläinen,\nsynnyltään lipevä kuopiolainen. Vieressä kyyhötti kirjuri, \"piisarj\"\nvenäläisiksi sanottuna, syntyjään perkjärveläinen. Siis koko Itä-Suomi\nyhdistettynä näissä kahdessa henkilössä. Tuomarin vyötäisistä roikkui\nmahtava coltpistooli, joka hänen istuessaan heilui säärien välissä kuin\npendeli seinäkellossa. Pöydälle oli sovitettu kaksi kuularuiskua, aukot\ntutkittavaa kohti.\n\nItäsuomalainen on taiteilijaluonne. Hän tahtoo esiintyä koristeellisen\nkehyksen ympäröimänä niinkin kuivassa toimessa kuin tutkintotuomarin\nvirka on. Onko toivomiselle enää varaa, kun punahallituksen\ntutkintotuomari alleviivatakseen koko valtansa täyteläisyyttä, lepäilee\nkahden murha-aseen suojassa ja kolmas ase näkyy pöydän alta. Mutta\nnämät tunnuskuvat olivat vaan koristeellista laatua. Aivan varmasti ei\ntuomari eikä piisarj kyenneet hoitamaan kuularuiskuja, tuskin\nlaukaisemaan yhtään laukausta Coltistaan. Tuomari istui siinä kuin\njumalten kuningas Odin, kaksi korppikotkaa molemmin puolin istuintaan.\n\nVangitut odottivat masentuneina odotussalissa kuulustelun alkua. Yksi\npidätetyistä oli jo viikkoa tätä ennen ankaran tuomarin tutkittavana,\nmutta taloudellisessa suhteessa juuri köykäiseksi löytty.\n\n-- Syytetyt sisään! kuului huuto.\n\nTämä toiskertalainen tuupattiin ensin sisään.\n\nKuului tutkintotuomarin äreä karjahdus:\n\n-- Mittee työ tuota köyhee raukkoo alavariin tänne rettuutatte, eikö\nniitä kaupungista ennee löyvy sen kummempia? Antaa sen livistee\nhiiteen!\n\nTuli kunnianarvoisen ystäväni vuoro.\n\nHän astui sisään arvokkain askelin, kuten pyhä Ibis lintu krokodilin\nkidan eteen Niilin liejuisilla rannoilla.\n\n-- Ahhaa! Nytpä taijettiin suaha oikee pomo kynsiimme, huudahti\ntuomari.\n\nHenkilötiedot pani piisarj paperille. Kaikin puolin mitä iloisimpia\ntoiveita herättäviä!\n\n-- No, sanokeepas nyt, mitenkä työ tuumasitte sen sillan räijäyttee?\n\n-- Minkä sillan?\n\n-- Elekee kielastella. Nyt on piru merrassanne. Tunnustakee heti, niin\nhelepommalla piäsette.\n\n-- Minä vaadin Teitä sanomaan, mistä sillasta Te puhutte.\n\n-- Vai vaaditte! Mitä siinä Ottolinin kirjeessä seisoi?\n\n-- Ottelinin kirjeessä? En minä pidä tapanani lukea Ottelinin kirjeitä.\n\nPuolisen tuntia lipevä kuopiolainen tuomari sitte tiukkasi tietoja\nvuoroon sillasta vuoroon kirjeestä. Lorun lopuksi tuomari lausui:\n\n-- Mittee myö ennee siitä sillasta riiellään. Piäsette vapaaksi, kun\nhankitte takkuun, ett' ette pakene kaupungista ja suavutte\ntutkittavaksi kutsuttaessa.\n\n-- Hyvä, sen hankin.\n\n-- Mutta sen pittää olla rahatakkuu.\n\n-- Kuinka suureksi arvostelette minun henkeni?\n\n-- Tjah. Olisko tuo ykstuhat markkanen liikoo, kysyi tuomari ja\nkatsahti levottomasti tutkittavaan.\n\n-- Voinhan senkin hankkia huomenna.\n\n-- Mutta näin meijän kesken sannoin, piäsette jo heti vappaaks, kun\nvuan lyötte selevän rahan pöytään.\n\n-- Mistä minä selvän rahan otan näin iltamyöhällä, kun pankitkin ovat\nsuljetut.\n\n-- Onhan noin arvokkaalla miehellä rahallisia tuttavia. Pulittakaa pois\nrahat pöytään, niin piäsette sillä kertoo! Soittakee telefonissa.\n\nNo niin. Arvokas ystäväni tuumi, että tosin säädyllinen vuode kotona on\nhauskempi kuin tila tässä salissa kuularuiskujen keskellä, mutta onhan\ntuhat markkaa huimaava hinta yhdestä yökortteerista.\n\nHän soitti ja varakas ystävä lupasi.\n\n-- Sohvyör, sohvyör, missä sohvyör! -- Aja heti Vironkadulle, tässä\nosoite, ja tuo herra tänne, hätäili tutkintotuomari.\n\nSohvyör lähti. Odotellessaan chauföriä tuomari herkesi ystävälliseksi\nja rupesi tarinoimaan iloisesti syytetyn kanssa.\n\n-- Ottakee pois tämä ystävänne osoitelippu ja repikee se palasiksi.\nTässä talossa assuu sellaista konnapoikoo, että jos ne suavat lipun\nkässiinsä, niin ei teijän ystävänne henki paljon paina. Niin se on aina\nsoan aikana. Niin se on. Ranskassa, niin Saksassa ja niin Englannissa.\nVenäjällä tuas aina ollu niin. Niinkun tiiätte, sellaista järjestystä\nsanotaan atamaniksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra tutkintotuomari, atamani on kasakkapäällikön\nnimi.\n\n-- Niinkö? Ulukomaalainen sana se on. Kuulehan piisarj, miksikä sitä\ntällaista järjestystä sanotaan?\n\n-- Minusta nähen suat sannoo, miks' tahtonet.\n\nRikas ystävä vyöryy sisälle ja laukasee tuhatlappusen pöytään.\nTutkintotuomari nousi pystyyn, hymyili, kumarsi ja huudahti:\n\n-- Kahtokeepas, en koske tuohon \"härännahkaan\", ennenkun kuitti on\nvalamis. -- Piisarj! Kuitti valmiiks! Mutta muista, kirjurj, maksa pois\nne 200 markkoo siihen yleiskassaan! Sinä otit eilen lainaks' sieltä.\n\n-- Hoija sinä lainas, minä hoijan omanj!\n\nNyt nousi tutkintotuomari hymy huulilla pöytänsä takaa, tuhatlappunen\nkourassa ja lähti saattamaan vieraitaan ulos. Syytetty oli hankkinut\nkotoaan lämpimiä ja pehmeitä makuuvaatteita kaiken viipymisen varalta.\nKun siis vapauden hetki näin odottamatta koitti, pyysi hän saada jättää\nvarustuksensa Ottelinille, pääsyytetylle, mutta tutkintotuomari vaan\nmyhäillen ilakoi:\n\n-- Ottooten vuan pois myttynne, kyllä myö Ottolin hoijetaan kun on\notettukin. Sohvyör, vie herrat kottjiin, ja vielä helekkarin kyytiä.\n\nTämän sanottuaan tuomari palasi pöytänsä ääreen ja coltpistooli pomppi\nvatsan päällä.\n\nVarttitunnin päästä oli Ottelinkin vapaa, sillan räijäyttäjä muka ja\nvaarallinen konspiratööri.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että rakastan tällaista itäsuomalaista\nvallankumousta enemmän kuin länsisuomalaista teurastusta. Siellä\nVuorimiehenkadulla hallitsi myöskin kaksi länsisuomalaista, isä ja\npoika. Nämät hoitivat vaan teurastusta, savolaiset yksinomaan --\npuoliystävällistä kiristystä.\n\nKun piisarj pakeni Helsingistä heti saatuaan tiedon saksalaisten\nsaapumisesta Hankoon, näytteli hän suuria rahapinkkojaan\nkortteeriemännälleen ja sanoi:\n\n-- Sen minä vaan voin vakuuttaa, ettei yksikään porvari voi väittää\nminun koskaan esiintyneen _epäkohteliaasti_.\n\nAivan niin! Jos itäsuomalaiset saisivat oman luonteensa mukaan\njulkilausua tuomioita, niin epäkohteliaita ne eivät koskaan olisi. Ehkä\nne mahdollisesti syytetylle sentään olisivat taloudellisesti\nrasittavia!\n\nTämä tapaus on siihen määrin tyypillinen, ett'en ole maininnut tuomarin\nenkä piisarin nimeä. Lukija on hyvä ja sijoittaa minkä nimen sopivaksi\nhavaitsee tuomarille ja piisarille. Se ei aiheuttane vaikeutta.\n\nNämät tällaiset tapaukset tuottivat ainakin hetkellistä iloa, mutta\nmurhat ja kidutukset, joita punakaartilaiset harjoittivat, saivat\nmielet pohjiaan myöten tyrmistymään.\n\nKuka olisi luullut, että Suomen työmiehet vielä 1918 ovat samalla\neläimellisellä asteella kuin kalmukit ja kirgisit isonvihan aikoina tai\nkuin kasakit venäläisessä armeijassa tätä nykyä! Ei kukaan olisi\nuskonut, jos ennen tätä olisi väitetty, että Suomenkin kansa kykenee\nraa'assa julmuudessa kilpailemaan Aasian villikansojen kanssa. Olisin\nhurjasti vihastunut, jos sellaista kenenkään huulilta olisin kuullut.\nJa nyt! Nyt saapuu viesti viestin perästä kielien uloskiskomisista,\nristiinnaulitsimisista, kirkkojen saastuttamisista, pappien murhista.\nTällaistako se olikin suomalaisten työläisten uskonnonvapauden\nharrastus. Sehän olikin vaan uusi inkvisitioni, uusi noitien vaino.\nTällä kertaa vaan kohdistettu kirkon omiakin miehiä ja lahtaria\nkohtaan.\n\nJo silloin kun hyvät tuttavani Arvid Järnefelt ja Jean Boldt\nrynnistivät Helsingin kirkkoihin olin yhtä kauhuissani kuin\nkiukuissani. Kun sain nimettömiä herjauskirjeitä siitä, että julkisesti\nolin paheksunut heidän hurjia hommiansa, lohdutin mieltäni sillä, että\nsekä nämät kirkkojen rynnistäjät että nimettömät kirjoittajat kuuluivat\nuskonnollisiin lahkoihin eivätkä uskonnollisen, vapaan tutkimuksen\nharjoittajiin. Suuren Leo aasialaisen oppilaita.\n\nAasialaisuus se on yltiöpäistä tunnelmaa, se on haaveilua ilman järjen\njohtoa, se on kuumeista kiihkoilua, se on jähmettynyttä dogmatiikkaa ja\nsäälimätöntä julmuutta tämän dogmatiikan puolustamiseksi, se on\nmaallisen elämän kaikkien arvojen halveksumista, se on likaa, paisetta\nja ruttoa jokapäiväisessä elämässä. Sieltä syöksyvät sekä sielua että\nruumista tuhoavat basillit meille, sieltä leviää hengellinen ja\n\"ruumiillinen\" musta surma valkoiseen Europaan.\n\nOlen kaikilla käytettävinäni olevilla aseilla koettanut voimieni mukaan\ntaistella tätä aasialaista ajatuksen ja elämän likaa vastaan. Olen\niloinnut sydämmeni syvimmistä sopista europalaisen ajatuksen voitosta\nkreikkalaisessa maailmassa, renessansin aikakaudella ja erittäinkin\nvalistusajan vuosisadalla, ja olen arvostellut näitä ajanjaksoja\nihmiskunnan elämässä sen suuriksi ponnistusyrityksiksi irti pitkistä\nmustanmustista väliajoista.\n\nOlin riemastuksella seurannut saksalaista uusinta kirjallisuutta sekä\nuskonnon, moraalin että yhteiskunnan aloilta. Olin huomannut kaikissa\nnäissä kirkkaan europalaisen ajatuksen, tunteen ja järjen veljellisen\nsopusoinnun. Ilokseni olin myöskin huomannut, että meidän suuri\nsosialistinen puolueemme otti oppia samoista aatteista.\n\nMutta sittenpä sodan aikaan nousi hirvittävä idän vihuri, oikea\nporottava Aasian aavikonmyrsky. Ilmestyi vinosilmiä kaduillemme,\nkirgiisiä lammasnahoissa ja lammasnahkaisissa turbaneissa, villiä\nkasakkia, haisevia kiinalaisia, koirankuonolaisia ja heidän mukanaan\nsyövyttäviä tauteja ja paiseita. Ja jokaisen käsikoukussa suomalainen\ntyttö aasialaisilla paiseilla saastutettu.\n\nPuuttui vaan itämaiset kuvaukset lasten murhista, ihmisteurastuksista,\njoita nykyään sanotaan pogromeiksi. Tulisiko meillekin näitä pyhiä\naasialaisia näytelmiä?\n\nTuli. Ja ne pani toimeen aasialaisten villitsemät suomalaiset miehet,\nmuka Suomen työväen nimessä. Murhenäytelmä, jota en ollut aavistanut.\n\nMitä hyötyä on ollut meidän monisatavuotisesta kansanopetuksestamme,\nmeidän pyhäkouluista, rippikouluista ja kansakouluistamme, kun kansamme\nsittenkään ei ole kyennyt kohoamaan korkeammalle kuin Palestinan\njuutalaiset, Aasian barbaarit ja keskiajan kristityt europalaiset. Oli\nsyy mikä olikaan, lankesin mustimpaan epätoivoon kaiken inhimillisen\npyrinnön hyödyllisyydestä. Ihmispeto meissä ihmisissä sittenkin on\nvanhinta ja voimakkainta. Se sivistys, mikä tällaisen voisi\ntukahduttaa, onko se koskaan rahvaan saavutettavissa?\n\nEpätoivoissani hain ja sain lohdutusta siitä ilmavasta taiteenhaarasta,\njoka on kaikkein vähin materiaan sidottu, musikista. Isä Haydnin\nsinfoniiat loihtivat minussa esille kesäisiä kuvaelmia Tonavan ihanasta\nlaaksosta. Näin akasiapuiden puhkeavan ihmeen siropiirteisiin,\nhelakanvihreisiin lehtiinsä, nurmi tuoksui, lehdoissa räiskytteli\nmustarastas riemuisia säveleitään ja avaruudessa tirskui satakunta\nleivosta, tuhatkunta, niitä oli ilma täynnänsä. Wagnerin Parsifalissa\nsukelsin keskiaikaiseen mystiikkaan, tuohon kuumaan erotiikkaan, jossa\nei vedetä rajaa jumalaisen ja maallisen rakkauden välillä, jossa kaikki\nsulaa yhteen ihmeelliseen, miltei harhaviettiseen lemmen lumeeseen,\njosta Aasian kirpeä lemu tuoksahtaa ulos. Kyllästyneenä lykkäsin nuotit\nsyrjään. Siinä oli \"läkähtänyttä ja verta\". Koetin Tschaikoffskyn 6:tta\nsinfoniiaa. Venäläistä lemmen laulua! Pois sekin, vaikka niin ihanaa!\nPois aasialaisuus! Taivaallisen rauhan sain Beethovenilta. Vaelsin\nhänen talutuksessaan läpi 9 sinfoniaa. Pysähdyin 5:nen sinfoniian\npitkään allegro-osaan. Siinähän oli portaat taivaaseen. Kapusin\nportaita ja sieluni saapui taivaan esikartanoihin, missä ilo, riemastus\nja mielenrauha vallitsi. Soitin soittamistani, ja ilo aina täytti\nolentoni. Tavotin kiinni oman pyhän kevytmielisyyteni, hankitun valkean\nSavon ikipakanallisen kansan huulilta. Pyhä kevytmielisyys, maallisen\nelämän ainoa lohdutus, kaiken filosofiian huippu ja loppu. Se on\nkotoisin viileistä aivoista, joissa ei aasialainen kuume konsanaan ole\nsoluja syövyttänyt. Europalaisista aivoista!\n\nKun mustansurman paiseet muinoin pursusivat italialaisten ruumiissa,\npakeni Boccaccio ystävättärineen ja ystävineen korkeille vuorille\nilakoidakseen ja tarinoidakseen hulluja kaskuja. En päässyt Helsingistä\npakoon, ei annettu matkalupa-lippua. Helsinki oli saarrettu.\n\nMutta Beethoven neuvoi tien. Hän oli mielikuvituksensa siivillä\nlöytänyt taivaan. Eikö minunkin onnistuisi paeta taivaaseen. Sinne ei\nvaadita lupalippua. Pois piti minunkin päästä tästä aasialaisten\nsaastuttamasta kaupungista ylös viileisiin avaruuksiin, yläisihin\nmaaemihin, alaisihin taivoisihin.\n\nMutta taivaaseen on hauskempi matkata seurassa kuin yksinään.\nKorkeat esikuvat jo vaativat sitä. Pitää nousta taivaaseen rakkaimman\nmaallisen olennon kanssa. Minulla on kasvattitytär, Impi Maria, --\nkeltatukkainen, punakkaposkinen, hiljainen ja säädyllinen, hänet minä\notan mukaani! Impi Maria, mikä taivaallinen nimi! Avaruuksien\nruhtinattaren, taivasten kuningattaren täysi kaima. Impi Maria =\nNeitsyt Maaria. Tämän nimen oli minun hiljainen tyttöni saanut kymmenen\nvuotta sitte Saarijärvellä, vanhempien aavistamatta kenen kaimaksi he\nhänet tekivät.\n\nImpi Marian ja minun välillä oli tosin jokunen vuosi sitte ollut\nlyhykäinen väittely eskatologisista, taivaallisista asioista, mutta\ntämä loppui kohta suloisimpaan sovintoon ja yksimielisyyteen.\n\nIstuin upean Ljungbergan huvilan suurella parvekkeella ja nautin ensi\neineekseni lemuavaa teetä ja mustanviinimarjan hienon hienoa nestettä.\nLauha louna puhalteli Itämeren virkistävää ilmaa sieramiini ja pani\naivan vieressä kasvavien, korkeitten koivujen oksat ja tertut\nvipajamaan ja lepattamaan ympärilläni ja päälläni. Olin juuri\nsytyttänyt ensimäisen, heikon La Crema sikarin suitsuamaan, kun Impi\nMaria istuutui pöytään, kiinnitti suuret, kauniit Saarijärven siniset\nsilmänsä minuun ja lausui haikealla äänellä:\n\n-- Setä, sinä et pääse taivaaseen!\n\n-- Vai niin, oli minun lyhyt vastaukseni, sillä siinä tuokiossa en\ntodellakaan taivasta kaivannut. Minullahan oli taivasta paraillaan\nsielussani.\n\nSamallainen tilanne ja kohtaus uusiutui parin viikon kuluttua. Impi\nMaria valitti:\n\n-- Et sinä pääse taivaaseen, Setä!\n\nRupesin vainuamaan jotakin panettelua ihmisten taholta. Olisikohan joku\nsanonut tytölle, että minun uskontunnustuksessani olisi korjattavia\nkohtia.\n\n-- Kuka Lelli kullalle on sellaista sanonut? kysyin.\n\n-- Ei kukaan. Mutta et sinä pääse.\n\nEn ollut koskaan puhunut Lellilleni muusta taivaasta kuin\ntähtitaivaasta, jota yhdessä olimme tutkineet, enkä liioin\neskatologillisista seikoista ylimalkaan. Tiesin, että Suomen valtio\nsiitä pitää tarkan huolen kouluissaan. Sentähden ihmettelin suuresti\nhänen varmuuttaan näin vaikeassa asiassa, josta vaan papit ja vanhat\nuskovaiset ovat selvillä.\n\n-- Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?\n\n-- Tiedän minä. Et pääse.\n\n-- Sano, miksikä en!\n\n-- Sinulla kun on parta. Ei enkeleillä ole partaa.\n\nKoppasin Lellini syliini, halasin häntä, ja silittelin hänen pitkiä,\nkeltaisia suortuviaan. Siis vaan ulkonaisista syistä eikä sisällisistä\nrikoksista.\n\nNauroin ja leikittelin tyttöni kanssa.\n\n-- Kuule Lelli, minä ajan joka aamu partani taivaassa. Enkö sitte\nkelpaa?\n\n-- Et kelpaa, et, et. Eihän enkeleillä ole edes parransänkeäkään, sanoi\nImpi Maria, ja katsoi minuun surullisilla silmillään.\n\n-- Eikö kellään taivaassa ole partaa.\n\n-- Ei kellään.\n\n-- Eikö Jumalallakaan? Impi Maria katseli ällistyneenä minuun kotvan\najan, karkasi sitte kaulaani ja huusi:\n\n-- On Jumalalla, on sillä. Pääset sinä taivaaseen. Impi ei tullut\najatelleeksi, että Jumalalla on parta.\n\nMe istuimme pitkät ajat täydellisessä sopusoinnussa taivaallinen\nesimaku sieluissamme. --\n\nNyt kun tuli ikävä pois hullusta maailmasta pyysin Impi Mariaa\nlähtemään seuralaiseksi taivaaseen.\n\n-- En lähde, sinä aina lasket leikkiä, ja taivaassa pitää olla totinen,\nsanoi Impi.\n\n-- Kuka sen on sanonut, että taivaassa ollaan totisia. Hyvät ihmiset\novat aina leikillisiä, pahat ja sairaat vaan totisia. Taivaassa vaan\niloitaan ja nauretaan, sillä siellä on paljon lapsia. Vanhoja\nihmisiäkin siellä lapsettaa. Tule vain Impi mukaan. Saat leikkiä siellä\nAinon kanssa lehtoloissa ja laulella hänen kanssaan joka lahdella.\n\n-- Minkä Ainon?\n\n-- Tuon, joka seisoo tuolla nurkassa käsi otsalla, tuon kipsisen\nkuvapatsaan. Ja jos ukkonen alkaa käymään täällä maailmassa, kenen\nturviin sinä pyrit, kun minä olen taivaassa.\n\n-- No minä tulen, sanoi Impi Maria. Mutta sinun pitää esiintyä\nsiivosti, muuten minä jätän sinut.\n\nLäksimme sitte eräänä maaliskuun iltana kävelemään Haaksirikkoisten\nkummulle, minulla Loitsurunot kainalossa ja Impi Marialla samanlainen\nkädessä. Istuuduimme penkille ja aloimme lukea loitsuja saadaksemme\nsiivet, millä taivaaseen kohota. Saksalaisen kirkon luona laukesi\npunakaartilaisen kiväri vahingossa ja dum-dum-kuula murskasi hänen\nkäsivartensa. Satamassa vastasivat venäläiset matruusit kokonaisella\nyhteislaukauksella. Heillä oli tapana tällä tavoin huvitteleida iltansa\nkuluksi ja lähimmäistensä iloksi.\n\nKaamea oli ilta. Kaameat olivat nämä illan näyt. Allani pitkä rykelmä\nkaikenlaisia sota-aluksia, mikä laiturissa kiinni, mikä kiinni\ntoisessa. Kaikki lian ja siivottomuuden vallassa. Väki kuritonta ja\nväkivaltaista. Matruusit hääräsivät edestakasin ja raahasivat\nryöstettyä tavaraa aluksiinsa. Yhtä laivaa vartioitiin visusti. Sinne\noli sullottu keisarin ja keisarinnan uskotut ystävät, taikurit,\naasialaiset poppamiehet ja ylhäinen kamarirouva. Ei Helsinki ollut enää\nmeidän pääkaupunkimme. Se oli vaan Aasian etuvartio pohjolassa. Koko\nsielullani pyrin pois tästä saastaisesta pesästä, pois avaruuden\nikikirkkaille pihoille, valoisille tanhuille. Tartuin kirjaani ja\nrupesin selailemaan. Impi Maria avasi myöskin omansa ja taikominen\nalkoi.\n\nLuin:\n\n    \"En puhu omalla suulla\n    Puhun suulla suuremmalla\n    Maarian sulalla suulla,\n    Herran hengellä hyvällä.\n    En liiku omin lihoini\n    Liikun luojani lihoilla\n    En väiky omin väkeni\n    Väikyn väellä Kaikkivallan\n    Anna Luoja lentimiä\n    Millä maasta nosteleime\n    Pilvihin pirajavihin\n    Hattaroihin haitukoihin\".\n\nTunsin syyhyä lavoissani. Yhden'äkin pulmahtivat lumihohtoiset enkelin\nsiivet päällystakkini lävitse ja rupesivat lepattamaan.\n\n-- Sinulla on jouluenkelin siivet, setä, katso lumivalkoiset siivet,\nhuusi Impi Maria ihastuksissaan.\n\nMutta ei enkelin siivet jaksaneet nostaa minua, syntistä, parrakasta,\nraskasta raukkaa. Ne siivet ovat leikatut kuihtuneitten laupeussisarien\npainoa silmällä pitäen. -- Luin loitsuja sivumäärin ja Impi Maria luki\ntoisia kohtia.\n\n    \"Huoli en enkelin evistä\n    Pyhän linnun liehuskoista.\n    Anna siivet sirkeämmät\n    Syltä seitsemän satoa\".\n\nTunsin siipieni kasvavan ja musenevan. Näin kokon keltasenruskeat\nsiivet levenevän kahdelle taholle, koppasin tytön käsivarrelleni ja\nkäärin vaippoihini. Nyt nousi raskas sieluruumiini ilmaan. Sivumennen\nvilkasin ikkunasta sisään Vuorimiehenkadun punaiseen raastupaan.\nSavolainen tutkintotuomari ja karjalainen piisarj hymyhuulin kiristivät\nrasvaisia lunnaita suuren voiyhtiön, Valion, toimeenpanevalta\njohtajalta.\n\nNoustiin, kohottiin, toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi.\nImpi Maria oli loihtinut itselleen aivan pienen pienokaiset siivet,\njotka myöskin lepattivat huimasti.\n\n\n\n\nPIETARIN PIHOILLE.\n\n\nSuuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä\ntaivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi\nsietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.\n\nHelsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät\nvähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima\npyyhkieli kasvojani.\n\n-- Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.\n\n-- Vähän sormiani ja varpaitani.\n\nKohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä,\nmuodoton, uhkaava, juhlallinen.\n\n-- Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.\n\n-- Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat\nväittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.\n\nJo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen\nsinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet\ntaivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva\nteräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli\nyhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni\nkulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme\nturhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista\nsuurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja\nmelskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä\nsulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni.\nSiunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan,\nmielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme.\nMielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen\nsunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja\nainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat.\nJärjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä.\nTaivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin\nkenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri\nihmisillä vaan sukulaisluonnetta.\n\n-- Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.\n\n-- Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?\n\n-- Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.\n\n-- Ei, ei. Se on \"Koko Maailma\". Setä on usein soittanut sitä.\n\nLähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.\n\n-- Katso, setä, tuolla on kaljaasi.\n\n-- Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et\ntunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.\n\n-- Siinä on maalattu kupeeseen _Väinämöinen II_, ja jotakin muuta sen\nalla.\n\n-- Alla seisoo \"pinxit Akseli Gallen-Kallela\". Se on se alus, jolla\nVäinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.\n\n-- Missä on Väinämöinen I?\n\n-- Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi\nkynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin\nGallenin maalaama.\n\n-- Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana\nHelsingissä) kun se akka oli ruma.\n\n-- Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on\nVäinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun\nVäinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin\nsamalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan\npäässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin\nyksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan\nvalkoisista kalansuomuksista.\n\nAstuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian\nkohmettuneita sormia. -- Mutta miten päästä irti siivistä.\n\n-- Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.\n\n    \"Oi Ukko ylijumala\n    Mies totinen toimellinen\n    Alla taivahan asuja\n    Päällä pilvien pysyjä\n    Pihet pilvestä piruta\n    Käteheni oikeahan\n    Joill' on varret maanmatoiset\n    Terät kirjokäärmehiset.\n    Niillä leikkaan lemmon siivet\n    Veän pois veriset äimät.\n    Ihosta inehmo raukan,\n    Karvoista kavon tekemän\".\n\nSain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten.\nTämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat\nkuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa\nkauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.\n\n-- Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri\ntarvitaan.\n\n-- Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla\nsiipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.\n\n-- Myy se kirja.\n\n-- En kirjaa myy, mutta siivet myyn.\n\n-- Paljonko tahdot?\n\n-- Paljonko annatte?\n\n-- 10 Sm.\n\n-- Liian vähän. Oletteko juutalaisia?\n\n-- Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni\npieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa\npurjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän\nvirkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.\n\n-- En. 15:ta vaadin.\n\nNyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin\nsuoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.\n\n-- Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat\nkäteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.\n\n-- Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän\nNiniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja\njumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?\n\n-- Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään\nmaailmassakin.\n\n-- Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin\naasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.\n\n-- Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli,\nteidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina\naluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee\nsinut, noin lihavan miehen.\n\n-- Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?\n\n-- Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.\n\nEdessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla\nkeltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi\nkilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin\npäässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta,\nkultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.\n\nKäännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi\nsisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen\nparta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita\nkalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta.\nMe kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo\nlaskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.\n\nLaskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin\nsyvälle kuin vain voin. Impi niiasi.\n\n-- Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko\nantaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.\n\n-- Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista,\nettä taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä\nmaksan täyden lapsestakin.\n\n-- Oletko luterilainen vai katolilainen?\n\n-- Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että\nsuuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini\nolikin Würtembergistä.\n\n-- Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni\nottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.\n\n-- Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.\n\n-- Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään\narvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan\navaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit\novat halki vuosisatojen prameilleet.\n\n-- Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko\nsinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine\nvaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.\n\nPietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset\nputoilivat maahan.\n\n-- Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken\ntunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en\nkoskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne\nlähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja,\nja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket\nJerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes\nhepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut\nkielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän\n\"makiata viinaa\". -- Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä\nammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun --.\n\n-- Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.\n\n-- Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä\nmaailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan\nvaltakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan,\nrupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari,\neikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin\ntähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut\ntänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää\nvaatimusta. -- Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta\nolisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin\nkitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty,\nenkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! --\nSinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä\nkulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi,\nmutta \"lahtareilta\" otin kaksinkertaisen hinnan.\n\n-- Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.\n\n-- Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun\nseuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli\npahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin\npäät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.\n\n-- Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?\n\n-- En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta\nmeidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja\nraastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi.\nMutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta,\nneulansilmästä ja taivaasta.\n\n-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu\nrikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan\nsiitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat\nraakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne\npunikkien tahi mustikkien taholta.\n\n-- Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan\npääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja\ntilaisuuden sattuessa se puhkee esille...\n\n-- Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit\nkammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin\npätseihin...\n\n-- Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe\npystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät\naramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä,\nraakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään\nja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran\nkorvan irti ylimäisen papin palvelijalta.\n\n-- Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se\nmiekkaan hukkuu.\n\n-- Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla\nsiivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.\n\n-- Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta\nsisäänpääsystä.\n\n-- Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea\nvainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista\nei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat\nharvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet\ntytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.\n\n-- Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.\n\nOtin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.\n\n-- No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin\npuolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan\njonon jälessä, niin ette eksy tieltä.\n\nLäksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten\njälkiä.\n\n-- Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.\n\n-- Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa\nsetelit säretyiksi.\n\n\n\n\nAARONIN TEMPPELISSÄ.\n\n\nKun oltiin taivaan kullatusta portista päästy läpi, avautui huimaava\ntaivaallinen lakeus eteemme. Henkiolento kysyi:\n\n-- Mistä maasta?\n\n-- Suomesta.\n\n-- Oikealle siis.\n\nMenimme oikealle ja kuljimme virstamääriä kohti korkeita rakennuksia,\njoitten ikkunoista tuikki tähtien räpyttävä valo. Kaksi marmorirappusta\nkymmenen kertaa leveämmät ja korkeammat kuin Nikolainkirkon kiviportaat\njohtivat näitten äärettömien rakennusten altaaneille. Vanha harmaahapsi\nvanhus seisoi juhlallisin elein toisen portaan juurella.\n\n-- Mistä maasta?\n\n-- Suomesta.\n\n-- Mistä syntyjänne?\n\n-- Savosta.\n\n-- Menkää toisille rappusille. Siellä ottaa veljeni Aaron, ylimäinen\npappi, vastaan. Niinkuin raamatusta tiedätte, on minulla hidas puhe ja\nkankia kieli. En jaksa kuunnella savolaisten puhetulvaa. Mutta Aaron,\nhän on tottunut teidän sukkeluuden yrityksiinne. Minun viidestä\nkirjastani ette löydä yhtään sukkeluutta.\n\nMinä kumarsin syvään ja Impi Maria niiasi, sillä vanhuksen hehkuvista\nkasvoista ja ankaroista silmäyksistä tunsimme hänet Moosekseksi.\n\n-- Se oli niin julman ja vihaisen näköinen, supatti Impi Maria.\n\n-- Niin oli. Etkö muista että hän vihapäissään löi Jumalan itsensä\nkirjoittamat kymmenet käskyntaulutkin rikki, kun Israelin lapset\ntanssivat piiritanssia sen kultaisen vasikan ympärillä.\n\n-- Tuolla on Aaron.\n\n-- Mistä setä sen tietää?\n\n-- Virsikirjassa lauletaan:\n\n    Se on kuin voide kallihin\n    Jok' alas päästä Aronin\n    Liepeille vaatteen vuotaa.\n\nKatso, kuinka hänen voideltu päänsä kiiltää.\n\n-- Niin setä! Katso, nyt taas tipahti iso pisara kultakauhtanan\nhelmoille. Se voide lemuaa tänne asti.\n\nAsetuimme riviin äärimmäisten joukkoon. Siinä tähtien tuikkeessa\näkkäsivät silmäni, että edessäni seisoi suuri joukko nuoria miehiä.\nToisilla oli punaiset nauhat hihoissa, toisilla valkoiset.\n\n-- Veljessodassa kaatuneitako te ollette, huusi Aaron kovalla\nkantavalla äänellä.\n\n-- Niin ollaan, huusivat valkokaartilaiset yhteen ääneen.\n\n-- Millä rintamalla?\n\n-- Savon rintamalla, vastasivat valkoset.\n\n-- Montako teitä on?\n\n-- Meitä valkoisia on 100 miestä, mutta punasia on 150.\n\n-- Käykää hakemassa \"Työmies\" lehti, sanoi Aaron kuoripojilleen.\n\nTyömies tuotiin.\n\n-- Mutta täällä luetaan, että punaisia kaatui vaan yksi, kaksi\nhaavottui, toinen lievästi. Sitä paitsi 3 hevosta ja yksi lehmä, joka\npyssyn paukkeesta säikähtyneenä oli riuhtaissut itsensä irti kytkyestä\nja hyppeli karjapihalla. Alinomaa joka päivä tätä hurjaa valhetta!\n\n-- Otetaanko taivaaseen hevosia ja lehmiäkin, kysyi eräs valkoinen\nsavolainen.\n\n-- Kuuleppas sinä nuorukainen! Heitä sinä viisastelemiset pois täällä\ntaivaassa. Etkö ole niitä harjoittanut kylliksesi siellä Savossa.\nSydämeenkö sinua ammuttiin, kun olet noin kiduttoman ja iloisen\nnäköinen?\n\n-- Ei kun suoraan pään halki. Mutta kyllä minä sentään ennätin ampua 10\npunaista kuoliaaksi, ennenkuin kaaduin.\n\n-- Sinähän valehtelet kuin \"Työmies\". Mutta kaikki te savolaiset teette\nniin. Tunnen teidät jo satojen vuosien takaa. -- Mutta sinä, lihava\nmies siellä pienen tytön seurassa, oletko sinäkin savolainen.\n\n-- Totuuden nimessä en sitä voi kieltää, armollinen herra\nYlimäinenpappi, sanoin nöyrästi ja lähestyin Impi Marian kanssa\nvoideltua pappia.\n\n-- Taas tipahti voidetta Aaronin päästä, supatti Impi.\n\n-- Valehteletko sinäkin?\n\n-- En koskaan. Muut savolaiset valehtelevat.\n\n-- Ettekö te tiedä, mitä suuren veljeni Mooseksen kivitaulussa seisoo\nJumalan kädellä kaiverrettuna sen kahdeksannessa käskyssä?\n\n-- Selitykseksi sananen, armollinen Ylimäinenpappi, keskeytin Aaronin.\nSavolainen eroittaa kaksi lajia valhetta. Toinen, rikollinen, törkeä\nvalhe; toinen n.s. lipetin lasku; varsin vaaraton, suvaittava,\nhyödyllinen ja huvittava ajan vietto. Tätä voisimme sanoa myöskin\nmielikuvitukseksi. Ilman tätä ominaisuutta ei meillä olisi niin\nrikkaita runokokoelmia kerättyinä itäsuomalaisten huulilta.\n\n-- Pappina en tällaista voi suvaita. Raamatussa ei ole yhtään valheen,\ntai, niinkuin sinä rakastat sitä nimittää, mielikuvituksen sanaa.\nViekää pois tuo valheen paise \"Työmies\".\n\n-- Asian laita on se, että sen päätoimittaja myös on savolainen, ja\nmonet aputoimittajat niinikään. Ei kukaan savolainen niitä valheita\nusko, mutta ne ovatkin aijotut vaan länsisuomalaisille.\n\n-- No, punaiset miehet! Länsisuomalaisiako te siis olette?\n\n-- Niin oikke, vastasivat kaikki yhdestä suusta.\n\n-- Kuinka te annatte noitten savolaisten pettää itseänne ja näin tavoin\nsyöstä itsenne turmioon.\n\nEi kukaan vastannut. Maallinen kiihko oli heissä jo vaimentunut. He\nolivat taas se siivo, hiljainen, hienotunteinen väki kuin rauhan aikana\nmaailmassa.\n\n-- Mutta kuinka sinä olet täällä taivaassa, ethän sinä ole kunnolleen\nkuollut, sanoi Aaron ja loi minuun ankaran katseen.\n\n-- Minä en sietänyt yllytetyn väen humalaa siellä kotona. Olen aina\nsitä paennut, kun humala on aiheutunut väkijuomista, nyt kun se johtuu\nsielun sairaaloisesta huumauksesta, on se vieläkin inhoittavampaa.\nEthän pahastune tällaista tunnetta. En päässyt mihinkään pakoon tätä\nhurjan typerää, mielletöntä mellastusta. Helsinki oli saarrettu. Ainoa\npiilopaikka oli taivas.\n\n-- No niin. Ennakkotapauksia on olemassa. Elä siis ole milläsikään.\nMeidän Eliaksemme tuli myöskin elävänä tänne. Kreikkalainen Orfeus ja\nteidän suomalainen Väinämöinen y.m., y.m., samoin.\n\n-- Mutta miksi toit tuon tyttösi mukaasi.\n\n-- Hän on minun kasvattityttäreni, joka minulle on rakkaampi kuin monen\nisän oma tyttö. Hän pelkää ukkosta; ei voi minusta luopua. Minun\nkupeellani ei pelkää mitään.\n\n-- Laskenet lipettiä! -- Menkää siis vaan ylös portaita. Siellä\ntemppelissä neuvotaan yösija.\n\nNoustiin lumivalkoisia rappusia 50 askelta. Siinä oli levähdyspenkit.\nKentän yli kulki loppumaton jono vainajia. Aaronin airut huusi:\n\n-- Tulokkaita Vilppulan rintamalta. Härmän poikia tuli pitkät rivit,\nkaikilla puukot roikkumassa vatsan päällä. Heidän vasemmalla puolella\nkulki joukko venäläisiä, Vilppulassa kaatuneita.\n\nAaron tarkasteli tulokkaita kauan. Hänen korkea vartalonsa rupesi äkkiä\ntutisemaan, hän kumartui kokoon ja aivasti seitsemän kertaa\nylimäispapillisen äänekkäästi.\n\n-- Te venäläiset, te haisette aina niin pahalle, kuin sikopaimenet\nsiellä Gosenin maassa. En voi teitä puhutella aivastelematta.\n\nSamassa Aaron tarttui tukkaansa, keräsi kämmeniinsä voidetta, ja heitti\nsitä kahden käden kohti ryssiä. Anarkistit tekivät vaistomaisesti\nristinmerkit ja hieroivat voidetta kasvoihinsa.\n\n-- Nyt teitä voi hieman jo sietää. Puhukaa!\n\nHärmän pojat avasivat ensin suunsa. Mitä he sanoivat, en kuullut, mutta\npuukon tuppejaan he heiluttelivat. Ryssät seisoivat pää kumarassa,\nniinkuin orja paran jälkeläinen tekee, kun ei uskalla rehennellä. Yksi\nsentään karkaisi mielensä, korotti äänensä ja huusi:\n\n-- Bratschi, tavaritschi, matrosi, soldati i robotniki.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, komensi Aaron. Noita sanoja seuraa aina vaan\ntuskallisinta tyhjyyttä. Vastatkaa vaan kysymyksiini?\n\nSeurasi pitkä tutkinto.\n\nPortaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan\nsankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:\n\n-- Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa.\nRauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten\njälkeen.\n\nJätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin\nportaita.\n\nTultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200\nhenkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen\neteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä.\nEteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi\nkuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat\nkattoa.\n\nSisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin.\nSehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus\nTuonelassa.\n\nSamassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen\naskeleensa meitä kohti ja kysyi:\n\n-- Mitä haluatte?\n\n-- Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?\n\n-- Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla\nerikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa\norkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne\non kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta,\nSuomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa\nveljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.\n\n-- Juovatko toistensa murhaajat veljenmaljoja?\n\n-- Sellainen on tapa taivaassa. Haudatut eivät tunne vihaa.\n\n-- Suokaa anteeksi! Kuinka taivaassa soitetaan tuollaisia renkutuksia.\nOlin kuvitellut, että täällä esitetään ylistyslauluja.\n\n-- Kaikki ilolaulut ovat ylistyslauluja. Ja sitä paitsi oli Offenbach\njuutalainen, ja tämä on Aaronin asunto. Me aasialaiset olemme luoneet\ntaivaat. Te europalaiset ette yhtään kunnollista ettekä yhtään, johon\nkukaan enää luottaa. Te olette lainanneet meiltä taivaat. Saatte tyytyä\nniihin menoihin, mitkä meillä juutalaisilla taivaassa on. Niin myöskin\nmeidän ruokajärjestykseen.\n\nVanha nainen vei meidät pienempään syrjähuoneeseen, jossa oli matala\npöytä ja makuulaverit pöydän molemmilla puolilla. Pöytä oli ihaninta\nelfenluuta. Katossa säteili Sirius.\n\n-- Rieskaako te haluatte vai hunajaa, kysyi nainen, arvaan, että teitä\njanottaa pitkän matkan perästä.\n\nImpi Maria kuiskasi hiljaa minulle: molempia.\n\nNainen hymähti ja sanoi:\n\n-- Olkoon menneeksi. Tuon molempia, koska tuo keltatukka niin haluaa.\n-- Tahdotteko vettä, että pesisitte jalkanne.\n\n-- Meidän maassamme ei pestä jalkoja ruokahuoneessa, niinkuin teidän\nKaanaan maassa oli tapana, mutta käsivettä voisimme kyllä käyttää.\n\n-- Mistä maasta te sitte olette?\n\n-- Suomesta.\n\n-- Murhamiestenkö maasta?\n\n-- Niin. Häpeä tunnustaa.\n\n-- Kaikki kansat tätä nykyä murhaavat. Se on nyt taas sitä aikaa. Mutta\nsopu sodasta syntyy.\n\nNainen poistui huoneesta.\n\n-- Näitkö setä, kuinka sillä naisella oli korkea nenä ja kipeät silmät.\n\n-- Ehkä se on Lea, Jaakopin vaimo. Leasta sanotaan raamatussa, että hän\noli \"pehmiä silmistään\".\n\n-- Minä kysyn, miten pikku Benjamin jaksaa. Minä pidän Benjaminista\nniin hirvittävästi, sanoi Impi.\n\nNainen kantoi illallisen sisään. Tarjottimella oli kaksi kyrsää, kaksi\nsämpylää, vohlan lihaa, rieskaa ja hunajaa, aivan sitä mitä raamatun\nkertomuksissa on mainittu enkelien ja henkiolentojen nauttivan.\n\n-- Jälkiruuaksi saatte vielä kaltiaisia.\n\n-- Hyvä. Ette kai pahastune, jos kysyn, oletteko te Lea, patriarkka\nJaakopin vaimo?\n\n-- Olen. Kuinka Te sen arvasitte.\n\n-- Raamatussa on Teidän ulkomuotonne kuvattu.\n\n-- Niin, minä kyllä sen tiedän. Se ei ole mikään kehuva kuvaus. Me\nrumat naiset, meidän elämämme ei ole iloja täynnä. Minäkin olen sen\nmurheet kokenut.\n\n-- Kuinka Teidän pieni poikanne Benjamin jaksaa? Minä olen itkenyt niin\nlukiessani, että hänen ruissäkistään löytyi se kultamalja, sanoi Impi.\n\n-- Minunko poikani. Ei Benjamin ollut minun poikani. Hän oli\npetkuttajasisareni Rachelin huonosti kasvattama poika. Kelvoton, häijy\nnuorukainen. Kerrassaan sietämätön. Ja hänen jälkeläisensä? Sinä tiedät\nminkälaisia ne olivat. Teidän murhakansaannekin häikäilemättömämpiä.\nHän itse ja hänen heimonsa kanta-äitiäkin katalampi. -- Teidän\nmaassanne vallitsee yksiavioisuus?\n\n-- Virallisesti kyllä. -- Mutta elkäämme syventykö tähän aineeseen.\n\"Pienillä padoilla on myöskin korvansa\", sanotaan. -- Te sanoitte\näsken, ett'ei taivaassa vihata.\n\n-- Niin, ei sillä tavalla, että olisi halu murhata ja tappaa, sillä\nkuolleitten valtakunnassa tappo on tarkoitukseton, suorastaan\nmahdottomuus. Mutta kateus, lempi ja muut inhimilliset tunteet täällä\nliekehtivät kuten maankin päällä Ken maasta syntynyt on, hänellä on\naina maahisen ajatukset ja tunteet. Mitään yksinomaan sielullista\nolemismuotoa ei ole olemassa, vaikka Teidän harhaoppinne sitä saarnaa.\n\n-- Sinä olet ajattelija, Lea.\n\n-- Kaikki rumat naiset ovat sellaisia. Kauniilla naisilla ei ole aikaa\najatella. Heidän aikansa hupenee keimailussa.\n\nLea poistui kaltiaisia noutamaan. -- Syötyämme läksi Lea saattamaan\nmeidät makuuhuoneeseen. Kuljimme hississä 77:een kerrokseen. Ovi\navattiin upeaan huoneeseen, ja Venus tähti loimotti katossa.\n\n-- Minun täytyy edeltäkäsin ilmoittaa, että huoneesta puuttuu kaikki\nirtonaiset esineet. Täältä kautta kulkee nimittäin venäläisten tie\nSuuren-Karhun tähtisikermään, ja ne vievät mukanaan, minkä irti saavat,\nyksin yöastiatkin, sanoi Lea.\n\n-- Aivan niinkuin meidän rautateillämme.\n\n-- Niin, teidän täytyy tyytyä tähän puutteelliseen huoneeseen.\n\n-- Onkohan vuoteissa syöpäläisiä?\n\n-- En takaa mitään. Tämä on tosin kenraalien huone, mutta ei heistäkään\nvoi olla varma. -- Hyvää yötä!\n\nHuone täyttyi yhden äkin hyvällä hajulla.\n\n-- Ne aasialaiset kansat, ne jättävät aina hajun jälkeensä,\npatschulikukan tukehduttavan lemun, muka hälventääkseen lian tuoksua,\nsanoin vihamielessä.\n\n-- Ei setä! Minä lemuan. Kun sinä juttelit Aaronin kanssa, niin minä\notin nenäliinaani yhden pisaran hänen vaatteensa liepeestä.\n\n-- Voi sinä onneton pikku naisen alku! Nythän sinä tuoksuat kuin\nmyskivasikka tai ryssän nainen. Jos ukkonen rupee käymään, niin et\ntuolla tuoksulla saa kavuta minun sänkyyni!\n\n-- Minä tulen.\n\n-- Et saa. -- Katsos, likaset ihmiset vaan lemuavat väkevästi,\nvenäläiset ja aasialaiset. Puhtaat kansat eivät sitä tee. Sinä olet nyt\nvapaan Suomen tyttö, et saa hajuta patschulille. -- Nuku pois.\n\n\n\n\nPOHJANTÄHTI.\n\n\nAamulla anivarahin nousimme ylös, söimme kaltiaisia rieskan kanssa,\nmaksoimme Lealle ja lähetimme terveisemme Jakopille ja Rubenille.\nNousimme temppelin harjalle, jossa katto oli tasainen, niinkuin\nitämailla on tavallista.\n\nOsasimme jo ulkoa siipien loitsusanat ja rupesimme velhomaan. Kasvoi\nkokon siivet lapoihini, koppasin Impi Marian syliini ja niin lähdettiin\nylös avaruuteen, kohti Pohjantähteä, jonka eräässä kiertotähdessä\nsuomalaiset vainajat oleilivat. Impi Maria hyräili:\n\n    \"Täällä Pohjantähden alla\n    On nyt kotomaani\n    Mutta tähden tuolla puolen\n    Toisen kodon saamme.\n\n    Sinne toivon siivillä\n    Jo sydän pieni lennä\n    Siellä kun on matkamaani\n    Sinne tahdon mennä.\"\n\nAvaruus äänteli. Tuhannet viulut ja harput soittelivat äärettömiltä\nkaukaisuuksilta. Vähitellen selveni soitto. Sibeliuksen toisen\nsinfonian andanten alkujorotusta. Noustiin nousemistamme. Koko komea\nsinfonia purkautui esille. Oli kuin olisi kuljettu läpi suunnattoman\nsuomalaisen sinisalon. Sen tunnelman loihti sinfonian finaali esille.\n\nEi Impi Maria uskaltanut enää arvata soittokappaletta, vaan tyytyi\npelkään nautintoon. Ummessa silmin kiisimme avaruuden halki, koko\nympäristö soi Sibeliusta, siipeni vihelsivät, suon kostea katku pisti\nnenääni. Lähestyttiin suomalaisten Tuonelaa.\n\nJo näkyivät Tuonelan ukset, kiviset kraniittiset muurit ja tornit.\nKaksi jättiläismäistä kivistä karhunkuvaa kohosi pääkäytävän molemmin\npuolin, Takasen luomat. Kultaa ei missään, kivitekelmiä kaiken värisiä,\ntumman vihreästä kraniitista vuolukiven helakkaan harmaaseen.\n\nAstuttiin hiekkaselle rannalle. Kaunis kaareva lahti, toinen reuna\nsilmän siintämättömässä täynnä pitkiä kirkkoveneitä talaitten alla.\nToiset ehyet, toiset jo mädät. Suomalaiset kuuluvat saapuvan\nkirkkoveneissä Orionista Pohjantähteen. Pitkä punainen vene oli vielä\nylösvetämättä, samankokoinen valkoinen vieressä, kokka vaan kiinni\nhiekassa. Veljesten veneet, punikkien ja valkosten. Sovinnossa oli\nkuljettu avaruuksien halki, vihan mainingit olivat laskeutuneet Aaronin\ntemppelissä. Ei nuori kansa kauan jaksa vihaa kantaa. Tuonelassa viha\nlopullisesti tuuditetaan uneen.\n\nKuulin kalsketta kahden kallion lomasta. Sepän moukari paukahteli\nalasinta vastaan. Pajan katosta tuprusi tuli. Portti oli auki.\nViimeiset punikit ja valkoset astuivat syltä kaulaa aukosta sisään.\nNuorten vetreet veret ovat herkät anteeksiantamaan niinkuin\nkiivastumaankin, vanhan sakeat, mustat mujut hautovat kostoa. Nuorten\nsovinnollinen kulku Tuonelaan toi toivon välkkeen synkkään sydämmeeni.\nNuorten haavat paranevat, vanhojen suurin vaivoin.\n\nPauke taukosi. Seppä ilmestyi portille sulkemaan sitä.\n\n-- Vieläpäs on tulokkaita! Joutukaa sielut, että saan portin kiinni ja\npääsen töihini, sanoi seppä.\n\n-- Oletko Ilmarinen, takoja ijänikuinen? Tunnen sinut Gallen-Kallelan\ntaulusta. Hieman kauniimpi vain olet.\n\n-- Se olen. Mi sinä olet miehiäsi?\n\n-- Olen inehmon lapsi. Haen Tuonelasta lohtua apeille mielaloille.\n\n-- Taudin tappamatta, muun surman musertamatta tulit Tuonelan tuville.\n\n-- Niin tulin. Onhan tänne ennen tullut inehmoja lohdutusta hakemaan ja\nsen saatuaan ilolla ja uusilla voimilla maailmaan palanneet.\n\n-- Äijä on tullehia, harvoja palannehia.\n\n-- Onko Tuonelassa tilaa, kattoa Manan majoilla, missä päätäni\nkallistaa, pienen tyttöni tykönä, kultakutrisen keralla?\n\n-- Onhan Väinölä vapaa, missä veljeni viruvi, vaka vanha Väinämöinen,\nlaulaja laveasuinen. Sinne mennös tyttöinesi, pienen piikasi keralla.\nSielt' on lähtenyt Lemminkäinen, veitikka ylen verevä, pillojansa\npiilemähän, suuren raadin rankaisema. Tullut on Väinökin Manalle, ilman\ntaudin tappamatta, sulle siis sopiva toveri. Lemminkäisen vuode vapaa.\n\n-- Neuvo oudolle tie Väinölän tuville!\n\n-- Astut ensin hongikkoa, sitte virstat vitsikköä, tulet pyhään\npihlajikkoon, joen raukean rantamille. Kulje kymin vartta, tulet\nvihdoin kääntösillalle, soita kelloa kovasti, neidot sulle sillan\nkääntävät. -- Kysy tietä kulkevilta, ei kysyvä tieltä eksy.\n\n-- Mikä on sisäänpääsymaksu Tuonelaan.\n\n-- Suomen köyhää kansaa on ilmaiseksi laskettu Manalle. Onko sulla\nrautaromua matkassa, millä sepon mieltä mielitellä.\n\n-- Ei ole. Siivet annan hoitoosi. Palaan täältä maailmalle, kun\njoutunen.\n\n-- Mene tervennä, hyvästeli totinen Ilmarinen, ahjon hiillos himmenee.\n\nTartuin Impi Mariaa pienestä kädestä kiinni ja läksimme juhlallisin\ntuntein suomalaista Tuonelaa samoilemaan. Valtatie, pehmyt ja\nhiekkanen, kuin konsanaan Suomessa, kulki humisevan hongikon halki.\nSyrjäteitä poikkesi milloin oikealle milloin vasemmalle. Tienviittoja\nnäki jokaisessa tienhaarassa, tuttuja ja tuntemattomia nimiä. Näkyi\nmökkejä, pirttejä, kartanoita, taloja ja linnoja. Vainajat olivat\nrakentaneet majoja sellaisia, mihin maailmassa olivat tottuneet.\nMaaperä samanlainen, kalliot samanlaiset, samanlaiset puut, kukat,\nkivet kuin maassakin. Ja vainajatkin samanlaiset, vaikka vaan\nkalmankalpeat.\n\nPunikkien ja valkoisten jäljet vielä näkyivät pehmeässä hiekassa.\nPohjantähti loimotti ja hiosti kuten oma aurinkomme täällä maan päällä.\nVanamoja kasvoi honkien välit täynnänsä.\n\nSaavuttiin korkealle vastamäelle. Mäen kukkulalla nähtiin kaksi miestä\nistumassa maantien molemmin puolin, kumpikin kivellään. Kummallakin\nkasvot kämmenien peitossa, selkä kyyryssä, tukka pitkänä roikkumassa\nkuin auman hattu. Suru ilmeni miesten sekä asennosta että syvistä\nhuokauksista.\n\n-- Terveisiä Helsingistä, huudahdin.\n\nToinen mies paljasti kasvonsa. Nuori, kaunis, tummasilmäinen,\nmustatukka, solakka mies.\n\n-- Terve tervehyttäjälle! lausui.\n\n-- Mitäs miehet huokailevat? kysyin taas.\n\n-- Onpa syytä murehtia, vastasi kaunis mies.\n\nSamalla nosti toinenkin päätään.\n\nKeski-ikäinen mies, laveaharteinen, tylykasvoinen, julmannäköinen. Impi\nMaria väistyi lähemmäksi, aivan kiinni ruumiiseeni. Katselin visusti\nmiestä tunnustellakseni.\n\n-- Olen nähnyt Teitä ennen maailmassa, mutta missä?\n\n-- Missä lienet.\n\n-- Helsingin raastuvassako?\n\n-- Niinpä sitte lienet.\n\n-- Oletko Haapoja?\n\n-- Sinäpä sen sanoit.\n\n-- Miksi murehdit?\n\nMatti Haapoja huokasi syvään.\n\n-- Kirottu Tuonela, kun ei tarjoa edes nautinnon hetkeäkään. Muilla\ntäällä on ilonsa ja nautintonsa, meillä murhamiehillä ei mitänä.\nJäytävä ikävä vaan. Muut lempivät, juovat, syövät ja hekkumoivat,\nmeiltä kaikki nautinto riistetty. Mitäpä murha Tuonelassa merkitsee? Ei\nihminen kahdesti kuole. Murhanhimo tuomittu auttamattomasti kitumaan.\n\nHiukseni kavahtivat kauhusta pystyyn. Mitäs jos Matti huomaa, etten\nolekkaan kuollut! Hän tappaa heti minut ja Impi Marian kuin kärpäsen.\nMutta Haapoja ei luonut silmäystäkään minuun, vaan tuijotti\nitsepintaisesti hiekkaseen maantiehen. Kaunis, solakka mies tuijotti\ntaas suoraan avaruuteen vilkaisemattakaan minuun.\n\n-- Miksi tässä tien vieressä istutte ja surkeilette?\n\n-- Odotamme tässä aina joka päivä punikkeja ja valkoisia saapuviksi. Ne\ntuovat viestejä verisiltä kentiltä. -- Kuulitko, Hallin Janne, mitä se\nRaunistulan punikki kehui?\n\nHallin Janneko tuo ihmeen ihana mies? Tavallaan siis tuttaviani!\n\n-- Kuulin, vastasi Janne ja tuijotti jäykistyneenä Pohjantähteen. Mutta\nkuulitko, mitä Kolikkoinmäen punikki puhui?\n\n-- En. Kerro, kerro heti! Mitä se virkkoi? hoputti Matti.\n\n-- Punikki sanoi, että hän on istunut monen porvarin aamuvuoteen\nääressä ja kutkutellut uhrinsa sieramia browningin piipun suulla ja\nnauttinut tämän tuskasta ja hikikarpaloista. Ja kun kyllikseen oli\nnauttinut, kuten lemmen suurimmasta sulosta, oli hän laskenut kuulan\nonnettoman ohimoon. Miten ihanaa olisi ollut nähdä terveen miehen\nkuolinkamppailua. -- Oo-o-oh. Olemme Matti parka syntyneet liian\naikaseen.\n\n-- Oo-o-oh! Niin olemme! Meillä oli aina pelko poliiseista ja\nvallesmanneista. Ei koskaan saanut rauhassa nauttia uhrinsa\nirvistyksistä. Mutta mitäs punikeilla! Heillä on koko Suomen työväestö\ntakanaan, turvanaan, selkänojanaan. Ei hätää, ei pelkoa mistään. Et kun\nraatelet vaan raukeassa rauhassa. -- Ja se Raunistulan punikki kun\nkertoi, miten pappi ristiinnaulittiin kirkon alttariin, ja haavoihin\nsirotettiin suolaa. Oo-o-oh!\n\n-- Ei kaikki työmiehet sitä hyväksyneet, uskalsin tokaista väliin.\n\n-- Ei kaikki ihmiset sellaisesta kykene nauttimaan, sanoi Matti. Se on\nvaan valittujen hekkumaa. Mutta he antoivat suostumuksensa,\nlupautumalla punikkeja suojella. Oi kulta-aikoja, joita ei meidän suotu\nelää!\n\n-- Niinpä niin. Ja kuka enää meitä siellä maailmassa muistelee, sanoi\nJanne. Olemme laudalta lyötyjä! Niitä on satoja murhamiehiä Suomessa,\njoitten rinnalla saamme häveten seistä kuin kääpiöt jättiläisten\nparissa. Kuka enää puhuu Matti Haapojasta, kuka minusta! Lapsiahan me\nolemme punikkeihin verraten. Meidän maineemme on mennyttä. Ennen meistä\nlaulettiin ja meitä mainittiin. Mitä merkitsee nykyään yksi murha? Se\non vaan korvapuustin arvossa.\n\n-- Onko tänne saapunut naispunikkeja? kysyin.\n\n-- On kyllä, vastasi Janne, mutta en minä heistä perusta. Rumia\nlatuskaisia lahnoja. Ihanammat olivat immet Kuorehvedellä.\n\n-- Lähdetähän pois kotia, Janne! Huomenna tullahan takasin kuulemahan\ntuoreita uutisia.\n\nMolemmat nousivat pystyyn ja poistuivat metsään, taakseen katsomatta ja\nmeihin ollenkaan vilkaisematta.\n\nLähdettiin liikkeelle hiukan levättyämme.\n\n-- Kuka oli se isompi mies? kysyi Impi Maria.\n\n-- Se oli Matti Haapoja. Kuuluisin murhamies aikoinaan Pohjanmaalla. Ja\ntoinen oli Hallin Janne. Sinä olet kuullut hänestä. Lyydi Sievänen on\nsinulle siitä kertonut. Lyydi on kotosin sieltä päin kuin Jannekin.\n\n-- Kyllä minä olen kuullut. Janne oli niin kaunis ja kiltin näköinen,\nmutta hyi jee kun se Matti oli julma!\n\nTultiin alavemmille seuduille, vitsikkoon, ja hyttyset pyrkivät\nhätyyttämään aivan kuin Lapissa. Sytytin sikarin, mutta sittenkin\ntäytyi pistää juoksujalkaa, sillä Pohjantähden itikat olivat\nverenhimoisempia kuin pahin porvari. Jo näkyi ensimäinen pihlaja mäen\ntörmällä. Täältä avautui pyhä pihlajikko eteemme, ihanana täydessä\nkukoistuksessaan, ja kukkien lemu oli väkevän tukahduttavaa. Tien\nmolemmat reunat olivat tiheään asutut, huvila huvilan vieressä. Erään\nportin yläpuolella seisoi \"Minna Canth\". En malttanut olla\npistäytymättä portista sisälle, sillä olin nuorena lyseolaisena\nviettänyt monta nautintorikasta iltaa Minna Canthin hauskassa\nperheessä, silloin kun 50-vuotias emäntä aloitti kirjailijauransa, ja\noli itse sielullisesti samassa kiihkeässä käymistilassa kuin me, hänen\nnuoret vieraansa.\n\nAvasin portin ja näin samassa ystävällisen kirjailijattaren istumassa\nsuuren, kukkivan pihlajan alla, puutarhapöydän ääressä, eräs\npieksujalka mies pöydän toisella puolen.\n\n-- Terveisiä matoisesta maailmasta. Tunteeko rouva kirjailijatar enää\nminua? kysyin.\n\n-- Aivan hyvin. Astukaa vaan tänne perälle ja istukaa pöytään.\nKuuleppas Hoppulainen, sano Anna-Kaisalle, että hän tuo kaksi kuppia\nlisää.\n\n-- Tahdoin tavata Teitä saadakseni tietää, miten täällä Tuonelassa\nollaan ja elellään. Raamattukaan ei anna yksityiskohtaisempia kuvauksia\nelämästä kuoleman jälkeen. Sen olen kyllä jo huomannut, ett'ei täällä\nyksinomaan viritetä ylistyslauluja Jumalalle.\n\n-- Aivan niinkuin maan päällä. Ihminen maasta syntynyt, muuttuu aina\nmaaksi, siis samanlaiseksi kuin alkuaan oli ollut. Mitään aito sieluja\nei ole olemassa koko luomakunnassa, ainoastaan sieluruumiita. --\nMuistatteko meidän kiihkeitä keskustelujamme Kuopiossa maailman\nkaikista, suurista kysymyksistä?\n\nMinna Rouva heläytti huikean naurun, siristi silmiään ja säteili\nystävällisyyttä. Hän jatkoi:\n\n-- Mitä lapsia oltiinkaan! Te nuorukaiset ja minä, etupäässä minä. En\nkadu vanhan lapsellisuutta. Se on armon lahja. Se pitää nuorena ja\niloisena. Taivas on iloja täynnä. Ilo, se juuri on taivasta. Nauru,\nsydämmellinen nauru, se on kiitoslaulu luojalle. Parempia\nylistyslauluja ei tunneta. Pahat ihmiset eivät koskaan naura ei\nmaailmassa, ei manalassa.\n\n-- Niin, pyhä kevytmielisyys on minunkin uskontoni.\n\nHoppulainen ja Anna-Kaisa lähestyivät.\n\n-- Kuka se Anna-Kaisa on?\n\n-- Se on minun palvelijani.\n\n-- Onko Tuonelassa piikojakin?\n\n-- Totta kai. Anna-Kaisa on palvellut koko ikänsä. Ei tule toimeen\nmuuten kuin kyökissä. Hänen taivaansa on kyökki, hella on hänen\ntaivaallinen tanhuansa. Taivaita on monenlaisia. Kullakin omansa.\n\nAnna-Kaisa laski kahvikupit pöydälle ja täytti kaikkien kupit.\nHoppulainen istuutui paikalleen, palaen innosta saada puuttua\npuheisiin.\n\n-- Tuomitaanko vainajia Tuonelassa?\n\n-- Ei koskaan. Täällä vaan parannetaan.\n\n-- Millä tavalla.\n\n-- Lähetetään sielunvaellukselle. Kitsas tuhlarin ruumiiseen ja\npäinvastoin. Juoppo vesipojan ruumiiseen j.n.e.\n\n-- Kuka määrää vainajat sielunvaellukselle?\n\n-- Sen määrää korkea raati. Puheenjohtajana on piispa Henrik,\nvarapuheenjohtajana Väinämöinen, jolla ei tosin ole äänestysoikeutta\nlemmen asioissa, jäseninä Louhi Pohjolan emäntä, ainoa naisjäsen, ikävä\nkyllä. Muistattehan, miten minä maailmassa touhasin naisten oikeuksien\npuolesta. Vielä ovat jäseninä piispat Maunu Tavast ja Mikael Agricola.\nPöytäkirjurin virkaa hoitaa Henrik Gabriel Porthan, myöskin\näänestysoikeudella.\n\n-- Oivallinen kokoonpano! Piispat Henrik ja Tavast edustavat\nkirkkokatolisuutta, Väinämöinen ja Louhi pakanuutta, Agricola\nrenässanssia ja Porthan valistusaikakautta.\n\n-- Louhi edustaa tarmolla naisasiaa. Niinkuin tiedätte, oli hän ankara\nemäntä ja koko Pohjolan hallitsija. Hänellä on kaksi yksityissihteeriä,\nNeidit Koski ja Vuori. Louhella ovat uudenaikaiset naiskysymykset\nhiukan hämäränperäisiä, joten näitten avustus on välttämätön. Odotamme\nkiihkeästi Lucina Hagmanin tuloa Tuonelaan. Hänelle on paikka varattu\nitse raadissa.\n\n-- Terveisiä Lucina Hagmanilta. Tapasin hänet äsken. Mutta häntä saatte\nkauan odottaa. Hän on sekä sielultaan että ruumiiltaan yhtä\ntäyspitoinen kuin konsanaan Te, arvoisa Rouva, olitte parhaimmillanne\nollessanne siellä maailmassa. Hänen sielunsa on yhä edelleen täydessä\nkäymistilassa, niinkuin kaikilla hyvillä ihmisillä on hautaan saakka.\n\n-- Mainiota, mainiota, ilakoi Rouva Canth. Missä Te olette saaneet\nkortteerin?\n\n-- Väinämöisen luona. Ilmarinen sanoi, että Lemminkäinen on lähtenyt.\n\n-- Sielunvaellukselle, tuomittu. Poika parka. Vasta pääsi kotia. Taas\ntuomittu vaellukselle!\n\n-- Tappelunhalustako vai lemmen?\n\n-- Ei taivaassa tapella. Siitä toisesta se on. En tahdo juoruta. Saatte\nkuulla, saavuttuanne Väinölään. Löydättekö tien?\n\n-- Neuvoi mulle Ilmarinen kääntösillan, josta Väinölään mennään. Miksi\nsiinä on kääntösilta?\n\n-- Se on hieman arkaluontoinen asia. Väinämöinen ja Lemminkäinen asuvat\nsaaressa. Heillä on piintyneet pakanalliset käsitykset lemmen\noikeudesta, jota piispat eivät voi hyväksyä. Sentähden heitä\nvartioidaan. Lemminkäinen lähetetään aina tuon tuostakin\nsielunvaellukselle, mutta Väinämöistä ei voi lähettää. Hän on\nensiksikin puolijumala ja toiseksi on hän raadin jäsen. Kysymys on\nmonta kertaa ollut raadissa esillä, mutta sekä Louhi että Porthan\nvastustavat jyrkästi ja Agricola ei tahdo äänestää. Neidit Koski ja\nVuori toivovat paljon Neiti Hagmanin saapumisesta. Jos Väinämöinen\nsaataisiin sielunvaellukselle, niin nämät kaksi neitiä selkiäisivät\nikävästä vahdinpalveluksestaan. He hoitavat nimittäin kääntösiltaa,\njottei Väinämöinen mielin määrin saa matkata Tuonelassa. Ei ole\nmyöskään helppoa keksiä ketään vakavaa hengen miestä, jonka ruumiiseen\nVäinämöinen lähetettäisiin puhdistuakseen.\n\n-- Elkää lähettäkö häntä vakaviin hengen miehiin. Ne ovat sielultaan\naina kiihkeitä, sanoin minä.\n\n-- Tyynessä se kala kuttoo, huusi Hoppulainen. Ei malttanut enää\nvaijeta. -- Minäkin kun joskus oon suanna katella sillä Kosken\nkiikarilla yösyännä mualimata, niin ihmeitä oun nähny vakavien hengen\nmiesten tekevän...\n\n-- Elä enää jatka Hoppulainen! sanoi Rouva Canth. Mutta en ole\nmuistanut kysyä, miksikä Te olette tulleet Tuonelaan, taudin\ntappamatta?\n\n-- Läksin Suomea pakoon. Suomessa on murheelliset olot. Meidän\ntyökansamme, jota aina olemme kohdelleet tasa-arvoisina veljinä, ovat\nnousseet Venäjän orjakansan kanssa kapinaan kaikkia sivistyneitä\nvastaan. He eivät enää ole tavoiltaan suomalaisia, vaan julmia\naasialaisia, koirankuonolaisia, nylkevät ihmisiä, polttavat\nvastustajiaan ja puhkovat heidän silmänsä. Epätoivoisena kaiken\nsivistyksen ja lukeneisuuden vaikutuksesta ihmispedon hillitsemiseksi,\npäätin mielikuvituksen siivin karata pois Tuonelaan. En kärsinyt\nkatsella sellaista näytelmää, että murhasairaat miehet kiduttavat\nsyyttömiä ihmisiä, eikä yksikään Suomen työväen jäsen nosta asettaan\nlyödäkseen kiduttajan kättä turraksi.\n\n-- Eipäs savolaiset, karjalaiset eivätkä pohjalaiset nousseet kapinaan,\nhuudahti taas Hoppulainen. Eipäs kansanvaltuustossa ollut yhtään\nkarjalaista eikä savolaista. Länsisuomalaisia pässiä vaan ja jokunen\npohjalainen!\n\n-- Elä kehu, Hoppulainen, virkkoi Minna Canth, muista, että olihan\nitäsuomalaisiakin murhamiehiä.\n\n-- Oli kyllä, sanoin minä, mutta etupäässä itäsuomalaiset kiristivät\nrahaa ja tavaraa. Valkoisten ja punaisten rintama noudatti tarkasti\nheimojen kielirajaa.\n\n-- Kuulkeehan, kun minä sanon, keskeytti taas Hoppulainen. Ei Savon\nkansa voinut nauramatta nähä, miten piiat ja rengit mukamasti luulivat\nossoovasa hoitoo koulunkäyneitten tehtäviä. Tottumustahan siihen\ntarvitaan. Äkkinäinen on aina äkkinäinen. Tiiättehän työ, miten\nHölömölässä elettiin:\n\n    Lammas lattian lakasi\n    Piiat pahnoissa makasi.\n    Lehmät leipoi taikinata\n    Porsahat pani olutta\n    Akat ammui kytkyessä.\n    Emännät sikoina röhki.\n\nEi herroista on heinämiehiks', eikä heinämiehistä herroiks'. Ka, jos\nvaihtanevat virkojaan, niin hullusti käyp'. Käyp' kuin Hölömölässä.\nTolovasia meistä kaikista tulloo, niinkuin Hölömölässä, joll'ei pysytä\nomissa aisoissamme. Mualima on kiperä ja kapera. Kiität kun pysynet\nkompastumatta omilla poluillasi. -- Tyttösäkkö sillä herralla on\nmatkassa?\n\n-- Tyttöni, kasvattityttöni, Impi Maria, mutta omanani sitä rakastan.\n\n-- Omanapa, omana. Ei se mies milloinkaan ihan omistaan tiiä. Naisilla\nlapset on, sanoi Hoppulainen. -- Missä isä, vieläkö elää?\n\n-- Vielä elää, mutta siirtyi Amerikkaan paremmille työnansioille.\n\n-- Orpotyttö! Orpolaps' kuin minäkin. Mutta minulla ei ollut setiä eikä\ntätiä mualimassa, ärjyviä törömökkiä vuan ja tupakarhuja.\n\nMinna Canth silitteli Impi Marian kultaisia kutria, ja muisteli\nvesissäsilmin omaa nuorintansa, Lyyliä. Hän antoi pivollisen konvehtia\nImpi Marian käteen. Papereissa oli mustat reunat. Hautajaiskonvehtia!\nTuonelassa ei saa ostaa muunlaisia.\n\nHyvästeltiin ja lähdettiin astumaan yhä edelleen pyhää pihlajikkoa.\n\n-- Otetaan hevonen, minua niin väsyttää, sanoi Impi Maria.\n\n-- No nythän sinä, laps' kulta, olet ihan huima. Eihän hevoset\ntaivaaseen pääse. Hyvä kun kaikki ihmisetkään. Kirkossa sanotaan, että\nei sinne pääse kuin harvat valitut.\n\nAstutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan\nhuumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki.\nRantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat\njoutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat\nSibeliuksen \"Tuonelan joutsenta\". Heille on se opetettu viime vuosina.\nNe joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa,\ntervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä\nkovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia\nsillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja\npitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan\nkiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään\nehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.\n\nHuviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on\nloitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja\nsuppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat\niloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:\n\n    \"Täällä on kuin kukkasilla\n    Aika lyhyt meillä.\n    Siellä ilo loppumaton\n    Niinkuin enkeleillä.\"\n\n-- Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole\nsiipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.\n\n-- Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa,\nerilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.\n\nKuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita\neläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia\nmeidän aikuisissa pukimissa.\n\n-- Muistatko Impi äitiäsi?\n\n-- En, en ollenkaan.\n\n-- Jospa se kävelee tuossa.\n\n-- En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.\n\nImpi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin\nnäkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen\nsisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.\n\n-- Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi,\ntuossa on kääntösilta.\n\n-- Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.\n\nHuvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori,\nyksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen\nsamannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät\narvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita\nkansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan\nkohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen\nvarapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta\nvaltaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut\ntekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he\nuskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä\nkohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut\nkarata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi.\nSentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku\nja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan\nkatsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen\naskeleita lemmittyjensä luo.\n\nSoitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta\npuku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi\nmiekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas \"Neitsyt\nMaarian kämmeniä\".\n\n-- Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä\nolen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.\n\n-- Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne\npahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten\nkuuluu ikäänkuin minun virkaani. -- Kuka Teidät määräsi Väinämöisen\nluo?\n\n-- Ilmarinen Tuonelan portilla.\n\n-- Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu\ntäydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole\nmitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa\narvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.\n\n-- Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit \"vaka, vanha\" vaan\nvirallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. -- Uskaltaako\nIlmarisen määräystä syrjäyttää?\n\n-- No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten\nmääräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.\n\n-- Siis aivan kuin maailmassa.\n\n-- Niin. Kuka tuo tyttö on?\n\n-- Se on minun kasvattityttöni.\n\n-- Kuinka vanha?\n\n-- Kymmenen vuoden vanha.\n\n-- Ette kai tahtone häntä asumaan kanssanne.\n\n-- Tyttö ei uskalla asua vieraan luona, pelkää ukkosta.\n\n-- Ei se käy päinsä. Tietänette, että maailmassa tarkoin tutkiskelin\nmiesten sielunelämää. Kokemukseni on, ett'ei miehiin voi luottaa,\nett'eivät ne itsekään luota itseensä.\n\n-- Rakastan tyttöä kuin omaani.\n\n-- En tahdo Teistä lausua arvostelua, mutta Väinämöiseen en luota. Mitä\nsanotte, jos hän rupeaa latelemaan kohteliaisuuksia tytölle, niin jos\nhän suoraan sanoen kosii tyttöä.\n\n-- Kymmenvuotiastako?\n\n-- Niin, sellaista on sattunut. Tytöllä on pitkät keltaset kiharat,\nsäännölliset kasvonpiirteet, muuta ei tarvita. Väinämöinen on heti\nvalmis. -- Sitä paitsi tuvassa ei ole kuin kaksi vuodetta.\n\n-- Tunnustan, ett'en tällaisia esteitä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä\nTeidän kokemuksenne miehistä pitää paikkansa. Minä olen vieras\npaikkakunnalla, ja minun on alistuttava valtiaitten käskyyn. -- Mutta\nmissähän tyttö saisi asunnon.\n\n-- Hän saa asua Ainon luona. Ainon huvila on tässä aivan naapuruudessa.\nMinä pidän häntäkin silmällä. Hän on niin nuori, vasta 18:n maallisen\nvuoden vanha.\n\n-- Minä en mene Ainon luo, sanoi Impi. En mene!\n\n-- Miksi et rakkaani, sanoin minä. Hän on niin kiltti. Hän osaa heittää\npalloa, hän hyppää barbiita, hän laulaa kauniita lauluja ja hän ui niin\nkepeästi kauas järven ja joen luodoille.\n\n-- En mene, en mene! Tulen sinun kanssasi!\n\n-- Onko tyttönne ehkä lellitelty? Hän vastustaa setäänsä! sanoi neiti\nVuori. -- Minä kysyn sinulta, tyttö, miksi et mene Ainon luo asumaan?\nVastaa kun minä kysyn!\n\nImpi Maria säikähti, tarttui minua kädestä kiinni ja supatti hyvin\nhiljaa korvaani:\n\n-- Kun se Aino on ihan alasti. En minä ilkeä hypätä barbiita sellaisen\nkanssa. Hyi jee!\n\nMinä nauroin ääneen. Tämä ei miellyttänyt Neiti Vuorta.\n\n-- Ei Aino aina ole alasti, lohdutin Impi Mariaa. Kyllä sillä on hameet\nja röijyt, ehkä p----kin.\n\nViimeiset sanat supatin.\n\n-- Tyttö, sinä menet Ainon luo asumaan, sanoi neiti Vuori.\n\nNeiti Vuori avasi portin, kulki edellä ja me marssimme perästä, Impi\nMaria syrjäkaria laahaten minun talutuksessani.\n\n-- Saa kai tyttö käydä minua tervehtimässä Väinämöisen pirtissä?\n\n-- Louhi tulee joka aamu klo 11 siivoamaan pirttiä ja keittämään teetä.\nSilloin lasken tytön sillan yli. Klo 12 alkaa korkean raadin istunto,\njohon mekin otamme osaa. Silloin pitää tytön poistua Ainon luo. Kello\n10 illalla menemme, minä ja Neiti Koski, levolle. Silloin käännetään\nsilta tälle puolelle. Se ehkä loukkaa Teidän elämäntapojanne, mutta\nVäinämöisen maine vainajien silmissä vaatii tällaisia ankaroita\ntoimenpiteitä.\n\n-- Olen tottunut punikkien vallan aikana Helsingissä saapumaan kuoleman\nuhalla kotia jo klo 8 illalla.\n\n-- Se on hyvä.\n\nAino tuli meitä vastaan. Nuori, kirkassilmäinen tyttö, keltatukkainen\nkuin Impikin. Otsassa oli punainen nauha ja nauhasta riippui\nkaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, saksalaisia koltuskoita. Kaulassa\noli helminauha, kauniita Laatokan simpukan jyviä, ja rinnassa oli\nristi. Aino ihastui nähdessään Impi Marian ja kuullessaan, että Impi\njäisi hänen huostaansa. Hän tarttui Impi Mariaa käsistä kiinni ja\nhypitti häntä huimasti.\n\n-- Ruvetaan heti noppasille ja tarhasille, huudahti Aino.\n\nImpi Maria riemastui ja kävi leikkiin käsiksi täysin tyytyväisenä\noloonsa.\n\n-- Hyvää yötä Impi! Tule huomenna klo 11 sillalle, niin pääset minun\nluokseni Väinämöisen pirttiin.\n\nMentiin kääntösillalle ja minä ryhdyin kampeamaan siltaa virranhaaran\nyli. Toisella rannalla oli neiti Koski jo vastassa. Myöskin\nleikkotukka, käherretty pää ja lempeän runollinen ilme kasvoilla.\n\n-- Tuon omituisen vieraan, sanoi neiti Vuori. Vapaaehtoisesti Manalle\nlähtenyt. Ehkä tunnette toisenne.\n\n-- Minulla on ollut kunnia tuntea Neitiä ennen muinoin maailmassa.\n\n-- Tervetuloa vaan Manan majoille, sanoi neiti Koski. Ikäviä kuulumisia\nSuomesta. Puolueet taistelevat teräasein keskenään. Meidän aikoina\ntyydyttiin kynään ja puheisiin.\n\n-- Työväen puolue on tottuneempi käyttämään kirvestä ja puukkoa kuin\nkynää ja suuta. Siitä eroitus. Barbariian ikivanhat aseet ovat taas\nvälkkyneet Suomessamme.\n\nNeidit vetäytyivät syrjään keskustelemaan toimintaohjelmasta. Silmäilin\nsaarta, missä minulla oli olosija määrätty Manalla viipymiseni ajan.\nVäinämöisen pirtti sijaitsi keskellä saarta sen korkeimmalla kunnaalla,\npihlajien, tuomien ja erittäin koristeellisten katajien keskellä. Tämä\npienempi saari oli sillan kautta yhteydessä toisen suuremman saaren\nkanssa. Keskellä oli korkean raadin sali. Suuri kivinen rakennus,\ntornilla varustettu, muistuttava suuresti Turun tuomiokirkkoa. Saaren\nkauimmassa niemen nokassa häämötti linna. Siellä asusti pyhä Henrikki.\nVasemmalla puolella niinikään Kuusiston linnan malliin tehty upea\npalatsi. Piispa Maunu Tavastin asunto. Oikealla puolella aivan\nrannalla majaili Mikael Agricola, suuressa mutta yksinkertaisessa\nkalastajamajassa. Ranta-aitan ympärillä oli potkuja, verkkoja ja\nnuottia kuivamassa pitkien tankojen päällä. Agricola oli, niinkuin\nkaikki tiedämme, kalastajan poika Pernajasta eikä malttanut\njoutoaikanaan olla harjoittamatta isänsä ja omaa tuttua ammattiaan\nlapsuusvuosiltaan. Itse korkean raadin rakennuksessa, sen kivijalassa,\npiti Henrik Gabriel Porthan kortteeria, vanhan huushollerskansa kanssa.\n\n-- Neiti Koski saattaa Teidät perille, sanoi neiti Vuori. Meidän\nyhteinen toivomme olisi, että Te tahtoisitte edesauttaa pyrintöjämme ja\nkoettaisitte istuttaa Väinämöiseen edes itusia kristillisyyden\nkorkeista siveellisyysihanteista. Muistelemme molemmat, että Te joskus\nnuorempana olette lausuneet ajatuksia, jotka eivät aina ole olleet\nsopusoinnussa näitten pyhien ihanteitten kanssa, mutta meidän varma\nvakaumuksemme on, että Te nyt vanhemmuuttanne olette tarkistaneet\nmielipiteitänne.\n\n-- Saan kohteliaimmin kiittää luottamuksestanne. Jos en pahoittaisi\nkunnioitettujen neitien mieltä, tahtoisin vaan saada lausutuksi, että\nterve mies kristillisten siveysihanteitten mittapuun mukaan\narvosteltuna pysyy ala-arvoisena oliona aina haudan partaalle saakka.\n\n-- Niin, sanokaapas muuta!\n\nLäksimme hitaasti astumaan kunnasta ylös. Kuului laulunhyrinää\npirtistä.\n\n-- Hän laulelee alinomaa, sanoi neiti Koski.\n\n-- Mitäpä laulaja ijänikuinen muuta tekisikään joutessaan.\nKuunnelkaamme mitä syntyjä syviä Väinö laulelee.\n\nSeisatuimme, kuuntelimme. Sanat kuuluivat nyt selvästi.\n\n    \"Nei-jot niemien nenissä\n    Katselevat, kuuntelevat\".\n\n-- Voi onnetonta ukko rahjusta, huudahti neiti Koski. Aina vaan samat\najatukset mielessä. En kehtaa tulla sisälle. Menkää, olkaa hyvä,\nloppumatka yksinänne.\n\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN PIRTISSÄ.\n\n\nKunnioituksesta kuulua runoilijaa ja laulajaa kohtaan melkein\nvarpaillani hiivin Väinölän pirtin uksille. Nousin rappusia, ja\nnappasin arasti ovelle.\n\n    \"Nei-jot niemien nenissä.\"\n\nkuului vain sisältä. Nappasin uudelleen hiukan kovemmin.\n\n    \"Miss' on kuss' on minun kultani\n    Kussa asuvi a-armahani.\"\n\nalotti laulaja uutta laulua. Nyt jo kolkutin kovemmin.\n\n-- Astu sisään vain, kuului mahtava ääni pirtistä. Mitä sinä siellä\neteisessä kolistelet?\n\nAvasin oven ja astuin päättävästi tupaan:\n\n-- Elä tervehenä laulaja ijänikuinen!\n\n-- Terve tervehyttäjälle. Ilmielävä inehmon poika! Mi sinut Manalle\nsaattoi? Punakka olet kuin minäkin.\n\n-- Pakenin sietämättömiä oloja Suomessa.\n\n-- Niinkuin minäkin aikoinani.\n\n-- Näin purtesi, ikirunoja, Orionin ulkosatamassa ankkuroituna. Milloin\npalannet maailmalle lupauksesi mukaan.\n\n-- Kohta palaan. Olot käyvät taas täällä tuiki sietämättömiksi.\n\n-- Puhut kirjakieltä, rakas isä, et Karjalan runosointuja, kuten\nveljesi Ilmarinen.\n\n-- Oppinut olen oppineessa seurassa. Ilmari on aina ollut hiukan\nniinkuin vanhan kansan miehiä, joskus yksitoikkoinenkin.\n\n-- Mikä on sinut saattanut apeille mielialoille, kysyin.\n\n-- Naiset, naiset! huudahti Väinämöinen, löi nyrkkiä pöytään ja kohosi\npystyyn. Hänen tuuheat kulmakarvansa nousivat korkeaksi kaareksi,\nsuuret siniset silmänsä leimusivat, hän siveli pitkää vyötäisille\nulottuvaa partaansa, ja toisella kädellä pyyhkieli tukkaa otsaltaan.\nSamalla astui luokseni, ojensi kätensä, pudisti sitä kauan ja sanoi:\n\n-- Jää luokseni asumaan! Rattoisaa on kahden kesken oleilla, haastella.\nTuolla vuode sinulle. Pirtissä on tilaa liikkua useammankin. Halkean\nharmista ja ikävästä. Istuppa joka päivä raadissa, ja määrää vainajat\nsielunvaellukselle! Ja kun tulet kotiasi, olet kuin vanki kahleissa.\nAkkavallan alla. -- Lähden sinun kanssasi takasin maailmaan. Eihän se\nKristuslapsi enää taida siellä niin mahtava hallitsija olla kuin\nentisaikaan.\n\n-- Armas isä, elä vielä tule. Voit saada 4 vuotta kuritushuonetta, jos\nKristuslasta rupeat vastustelemaan.\n\n-- No voihan vielä odotella joitakin kymmeniä vuosia, olenhan jo sitä\ntehnyt useampia satoja. -- Mutta ne raadin jokapäiväiset istunnot, ne\nkirjoittelemiset pöytäkirjoihin. Oh, hoh, hoh!\n\nVäinämöinen levitti pitkät käsivartensa suoraan kattoa kohti ja\nhaukotteli kitansa täydeltä.\n\n-- Ja se Porthan, joka suorastaan hekkumoi paperilunttujensa ääressä.\n-- Louhi kestää paremmin. Vanha Pohjolan haltijatar. Ja onhan sillä\nne kaksi kirottua apuria, minun myrkkypaiseeni.\n\n-- Eikös sinulla ole yksityiskirjuria?\n\n-- Onhan se Sipi. Tuntenetko Sipi Europaeuksen.\n\n-- Tunnen kyllä.\n\n-- Mutta se Sipi parka, se torkkuu istunnoissa niinkuin minäkin. Ei\nrunojat raadinpöydän reunaa kaunista. Oih jospa saisi vielä vapaasti\nhulmuta metsissä, kukutella käkösiä, soitella kannelta, ja astuskella\nKarjalan lehtoloita!\n\n-- Niin lehtoloissa voi sattua sinipiikojakin vastaan.\n\n-- So, so poikaseni! Elä pistä! Tiiän minä, mitä Kalevalassa lukee.\n\n-- Mutta miksi et karista päältäsi kaikki sitovat kahleesi! Heitä, jalo\nisä, hiiteen koko virkasi!\n\n-- Heitäkkö hiiteen? Tiiätkö mitä silloin tapahtuisi?\nSielunvaellukselle, kuin pyssyn suusta. Heti seuraavana päivänä. Eivät\nilkeä varapuheenjohtajaansa. Ja minnekkä sitte lähettäisivät? Jonkun\nnaisliikkeen johtajan ruumiiseen. Runottomaan, tunteettomaan,\nlemmettömään. Ennen sentään torkun raadin kokouksissa, kuin sellaisessa\nvankilassa.\n\n-- Onko sinulla, suuri runoilija, muuten elämän huolia?\n\n-- Kuuletko? Tiedätkö mitä suuri maine, mitä raadin varapuheenjohtajan\narvo vaatii? Ulkokullaisuutta, teeskentelyä, juhlallisuutta\narkipäiväisimmissäkin tilanteissa, hullunkurisuutta, ja taas uudelleen\nulkokullaisuutta. Et ole kantanut puolijumalan tuskallista taakkaa? Se\npainaa pahemmin kuin itse Hornan kallio. -- Lemminkäistä, sitä\nkadehdin. Läksi illalla, tuli auringon valetessa.\n\n-- Miten Lemminkäinen pääsi kulkemaan kyliin, kun silta oli vartioittu!\n\n-- Merenjumalan, Ahdin poika, ui pyhän Henrikin siltaan joka aamu,\nsieltä kulki korkean raadin seinätse ja sillasta tänne. Eikä hänellä\nmainetta ollut mitä säilytellä, ei arvoa mitä arastella. -- \"Jolla on\nkello kaulassa, sillä on pää painossa\". Elä poikaseni tavoittele\nmainetta, elä arvoa, se musertaa sinut, jos et ole tyhjä sielu.\n\n-- En, en koskaan! Mutta miksi Lemminkäinen pantiin sielunvaellukselle?\n\n-- No, katsoppas! Joka aamu kulki raatitalon ohitse, joka aamu vahti\nPorthanin huushollerska, että Lemminkäinen häntä puhuttelisi. Kun ei\nsitä tehnyt viiteenkymmeneen vuoteen, ilmoitti korkealle raadille\nLemminkäisen huikentelevan elämän. Raati määräsi sielunvaellukselle.\nMinä, Agricola ja Porthan vastustimme, mutta muut kolme vaativat, suuna\npäänä ne kaksi neitosta, jotka sinut tänne päästivät.\n\n-- Entä Sipi?\n\n-- Sipi nukkui.\n\n-- Eihän apureilla ole äänestysoikeutta.\n\n-- Ei, mutta puhevalta on, joka muuten on vastoin Tuonelan alkuperäisiä\nperustuslakeja. Naisvalta kasvaa.\n\n-- Onko Lemminkäistä ennen vaellutettu.\n\n-- Sittenkun piispat saapuivat tänne, alinomaa. Tuhannesta vuodesta\nollut 800 vaelluksella. Aina vain palannut hullumpana takasin. Kerran\nMaunu piispa oli kuullut kerrottavan ankarasta Jumalan miehestä,\nLutherista, Saksan maalla. Pantiin hänen ruumiiseen. Palasi aivan\nvillinä takasin. Nyt lähetettiin työmuurahaiseen.\n\n-- Varma paikka, jos luonnontieteilijöihin saa luottaa.\n\n-- Tulitko yksin Tuonelaan?\n\n-- Tyttöni kanssa.\n\n-- Vai tyttösi. Minkä ikäinen?\n\n-- Kymmenvuotias.\n\n-- Niinkö nuori! Minkä näköinen?\n\n-- Immeisen näköinen.\n\n-- Minne jätit tyttösi?\n\n-- Ainon luo määrättiin.\n\n-- Kuka määräsi?\n\n-- Neidit määräsivät.\n\n-- Neidit, neidit, neidit, turkasen neidit! Luonnottomuuden papittaret.\nNeiditkö Tuonelan sijoja jakelevat. -- Luvattiinko tytölle tänne tulla.\n\n-- Luvattiin joka aamu klo 11 aikaan.\n\n-- Ainonko matkassa?\n\n-- Ei kuin neiti Kosken.\n\nVäinämöinen ei virkkanut mitään, tuijotti vaan karstaiseen\nkurkihirteen.\n\n-- Hyvä isä. Saako raadin kokouksissa syrjäinen olla kuuntelemassa.\n\n-- Saa puheenjohtajien luvalla. Tule vaan huomenna minun ja Louhen\nmatkassa.\n\n-- Ketä määrätään sielunvaellukselle.\n\n-- Punikkeja. Niistä se on ollutkin viime aikoina vastus. -- Eikös\nmennä levolle. Kuulin että sillankin jo käänsivät toiselle rannalle.\n\n-- Tämäkö Lemminkäisen vuode?\n\n-- Se. Minkäänlaisia unia Untamo sulle suonee Lemminkäisen vuoteessa.\n\n-- Ei Lemminkäisen vuoteessa unet eikä haaveet viihdy, runoilijan\nvuodetta ne rasittavat.\n\nLemminkäinen on toimen mies eikä haaveitten.\n\nSeuraavana aamuna klo 3:n aikaan heräsin kummalliseen jorotukseen.\nVähitellen siinä vuoteessa tajuntaan tullessani kuulin sanoja ja\nlaulua. Avasin silmäni ja näin Väinämöisen istuvan vuoteensa laidalla\npaitasillaan. Rinta oli harmaan kasvullisuuden peitossa kuin naavaisen\nkuusen pinta. Joskus hän kohotti päätään pystyyn ja päästi laulun\nloilotuksen noin vain aamun kuluksi. Tarkastin sanoja:\n\n    \"Suu ei kulu suudellessa\n    Käsi kättä antaessa\".\n\n-- Suutelun esimakuko kuululla runojalla jo on aamutuimaansa, kysyin.\n\n-- Entä sinulla? Taidat sinä vielä ruveta tässä kolmanneksi urkkijaksi,\nneitien avuksi, sanoi Väinämöinen tuimasti.\n\n-- Olkoon se kaukana minusta. Näen sinun aina hehkuvasta lemmestä\ntodistuksen vaan siihen väitteeseen, että suuret miehet ovat aina\nolleet jättiläisiä lemmen leikeissä. Nimittäin suuret runoilijat,\ntaiteilijat ja uskonnolliset merkkimiehet. Suurille järkimiehille taas\n\"neidot niemien nenissä\" ovat yhtä arvottomia esineitä kuin niemien\npuut, kivet tai kannot.\n\n-- Taitaa olla niin.\n\nVilkasin pirtin ikkunasta ulos. Mies laski potkuja jokeen aivan\nVäinölän rantamilla.\n\n-- Kuka kalastaja näin varhain aamulla on liikkeessä?\n\n-- Näkyy olevan piispa Agricola.\n\n-- Uskaltaisiko häntä vähän puhutella, ylhäistä kirkon miestä?\n\n-- Nöyrä on, puhuttele vaan, sanoi Väinämöinen.\n\nMenin rannalle ja kumarsin kunnioittavasti.\n\n-- Quin sä oles' ten tulnu, inehmon poik' taurin tappamat? kysyi\nAgricola.\n\n-- Läksin Suomea pakohon. Asun Väinämön pirtissä. Saanko luvan kysyä,\nlähteekö kaloja?\n\n-- Quinast ei!\n\n-- Ette pahastune, kirjallisuutemme isä, jos utelias ihminen\ntiedustelee, oletteko todellakin köyhän kalastajan poika Pernajasta,\nniinkuin meille jo lapsesta pitäen opetetaan. Minun on vaikea\nuskoa, että suomalaisen kirjakielen perustaja olisi syntyjään\nummikkoruotsalaiselta seudulta. Olette varmaan jostakin suomalaiselta\nseudulta.\n\n-- Niin oikki. Mä olen köyhä' kalastaja' poik' Pernjäst enkä Pernjast,\nSäksalo' kyläkunnast', Norrbyn kyläst'. Sitä kyläkuntaa nyt sanotaan\nFinbyks.\n\nYllätettynä huudahdin:\n\n-- Heti ensimäisistä sanoistanne rupesin sitä aavistamaan, että Te\nolette Perniöstä, sillä murteenne on minulle hyvin tuttua. Olen ostanut\nhuvilan juuri Finbyn Norrbystä, ja vasta viime vuosina olen oppinut\noikein ymmärtämään ja arvostelemaan Teidän kääntämäänne raamattua. Olen\naina tähän asti luullut, että Teidän käyttämänne sana \"irstas\"\nmerkitsee jotakin hyvin rumaa, mutta nyt tiedän, että se merkitsee sen\nvastakohtaa, iloa, hyvää tuulta ja leikillisyyttä. Minua sanotaan\njoskus Finbyssä irstaaksi, joka alussa suuresti minua loukkasi, nyt\nvaan ylvästyttää.\n\n-- Vallan oikki. Mä olen juosnu' kaikill' Norrbyn pakoill', Hallinmeel'\nja Kaituri' ahtees', kloppin olless'. Mä juoksin siell' vaskatan ja\nlamppatan kiin. Siell' mä lapsena opin sen keelen, jota nyt Soomess'\nniin kehutaan.\n\n-- Erinomaisen lystikästä kieltä, oikein irstasta! Saanen viedä sen\nmerkillisen sanoman maailmaan, että Te olettekin syntynyt Perniössä,\nNorrbyn kylässä, ettekä Pernajassa. Se ratkaisee tähän asti niin\nvaikean tieteellisen pulman. Tästä avautuu erinomainen aihe nuorelle\ntiedemiehelle kirjoittaa paksu akateeminen väitöskirja, tieteelle\narvaamattomaksi helpotukseksi ja itselleen ikikunniaksi.\n\n-- Vieläk' sielt' silakoi pyyrystettä' Norrbyn krunnilt!?\n\n-- Joskus aivan liiaksikin. Totku' haiseva' niin!\n\n-- Tull' sä potkui laskema' minu' ruuhhe', quin sä kerran norrbyläin'\noles'!\n\n-- Arvoisa kirjallisuutemme isä, tulin vanhana Finbyhyn, en ole\ntottunut potkuja laskemaan. Sitä paitsi ruuhet olivat rannoilla\npienoiset, eivätkä kantaneet minun ponnistella.\n\n-- Huono sä oles' norrbyläiseks', quin et potkui taida laskea. Quin\nVäinämöinen jaksaa?\n\n-- Kyllä muuten jaksaisi, mutta valittaa niiden neitien ankaraa\nmaailmankatsomusta.\n\n-- Kyll' mä vaan usein olen sill' Neiti Koskel' sanonu', ett' quin sä\nain' simmot' viittis, iki-isätäs' vastaan molkotta. Mutt' ei ole olnu'\nappu. -- Hyväst nyh! Mä souran jo kottikäs'.\n\nLäksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen\nvipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui\nkivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman\ntoiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten\naamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:\n\n    \"Täst' on armas astununna\n    Mielitietty maleksinna\n    Kivet kaikki kirkkahammat\n    Kannot kahta kaunihimmat.\"\n\nEn tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.\n\n-- Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita\nmaisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet\nhuviloita ja kauniita istutuksia.\n\n-- Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera.\nOnko tuo juuri Ainola?\n\n-- Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo,\njoka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän\nhyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii\nmuille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle.\nOsattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa.\nViisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on\naivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä\nyksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja\nkirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä\nkirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen\nelämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen.\nMutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin\nsilmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. -- Näin\nkaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän\nkesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja\nhäveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.\n\n-- Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on,\nettä tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken\nkomeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa\nlankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa,\njotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain\nhameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.\n\nNäin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria\nolkapäille.\n\n-- Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.\n\n-- Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.\n\nImpi Maria tuli juosten minua vastaan, mutta seisattui ihmeissään, kun\nnäki tuuheakarvaisen miehen, jolla silmät ja poskipäät vain olivat\npaljaat. Näköpää muuten harmaitten haivenien vallassa. Impi Marian\npieni käsi hävisi Väinämöisen laveaan kämmeneen kuin uunilintu\nmätäspesäänsä. Toisella kädellään Väinämöinen keräsi Impi Marian\ntuuhean keltasen tukan kokoon, heilutteli sitä ja sanoi:\n\n-- Sinullahan on, tyttö kultaseni, tukka kuin orihin olkisen harja.\n\nMutta Impi vetäytyi säikkyneenä minun sivulleni ja supatti:\n\n-- Hyi jee, kun se on vanha. Minä lähden takasin Ainon luo. Ei täällä\nvoi hypätä barbiita. Siellä on niin lysti, niin lysti. Tule huomenna\nminua tapaamaan. Aino sanoi, että hän niin mielellään tapaisi miehen,\njoka ei ole vainaja. Sanoi pelkäävänsä Väinämöistä. Onko se paha?\n\n-- Ei, se on liian hyvä. Tulen huomenna klo 11 Ainolaan, supatin.\n\n-- Kaikki tytöt minua pelkäävät, kaikki akat haukkuvat. Viisaan miehen\ntavallinen kohtalo. Naiset rakastavat rajuja miehiä, ei viisaita.\nEläimellisyyden jäännöstä! -- Lähdetään nyt pirttiin, kohta Louhi\nsaapuu. Louhi on minun paras ystäväni. Me kaksi pakanaa pidämme yhtä\nniin Tuonelassa kuin jo maailmassakin. Kaikesta ulkonaisesta\nkohteliaisuudesta huolimatta pyhä Henrikki ja Maunu piispa kohtelevat\nmeitä syntisempinä henkilöinä kuin raadin muita jäseniä, Agricola on\nvälinpitämätön. Ainoastaan Porthan ja Sipi kunnioittavat meitä. Mutta\nhellempää väliä ei heihinkään synny. Louhi ja minä, yhdenikäisinä,\nsaman hengen lapsina, olemme toisillemme sisar ja veli.\n\n-- Miksi Lönnrot ei ole sinun yksityissihteerinä, vaan tuo hieman\nomituinen Sipi? Tiedän kyllä, että Sipi on hyvin sivistynyt mies, mutta\nkorkean raadin salissa vähemmin koristeellista laatua.\n\n-- Lönnrot ei uskalla tulla meille. Pelkää Louhta. On Kalevalassaan\nsanonut: \"Pohjan akka, harvahammas\". Tätä ei Louhi anna anteeksi kuuna\nkullaisna päivänä. Elä koskaan halvenna naisen ulkomuotoa. Nolaa\nmuuten, elä soimaa näköä ja naisen suloa.\n\n-- Mistäpäin Louhi saapuu?\n\n-- Hän asuu pyhän Henrikin linnan eräässä tornissa. Tuonelankin pahat\nkielet ovat mykät. Louhen maine on epäilysten yläpuolella. Niinikään\nRooman pyhittämän Henrikin. Mutta eri ruuissa he ovat. Louhi syö\nkalaruokia, siikaa ja lohta, pyhä Henrikki taas vaan rostbiffiä. Hän on\nenglantilaista perua. Ruuanlaittajana hänellä taas on Kerttu, Lallin\nvaimo.\n\nLouhi tuli jo vastaan pirtin edustalla kaikessa haltijattaren koreassa\npuvussa, valmiina raadin istuntoa varten. Lumivalkoinen huntu päässä;\nkruunu pisti esille hunnun alta ja kruunun huipussa oli kärki, josta\nPohjantähden tapainen jalokivi säteili. Nenä oli jalosti kyömy, silmät\nsuuret ja käskevät, suu voimakas, ja kaikki hampaat tallessa. Kalevalan\nkuvaus siis vihollisen valhetta ja vihapuhetta. Minuun tämä kopea\nolento teki hykäyttävän juhlallisen vaikutuksen.\n\n-- Terve karskien pohjalaisten haltijatar! Inehmon poika kumartaa\nsinua, kainulaisten pelotonta amatsoonia.\n\n-- Tule tervehenä, ojenna rauhan kämmen, elä onnellisena Väinämöisen\nkuulun kurkihirren alla! lausui Louhi pehmeällä äänellään.\n\n-- Mikä yllätys nähdä sinua noin nuorekkaana ihanien pohjantyttien\nkuulu äiti! Kuvista päättäen siellä maailmassa olin odottanut\nnäkevinäni aivan toisenlaisen henkilön.\n\n-- Kirotut Suomen maalarit ja kirottu Kalevala! sähisi Louhi. Hänen\nhaahmonsa muuttui ja silmät tulta syöksyivät. Sano sinä sille Akseli\nGallen-Kallelalle, että kun hän tänne Tuonelaan saapuu, niin häntä\nodottaa minun kostoni. Louhen kosto, se on raskas. Sielunvaellusta\nsatoja vuosia. Minkälaiseksi hän on minut maalannut siinä taulussa,\njossa minä muka ryöstän Sampoa! Oletko häijympää naisen kuvaa konsanaan\nnähnyt? Voiko ihminen joutua ilkeämmän herjauksen alaiseksi kuin tulla\nkuvatuksi uudenaikaisen maalarin pensselillä. Kuinka te jaksatte sietää\nsellaisia riiviöitä? Saadakseen naurajat ja ilkkujat puolelleen\nkohtelevat he mitä törkeimmin kuvattavaa henkilöä.\n\n-- Arvoisa emäntä! Ei Gallen-Kallela sentään ilkeämpi ole. Niitä on\nvielä paljon sydämmettömämpiä. Kubistit esimerkiksi. Naamat ovat\nerisärmäisiä kuvioita, ja värit, puolimädän ihmisruumiin. -- Lähetä,\nrakas Louhi, nekin sielunvaellukselle. Niille se tekisi erinomaisen\nhyvää. -- Tällä en tahdo puolustaa sinun kuvaasi \"Sammon ryöstössä\".\nYhdennäköisyyttä ei ole nimeksikään, sen voin nyt todeta. Kalevalassa\nvika on. Terveiset kyllä vien Gallenille. Ehkä hän vielä kerran maalaa\nsinut ihmisiksi. Esimerkiksi hääräävänä emäntänä \"Pohjolan häissä\".\n\n-- Niin ehdota se hänelle. Jos sen tekee, lyhennän vaellusajan.\n\nLouhi riisui juhlatamineensa yltään, järjesti vuoteet, lakaisi lattian\nja kattoi aamiaisen.\n\n-- Tätä työtä teen vaan ystävyydestä suurta runoilijaa kohtaan ja\nsaadakseni hiukan virkistystä ennen ikäviä istunnoita raadissa, sanoi\nLouhi sivumennen.\n\nHän latoi pöytään kaikenlaisia herkkuja: kalakukkoa, piirakaisia,\nlehtirieskoja, talkkunaa ja pitkiä viipaleita palvattua härän lihaa.\n\n-- Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä\nsyötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti,\ntoista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi\npaastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan\nkiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!\n\nLouhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien\non tapana. Väinämöinen söi paljon.\n\n-- Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri\nrunoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja\npotaatilla.\n\n-- Missä Europaeus asuu?\n\n-- Porthanin kyökkikamarissa.\n\n-- Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!\n\nSyötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin\nkokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja\nlumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä\nkimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä.\nTultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan\nkirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että,\nhienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset\nmerkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat.\nSipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut\nbonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri\nmusta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät\nsivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen\nrinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt\npaidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki\nerinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle.\nSipi esiteltiin minulle:\n\n-- Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin\nTeidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni\naivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.\n\n-- Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?\n\n-- Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.\n\n-- Oletteko jo tavannut Kullervon? Niinkuin tietänette, minä hänet\nensin keksin ja esittelin maailmalle.\n\n-- Tiedän kyllä. Teidän ikiansionne!\n\nPorthan tuli sisään aivan samassa puvussa kuin Eero Järnefeltin\ntaulussa Yliopiston juhlasalin seinällä. Hän kätteli minua ja kysyi:\n\n-- Mitä olette lukenut ja tutkinut?\n\n-- Elämää ja maailmaa.\n\n-- Hyvä. Tunnetteko Suomen maantiedettä?\n\n-- En niin hyvin kuin Te, dignissime olim professor eloqventiae! Mutia\nolen käynyt Viitasaarella, Keiteleellä, Lumperoisilla, Konnevedellä,\nNilakalla...\n\n-- Riittää! Sipi ole hyvä ja nosta tuoli vieraalle tuonne istuntopöydän\nvasemmalle puolelle.\n\nNeidit Vuori ja Koski astuivat sisään. Käherrettyjä päitään hieman\nkumartaen istuutuivat pöytiensä ääreen Louhen tuolin taa.\n\nKuului kolinaa eteisestä. Kaksi piispaa lähestyi. Toinen Maunu Tavast,\ntäydessä katolisessa piispan ornaatissa, toinen Agricola, luterilaisen\npapin kauhtanassa, paksu kultainen risti rinnalla.\n\nAgricola kätteli minua ja esitteli Maunu piispalle.\n\n-- Hauskaa, että tulitte meilän kokousta seuraamaan, sanoi Maunu\npiispa.\n\nSuutelin Maunu piispaa kädelle.\n\nKaikki istuutuivat, paitsi minä, joka kunnioituksesta jäin seisomaan ja\nseuraamaan mitä tuleman piti.\n\nPitkä, komea mies hääräsi pöydän ympärillä. Hänen päänsä oli kalju kuin\nbiljaardipallo.\n\n-- Pyhä Henrikki, huudahti mies, ja poistui pääovea avaamaan.\n\nPyhä Henrikki näkyi samassa avatun oven aukossa, piispanhiippa päässään\nja pitkä piispan koukerosauva kädessään. Hänen päänsä ympärillä säteili\nmonivärinen gloria, jommoista pyhien miesten on tapana pitää.\n\nKaikki kavahtivat pystyyn ja Porthan viittasi minua lähestymään.\nPorthan pisti päänsä glorian taakse ja supatti jotakin pyhimyksen\nkorvaan:\n\n-- Tule lähemmäksi, sanoi pyhä Henrik, do you speak english?\n\n-- No, mylord. Olen vaan lukenut \"Holy Biblen\" kannesta kanteen ja\nmuuta helpompaa englantilaista kirjallisuutta.\n\n-- Ei pyhä raamattu ole \"helpompaa kirjallisuutta\"! Minä tosin osaan\nsuomeakin, mutta en ole aivan varma objektisijoista. Opin ensin suomea\nRaumaalla, kääntäessäni hyvin pakanallisia länsisuomalaisia, sitte\nVäinämöiseltä karjalanmurretta, myöhemmin Maunu piispalta hämäläistä\nl:n kanssa, vielä myöhemmin Agricolalta kirjakielen ituja, hieman\nfinbyläisvoittoista, ja nyt lopuksi Porthanilta ja Sipiltä uudempaa\nsuomenkieltä. Osaatko opettaa objektin sijoja?\n\n-- Osaan. Se onkin minun kirottua ammattiani, Teidän pyhimyksenne.\n\n-- Tule huomenna aamusilla klo 6 luokseni, -- Sipi neuvoo tien, -- niin\nannat tunnin objektin käyttämisestä suomenkielessä.\n\n-- Istukaamme hyvät naiset ja herrat! Lalli, kutsu punikit sisään!\n\nLalli! Tietysti se, kaljupää oli Lalli, jonka hiukset irtaantuivat\npiispan hiipan mukana, kun hän kotiin tultuaan paljasti päänsä,\nmurhattuaan pyhän Henrikin Köyliön järven jäällä.\n\n\n\n\nISTUNTO ALKAA.\n\n\nPunikit astuvat sisään ja istuutuvat penkkeihin. Lalli seisoo ovella.\nMuutamat Härmän ja Lapuan pojat valkoisine hihanauhoineen, mutta ilman\naseita, ovat hänen apumiehiään. Kiväri, murha-ase, on turha kapine\nTuonelassa. Ei kukaan voi kuolla kahta kertaa.\n\nPyhä Henrikki napsauttaa sauvakäyrällään kolmasti pöytään ja virkkaa:\n\n-- Istunto on alkanut. Pyydän raadin jäeniä ensin lausumaan ajatuksen\npunakaartin mellakoista Suomessa. Väinämöisellä on sananvuoro:\n\n-- Harhaanjohdettu kansa kasuava! Häpeän puna kuolemattomilla\nposkillani ryhdyn ajatuksiani lausumaan. Tekö minun kansaani? Sitä\nkansaa, joka sanan voimalla kaikki pulmalliset asiat ratkaisi. Sitä\nkansaa, joka iki-ihanoissa sananlaskuissaan lausui julki elämän\nohjeita. Väkivaltaanko niissä kehoitetaan? Ei, tuhannesti ei!\nHuutamisella, räyhäämisellä olette koettaneet maailmaa parantaa. Ettekö\ntiedä, että ei \"sanoilla siltaa rakenneta, puita siihen tarvitaan\". Ja\nkun ette saaneet siltaa rakennetuksi tyhjillä sanoilla, ette malttaneet\nmieltänne, vaan tartuitte miekkaan. Ettekö muista, mitä Kalevalassa\nsanon Lemminkäiselle, tuolle alituiselle miekkajunkkarille, kun hän\nmiekan ja väkivallan avulla koetti kiskoa irti onnentuojan Sammon\nkivikkomäestä? Te olette yrittäneet samaa. Olette pistimillä yrittäneet\nriuhtoa irti muka ijäistä onnea antavaa Sampoanne, josta ette muuten\nmaailmalle ole julistaneet, mikä ja minkälainen se oikeastaan on, ja\nolette tulleet huomaamaan, että ei se sillä tavalla irti lähde.\nOlisitte ottaneet oppia minun neuvostani. Sanan voimalla minä sen tein,\nsanan voimalla se on teidänkin tehtävä, jos mielinette onnistua. Mutta\nlisäksi, mihin konnamaisuuksiin te olette tehneet itsenne syypäiksi?\nMitä hirmutöitä olette harjoittaneet? Olen seurannut suomenkansan\nvaiheita aivan sen lapsuusajoilta saakka, enkä koskaan ole huomannut\nenkä kuullut, että suomenkansa olisi ollut taipuvainen sairaaloiseen\njulmuuteen, että se olisi ihmisverta himoinnut. Aasialaiset kansat\nsiitä vain ovat olleet mainitut. Kuuman auringon pistämät aivot\nverinäkyjä ovat uneksineet. Ei sitte mustakaappujen loistoaikojen ole\nSuomessa ruumiinsilpomisista puhuttu. (Sipi nyhti Väinämöistä\nsarkatakin liepeestä, Maunu piispa ja Agricola siirtelivät tuolejaan),\npyhä Henrikki napsautti kolmasti käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:\n\n-- Louhella on sananvuoro.\n\n-- Yhdyn täydelleen edelliseen arvoisaan puhujaan, tahdon vaan lisätä,\nettä olen ylpeä siitä, että minun kansani, pohjalaiset, niin suuresti\nkunnostautuivat yhdessä savolaisten ja karjalaisten kanssa tässä\ntaistelussa itämaista hapatusta vastaan.\n\n-- Tahtooko Maunu piispa lausua mielipidettään.\n\n-- Tahdon torjua luotani sen epäsuoran syytöksen, mikä piili erään\nedellisen puhujan lausunnossa, mikäli se koskee katolista kirkkoa. On\nmuistettava, että kirkko tosin harjoitti kidutusta, mutta se tapahtui\npyhän asian puolesta. Te tiedätte, kaikki, että \"tarkoitus pyhittää\nkeinot\". Mutta onko punikeilla ollut muita tarkoituksia, kuin\npelkästään itsekkäitä? Vallan anastus kansan vähemmistölle! Se ei ole\npyhä tarkoitus. Eikä sellainen koskaan onnistu. Muissa kohdin yhdyn\nedellisten puhujain lausuntoon, vaikka ihmettelen pohjalaisten ja\nkarjalaisten kerskumista. Muistakaamme aina, että me kaikki olemme\nhämäläisiä jumalan edessä.\n\n-- Piispa Agricolan vuoro, sanoi pyhä Henrikki.\n\n-- Suurimmalla mielipahalla ja katkeruudella olen seurannut punikkien\nmellastuksia siellä maailmassa. Minulla on suruun enemmän syytä kuin\nteillä muilla. Olen syntyjään länsisuomalainen, Perniön Finbystä, ja\nsellaisena häpeän silmäni puhki, että koko punikkien liike sai vauhtia\netupäässä Länsi-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Suomessa, tuon kansan\nkesken, joka muuten on niin hienotunteista ja sävyisää. Rutto, idän\nrutto, sama joka tappoi minunkin maallisen olemukseni, saastutti tämän\nhyvän kansan sielun. Turun piispana häpeän, että ryöstöt tässä\nkaupungissa ensin pääsivät alkuunsa. Viipuri, jossa minun kuvapatsaani\nseisoo, oli paikka, jossa sekä ryöstöt että murhat olivat\nkauhistuttavat. Minun suruni syyt ovat siis monet ja syvät. Mutta\nSuomen ensimäisenä luterilaisena piispana voin peseytyä puhtaaksi\nkaikista väkivallan ja kidutuksien syytöksistä. Polttoroviot,\nkidutukset ja kuritushuoneet toisinajatteleville ovat luterilaisuuden\nmyöhempiä ilmauksia. Niitä en ole koskaan hyväksynyt.\n\n-- Professori Porthanin vuoro!\n\n-- Ikimuistoisen valistusajan ainoana edustajana tahdon saada\nlausutuksi, että punikkien liikkeellä ei ole mitään yhteyttä tämän ajan\naatteitten kanssa. Minkälaista oli punikkien tasa-arvoisuus, heidän\nveljeytensä, heidän vapautensa. Vihaa he lietsoivat kaikkia niitä\nkohtaan, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Jo tuo inhoittava\nnimitys \"lahtari\" kaikkia valkoisia kohtaan todistaa heidän\nepäveljellistä mielialaansa. Entä kaikki ne julmuudet, jota he\nharjoittivat veljiään kohtaan. Niiden voittaneita ei tavata\nraaimpienkaan kansojen mellakoissa. Suomen kansa on tähän asti luettu\nEuropan valistuneitten kansojen joukkoon. Nyt sen maine on\narveluttavasti alentunut. Onko se kansalaisvapautta, kun kirjapainot,\npankit, virastot, kaikki suljetaan ja vartioidaan pistimillä ja\nkivääreillä. Ei, se on vapauden irvikuva. Kaikesta tästä huolimatta en\nole koskaan laannut luottamasta näihin jaloihin aatteisiin. Kohti\ntasa-arvoisuutta, veljeyttä ja vapautta sittenkin kansat kulkevat,\nhuolimatta niistä surmaniskuista, joita typeryys, ilkeys ja raakuus\nniille aina tuontuostakin kohdistavat. Punikkien isku on ollut\nsyvimpiä, mikä näitä aatteita koskaan on kohdannut.\n\n-- Tahtovatko arvoisat Neidit lausua mielipiteensä. Neiti Vuori?\n\n-- Koska ei ole erityisesti tullut päivänvaloon, että punakaartilaiset\nolisivat harjoittaneet väkivaltaa naisia kohtaan, luovumme\npuhevuorostamme.\n\n-- Herra D.E.D. Europaeus!\n\n-- Tiedättekö punaiset miten veljesviha maailmassa päättyy? Kullervo\nsurmasi setänsä Untamon heimon, hän harjoitti monenmoista väkivaltaa.\nLopuksi hän syöksyi omaan miekkaansa. Sellainen on maailman meno.\nTutustukaa Kullervoon! Hän viettää nykyään täällä Tuonelassa katkeran\nkatumuksen hetkiä.\n\nPyhä Henrikki avasi suunsa ja sanoi:\n\n-- Minun Herrani ja Mestarini on sanonut: joka miekkaan tarttuu,\nse miekkaan hukkuu. Tämän opetuksen koko totuuden olette,\npunakaartilaiset, saaneet omissa luissanne ja lihoissanne kokea.\nHarvoin on väkivallalla ollut niin lyhyet jäljet kuin teidän\ntoimeenpanemalla. Mutta harvoin on väkivaltakaan ollut tylympää,\nmielettömämpää ja julmempaa. Jo silloin kuin kastoin teidän rimpuilevia\nesi-isiänne Kupittaan lähteessä, huomasin, että kansan hiljaisuuden,\numpimielisyyden ja säveyden takana piili itsepintainen, jäykkä ja\ntaipumaton mieli. Kiihotettuna tämä luonne kimmahtaa hurjuuteen ja\nraakuuteen. Näette tässä edustajan sen ajan ihmisistä. Näette Lallin,\nraadin yleisen syyttäjän, tämän kaljupäisen miehen, joka seisoo tuolla\noven suussa. Hän kiukustui minuun, ajoi minua takaa suksilla, niinkuin\ntekin muka \"lahtareita\" ja kun hän saavutti minut, teki hän minulle\njämt samalla tavalla kuin te, hänen rintaperillisenne, olette tehneet\nmuka vihollisillenne. Hän surmasi minut pistimellä, hän ryösti minut\nputipuhtaaksi, otti hiipan päästäni, otti kaapun yltäni ja hakkasi\npoikki sormeni saadakseen pyhän piispansormukseni omakseen; siis aivan\nyksityiskohtaisesti saman, minkä te nyt olette tehneet valkosille.\nHänen rangaistuksensa läheni yhtä nopeaan kuin teidänkin. -- Mutta,\nkristiveliseni, kuunnelkaa nyt tarkkaan mitä pyhä Henrikki sanoo!\nKahdeksassa sadassa vuodessa ette ole sivistyneet sen ajan\nlänsisuomalaisia siivommiksi. Se herättää minussa epätoivoa. Paraneeko\nihmissuku ollenkaan aikojen kuluessa? Lalli ei minua kiduttanut; hän\nvaan surmasi. Mutta te olette vielä päälle päätteeksi kiduttaneet ja\nruhjonneet uhrinne. Murheellista, perin murheellista. -- Herrani ja\nmestarini sanoo, että jos veljesi sinua vaikka 77 kertaa loukkaa, sinä\nyhtä monta kertaa olet hänelle anteeksi antava. Tällainen\nanteeksiantamus on ihmiselle vaikeaa, muutamina kiihotuksen hetkinä\nmahdotonta. Koston ja vihan halu voittaa lempeyden tunteen. Mutta\nihmisen täytyy pyrkiä tästä vihan ja koston tunteesta vapaaksi! Se\njuuri on ihmisen aateluutta, se juuri kohottaa häntä eläintä\nylevämmäksi. Minä olen Lallille antanut hänen rikoksensa anteeksi, olen\nunohtanut tämän ruhjotun käteni (Piispa kohotti kätensä, josta yksi\nsormi oli irti hakattu, korkealle ilmaan) ja Lalli on nyt minun uskottu\nystäväni, korkean raadin palveleva jäsen. Ottakoot maailman ihmiset\ntästä esimerkin! Veljesten täytyy sopia verisimmätkin riitansa, heidän\ntäytyy oppia unohtamaan vääryydet. \"En puhu omalla suulla, puhun suulla\nsuuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä.\" Näin\novat teidän esi-isänne laulaneet. Se olkoon loppu minunkin virrestäni.\n\nKaikki nyökkäsivät päätään hyväksyvästi, punikit painautuivat penkkiä\nvastaan ja liikutus valtasi Lallin ja valkoiset vartiat.\n\n-- Punikit astuvat ulos, raati ryhtyy neuvotteluun, lausui pyhä\nHenrikki kaikuvalla äänellään.\n\nPunikit poistuivat ja me kaikki nousimme hiukan jaloittelemaan. Maunu\npiispa vei Väinämöisen syrjään ja näkyi nuhtelevan häntä. Neidit Vuori\nja Koski utelivat vielä tarkemmin minulta punikkien suhtautumisia\nturvattomia naisia kohtaan ja minä ilolla totesin heidän lausuntonsa\noikeiksi. Pyhä Henrikki tiedusteli, olinko hänen puheessaan huomannut\nobjektivirheitä. Minä olin ihmetellyt pyhän miehen virheetöntä suomea,\njota harvoin maailmassa saa kuulla hänen arvoisilta henkilöiltä.\n\n-- Istunto jatkuu, lausui taas pyhä Henrikki.\n\nAsetuimme istumaan ja puheenjohtaja alotti:\n\n-- Mielestäni kaikki nämät punikit joutuvat sielunvaellukselle\npuhdistumaan ja sivistymään, mutta vaikeutta tuottaa heidän suuri\nlaumansa. Mistä nyt saada miehiä, joihin ne lähettää. Niistä on aina\npuute. Kanssaihmisten arvosteluun ei aina ole luottamista. Olemme usein\ntodenneet, käyttämällä kaikkialle, yksinpä salaisimpiin soppiin\ntunkeutuvia kaukoputkiamme, että mies, joka maailmassa kulkee\nkorkeimman kunnian esikuvana, kiikarin läpi katsottuna paljastuu\nulkokullatuksi veijariksi. -- Mutta koska meillä tässä sattuu olemaan\ntuores tulokas maailmasta, niin ehkä käännymme hänen puoleensa. Hänellä\nvarmaan on henkilötietoja juuri sellaisia, joita kaipaamme. Pyydän\nTeitä hyväntahtoisesti lausumaan ehdoituksia. Tahdon edeltäpäin\nhuomauttaa, ett'ei niillä henkilöillä, joihin sielunvaeltajat\nlähetetään, tule olemaan mitään tuntua siitä, että heissä asuu vieras\nhenki. Tämä henki vaan joutuu näkymättömässä muodossa olemaan joka\nhetki hyvän suojeluspatroonansa ajatusten ja aivoitusten sivistävän\nvaikutuksen alaisena.\n\nKavahdin pystyyn, astuin kolme askelta eteenpäin, kumarsin\nkunnioittavan hitaasti ensin pyhälle Henrikille, sitte ijän mukaan\nkaikille muille raadin jäsenille, sitte Neideille ja Sipille ja lopuksi\ntein syrjäkumarruksen Lallillekkin, joka kumarsi vastaan niin, että\ntakaraivo välkähti. Rykäsin ja aloin:\n\n-- Se aavistamaton kunnia, mikä minulle on koitunut, kun tässä\npyhimysten, puoljumalien ja...\n\n-- Suokaa anteeksi! Me vainajat emme rakasta ylitsevuotavia imarteluja.\nEhkä suvaitsette käydä suoraan asiaan käsiksi. Se on vanhaa, hyvää\nenglantilaista tapaa.\n\n-- Kuten käskette, pyhä isä. Punikit ovat anarkisteja. Eivät tunnusta\nmitään esivaltaa, eivät tottele omia valitsemiaan johtajiakaan, vaan\ntahtovat aina itse olla määräämässä kaikki asiat omien itsekkäitten\npyyteittensä mukaan. Rohkenen sentähden esittää, eikö olisi soveliasta\nhakea sellaisia henkilöitä, jotka rakastavat kunnioittaen kumartaa\nkorkeaa esivaltaa ja sen johtohenkilöitä. Sellaisten ruumiissa\npunikeista lähtenee jos lähteäkseen tuo epäterve anarkistinen\nharhaoppi. Meillä on Suomessa tätä nykyä syntymässä vankka\nmonarkistinen puolue, jonka tunnuslause on vanha kreikkalainen oppi:\n\"uk agaton polykoirana, heis koiranos esto\" (Maunu piispa, Agricola,\nPorthan ja Europaeus nyökäyttivät tyytyväisinä päätään) suomeksi:\nmonivaltaisuus ei ole hyvä, yksi hallitsijana olkoon. Monet\nvaltiolliset puolueet ovat jo hyväksyneet ja omaksuneet tämän opin.\nNiinikään monet sanomalehdet saarnaavat sitä. Suomalaisista Uusi Päivä\nja Uusi Suometar, ruotsalaisista Hufvudstadsbladet ja Dagens Press.\nLähettäkäämme punikit näiden lehtien toimittajien ja aputoimittajien\nruumiisiin. Sitä paitsi ovat monet kansalaiset julkisesti lausuneet\nmielipiteensä samaan suuntaan. Näistä saamme jo satoja monarkisteja,\njoihin punikit menestyksellä voi sijoittaa.\n\n-- Ettekö voisi mainita joitakin monarkistien nimiä, kysyi pyhä\nHenrikki.\n\n-- Voin kyllä. Erittäin monarkistinen sekä ulkomuodoltaan että\najatustavoiltaan on senaattori Heikki Renvall. Hän sitä paitsi on\ntarkasti perehtynyt siihen, miten suuressa maailmassa käyttäydytään.\nVaikka en ylimalkaan tahtoisi suositella hengen miehiä punikkien\ntyyssijoiksi, he kun tavallisesti ovat häilyvien ja kiihkeitten\ntunteitten vallassa, katsoisin kumminkin puhtaasti korkeakirkolliset\nsopiviksi. Valtiopäivien puheenjohtaja, teologian tohtori Lauri Ingman,\non mies, jonka sielussa vallankumoukselliset mielipiteet eivät koskaan\nole kierineet. Hyvä tuttavani, prof. Theodor Homén ei myöskään ole\nunhoitettava. Punikkien vankinakin hän henkensä uhalla kieltäytyi\nmaksamasta lunnaita punaisten rikosoikeudelle. Suulaat tuomioherrat\njoutuivat liukkaassa kielenkäytössä alakynteen pieksämäkeläisen prof.\nHoménin kanssa. Muita en tällä haavaa muista, mutta ehkä myöhemmin saan\nantaa nimet ja osoitteet arvoisalle herra sihteerille.\n\n-- Mutta kun nyt punikkien joukossa tavataan paljon sellaisia, jotka\nsuorastaan ovat rikoksellisia luonteita ilman mitään valtiollisia\npyrinnöitä, ettekö niillekin tietäisi neuvoa osoitteita.\n\n-- Siinä tapauksessa, että yhteen henkilöön voi sijoittaa\nuseampiakin -- -- --\n\n-- Se käy kyllä päinsä, jos henkilö on kaikin puolin taattu, selitti\npyhä Henrikki.\n\n-- Tahtoisin esittää Neiti Mathilda Wreden.\n\n-- Oivallista, huudahtivat kaikki. Hän ottaa varmaankin parantaakseen\nviisi Kakolasta karannutta. Mainio ehdoitus! Olkaa hyvä, jatkakaa!\n\n-- Niinkuin jo sanoin, hengen miehiin ei ole luottamista. Voi kyllä\njoskus onnistua, mutta voi sattua aivan hullustikin. Mutta sensijaan\nluotan täydellisesti filosofeihin. Meillä on koko joukko filosofeja\nHelsingissä, toinen toistaan arvokkaampia, tasaisempia ja taatumpia.\nTeillekin heidän nimensä kaiku on ylettynyt, niin että selkiän nimiä\nmainitsemasta. Tahtoisin vaan huomauttaa kahdesta nuoremmasta.\nFilosofiian dosentti Z. Castrén on jättiläinen sekä maailmankatsomuksen\nsyvyydessä että personallisessa hyväntahtoisuudessa. Ehdotan ainakin\nkahta virvahenkeä häneen.\n\n-- Miksei kolme, neljä, kuului ääniä.\n\n-- Varmasti hän ne neuvoo, vaikka viisi. Toinen esteettinen filosofi,\ngermanologi, monarkisti, dosentti K.S. Laurila, on ehdottomasti\nensimäinen parantamaan rikoksellista, jota vaivaa hypokondria ja\nunteloinen rikoksellisuus. Ehkä saan ehdottaa kolmea?\n\n-- Mutta jos kirjailijoita ja runoilijoita punikkien joukosta\nilmeneisi, ketä silloin neuvotte?\n\n-- Juhani Aho on paras. Hän on taistellut heitä vastaan yhtä paljon\nymmärtämyksellä kuin lujuudella. Ehdotan viis -- Valkosen armeijan\nTyrtaios, Ilmari Kianto.\n\n-- Herra puheenjohtaja, kuului neitien istuimilta. Perustelematta\nmielipidettämme sen tarkemmin, pyydämme, ettei Kiantoa oteta huomioon.\n\nLouhi pyytää puheenvuoroa.\n\n-- Kannatan Kiantoa. Kuka on kauniimmin ylistänyt minun kotiseutujani\nkuin hän, kuka on porosta, lempieläimestäni, ennen kirjoittanut\nkokonaisia nidoksia, niinkuin hän. Yksi Kiantoon!\n\nVäinämöinen pyytää puheenvuoroa:\n\n-- Kannatan Kiantoa. Kuka on ennen lennokkaammin kirjoittanut minun\nkansastani, Vienankarjalan laulavasta rodusta kuin hän, Vienankarjala\non Kiannon henkinen maaherrakunta. Vienan kysymys on nykyään\npäiväjärjestyksessä. Sieltä on jo tullut punikkeja. Kaksi Kiantoon!\n\n-- Non passumus, sanoivat piispat.\n\n-- Kuinka prof. Porthan äänestää.\n\n-- Yksi Kiantoon!\n\n-- Siis kolme kolmea vastaan, sanoi pyhä Henrikki. Puheenjohtajan ääni\nratkaisee. Ei yhtään Kiantoon! -- Olkaa hyvä jatkakaa.\n\n-- Jos kirjailijoitten joukossa tavataan sellainen, joka aina valittaa\nja runoissaan tuon tuostakin pistää itkuksi, joka, sen pahempi, usein\nsattuu, ehdottaisin vaelluspäämääräksi Helsingin Sanomain Tiitusta. En\nhenkilökohtaisesti tunne häntä, mutta kirjoituksistaan päättäen hän on\nsamalla jumalaa pelkääväinen ja iloinen. Joku itkevä romanttiko siis\nhäneen, jos suvaitsette. Ehkä kaksikin.\n\n-- Kiitämme hyvistä neuvoistanne. Istunto on lopussa. Huomenna\ntäsmälleen klo 2, sanoi pyhä Henrikki.\n\nPuheenjohtaja nousi pystyyn, tuli kättelemään minua ja sanoi:\n\n-- Siis huomenaamuna klo 6 pieni luento niistä objektisijoista. Ettekai\npidä aikaa liian varhaisena. Keskiaikana alettiin työt jo klo 4:ltä\naamulla.\n\n-- E-en suinkaan. Saavun täsmälleen. Kai Väinämöinen herää.\n\n-- Hän nousee jo klo 2:lta. Sellainen oli tapa pakanuuden aikana.\n\nMinä annoin Porthanille joukon kunnon miesten, monarkistien, tyynempien\nrunoilijoitten ja kirjailijoitten sekä siveellisten merkkimiesten\nosoitteita, joitten mukaan seuraavan päivän istunnoissa vaellus oli\nmäärättävä. Lalli kulki siitä ohitse. Minä kättelin Lallia ja kysyin,\nkuinka Kerttu jaksaa.\n\n-- Aivan mainiosti. Kerttu hoitaa pyhän Henrikin taloutta ja minä olen\nlinnan talonmies ja sen ohella täällä yleinen syyttäjä.\n\n-- Onko teitä vaellutettu?\n\n-- Minä vaelsin läpi kaikki katoliset piispat ja pääsin tänne vasta\nluterilaisen Isak Rothoviuksen kuoltua. Kerttu kulki piispojen\ntaloudenhoitajattarissa, mutta selkisi jo aikasemmin, piispa Martti\nSkytten kuoltua. Nyt piispa pyhimys ja me olemme parhaita ystäviä. --\n\nLäksimme Väinämöisen kanssa kotia ja jo klo 8 hän oli istunnosta\nväsyneenä nukahtanut.\n\n\n\n\nKÄYNTINI AINOLASSA.\n\n\nHeräsin taas aamulla anivarhain Väinämöisen hyrinään. Tänä aamuna sanat\nkuuluivat:\n\n    Elä muille neito nuori\n    kuin minulle neito nuori\n    kanna kaulan helmilöitä\n    rinnan ristiä rakenna.\n\n-- Paljonko, isä hyvä, kello on.\n\n-- Nouse vaan pystyyn, kohta on sinun lähdettävä pyhän Henrikin\nneuvontaan.\n\nLaitoin itseni järjestykseen, kulin sillan yli raatisaareen ja saavuin\npyhän Henrikin linnalle. Linna oli mukulakivistä rakennettu jokseenkin\nTurunlinnan ikävään malliin. Seinät olivat yli 2 m paksut ja linnan ovi\noli tyrmiä, lavea, korkea ja vahvasti raudoitettu, niin että ainoastaan\nvanha Lalli pakana sitä jaksoi availla ja sulkea. Soitin ovikelloa,\njoka pomisi linnan pihalla kuin emäseurakunnan kirkonkello ja Lalli\ntuli aukaisemaan.\n\n-- Huoment', sanoi Lalli, pyhä Henrikki varttuu lukukammitsass'. Kuules\nKerttu, vie tämä ihmislapsi pyhän isän tyvö.\n\nKerttu oli vankkatekoinen, leveä nainen, Kokemäenjoen laakson rotevinta\nemäntätyyppiä. Hän vei minut pyhän Henrikin lukukammitsaan, joka oli\nmunkin yksinkertaisesti kalustettu koppi. Akkunansyvänteessä oli pöytä\nja tuoli, ja pöydällä joukko pergamenttiin nidotulta teoksia. Kerttu\nnaputti eräälle sivuovelle, pyhän Henrikin makuuhuoneeseen, ja supatti:\n\n-- Ottaaks' pyhä isä ouroi vastaan?\n\n-- Onko hän se ihmislapsi, jota varron.\n\n-- Kyll' hän vaan ihmin' on, mutt' ei hän vallan laps' ole.\n\n-- Tulen heti.\n\nSamassa pyhä piispa tulla tupsahti sisään ja kysäisi heti.\n\n-- Kuule ihmislapsi! Olin juuri tarkastamassa eilistä pöytäkirjaa.\nSiinä sanotaan: \"punakaartilaisten piti, mennessään kaupunkiin\nviedäkseen miestä tuomiolle, roistojen pakoituksesta ampua tavaksi\ntullut selkäkuula syytettyyn.\" Voiko sanoa: viedäkseen miestä?\n\n-- Voi.\n\n-- Voiko sanoa: viedäkseen miehen?\n\n-- Voi.\n\n-- Voiko sanoa: viedäkseen mies?\n\n-- Voi.\n\n-- Mikä ammattiopettaja sinä olet! Sinähän annat sanoa miten vain. Se\non sitä uudenaikaista löyhyyttä, luonteettomuutta ja hataruutta, jota\nminä en suvaitse. Meille opetettiin siellä Englannissa varmat säännöt\nlatinankielessä, ja Herra armahda, jos niitä loukkasi.\n\n-- Pyhä isä! Kysytään Kertulta. Hän on kuuluisan suomenkielen tutkijan,\nprofessori Emil Nestor Setälän mahdollinen esiäiti.\n\n-- Kerttu, kuinka sanotaan? Sanotaanko miestä, miehen vai mies, kysyi\npyhä Henrikki.\n\nKerttu niiasi syvään ja sanoi:\n\n-- Ne roistot olisi pitänyt ammuta.\n\nPyhä piispa ja minä katselimme toistemme kotvan ajan.\n\n-- Minunhan piti sen tietämän jo etukäteen. Ei Kerttu tajua kieliopin\nkysymyksiä, sanoi pyhä Henrikki.\n\n-- Pyhä isä! Ei sovi sanoa sen, pitää sanoa se, joll'ette pahastu.\n\n-- En luota enää sinuun. Odotan Setälän saapumista. Onko hän vielä\nhyvissä voinnissa?\n\n-- Aivan erinomaisissa. Ehkä saapuu 50 vuoden perästä.\n\n-- Jään odottamaan. Viisikymmentä vuotta Tuonelassa on kuin häviävä\nhetkinen maailmassa.\n\n-- Rohkenenko olettaa, että minun apuni nyt on tarpeeton.\n\n-- Tietysti, tietysti. Terveisiä Väinämöiselle!\n\nPiispa ojensi kätensä, jota suutelin ja läksin.\n\n-- No mitenkä opetus sujui? kysyi Väinämöinen kun astuin pirttiin.\n\n-- Huonosti, huonosti. Opettaja työnnettiin pellolle.\n\n-- Semmoista se on se viisasten saivartelu. En minä vaan milloinkaan\nole päätäni vaivannut sillä, mikä on oikein mikä väärin. Jos\nseutukuntalaiset miten sanovat, ka, se on oikein.\n\n-- Niin minäkin. Mutta sinun Kalevalassasi sanotaan näin:\n\n    \"En ollut minä tuleva\n    Lohi leikkaellaksesi\n    Kala palstoin pannaksesi\"\n\nkuinka voi sanoa \"lohi\" ja \"kala\", eikö pitäisi sanoa \"loheksi\",\n\"kalaksi\".\n\nVäinämöinen ummisti silmänsä, tapasi molemmilla kämmenillään päätään ja\nhuokasi syvään:\n\n-- Niin, typerä olin silloin. Miksi en pitänyt kiinni sitä lohta, sitä\nkaunista kalaa. Jos sen arvasin tehdä, olisi Aino nyt minun kainaloinen\nkanani, minun pirttini pyyhkijä, sijani levittäjä, mesileivän\nleipojani. -- Oi voi, minua, ukko utraa, vähämieltä poloista!\n\n-- Jää hyvästi, surun sulho. Lähden Impi Mariaa tapaamaan.\n\n-- Viivy, viivy hetken aika! -- Sano tyttösi leikkitoverille terveiset,\nterveiset sulholta sulottomalta.\n\nKun olin päässyt sillan yli ja kääntynyt Ainolaan päin, näin\npunakaartilaisen istuvan viertotien syrjässä kivellä kukkivan tuomen\njuurella. Hänellä oli tuomenkukka kädessä ja silmistä kiilsi\nvesikarpalot.\n\n-- Mitä suret, vainaja, kysyin.\n\n-- Onpa syytä surrakseni.\n\n-- Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?\n\n-- En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin\npunakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot\nmaailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita\nvirallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä\nsain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan\nryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista.\nKauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta\nperäytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta\nkuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet\npetetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat\nsilmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt\neivät suo minulle rauhaa.\n\nMiestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:\n\n-- Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. -- Jouduin vangiksi\nitäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja,\nmuut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun\nsotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut\nheitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää\ntointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin\nkunniakkaaksi! -- Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt\nselkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta\nseurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme,\ntarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat\nsyntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.\n\n-- Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina\nennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki\nrikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta,\nnauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista\nvainajaa.\n\n-- Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia\nihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten\navulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.\n\n-- Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa,\nkuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan\nkehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.\n\n-- Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko\nsodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää\nehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta,\nvaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua\nanteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä\nsovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. -- Papit sanoivat\nminua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin\nkuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin\ntuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun\nvaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. -- Nyt kysyn\nsinulta inehmo, olinko paatunut?\n\n-- Et ollut. Surkuteltavan onneton ja turvaton olit. -- Mutta luulitko\ntodellakin, että köyhien tila parannetaan pistimillä? Ei pistimillä\nmuuta tehdä kuin murhataan.\n\nMies purskahti itkuun. Samassa kuului korviini iloinen laulu\nkaukaisuudesta. Kuulin sanoja, ruotsalaisia ja suomalaisia:\n\n    \"Väva vallman, slå tillsamman\n    Låt skidorna gå, gå.\"\n\n             ja\n\n    \"Vedän verkaa, kudon sarkaa\n    Anna sukkulan lentää\".\n\nJa naurunpyrskytykset ja ilon huudahdukset keskeyttivät aina tuon\ntuostakin laulun.\n\nKuljin ääntä kohti. Eräällä pihalla leikittiin \"Vedän verkaa\".\nValkokaartilaisia piha täynnä ja tyttöjä kymmenittäin. Ylinnä muita\nkieppui Aino ja hänen rinnallaan Impi Maria. Impi Marian posket\npunoittivat ja hänen tukkansa liehui kuin liinakon harja.\n\nNuoret riemuitsivat oikein taivaallisen huolettomuuden pyörteessä.\nValkoset hampaat välähtelivät Pohjantähden tuikeassa valossa. Siellä\nnähtiin kaikkia Suomen uusia sotilaspukimia. Oli Vöyrin koululaisia,\noli Saksan jääkäriä, oli Härmän, oli Nivalan nuorukaisia, oli Sigurdsin\npoikia, oli Nickbyn sankaria! Kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden\ntaitteessa. Tyttöset taas Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Lapin nuoria\nimpysiä, Ainon leikkitovereita, kaikki alle 20:n vuoden, Impi Maria\nnuorin.\n\nMinuun tarttui nuorten riemastus. Sain vastustamattoman halun häiritä\nheitä pitämällä puheen. Tosin sisäinen ääni varoitti: \"elä puhu, anna\nnuorten iloita. Et sinä muuten osaakkaan puheita pitää. Sinulta puuttuu\njuhlallisuuden ontto, taivaallinen lahja. Et sinä osaa sinkauttaa\nsuustasi juhlavalheita sillä vakaumuksella, jota siihen vaaditaan.\nTiedäthän sinä, että kun olet koettanut syytää ulos suustasi\njuhlakoristeita, niin kaikki kuulijat heti ovat huomanneet, ett'et\nitsekkään niihin usko. He ovat nauraneet sinulle. Onnistuneelta\njuhlapuhujalta vaaditaan kyky luulotella ihmisille, että hän puhuu\ntosissaan.\" Mutta minä puollustin puhehaluani sillä, etten ollenkaan\naijo valehdella. En malttanut, rykäsin ja huusin:\n\n-- Nuoret ystävät!\n\nKisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.\n\n-- Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria\nhätäissään.\n\n-- Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. --\n\n\"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää\npeljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää\npuhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana\njuhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien\npituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen\nkasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille _ilosta_. Ilo on\nvoiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon\nmerkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon\ntodistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon\nhelyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan\nkajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla\nvietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä\nvirkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys\nteidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille\nvoiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen\nkaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus.\nIloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa,\nautuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla\noravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä\nmurha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän\naseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä\noli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti\nja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi\nsen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman\npyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit\nsaavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset\nvoittavan _ilon_. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän\nhengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen\neteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että\nnämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla,\nväkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten\nihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi\nkiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut\nturhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. -- Saapuessani tänne teidän\nilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin,\njoka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että\noli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle.\nHän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka\nköyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut\npahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta\nväkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja\nilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo\nmaailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu\nmurhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan\nhukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki.\nSentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes\nsilloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen\nherroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän\nolkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut\ntoitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen\nhaahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku\ntulee surullisen ruumiista. -- Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen\nmurtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne.\nIlonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo\non ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte\naina ihmisinä.\"\n\nHeti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:\n\n-- Missä punikki, missä punikki istuu.\n\n-- Tuolla tien vieressä.\n\nSamassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat\nvastaan karustavaa punikkia perässään.\n\n-- Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.\n\nMutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.\n\n-- Mitäs se poju kainostelee, käy leikkiin, manasivat Savon jääkärit.\n\n-- Minulta ilonlyönti unohtui murhamiesten sakissa. En ottanut\ntyrkytettyä ehtoollista maailmassa, enkä nyt naura, en tanssi.\n\n-- Tee tahtosi, sanoivat Kajaanin sissit. Käy sitte katselemaan, kun et\ntanssia kehänne.\n\nPiiri alkoi uudelleen. Laulu niinikään. Yleinen naurun rämäkkä puhkesi\nilmoille kun Impi Maria lauloi:\n\n    Ja he laskivat laivansa rannoille\n    Kävit maalle-e astumaan\n    Ja se nuorempi kreivistä kaikista\n    _Sattui pahasti kastumaan_.\n\nOlin tytön lapsenmieltä puhtaana säilyttääkseni opettanut hänelle\ntällaisen viattoman loppurivin. Muut huusivat täyttä ääntä:\n\n    Tuli minua kihlaamaan.\n\nNiin setä on opettanut, puollustihe Impi, kainoudesta ja häpeästä\nmenehtymäisillään. Luuli laulaneensa perin sopimattomia.\n\n-- Oikein lapseni! Niin se onkin lapsen suussa, myönsivät Härmän pojat.\nRuvetaan leikkimään panttileikkiä!\n\n-- Ruvetaan, ruvetaan, huusivat nuoret yhdestä suusta.\n\nKaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli\nistuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.\n\n-- Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan\noikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.\n\nTämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki\nlähti mukaan.\n\nPanttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua\nmurjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla.\n\"Tehtiin siltaa\", \"Soudettiin kirkkovenettä\", \"Mansikoita poimittiin\nlumen alta\". Minulle sattui onni, että Ainon piti \"nostaa tikku\nlähteestä\". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli\nvuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni\nväliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli\nnaamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat\nTuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet\nlakien loukkausta.\n\n-- Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi\nAino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.\n\n-- Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!\n\n-- Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle\nilmaan edestakasin, edestakasin.\n\nLapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.\n\nMutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.\n\n-- Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin\njalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi:\n\n-- En ollenkaan nuorilta pojilta! Otan siltä, keltä leikin laki määrää.\n\nKaksimielinen, tosinaisellinen julistus!\n\nAino hiipi askeleen eteenpäin, taas perääntyi. Otti neljä viis askelta,\nja karkasi hurjaa kyytiä takasin. Mutta nyt pojat olivat kiertäneet\npiirin Ainon selän taakse ja Aino joutui poikain käsiverkkoon. Aino\npunastui ja loi silmänsä vuoroon ylös vuoroon alas. Aino teki temppunsa\naivan erinomaisesti. Hän oli Ida Aalbergin johdolla jo harjoittanut\nsuurella menestyksellä näytelmäkappaleen \"Ensi lempi\". -- Vihdoin\nrohkaisi Aino mielensä ja tuli aivan eteeni. Impi Maria huusi kohti\nkurkkuaan ja hyppi tasakäpälässä. Aino supisti suutaan ja huulemme jo\nsattuivat yhteen. Taas hän vetäytyi poispäin. Aivan kuin näyttämöllä.\nMinä koetin näyttää lyhyttä tikkuani huulin välistä. Nyt Aino avasi\nhampaansa ja painoi suutelon huulilleni. Suojeluskaartilaiset seisoivat\nahtaassa piirissä hänen takanaan. Punikkikin oli noussut pystyyn ja\nminä näin hänen hymyilevän. Minä kädelläni pidin Ainoa takaraivosta\nkiinni ja pörrötin hänen tukkaansa.\n\n-- Purkaa kovasti tikusta, huusivat Härmän pojat minulle.\n\nOllappa Väinämöinen minun vaatteissani, ajattelin, ja samalla veti Aino\nneiti tikun suustani.\n\n-- Hurrah, hurrah, hurrah, huusivat kaikki riemun vallassa. Aino sai\ntikun! Aino sai tikun.\n\nMutta samassa syntyi syvä äänettömyys. Pojat ja tytöt katsoivat\nhiekkaan. Aino seisoi kädet sojona alaspäin, ja oli kuin käärmeen\npistämä. Verkalleen aukenivat piirin sankat rivit oikealle ja\nvasemmalle. Oikealta lähestyi Neiti Vuori, vasemmalta Neiti Koski.\nNeiti Vuoren mustat kiharat olivat tavallista kippurammassa ja Neiti\nKosken valkoiset samanlaiset töyhtöilivät irrallaan siveellisestä\nkauhusta.\n\n-- Soo-oh! Näinkö Te vastaatte siihen luottamukseen, minkä me Teidän\nsiveelliselle vakavuudellenne annoimme, sanoi Neiti Vuori ja loi minuun\nsäihkyvät mustat silmäyksensä.\n\n-- Luottamuksenko? En ole koskaan aavistanutkaan nauttineeni sellaista\narvoisain Neitien puolelta. Voiko ylimalkaan kukaan terve mies päästä\ntällaisesta luottamuksesta osalliseksi Teidän taholtanne. Jos minulle\nsellaista on suotu, niin kiitän siitä nöyrimmästi. Olen kumminkin\naikonut elää loppuikäni tätä luottamusta paitsi.\n\n-- Te olette päälle päätteeksi koppava, sanoi Neiti Koski. Kuinka Ainon\ntukka on noin pörhöllään? En nähnyt oikein tapahtumaa, kun sankka piiri\nympäröi teidät. Mitä teitte Ainolle?\n\nImpi Maria oli hiipinyt viereeni ja piti minua kädestä kiinni ja katsoi\npeljästyneenä raivostuneisiin neiteihin. Mutta Härmän pojat alkoivat\nuljaasti minua puolustaa, savolaiset anastivat heiltä suuvuoron ja kun\nkarjalaiset yhtyivät leikkiin, syntyi sellainen sanahelinä, että Neidit\nja minä pitkät ajat pakostakin seisoimme tuppisuina.\n\n-- Niin, mutta suutelitteko Te Ainoa? kysyi Neiti Vuori.\n\n-- En. Aino veti tikkua lähteestä ikiaikuisen viattoman leikin\njärkähtämättömien lakien mukaisesti.\n\n-- Vanha mies ja kehtaa antautua tuollaisiin rivoihin leikkeihin.\nEttekö tiedä, että me suuren raadin määräyksestä olemme saaneet\ntehtäväksemme vaalia tämän nuoren tytön, Aino Joukamoisen,\ntuonelanvaellusta, niin että hänen turmeltumaton sielunsa pysyy\nkaikesta epäsiveellisestä tahrasta vapaana, sanoi Neiti Koski.\n\n-- Aino parka, huokasi eräs savolainen.\n\nNeidit kääntyivät ääntä kohti ja kaamea hiljaisuus laskeusi yli koko\nkiihkeän nuorisoparven. Samassa kuului kaukaa laulunjorotusta:\n\n    \"Nei-jot niemien nenissä\n    katselevat, kuu-unteleevat.\"\n\nVäinämöinen istui ilokivellään siellä Tuonelan mustan virran toisella\npuolella, näki suuren nuorisoparven ilakoimassa Ainolassa ja päästi\nkaihomielisen sävelen laulupaaeltaan.\n\n-- Niin. Meidän tilanteemme on toivoton, lausui närkästyneenä Neiti\nVuori. Tuolla vanha pakana mörisee, tässä uusi pakana punehtumatta\nseisoo, vaikka itse teossa tavattu on. Ja meidän on pakko aina vaan\najattelemaan, kuinka sukupuolisiveys saataisiin maailmassa ja taivaissa\nsille korkealle, ehdottomalle kannalle, jolle Herramme ja Mestarimme...\n\n-- Hyss', hyss', sitä nimeä ei saa taivaassa mainita, sanoi joku.\n\n-- Hyvät Neidit! Uskallanko antaa pienen neuvon? Elkää ajatelko\nniitä asioita ollenkaan. Ne ovat ajattelijan hermostolle hyvin\nepäterveelliset. Minun kokemukseni maailmasta on se, että\nsiveellisyyssaarnaajat liian paljon ajattelevat epäsiveellisyyttä.\n\n-- Ymmärrättekö, että tuollaisilla saivarteluillanne loukkaatte meitä?\nkysyi Neiti Vuori.\n\n-- En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien\njoukkoon.\n\n-- Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.\n\n-- Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: \"sattui\npahasti kastumaan\", silloin kun kansanlaulu sanoo: \"tuli minua\nkihlaamaan\", huusi totinen Härmän poika.\n\n-- Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti\nVuori ja käänsi minulle selkänsä.\n\n-- Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski.\nTuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne\nlapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa\nvaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen\nrunoihin. -- Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva\nlapsille.\n\n-- Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:\n\n-- Tunnettehan runorivin \"drick, njut, älska och dröm j.n.e.\"\n\n\n-- Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?\n\n-- En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.\n\n-- \"Statt, upp, lovsånger sjung\".\n\n-- Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista\najatuksen juoksua niin helposti. -- Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa\nfilosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.\n\n-- Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti\nVuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet\nhuomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. -- Se oli\nheidän rangaistuksensa.\n\n-- Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja \"Neitsyt Maarian\nkämmeniä\"? kysyi Impi Maria.\n\n-- Niin. -- Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti\nminulle.\n\nLähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle.\nNeidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka\nkuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.\n\nSaavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja \"Neitsyt\nMaarian kämmenet\" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina,\nlemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa\nhallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat\nNeidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen,\nsiveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n\nhyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla\nvaltiopäivillä.\n\nMinut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle.\nKahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa.\nIstuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti\nvaitiolon kysymyksellä:\n\n-- Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän\nkoroittamisesta on käynyt.\n\n-- En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan,\nenkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin\nväittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja\nsellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien\nneitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin\nnaimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä\nruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen\ntehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.\n\n-- Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat \"Neitsyt Maarian\nkämmenet\", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan\njoki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia\ntunteita ja tapa Teistä leikin halua.\n\n-- Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki\nvaltiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.\n\n-- Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin\navioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.\n\n-- Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä\ntoiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein\nvähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä\nkerron tässä valaisevan esimerkin:\n\nTe tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon\ntoistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva\näskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? -- Nuorena 16 vuotisena tyttönä\nollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi\nisältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät\nymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja\nripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle\n-- minnekkä luulette? -- Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä\npeninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien.\nUtsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. -- Lapsi syntyi\n17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen\nruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n\nvuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä\nelettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi\nuuden, virkeän lapsen. -- Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien\nmukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren\nemäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin\nkaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa\narkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja.\nEnsimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja\nrakastavia ylitse kaikkia kappaleita. -- Kun vanha rouva haudattiin\njoku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa,\njonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli\nsynnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin\nkärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi -- omasta mielestäni\nsuorastaan pyhän ruumiin -- kaikuvalla äänellä. -- Tämä esimerkki\nmurhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.\n\n-- Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat\nNeidit.\n\n-- Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia,\nsilloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää\nelämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään,\npidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on\ntärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle.\nJa kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä.\nMuutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus\nkyllä.\n\n-- Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta\npystyyn.\n\n-- En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin\naasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin\nepäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.\n\n-- Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.\n\n-- Lopetan mielelläni. -- Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna.\nKysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä\nyrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.\n\n-- Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin\nneuvotella keskenämme.\n\nHe poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos,\nja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:\n\n-- Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on\nvaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin\npäättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen\npoistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!\n\nKumarsin ja läksin.\n\nVäinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille\nkunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä\niltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä\nopettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän\nmaassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin\nsiveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T.\nRosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri\njulkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen\nhyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja\nviimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia\ntuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte\nolivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. -- Raatien\njäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. --\n\n\n\n\nKIERTOMATKOILLA.\n\n\nMinulla oli isä Tuonelassa. Nuorukaisena ollessani oli hän jättänyt\nmaailman ja perheensä vanhan hyvän ystävänsä ja lukutoverinsa, erään\nlääkärin, suosiollisella avustuksella. Tämä vanha toveri ja lääkäri oli\nalkuaan tutkinut filosofiaa, mutta sai onnettomien perheessään\nsattuneitten kuolintapausten järkyttämänä päähänpiston ruveta vanhoilla\npäivillään lääketiedettä tutkimaan. Hänestä tuli lääkäri, intohimoinen\nkirurgi. Kun hän tapasi vanhan ystävänsä, isäni, joka valitti\nliikavarpaan vaivaavan, saapui hän isäni luo ja rupesi veitsillään\nviiltelemään haavoja varpaaseen sekä pitkin että poikki. Mutta\nfilosoofin veitset eivät tietystikään ole kemiallisesti puhtaat. Isäni\nsai verenmyrkytyksen ja kuoli kolme päivää sairastettuaan. Koska isäni\noli maailmassa tutkinut jumaluusoppia ja kreikan kieltä, ja koska hän\noli ollut hyvin vapaamielinen teoloogi, päätin saada tavata häntä,\nudellakseni, miltä maailmanmeno tuntuu haudan takaa arvosteltuna.\n\nMenin Porthanin luo kysymään, missä isäni asustaa. Porthan oli paras\nTuonelan seutujen tuntija, niinkuin hän oli eläissään oli ollut Suomen\nmaantieteen uutterin tutkija. Porthan antoi heti tiedon:\n\n-- Hän asuu Kiialan kartanossa, erään Tuonelan joen sivuhaaran\npoukamassa. Kiiala kuuluu olevan hänen lapsuutensa koti.\n\n-- Niin on.\n\n-- Hän asuu siellä kasvatusvanhempiensa luona odottaen sitkeähenkisen\noman perheensä saapumista Tuonelaan. Nykyään asuu Kiialassa myös hänen\nkasvatussisarensa rouva Edelfelt perheineen.\n\n-- Asuuko Atte myöskin siellä?\n\n-- Kuka Atte?\n\n-- Albert Edelfelt.\n\n-- Ei tällä haavaa. Hän on matkustanut vanhojen kreikkalaisten\ntaivaaseen Castorin ja Polluksin välimaihin. Samalla kun hän siellä\ntutkii vanhojen kreikkalaisten taidetta, opiskelee hän myöskin kreikan\nkieltä. -- Niinkuin tietänet, aikoi Albert Edelfelt nuorena\nylioppilaana antautua kreikankieltä tutkimaan. Hän herätti suuria\ntoiveita opettajassaan.\n\n-- Tiedän hyvinkin. Albert Edelfelt oli loistolahjaisimpia ilmiöitä,\nmitä Suomi äiti on synnyttänyt. Hänen äitinsä taas oli henkevimpiä\nnaisia, mitä minä olen tuntenut.\n\n-- Kun kulet seitsemän sivujoen yli, saavut siihen poukamaan, missä\nKiiala sijaitsee. Joen vasemmalla puolella.\n\nKun läksin Porthanin luota, tuli hänen huushollerskansa porstuassa\nvastaan, niiasi ja sanoi:\n\n-- Kuulin ovenraosta, että Teillä on aikomus matkata ylämaihin. Saanko\nnöyrimmästi pyytää Teitä viemään sanaa eräälle tuttavalleni siellä\nvesikansassa.\n\n-- Missä siellä vesikansa asuu?\n\n-- Siellä missä ne suuret järvet alkavat sen seitsemännen syrjäjoen\ntuolla puolen. Järvien rantamilla asuu savolaisia, jotka kalastelevat\naikansa ratoksi. Nuoruuden ystäväni, Paavo Korhonen, asuu siellä\neräässä saaressa. Hän käy aina kalankaupalla Kiialassa. Pyytäkää häntä\nlähettämään muikkuja meille. Minä ja professori pidämme niin paljon\nmuikuista, ylämaan lapsia kun olemme.\n\n-- Onko Paavonne kuuluisa runoilija, Vihta-Paavo?\n\n-- Se sama. Me olimme kasvintovereita maailmassa. En pääse häntä\ntapaamaan, en jouda, eikä sillan yli pääse kulkemaan. Täällä on niin\nikävä! Vanhoja, ikäviä ihmisiä! Paavo oli naimaton kuin minäkin.\n\n-- Niin Lemminkäisenkin ne karkoittivat sielunvaellukselle.\n\n-- Minulla on kiire! Muikut palavat pannussa! Tässä on yksi konvehti\nPaavolle viemisiksi Ristiina Tossavaiselta.\n\nRistiina katosi samassa kyökkiinsä.\n\nKulin kääntösillan yli ja poikkesin Neiti Vuoren huvilaan tapaamaan\nImpi Mariaa. Impi Marian ei enää sallittu matkustella kanssani. Hän oli\njoutunut saman siveellisen valvonnan alle kuin Aino Joukamoinenkin.\nHellästi hyvästelin armasta keltakutrista, hiussoreaa tyttöäni, läksin\ntaivaltamaan Tuonelan joen vasenta vartta.\n\nKulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina\nMaununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla\nsormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin\nkatsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja\nparran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten\ntaivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti\npaitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen,\nhiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa!\nNäin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin\ntuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin,\npaljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on\nmaallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin\nrakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa\nprinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee\nkarttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja\nahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten\nihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen\nsodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista\nsodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja\nylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat\nvahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.\n\nEn näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä\nkertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.\n\nTuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä,\nkapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi\nnuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan\noikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas\nOmar Stenberg.\n\nTässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän\noli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa.\nYlioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen\nja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli\nensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo.\nHän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina\nPallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski\nsamalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin\nkoiransa kanssa.\n\nSeuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi,\nkahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti\nSaksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena\ntyömiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa\ntyötä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja\nkäytännöllisesti.\n\nTuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen\nkohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.\n\nOsti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi,\nrakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi\nlohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys\nsydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja\nolivat parhaita ystäviä. -- Niin vakuutti minulle Helsingissä\nkäydessään.\n\n-- Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?\n\nStenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan\nkohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.\n\n-- Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten\nmaailmassa.\n\n-- On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on\nrauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa,\nhienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa\nraivohulluja, vesikauhuisia koiria.\n\n-- Kerro surmasi tapaukset? pyysin.\n\n-- Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia\nkanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani.\nOtin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. -- Tuli tammikuussa\nsuurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat\nkarttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua \"herraksi\" ja\n\"lahtariksi\". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi\nminua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti.\nMutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä.\nEi kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein\nmaitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa\npäivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui\nihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä,\nsauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa.\nNyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin\nkumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin\nkaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi\nniitä hävittämään. -- Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat\nnoina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia\nunelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille\nolla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt\nnämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset\nihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin\nkuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra,\nlahtari, perkele.\n\n-- Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo\nkansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea\nsointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt\nniin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa\nverta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia\nnuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon\nvirkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja\nhälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina\nmuuttuu eläimelliseksi raivoksi.\n\n-- Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta!\n-- Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira\njalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita\nnurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle,\nräjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli\ntoinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas,\nkäsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki\nulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini,\nsepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.\n\nNuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan\nsuustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä.\nOlin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin\nkiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista.\nSivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa\non laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin\npakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?\n\n-- Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.\n\nOmar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:\n\n-- Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?\n\n-- En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on\nhelpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan\nkantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis\nsuotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman\npalkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on\nitsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan\nenkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää\nkevytmielisyyttä.\n\n-- Työtoverini poltti minut. Tavallaan hyvä ystäväni. Hiljainen, kaino,\nmutta epäluotettava niinkuin kaikki itseensä sulkeutuneet sfinksit.\nVoiko sellaiselle antaa anteeksi?\n\n-- Suomalaisten joukossa on paljon sfinksejä, peloittavia hiljaisessa\numpimielisyydessään. Tuollaisiin \"aatteet\" syöpyvät syvälle, kun niihin\nvaan jaksaa niitä takoa. Tunnethan tarun Caesarista ja Brutuksesta.\nBrutus oli suomalainen intoilija. Hänessä \"aate\" tappoi ihmisen.\nMuistele, mitä suuri Caesar sanoi nähdessään Brutuksen murhamiestensä\njoukossa. Lyhyesti vaan: et tu, mi Brute! (Sinäkin, rakas Brutukseni).\nNoissa sanoissa jo piilee anteeksiantamusta, jos kohta hieman\nkummasteluakin. Sano sinäkin: et tu, mi sepänsälli! Niin pääset\nrauhaan.\n\n-- Ehkä sinulla on oikein. Käyn työhöni käsiksi ja koetan unhoittaa.\nSano terveiset perheelleni ja todista että kuolin kivuttomasti.\nKoettakoot hekin unhoittaa roistot. Nostakoot silmänsä kohti aina\nliekehtiviä, iloa tuottavia taivaan valoja. Niistä lähtee voimaa ja\nrohkeutta elämiseen, vaikkapa rosvojen pesissä.\n\n-- Niin jatka vaan kalastushommiasi, ja pyydä Tuonen mustia mujehia;\ntyö on paras unohduksen tuoja. Oikea työmies on vapaa koston, murhan ja\nvimman tunteista. Etkö luule, että punikkienkin verihurtat olivat\nvaliojoukko laiskureita, kyvyttömiä työläisiä ja järkensä puolesta\nvaivaisimpia. -- Mutta ikäänkuin ihmeen kautta kimpoutuneet\nkunniallisten miesten, vanhojen rehellisten työmiesten johtajiksi,\nkomentajiksi ja tyranneiksi.\n\n-- Luulen kyllä, samoin kuin tiedän, että nuo \"aatteitten\"\nintohimoisimmat jauhajat olivat kaikilta kyvyiltään maailman\nviheliäisimmät.\n\nSamassa Omar Stenberg pisti minulle kättä, hyökkäsi kaivoksilleen ja\nsukelsi kanaviinsa kuin vesimyyrä. Hän pakeni kiusallisia ajatuksiaan\nja aikoi uutteran työn avulla tarttua ilon päästä kiinni. Suru, viha ja\nkosto ovat raskaita kantaa niin maassa kuin taivaissa.\n\nLäksin taivaltamaan eteenpäin. Astuin kokonaisen päivän ihania käytäviä\npitkin Tuonen joen vartta. Tulin illalla Kiialaan.\n\n\n\n\nKIIALAAN.\n\n\nKulin pitkää puistokujaa myöten. Tien poskessa istui vanha \"Taitta\"\npärekori sylissä aivan samassa asennossa ja pukimissa kuin Edelfeltin\nkuulussa taulussa.\n\n-- Tunnetteko minua? kysyin.\n\n-- En.\n\nSelitin kuka olin.\n\n-- Kaikki ovat kotona, sekä vanhat vainajat että uudet tulokkaat, mutta\nAtte herra on kreikkalaisten taivaissa oppimassa pyhän evankeliumme\nkieltä.\n\nVanha Taitta oli hoitanut kaksi miespolvea Kiialan lapsia ja rakasti\nkaikkia äitinä ja piti heitä parempina muita lapsia, niinkuin ne\nsuurelta osalta olivatkin.\n\n-- Nythän Atesta tulee oikea Jumalan lapsi, sanoin.\n\n-- Atestako? Kyllä hän ennenkin on astunut Herran teitä, mutta ei\nevankeliumia koskaan voi liiaksi tutkia. Menkää vaan sisälle. On\nisännekin kotona.\n\nAstuin porstuasta sisälle ja kiipesin suureen saliin, jossa Kiialan\nkoko sukukunta oli koossa. Siellä olivat isoisät ja isoäidit ja\näidinisät ja äidinäidit, oli isäni, oli rouva Edelfelt, joka parast'\naikaa valmistautui lukemaan Albertilta saapunutta kirjettä. Ne Albert\nEdelfeltin kirjeet jalolle, etevälle äidilleen olivat merkillisiä\ntodistuksia siitä, miten suuret miehet useimmiten ovat äitinsä poikia,\nluonnonlaadultaan ja luonnonlahjoiltaan läheistä sukua toisilleen.\nÄidit ottavat hellästi osaa neropoikiensa pyrintöihin, ja pojat uskovat\näidilleen salaisimmatkin ajatuksensa. Rouva Edelfelt ja hänen poikansa\nolivat henkisiä ylimyksiä molemmat, virkkuja, ahkeria ja loisteliaita\nkiireestä kantapäähän. Suvun kukka oli tuo yhtä hyväpäinen ja lahjakas\nmies kuin etevä taiteilija Albert Edelfelt. Suku oli tottunut\nylpeydellä kuuntelemaan hänen voitoistaan maailman taiteilijain\nkiistakentällä, Pariisissa. Kukin hänessä näki sen, mikä heissä\nitsessään parhainta oli ollut, kehittyneenä kauniimpaan kukkaansa. Nyt\noli taas saapunut kirje Atelta, ja suku oli kuuntelemassa.\n\nMinun odottamaton tuloni lykkäsi hetkeksi juhlallisen toimituksen\nalkamisen. Tervehdittyäni isääni ja koko Kiialan sukua, minäkin\nistuuduin kuuntelemaan. Ennen lukemista saatiin katsella kirjettä.\nAlbert Edelfeltillä oi tapana varustaa kirjeensä kuvilla; nähtiin\nakvarelleja, laverauksia ja kynäpiirroksia. Minulle annettiin koko\npinkka tällaisia kuvallisia kirjeitä Kreikasta. Yhdessä kirjeessä\npystynokka, lihavahko Sokrates tanssi piiritanssia ihmeen ihanoitten\nnuorukaisten, Alkibiadeksen, Hyakintoksen ja Narkissoksen kanssa. Hän\nnäytti olevan autuaallisella päällä. Toisessa siro syyrialainen\nLukianos piti esitelmää Athenan hienostolle uudenaikaisista\nmaailmankatsomuksista. Kolmannessa kirjeessä oli neljä kynäpiirrosta,\nneljä naisen kuvaa: Aspasian, Helenan, Sapphon ja Brisein.\n\nKun kirjeitten kuvat oli tarkastettu, alkoi lukeminen. Rouva Edelfelt\nluki mehevällä, reippaalla äänellään jumaloidun poikansa kirjettä:\n\n  Rakastettu äiti!\n\n  Uusi Athena 2/3 1918.\n\nHirvittävän ikävää, ettei äiti voi olla täällä. Aivan varmaan äiti\ntekisi enemmän teräviä huomioita kuin minä. Hyvä ystäväni Apelles ja\nopettajani Herodotus ovat tutustuttaneet minut koko Kreikan kermastoon.\nEn tahdo saada rauhassa tutkia kreikankieltä, sillä aina minulla on\nkutsuja. Osaan jo, Herodotoksen mukaan, sangen hyvin puhua kreikkaa. En\ntosin niinkuin Demostenes ja Pindaros, mutta paremmin kuin Matheus ja\nMarkus. -- Tämä ei ole vielä kehumista, sillä nämät kirjoittavat\nkreikkaa kuin Taitta ruotsinkieltä. -- (Yleinen naurunpärähdys salissa.\nMutta \"Gubbus\", eräs vanha perheen eno, joka kädet ristissä oli\nviettänyt elämänsä Kiialassa ja odotellut tyynenä ja levollisena\nsamassa talossa kuolemaansa, ei herennyt koko iltana nauramasta,\nmuistellessaan Taitan kirjallisia oikkuja. Hän oli kiitollinen\nsukkeluuksien arvostelija. -- Tällaisia \"gubbuksia\" oli jokaisessa\nSuomen herraskartanossa viime vuosisadalla. Niillä ei ollut omaa\nrahakukkaroa, mutta ruokaa ja juomaa yltäkyllin).\n\nViikko sitten oli suuret kutsut Agamemnonin luona. Siellä oli hyvin\nikävää ja kuivakiskoista, niinkuin aina kruunattujen päitten luona.\nNäin kaikki Homeron sankarit koolla, paitsi Akilleksen, joka, niinkuin\näiti tietää, kantaa vihaa Agamemnonille erään rakkausjutun vuoksi.\n\n-- Minä tiedän sen, äännähti Gubbus.\n\nTuntui siltä kuin olisin istunut sadan saksalaisen sotamarskin kanssa\npöydässä. Selkäpiitä pakoitti, kun koetin pysyä yhtä suorana kuin\nhekin. Agamemnon joi minun maljani, ja sanoi eläissänsä tavanneen\npaljonkin skyytalaisia, mutta ne olivat silloin pitkäpartaisia,\nnahkoihin puettuja miehiä ja syöpäläisiä täynnä. En tässä pönäkässä\nseurassa tahtonut oikaista häntä, ett'en ollenkaan ole skyytalainen,\nettä skyytalaiset vieläkin ovat pitkäpartaisia ja täynnä samojen\nsyöpäläisten rintaperillisiä. En taivaassakaan pääse vapaaksi tuosta\nihmisten harhaluulosta, että olen venäläinen. Mutta tänne on saapunut\nviesti, että nyt Suomi vihdoinkin on aivan vapaa valtakunta. Eläköön\nSuomi, eläköön Suomen iloinen tulevaisuus! Nyt sinä olet suomalainen\näiti ja minä olen suomalaisen äidin poika. Eläköön Suomi, Runebergin\nylistämä maa! (Kaikki noustiin pystyyn ja huudettiin eläköön; Gubbus\nvielä kolme kertaa muitten herettyä)\n\nPaistiin päästyämme Nestor piti pitkän puheen Trojan sodasta, mutta\nThersites keskeytti häntä alinomaa. Minun mielestäni aivan oikeilla\nhuomautuksilla. Thersites sanoi, että kreikkalaiset olivat raakalaisia\nja trojalaiset sivistyneitä. Hän väitti, että Kreikan koko kehuttu\nsivistys oli juuri saanut ensimäiset itunsa Trojasta, että Menelaos\nvaan oli pröystäilevä prusthollari ja Paris hieno salonkikeikari. Ajaks\najoi heti tämän perästä Thersiteen ulos. -- Hän kuuluu olevan perin\ntottunut tällaiseen juhlan loppuun. -- Ovessa hän vielä huusi: \"Helena\nteki vallan oikein, kun jätti sinut, Menelaos, takkuinen tallipässi, ja\nnousi hienon Pariksen kaljaasiin.\" Kaikki olivat kovin kuohuksissaan\npaitsi Odysseys, joka vaan vilkutti minulle silmää. Nestorin puhe oli\njuuri yhtä perusteellinen ja raskas kuin Helsingin oppineitten\njuhlapurkaukset.\n\nKun kahvipöydissä istuttiin ja juotiin likööriä, erästä \"Damaskos\nmustika\" nimistä nestettä, avasi Odysseys tarulippaansa. Ei yksikään\nHaikon kippari osaa niin tuhottomia valehdella kuin tämä vanha\nmeriseikkailija. Hän kertoi kerran kovassa myrskyssä purjehtineensa\nhädässään valaan suusta sisään, nousseen siellä saareen ja sytyttäneen\nsaaren puut palamaan, niin että valaan täytyi oksentaa hänet ulos.\n\n-- Topp, topp, sanoin minä, se on pyhä kertomus, mutta Joonas sen teki,\netkä sinä, loistava kertoja.\n\n-- Mitä sanot! Pyhäkö kertomus? Eikö kaikki minun kertomukseni ole yhtä\npyhiä ja tosia kuin teidän skyytalaisten. Ne ovat vaan paremmin ja\nrunollisemmin kerrotut. Sitä paitsi minun kertomukseni ovat satoja\nvuosia vanhemmat kuin teidän. Ja luotettavammat kuin teidän. -- Mistä\nkaupungista ja maasta sinä oikeastaan olet kotosin? kysyi Odysseys.\n\n-- Helsingin kaupungista, Suomesta.\n\n-- Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?\n\n-- Itämeren pohjoiskolkassa.\n\n-- Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin\nsatamassakin.\n\n-- Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä\noli Helsinki vielä meren alla.\n\n-- Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan\nyläpuolella.\n\n-- Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.\n\nMutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:\n\n-- Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun\ntäytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään\nkansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät\nsellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.\n\nTämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys\njatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan\nhänen puheensa aikana -- suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen\npuute, mutta en voinut sitä estää -- oli yhä edelleen pahalla päällä ja\nkysyi äkkiä:\n\n-- Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?\n\n-- Tietysti, tietysti, sanoin välttääkseni riitaa.\n\n-- Sitäpä jo luulinkin. Onhan ne yhtä hyviä kuin sinunkin jumalasi. Ja\nyhtä monta niitä on kuin sinullakin -- enemmänkin. --\n\nHerodotos vei minut syrjään ja ehdoitti, että lähdettäisiin kotia. Hän\nsanoi, että Thersiteksellä oli kyllä oikein. Kreikan sankarit olivat\nbarbaareja ja kovin karkeasanaisia, niin että heidän kanssaan oli\nhieman vaikeaa seurustella varsinkin pikkutunneilla.\n\nMinä lohdutin Herodotosta sillä, että moni Suomen kansan kuuluisimpia\nuroita voi vielä meidän päivinäkin käydä pikkutunneilla nuhteetonta\nTrojan sotaa sekä ystäviensä että vihamiestensä kanssa ja heitä\nvastaan. Meillä on monta, jotka ovat sitaisseet Thersiteen manttelin\nympärilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kirje oli luettu, hajaantui perhe, kukin askareilleen. Minä\nseurasin isääni hänen asuinhuoneisiinsa. Epäröin, miten alkaisin\nkyselyni isäni nykyisestä maailman käsityksestä. Löysin vihdoin sopivan\nlähtökohdan:\n\n-- Olen lukenut pappissäädyn pöytäkirjoista, että arkkipiispa kerran\nkeskeytti sinun puhevuorosi seuraavilla sanoilla: \"herra tohtori,\ntahdon huomauttaa, että olette luterilainen pappi\". Pöytäkirjojen\nmukaan sinä vaikenit, etkä jatkanut puhevuoroasi. Miksi vaikenit?\n\n-- Siksi, että olin luterilainen pappi, niinkuin arkkipiispa sanoi.\n\n-- Pappisvala siis esti sinua lausumasta julki sisimmät ajatuksesi.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta ajatuksiasi se ei voinut kahlehtia.\n\n-- Ei.\n\n-- Ovatko ajatuksesi haudan takana muuttuneet.\n\n-- Eivät.\n\n-- Esimerkiksi mitkä ajatukset olet huomannut oikeiksi.\n\n-- Ei taivaassa ole kidutuskammioita toisille, toisille taas riemun\nasuntoja. Ihmiset eivät ole toisiaan niin paljon parempia, että moinen\neroitus olisi oikeutettu. Jumala on rakkaus, eikä hänelle sovi pyövelin\ntoimi, kiduttajan ammatti. Tämä harhaoppi on tuottanut ihmiskunnalle\nsuurempia murheita ja tuskia kuin verisimmätkin sodat.\n\n-- Mutta sitä opetetaan vieläkin maassamme valtiomahdin pakoituksesta.\n\n-- Niin. Se on valitettavaa.\n\n-- Mitä ajatuksia vielä olet huomannut tosiksi.\n\n-- Ilo on elämää, ja elämä on iloa. Suru on tautia, suru on mätää, suru\non kuoleman tuntua. Terve ihminen on iloinen, ja iloinen ihminen on\nterve. Iloinen on työkykyinen, iloinen on työnhaluinen, iloinen on\nsiveellinen. Iloinen ihminen on Luojansa lempilapsi, surullinen\nsiedettävä potilas.\n\n-- Olit siis elämässäsi enemmän helleeni kuin israelilainen.\n\n-- Niin olin. Kreikkalaiset filosofit ja Europan suuret kirjailijat\nolivat minun parhaat ystäväni ja seurakumppanini.\n\n-- Niin, ja luonnon suuri yrttitarha oli sinun rakastetuin temppelisi.\n-- Mutta sitä et maailmassa julki julistanut.\n\n-- En. Tiedäthän mitä arkkipiispa sanoi.\n\n-- Minä en ole luterilainen pappi. Minua ei samat kahleet paina.\n\nIsäni ei virkkanut mitään. Samassa tuli perheen miehiset jäsenet sisään\nviettämään iltaansa isäni seurassa. Kirje oli saapunut Atelta myöskin\nenollensa, jossa sisarenpoika kertoi eräästä kekkeristä kuulun\nAspasian, Perikleen puolison luona. Se oli juuri saapunut ja Gubbus oli\nperin utelias kuulemaa sen sisältöä. Gubbus sanoi:\n\n-- Olen jo unohtanut kuka Aspasia, Sappho ja Briseis olivat. Selitä\nsinä lyhykäisesti, mitä naisia ne olivat:\n\nIsäni kertoi:\n\n-- Aspasia oli yhtä kuulu kauneudestaan kuin viisaudestaankin. Otti\nosaa seuroihin ja keskusteluihin yhdessä lahjakkaitten miesten kanssa,\nAtenan kuninkaan Perikleen hovissa. Hänen aikanaan Atenan vaimot eivät\nesiintyneet ahtaimman perhepiirin ulkopuolella. -- Sappho oli\nkuuluisa naisrunoilija Joonian saaristosta. Hänen maineensa eli\nhimmentymättömänä koko vanhanajan sivistyneessä maailmassa.\nHerkkätunteinen, itsenäinen runoilijaluonne, joka muun muassa keksi\noman värssymitankin, jota vielä meidänkin aikoinamme hieman muutellen\njäljitellään. -- Briseis oli taas kuvakaunis sotaorja, joka oli\nsaaliinjaossa joutunut Kreikan uljaimmalle uroolle, Akilleelle. Mutta\npääjohtaja Agamemnon riisti Briseiksen Akilleelta. Tästä suuttui\nAkilles eikä enää ottanut osaa koko kreikkalaisten sotaan. Hukka oli\nperiä kreikkalaiset, kunnes Akilles taas suostui tappelemaan. Helenan\nsinä Gubbus kyllä tunnet ja muistat.\n\n-- Tietysti, tietysti. Kuka ei häntä tuntisi. Helenahan oli todellisen\nnaisen perikuva, onnellinen kaikkien miestensä kanssa.\n\n-- Et sentään tietäne että Helena Trojan valloituksen jälestä vielä\njoutui moniin naimisiin, ja että hän taivaissa muutti Akilleen luo\nasumaan, hänenkin rouvakseen.\n\n-- Kunhan se pakana vaan ei viettelisi Attea pauloihinsa, huokasi\nGubbus.\n\n-- Ei Attea niinkään helposti vietellä. Ei ainakaan niin vanha\n\"galantta\" kuin Helena on. Maallisia vuosia hänellä pitäisi tätä nykyä\nolla ja suunnilleen 3,000 kappaletta, lohdutin minä.\n\nNyt ryhdyttiin kirjettä lukemaan.\n\n  5.3.1918.\n\n  Rakas Eno!\n\nEilen oli minulla vaikea päivä. Vielä nytkin tunnen ruumiini perin\nraukeaksi. Pääsin kotia vasta kuudetta käydessä aamulla.\n\nSain nimittäin aamulla pienen kirjelapun Aspasialta, jossa hän pyysi\nminua tulemaan päivälliselle. Herodotos oli nimittäin kertonut, että\nminä olin kotosin maasta, jossa naisilla oli kaikki samat valtiolliset\noikeudet kuin miehilläkin. Tämä oli siihen määrin herättänyt sekä\nSapphon että hänen mielenkiintoaan, että he tahtoivat keskustella\nkanssani. Kirjeen lopussa Aspasia sanoi: \"olen kutsunut päivällisille\nmyöskin kaksi vanhan kansan edustajaa, kuningatar Helenan ja Brisein,\nkaksi Kreikan kaikkein kauneinta naista, jotta Te, maalarina, myöskin\nsaisitte meidän ikävien puhelujen lomassa herkutella silmiänne. Tämän\nolen tehnyt Apelleksen nimenomaisesta kehoituksesta. Suonette anteeksi,\nett'en ole kutsunut yhtään miespuolista vierasta, sillä me tahdomme\nomistaa Teidät täydelleen koko illan kuluessa.\"\n\nVavistuksella menin näille päivällisille, joissa tulin istumaan\nmaailman kuuluisinten naisten seurassa, ja juttelemaan maailman\nhenkevinten runoilijattarien ja lumoojattaren kanssa.\n\nKun tulin Aspasian hoviin, Perikleen palatsin sivurakennuksessa --\nAspasia on eronnut miehestään, eräästä Athenan teurastajasta, ja\nmuuttanut takaisin Perikleen luo; muutteleminenhan on tavallista\nmeidänkin aikanamme; \"variatio delectat\", ensin kuninkaalla, sitte\nteurastajalla ja uudelleen taas kuninkaalla -- tuli kaksi oreaadia,\nmetsänneitoa, minua vapauttamaan päällysvaatteistani. He lemusivat\nvastaniitetylle heinälle ja olivat iloisempia ja tuttavallisempia kuin\nkamarineitsyet meillä. Tuntuipa vähän siltä kuin olisivat tahtoneet\nminut omiksi vieraikseen eikä emäntäväkensä. Pan jumala on opettanut\nheidät pahoille tavoille.\n\nPääsin nymfien käsistä lempeillä ponnistuksilla ja astuin Aspasian\nsalonkiin.\n\nAspasia nousi ylös ja tuli kättelemään minua. Hän oli solakka, pitkä\nnainen, suuret, viisaat silmät paloivat ihmeen tutkivina paksujen\nsilmäripsien alta. Näki heti, että hän oli yhtä paljon henkisesti\nvirkku kuin ruumiillisesti terve ja vaativa. Heti hänen perässään\nkiiruhti Sappho minua kättelemään. Hänellä oli raukeat, miettivät\nsilmät, hänen askeleensa olivat veltot; hänestä taas näki, että koko\nhänen huomionsa oli kohdistettu vaan omaan itseensä. Hän ikäänkuin aina\ntuntui kuuntelevan, miltä mikin vaikutelma soi hänen sielussaan.\nNiinkuin meidänkin lyyrikoilla on tapana.\n\nMutta Helena ja Briseis eivät nousseet ollenkaan paikoiltaan. He vaan\nlepäsivät puolimakaavassa asennossa kumpikin eri puolilla pitkää\nkatettua pöytää. Yllään oli heillä täydellinen kokoelma Trojasta\nryöstettyä tavaraa. Heidän kepeän puvun kaikista vahvoista kohdista\nriippui kultaesineitä, rahoja, kuita, tähtiä ja kukkia. He olivat\nomistaneet koko aasialaisen mielettömän koreilun halun. Käsivarret\nolivat paljaat, kaula avoin, selkä avoin, rinnalla kaksi kultaista\nkilpeä, jotka peittivät silloinkun peittivät. Kuinka paljoa\narvokkaampia olivatkaan Aspasian ja Sapphon lumivalkoiset pukimet ja\nyksinkertainen tukkalaite. Sappholla oli tavallinen jakaus päässä.\nHelenan ja Brisein käherrys oli mestariteos, monen tunnin uutteran työn\nhedelmä. Aivan kuin assyrialaisilla kuninkailla muinoin. Aspasian ja\nSapphon pukimet olivat sanalla sanoen europalaisia.\n\nHelena, ojensi minulle kätensä, jota suutelin, mutta Briseis ojensi\nnauraen minulle poskensa suudeltavaksi. Aspasia punastui ja supatti\nminulle, että Briseis vaan on sotasaaliina otettu sivistymätön tyttö,\nvaikka hänestä suuren kauneutensa tähden riideltiin, ja hänen\nhenkilönsä oli vähällä tehdä tyhjäksi koko Trojan sodan menestymisen.\nAspasia, joka on opetellut nykymaailman hienoston kieltä, lisäsi: \"elle\nest trop sans façon avec les jeunes gens\".\n\n-- Atella on perin ikävä tapa aina kaikkein mielenkiintoisimmissa\nkohdissa käyttää ranskan kieltä. Etkö tahtoisi, veliseni, kääntää tuon\nkohdan? sanoi Gubbus, jonka ranskankielen taito oli unohtunut maailman\nmyrskyissä.\n\n-- Käännän sen luettuani kirjeen, vastasi lukija.\n\nPöytä oli katettu erittäin aistikkaasti kukilla, hehkuvilla ruusuilla\nja kalpeilla liljoilla. Astiat olivat kaikki taideteoksia. Mutta ruoka\noli yksinkertaista, niinkuin Athenassa oli tapana, ei semmoista, jota\nRooman barbaarit söivät.\n\nAsetuttuamme patjoillemme nousi Aspasia pystyyn, tarttui lasiin ja\nlausui:\n\n-- Terve tulemastasi seuraamme poika Pohjantähden alainen! Terve sinä,\nsen maan asukas, jossa naiset ovat tasa-arvoiset miesten kanssa! Se\ntodistaa, että te sen maan miehet olette jaloja henkilöitä, ette\ntyranneja, ette julmureita, ette haaremin herroja kuten aasialaiset,\nettekä kohtele naisianne, kuten kreikkalaiset, ala-arvoisempina\nolioina. Et tiedä mitä me Hellaan naiset olemme kärsineet. Tuo ikuinen\ntaistelu meillä etelän naisilla päästä viettämään elämää, joka olisi\nsuunniteltu meidän tarpeita eikä vaan miesten hekkumaa silmälläpitäen,\nkävi ylivoimaiseksi. Teidän naisenne Hyperborean jäisillä kentillä ovat\nonnistuneet paremmin. Kohdistan ihailuni sinuun, sen maan miehinen\nedustaja, sillä ilman teidän myöntymistänne ei naisten vapautus\nkahleista olisi onnistunut.\n\nEn voinut olla keskeyttämättä Aspasiaa.\n\n-- Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani,\nparas lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä\nminuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani,\nminua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?\n\nGubbus huudahti:\n\n-- Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!\n\n-- Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme,\nDemosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi\nvaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen\nhuvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta?\nEmmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja\nsivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme?\nNiinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.\n\nBriseis huudahti:\n\n-- Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on\nhaluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat\nkeskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua\nvoimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin\nsotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja\nolin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita,\nkreikkalaisten valkoisia telttoja.\n\nBriseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen\nvalkoiset hampaansa välähtelivät.\n\n-- Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja\npainoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti\nmustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.\n\n-- Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme.\nSyy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan\nmiestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.\n\n-- Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja\noliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.\n\nKaikki purskahtivat heleään nauruun, Sapphokin hieman ikäänkuin\nhymyili.\n\n-- Mutta mikä mies, mikä mies! huudahti Briseis. Maailman ikävin\nsaivartelija. Hänen ironiiansa ei naurattanut ketään. Hänen\nkysymyksensä olivat taulaakin kuivemmat. Hän oli Agamemnoniakin\nikävämpi.\n\n-- Niin Xantippa parka, hän on vieläkin sielunvaelluksella, sanoi\nAspasia. Hänen sielunsa on pirstottu miljooniin osiin ja osia hänestä\ntavataan yli koko maanpallon. Xantipan rangaistus on muuttunut miesten\nitsensä rangaistukseksi. -- Oletko Suomessa huomannut hänen henkensä\npaloja?\n\n-- Sen pahempi, paljon.\n\n-- Sellaiset kaikki naiset ovat, jotka eivät tahdo miehiään\nmielistellä, sanoi Helena. Aasialainen oppi on, että nainen on luotu\nmiestä varten, ja että mies on vaimon pää. Minä, spartatar syntyjään,\nolen sen kokenut hienon Pariksen seurassa. Olin hänen kanssaan yhtä\nonnellinen ja tyytyväinen kuin Menelaoksenkin kanssa. He olivat\nmolemmat miehiä, siinä selitys. Nainen kaipaa miehen tukea, vasta\nhäneen liittyneenä on hän ihminen.\n\nHelena oli lavitsallaan loikoillessaan tuon tuostakin nykäissyt\npurppuraisella kengällään kuvettani. Pyysin kerran kohteliaasti\nanteeksi, niinkuin sivistynyt tapamme vaatii. Mutta Helena vaan nauroi\nheleintä nauruaan ja sanoi:\n\n-- Sinäkö pyydät anteeksi, minähän sen tein. Oletko kutkuisa?\n\nAspasia, Sappho ja minä vaihdoimme silmäyksiä. Hälventääkseen tätä\nikävää välikohtausta, nousi Sappho ylös, hitaasti ja arvokkaasti, avasi\nhaaveilevat silmänsä ja lausui mehevällä altollaan pitkän runon, omalla\nkeksimällään sappholaisella runomitalla.\n\nEn voi kääntää Sapphon runoa, siksi monimutkaiset olivat hänen notkeat\nkäänteensä. Paljon selvempää sentään ajatuksen juoksu oli, kuin\nmaapallon uudenaikaisten lyyrikkojen tekeleissä. Sisältö oli\nseuraavanlainen:\n\nIhana on maailma, ihana luojan luoma luonto, mutta ihaninta yli kaiken\non luomakunnan kruunun, kauniin naisen, sulo. Runo oli omistettu\nBriseikselle, joka välinpitämättömänä sitä kuunteli ja nipisti\nsormiensa välistä viinirypäleen limaisia siemeniä lentämään kohti\nSapphoa. Toiset sattuivat, toiset lensivät suhisten hänen haaveilevien\nsilmiensä ohitse. Jokaiselta sattumalta Sappho vaan hymyili\nrohkaisevasti Briseikselle.\n\n-- Mutta, rakas suurrunoilija, sanoi Aspasia, sinähän pidät tavallaan\nHelenan ja Briseiksen puolta.\n\n-- Niin, lyyrikkona en voi olla johdonmukainen. Tunteeni sanovat yhtä,\njärkeni toista. Nainen on enemmän tunteitten ja vaistojen ihminen kuin\njärjen. Järki voi kyllä olla terävä kuin veitsi, mutta tunteitten\nsyövyttävissä pyörteissä terä tylsyy aivan tökeröksi.\n\n-- Nainen minäkin olen ja tunteellinen, mutta järki minulla on miesten\nveroinen ja henkevyys sama. Sentähden en tahdo alentua poljettavaksi\norjaksi. Minä olen luotu ihmiseksi niinkuin mieskin, minä olen\nAspasia enkä mikään miehen välikappale. Minua on syytetty\nepäsiveellisyydestä ja uskonnon halveksimisesta. Ainoastaan jalon\nPerikleen suuri kaunopuheisuus pelasti minut kansan raivolta. Miksi\nolin epäsiveellinen? Siksi ett'en tahtonut joutua telkien taakse\nniinkuin muut Athenan naiset miehen huvinukeksi. Miksi uskontoja\nhalveksin? Siksi, että kaikki nuo kansanuskonnot ovat miesten\nkokoonpanemia. Uskonnot juuri kaikkein syvimmälle painavat alas naisen\nihmisarvoa. Vimmastun ajatellessani kaikkia noita aasialaisia\nuskontosääntöjä, joissa nainen on eläinten, karjan ja muun omaisuuden\narvossa, sanalla sanoen saastainen olento. Minä, Miletoksessa syntynyt,\ntunnen tuon viheliäisyyden. Sentähden sieluni hekkumoi saadessani\nvieraanani tervehtiä miestä Suomesta, jossa naiset ovat saavuttaneet\nunelmieni maailman. Sinä Sappho, laula toinen laulu. Ylistä naisen\nmuitakin ominaisuuksia, elä vaan hänen aistillista suloa.\n\n-- Ei Sappho, huusi Helena, laula Sulottarien ylistykseksi, niiden,\njotka tulivat mieheni Pariksen eteen saamaan suloutensa palkinnon.\n\n-- Ohei, Aspasia, kirkasi Briseis! Sinä olet yhtä suloinen, kuin älykäs\nja henkevä! Leikkikäämme Sulottarien ja Pariksen kohtausta. Tuossa\nmeillä on ihana, komea mies, Pohjantähden poikia. Asettukaamme hänen\neteensä, sinä, Helena ja minä. Antakaamme hänen arvioida kuka meistä\nsuloisin on.\n\nSamassa Briseis rupesi riisumaan päältään kepeitä pukimiaan. Aspasia ja\nSappho karkasivat pystyyn estääkseen häntä, mutta Briseis riuhtasihe\nirti.\n\n-- Kieltäkää häntä, pyysi Aspasia minua.\n\n-- Elä riisu itsesi alasti! En rupea palkintotuomariksi, sanoin\nBriseikselle.\n\n-- En sinua tottele! Mutta jos sinussa on miestä tehdä kuin Akilles\nteki, taivuttaa minut polvellesi ja vitsoa kuin lasta, silloin minä\nsinua tottelen ja -- lemmin.\n\n-- Se ei sovi minun äänilajilleni! Jätän toimituksen Akilleelle, samoin\nmyöskin toimituksen palkkion.\n\nBriseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui\nnaisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien\nasennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet\nheidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.\n\n-- Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.\n\n-- Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.\n\nMinäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun\nsanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin.\nVanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin\nsinne -- ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi\nsillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan\nSapphon kädestä ja kysyi:\n\n-- Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on?\nLu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.\n\nSamassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen\nmenemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.\n\n-- Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me\nemme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia,\ntunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat,\nikäloppu naiset.\n\nHän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään\nhäntä seurasi, ja huudahti:\n\n-- Eläköön Akilleksen muisto!\n\n-- Eläköön Paris, huusi Helena.\n\nHe hävisivät verhojen taa ja samassa veivät mukanaan aasialaiset\nväkevät narduksen lemut.\n\n-- Briseis elä mene, odota minua? huudahti Sappho.\n\n-- Et kai jättäne minua yksinäni vieraamme kanssa, sanoi Aspasia.\n\nHuomasin, että oli aikani lähteä, jonka tähden kimmahdin pystyyn,\ntartuin lasiini ja pidin lyhykäisen puheen:\n\n-- Arvoisat Hellaan naiset, kuulut halki vuosisatojen! Te olette\nensimäiset naiset maailmassa sekä järkenne että suloutenne kautta\nikimuistettavat. Sappho, sinä olet lumonnut aikalaisesi kauniimmilla\nrunoilla kuin kukaan mies, sinä Aspasia olet kilvoitellut kuulun\nPerikleen kanssa sirossa käytöksessä, henkevässä seurustelussa ja\nikijärkevillä ajatuksillasi. Te panitte alulle europalaisen naisen\nsivistysnousun. Teidän alotteesta ovat meidän maamme naiset saaneet\nrakennetuksi sen yhteiskunnan, jossa heillä on sama valta kuin\nmiehelläkin. En tiedä, seisommeko me suomalaiset millään muulla alalla\nkorkealla kehityksen kannalla kuin juuri naisen kunnioituksessa. Meillä\nei naisella ole enää arpeakaan orjan merkistä otsallaan. Tietäkää, että\nmeidän maassamme juuri riehuu veljessota niin julma ja aasialaiseen\nmalliin harjoitettu, että häpeästä ja hämmästyksestä haluaisi huutaa:\nvuoret peittäkää meidät, tietäkää, että kaikkia niitä julmuuksia, josta\nAasia on ollut kuulu kautta vuosituhansien, on harjoitettu meillä,\nmutta yksi on jäänyt harjoittamatta. Naista ei ole väkivalloin\nkohdeltu. Nainen on murhattu, mutta murhattu kansalaisena eikä\nkidutettu naisena. Aasialaiset uskonnot kieltävät miestä himoitsemasta\ntoisen vaimoa, aasintammaa tahi muuta mikä hänen omansa on, mutta me\nsuomalaiset olemme aina osanneet huomata eron vaimojen, tammojen ja\nmuun tavaran välillä. Niinpä nuo järkensä menettäneet julmurit ja\nrikoksellisetkin.\n\n-- On teilläkin arpia näkyvissä naisen orjuuden ajalta, keskeytti\nSappho liikutettuna. Teidän naisilla ei ole kunniallista äidin\noikeutta. Nainen kantaa, synnyttää ja vaalii lasta, mutta hänen nimeään\nei lapsi voi kantaa muuta kuin häpeällä. Voiko häijympää ajatella?\nKunniattomimmankin isän, roiston, konnan nimi on kunniallisempi kuin\njaloimman naisen. Tällaista kauhistuneena vieläkin katselen.\n\n-- Vika on aviovaimoissa, jatkoi Aspasia. Nämät vastustavat\nkunniallista äidinoikeutta, sillä jos äidinoikeus on kaikilla, eihän\nheidän oikeutensa enää ole sen kunniallisempaa kuin muittenkaan. --\nMutta eivät kaikki aviovaimot ole Helenoja ja Briseiksiä. Jalojen,\njärkevien europalaisten aviovaimojen malja! Kohdistan sen sinun äitisi\nmuistolle, suuri maalari! Olemme Apelleksella nähneet jäljennöksenä\nhänen kuvansa, henkevän poikansa tekemän. En epäile sanoessani, että se\nkuva juuri on sinun mestariteoksesi, ylinnä kaikkia muita. Sinä olet\nsiihen kuvaan saanut mahtumaan koko rajattoman kunnioituksesi ja\nrakkautesi äitiäsi kohtaan. Olet luonut esikuvallisen mallin\neuropalaisesta naisesta, joka suurilla luonnonlahjoillaan ja\ntosinaisellisella tunteellaan hallitsee ympäristöään, joka ei vaadi\nmutta saa kunnioitusta, josta, niinkuin sanoit, arpikin naisen orjuuden\ntilasta on hävinnyt otsalta. Sapphon ja Aspasian ikikunnioittava\ntervehdys hänelle!\n\nLiikutettuna kuuntelin tätä puhetta. Hyvästelin näitä kuuluja naisia,\nsillä Herodotos odotti minua saapuvaksi symposioniin, joka samana\niltana vietettiin Lukianoksen luona.\n\nTästä yhdessäolostani Kreikan kuuluisinten ajattelijain seurassa\nkirjoitan samalla selostuksen seuraavassa kirjeessäni. Ehkäpä osoitan\nsen setä Kristianille, joka ennestään on tutustunut kreikkalaisten\nviisasten ajatussuuntiin.\n\n  Rakas Setä!\n\n  6.3.1918.\n\nHerodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin\nsatiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti,\nettä saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko\nerinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia\nkuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi\nkuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen\nkreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea\ntaiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä,\nei mikään tehdastavaraa.\n\nPuvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei\nkukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten\npukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän\nylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos.\nRooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu\nfilosofeistaan ja köyhyydestään.\n\nLukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät\nkatottomaan saliinsa.\n\n-- Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista\nfilosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi\nkuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto\ntulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet\naina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on\nmaailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.\n\n-- Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat\nperineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee\ntuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen\nkitaan.\n\nLukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:\n\n-- Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä.\nItse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia \"saatanoita\". Kas,\nminä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia.\nHieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun\ntukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on\nminun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.\n\n-- Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen\nhuomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte\nmeitä kehittyneemmällä kannalla.\n\nSamassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka\nvoideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu\nrinnassaan.\n\n-- Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen\noppilaan. -- Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa\nskyytalainen.\n\nHerodotos astui luo ja esitteli:\n\n-- Albertos Aristides Edelfelt.\n\n-- Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin\nmies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.\n\n-- Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita\nrehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa\nettä tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään\nrehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.\n\n-- Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa\nmaailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet \"jobbareiksi\",\nsanoin.\n\n-- Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen\nprofeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä,\nmutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon\nHerran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti\nvarastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on\nonnistunut.\n\n-- En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut\nAristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat\nskyytalaisia.\n\nTulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi\nkuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä\navonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä\nhänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella,\nstoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.\n\nMinut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa\nbarbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan\nyksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle\nkunniaistuinta pöydän päässä sanoen:\n\n-- Filosofeista ensimäinen, suuri Plato, suvaitsetko istuutua\nkunniapaikalle, kun alennuit noudattamaan kutsuani ja jätit tärkeät\ntutkimuksesi sikseen. Saanko kysyä, mitkä pulmalliset seikat tätä nykyä\novat pohdinnan alaiset akatemiassa.\n\n-- Me tutkimme valtio-oppia.\n\n-- Onko sinulla, rakas mestari, eteviä oppilaita?\n\n-- On joitakin. Hyperboreasta on saapunut eräs mies, muistaakseni\nSnellman nimeltä, joka on erittäin huvitettu valtio-opista. Hän on\nmaailmassa jo kirjoittanut yhden osan tästä aiheesta, ja nyt hänellä on\ntekeillä minun opastuksellani toinen osa, josta juuri tänä iltana piti\nväiteltämän, mutta hän sai äkkiä esteen. Ikäviä kuulumisia entisestä\nkotimaastaan.\n\nHerodotos nousi pystyyn ja sanoi:\n\n-- Minun oppilaani, tämä Aristides, on juuri hänen kansalaisensa.\n\n-- Vai niin, sanoi Plato. Snellmanin teoksesta huolimatta teidän\nkansallanne näkyy olevan hämärät käsitykset ihannevaltiosta.\n\n-- Kuinka kauan sinä olet ollut yhteistyössä tuon skyytalaisen kanssa?\nkysyi Epikuros.\n\n-- Jo toista kymmentä vuotta.\n\n-- Onko se valtio-oppi niin vaikeaa filosofiiaa, kysyi taas Lukianos.\n\n-- Se on kaikkein vaikeinta. Kas filosofiia, niinkuin uskontokin,\njakaantuu kahteen osaan, taivaalliseen ja maalliseen. Taivaallinen\nfilosofiia on erittäin viehättävää ja helppoa. Antaa vaan\nmielikuvituksen liidellä yläilmoissa, aatteita sikiää nopeasti ja\nrunsaasti kuin sieniä sadeilmoilla. Mutta maallinen filosofiia, se on\nperin vaikeaa. Olevaiset olot ja luonnonlait vaikuttavat perin\nhäiritsevästi ajatusten lentoon.\n\n-- Annas kuulua, mikä teidän yhteistyötä enin on häirinnyt, kysyi aina\nnaurava Demokritos.\n\n-- Se naisten yhteinen omistaminen.\n\nKrysippos stoalainen nousi ylös, rypisti ankarana silmäkulmiaan ja\ntorui:\n\n-- Vanha mies, etkä lakkaa tuota kevytmielisyyttä saarnaamasta. Eikö\nsinua ala hävettää?\n\nLukianos, joka pelkäsi riidan heti alussa saavan liian kiivaan\nluonteen, koetti johtaa kysymyksen toiseen suuntaan. Hän pyysi:\n\n-- Oi rakas kunniajäsen, selvitä lyhyesti Snellmanin kanta.\n\n-- Hän väittää kiven kovaan, hullu mies, että naisenkin elämällä on oma\ntarkoituksensa, että naisellakin pitää olla valtiollisia ja\nyhteiskunnallisia oikeuksia.\n\nDemokritos nauroi ja huusi:\n\n-- Sellaisessa yhteiskunnassa minä tahtoisin asua. Siellä ei naurun\naiheista varmaankaan olisi puutetta.\n\nAina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella\näänellään:\n\n-- Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista\nhautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä\nvarten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen\nhautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti\nkuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle,\ntoisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.\n\nHän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään.\nHetken perästä hän jatkoi.\n\n-- Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin\nsyntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet\nruumissaatossa kuin miehelläkin.\n\nEpikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja\nkiljasi:\n\n-- Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi,\npehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten...\n\nSamassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä\nvieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen,\nettä tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:\n\n-- Alkibiades!\n\n-- Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä\ntuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen\nsivistyksen luojan.\n\nSali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi\nnaisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.\n\n200\n\nKaikki kavahtivat pystyyn kunnioituksesta suurta vainajaa kohtaan.\nPlato tarjosi kunniasijan opettajalleen ja mestarilleen. Mutta tämä\nepäsi ja sanoi.\n\n-- Kunniasijoilla paleltaa, minä istun näitten kainojen nuorukaisten\nviereen jonnekin pöydän ääreen. He eivät ilenne istua vieressäni\nkunniapaikoilla.\n\nSokrates ja kainot nuorukaiset valitsivat paikkansa aivan vastapäätä\nHerodotosta ja minua. Supatin Herodotoksen korvaan sopivan tilaisuuden\nsattuessa:\n\n-- Ketä ovat nuo nuorukaiset eli ehkä oikeammin valepukuiset naiset?\n\n-- Toinen on Hyakintos, toinen Narkissos. Ne ovat Sokrateen seuralaisia\nja majailevat samassa huvilassa kuin hän.\n\nHyakintos lemusi väkevästi, aivan henkeä salpaavasti, mutta Narkissos,\nhän säteili vaan puhtautta, punasia poskia ja sinisiä silmiä.\nHuilunsoittajattaret salin perällä virittivät paimenlauluja ja teorbin\npuhaltaja liritteli Pan jumalan ja Oreadien lemmenloiluja. -- Naurava\nfilosofi Demokritos huudahti iloisena:\n\n-- Kuule mestarimme Sokrates? Kuinka Xantippa jaksaa? Täällä\nkeskusteltiin juuri siitä, ketä ja mitä varten nainen on luotu?\n\nHerakleitos painoi nauravan filosofin alas paikoilleen ja nuhteli\nsynkän näköisenä häntä:\n\n-- Etkö tiedä, että Xantippa parka on yhä edelleen sielunvaelluksella.\nMiksis joutavia latelet? Tiedäthän, että suuri luoja lähettää meille\nmiehille vaimoja, jotta hautajaistuntu ei häviäisi mielestämme.\nXantippa oli tällainen suuren luojan armoitettu lähetti. Juuri hän\nantoi koko Sokrateen filosofialle sen syvän ja vakavan leiman. Onko\nkukaan kuolevainen astunut kuoleman kynnyksen yli samalla\nlevollisuudella kuin Sokrates. Hänen kotielämänsä oli yhtäjaksoista\nvalmistusta tähän hänen suurenmoiseen kuolemaansa. Xantipalle olkoon\nkiitos ja kunnia!\n\nMutta Demokritos oli puhetuulella ja kysäsi iloisesti:\n\n-- Oi jumalallinen Plato! Sinun kertomuksesi siitä skyytalaisesta\nfilosofista jäi kesken. Mitkä ne ikävät uutiset olivat, jotka hän oli\nkotimaastaan saanut?\n\n-- Siellä oli syntynyt verinen veljessota. Ajatelkaapa hyvät Kreikan\nmiehet. Nyt puhutaan maailmassa yleisesti, että köyhälistön täytyy\npäästä yhteiskunnassa kaikki asiat määräämään. Minun ja skyytalaisen\nviisaan mielipiteet taas ovat hallitusasioissa aivan samat. Jumalten\nnimissä, filosofit maailmaa hallitkoot eivätkä oppimattomimmat.\n\nSamassa kuului ääni eteisestä:\n\n-- Mitä sinä vanha kunniankukko höpiset. Filosofit ovat nahjuksia,\nhajamielisiä höperöitä. Eiväthän ne ole edes herroja omissa huoneissaan\nsaati sitte maailman hallitsijoita.\n\nRöyhkeä puhuja astui samassa sisään. Tukka oli takkuinen, kaappu oli\nlikainen ja kaapun alta näkyi karvainen rinta. Lian haju pulmahti\nhuoneeseen. Lukianos nousi ylös, meni häntä vastaan ja sanoi:\n\n-- Onneton Kyniskos! Ei sinua ole kutsuttu iltamiin.\n\n-- Minä viis välitän sinun kutsuistasi. Lepäsin tuolla vastapäätä\ntallin ylisellä. Näin että tänne kerääntyi noita itserakkaita\nhoukkioita ja päätin saapua tänne sanoja vaihtamaan. -- Niinkö että\nfilosofitko maata hallitsemaan?\n\nEi kukaan ryhtynyt riitaan, sillä ennestään tiesivät, että kyynikot\nniin silmittömästi haukkuivat ja käyttivät karkeita sanoja.\nNarkissos ja Hyakintos nousivat pöydästä ja menivät lepertelemään\nhuilunsoittajattarien kanssa. Kun ei kukaan vastannut Kyniskoksen\nkysymykseen, jatkoi hän itse:\n\n-- Tietäkää se, te muka sivistyneet, että nyt on teidän etsikkonne aika\nkoittanut. Nyt käy Europan sivistyksen kuten muinoin Kreikan ja Rooman.\nKöyhälistö nousee ja kukistaa koko teidän kehutun yhteiskuntanne. Se on\nuutta orjain kapinaa. Niinkuin muinoin, niin nytkin taide ja tiede\ntuhotaan, kirjastot poltetaan ja marmoriveistoksista poltetaan kalkkia\nniinkuin tiedätte keskiaikana käyneen kristityssä Europassa.\nTieteileminen ja viisastelu julistetaan pannaan ja yksinkertainen\nbarbaarielämä koroitetaan kunniaan. Me kyynikot, koirat, tulemme\nmaailmaa hallitsemaan niinkuin keskiaikana jumalan koirat =\ndominikaanit ja kerjäläismunkit tekivät. Muistakaa että tätä meidän\nvoima-aikaa kesti kokonaista tuhatta vuotta. Meidän kyynikkojen halpa\nkaappu verhosi maailman mahtavinta hallitsijaa, Rooman paavia. Maailman\nköyhälistön diktaattori tulee taas ottamaan tämän kaapun kunnialliseksi\nvirkapuvukseen.\n\nEn malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä\nväittämään vastaan.\n\n-- Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen\nEuropan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä\ntaidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta\nraihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat,\nvaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja\nheidän kapinan välillä.\n\n-- Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi\nmitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.\n\nLukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun,\njoka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos\ntempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle\nja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi\nmyöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä.\nSilloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla\nlohduttavilla sanoilla:\n\n-- Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden\nkuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä\naikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten\nkaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni\ntoteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi\nvuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi\nmeidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti\nkytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan.\nMeidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä,\nmutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt\nkaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt,\npapyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin\nmeidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun\npuoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa\nkeino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa\npohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee,\nkaristaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä.\nNykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä,\nnyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta.\nMeidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa,\nsentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin\nmuinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina\nsäälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!\n\nNyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:\n\n-- Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei\nkoskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää.\nOnhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon\nerilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin\ntunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että\nihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain\nyhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän\nainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa\nkasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa\nlaji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi\nteidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan\nyhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain\nrakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin\noikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on\nyksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä\nkohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota\nyksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. -- Olettehan kuulleet niistä\nriidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset\novat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin\nverisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä\nainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut\ninhimillisyyden. -- Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä,\nettä valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat\nkeskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa\nkuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät\npuoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti\nmulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle\njonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!\n\nFilosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä\nnauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä\npuoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia,\nhalveksittavia kysymyksiä.\n\n-- Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita\njulmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko\nheidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin\nsivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen\ntietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun\nkäsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on\nse aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate\non heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo\nmuille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen\nviljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus.\nSivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin\nraakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda\nesille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu\ntoimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät\nsen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. -- Hyvät ystävät!\nMuistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja\nkolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa:\nyksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.\n\n-- Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa\nihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu\nliiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret,\npuhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.\n\nAlkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja\nkiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti\nteutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi\nviinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta\nhuimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta\npolvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on\ntaivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä\nnauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi\npystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle.\nHerakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja\nteorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua:\nMä kuljen kohti kuolemaa.\n\nNauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja\nHerakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades\ntapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja\npudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään\nlampun lattiaan.\n\nYön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan\nuutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin\nistumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien\ntaholta. \"Valoa, valoa\", huusivat kaikki. \"Soittajattaria on kohdannut\nonnettomuus!\"\n\nSamassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali\npulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi,\noli tyrmistyttävä.\n\nEräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä\njaksoi ja huusi:\n\n-- Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.\n\nKaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:\n\n-- Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?\n\nMutta Lukianos kiljasi:\n\n-- Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.\n\nJa Demokritos nauroi:\n\n-- Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa.\nTyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.\n\nHerakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti\nhäntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo\nkeskiyö.\n\n\n\n\nVESIKANSASSA.\n\n\nPaavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina\nTossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin\nkaramellin Paavolle.\n\n-- Sitä Tossavatarta vain aina lapsettaa. Luulee olevansa punakka\npaimentyttö, vaikka on kurttuinen ämmä. Suun imellos aina mielessä.\n\nPaavo pisti karamellin liivintaskuunsa ja sytytti brunapriiman\npalamaan.\n\n-- Muikun puutteessako ne siellä raadin jäsenet huokailevat?\n\n-- Muikun? Ei Louhi, ei Väinämöinen eikä Porthan kuulu kuukauteen\nsaaneen maistaakkaan kalakukkoa.\n\n-- Ei se Porthan niinkään kukosta välitä, nuorena kun muutti\nViitasaarelta, mutta se Tossavatar on niin utakka kukkomies, ettei\nmokomata. Herra Europaeus taas ei kuulu muuta syömistä kaipaavankaan.\n\n-- Pääsenkö teidän veneessä Aholan saareen Paavo Ruotsalaista\ntapaamaan.\n\n-- Osannetteko soutaa?\n\n-- Olen osannut ennen muinoin, nykyään on ruumiini hieman vieraantunut\ntästä urheilusta. Perää osaan pitää.\n\n-- Sikaako uittaa?\n\n-- Osaan sitäkin, mutta osaan meloakin. Olen syntyjäni Saimaan\nrannoilta.\n\n-- Kun melonette koko matkan, niin tulkaa mukaan. Minä sitte soudan.\n\nLähdettiin soutamaan. Järvet olivat kuin ota ja anna Keski-Suomen\nvesistöä. Oli saaria, oli lahtia, oli salmia, oli selkiä. Paavo souti\nhiljasen verkkaan, niinkuin tottunut kalamies tekee. Kaukaa näkyi Pisan\nkalju, Kinahmin vuoret ja jylhä Tahkomäki. Siellä vuorten keskellä\nsijaitsi Aholan saari, jossa merkillinen mies, Paavo Ruotsalainen, asui\nsuuren pietistalauman ympäröimänä.\n\n-- Kalasteleeko se Ruohtalainen.\n\n-- Ei se tahdo oikein kunnolleen malttaa. Levoton on luontonsa. Ei\nraski pitää suutaan kiinni, haastelee alinomaa siitä suuresta\nsynnistään ja synnintunnostaan, mutta eihän ne ahvenet sellaisesta\nvälitä. Ehon valtahan se ahvenella on tarttua onkeen jos tahtoo.\nNiinkuin ihmiselläkin. Ei ne tiedä synnistä tämän taivaallista. Ne ovat\nsuruttomia, kuten suurin osa ihmisiäkin. Ja Paavo vihaa suruttomia.\n\n-- Ketä vainajia täällä asustaa?\n\n-- Savolaisiapa ne tahtovat olla kaikki tyyni, paitsi sellaisia, jotka\nkäymäseltään pistäytyvät. Kävi se Runeperkin täällä kalalla menneellä\nviikolla.\n\n-- Kuka häntä souteli näillä vesillä?\n\n-- Minut ne hakivat?\n\n-- Runomitallako te toisianne puhuttelitte?\n\n-- Ei lähe Runeperkiltä suomalainen runo. Hyvä kun lähtisi tavallinen\npuhekkaan. Pahasti suomi kakerteli suussaan. Ongittiin ahvenia ja\nsaatiin kumpikin 100 kappaletta, niin sanoi, että hän sai liika paljon.\nLie tarkoittanut yhtä paljon. Valitti ett'ei ystävistään ole\nkalatovereiksi. Topelius ei jaksa soutaa ja Kiven ovat lähettäneet\nvaellukselle.\n\n-- Vai vaellukselle! Mitäs se Kivi on rikkonut?\n\n-- Kuului ottaneen päänsä täyteen ja tapelleen oikein\nnurmijärveläisiks'. Niinhän ne Hämeen miehet ovat aina tehneet. Selvänä\nne jurrottavat kuin kiisket pohjakuopassa, humalassa leiskavat kuin\nmulloset koskessa. Sanoi Juhani Ahoa hartaasti odottavansa. Se kuuluu\njaksavan soutaa ja meloa, ja onkivan kuuluu perhosilla ja sontiaisilla.\nLiekkö siinä perää?\n\n-- Totta on. Joka kevät se kulkee Helsingin katuja suuri\nraamatuntapainen kirja kainalossa, täynnä teko-perhosia, -sontiaisia,\n-sudenkorennolta, -ukonkoiria ja senkin päitä.\n\n-- Juuttaan kalako se niitä syö?\n\n-- Ei kun lohet ja harjukset.\n\n-- Loihtiiko se niitä raamatun lehtien välissä?\n\n-- Mitä tehneen! Olihan se pyhä Pietari kalamiesten esikuva. Aho\nkääntää hänen epistoloitaan selevälle savonkielelle talaviseen aikaan,\nkesällä se taas venelastittain soutaa silakoita maihin. -- Yksinkö se\nRuneberg kävi täällä?\n\n-- Ei, olihan sillä runoilija Oksanen matkassaan.\n\n-- Onkiko Oksanen?\n\n-- Ei onkinut. Kunnioituksesta suurta runoilijaa kohtaan se vain\npujotti lierot väkärautaan. Muuten hoiti tulkin tehtävää. Osasi hyvästi\nsavonkieltä. Tuittupäinen mies. Minullekin kivahti kun vastatuulessa\nräiskähti vettä veneeseen:\n\n-- \"Kuulehan sinä, s----n Puavo, jos et sinä herkiä räiskyttelemästä vettä\nkuuluisan runoilijan kintuille, niin minä paiskoon sinut riipan\njatkoks' tuonne sullaan.\" Muuten oli lystikäs mies. Tarjosi ryyppyjä\nsuurelle runoilijalle ja minulle ja otti itsekin. Ei meistä yksikään\nillan suussa enää eroittanut ahventa kiiskestä, salakkata särestä.\n\n-- Illan suussa on Suomen runoilijoita usein vaivannut samanlaiset\nnäköhäiriöt.\n\n-- Ryyppeekö Aho?\n\n-- Ei kun palan painoksi. Mutta eihän se Aho olekkaan runoilija, hän on\nvain kirjailija. Suomen vakituiset runoilijat ovat vieläkin sitkeitä\nistujia juhlapöytien ääressä, niinkuin sinäkin muinoin niissä\nRautalammin häissä. Aamun suussa niillä on silmät punaisina kuin\nsärillä. Mutta runo ei luista muuten kylmissä maissa. Sinä kuolit\nonkimatkalla veneeseen. Ei muut kuin laklattava aalto, rannan koivut ja\npohjakivet nähneet sinun ummistavan silmäsi kuoleman uneen. Olitko\nryypännyt ennen kuoleman hetkeäsi?\n\n-- En. Jos olisin sen tehnyt, en olisi vielä silloin kuollut.\n\n-- Niin juuri. Jos Runebergilläkin olisi ollut taskumatti mukanaan, kun\nhän seistä värjötti ampumakopissaan teeren kuvien alla, ei olisi\nhalvaus häntä kohdannut, ja arvaamaton joukko ihanoita runoja olisi\npulpunnut esille Suomen iki-iloksi ja iki-kunniaksi.\n\n-- Oletko sinäkin ryyppymies, niin kauniisti latelet viinan\nsiunauksista?\n\n-- Tuskin paljoa häävimpi kuin Ahokaan, mutta minä taas en olekkaan\nkoskaan runoillut, en ainakaan rakkauslauluja. -- Tahtoisiko arvon\nVihta-Paavo tuikun?\n\n-- Sain Kiialassa pari kolme. Mutta ei se Kiialan viina taho pysyä\npiässä. Veelläkö lienöön sekotettua.\n\n-- Paavo Ruotsalaisella kai sitä on tarjota. Ainahan niillä heränneillä\nsitä tavaraa on.\n\n-- On muilla, ei Paavolla. Ei ne Paavon viinat joudu vieraita\nodottamaan. Kunpa edes riittäisi talonväellekkään. Mutta itse se aina\nhuitturissa hoippuu. Kun me sen Runeperkin ja Oksasen kanssa käytiin\nmaissa Aholansaaressa, kuului kova mökä talosta. Heränneet riitelivät\nhurjasti keskenään, mistä pikku asiasta lienevätkään toraa pitäneet --\nei niiden riidoista muut mitään tajua -- ja joivat nektaria Paavon\nluona. Kohta Paavo tulikin rantaan, kun kuuli, että vieraita oli tullut\nveneellä mutta eihän se muuta kuin hoki:\n\n-- Hui hai, Rupsan pojat, ruukiss' on joulu! Hän herkesi juopuneemmaksi\nkuin olikaan, näyttääkseen muka meille, että hän oli paatunut syntinen,\noikea synnin orja. Runeperk kysyi:\n\n-- Mite' hän sano'?\n\nOksanen selitti, että Rupsa on kestikievari lähellä Juvan tehdasta ja\nAholansaari on taas Syvärissä, siellä ihan naapuruudessa. Mutta Oksanen\nlopulta vihastui ja huusi Paavolle:\n\n-- Suu poikki Paavolta! Mitä sinä vanha varis yhtä sammoo vatkutat. Ei\nmyö olla uskovaisia, hoasta kerrankin järkee. Säästä Rupsajuttusi\nuskovaisillesi. -- Mutta Ruohtalainen vaan huitoi käsivarsillaan ja\nrähisi:\n\n-- Hui, hai Rupsan pojat, ruukiss' on joulu!\n\n-- Oletko sinä rakas Vihta-Paavo usein käynyt kaimaasi katsomassa,\nkysäsin.\n\n-- En muulloin kun soutaessani vieraita kalamiehiä. Juhannuksen aikana\nsousin piispa Agricolaa näillä vesillä, ja silloin niinikään poikettiin\nAholansaaressa.\n\n-- No miten Paavo ja Agricola sopivat keskensä?\n\n-- Huonostippa, huonosti. Paavo oli sattumoilta selvällä päällä eikä\nreuhannut. Kysyä tokasi vaan heti Agricolalta:\n\n-- Kuule sinä arvon piispa, Luteruksen oppipoika, voiko suruton periä\ntaivaan?\n\n-- En mä simmot ymmärrä, vastasi piispa. Mike suruton on? Lutherus ja\nminä olimme iloisia miehiä. Olemme perineet taivaan niinkuin sä, ja\nmuut syntise' ihmise'.\n\n-- Harhaoppinen oot, harhaoppinen. Vielä tulee tuomio, sitä minä\nodotan. Silloin nähdään iloitsetteko te suruttomat. Helvetti teidät\nperii.\n\n-- El' sä molkota! Kyll' vaan lait' ihminen taivaan aina perii.\n\n-- Vai lait' ihminen? Kunnon miestäkö tarkoittanet. Tiiätkö, miten muka\nkunnon miehille käy. Ei muuta kuin niskat nurin ja putii palavaan\npätsiin!\n\n-- Syntipukitko taivaan perivät? kysyi Agricola.\n\n-- Sinäpä sen sanoit, huudahti Paavo. Syntipukit juuri taivaassa\nperäpenkillä istuvat ja lait' miehet jäävät ulos tuiskuun ja\ntuprakkaan. Näin sanoo raamattu. Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja\nviimeiset ensimäisiksi. Sinun pitää joka päivä tuntea synnin painavan,\nsynnin repivän lihassasi, silloin olet oikea kristitty, silloin sinulle\ntaivaan portit aukenevat ja lyödään selkiselälleen.\n\nPaavo Korhonen hymähti ja jatkoi:\n\n-- En malttanut olla ääneti vaan kysyin: \"joka päiväkö sinä, kaima\nkulta teit syntiä?\"\n\n-- Joka päivä, ja joka yö ihminen tekee syntiä. Sinä Korhonen et sitä\ntuntenut omassa tunnossasi; sinä olit suruton.\n\n-- Mitä syntiä sinä joka päivä ja yö teit? kysyin edelleen.\n\n-- Kaikkia sekä sielun että ruumiin syntiä.\n\n-- Et tuota liene ollut humalassa joka yö. Enhän minäkään, suruton\nmaailmanmatti, sentään joka yö pidoissa laulanut. Vaikka kertoivathan\nihmiset siellä minun kotipuolessani että markkinoilla kuuluit vuoroon\nveisanneen vuoroon hihkuneen.\n\n-- Ei suruttoman veisuu veisuulle tunnu. Mutta kun syntinen parkasee\nsielunsa tuskassa, silloin se veisuu on kuin hulttiokoiran älähdys, kun\nsitä herra kalikalla heittää.\n\n-- Tahallasiko syntiä teit, että hälinä kauas kuuluisi?\n\n-- En tarvinnut tahallani tehdä, synti asuu aina veressä.\n\n-- Niinhän ne pahat kielet kertoivat teistä heränneistä, että te\nvaimoinne haudan partaalla jo heittelitte lämpimiä silmäyksiä nuoriin\ntyttölöihin. Puolen vuoden perästä olitte jo uusissa kihloissa. Ja\nkaikki teidän mahtimiehenne kuolivat kolmannen jopa neljännen vaimonsa\nsyliin, pirteinä sulhaspoikina loppuun saakka.\n\n-- Se on sekä Jumalan että ihmisten lain mukaista. Se on synnin lakia,\nsanoi Ruotsalainen.\n\n-- Niin, mutta taisitte te joskus loukata ainakin Mooseksen lakia, sen\nkymmentä ja kuudetta käskyä. Muistelen kuulleeni, että te syyttelitte\ntoisianne monenlaisista rikoksista.\n\n-- Niin, niin, syntiä, syntiä me teimme, sentähden me toivomme armoa,\nparasta armoa, kun kerran suurtuomio tulee. Sitä minä odotan, ja\nikävissäni täällä Tuonelassa ryypiskelen. Ah, milloinka se Kristus\ntulee tuomiolle! Minä vihaan tätä Tuonelaa, jossa suruttomat saavat\nnokka pystyssä rehennellä ynnä vanhurskaitten kanssa.\n\nSilloin Agricola suuttui ja sanoi minulle:\n\n-- Paavo Korhone, soura viekkaast' tonn' käsin, emmä enää kerk' kuulema\nton' forviti = itserakkaan äijän praakaust'. Täll' tunnill' ahvene'\nnappava'. -- Ja me soudettiin \"viekkaast\" -- sillä kai se piispa lienee\ntahtonut sanoa vikkelään -- muutaman luodon kupeeseen, jossa käsnäpäitä\nlahnoja ja ahvenia sai ongella.\n\nPaavo pisti tulen piippuunsa ja souteli äänetönnä edelleen. Kotvan ajan\nkuluttua hän taas ryhtyi juttusille. -- Savolainen ei pidä pitkiä\npuhelun lomia.\n\n-- Tuo Paavo Ruohtalainen on viisas mies ja sukkela suustaan. Se\nsutkauttaa ja näsäyttää niin että tulta silmissä iskee. Mutta\nmuutamissa asioissa se on löylyn lyömä. Sitä sanottiin minun\nnuoruudessani Löyhkä-Paavoksi. Se oli jo aika-ajoittaan vähän niinkuin\nhullujen kirjoissa. Kuuluipa itsemurhaakin tuumineen.\n\n-- Tällaisia kiihkohermoisia, eteviä miehiä on ilmestynyt niinkauan kun\nihmisiä maailmassa on ollut. He ovat kaikki samanlaisia. Hermot heikot,\ntunteet kiihkoisia, mutta äly erittäin elävä. Et niitä saa sanoilla\nkytketyiksi. He antavat teräviä vastauksia, ja järjen juoksu on\nnuhteeton. Niinkuin useinkin mielenvikaisilla. Yksi ainoa pettää. Se on\nse pohja, jonka päälle he rakentavat oppinsa ja mielikuvituksensa. Se\non ventoa, hullua, kestämätöntä. Kaikki muu on kirkasta ja\njärkiperäistä. Paavolla lähtökohta on ventoperäistä, muu kaikki pätevää\njärkeä.\n\n-- Niin, sitähän se hokee, että ihmisen alati täytyy tuntea synnin\npainoa. Ihmisen täytyy vuoroon tehdä syntiä, vuoroon katua. Ja kun ei\njaksa syntiä tehdä, niin pitää luulotella muille, että synti vain aina\non mielessä. Mutta kun siitä yhdestä synnistä -- tietänet mitä\ntarkoitan -- aina vaan paukuttaa, niin kuulijoissa sen tunnon helposti\nherättää. Varsinkin naisissa. Heillä se aina on vähän vireillä, meillä\nmiehillä vain aika ajoittain. Ja ne naiset, ne niin mielellään siitä\nsynnistä kuulevat puhuttavan, jonkatähden naiset aina Paavoa\nympäröivät. Oli niitä miehiäkin joukossa, mutta harvakseen. Naisia\nsadottain istui lattioilla ja kuunteli tarkkaan, miten Paavo kehui\nolevansa suuri syntinen, aina vain synti mielessä. Tiedättehän, miten\nSavossa sanotaan, kun illalla rupeaa raukaisemaan: \"Puhutaan\nrakkaudesta, niin ei nukuta\". Ei ne naiset nukkuneet, kuin Paavo\npauhasi synnistään.\n\n-- Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen,\nniin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia,\nniinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat\nkuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen\nmies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.\n\n-- Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi\nKorhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon\nensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen\nkuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin\nmiestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos\neukko on tuvassa.\n\n-- Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas\nkuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään.\nHelpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään,\nettä käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis,\nkorkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen\ntuuliajolle jätti. -- Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa,\nmutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten\nnäköisiä ja tapaisia.\n\n-- Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla.\nEn kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata\nja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan\nvain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen\nkivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: \"Sinäkin Korhonen\nvaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja\ntunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa\nkelpaa\". En vastannut muuta kuin että \"en minä niitä taivasta varten\nsepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja\nsutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne\nMoosekselle ja profetoille kelpaavat\". -- Samalla livahdin pellolle, ja\nRuohtalainen kuului saarnaavan \"elä istu siellä kuin pilkkaajat\nistuvat\", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut\nkirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja\npapinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. -- Mutta tuollahan se\nAholansaaren venevalkama jo on!\n\nPitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle\nvalmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä\npystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.\n\n-- Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen\nja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha\npoika, tupakarhuja.\n\nSoudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:\n\n-- Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?\n\n-- Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso\non kuin heinäruko?\n\n-- Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.\n\nRuotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään,\nniinkuin juopuneilla on tapana.\n\n-- Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti\nRuotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson\nairut!\n\nRuotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan,\nterävän silmäyksen minuun. -- Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet\nennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä\nihmistuntija.\n\n-- Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja\nojensi minulle kätensä.\n\n-- En kumpanenkaan!\n\n-- Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.\n\n-- En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on\nsäästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut.\nTuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.\n\n-- Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on\nitsevanhurskauden synti.\n\n-- Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En\nole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin.\nOlen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan,\nmutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien\nedessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin\ntapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!\n\n-- Sinä viisastelet.\n\n-- En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee\nharhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin\ntuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä\nolen keskimäinen veljeksistä.\n\n-- Ei hänestä raamatussa lueta.\n\n-- Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta\navarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta\nsanaakaan.\n\n-- Pilkkaatko raamattua?\n\n-- En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille\ntulee.\n\n-- Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.\n\n-- Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan\ntuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin\nsinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän\nkuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää.\nSynnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän\ntartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina\nvaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman,\nhän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä\niloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli\noli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin\ntuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru.\nKeskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä\nmurjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin\nsuuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin\nsinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!\n\n-- Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.\n\n-- Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei\ntuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen\noikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin\nvaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. -- Nyt\ntiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.\n\n-- Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy\nviimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että\nvain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.\n\n-- Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain\ntekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin\nsinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi\nhakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman\npäästä?\n\n-- Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.\n\n-- Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin\nmaailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin\nsanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin\nteilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on\nväkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin\nsilakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan\nainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä\nihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit,\nsillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se\nylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä\nsupatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä\nole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa,\netkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia.\nPelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain\npenikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa\nylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se\nmikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.\n\n-- Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi\nRuotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.\n\n-- Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset\nuskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte.\nJa kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat\nkuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit\nheidän helmasyntinsä. -- Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia\nseuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen\nja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin,\njoissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä\nsinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi\navasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman\ntaudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja\nhuomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki\nihmiset viittaisivat ja supattelisivat: \"katso tuossa kulkee herännyt,\ntuossa astuu pyhä mies\". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja\nmaineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi\nkuumempi?\n\n-- Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti\nRuotsalainen.\n\n-- Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut\nedelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina\ntällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun\npuettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit\nteettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi\nollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä\nahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit\nhurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut\nhunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.\n\nSyytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän\ntakinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:\n\n-- Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan\nkotiaan rantakiviä myöten.\n\nHän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut\nmuu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen\nperään.\n\n-- Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.\n\nKokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului\nnaurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin\nKorhosen sieluun nähden.\n\nEi pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä\nhartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti\nsydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä\npuhuttelevan. -- Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono\nvahtikoira.\n\nVihdoin keskeytin vaitiolon:\n\n-- Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan\nsaarta enää kunnolleen näykään. -- Suurilla miehillä on usein pahat\nakat.\n\n-- Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos\ntuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja\nsanoi miehelleen: \"vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi!\nEtkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen\ntaitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois\nviinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän\nperukoilla.\" -- Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto\nhirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia\nakkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina\novat.\n\n-- Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät\naivotkin samanlaiset. -- Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen\nsittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin\nrippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat\nhänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä\nyhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen\nelämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi\nkansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän\ntartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa\noli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin\nruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu\nmiehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti\nsadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan\ntilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään\ntodettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia\npotevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu\nsivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää\nyhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui\nsekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan\npiispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului\nsuuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. -- Mutta\nniinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin\najoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean\ntavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas\nsammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä\nkaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet\nsamanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas\nvähitellen. -- Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään\nheitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä\nlaatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia\ntarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa\ntuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.\n\n-- Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.\n\n-- Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan\npätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan\ntupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja\nvalaisevat tasaisesti.\n\n-- Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.\n\n-- Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin\nluonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla\nkuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika,\njolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.\n\n-- Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.\n\n-- Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.\nMinä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.\n\n-- Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä\nImpilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä,\nuskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne\nmilloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin\nkauniisti, että järki mieheltä menee.\n\n-- En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan\nsitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren\ntytöistä. Pelkäsin heitä, \"kuin havukka kylän kanoja\". Niin Luoja\ntahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen\nlahteen. Soudetaan vain sinne.\n\n-- Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti\nImpilahden valkamasta kotia.\n\n\n\n\nIMPILAHTI.\n\n\nSe oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia,\nkaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet\nnauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja\ntoria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi\nalppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset\nkivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä.\nViisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta\nkatonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa,\ntyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon\nrajassa.\n\nVäinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista,\nkuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia,\nkauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista,\nkirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa\nvarjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen\njumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika,\noli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille\nrantamille.\n\nAstuskelin vuonon rantoja pitkin kaunista käytävää, joka vuoroon\nsukelsi kallioitten tunneleihin, vuoroon kulki kukkivien laaksonpohjien\nyli. En ollut kauan astuskellut, kun kuulin laulua mutkittelevan tien\nkaukaisuudesta. Illalla kotiinsa palaavia impiä. Laulun ääni läheni ja\npaisui. Jo näin eturivin astujat. Jo kuulin laulun:\n\n    Hei henttuni silimillä sinisillä\n    Ja poskilla punasilla\n    Niillä mä itseni ilahutan\n    Kuin rikkaat tuhansilla.\n\nTyhmiä neitsyitä siis! Kun tulivat kohdalleni, seisattuivat\nällistyneinä kuolevaisen haahmoni takia, ja yksi kysyi:\n\n-- Minnekkäs pappa astuu?\n\n-- Ketä olette, suruttomat vainajat? kysyin vastaan.\n\n-- Enkeleitä, niinkuin näet.\n\n-- Mutta ketäs olitte maailmassa?\n\n-- Tupakkaenkeleitä! Etkö tunne hajusta?\n\n-- En. Avaruuden vihainen viima on pyyhkäissyt pois lemunne. Mistä\nkaupungista olette?\n\n-- Helsingistä \"trustin\" tehtaasta.\n\n-- Tekö minua silmillänne söitte siellä kadulla punikkien vallan aikana\nmaaliskuussa?\n\n-- Kaikki lihavat miehet olivat silmiemme ruokaa siellä maailmassa.\n\n-- Oi te typerät tupakkaenkelit! Teidän ajatuksenne ovat yhtä lyhyet\nkuin hiuksenne ovat pitkät ja takkuiset. Miksi minun vertani janositte,\nmiksi tahdoitte silpoa sisukseni? Ettekö tienneet, että juuri minä olin\nteidän työnne ja toimeentulonne vankin perusta ja pohja. Minähän poltan\n15 sikaria päivässä. Minut ja muut lihavat miehet murhaamalla olisitte\nsärkeneet ammattinne tukipylväät. Muita teidän pyrintönne olivat yhtä\nlapsekkaasti suunnitellut kuin punikkien ylimalkaan. Jos te olisitte\nvoittaneet, olisivat useimmat henkiset ja aineelliset toiminta-alat\njoutuneet seisahduksiin.\n\n-- Elkää enää riidelkö! Eikö pappa tule meitä hälsaamaan tuonne ylös\nvuorille, jossa näette punaisten lyhtyjen kuumottavan?\n\n-- En malta! Rakastan enemmän teidän kättenne töitä kuin teidän\nmahdollisesti rakastettavaa seuraanne.\n\nTupakkaenkelit tekivät halveksivan ruumiinliikkeen, sytyttivät\nsavukkeen ja läksivät eteenpäin marssimaan laulaen yhä arveluttavampia\nrenkutuksiaan.\n\nJatkoin matkaani. Jo alkoi kuulua edestäpäin toisen ryhmän laulua. Näin\nkaukana pitkän jonon valkoharsoisia impiä lähenevän. Heillä oli\nmyrtinoksat kassapäissään, ruusuja rinnalla ja helakoita unikukkia\nvyötäisillä. Hitain askelin he kulkivat tietä pitkin, käsivarret\nkäärittyinä toistensa vyötäisille. He lauloivat vaan yhtä laulua:\n\n    Sitte kuu-toa helskyttäisin\n    Papinpaita-a kangasta\n    Kihlasormus se kiilteleisi,\n    Voi mua hullua neitoa!\n\nEn tahtonut tavata näitä osattomia, onnettomia impiä. Vetäydyin\nsuppilokatajan taakse ja tirkistelin sieltä. Sääli valtasi sydämeni,\nkun näin heidän kaihoiset silmäyksensä. Kuivuuden polttamia kukkasia?\n-- Kesti tunnin verran, ennenkuin impien jono oli sivuuttanut minut. He\npoikkesivat syrjätielle ylös kotiinsa vuoristoon heti lumirajan\nalapuolella. He hakivat viileyttä kuumalle kaiholleen.\n\nEn ehtinyt ottaa monta askelta, niin jo pöly ilmaisi, että uusi jono\noli tulossa. Niinikään valkopukuisia neitoja. Heillä oli palmunoksia\nkäsissään, orjantappurakukkia hiuksissaan, rukouskirja kainalossa.\nSilmät olivat kohdistetut yläilmoihin ja hartaudella he veisasivat:\n\n    Enkeli taivaan lausui näin:\n    Miks' peljästyitte säikähtäin?\n    Mä suuren ilon ilmoitan\n    Maan kansoille nyt tulevan.\n\nHe poikkesivat valtatieltä ja läksivät kapuamaan ylös vuorelle, jonka\nrinteessä kilometrin pituinen rakennus läikehti ilta-auringon valossa,\nmusta korkea kuva peloittavana roikkumassa keskellä rakennuksen seinää,\nkaiken väriloiston ja vehmauden epäsointuisena kummituksena.\n\nAstuin edelleen. Kaksi mustapukuista naista astuskeli hitaasti\nvastaani. Pitkiä he olivat ja solakoita. Toinen kuletti toista kädestä.\nToinen näytti olevan sokea.\n\nSe, joka toista kuletti, korotti äänensä ja alkoi kauniilla kirkkaalla\näänellä laulun, omituista kyllä saksankielellä täällä suomalaisten\nTuonelassa. Hypähdin tiepuoleen kuunnellakseni. Pitkäveteinen, kiehtova\nääni huudahti:\n\n    Allmächtige Jungfrau, hör' mein Flehen!\n    (Kaikkivoipa Neitsyt kuule huutoni).\n\nSiis katolilainen! Olisiko ehkä keskiajalta? Pienen loman jälkeen hän\njatkoi:\n\n    Zu dir, Gepriesne, rufe ich!\n\n    (Sinua, Ylistetty, huutelen).\n\nNäin samalla naisia, jotka lymyivät tien poskessa ja supattelivat\nlaulajalle:\n\n-- Augusta, Augusta, kerro hulluja juttuja!\n\nMutta laulaja ei näkynyt heistä välittävän, ei heitä kuuntelevan:\n\n    Lass mich im Staub vor dir vergehen.\n    Mach, dass ich rein und engelgleich,\n    eingehe in dein selig Reich.\n\n    (Tahdon vaipua jalkaisi juureen tomuun!\n    Suo minun puhtaana ja enkelinkaltaisena\n    astua Sinun autuaille asuinsijoillesi).\n\nSiis Elisabetin rukous Tannhäuaeristä.\n\nMusta surupari oli saapunut kohdalleni. Kysyin:\n\n-- Ketä olette, hitaat vaeltajat?\n\nLaulaja katsahti minuun säikähtäen. Sokea ei nostanut päätäänkään.\nMolempien kasvoista kuulti näkyviin vielä ihmeen ihanat piirteet,\nsyvien arpien runtelemat. He seisahtuivat ja näkevä kysyi matalalla\näänellä.\n\n-- Oletko kuollut vai elävä?\n\n-- Eläjä olen.\n\n-- Elä häiritse meitä!\n\nHän seisahtui, mutta jatkoi lauluaan.\n\n    Wenn je ein sundiges Verlangen\n    ein weltlich Sehnen keimt in mir,\n    So rang ich unter tausend Schmerzen\n    dass ich es tödt' in meinem Hertzen!\n\n    (Jospa syntinen halu,\n    jospa maallinen kaiho vielä minussa vesoo,\n    niin taistelen tuhansin tuskin,\n    tukahduttaakseni sen sydämestäni).\n\n-- Kuinka, ihana laulaja, käytät saksankieltä suomalaisten taivaissa?\n\n-- Olen puolalais-saksalainen Königsbergistä. Lapsena opin tämän\nhehkuvan laulun operassa käydessäni. Helsingissä elin hurjaa elämää,\nHelsingissä kuolin. Sentähden olen täällä, suomalaisten taivaissa.\n\n-- Suonet anteeksi uteliaisuuteni. Ken olet?\n\n-- Tuntenetko minut? En sano sinulle isäni kunniakasta nimeä, sanon\nnimen, jolla minut tunnettiin Helsingin herrain piireissä. Olen \"Tyska\nAugusta\". \"Eldoradon\" palossa sain vammoja, jotka veivät hautaan ja\ntänne. Oletko kuullut siitä palosta ja kävitkö Eldoradossa?\n\n-- Olen kuullut, mutta en käynyt. En vielä silloin ollut akatemian\nvapaa kansalainen. -- Kuka on tuo onneton, solakka toverisi.\n\n-- Sanokoon itse, jos haluaa.\n\nKeltatukkainen sokea mietti hiukan:\n\n-- Minua sanottiin -- \"Svenska Ebba!\"\n\n-- Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen \"Tyska Augustalta\".\n\n-- Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon\navata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:\n\nAsuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin\nsyrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin.\nMuut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. -- En kärsi\nkertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen\nhetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä\ntunteja. Mutta -- minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä\najatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta\nkiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli\npolttava rukoukseni jumaläidin puoleen: -- olen katolilainen kuten\näitinikin -- \"anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden\nelämän!\" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi --\ntoivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä\nmaantiellä! -- Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja\nvaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt\npäivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin\ntalonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin\nlapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain\nvapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas\naamutähteni likaisen yön jälkeen.\n\n-- Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena\njuhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat\nsaattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla\najureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja\nryypättiin. -- Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon\nasukkaille kaikkein rasittavimpia. -- Tässä humussa pääsi tuli irti.\nHumalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko\nrakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. --\nSilloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän\nporstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He\nolivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa\nja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi\nperheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas\nulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat\nkevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja\npalohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa.\nOlisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he\nsuuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen\nyö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.\n\nKuului metsästä säheitä ääniä:\n\n-- Tyska Augusta! -- Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule\ntänne kertomaan meille hulluja juttuja!\n\n-- Ketä ovat nuo naiset?\n\n-- Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan\nkuulla hulluja juttuja.\n\n-- Pelastuivatko pojan vanhemmat?\n\n-- Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei\nkukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.\n\n-- Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman\nhenkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan\nkaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa\nuhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä\net ollut luotu \"tytöksi\", sinä olit luotu \"äidiksi\". Olit väärällä\nelämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä\nluojaasi vastaan rikkonut olit.\n\nSvenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:\n\n-- Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan\nhyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi\nminuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa.\nKorvissani vaan soi:\n\n    \"Mach, dass ich rein und engelgleich\n    Eingehe in dein selig Reich.\"\n\nKunnes onnettomuus kohtasi minutkin.\n\n-- En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita\n\"puhtauden\" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että\nentiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin.\n-- Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.\n\n-- Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun\nelämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen\nlaulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta,\nmiltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni\nsisässäni soi: \"pois täältä, pois, pois!\" Minne? En tiennyt minne. Ei\nole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut\nvalvottuina öinä. -- Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies\nluokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan.\nTuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin\ntukahduttaa jäytävän ikävän. -- Kaksi päivää oli elosteltu. Oli\ntyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti\nhiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea\nalkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä\nlikapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas\nkuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: \"kuuletko\nkarjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?\" Olin\nnuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat\nminua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen\ntarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää,\nsyöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle.\nSaatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena\nhengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia\npolskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani.\nLukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin.\nToverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin\nhaltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla\nlaitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi\nniihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi\nlaukausta. -- Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin\nsokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen\nteki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan\nelämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin.\nMielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin\ntänne.\n\nEbba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä\nsuuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty.\nVihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:\n\n-- Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja\ntunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?\n\nSamassa alkoi hirvittävä kivitys. Pronssinen patsas kumisi ja kilisi.\nJa kirkuvat äänet leikkasivat ilmaa.\n\n-- Mitä meteliä siellä pidetään? kysyin.\n\n-- Mielipuoliset immet, joita on niin paljo, kivittävät joka ilta kuvaa\nja kirkuvat.\n\n-- Ei korvani kestä tuota kirkua. Jatkan matkaani. Hyvästi\nsurkuteltavat, autuaat immet.\n\nLäksin juoksujalkaa eteenpäin, paeten melua. Naiset viidakosta\nkarkasivat tielle ja alkoivat maaritella:\n\n-- Svenska Ebba, kerro hulluja juttuja!\n\nKohta kajahti taas tyttöjen äänet.\n\n    Doch, konnt ich jeden Fehl nicht büssen,\n    so nimm dich gnädig meiner an,\n    Dass ich mit demutvollem Grüssen\n    als würd'ge Magd dir nahen kann.\n\n    (Jospa en mahdakkaan vikojani sovittaa,\n    Ota minut armolliseen huomaasi,\n    Jotta nöyrästi tervehtien voisin\n    kunnon impenä sinua lähestyä.)\n\nJuoksin yhälleen, sillä kiusattujen impien kimakat huudot vielä\nvihloivat korviani. Samassa kuulin äänen tien vierestä:\n\n-- Minne se mies juoksee?\n\n-- Pakoon! Pakoon pahoja ääniä.\n\nVanhahko nainen istui kivellä, kirja kädessä ja nenälasit silmillä.\n\n-- Noitako naisten ääniä te pakenette? Te olette itse syypää siihen,\nettä he niin kirkuvat. Te miehet! Te vaaditte naisilta sitä, mitä ette\nitseltänne.\n\n-- Olette siis naisasian etutaistelija?\n\n-- Olin maailmassa \"Tulisoihdun\" ja \"Nousevan Koston\" avustajia. Olin\ntulinen sosialisti. Taistelin vääryyksiä vastaan erittäinkin naisen\nelämän alalla. Vaadin köyhille riittävästi leipää ja naisille\nriittävästi lempeä. Tasajakoa niin yhdessä kuin toisessa tapauksessa.\nTuossa näette tulokset nykyisestä järjestyksestä. Toisilla liian vähän,\ntoisilla liian runsaasti. Molemmat menehtyvät.\n\n-- Kuinka Teitä ei lähetetty sielunvaellukselle?\n\n-- Kuolin jo lokakuussa ennen punikkien meteliä. Kyllä Neidit raadin\nedessä vaativat minua vaellukselle, mutta minä härisin vastaan.\nVäinämöinen ja Louhi yhtyivät täydellisesti minuun, Porthan piti minun\najatuksiani järkevinä ja Agricola ei pitänyt niitä aivan mahdottomina.\nHän muisteli Lutherin sanoneen, että ilotyttö useinkaan ei ole huonompi\nkuin nunnakaan. Mutta pyhä Henrik ja piispa Maunu olivat kauhuissaan ja\nkiukuissaan ja Neitien kiharat säkenöivät liekkejä.\n\nSamassa taas parahti naiskuoro laulamaan. Äänet tulivat jostakin\nlehdosta aivan läheltä. Sanat kuuluivat selvästi:\n\n    O sanctissima, o piissima\n    Dulcis virgo Maria!\n    Mater amata! Intemerata!\n    O-o-ra-a, O-o-ra pro nobis!\n\n    (Oi sinä kaikkein pyhin ja hurskain\n    Sulo impi Maaria.\n    Äiti armahin, saastumaton\n    Rukoile puolestamme).\n\n-- Kuka täällä latinaa laulaa? kysyin.\n\n-- Naantalin nunnat ja muut katoliset immet keskiajalta. He asuvat\ntuolla lehdossa eräässä komeassa luostarissa. Joka ilta he ylistävät\ntaivaan kuningatarta, joka aamu niinikään. Joka yö taas... No, tästä en\nkehtaa kertoa. Kuuluvat olevan vihanvimmoissa siitä, että Lemminkäinen\nlähetettiin sielunvaellukselle. Lemminkäinen saapui joka ilta auringon\nlaskettua luostariin ja lähti aamun sarastaessa. Vielä näkee\nköysitikapuun jäljet muurissa, josta Lemminkäinen kiipesi luostariin.\nSamanlaiset jäljet kuuluvat näkyvän jokaisen naisluostarin muurista.\n\n-- Mitä kirjaa luette?\n\n-- Se on saksalainen aikakauskirja \"Die neue Generation.\"\n\n-- Oivallinen julkaisu! Kuinka pitkältä vielä kestää tätä Impilahtea?\nMinussa on herännyt kipeä kaipuu pois tyynien naisten seuraan.\n\n-- On sitä vielä joitakin peninkuormia. Olette tilaisuudessa vielä\nkokemaan, että minä olen oikeassa. Minä elin \"als würdge Magd\", mutta\nluuletteko, että kukaan minua silti kunnioitti. Haukkuivat vaan\n\"vanhaksi piiaksi\". Kirkossa jumaloidaan \"puhdasta impeyttä\", kirkon\nulkopuolella sitä ivataan ja pilkataan. Onko siinä oikeutta ja\nkohtuutta? Vastatkaa mies!\n\n-- Ei ole. Te olette palvelleet aasialaista aatetta. Se on\nharhaviettisten miesten keksimä, luonnoton ja seurauksiltaan tuhoisa.\nLuoja ei salli, että hänen lakejaan loukataan. -- Mutta Te olette\nterveen ja terhakan näköinen.\n\n-- Minut ylläpiti pyhä viha.\n\n-- Saatte vihata vielä satoja vuosia, ennen kuin muutosta saatte\naikaan. Ihmiset eivät palvele luojaansa vain omia keksimiä jumaliaan.\nJa jumalat ovat ihmissyöjiä.\n\n-- Niin, ja miehet ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen.\n\n-- Ja naiset niitä hartaimmin palvelevat.\n\n-- En minä, en minä, huudahti nainen ja nenälasit tipahtivat syliin.\n\nKoska huomasin, ettei sanatulvalla olisi rajaa, hyvästelin ja läksin.\nTapasin vielä kymmeniä kotia palaavia impilaumoja. Mikä veisasi virsiä,\nmikä rakkauslauluja, mikä rekilauluja.\n\nMutta naisen ainoa ilon lähde on kumminkin rakkaus sen kaikissa\nilmenemismuodoissa, karkeimmasta henkevimpään. Suurin ja pyhin on äidin\nrakkaus. Naisen aateluus.\n\nSentähden on Tuonelan Impilahtikin murheellisin paikka taivaissa, sillä\nkunniallinen äidinoikeus suotakoon aina naiselle. Suuri luoja sitä\nvaatii.\n\nNaisten kanssa on mentävä tuomiolle hellävaraa kuin silmää kosketellen.\nSentähden ei punikkinaisiakaan oltu lähetetty sielunvaellukselle muuta\nkuin poikkeustapauksissa. Ainoastaan ilkeimmät tupakarhut.\n\nRiensin joutuin pois päin. Pääsin Impilahden rajojen tuolle puolen.\nVielä soivat korvissani ihanat äänet, surkuteltavat äänet, sairaaloiset\näänet, harhaviettiset äänet:\n\n    \"Mach dass ich rein und engelgleich\n    eingehe in dein Seligreich\".\n\n\n\n\nSIIMES KANERVIO.\n\n\nYö läheni ja hain kattoa pääni päälle. Yhden huvilan portilla seisoi:\nSiimes Kanervio.\n\n-- Siimes Kanervio? Olin lukenut tuon nimen äskettäin. Missä? Ja missä\nyhteydessä? Tuores vainaja hän ainakin oli. Sen tiesin.\n\nKolkutin huvilan ovea. Mies tulee avaamaan, mutta saa ainoastaan\nvaivalla oven auki. Kun tämä vihdoin onnistuu, kysyn, onko hän Siimes\nKanervio ja saanko yökorteeria hänen luonaan.\n\n-- Astukaa sisään vaan, sanoi huvilan asukas.\n\nNyt näin, että hänen kaikki sormensa olivat poikkileikatut.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta kuka Te olette? Olen lukenut Teistä, mutta en\nmuista, minkä tapauksen yhteydessä.\n\n-- Olin Hämeenlinnassa punaisten miliisipäällikkö, jonka punikit\nsurmasivat.\n\n-- Nyt muistan, Te käskitte ampumaan erään roiston, joka oli aikeissa\nmurhata 200 aseetonta henkilöä Hämeenlinnan kaupungissa. -- Te olitte\nsiis ainoa koko punaisten joukossa, joka uskalsitte panna henkenne\nalttiiksi, kun näitte, mihin kuiluun koko liike oli suistumassa.\n\n-- En tiedä, olinko ainoa, mutta muuta en voinut tehdä.\n\n-- Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?\n\n-- Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että\nvarallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En\nsaanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan,\nsilloin kun suuret laiskurit mässäsivät.\n\n-- Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin\nmässäilevät?\n\n-- Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin\nmuualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on\nolemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa\nminussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi\nkäyvän. -- Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt\npaljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden\nja armahtamattomuuden takia. -- Sentähden liityin sosialistien\njoukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun\nsiitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä,\nvihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet\nedesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa\nasettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan\ntuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä\nsyyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi\nminua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa,\nsinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.\n\n-- Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan\nomiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin\nlukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos,\nilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan\nvanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika,\njoka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte\nkuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.\n\n-- Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa\nnormaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään\nja kutoivat mustaa elämänlankaani.\n\n-- Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette\nollut tehnyt.\n\n-- Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.\n\n-- Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut\nverenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla\nmurhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien\nedestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on\naasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte\nviattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.\n\n-- Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä\nsuinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen\nerehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en\nhyväksynyt.\n\n-- Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän\ntuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin\nrikoksiin, joista itse syytitte itseänne.\n\n-- Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille\nmiehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen\nkuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta\nrikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.\n\n-- Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.\n\n-- Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan\nkapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen\nensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö\npelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me\nolimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt\nvastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii\nvetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.\n\n-- Kuka oli opettanut?\n\n-- Isä ja äiti.\n\n-- Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?\n\n-- Kansakoulunopettaja.\n\n-- Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat\naatteet ja jalo henki.\n\n-- Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen,\nkasvattipoika.\n\n-- Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan\nluoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.\n\n-- Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.\n\n-- Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin\nniitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette\nsuostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin\npakoittaa.\n\n-- Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä\nampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.\n\n-- Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme\nsankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät\nnostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat\nvelvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään.\nSellaisia ei sanota sankareiksi. -- Oliko kuolemanne tuskallista?\n\n-- Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei\npiiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin\nkauheita kuin nälkä ja jano.\n\n-- Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen\nkourissa.\n\n-- Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä\nkyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki\njalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet\nleijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki\nallensa. \"Odi profanum vulgus\" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani,\nkun veri valui suonistani.\n\n-- Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei\nauta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran\nmukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. -- Te olitte\njoutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte\ntoiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.\n\n-- Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan\nluonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää\nmuistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan\nyksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin\nsyyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa\ntietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka\npyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa\nkatkiaa.\n\n-- Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. -- Ainoa\noppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea\nyksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin,\nihminen on henkinen sissi. -- En tosin huomaa Teidän tehneen\nminkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte\nnöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella\nsen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin.\nMutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä\ntunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen\nkuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat,\noinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni\nsinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas\nsyöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas\nhölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras\norjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa\neivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te\npyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten\nLänsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:\n\n    \"Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä?\n    Mää-ä-ä-ä!\n    Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä?\n    Pää-ä-ä-ä!\"\n\nNiin totta toisen kerran, katraan \"pää-ä\" on aina kipiä. Kellä pää ei\nole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan\npäiten -- johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli\ntervettä päätä, lampaitten päät menkööt!\n\n-- Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti\nKanervio vastaan!\n\n-- On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin\nkatraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko\nkatraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä\nviaton karitsa määkii missäkin: \"Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!\"\n\n-- Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.\n\n-- Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve\npää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja\nsydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen\nsuureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette\nainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa.\nEtte mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette\nuhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle,\nvoitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä\nkuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion\nnimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.\n\n-- En mainetta tavoitellut.\n\n-- Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.\n\nJuteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien\npsykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän\najan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin\nkeskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa\nselosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen\nsuoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.\n\n\n\n\nTUONELAN KOSKISSA.\n\n\nSeuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni\noli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän\ntuville saakka.\n\nTuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä,\nasuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi\nskandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala\neukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei\nhyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa\nnimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän\npojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.\n\nTapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala\noli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa\nIso-Käyrässä.\n\nVähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä,\nettä hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen\nasema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.\n\n-- Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin\nVaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.\n\n-- Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he\nylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja\ntoveripiireissä:\n\n    \"Siell' on lapsen lysti olla\n    Illan tullen tuuditella\n    Helmassa Tuonelan immen.\"\n\nElä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä.\nYhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on\ntäällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän\nsinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.\n\n-- Niinpä niin. \"Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita,\nkaukana kavala maailma.\" Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat\nhyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille.\nPoissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon\npunikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut\nheidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.\n\nAstuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria\nmiehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.\n\n-- Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.\n\n-- Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko,\nettä kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?\n\n-- En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän\nvapautus yksimielistä.\n\n-- Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää\nvaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet\nmaan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei\nJumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin\npahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse\nsyyllisiä.\n\nMutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He\nnäkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli\npyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät\nsanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa\nihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu\narmahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki\non annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia\nsen kannattajat.\n\nLaskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta\nsisään ja täytti veneen puolilleen.\n\n-- Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa,\nhuudahtivat miehet.\n\nPahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen\nkätensä vapisivat kuin vilun väreissä.\n\n-- En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että\nmeillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon\nlaskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä\nniinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin\nkerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla\nkerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.\n\nMutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui\nviilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.\n\nJatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.\n\n-- Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.\n\n-- En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin.\nKoetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista\nsellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta\ntalosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän\nliiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.\n\n-- Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?\n\n-- En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt\nsosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan\nkaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime\ntinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte\ntehnyt minun asemassani?\n\n-- En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?\n\n-- En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia\nkohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet\nsaivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen\njostakin kirjasta kirjastossamme.\n\n-- Luulitteko voittavanne?\n\n-- Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat\nsiitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin\nliittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton\nvarmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri\ntämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.\n\n-- Ette siis ilolla kantaneet asetta.\n\n-- Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka\nolivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia\nvihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä\nluontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä\nedessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.\n\n-- Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista\npunikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä\nhävetti liikkua asioillanne?\n\n-- Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti\nmarssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän\nverivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen\nmarssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi\npaiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen\ntekivätkin.\n\n-- Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?\n\n-- Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät\njalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut\npitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut\nmuita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.\n\n-- Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei\nkoskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita,\njotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa\nsellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?\n\n-- Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä.\nEivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön\nauttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin\noltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe\noli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät\nnaurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. -- Ei,\nen mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella\nkuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että\nsiellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli\nhautajaistuntu aina vaan sydämissä.\n\n-- Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?\n\n-- Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät\npantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut\ntuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut.\nKöyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien\nlaajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä\nkuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni.\nJospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi\nehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani\nvarjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt\nvaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti\nymmärtämättömiä sanoja suustaan. -- Oli kai liittynyt meihin ryöstön\ntoivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako\nsiis, jos mies parka oli apealla päällä. -- Ei tämä naapuruus liioin\nminun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren\nvalmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän\nkaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?\n\n-- Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne\nmahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi.\nKamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän\nryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista\noli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se\nmerkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä\nköyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli\nmaahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri\ndiktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan\nsamanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää\ndiktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.\n\n-- Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.\n\n-- Mitä sillä ymmärrettiin?\n\n-- Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia\nvirkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia.\nMutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.\n\n-- Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?\n\n-- Emme iloinneet mistään -- -- --.\n\nMutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme?\nAjatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki\nnousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä\nolisitte tehnyt?\n\n-- Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?\n\n-- Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä\nkaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?\n\n-- Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee\nlaumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut\nluopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.\n\n-- Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä\naikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli\nkaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei\nTuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen\nkuluttua.\n\n-- Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin\nmuistelemasta? Ei konsanaan.\n\nOltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut\ntarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien\nkanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä\nmaailmassa tuntuu \"puoluekuri\" olevan. Se on se Molok jumala, joka\nsurmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti\nrehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa,\nkunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta\nkautta aikojen.\n\nMutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä\nseisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää\nmahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:\n\n-- Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.\n\n-- Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten\njoko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.\n\n-- Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät\nTuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin\nihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.\n\n-- Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys\nhevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut\nraivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys\npantaisiin toimeen. -- Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö\nsamasta asiasta. -- Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että\nharmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan\nTuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille\nankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen\nsijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos\nvielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin\nkirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta\nkapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.\n\n-- Mille kannalle raati asettuu?\n\n-- Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja\nKristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille\nvaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin\nkirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja\nhataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he\nvoimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden\nlaajentamiseksi.\n\nOli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta\npiispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti.\nPiispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen\nasunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia\nonkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa,\npunikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta\npiispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan\nhääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin\nlaiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli\nsyvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan\nennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen\nolin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei\nollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat\nkaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa\ntäytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella\ntulevaisuutta valoisana.\n\nSamalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja\nohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli\npoistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu\npyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja\nkysyin:\n\n-- Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?\n\n-- Mult' telavus' troppotinkork.\n\n-- Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai\nlintu?\n\n-- Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.\n\n-- Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin,\nettä se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon\nkorkki.\n\n-- Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk'\narkiolossa.\n\nRupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.\n\n-- Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan.\nKyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.\n\n-- Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani\nmatkoilla.\n\n-- Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole\nuskomist'.\n\n-- Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.\n\n-- Jämt' oikki!\n\n-- Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.\n\n-- Takk', takk' bara!\n\nLäksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua\noikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä.\nSanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.\n\n-- Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?\n\n-- Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten\npoikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä\ntavannut.\n\nLäksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta\nlähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat\njuoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:\n\n-- Oletko ikävöinyt setääsi?\n\n-- En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona.\nPiiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo\noppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin\nkuluneet. Onko täällä suutaria?\n\n-- Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino,\njoka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.\n\n-- Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.\n\nAino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:\n\n-- Ollaan joskus.\n\nHetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja\nmakasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.\n\n\n\n\nRAADIN ISTUNNOSSA.\n\n\nAamulla Väinämöinen taas nousi ylös Pohjantähden sarastaessa, herätti\nminut ja valitti vaikean istunnon sinä päivänä olevan edessä. Oli\nnimittäin saapunut raadille kirjelmä, jossa pyydetään, että Tuonelaan\nmyöskin saisi laskea hevosvainajia. Väinämöinen pelkäsi, että asia\nmenee myttyyn, kun arvatenkin piispat jyrkästi tulevat sitä\nvastustamaan. Pyysi minuakin saapumaan kokoukseen, kun jo kerran\nennenkin olin siellä käynyt ja tehnyt raadille palveluksia.\n\nSeurasin siis Väinämöistä kokoukseen. Myöhästyimme, niin että raadin\nmuut jäsenet jo istuivat odottamassa. Pyhä Henrikki nyökkäsi hieman\nminulle päätä; näki selvästi, että hän halveksi minua, kun en sen\nparemmin ollut voinut neuvoa häntä objekti-sijojen käyttämiseen.\n\nPyhä Henrikki nappasi käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:\n\n-- Istunto alkaa. Sihteeri on hyvä ja lukee anomusehdotuksen.\n\nPorthan nousi pystyyn ja lausui:\n\n-- On uudelleen saapunut Korkealle Raadille anomusehdotus, jossa joukko\nManalan asukkaita pyytää raatia käsittelemään kysymystä, eikö olisi\nmahdollista saada muutamille kaikkein tärkeimmille nelijalkaisille\neläimille pääsyoikeutta Tuonelaan. Koska kirjelmä jo on ollut\nkierrolla arvoisain jäsenten luona, ei liene välttämätöntä, että se\nkokonaisuudessaan julkiluetaan. Ehkä lyhykäisesti kumminkin saan\nesitellä perustelut ja ponnen. --\n\n_Ensimäinen perustelu_.\n\nKoska Manala tätä nykyä kansoittuu nopeammin kuin ehkä milloinkaan\nennen suurten sisällisten vainojen, sotien, nälän ja kulkutautien\nkautta, niin että Tuonelan takamaatkin joutuvat asuttaviksi, rupeaa\nkulkuneuvojen riittämättömyys vallan haitallisesti vaivaamaan.\nSentähden ehdoitetaan ainakin hevosten laskeminen Tuonelaan.\n\n_Toinen perustelu_.\n\nKoska Tuonelassa jo tavataan eläimiä kuten joutsenia, laululintuja ja\nkaloja, ei anomuksen tekijät voi huomata syytä olevan hylkiä\nnelijalkaisiakaan, varsinkin kun niistä asukkaille niin arvaamaton\nhyöty koituisi.\n\n_Kolmas perustelu_.\n\nKoska monet nelijalkaiset eläimet sekä luustonsa että lihastensa\npuolesta niin aivan erehdyttävästi muistuttavat ihmisen ruumiin\nrakennetta, ei liene syytä juuri niiltä kieltää jatkuvaa elämää\nkuoleman jälkeen.\n\n_Neljäs perustelu_ (koskeva erityisesti lehmiä).\n\nKoska Tuonelassa käytetty juoma, nektari ja ambrosia, jos kohta\nlievästi alkohoolipitoisia, kumminkin vaikuttavat vastenmielisiä\ntunteita monissa äsken tulleissa raittiusmiehissä ja koska Suomen kansa\nhalki vuosisatojen on tottunut nauttimaan palanpainonaan lehmän\nantimia, ei liene ennenaikaista laajentaa Tuonelaan pääsyoikeutta\nmyöskään tälle eläinlajille.\n\nPonsi taas kuuluu seuraavasti:\n\n_Kaiken ylläsanotun perustuksella anomme me, allekirjoittaneet, että\nKorkea Raati, peruuttaen edelliset päätöksensä, määräisi, että vuoden\n1919 alusta ainakin hevoset perisivät Tuonelan, ja jos mahdollista\nmyöskin nautaeläimet_.\n\nPyhä Henrikki avasi keskustelun:\n\n-- Arvoisat raadin jäsenet. Yhä vaan uusiutuvat nämä raamattua ja pyhiä\noppia niin syvälti loukkaavat harrastukset. Inholla olemme jo useita\nkertoja hyljänneet tällaiset anomukset. Mutta ajan henki on sellainen.\nKaikki kunnioitus perinnäisoppeja kohtaan katoaa katoamistaan\nvainajienkin piireistä. Uuden ajan höllyys, löyhyys ja auktoriteetin\npuute saapuu turmeltuneesta maailmasta vainajien mukana tänne pyhään\nTuonelaan. Murhemielellä näen turmeluksen, pilkan ja riettauden suurta\nnousua niin maassa kuin taivaissa. Se on tuon ihmisjärjen, joka on\npirusta peräsin, levoton halu ja kiihko sekaantua sellaisiin\nseikkoihin, jotka eivät kuulu sen tuomio- eikä sen arvosteluvallan\nalle. -- En tahdo kieltää keskustelua, vaikka pidän äänestyksen\ntuloksen taattuna. -- Varapuheenjohtajalla on sananvuoro.\n\nVäinämöinen kohotteli kulmakarvojaan, ryki ja loihe lausumaan:\n\n-- Minua miellyttää enin toinen perustelu. Meillä ratkipakanoilla\nsiellä maailmassa oli se käsitys taivaasta, että siellä elettiin kuin\nmaailmassa. Taivaassa linnut lauloivat puissa, kalat uivat järvissä,\nhevoset hirnuivat niityillä ja lehmät ammuivat ahoilla. Nyt täällä\njoutsenet joikuvat Tuonelan joilla, lohet hyppivät koskissa, mutta\nnelijalkaisia tänne ei vaan lasketa. Suomen naapurikansoilla oli\nrunsaasti nelijalkaisia eläimiä taivaassaan. Kun norjalaiset kävivät\nKarjalassa kaupalla, kertoivat he, että Tor jumala ajoi kahdella\npukilla, että toisilla jumalilla oli nimikkoeläiminä kissoja jopa\nkarjujakin. (Hyi! huudahtivat neidit). Kertoivatpa vielä, että kauniit\nmustatukkaiset neidot, (Väinämöisen silmät haaveilivat hetkisen\navaruuksissa ja hän piti pitkän loman) että kauniit neidot\nkorskuvien ratsujen selässä ajaa hurauttelivat läpi ilmojen, pitkin\nlepikköpolkuja. Nyt minä kysyn: miksi ei meilläkin niin voisi olla.\nMiksi meidän täytyy noudattaa tuota vanhaa aasialaista käsitystä, että\ntaivaassa vain etupäässä asustaa ihmisiä ja vain muutamia eläimiä kuten\nkyyhkysiä ja laululintusia. Miksi meidän aina täytyy kantaa aasialaisia\nkahleita, emmekö voi ne karistaa päältämme. Olkaamme vapaita\nsuomalaisia, ja järjestäkäämme taivaamme oman mielemme mukaan. Minä\nkannatan hevosia. Hevosella pääsee vanhakin mies liikkumaan laajalti,\nei vain kotinurkissa. Äänestän siis, että hevosetkin perivät Tuonelan.\n\n-- Pohjolan emännän vuoro, sanoi pyhä Henrikki.\n\n-- Kannatan vaka vanha varapuheenjohtajaa joka kohdassa. Tahtoisin vaan\nlisätä omasta puolestani, että peura on pyhä eläin. Minä olen sitä aina\nkaivannut täällä Tuonelassa. Äänestän siis hevosen ohella myöskin poron\npäästämistä Tuonelaan.\n\n-- Mitä piispat Maunu ja Micael arvelevat?\n\n-- Non possumus, non possumus! (Aivan mahdotonta).\n\n-- Prof. Porthan!\n\n-- Se ihmiskehityksen ajanjakso, jota minä edustan, oli\nvapaamielisyyden aikakausi. Sille ei ollut vierasta sekään ajatus, että\nme, eläimet ja ihmiset, kaikki olemme saman luojan samalla lailla\nluomia olentoja. Ei siis periaatteellisesti näy olevan mitään estettä\nsille järjestykselle, että me ihmiset ja eläimet täällä Tuonelassakin\nvoisimme elää viervieressä, auttaen toisiamme ja tukien toisiamme.\nMinua vaan peloittaa, että, jos hevonen ja nautaeläimet päästetään\ntänne, kohta seuraa anomus, että kaikki muutkin eläimet saisivat saman\noikeuden. Niinpä kissat ja koirat ja muut riitelevät elukat. Varon,\nettä Tuonelan taivaallinen arvo monen silmissä arveluttavasti alenisi,\nsillä luontokappale on, siitä ei päästä mihinkään, tunteittensa\nvalloilleen laskemisessa hillitsemättömämpi ja häikäilemättömämpi kuin\nihminen. Luontokappale ei ymmärrä peitellä ei vihansa eikä lempensä\npuhkeamista ilminäkyviin mitä sopimattomimmissa tilaisuuksissa. Vaikka\nsiis järkeni ei vastusta anomusehdoitusta, eivät tunteeni myönnä sen\ntoteuttamista. Vastustan siis hyväksymistä.\n\n-- Tahtooko herra D.E.D. Europaeus lausua mielipiteensä.\n\n-- Tahdon kyllä. Puhun ainoastaan hevosten puolesta. Mikä on uros ilman\nratsua. Vasta ratsun selässä kaikki hänen ylevät hengen ja ruumiin\nominaisuutensa ilmenevät kaikessa loistossaan. Katselkaa Akseli\nGallen-Kallelan upeaa Kullervokuvaa. Ratsu on uroon välttämätön\njalustin. Ratsun puutteessa Kullervokin täällä Tuonelassa kulkee pää\nkumarassa. Mutta antakaapa hänen kavuta oriin selkään, niin saatte\nnähdä, mikä lumoava mies tämä minun löytämäni nuorukainen on.\nHiuskeltainen korea oriin olkisen selässä, se vasta on näky, jota\nkannattaa katsella. Katselkaa kaukoputkella maailman kaupunkeihin.\nMissä näette uroon kuvapatsasta ilman hevosta? Meidänkin uroomme\nliikkuivat mielellään ratsun selässä; pitääkö heidän täällä taivaassa\naina vain jalan tallustella. Minä sanon teille, heidän maineensa siitä\nkärsii. Pyydän siis raadin jäseniä äänestäessään ottamaan huomioon\ntämänkin seikan.\n\n-- Haluavatko neidit käyttää puheenvuoroa? kysyi puheenjohtaja.\n\nNeiti Vuori lausui:\n\n-- Täällä on vedottu siihen, että aasialaisissakin taivaissa on\nkyyhkysiä ja laululintusia ja sen perustuksella vaadittu mitä\ninhoittavimmillekin, karvaisille nelijalkaisille pääsyoikeutta\nTuonelaan. Totta on, että niin on asian laita. Mutta onhan selvää, että\ntaivaaseen lasketaan vaan sellaisia eläimiä, jotka voivat vainajissa\nherättää siveellisiä tunnelmia. Mikä on enemmän omiaan ylentämään\nihmisvainajan mieltä kuin aamulla visertelevä pikkulintunen, joka\nriemuitsevalla äänellään ylistää Luojaa kaikesta siitä hyvästä, minkä\nhän meille arvottomille vainajille lahjoittanut on. Eikö ihminen saa\nesimerkkiä kyyhkysestä, joka kuhertelee puun oksalla ystävänsä kanssa,\nmiten hänenkin tulee karttaa riitaa lähimmäisensä kanssa ja vain\npuhella sellaisia asioita, jotka toveria voivat miellyttää. Mutta nyt\ntahdotaan laskea lehmät taivaaseen. Minä vaan kysyn: tahtooko kukaan\nläsnäolevista väittää, että lehmän ammunta, sonnin hinkuminen ja\nmullikan möyryäminen ovat Luojan ylistämistä? Eipä suinkaan.\nYmmärtäväthän kaikki, että tuollaiset äänet juuri tulevat hämmentämään\nsitä hiljaista juhlallisuutta, mikä Tuonelan tanhuilla vallitkoon.\nTahdon vielä lisätä, että kylläinen lypsylehmä aina siellä maailmassa\nteki sekä vastenmielisen että suorastaan epäsiveellisen vaikutuksen\nminuun. Olen sitä mieltä, että meidän palvelustyttöjemme vapaa elämä\nsiellä maailmassa suureksi osaksi johtuu juuri heidän jokapäiväisestä\nyhdessäolostaan näitten ikuisista siveyslaeista täysin piittaamattomien\nelukoitten seurassa. En siis soisi, että kukaan äänivaltaisista raadin\njäsenistä alentaisi tämän arvokkaan neuvoston mainetta antamalla\näänensä ainakaan nautaeläinten hyväksi.\n\n-- Olemme siis valmiit äänestämään, sanoi pyhä Henrikki.\n\nMutta silloin näin Väinämöisen kumartuvan piispaan päin ja supattelevan\nahkerasti jotakin hänen korvaansa. Piispa kuunteli tarkkaan, arveli\nvähän aikaa, mutta sitte hän äkkiä kääntyi minun puoleeni ja sanoi:\n\n-- Meillä oli suuri apu nykyään läsnäolevasta vieraastamme, silloin\nkun pulmallinen kysymys punikkien lähettämisestä sielunvaellukselle oli\nesillä, josta vielä tahdon lausua kiitollisuuteni. Varapuheenjohtajamme\nehdoittaa, että raati nytkin suvaitseisi kuunnella hänen mielipidettään\ntästäkin asiasta. Ehkä saan pyytää ihmislasta lausumaan ajatuksensa\ntästä Tuonelan polttavasta kysymyksestä.\n\nPunastuen korviani myöten korkeasta kunniasta kavahdin pystyyn ja aloin\nmonin kumarruksin:\n\n-- Korkeasti kunnioitettu Herra Pyhimys ja arvoisat raadin jäsenet!\nNiinkuin jo eräs arvoisa puhuja on huomauttanut, ovat kaikkien\neuropalaisten kansojen taivaat järjestetyt aasialaisten, lähemmin\nsanoen, syyrialaisten ijänikuisten perustuslakien mukaan. Europalaiset\nkansat, jotka viime aikoina ovat tulleet niin kuuluisiksi monien perin\nhyödyllisten keksintöjensä kautta, eivät, kumma kyllä, ole keksineet\nomaa taivasta, vaan ovat orjallisesti jäljennelleet itämaisia esikuvia.\nTästä on ollut seurauksena, että europalaisten taivaat ovat käyneet,\nkuinka sanoisin, epäajanmukaisiksi, hieman vanhentuneiksi ja\nkaipaisivat korjauksia. Pidän käsiteltävänä ollutta anomusehdotusta\ntällaisen vakaumuksen ilmauksena. Kiinnitin erityisesti huomioni\nkolmanteen perusteluun. Siinä mielestäni lausuttiin ajatuksia, jotka\nolisivat tarkan harkinnan arvoisia. -- Mehän kaikki tiedämme, ett'ei\nelämä lopu kuolemalla, vaan jatkuu taivaassa ijankaikkisesti. Tämän\npyhän opin olemme perineet viisailta, miettiviltä ja haaveilevilta\naasialaisilta. Saman oppisuunnan mukaan ei tällaista haudantakaista\nelämää jatku muille kuin ihmisille. Meitä lähinnä seisovat eläimet\njäävät tällaisesta elämästä osattomiksi. Tästä kohdasta uskaltaisin\nlausua poikkeavan mielipiteeni. -- Jos katselemme eläinten luustoa,\nniin se aivan hämmästyttävällä tavalla muistuttaa ihmisen\nluunrakennetta, niinkuin perustelussa vallan oikein on mainittu. Olen\nusein maan alta löytänyt luunikaman. En ole ollut miestä päättämään,\nonko luu aikoinaan kuulunut ihmisen, koiran, vasikan, lampaan tai pukin\nluurakennukseen. Muoto samanlainen, aine samanlaista. Kaikkihan\ntunnemme vanhan aasialaisen tarinan Harpagosta, joka söi poikansa\nkeitetyt lihat. Ei hän muodosta eikä mausta voinut tuntea syöneensä\nihmislihaa, vaan luuli nauttineensa viattoman karitsan paistia.\nEläinten sisälmykset ovat kuin ota ja anna ihmisen sisälmyksien\nkaltaisia. Tässä pyhässä seurassa tuskin uskaltanen viitatakkaan siihen\noppiin, jota tätä nykyä maailmassa saarnataan, että nimittäin ihminen\nolisi kehittynyt eläimistä, olisi vain kirkas helmi luomakunnan kruunun\nhuipussa. -- Kun siis ihmisen ruumis ja sielu kuoleman jälkeen nousevat\nylös taivaalliseen elämään, niin eikö voitaisi myöntää, että sellainen\nmahdollisuus myöskin olisi olemassa eläimiin nähden. Sitä paitsi\ntavataan eläimissä sielunominaisuuksia, jotka voisivat kaunistaa ketä\nihmistä tahansa. Ajatelkaammepa koiran uskollisuutta ja kiintymystä\nhoitajaansa! Sehän on suuremmoista! Sellaista ei todellakaan tavata\nkaikissa ihmisissä. Esimerkkejä voisi luetella yhtä loistavia\nloppumattomiin. Myönnän kyllä, että on eläimiä, niinkuin kissat ja\npukit, joitten ominaisuuksista voi olla eri mieltä, mutta ylimalkaan\nkaikilla eläimillä on luonteenominaisuuksia, jotka ovat erittäin\narvokkaita. (Väinämöinen murahti mieltymystään ja Louhi sanoi: poro on\ntyytyväisin olio koko luomakunnassa). -- Näin ollen minusta tuo\nyliolkainen eläinkunnan kohtelu kuoleman jälkeen tuntuu epäoikeutetulta\nja kiittämättömältä. Muistelkaamme, mikä arvaamaton etu niistä on ollut\nmeille kaikille ihmisille maallisen elämämme aikana. Elkäämme\nunhoittako noita pahoin soimatuita lehmiäkään. Eikö moni pieni lapsi\nole heidän maitonsa avulla jäänyt henkiin, kun äidin ruoka on käynyt\nriittämättömäksi. Tuhansien palleroisien todellinen kasvatusäiti on\nsittenkin ollut juuri -- ammuva lehmä. Sitäkö meidän tulisi halveksia,\nsentähden ettei sille ole suotu ihanaa lauluääntä. Minä tahtoisin\nlaajentaa rakkauskäsitettämme. Sinun ei ainoastaan tule rakastaa\nlähimmäistäsi, vaan jumalan luomaa koko luomakuntaa. Vasta silloin\nsinun rakkautesi on laaja ja syvä. Eläköön ijankaikkisesti ihmistä\npalveleva eläinkunta!\n\nVäinämöinen ja Louhi nousivat ylös paikoiltaan ja tulivat liikutettuina\nkättelemään minua. Agricola nousi myöskin istuimeltaan ja sanoi\nkyynelsilmin minulle puhtaalla kirjakielellä:\n\n-- Vanhempani kertoivat että minunkin äitini oli kuoleman kynsissä\nminut synnytettyään, mutta että henkeni säilyi vain köyhän perheemme\nainoan vuohen maidolla.\n\nPuheeni eläinten hyväksi oli järkyttänyt korkean raadin jäsenten\nmielet, niin että äänestyksen tulos näytti epäiltävälle. Silloin nousi\nNeiti Koski paikoiltaan ja, pelastaakseen tilanteen, lausui:\n\n-- Herra puheenjohtaja! Tahdon vaan ilmoittaa, että jo maailmassa tämän\nihmislapsen maailmankatsomus leimattiin \"matalaksi\".\n\nSanoi ja istuutui tuolilleen. Mutta en minäkään tahtonut hellittää,\nvaan pyysin puheenvuoroa ja sanoin:\n\n-- Korkeudessa se ei vedä vertoja Neiti Kosken maailmankatsomukselle,\nsillä tämä leijailee ilmassa, puhkasee pilvet ja tähtitarhat, kulkee\ntuulen tuuditeltavana pilvilinnana ilman perustusta ja pohjaa. Minun on\nmatalampi, mutta makaa laajan perustan ja syvälle upotetun kivijalan\nvarassa. Jokainen kerros liittyy toiseen. Siinä ei ole ammottavia\naukkoja. Se on sanalla sanoen europalaisen maailmankatsomus.\n\nPyhä Henrik kohosi pystyyn ja lausui:\n\n-- Äänestys toimitetaan joskus toisten.\n\nHän tarttui hiippaansa, kumarsi ja lähti.\n\nJa hevoset ja lehmät odottavat vieläkin Tuonelaan pääsyoikeuttaan.\n\n\n\n\nLAUANTAI-ILTA.\n\n\nVanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran\nkuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni\npaloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg\noli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin\npienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin\nnähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden\npäätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.\n\nLäksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän\ntien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin.\nAino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset\nolivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.\n\n-- Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.\n\n-- Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.\n\n-- Mitä sinulle sanottiin?\n\n-- Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin\nkosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja\nhelähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja\nvanha viisas jätti minut rauhaan.\n\n-- Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.\n\n-- Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi:\n\"onko Aino ikävä taivasa?\" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi:\nhelekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä\njorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.\n\n-- Oliko se nimeltään Oksanen.\n\n-- Niin se oli. Kehuivat sen tehneen \"Savolaisten laulun\", jota nuoret\nTuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.\n\n-- Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?\n\n-- Tunnen. \"Porilaisten marssin\" ja \"Juokse porosein\".\n\n-- Niin se \"Juokse porosein\" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino.\nUsein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja\nlaulelemme sitä laulua.\n\nNäin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle.\nLauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän\nääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse\nisäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius,\nOksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.\n\nAstuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.\n\n-- Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.\n\nLönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin\nluo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin\npaikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli.\nImpi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä\nesittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena\nvuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja\nlaulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun\n14 p:nä.\n\nTopelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin\nterveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään\nahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita,\nsillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä\nsain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin\nvastaan.\n\nMutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin\nmiehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän\nkohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:\n\n-- Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll.\n(Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet\nkiltti.)\n\nTopelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä\nkiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta\nnäkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.\n\n-- Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai\nambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari\nmuistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.\n\n-- Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.\n\n-- Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria,\nainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä\naikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota\nnykymaailmassa \"vesipojaksi\" sanotaan. Skål!\n\nJa Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat\nkanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.\n\nKun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:\n\n-- Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka!\nSinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet\nollut sielunvaelluksella?\n\n-- Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi\nalakuloisena.\n\n-- Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki\nyhteen ääneen minulta.\n\n-- Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.\nVesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.\n\n-- Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.\n\n-- Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä\nselityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani\nsielullisen keuhkotaudin.\n\n-- Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi\nRuneberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit\nnäin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi\nvuodeksi.\n\n-- No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana\nyönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa\nperusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa,\nniin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati\noli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita,\neivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.\n\n-- Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.\n\n-- Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi\nNervander.\n\n-- Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.\n\n-- Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä\nehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.\n\n-- Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi\nsiellä Suomessa, huomautti Nervander.\n\nKivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta\nankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan\nkimposin pystyyn ja aloin selostaa:\n\n-- Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä\nkuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri\nrunoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen\nkautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien\ntapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia\nennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa.\nKaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin \"Seitsemän veljestä\".\nSiinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän\nveljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta\n\"svaboda\" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät\ntahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän\nvallityömiehemme.\n\nKivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.\n\n-- Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.\n\n-- Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi\nNervander minulta.\n\n-- En kun Kuopiossa.\n\n-- Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.\n\n-- En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston\nlaidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.\n\nEn pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:\n\n-- Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin\nveljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä\nJuhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä\ntekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista \"Hyvinkään\nlentävistä\". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä\nlentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan\nsalopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten\njoukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä\nLaureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja\ntunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.\n\n-- Entä Simeonia? kysyi joku.\n\n-- Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.\n\n-- Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on\nsinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.\n\n-- Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin\ntoimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike,\naito nurmijärveläinen.\n\n-- Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä,\nsanoi Lönnrot.\n\n-- Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo\nennen punaisten kapinaa.\n\n-- Oliko se Kivi itse?\n\n-- Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli\nGallen-Kallela \"Seitsemän veljeksen\" kuvituksessa. Ottakaamme esille\nkirja!\n\nRunebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki\nkeräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:\n\n-- Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä.\nOvatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne\nluoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri \"Hyvinkään lentäviä\".\nNäkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia.\nTuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri\npunakaartilaisia eivätkä \"veljeksiä\". Joka kerta kun näin Helsingin\nkaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat\nmieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki\nmitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti\n\"Seitsemässä veljeksessään\" punakapinan historian ja kuvasi sen\nhenkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi\nmyöskin punakaartilais-joukot.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain\npiirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan\nrealisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen\nperustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat\nuusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he\njotakin maailmassa toimittavat.\n\n-- Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa\nviimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen.\nSiinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja\npahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja.\nEihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan \"Seitsemän veljestä\".\nSiinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. -- Mutta\npunaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo\npääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten\npääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista\npehmeistä aineksista. -- Suuret taiteilijat ovat peloittavia\nennustajia, visionärejä.\n\n-- En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli\nRunebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan\ntoisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.\n\n-- Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon\nsalinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä,\nmutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki\nkansan basillitkin.\n\nNyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:\n\n-- Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua\non syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen\nsiis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut\nkansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni\nnoudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon\nkansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla\nsellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen\nkansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa\ntilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut\nhäikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi.\nTällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun\nkansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä\nomissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät\npaikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun\nkuvaamani Suomen kansan malja! Skål!\n\nKaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi\nsen pohjaan ja sanoi:\n\n-- Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta.\nSanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman\nlapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta.\nOnnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat\ntäyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän\nkirjoitti \"Paavonsa\" ja \"Duvansa\". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja\nmiehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.\n\nNyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä\nsanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on\nkulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti\nSuomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat.\nIsänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli\ntouon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli\nsilloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan\npysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina\nuusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen\npohjalla pyörii. -- Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan\nluonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka\nsuomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän\nheimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus\nja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin\ntunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta\npystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä\ntyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen\nvallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan\nse taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka\nkoskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven\nveljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä\nyhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa\nsielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi,\nyhteiskunnan tukipylväiksi. -- Niin on käypä Suomen köyhälistönkin.\nVillittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa\nerilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää.\nNyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa\ntakasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa\nnaapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota\nse ennenkin on ollut -- Suomen kansan menestymisen tae. Kuta\nlaajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana\nse seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa\njärkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva\nkaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin\nveljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa\nja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena\njuuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus,\nluotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.\n\nHaltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon\nhohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo\nsivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat\nkeskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen\nja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. --\nTopelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. -- Kivi oli\nnukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli\nvaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä.\nMutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta\nkuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.\n\nAamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti\npiiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen\npiiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin\nmerkillinen taivaslaulu \"Glädjens blomster\", sillä siinä oli sana\n\"hopp\", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli\npoikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin\nTuonelassa pikkutunneilla.\n\nEn ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne\novat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se\nei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut\nlivistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa\ntouhussa. -- Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle.\nPyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:\n\n    \"Glädjens blomster i jordens mull\n    ack visst aldrig gro.\n    Kärlek själv ju försåtlig är\n    för din hjärtas ro.\n    Men här ovan för hopp och tro\n    blomstra de evigt friska.\n    Hör du ej hur andar ljuvt\n    om det tili hjärtat viska.\"\n\n    (Ilon kukkaset maan mullassa\n    eivät koskan idä.\n    Lempikin on vaarallista\n    sydämmesi rauhalle.\n    Mutta täällä ylhäällä\n    kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa.\n    Kuule kuinka hengettäret\n    siitä sydämmellesi kuiskivat).\n\nSamassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:\n\n-- Setä, setä!\n\nVilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket\npunottavan portin ristikon takaa.\n\nHyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset\nmaailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. \"Pax paritur\nbello\", oikea \"treuga Dei\", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg\nkohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin\ntallustelemaan odottavien tyttöjen luo.\n\n\n\n\nTAKAISIN VÄINÖLÄÄN.\n\n\n-- Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä\nmilloinkaan maailmassa niin tehnyt.\n\n-- Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin\nsuurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään\naikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat\naamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja\naamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut\nikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili\nvila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä\nlevolle pohjolassa).\n\nRupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan\nmiellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:\n\n-- Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat\nniin vihasia, niin vihasia.\n\n-- Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.\n\n-- Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia\nesimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat\nsiveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi\nhyväksyä.\n\n-- Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa,\nmiesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä,\njälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa\nsuloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin\nkun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!\n\n-- Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö\nsinä Aino? kysyi Impi Maria.\n\n-- En, en ollenkaan. -- Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi\nAino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.\n\nSiellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat\napua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että\ntukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä.\nKaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein\nhartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se\nhuomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi\nnuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat\njalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin\njalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään\nvalloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me\nsoljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät\npystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin\nsaatiin nuotta kuiville.\n\nKolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä.\nSelvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan.\nEi kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. -- Minnekkä\nviedä saalis? Väinölä oli lähinnä.\n\nMinä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino\npiteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja\nilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja\nlaskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme\nmikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen\nlohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.\n\nSiinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.\n\n-- Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.\n\n-- Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen\nluo ja pyytäkää hänet tänne!\n\nTytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme\nvilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme\nvirkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:\n\n-- Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän\nosasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut\nyöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen\nmustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat\nvirittäneet viistoon joen poikki.\n\nLouhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti\nkalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti\ntuskaisena:\n\n-- Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut\nlempesi narriksi. -- Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön\nentiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla\nlähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat\ntehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja\nsulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.\n\nLouhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän\nnäköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän\nedellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua.\nLopetin äänettömyyden ja sanoin:\n\n-- Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi\npaperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä\nKirjallisuuden seuran arkistoon.\n\n-- Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka\nkristitty, sanoi Louhi ja epäröi.\n\n-- Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä,\njota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se\nturmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.\n\n-- Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko\ntaikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.\n\nAstuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen\ntuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti\nraukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta\nherpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:\n\n-- Astu tupaan.\n\nMenin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä\naivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat\nruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut\nmitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.\n\n-- Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.\n\n-- Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.\n\n-- Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän\nkauemminkin.\n\n-- Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät\nkolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.\n\nRiisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä.\nMutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin\npuolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti\nhuolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.\n\n-- Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat\novat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.\n\n-- Heti kohta saat kääreet.\n\nLouhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja\nriepuineen.\n\n-- Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta\nsujuvat hommat, kysyin.\n\n-- Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja\nLemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä\nisännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja,\nmuistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.\n\n-- Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella,\nsanoin suurimmalla myötätunnolla.\n\n-- No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen\njumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei\nraadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain\nvaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi\nkun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin\nja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä\npuolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen\nsuuntaan.\n\nSamassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän\nehkä tahtoisi.\n\n    \"Nei-jot niemien nenissä\"\n\nkuului ukko taaskin hyräilevän.\n\n-- Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että\nvielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään\npäin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.\n\nVähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan\nmeidän rauhallista lepoamme.\n\n\n\n\nLÄHTÖ TUONELASTA.\n\n\nSeuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut\nkotosalla. Neiti Vuori sanoi:\n\n-- Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä\nsaaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla.\nEmme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen\naviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia.\nYmmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on\nmahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.\n\n-- Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos\nolisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan\npuntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen\nsuurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.\n\n-- Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole\nollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat\nviettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja\nitse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?\n\n-- En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on\nisäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas\nvaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei\nvieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.\n\n-- Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan\nRunebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te\njoko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ\nvartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole\nsitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan\nsaapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.\n\n-- Ei ole.\n\nNeidit läksivät. -- Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni.\nVäinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:\n\n-- Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman\nkansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset\nmääräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada\nne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään\nkuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä\nennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä\nhalusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan\nrangaistus.\n\n-- Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata.\nSano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki\nlähtö kun tuli eteen.\n\nAstuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa.\nKohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan\nviertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.\n\nTytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa\nsaapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan\nsaapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun\nkysyvän:\n\n-- Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?\n\nTunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.\n\n-- Pois piti lähteä.\n\n-- Miks' näin välleen?\n\n-- Ajettiinpa pois.\n\n-- Minkä tautta?\n\n-- Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.\n\n-- No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän\ntiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä\nportille asti, niin suan tarinoija.\n\nHoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla\nja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.\n\nHoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään\nminulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun\nkuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen\nkertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista\nmiellyttänyt, sanoi vain:\n\n-- Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.\n\n-- Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa\nkaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.\n\nHoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan\nkinahmeen.\n\nSaavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta\nja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini\nja tätä tehdessä kysäsi!\n\n-- Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?\n\n-- Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.\n\n-- Ettekö kieltäneet?\n\n-- En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia\nmiehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan\nloihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen\nja katkeruuteen.\n\n-- Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin\nsaattajia.\n\nHaukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen.\nÄkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen\nsilmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas\nkuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy\nlaajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen.\nYhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:\n\n_Freude schöner Götterfunken_. Vähitellen liittyi soittokone toisensa\nperästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet\nviulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä\nolemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel.\nNyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin\nmitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja\nummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin\nsamanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa\nsäveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:\n\n    Freude schöner Götterfunken\n    Tochter aus Elysium.\n    Wir betreten feuertrunken\n    Himmlische dein Heiligtum,\n    Deine Zauber binden wieder,\n    Was die Mode streng geteilt.\n    Alle Menschen werden Bruder,\n    Wo dein sanfter Flügel weilt.\n\n    (Ilo ihanin jumalten kipinä.\n    Tytär autuaitten tanhuilta.\n    Astumme tulirinnoin\n    Sinun taivaalliseen pyhättöösi.\n    Sinun taikasi liittää yhteen\n    Minkä kiihko on rikki repinyt.\n    Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan\n    Missä sinun siipesi suhina humahtaa).\n\nEn nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan\ntäyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon\nylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske\non höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.\n\nNöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille\nihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan\nmielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen\navulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä\neivät eroita.\n\nSoljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä\nhelakoilla äänillä.\n\nOlin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni\nihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä\nrakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli\nheidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön\nrakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa\nkiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki\nuusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja\nruumiillisen rakkauden kautta.\n\nKuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa\nvihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan,\nkoston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä\nheidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia.\nUros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös\nihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.\n\nHuimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja\nluontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka\nparhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne\nolivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen\npurkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat:\n\n\"Freude, Freude! Freudig wie ein Held zum Siegen, laufet Brüder eure\nBahn.\"\n\nTämän iloisen rakkauden syntysanat julkijulistettiin niinä\nvuosisatoina, jolloin europalainen sivistys alkoi vesomaan.\nKreikkalaiset, juutalaiset ja roomalaiset viisaat sitä julistivat.\nKeskiajan mustina päivinä ilon ja rakkauden tähdet sammuivat. Murhe,\nahdistus ja raakuus peittivät ihmisiltä taivasten valot. Mutta silloin\ntällöin tuo kreikkalaisten viisasten julistama oppi ylitsevuotavasta\nrakkaudesta hurmaa jonkun jalon sielun. Siihen haltioitui Schiller, se\npani Beethovenin aivosolut vipajamaan suurimpaan, taivaallisimpaan\nhymniin ilon ja rakkauden ylistykseksi, mikä koskaan sävelletty on.\n\nMutta ilo on Luojan ihanin tulisoihtu, se tulisoronen, joka lämmittää,\nvalaisee ja ohjaa ihmistä oikeille teille. Koko avaruus jymisi sille\nkunniaa, taivaan ranta ja taivaan vahvuus oli täynnä ääniä, jotka\njulkijulistivat:\n\n    Freude, schöner Götterfunken.\n    Tochter aus Elysium.\n\nIlo on Elyseumistä kotosin, taivaallisilta tanhuilta, joilta juuri\nlaskeusin, ja ilo on rakkauden äiti. Murheen viljelijät barbaarit, ovat\njulmaa väkeä, sillä he palvelevat murhetta, surua ja sitä aina\nseuraavaa vihaa, toraa, riitaa, toisen halveksimista.\n\n    Seid umschlungen Millionen.\n\nniin lauloivat taivaalliset äänet.\n\nKoko avaruus soitteli Ilon ylistystä tuhansilla harpuilla, huiluilla ja\ntrumbuilla. Iloisena laskeusin taivaasta rakas Impi Maria sylissäni\nkohti murheellista maatani. Iloisena tapasivat jalkani maata\n\"Haaksirikkoisten kummulla.\" Ilo asui ilmassa Helsingin ilmakehän\nkaikissa kerroksissa, sillä väki odotti joka hetki vapauden voittoa.\n\nOli ilta kun laskeuduttiin Haaksirikkoisten kummulle. Läksimme\njuoksujalkaa kotia, ettei klo 8 tavattaisi ulkona, jolloin Helsingin\nkaduilla henki oli kaupalla.\n\nKorvissani vain yhä edelleen humisivat taivaalliset äänet:\n\n    Freude, schöner Götterfunken.\n    Alle Menschen werden Brüder,\n    Wo dein sanfter Flügel weilt.\n\nIlo on parantava kansamme veriset haavat. Se on opetettava meidät\nhymyilemään eikä vain irvistelemään verisiä ikeniämme. Verikirjallisuus\noli surmannut ihmisten ilon! Se oli tehnyt ihmiset surullisiksi ja\nmurheellisiksi. Ja suru ja murhe ovat mätänemisen oireita. Ilo on\nterveyden ja voiman, hyvän omantunnon ja anteeksi antavan mielen näkyvä\nilmaus.\n\nPyhä kevytmielisyys leimahtaa ilmiliekkiin suurina koettelemusten\naikoina. Se on mustimman murheen raikuva vastalause. Se on se\noljenkorsi, joka pelastaa ihmiset vaipumasta epätoivon imevään\npyörteeseen. Se on sen suuren salaman välähdys, joka puhkaisee\nsynkimmän taivaan pilven.\n\nMutta raskasta ja vaikeaa on tavallisen ihmisen saada kiinni tästä ilon\ntulisorosesta synkkinä kurituksensa aikoina. Ainoastaan ihmiskunnan\nhenkisille jättiläisille se onnistuu, puolijumalille ja jumalille.\n\n_Alussa oli ilo ja se ilo oli jumalan tykönä ja jumala oli se ilo_.\n\nIlolla maailma luotiin, ilolla maailmaa hallitaan. Riemulla kaikki uusi\nluodaan. Ilman sitä ei mitään kelpoista synny.\n\n\n\n"]