[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkqyCeU8CGhYJtiXi2jMLwHmcsGQjodHcjx6wxHfUl44":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},729,"Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle","Grimm, Jakob",1785,1863,"729-grimm-jacob-ja-wilhelm-koti-satuja-lapsille-ja-nuorisolle","729__Grimm_Jacob_ja_Wilhelm__Koti-satuja_Lapsille_ja_Nuorisolle",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1812,1876,64221,399356,false,45046,[24],"Fairy tales -- Germany -- Translations into Finnish",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle\" by Jacob Grimm and Wilhelm Grimm is a collection of fairy tales first published in 1812.\n\nBorn into hardship after their father's death, the Brothers Grimm transformed personal struggle into literary legacy. They gathered oral tales from friends and acquaintances across Germany, preserving ancient stories that might otherwise have vanished. Their collection grew from 86 tales to over 200 across multiple editions, though early versions sparked controversy for content deemed unsuitable for children. What began as folklore preservation became a cornerstone of Western children's literature. (This is an automatically generated summary.)",[],321,"Kokoelma saksalaisia kansansatuja, joita Grimmin veljekset keräsivät ja muokkasivat. Teos sisältää kymmeniä tunnettuja kertomuksia, kuten Sammakko-kuningas, Hannu ja Maiju, Punahilkka ja Lumikki. Sadut on toimitettu ja käännetty suomeksi lapsille ja nuorisolle sopivaan muotoon.","Jakob ja Wilhelm Grimmin 'Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 729. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KOTI-SATUJA LAPSILLE JA NUORISOLLE\n\nKeräilleet\n\nJakob ja Wilhelm Grimm\n\n\nSaksan-kielestä suomentanut J. A. Hahnsson\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1876.\n\nTheodor Sederholmin kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Sammakko-kuningas ja Rauta-Heikki.\n  2. Maarian-lapsi.\n  3. Satu eräästä nuorukaisesta, joka pelkäämisen konstia\n     oppiaksensa läksi mailman markkinoille.\n  4. Susi ja seitsemän pikku kiloa.\n  5. Uskollinen Johannes.\n  6. Hyvä kauppa.\n  7. Kaksitoista veljestä.\n  8. Roisto-väki.\n  9. Pikku veli ja pikku sisar.\n 10. Kolme pikku miestä metsässä.\n 11. Kolme kehrääjä-akkaa.\n 12. Hannu ja Maiju.\n 13. Kalastajasta ja hänen vaimostansa.\n 14. Tuhkapöpö.\n 15. Holle Rouva.\n 16. Seitsemästä kaarneesta.\n 17. Pikku Punakerttu.\n 18. Bremiläiset kaupungin-musikantit.\n 19. Viisas Elsa.\n 20. Poika peukalon pituinen.\n 21. Peukaloisen matkustukset.\n 22. Kiikkerin lintu.\n 23. Satu omena-puusta.\n 24. Ruusukukkanen.\n 25. Löytölintu.\n 26. Rastasnoukka kuningas.\n 27. Lumikki.\n 28. Tonttu.\n 29. Koira ja varpunen.\n 30. Jussi ja Kaisa-Liisa.\n 31. Kirjokarva.\n 32. Leino ja Lemmikki.\n 33. Onnellinen Hannu.\n 34. Köyhä ja Rikas.\n 35. Hanhi-piika.\n 36. Viisas talonpojan-tytär.\n 37. Tohtori Kaikkitietävä.\n 38. Peukalokitti ja karhu.\n 39. Viisasta väkeä.\n 40. Tarinoita haltia-käärmeestä I. II. III.\n 41. Köyhä myllärin-renki ja pikku kissa.\n 42. Juutalainen orjantappura-pensaassa.\n 43. Satu älykkäästä pikku räätälistä\n 44. Lumikukka ja Punaruusu.\n 45. Neljästä keinokkaasta veljeksestä.\n 46. Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä.\n 47. Valkoinen morsian ja musta morsian.\n 48. Kolme laiskuria.\n 49. Pikku kanan kuolemasta.\n 50. Tähti-markat.\n\n\n\n\n1.\n\nSammakko-kuningas ja Rauta-Heikki.\n\n\nEnnen muinoin, jolloinka vielä oli toivomisesta apua, eli eräs\nkuningas, jonka tyttäret kyllä kaikki olivat kaunihia, mutta nuorin\nniin ihana, että itse auringonkin, joka, toki on nähnyt jos jotakin,\noikein kävi ihmeeksi, joka kerta kun sen loiste laskihe hänen\nkasvoillensa. Lähellä kuninkaan linnaa oli iso, synkkä metsä ja\nmetsässä vanhan lehmuksen juurella kaivo; kun nyt päivä oli kuuman\npaahtava, meni kuninkaan-tytär tuonne metsähän sekä istahti vilvakan\nlähteen äärelle; ja kun hänen tuli ikävä, otti hän kulta-pallon,\nheitti sen korkealle ilmaan ja sieppasi sitten tämän rakkahimman\nleikki-kalunsa taas käsiinsä.\n\nSilloimpa kerran niin kävi, ett'ei kuninkaan-tyttären kulta-pallo\npudonnutkaan hänen kätehensä, jonka hän sitä tavoittaakseensa oli\nkorkealle kuroittanut, vaan kiepsahti maahan ja vieri suoraa päätä\nvetehen. Kuninkaan-tyttären silmäily sitä kyllä seurasi, mutta, pallo\nkatosi ja kaivo oli niin syvä, ett'ei pohjaa näkynyt. Nyt hän itkemään\nhyrähti, itki ääneensä itkemistänsä eikä saanut mieltään lohdutetuksi.\nHänen näin valittaessansa, häntä joku puhutteli: \"mikä sinun on,\nkuninkaan-tytär, pidäthän sinä senkin porua, että johan kivi kovanenkin\ntuosta heltyy?\" Tyttö nyt ympärillensä katsahti, saadaksensa selville,\nmistä ääni tuli, ja jopa näki sammakon, joka vedestä pisti paksun,\nruman päänsä. \"Vai sinä se olet, vanha pulikoitsia,\" sanoi hän, \"minä\nitken kultaista palloani, joka minulta putosi kaivohon.\" \"Rauhoitu,\nvain\", vastasi sammakko, \"ehkähän minä neuvon keksin, mutta mitäpäs\nminulle annat, jos ma tuosta sinulle noudan sinun leikki-kalus\". \"Mitä\nvain tahdot, sammakko kulta,\" sanoi tyttö, \"minun vaatteeni, minun\nhelmeni ja kallihit kiveni, vieläpä, tämän kultaisen kruunun, joka\non päässäni\". Sammakko vastasi, \"sinun vaatteistas en piittaa, en\nsinun helmistäs enkä kalliista kivistäs enkä myös sinun kultaisesta\nkruunustas; mutta jos tahdot minua rakastaa ja minä pääsen sinun\nleikki-kumppanikses ja toverikses, jos suot minun istua vieressäs sinun\npöytäs ääressä, syödä sinun kultaisesta taltrikistas, juoda pikku\npikaristas ja nukkua vuoteellas, -- jos tämän minulle lupaat, niin\nkyllähän minä tuonne sukellan ja noudan sieltä sinulle kulta-pallos\".\n\"Ah lupaampa\", vakuutti tyttö, \"sinulle kaikki, mitä tahdot, jos vain\nminulle tänne hankit palloni.\" Mutta hän ajatteli: \"mitähän lörpöttelee\ntuo tyhmä sammakko, se kuristen vedessä istuu vertaistensa joukossa\neikä siitä ole kenenkään ihmisen kumppaniksi\".\n\nTämän lupauksen saatuansa, pisti sammakko päänsä vetehen, sukelsi sinne\nalas ja palasi hetkisen kuluttua taas veden pinnalle, pitäen suussansa\npallon, jonka se sitten heitti ruohikkohon. Kuninkaan-tytär vasta oli\nisoissaan, kun hän rakkaan leikki-kalunsa äkkäsi, sieppasi sen maasta\nja juoksi sitten tiehensä. \"Odota, odota,\" huusi sammakko, \"ota minut\nmukaasi, minä en niin pääse juoksemaan, kuin sinä.\" Mutta mitäpä se\ntuosta hyötyi, että tarmonsa takaa \"kuak kuak'iansa\" laski! tyttö ei\nottanut sitä kuullaksensa, vaan riensi kotia ja oli pian unohtanut\nsammakko paran, jonka taas täytyi köntiä alas kaivohonsa.\n\nSeuraavana päivänä, kun tyttö kuninkaan ja kaiken hovi-väen seurassa\nistui pöydän ääressä, syöden kulta-taltrikiltaan, silloimpa joku tuli,\n\"plitsis, platsis,\" portahia kömpien, ja ylös ehdittyään koputti se\novelle ja huusi: \"kuninkaan-tytär nuorin, laske minut sisälle.\" Tämä\njuoksi katsomaan, ketä siellä, mutta kun hän oven aukaisi, istuipa\ntuossa sammakko. Silloin hän äkkiä oven sulki, meni taas istumaan\npöydän äärehen ja oli aivan tuskissaan. Kuningas pian huomasi, mitenkä\nhänen tyttärensä sydäntä kovin tykytti, ja lausui: \"lapsukaiseni,\nmitä pelkäät, onko oven takana ehkä joku jättiläinen, joka tahtoo\nsinut viedä mukahansa?\" \"Eipä niinkään,\" tyttö vastasi, \"ei siellä\njättiläistä ole, vaan ompa sammakko ilkeä.\" \"Mitä sammakko sinusta\ntahtoo?\" \"Voi rakas isäni, eilen, kun metsässä istuin kaivon vieressä\nleikittellen, putosi kulta-palloni vetehen. Koska tätä kovasti itkin,\nkävi sammakko palloa minulle noutamassa, ja lupasimpa sille, että se\nkumppanikseni pääsisi, koska se tuota kaikin mokomin vaati, mutta en\nhiukkaakaan aavistanut, että se saattaisi päästä pois vedestä. Nyt\non se tuolla ulkona ja pyrkii tänne sisälle luokseni.\" Samassa ovea\ntoistamiseen kolkutettiin ja ääni huusi:\n\n    \"Sä Prinsessa nuorin,\n    aukaise!\n    muistatko, mitä\n    lupasit eilen\n    raikkaan lähteen luona?\n    Sä Prinsessa nuorin,\n    aukaise.\"\n\nSilloin sanoi kuningas: \"mitä olet luvannut, tulee sinun myös suorittaa;\nmene nyt laskemaan sammakkoa sisälle.\" Tyttö menikin sekä avasi oven,\nja sisälle syöpsähti sammakko, yhä seuraten tyttöä, aina hänen tuolinsa\nviereen. Siinä se nyt istui huutaen: \"nosta minut ylös syliisi.\" Tyttö\nviivytteli, kunnes viimein kuningas käski. Sammakko hyppäsi tuolilta\npöydälle ja puhui: \"lykkää kulta-taltrikkis lähemmäksi, jotta saatamme\nyhdessä syödä.\" Tuon hän toki teki, mutta selvästi näkyi, ett'ei hän\nsitä mielellään tehnyt. Sammakolle kyllä ruoka makealta maistui,\nmutta tytön tarttui kurkkuhun melkein joka suu-palanen. Viimein puhui\nsammakko: \"jo nyt olen tarpeekseni syönyt ja olen väsyksissä, kanna\nminut huoneheses ja valmista silkki-vuotees, sinne maata pannaksemme.\"\nSilloin rupesi kuninkaan-tytär itkemään, hän pelkäsi tuota kylmää\nsammakkoa, johon hän ei uskaltanut edes koskeakkaan, ja joka kuitenkin\nnyt oli makuu-sijaksensa saava hänen kauniin puhtaan vuotehensa.\nMutta vihastuen sanoi kuningas: \"joka on sinua auttanut, jolloinka\nolit hädässä, sitä et sinä saa jälkeen-päin halveksia.\" Silloin tyttö\nsammakkoon tarttui kahdella sormella ja kantoi sen ylös huonehesensa,\njossa hän sen laski nurkkahan. Mutta kun hän vuoteella makasi, tuli\nse köntien sekä saneli: \"olenhan väsyksissä ja tahdompa nukkua yhtä\nhyvästi kuin sinäkin: nosta minut sinne tykösi taikka valitan isälles.\"\nTästä tyttö silmittömäksi suuttui, nosti sammakon laattialta ja viskasi\nvoimainsa takaa sen vasten seinää: \"tuossa nyt olet levon saavuttava,\nsinä ilkeä sammakko.\"\n\nMutta kun se laattialle putosi, siinä ei ollutkaan sammakko, vaan\nkaunis, lempeä-silmäinen kuninkaan-poika. Tästä nyt tuli tytölle hänen\nisänsä tahdon mukahan rakas kumppani ja puoliso. Tuo prinssi silloin\nkertoi, että häijy noita-vaimo oli hänen noitunut, ett'ei kukaan muu,\nkuin ainoastaan hänen nykyinen puolisonsa, olisi saattanut häntä\nkaivosta pelastaa, ja että he huomenna tulisivat yhdessä lähtemään\nhänen valtakuntaansa. Sitten he nukkumaan menivät, ja seuraavana\naamuna, kun aurinko heidät herätti, saapui sinne vaunut, joita veti\nkahdeksan valkoista hevosta: kulta-valjahissa hevoset olivat ja niitten\noli pää valkoisilla kamelikurjen-sulilla koristettu. Takana seisoi\nnuoren kuninkaan palvelia, tuo uskollinen Heikki. Tämä rehellinen\npoika oli, kun hänen herransa muuttui sammakoksi, surrut niin, että\nhän sydämmensä ympäri panetti kolme rauta-vannetta, jott'ei se surusta\nja murheesta särkyisi. Mutta vaunut olivat tulleet nuorta kuningasta\nnoutamaan hänen valtakuntaansa: uskollinen Heikki auttoi molemmat\nvaunuihin, asettui itse seisomaan taakse ja oli isäntänsä pelastuksesta\naivan ihastuksissaan. Kun he kappaleen matkaa olivat kulkeneet, kuuli\nkuninkaan-poika takanansa rytisevän, ikään-kuin olisi joku särkynyt.\nSilloin hän kääntyi taakse-päin ja huusi:\n\n    \"Heikki, tääll' turma on!\"\n    \"Ei, Prinssi turvass' on.\n    Yks' vyö vain katkes', mun sydämmeni\n    mä sillä vyötin, kun, nähdessäni\n    teidät sammakko pahana,\n    se oli murheesta haljeta.\"\n\nVielä kerran, jopa kaksikin, kuului matkalla rytinä, ja kuninkaan-poika\naina yhä arveli vaunujen särkyneen, mutta vain vantehet katkesivat\nuskollisen Heikin sydämmen ympäriltä, koska hän näki herransa\npelastetuksi ja taas onnellisena.\n\n\n\n\n2.\n\nMaarian-lapsi.\n\n\nSynkän metsän rinteellä asui puun-hakkaaja vaimoinensa, ja heillä\noli yksi ainoa lapsi, kolmi-vuotias tyttönen. Mutta he olivat niin\nköyhiä, että jopa joka-päiväinen leipä heiltä puuttui, eivätkä\ntietänehet, miten lapsellensa ruoka hankkisivat. Eräänä aamuna meni\npuun-hakkaaja suru-mielin metsään työhönsä, ja hänen siinä puita\nhakatessaan ilmaantui äkkiä hänen eteensä ihana, jalo vaimo, jolla\noli päässä loistavista tähdistä tehty kruunu. Hän puhui miehelle:\n\"minä olen Neitsy Maaria, Jesus lapsen äiti; sinä olet köyhä ja kovin\nvaraton, anna minulle lapses, minä tahdon hänen ottaa myötäni, olla\nhänen äitinänsä sekä pitää hänestä huolta.\" Puunhakkaaja totteli,\nkävi lastansa noutamassa ja antoi hänen Neitsy Maarialle, joka vei\nlapsen mukaansa ylös taivahasen. Siellä hänen oli hyvä ollaksensa,\nhän söi sokeri-leipää ja joi rieska-maitoa, hänen vaatteensa olivat\nkullasta kudotuita ja enkelit hänen leikki-kumppaneinansa. Kun\ntyttö näin oli neljätoista-vuotiaaksi ehtinyt, kutsui Neitsy Maaria\nhänen kerran luoksensa ja lausui: \"rakas lapsi, minä ai'on pitkälle\nmatkalle, ota sinä siis talteesi taivaan-valtakunnan kolmentoista oven\navaimet; kaksitoista ovea sinun on lupa avata sekä katsella niitten\nsisä-puolella olevaa loistoa ja ihanuutta, mutta kolmattatoista,\njohonka tämä pieni avain kuuluu, kiellän sinua avaamasta; varo vain,\nettet sitä aukaise, sillä muutoin on sinulle kovan onnen päivä\nkoittava.\" Tyttö lupasi olla kuuliainen, ja kun sitten Neitsy Maaria\noli lähtenyt, rupesi hän taivaan-valtakunnan asunnoita katsastamaan;\njoka päivä hän yhden oven avasi, kunnes oli kahdessatoista huoneessa\nkäynyt. Mutta jokaisessa istui apostoli valon ja loistehen\nympäröitsemänä. Riemua tytössä synnytti kaikki tämä loistava komeus,\nja myöskin enkelit, jotka aina häntä seurasivat ja riemuitsivat hänen\nkanssansa. Nyt oli ainoastaan tuo kielletty ovi avaamata, häntä kovasti\nhalutti tietää, mitähän sen takana olikaan kätkettynä, ja sempä tähden\nsanoi hän enkeleille: \"oikein en sitä ai'o avata, tahtoisimpa vain\nvähän raolle, saadakseni sitten siitä hiukan tirkistää.\" \"Älä millään\nmuotoa,\" vastasi enkelit, \"syntiähän tuo olisi; Neitsy Maaria on sen\nkieltänyt ja siitä varmaankin sinulle syntyisi onnettomuutta.\" Silloin\nhän vaikeni, mutta halu ja uteliaisuus eivät hänen sydämmessänsä\nvai'enneet, vaan sitä oikein nakersivat ja kalvasivat eivätkä sille\nrauhan rahtua suoneet. Ja kun enkelit kerran olivat ulos lähteneet,\najatteli hän: \"olenhan nyt ihan yksinäni ja sopiipa siis kerran\nsinne kurkistaa, eihän sitä kukaan tiedä, vaikka tuon tekisinkin.\"\nHän haki avaimen, ja kun se hänellä oli kädessä, pisti hän sen myös\nlukkuhun, ja kun siinä kerran avain oli, ei hän myöskään malttanut\nolla sitä vähän vääntämätä. Nytpä ovi yhtäkkiä aukeni ja hän näki\nKolminaisuuden istuvan tulenliekissä ja loistossa. Kummastellen hän\ntätä kaikkea katseli ja kajosi sitten sormellaan kirkkautehen pikku\nhiukkasen, mutta sormi silloin joutui ihan kullatuksi. Kova tuska hänen\nnyt valloitti, pikaisesti hän paiskasi oven kiinni ja juoksi tiehensä.\nTuska ei kuitenkaan enään ottanut hellittääksensä, vaikka hän kuinkakin\nkoetti, ja sydän hänessä levottomasti tykytti eikä entistä rauhaansa\nsaavuttanut; myöskin kulta oli tarttunut kiinni hänen sormeensa eikä\nenään lähtenyt, vaikka hän pesten ja hieroen kyllä pani parastansa.\n\nEipä aikaakaan, johan Neitsy Maaria matkaltansa palasi. Hän kutsui\ntytön luoksensa ja vaati häneltä taivaan-valtakunnan avaimet. Kun\ntämä nyt avain-kimpun antoi, katsoi Maaria häntä silmihin ja lausui:\n\"ethän kuitenkaan ole kolmannenkin-toista huonehen ovea avannut?\" \"En\",\nvastasi tyttö. Silloin Maaria kätensä laski hänen sydämmellensä, tunsi,\nmitenkä se kovasti tykytti, ja huomasi selvään, että tyttö oli hänen\nkäskynsä rikkonut ja avannut oven. Sempä tähden hän vielä toistamiseen\nkysäsi: \"etkö varmaankaan ole tuota tehnyt?\" \"En,\" väitti tyttö nytkin.\nSilloimpa huomasi Maaria sormen, jota taivaallinen tuli oli kullannut,\nja näki vieläkin selvemmäksi, että tyttönen oli syntiä tehnyt, sekä\nkysyi kolmannen kerran: \"etkö tottakaan ole tuolla käynyt?\" \"En,\"\nvastasi tyttö vielä kolmannen erän. Neitsy Maaria siihen virkkoi: \"sinä\net ole minua totellut ja oletpa vielä valehdellutkin etkä siis enään\nole kelvollinen olemaan taivaassa.\"\n\nSilloin tyttönen vaipui sikeään uneen ja herätessänsä hän makasi\nkeskellä erä-maata alhaalla maan päällä. Hän koetti huutaa, mutta hänen\nsuustansa ei äänen hiiskaustakaan lähtenyt, hän kavahti pystyhyn ja\ntahtoi juosta pois, mutta, minne-päin ikänänsä hän kääntyi, aina oli\nsiinä häntä estämässä tiheät orjantappura-pensastot, joittenka läpi\nhänen oli ihan mahdoton päästä. Tuon erä-maan keskellä seisoi vanha,\nontelo puu; sen täytyi hänelle kelvata asunnoksi. Yön pimetessä hän\nsinne hiipi sisälle, ja kun tuuli riehui tahi vettä virtana sateli,\noli hänellä siinä suojansa. Mutta surkean surkeaa elämää tämä oli, ja\nkun hänen mieleensä muistui taivaan ihanuudet sekä miten hän siellä\nenkelien seurassa oli leikkiellyt, silloimpa hän purskahti katkerasti\nitkemään. Juuria ja metsä-marjoja hänellä oli ainoana ravintonansa,\nniitä hän kävi haeskelemassa kaikkialta, minne vain pääsi. Syksyllä\nkokoili hän puista varisseita pähkinöitä ja lehtiä sekä kantoi net\nluolaansa; pähkinät olivat talvella hänen ruokanansa, ja kun lumi ja\njää maan peittivät, silloin hän, kuten pieni eläin parka, pujahti\nlehti-kasahan, ettei hänen tulisi vilu. Piampa häneltä vaatteetkin\nkuluivat repaleiksi ja putosivat hänen yltänsä riepu toisensa perästä.\nMutta kun aurinko taas lämpimästi paistoi, meni hän ulos sekä istahti\npuun juurelle, ja hänen pitkät hiuksensa ikään-kuin vaippa häntä\nylt'ympäri verhosivat. Näin hän mailman tuskaa ja kurjuutta kokein\nistuskeli vuosikausia.\n\nKerran, jolloinka puut taas nuoren viheriöinä rehoittivat, kävi\nmetsässä tuon maan kuningas metsästämässä, ajaen kaurista takaa, ja kun\nse oli paennut siihen pensastoon, joka tuota onttoa puuta ympäröitsi,\nastui hän alas ratsahilta, kiskoi pensahat erillensä ja raivasi\nmiekallaan itsellensä tietä. Siten varvikon läpi päästyänsä näki hän\npuun suojassa istuvan ihmeen-ihanan naisen, jota kanta-päihin asti\npeitteli hänen kullan-kellertävät hiuksensa. Kummastellen kuningas\npaikalle pysähtyi ja katseli ihastuksissansa tyttöä sekä puhutteli\nhäntä sitten, kysyen: \"Kuka olet? miksi täällä erä-maassa istuskelet?\"\nTyttö ei mitään vastannut, sillä äänen-hiiskaustakaan ei hän kyennyt\nsuustansa saamaan. Kuningas vielä lausui: \"tahdotko minua seurata minun\nlinnaani?\" Silloin tuo vain hiukan nyykäytti päätänsä. Kuningas nyt\notti tytön sylihinsä, kantoi hänet hevosensa selkään ja ratsasti hänen\nkanssansa kotia. Tultuansa kuninkaalliseen linnaansa puetti hän kauniit\nvaatteet hänen päällensä ja antoi hänelle yllin kyllin jos jotakin. Ja\nvaikk'ei tyttönen toki osannutkaan puhua, oli hän kuitenkin niin ihana\nja suloinen, että kuningas häntä rupesi sydämmellisesti rakastamaan,\neikä aikaakaan, jopa otti hänet puolisoksensa.\n\nKun oli vuoden vaalo kulunut, synnytti kuninkaan puoliso pojan. Kun hän\nsitten seuraavana yönä yksin makasi vuoteellansa, ilmestyi hänelle\nNeitsy Maaria puhuen: \"jos tahdot toden tunnustaa sekä myöntää, että\navasit oven, jota avaamasta sinua oli kielletty, niin minä kieles\nkahlehet katkaisen ja palautan sinuhun puheen-voiman, mutta jos pysyt\nsynnissä ja uppiniskaisena valehtelet, vien sinun äsken syntyneen\nlapses mukahani.\" Silloin kuninkaannalle puheen-lahja suotiin, mutta\nhän pysyi paatuneena sekä vastasi: \"empä olekkaan tuota kiellettyä ovea\navannut\", ja nyt Neitsy Maaria otti lapsukaisen hänen sylistänsä ja\nkatosi. Seuraavana aamuna, koska ei lasta löytynyt mistään, syntyi\nkansassa huhu semmoinen, että kuninkaanna oli ihmis-syöjä ja oman\nlapsensa murhaaja. Hän kyllä kaiken kuuli, vaan ei kyennyt mitään\nvastaamaan, mutta kuningas ei ottanut tuota huhua uskoakseensa, sillä\nhän hellästi rakasti puolisoansa.\n\nVuoden päästä kuninkaanna toisen pojan synnytti. Yöllä astui taas\nNeitsy Maaria hänen eteensä ja lausui: \"jos myönnyt tunnustamaan,\nettä olet kielletyn oven avannut, tahdon sinulle antaa sinun lapsesi\ntakaisin sekä kirvottaa kielesi sitehet, mutta jos valehdellen pysyt\nsynnissäs, vien minä myös tuon äsken syntyneenkin mukaani.\" Silloin\nkuninkaana taas vastasi: \"en suinkaan, minä en ole tuota kiellettyä\novea avannut,\" ja Maaria otti lapsen hänen sylistänsä ja vei sen\ntaivahasen. Aamulla, kun kansa kuuli, että toistamiseen oli lapsi\nkadonnut, juteltiin julkisesti, että oma äiti sen muka oli syönyt, ja\nkuninkaan neuvon-antajat pyysivät, että hän tuomittavaksi saatettaisiin.\nMutta kuningas puolisoansa niin rakasti, ett'ei hän ottanut tuota\nuskoaksensa, ja kielsi kuoleman-rangaistuksen uhalla neuvon-antajiansa\nsiitä sen enempää puhumasta.\n\nKolmantena vuonna kuninkaan puoliso ihanan kaunihin pikku tyttären\nsynnytti; silloimpa taas ilmestyi yöllä Neitsy Maaria ja sanoi:\n\"seuraa minua.\" Hän otti häntä kädestä kiinni, vei hänet taivahasen\nja näytti hänelle molemmat hänen vanhemmat lapsensa, jotka maa-palloa\nleikki-kalunansa vieritellen hänelle hymyilivät. Riemu tuosta\nkuninkaannan sydäntä sykäytti, ja Neitsy Maaria lausui: \"jos nyt\nsuostut tunnustamaan, että avasit sen oven, jota sinua kielsin\navaamasta, annampa sinulle jälleen molemmat poikasi.\" Mutta kuninkaanna\nkolmannen kerran vastasi: \"en, minä en ole tuota kiellettyä ovea\navannut.\" Silloin Maaria hänen taas laski taivaasta alas maan päälle\nsekä korjasi haltuhunsa myös hänen kolmannenkin lapsensa.\n\nSeuraavana aamuna, kun tuosta saatiin tieto, huusi koko kansa\nääneensä: \"kuninkaan puoliso, on ihmis-syöjä, hän on välttämättömästi\ntuomittavaksi toimitettava!\" eikä kuningas enään saattanut olla\nneuvon-antajiensa mieltä noudattamata. Hänen puolisonsa tuotiin\ntuomio-istuimen etehen tutkittavaksi, ja koska ei hän mitään vastannut\neikä saattanut itseänsä puolustaa, tuomittiin hän poltto-rovion omaksi.\nPuita kannettiin kokohon ja kun hän oli paaluun sidottu kiinni ja\nvalkea rupesi hänen ympärillänsä palamaan, silloin suli ylpeyden kova\njää-kuori, katumus hänen sydämmensä valloitti ja hän ajatteli: \"jospa\nvain ennen kuolemaani saisin tunnustaa tuon oven avanneeni!\" Silloin\nhänehen puheen-lahja palasi, ja hän huusi ääneensä: \"tosin, Maaria,\nminä olen sen tehnyt!\" Ja kohta taivas laski satehen, joka liekit\nsammutti, hänen ympärillensä loisto leimahti, ja kantaen sylissään tuon\npienen tyttösen Neitsy Maaria astui sinne alas sekä molemmat pikku\npojat hänen rinnallansa. Lempeästi nyt Maaria hänelle lausui: \"joka\nsyntiänsä katuu ja rikoksensa tunnustaa, hänelle se myös anteeksi\nannetaan,\" jätti sitten lapset hänen haltuunsa, päästi hänen kielensä\nsitehistä ja lahjoitti hänelle onnea koko hänen elin kaudeksensa.\n\n\n\n\n3.\n\nSatu eräästä nuorukaisesta, joka pelkäämisen konstia oppiaksensa läksi\nmailman markkinoille.\n\n\nEräällä isällä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli viisas ja\nymmärtäväinen sekä aina tiesi tehtävänsä tehdä, mutta nuorempi oli\ntyhmä, ei saanut mitäkään päähänsä pystymään eikä oppinut mitään; ja\nihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat tavallisesti: \"tuostapa vasta\non isälle raskas rasitus vielä syntyvä.\" Milloinka vain oli jotakin\ntoimitettavana, täytyi vanhemman aina toimehen ryhtyä; mutta jos isä\ntämän käski mennä myöhään illalla taikka yötis-aikaa jotakin noutamaan\nja matka silloin sattui kirkko-tarhan tahi jonkun muun kammoksuttavan\npaikan ohitse, vastasi hän tavallisesti: \"voi isä, minua pahasti\npöyristyttää,\" sillä hän pelkäsi. Taikka kun iltasin pesä-valkian\nääressä tarinoita juteltiin sellaisia, että oikein karvoille kävi,\nhuusivat kuunteliat monasti: \"voi, ihan meitä pöyristyttää.\" Nuorempi\npoika silloin nurkassa istui kuunnellen eikä saattanut ensinkään\nymmärtää, mitä tuo tiesi. \"Aina he sanovat: minua tuo kamoittaa,\noikeimpa kauheasti pöyristyttää; minä en kauhistuksesta enkä\npelon-pöyristyksistä mitään tiedä, tuohan lienee konsti semmoinen, jota\nen ollenkaan ymmärrä.\"\n\nNytpä tapahtui, että isä kerran sanoi hänelle: \"kuuleppas sinä tuolla\nnurkassa! tulethan isoksi ja väkeväksi, ja sinun siis myös tulisi\noppia jotakin, millä saattaisit elatusta itselles hankkia. Etkö näe,\nmiten veljes panee parastansa, vaivojansa säästämätä, mutta sinuhun ei\nmitään pysty.\". \"Oi isäni,\" vastasi poika, \"tahtoisimpa halusta jotakin\noppia; niimpä, jos vain kävisi laatuhun, minua kovin haluttaisi oppia\ntuota kauhistumista, sillä enhän sitä ollenkaan käsitä.\" Vanhempi veli\ntätä kuullessaan naurahti ja ajatteli itseksensä: \"noh hyvänen aika!\nonhan tuo veljeni oikea pöhkö, josta ei iki-päivinä miestä paisu; sillä\nmistä koukkua koetat, sitä ajoissa taivuta.\" Huo'aten isä taas vastasi:\n\"pelkäämistä ja kauhistumista kyllä vielä joudut oppimaan, mutta siitä\nei ole sinulle leipää lähtevä.\"\n\nMuutaman päivän päästä lukkari heillä kävi vieraissa. Tälle isä\nsilloin suruansa valitti sekä kertoi, mitenkä hänen nuoremman\npoikansa oli kehnosti laita, tuo kun ei mitään ymmärtänyt eikä\noppinut. \"Ajattelkaappa! kun kysyin häneltä, millä hän elatustansa\naikoi ansaita, vastasi hän tahtovansa oppia pelkäämistä.\" \"Jollei\nsen vaikeampaa vaadita,\" lausui lukkari, \"niin kylläpä hän tuota\nsaattaa minun tykönäni oppia; lähettäkää hänet vain minun luokseni,\njopa vaikka kohta otan hänen myötäni.\" Tästä isä oikein tuli\nmieli-hyvilleen, arvellen itseksensä: \"oppineehan kuitenkin poika\njotakin.\" Lukkari pojan siis vei kotihinsa ja työksi hänelle määrättiin\nkellojen soittamista. Parin päivän kulutta tuo uusi isäntä poju paran\nherätti sydän-yöllä ja käski hänen pukea vaatteet yllensä sekä mennä\nkirkon-torniin soittamaan. \"Ehkäpä nyt jo oppinet, mitä pelkääminen\ntietää,\" lukkari itseksensä ajatteli, pujahtaen salaa tornihin edeltä,\nja kun poika oli sinne ylös ehtinyt sekä kääntyi kellon-nuorahan\nruvetaksensa, näki hän valkoisen haamun seisovan portahilla kumu-reiän\nvasta-päätä. \"Kuka siellä,\" hän huusi, mutta tuo haamu ei vastannut\nmitään, ei siirtynyt paikaltansa eikä edes hiukkaakaan liikahtanut.\n\"Vastaa kohta,\" hän sitten kirkasi, \"taikka mene heti tiehes, sillä\ntäällä ei sinulla yötis-aikaa ole mitään tekemistä.\" Liikahtamata\nlukkari kuitenkin jäi paikalleen, jotta poika hänen luulisi aaveeksi.\nTämä silloin huusi toisen kerran: \"mitäs täältä tahdot? jos olet\nrehellinen mies, puhu suus puhtaaksi, taikka ma sinun viskaan\nportahia alas.\" Lukkari ajatteli: \"eihän tuo kuitenkaan toden totta\nlienee,\" eikä äänen hiiskaustakaan laskenut, vaan seisoi kuin kivi\nliikkumatonna. Nytpä poika kolmannen kerran kummitukselle kiljasi, ja\nkun ei siitäkään sen parempaa syntynyt, hyökkäsi hän aavehen kimppuun\nja sysäsi sitä menemään senkin vauhtia, että se kolisten kopsahti koko\nkymmenen porrasta alas-päin ja jäi sinne nurkkahan makaamaan. Sitten\nhän kelloa soitti, läksi soitettuansa kotia, pani sanaakaan sanomata\nvuoteellensa maata ja nukkui sinne. Lukkarin vaimo kau'an miestänsä\nodotti, mutta eipä tuo tuloa tehnyt. Silloin hän viimein herätti pojan\nja kysäsi häneltä: \"tiedätkö, mihin mieheni on jäänyt? hän ennen sinua\nläksi tornihin.\" \"En,\" vastasi poika, \"mutta seisoi siellä kumu-rei'än\nvastapäätä joku portahilla, ja koska ei se minulle mitään vastannut\neikä tahtonut tiehensä mennä, arvelin sen joksikin konnaksi ja\ntöyttäsin luistamaan portahia alas. Menkää vain sinne, kyllä sitten\nnäette, hänkö tuo oli, oikeinhan siitä olisin pahoillani.\" Vaimo\nnyt riensi pois ja löysi tornista miehensä, joka vaikeroiden makasi\nloukossa, häneltä kun oli toinen jalka taittunut.\n\nKannettuansa lukkarin kotia, juoksi vaimo, pahasti parkuen pojan\nisän luoksi. \"Teidän poikanne on,\" huusi hän, \"meille saattanut\nkamalan onnettomuuden, hän on mieheni viskannut tornin-portahia\nalas niin rajusti, että toinen sääri on poikki murtunut; korjatkaa\nkohta tuo heittiö hiitehen meidän talostamme!\" Isä kovasti pelästyi,\nriensi kiiruimman kautta lukkarin talohon ja torui poikaa oikein\npahan-päiväisesti. \"Mihinkähän konnan-kujeihin sinä täällä olet\nruvennut? nuot varmaankin ovat itse pahan-hengen synnyttäminä päähäs\npöllähtäneet!\" \"Isäni\", vastasi tämä, \"kuultele minua vain hiukankin,\nminä ihan syytön olen; hän siinä sydän-yöllä seisoi, ikään-kuin joku\nsemmoinen, jonka on paha mielessä. Minä en tietänyt, mikä tuo oli, ja\nkäskin kolmasti hänen puhua taikka korjata koipensa.\" \"Voi onnetonta,\"\nlausui isä, \"sinä minulle vain surua saatat, mene pois silmäini\nedestä, en kärsi sinua enään nähtävissäni.\" \"Jaa isäni, menempä aivan\nhalusta; malttakaa vain, kunnes päivä valkenee, silloinhan tahdon\nlähteä, oppiakseni pelkäämistä sekä siten keksiäkseni keinon, millä\nitseäni elättäisin.\" \"Opi mitä opit,\" isä vastasi, \"minulle se ompi\nihan yhden-tekevää. Tästähän saat viisikymmentä markkaa, ota net ja\nlähde liikkeelle maita, mantereita kiertelemään, mutta älä kellekkään\nihmiselle ilmoita, mistäs olet ja kuka sinun isäsi on, sillä minun on\nmahdoton olla sinua häpeämätä.\" \"Kyllä, isä kulta, halusta noudatan\nteidän tahtoanne; jollette vain vaikeampaa vaadi, minä helposti tuon\npidän mielessäni.\"\n\nKun sitten päivä koitti, pisti poika nuot viisikymmentä markkaa\ntaskuhunsa ja läksi valta-maantietä vaeltamaan, yhä jupisten\nitseksensä: \"jospa vain osaisin pelätä, jospa minua vain\nkauhistuttaisi.\" Silloin häntä vastahan tuli mies, joka kuuli, mitä\npoika itsekseen puheli, ja kun he olivat ehtineet kappaleen matkan\npäähän, mistä näkivät hirsi-puun, sanoi hän pojalle: \"katsoppas,\ntuolla on puu, jossa seitsemän miestä on köydenpunojan tyttären\nkanssa häitänsä pitänyt, ja siinäpä he nyt lentämään oppivat, mene\nsinä istumaan tuonne puun juurelle ja jää sinne yöksi, niin kyllähän\npian opit pelkäämään.\" \"Jollei tuohon muuta tarvita, eihän se sitten\nvaikeata olekkaan, mutta jos noin näppärästi opin pelkäämähän, annan\nsinulle minun viisikymmentä markkaani; palaja huomenna varahin minun\nluokseni.\" Sitten meni poika hirsi-puun juurelle, istahti sinne ja\nodotti, kunnes tuli ilta. Ja koska häntä siinä rupesi viluttamaan,\nkantoi hän puita kokohon ja sytytti net palamaan; mutta sydän-yön\naikoihin rupesi käymään niin kylmä tuuli, että vilu häntä oikein\nvärisytti, vaikka hän ihan valkean ääressä oleskeli. Ja kun tuuli noita\nhirtetyitä paiskeli toisiansa vastaan, niitä sinne tänne heilutellen,\najatteli hän: \"ompa minun vilu täällä alhaalla valkean vieressäkin,\nmitähän sitten noitten, jotka tuolla ylhäällä itseänsä vääntelevät\nkylmän kourissa.\" Ja hellä-mielinen kun oli, pystytti hän tika-puut,\nkiipesi ylös, irroitti hirsi-puusta toisen hirtetyn toisensa perästä\nsekä kantoi net kaikki seitsemän sieltä alas. Sitten hän valkeaa\nkorjasi, puhalteli sitä paremmin palamaan ja asetti ruumihit sen\nympärille istumaan, jotta heidän siinä sopisi lämmitellä. He tuossa\nliikahtamata istua kököttivät, ja valkea tarttui heidän vaatteihinsa.\nHän silloin huudahti: \"varokaa vain, taikka minä teidät taas roikkumaan\nripustan.\" Mutta nuot kuollehet eivät mitään kuullet, net vain vaiti\npysyivät ja antoivat vaateriepujensa yhä palaa. Silloin hän heille\nsanoi suuttuneena: \"jollette tahdo itsestänne vaaria pitää, en minä\nteitä saata auttaa, minua ei haluta palaa teidän kansanne poroksi,\"\nja ripusti heidät järjestänsä tuonne ylös. Sitten hän meni valkean\näärehen istumaan sekä nukkui sinne, ja seuraavana aamuna tuli tuo\neilinen mies hänen tykönsä sekä vaati viisikymmentä markkaa kysyen:\n\"jokohan nyt ymmärrät, mitä pelkääminen tietää?\" \"En,\" vastasi poika,\n\"mistähän olisin tuon tiedon saanut? nuot tuolla ylhäällä eivät ole\nsuutansa avanneet, ja olivatpa niin tyhmiä, että antoivat palaa, mitä\nheillä muutamia vaaterääsyjä oli yltänsä.\" Silloin mies ymmärsi, ett ei\nhänestä viidenkymmenen markan omistajaa sinä päivänä syntyisi, ja läksi\ntiehensä sanoen: \"tuommoista en vielä ole koskaan tavannut.\"\n\nEipä poikakaan sinne jäänyt, vaan rupesi edemmäksi astelemaan yhä\nlausuen itseksensä: \"oi jospa vain oppisin pelkäämään, oi voi jospa\nvain oppisin pelkäämään!\" Tämän kuuli eräs ajuri, joka hänen takanansa\nkulki, sekä kysäsi: \"kuka sinä olet?\" \"Empä tiedä,\" vastasi poika.\nAjuri sitten kysyi: \"mistäpäs olet?\" \"En tiedä.\" \"Kuka on sinun isäs?\"\n\"Tuota en arvaa sanoa.\" \"No mitäshän siinä itsekses yhä mötiset?\"\n\"Voi,\" vastasi poika, \"sydämmestäni soisin, että pelkäämistä oppisin,\nmutta eipä ole ketään, joka minua opettaa osaisi,\" \"Heitä hiitehen\nlörpötykses,\" sanoi ajuri, \"tule minun mukaani, ja sopiihan koettaa,\nsaanko sinua oppimaan.\" Poika nyt ajurin kumppaniksi rupesi, ja illalla\nhe ennättivät erähäsen ravintolaan, jonne aikoivat jäädä yöksi. Tupahan\ntullessaan poju taas ääneensä lausui: \"jospa vain oppisin pelkäämähän,\nvoi jospa minua pelko vain kerrankin pöyristyttäisi!\" Tämän kuuli\nisäntä ja sanoi naurahtaen: \"jos sinun tuota tekee mieli, kylläs\nsitä täältä saat tarpeekses.\" \"Vaiti vain,\" virkkoi emäntä, \"liian\nmontahan uhka-rohkean uteliasta jo on henkensä menettänyt, surku ja\nsääli minun oikein tulisi noita kauniita silmiä, jolleivät net enään\npääsisi päivän-valoa ihailemaan.\" Mutta poika tähän vastasi: \"Vaikkapa\ntuo olisi kuinkakin vaikeata, tahdon sitä kuitenkin oppia, sillä\nsempä tähdenhän minä olen liikkeelle lähtenytkin.\" Eikä hän isännälle\nrauhan rahtua suonut, kunnes tämä hänelle kertoi, että lähistössä\nsiellä oli lumottu linna, missä kyllä saisi pelkäämistä oppia, jos\nvalvoen siinä vain viettäisi kolme yötä. Sille, joka tuon uskaltaisi\ntehdä, kuningas muka oli puolisoksi luvannut tyttärensä, joka oli\nmailman ihanin tyttönen; linnassa myöskin löytyi kätkettynä suuret\naartehet, joita vartioitsi häijyt haltiat, ja nämät tavarat, jotka\nköyhimmästäkin pian tekisivät uppo-rikkahan, tuo rohkea saisi ihan\nomaksensa periä. \"Linnahan,\" lisäsi hän, \"on kyllä moni mennyt, mutta\nei kukaan ole sieltä palannut.\" Seuraavana aamuna poika sitten meni\nkuninkaan puheille ja sanoi: \"jos vain lupa minulle suodaan, minä aivan\nhalusta tuolla lumotussa linnassa kolme yötä valvoisin.\" Kuningas\nsilloin poikaa katseli tarkasti, näkyi mieltyneen hänehen ja lausui:\n\"kolmellaista saat pyytää mukahasi linnaan, mutta niitten tulee olla\nhengettömiä kaluja.\" Poju siihen vastasi: \"soisimpa saavani valkeaa ja\nsorvaus-penkin sekä veistin-penkin veitsineen.\"\n\nPäivällä kuningas nämät kaikki lähetti linnahan hänen käytettäväksensä.\nKun sitten yö lähestyi, meni poika sinne, sytytti erähäsen kamariin\nkirkkaasti palavan valkean, nosti sen vierehen veistin-penkin\nveitsineen ja asettui itse istumaan sorvaus-penkille. \"Oi jospahan\nvain oppisin pelkäämään, mutta tuskin maar täälläkään sitä tulen\noppimaan.\" Sydän-yön aikahan hän valkeaa kerran aikoi kohentaa; kun\nhän nyt siinä tulta puhalteli, kuului äkkiä nurkasta naukunta: \"au,\nmiau, miten meitä viluttaa!\" \"Te hupsut,\" huusi poika, \"mitä siellä\nmangutte? Jos teidän on vilu, niin tulkaatte valkean äärehen istumaan\nteitänne lämmittelemään.\" Tuskin nämät sanat hänen suustansa olivat\nlähteneet, jopa yhdellä harppauksella hänen luoksensa hypähti kaksi\nsuurta mustaa kissaa, jotka asettuivat istumaan yksi hänen kummallekkin\npuolellensa, hehkuvin silmin häntä hurjan tuimasti katsellen. Hetkisen\nsiinä lämmiteltyänsä net pojalle lausuivat: \"entäpäs toveri kulta,\njos yhdessä rupeisimme korttia lyömään.\" \"Vaikka vain,\" vastasi\nhän, \"mutta näyttäkää ensin minulle käpälänne hiemasen.\" Kissat nyt\nhäntä kohden kynsiänsä kurottivat. \"Oi voi,\" poika silloin huudahti,\n\"teilläpä vasta on pitkät kynnet! malttakaappa, minun täytyy net\nensin hiukan leikata.\" Sitten hän heitä otti niskasta, nosti heidät\nveistin-penkille ja kiersi ruuvilla heidän käpäliinsä kiinni. \"Jo\nnyt näin teidän sormenne,\" sanoi hän, \"ja sepä kortinlyönnin-halun\nminusta ihan haihdutti,\" tappoi heidät sitten ja viskasi vetehen. Mutta\nkun hän näistä kahdesta oli päässyt ja taas aikoi valkean vierehen\nistahtaa, silloimpa joka komerosta kaikkialta tuli häntä kohden mustia\nkissoja ja mustia koiria, tuliset vitjat kaulassa, ja kamalasti niitä\nkarttumistansa yhä karttui, kunnes poika viimein oli huutavaan hukkahan\njoutumaisillansa, sillä nuothan hirveästi kiljuivat, tunkivat hänen\nvalkeansa vierehen, kiskoivat sieltä kekäleitä ja koettivat sammuttaa\ntulen. Tuota hän tuokion aikaa katseli hätäilemätä, mutta kun melu\nhänen mielestänsä liiaksi yltyi, sieppasi hän puukkonsa, huutaen: \"pois\nedestä roistot,\" sekä hyökkäsi noitten kimppuhun. Muuttamat tiehensä\njuoksivat, toiset hän löi kuoliaksi ja viskasi ulos lammikkoon. Ulkoa\npalattuansa puhalsi hän valkeansa taas vireille ja lämmitteli siinä\nitseänsä. Hänen tuossa nyt istuessansa silmät umpehen pakkasivat,\nsillä häntä rupesi unettamaan. Hän silloin ympärillensä katsahti\nja näki nurkassa ison sängyn: \"tuopa vasta minun mieleistäni,\" hän\nitseksensä virkahti ja laski sinne pitkällensä maata. Mutta kun hän\njuuri oli nukkumaisillansa, rupesi sänky itsestänsä liikkumaan ja läksi\nlinnan huoneita kiertelemään. \"Hyväpä tämä,\" lausui poika, \"paremmin\nvain vielä.\" Silloin sänky vasta kulkemahan, ikään-kuin sitä olisi\nkuusi hevosta vetänyt, ja kiisi hurjaa vauhtia sinne tänne, hypähtäen\nkynnysten ylitse sekä lennellen portahia ylös ja alas; yht'äkkiä, hei\nhopsis! siinä kaikki kiertyi mullin mallin, mitä päällimpänä oli ollut,\nse alimmaksi joutui, ja ihan vuoren-korkuinen taakka nyt painoi poika\nparkaa. Mutta tämä peitot ja patjat päältänsä viskasi, kapusi pois\nsängystä, sanoen: \"hullu enään ajelkohon!\", pani maata tulen äärehen ja\nnukkui siinä, kunnes päivä valkeni. Aamulla kuningas huonehesen saapui,\nja nähtyänsä pojan makaavan laattialla luuli hän, että peikot olivat\ntämän tappaneet ja että poju nyt tuossa kuolleena kelletteli. Hän\nsilloin virkkoi: \"oikeinhan minun on tuota kaunista nuorukaista sääli!\"\nTämän kuuli poika ja nousi pystyyn, vastaten: \"eipä vielä hätää.\" Tätä\nkuningas vasta ihmettelemään, mutta joutuipa hän siitä ihan iloiseksi\nja kysäsi, mitenkä oli käynyt. \"Aivan hyvin,\" vastasi poika, \"onhan jo\nyksi yö kulunut ja toivompa noitten kahdenkin vielä kuluvan.\" Kun hän\nsitten ravintolaan palasi, isäntä vasta hämmästymään. \"Empä hiukkaakaan\nluullut,\" hän huudahti, \"että sinua elävänä enään näkisin; oletkos\nnyt jo oppinut, mitä pelkääminen tietää?\" \"En,\" kuului pojan vastaus,\n\"turhaan minä parastani panin; oi jospa vain joku minun saisi oppimaan.\"\n\nSeuraavaksi yötä meni hän toistamiseen tuonne linnahan, istui valkean\nviereen ja rupesi taas vanhaa virttänsä virittämään: \"voi jospa vain\nkerrankin pelko minua värisyttäisi!\" Puoli-yön lähestyessä rupesi melua\nja kolinaa kuulumaan, ensin hiljaista, sittemmin yhä kovempaa, mutta\nloppuipa se hetkiseksi peräti, ja kamalasti karjuen savu-torvesta\nviimein kapsahti alas ihmisen puolikas, pudoten permannolle pojan\netehen. \"Jopa jotakin,\" hän huudahti, \"toinen puoli vielä puuttuu,\neihän tuosta tarpeeksi!\" Silloin uudestansa syntyi melua, ulvomista\nlaskettiin mitä hurjimman raivokkainta, ja toinen puolikaskin kolahti\nalas laattialle. \"Maltappas,\" sanoi hän nyt, \"jahkahan minä saan\nvalkean puhalletuksi vähän paremmin vireille sinun kunniakses.\" Kun hän\ntämän tehtyänsä taas katsahti taaksensa, olivat molemmat puolikkaat\nyhtehen yhdistyneet ja hänen paikallansa istui hirveän-näköinen mies.\n\"Empä tuota tarkoittanut,\" puhui poika, \"penkki on minun.\" Mies kyllä\nhäntä koetti pois, mutta poika ei tuohon suostunut, vaan työnsi hänen\nväkisin tiehensä ja meni vanhalle palkallensa istumaan. Silloimpa sinne\npudota rojahti vielä useampia miehiä, joilla oli muassansa yhdeksän\nkuolleen luut ja kaksi pääkalloa; luut he sitten asettivat pystyhyn ja\nrupesivat keilasille. Poikaa myös rupesi haluttamaan, ja hän heiltä\nkysäsi: \"kuulkaappa! pääsenkö minäkin juokkohon?\" \"Aivan halusta,\njos sinulla vain on rahaa.\" \"Ompa sitä vaikka liikenemäänkin\", tämä\nvastasi, \"mutta teidän pallonne eivät oikein ympyriäisiä ole.\" Sitten\nhän otti pää-kallot, laski sorvaus-penkille ja teki net siinä ihan\nympyriäisiksi. \"Kas nythän net luistavat,\" lausui hän, \"nytpä vasta\noikea ilo alkaa.\" Poika sitten pelihin ryhtyi ja markkoja häneltä\nmeni muutamia, mutta kun kello löi kaksitoista, katosi kaikki hänen\nnähtävistänsä; hän laski maata ja nukkui sikeään unehen. Seuraavana\naamuna tuli kuningas sinne tiedustelemaan. \"Kuinka sinun on tänä\nyönä käynyt?\" kysyi hän. \"Olempa ollut keilasilla ja pari markkaa\nmenettänyt.\" \"Olethan toki välihin vähän pelännyt?\" \"Mitä maar,\" poika\nvastasi, \"oikein on hupaisesti yö kulunut, ja hartahimmasti vieläkin\nhaluan oppia, miltä pelkääminen tuntunee!\"\n\nKolmannen yön alkaessa hän penkillensä taas istahti ja lausui aivan\nsuutuksissansa: \"voi jospa jo kerrankin pelko minua edes hiukkasen\npöyristyttäisi!\" Vähän myöhäsempään sitten tuli kuusi isoa miestä\nkantaen ruumiin-arkkua huonehesen. Poika silloin sanoi: \"voi, voi,\ntuossa varmaankin on serkkuseni, joka vasta pari päivää sitten kuoli,\"\nviittasi sormellansa ja huusi: \"tule, serkku kulta tule!\" Miehet arkun\nlaskivat laattialle, ja hän kiiruusti juoksi sen vierehen sekä nosti\npois kannen; kuollut mies makasi arkussa. Poika hänen kasvojansa\nkoetteli, mutta net olivat kylmiä, kuin jää. \"Maltappas,\" hän virkahti,\n\"minä sinua vähäsen lämmittelen,\" meni tuosta valkean etehen, lämmitti\nsiinä kätensä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille; mutta kuollut\npysyi kylmänä. Nyt hän sen nosti arkusta, meni valkean viereen\nistumaan, otti sen sylihinsä ja rupesi sen käsi-varsia hieromaan,\njotta veri suonissa taas pääsisi liikkeelle. Mutta kun ei tuostakaan\nnäkynyt apua lähtevän, juolahti hänen mieleensä: \"milloinka kaksi\nmakaa vuoteella vieretysten, lämmittelevät he toisiansa,\" ja nytpä\nhän kuolleen kantoi sänkyhyn, levitti peittoja hänen päällensä ja\nmeni itse viereen. Hetkisen kuluttua kuollut myös lämpeni ja rupesi\njo liikahtamaan. Silloin sanoi poika: \"huomaatko, serkkuseni? enkö\nole sinua lämmittänyt?\" Mutta kuollut nousi istualle ja huusi: \"nytpä\ntahdon sinun kuristaa kuoliaksi.\" \"Mitä,\" vastasi siihen poika,\n\"tuommoistako palkkaa minulle ai'ot? ihan paikalla olet arkkuhun\njoutuva takaisin,\" nosti hänen ylös, paiskasi sinne menemään ja pani\nkannen kiinni; sitten tuli sisälle nuot kuusi miestä ja arkun he veivät\ntaas pois. \"Empä vain rupee pelkäämään,\" sanoi poika, \"täällä en sitä\nikänäni opi.\"\n\nSilloin sinne sisälle astui mies, joka oli kaikkia muita kookkaampi ja\nnäytti hirveän julmalta: mutta hän oli vanha, ja pitkä, harmaa parta\nriippui hänen rinnoilleen. \"Voi sinuas kehnoa kurjaa!\" hän huusi, \"nyt\npiankin olet oppiva, miltä pelkääminen tuntuu, sillä sinun täytyy\nkuolla.\" \"Eipä liiaksi hätää,\" vastasi poika, \"eihän jänes menemätä\nsatu satimehen.\" \"Jo nyt kohta tahdon sinun kaapata,\" sanoi tuo\nhirviö. \"Hiljaa, hiljaa, äläppäs ennen aikojas ylpeile; olenhan minä\nyhtä väkevä, kuin sinä, ehkäpä vielä väkevämpikin.\" \"Kyllä tuo pian on\nnähty,\" lausui vanhus, \"jos sinä olet minua vahvempi, sallin sinun\ntäältä mennä menojas, lähtekäämme nyt vain koettamaan!\" Sitten hän\npojan vei pajahan pimeitä käytäviä pitkin, sieppasi kirveen ja sivalsi\nyhdellä iskulla alasimen tykkänään menemään alas maahan. \"Paremmin\nminä toimitan työni,\" sanoi poika astuen toisen alasimen etehen, sinne\nviereen tuli vanhus, tarkemmin selittääksensä, ja hänen harmaa partansa\nulottui aina alasimeen asti. Silloin poika otti kirveen, halkaisi\nalasimen kerrassaan ja likisti samassa parran tuonne rakohon. \"Siinäpäs\nnyt jouduit pahaan pintehesen,\" sanoi poika, \"nyt on sinun vuoros\nkuolla.\" Sitten kaappasi hän rauta-kangen ja huimi sillä vanhusta,\nkunnes tuo vaikeroiden sekä suuria aarteita luvaten rupesi rukoilemaan,\nettä hän jo lakkaisi lyömästä. Poika nyt veti kirveen alasimesta ja\nlaski ukon irti. Tämä taas vei hänen takaisin linnaan ja näytti hänelle\neräässä kellarissa kolme arkkua, jotka olivat kultaa täynnänsä. \"Tästä\nsaakoon köyhät yhden osan sekä kuningas toisen, ja kolmas jääköön\nsinun hyväkses.\" Sillä välin kello löi kaksitoista, aave kohta katosi,\nja poika jäi pilkko pimeään. \"Ehkähän tästä sentään selvinnee,\" hän\nitseksensä virkkoi, läksi sitten haporoitsemaan, osasi takaisin\nkamarihin ja nukkui sinne valkean ääreen. Seuraavana aamuna tuli\nkuningas ja kysyi: \"joko nyt olet oppinut, mitä pelkääminen tietää?\"\n\"En,\" vastasi poika, \"mitä vielä! täällä kyllä kävi serkku vainajani,\nja parta-suu ukko minulle tuolla alhaalla näytti paljon rahaa, mutta\npelkäämisen konstia ei kukaan ole minulle opettanut.\" Silloin sanoi\nkuningas: \"sinä olet linnan päästänyt taioksista ja sinun siis tulee\nsaada tyttäreni puolisokses.\" \"Tuopa toki kyllä hyvä,\" hän tähän\nvastasi, \"mutta ainakaan en vielä ymmärrä, mitä pelkääminen oikeastaan\nompi.\"\n\nSitten kulta kannettiin pois kellarista ja juotiin häitä, mutta vaikka\nnuori kuningas kylläkin rakasti puolisoansa ja muutoin myös oli hyvällä\nmielin, mutisi hän kuitenkin ehtimiseen: \"voi jospa vain pelätä\nymmärtäisin! jospa kerrankin pelon pöyristykset minua värisyttäisivät!\"\nTuosta viimein suuttui hänen puolisonsa. Silloin sanoi kamari-neitsyt:\n\"helpostihan tuo on autettavissa, minä kyllä tiedän keinon, millä häntä\npiankin opetan pelkäämähän.\" Tämän sanottuansa meni hän puutarhaan\npuron rannalle ja otti purosta salakoita ämpärillisen. Yöllä, nuoren\nkuninkaan nukkuessa, hänen puolisonsa sitten veti pois peiton ja kaasi\nhänen päällensä kaikki mitä ämpärissä oli kylmää vettä ja salakoita,\nniin että pikku kaloja kaikkialla pyristeli hänen ympärillänsä. Hän\nsilloin heräsi huutaen: \"voi vaimoseni, kuinka pelästyin pahasti!\nNythän hyvinkin ymmärrän, mimmoiselta maistu pelon-pöyristykset.\"\n\n\n\n\n4.\n\nSusi ja seitsemän pikku kiloa.\n\n\nOlipa muinoin vanha vuohi; sillä oli seitsemän kiloa, joita se rakasti,\nkuten äiti ainakin lapsiansa. Eräänä päivänä se metsään aikoi lähteä,\nsieltä noutaaksensa ruokaa, ja kutsui sentähden luoksensa kaikki\nseitsemän sekä sanoi noille: \"rakkaat lapset, minä metsähän ai'on;\nolkaa vain varoillanne, ett'ette sutta huonehesen laske, sillä jos\nse tänne sisälle pääsee, syö se suuhunsa teidät joka iki ainoan. Tuo\nkonna usein on joku muu olevinansa, mutta karheasta äänestä ja mustista\nkäpälöistä sen pian tunnette.\" Kilot vastasivat: \"äiti rakas, kyllä me\nolemme varuillamme, lähtekäätte vain huoletonna.\" Silloin määkyi vanha\nvuohi ja meni huoleti matkoihinsa.\n\nEipä aikaakaan, jo koputti joku ovea, huutaen: \"avatkaa, rakkaat\nlapseni, täällä teidän äitinne, joka teille jokaiselle jotakin\ntuopi.\" Mutta karheasta äänestä kilot huomasivat suden siellä olevan.\n\"Emmepä avaa,\" net vastasivat, \"sinä et ole meidän äitimme, sillä\nhänellä on kaunis, suloinen ääni, mutta sinun äänes on kovin karhea;\nsinä varmaankin olet susi.\" Silloin susi kauppa-puotiin juoksi ja\nosti sieltä ison palan liitua; sen se sitten söi, tehden täten\näänensä hempeän hienoksi. Sitten se tuli takaisin, koputti huoneen\novea ja huusi: \"avatkaa, lapsi kultaseni, teidän äitinnehän täällä\nompi ja on teille jokaiselle jotakin tuonut.\" Mutta susi oli mustan\nkäpälänsä nostanut akkunan-laudalle; tämän näki kilot ja huusivat:\n\"emme maar avaakkaan, meidän äitimme käpälä ei ole musta, kuten\nsinun; sinähän olet susi.\" Nytpä tämä leipojan luoksi juoksemaan ja\nsanoi hänelle: \"olenhan jalkaani satuttanut, sivele siihen hiukka\ntaikinaa.\" Kun sitten leipoja oli tuon tehnyt, riensi susi myllärin\ntalohon ja puhutteli isäntää, pyytäen: \"ripoitappas valkoisia jauhoja\nkäpälälleni.\" Mylläri silloin ajatteli: \"nyt sudella varmaankin on joku\npetos mielessä\", eikä luvannut tuota tehdä, mutta susi hänelle huusi:\n\"jollet mieltäni noudata, syön sinut suuhuni.\" Tästä mylläri pahasti\npelästyi ja siveli piankin käpälän valkoiseksi. -- Semmoisethan net\nihmis-raukat ovat!\n\nNyt tuo konna kolmannen kerran saapui huonehen edustalle, kolkutti ovea\nja sanoi: \"avatkaa, lapsukaiseni! teidän rakas äitinne on kotia tullut\nja tuopi muassansa teille jokaiselle jotakin metsästä.\" Kilot siihen\nvastasivat: \"näytä ensin meille käpäläs, jotta tietäisimme, oletko\nmeidän rakas äitimme.\" Susi silloin käpälänsä pisti akkunasta sisälle,\nja koska sen näkivät valkoiseksi, uskoivat kilo parat puheenkin todeksi\nja avasivat oven. Mutta susipa sieltä astuikin sisälle. Kilot tuosta\npahasti pelästyivät ja pyrkivät piiloon. Yksi juoksi pöydän alle,\ntoinen sänkyhyn, kolmas hyppäsi uuniin, neljäs kyökkihin riensi, viides\npujahti arkun taakse, kuudes taas peso-astian alle, ja seitsemäs meni\nseinäkellon-kaappiin. Mutta susi löysi net kaikki eikä siinä pitkiä\npuheita pitänyt, vaan yhden toisensa perästä se net kiersi kitahansa;\nainoastaan nuorinta se ei löytänyt. Himonsa tyydytettyään peto sitten\njuosta jolkutteli tiehensä, laski makuulle puun suojaan vihannalle\nniitulle ja nukkui sinne.\n\nEihän aikaakaan, jo palasi vanha vuohi metsästä kotia. Mutta voi!\nsielläpä vasta oikea hävityksen-kauhistus! Huoneen ovi oli selki\nselällänsä auki, pöydät, tuolit ja penkit makasivat mullin mallin\nkumossa, peso-astia oli palasiksi särjettynä ja peitto sekä tyynyt\nsängystä laattialle laahattuna. Hän haeskeli lapsiansa, mutta eipä\nlöytänyt niitä mistään, hän noita nimeltä huusi jokaista, mutta ei\nkukaan vastannut. Viimein, kun hän nuorimman nimeä mainitsi, vieno ääni\nvastasi: \"minä täällä kellon-kaapissa istun piilossa.\" Vuohi sitten\nsieltä päästi poikasensa, ja tämä nyt kertoeli, mitenkä susi kumminkin\noli sisälle päässyt sekä syönyt muut kaikki. -- Ymmärtäähän sen, kuinka\nkatkeran katkerasti äiti silloin itki lastensa kovaa kohtaloa.\n\nViimein vuohi suru-mielin läksi ulos ja nuorin kilo juoksi perästä.\nNiitulle tultuansa näkivät siellä suden, joka makasi puun juurella,\nkuorsaten niin kovasti, että oksat oikein tärisivät. Vuohi sitä joka\ntaholta katselemaan ja näkipä nyt, että jotakin sen täpö täysinäisessä\nvatsassa liikkua räpisteli. \"Voi,\" ajatteli hän, \"entä jos lapsi\nraukkani, jotka tuo ilkiö illalliseksi ahmasi kitahansa, vielä olisivat\nhengissä!\" Kilon nyt täytyi juosta kotia, noutamaan sakseja, neulaa\nja lankaa. Sitten vuohi pedolta leikkasi mahan-aluksen halki, ja\ntuskin tuo siihen oli pikku rei'än saanut, jopa jo rei'ästä kilonen\npisti päänsä, ja kun hän vielä leikkasi leikkaamistansa, hyppäsi yksi\ntoisensa perästä kaikki kuusi ulos vatsasta aivan terveinä, sillä\npeto oli net ihan eheinä hotkia nielaissut karvoineen päivineen.\nNythän vasta iloa syntyi! Kilot rakasta äitiänsä hyväilivät ja hypätä\npoukkuroitsivat, kuten räätäli häissään. Mutta vanha vuohi lausui:\n\"menkää nyt hakemaan kiviä, niillä täyttääksemme tuon hirviön vatsaa,\nkoska se vielä yhä vetää untansa.\" Kaikki seitsemän kiloa tuosta\nkiiruimman kautta kiviä noutamaan, ja pedon vatsahan niitä pistettiin,\nmitä vain mahtumaan saatiin. Vuohi sitten hätä hätää neuloi ihon\neheäksi, eikä susi tästä mitään tietänyt, se ei edes liikahtanutkaan.\n\nTarpeekseen nukuttuansa heräsi viimein susi sekä nousi makuultansa,\nja koska sitä vaivasi kova jano, päätti se pyrkiä lähtehelle juomaan.\nMutta kun se liikkelle läksi, rupesi kivet, sattuen toisihinsa,\nkolisemaan vatsassa. Se silloin huudahti:\n\n    \"mik'on se, mi kierii ja vierii\n    mun vatsassan'?\n    kuus' vohlaa ma luulin siell' olevan varmaan,\n    vaan siellähän onkin kiviä aivan;\"\n\nja kun se sitten lähteelle ennätettyään kumartui vettä kohden,\njuodaksensa, painoi kivet niin pahasti ruumista sinne päin, että susi\nlähtehesen syöksyi ja surma sen siinä saavutti. Tämän nähtyänsä nuot\nseitsemän kiloa tuonne juoksi huutaen ääneensä: \"susi on kuollut,\nsusi on kuollut!\" ja ilon-innoissaan net äitinensä tanssivat lähteen\nympärillä.\n\n\n\n\n5.\n\nUskollinen Johannes.\n\n\nOli muinoin vanha kuningas, joka sairaana makasi ajatellen:\n\"kuolintautiani tässä nyt varmaankin sairastelen.\" Sitten sanoi hän:\n\"kutsukaa tyköni uskollinen Johannekseni.\" Tämä oli hänen rakkahin\npalveliansa, joka tuon nimensä oli saanut siitä, että hän koko\nelin-kautenansa oli hartahimman hartainta uskollisuutta osoittanut. Kun\nsitten palvelia oli hänen vuoteensa viereen saapunut, lausui kuningas:\n\"Johannes, sinä uskollisimpani, hyvinhän tunnen, että loppuni lähenee,\neikä minua enään huoleta muu mikään, kun poikani tulevaisuus; hän on\nvielä nuori eikä siis aina ymmärrä, mikä neuvoksi parahin, ja jollet\nsinä lupaa opettaa hänelle kaikkea, mitä hänen tulee tietää, sekä\nruveta ikään-kuin hänen kasvatus-isäksensä, en minä saata levollisena,\nhuoletonna nukkua kuoleman unehen.\" Uskollinen Johannes siihen vastasi:\n\"minä en ole hänestä luopuva, vaan lupaan häntä uskollisesti palvella\nvaikka henkeni kaupalla.\" Silloin vanha kuningas sanoi: \"nytpä\ntyytyväisenä rauhan majoihin muutan,\" ja lisäsi sitten vielä: \"minun\nkuoltuani tulee sinun näyttää hänelle koko linna, kaikki kamarit,\nsalit ja holvit sekä kaikki aartehet, mitä niissä ompi; mutta älä\nsuinkaan näytä pitkän käytävän viimeistä kamaria, jossa Kultakaton\nkuninkaan tyttären kuvaa pidetään piiloitettuna. Jos hän sen saapi\nnähdä, on tulinen rakkaus hänen sydämmehensä syttyvä, hän on pyörtyvä\nja tuon rakastettunsa tähden suuriin vaaroihin joutuva; koeta siis\nkaikin tavoin varjella häntä tuosta.\" Kättä lyöden uskollinen Johannes\nkuninkaalle lupauksensa toisti, ja tämän mieli nyt oli rauhoittunut,\nhän laski päänsä alas tyynylle ja kuoli.\n\nKun vanha kuningas oli hautaan saatettu, kertoi Johannes nuorelle\nkuninkaalle, mitä hän kuolin-vuoteen ääressä oli hänen isällensä\nluvannut, sekä lausui: \"tämän totisesti tahdon täyttä ja vaikka\nhenkeni kaupalla pysyä sinulle yhtä uskollisena, kuin olen hänellekkin\nollut.\" Murhe-vuoden mentyä sanoi kuninkaallensa tuo uskollinen\nJohannes: \"nyt on jo aika nähdäkses, mitä olet perinnöksi saanut;\ntahdompa sinulle näyttää isäsi linnan.\" Sitten hän nuoren kuninkaan\njohdatti ympäri linnaa kaikkialle sekä näytti hänelle kaikki aartehet\nja loistavan komeat kamarit; yhden vain hän jätti näyttämätä, -- sen,\nmissä oli tuo vaarallinen kuva. Mutta kuva oli semmoiselle paikalle\nasetettu, että se jo oven au'etessa kohta pisti silmihin, sekä niin\nihanan ihana, että se oikein näytti elävältä ja liikkuvalta, eikä\nkoko mailmassa sen suloisempaa eikä kaunihimpaa ollut. Kuningas kyllä\nhuomasi, että uskollinen Johannes aina meni tuon oven ohitse sitä\nkoskaan avaamata, ja kysyi sentähden: \"miksis et tuota minulle koskaan\navaa?\" \"Siellä sen sisä-puolella on jotakin, josta sinä pahasti\npelästyisit.\" Mutta kuningas vastasi: \"olenhan nyt koko linnani nähnyt\nja tahdompa sentähden myös tietää, mitä tuolla ompi,\" sekä hankki\novea väkisin avaamaan. Silloin häntä esteli uskollinen Johannes\nsanoen: \"kuolemaisillansa olevalle isälles olen luvannut ettet pääsisi\nnäkemään, mitä tuolla kamarissa on; siitä saattaisi sekä sinulle että\nminulle syntyä suuri onnettomuus.\" \"Voi,\" vastasi nuori kuningas,\n\"jollen tuonne pääse sisälle, on varmaankin hukka minut perivä; en ole\npäivällä enkä öisin rauhaa saavuttava, ennen-kuin olen päässyt tuota\nkatselemaan omin silmineni. Nyt en tästä liikahda paikaltani ennen kuin\nolet oven minulle avannut.\"\n\nSilloin huomasi uskollinen Johannes, ett'ei enää mikään auttanut,\nsekä haki synkkä-mielisenä ja huo'aten isosta avain-kimpustansa\navaimen. Sitten kamarin oven avattuansa astui hän edelle huonehesen,\najatellen, ett'ei kuningas saattaisi hänen takaansa nähdä kuvaa;\nmutta mitähän tuosta apua? kuningas varpahillensa nousi tirkistellen\nhänen olka-päänsä ylitse. Ja nähtyänsä neitosen kuvan, joka siinä\nihanana seisoi kullasta ja kalleista kivistä kimallellen, vaipui tämä\ntaintuneena maahan. Uskollinen Johannes hänen nyt nosti sylihinsä ja\nkantoi vuoteelle, surullisena ajattelen: \"jopa kohtasi kova onni,\nmitähän tästä vielä syntynee!\" Sitten hän häntä viinillä virkisti,\nkunnes kuningas taas tointui tainnoksistansa. Ensimmäiseksi sanakseen\nhän silloin lausui: \"oi! kenenkä on tuo ihana kuva?\" \"Se on Kultakaton\nkuninkaan tyttären,\" vastasi uskollinen Johannes. Nytpä kuningas jatkoi\npuhettansa: \"minä häntä niin sydämmestäni rakastan, että, vaikka\npuitten kaikki lehdet kielin puhuisivat, net eivät kuitenkaan voisi\nsanoin selittää rakkauttani: henkeni heitän alttihiksi, saadakseni\nhänet omakseni. Olethan sinä Johannes uskollisimpani, sinun pitää\nauttaa minua.\"\n\nTuo uskollinen palvelia kau'an mietti, mihinkä toimeen nyt olisi\nryhtyminen, sillä vaikeaa oli hänen mielestänsä päästä tämän\nkuninkaan-tyttären nähtäviinkään. Viimein keinon keksittyänsä sanoi\nhän kuninkaalle: \"kaikki, mitä ompi hänen ympärillänsä, on pelkkä\nkultaa: pöydät, tuolit, ruoka-astiat, pikarit, maljat ja kaikki\nhuone-kalut; sinulla on aartehistossas kultaa viisi tynnyrillistä,\nota noista yksi ja pane valtakuntas kulta-sepät siitä valmistamaan\nastioita ja huonekaluja, kaikellaisia lintuja, metsän-otuksia ja\nkummallisia eläimiä, nuot häntä varmaankin miellyttänevät. Lähtekäämme\nsitten sinne, onneamme koettamaan.\" Kuningas tuosta kutsutti kaikki\nkulta-sepät luoksensa kokohon; he sitten olivat ahkerassa työssä\nyöt päivät, kunnes vihdoin valmistui mitä komeimpia kaluja. Nyt\ntuo uskollinen Johannes laivahan lastautti kaikki tyyni sekä puki\nkauppa-miehen vaatteet yllensä, ja kuninkaan täytyi tehdä samoin,\njott'ei häntä tunnettaisi. Sitten läksivät meren toiselle puolen\npurjehtimaan ja matkustivat niin kau'an, kunnes viimein ennättivät\nsiihen kaupunkiin, missä Kultakaton kuninkaan tytär oli asuntoa.\n\nUskollinen Johannes käski kuninkaan jäädä laivahan häntä odottamaan.\n\"Luultavasti,\" sanoi hän, \"tuon prinsessan muassani, pidä siis\nsiitä huolta, että kaikki on hyvässä järjestyksessä, ja toimita,\nettä kulta-astiat asetetaan näkyvihin sekä että laiva ylt'yleensä\nkoristetaan.\" Sitten kokosi hän esi-liinaansa kaikellaista\nkulta-tavaraa, astui maalle ja meni suoraa päätä kuninkaalliseen\nlinnaan. Kun hän linnan pihalle saapui, seisoi siinä kaivon ääressä\nihana tyttö, joka kahteen kulta-ämpäriin vettä ammensi. Ja kun tämä\nkaivolta kääntyi kantaaksensa linnaan tuota kullan-kirkasta vettä, näki\nhän vierahan ja kysyi, kuka tuo oli. Vieras siihen vastasi: \"minä\nolen kauppa-mies,\" aukaisi esi-liinaansa ja antoi hänen katsoa, mitä\nsiinä oli. Tyttö nyt huudahti: \"oi mitä ihanan kaunihia kulta-kaluja!\"\nlaski ämpärinsä maahan ja rupesi niitä katselemaan jokaista. Sitten\nhän lausui: \"näitä teidän pitää näyttämän kuninkaan tyttärelle, sillä\nhän, joka kulta-kaluja vasta ihailee, varmaankin ostaa teiltä nuot\nkaikki,\" otti kauppiasta kädestä ja vei hänet linnahan, sillä tyttö\noli kamari-neitsyt. Nähtyänsä tavarat tuli kuninkaan tytär aivan\nmieli-hyvilleen ja lausui: \"nuothan ovat niin sievän sievästi tehtyjä,\nettä ostan sinulta kaikki tyyni.\" Mutta uskollinen Johannes vastasi:\n\"minä ainoastaan olen rikkaan, kauppiaan palvelia: mitä täällä on\nmuassani, ompi aivan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä isäntäni laivaan\njäi, sillä sielläpä taiteellisimmasti tehtyä sekä kallihinta, mitä\nmilloinkaan on kullasta valmistettu.\" Kuninkaan tytär nyt tahtoi, että\nkaikki tuotaisiin linnaan, mutta Johannes lausui: \"tuohon tarvittaisiin\nmonta päivää, sillä onhan niitä äärettömän paljolta, ja vieläpä niin\nmonta saliakin, mihin net asetettaisiin, ett'ei linnassanne olisi\ntarpeeksi tilaa.\" Tästä prinsessan uteliaisuus ja halu niin kiihtyi\nkiihtymistänsä, että hän viimein virkahti: \"saata minut tuonne\nlaivahan, tekeepä minun mieleni itse lähteä sinne, katselemaan sinun\nherrasi tavarastoa.\"\n\nAivan mielissänsä uskollinen Johannes prinsessaa nyt saatti laivalle,\nja häntä nähdessänsä kuningas havaitsi hänen olevan kuvaa paljoa\nihanamman sekä joutui niin ihastuksiinsa, että sydäntä aivan kuoletti.\nSitten prinsessa astui laivahan ja kuningas häntä johdatti tuonne\nsisälle, mutta Johannes jäi kannelle perämiehen viereen ja käski\nhänen laskea rannasta, kehoittaen: \"levitä kaikki purjeet tuulen\nliehutettaviksi, jotta laiva oikein lentäköhön, ikään-kuin lintu\nilmassa.\" Mutta kuningas prinsessalle tuolla kannen-alustassa näytteli\nkulta-astiat, jokaista yksitellen, vadit, pikarit, maljat, linnut,\nmetsän-otukset ja nuot kummalliset eläimet. Monta tuntia kului sillä\nvälin, noita kaikkia katseltaessa, eikä prinsessa ihastuksissansa\nhuomannut, että laiva oli kulussa. Viimeiset nähtyänsä kiitti hän\nkauppiasta ja aikoi lähteä kotia; mutta kannelle ennätettyään hän\nhuomasi, että laiva oli kaukana rannalta aavalla merellä ja täysin\npurjehin kiisi edellensä. \"Voi,\" huusi hän pelästyneenä, \"minä olen\npetettynä, minua on ryöstetty pois kotoani ja olempa kauppamiehen\nvaltaan joutunut: kernaammin olisin toki kuollut!\" Mutta kuningas\ntarttui hänen käteensä ja lausui: \"enhän ole mikään kauppamies, vaan\nminä olen kuningas sekä yhtä suurta sukua kuin sinäkin, ja syy, miksi\nviekkaudella sinut hankin haltuhuni, oli ylen-palttinen rakkauteni.\nJo ensi kerran, jolloin kuvasi sattui silmiini, lankesin tainnoksihin\nmaahan.\" Tämän kuultuansa Kultakaton kuninkaan tytär mieltänsä malttoi,\nhänen sydämmensä muuttui suosiolliseksi ja aivan halusta hän sitten\nsuostui rupeemaan ryöstäjänsä puolisoksi.\n\nMutta tapahtuipa, että heidän siinä purjehtiessansa aavan meren aaltoja\nuskollinen Johannes, kun hän keulassa istui soitellen, näki kolme\nkarnetta lentelevän ilmassa laivan ohitse. Hän silloin soittamasta\ntaukosi ja rupesi kuuntelemaan, mitä nuot keskenänsä haastelivat, sillä\nhän lintujen kieltä hyvin ymmärsi. Yksi roikkuen lausui: \"katsokaappa,\ntuossa hän kotihinsa kuljettaa Kultakaton kuninkaan tytärtä.\" \"Niimpä\nniinkin,\" vastasi toinen, \"mutta eihän tuo vielä ole prinsessaa\nomaksensa saanut.\" Siihen sanoi kolmas: \"ompa hän kuitenkin jo hänen\nvallasansa; tuossa hän hänen rinnallansa istuu laivassa.\" Silloin\nensimmäinen taas rupesi puhumaan ja huusi: \"mitäpäs tuosta vielä apua!\nkun he maalle astuvat, tulee ruskea hevonen juosten häntä vastahan;\nsilloin kuningas tahtoo nousta sen selkään ja, jos hän tuon tekee, on\nhevonen ylös ilmahan kiitävä ja hänet sinne vievä mennessänsä, eikä hän\nsitten ikänänsä enään saa nähdä neitostansa.\" Sanoipa siihen toinen:\n\"eikö pelastumisen keinoa mitään?\" \"Ompa vainen.\" kuului vastaus,\n\"jos joku muu vilppaasti selkään hyppää, sieppaa vyöltänsä pistuolin\nja sillä ampuu hevosen kuoliaksi, on nuori kuningas pelastettu.\nMutta kukapa tuon tietää! ja jos joku sen tietäisi ja ilmoittaisi\nkuninkaalle, on hän polvista alkain aina varpaihin asti muuttuva\nkiveksi.\" Tuohon nyt toinen takasi: \"tiedänhän minä vielä muutakin;\nvaikka hevonen tapettaisiinkin, eipä nuorelle kuninkaalle kuitenkaan\nole hänen morsiantansa sallittu. Kun he yhdessä linnaan saapuvat on\nsiellä maljassa sulhas-paita, joka näyttää ikään-kuin kullasta ja\nhopeasta kudotulta, mutta ompa se paljasta tuli-kiveä ja pikiä; jos\nhän tuon pukee yllensä, polttaa se hänet ihan poroksi.\" Lausui silloin\nkolmas: \"eikö siis tuosta mitenkään käy pelastuminen?\" \"Kyllä vainen,\"\nvastasi toinen, \"jos joku kintahat kädessä kaappaa paidan ja viskaa sen\ntuleen poroksi palamaan, on nuori kuningas pelastettu. Mutta mitähän\ntuosta sen parempaa! joka sen tietää ja hänelle ilmoittaa, hän polvista\nmuuttuu sydämmeen saakka kiveksi.\" Siihen sitten lisäsi kolmas: \"minäpä\nvielä enemmän tiedän! vaikka, sulhas-paita poltettaisiinkin, ei nuori\nkuningas kuitenkaan vielä ole morsiantansa saanut omaksensa; kun\nvihkimisen perästä, tanssin aljettua kuninkaan nuori puoliso tanssata\ntipsuttelee, on hän yht'äkkiä vaaleneva ja ikään-kuin hengetönnä\nlankeava laattialle; jos ei siinä silloin kukaan häntä nosta laattialta\nja ime hänen rinnastansa kolmea pisaraa verta sekä sitten sylje niitä\nsuustansa, on hän kuoleva. Mutta jos joku, joka tuon ehkä tietänee,\nsen vain ilmaisee, muuttuu hänen koko ruumiinsa kiveksi kiireestä\nkanta-päihin.\" Tämän keskenään haasteltuansa, lensivät kaarneet\nedelleen ja uskollinen Johannes oli hyvin ymmärtänyt kaiken, mutta\nsiitä hetkestä muuttui hän harva-puheiseksi ja murheelliseksi sillä\njos hän herraltansa pitäisi salassa, mitä oli kuullut, joutuisi tuo\nkovan onnen kourihin, mutta jos hän tietonsa hänelle ilmoittaisi,\ntäytyisi hänen heittää oma henkensä kuolemalle alttiiksi. Viimein hän\nsanoi itseksensä: \"herrani tahdon minä pelastaa, vaikkapa siten itse\nperisinkin perikadon.\"\n\nHeidän päästyänsä maihin sitten kävikin, kuten kaarneet olivat\nennustaneet, sillä täyttä laukkaa tuli heitä vastahan juosten muhkea,\nruskean-karvainen hevonen. \"Noh oivallista onnea!\" kuningas lausui,\n\"tuohan on minun vievä linnaani,\" ja aikoi nousta sen selkähän,\nmutta ennen häntä ennättäen uskollinen Johannes ratsahille hypähti,\nveti vyöltään pistuolinsa ja ampui hevosen kuoliaksi. Silloin\nmuut palveliat, jotka uskollista Johannesta kadehtivat, huusivat\nkuninkaalle: \"hyi hävytöntä, joka tappoi tuon kauniin orihin,\njonka selässä kuninkaan olisi sopinut linnaansa ratsastaa!\" Mutta\nkuningas vastasi: \"olkaa vaiti älkättekä häntä moittiko! hän on\nJohannes uskollisimpani! kukapa tietää, mitä hyvää tuosta.\" Sitten he\nkaikin menivät linnaan, ja olipa siellä salissa malja sekä maljassa\nsulhas-paita, joka näytti olevan kullasta, ja hopeasta kudottuna.\nNuori kuningas nyt astui lähemmäksi, siihen käsin kajotaksensa,\nmutta uskollinen Johannes hänen työnsi pois tieltä, pisti kintahat\nkäteensä, sieppasi paidan ja viskasi sen tulehen poroksi palamaan.\nMuut palveliat taas rupesivat nurisemaan ja sanoivat: \"katsokaappa!\njohan tuo kuninkaan sulhas-paidan poltti.\" Mutta, nuori kuningas\nlausui: \"kuka maar tietää, mitähän hyvää siitä minulle; laskekaa hänet\nrauhaan, hän on minun uskollinen Johannekseni.\" Sitten vietettiin\nhäät: tanssi alkoi ja myöskin morsian meni joukkoon. Uskollinen\nJohannes nyt oli varuillansa, tarkasti katsellen hänen kasvojansa.\nYht'äkkiä morsian vaaleni ja lankesi ikään-kuin kuolleena laattialle.\nJohannes silloin kiiruimman kautta riensi hänen luoksensa, nosti\nhänet syliinsä ja kantoi toiseen huonehesen, jonnekka hän hänen laski\nmakaamaan, lankesi sitten polvillensa, imi hänen oikean-puolisesta\nrinnastansa kolme veri-pisaraa sekä sylki net suustansa. Kohta\nmorsian taas rupesi hengittämään ja virkosi entisellensä, mutta nuori\nkuningas, joka tämän oli nähnyt eikä käsittänyt, miksi uskollinen\nJohannes oli näin menetellyt, suuttui kovasti ja huusi: \"viskatkaa\nhänet vanki-huonehesen!\" Seuraavana aamuna tuomittiin uskollinen\nJohannes ja vietiin hirtettäväksi. Kun hän nyt tuolla ylhäällä seisoi\nja tuomio oli toimehen pantava, puhui hän: \"ompa tavallista, että\njokainen hengiltä tuomittu saapi ennen kuolemaansa vielä kerran puhua;\nsuotaneenko minullekkin tuota armoa?\" \"Kyllä,\" vastasi kuningas,\n\"olkoon se sinulle sallittuna.\" Silloin sanoi Johannes: \"syyttömästi\non minua tuomittu ja aina olen uskollinen ollut,\" sekä kertoi sitten,\nmitenkä hän merellä oli kaarnehien keskustelun kuullut, sekä että\nhän herraansa pelastaakseen oli kaiken tuon tehnyt. Nytpä kuningas\nhuutamaan: \"oi Johannes uskollisimpani! armoa, armoa! tuokaa hänet\nalas!\" Mutta viimeisen sanansa sanottuaan oli uskollinen Johannes\nmennyt hengettömäksi ja muuttunut kiveksi.\n\nTätä kovasti suri kuningas ja hänen puolisonsa, ja kuningas lausui:\n\"voi miten pahasti olen hänen jaloa uskollisuuttansa palkinnut,\"\nsekä tuotti makuu-huonehesensa ja pystytti vuoteensa viereen kiveksi\nmuuttuneen ystävänsä. Aina kun siihen hänen silmänsä saattui, rupesi\nhän itkemään ja huo'ahti: \"voi jospa vain voisin sinut vielä saada\ntaas henkihin, sinä Johannes uskollisempani!\" Kuluihan sitten aikaa\nkotvasen, jopa synnytti kuninkaan puoliso kaksoiset, kaksi pikku\npoikaista, jotka kaunihisti kasvoivat vanhempiensa iloksi. Kerran kun\nkuninkaan puoliso oli kirkossa ja molemmat lapsukaiset istuivat isänsä\nvieressä leikitellen, katsahti tämä taas surullisena kivi-patsahan\npuoleen ja lausui huo'aten: \"oi jospa sinut, Johannes uskollisimpani,\nvain voisin taas muuttaa eläväksi!\" Silloin kivi puhkesi puhumaan ja\nvastasi: \"voitpa kylläkin minut henkihin herättää, jos vain annat\nalttihiksi mitä sinulla on rakkahinta.\" Nytpä huudahti kuningas:\n\"kaikki, mitä minulla on mailmassa, tahdon mielelläni uhrata sinun\nhyväkses.\" Kivi vieläkin pakisi: \"jos omalla kädelläs hakkaat\nmolemmilta lapsiltasi pään ja minua voitelet heidän verellänsä, olen\nminä taas elämään virkoava.\" Kuningas nyt kyllä kovasti pelästyi\nkuullessansa, että hänen tulisi omalla kädellään tappaa nuot rakkahat\nlapsukaisensa, mutta muistaen Johanneksen vilpitöntä rehellisyyttä\nsekä miten tuo uskollisin palvelia oli hänen hyväkseen heittänyt\nhenkensä, paljasti hän miekkansa ja hakkasi omalla kädellänsä pojilta\npään poikki. Ja kun hän sitten heidän verellänsä oli kiven voidellut,\npalasi siihen henki, ja uskollinen Johannes taas seisoi tervehenä hänen\nedessänsä. Mutta tämä kuninkaalle lausui: \"sinun uskollisuutesi ei\nole palkitsemata jäävä,\" otti lasten päät, asetti net paikoillehen ja\nvoiteli haavat heidän verellänsä; siitä lapset ihan kohta entisellensä\nparanivat ja juoksentelivat iloisina, ikään-kuin eivät koskaan\nolisi mitään kovaa koettaneet. Nyt vasta kuningas oli iloissansa ja\nnähdessään puolisonsa tulevan piiloitti hän uskollisen Johanneksen sekä\nmolemmat lapsensa isoon kaappihin. Kun tämä sitten huonehesen astui,\nkysyi kuningas: \"oletko kirkossa rukoillut?\" \"Olempa kyllä,\" vastasi\npuoliso, \"mutta yhä ehtimiseen olen muistellut uskollista Johannesta,\njoka meidän tähtemme onnettomaksi joutui.\" Silloin sanoi kuningas:\n\"rakas vaimoni, me voimme hänet henkihin herättää, mutta molempain\npikku poikaistemme hengen hinnalla, heidät meidän täytyy heittää\nuhriksi.\" Nytpä kuningatar vaaleni ja hänen sydäntänsä vavahutti, mutta\nhän vastasi kuitenkin: \"hänen suuren uskollisuutensa tähden ompi tuo\nmeidän velvollisuutemme.\" Tämä kuningasta oikein ihastutti, että hänen\npuolisonsa oli samaa mieltä, kuin mitä hän itsekin oli ollut; hän nyt\nriensi kaappia avaamaan, laski sieltä esille lapset ja uskollisen\nJohanneksen sekä virkkoi: \"kiitos olkoon Jumalan, joka on Johanneksen\npäästänyt noiduksista ja meille taas lahjoittanut lapsemme,\" ja kertoi\npuolisollensa, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut. Sitten he onnellisina\nelivät edellensä, kunnes heidät vihdoin kuolema korjasi.\n\n\n\n\n6.\n\nHyvä kauppa.\n\n\nEräs talonpoika oli lehmänsä vienyt markkinoille ja myynyt sen\nseitsemästä markasta. Paluu-matkallansa hän joutui kulkemaan lammikon\nohitse ja kuuli jo kaukaa, mitenkä siellä sammakot kurisivat: \"kak,\nkak, kak, kak.\" \"Mitä mar,\" hän itseksensä jupisi, \"päin mäntyä\nnuot huutavat: seitsemän markkaa minä sain enkä kahdeksaa.\" Sitten\nlammen rannalle ehdittyänsä huusi hän noille: \"tehän vasta tyhmiä\ntomppeleita! eikö teillä tarkempaa tietoa? seitsemän markkaa sain enkä\nsuinkaan kahdeksaa.\" Sammakot kuitenkin kurisemistansa yhä kurisivat;\n\"kak, kak, kak, kak.\" \"Noh, koskette ota uskoaksenne, kyllä minä\nteidän nähtenne luen hinnan,\" ärjäsi ukko, otti rahat taskustansa ja\nluki nuot seitsemän markkaansa, aina laskein sata penniä markaksi.\nSammakot kuitenkaan eivät hänen lukemisestansa väliä pitäneet, vaan\näänsivät edellensä: \"kak, kak, kak, kak,\" \"Vai niin!\" huusi kovin\nsuutuksissansa talonpoika, \"luuletteko paremmin tietävänne kuin minä?\njollette minua usko, niin lukekaa itse,\" ja viskasi rahat kaikki\ntuonne vetehen. Siihen hän sitten jäi odottamaan, kunnes lukemisensa\nsaisivat suoritetuksi ja antaisivat hänelle rahat takasin, mutta\nsammakot itse-pintaisesti pitivät mielensä, yhä vain kuristen: \"kak,\nkak, kak, kak,\" eivätkä antaneet rahoja takaisin. Kappaleen aikaa ukko\nsiinä kuitenkin vielä odotteli, kunnes ilta joutui ja hänen täytyi\nkotia lähteä, mutta silloimpa hän sammakoita oikein pahan päiväisesti\nparjaamahan, huutaen ihan raivoissansa: \"te rapakon-kulaajat, te\npölkky-päät, te mulko-silmät, kyllähän suurisuisia olette ja osaatte\nsenkin semmoista ääntä laskea, että oikein korvia särkee, mutta eipä\nteissä näy seitsemän markan lukiaa olevan; luuletteko minua haluttavan\nseisoskella täällä siksi, kuin viho viimeinkin tuo työ teiltä\nvalmistuu?\" Tämän sanottuansa läksi hän tiehensä, mutta sammakot hänen\nperästänsä yhä huutaa kurisivat: \"kak, kak, kak, kak;\" tuopa häntä\nvasta harmitti ja vielä vihoissansa hän vihdoinkin ennätti kotia.\n\nJonkusenkin ajan kuluttua osti ukko taas itsellensä lehmän, tappoi sen\nsekä laski, että, jos kävisi lihat hyvin kaupoiksi, niistä piankin\nkarttuisi molempain lehmäin hinta, jotenka vuota hänelle jäisi\nkaupanpäälliseksi. Kun hän sitten lihoinensa kaupungin edustalle\nennätti, oli siinä portin suussa suuri parvi koiria, iso susi-koira\netumaisena; tämä kohta lihaa kohden juoksi ja nuuskieli sitä, haukkuen:\n\"vou, vou, vou, vou.\" Mutta kosk'ei tuo ensinkään näyttänyt aikovansa\nlakata, sanoi sille talonpoika: \"kyllähän hyvinkin yskän ymmärrän,\nsinä siinä vou'tas laskettelet, koska lihan-haju sieramias kutittelee,\nmutta hupsu maar sitten olisinkin, jos sinulle lihat antaisin.\" Koira\nei muuta vastausta laskenut kuin \"vou, vou.\" \"Lupaatko, ett'et noita\nsyö suuhus, ja takaatko kumppaneitas?\" \"Vou. vou,\" sanoi koira. \"No\nkoskas sitä siinä vakuuttelet, olkoompa sitten menneeksi, tuossa lihat;\nkyllä sinun hyvinkin tunnen ja tiedänhän myös, kenenkä palveluksessa\nolet. Mutta pane se mielehes: rahani pitää minun saaman ennen kolmen\npäivän kuluttua, sopiihan sinun kyllä tuoda net minulle kotihini.\"\nSitten hän kuormansa purkasi ja palasi kotia, mutta koirat hyökkäsivät\nlihan kimppuun, kovasti haukkuen: \"vou, vou.\" Talonpoika, kun tämän\nvielä kaukaa kuuli, mutisi itseksensä: \"siinä nyt kyllä kaikin laskette\nvou'tanne, mutta tuo isonen -- se takaus-miehenä pysyy.\"\n\nKun oli kolme päivää kulunut, ajatteli ukko: \"tänä iltanahan helisee\nhopeat taskussani,\" ja oli varsin hyvillä mielin. Mutta eihän ketään\nkuulunutkaan maksamaan. \"Eipä nyt enään ole kenehenkään luottamista,\"\nhän jupisi, ja viimein mielen-maltti häneltä tuiki loppui, hän meni\nkaupunkiin teurastajan luoksi ja vaati rahansa. Teurastaja luuli hänen\nleikkiä laskevan, mutta talonpoika vakuutti: \"pila sikseen, minä tahdon\nrahani; onhan tuo iso koira kolme päivää sitten tuonut teille tänne\nkotia kokonaisen tapetun lehmän,\" Silloin teurastaja vihastui, sieppasi\nluudan-varren ja ajoi hänen ulos. \"Maltappas,\" huusi talonpoika,\n\"onhan vielä oikeutta mailmassa,\" ja meni suorastaan kuninkaalliseen\nlinnaan sekä pyysi hallitsian puheille päästäksensä. Hän sitten\nvietiin kuninkaan luoksi, joka siinä istui tyttärinensä ja kysäsi,\nmitä vääryyttä ukko oli kärsinyt. \"Voi,\" tämä valitti, \"sammakot ja\nkoirat ovat tavarani vieneet ja teurastaja on net minulle maksanut\nkepillänsä,\" sekä kertoi lavealta, miten tuo oli tapahtunut. Tuosta\nkuninkaan tytär rupesi ääneensä nauramaan, ja kuningas nyt talonpojalle\nlausui: \"empä toki saata myöntää sinun olevan oikeassa, mutta sen\nsijasta olet tyttäreni saava vaimoksesi; hän ei iki-päivinänsä vielä\nole mitään nauranut ennen, kuin vasta äsken sinua, ja minä olen\nluvannut tyttäreni sille, joka hänen saisi nauramaan. Kyllä sinun sopii\nonneas kiittää.\" \"Voi, voi,\" vastasi ukko, \"empä minä hänestä suinkaan\nhuoli; minulla on kotonani vain yksi ainoa vaimo, mutta onhan siinäkin\njo liiaksi; aina, kun tulen kotia, tuntuu mielestäni, ikään-kuin noita\nolisi yksi joka nurkassa,\" Tästä kuningas kovasti suuttui ja ärjäsi:\n\"mitäs siinä latelet, pahan-päiväinen lurjus!\" \"Armollinen kuningas,\"\nänkkäsi talonpoika, \"mitähän härästä muuta ottaa, kuin naudan-lihaa.\"\n\"Maltas,\" vastasi kuningas, \"sinä olet toisellaisen palkan saava. Lähde\nnyt tiehes, mutta palaa tänne kolmen päivän päästä, silloin sinulle\nviisisataa täydelleen suoritetaan.\"\n\nKun sitten talonpoika oli ovesta ulos ennättänyt, sanoi hänelle vartia:\n\"sinähän olet kuninkaan-tyttären saanut nauramaan ja siitä varmaankin\nlienet kelpo palkan perinyt,\" \"Niimpä kyllä.\" ukko vastasi, \"viisisataa\nminulle maksetaan.\" \"Kuuleppas,\" sanoi sotamies, \"anna minullekkin\nsiitä vähäsen; mitäs sinä noin paljolla kullalla!\" \"No niin,\" lausui\ntalonpoika, \"koska pyydät, sopiihan sinun saada kaksisataa, mene vain\nkolmen päivän päästä kuninkaan luoksi ja ilmoita, että nuot sinulle\nluettakoon.\" Siinä lähistössä silloin osasi eräs Juutalainen seisoa\nsekä kuuli keskustelun; tämä sitten juoksi talonpojan perään, otti\nhäntä takista kiinni ja saneli: \"oi ihmeen ihmettä, mikä onnen lempimä\nte olette! minä net teille tahdon vaihtaa, tahdompa pieniksi rahoiksi\nrikkoa, sillä mitäpä noista kovista markoista!\" \"Olkoon niinkin,\nJuutalais-rahjus.\" vastasi talonpoika, \"kolmesataa saat, mutta anna\nsinä minulle kohta pientä rahaa, kolmen päivän päästä on kuningas\nsinulle maksava.\" Iloissansa voitostaan Juutalainen hänelle kohta\nantoi tuon summan penni-pahasia, jotka olivat niin vajaa-arvoisia,\nettä kaksi täysi-arvoista vastasi kolme sellaista. Kun sitten kolme\npäivää oli kulunut, meni talonpoika, kuten oli käsketty, taas kuninkaan\nluoksi. \"Riisukaa takki hänen yltänsä,\" kuningas komensi, \"hän nyt\nsaakoon nuot viisisataansa.\" \"Voi harmia,\" sanoi siihen ukko, \"net\neivät enään tule minulle; kaksisataa olen vartialle lahjoittanut ja\nkolmesataa on Juutalainen minulta saanut vaihto-kaupassa, oikeastaan ei\nminun siis enään tule saada mitään.\" Samassa sotamies ja Juutalainen\nastuivat huonehesen, pyysivät saadaksensa, mitä talonpoika oli\nheille luvannut, ja saivatkin selkähänsä täyden määrän. Sotamies\nkärsivällisesti tämän saunan kesti, sillä hän jo ennallaan tiesi,\nmiltä se maistui, mutta Juutalainen vaikeasti valitti: \"voi, voi minua\nonnetonta! tämmöisetkö siis nuot metalli-markat?\" Kuningas ei saattanut\nolla talonpoikaa nauramata, ja kun kaikki hänen vihansa viimein oli\nhaihtunut, sanoi hän: \"koska jo olet palkkas hukannut ennen, kuin\nsiitä olet hiukkaakaan saanut, tahdon sinulle hankkia korvausta; mene\naartehistooni ja ota itselles sieltä rahaa mielin määrin.\" Tuota ei\nukolle tarvinnut kahdesti sanoa, vaan tämä piankin ajoi isot taskunsa\nrahaa täpo täyteen. Sitten hän ravintolaan riensi ja rupesi rahojansa\nlukemaan. Juutalainen oli hänen peräänsä sinne hiipinyt ja kuuli,\nmiten hän siellä yksin mutisi itseksensä: \"nyt maar tuo kuningas\nveijari kuitenkin on minun pettänyt! olisipa hänen sopinut itse antaa\nminulle rahat, niin tietäisin varmaan, paljoko niitä on minulla;\nmitenkähän minun nyt on mahdollinen tietää, olenko taskuihini pistänyt,\nmitä minun oikeastaan tuli saada.\" \"Hyi hirveätä!\" jupisi itsekseen\nJuutalainen, \"tuo armollista Herraamme moittii, minä riennän sitä\nilmoittamaan, tästä työstäni varmaankin olen palkan perivä ja häntä\nvielä kaupan-päällisiksi rangaistaan.\" Saatuansa sitten kuulla, mitä\ntalonpoika oli sanonut, kuningas ihan silmittömäksi suuttui ja käski\nJuutalaisen mennä noutamaan linnahan tuota mies parkaa. Juutalainen nyt\njuoksemaan ukolle ilmoittamahan: \"teidän pitää Herra Kuninkaan luoksi\nheti kohta rientämän!\" \"Paremminhan minä ymmärrän, mikä on sopivaa\",\nvastasi talonpoika, \"ensin itselleni uuden takin toimitan; luuletkos,\nettä semmoinen mies, jolla on taskut rahaa täynnänsä, astuisi vanhassa\nrääsytakissa kuninkaan etehen.\" Kun sitten Juutalainen huomasi, ett'ei\nukko ennen toista takkia saatuansa lähtisi liikkeelle, ja koska hän\npelkäsi, että, jos sillä välin kuninkaan viha lauhtuisi, häneltä ehkä\nmenisi palkka sekä ukolta rangaistus, tokasi hän sanomaan: \"täksi\nvähäksi aikaa minä teille sulasta ystävyydestä kaunihin takin lainaan;\ntekeehän ihminen vaikka mitä lähimmäisensä mieliksi!\" Tähän talonpoika\nsuostui, otti Juutalaiselta takin ja meni hänen kanssansa linnaan.\nSiellä sitten kuningas ukkoa nuhteli niistä pahoista sanoista, mitä\nJuutalainen oli ilmoittanut hänen lausunehen. \"Armollinen kuninkaani,\"\nvastasi talonpoika, \"mitä ikänänsä Juutalainen virkahtaneekin, ainahan\nse valetta, semmoinen ei saa suustansa ainoatakaan totta sanaa;\ntuokin mies tuossa kehtaa väittää, että minulla on ylläni hänen\ntakkinsa.\" \"Mitähän tämä tietää,\" huusi Juutalainen, \"ompa takki\nminun, minähän sen sulasta ystävyydestä hänelle lainasin, jotta hän\nsaattaisi kuninkaansa eteen astua!\" Tämän kuultuansa kuningas lausui:\n\"jommankumman tuo on pettänyt, joko minun taikka talonpojan,\" ja käski\nmaksaa hänelle lisäksi vielä muutaman kovan markan; mutta talonpoika\nläksi kotia hyvä takki yllä ja kelpo kultaa taskut täynnänsä sekä\nmutisi mennessänsä: \"tämän kerran minä kuitenkin oikein osasin.\"\n\n\n\n\n7.\n\nKaksitoista veljestä.\n\n\nOli muinoin kuningas puolisoinensa, jotka elivät keskinäisessä sovussa\nja joilla oli kaksitoista lasta, mutta paljaita poikia. Kerran hän\nlausui puolisollensa: \"jos kolmastoista lapsi, jonka ehkä synnytät,\non oleva tyttö, pitää poikiemme kuolla kaikkien, jotta tyttärellemme\nkarttuisi rikkautta ja hän yksinänsä tulisi perimään valtakuntaamme.\"\nKuningas sitten teetti kaksitoista ruumiin-arkkua, jotka täytettiin\nhöylä-lastuilla ja joihin jokaisehen laskettiin käärinliinat, panetti\narkut erähäsen tupaan lukun taakse, antoi puolisollensa avaimen sekä\nkielsi häntä tätä asiaa ilmoittamasta kenellekkään.\n\nMutta äiti nyt päivät pitkät istui murehtien. Tämän huomasi hänen\nnuorin poikansa, jolle hän raamatusta oli valinnut Benjamin nimeksi\nja joka aina oleskeli äitinsä tykönä, sekä kysyi: \"armas äitiseni,\nmiksi noin murheellinen olet?\" \"Lapsi kultaseni,\" tämä vastasi,\n\"tuota en tohdi sinulle sanoa.\" Mutta poika ei antanut hänelle hengen\nrauhaa, ennen-kuin hän viimein avasi tuvan oven ja näytti nuot\nkaksitoista höylä-lastuilla jo täytettyä arkkua. Siinä hän sitten\nlausui: \"Benjamin rakkahimpani, nämät arkut on isäsi teettänyt sinua\nja sinun yhtätoista veljeäs varten, sillä jos minä tyttären synnytän,\njoudutte kaikki tapettaviksi, ja teidän ruumiinne tuonne arkkuihin\npannaan, hautahan kätkettäviksi.\" Ja koska hän puhuessansa hyrähti\nitkemään, lohdutti häntä poika sanoen: \"älä itke, äiti kulta, me kyllä\npääsemme pelastumaan, pakohon kun pyrimme.\" Tähän kuninkaan puoliso\nvastasi: \"lähde sinä kaikin veljinesi tuonne metsään, ja yksi teistä\naina istukoon pisimmän puun latvassa vahtina sekä katsokoon tarkasti,\nnäkyykö mitään linnan tornista. Jos minä pojan synnytän, pystytän\nvalkoisen lipun, ja silloin kyllä arvaatte palata kotia, mutta jos\ntyttären synnytän, pistän akkunasta punaisen lipun; silloin paetkaatte\nkiiruimman kautta ja Jumala teitä armollisesti suojelkohon. Joka yö\nolen vuoteeltani nouseva ja rukoileva teidän puolestanne, talvella,\nettä valkean ääreen pääsisitte teitänne lämmittelemään, ja kesällä,\nett'ei teitä helle näännyttäisi.\"\n\nKun hän sitten oli poikiansa siunannut, läksivät nämät metsähän.\nVuorotellen he siinä vahtia pitivät, istuen korkealle kohoavan tammen\nlatvassa, ja sieltä tarkasti katsellen linnaa kohden. Kun yhdentoista\nvuorokauden kuluttua Benjamin siinä istui vuorostansa, näki hän lipun\nnostettavan, mutta eipä luo ollutkaan valkoinen, vaan punaisena tuolla\nveri-lippu liehui ilmoittaen, että kuolema heitä kaikkia uhkasi. Tämän\nkuultuansa veljekset kovasti vihastuen huudahtivat: \"meidänkö sitten\ntulisi tyttö raiskan tähden kuolla! vannokaamme kostoa! milloinka vain\ntapaamme jonkun tytön, on toden tottakin hänen sydän-verensä vuotava.\"\n\nSitten he menivät edemmäksi metsähän ja löysivät, missä salo synkinnä,\npikkuisen lumotun huoneen, joka siinä typö tyhjänä seisoi. Silloin\nveljekset lausuivat: \"tänne tahdomme jäädä asumaan, ja sinä Benjamin,\njoka olet nuorin ja vähäväkisin -- sinun tulee pysyä kotona hoitamassa\ntalouttamme, me muut käymme ruokaa toimittamassa.\" Sitten läksivät\nmetsälle ja ampuivat jäniksiä, metsä-kauriita, lintuja, pikku kyyhkysiä\nsekä mitä muuta syötävää oli ammuttavissa; saaliinsa kantoivat kotia\nja Benjamin siitä ruokaa valmisti heidän nautittavaksensa. Näin nyt\nyhdessä elelivät siinä pikku tuvassansa kymmenen vuotta, eikä heistä\naika pitkäksi käynyt, vaan pian vuodet edellehen vyörivät.\n\nTuo pikku tyttönen, jonka heidän äitinsä, kuninkaan puoliso,\noli synnyttänyt, oli sillä välin kasvanut hellä-sydämmiseksi,\nkauniin-näköiseksi neitoseksi, ja kulta-tähtinen kimalteli hänen\notsallansa. Kerran isoa pyykkiä pestäissä huomasi hän kaksitoista\nmiehen-paitaa ja kysyi äidiltänsä: \"kenenkä ovat nuot kaksitoista\npaitaa, sillä isälle net varmaankin ovat liian pieniä?\" Raskaasti\nhuo'aten tämä tähän vastasi: \"rakas lapseni, sinulla oli kaksitoista\nveljeä, nuot heidän paitojansa.\" Sanoi siihen tyttö: \"missä nyt ovat\nveljeni, en ole ikänäni heistä ennen kuullut puhuttavan.\" Äiti tuohon\nlausui: \"yksin Jumala tiesi, missä lienevät; maailman maita he ovat\nkiertelemässä.\" Sitten otti hän kanssansa tytön, avasi kamarin oven\nja näytti hänelle nuot kaksitoista ruumiin-arkkua höylä-lastuineen\nkäärin-liinoineen. \"Nämät arkut,\" puhui hän, \"olivat sinun veljiäsi\nvarten määrätyitä, mutta he salaa pakenivat pois kotoa, jo ennen-kuin\nsinä synnyit,\" sekä kertoi sitten, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut.\nSilloin sanoi tyttö: \"älä itke, armas äitiseni, minä lähden veljiäni\nhakemaan.\"\n\nNyt tyttö otti nuot kaksitoista paitaa ja läksi suoraa päätä tuonne\nisohon metsään. Koko päivän hän eteen-päin käveli ja ehti illalla jo\nmainittuun lumottuhun tupaan. Sinne hän sitten astui sisälle ja tapasi\ntuvassa nuorukaisen, joka kysyi: \"mistäs tulet ja mihinkä ai'ot?\"\nsekä ihmetellen ihaeli hänen ihanuuttansa, hänen kuninkaallisia\nvaateitansa sekä sitä kulta-tähtistä, joka hänen otsallansa kirkkaasti\nkimalteli. Silloin tyttö vastasi: \"minä olen kuninkaan-tytär, joka haen\nkahtatoista veljeäni, ja ai'ompa kulkea vaikka niin kauas, kuin taivaan\nsini-lakea kestää, kunnes heidät viimein löydän.\" Hän myöskin näytti\nnuot kaksitoista paitaa, jotka olivat heidän ollehet. Nytpä Benjamin\nhänen tiesi sisareksensa ja lausui: \"minä olen Benjamin, sinun nuorin\nveljesi.\" Tyttö silloin ilosta itkemähän ja samoin myöskin Benjamin, ja\nsuudellen he siinä toisiansa syleilivät. Mutta sitten sanoi Benjamin:\n\"vielä kuitenkin on paha temppu edessä, me olemme päättäneet kuoleman\nomaksi jokaisen tytön, minkä vaan tapaamme, koska meidän on tyttösen\ntähden täyttynyt luopua kuninkuudestamme.\" Tähän tyttö vastasi: \"minä\nmielelläni olen valmis kuolemaan, jos vain tiedän siten pelastavani\nminun kaksitoista veljeäni.\" \"Eipä niinkään,\" tuohon poika virkkoi,\n\"sinä et suinkaan ole kuoleman kourihin joutuva, pistäy vain tuonne\nastian alle piilohon, ja kun veljeni tulevat, kyllähän minä sinun\npiankin tästä pulasta päästän.\" Niimpä tyttö myös tekikin; ja yön\nlähestyessä nuot yksitoista palasi metsästys-retkeltään, ja ruoka\npöydällä höyryeli valmihina. Siinä sitten syömässä istuessaan kysyivät\nBenjamin'ilta: \"mitä uutta kuuluu?\" Tämä tuohon tokasi: \"ettekö te\nmitään tiedä?\" \"Emme,\" vastasi toiset. Siihen sanoi Benjamin: \"te\nolette metsässä olleet ja minä täällä kotona, mutta tiedämpä kuitenkin\nenemmän kuin te.\" \"No jutteleppas sitten meillekkin,\" he huusivat. Hän\nvastasi: \"lupaatteko ensin, ett'ette tapa ensimmäistä tyttöä, joka\netehenne sattuu?\" \"Kyllä,\" he kaikin huusivat, \"hän on armon saava,\nkerro sinä vain.\" Benjamin silloin sanoi: \"meidän sisaremme on täällä,\"\nsekä nostatti tuota astiaa, ja sieltä astui esille kuninkaan-tytär\nkuninkaallisessa pu'ussansa, kulta-tähtinen otsalla, ihanan hempeänä\nja suloisena. Nytpä kaikki ilosta ihastuivat, suutelivat ja hyväilivät\nsisartansa sekä osoittivat hänelle sydämmellisintä rakkautta.\n\nTyttö sitten aina jäi Benjaminin kumppaniksi kotia ja auttoi häntä\nhänen toimissansa. Veljeksistä yksitoista metsiä kiersi kaikellaisia\notuksia, metsä-kauriita, jäneksiä, lintuja ja pikku kyyhkysiä\npyytämässä, jott'ei heiltä syötävää puuttuisi, ja sisar sekä Benjamin\npitivät huolta ruo'an valmistamisesta. Tyttö kävi poltin-puita\nnoutamassa, haki yrttejä kaaliksiksi ja pani padat tulelle, siten\nasettaen toimensa, että ateria aina oli valmihina, kun nuot yksitoista\nkotia palasi. Myös muutoinkin hän heidän pikku tupasessansa piti\nkaikki siivossa sekä laittoi veljillensä sievän puhtahat ja välkkyvän\nvalkoiset vuoteet, ja veljekset aina olivat tyytyväiset, yhä elellen\nsisarensa kanssa mitä suloisimmassa sovussa.\n\nKerran molemmat kotolaiset olivat oikein uhkean aterian valmistaneet,\nja veljesten palattua kotihin istuivat he kaikin pöydän ääreen, söivät,\njoivat ja olivat ihan iloissansa, mutta tuon noitien luoman huoneen\nedustalla oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaksitoista lemmen-kukkaa;\ntyttö nyt veljiensä mieli-hyväksi poimi kaikki nuot kukkaset,\nantaaksensa yhden kullekkin, heidän päästyänsä ruo'alta. Mutta tuskin\nhän kukat oli saanut poimituksi, jopa samassa silmän-räpäyksessä hänen\nkaksitoista veljeänsä kahdeksitoista kaarneeksi muuttui, jotka puitten\nlatvojen yli kohoten lentää lehahtelivat silmän siintämättömihin, ja\nhuone puutarhoinensa tyhjiin katosi. Sinne nyt tyttö parka yksiksensä\njäi jylhään metsähän, ja kun hän ympärilleen katsahti, seisoi siinä\nhänen vieressänsä vanha vaimo, joka hänelle lausui: \"lapseni, mitäs\nolet tehnyt! miksi poimit nuot kaksitoista valkoista kukkaa? net olivat\nsinun veljesi, jotka nyt ainaiseksi ovat kaarnehiksi muuttuneet.\"\nItkein tyttö kysäsi: \"eikö siis enään keinoa mitään, millä heidät saisi\npelastetuksi?\" \"Ei,\" vastasi akka, \"toista ei ole taivaan kannen alla,\nkuin ainoastansa yksi ainokainen, mutta sepä niin vaikean vaikea,\nett'et suinkaan siten voi heitä pelastaa, sillä koko seitsemän vuotta\ntulee sinun pysyä mykkänä, sinun ei ole lupa puhua eikä edes naurahtaa,\nja jos ainoankaan sanan hiiskahdat ja vain yksikin tunti vielä puuttuu\nseitsemästä vuodesta, on kaikki turhaa, ja tuo ainoa sana on veljesi\nviskaava surman suuhun.\"\n\nSilloin tyttö sydämmessänsä ajatteli: \"ihan varmaan olen siitä\nvakuutettu, että minä veljeni vielä pelastan,\" läksi sitten edemmäksi\nmetsään, haki korkean puun, meni sinne istumaan ja rupesi kehräämään\neikä puhunut, eipä myöskään nauranut. Nytpä sittemmin tapahtui, että\neräs kuningas kerran kävi siinä metsässä metsästämässä; hänelle oli\nmuassansa iso susi-koira, ja se, kun sattumalta osasi likelle sitä\npuuta, jonka oksilla tyttö istui, rupesi kohta puun ympäri juoksemaan,\nkiljuen ja haukkuen. Sinne sitten riensi kuningas ja nähdessänsä tuon\nihanan kuninkaan-tyttären, jonka otsalla kulta-tähtinen kimalteli,\nihastui hän niin hänen ihanuuteensa, että kysyi tytöltä, suostuisiko\ntämä rupeemaan hänen puolisoksensa. Tyttö ei mitään vastannut,\npäätänsä vain nyykäytti hiukkasen. Silloin kuningas itse kapusi\npuuhun, toi tyttösen tuolta alas, kantoi hänet hevosensa selkään ja\nvei hänen kuninkaalliseen linnaan. Siellä sitten riemuisat, loistavat\nhäät pidettiin, mutta morsian ei sanaakaan puhunut eikä koskaan\nnauranut. Kun tuosta muutamia vuosia olivat tyytyväisinä elelleet\nkeskinäisessä sovussa, rupesi kuninkaan äiti, joka oli ilkeän häijy\nvaimo, panettelemaan nuorta kuninkaannaa ja sanoi kuninkaalle: \"halvan\nkerjäläis-tytönhän sinä olet puolisokses ottanut, kukapa tietää, mitä\nilkeitä kujeita hän salaa harjoittelee. Jos hän on mykkä eikä siis\nsaa puhutuksi, sopisipa hänen kuitenkin joskus edes naurahtaa, mutta\njoka ei naura, häntä vaivaa paha omatunto.\" Kuningas ensin ei ottanut\ntuota uskoaksensa, mutta äiti ehtimiseen näitä tämmöisiä lateli sekä\nsyytti kuninkaannaa niin paljosta pahasta, että kuningas viimein tuli\nuskoteltuksi ja tuomitsi hänet kuolemaan.\n\nPihalle nyt iso rovio rakennettiin, hän vietiin roviolle, ja kuningas\nhuonehessansa seisoi akkunan ääressä itku-silmin tuota katsellen,\nsillä hän vieläkin rakasti puolisoansa hellästi. Mutta kun tämä jo\noli paaluhun sidottuna ja puna-kieliset liekit jo nuoleskelivat\nhänen vaatteitansa, juuri silloin oli noista seitsemästä vuodesta\nviimeinenkin hetkinen kulunut. Nytpä suhina kuului ilmasta, ja\nkaksitoista kaarnetta tuli lentäen sekä laskihe alas maata kohden; ja\nkohta kun jaloin maahan koskivat, net siinä muuttuivat kuninkaannan\nkahdeksitoista veljeksi, jotka hän nyt oli lumouksista lunastanut.\nHe tempasivat kekäleet toisistaan erillensä, sammuttivat valkean,\npelastivat rakkaan sisarensa sekä suutelivat ja syleilivät häntä. Mutta\nnyt kun hänen kielensä oli sitehistä päässyt ja hän rohkeni puhua,\nkertoi hän kuninkaalle, miksi oli ollut puhumata ja nauramata. Kuningas\nmaar vasta iloitsi, kuultuansa hänen syyttömäksi, ja keskinäisessä\nsovussa he sitten kaikin elivät yhdessä, kunnes viimein kuolema heidän\npäivänsä päätti. Tuo häijyn-ilkeä äiti-puoli jätettiin oikeuden\ntuomittavaksi sekä pistettiin sitten kiehuvan kuumalla öljyllä ja\nmyrkyllisillä käärmeillä täytettyyn tynnyrihin, jossa hän kurjan\nkuoleman peri palkaksensa.\n\n\n\n\n8.\n\nRoisto-väki.\n\n\nKukko kanalle lausui: \"nytpä jo pähkinät valmistuvat; lähtekäämme\nsiis yhdessä ylös vuorelle, jotta kerrankin oikein kuvun täydeltä\npähkinöitä saisimme, ennen-kuin orava net kaikki syö suuhunsa.\" \"No\nniin, lähdetään vain vaikka kohta,\" vastasi kana, \"tuostapa vasta\nhupainen huvi-retki tulee!\" Yhdessä sitten vuorelle menivät, ja koska\nkaunista ilmaa kesti koko päivän, viipyivät siellä iltaan saakka. Empä\nnyt tarkoin tiedä, olivatko liiaksi syöneet vai kopeusko heidät oli\npaisuttanut, mutta niinhän kuitenkin kävi, ettei heitä enään haluttanut\njalkaisin tipsutella kotia, vaan rupesipa kukko pähkinän-kuorista\npieniä vaunuja tekemään. Kun se sitten oli nuot valmiiksi saanut, meni\nkana niihin istumaan, sanoen kukolle: \"sinunhan nyt sopii hevoseksi\nruveta.\" \"No jopa joutavaa jotakin: ennen minä jalka-patikassa yksin\ntassuttelen kotia, kuin sinua vetää kingottamaan rupean; en maaren,\ntuohon en suinkaan suostu. Kutsin-laudalle kyllä menen istumaan ja\notan kuskiksi ruvetakseni, mutta itse minäkö vetämään? mitäpäs vielä,\nakkaseni! -- eipä tuosta tuumasta iki-päivinä kystä kypsy.\"\n\nHeidän siinä kinatessansa ankka kotkottaa kaakotteli: \"te\nvaras-roistot, kuka teidän käski tulla minun vuorelleni pähkinöitä\nsyömään! malttakaappa vain, kyllähän tuosta saunan saatte!\" ja hyökkäsi\nsamassa kukon kimppuhun. Mutta kukko ei ollut arkalasta kotoisin, vaan\nrupesi ankkaa ankarasti ahdistelemaan ja löylytti sitä kannuksillansa\nniin pahanpäiväisesti, että se viimein nöyrtyi armoa anomaan sekä\nmielellänsä suostui rangaistukseksi menemään valjaihin vaunujen\neteen. Kukko kutsin-laudalle kiipesi sekä rupesi ajajaksi, ja kelpo\nkyytiä sitten edellehen kiidettiin, kukon yhä huutaessa: \"juokse,\nriennä, ankkaseni, minkä vain kyntes kestävät!\" Kun kappaleen matkaa\nolivat kulkeneet, kohtasivat kaksi jalkaisin-astuvaa, nuppi-neulan ja\nsilmä-neulan. \"Hoi pidättäkää!\" nämät huusivat sekä sanoivat sitten:\n\"johan kohta tulee niin pilko pimeä, ett'emme edemmäksi enään osaa\naskeltakaan, ja ompa maantie kovin lokainen; pyydämme sentähden,\nsopisiko meidän päästä vaunuihin vähäksi matkaa; olemme olleet tuolla\nräätälien ravintolassa, ja oluen ääressä on tullut vähän viivytyksi.\"\nKoska olivat laihoja miehiä, jotka eivät isoa tilaa tarvinneet, otti\nkukko heidät molemmat vaunuihinsa, mutta täytyipä heidän kuitenkin\nluvata olla kukon ja kanan varpahia tallaamata. Myöhään illalla erään\nravintolan kohdalle ennättivät, ja kosk'eivät tahtoneet yöllä kulkea\nedemmäksi ja ankka, joka ei jaloiltansa muutoinkaan erin kiitettävä\nollut, jo rupesi sinne tänne hoipertelemaan, he nyt tuonne poikkesivat.\nIsäntä kyllä ensin verukkeita vähän veti, väittäen huonehiensa jo\nolevan vieraita liiaksikin täynnänsä ja ehkäpä itseksensä ajatellen:\n\"eihän noissa ylhäistä herras-väkeä,\" mutta he makeita sanoja siinä\nlaskivat, luvaten isännälle sen munan, minkä kana oli matkalla muninut,\nsekä että hän omaksensa saisi ankan, joka jok'ikinen päivä yhden munan\nmunisi, ja hän sitten vihdoin myöntyi laskemaan heitä yöksi talohonsa.\nNytpä oikein isostelemaan rupesivat tilaten nautittavaksensa jos\njotakin. -- Varhain aamulla, kun vasta vähän hämärsi ja kaikki vielä\nunen helmoissa makasivat, herätti kukko kanasensa, otti munan sekä\nnokki sen rikki, ja yhdessä siinä sitten sisällön söivät; mutta kuoren\nheittivät takkaan. Tuosta tipsuttivat silmäneulan luoksi, joka vielä\noli nukuksissa, ottivat sitä päästä kiinni ja pistivät sen isännän\ntuoli-tyynyhyn, mutta nuppineulan hänen pyyhin-liinaansa, sekä lensivät\nsitten, mitään hiiskumata kanervikon ylitse suoraa päätä matkoihinsa.\nAnkka, joka mieluimmin taivas-alla makasi ja sentähden oli pihalle\njäänyt, kuuli heidän lentää lehahtavan pois, hieroi unen silmistänsä,\nriensi likeiseen purohon sekä läksi uimaan tiehensä; ja nytpä se kyllä\npääsi liukkaammin liikkumaan, kuin eilen vaunuja vetäissänsä. Pari\ntuntia sittemmin isäntä vuoteeltansa nousi, pesi itsensä ja rupesi\npyyhin-liinalla silmiänsä pyhkimään, mutta silloin nuppi-neula häntä\nkasvoihin pisti, piirtäen niihin punaisen piirun toisesta korvasta\naina toiseen asti; sitten hän meni kyökkiin piippuansa sytyttämään,\nmutta tuskin hän takan viereen oli ennättänyt, jopa jo munan-kuoret\npoukahtivat häntä vasten silmiä. \"Noh tänä aamuna vasta kaikki päätäni\nkohden pyrkii,\" tiuskasi hän ä'issänsä ja istahti noja-tuoliinsa;\nmutta vilppaimman vilppaasti hän sieltä taas pystyhyn hypähti, kovasti\nkiljahtaen: \"ai voi tulimaista!\" sillä silmä-neula oli häntä vielä\npahemmin pistänyt eikä pistos tällä kertaa päähän sattunut. Nyt hän\nsuuttui silmittömäksi ja rupesi eilen illalla tulleita vieraitansa\narvelemaan näitten konnan-koukkujen virittäjäksi sekä riensi heitä\nhakemaan, mutta he jo kaikki olivat tipo tiessänsä. Isäntä silloin\nvalan vannoi, ett'ei hän ikänänsä enään talohonsa laskisi roisto-väkeä,\njotka kyllä osaavat tavaroita suuhunsa sutkia paljoltaankin, mutta\njättävät kaikki maksamata ja kiitoksen verosta vielä kaupan-päällisiksi\nharjoittavat senkin seitsemän koiran-kuria.\n\n\n\n\n9.\n\nPikku veli ja pikku sisar.\n\n\nPikku veli tarttui pienen sisarensa kätehen ja virkkoi: \"äitimme\nkuoltua ei meillä enään ole iloista hetkeä ollut; äitipuoli meitä joka\npäivä pieksee, ja jos häntä lähenemme, potkaisee hän jalallaan meitä\ntyköänsä. Ruo'aksi ei meille muuta anneta, kuin mitä muilta jääpi\nkovia leivän-kannikoita, ja parempi koiran tuolla pöydän alla; sille\nkuitenkin monta kertaa hyväkin palanen viskataan. Mutta voi armahtakoon\njos äitipuolemme tämän olisi kuullut! tule pois, lähtekäämme ulos\nmailmalle.\" Koko päivän he sitten niittuja, ketoja ja louhikoita\nsamosivat, ja kun satelemaan rupesi, lausui tyttö: \"Jumala ja meidän\nsydämmemme yhdessä itkevät.\" Illalla tultuaan isohon metsään olivat\nitkusta, nälästä ja pitkästä matkasta niin uuvuksissansa, että menivät\nonteloon puuhun istumaan ja nukkuivat sinne.\n\nSeuraavana aamuna heidän herätessänsä oli jo aurinko korkealla ja\npaistoi lämpimästi puun sisähän. Silloin sanoi veli: \"sisarueni,\nminua kovasti janottaa, jos lähtehen tietäisin, menisin juomaan; ja\nkuuluupa mielestäni veden lirinää jostakin.\" Sitten hän nousi sekä\notti sisartaan kädestä ja yhdessä he nyt läksivät lähdettä hakemaan.\nMutta tuo ilkeä äiti-puoli oli noita-akka, joka kylläkin oli huomannut,\nmilloinka nuot molemmat lapset kotoa karkasivat, sekä hiipinyt heidän\nperässänsä, salaa, kuten noidat ainakin, ja noitunut kaikki mitä\nsiinä metsässä löytyi lähtehiä. Kun sitten lapset liukkaasti kivien\nvälitse lirisevän lähteen löysivät, tahtoi poika juoda siitä, mutta\nsisar kuuli lirinästä kuiskattavan: \"joka minusta juopi, hän muuttuu\ntiikeriksi, joka minusta juopi, hän muuttuu tiikeriksi.\" Silloin\nhuusi pieni sisar: \"minä rukoilen sinua, veljyeni, elä suinkaan juo,\nmuutoimpa muutut pedoksi, joka on minua raateleva.\" Veli ei juonut,\nvaikka häntä kovasti janotti, vaan sanoi: \"kyllä odotan, kunnes jonkun\nmuun lähteen löydämme.\" Kun tuosta vähän matkan päästä toiselle\nlähteelle tulivat, kuuli sisar sieltä sanottavan: \"joka minusta juopi,\nhän muuttuu sudeksi, joka minusta juopi, hän muuttuu sudeksi,\" sekä\nhuudahti: \"älä juo, veliseni! muutoin muutut sudeksi ja syöt minun\nsuuhusi.\" Veli ei juonut, vaan vastasi: \"suostumpa vieläkin odottamaan,\nkunnes tulevan lähteen löydämme, mutta siitä minun täytyy juoda, sano\nmitäs sanot, sillä jano minua aivan hirveästi vaivaa.\" Ja kun sitten\nsaapuivat kolmannelle lähteelle, kuuli sisar sieltä suhisevan: \"joka\nminusta juopi, hän muuttuu metsä-kauriiksi, joka minusta juopi, hän\nmuuttuu metsä-kauriiksi.\" Pikku sisar silloin lausui: \"oi veljyeni,\nhartahasti sinua rukoilen, älä juo, muutoinhan sinä metsä-kauriiksi\nmuutut ja juokset minun luotani pois.\" Mutta veli oli lähteen reunalle\nkohta laskenut polvillensa, kumartunut alas-päin sekä juonut sen vettä,\nja heti kun ensi tipat olivat hänen huuliansa kastelleet, hän siinä\nmetsä-kauriiksi muuttuneena makasi.\n\nNyt pikku sisar noiduttua veli-parkaansa itki, ja itkipä myöskin\nmetsä-kauris, surullisena maaten hänen vieressänsä. Viimein tyttönen\nvirkahti: \"älä sure, kauris kultaseni, minä en ikänäni sinusta\nluovu.\" Sitten päästi hän kultaisen polustimensa sekä pani sen\nkauriin kaulahan, nykki itselleen kahiloita ja punoi niistä notkean\nnuoran. Tämän hän polustimehen sitoi ja rupesi siitä pikku eläintänsä\ntaluttamaan, astuen yhä edemmäksi metsään. Kovin kau'an käytyänsä\nsaapuivat viimein pienen huoneen edustalle; tyttö sinne sisälle\nvilkahti, ja koska se oli tyhjä, ajatteli hän: \"tänne meidän sopii\njäädä asumaan.\" Sitten hän kävi lehtiä ja sammalia noutamassa, teki\nniistä kauris-kullallensa pehmeän vuoteen, kokosi joka aamu itselleen\nmetsästä juuria, marjoja sekä pähkinöitä ja toi kauriille hienoa\nruohoa; tätä tämä söi hänen kädestänsä ja hyppiä poukkuroitsi iloissaan\nhänen ympärillänsä. Iltasin kun tyttö väsyneenä kalpasi lepoa, hän\nehtoo-rukouksensa luettuaan nojasi päänsä kauriin selkää vasten ja\nnukkui tälle tyynyllensä suloiseen unehen. Ja jos veljellä vain olisi\nhänen ihmis-muotonsa vielä ollut, olisivat he siellä viettäneet mitä\nihaninta elämää.\n\nJonkun aikaa he siinä sitten korvessa elelivät yksinänsä. Mutta\nkerrampa tuon maan kuningas kävi metsästys-retkellä samassa metsässä.\nSilloin kaikui puitten välistä torvien toitotukset, koirien haukunta\nsekä metsästäjäin iloiset huudot, ja kun kauris tuon kuuli, rupesi sitä\nkovasti haluttamaan sinne joukkohon. \"Voi sisarueni,\" se lausui, \"laske\nminut tuonne metsään, en saata enään mieltäni mitenkään malttaa,\" sekä\nrukoili yhä rukoilemistansa, kunnes sisar viimein suostui. \"Mutta,\"\nlisäsi hän, \"palaa illalla tänne takaisin luokseni, oven pidän\nteljettynä, ett'ei noita hurjia metsästäjiä sisälle pääsisi; ja jotta\nsinun tuntisin, koputa sinä ovea ja sano: 'sisarueni, laske minut\nhuonehesen,' sillä jollet lausu näitä sanoja, minä en aukaise.\" Nyt\nkauris huoneesta riensi, ja hyvä, hupainen sen oli ollaksensa tuolla\nulkona. Kuningas ja hänen metsästäjä-kumppaninsa sattuivat näkemään\ntuota somaa otusta sekä rupesivat tätä takaa ajamaan, mutta eipä sitä\nkäynytkään saavuttaminen, ja juuri kun luulivat jo saavuttamaisillaan\nolevansa, hypähti se pensaston toiselle puolelle ja katosi sinne.\nPimeän tultua juoksi se kotia ja koputti ovea, sanoen: \"sisar\nkultaseni, laske minut huonehesen.\" Silloin pieni ovi avattiin ja nytpä\nkauris tupaseen hyppäsi sekä lepäsi sitten vaivoistaan vuoteellansa\nkoko yön. Seuraavana aamuna alkoi jahti uudestaan, ja kun kauris taas\nkuuli torvien äänen sekä metsästäjäin \"hoi! hoi!\" huutoja, se ei enään\ntuvassa viihtynyt vaan sanoi: \"laske minut täältä, sisar kultaseni,\nminun täytyy päästä tuonne ulos.\" Sisar sille viimein oven avasi\nlausuen: \"mutta illalla pitää sinun taas oleman täällä ja sanoman\ntunnus-sanat.\" Nähtyänsä jälleen tuon pikku kaurihin, jonka kaulassa\nkultanauhanen kiilsi, kuningas ja hänen metsästäjä-kumppaninsa kaikin\nrupesivat sitä takaa ajamaan, mutta se heidän saavutettavaksensa\noli liian nopea ja vikkelä. Tätä sitten kesti kaiken päivää, kunnes\nmetsästäjät vihdoinkin saivat sen saarretuksi, ja joku sitä jalkaan\nhaavoitti hiukkasen, josta se rupesi nilkuttamaan ja verkalleen juoksi\ntiehensä. Silloin yksi metsästäjistä hiipi sen perästä aina tuon pikku\ntupasen edustalle saakka ja kuuli, mitenkä kauris huusi: \"laske,\nsisarueni, minut sisälle,\" sekä näki oven sille avattavan ja sitten\nkohta taas suljettavan. Metsästäjä tuon kaikki pani mielehensä, riensi\nkuninkaan luoksi sekä kertoi hänelle, mitä kaikkia hän oli nähnyt ja\nkuullut. Silloin sanoi kuningas: \"huomenna metsästystä vielä jatketaan.\"\n\nMutta sisar kovasti pelästyi nähdessänsä kauriin haavoitetuksi. Hän\npesi veren pois, levitti yrttejä haavan päälle ja lausui: \"pane maata\nvuoteelles, rakas kauriiseni, jotta taas paranisit.\" Mutta haava oli\nniin mitättömän pieni, ett'ei kauris seuraavana aamuna siitä enään\nollut millänsäkkään. Ja kun tuolta ulkoa taas kuului jahti-iloa, se\nvirkahti: \"empä saa enään mieltäni maltetuksi, minun sinne täytyy mennä\nmukahan; eihän minua kukaan juuri namin saa saavutetuksi.\" ltkein pikku\nsisar vastasi: \"nyt he sinun tappavat, ja minä olen yksinäni täällä\nmetsässä, koko mailman hylkäämänä: en maar sinua tuonne laske.\" \"Sitten\ntänne kuolen surusta,\" kauris väitteli, \"joka kerta, milloinka vain\nkuulen torven-toitotuksen, oikeimpa koipiani kippauttaa.\" Koska nyt ei\nvastustelemisesta enään apua lähtenyt, sisar suru-mielin avasi oven\nja kauris terveenä ja iloisena juoksi ulos metsähän. Sen sittemmin\nhuomattuansa kuningas sanoi metsästäjä-kumppaneillensa: \"pyytäkää nyt\ntuota vaikka päivän pitkään aina myöhään yöhön asti, mutta älköön\nkukaan sille mitään pahaa tehkö.\" Illalla auringon laskettua hän äsken\nmainitulle metsästäjälle lausui: \"tule nyt näyttämään minulle, missä\ntuo tupanen.\" Sitten sinne saavuttuansa koputti hän ovea, sanoen:\n\"sisarueni rakkahimpani, laske minut huonehesen,\" Silloin ovi aukeni ja\nkuningas astui tupahan, missä seisoi tyttönen niin ihanan ihana, ett'ei\nhän tuon vertaista ollut ennen nähnyt milloinkaan. Tyttö säikähti\nnähdessänsä, ettei tupaan tullutkaan hänen kauris-rakkahimpansa,\nvaan outo mies, jolla oli kulta-kruunu päässä. Mutta kuningas häneen\nystävällisesti katsahti, tarjosi hänelle kätensä ja lausui: \"tahdotko\nminua seurata linnaani ja ruveta rakkaaksi puolisokseni?\" \"Tahdompa\nmielelläni,\" vastasi tyttö, \"mutta myöskin metsä-kauriini pitää\nmyötäni laskettaman, sillä siitä en ikänäni eriä.\" Kuningas siihen\nsanoi vastaukseksi; \"tuo tykönäs olkohon koko elin-kautenasi, eikä se\nmilloinkaan ole minkään-lajista puutosta näkevä.\" Samassa metsä-kauris\ntuli sisälle juosten, ja sisar sen taas sitoi kaisla-nuorasta kiinni,\notti nuoran kätehensä sekä meni kauriinensa ulos tupasesta.\n\nKuningas tuon ihanan tytön nosti hevosensa selkään ja vei hänet\nlinnahansa, jossa sitten kumeat häät vietettiin. Hän oli nyt kuninkaan\npuolisona, ja kau'an he onnellisina yhdessä elelivät; metsä-kaurista\nkaikin puolin hyvästi hoidettiin, ja linnan puutarhassa se iloisena\njuoksenteli. Mutta tuo ilkeä äiti-puoli, jota paetaksensa lapset olivat\nmailman maita kiertelemään lähteneet, luuli vallan varmaksi, että\nmetsän pedot olivat tytön syöneet suuhunsa, ja että metsä-kauriiksi\nmuuttunut pikku veli oli jonkun metsästäjän luodista surmansa saanut.\nKuultuansa nyt, miten heidän oli hyvin käynyt sekä kuinka olivat\nonnellisia, syttyi hänen sydämmeensä kiukkuinen, sitä alati kalvaava\nkateus, eikä hän enään saanut muuta ajatelluksi, kuin ainoastansa miten\nhän vielä kerran saattaisi nuot molemmat kovan onnen omaksi. Hänen\noikea tyttärensä, joka oli ruma kuin rutto sekä silmä-puoli, häntä myös\nalin-omaa soimasi sanoen: \"vai kuninkaan-puolisona hän, minulle se onni\nolisi sopinut!\" \"Äläppäs ole milläskään,\" sanoi akka, häntä lepyttäen,\n\"milloin vain sopiva aika sattuu, kyllähän minä kynsiäni koetan.\"\nKun sitten jonkun ajan kuluttua, jolloinka kuningas juuri osasi olla\nmetsästämässä, hänen puolisonsa oli kauniin poika-lapsen synnyttänyt,\nmuuttihe tuo noita ilkeätär kamarirouvan muotohon, astui huonehesen,\nmissä kuninkaanna makasi, ja sanoi sairaalle: \"tulkaatte! jo on kylpy\nvalmiina, se on teille hyvää tekevä, ja teidän voimianne virkistävä,\nmutta joutukaatte, ett'ei vesi pääse jäähtymään.\" Noidan tytär myöskin\nsiinä oli saapuvilla, ja he nyt saunaan kantoivat tuon vielä voimatonna\nolevan kuninkaanaan sekä laskivat hänen kylpyammehesen; sitten läksivät\ntiehensä ja lukitsivat ovet perästänsä. Mutta saunan olivat niin\ntulikuumaksi lämmittäneet, että kuninkaan kaunis, ihana puoliso sinne\npiankin tukehtui.\n\nNämät tehtyään akka tyttärensä päähän pani hunnun ja asetti hänet\nkuninkaannan sijahan vuoteelle makaamaan. Hän hänen myöskin muutti\nkuninkaannan muotoiseksi, mutta eipä voinut toista silmää hänelle\ntoimittaa. Ett'ei kuningas tuota kuitenkaan huomaisi, täytyi pahasen\nmaata sillä kyljellä, minkä-puolinen silmä puuttui. Illalla kun\nkuningas kotia palattuansa kuuli, että hänelle oli poika syntynyt,\nihastui hän aivan iloiseksi ja riensi rakkaan vaimonsa vuodetta kohden,\nkatsoakseen, missä voimissa hänen puolisonsa. Silloin akka äkkiä huusi:\n\"voi hengen tähden! päästäkää alas uutimet, teidän puolisonne silmät\neivät vielä valoa kärsi, hänen täytyy saada olla rauhassa.\" Ja kuningas\npalasi takaisin, tietämätä, että vuoteella valhe-kuninkaanna makasi.\n\nMutta sydän-yön aikoihin, jolloinka kaikki nukkuivat, näki lapsen\nhoitaja, joka lasten-kamarissa istui kehdon vieressä yksin valvoen,\noven aukenevan ja kuninkaan oikean puolison astuvan huonehesen. Tämä\nlapsukaisen otti kehdosta, nosti sen syliinsä ja antoi sille juomista.\nSitten hän tyynyjä pöyhieli, laski lapsen taas vuoteelle ja pani\npeitoksi pienen hyöhen-tyynyn. Eikä hän myöskään metsä-kauristansa\nunhoittanut, vaan meni nurkkaan, missä se makasi ja silitteli sen\nselkää. Tuon tehtyänsä palasi hän, mitään puhumata, ulos ovesta.\nSeuraavana aamuna lapsen hoitaja kysyi vartioilta, oliko yöllä ketään\nliikkunut linnassa, mutta he vastasivat: \"ei suinkaan, sillä emme\nole ketäkään nähneet.\" Täten hän sitten tuli monena yönä eikä siinä\nsanaakaan hiiskunut; lapsen hoitaja hänen kyllä aina näki, mutta ei\nuskaltanut kellekkään siitä puhua mitään.\n\nKun nyt tuosta näin oli kulunut jonkun aikaa, rupesi kuninkaanna eräänä\nyönä puhumaan ja lausui:\n\n    \"kuinka kauris voi ja mun lapseni?\n    Kaksi kertaa vain tänne matkani.\"\n\nLapsen hoitaja ei hänelle mitään vastannut, mutta kun aave oli\nkadonnut, meni hän kuninkaan luoksi ja kertoi hänelle kaiken. Kuningas\nhuudahti: \"oi ihmettä! mitä tuo tietää! tahdompa itse valvoa lapsen\nluona tulevan yön.\" Illalla hän myös menikin lasten-kamariin, ja\nsydän-yöllä tuo aave sinne taas ilmaantui sanoen:\n\n    \"kuinka kauris voi ja mun lapseni?\n    yksi kerta vain tänne matkani;\"\n\nsekä vaali sitten lasta, kuten tavallisesti oli tehnyt, ennenkuin\nhän katosi. Kuningas ei arvannut häntä puhutella, mutta oli myöskin\nseuraavana yönä valvomassa. Aave silloin lausui:\n\n    \"kuinka kauris voi ja muu lapseni?\n    ah ei konsanaan tänne matkani!\"\n\nNytpä kuningas ei enään saanut mieltänsä maltetuksi, vaan riensi\naavehen luoksi sanoen: \"varmaankaan sinä et ole kukaan muu, kuin minun\nrakas puolisoni!\" Tähän aave vastasi: \"niimpä toden tottakin, sinun\noma puolisos minä olen,\" ja samassa silmän räpäyksessä hän Jumalan\narmosta taas heräsi henkihin sekä seisoi nyt siinä verevänä, raittihina\nja terveenä. Sitten hän kuninkaalle kertoi, minkä ilki-työn tuo häijy\nnoita tyttärinensä oli hänelle tehnyt. Kuningas heidät jätti oikeuden\ntuomittavaksi, ja molemmat he myös tuomittiin. Tytär vietiin metsään,\njossa pedot hänen raatelivat ruo'aksensa, mutta noita-akka viskattiin\nroviolle poltettavaksi sekä heitti siinä kurjan henkensä. Ja kun hän\ntuhaksi oli palanut, muuttui myöskin metsä-kauris saaden taas entisen\nihmis-muotonsa; mutta sisar ja veli elivät sitten onnellisina yhdessä,\nkunnes viimein Tuoni heidät korjasi tupihinsa.\n\n\n\n\n10.\n\nKolme pikku miestä metsässä.\n\n\nOli muinoin mies, jolta kuoli vaimo, sekä vaimo, jolta kuoli mies;\nmiehellä oli yksi tytär ja myöskin vaimolla oli yksi tytär. Tytöt,\njotka olivat tuttuja keskenänsä, kävivät kerran yhdessä kävelemässä\nja tulivat sitten vaimon huonehesen. Silloin tämä sanoi miehen\ntyttärelle: \"kuuleppas, kerro sinä isälles, että minua haluttaisi hänen\navio-puolisoksensa; sitten sinä joka aamu saat maitoa peso-veden\nverosta ja viiniä juotavakses, mutta minun oman tyttäreni täytyy\npestä itsensä vedellä, ja ainoastansa vettä hän saapi juodaksensa.\"\nKotia tultuansa kertoi tyttö isälleen, mitä vaimo oli puhunut. Mies\nsilloin virkkoi: \"mitä minun toki tulee tehdä? onhan naineella ilonsa,\nvaan hän myöskin tuskat tietää.\" Viimein, koskei ukko mihinkään\npäätökseen päässyt, riisui hän saappaan jalastansa ja sanoi: \"ota\ntämä saapas, jossa on läpi pohjassa, vie ylisille ja ripusta se\ntuonne isoon vaarnaan sekä kaada sitten siihen vettä. Jos siinä vesi\npysyy, tahdon taas mennä naimisiin, mutta jos tuo lävestä valuu, empä\ntoki menekkään.\" Tyttö teki, kuten häntä oli käsketty; mutta vesi\nläven veti umpehen, ja saapas piankin tuli täpö täyteen. Hän sitten\nisällensä ilmoitti, mitenkä oli käynyt. Tämä tuosta itse kapusi sinne\nylös katsomaan, ja nähtyänsä tytön olevan oikeassa läksi hän leskeä\nkosimaan, eikä aikaakaan, johan häät kosimisen lopuksi.\n\nKun seuraavana aamuna tytöt vuoteeltansa nousivat, oli siinä miehen\ntytärtä varten maitoa peso-veden verosta ja viiniä juotavaksi, mutta\nvaimon tytärtä varten paljasta vettä sekä pesemisen varalle että\nmyöskin juomaksi. Toisena aamuna oli kummankin vuoteen vieressä vettä\njuotavaksi sekä vettä peso-vedeksi. Ja kolmantena aamuna oli miehen\ntytärtä varten vettä pantuna sekä juomaksi että myöskin pesemisen\nvaralle, mutta vaimon tytärtä varten maitoa peso-veden verosta\nsekä viiniä juotavaksi, ja sillensä se vastakin jäi. Vaimo tuli\ntytär-puolensa veri-viholliseksi ja oikeimpa pani parastansa tehdäkseen\nhänen oltavansa päivästä päivään yhä tukalammaksi. Akan myöskin kävi\nkateeksi, että tytär-puoli oli ihana ja suloinen, mutta hänen oma\ntyttärensä inhoittavan ruma.\n\nKerta talvella, milloin maa oli kiven-kovassa roudassa sekä vuoret ja\nlaaksot paksussa lumi-peitteessä, vaimo paperisen hameen teetettyänsä\nkutsui tyttöä tykönsä ja lausui: \"pue tuo hame ylles ja lähde\nmetsähän sekä nouda sieltä minulle mansikoita kopallinen; minun\nniitä kovasti tekee mieleni:\" \"Voi! mahdottomimman mahdotonta tuo\nvarmaankin!\" vastasi tyttö, \"eihän talvella mansikoita kasva, maa on\nroudassa ja lumi kaikki kasvit peittää. Ja minkä tähden minun pitää\npaperi-hameessa menemän? onhan tuolla ulkona niin kylmä, että jopa\nsylkikin pakkaa suuhun jäätymään, tuuli paperisen vaattehen läpitse\npääsee ja orjan-tappurat sen repivät yltäni ihan repaleiksi.\" \"Vai\nkoetathan vielä vastustella!\" kiljasi äiti-puoli, \"korjaa sinä täältä\nkoipes pikimmän kautta äläkä minulle silmiäs näytä ennen, kuin tänne\nolet mansikoita tuonut täyden kopallisen.\" Sitten hän tytölle antoi\npikku palasen kovaa leipää, sanoen: \"tuossa runsaastikkin yhden päivän\nvara, vaikka sitä aamusta iltaan syödä nakertelisit\", sekä itseksensä\najatellen: \"tuolla ulkona hän varmaankin viluhun ja nälkään kuolee eikä\nikinänsä enään palaa nähtäviini.\"\n\nNyt totteli tyttö, puki paperi-hameen yllensä ja Iäksi menemään\nkoppanen kädessä. Yltä ympäri kaikkialla lumi maan peitteli eikä\npienintäkään viheriäistä kortta ollut missään nähtävissä. Metsään\ntultuansa huomasi hän pienen tupasen, jonka akkunasta kolme pikku\nmiestä tirkisteli. Hän meni tuonne ja koputti ovea, toivottaen hyvää\npäivää. Miehet käskivät tytön sisälle, ja tämä astui huonehesen sekä\nmeni istumaan rahille kiukaan viereen, siellä lämmitelläksensä ja\nsuurusta haukatakseen. Nytpä pikku miehet sanoivat: \"anna meillekkin\nmurunen.\" \"Aivan halusta,\" vastasi tyttö, jakoi pienen leipä-palansa\nkahtia ja antoi heille toisen puolen. He sitten kysyivät: \"mitäs sinä\nnäin sydän-talvella täällä metsässä kuljeskelet ohuissa vaatteissas?\"\n\"Voi,\" virkkoi hän vastaukseksi, \"minun täytyy hakea tämä koppa\nmansikoita täytehen enkä tohdi ennen palata kotia, kuin on marjat\nkoppasessa.\" Kun hän sitten oli saanut leipänsä syödyksi, nuot\npikkaraiset hänelle luudan antoivat sanoen: \"lakaise tällä lumi pois\ntaka-oven edustalta.\" Mutta tytön ulkona ollessa nuot keskenänsä\nhaastelivat: \"mitä hänelle lahjoittaisimme, koska hän on noin nöyrä ja\nhyvä sekä antoi meille puolen leivästänsä.\" Silloin sanoi ensimmäinen:\n\"minulta hän sen lahjan saapi, että hän joka päivä yhä ihanammaksi\ntulee.\" Toinen taas lausui: \"minä puolestani hänelle sen lahjoitan,\nettä kulta-rahoja aina hänen suustansa putoo, milloinka hän vain\nsanankin sanoo.\" Ja kolmas tuohon lisäsi: \"minä hänelle lahjaksi annan\nsen, että hän on kuninkahan saava puolisoksensa.\"\n\nMutta tyttö teki, mitä pikku miehet olivat käskeneet sekä lakaisi\nluudalla lumen pois tuon pienen huonehen takaa -- ja mitäpäs\narvelet hänen sieltä löytäneen? -- ihan kypsiä mansikoita, jotka\ntumman-punaisina tulivat lumen alta näkyviin. Nytpä hän kovin iloissaan\npoimi koppasensa täyteen, kiitti noita mies-pikkaraisia sekä juoksi\nkotia, viedäkseen marjat äiti-puolelle. Kun hän tupahan tultuaan \"hyvää\niltaa\" sanoi, poukahti kohta kulta-raha hänen suustansa laattialle.\nSitten hän kertoi, mitenkä hänen oli metsässä käynyt, mutta joka\nsanalta, minkä hän lausui, putosi kulta-rahoja hänen suustansa,\njotenka piankin peittivät tuvan koko laattian. \"Noh voi tavatonta,\"\nhuusi sisar-puoli, \"tuopa vasta röyhkeää ylpeyttä tuommoinen rahojen\nviskeleminen!\" mutta salaa hänen kävi kateeksi, ja rupesipa häntä\nitseänsäkkin haluttamaan tuonne metsään rahoja noutamaan. Äiti\nkuitenkin kielsi sanoen: \"älä lähde, tyttö rakkahimpani, ilma on\nkovin kylmä, sinä siellä varmaankin vilustuisit.\" Mutta koska tytär\nei hänelle hengen rauhaa heittänyt, suostui äiti tuohon viimein,\nteetti uhkeat turkit, puetti net tytön ylle sekä antoi hänelle evääksi\nvoita-leipää ja makeita kakkuja.\n\nTyttö meni metsään ja suoraa-päätä tuota pientä tupasta kohden.\nNuot kolme pikku miestä sieltä taas kurkisteli, mutta hän ei heitä\ntervehtinyt, vaan kömpi, heihin edes katsahtamattakkaan, sisälle\ntupahan, meni uunin ääreen istumaan sekä rupesi siinä syömään\nvoita-leipäänsä ja kakkujansa. \"Anna meille tuosta pikku riikunen,\"\nhuusivat kääpiöt, mutta tyttö vastasi: \"tuskimpa itsellenikään riittää,\nmitä siinä sitten muille annettavaa?\" Kun hän oli syömästä päässyt,\nsanoivat miehet: \"seh siinä luuta, lakaise sillä tuolta ulko-puolelta\nperä-oven edusta puhtahaksi.\" \"Mitä vielä!\" saivat vastaukseksi,\n\"lakaiskaa itse, enhän minä ole teidän palvelus-piikanne.\" Sitten\nnähtyänsä, etteivät he hänelle mitään aikoneet lahjoittaa, läksi\nhän ulos ovesta. Pikku miehet silloin keskenänsä haastelivat:\n\"mitä nyt hänelle antaisimme, koska hän on noin pahan-tapainen ja\nhäijy-sydämminen sekä niin kateellinen, ett'ei hän muille suo mitään\nhyvää?\" Ensimmäinen sanoi: \"minä sen lahjoitan, että hän päivästä\npäivään rumenemistansa rumenee.\" Toinen lausui: \"sepä minun lahjani,\nettä joka sanalta, minkä hän puhuu, ojakonna hänen suustansa kopsahtaa.\"\nKolmas virkkoi: \"senhän minä annan että kova, kurja kuolema hänen\nviimein perii.\" Tyttö taas tuolla ulkona haki mansikoita, mutta kosk'ei\nniitä nimeksikään mistään löytynyt, palasi hän vihoissansa kotihin. Ja\nkun hän sitten suutansa aukaisi, kertoakseen äidillensä, miten hänen\noli metsässä käynyt, kiepsahti joka sanalta suusta ojakonna, josta\nkaikki häntä rupesivat inhoamaan.\n\nNyt suuttui äiti-puoli vielä häijymmäksi eikä muuta enään ajatellut,\nkuin mitenkä hän jos jommoistakin mieliharmia saattaisi miehen\ntyttärelle, joka päivästä päivään tuli yhä ihanammaksi. Viimein otti\nhän kattilan, asetti sen tulelle ja rupesi siinä lankoja kiehuttamaan.\nKun langat olivat kiehutetuksi tulleet, ripusti hän net tuon tyttö\nparan selkähän, antoi hänelle kirveen ja käski hänen rientää joen\njäälle, hakata jäähän avannon sekä siellä viruttaa langat. Tyttö\ntotteli, meni, mihin häntä oli käsketty, ja rupesi jäähän avantoa\nhakkaamaan, mutta hänen siinä hakatessansa, tuli komeat vaunut kulkein\nja niissä istui kuningas. Vaunut pysähtyivät ja kuningas kysäsi:\n\"kuka sinä, lapsukaiseni, olet ja mitäs tuolla toimielet?\" \"Minä\nolen turvaton tyttö raukka, joka täällä lankoja viruttelen.\" Silloin\nkuninkaan tuli häntä surku, ja nähtyänsä, miten ihanan ihana tuo\ntyttönen, kysyi hän häneltä: \"tahtoisitko tulla mukahani?\" \"Oi aivan\nhalustakin,\" tämä vastasi, sillä hän oikein ihastuksiin joutui, kun\nkuuli pääsevänsä äidin ja sisaren nähtävistä.\n\nTyttö siis vaunuihin nousi ja läksi pois kuninkaan kanssa, ja kun he\nlinnaan olivat tulleet, pidettiin loistavat häät, kuten nuot pikku\nmiehet lahjojaan luvatessansa olivat ennustaneet. Vuoden kuluttua\nkuninkaan nuori puoliso pojan synnytti, ja kuultuansa tuota onnea\nkehuttavan tuli äiti-puoli tyttärinensä linnaan, ikään-kuin käydäksensä\nkuninkaannaa katsomassa. Mutta kun kerta kuningas oli lähtenyt\nulos eikä muita ketään ollut huoneessa, kaappasi tuo akka häijykäs\nkuninkaannaa päästä ja tytär häntä sääristä sieppasi, ja yhdessä hänen\nnyt nostivat vuoteelta sekä viskasivat akkunasta alas linnan ohitse\njuoksevaan virtaan. Sitten tytär ilkiö vuoteelle laskihe, ja äiti hänen\nniin visusti peitti, ett'ei päätäkään näkynyt. Kun sittemmin kuningas\npalattuansa huonehesen aikoi puolisoansa puhutella, kuiskasi akka:\n\"hiljaa, hiljaa, nyt ei sovi puhua, hän kovasti hikoilee, tänään teidän\npitää jättämän hänet rauhaan.\" Kuningas ei mitään pahaa aavistanut,\nvaan läksi pois sekä palasi vasta seuraavana aamuna, ja kun hän sitten\npuolisoansa puhutteli ja tuo makaava vastasi, pätkähti tämän suusta\njoka sanalta ojakonna kulta-rahan verosta, jommoinen aina ennen oli\nhänen puolisonsa suusta suikahtanut. Hän silloin kysyi, mitä tuo tiesi,\nmutta akka vastasi sen olevan kovan hikoilemisen synnyttämää, joka\npiankin taas muuttuisi entisellensä.\n\nMutta yöllä näki kyökki-poika sorsan tulevan uiden solkku-ränniä pitkin\nja kuuli sen sanovan:\n\n    \"nukutko, kuningas?\n    vai ootko valveillas?\"\n\nsekä, kun ei vastausta kuulunut, tuohon lisäävän:\n\n    \"mitä vieraani tehnevät?\"\n\nSilloin vastasi poika:\n\n    \"unen helmoissa lepäävät.\"\n\nSitten sorsa vielä kysäsi:\n\n    \"miten lapseni laita nyt?\"\n\nja sai tähän vastaukseksi:\n\n    \"kehtohonsa on viihtynyt.\"\n\nNytpä se kuninkaannan muotoon muuttuneena meni lapsen luoksi, antoi\nsille juotavaa, pöyhi sen vuodetta ja peitti sitä visusti, mutta sitten\nhän taas sorsaksi muuttui ja ui pois solkku-ränniä pitkin. Näin hän\nlinnassa kävi kahtena yönä, mutta kolmannen kerran siellä käydessänsä\npuhui hän kyökki-pojalle: \"mene jo sano kuninkaalle, että hän tänne\ntulisi, ottaisi mukaansa miekan ja kynnyksellä seisoen sillä kolmasti\nsivaltaisi pääni päällitse.\" Kyökki-poika silloin kuninkaan luo\njuoksi ja ilmoitti hänelle tämän; kuningas sitten kohta sinne riensi\nsekä sivalsi kolmasti miekallansa aavehen pään päällitse, ja kun hän\nkolmannen kerran oli tämän tehnyt, seisoi hänen edessänsä siinä hänen\npuolisonsa elävänä, pulskeana ja terveenä kuten ennenkin.\n\nNyt kuningas vasta ihastui, mutta kätki puolisonsa erähäsen kamariin\nsunnuntaiksi, jolloinka lapsi oli kastettava. Ja kun se oli kastettuna,\nkysyi hän: \"mitä ansaitsee se ihminen, joka toisen ottaa vuoteelta ja\nviskaa vetehen?\" \"Eipä parempaa palkkaa tuommoinen ilkiö,\" vastasi\nakka, \"kuin että hänet pistetään piikki-tynnyriin, joka vuorelta\nalas vetehen vieritetään.\" Silloin sanoi kuningas: \"sinä olet itse\njulistanut oman tuomios,\" ja käski palvelioitansa tuomaan tuollaista\ntynnyriä; semmoinen sitten tuotiinkin, akka tyttärinensä pistettiin\nsinne, pohja naulattiin kiinni ja tynnyri laskettiin vierimään vuorelta\nalas virtahan.\n\n\n\n\n11.\n\nKolme kehrääjä-akkaa.\n\n\nOli muinoin laiska tyttö, joka ei kehrätä viitsinyt, eikä äiti häntä\ntuohon työhön saanut, vaikka kuinkakin kehoitti. Viimein äidiltä\nloppui mielen-maltti ja hän kerran suuttui niin kovasti, että löi\ntyttöä, josta tuo rupesi ääneensä itkemään. Juuri silloin osasi\nkuninkaan puoliso kulkea sieltä sivuitse ja porun kuultuansa käski\ntämä pysäyttää hevoset, meni huonehesen sekä kysyi äidiltä, miksi hän\ntytärtään niin kovin rankaisi, että paha parkuna kadulle kuului. Vaimo\nei silloin kehdannut kertoa, mitenkä hänen tyttärensä oli laiska,\nvaan sanoi: \"minä en millään saa häntä kehräämästä, vaan yhä aina\nhän rukkiansa hyrryttelee, ja minä olen köyhä enkä kykene hänelle\npellavia tarpeeksi hankkimaan.\" Tähän kuningatar vastasi: \"minusta\nei mikään ääni suloisempi, kuin rukin-pyörän hyrinä, enkä koskaan\nole paremmalla tuulella, kuin tuota kuullessani; laskekaa tyttärenne\nminun mukahani linnaan, eipä minulta pellavia puutu, vaan kyllä tyttö\nsiellä kehrätä saapi vaikka kuinkakin paljon.\" Äiti tästä aivan ihastui\nja kuningatar otti tytön mukaansa. Heidän sitten tultuansa linnaan\ntämä tyttösen saatti kolmeen kamariin, jotka laattiasta kattoon\nolivat mitä hienoimpia pellavia täpö täynnänsä. \"Kehrää nyt minulle\nnämät pellavat,\" sanoi hän, \"ja kun tuo työ on sinulta valmistunut,\nsaat vanhimman poikani puolisokses; vaikka sinä olet köyhä, en minä\nsiitä huoli, sinun väsymättömässä ahkeruudessas on kyllä myötäjäiset\noivallisetkin.\" Tyttö pahanpäiväisesti pelästyi, sillä olipa vallan\nvarma, ett'ei hän noita pellavia saisi kehrätyksi, vaikka hän kolmenkin\nsadan vuoden vanhaksi eläisi ja joka päivä aamusta iltaan olisi\nahkerimmassa työssä. Yksikseen jäätyänsä rupesi hän sentähden itkemään\nja istui sitten siinä itkein sekä työhön ryhtymätä koko kolme päivää.\nNeljäntenä päivänä tuli kuningatar ja rupesi nähtyänsä, ett'ei vielä\nmitään ollut kehrättynä, tuota kummastelemaan, mutta tyttö itseänsä\nsillä puolusteli, että hän äitinsä kotoa kovin kaipasi, josta syystä\nhäneltä oli mahdottomaksi käynyt mihinkään toimeen ryhtyminen. Tämä\nkuningattarelle mieleen, mutta lähteissänsä hän sanoi tytölle:\n\"huomenna sinun pitää ruveta työhön.\"\n\nKun sitten tyttö taas oli yksinänsä, eipä hän ollenkaan ymmärtänyt,\nmikä nyt neuvoksi, ja astui huolissansa akkunan ääreen. Silloin hän\nnäki kolme vaimoa tulevan, joilla oli yhdellä leveä lättä-jalka,\ntoisella niin iso ala-huuli, että se leu'an peräti peitti, jopa\nroikkui alemmaksikin, ja kolmannella tavattoman leveä peukalo. Nämät\npysähtyivät akkunan eteen, katsahtivat sinne ylös ja kysyivät tytöltä,\nmikä häntä vaivasi. Hän heille valitti tuskansa ja he hänelle apuansa\ntarjosivat sanoen: \"jos lupaat käskeä meitä häihis, etkä häpee meidän\nseuraamme, vaan kutsut meitä tädikses ja lasket meidät hää-pöytähän\nistumaan, kyllä me sinun puolestas nuot pellavat piankin kehräämme.\"\n\"Aivan mielelläni minä tuon teen,\" vastasi tyttö, \"tulkaa vain sisälle\nja ryhtykää pian työhön.\" Sitten laski hän nuot eris-kummaiset vaimot\nsisälle ja teki heille tilaa ensimmäiseen kamariin, jonne istumaan\nmenivät, kehruu-työtänsä kohta alkaen. Yksi lankaa veti kuontalosta\nja polki rukkia, toinen lankaa kasteli, kolmas sitä kiersi sekä\nlöi sormellaan pöytähän, ja joka lyönniltä putosi laattialle mitä\nhienoimpia lankoja kaksikymmentä pasmallista. Kuningattarelta tyttö\nnuot kolme kehrääjää salasi ja näytteli, milloinka vain tämä kävi\nsiellä, hänelle aina, miten lankoja oli kosolta karttunut, eikä\nkuningatar kiitosta säästänyt. Kun ensimmäisestä kamarista kaikki oli\nkehrätty, mentiin toiseen sekä sitten kolmanteen, ja piampa sieltäkin\npellavat loppuivat. Nyt jätti nuot kolme vaimoa tytön hyvästi, sanoen\nlähteissänsä: \"älä vain unhoita, mitä olet meille luvannut, sillä jos\nsanassas pysyt, siitä onnesi alku.\"\n\nKun tyttö kuningattarelle oli näyttänyt pellavista tyhjät kamarit\nsekä tavattoman suuret lanka-kasansa, rupesi tämä häitä valmistamaan\nja sulhanen siitä oli iloissansa, että hän näin kätevän ja ahkeran\npuolison saisi, sekä kehui kovasti morsiantansa. \"Minulla on kolme\ntätiä,\" sanoi tyttö, \"ja koska he minulle ovat paljon hyvää tehneet,\nen mielelläni soisi heitä onneni päivänä unohdetuiksi; sallikaa siis,\nettä heitä häihin kutsun ja että heidät juhla-pöytään lasketaan.\"\nKuningatar ja ylkä tähän suostuivat. Kun sitten pidot alkoivat, nuot\nkolme vanhaa neitsyttä kummallisessa pu'ussa salihin astui, ja morsian\nheille lausui: \"terve tultuanne, rakkaat tätiseni!\" \"Hyi tuollaisia\nrumia sukulaisia,\" ylkä mutisi. Sitten hän lättä-jalkaista lähestyi ja\nkysäsi: \"mistä teille tuommoinen leveä jalka?\" \"Rukin-polkemisesta,\nrukin-polkemisesta,\" akka vastasi. Ylkä tuosta meni toisen tykö ja\nkysyi häneltä: \"mistä teille tuo kamalan pitkälle alaspäin roikkuva\nhuuli?\" \"Langan-kastamisesta, langan-kastamisesta,\" tuli vastaukseksi.\nNytpä hän kysyi kolmannelta: \"mistä teille tuommoinen tavattoman leveä\npeukalo?\" \"Langan-kiertämisestä, langan-kiertämisestä,\" vaimo vastata\ntokasi. Silloin prinssi pelästyneenä huudahti: \"älköön sinä ilmoisna\nikänä ihana morsiameni enään kajotko rukkihin!\" Näimpä tämä sitten\npääsi tuosta ikävästä kehräämisestä.\n\n\n\n\n12.\n\nHannu ja Maiju.\n\n\nSynkässä metsässä asui köyhä halon-hakkaaja vaimoinensa lapsinensa;\nnoita lapsia oli kaksi, Hannu niminen poika ja Maiju niminen tyttö.\nUkolla oli elanto niukassa, ja kerran, kun kova kato-vuosi maakuntaa\nrasitti, ei hän enään saanut perheellensä joka-päiväistä leipää\nhankituksi. Tuosta huolestuneena hän illalla suruissansa vuoteellaan\nvääntelihe, huokaili ja sanoi vaimollensa: \"mikähän viimein tästä\nlopuksi? kuinka saanemme elätetyksi nuot lapsi raukkamme, koska ei\nmeillä enään ole itsellämmekään suuhun pantavaa?\" \"Kyllä minä neuvon\ntiedän, ukkoseni,\" vastasi vaimo, \"huomen-aamulla ani varahin viemme\nlapset ulos tiheimpään metsähän, sinne heille valkean viritämme,\nannamme kumpaisellekkin leipä-palasen, lähdemme sitten työhömme ja\njätämme heidät tuonne. He eivät enään osaa takaisin kotia ja näin\nolemme heistä päässeet.\" \"Mahdotonta, akkaseni,\" sanoi mies, \"tuohon en\nsuinkaan suostu; enhän minä lapsiani raskisi metsään jättää yksiksensä,\npahat pedot heidät kohta raatelisivat saaliiksensa.\" \"Voi sinuas,\ntyhmää houkkioa,\" vaimo väitteli, \"kaikkein neljän meidän siis täytyy\nnälkään kuolla; kyllähän sinun siis jo sopii ruveta lautoja höyläämään\nruumiin-arkkujen varalle,\" eikä ukolle hengen rauhaa heittänyt, kunnes\nhänen vihdoin sai suostumaan. \"Mutta noita lapsi raukkoja minun\nkuitenkin käy sääliksi,\" valitteli mies parka.\n\nMyöskin molemmista lapsista oli nälkä unen karkoittanut, he makasivat\nhereillä sekä kuulivat, mitä äiti-puoli puhui isälle. Maiju katkerasti\nitki ja sanoi Hannulle: \"nyt olemme vallan hukassa.\" \"Ole ääneti,\nMaijaseni,\" Hannu vastasi, \"eipä liioin suremisen syytä, kyllä minä\nneuvon tiedän.\" Ja kun vanhemmat olivat nukkuneet, nousi poika\nvuoteeltansa, puki takin yllensä, aukasi ali-oven sekä hiipi ulos\npihalle. Siellä kuu kirkkaasti kumotti ja huoneen edustalla valkoiset\npii-kivet ikään-kuin hopealta hohtivat. Hannu maata kohden kumartui\nja pisti noita taskuihinsa niin monta, kuin mitä vain sai niihin\nmahtumaan. Sitten palasi hän huonehesen ja sanoi Maijulle: \"ole\nhuoleti, sisarueni, ja nuku rauhaan. Jumala ei ole meitä hylkäävä,\"\nsekä laskihe taas vuoteellensa.\n\nPäivän koittaessa, jo ennen auringon noustua, tuli vaimo ja herätti\nmolemmat lapset: \"nouskaa pois, te laiskurit, me ai'omme mennä metsään,\npuita noutamaan.\" Sitten hän kummallekkin antoi leipä-palasen, sanoen:\n\"tuossa on teille päivälliseksi, mutta älkää ennen sitä syökö, sillä\nmuuta ette enään saa.\" Maiju leivän otti vyö-liinaansa, koska Hannun\noli taskut kiviä täynnänsä. Sitten kaikin yhdessä läksivät metsähän.\nHetkisen heidän kuljettuansa Hannu hiukan pysähti kurkistaen taaksensa\nkotoa kohden, ja tätä tekoa hän sitten teki tuon tuostakin. Isä huusi:\n\"hoi Hannu, mitäs sinne jäät töllöttelemään? varo selkääsi ja korjaa\nkoipias.\" \"Isä kulta,\" Hannu vastasi, \"katselen valkoista kisuani, joka\ntuvan katolla istuu, minulle jää-hyvästit sanoen.\" Tähän vaimo virkkoi:\n\"sinä vasta hupsu, eihän siinä kissa mikään, se vain aamu-auringon\nvalaisema savu-torvi.\" Mutta Hannu ei ollutkaan kissaa katsellut,\nvaan joka kerta ottanut taskustansa ja heittänyt polulle yhden noista\nkiiltävistä kivistänsä. Heidän sitten kau'as metsään ennätettyänsä\nisä virkahti; \"ruvetkaatte nyt, lapset, puita kokoomaan, minä valkean\nai'on tehdä, ett'ei teidän tulisi vilu.\" Hannu ja Maiju nyt risuja\nkokosivat koko aimo kasallisen. Sitten risut sytytettiin palamaan, ja\nliekkien päästyä oikein leimahtelemaan sanoi vaimo: \"laskekaatte nyt,\nlapsukaiseni, maata valkean viereen ja levätkäätte siinä, me menemme\nmetsään puita hakkaamaan ja työstä päästyämme palaamme tänne, teitä\nnoutamaan.\"\n\nHannu ja Maiju valkean ääressä istuivat, ja kun tuli päivällisen\naika, söivät kumpanenkin leipä-palasensa. Ja koska yhä kirveen-ääntä\nkuului, luulivat isän vielä olevan lähistössä. Mutta eihän tuo\nkirveen kalketta ollutkaan, vaan olipa se kuivaan puuhun sidottu\noksa, jota tuuli sinne tänne heilutteli. Kun he siinä näin olivat\nkauan istuneet, väsymys heidän silmänsä ummisti, ja he sikeään uneen\nnukkuivat. Viimein kun heräsivät, oli jo pilkko pimeä. Maiju hyrähti\nitkemään ja sanoi: \"kuinka nyt enään osaamme metsästä kotia?\" Mutta\nHannu häntä lohdutteli: \"malta vain mieles kappaleen aikaa, kunnes\nkuu nousee, silloin kyllä käypä meiltä kotihin osaaminen.\" Ja kun\nsitten täysi-kuu oli nousut taivahalle, otti hän sisartaan kädestä ja\nläksi astumaan sitä tietä, jota pii-kivet, välkkyen ikään-kuin äsken\ntehdyt hopearahat, hänelle osoittivat. Koko yön käytyänsä pääsivät\nlapset päivän koittaessa viimeinkin isänsä huoneen portahille. He ovea\nkoputtivat, ja kun vaimo herättyänsä huomasi siellä Hannun ja Maijun\nolevan, kiljasi hän heille: \"te lapsi lurjukset siinä! mitä näin kau'an\nolette metsässä maata loikutelleet? me jo arvelimme, ettette enään\npalaisi kotia ollenkaan.\" Mutta isä oli iloissansa, sillä kovasti oli\nse hänen omaa-tuntoansa vaivannut, että hän noin oli jättänyt lapsensa\nmetsään yksiksensä.\n\nEipä aikaakaan, jopa jälleen kova kurjuus kaikkialla, ja lapset eräänä\nyönä kuulivat äidin maatessansa sanovan isälle: \"taas on meiltä kaikki\nruoka suden suussa, leipää enään on ainoastansa puoli kyrsänen ja\nsitten tulee lorun loppu. Lapsien täytyy tiehensä, viekäämme heidät\nedemmäksi metsään, jotta eivät enään kotia osaisi takaisin, muutoin me\naivan auttamattomiin joudumme.\" Miehen mielestä tuo kovin kamalalta\ntuntui ja hän ajatteli: \"parempi toki se, että lapsilles antaisit\nvaikka viimeisenkin leivän-murun.\" Mutta vaimo ei hänen puheitansa\nottanut kuullakseenkaan, vaan torui ja soimasi häntä alin-omaa. Joka\nkerran a:n on sanonut, kyllä se pian e:henkin ehtii, ja koska ukko jo\nyhden erän oli akkansa mieliksi myöntynyt, täytyi hänen taipua vielä\ntoisenkin kerran.\n\nMutta lapset nytkin osasivat olla hereillä ja kuulivat koko\nkeskustelun. Vanhempiensa nukuttua Hannu taas nousi vuoteeltaan,\nlähteäksensä ulos pii-kiviä noukkimaan, kuten menneelläkin kertaa,\nmutta vaimo oli oven lukinnut eikä Hannulta siis käynyt pihalle\npääseminen. Sisartansa hän kuitenkin lohdutteli sanoen: \"älä itke,\nMaijuseni, vaan nuku huoleti, kyllä Jumala armias meitä auttaa.\"\n\nAamulla varahin tuli vaimo ja ajoi lapset vuoteelta. Kumpikin he\nsaivat leipä-palasensa, mutta tuopa nyt oli paljon pienempi, kuin mitä\nentis-kerralla annettiin. Kun sitten metsähän mentiin, Hannu leivän\nmurensi taskussansa, pysäsi tuon tuostakin ja heitti maahan murusen.\n\"Mitäs sinä, Hannu, siinä töllistellen seisoskelet,\" ärjäsi isä, \"tule\ntiehes.\" \"Minä kurkistelen kyyhkystäni, joka tuolla istuu katolla ja\njää-hyväisiänsä minulle noikkailee,\" vastasi poika. \"Hassu sinä.\" sanoi\nvaimo, \"mikähän kyyhkynen siellä, tuohan on savu-torvi, jota aamuinen\naurinko valaisee.\" Mutta Hannu vähitellen pudotti kaikki leivän-palat\npolulle.\n\nVaimo vei lapset metsähän edemmäksi, kuin missä milloinkaan olivat\nennen käyneet. Sinne taas tehtiin iso valkea ja äiti sanoi: \"jääkää nyt\ntänne istumaan, ja jos teitä väsymys rupee vaivaamaan, sopii teidän\nnukkua vähäksi aikaa; me lähdemme metsään puita hakkaamaan, mutta illan\ntultua, kun työstä pääsemme, palaamme tänne takaisin, teitä noutamaan.\"\nPäivän jouduttua puolille, jakoi Maiju leivästänsä toisen puolen\nHannulle, joka oli omansa ripoittanut tielle. Sitten lapset nukkuivat,\nja jopa ennätti ilta, vaan ei ketään kuulunut noita raukkoja noutamaan.\nHe vasta heräsivät, kun yö jo oli pimennyt, ja Hannu Maijua lohdutteli\nsanoen: \"maltappas vain, Maijuseni, kunnes kuu nousee, silloin\nnäemme leivänmurut, joita polulle ripoittelin, net meitä kotihin\njohdattavat.\" Kuun noustua sitten läksivät liikkelle, mutta eivätpä\nleivän-murujaan enään löytäneetkään, sillä lintuja kedolla ja metsässä\nlenteli tuhansittain, ja nämäthän olivat noukkaansa nokkineet nuot\nmuruset. Hannu Maijulle sanoi: \"kyllä vielä kotia osaamme,\" mutta eivät\nosanneetkaan. He koko yön kävelivät sekä vielä seuraavan päivänkin\naamusta iltaan saakka, mutta ainahan vain metsää kesti, ja jopa nälkä\nheitä rupesi kovasti vaivaamaan, sillä eivät ollehet muuta saaneet\nsyötäväksensä, kuin mitä marjoja maasta vähäsen löysivät. Ja koska he\nolivat niin väsyksissänsä, että tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä,\npanivat erähän puun suojaan maata ja nukkuivat sinne.\n\nJo nyt oli kolmas aamu siitä, jona olivat isänsä mökistä lähteneet.\nTaas he astelemaan rupesivat, mutta eksyivät aina vain yhä edemmäksi\nmetsähän ja jo olivat aivan nääntymäisillänsä. Puoli-päivän aikoihin\nnäkivät oksalla istuvan kauniin lumi-valkian pikku linnun, joka niin\nsuloisesti lauleli, että he sitä kuuntelemaan pysähtyivät. Sitten se\nsiipiänsä kohottaen lentää lehahteli heidän edeltänsä ja he samaa\nsuuntaa läksivät astumaan, kunnes näkyi pikku tupanen, jonka katolle\nlintu istahti, ja lähemmäksi tultuansa lapset huomasivat seinien\nolevan leivästä sekä katon kakuista kyhättynä, mutta sulasta sokerista\nakkunojen. \"Nyt suuta oikein sukikaamme, koska kerrankin on kelpo\nateria saatavissa,\" sanoi Hannu. \"Minä katosta syön kappaleen, syö\nsinä, Maiju, akkunasta, sillä se makeimmalta maistunee.\" Poika kätensä\nkurotti sekä mursi katosta itselleen palasen, koettaaksensa, miltä tuo\ntulisi, ja Maiju ruutua nakertelemaan rupesi. Silloin tuvasta kimeä\nääni huusi:\n\n    \"kopsis, kopsis, kopistaa!\n    kukapa akkunaa koputtaa?\"\n\nja lapset vastasivat:\n\n    \"tuuli, tuuli,\n    taivon lapsi,\"\n\nsekä söivät vain syömistänsä, äänestä sen enempää huolimata. Hannu,\njonka mielestä katto aivan oivalliselta maistui, repi itsellensä siitä\nison palan ja Maiju kiskoi kokonaisen ympyriäisen ruudun irti, meni\nistumahan ja rupesi sitä syödä hotkottelemaan. Silloin ovi äkkiä aukeni\nja iki-vanha akka tuli sauvansa nojassa sieltä hiipien. Hannu ja Maiju\ntuosta niin pahasti pelästyivät, että maahan luikahti, mitä heillä oli\nhyppysissä. Mutta akka päätänsä nyykäytti sanoen: \"hei, lapsi kullat!\nkuka teidät tänne on tuonut? tulkaa sisälle ja jääkää minun luokseni,\ntäällä teitä ihana oltava odottaa.\" Hän otti heitä kädestä ja vei\nheidät tupahan. Siellä hyvää ruokaa tarjottiin, maitoa ja sokeroittuja\npannu-kakkuja, omenia ja pähkinöitä. Sitten heille kummallekkin\nvalmistettiin pehmeä, sievä vuode, ja Hannu ja Maiju panivat maata,\nluullen olevansa taivahissa.\n\nMutta paljasta teeskentelyä akan ystävällisyys, sillä olipa hän häijy\nnoita, joka lapsia väijyi ja oli leivästä huoneen laatinut, siten\nsaadaksensa noita tykönsä houkuteltuksi. Kuka sitten vain hänen\npauloihinsa sattui, sen hän tappoi, keitti ja söi suuhunsa, ja silloin\nhänen mielestänsä vasta oikea juhla-päivä. Kun Hannu ja Maiju olivat\nhuonetta lähestyneet, oli hän ilkeän naurun laskenut ja pilkka-suin\nmumissut: \"noh nuot eivät suinkaan kynsistäni pääse.\" Varkain aamulla\njo ennen lasten herättyä, nousi akka vuoteeltansa ja nähdessään, miten\nmolemmat suloisesti siinä lepäsivät pyöreä- ja puna-poskisina hän\nitseksensä jupisi: \"noistapa vasta uhallinen paisti paisuu.\" Sitten hän\nlahoilla sormillaan kaappasi Hannun ja kantoi hänet pieneen karsinaan.\nPoika kyllä pahasti parkui, mutta eipä huutamisesta apua: akka\nristikko-ovella karsinan suun sulki. Tuosta meni hän Maijun luoksi,\nherätti hänet pudistamalla ja ärjäsi: \"pian pystyhyn, sinä laiskuri!\nSinun pitää mennä noutamaan vettä sekä sitten keittää jotakin hyvää\nveljelles, joka syöttö-aikana läätissä istuu. Ja kun hän on oikein\nlihavaksi lihonnut, minä hänen syön suuhuni.\" Maiju rupesi katkerasti\nitkemään, mutta turhaan hän siinä porasi, hänen täytyi tehdä, mitä tuo\nnoita häijykäs vaati.\n\nNyt Hannu paralle mitä parahinta ruokaa keitettiin, mutta Maiju\nei muuta saanut kuin äyriäisen kuoria. Joka aamu akka hiipi\nkarsinan edustalle ja huusi: \"Hannu kuules, pistä tänne sormes,\ntunnustellakseni, joko sinuun lihaa rupeaa karttumaan.\" Mutta Hannu\npienen luun pisti ristikosta, eikä huono-silmäinen akka tuota\nhuomannut, vaan luuli sen Hannun sormeksi sekä ihmetteli, ett'ei se\nollenkaan lihoamista tehnyt. Näin kului neljä viikkoa ja Hannu yhä\nvielä pysyi yhtä laihana, mutta nytpä akalta loppui mielen-maltti, eikä\nhän enään kestänyt enempää odottamista. \"Hoi Maiju,\" hän tytölle huusi,\n\"mene vilppahasti vettä noutamaan. Hannu olkoon lihava taikka laiha,\nhuomenna minä hänet tapan ja keitän.\" Surusta sortuneena sisar raukka\nvedelle läksi ja kyyneleitä viljavalta valui hänen poskillensa. \"Armias\nJumala, auta meitä!\" hän huudahti, \"voi jospa sentään pedot olisivat\nmetsässä meidät syöneet, silloin olisimme kumminkin yhdessä kuolleet.\"\n\"Heitä hiiteen nuot lorusi,\" tiuskasi akka, \"ei niistä kuitenkaan apua\nlähde vähintäkään.\"\n\nAamulla varahin Maijun täytyi mennä valkeaa tekemään ja vesi-kaattilaa\nnostamaan tulelle. \"Ensiksi leipokaamme,\" virkkoi akka, \"jo on uuni\nlämmitettynä ja taikina vastattuna.\" Tämän sanottuansa lykkäsi\nhän tyttö paran lähelle uunin-suuta, josta korkealle leiskahteli\ntulen-liekit. \"Könni tuonne sisälle,\" sanoi noita, \"koettamaan, onko\nuuni tarpeeksi kuuma, että meidän sopii sinne pistää leivät.\" Ja sepä\nhänellä mielessä, että, kun Maiju uunissa kerran olisi, hän pian\nuunin-suun tukkisi, jotenka tyttö sinne jäisi paistumaan; ja sitten\nhän hänetkin aikoi syödä suuhunsa. Mutta Maiju kyllä yskän ymmärsi ja\nvirkkoi: \"empä tiedä, miten minun on meneteltävä; kuinkahan minä tuonne\npääsen sisälle?\" \"Voi sinuas, tyhmää tölleröistä,\" akka vastasi, \"onhan\nsiinä suuta suuremmankin varalle, senhän luulisi sinunkin näkevän,\nmahtuisimpa vaikka itsekin siitä sisälle,\" ja kömpi sitten likemmäksi\nsekä pisti päänsä uunihin. Silloin Maiju hänen tuuppasi sinne peräti\nsisähän, paiskasi rauta-oven kiinni ja lykkäsi etehen salvan. Hui miten\nhirveästi akka nyt rupesi tuolla ulvomaan! mutta Maiju tiehensä juoksi,\nja tuo jumalaton noita sinne jäi palamaan, siten saaden surkean surman.\n\nMaiju oiko-päätä Hannun luo riensi, aukasi karsinan oven ja huusi:\n\"Hannuseni, me nyt olemme pelastuneet, vanha noita on kuollut.\"\nHannu, silloin karsinasta kiiruhti, kuten oven au'ettua lintunen\nhäkistä. Nytpä lapset vasta olivat iloissansa, hyppelivät sinne\ntänne sekä suutelivat toisiansa. Ja koska ei heidän enään ollut\nmitään pelkäämistä, menivät sisälle noidan huonehesen, jossa oli joka\nnurkassa arkku helmiä ja kalliita-kiviä täynnänsä. \"Nämät toki parempia\nkuin pii-kivet,\" huudahti Hannu, pistäin taskuihinsa, mitä vain sai\nniihin mahtumaan, ja Maiju sanoi: \"myös minäkin tahdon jotain viedä\nkotihini,\" sekä ajoi vyö-liinansa täpö täyteen. \"Mutta nyt kiiruusti\nrientäkäämme pois täältä noitain-pesästä,\" muistutti Hannu. Pari tuntia\nsitten astuttuansa saapuivat ison veden rannalle. \"Tästä emme pääse\nylitse,\" sanoi Hannu, \"porrasta ei ole näkyvissä eikä siltaa.\" \"Eikä\nvenettäkään,\" jatkoi Maiju, \"mutta tuolla uipi valkoinen sorsa; jos\nsitä pyydän apuun, kyllä se meidät toiselle puoleen saattaa,\" sekä\nhuusi sitten:\n\n    \"Sorsa, sorsa!\n    tässä Hannu ja Maiju.\n    Souda meitä, sorsasemme,\n    anna selkäs veneeksemme!\"\n\nSorsa myöskin tuli heidän luoksensa, ja Hannu sen selkähän istahti\nsekä käski sisarensa tulla viereensä istumaan. \"Empä niinkään,\" Maiju\nvastasi, \"siitä sorsalle liian raskas taakka karttuisi, se meidät\nvieköön yhden erältään.\" Tämän tekikin tuo eläin kilttinen, ja kun\nsitten lapset toiselle rannalle päästyänsä olivat kappaleen aikaa\nkulkeneet, alkoi metsä heidän mielestänsä vetää yhä tutummalta, ja\njopa jo viimein kaukaa haamoitti heidän isänsä tupanen. Silloin he\njuoksemaan rupesivat, hyökkäsivät huonehesen ja kapusivat suorastaan\nisänsä kaulaan. Tuo ukko raukka ei ollut ilon-hetkistä nähnyt aina\nsiitä saakka, jolloinka hän oli lapset heittänyt metsään, mutta akan\noli kuolema korjannut. Maiju kaatamalla vyöliinansa tyhjensi, että\nkieriellen helmiä ja kalliita kiviä tuvan joka nurkkahan poukahteli, ja\nHannu taskuistansa niitä veteli kourallisen toisensa perästä. Nytpä\nhaihtui huolet kaikki, ja sulaa riemua nauttien he sitten yhdessä\nedelleen elelivät. Jo tuli satuni loppu, tuollapa hiiri juoksee; joka\nsen kiinni kaappaa, hän siitä uhkeat turkit saapi.\n\n\n\n\n13.\n\nKalastajasta ja hänen vaimostansa.\n\n\nOli muinoin kalastaja vaimoinensa, he pytyssä asuivat meren rannalla,\nja kalastaja kävi joka päivä ongella; ja hän onkimistansa onkieli.\n\nNäimpä hän kerta onkimassa istui, yhä tuijotellen kirkkahasen vetehen;\nja hän istumistansa siinä istuskeli.\n\nSilloin koukku pohjahan temmaistiin, kau'as alas syvyyteen, ja kun\nhän sen sieltä sai ylös vedetyksi, näkyi koukkuun tarttuneena iso\nkammelias. Tuo nyt lausueli: \"kuuleppas, kalastaja, minä sinua\nrukoilen, suo minun elää, minä en oikea kammelias olekkaan, vaan olempa\nkalaksi noiduttu prinssi. Mitä sinä siitä hyödyt, jos minun tapat? Ei\nminussa kuitenkaan maukasta lihaa; laske minut taas veteen ja päästä\nuimaan pois.\" \"Vai niin,\" sanoi ukko, \"suotta sinä siinä pitkiä puheita\nlatelet, sillä sellaisesta kammeliaasta, joka puhua osaa, en minä\nkumminkaan huolisi, vaan lähteköhön se uimaan vaikka minne,\" sekä\nviskasi kalan takaisin tuonne kirkkahasen veteen. Ja kammelias kohta\npohjaan pulahti, jättäen jälkeensä pitkän veri-juonen. Sitten kalastaja\nsieltä liikkeelle suorihe ja palasi vaimonsa luoksi pyttyhyn.\n\n\"No ukkoseni,\" vaimo kysäsi, \"oletko tänään saanut mitään?\" \"Empä\nniinkään,\" mies vastasi, \"sainhan kyllä kammeliaan, joka sanoi olevansa\nkalaksi noidutun prinssin, mutta sen minä menojansa menemään laskin.\"\n\"Tottahan toki itselles jotakin toivoit!\" akka tokasi. \"Mitä maar,\"\nsanoi ukko, \"enhän minä toivottavaa tiedä mitään.\" \"Voi sinuas,\" vaimo\nvalitti, \"kurjalta kuitenkin vetää ainainen pytyssä-asuminen, täällä\nhäijyltä haisee ja ompi ilkeä oltava; olisit edes pikku tupasen meille\npyytänyt! Riennä heti rantaan, huuda kammeliasta ja sano sille: 'me\nhalusta pienen tuvan tahtoisimme;' semmoisen tuo varmaankin on meille\nantava.\" \"Oi voi,\" pani mies vastaukseksi, \"ehkähän sentään lienee\nparasta olla menemätä?\" \"Älä siinä turhias mötise,\" tuiskasi akka,\n\"olethan sinä sen saanut onkeesi ja taas päästänyt tiehensä uimaan,\nvarmaankin se pyyntöhös suostuisi. Kierrä vain vilppaasti koipias!\"\nUkkoa ei oikein haluttanut, mutta eipä hän uskaltanutkaan akkaansa\nvastustella, vaan läksi, kuin läksikin, rantaan päin tassuttelemaan.\n\nHänen päästyänsä perille meri ylt'yleensä oli keltaisen viheriänä eikä\nse enään kirkkahana kiiltänyt kuten äsken, ja ukko nyt sanoa tokasi:\n\n    \"Timppi, timppi timpissä,\n    kampelainen meressä!\n    akkaseni Rikissa\n    pitää oman tahtonsa.\"\n\nSilloin kammelias tuli uiden ja sanoi: \"noh mitähän tuo sitten tahtoo?\"\n\"Ah voi,\" vastasi mies, \"sainhan minä sinut toki koukkuhuni, ja nytpä\nmuijani väittää, että minun olisi pitänyt jotakin itselleni toivoman.\nHäntä ei enään maita pytyssä asuminen, hän halusta tupasen tahtoisi.\"\n\"Pötki sinä kotihis,\" sanoi kammelias, \"jo semmoinen on hänellä.\"\n\nSilloin kalastaja meni kotia eikä hänen vaimonsa enään venynytkään\npytyssä, vaan olipa siinä pieni tupanen, ja vaimo penkillä istui\noven edustalla. Akka ukkoa kohta kädestä kaappasi sanoen: \"tuleppas\ntoki katsomaan, onhan meillä nyt paljonkin parempi oltava.\" Sitten\nhe sisälle menivät, ja oli maar huoneuksessa pikku porstua ja kaunis\npieni tupa kamarineen, siinä kumpaakin varten sievä vuode, sekä kyökki\nruoka-komeroineen, niissä seinät kaunihisti täynnänsä parahimpia\ntalon-kaluja, tina- ja messinki-astioita sekä mitä muuta talossa\ntarvitaan. Huoneen takana oli pieni piha, siinä kanat ja ankat,\nsekä sievä yrtti-tarhanen, jossa kasvoi ruoka-kasveja ja hedelmiä.\n\"Katsoppas vain\", sanoi vaimo, \"eiköhän tämä kaikki ole oikein soman\nsomaa?\" \"Niimpä niinkin,\" ukko vastasi, \"tämmöiseksi tämä myös\njääköhön: kyllä nyt meidän kelpaa tässä elää vallan tyytyväisinä.\"\n\"Sopineehan tuota ajatella,\" jupisi akka. Ja sitten vähän syötyänsä\nlaskivat levolle.\n\nKului tuosta kahdeksan ehkäpä neljätoistakin päivää. Silloin sanoi\nvaimo: \"kuuleppas ukkoseni, täällä kuitenkin asumme aivan ahtahalla,\npihakin on pieni ja yrtti-tarha liian vähänen; olisihan kammeliaan\nsopinut meille hankkia isompaakin taloa. Minä tahdon asua uljaassa\nkivi-linnassa, mene sinä kammeliasta hakemaan, se kyllä meille linnan\nlahjoittaa.\" \"Voi vaimoseni,\" lausui ukko, \"ompa talomme hyvä kylliksi;\nemmehän me mitään linnaa kaipaa,\" \"Vaiti sinä,\" vastasi akka, \"lähde\nvain liikkeelle, totta maar kammelias tuon meille toimittaa,\" \"Empä\nniinkään, akkaseni,\" väitti äijä, \"äskeisinhän se meille talon antoi\nenkä siis nyt tahdo taas mennä pyytämään, sillä siitä kammelias\nehkä suuttuisi.\" \"Mitä vielä,\" sanoi vaimo, \"eihän antaminen sille\npaljoa maksa ja aivan halusta se on mieltäs noudattava; joudu sinä\nvain menemään.\" Tuosta ukko alakuloiseksi eikä tahtonut mennä; hän\nitseksensä mutisi: \"väärinhän tuo,\" mutta menipä kuitenkin.\n\nKun ukko rantahan saapui, oli vesi punertavaa, tumman-sinistä, harmaata\nja sakeaa eikä enään, kuten viime kerralla, keltaisen viheriänä, mutta\nmeri kuitenkin tyynenä makasi. Hän silloin suustansa laski:\n\n    \"Timppi, timppi timpissä,\n    kampelainen meressä!\n    akkaseni Rikissa\n    pitää oman tahtonsa.\"\n\n\"No mitähän tuo sitten tahtoo,\" kysyi kammelias. \"Voi,\" virkkoi mies\nvallan surkean-näköisenä, \"hän tahtoo asua isossa kivi-linnassa.\" \"Mene\nsinä kotia, akkas jo seisoo linnan oven edessä,\" sanoi kammelias.\n\nSilloin ukko tiehensä läksi, kotiin palataksensa, mutta olipa, hänen\nsinne päästyänsä, siellä iso kivinen palatsi, ja hänen vaimonsa seisoi\nportahilla sisälle menemäisillään sekä tarttui hänen käteensä, sanoen:\n\"tule tänne, ukkoseni.\" Yhdessä sitten sisälle menivät, ja linnassa\noli marmoriset laattiat, oikeimpa kihisi palvelioita, jotka avasivat\nheille nuot isot ovet, seinissä oli kiiltävän kaunihit tapetit, ja\npöydät sekä tuolit olivat kaikki pelkästä kullasta tehtyjä, katosta\nriippui kristalliset kynttilä-kruunut, ja kaikki laattiat olivat\nmatoilla peitetyitä; pöydät parasta ruokaa ja parahimpia viinejä\ntäpö täynnänsä. Linnan takana oli iso piha, tallit ja navetat sekä\nvaunuja mitä komeimpia, ja olipa siellä iso, ihana puutarha, jossa\nkaunihimpia kukkia ja harvinaisimpia hedelmä-puita kasvoi, sekä runsaan\npuolen peninkulman pitkä huvi-puisto, jossa viljavalta vilisi hirviä,\nmetsä-kauriita, jäniksiä ja jos joitakin otuksia. \"Noh,\" sanoi akka,\n\"eiköhän tämä nyt kaunista.\" \"Ompa oivallista.\" ukko vastasi, \"ja\ntämmöiseksi myös jääköön; tässä kauniissa linnassa nyt tahdomme asua\nsekä pysyä tyytyväisinä.\" \"Käypihän tuota ajatteleminen,\" virkkoi\nvaimo, \"mutta ensiksi makuulle, sillä uni hyvät neuvot tuopi.\" Ja he\nlaskivat vuoteelle maata.\n\nSeuraavana aamuna päivän valjetessa akka ensimmäiseksi heräsi ja näki\nvuoteeltansa, miten ihana oli hänen edessänsä maisema. Ukko vielä\nnukkui ja akka häntä kyynäspäällä kylkeen kolhasi sanoen; \"nouse\npois, äijäseni, ja kurkista akkunasta pikkasen. Sopisihan meidän\nolla koko tämän maan kuninkaana. Mene kammeliaan luoksi, me tahdomme\nkuninkaaksi.\" \"Voi vaimoseni,\" ukko virkkoi, \"miksi me pyrkisimme\nkuninkaaksi, eipä minua semmoiseksi haluta.\" \"Noh,\" vastasi akka.\n\"kosk'ei kuninkuus sinulle kelpaa, tahdonhan minä ruveta siihen\nvirkaan. Kiiruhda kammeliaan luoksi, minä kuninkaaksi tahdon.\" \"Vaimo\nkultaseni,\" väitti mies, \"mitähän sinä kuninkaaksi? tuota minä en mene\npyytämään.\" \"Miksi et,\" ärjäsi akka, \"riennä ihan kohta, minun täytyy\nkuninkaaksi päästä.\" Silloin ukko läksi menemään, ollen kuitenkin kovin\nmieli-pahoillaan siitä, että hänen vaimonsa pyrki kuninkaaksi, sekä\nmutisten itseksensä: \"väärinhän tämä, väärinhän tämä.\" Hän ei tahtonut\nmennä, mutta menipä kuitenkin.\n\nJa kun hän rantahan tuli, oli meri aivan mustan-harmaana ja kuohui\nhirveästi. Siinä hän sitten sanomaan tokasi:\n\n    \"Timppi, timppi timpissä,\n    kampelainen meressä!\n    akkaseni Rikissa\n    pitää oman tahtonsa.\"\n\n\"No mitäpä hän tahtoo?\" kysyi kammelias. \"Voi, voi! hän kuninkaaksi\ntahtoo,\" ukko vastasi. \"Riennä sinä kotia,\" sanoi kammelias, \"jo hän on\nkuninkaana.\"\n\nSilloin ukko kotihin päin palasi, ja kun hän palatsin edustalle\nennätti, jopa linna oli entistä isompana, siinä korkea torni ja\nkauniit koristukset; oven edessä seisoi vartia, ja vallampa vilisi\nsota-miehiä rumpuineen torvineen. Hän sitten sisälle astui ja siellä\nkaikki marmoria ja pelkkää kultaa, siellä samettiset peitot ja isot\nkultaiset tupsut. Silloin salin ovet aukenivat; salissa oli koko\nhovikunta, siellä istui korkealla, kullasta ja timanteista tehdyllä\nvalta-istuimella hänen vaimonsa, päässä iso kulta-kruunu sekä kädessä\npelkästä kullasta ja kalleista-kivistä valmistettu valtikka, ja\nringissä seisoi valtaistuimen vieressä kummallakin puolin kuusi\nneitsyttä, toinen toistansa aina päätä lyhyempi. Ukko silloin sanoiksi\nvirkkoi: \"vaimo kultaseni, oletko nyt kuninkaana?\" \"Olen niinkin,\"\nvastasi akka, \"olenhan minä nyt kuningas.\" Siinä äijä sitten seisoi\nvaimoansa katsellen, ja kappaleen aikaa tuossa töllisteltyänsä hän\nvirkahti: \"oi akkaseni, sinä kuninkaana vasta kaunis! älkäämme\nnyt enään muuta mitään toivoko.\" \"Äläppäs vielä, ukko parka,\"\nvastasi vaimo, tullen kovin levottomaksi, \"aika minusta jo rupee\npahan-päiväisen pitkäksi käymään enkä kauemmin enään tätä kestä. Mene\nsinä kammeliaan luoksi, kuningas minä nyt kyllä olen, mutta keisariksi\nminun täytyy päästä.\" \"Mitäs nyt, rakkahimpani,\" kysyi mies, \"miksi\nsinä keisariksi pyrit?\" \"Kiiruhusti vain kammeliaan luoksi,\" käski\nakka, \"minä tahdon keisariksi.\" \"Voi vaimo kulta,\" vakuutti ukko.\n\"keisaria on mahdoton saada sinusta, sitä en arvaa kammeliaalta pyytää;\nonhan valtakunnassa keisari jo ennaltaan; keisariksi ei kammelias\nvoi sinua tehdä, eipä toden totta voikkaan.\" \"Vai niskoitteletko!\"\nkiljasi vaimo, \"olenhan minä kuningas ja sinä minun mieheni, korjaa\nkohta täältä koipes äläkä siinä vetkottele! heti sinne! koska tuo\nminun on voinut kuninkaaksi tehdä, piampa se kuninkaasta keisarin\nkyhää, minä keisariksi tahdon kuin tahdonkin; heti kohta liikkehelle!\"\nSilloin ukko paran täytyi mennä. Siinä sitten juosta luntutessansa\noli hän kovin huolissaan ja jupisi itseksensä: \"ei tästä hyvää synny,\neipä vainenkaan; hävyttömältähän vetää keisariksi tahtominen, kerran\nkammelias toki suuttunee noihin pyyntöihini.\"\n\nKun tuosta sitten ukko rantahan saapui, oli meri aivan musta ja sakea,\nkorkealle loiski lainehet ja tuuli kamalasti vinkui; ja mies raukkaa\nkovin kauhistutti. Mutta hän kuitenkin lausui:\n\n    \"Timppi, timppi timpissä,\n    kampelainen meressä!\n    akkaseni Rikissä\n    pitää oman tahtonsa.\"\n\n\"Mikä nyt taas hänen tahtonsa?\" kysäsi kammelias. \"Noh voi,\" vastasi\nukko, \"vaimoni keisariksi tahtoo.\" \"Mene kotia,\" kammelias virkkoi, \"jo\nhän on keisarina.\"\n\nNyt ukko läksi astumaan, ja kun hän kotiin pääsi, olipa koko linna\nkiiltävästä marmorista, siinä alabasteriset kuvat ja kultaiset\nkoristeet. Portahien edessä sota-miehiä marssieli, torvia toitotettiin\nja rumpuja päristeltiin, huonehissa palvelioina liikkui paroneja,\nkreivejä ja herttuita; nämät ukolle avasivat ovet, jotka olivat\npelkästä kullasta tehtyjä. Ja kun hän sisälle astahti, istuipa hänen\nvaimonsa siellä valta-istuimella, joka oli yhdestä kulta-lohkareesta\nkyhätty ja koko kahden peninkulman korkuinen; päässä hänellä oli kolmen\nkyynärän korkea, rubineilla sekä muilla kalleilla kivillä koristettu,\niso kultainen kruunu, toisessa kädessä valtikka, toisessa valtio-omena,\nja valta-istuimen molemmin puolin seisoi kaksi riviä henki-vartioita,\ntoinen aina järjestään toistansa lyhyempi, alkain pisimmästä, kahden\npeninkulman mittaisesta jättiläisestä jopa aina pienimpään kääpiöhön,\njoka tuskin oli sakari-sormen pituinen. Ja hänen edessänsä seisoi iso\nparvi ruhtinaita ja hertuita. Ukko sitten likemmäksi astui ja sanoi;\n\"no vaimoseni, oletko nyt keisarina.\" \"Olen niinkin,\" tämä vastasi,\n\"olenhan minä keisari.\" Silloin ukko asettihe häntä oikein katselemaan,\nkatsoa tuijotteli siinä kotvasen ja sanoi sitten: \"hoi, vaimo kulta,\nmitenkä olet keisarina kaunis!\" \"Hoi, ukko rahjus!\" akka tuohon\ntiuskasi, \"mitäs siinä seisoa töllöttelet? minä nyt olen keisarina,\nmutta tahdon paaviksi ruveta, mene kammeliaan luoksi!\" \"Mitä, akka\narmaani!\" vastasi mies, \"jopa nyt jotakin tahdot! paaviksi sinun on\nmahdoton päästä, ei semmoista ole koko kristikunnassa useampaa kuin\nyksi ainoa, paavia ei kammelias voi sinusta tehdä.\" \"Lähde liikkeelle,\nmies,\" ärjäsi vaimo, \"minä paaviksi tahdon, mene heti, vielä tänään\ntäytyy minun paaviksi päästä.\" \"Empä niinkään,\" väitti mies, \"sitä\nen ota pyytääkseni, tuommoisesta ehkä vielä paha meidät perii, sillä\njulmastihan se liialta vetää, eihän kammeliaassa ole miestä tekemään\nsinusta paavia.\" \"Turhaa lorua tuo,\" akka vihoissaan kirkasi, \"joka\nkeisariksi kykenee tekemään, se voipi myöskin paaviksi tehdä. Riennä\nvilppahasti! olempa minä keisari ja sinä minun mieheni, kyllä minä\nsinut panen liikkeelle.\" Nytpä ukko pahasti pelästyi ja läksi\nmenemään, mutta kovasti oli hän nuloillansa sekä vapisi ja värisi,\ntuskin pystyssä pysyen. Raju myrsky ankarasti riehui, taivas pilvehen\npeittyi ja tulipa pimeä, kuten illalla, lehdet puista sinne tänne\nlentelivät, meri ikään-kuin kiehuen tavattomasti kohisi, loiskuen\nrantaa vasten korkealle ilmahan, ja kaukana näkyi laivoja, joista\nhätä-ampuna kuului, ja jotka auttamattomissa aalloilla ajelehtivat.\nKeski-taivaalla kuitenkin vielä oli sininen kohta, mutta etelästä\nuhkasi kova raju-ilma. Silloin ukko pahassa tuskassa ja pelko povessa\nastui rantahan sanoen:\n\n    \"Timppi, timppi timpissä,\n    kampelainen meressä!\n    akkaseni Rikissä\n    pitää oman tahtonsa.\"\n\n\"Noh mitäpä hän tahtoo?\" sanoi kammelias. \"Voi,\" vastasi mies, \"hän\npaaviksi tahtoo.\" \"Palaa sinä kotia, jo hän on paavina,\" pani kammelias\nvastaukseksi.\n\nNyt ukko kotihin pötki, ja kun hän sinne pääsi, siellä iso kirkko,\npaljaita palatseja ympärillä. Hän sitten väki-joukon läpitse kirkkohon\ntunkeusi; mutta siellä sisällä tuhansia kynttilöitä valoansa levitteli,\nentistä korkeammalla valtaistuimella siinä hänen vaimonsa istui\nkultaisissa vaatteissa ja päässä kolme isoa kulta-kruunua, hänen\nympärillänsä kaikkialla vallitsi komeinta kirkollista komeutta,\nmolemmin puolin valta-istuinta oli kynttilöitä kaksi riviä, isoin\nisoimman tornin kokoinen, pienin taas pienimmän silmä-neulan\nsuuruinen, ja kaikki keisarit sekä kuninkaat hänen jalkainsa juuressa\npölyisillään ryömivät, suudellen hänen kenkiänsä. \"Vaimoni,\" sanoi\nukko, suoraan luoden silmänsä hänehen, \"oletko nyt paavina?\" \"Olen\nkuin olenkin,\" tämä vastasi, \"paavi minä nyt olen.\" Silloin mies\nhäntä oikein katselemaan asettui, ja tuntuipa ukosta, ikään-kuin olisi\nkirkasta aurinkoa katsellut. Siinä sitten hetken aikaa töllöteltyänsä\nhuudahti hän: \"oi vaimoseni, nythän vasta ihanan ihana olet, paaviksi\ntultuas!\" Mutta akka, kankeana kuin puu, tuossa jäykkänä istui eikä\nrahtuakaan liikahtanut. Silloin ukko sanoa tokasi: \"no akkaseni,\npysy nyt tyytyväisenä, olethan nyt paavi, ja ihan mahdoton sinun on\nenään päästä paremmaksi.\" \"Tahdonhan tuota ajatella,\" vastasi vaimo.\nSitten molemmat läksivät levolle, mutta akka ei tyytyväinen ollut eikä\nahneudelta saanut nukutuksi, hän aina vain mietti, miksikä hänen vielä\nkävisi pyrkiminen.\n\nUkko, joka päivän pitkän oli juoksennellut, vaipui kohta sikeään uneen,\nmutta vaimo ei hiukkaakaan nukahtanut, vaan vääntelihe, kääntelihe\nvuoteellansa koko yön, yhä aina ajatellen, miksi merkilliseksi hän\nvielä tahtoisi, mitään mieluista kumminkaan enään keksimätä. Silloin\npäivä valkenemista teki, ja aamu-ruskoa huomatessaan kohotti hän\npäätänsä, akkunasta ulos katsellaksensa, ja kun hän nyt näki auringon\nnousevan, pöllähti kohta hänen mieleensä: \"ahah, entä jos minustakin\ntulisi auringon ylentäjä, kuun kullan kuljettaja.\" \"Ukko hoi!\" hän\nsitten kohta huusi, kolhasten miestänsä kylkehen, \"herää pian ja riennä\nkammeliaan luoksi! minä elävän Jumalan vertaiseksi tahdon.\" Ukko vielä\noli unen horroksissa, mutta pelästyi niin pahan-päiväisesti, että hän\nvuoteelta kolahti laattialle. Hän luuli väärin kuulleensa, hieroi\nsilmiään ja kysäsi: \"mitä sanoit, vaimo kulta?\" \"Voi ukkoseni,\" vastasi\nakka, \"jollen auringon ylentäjäksi, kuun kuljettajaksi pääse, on minun\nihan mahdotonta tätä tuskaani kau'emmin kestää; enhän ilon hetkistäkään\nenään tule näkemään, ellen itse kykene noita taivan-valoja ohjaamaan.\"\nSitten hän niin julman vihaisesti ukkoon katsahti, että äijä parkaa\noikein rupesi pöyristyttämään, sekä lisäsi: \"heti kohta liikkeelle!\nminä elävän Jumalan vertaiseksi tahdon.\" \"Oi rakkahimpani,\" mies\nvirkahti ja lankesi polvilleen hänen eteensä, \"tuota ei kammelias voi,\nvaikka hän sinusta on keisarin, jopa paavinkin tehnyt. Hartahimmasti\nsinua rukoilen, pysy paavina äläkä pyri mahtavammaksi!\" Silloin akka\nniin silmittömäksi suuttui, että päässä hiukset vihasta paisuivat\npörrölleen, kavahti sängystä seisoalle sekä potkaisi ukkoa, kirkuen\nkamalasti: \"tuommoista en kau'emmin kärsi, empä vainen kärsikkään;\nkorjaa kiiruhusti koipes, taikka --!\" Nytpä ukko housut jalkahan ja\nsitten hullun hurjasti juoksemaan.\n\nMutta ulkona niin tavaton tuuli raivosi, että äijä rahjus tuskin\npystyssä pysyi, huoneita kukistui, puita kumohon kaatui, vuoret\ntutisivat, kallion-lohkareita mereen vyöri, taivas oli piki-mustana,\nukkonen ankarasti jyrisi, salamoita leimahteli ja meri niin kamalasti\nkuohui, että sen mustat lainehet kirkontornin- ja vuoren-korkuisina\nsekä valko-, vaahtopäisinä pilviä kohden kohosivat. Ukko ei saattanut\nedes omia sanojaan kuulla, kun sitten rantahan tultuaan hurjasti huusi:\n\n    \"Timppi, timppi timpissä,\n    kampelainen meressä!\n    akkaseni Rikissä\n    pitää oman tahtonsa.\"\n\n\"Noh mitä tuo nyt vieläkin tahtoo?\" kysyi kammelias. \"Voi sentään\",\nukko valitti, \"tahtoopa hän elävän Jumalan vertaiseksi.\" \"Tassuta sinä\nkaunihisti kotia,\" kuului vastaukseksi, \"akkas jo taas pytyssä istuu.\"\nJa siellä he vielä tänäkin päivänä istuvat.\n\n\n\n\n14.\n\nTuhkapöpö.\n\n\nErään rikkaan miehen vaimo sairaana makasi. Tämä kun tunsi loppunsa\nlähenevän, kutsui vuoteensa ääreen ainokaisen tyttärensä ja sanoi\nhänelle: \"lapsi rakkahimpani! pysy hurskaana ja hyvänä, niin sinua\narmias Jumala aina on auttava, ja minä taivaasta tahdon puoleesi\nkatsahtaa sekä olla tukenasi.\" Sitten hän silmänsä ummisti ja nukkui\nkuoleman uneen. Tyttö joka päivä kävi äitinsä haudalla itkemässä\nsekä pysyi hurskaana ja kilttinä. Talven tultua hauta valkoiseen\nlumi-vaippahan peittyi, ja kun keväällä aurinko taas oli siltä\npeittehen riisunut, otti mies itsellensä toisen vaimon.\n\nTämä vaimo oli miehen kotiin mitassansa tuonut kaksi tytärtä, jotka\nkyllä olivat kaunihia ja kasvoiltaan valkeita, mutta ilkeitä ja\nmusta-sydämmisiä. Silloin tytär-puoli paralle alkoi kovat päivät.\n\"Sopiiko tuommoisen tyhmän tallukan olla meidän kanssamme tuvassa,\"\nnuot sanoivat, \"joka leipää tahtoo syödä, hän otsansa hiellä sitä\nitselleen ansaitkoon; ulos huonehesta, sinä kyökki-piika!\" Tytöltä nyt\nriisuttiin hänen kauniit vaatteensa, hänen yllensä pantiin vanha harmaa\nnuttu ja jalkahan puu-kengät. Sitten pilkaten hänen veivät kyökkiin.\nSiellä hän täytyi olla kovassa työssä, täytyipä nousta makuultaan jo\nennen päivän koittamista, noutaa vettä, tehdä valkeaa, keittää ja pestä\nastiat. Päälle päätteeksi sisaret yhä ehtimiseen häntä kiusasivat jos\njollakin tavoin, pilkkasivat häntä sekä heittivät häneltä pavut ja\nlinssit takkaan, josta hänen sitten täytyi net taas noukkia tuhasta.\nVaikka iltasin työstä kovin väsyneenä ei hän koskaan vuoteelle päässyt,\nvaan takalla oli tuhassa hänen makuu-sijansa. Ja koska hän sentähden\naina oli tomussa ja likainen, nimittivät häntä _Tuhkapöpöksi_.\n\nTapahtuipa kerta, että isä markkinoille lähteissään kysyi molemmilta\ntytär-puoliltansa, mitä tuliaisia tahtoisivat. \"Koreita vaattehia,\"\nvastasi toinen, \"helmiä ja kalliita kiviä,\" taas toinen. \"Mutta sinä\nTuhkapöpö, mitä sinä tahtoisit?\" \"Ensimmäisen oksan, joka palatessanne\nrapsasee teidän hattuhunne; taittakaa, isä kulta, se minulle.\" Tämä\nsitten kumpaisellekkin tytär-puolelle osti koreat vaatteet, helmiä ja\nkalliita kiviä, ja kun hän paluu-matkallaan viidakon kautta ratsasti,\nsattui hänehen pähkinäpuun-oksa ja työnsi hänen päästänsä hatun.\nSilloin hän oksan taittoi poikki ja otti sen mukaansa. Kotia tultuansa\nhän tytär-puolilleen antoi mitä nuot olivat itsellensä toivoneet,\nsekä Tuhkapöpölle pähkinäpuun-oksan. Tuhkapöpö häntä kiitti, meni\näitinsä haudalle, istutti sinne oksan ja itki siellä niin kovasti,\nettä kyyneleet viljavasti valuen kastoivat maan. Mutta oksa juurtui ja\nkasvoi kauniiksi puuksi. Tuhkapöpö sitten joka päivä kolmasti kävi sen\njuurella itkemässä ja rukoilemassa, ja jok'ikinen kerta puuhun tuli\nvalkoinen lintunen, joka sieltä nakkasi tytölle alas, mitä ikänänsä hän\nitselleen toivoi.\n\nKerta kuningas toimitti pidot, joitten oli määrä kestää kolme päivää,\nja joihin kutsuttiin koko valtakunnan kaikki kauniit neitoset, jotta\nhän pojallensa valitsisi morsiamen. Molemmat sisar-puolet kuultuansa,\nettä hekin pitoihin pääsisivät, tulivat aivan hyvillensä, huusivat\nTuhkapöpöä ja sanoivat: \"kamppaa hiuksemme, harjaa kenkämme ja kiinnitä\nsolkemme, me häihin menemme kuninkaan linnahan.\" Tuhkapöpö totteli,\nmutta itku-silmin, sillä hänkin olisi mielellään noihin tanssi-pitoihin\nmennyt, ja rukoili äiti-puoltansa laskemaan häntäkin sinne. \"Vai sinä\nTuhkapöpö,\" tämä vastasi, \"vai sinäkin, tomu-töllö, lika-löllö, häihin\ntahdot, vaikk'ei sinulla vaatteitakaan ole! vai tahdot tanssimaan,\nvaikka peräti olet kenkien puutteessa!\" Mutta koska tyttö, tuosta\nhuolimata, rukoilemistansa yhä rukoili, tiuskasi hän viimein: \"tuonne\nolen papuja tuhkaan viskannut vadillisen, jos net sieltä saat\nnoukituksi kahtena tuntina, pääset mukahan.\" Tyttö nyt taka-oven kautta\npuutarhaan meni ja huusi: \"te kyyhkyset, te varpuset, te ilman pienet\nlintuset! tulkaatte nyt minua auttamaan, jotta saisin\n\n    kipposeeni hyvät kaikki,\n    huonot kaikki kupuhunne.\"\n\nSilloin kyökin-akkunasta lensi sisälle kaksi pientä valkoista\nkyyhkystä, sitten turturi-kyyhkysiä sekä viimein suhisten ja hyristen\nkaikellaisia pikku lintuja, mitä ilmassa lentelee, ja laskeusivat\ntakalle tuhan ympäri. Ja kyyhkyset päätänsä nyykyttäen rupesivat\nnokkimaan pik, pik, pik, pik, ja sitten muutkin samaten pik, pik, pik,\npik, sekä kokosivat kipposeen kaikki hyvät pavut. Tuskin oli tunti\nkulunut, jopa linnut työnsä tehtyään kaikin taas lensivät tiehensä.\nSitten tyttö kipposen kantoi äiti-puolelleen sekä oli iloisena, koska\nnyt luuli häihin pääsevänsä. Mutta tuo sanoi: \"mitä vielä, Tuhkapöpö,\nsinä vain naurettavaksi joutuisit, eipä sinulla sopivia vaatteita ole\netkä osaa tanssia.\" Kun tästä tyttö rupesi itkemään, lausui akka: \"jos\nyhtenä tuntina tuhasta saat noukituksi papuja kaksi vadillista, pääset\nsinne mukahan,\" kuitenkin ajatellen itseksensä: \"tuota ei hän suinkaan\nsaa toimehen.\" Sitten ämmä papuja kaasi tuhkaan kaksi vadillista, mutta\ntyttö perä-ovesta puutarhaan meni ja huusi: \"te kyyhkyset te varpuset,\nte ilman pienet lintuset! tulkaatte nyt minua auttamaan, jotta saisin\n\n    kipposeeni hyvät kaikki,\n    huonot kaikki kupuhunne.\"\n\nSilloin akkunasta lensi kyökkiin kaksi valkoista kyyhkystä ja sitten\nturturi-kyyhkysiä sekä viimein suhisten ja hyristen kaikellaisia pikku\nlintuja, mitä ilmassa lentelee, ja laskeusivat istumaan takalle tuhan\nääreen. Ja kyyhkyset päätänsä noukuttaen rupesivat nokkimaan pik, pik,\npik, pik, ja sitten muutkin samaten pik, pik, pik, pik sekä kokosivat\nkaikki hyvät pavut kipposeen. Eikä puolta tuntia vielä ollut kulunut,\nkun jo linnut työnsä tehtyään kaikin sieltä lensivät tiehensä. Nytpä\ntyttö kipposen kantoi äiti-puolellensa, ollen kovin iloissaan ja\nluulleen häihin pääsevänsä. Mutta akka sanoi: \"ei tuosta sinulle apua;\nmukaamme et pääse, sillä olethan vallan vaatetten puutteessa etkä osaa\ntanssia; paljasta häpeää me sinusta saisimme.\" Sitten hän tyttöhön\nselin kääntyi ja läksi kopein tyttärinensä tiehensä.\n\nKun nyt kotona ei enään ollut muita ketään, meni Tuhkapöpö äitinsä\nhaudalle pähkinä-puun juurelle ja huusi:\n\n    \"puu pieni! vaattehet, vaattehet\n    anna mulle hopeiset, kultaiset.\"\n\nSilloin lintu hänelle heitti alas kullasta ja hopeasta kudotun hameen\nsekä hopealla koristetut, silkkiset kengät. Hän kohta hameen puki\nyllensä ja pisti kengät jalkaansa sekä läksi häihin. Mutta eivät hänen\nsisarensa eikä äiti-puoli häntä tunteneet, vaan luulivat joksikin\nvieraaksi kuninkaan-tyttäreksi, sillä ihanan kaunis hän oli kultaisissa\nvaatteissaan. Tuhkapöpöä eivät ollenkaan ajatelleet, luullen hänen\nlikaisena makaavan kotona. Kuninkaan poika meni tuota ihanaa neitosta\nvastaan, otti häntä kädestä ja tanssi hänen kanssansa. Muusta\nkenestäkään ei prinssi huolinut tanssikumppaniksensa eikä laskenut\nkädestään hänen kättänsä, ja aina kun joku tuli tyttöä tanssiin\npyytämään, sanoi hän: \"tämä on minun kumppanini.\"\n\nNäin nyt tyttö tanssi iltaan asti, jolloin hän kotihin tahtoi. Mutta\nkuninkaan poika sanoi: \"minä tulen kanssasi, sinua saattamaan,\" sillä\nhän toivoi saavansa tietää, mistä tuo kaunis neitonen. Mutta tämä\npakoon puikahti ja juoksi kyyhkys-huonehesen. Nyt odotti kuninkaan\npoika, kunnes tuli Tuhkapöpön isä, ja kertoi hänelle, että tuo vieras\ntyttö oli kyyhkys-lakkahan juossut. Silloin ukko ajatteli: \"entä jos se\nolisi minun tyttäreni,\" sekä tuotti sinne kirveet ja kanget, joilla\nkyyhkys-huoneen ovi särjettiin; mutta siellä sisällä ei ollut ketään.\nJa kun isä vaimoineen tytär-puolineen tuli kotia, makasi Tuhkapöpö\nlikaisissa rääsyissään takalla tuhassa ja himeä öljy-lamppu paloi hänen\nvieressänsä; sillä Tuhkapöpö oli taka-oven kautta vilppaasti pujahtanut\nkyyhkys-lakasta ja rientänyt pähkinä-puun juurelle; siellä oli hän\nyltänsä riisunut sekä laskenut haudalle kaunihit vaatteensa, lintu oli\nnet taas korjannut ja tyttö sitten pukeunut harmahasen nuttuunsa sekä\nmennyt kyökkiin venymään tuhkahan.\n\nSeuraavana päivänä, jolloin pidot uudestaan alkoivat, ja kun vanhemmat\nsekä sisar-puolet, taas olivat sinne lähteneet, meni Tuhkapöpö\npähkinä-puun juurelle ja sanoi:\n\n    \"puu pieni! vaattehet, vaattehet\n    anna mulle hopeiset, kultaiset.\"\n\nSilloin lintu nakkasi alas hänelle vielä uhkeammat vaatteet, kuin\nnuot eiliset. Ja kun hän näissä vaatteissaan häihin ilmaantui, hänen\nihanuutensa kaikkia oikein hämmästytti. Mutta kuninkaan poika, joka\noli hänen tuloansa vartonut, tarttui kohta hänen käteensä ja tanssi\nainoastaan hänen kanssansa. Jos kuka muu hyvänsä tuli tyttöä tanssiin\ntahtomaan, vastasi hän aina: \"tämä on minun tanssi-kumppanini.\" Sitten\nillan tultua neitonen tahtoi pois, ja kuninkaan poika hänen peräänsä\nläksi katsoakseen, mihin huonehesen hän menisi; mutta tämä nähtävistä\npääsi ja juoksi puutarhaan huoneen taakse. Siinä seisoi kaunis,\niso puu, jossa oli oivallisia päärynöitä, ja puuhun tyttö kapusi\nsukkelasti, kuten orava, eikä kuninkaan poika tietänyt, mihinkä neito\noli joutunut. Mutta hän odotti, kunnes osasi Tuhkapöpön isä tulla,\nja sanoi sitten hänelle: \"tuo vieras neitonen on päässyt pakenemaan\nja luulempa hänen kiivenneen tuohon päärynä-puuhun.\" Äijä silloin\najatteli: \"entä jos se olisi minun tyttäreni,\" ja toimitti sinne\nkirveen sekä hakkasi puun poikki, mutta siinä ei ollut ketään. Ja kun\nmuut kotia tulivat kyökkihin, makasi siellä Tuhkapöpö tuhassa, kuten\nennenkin, sillä hän oli toiselta puolelta liepsahtanut puusta alas,\nvienyt pähkinä-puun juurelle nuot kauniit vaatteensa linnulle sekä\npukenut harmaan nuttunsa ylleen.\n\nKolmantena päivänä, kun vanhemmat ja sisar-puolet jo poissa olivat,\nmeni Tuhkapöpö taas äitinsä haudalle ja puhui puulle:\n\n    \"puu pieni! vaattehet, vaattehet\n    anna mulle hopeiset, kultaiset.\"\n\nNyt lintu puusta hänelle heitti niin komean ja loistavan pu'un, että\nsen vertaista tuskin oli koskaan nähty, ja kengätkin olivat pelkkää\nkultaa. Kun hän sitten näissä vaatteissa häihin tuli, syntyi kaikissa\nkummastus semmoinen, ett'eivät kylliksi saaneet hänen ihanuuttansa\nkiitetyksi, Ainoastaan hänen kanssansa kuninkaan poika tanssi ja\nsanoi aina, milloinka vain joku muu tyttöä tanssiin vaati: \"tämä\non minun tanssi-kumppanini.\" Kun tuli ilta, Tuhkapöpö sitten kotia\ntahtoi ja kuninkaan poika häntä aikoi saattamaan, mutta tyttö niin\nvilppahasti pakoon juoksi, ettei prinssissä ollut miestä seuraamaan.\nTämä kuitenkin keinon oli keksinyt, hän oli portaat kaikki panettanut\npikehen; siihen kiinni tarttuneena neitoselta jäi vasen kenkä, hänen\nkiitäessänsä pois. Kuninkaan poika korjasi kengän, joka oli pieni,\nsievä ja pelkästä kullasta tehty. Seuraavana aamuna hän meni Tuhkapöpön\nisän luoksi ja vakuutti hänelle: \"ei kukaan muu ole puolisokseni\npääsevä, kuin se, jonka jalkaan tämä kultainen kenkä sopii.\" Silloin\nmolemmat sisar-puolet ihastuivat, sillä olipa heillä kauniit jalat.\nVanhempi ensin otti kengän sekä meni kamariin sitä koettamaan, ja hänen\näitinsä seisoi vieressä. Mutta isoa-varvasta ei hän kenkään sisälle\nsaanut, sillä olipa se liian pieni; silloin äiti hänelle veitsen antoi\nsanoen: \"leikkaa varvas poikki! jos sinä kuninkaannaksi pääset ei sinun\nenään tarvitse jalkaisin liikkua.\" Tyttö varpaan leikkasi poikki,\npinnisti kengän jalkaansa, kärsi tuskansa hiiskumata, vavahtamata\nja meni ulos kamarista kuninkaan pojan luoksi. Tämä sitten tytön\notti morsiameksensa, nosti hänet hevosensa selkään ja ratsasti hänen\nkanssansa kotia-päin. Mutta heidän kävi matkansa haudan sivuitse,\nsiellä pähkinä-puussa istui kaksi pikku kyyhkystä ja nämät huusivat:\n\n    \"kopsu sä, kopsu sä,\n    vertä nyt on kengässä;\n    ei se jalkaan sopiva,\n    koska morsian oikea vielä istuu kotona.\"\n\n    Nyt prinssi tytön jalkaan katsahti ja näki vertä siitä tippuvan. Kohta\n    hän hevosensa käänsi, vei takaisin kotia tuon\n    väärän, kavalan morsiamen ja sanoi: \"eihän tämä oikea\n    olekkaan, toisen sisaren pitää kenkää koettaman.\" Tuo sitten kamariin\n    meni ja sai kuten saikin kenkähän varpaansa,\n    mutta kanta-pää ei mahtunutkaan. Silloin äiti hänelle veistä\n    tarjosi sanoen: \"leikkaa kanta-päästä kappale, jos sinä kuninkaannaksi\n    pääset, ei sinun enään tarvitse jalkaisin astella.\"\n    Tyttö kanta-päästänsä kappaleen leikkasi, sai kengän pingoitetuksi\n    jalkaan, kärsi tuskansa hiiskumata, vavahtamata\n    ja tuli ulos kamarista kuninkaan pojan luoksi. Hän nyt tytön sanoi\n    morsiameksensa, nosti hänet ratsunsa selkään ja\n    läksi hänen kanssaan tiehensä. Mutta kun pähkinä-puun\n    ohitse kulkivat, istui siinä kaksi kyyhkystä, jotka huusivat:\n\n    \"kopsu sä, kopsu sä,\n    vertä nyt on kengässä;\n    ei se jalkaan sopiva,\n    koska morsian oikea vielä istuu kotona.\"\n\nKuninkaan poika silloin alas-päin katsahti tytön jalkaan ja jopa näki\nhänen valkoisen sukkansa aivan punaiseksi sekä vertä kengästä vuotavan.\nNytpä hän hevosensa käänsi ja toi väärän, kavalan morsiamensa takaisin\nkotia. \"Eipä tämäkään oikea ole\", sanoi hän. \"eikö teillä enään\nmuuta tytärtä?\" \"Ei muuta,\" vastasi ukko, \"kuin ainoastansa pieni,\nkitu-kasvuinen Tuhkapöpö parka, joka minulle vaimo vainajastani jäi,\nhäntä ei millään muotoa sovi teidän morsiameksenne ajatellakkaan.\"\nKuninkaan poika silloin pyysi, että tuokin tuotaisiin sisälle, mutta\näiti-puoli vastasi: \"eihän se suinkaan sopivaa, tyttö raiska on\nliian likainen ihmisten nähtäviin tullaksensa.\" Prinssi kuitenkin\nkaiken mokomin tahtoi hänen nähdä, ja heidän täytyi mennä Tuhkapöpöä\nkutsumaan. Tämä ensin pesi silmänsä ja kätensä puhtaaksi, meni sitten\nsisälle sekä kumarsi kuninkaan pojalle, joka tuon kultaisen kengän\nhänelle kurotti. Silloin tyttö pallille istahti, riisui jykeän\npuu-kenkänsä, pisti jalkaansa kulta-kengän sekä sovitteli sitä vain\npikku riikusen, ja jopa se jalassa istui, kuten valettuna. Mutta kuin\nTuhkapöpö ylös-päin katsahti, silloin huomasi prinssi, että tuo oli\nsama tyttö, joka oli hänen tanssi-kumppaninansa ollut, ja huudahti:\n\"siinähän vasta oikea morsian onkin!\" Äiti-puoli ja molemmat sisaret\npahasti pelästyivät ja oikein vaalenivat kiukusta; mutta kuninkaan\npoika nosti Tuhkapöpön hevosensa selkään sekä ratsasti hänen kanssansa\npois. Kun tuosta pähkinä-puun ohitse ajoivat, nuot kaksi valkoista\nkyyhkystä sieltä huusi:\n\n    \"kopsu sä, kopsu sä,\n    eipä vertä kengässä;\n    se ei enään ahdista,\n    koska ompi muassa morsian tuo oikea.\"\n\nJa näin huudettuansa tulivat molemmat lentäen puusta alas sekä istuivat\nTuhkapöpön olka-päille, toinen oikealle, toinen vasemmalle, ja sinne\njäivät istumaan.\n\nSitten kun kuninkaan pojan häät olivat vietettävissä, tuli nuot\npetolliset sisarukset, koettivat mairitellen päästä sisar-puolensa\nsuosioon ja olivat hänen onnestansa iloisia olevinansa. Morsius-parin\nmennessä kirkkoon kävi vanhempi heidän oikealla, nuorempi heidän\nvasemmalla puolellansa; siinä kyyhkyset kumpaiseltakin toisen silmän\npuhkasivat; ja kun sitten palattiin pois kirkosta, kävi vanhempi\nvasemmalla ja nuorempi oikealla puolella, silloin kyyhkyset taas toisen\nsilmän nokkivat kumpaisellakin. Ja näin he siis koko elin-kaudeksensa\nrangaistiin ilkeydestään ja kavaluudestansa.\n\n\n\n\n15.\n\nHolle Rouva.\n\n\nEräällä leskellä oli kaksi tytärtä, joista toinen oli kaunis ja ahkera,\ntoinen ruma ja laiska. Mutta äiti tuota rumaa ja laiskaa piti paljonkin\nrakkaampana, sillä se hänen oikea, oma tyttärensä oli, mutta toisen\ntäytyi olla kyökkyrinä sekä tehdä talon kaikki työt. Joka päivä tyttö\nparan täytyi istua valta-tien varrella kaivon ääressä sekä kehrätä\nniin ahkeraan, että vertä sormista juoksi. Tapahtuipa nyt kerta, että\npuola aivan vereen tuli; silloin hän, sitä viruttaaksensa, vettä kohden\nkumartui, mutta puola hänen kädestänsä luikahti ja putosi kaivoon.\nTyttö tästä itkemään, juoksi sitten äiti-puolensa tykö ja kertoi\nhänelle, kuinka oli onnettomasti käynyt. Tämä tyttöä kovasti torui ja\nsanoi julmistuneena: \"koska puolan olet veteen pudottanut, mene itse\nnoutamaan sitä sieltä ylös.\" Silloin tyttö kaivolle palasi ymmärtämätä,\nmikä neuvoksi, ja kovassa tuskassansa hän kaivohon hypähti, puolaa\nhakemaan. Siinä hän tainnuksiin meni, ja kun sitten tuosta taas\nvirkosi sekä oli entisellensä tointunut, huomasi hän ihanalla niityllä\nolevansa; siellä auringon-paiste kirkas ja kukkia tuhansittain. Tyttö\nnyt niittyä astelemaan, ja sattuipa hänen eteensä uuni, joka oli leipiä\ntäynnä; mutta leivät huusivat: \"ota meidät ulos, ota meidät ulos,\nmuutoin pahasti palamme, aikaa jo kypsiksi kypsyimme.\" Silloin hän\nleipi-lapiolla net kaikki uunista otti. Sieltä sitten meni edemmäksi\nja näkipä puun, jossa oli omenia äärettömästi ja joka huusi: \"pudista\nminua, pudista minua, omenani kaikki kypsiä ovat.\" Tyttö nyt puuta\npudistelemaan, että omenoita sieltä ikään-kuin sateli maahan, ja siksi\nhän siinä pudisteli, ettei puussa enään omenaa ainoatakaan; ja yhteen\nläjään kaikki koettuansa läksi hän polkua pitkin eteen-päin. Viimein\nhän edessänsä huomasi huoneen, josta kurkisteli vanha rouva; ja koska\ntämän suusta torrotteli tavattoman pitkät hampaat, pelästyi tyttö\npahasti sekä aikoi juosta tiehensä. Mutta rouva hänelle huusi; \"miksi\npelkäät, lapsi kulta? jää minun luokseni! jos sinä kaikki talon työt\ntarkasti toimitat, olet hyvin menestyvä; se vain tärkein tehtäväsi,\nettä vuoteeni huolellisesti valmistat ja polstareita kelpo tavalla\npöyhielet, niin että niistä höyheniä tuoksuu oikein tuoksumalla, sillä\nsilloin maahan lunta satelee; minä olen Holle rouva.\" [Siksi Hessissä\nsanotaan, kun lunta sataa: Holle rouva vuodettansa pöyhii.] Koska\nakka häntä noin ystävällisesti puhutteli, rohkaisi tyttö mielensä\nja suostui palvelukseen rupeemaan. Hän myöskin kaikki tehtävänsä\ntoimitti rouvan mieliksi ja pöyhi polstarit niin kovasti, että höyheniä\nhuoneessa lenteli, kuten pyry-ilmalla lumi-höytyviä; sempä tähden hänen\nolikin siellä oikein hyvä oltava, pahaa sanaa ei hänelle sanottu,\nja joka päivä hän syötäväksensä sai sekä keitettyä että paistettua.\nKau'an aikaa tyttö sitten Holle rouvan luona oleskeli, mutta rupesipa\nvähitellen alakuloiseksi käymään, vaan ei ensin itsekään tietänyt,\nmikä häntä vaivasi. Vihdoin hänelle toki selveni, että häntä kalvasi\nkoto-ikävä; ja vaikka hänellä nyt siellä kylläkin oli tuhat vertaa\nparempi oltava, kuin mikä kotona häntä odotti, toivoi hän kuitenkin\ntuonne pääsevänsä. Hän sentähden rouvalle sanoi: \"minun on tullut kova\nikävä kotiani, ja vaikka täällä kaikin puolin on hyvä ollakseni, en\nkuitenkaan enään millään muotoa viihdy tänne jäämään, minun täytyy\npalata omaisteni luoksi.\" Tähän Holle rouva vastasi: \"sepä minulle\nmieleen, että sinua kotikin haluttaa, ja koska olet minua uskollisesti\npalvellut, tahdon itse saattaa sinut ylä-ilmoille takaisin.\" Sitten\ntämä tyttöä otti kädestä ja vei hänet ison portin eteen. Tuopa nyt\naukeni, ja juuri kun tyttö portista astui, tuli aika kulta-sade, ja\nkaikki kulta tyttöhön tarttui, peittäen hänet kiireestä kanta-päihin.\n\"Se sinulle palkaksi siitä, että olet uskollinen ollut,\" virkkoi Holle\nrouva ja antoi myöskin puolan, joka tytöltä oli kaivoon pudonnut.\nSitten portti kiinni suljettiin, ja samassa tyttö oli maan päällä,\nlikellä äitinsä huonetta, ja kun hän pihalle tuli, seisoi kukko kaivon\nkannella, laulaen:\n\n    \"kukkelikeeka!\n    tänne palannut on meidän kultainen piika.\"\n\nSiitä hän huonehesen astui äitinsä etehen, ja koska hän kokonaan oli\nkullassa, otti sekä äiti että sisar häntä aivan ystävällisesti vastaan.\n\nNytpä tyttö kaikki kertoi, miten hänen oli käynyt, ja kuultuansa, millä\ntavoin tuo oli suuren rikkautensa saanut, tahtoi äiti toimittaa rumalle\nja laiskalle tyttärellensäkkin samallaisen onnen. Hän siis kaivon\näärehen asetettiin kehräämään; ja jotta puola vereen tulisi, leikkasi\nhän sormeensa haavan sekä pisti orjantappura-pensahasen kätensä. Sitten\nhän puolan viskasi kaivoon ja hyppäsi itse perästä. Kuten toinenkin\ntyttö, tuli hän kauniille niitylle ja astui samaa polkua eteen-päin.\nKun hän sittemmin uunin kohdalle ennätti, huusi taas leivät: \"ota\nmeidät täältä pois, ota meidät pois, muuten peräti palamme; me jo\naikaa olemme kypsiksi kypsyneet.\" Mutta tuo laiskuri vastasi: \"ei\nminua haluta tahria vaatteitani, jääkää te sinne, kunnes mustaksi\nmuututte.\" Tulipa siitä omena-puulle, joka huusi \"voi, pudistele\nminua, pudistele, kaikki omenat minussa kypsiä ovat.\" Mutta tyttö\nvastaukseksi tokasi: \"vieläkö mitä, saattaisipa joku päähäni pudota,\"\nsekä asteli edemmäksi. Tultuansa Holle rouvan huoneen edustalle ei\nhän ollenkaan pelännyt, koska jo oli akan pitkistä hampaista kuullut,\nvaan rupesi kohta hänen piiaksensa. Ensimmäisenä päivänä hän pahat\ntapansa hillitsi, oli uskollinen sekä noudatti tarkoin mitä Holle rouva\nkäski, sillä hän ajatteli tuota kullan paljoutta, jota rouva muka oli\nhänelle lahjoittava; mutta toisena päivänä hän jo laiskottelemaan\nrupesi ja kolmantena vielä enemmän, koska ei sinä aamuna vuoteelta\nnouseminen tahtonut ollenkaan häneltä menestyä. Holle rouvan vuodetta\nei hän säälliseksi tehnyt eikä niin pöyhinyt polstareita, että niistä\nhöyheniä sinkoili. Sempä tähden rouva piankin häneen suuttui sekä pani\nhänet palveluksesta pois. Tyttö laiskuri tuosta oli aivan iloissansa,\najatellen: \"nythän varmaankin kulta-sateen vuoro.\" Holle rouva hänen\nsitten veikin portille, mutta kun tyttö porttihin pääsi, eipä kultaa\nsatanutkaan, vaan pikiä aimo kattilallinen hänen niskoihinsa ryöpsähti.\n\"Se sinulle palkaksi palveluksestas,\" sanoi Holle rouva sekä salpasi\nportin kiinni. Sitten tuo laiska tyttö, kotia tuli ylt'yleensä piessä,\nja häntä nähdessänsä kukko kaivon kannelta lauloi:\n\n    \"kukkelikeeka!\n    tänne palannut on meidän likainen piika.\"\n\nMutta piki jäi tyttöhön istumaan eikä hänestä lähtöä tehnyt koko hänen\nelin-kautenansa.\n\n\n\n\n16.\n\nSeitsemästä kaarneesta.\n\n\nEräällä miehellä oli seitsemän poikaa eikä ainoatakaan tytärtä,\nvaikka hän hartahimmasti itselleen tyttö-lasta toivoi; viimein hänen\nvaimonsa taas synnytti lapsen, ja sepä oli tyttönen. Vaikka kyllä\nkaunis, oli tuo kuitenkin heikko sekä pieni, ja tämän heikkouden\ntähden sille hätä-kaste aiottiin. Isä silloin pojista yhden lähetti\nlähteelle, kiiruusti noutamaan vettä, millä kävisi kastaminen, ja hänen\nmuassansa sinne juoksi myös nuot toiset kuusi. Mutta jokainen tahtoi\nensimmäiseksi ammentamaan, ja siinä heiltä astia veteen luikahti.\nNytpä hämmästyneinä jäivät lähteen äärelle seisomaan, tietämätä,\nmikä neuvoksi, eikä kukaan tohtinut kotia palata. Sillä välin isä\nlevottomaksi kävi, peläten, että tyttö kastamatonna kuolisi, eikä\nymmärtänyt, miksi pojat noin kauan viipyivät matkallansa. \"Varmaankin,\"\najatteli hän, \"ovat he leikittelemään ruvenneet sekä tehtävänsä aivan\nunhoittaneet\"; ja kosk'ei poikia kuulunutkaan, kirosi hän heitä viimein\nvihoissansa, sanoen: \"soisin noitten poika-lurjusten kaikkien muuttuvan\nkaarneiksi.\" Tuskin hän nämät sanansa oli sanonut, jopa ylhäältä\nsuhina kuului, ja sinne katsahtaessaan näki hän seitsemän piki-mustaa\nkaarnetta ilmassa lentää liitelevän.\n\nVanhemmat eivät kyenneet kirousta enään peräyttämään ja vaikka kylläkin\nsurivat poikiensa kovaa kohtaloa, heidät kuitenkin sai jotenkin\nlohdutetuksi tuo tyttö kultanen, joka pian rupesi voimistumaan ja\npäivästä päivään kaunihimmaksi kasvoi. Isoon aikahan ei hän edes\ntietänyt, että hänellä veljiä oli ollutkaan, sillä vanhemmat eivät\nniistä sanaakaan hänelle hiiskuneet, kunnes eräänä päivänä sattumalta\nkuuli muutamain outojen tuosta puhuvan: \"tyttö kyllä on kaunis, mutta\nompa kuitenkin hänessä oikea syy siihen, että hänen seitsemän\nveljeänsä onnettomiksi tuli.\" Tästä kovin surullisena meni hän isänsä\nja äitinsä tykö sekä kysyi heiltä, oliko hänellä tosiaankin veljiä\nollut ja mihinkä nuot olivat joutuneet. Nyt eivät vanhemmat enään\nsaattaneet salaisuuttansa salata, mutta selittivät kuitenkin näin onnen\nsallimuksesta käyneeksi sekä sanoivat hänen syntymisensä vain olleen\ntuohon satunnaisena syynä. Mutta tyttöä joka päivä kalvasi oman-tunnon\nvaivat, ja hän velvollisuudeksensa päätti veljiensä pelastamisen. Hän\nei hengen rauhaa saanut, kunnes kerta läksi ulos mailmalle, veljiänsä\nhakemaan vaikka mistäkin, sekä heitä pelastamaan, maksakoon mitä\nmaksoi. Muuta ei hän mukaansa ottanut, kuin vanhempiensa muistoksi\npienen sormuksen, leipä-kyrsän syötäväksensä, vettä pikku potillisen\njuotavaksensa sekä pienen tuolin, jonne hänen sopisi istahtaa\nväsyttyänsä.\n\nNyt hän kau'as kulki, aina vain yhä edemmäksi, mailman äärihin saakka.\nSilloin hän auringon luoksi ennätti, mutta sepä kuuma ja hirveä\nsekä pienten lasten syöjä. Vilppaasti hän sieltä sentähden juoksi\nkuun puoleen, mutta kuu kylmä, kamottava ja häijy sekä huusi, lasta\nhuomatessansa: \"haiseepa ihmisen-lihalta, haiseepa!\" Tämän kuultuansa\ntyttö kiiruhusti riensi tiehensä ja tuli sitten tähtien luoksi; nämät\nhäntä ystävällisesti kohtelivat, ja kukin heistä eri tuolillansa istui.\nMutta koin-tähti istualtansa nousi, antoi hänelle pienen kanan-luun\nsekä lausui: \"jollei sinulla tätä pikku luuta ole, et lasivuorta kykene\navaamaan, ja lasi-vuoressa sinun veljesi ovat.\"\n\nTyttö luun otti, kätki sen visusti huiviinsa sekä jatkoi matkaansa,\nkunnes lasi-vuoren juurelle pääsi, ja oli kuin olikin ovi lukussa. Hän\nnyt tuon pienen luun aikoi ottaa avuksensa, mutta huivia solmuista\navattuaan hän sen tyhjäksi havaitsi ja hukkaan oli häneltä mennyt\narmaan tähtyen lahja. Mikä hänelle nyt neuvoksi? veljensä hän\ntahtoi pelastetuiksi, mutta puuttuipa avainta, millä lasi-vuorta\nkävisi avaaminen. Tuo pikku sisar kiltti otti veitsen, leikkasi\nsakari-sormensa poikki sekä pisti sen oveen, joka tuosta heti aukeni.\nKun sitten tyttö oli vuoreen astunut, tuli häntä vastaan pieni kääpiö,\njoka lausui: \"lapsi kultaseni, mitä sinä haet?\" \"Haempa seitsemää\nkaarnetta, jotka ovat veljiäni,\" vastasi tyttö. \"Herrat kaarneet,\"\nsanoi kääpiö, \"eivät nyt ole kotona, mutta jos tahdot täällä vartoa,\nkunnes palaavat, niin tule sisälle.\" Sitten kääpiö kaarneita varten\npöydälle asetti seitsemän pikku taltrikkia ja seitsemän pikku pikaria,\npannen taltrikeille syötävää sekä pikareihin juotavaa, ja sisar joka\ntaltrikilta söi murusen sekä joi pienen siemauksen joka pikarista,\nmutta laskipa viimeiseen sen sormuksen, jonka hän oli kotoa tuonut\nmuassansa.\n\nÄkkiä suhina ja viuhina ulkoa kuului ilmasta; silloin sanoi kääpiö:\n\"nyt herrat kaarneet kotia tulevat, lentäen, lehahdellen.\" Ja jopa\ntulivatkin, syöminen, juominen mielessä, sekä laskeusivat alas kukin\ntaltrikkinsa ja pikarinsa ääreen. Siinä sitten toisillensa sanoivat:\n\"kuka on minun taltrikiltani syönyt? kuka pikaristani juonut?\nompa siitä ihmisen suu särpinyt.\" Ja kun seitsemäs oli pikariansa\ntyhjäksi saamaisillaan, kilahti noukkaa vasten tuo pieni sormus.\nKaarne sitä sitten katselemaan ja tunsipa sen kohta isänsä ja äitinsä\nsormukseksi sekä huudahti: \"Jumala suokoon, että pikku sisaremme\ntäällä olisi, silloin me pelastetuita.\" Kun tyttö, joka oven takana\nseisoi kuuntelemassa, tämän toivotuksen kuuli, astui hän esille, ja\nnytpä kaarneet kaikki saivat ihmis-muotonsa takaisin. Siinä toisiansa\nsuutelivat ja hyväilivät sekä palasivat sitten iloisina kotia.\n\n\n\n\n17.\n\nPikku Punakerttu.\n\n\nOlipa muinoin pieni suloinen tyttö; tätä rakasti jokainen, joka hänen\nnäki, mutta enimmän kuitenkin iso-äiti, joka lapselle aina anteli jos\njotakin. Kerta hän hänelle lahjoitti punaisesta sametista tehdyn lakin,\nja koska se oli sievän mukava eikä tyttö enään tahtonut muuta lakkia\npanna päähänsä, ruvettiin häntä nyt kutsumaan _Punakertuksi_. Sanoipa\nsitten kerta hänelle äiti: \"tule, Punakerttuseni, tuossa kakkua palanen\nja viiniä potillinen, vienet iso-äidille; hän on kipeänä, heikkona,\nja antimes häntä on virvoittava. Mutta käytä itses kauniisti ja\nkohteliaasti, älä kohta tupaan tultuas joka nurkkahan kurkistele äläkä\nunhoita sanoa 'hyvää huomenta.' Kulje myöskin siivosti äläkä polulta\npoikkea, muuten lankeet ja potti särkyy; silloin ei iso-äiti mitään\nsaisi.\"\n\nPunakerttu äidilleen kätensä kurotti sekä lupasi kaikki hyvin\ntoimittaa. Mutta iso-äiti metsässä asui, kylästä puolen tunnin matkan\npäässä. Kun sitten Punakerttu oli metsään ennättänyt, tuli susi häntä\nvastaan. Mutta tyttö ei tietänyt, mitenkä häijy tuo eläin, eikä sitä\nollenkaan pelännyt. \"Hyvää päivää, Punakerttuseni,\" peto lausui.\n\"Paljon kiitoksia, susi kulta.\" \"Minne nyt, Punakerttu. näin varahin?\"\n\"Iso-äitini luoksi.\" \"Mitäs tuolla vyö-liinas alla kannat?\" \"Kakkua\nja viiniä; meillä eilen leivottiin, ja minä nyt kipeälle, heikolle\niso-äidilleni hiukan lämpimäisiä vien, tuo hänelle varmaankin hyvää\ntehnee ja häntä vähän virkistänee.\" \"Missä, tyttöseni, iso-äitisi\nasuu?\" \"Jos metsää vielä kuljet runsaan neljänneksen tunnin matkan,\nnäet hänen huonehensa; se siinä seisoo kolmen ison tammen suojassa ja\nala-puolella pähkinäpensaat, kyllähän jo tiedät,\" vastasi Punakerttu.\nSusi itseksensä ajatteli: \"tuo nuori, hempeä tyttö vasta oikea\nmaku-pala, hän toki paremmalta maistunee, kuin akka ikä-kulu; nyt\nviekkautta vaaditaan, jotta sinun kävisi saada molemmat kaapatuksi.\"\nSe nyt kappaleen aikaa Punakertun rinnalla tassutteli ja sanoi sitten:\n\"katsahda kerrankin, tyttöseni, noihin kauneihin kukkasiin, joita\ntäällä joka taholla kasvaa! Miksi et hiukkaakaan kurkistele ympärilles?\nLuulempa jo, ett'et ollenkaan kuule, mitenkä lintuset suloisesti\nlaulelevat! Astuskelethan sinä siinä ajatuksissas, juuri-kuin olisit\nkouluun menossa, ja ompa kuitenkin täällä ulkona metsässä oikein ihanan\nihanaa.\"\n\nNytpä Punakerttu ympärillensä katsahti, ja nähdessään, miten\nauringon-säteet puitten välissä välähtelivät sekä kuinka kaikkialla\nmitä ihanimpia kukkia kasvoi kosolta, juolahti hänen mieleensä:\n\"entä jos iso-äidille noukkisin kauniin kukkas-kimpun, se häntä\nilahuttaisi; ompa vielä aamu varahinen, kyllähän minä sentään ajoissa\nehdin perille,\" ja nytpä hän metsään juoksi kukkasia poimimaan. Ja\nyhden poimittuansa näki hän tuolla vähän matkan päässä kasvavan vielä\nkauniimman sekä riensi sitä kohden, joutuen täten yhä edemmäksi\nmetsähän. Mutta susi suoraa päätä juosta jolkutteli iso-äidin huoneelle\nja kolkutti ovea. \"Kuka tuolla ulkona?\" \"Täällä Punakerttu, joka\nsinulle kakkua ja viiniä tuopi, aukase ovi.\" \"Vedä vain kääkästä,\"\nhuusi iso-äiti, \"minä sairaana makaan enkä pääse nousemaan.\" Susi\nkääkästä veti, astui huonehesen ja tallusteli, sanaakaan sanomata,\nsuorastaan iso-äidin vuoteen vierehen sekä söi hänet suuhunsa. Sitten\nse hänen vaatteensa otti, puki net yllensä, pani hänen myssynsä omaan\npäähänsä, laskihe vuoteelle maata ja veti uutimet eteen.\n\nPunakerttu sillä aikaa oli juoksennellut kukkasia hakemassa, ja\nkun hänelle niitä oli karttunut niin paljon, ett'ei enempää saanut\nkannetuksi, muistui hänen mieleensä iso-äiti, ja hän läksi taas tämän\ntupaa kohden tipsuttelemaan. Perille tultuansa hän sitä kummasteli,\nettä ovi auki oli, ja tupahan astuttuaan tuntui hänestä niin oudolta,\nettä hän itsekseen ajatteli: \"voi kamalaa, mikä tuska minua tänään\nvaivaa! olenhan minä aina ennen oikein hyvin viihtynyt iso-äidin\nluona.\" Hän \"hyvää huomenta\" sanoi, mutta eipä vastausta saanut.\nSitten hän vuoteen äärelle astui ja lykkäsi uutimet pois edestä;\nsiinä iso-äiti makasi, myssy silmillä ja kovin kummallisen näköisenä.\n\"Voi mummo kultaseni, miten teidän korvanne ovat pitkiksi venyneet!\"\n\"Paremminhan puhettasi nyt saatan kuulla.\" \"Voi mummoseni, miten\nsilmänne ovat suuriksi tulleet!\" \"Selvemminhän saan sinut nähdyksi.\"\n\"Voi muori armas, kovinhan isoiksi teidän kätenne ovat kasvaneet!\"\n\"Paremmimpa nyt käy sinua kouraseminen.\" \"Mutta mummo kulta, hirveän\nleveäksi suunne on muuttunut.\" \"Sukkelammin sinä sinne suikahdat.\"\nJa tämän sanottuansa susi vuoteelta hypähti sekä nielasi kitaansa\nPunakerttu paran.\n\nSaatuaan himonsa tyydytetyksi susi taas vuoteelle oikoilemaan, ja\nnukkuipa se heti sekä rupesi kovin kuorsaamahan. Siitä metsästäjä\njuuri osasi ohitse kulkea ja arveli itseksensä: \"kamalastihan tuo\nvanha rouva tuolla kuorsaa, pitää maar minun mennä katsomaan, vaivaako\nhäntä mikään.\" Tämä siis tupaan poikkesi ja näkipä, vuotehen viereen\npäästyänsä, siellä suden makaavan. \"Jopa jo viimeinkin jouduit\ntavattaviini, sinä harmaa-pää vanhus,\" hän virkahti, \"olenhan kauan\nsinua hakenut.\" Nyt hän pyssyänsä juuri oli laukaisemaisillaan, mutta\njuolahtipa silloin hänen mieleensä, että susi ken-tiesi oli akan syönyt\nja että häntä ehkä vielä kävisi pelastaminen, eikä ampunutkaan, vaan\notti sakset sekä rupesi nukkuvalta sudelta mahaa leikkaamaan auki.\nLeikata tokasi sitten pari kertaa, jopa näkyi punainen lakki, ja vielä\nparin leikkauksen perästä tyttö vatsasta kopsahti huutaen: \"voi! olempa\nkamalasti pelännyt, suden vatsassa vasta pimeä.\" Ja sitten myös vanha\niso-äiti sieltä vähissä hengin kömpi. Mutta Punakerttu vilppaasti\ntoi isoja kiviä; joita pistettiin suden vatsa täyteen, ja kun peto\nherättyänsä koetti tiehensä juosta, painoi kivet niin pahasti, että se\nkohta maahan vaipui sekä heitti henkensä.\n\nNytpä oli mielissänsä nuot kaikki kolme; metsästäjä sudesta nahan\nnylki, iso-äiti söi kakun ja joipa myöskin viinin, jonka tyttö oli\nmuassansa tuonut, sekä tointui taas terveeksi, mutta Punakerttu\npäätti: \"enhän minä enään polulta juokse metsähän, jos on äitini minua\nkieltänyt.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerrotaampa myöskin, että kerta, kun Punakerttu iso-äidille taas vei\nlämpymäisiä, toinen susi häntä puhutteli ja koetti houkutella polulta\npois. Tyttö nyt kuitenkin oli varuillansa, astui suorastaan matkansa\nperille sekä kertoi iso-äidille, tavanneensa suden, joka kyllä \"hyvää\npäivää,\" toivotti, mutta kovin ilkeästi hänehen tuijotti, \"ja,\" lisäsi\nPunakerttu, \"jollen olisi ankeaa tietä kulkenut, se varmaankin olisi\nminin syönyt.\" \"Aiai, joudu pian,\" sanoi iso-äiti, \"pane ovi lukkuhun,\nett'ei tuo tänne pääsisi.\" Vähän ajan päästä susi ovea koputti ja\nlausui: \"laske sisälle, iso-äitiseni, minä, Punakerttu, sinulle\nmaistiaisia tuon.\" Mutta huoneesta ei hiiskaustakaan kuulunut eikä ovea\navattu. Peto nyt kerran kaksi tuvan ympäri hiipi sekä kapusi sitten\nkatolle odottamaan, kunnes illalla tyttö kotia palaisi, jolloinka sen\noli aikomus pujahtaa perään sekä pimeässä syödä hänet suuhunsa. Mutta\niso-äiti huomasi, mitä sillä mielessä. Osuipa nyt huoneen vieressä\nolemaan tavattoman iso kivi-kaukalo, ja akka tytölle virkkoi: \"eilen\nminä makkaraa keitin, mutta vesi jäi pataan; ota nyt, Punakerttuseni,\nämpäri sekä korjaa tuo liemi tuonne kaukaloon.\" Ja Punakerttu sitä\nsinne kantoi niin kau'an, kunnes kaukalo täpö täytehen tuli. Tuosta\nmakea makkaranhaju suden sieramiin nousi; peto nyt nuuskielemaan, maata\nkohden kurkistelemaan, kunnes viimein pisti päänsä niin pitkälle,\nett'ei se enään saanut itseään katolla pysytetyksi, vaan rupesi alas\npäin luiskahtamaan ja luistipa sitten luistamistansa suoraa päätä\nkaukaloon, että lotkahti, sekä upposi liemeen. Mutta Punakerttu\niloisena kotia riensi eikä kukaan hänelle mitään pahaa tehnyt.\n\n\n\n\n18.\n\nBremiläiset kaupungin-musikantit.\n\n\nEräällä miehellä oli aasi, joka jo monta vuotta oli ahkeraan\nkanneskellut jyvä-säkkejä myllyyn, mutta jolta nyt voimat rupesivat\nloppumaan, jotenka se kävi työhön yhä kykenemättömämmäksi. Isäntä\nsilloin sitä ajatteli tappaaksensa rehuja kuluttamasta, mutta\naasi pahan päivän enteet huomasi ja pötki tiehensä, luntustaen\nBremen'iin päin, siellä kaupungin musikantiksi muka ruvetaksensa.\nKappaleen matkaa kuljettuansa se koiran tapasi, joka tiellä makasi\nläähöttäen, kuten juoksemisesta väsynyt ainakin. \"No mitäs noin\nläähöttelet, Musti parka?\" kysäsi aasi. \"Vou, vou,\" vastasi koira,\n\"koska olen vanha ja voimani päivästä päivään riutuvat enkä enään\nkykene metsästys-retkillä kyllin kiiruusti kiitämään, aikoi isäntäni\nminun tappaa, ja minä pakohon pötkähdin; mutta mitenkä nyt saisin\nelatusta itselleni hankituksi?\" \"Tiedäppäs,\" aasi virkkoi: \"minä\nBremen'iin menen kaupungin-musikantiksi; tule minun kanssani ja rupee\nsinäkin soittokuntahan. Minä kanteletta soitan, sinun sopii rumpua\npäristellä.\" Tähän koira kohta suostui ja sitten yhdessä läksivät\nliikkeelle. Kauaksi eivät ehtineet, jopa näkyi kissa, joka tiellä\nistui myrryisenä, kuin kolkko sade-päivä. \"No vanha viiksien-pesiä,\nmikähän sinulla nyt vastuksena?\" sanoi aasi. \"Kuka maar iloisena, kun\nkurkkua kysytään,\" vastasi kissa; \"koska jo ikä rupee rasittamaan sekä\nhampaani tylstymään ja minä mieluummin takalla istun hyrräämässä, kuin\nhiiriä nurkissa ahdistelen, on emäntäni päättänyt minun hukuttaa.\nMinä kyllä kohta koipeni korjasin, mutta nytpä hyvä neuvo tarpeen;\nminne on mun lähteminen?\" \"Tule meidän kanssamme Bremen'iin, osaathan\nsinä serenaadeja pitää, siellä kyllä pääset kaupungin-musikantiksi.\"\nKissa tästä neuvosta mielissään yhtyi joukkohon. Kulkipa sitten\nnuot kolme karkuria erään talon ohitse; siellä istui portin päällä\nkukko laulamassa, pannen aivan parastansa. \"Kirkasethan siinä, että\noikein sydäntä viilasee,\" virkkoi aasi, \"miksi noin huudat?\" \"Täällä\nolen,\" vastasi kukko, \"poutaa ennustellut, koska tänään on keväinen\nMaarian-päivä, jolloin tuo äiti armas on Kristus-lapsensa paidat\npessyt, ja nyt hän net kuiviksi tahtoo; mutta koska huomenna tänne\nsunnuntaiksi tulee vieraita, on emäntä säälimätä, surkelemata sanonut\nkyökki-piialle, että hän huomiseksi minut soppahan tahtoo syötäväksi,\nja tänä iltana minulta kaula katkaistaan. Nyt täyttä kurkkua laulelen\nniin kau'an, kuin vielä käypi laulaminen.\" \"Voi sinuas, Punaharja\nparkaa!\" sanoi aasi, \"tule meidän kanssamme Bremeniin, on maar\nparempaa, kuin kuolema, sinulle kaikkialla tarjona; onhan sinulla hyvä\nääni, ja jos yhdessä soittajaisia panemme toimeen, tuosta taatustikkin\njotain oivallista syntyy.\" Tämä tuuma kukolle mieleen, ja nytpä he,\nkaikki neljä, läksivät eteen-päin astumaan.\n\nMutta yhtenä päivänä eivät saattaneet Bremenin kaupunkiin ennättää,\nvaan tulivatpa illalla erähäsen metsään, jonne aikoivat jäädä yöksi.\nAasi ja koira puun juurelle panivat maata, kissa ja kukko ylös puuhun\npuikahtivat, mutta kukko kuitenkin aina latvahan lensi, koska siellä\nmuka oli turvallisin oltava. Ennen-kuin se nukkuakseen ummisti\nsilmänsä, se kuitenkin vielä kerran joka taholle katsahti ympärillensä,\nja olipa kukon mielestä, ikään kuin kaukaa näkyisi pieni valon-kipinä;\nse sentähden huusi kumppaneillensa, että lähistössä varmaankin oli\njoku ihmis-asunto, koska näkyi valkeaa. Tähän sanoi aasi: \"nouskaamme\nsiis, sinne lähteäksemme, sillä onhan tämä maja-paikka jotenkin\nhuono.\" Koira arveli, että pari lihaista luuta sille maistuisi aivan\nhyvältä. Nyt sentähden kaikin läksivät liikkeelle sinne-päin, mistä\nvalo tuli, ja pian sen näkivät paremmin loistavan sekä yhä enenevän,\nkunnes saapuivat kirkkahasti valaistun ryövärien-asunnon edustalle.\nAasi isoimmakseen akkunaa läheni ja katsoi siitä sisälle. \"Mitäs näet,\nHiiro?\" kysyi kukko. \"No näkeehän täältä jotakin,\" vastasi aasi, \"ompa\ntuolla pöytä parahinta ruokaa ja juomaa täpö täynnänsä, ja ryöväreitä\npöydän ympärillä istuu, syöden sekä juoden.\" \"Kas tuollahan meidän\nvasta kelpaisi olla!\" huokasi kukko. \"Kelpaisipa niinkin,\" sanoi aasi,\n\"mutta mitenkä sinne pääsisimme?\" Sitten siinä kaikin keskustelivat,\nmillä kurin saisivat huoneesta ryövärit karkotetuksi, ja keksivätpä\nviimein keinon hyvänkin. Aasi etu-jaloillaan akkunan-laudalle astui,\nkoira aasin selkään hyppäsi, kissa kiipesi koiran niskoille ja kukko\nylimmäksi lensi sekä istahti kissan pään päälle. Tämän tehtyänsä nuot\nkaikki yht'aikaa rupesivat jos jommoistakin ääntä laskemaan: aasi\nkiljui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko lauloi; sitten akkunasta\nhuonehesen hyökkäsivät, että ruudut pirstaleina laattiaan kilahtivat.\nRyövärit tätä hirveää meteliä säikähtäen hypähtivät pystyhyn, luullen\npahan-hengen tunkeuneen tupaan, sekä pakenivat pahasti pelästyneinä\nkiiruusti metsään. Nyt nuot neljä toveria pöydän ääreen istui, ja siinä\nnet sitten hyvänänsä pitivät, mitä ryöväreiltä oli jäänyt, sekä söivät\nniin tavattomasti, kuin jos olisi neli-viikkoinen paasto juuri ollut\nedessä.\n\nSyömästä päästyään musikantit sammuttivat kynttilät sekä hakivat\nitselleen makuu-paikan, kukin luontonsa mukaisen. Aasi pani tunkiolle\nmaata, koira oven taakse, kissa hiipi takalle tuhkahan ja kukko lensi\nylös kurki-hirrelle istumaan, ja koska pitkästä matkasta olivat\naivan väsyksissänsä, he piankin nukkuivat. Kun sitten puoli-yö oli\nmennyt ja ryövärit kaukaa huomasivat, ett'ei valkeaa enään huoneessa\npalanut eikä ääntä mitään kuulunut, sanoi päällikkö: \"ehkähän suotta\npötkimmekin käpälä-mäkeen,\" sekä käski tovereistansa yhden lähteä\nhuonetta tutkielemaan. Tuo lähettiläs ei hiiskaustakaan sieltä kuullut\nsekä meni kyökkiin kynttilää sytyttämään, ja koska hän kissan kiiluvat\nsilmät luuli tulisiksi hiiliksi, pisti hän toisehen tuli-tikun,\nsaadakseen siihen valkeaa. Mutta kissassa ei leikin-laskiaa,\nse miestä vasten silmiä hypähti, sylkein ja kynsien. Tästä tuo\npahan-päiväisesti pelästyi ja läksi juoksemaan, aikoen perä-ovesta\nulos, mutta koira, joka oven edessä makasi, kavahti seisoalle sekä\npuri häntä sääreen, ja kun hän pihan poikki tunkion sivuitse kippasi,\naasi hänelle taka-jalallaan antoi kelpo kolauksen; mutta kukko, joka\nmelusta oli vallan virkeäksi herännyt unestaan, huusi kurki-hirreltä:\n\"kukkukeekkuu!\" Silloin ryöväri kiiruimman kautta juoksi päällikkönsä\nluoksi ja sanoi hänelle: \"voi hirveätä! huoneessa istuu julma noita\njoka minua vasten suuta puhalsi sekä pitkillä sormillaan kynsi\nkasvojani, ja oven edessä seisoo mies, veitsi kädessä, hän minua\nsääreen pisti; pihalla makaa musta kummitus, se minua puu-nuijalla\nkolhasi, ja katolla kököttää tuomari, joka huusi: 'ota kiinni tuo\nlurjus.' Minä maar silloin koetin luuni korjata.\" Eikä siitä hetkestä\nsaakka ryövärit enään uskaltaneet tuohon huonehesen palata, mutta nuot\nneljä Bremiläistä musikanttia siinä niin hyvin viihtyi, ett'eivät\nenään sieltä muuttaneetkaan. Ja joka tämän viimeiseksi kertoi, hänen\nsuussansa vielä kieli liikkuu.\n\n\n\n\n19.\n\nViisas Elsa.\n\n\nElipä muinoin mies, jolla oli _Viisas Elsa_ niminen tytär. Kun nyt\ntuo oli täysikasvuiseksi tullut, sanoi isä: \"sopisipa meidän jo\nhänet naittaa.\" \"Kyllä maar,\" vastasi äiti, \"jos vain kosia tulisi.\"\nViimein tulikin kaukaa muuan Hannu niminen ja pyysi häntä vaimoksensa,\nmutta panipa ehdoksi että tuo Viisas Elsa tosiaankin olisi aivan\nymmärtäväinen. \"Oi,\" väitti isä, \"hän vasta terävä-päinen,\" ja äiti\nlisäsi: \"hän tuulen näkee kadulla kiitävän ja kuulee kärpäsenkin\nyskän.\" \"No niin,\" sanoi Hannu, \"jollei hän oikein peri-viisas ole,\nen minä hänestä huoli.\" Kun sitten syömästä päästyään pöydän ääressä\nvielä istuivat, käski äiti Elsan mennä noutamaan olutta kellarista.\nViisas Elsa silloin kannun otti seinästä sekä läksi kellariin, matkalla\nkantta oikein aika lajilla läpsäyttäen, ett'ei aika aivan ikäväksi\nkävisi. Perille päästyään hän tuolin asetti tynnyrin etehen, ett'ei\nhänen tarvitsisi alas-päin kumartua, josta selkä ehkä tulisi kipeäksi\nja kuka-tiesi pahankin vamman saisi. Sitten hän jalallaan kannun lykkäsi\neteensä sekä veti hanasta tapin, eikä hän silläkään välin, jolloin\nolut kannuhun juoksi, suonut silmilleen jouto-aikaa, vaan rupesi\nseiniä tähystelemään, sinne tänne katsahdellen, ja huomasipa viimein\nihan oman päänsä päällä katossa risti-kuokan, joka oli muurarilta\nsinne unohtunut. Tuosta Viisas Elsa itkemään rupesi, itsekseen\najatellen: \"jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos\ntuo aika-ihmiseksi kasvaa ja me hänen sitten kellariin lähetämme,\ntynnyristä olutta laskemaan, risti-kuokka ehkä putoo päähän ja tappaa\nlapsemme.\"\n\nSinne tyttö nyt jäi istumaan, katkerasti itkein tuota vastaista kovan\nonnen kohtausta. Huoneessa oliat odottamistaan olutta odottivat, mutta\neipä Viisasta Elsaa kuulunutkaan. Silloin emäntä piialle sanoi: \"mene\nkellariin katsomaan, minne Elsa on jäänyt.\" Piika kohta menikin ja\nlöysipä tytön ääneensä itkevänä tynnyrin edessä istumasta. \"Mitä itket,\nElsa?\" kysyi piika. \"Voi,\" vastasi tämä, \"onhan minulla itkemisen\nsyytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo\nisoksi ehdittyään tänne tulee olutta laskemaan, saattaa ristikuokka\npudota hänen päähänsä ja kolhasta hänet kuoliaksi.\" Tähän piika\nvirkahti: \"no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!\" ja meni istumaan\ntytön viereen sekä rupesi hänen kanssaan tuota uhkaavaa onnettomuutta\nitkemään. Vähän ajan kuluttua, koska ei piika palannutkaan ja tuvassa\nistujia kovasti janotti, sanoi isäntä rengille: \"juokse sinä kellariin\nkatsomaan, minne Elsa ja piika ovat joutuneet.\" Renki meni, ja\nkellarissa istui itkemässä sekä Elsa että piika. Hän silloin kysäsi:\n\"mitä siinä itkette?\" \"Voi,\" sanoi Elsa, \"onhan meillä itkemisen\nsyytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos sitten\ntuo täysi-ikäisenä tänne tulee tynnyristä olutta laskemaan, putoo\nkentiesi risti-kuokka hänen päähänsä ja tappaa hänet.\" Silloimpa\nhuudahti renki: \"no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!\" istui toisten\nrinnalle ja rupesi pahasti parkumaan. Tuolla tuvassa renkiä varrottiin,\nmutta koska ei häntä kuulunutkaan, sanoi isäntä vaimollensa: \"mene\ntoki sinä, kultaseni, kellariin katsomaan, mitä Elsa siellä viipyy.\"\nEmäntä menemään läksi ja tapasipa kellarissa kaikki kolme vaikeasti\nvalittamasta sekä kysyi, miksi noin uikuttivat. Elsa nyt äidillensäkkin\nkertoi, että hänen joskus vastedes ehkä saatava lapsensa risti-kuokasta\nvarmaankin saisi surmansa, jos lapsi ensin isoksi kasvaisi ja menisi\nolutta noutamaan sekä jos tuo risti-kuokka hänen päähänsä putoisi.\nSilloin sanoi myöskin äiti: \"tuo meidän Elsamme vasta on viisas!\" ja\nmenipä hänkin entisten joukkoon itkemään. Isäntä yli-kerrassa vielä\nkappaleen aikaa odotteli, mutta koska ei vaimo palaamista tehnyt ja\nhänen janonsa yhä kovemmaksi kiihtyi, sanoi hän viimein: \"täytyy maar\nminun itse mennä kellariin tiedustelemaan, minne lienee Elsani jäänyt.\"\nMutta nähdessään perille tultuansa kaikkien siellä rinnatusten istuvan\nuikuttamassa sekä kuultuaan tukevan syyn semmoisen, kuin että se\nlapsi, jonka Elsa ken-tiesi joskus synnyttäisi ilmoja ihailemaan, ehkä\nsuistuisi surman suuhun, jos risti-kuokka sattuisi katosta putoomaan\naivan sinä hetkenä, jolloin tuosta lapsesta kasvanut aika-ihminen juuri\nosaisi olemaan ihan sen alla olutta tynnyristä laskemassa, huusi hän\ninnostuneena: \"oi tuota viisasta Elsaamme!\" ja istahti maahan sekä\nrupesi itkeä ruikuttamaan, kuten muutkin. Kosia kauan aikaa tuvassa\nistuskeli ihan yksinänsä eikä ketään näkynyt palaavan, ja pöllähtipä\nsentähden hänen päähänsä: \"ehkähän tuolla minua odottelevat, täytyypä\nminunkin mennä tuonne katsomaan, missä toimissa siellä lienevät.\"\nKun hän sitten kellariin tuli, sielläpä istui kaikki viisi surkeasti\nvaikeroiden, ilkeästi ulvoellen, toinen toistansa hurjemmin. \"Mikä\nkamala onnettomuus nyt on tapahtunut?\" kysyi hän kohta. \"Voi, Hannu\nkulta!\" vastasi Elsa, \"jos me menemme naimisiin ja meille syntyy\nlapsi, sekä jos se aika-ihmiseksi elää ja me sitten ken-tiesi hänen\ntänne lähetämme olutta noutamaan, saattaa niin pahasti käydä, että\nristi-kuokka, joka tuonne ylös on istumaan jäänyt, ehkä putoaa katosta,\nhalkaisee häneltä pään ja vie heti hengen! eikö siinä itkemisen syytä\nkyllin kylliksi?\" \"No niin,\" sanoi Hannu, \"parempaa järkeä ei minun\ntalossani tarvita! koska, Elsaseni, näin viisas olet, minä sinun tahdon\nvaimokseni.\" Sitten hän tyttöä kaappasi kädestä sekä veti hänen pois\nkellarista: ja vähän ajan kuluttua jopa tuli häät.\n\nKun jonkun aikaa olivat naimisissa olleet, sanoi Hannu; \"minä lähteä\nai'on pois kotoa työhön, rahaa ansaitsemaan, mene sinä, vaimoseni,\npellolle ja leikkaa ohramme jotta talven varaksi leipää saisimme.\"\n\"Kyllähän, rakas Hannuseni, minä tuon teen.\" Kun sitten Hannu oli\nlähtenyt, keitti Elsa hyvän puron ja vei sen myötänsä pellolle.\nTultuansa perille hän itseksensä lausui: \"mihinkä toimeen minun tässä\non ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai syömäänkö ensiksi?\"\n\"Noh tietystihän syöminen ensimmäinen.\" Nyt Elsa puuro-astian hotki\ntyhjäksi, ja näin viimeinkin saatuaan vatsansa oikein täpö täytehen\nhän taas sanoi: \"mihinkä minun nyt on ryhtyminen? rupeenko ensin\nleikkaamaan vai panenko ensiksi maata?\" \"Noh onhan makuu makeampi,\nse siis ensimmäiseksi.\" Sitten hän ohraan meni maata ja nukkui kohta\nsikeään uneen. Hannu jo kauan oli ollut kotona, mutta eipä Elsaa\nkuulunut, ja hän silloin ajatteli: \"oi onhan tuo Elsani viisas! hän\nniin ahkera ompi, ett'ei hän kotia palaa edes syömäänkään.\" Koska\nkuitenkin vaimo yhä viipymistänsä viipyi ja ilta jo joutui, läksi\nHannu katsomaan, paljonko hän oli saanut leikatuksi; mutta eipä mitään\nleikattuna ollutkaan, vaan Elsa nukuksissansa ohrassa makasi. Silloin\nHannu vilppaasti juoksi kotia ja toi sieltä pienillä kulkusilla\nvarustetun linnun-paulan sekä kiersi sen Elsahan kiinni; mutta tämä\nnukkumistansa yhä vain nukkui. Sitten hän taas kotihin riensi, pani\nlukkuun tuvan-oven ja meni työ-tuolillensa istumaan. Vihdoin, kun jo\naivan pimeä oli, heräsi Viisas Elsa, hänen noustessansa kilesemään\nrupesi ja kestipä sitten hänen käydessänsä tuota kilinää joka ikiseltä\naskeleelta. Tästä hän pelästyi, alkoi epäillä, oliko hän toden tottakin\ntuo Viisas Elsa, ja mumisi: \"minäkö minä olen, vai enkö minä olekkaan\nminä?\" Mutta eipä hän tietänyt, mitä vastata, vaan seisoa töllötteli\nsiinä ison aikaa kahdella päällä, kunnes viimein hänessä, päätös syntyi\ntämmöinen: \"menempä kotia kysymään, minäkö minä olen vai enkö olekkaan\nitse minä; siellä tuo kyllä tiedetään.\" Nyt hän kotiin juoksi tuvan\novelle, mutta se oli lukussa; hän sitten akkunaa naputti, huutaen:\n\"Hannu hoi, onko Elsa tuolla sisällä?\" \"On kuten onkin,\" vastasi Hannu,\n\"täällä hän istuu.\" Tuosta pahasti pelästyen Elsa raukka kirkasi:\n\"enhän minä siis itse minä olekkaan,\" sekä riensi toiselle ovelle,\nmutta kun talon-väki kulkusten kilinän kuuli, he eivät avata arvanneet,\neikä hän siis mihinkään päässyt katos-alle. Silloin hän juoksi pois\nkylää kohden eikä kukaan ole häntä sittemmin nähnyt.\n\n\n\n\n20.\n\nPoika peukalon pituinen.\n\n\nOlipa muinoin köyhä talonpoika, joka illalla pesän edessä kerta\nistuskeli kekäleitä kohennellen, ja hänen vaimonsa istui kehräämässä.\nSiinä ukko silloin lausui: \"haikealtahan vetää, ett'ei lasta meillä ole\nyhtään! täällä tuskin hiiskaustakaan kuuluu, mutta muitten huonehissa\nnauru kajahtelee ja ilo ylimmällään riehuu.\" \"Niimpä niinkin,\"\nvastasi vaimo, \"joska täällä telmäisi edes yksi ainoakin! ja vaikka\ntuo olisi ainoastaan peukalon kokoinen, minä jo tyytyväinen olisin;\nme sydämmellisimmästi häntä kuitenkin rakastaisimme.\" Tapahtuipa\nsitten, että vaimo kivulloiseksi kävi, ja seitsemän kuukauden kuluttua\ntuvassa makasi lapsi, joka kyllä oli kaikin puolin kaunis-kasvuinen,\nmutta ainoastaan peukalon pituinen. Silloin isä ja äiti sanoivat:\n\"onhan kumminkin käynyt, kuten toivoimme, ja tämä lapsi pienokainen\non meille mitä rakkahin oleva,\" ja hänen pienuutensa tähden hänelle\npantiin _Peukalopoika_ nimeksi. Yllin kyllin lapselle ruokaa annettiin,\nmutta eipä tuo isommaksi kasvanut, vaan jäi semmoiseksi, kuin hän jo\nsyntyessänsä oli ollut; äly kuitenkin hänen silmistänsä loisti, ja pian\nhänestä tuli viisas, sukkela pikku pulikka, jolta kaikki onnistui,\nmihinkä toimeen hän vain ryhtyi.\n\nTalonpoika kerta metsähän hankki, puita kaatamaan, ja mutisi silloin:\n\"nythän soisin meillä semmoista miestä olevan, joka minulle vankkurit\ntuonne toimittaisi!\" \"Oi isä kulta,\" sanoi Peukalopoika, \"kyllä minä\nteille vankkurit toimitan, luottakaa te vain siihen, määrä-ajalla\nnet varmaankin ovat metsässä teidän tykönänne.\" Tähän isä hymyillen\nvastasi: \"mitenkä tuo laatuhun kävisi? sinä liian pieni olet hevosta\nohjaamaan.\" \"Eipä tuosta haittaa, isäseni, jos vain äiti hevosen\nasettaa valjaihin, kyllä minä pian korvaan puikahdan ja huudan\nsille, minne sen on juokseminen.\" \"Noh olkoon menneeksi,\" sanoi isä,\n\"sopiihan kerrankin koettaa.\" Kun sitten tuli määrätty aika, äiti\nhevosen valjasti sekä pisti korvahan Peukalopojan, ja tämä pienokainen\nhevosta ohjaten tuolta huusi: \"hei hepo! oikealle! vasemmalle!\" Ja\nnyt ihan säntilleen kulku kävi etehen-päin, ikään-kuin olisi ohjissa\nollut koko pää-kuski, ja vankkurit oikeaa tietä vyörivat metsään.\nTapahtuipa sitten, että, juuri kun eräästä kulmasta poikkesivat ja\nPeukalopoika huusi: \"vasemmalle, vasemmalle!\" kaksi outoa miestä osasi\nsiinä kulkea. \"Jopa nyt jotakin,\" sanoi toinen, \"mitä maar tämmöinen\ntietää! kulkeehan tuossa vankkurit ja hevoselle huutaa ajaja, vaikk'ei\nsellaista näy missään.\" \"Tuskinhan tämän asian laita oikein lienee,\"\nvastasi toinen, \"seuratkaamme siis noita rattaita, nähdäksemme, minne\nviimein seisattuvat.\" Mutta vankkurit ihan metsään ajoivat suorastaan\nsille paikalle, missä ukko oli halkoja hakkaamassa. Sitten isäänsä\nnähdessään Peukalopoika hänelle huusi: \"katsoppas, isä kultaseni,\njopa täällä olen vankkureineni; tule nyt minua nostamaan alas!\" Isä\nvasemmalla kädellään hevosen pidätti päitsimistä ja otti oikealla\nulos korvasta pikku poikansa, joka ilo-mielin olki-korrelle istahti.\nNähdessään Peukalopoikaa nuot oudot miehet vasta ihmettelemään, ja\ntoinen kuiskaten toiselle lausui: \"kuuleppas veikkoseni! tuosta pikku\npulikasta ehkä tulisi onnemme perustajaa, jos hänet jossakin isossa\nkaupungissa näyttelisimme rahasta; entä jos hänen ostaisimme.\" He\nsitten menivät talonpojan tykö ja sanoivat: \"myy meille tuo poika\npikkarainen, hyvä oltava häntä meillä odottaa.\" \"En maar.\" vastasi\nisä, \"tuo on minun sydän-käpyseni enkä häntä kaiken mailman kullasta\nmyisi.\" Mutta kaupasta kuultuaan Peukalopoika isänsä takin laskuja\nmyöden kapusi hänen olka-päällensä seisomaan sekä kuiskutti hänelle\nkorvaan: \"myy vain minut heille, kyllä minä piankin taas palajan\nluoksesi.\" Silloin isä hänen antoi noille molemmille miehille kelpo\nraha-summasta. \"Minne istumaan tahdot?\" kysyivät pojalta. \"Asettakaa\nminut hattunne ryödälle, siellä minun sopii ympäristöä katsellen edes\ntakaisin astuskella, enkä suinkaan alas putoa.\" Miehet hänen mieltänsä\nnoudattivat ja, kun Peukalopoika oli isällensä jää-hyväiset sanonut,\nhe tiehensä läksivät. Sitten edelleen astuivat, kunnes hämärtämään\nrupesi, jolloinka poju kuului pyytävän: \"laskekaa minut hiukan\nmaahan.\" \"Pysy sinä vain paikallas,\" sanoi mies, jonka hatun-röydälle\ntuo linnun-kotolainen istui, \"eihän siinä sinusta haittaa.\" Mutta\nPeukalopoika rukoilemistansa rukoili, ja ottipa viimein mies päästänsä\nhatun sekä laski tien viereen pellon pyörtänölle pikku pojan. Tämä\nnyt turpehien välissä siinä hetkisen juoksenteli ja hyppeli sinne\ntänne sekä pujahti sitten yht'äkkiä hiirenreikähän, jonka hän oli\nosunut löytämään. \"Hyvästi nyt, hyvät herrat!\" huusi hän ivaten,\n\"kiertäkää vain kaunihisti kotia-päin älkäättekä siinä tyhjän-päiten\nminua odotelko.\" Miehet tuonne hypähtivät ja pistelivät kepeillä\nhiiren-reikään, mutta turhaa vaivaa siinä näkivät, sillä Peukalopoika\nyhä edemmäksi pujahteli; ja koska piankin tuli pilkko pimeä, täytyi\nheidän suutuksissansa ja tyhjin kukkaroin palata kotia.\n\nHuomattuansa miesten jo menojansa menneen Peukalopoika taas hiipi ulos\nmaan-alaisesta piilo-paikastaan. \"Aivanhan vaaralliselta toki vetää\npimeässä pellolla kierteleminen.\" hän jupisi, \"piampa täällä säärensä\nsärkee ja niskansa taittaa.\" Onneksensa hän tyhjän koteloisen-kuoren\ntapasi. \"No tännehän minun kelpaa yöksi jäädä turvihin,\" hän\nvirkahti sekä meni sinne sisälle istumaan. Sitten hetkisen päästä\nnukahtamaisillaan juuri ollessansa kuuli hän kahden miehen sieltä\nohitse käyvän ja toisen sanovan toiselle: \"millähän keinoin nyt\nmukavimmin kävisi saada tuolta rikkaalta kirkkoherralta hänen kultansa\nja hopeansa ryöstetyksi?\" \"Sen maar minä kyllä tiedän,\" huusi kohta\nPeukalopoika. \"Mitähän tuo?\" sanoi varkaista toinen, \"kuulimpa\nmielestäni jonkun puhuvan.\" He nyt kuuntelemaan seisahtuivat, ja\nPeukalopoika jatkoi: \"ottakaa minut mukaanne, minä teidät taatustikkin\nolen auttava.\" \"No missäs sitten olet?\" \"Hakekaa vain maasta sekä\nkuunnelkaa tarkkaan, mistä ääni tulee,\" tämä vastasi. Viimein varkaat\npojan löysivätkin ja nostivat ylös piilosta. \"Vai sinä, pieni veitikka!\nlieneekö sinussa auttajaa?\" he nauraen sanoivat. \"Ompa niinkin,\" tokasi\ntuo vastaukseksi, \"minä rauta-salpojen välitse puikahdan kirkkoherran\nhuonehesen sekä toimitan teille sieltä, mitä vain tahdotte.\" \"Olkoon\nsiis menneeksi,\" he vastasivat, \"sopiihan koettaa, mikä mokoma sinussa\nlienee.\" Kun sitten pappilaan pääsivät, Peukalopoika kamariin pujahti,\nmutta rupesipa kohta, oikein parastansa pannen, huutamaan: \"tahdotteko\nkaikki, mitä täältä löytyy?\" Varkaat pelästyen hänelle kuiskasivat:\n\"puhu hiljaa, ett'ei ketään heräisi!\" Mutta Peukalopoika ei ollut\ntuota kuulevinansa, vaan huusi uudestaan: \"mitä tahdotte? haluttaako\nteitä täältä kaikki.\" Tästä keräsi kamarinvierisessä tuvassa makaava\nkyökki-piika, ja tuo istualle nousi sekä rupesi tarkasti kuuntelemaan.\nVarkaat taas olivat pelästyksissänsä juosseet kappaleen matkan päähän,\nmutta rohkaisivatpa jälleen mielensä, ajatellen: \"tuo pikku pulikka\ntahtoo meitä vähän kiusailla,\" palasivat takaisin sekä kuiskasivat\nhänelle oven takaa: \"ryhdy nyt jo tosi-toimehen ja pistä meille tänne\nsieltä jotakin!\" Silloin Peukalopoika vielä kerran huusi niin lujasti,\nkuin suinkin sai huudetuksi; \"tahdompa minä teille antaa vaikka kaikki,\nkurottakaa vain kätenne tänne.\" Tämän ihan selvästi kuuli piika,\nhypähti vuoteeltansa, kompuroitsi ovea kohden ja astuipa kamariin.\nVarkaat kiiruusti koipensa korjasivat sekä kiisivät pakohon, ikään-kuin\nolisi itse pää-paha kintuissa ollut; ja kosk'ei piika saattanut mitään\nselittää, meni hän valkeaa hakemaan. Kun hän sitten, kynttilä kädessä,\npalasi kamariin, Peukalopoika, ennenkuin häntä huomattiin, tiehensä\npujahti ja riensi latoon; mutta kosk'ei tyttö, kaikki nurkat ja komerot\ntyystin haettuansa, kuitenkaan löytänyt mitään, hän taas vuoteellensa\nkapusi, arvellen vain unta nähneensä, vaikka avoimin silmin ja kuulevin\nkorvin.\n\nPeukalopoika oli heinissä tipsuteltuaan hyvän makuupaikan itsellensä\nlöytänyt; siinä hän aikoi rauhassa levätä aamuun asti ja sitten\npalata kotia vanhempainsa luoksi. Mutta kova kohtalo häntä väijyi!\nno niin! onhan mailmassa tuskaa ja vaivaa monemmoista! Piika tapansa\nmukahan päivän koittaessa vuoteltaan nousi ja läksi talon karjaa\nruokkimaan. Ensin hän latoon meni, josta otti sylillisen heiniä, ja\nosuipa hänen kouriinsa tulemaan juuri se tukko, missä Peukalopoika\nparka makasi nukkumassa. Mutta tuo niin sikeässä unessa oli, ett'ei\nhän mitään huomannut eikä ennen herännyt, kuin vasta lehmän kielen\nkohdalla, sillä heinä-tukossa poju raukka oli tuon elukan suuhun\nsuikahtanut. \"Voi onnettomuuttani!\" hän huudahti, \"mitenkä minä olen\nvanutus-myllyhyn joutunut!\" mutta huomasi pian kyllä, missä hän\ntosiaankin oli. Siinä nyt käski varoa, ett'ei hän hampahien väliin\ntakertuisi rikki ruhjottavaksi, mutta vatsahan hänen kuitenkin täytyi\nluistaa alas. \"Tästä tupasesta akkunat ovat unohtuneet,\" hän lausui,\"\neikä aurinko mistään pääse tänne paistamaan; kynttilää ei ensinkään\nsaatavissa!\" Yleensä tämä maja-talo hänestä hyvinkin huonolta veti,\nja mikä kaikisten pahin, heiniä ovesta tuli lisäksi tulemistansa\nja paikka yhä ahtaammaksi rupesi käymään. Viimein poju hädissänsä\ntäyttä kurkkua kiljasi: \"jo olen kylläni saanut, älkää minulle\nenään rehuja tuoko enempää!\" Piika silloin juuri osasi olla lehmää\nlypsämässä, ja kun hän puhuttavan kuuli, vaikk'ei ketään näkynyt,\nsekä tunsi äänen samaksi, jonka jo oli yöllä kuullut, pelästyi tyttö\nparka niin kovasti, että hän renkulta roikahti selällensä ja kaasi\nkiulusta maidon maahan. Kiiruimman kautta hän sitten isäntänsä luo\nriensi ja huusi perille päästyänsä: \"oi ihmeen ihmettä, kirkkoherra\nkulta, lehmä meidän on puhumaan ruvennut!\" \"Turhias siinä hourailet,\"\nvastasi kirkkoherra, vaan meni itse kuitenkin navettaan katsomahan,\nmitenkä tuon laita oikeastaan oli. Mutta tuskin oli hän navetan\nkynnyksen yli astunut, jopa Peukalopoika taas huusi: \"olenhan\njo kylläni saanut, älkää rehuja tänne enempää pistäkö!\" Silloin\nkirkkoherra itsekin pelästyi, arvellen pahan-hengen riivaavan, sekä\nkäski tappaa lehmän. Se kohta tapettiinkin, ja maha, missä piili\nPeukalopoika, viskattiin tunkiolle. Poju nyt parastansa pannen koetti\ntuosta pinteestä päästäksensä ja jopa jo paljon vaivaa nähtyänsä\nihan oli pääsemäisillään, mutta kohtasipa taas kova onni, juuri kun\nhän oli päätään ulos ilmahan pistämäisillänsä. Nälkäinen susi, näet,\nsieltä ohitse juostessaan hotkasi yhdellä nielauksella koko mahan.\nPeukalopoika ei tuosta kuitenkaan liioin säikähtynyt, vaan ajatteli:\n\"ehkähän käynee sutta suostuttaminen,\" sekä huusi vatsasta: \"susi\nkulta! tiedämpä, mistä kelpo aterian saisit.\" \"Missä se on saatavissa?\"\nkysyi susi, \"Noh tuolla, tuossa talossa; sinun sopii lasku-ränniä\nmyöden hiipiä huonehesen sisälle ja oletpa löytävä kakkuja, sian-silavaa\nja makkaroita, vaikka sinua haluttaisi syödä kuinkakin paljon,\" ja\nnyt poju kertomalla tarkoin kuvasi isänsä asunnon. Sudelle ei tuota\ntarvinnut kahdesti sanoa, se yöllä laskurännin kautta vara-aittahan\nkönti ja syödä ahmasi siellä oikein mielensä perästä. Kyllänsä saatuaan\nse taas ulos aikoi, mutta olipa niin paksuksi paisunut, ett'ei se\nenään mahtunutkaan samaa tietä menemään. Tämän oli Peukalopoika jo\nennaltaan arvannutkin sekä rupesi nyt suden vatsassa tavatonta melua\npitämään, huutaen ja pauhaten aivan tarmonsa takaa. \"Hiljaa siellä!\"\nsanoi susi, \"herätäthän sinä talonväen.\" \"Mitä turhia,\" vastasi pikku\npoju, \"oletpa sinä vatsas täytehen syönyt, nyt minäkin vuorostani\npidän iloista aikaa,\" sekä rupesi uudestaan täyttä kurkkua huutamaan.\nSiitä viimeinkin herättyään hänen isänsä ja äitinsä vara-aitan ovelle\njuoksivat ja tirkistelivät raosta tuonne sisälle. Nähtyänsä suden\nsiellä meuhaavan riensivät he aseita hakemaan, ja mies sitten toi\nkirvehen sekä vaimo viikatteen. \"Pysy sinä siellä takana,\" sanoi mies,\nkun olivat aittaan astuneet, \"jollei susi, minun kerran huimastuani,\nkohta kuoliaksi kellisty, tulee sinun hyökätä sen kimppuun ja viiltää\nsiltä maha halki.\" Silloin Peukalopoika, kuultuaan isänsä äänen,\nhuusi: \"isä armahimpani, minä täällä olen, istumpa suden vatsassa.\"\nilosta ihastuneena isä lausui: \"kiitos Luojan! meidän rakas lapsemme\non kotia palannut,\" sekä käski vaimonsa panna pois viikatteen, ett'ei\nPeukalopoikaan sattuisi. Sitten hän sutta päähän lyödä läjähytti\nkolauksen semmoisen, että tuo kohta kaatui kuolleena maahan; sen\njälkeen he veitsen ja sakset tuotuansa leikkasivat pedolta mahan auki\nsekä ottivat sieltä ulos pikku pojunsa. \"Voi,\" sanoi isä, \"mehän\nsinun tähtes olemme vasta surua nähneet!\" \"Niin, isä kulta, minä jos\njommoisiakin paikkoja olen kierrellyt; oikein hyvältä tuntuu, kun olen\npäässyt raitista ilmaa taas hengittämään.\" \"Missä merkillisessä sinä\nsiis olet käynyt?\" \"Oi isäseni! minä ollut olen hiiren-reiässä, lehmän\nmahassa ja suden suolissa; nyt tänne jään teidän luoksenne.\" \"Emmekä\nme sinua enään myy, vaikka kaiken mailman rikkaudet saisimme.\" Sitten\nhe rakasta Peukalopoikaansa hyväilivät ja suutelivat, antoivat hänelle\nsyötävää ja juotavaa sekä teettivät hälle uudet vaatteet, koska vanhat\nolivat matkalla rääsyiksi kuluneet.\n\n\n\n\n21.\n\nPeukaloisen matkustukset.\n\n\nEräällä räätälillä oli poika pieni pikkarainen, joka ei ollut peukaloa\npisempi ja siitä oli Peukaloisen nimen perinyt. Mutta pojulla rohkeutta\noli rinnassa ja hän isällensä sanoi: \"isä kulta! minun täytyy ulos\nmailmalle lähteä.\" \"Oikeinhan, poikaseni!\" vanhus virkkoi, otti\näimän, sulatti kynttilän-valkeassa siihen ponneksi lakkaa hiemasen\nsekä sanoi sitten: \"tästä saat matkalles myötäsi miekan.\" Nyt pikku\nräätäli tahtoi vielä kerran syödä vanhempainsa seurassa ja tipsutteli\nsentähden kyökkiin katsoaksensa, mitä äiti rouva oli läksiäisiksi\nlaittanut. Mutta ruoka juuri oli valmistunut ja vati seisoi takalla.\nSilloin kysyi poika: \"äiti rakas, mitäs tänään päivälliseksi annat?\"\n\"Mene itse katsomaan,\" vastasi äiti. Silloin Peukaloinen takalle\nhypähti ja kurkisteli vatihin, mutta koska hän päänsä liian pitkälle\nsinne pisti, sieppasi hänet ruo'asta nouseva höyry sekä vei hänen\nylös ilmahan savu-torven kautta. Kappaleen aikaa hän höyryssä ajeli\nsinne tänne ilmassa, kunnes viimein taas lötkähti alas maahan. Nyt\ntuo pikku räätäli oli ulos avaraan mailmaan joutunut ja Iäksi tuosta\nkauas kulkemaan sekä rupesi eräälle mestarille työhön, mutta eipä\nruoka hänen mielestänsä ollut tarpeeksi hyvää. \"Kuulkaa rouva mokoma!\"\nsanoi Peukaloinen mestarin vaimolle, \"jollette meille parempaa ruokaa\nanna, minä tieheni pötkin ja kirjoitan liidulla huomenna ani varahin\nteidän huoneenne oveen: perunoita liiaksi, niukasti lihaa, hyvästi\nherra Perunapohatta!\" \"Mitä sinä, sirkka, siinä läpiset!\" vastasi vaimo\nsuutuksissansa ja sieppasi vaate-tilkun, aikoen sillä häntä lyödä;\nmutta pikku räätäli meidän sukkelasti kiepsahti sormistimen suojaan\nja kurkisteli sen alta, rouvan kiusoiksi kieltään ulos suustansa\npitkälle pistellen. Tuo sormistimen nostahti pojutta kaapataksensa,\nmutta Peukaloinen pikkarainen tilka-kasahan hypähti, ja kun rouva\nhäntä etsien rupesi tilkoja hajalle viskelemään, poju pöydänrakoon\npuikahti. \"Piti, piti, mestarin-rouva!\" hän sieltä huusi, pistäen\nraosta päänsä, mutta juuri kun vaimo oli häntä kourasemaisillansa, hän\npöytä-laatikkoon luisti. Viimein akka hänen kuitenkin sai kynsiinsä ja\najoi pois talosta.\n\nPikku räätäli nyt vaeltamaan läksi ja tulipa synkkään metsään. Siellä\nhän tapasi rosvo-joukon, joka aikoi kuninkaan aartehia varastamaan.\nNämät räätäli nupukan nähtyänsä ajattelivat: \"tuommoinen pikku mies\navain-rei'ästä menemään mahtuisi ja olisi siis oikein aimollinen\ntiirikan virkaa toimittamaan.\" \"Hohoi sinä siinä, Goliath jättiläinen!\nhaluttaisiko sinua lähteä meidän kanssamme aarre-aittaan? sinun sopisi\nsinne sisälle pujahtaa ja meille rahat viskata akkunasta.\" Asiaa\nvähän arveltuansa Peukaloinen tuohon tuumahan suostui ja meni sitten\nheidän seurassansa aarre-aitan edustalle. Siinä hän ovia tyystin\ntarkasteli, oliko niissä rakoa mitään, eikä aikaakaan, jopa huomasi\nyhden sekä rupesi kohta siitä sisälle pyrkimään. Toinen vartia silloin\ntoiselle sanoi: \"mikähän ilkeä hämähäkki tuossa matelee! minä sen\nkuoliaksi poljen.\" \"Anna itikka paran olla,\" vastasi toinen, \"eihän se\nsinulle ole mitään pahaa tehnyt.\" Nyt Peukaloinen raosta onnellisesti\npääsi aarre-aittaan, avasi akkunan, jonka takana rosvot seisoivat,\nsekä viskasi siitä heille kolikon toisensa perästä. Siinä sitten\nahkerimmassa toimessa hyöriellessään hän kuninkaan kuuli tulevan\naarteitansa katsomaan ja kiisi kiiruimman kautta piilohon. Kuningas\nkyllä huomasi, että monta kolikkoa puuttui, mutta ei saattanut\nymmärtää, kuka net olisi varastanut, koska lukut ja salvat kelpo\nkunnossa olivat ja aivan koskemattomilta näyttivät. Sitten hän taas\nsieltä pois palasi ja sanoi molemmille vartioille: \"pitäkää tarkka\nvaari, joku tuolla rahain kimpussa häärii.\" Kun nyt Peukaloinen\nuudestaan työhönsä ryhtyi, nämät kuulivat rahojen vierielevän aitassa\nsekä \"kil, kal\" kilisevän. He sisälle riensivät varasta kiinni\nkaapataksensa, mutta pikku räätäli, kun kuuli heidän tulevan, oli\nnoita vilppahampi, riensi nurkkaan ja veti päällensä hopea-rahan niin\nvisusti, ett'ei hänestä hiukkaakaan näkynyt; ja rupesipa hän vielä\nheitä kiusoittelemaankin huutaen: \"täällä minä olen.\" Vartiat ääntä\nkohden juoksivat, mutta kun perille pääsivät, hän jo oli toiseen\nnurkkaan pujahtanut toisen kolikon alle ja kirkasi sieltä: \"hei!\ntäällähän olen.\" Heti vartiat sinne-päin rientämään, mutta jopa\nPeukaloinen kaukaa huuteli kolmannesta nurkasta: \"piti! piti! täällä\nminä olenkin.\" Ja näin hän pilkaten heitä aarre-aitassa niin kau'an\njuoksenteli sinne tänne, kunnes vihdoin väsyivät ja menivät sieltä\ntiehensä. Nyt poju kolikat kaikki yhden erältänsä akkunasta heitti;\nviimeisen hän oikein voimainsa takaa poukautti lentämään, hypähti\nnäppärästi itse istumaan sen päälle ja kiisi siinä ratsastaen akkunasta\nulos. Rosvot häntä kovin kiittelivät sanoen; \"sinä oikein suuri sankari\nolet!\" sekä kysyivät: \"tahdotko meidän päälliköksemme ruveta?\" Mutta\nPeukaloinen hiukan tuumailtuansa vastasi tahtovansa ensin vähäsen\nliikkuella mailman maita katselemassa. He sitten saaliinsa keskenään\njakoivat, vaan pikku räätäli vain yhden pennin sai osaksensa, sillä\nenempää ei hän jaksanut kantaa.\n\nNyt Peukaloinen miekkansa taas pani vyölleen, sanoi rosvoille\njää-hyvästit ja läksi pois-päin astumaan. Sitten hän kyllä uudestaan\nräätälin-ammattia koetteli muutamain mestarien työssä, mutta eipä\nhän heidän tykönänsä viihtynyt, vaan rupesi viimein talon-rengiksi\nerähäsen ravintolaan. Siellä piiat hänelle kovin vihoissaan olivat,\nsillä itse näkymättömänä hän kaikki näki, mitä he salaa tekivät, sekä\nilmoitti isäntäväelle, mitä he taltrikeiltä olivat suuhunsa siepannehet\nja kellarista korjanneet puoleensa. Nuot sentähden usein uhkailivat:\n\"maltappas, kyllä vielä sinulle kostamme,\" sekä päättivät tehdä\nhänelle pahat tepposet. Kun sitten muutaman päivän päästä piioista\nyksi puutarhassa niittäissään näki Peukaloisen siellä juoksennellen\nruohossa sinne tänne pujahtelevan, hän vilppaasti viikatteellansa\nkaappasi poikki sen ruoho-tukon, niissä juuri piili tuo pikkarainen,\npisti heinät isohon huiviin sekä heitti net salaa lehmien eteen. Olihan\nnoitten joukossa iso Mustike, se ahmatessansa pojan ihan eheältään\nnieli. Mutta tuolla lehmän mahassa hänen oli kurja oltava, sillä olipa\nsiellä pilkko pimeä eikä pienintäkään kynttilän-kulua palamassa. Kun\nsitten lehmää oltiin lypsämässä, hän huusi:\n\n    \"kipsis kopsis, kipsis ko!\n    eikö kiulu täynnä jo?\"\n\nvaan maidon lorinalta ei tätä hänen puhettaan hoksattu. Hetkisen päästä\nnavettaan astui isäntä ja sanoi: \"tuo lehmä huomenna on tapettava.\"\nSilloin Peukaloinen pahasti pelästyen huusi kimeällä äänellä: \"laskekaa\nminut ensin täältä! istunhan minä täällä sisässä,\" Isäntä kyllä\npuheen kuuli, mutta ei tietänyt, mistä tuli tuo ääni. \"Missäs olet?\"\nkysyi hän. \"Mustikkeen mahassa,\" Peukaloinen vastasi, mutta isäntä ei\nymmärtänyt, mitä tuo tiesi, vaan Iäksi sieltä pois.\n\nSeuraavana päivänä lehmä tapettiin; onneksi ei hakattaissa ja\npaloiteltaissa sattunut Peukaloisehen yhtään iskua, mutta hän\nmakkarusten joukkoon joutui. Kun sitten noita pienentämään ruvettiin,\npoju oikein voimainsa perästä kirkasi: \"älkää liian syvälle hakatko,\nälkää liian syvälle hakatko, olenhan minä täällä hakkurin pohjalla.\"\nTuota ei kuitenkaan hakkuu-rautain jytinältä kukaan kuullut. Nyt\nPeukaloinen parka pahemmassa kuin pulassa oli, mutta hätä panee\nhyppäämään, ja hän siinä niin sukkelaan pujahteli hakkuu-rautain\nvälitse, etteivät häntä hiukkaakaan satuttaneet, vaan pääsipä poju\neheä-ihoisena tuosta pälkähästä. Mutta eipä hän kuitenkaan pakoon\npäässyt eikä ollut muutakaan neuvoa mitään, ihra-palasten seassa\nhänen oli veri-makkaraan liukahtaminen. Tuo tuommoinen maja-paikka\nhänestä veti jokseenkin ahtahalta, ja päälle päätteeksi hän siinä\nsavustettavaksi vielä ripustettiin savu-torveen, jossa hänestä aika\nkovin pitkäksi ja ikäväksi kävi. Vasta talven tultua hän sieltä\nvihdoin alas pääsi, sillä makkara savu-torvesta otettiin erään\nvierahan syötäväksi. Kun sitten emäntä rupesi makkarasta viipaleita\nleikkelemään, varoi hän päätään pistämästä liian pitkälle, ett'ei\nhäneltä kaula ehkä katkaistaisi, ja huomasipa viimeinkin hyvän\ntilaisuuden, pyrki ilmaa hiukan haistelemaan ja juoksi tiehensä.\n\nMutta, siinä talossa, jossa hänen näin hullusti oli käynyt, ei tuo\npikku räätäli enään viihtynyt olemassa, vaan läksipä kohta taas\nmatkustelemaan. Kau'an ei kuitenkaan hänen vapautensa aika kestänyt;\nkedolla poju ketun tapasi ja se tuota pikaa hänet sieppasi suuhunsa.\n\"Noh mitä maar nyt, herra Repolainen!\" huusi pikku räätäli, \"minähän\nse olen, joka teidän kurkussanne istun, laskekaa minut taas vapaaksi!\"\n\"Tuo ehkä parasta lieneekin,\" vastasi kettu, \"enhän sinusta kumminkaan\nliioin kostune; jos minulle lupaat, mitä isäsi talossa on kanoja, minä\nsinut pois päästän.\" \"Aivanhan halustakin!\" Peukaloinen vastaukseksi\ntokasi, \"kaikki kanat sinä sieltä olet saava, sen minä kyllä takaan.\"\nSilloin kettu pojun sylki suustansa, ja itse se hänen kantoi kotia. Kun\nsitten isä taas näki rakkaan pikku poikansa, hän mielellänsä ketulle\nantoi kaikki kanat, mitä hänellä oli. \"Korvaukseksi minä oikein kelpo\nrahan teille olen tuonut,\" sanoi Peukaloinen ja kurotti isälle tuon\npennin, jonka hän oli matkoillaan ansainnut.\n\n\"Mutta miksi kettu syötäväksensä sai nuot kaakottavaiset kana\nraukkaset?\" \"Voi sinuas houkkioa! rakastaahan isäsi lastansa enemmän\nkuin kanojansa.\"\n\n\n\n\n22.\n\nKiikkerin lintu.\n\n\nOli muinoin velho ilkeä, joka köyhän ukon muotoiseksi muuttihe, kulki\ntalosta taloon kerjäämässä sekä kaappasi mennessään kauniita tyttöjä.\nKukaan ihminen ei tietänyt, mihin hän nämät vei, sillä heitä ei ikinä\nenään näkynyt. Kerta hän nyt astui erähäsen taloon, jonka isännällä\noli kolme kaunista tytärtä. Ukko viheliäiseltä kerjäläis-paralta\nnäytti ja kantoi selässänsä kontin, ikään-kuin ko'otaksensa siihen\narmo-lahjoja. Hän syötävää pyysi murusen, ja kun vanhin tytär tuli\nhänelle leivän-palaa antamaan, hän vain hiukan koski tyttöhön, ja\ntämä kohta hänen konttiinsa kopsahti. Sitten hän vilppaasti menojansa\nmeni ja kantoi tyttösen kau'as, synkän metsän sydämmessä olevaan\nkotiinsa. Talossa kaikki oli kovin komeaa, ja ukko tytölle antoi,\nmitä tuo vain toivoi, sekä lausui hänelle: \"täällä, armahaiseni sinun\nvarmaankin tulee hyvä oltava, sillä saathan kaikkia, mitä sinua suinkin\nhaluttaa!\" Muutaman päivän kuluttua hän sitten sanoi: \"minun täytyy\nlähteä pois kotoa ja vähäksi aikaa jättää sinut tänne yksiksesi,\ntässä talon avaimet ovat; kaikkia katselemassa sinun täällä sopii\nkäydä kaikkialla, paitsi siinä yhdessä huoneessa, johonka pääsee\ntällä avaimella; sinne sinua menemästä kiellän kuoleman-rangaistuksen\nuhalla.\" Antoipa hän tytölle myöskin munan, sanoen: \"varjele visusti\ntätä munaa! ja parasta lienee, että sen aina kannat kädessäs, sillä\njos se hukkaan joutuisi, tuosta syntyisi kova onnettomuus.\" Tyttö\navaimen ja munan otti sekä lupasi hyvin toimittaa kaikki. Miehen\nlähdettyä hän taloa rupesi kiertelemään alikerrasta aikain aina\nylisille saakka sekä katseli kaikki paikat; huoneet kullasta kiilsivät\nja hopeasta hohtivat, eikä hän mielestänsä milloinkaan ollut niin\nloistavaa komeutta nähnyt. Viimein hän myös tuli tuon kielletyn oven\neteen ja aikoipa astua ohitse, mutta nyt uteliaisuus hänen valtasi.\nOlipa hänellä avain ja sehän muitten tapainen, hän siis tuon pisti\nsuulle sekä väännähti hiemasen, ja jopa ovi äkkiä aukeni. Mutta mitä\nhän, sisälle astuttuansa, tuolla näki? keski-laattialla ison, verisen\nkattilan, siinä palasiksi hakatuita ihmis-ruumiita, ja kattilan\nvieressä puu-pölkyn sekä sen päällä tuiki terävän kirveen. Tästä tyttö\nniin pahasti pelästyi, että muna hänen kädestänsä laattialle kopsahti.\nHän kyllä munansa tuolta taas otti ja koetti pyyhkiä veren pois, mutta\nturhaan, se ihan kohta taas tuli näkyviin, -- parastansa pannen hän\nsiinä maar pyyhki ja hieroi, mutta eipä vain saanut vertä lähtemään.\n\nEikä aikaakaan, jopa tuli velho matkoiltaan kotia ja pyysi ensi\ntehtäväksensä tytöltä avaimen ja munan. Pelosta vavisten tyttö net\nhänelle antoi, ja mies noista punaisista pilkuista heti huomasi, että\ntuo veri-kammiossa oli ollut. \"Koskas vastoin minun tahtoani olet\nkamarissa käynyt,\" sanoi hän, \"täytyy sinun myös vastoin omaa tahtoas\npalata sinne takaisin. Sinun elämäs on nyt loppunsa näkevä.\" Sitten hän\ntytön viskasi maahan, laahasi hänet hiuksista veri-kammioon, asetti\nhänen päänsä pölkylle, katkaisi häneltä kaulan sekä hakkasi palasiksi\nruumiin, että veri punaisena virtasi pitkin laattiaa, ja heittipä\nviimein palat muitten joukkohon kattilaan.\n\n\"Nytpä toista menen noutamaan,\" sanoi velho, muutti taas muotonsa ja\ntuli köyhänä ukkona äsken mainittuhun taloon kerjäämään. Silloin toinen\ntytär hänelle leipä-palasen toi, ja hän paljaalla koskemisellaan tytön\nkaappasi konttiinsa, sekä vei mennessänsä, kuten edellisenkin. Tämän ei\nparemmin käynyt kuin sisarenkaan, sillä uteliaisuus hänetkin valtasi,\nhän veri-kammiossa kävi ja täytyipä hänen, velhon palattua, heittää\nhenkensä. Tuo sitten kotihinsa toi kolmannenkin sisaren. Mutta hän\nviekas ja viisas oli. Kun velho avaimen ja munan hänelle annettuaan\noli pois lähtenyt, hän ensin munan pani tarkkaan taltehen, kävi sitten\nhuoneita katsomassa ja meni viimein tuonne kiellettyyn kamariin. Ja\nvoi! siellä vasta kauhea näky häntä kohtasi! Hänen molemmat rakkahat\nsisarensa kattilassa makasivat surkeasti surmattuina! Mutta hän kohta\ntoimeen rupesi, haki heidän jäsenensä kokohon ja pani net paikoillensa,\npään, ruumiin, käsi-varret ja sääret. Ja kun ei enään puuttunut mitään,\njäsenet liikkua alkoivat ja liittyivät toisiinsa yhtehen; ja nuot\nmolemmat tytöt silmänsä aukaisivat sekä muuttuivat taas eläviksi. Noh\nsiinä nyt vasta iloissansa olivat, suutelivat ja syleilivät toisiansa!\nSitten nuorin molemmat sisarensa vei kamarista ja pisti heidät\npiilohon. Mies ilkeä palattuansa avaimen sekä munan vaati, ja koskei\nniissä saattanut pienintäkään verenpilkkua selittää, sanoi hän: \"sinä\nkoetuksen olet kestänyt ja sentähden morsiamekseni pääset.\" Mutta\nnyt ei velho enään tytölle voinut mitään, vaan täytyipä hänen tehdä,\nmitä tuo vain tahtoi. \"Hyvä se!\" vastasi siis tyttö, \"sinun kuitenkin\nensin täytyy isälleni ja äidilleni toimittaa kultaa kopallisen sekä\nitse kantaa selässäsi tuo koppa sinne; minä sillä välin täällä häitä\nvalmistelen.\" Tuosta hän omaan kamariinsa meni, jonne oli kätkenyt\nsisarensa. \"Jo nyt on,\" hän heille lausui, \"tulemaisillansa se hetki,\njolloin teidät saan pelastetuksi, tuo ilkiö on itse kantava teitä taas\nkotia; mutta lähettäkää, kohta perille päästyänne minulle tänne apua.\"\nSitten hän molemmat laski yhteen koppahan, ajoi heidän päällensä kultaa\nniin kosolta, ettei heitä hiukkaakaan näkynyt, huusi huonehesen velhon\nja sanoi hänelle: \"kanna nyt kotihini tämä koppanen, mutta älä matkalla\npysäy lepäämään sillä minä akkunasta katsoen sen kyllä heti huomaan.\"\n\nVelho selkäänsä nosti kopan ja läksi menemään, mutta tuo niin raskas\noli, että hiki kasvoista tippui ja hän jo pelkäsi näännyksiin\nuupuvansa. Silloin hän kivelle istahti hiukan huoahtaaksensa, mutta\nkohta kopasta ääni huusi: \"minä akkunasta katselen sekä näen, että\nsinä lepäämään rupeet, lähde heti liikkeelle!\" Velho morsiamensa luuli\nhuutavan ja nousipa kohta tietä taas tallustelemaan. Toisen kerran\nhän vielä istumaan aikoi, mutta kuuluihan jälleen; \"minä akkunastani\nkatselen ja näen sinun levähtävän: lähde ihan heti liikkeelle!\" Ja\nmilloin hän vain hiukankin pysähtyi, kohta tuo ääni taas huutamaan,\nkunnes hän hengästyneenä ja väsymyksestä, aivan uupumaisillaan viimein\nsai kopan kultineen tyttöineen kannetuksi heidän vanheimpansa talohon.\n\nMutta tuolla kotona morsian häitä valmisteli. Hän irvi-hampaisen\npääkallon koristi koreaksi, kantoi sen ylis-kamariin sekä asetti\nakkunasta katselemaan. Kävipä tuosta velhon ystäviä piloihin\nkäskemässä, ja tämän tehtyänsä hän hunaja-astiaan hyppäsi, ratkoi\nsieltä noustuaan polstarin auki sekä kierieli höyhenissä ja näyttipä\nnyt kumman-näköiseltä linnulta, jota ei kukaan ihminen saattanut\ntytöksi tuntea. Sitten hän omaan kotihinsa läksi menemään, ja tiellä\nhäntä tuli vastaan joukko hää-vieraita, jotka kysyivät:\n\n    \"Kiikkerin lintu! mistä tulet sä?\"\n    \"Kiikki Kiikkeristä nyt tulen mä.\"\n    \"Mitäpä nyt tehnee morsian nuori?\"\n    \"La'assut on huonehet puhtaaksi\n    ja ullakon akkunasta katsoopi.\"\n\nSitten hän kohtasi kotia palaavan yljän, joka myöskin kysyi:\n\n    \"Kiikkerin lintu! mistä tulet sä?\"\n    \"Kiikki Kiikkeristä nyt tulen mä.\"\n    \"Mitäpä nyt tehnee morsiameni?\"\n    \"La'assut on huonehet puhtaaksi\n    ja ullakon akkunasta katsoopi.\"\n\nYlkä sinne kohden katsahti ja näkyipä tuolla tuo koristettu pää-kallo.\nTämän hän morsiameksensa luuli sekä tervehti sitä ystävällisesti\nnoikaten. Mutta kun hän vierainensa oli huonehesen ehtinyt, silloin\nsaapui sisarien lähettämä apu. Kaikki ovet nyt suljettiin, ettei\nkukaan pääsisi pakohon, ja sytytettiimpä huone, jossa sitten velho\njoukkoinensa paloi poroksi.\n\n\n\n\n23.\n\nSatu omena-puusta.\n\n\nJo nyt on aikoja, varmaankin kaksituhatta vuotta, kulunut siitä,\njolloinka muinoin eli mies äveriäs, jolla oli ihana ja hurskas vaimo;\nnämät toisiansa hyvin rakastivat, mutta heillä ei lapsia ollut, vaikka\nhartahimmasti halasivat saadaksensa, ja vaimo tuota rukoili yöt päivät,\nvaan eipä vain heille lasta syntynytkään. Pihalla heidän huoneensa\nedustalla kasvoi omenapuu; tuon juurella vaimo eräänä talvi-päivänä\nseisoi omenaa kuoriellen, ja sitä siinä itsellensä kuoriessaan hän\nsormeensa leikkasi, ja haavasta vertä lumelle tippui. \"Voi,\" sanoi\nsilloin vaimo huo'aten sekä sangen suru-mielisenä, kun veren näki\nedessänsä, \"jospa minulla sentään olisi lapsi, valkoinen, kuten\ntuossa lumi, ja punainen, kuin siinä veri!\" Ja kun hän nämät sanat\noli saanut sanotuksi, hänen mielensä iloiseksi muuttui, ja hänestä\ntuntui, ikään-kuin toivosta tosi tulisi. Sitten hän huonehesen astui\nsisälle; ja kuluipa kuukausi, johan oli lumi maasta sulanut, kului\ntuosta toinen ja ruoho viheriänä rehoitti, menihän kolmas, jopa kukat\nmaata koristamassa, ja vyöri ajan virtahan neljäs, jo metsikössä kaikki\npuut leveälle haaroilivat ja viheriät oksat toisihinsa kietoutuivat,\nsilloin lintusten heleä laulu metsissä kajahteli ja kukat puista maahan\nvarisivat; sitten viidennen kuukauden viimeisenä päivänä hän suloisesti\nlemuavan omena-puun suojassa seisoi, ilosta sykki hänen sydämmensä ja\nhän polvilleen lankesi ihastuksissansa, kuudennen kuukauden kuluttua\nomenat kyllä jo isoja olivat, vaan vaimo alallansa pysyi huoneessansa,\nseitsemännen kuluessa hän omenan otti sekä söi sen aivan mieli-halulla,\nmutta kävipä sitten sairaaksi ja surulliseksi, ja kun kahdeksas\nkuukausi oli loppumaisillaan, hän miehensä kutsui tykönsä sekä sanoi\nhänelle: \"jos minä kuolen, hautaa minut tuonne omena-puun juureen.\"\nNytpä hänestä huoli haihtui ja hän iloisena oli, kunnes yhdeksännen\nkuukauden kuluttua hänelle syntyi lapsi, lumen valkoinen, veren\npunainen, ja lapsen nähtyänsä äiti niin iloiseksi ihastui, että hän\nkuoleman unehen silmänsä ummisti.\n\nSitten mies vaimonsa hautasi omenapuun alle ja itki häntä haikeasti;\nedellensä aika joutui, jo suru lieventymään rupesi, vyöri vielä\nviikkokaudet, kyynelehet väliin vieri, tuosta suru haihtumahan, itku\naivan loppumahan, ja kun kesä taas oli ihanimmallansa, jopa mies nai\ntoisen vaimon.\n\nTämä hänelle tyttären synnytti, mutta tuon ensimmäisen vaimon lapsi\noli poika pienokainen, valkoinen kuten lumi, punainen kuin veri.\nTytärtänsä vaimo sydämmellisesti rakasti, mutta poikaa nähdessänsä hän\naina suutuksiin joutui; tuo oli muka kaikin tavoin hänelle harmiksi,\nhän yhä ajatteli, mitenkä kävisi tyttärelle hankkiminen kaikki talon\ntavarat, ja paholainen paha-henki häntä yllytteli poikaa vihaamaan;\nnurkasta toiseen hän tuota raukkaa hoputteli, yhtä päätä töykäten ja\ntuuppiellen, joten lapsi parka alin-omaisessa tuskassa oli. Koulusta\nkotona ollessansa hän ei rauhan hetkistä nähnyt.\n\nKerta kun vaimo ylis-tuvassa oli, tuli sinne Marianna, hänen pikku\ntyttärensä, ja sanoi: \"äiti hyvä, anna minulle omena!\" \"Kyllä,\nlapsukaiseni,\" vastasi vaimo sekä antoi arkusta kauniin omenan; mutta\narkussa oli iso, raskas kansi ja kannessa iso, terävä rauta-kara.\n\"Äitiseni,\" virkkoi tyttö pieni, \"etkö myös veljelleni yhtään anna?\"\nTästä vaimo suuttui, mutta vastasipa sentään: \"veljes kyllä osansa\nsaapi, jahka hän koulusta palaa.\" Ja kun hän akkunasta katsahtaessaan\nnäki pojan tulevan pihalla, hän ikään-kuin pahan-hengen riivaamana\nsieppasi tyttäreltänsä omenan, sanoen: \"ethän sinä tuota saakkaan,\nennen-kuin veljes ensin on saanut.\" Sitten hän sen viskasi arkkuhun\nsekä paiskasi kannen kiinni; ja kun poika oven suuhun ennätti, hän\nystävällisenä olevinaan lausui lapselle: \"tahdotko, poikaseni, omenaa?\"\nja loi vilahdukselta hänehen silmänsä. \"Ui äiti kulta,\" vastasi poika,\n\"oikeinhan nyt näytätte hirveältä! halustakin minä omenan otan.\"\nSilloin vaimo arkun avasi sanoen: \"tule luokseni ja ota itse tästä\nyksi.\" Ja kun pikku poju arkkuhun kumartui, paha-henki vaimon valtasi\nja ratsis! hän kannen paiskasi kiinni niin kovasti, että pojalta\nkatkesi kaula ja pää kieri punaisten omenain joukkohon. Mutta kohta\npelko vaimoa vavistuttamaan, ja hän itseksensä ajatteli: \"mitenkä tästä\nselkiäisin!\" Nyt hän meni alas asuin-tupaan, otti vaate-arkustansa\nvalkoisen huivin, palasi ylisille, sovitti pojan pään paikalleen, sitoi\nkaulahan huivin, ett'ei pahaa mitään käynyt huomaaminen, asetti pojun\nistumaan tuolille porstuaan ja pani omenan hänen käteensä.\n\nSitten Marianna kyökkiin tuli äitinsä tykö; tämä takan ääressä seisoi\nsekoittelemistaan sekoitellen kuumaa vettä, joka siellä kiehui padassa.\n\"Äiti kultaseni,\" sanoi Marianna, \"veljeni kasvoiltaan kovin kalpeana\ntuolla porstuassa istuu omena kädessä, minä häntä pyysin minulle omenaa\nantamaan, mutta eipä hän mitään vastannut, ja tuo minusta peloittavan\nkummalta veti.\" \"Mene tuonne toistamiseen,\" vastasi äiti, \"ja tokase\nhänelle korva-puusti, jollei hän mitään vastaa.\" Marianna nyt\nporstuaan meni ja sanoi: \"anna, veliseni, minulle tuo omenas,\" mutta\neipä vastausta kuulunut. Tyttö silloin poikaa löi korvalle, että pää\nlaattialle poukahti, pelästyi tästä pahan-päiväisesti, rupesi itkemään\nja poraamaan, juoksi äitinsä tykö huutaen: \"olenhan veljeltäni pään\nlyönyt poikki,\" sekä itki itkemistänsä eikä ottanut rauhoittuaksensa.\n\"Voi Mariannani,\" sanoi äiti, \"mitäkin nyt teit! mutta älä tuosta\nsanaakaan hiisku, ett'ei siitä kukaan saisi tietoa, sillä eihän sitä\nkuitenkaan nyt enään käy mitenkään auttaminen; viskatkaamme hänet\nhapan-kaalihin kiehumaan.\" Sitten äiti pikku pojun hakkasi palasiksi\nja pani palat pataan hapan-kaalin sekahan. Mutta Marianna siinä\nvieressä seisoi yhä itkemistänsä itkein, ja hänen silmistänsä pataan\nvieri kyyneleitä niin viljavalta, ett'ei keitos muuta suolaa kaivannut\nollenkaan.\n\nSittemmin tuli isä kotia sekä rupesi ruo'alle, kysyen: \"missä on minun\npoikani?\" Äiti pöydälle toi hapan-kaalia, oikein aimo vadillisen, ja\nMarianna yhä itki, vaikeasti valittaen. Silloin isä taas kysyi: \"missä\non minun poikani?\" \"Hän on vanhaa setääsi mennyt katsomaan,\" vastasi\näiti, \"ja aikoo sinne jäädä joksikin aikaa.\" \"Mitä? onko hän pois kotoa\nlähtenyt minulle edes jää-hyväisiä sanomata.\" \"On niinkin,\" sanoi\nsiihen äiti, \"poikaa hartahasti tuonne halutti, ja hän minua rukoili,\nettä hänet kuudeksi viikoksi sinne laskisin; onhan hänen siellä kaikin\npuolin hyvä ollaksensa.\" \"Voi,\" lausui isä, \"miten on murheellinen\nmieleni! pahoinhan menetteli poikani, olisipa hänen kuitenkin tullut\nisäänsä edes hyvästi jättää.\" Sitten hän syömään rupesi, puhuen\ntyttärelleen; \"mitäs itket, Mariannani? vielähän veljes kotia palaa.\"\nsekä virkkoi vaimollensa: \"tämä ruoka vasta hyvältä maistuu! tuo\nminulle lisää!\" Ja mitä enemmän hän söi, sitä enemmän hän tahtoi ja\nsanoipa: \"anna minulle vielä lisää, te ette tästä mitään saa, minä itse\ntahdon kaikki.\" Heittäen luut pöydän alle hän sitten söi syömistänsä,\nkunnes loppui kaikki tyyni. Mutta Marianna piironkinsa alimmaisesta\nlaatikosta otti parahimman silkki-huivinsa, kokosi pöydän alta tuohon\nkaikki luut ja rustot sekä kantoi net pihalle, katkerimman katkeria\nkyyneleitä vuodattaen. Tyttö sitten mytyn laski ruohoon omena-puun\njuurelle, ja tämän tehtyänsä hän yht'äkkiä muuttui iloiseksi, peräti\nlakaten itkemästä. Silloin omenapuu huojumaan sekä oksat heilumaan,\nväliin toisistansa eriten, väliin taas toisiinsa yhtyen, ikään-kuin\nihminen iloissaan käsiänsä yhteen lyöpi. Samassa puusta sakea sumu\nnousi, sumussa paloi kirkas tuli, ja liekistä lensi ihana lintunen,\njoka suloisesti viserrellen ilmahan kohosi korkealle, ja kun se silmän\nsiintämättömiin oli kadonnut, omena-puu siinä ihan entisellänsä seisoi,\nmutta huivi luinensa oli poissa. Ja Mariannan sydän nyt riemusta sykki,\nikään-kuin olisi hänen veljensä elänyt. Sitten hän iloisena taas palasi\ntupaan ja istui pöydän äärehen syömään.\n\nMutta lintu kau'as lensi erään kulta-sepän huoneen katolle sekä rupesi\nlaulamaan:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\n    isäni mun söi,\n    Marianna siskoseni\n    kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\n    he'elmä-puulle käärön viersi.\n    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nKulta-seppä työ-huoneessansa istui kulta-vitjoja valmistellen; silloin\nkuuli hän linnun laulavan katolla, ja ihanan ihanalta soi hänen\nmielestään tuo viserrys. Hän kohta istualtaan kavahti sekä riensi ulos\ntuvasta, ja hänen astuessansa kynnyksen ylitse, jäi jalasta toinen\nkenkä. Mutta tuosta piittaamata hän keski-kadulle kiisi nahkaisessa\nesi-liinassaan, toisessa jalassa kenkä, toisessa sukka, toisessa\nkädessä kulta-vitjat, toisessa pitkät pihdit; ja aurinko kirkkahasti\nkadulle paistoi. Näin hän lintua katselemaan tuli. \"Lintuseni,\"\nhän sitten sanoi, \"oikeinhan sinä ihanaa viserrystä osaat laskea!\nlaula minulle tuo laulusi vielä toinen kerta,\" \"En vainen,\" vastasi\nlintu, \"en maar minä sitä ilmaiseksi laula toistamiseen. Anna minulle\nnuot kulta-vitjat, kyllä sitten vielä kerran laulan.\" \"Noh, olkoon\nmenneeksi,\" pani kulta-seppä vastaukseksi, \"tuosta saat kulta-vitjat,\nlaula nyt, kuten lupasit.\" Silloin lintu hänen luoksensa lensi, otti\nvitjat oikean jalkansa kynsiin ja istui kulta-sepän etehen sekä lauloi:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\n    isäni mun söi,\n    Marianna siskoseni\n    kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\n    he'elmä-puulle käärön viersi.\n    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nSitten lintu erään suutarin talon katolle lensi istumaan ja lauloi\nsiellä:\n\n    \"Äitini mun tappoi.\n    isäni mun söi,\n    Marianna siskoseni\n    kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\n    he'elmä-puulle käärön viersi.\n    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nSuutari tämän kuultuaan paita-hiasillansa ulos ovesta juoksi ja katseli\nkatolle, kädellänsä varjostaen silmiään, ett'ei niitä häikäisemähän\npääsisi kirkas päivän-paiste. \"Lintu armahani,\" hän huudahti, \"ihanan\nihanastihan sinä laulelet!\" Sitten hän ovesta huusi huonehesen:\n\"vaimoni hoi! tule tänne! täällä vasta lintu ompi; katsoppas tuota,\nsiinä vasta laulajata!\" ja kutsuipa vielä tytärtänsä, kisällejänsä,\noppi-poikiaan, renkiänsä sekä piikaansa, ja nämät kaikin kadulle\ntulivat lintua katselemaan, mitenkä se oli kaunis. Höyhenet sen olivat\npunaiset, ja viheriät, kaula kullan kirkkaalta hohti, ja silmät päässä\nvälkkyivät, ikään-kuin tähdet. \"Lintu kulta!\" sanoi suutari, \"visertele\nnyt kuultavakseni tuo laulus vielä toinen kerta.\" \"En maaren,\" vastasi\nlintu, \"enhän tuota toistamiseen laula, jollet minulle jotakin\nlahjoita.\" \"Vaimoseni!\" huusi silloin mies, \"mene sinä tupahan, siellä\nseisoo pöydällä pari punaisia kenkiä, tuo net tänne.\" Vaimo käskyn\nkuultuani kohta menikin sekä toi kengät. \"Tuosta saat lintuseni,\" mies\nsanoi, \"laula nyt laulusi vielä kerran.\" Silloin lintu suutarin luoksi\ntuli, otti kengät vasemman jalkansa kynsiin, lensi sitten taas katolle\nsekä lauloi siellä:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\n    isäni mun söi,\n    Marianna siskoseni\n    kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\n    he'elmä-puulle käärön viersi.\n    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nJa näin laulettuansa se tiehensä lensi, vitjat oikean sekä kengät\nvasemman jalan kynsissä. Lentää lehahtelihan sitten kylän myllyn tykö,\nja mylly käymistänsä kävi: \"surr, urr, surr urr, surr, urr;\" siinä\nmyllärin kaksikymmentä renkiä istui myllyn-kiveä hakkaamassa, ja he\ntuossa nakuttivat: \"nik, nak, nik, nak, nik, nak,\" ja mylly kävi:\n\"surr, urr, surr, urr, surr, urr.\" Silloin lintu myllyn vieressä\nkasvavaan niini-puuhun istahti ja lauloi:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\"\n\nnyt hakkaamistansa yksi keskeytti,\n\n    \"isäni mun söi,\"\n\ntuosta kaksi kuuntelemaan,\n\n    \"Marianna siskoseni,\"\n\njohan taas neljä nakuttamasta lakkasi,\n\n    \"kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\"\n\nvielä hakkasi kahdeksan,\n\n    \"he'elmä-puulle\"\n\nviisi vielä,\n\n    \"käärön viersi.\"\n\nenään vain yksi nakutteli,\n\n    \"Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nNyt lakkasi viimeinen, sillä olipa hänkin tuon kuullut. \"Lintu hyvä!\"\nhän sanoi, \"ihanastihan sinä laulelet, laula toki toinen kerta minunkin\nkuultavakseni!\" \"Empä vainen,\" vastasi lintu, \"kahdesti en ilmaiseksi\nlaula, mutta jos minulle myllyn-kiven annat, minä vielä kerran lauluani\nlasken.\" \"Antaisin kuin antaisinkin,\" vakuutti renki, \"jos tuo\nyksistään minun annettavissani olisi.\" \"Aivan halusta me puolestamme,\"\nlisäsi toiset, \"sen annamme, jos sinä meille vielä kerran laulat.\"\nSilloin tuli lintu puusta alas, ja nuot kaksikymmentä renki-mylläriä\nkaikin rupesi kangilla nostamaan ylös kiveä, hoilottaen ääneensä:\n\"holooi! holooi!\" Lintu sitten kiven-silmästä päänsä pisti, joten\nkivestä tuli kauluksentapainen, lensi taas puuhun sekä lauloi siellä:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\n    isäni mun söi,\n    Marianna siskoseni\n    kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\n    he'elmä-puulle käärön viersi,\n    Pikii! pikii! mä ihana lintu, pikii!\"\n\nJa näin laulettuansa se siipensä levitti, vitjat oikean, kengät\nvasemman jalan kynsissä ja myllyn-kivi kaulassa, sekä läksi pois\nlentämään ja lensipä kau'as, aina isänsä kotihin.\n\nTuvassa isä, äiti sekä Marianna syömässä istuivat, ja isä lausui:\n\"tiesi, mikä syynä, oikeinhan tänään olen iloisella tuulella.\" \"Empä\nsuinkaan minä,\" vastasi äiti, \"vaan minua perin-vastoin vaivaa kamala\nahdistus, ihan kuin olisi kova raju-ilma tulossa.\" Mutta Marianna\nsiinä istui ja itkemistänsä itki. Silloin tuli lintu lentäen, ja\njuuri kun se katolle istahti, sanoi isä: \"oi miten nyt olen iloinen!\nja aurinko tuolla ulkona vasta ihanasti paistaa! tuntuuhan minusta,\nikäänkuin tulisin vanhaa tuttavaa tapaamaan.\" \"Mutta minun aivan toisin\non laitani,\" valitti vaimo, \"olenhan niin tuskissani, että hampaat\nsuussani kalisevat ja veri suonissani tulikuumana kuohuu.\" Ja hän\nvaatteensa auki riisti, mutta Marianna nurkassa istui itkein, vyö-liina\nsilmillä, ja kyyneleet sen kastoivat liko-märjäksi. Lintu silloin\nomena-puuhun istui ja rupesi laulamaan:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\"\n\nTuosta vaimo sormensa pisti korviinsa sekä ummisti silmänsä, jott'ei\nkuulisi eikä näkisi mitään, mutta ikään-kuin rajuimman myrskyn\nääni hänen korvissaan kohisi, ja hänen silmiänsä poltti ja pisteli\njuuri-kuin salaman leimauksesta.\n\n    \"Isäni mun söi,\"\n\n\"Oi vaimoseni!\" huudahti mies, \"tuo vasta ihana lintunen, joka noin\nkaunihisti visertelee! aurinko lämpimästi paistaa ja suloinen tuoksu\ntännekin tunkee.\"\n\n    \"Marianna siskoseni\"\n\nSilloin Marianna päätään nojasi polveansa vastaan sekä itki katkerasti,\nmutta mies sanoi: \"minä pihalle lähden, lintua likemmältä nähdäkseni.\"\n\"Voi älä mene\", rukoili vaimo, \"onhan minusta, ikään-kuin koko tämä\nhuone tärisisi ja palaisi ilmi tulessa.\" Mutta mies kuitenkin meni ulos\nlintua katselemaan.\n\n    \"Kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi,\n    he'elmä-puulle käärön viersi.\"\n    \"Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nSamassa lintu kulta-vitjat pudotti, ja nuot suoraa päätä miehen\nkaulaan suikahtivat sopien siihen aivan mukavasti. Ukko nyt sisälle\npalasi sanoen: \"katsokaappa! tuo vasta kelpo lintu! tämmöiset kauniit\nkulta-vitjat se minulle lahjoitti! ja olipa se itse oikein ihana!\"\nMutta vaimo niin pahasti pelästyi, että hän pitkällensä loikahti\nlaattialle ja lakki päästä kau'as lensi. Silloin lintu taas kuului\nlaulavan:\n\n    \"Äitini mun tappoi,\"\n\n\"Voi jospa maan povessa sadan syllän syvällä makaisin, ettei tuo\nkorviini kuuluisi!\"\n\n    \"Isäni mun söi.\"\n\nNytpä vaimo tainnuksiin meni.\n\n    \"Marianna siskoseni.\"\n\n\"Mitä!\" virkahti Marianna, \"menempä minäkin tuonne ulos katsomaan, ehkä\nlintu minullekkin antaa jotakin.\" Ja läksipä tyttö kuin läksikin.\n\n    \"Kaappi kokoon luuni kaikki,\n    silkki-vaatteesen net kiersi.\"\n\nSiinä lintu tytölle kengät viskasi.\n\n    He'elmä-puulle käärön viersi.\n    \"Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!\"\n\nSilloin tyttö vasta ihastuksissansa! Hän jalkaan koetti nuot uudet,\npunaiset kenkänsä ja juoksi tanssien tupahan. \"Oi!\" sanoi, \"minä\npihalle lähteissäni olin kovin suru-mielisenä, mutta nyt oikein olen\niloissani. Tuo maar vasta ihana lintu! se minulle punaisen kenkä-parin\nlahjoitti.\" \"Hui! ui!\" ähki vaimo, hypäten seisoalle, ja päässä hiukset\npystyssä pörröttivät, \"minusta tuntuu, ihan-kuin olisi mailman loppu\nlähenemäisillään, minäkin koetteeksi tuonne ulos lähden, ehkä tulisi\nedes hiukan huokeampi ollakseni.\" Ja kohta hänen ehdittyänsä ovesta,\nratsis! mättäsipä lintu myllyn-kiven hänen päähänsä, että hän aivan\nmäsäksi meni. Jyskeen kuultuansa isä ja Marianna pihalle riensivät;\nsilloin tuolta tulen-liekki leimahteli sekä sitten savua nousi, ja\ntämän haihduttua, seisoipa tuossa pikku veli. Hän isäänsä ja Mariannaa\nkädestä otti, ja kaikki kolme he siinä aivan ihastuksissansa olivat,\nmenivät tupaan, istuivat pöydän ääreen sekä rupesivat ruo'alle.\n\n\n\n\n24.\n\nRuusukukkanen.\n\n\nEnnen muinoin eli kuningas puolisoinensa, jotka jok'ikinen päivä\nhuokailivat: \"oi jospa meillä toki olisi lapsi!\" mutta eipä heille\nlasta vain syntynyt. Tapahtuihan sitten, kerta kun kuningatar\nkylpemässä istui, että vedestä nousi sammakko, joka sanoi hänelle:\n\"sinun toivos on toteutuva; ennen-kuin on vuosi kulunut, olet sinä\ntyttären synnyttävä.\" Kuten sammakko oli ennustanut, siten kävikin,\nsillä synnyttipä kuningatar pikku tyttären, joka oli niin ihanan\nkaunis, että kuningas iloissansa tuskin tiesi kuhun kääntyä ja\nvalmisti isot pidot. Näihin ei hän kutsunut ainoastaan sukulaisiansa,\nystäviänsä ja tuttaviaan, vaan myöskin viisaita vaimoja, hankkiakseen\nlapsellensa noitten suosioa. Tuommoisia hänen valtakunnassansa\neleskeli kolmetoista, mutta koska hänellä oli ainoastaan kaksitoista\nkulta-taltrikkia, joita sopi näitten käytettäviksi asettaa\nruoka-pöydälle, täytyi hänen jättää heistä yksi käskemätä. Pidot\nkomeimman komeasti vietettiin, ja niiden loputtua nuot viisaat vaimot\nlapselle lahjoittivat ihmeellisiä lahjojaan, yksi viisautta, toinen\nihanuutta, kolmas rikkautta sekä muut jos jotakin, mitä mailmassa\nvain on toivottavaa. Kun jo yksitoista juuri oli saanut lausuttavansa\nlausutuksi, tuli äkkiä huonehesen tuo kolmastoista. Tämä sitä tahtoi\nkostaa, ett'ei häntäkin pitoihin kutsuttu, ja ketään tervehtimätä,\nkenehenkään edes katsahtamata hän kaikkein kuullen kovasti huusi: \"kun\nkuninkaan tytär viidettätoista käypi, on kehrä-varsi häntä kätehen\npistävä ja hän kuoliana kaatuva laattialle.\" Ja mitään muuta sanomata\nakka salista kiersi tiehensä. Kaikki pahasti pelästyivät. Silloin astui\nesille kahdestoista, joka ei vielä ollut toivotettavaansa ehtinyt\ntoivottamaan. Tämä ei enään voinut noita pahoja sanoja peräyttää, vaan\nainoastaan vähentää niitten voimaa, ja sanoipa sentähden: \"mutta eipä\nolekkaan kuninkaan tytär silloin vielä kuoleva, hän vain on vaipuva\nsata-vuotiseen sikeään uneen.\"\n\nKuningas, joka hartaasti tahtoi suojella rakasta lastaan näin suuresta\nonnettomuudesta, julisti käskyn semmoisen, että poltettaisiin mitä\nkoko hänen valtakunnassansa oli kehrä-varsia. Mutta tytössä toteutui\nkaikki, mitä nuot viisaat vaimot olivat lahjoillansa ennustaneet, sillä\nolipa hän niin kaunis, siveä, lempeä ja älykäs, ett'ei kukaan, joka\nhänen vain näki, saattanut olla hänehen mieltymätä. Tapahtuipa sitten,\nettä sinä päivänä, jona hän viisitoista vuotta juuri täytti, kuningas\npuolisoinensa osasi olla kotoa poissa, ja että tyttö ihan yksikseen oli\nlinnaan jäänyt. Siinähän silloin kaikki paikat kävi, mielensä perästä\nkatsellen kamarit ja komerot, sekä tulipa viimein vanhaan torniin.\nSiellä soukkia kiertoportaita kiivettyänsä hän pienen oven etehen\njoutui. Suulla oli ruosteinen avain, ja kun hän avainta vähän väänsi,\novi äkkiä aukeni, ja pikku tupasessa siinä istui vanha vaimo värttinää\nahkerasti vääntämässä. \"Hyvää päivää, vanha mummo!\" sanoi kuninkaan\ntytär, \"mitähän sinä siellä te'et.\" \"Kehräänhän minä täällä\", akka\nvastasi, päätänsä nyykäyttäen. \"Mikä kalu tuo, joka noin sukkelasti\nkierii?\" kysyi tyttö sekä kaappasi kehrä-varren, itsekin koettaaksensa\nkehrätä. Mutta tuskin oli hän tuohon tarttunut, jopa toteutui noidan\nloihto-sanat, ja kehrä-varsi tyttöä sormeen pisti.\n\nMutta pistoa tunteissaan hän samassa silmän-räpäyksessä siellä olevalle\nvuoteelle vaipui sekä nukkui sikeään uneen. Ja samallaisen unen\nvaltahan koko linna joutui; kuningas ja kuningatar, jotka juuri olivat\nkotia tulleet ja saliin astuneet, unen helmoihin vaipuivat, ja samoin\nkävi koko hovikunnan. Silloin myöskin hevoset nukkuivat tallihin,\nkoirat pihalle, kyyhkyset katolle, kärpäset seinille, nukkuipa,\nliehumasta lakaten, takassa palava valkea, paisti pihisemästä taukosi,\nja kokki, joka juuri sieppasi tukasta kyökki-poikaa, koska tuo jonkun\nkoiran-kurin oli tehnyt, hellitti hiuksista sekä nukkui hänkin. Ja\ntuuli aivan tyveni eikä linnan edustalla kasvavissa puissa enään\nlehtinenkään liikahtanut.\n\nMutta linnan ympärille rupesi kasvamaan orjantappura-pensahisto,\njoka vuodesta vuoteen korkeammaksi kohosi ja viimein, koko linnaa\nympäröiten, kasvoi niin korkeaksi, ett'ei enään linnasta mitään ollut\nnäkyvissä, ei edes katon päälle pystytetty lippu. Laajalle kuitenkin\nlevisi taru ihanasta, nukkuvasta Ruusukukkasesta, sillä siksi tätä\nkuninkaan-tytärtä nimitettiin, ja tulipa aika ajoin prinssejä, jotka\nkoettivat päästä tuon pensahikon läpitse linnahan. Mutta turhaan\nsiinä parastansa panivat, sillä orjantappurat, ikään-kuin käsillisinä\ntoisistaan kiinni pitäen, pysyivät lujasti yhdessä, ja nuorukaiset,\nenään irti pääsemätä, niihin jäivät riippumaan, siinä saaden surkean\nsurman. Kului sitten edellehen vuosia monen monta, jopa kerta taas tuli\ntuohon valtakuntaan kuninkaanpoika ja kuuli erään vanhuksen kertovan\norjantappura-pensaikosta, että sen takana oli linna, jossa jo sata\nvuotta oli nukkunut ihmeen-ihana, Ruusukukaksi sanottu kuninkaan-tytär\nsekä hänen kanssansa kuningas, kuningatar ja koko hovikunta. Myös\njutteli hän isänsä isältä kuulleensa, että jo monta kuninkaan-poikaa\noli käynyt koettamassa päästäkseen orjantappura-pensahiston läpitse,\nmutta että nuot kaikki olivat sinne takertuneina surkean surman\nomaksi joutuneet. Silloin sanoi nuorukainen: \"minä en pelkää, vaan\ntahdompa sinne, ihanaa Ruusukukkasta katsomaan.\" Tuo hyvän-tahtoinen\nvanhus häntä kyllä varoitti menemästä, mutta eipä hän siitä ottanut\nhuoliaksensa.\n\nNyt umpehen oli nuot sata vuotta kulunut ja se päivä koittanut,\njona Ruusukukkanen taas oli heräävä unestansa. Kun kuninkaan-poika\npensahistoa läheni, olipa siinä ainoastaan isoja, kauniita kukkia,\njotka itsestään väistyivät hänen edestänsä, joten hän ensinkään\nvahingoittumata pääsi edelleen astumaan; ja kun hän niitten läpitse\noli ennättänyt, net taas pensahistoksi toisihinsa takertuivat. Linnan\npihalla näki hän hevosia ja kirjavia koiria nukkumassa makaavan;\nkatolla istui kyyhkysiä, pää pieni siiven suojaan kätkettynä. Ja kun\nhän huoneihin tuli, siellä nukkui kärpäset seinillä; kyökissä kokin\nkäsi vielä oli poikahan tarttumaisillaan ja piika istui nykittävä\nmusta kana sylissä. Sitten hän, edemmäksi mentyään, salissa näki\nkoko hovikunnan makaavan unen helmoissa, ja yli-päässä kuningas\npuolisoinensa makasi valtaistuimen juurella. Tuosta hän vieläkin\nedemmäksi meni, ja kaikkialla niin hiljaista oli, että hän saattoi\njopa oman hengityksensäkkin kuulla, ja viimein hän tuonne torniin tuli\nsekä astui siihen pikku tupaseen, jossa nukkui Ruusukukkanen. Siinä\ntuo nyt makasi niin ihanan kaunihina, ett'ei prinssi saanut silmiänsä\nhänestä eikä itseään hillityksi, vaan kumartui hänen puoleensa ja\nsuuteli häntä. Tuskin prinssin huulet tytön huulia olivat koskeneet,\njo Ruusukukkanen heräten aukasi silmänsä ja loi prinssikin suloisen\nsilmäyksen. Sitten he yhdessä menivät alas, ja heräsipä kuningas,\nkuningatar ja koko hovikunta sekä katselivat hämmästyneinä toisiansa.\nJa pihalla hevoset nousivat itseään pudistellen, jahti-koirat häntäänsä\nlierutellen makuulta kavahtivat, katolla kyyhkyset päänsä nostivat\nsiiven alta, katselivat ympärillensä ja läksivät kedolle lentämään,\nseinillä kärpäset liikkua alkoivat, kyökin takassa valkea palamaan\nleimahti, ruveten ruokaa kiehuttamaan, paisti taas rupesi porisemaan,\nkokki korvalle poikaa sivalsi, josta tuo pahasti parkumaan, ja piika\nryhtyi kanaa nykkimään. Sitten kuninkaan-pojalle ja Ruusukukkaselle\nkomeat häät pidettiin, ja he onnellisina yhdessä elivät aina\nkuolin-hetkeensä saakka.\n\n\n\n\n25.\n\nLöytölintu.\n\n\nOli muinoin metsän-vartia, joka metsälle meni, ja metsään tultuansa hän\nmielestänsä kuuli lapsen poraavan, hän tuota porun-ääntä kohden astui\nja näkipä viimein korkean puun, jonka latvassa pieni tyttönen istui.\nÄitinensä tämä oli puun juurelle nukkunut ja peto-lintu havainnut\näitinsä sylissä makaavan lapsen; lintu silloin oli sinne lentänyt,\nnapannut noukkaansa lapsi paran sekä vienyt sen tuonne korkealle\nlatvahan.\n\nMetsän-vartia puuhun kiipesi ja toi sieltä alas lapsen, ajatellen:\n\"tämän minä kotia vien ja tahdompa häntä Leenuni kumppanina kasvattaa.\"\nHän siis kotihinsa vei tytön ja molemmat lapset sitten yhdessä\nkasvoivat. Mutta puusta löydetylle lapselle pantiin _Löytölintu_ nimeksi,\nkoska lintu sen oli äidin helmasta vienyt. Löytölinnusta ja Leenusta\noikein tuli ystävykset, ja jopa niin hellästi rakastivat toisiansa,\nettä toinen, milloinka ei toista nähnyt, aina oli suruissansa.\n\nMutta metsän-vartialla oli vanha kyökki-piika, joka eräänä iltana\nrupesi kahdella ämpärillä vettä kantamaan, eikä hän ainoastaan yhtä\nkertaa käynyt kaivolla, vaan raahasi sieltä monta ämpärillistä. Leenu\ntämän näki ja kysyi: \"kuuleppas vanha Sanna, miksi noin paljon vettä\ntupaan kannat?\" \"Jollet sitä kenellekkään ilmoita, minä sinulle kyllä\nsyyn selitän.\" Leenu silloin vakuutti, ett'ei hän ainoallekkaan\nihmiselle tuota kertoisi, ja nytpä sanoi Sanna: \"huomen-aamulla, kun\non isäntä metsästämään lähtenyt, minä veden panen kiehumaan ja, kun\nse kattilassa kihisee kuumimmallansa, viskaan sinne keitettäväksi\nLöytölinnun.\"\n\nSeuraavana aamuna metsän-vartia varahin nousi sekä läksi metsälle, ja\nhänen lähdettyänsä lapset vielä vuoteellaan makasivat. Silloin Leenu\nLöytölinnulle kuiskasi: \"jollet sinä minua hylkää, minä en sinusta\nluovu.\" Löytölintu vastasi: \"en nyt enkä koskaan.\" Tuohon lausui Leenu:\n\"tiedänhän sinulle ilmoittaa tärkeän asian; eilen illalla vanha Sanna\nvettä tupahan kantoi monta ämpärillistä, ja kysyttyäni, mitä tuo tiesi,\nsain vastaukseksi, että hän kyllä sen selittäisi, jos minä puolestani\nlupaisin, ett'en tuota kellekkään kertoisi. Tähän minä vastasin,\nett'en sitä suinkaan ainoallekkaan ihmiselle ilmoittaisi, ja silloin\nSanna sanoi aikovansa aamulla varahin, isän mentyä metsästämään,\nkuumaksi kiehuttaa vettä kattilallisen sekä sitten syöstä sinut sinne\nkeitettäväksi. Mutta nyt vilppaasti vuoteelta vaatteihin, ja sitten\nyhdessä kiiruusti rientäkäämme täältä pois.\"\n\nMolemmat lapset siis kohta nousivat, pukivat vaatteensa ylleen sekä\njuoksivat tiehensä. Kun sittemmin kattilassa vesi oli kiehumaan\nruvennut, meni kyökki-piika makuu-kamariin, noutaaksensa Löytölintua\nvesi-pataan viskattavaksi. Mutta kun hän huonehesen tultuansa vuoteen\näärehen astui, oli sieltä molemmat lapset poissa; hän silloin kamalaan\ntuskaan joutui ja mutisi itseksensä: \"mitähän nyt puolustuksekseni\nkeksin, kun isäntä kotia tulee ja näkee, että lapset ovat kadonneet?\nKiiruusti vain heitä hakemaan, ehkä vielä käypi löytäminen.\"\n\nSilloin kyökki-piika kolme renkiä liikkeelle lähetti hakemaan lapsia.\nMutta nämät metsän rinteellä istuivat, ja kun kaukaa näkivät hakiain\nheitä kohden juoksevan, sanoi Leenu Löytölinnulle: \"jollet sinä\nminua hylkää, minä en sinusta luovu.\" Löytölintu vastasi: \"en nyt\nenkä koskaan.\" Silloin lausui Leenu: \"muuttuos sinä ruusu-pensaaksi\nja minusta tuohon pensahasen ruusu tulkoon.\" Kun sitten nuot kolme\nrenkiä metsiin rinteelle ennätti, ei siellä muuta ollut mitään kuin\nruusu-pensas ja siinä ruusu-kukkanen, mutta eipä lapsia missään\nnäkynyt. He silloin sanoivat: \"eihän täällä hakemisesta kostu,\"\nsekä menivät kotia ja kertoivat kyökki-piialle, ett'eivät siellä\nensinkään ollehet muuta nähneet, kuin ainoastaan ruusu-pensahan ja\nsiinä ruususen. Tästä heitä vanha kyökki-piika torumaan: \"te senkin\ntolvanat! teidän olisi pitänyt hakata pensas poikki sekä taittaa siitä\ntuo ruusu ja tuoda se tänne kotia; vilppaasti sinne takaisin tuota\ntekemään!\" Heidän siis täytyi toistamiseen lähteä hakuu-retkelle.\nMutta lapset jo kaukaa näkivät heidän tulevan, ja lausuipa silloin\nLeenu: \"Löytölintuseni! jollet sinä minua hylkää, en minäkään sinusta\nluovu.\" Tähän Löytölintu vastasi: \"en nyt enkä koskaan.\" Sanoi siihen\nLeenu: \"muuttuos sinä siis kirkoksi ja minusta tuonne kirkkohon kruunu\ntulkoon.\" Kun sitten nuot kolme renkiä sinne saapui, eipä siellä muuta\nkuin kirkko ja kirkossa kruunu. He sentähden keskenänsä puhuivat:\n\"mitähän meidän täällä tekemistä! palatkamme takaisin kotia.\" Kun\nsitten olivat kotihin tulleet, kysyi kyökki-piika, löysivätkö mitään,\njohonka rengit vastasivat, ett'eivät tuolla muuta nähneet, kuin kirkon,\njossa oli kruunu. \"Te vasta pöllö-päiset!\" kyökki-piika tähän tiuskasi,\n\"miksi ette kirkkoa hajoittaneet ja kruunua tänne tuoneet.\" Nyt vanha\nSanna itse läksi liikkeelle, ottaen mukahansa nuot kolme renkiä, sekä\nmeni lapsia hakemaan. Mutta nämät kaukaa näkivät renkien tulevan, sekä\nkyökki-piian heidän perässänsä vaapustelevan. Leenu silloin lausui:\n\"Löytölintu kulta! jollet sinä minua hylkää, en minäkään sinusta\nluovu.\" Vastasipa Löytölintu: \"en nyt enkä koskaan.\" Virkkoi tuosta\nLeenu: \"muuttuos sinä lammikoksi ja minusta tulkoon suorsa lammikkoon.\"\nKun sitten kyökki-piika sinne tultuansa lammen näki, hän polvillensa\nkyykistyi, aikoen juoda sen kuiville. Mutta suorsa vikkelästi tuli\nuiden, tarttui noukallaan hänen hiuksiinsa sekä veti hänet vetehen;\nja sinne tuo akka ilkeä hukkui. Lapset sitten ihan iloissansa kotia\nmenivät yhdessä, ja siellä he vieläkin elävät, jolleivät jo ole\nkuolleet.\n\n\n\n\n26.\n\nRastasnoukka kuningas.\n\n\nEräällä kuninkaalla oli erin-omaisen ihana tytär, mutta tuo niin\npöyhkeän ylpeä oli, ett'ei mikään kosia hänelle kelvannut. Toinen\ntoisensa perästä häneltä sai rukkaset, ja päälliseksi hän heistä\nvielä pilkkaa teki. Kerta kuningas suuret pidot piti ja kutsui niihin\nsekä läheltä että kaukaa naima-haluisia miehiä. Arvonsa ja säätynsä\nmukaan he kaikki järjestettiin rivihin: ensimmäisiksi asetettiin\nkuninkaat, sitten herttuat, ruhtinaat, kreivit ja paronit sekä\nali-päähän muut aateliset. Kuninkaan tytär nyt pitkin riviä astui\nkosioitansa katselemassa, mutta jokaisessa hänen mielestään oli jotakin\nmoitittavaa. Yksi muka oli liian lihava; \"tuo viini-tynnyri!\" sanoi\nhän. Toinen liiaksi pitkä; \"pitkä, hoikka hoipertelee, häälyvänä\nkäyskentelee.\" Kolmas liian lyhyt; \"lyhyt, paksu! kömpelö on\ntaitamaton, hopero.\" Neljäs kovin kelmeä; \"itse kalpea kuolema.\" Viides\nliiaksi puna-poskinen; \"tuo vihainen kukko.\" Kuudes ei ollut tarpeeksi\nsuora-vartaloinen; \"uunin päällä vääräksi kuivunut kalikka.\" Ja näin\nhän jokaisessa jotakin moitti, mutta pilkkaili erittäinkin erästä\nkunnon kuningasta, joka rivissä seisoi ensimmäisenä, ja jonka leuka oli\nkasvanut hiukan koukkuun. \"No tuo nyt vasta jonkin-näköinen!\" huudahti\nhän nauraen, \"ompa hänellä leuka semmoinen, kuin rastaalla noukka,\"\nja siitä saakka tätä kuningasta ruvettiin _Rastasnoukaksi_ kutsumaan.\nMutta vanha kuningas nähtyään, että hänen tyttärensä vain pilkkasi\nkaikkia sinne kokoontuneita kosioita eikä ainoastakaan huolinut,\nsuuttui kovasti sekä vannoi, että tytön täytyisi mennä vaimoksi\nensimmäiselle kerjäläiselle, joka linnaan sattuisi tulemaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua pelimanni linnan akkunan edustalle saapui\nsekä rupesi laulamaan, pientä almua saadaksensa. Kun kuningas tämän\nkuuli, sanoi hän: \"käskekää miehen tulla sisälle.\" Silloin pelimanni\nlikaisissa vaatteissaan astui linnahan, lauloi kuninkaalle ja hänen\ntyttärellensä sekä rukoili almua, laulamasta lakattuaan. Tuohon vastasi\nkuningas: \"sinun laulus on minua niin miellyttänyt, että annan sinulle\nvaimoksi tyttäreni.\" Prinsessa pahasti pelästyi, mutta kuningas\nsanoi: \"olen valalla vannonut, että sinun antaisin ensimmäiselle\nkerjäläiselle, mikä sattuisi tänne tulemaan, ja tämän valani minä\nmyöskin pidän.\" Siinä ei auttanut vastustelemiset, pappia käytiin\nnoutamassa ja prinsessan täytyi kohta mennä pelimannin kanssa vihille.\nKun sitten tuo toimitus oli toimitettu, sanoi kuningas: \"kerjäläisen\nvaimona sinun ei nyt enään sovi linnaani jäädä, vaan miehines sinun\npitää täältä menemän matkoihis.\"\n\nKerjäläinen nyt talutti ulos linnasta tytön ja tämän täytyi jalkaisin\nlähteä hänen kanssansa edelleen. Kun he sitten isoon metsään tulivat,\nkysyi prinsessa:\n\n    \"Kenen tämä metsä kaunis?\"\n    \"Sen Rastasnoukka kuningas\n    on haltuhunsa voittanut;\n    nyt olis se sun omanas,\n    jos oisit hänen ottanut.\"\n    \"Oi ylpeyden pettämä\n    nyt olen kurja tyttö mä,\n    kun sijasta tuon kuninkaan\n    sain kerjäläisen vaan.\"\n\nTuosta niitulle tulivat ja hän taas kysyi:\n\n    \"Kenen tämä ihana niittu?\"\n    \"Sen Rastasnoukka Kuningas\n    on haltuhunsa voittanut;\n    nyt olis se sun omanas,\n    jos oisit hänen ottanut.\"\n    \"Oi ylpeyden pettämä\n    nyt olen, kurja tyttö mä,\n    kun sijasta tuon kuninkaan\n    sain kerjäläisen vaan.\"\n\nSitten ison kaupungin läpitse kulkivat, ja taas kysäsi tyttö:\n\n    \"Kenen on tämä komea kaupunki?\"\n    \"Sen Rastasnoukka kuningas\n    on haltuhunsa voittanut;\n    nyt sekin ois sun omanas,\n    jos hänen oisit ottanut.\"\n    \"Oi ylpeyden pettämä\n    nyt olen, kurja tyttö mä,\n    kun sijasta tuon kuninkaan\n    sain kerjäläisen vaan.\"\n\n\"Enhän minä tuota kärsi, että sinä alin-omaa toista miestä ikävöitset\",\nsanoi pelimanni, \"on maar minussa sinulle hyvä kylliksi.\" Viimein\npienen huoneen edustalle ennättivät, ja nytpä tyttö lausui:\n\n    \"voi, voi noin pikkaisia tupoa!\n    Ken siellä saattanee asua?\"\n\nPelimanni vastasi: \"tämä minun huoneheni ja myöskin sinun; siinä\ntulemme yhdessä asumaan.\" Tytön kumartua täytyi päästäkseen\ntuosta matalasta ovesta sisälle. \"Missä palveliat ovat?\" kysyi\nkuninkaan-tytär. \"Mitä palvelioita!\" vastasi kerjäläinen, \"itse\nsinun pitää tekemän, mitä tehdyksi tahdot. Toimita vain kohta valkea\ntakkaan, pane pataan vettä ja keitä minulle ruokaa; minä kovin\nväsyksissäni olen.\" Mutta kuninkaan-tytär ei ollenkaan osannut valkeaa\nsytyttää eikä keitosta keittää, vaan täytyipä kerjäläisen itse ruveta\napuun, jotenka välttävästi toimeen tultiin. Sitten kehnon ateriansa\nsyötyään he makuulle menivät, mutta aamulla ani varahin kerjäläinen\nprinsessa paran herätti taloudesta huolta pitämään. Siten muutaman\npäivän huonosti elelivät, kunnes heiltä loppui varat kaikki. Mies\nsilloin sanoi: \"eipä, vaimoseni, tämä enään kelpaa, että täällä vain\nkulutamme, mitään ansaitsemata. Sinun pitää ruveta koppia tekemään.\"\nHän sitten ulos meni, leikkasi sieltä pajuja ja toi net kotia;\nprinsessa nyt noita vääntelemään, mutta kovat pajut verille pistelivät\nhänen hempeät kätensä. \"Kyllähän näkyy, ett ei tuosta mitään synny,\"\nsanoi mies, \"rupea kehräämään, ehkä se työ sinulta paremmin sujuu.\"\nTyttö siis rukin äärehen istui ja koetti kehrätä, mutta karkea lanka\nhänen hienot sormensa kohta leikkasi niin pahasti, että niistä veri\nrupesi juoksemaan. \"Kas vain,\" mies tiuskasi, \"eihän sinusta mihinkään\ntyöhön ole, sinä minun olet saattanut pahempaan kuin pulahan. Tahdompa\nkuitenkin vielä koettaa sekä ruveta ruukku- ja savi-astia-kauppaa\npitämään; sinun tulee torilla istua tavaroitani myymässä.\" \"Voi,\"\najatteli prinsessa, \"jos isäni valtakunnasta torille tulee väkeä\nja näkee minun siellä istuvan kaupustelemassa, he vasta minua\npilkannevat.\" Mutta eipä auttanut, nöyrtyen hänen täytyi tehtävänsä\ntehdä, kosk'ei häntä haluttanut nälkään kuoleminen. Ensi kerralla\nkaikki hyvin kävi, sillä koska vaimo ihanan kaunis oli, ihmiset kilvan\nostelivat hänen tavaroitansa sekä maksoivat, mitä hän vain vaati,\njopa moni hänelle rahaa jätti, vaikk'ei ottanutkaan yhtään astiaa.\nHe nyt elivät voitostaan, niin kau'an kuin sitä kesti, sitten mies\ntaas osti uusia astioita joukon. Vaimo torin kulmaan meni istumaan\nja asetti ympärillensä astiat myytäviksi. Silloin juopunut husaari\näkkiä tuli ratsastaen ja ajoi suoraa päätä astiain keskelle, siten\nsärkein kaikki tuhanneksi murskaksi. Prinsessa itkemään rupesi eikä\ntuskissansa ymmärtänyt, mitä tekeminen. \"Voi, voi, kuinka minun\nnyt käynee!\" hän valitti, \"mitä tästä mieheni sanonee?\" Hän sitten\nkotia juoksi ja kertoi, mikä vahinko oli tapahtunut. \"Kuka käskikin\nsavi-astioita asettaa torin kulmahan!\" torui mies, mutta sanoi sitten:\n\"heitä nyt vain itkemiset, sillä minä kylläkin huomaan, ett'ei sinusta\nmihinkään laita työhön ole. Sempä tähden olen kuninkaan linnassa käynyt\nkysymässä, tarvittaisiinko siellä kyökki-piikaa, ja luvattiimpa sinut\nottaa siihen virkaan; palkaksi olet ruokas saava.\"\n\nKuninkaan-tytär nyt kyökki-piiaksi rupesi, ja hänen täytyi kaikkia olla\nauttamassa sekä tehdä mitä raskahimpia töitä. Kumpaankin sivu-taskuunsa\nhän pikku ruukkusen pisti sekä kantoi niissä kotiansa, mitä hänelle\nruo'an-loppuja annettiin, ja näillä hän miehinensä itseään elätti.\nKerta kuninkaan vanhimman pojan häät oli vietettäviksi määrätty, ja\ntuo vaimo parka silloin salin oven suuhun meni seisomaan, pitoja\nkatsellaksensa. Kun nyt siinä kynttilät valoansa levittelivät ja toinen\ntoistansa koreampia vieraita yhä kokoontui huonehesen sekä loistavinta\nkomeutta kaikkialla vallitsi, silloin hän suru-mielin ajatteli kovaa\nonneansa, kiroten itsekseen ylpeyttänsä ja kopeuttaan, joka hänen\nnäin oli alentanut sekä kovaan kurjuuteen sysännyt. Niistä herkuista,\njoita siinä vaimon ohitse kahtia-päin kannettiin, palveliat hänelle\ntoisinaan viskelivät muutamia muruja, ja hän net ruukkuseensa pisti,\nkotia vietäviksi. Yht'äkkiä astui esiin kuninkaan poika, silkkiin ja\nsamettiin puettuna sekä kaulassa kulta-vitjat, ja huomattuaan oven\nsuussa seisovan ihanan vaimon tämä kohta hänen käteensä tarttui,\npyytäen häntä kanssansa tanssiin; mutta piika parka kielsi, pahasti\npelästyen, sillä tunsipa hän prinssin Rastasnoukka kuninkaaksi, joka\nhäntä oli käynyt kosimassa ja jonka hän oli pilkaten hylännyt. Eipä\nkuitenkaan hänen vastustelemisestansa apua, vaan prinssi hänet veti\nsalihin; silloin katkesi nauha, josta taskut riippuivat, ruukut\nlaattialle kopsahtivat, ja soppa juoksemaan sekä leipä-palaset sinne\ntänne poukahtamaan. Ja kun salissa oliat tämän näkivät, syntyi yleinen\nnauru ja pilkkaileminen, josta vaimo raukka niin häpeämään, että hän\nennen olisi suonut olevansa sadan syllän syvälle maahan vajonneena.\nPyrkien pakohon hän ovesta ulos juoksi, mutta portailla hänet eräs\nmies saavutti sekä vei hänen takaisin; ja mieheen katsahtaissaan hän\ntuon heti tunsi Rastasnoukka kuninkaaksi. Tämä hänelle ystävällisesti\nlausui: \"älä pelkää! minä ja pelimanni, joka tuolla on huonossa\nhökkelissä sinun kanssas asunut, olemme sama mies; rakkaudesta\nsinuhun minä tuommoiseen muotoon itseni muutin, ja minähän olin tuo\nhusaarikin, joka sinulta savi-astiat särki. Tämän kaiken tein sinun\nylpeää mieltäs nöyryyttääkseni sekä rangaistakseni sinua tuosta\npöyhkeydestä, jolla olit minua pilkannut.\" Prinsessa silloin rupesi\nkatkerasti itkemään ja sanoi: \"minä kovin väärin olen menetellyt\nenkä siis ansaitse olla sinun vaimonas.\" Mutta Rastasnoukka lausui:\n\"lohduta mieltäs, kovan onnen päivät jo ovat menojansa menneet; nyt on\nhäitten viettämisen vuoro.\" Sitten kamari-rouvat tulivat ja pukivat\ntytön mitä komeimpiin vaatteihin, hänen isänsä hovikuntineen myöskin\nsinne saapui toivottamaan onnea tyttärelleen, tämä kun Rastasnoukka\nkuninkaan puolisoksi pääsi, ja nytpä vasta oikea ilo alkoi. Se siitä\nvain puuttui, ett'ei siellä sinua eikä minua ollut.\n\n\n\n\n27.\n\nLumikki.\n\n\nKerta sydän-talvella, kun lumi-höytyvät höyhenen-pehmoisina pilvistä\nmaahan putoilivat, muuan kuningatar neulomassa istui akkunan ääressä,\njonka oli kehä mustaa ebenholtsia. Siinä lunta katsellen neuloissansa\nhän neulalla pisti sormeensa, ja lumelle kolme veri-pisaraa tipahti.\nJa koska valkoisessa lumessa kovin kauniilta näytti luo puna, hän\nitseksensä ajatteli: \"oi jospa olisi minulla lapsi, valkoinen kuin\nlumi, punainen kuin veri ja musta kuten tuossa akkunan-kehä.\" Sitten\nennen pitkää hän synnyttikin pienen tyttösen, joka oli valkoinen\nkuin lumi sekä punainen kuin veri, ja jolla oli hiukset mustat kuten\nebenholtsi; sen tähden sitä Lumikiksi ruvettiin kutsumaan. Ja lapsen\nsynnyttyä kuoli kuningatar.\n\nKului sitten vuoden vaalo, jopa kuningas nai toisen puolison. Tämä oli\nihana vaimo, mutta ylpeä ja pöyhkeä eikä saanut kärsityksi, että kukaan\nolisi häntä kauniimpi. Hänellä ihmeellinen peili oli; kun hän tuon\neteen astui ja siinä itseään katseli, hänen oli tapa sanella:\n\n    \"sano pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin.\"\n\nja peili siihen vastasi:\n\n    \"te, kuningatar, ootte kaikkein kaunihin.\"\n\nSilloin hän tytyväinen oli, sillä tiesipä hän peilin puhuvan totta.\n\nMutta Lumikki kasvamistansa kauniimmaksi kasvoi ja seitsemän vuoden\nvanhaksi tultuaan hän niin ihana oli, kuin kirkas päivä, ja itse\nkuningatarta kauniimpi. Kun sitten tuo peililtään kerta kysyi:\n\n    \"sano, pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin.\"\n\nse vastasi:\n\n    \"te, kuningatar ootte kaunihin täällä,\n    vaan Lumikki teitä on kauniimpi vielä.\"\n\nTuosta säikähti kuningatar, ja kateudesta hänen kasvonsa keltaisen\nviheriöiksi kävivät. Tästä hetkestä alkain aina, milloinka vain\nLumikki hänen nähtäviinsä tuli, oikeimpa pahasti hänen sappeansa\npaisutti, niin hän tuota tyttöä vihasi. Rikka-ruohon tavoin kateus\nja kopeus kasvamistansa hänen sydämmessään kasvoivat, yöt päivät\nsitä yhä kalvaten. Silloin hän erään metsästäjän kutsui tykönsä ja\nsanoi hänelle: \"vie lapsi pois metsähän, minä en sitä enään kärsi\nnähtävissäni. Sinun pitää se tappaa sekä tuoda minulle sen keuhko\nja maksa merkiksi.\" Totellen metsästäjä tytön vei mukaansa, mutta\nkun hän jahti-veitsensä oli paljastanut Lumikin viatonta sydäntä\nlävistääksensä, lapsi raukka itkemään rupesi, rukoillen: \"oi metsästäjä\nrakas, säästäkää henkeni, minä metsään juoksen enkä ikinä enään\nkotia palaa.\" Tytön ihanuus metsästäjässä sääliä synnytti ja hän\nvastasi: \"noh mennös sitten menojas lapsi parka.\" Itseksensä hän\najatteli: \"kyllähän metsän pedot sinun piankin ahmaavat kitaansa,\"\nmutta tuntuipa hänestä kuitenkin, ikään-kuin olisi hänen sydäntänsä\nrasittamasta raskas taakka haihtunut, kun hän pääsi tyttöä tappamasta.\nSamassa sieltä ohitse sattui juoksemaan metsäsian porsas; sen hän\nkuoliaksi pisti, otti siitä keuhkon ja maksan sekä vei net merkiksi\nkuningattarelle. Kokin sitten täytyi nämät suolassa keittää, ja tuo\nvaimo ilkiö net söi suuhunsa sekä luuli Lumikin keuhkon ja maksan\nsyöneensä.\n\nYpö yksinänsä tyttö raukka siinä nyt synkkää metsää kierteli, ollen\nsemmoisessa pelon tuskassa, että hän puitten lehtiäkin katseli vavisten\neikä ymmärtänyt, mikä neuvoksi. Silloin hän juoksemaan rupesi, kiisi\nteräväin kivien ylitse, pujahti orjantappurain välitse, ja metsän\npetoja hänen ympärillänsä hyppieli, mutta nuot eivät hänelle mitään\npahaa tehneet. Näin hän juoksemistansa juoksi, miten vain pötkimään\npääsi, kunnes illan lähetessä huomasi pienen huoneen, jonne hän meni\nlevähtämään. Tässä tupasessa kaikki pientä oli, mutta somimman somaa\nja siistimmän siistiä. Siinä valkoisella vaatteella peitetty pieni\npöytä; pöydällä seitsemän pientä lautasta ja jokaisen lautasen vieressä\npikku lusikka, pikku veitsi ja pikku kahveli sekä pienoinen pikari.\nSeinuksella oli vieretysten valmistettuna seitsemän pientä vuodetta,\nniissä jokaisessa lumi-valkeat lakanat. Kovin nälissänsä ja janoissaan\nkun oli, Lumikki joka lautaselta söi vähäisen kaaliksia ja leipää\nsekä joi viini-pisaran jokaisesta pikarista, sillä hän ei yhdeltä\ntahtonut ottaa koko hänen osaansa. Ollen aivan väsyksissänsä hän sitten\nmakuu-sijaksensa vuoteita koetti, mutta sopimattomia olivat: yksi liian\npitkä, toinen liiaksi lyhyt; vasta seitsemäs parahultainen oli, ja\nsinne hän jäi makaamaan, heitti itsensä Jumalan haltuun sekä nukkui\nsikeään unehen.\n\nPimeän tultua saapui kotihin tuon pikku tupasen isännät, seitsemän\nkääpiöä, jotka vuorista hakkasivat ja kaivoivat malmia. He kukin\nkynttilänsä sytyttivät ja, kun huone nyt valoisaksi tuli, huomasivat\nkohta jonkun siellä käyneen, sillä eipä enään kaikki ollut siinä\njärjestyksessä kuin heidän lähteissänsä. Yksi sanoi: \"kuka minun\ntuolillani on istunut?\" toinen taas: \"kuka minun lautaseltani\nsyönyt?\" Kolmas lausui: \"kuka on leivästäni haukannut?\" neljäs: \"kuka\nminun kaaliksiani maistanut?\" Viides virkkoi: \"kuka kahveliani on\nkäyttänyt?\" kuudes taas \"kuka veitselläni leikannut?\" ja seitsemäs\nsanoi: \"kuka pikaristani on juonut?\" Silloin ensimmäinen taaksensa\nkatsahtaen huomasi vuoteessansa pienen kuopan sekä lausui: \"kuka minun\nmakuu-sijaani on litistänyt?\" Myöskin toiset huusivat: \"onhan minunkin\nvuoteellani joku ma'annut.\" Mutta kun seitsemäs vilkasi vuodettansa,\nnäki hän Lumikin, joka siellä makasi nukkumassa. Hän nyt kumppaneitansa\nkutsui ja sinne riennettyään nämät hämmästyksestä huudahtaen rupesivat\nkukin pikku kynttilänsä valossa Lumikkia katselemaan. \"Ah kah! ah kah!\"\nhe toisilleen virkkoivat, \"tuo vasta kaunis lapsi!\" sekä olivat niin\nihastuksissaan, ett'eivät malttaneet tyttöä herättää, vaan antoivatpa\nhänen jäädä sinne nukkumaan. Mutta seitsemäs kääpiö kumppaneittensa\nvieressä vuorotellen makasi, kunkin vuoteella yhden tunnin, ja sitten\ntuo yö oli kulunut.\n\nAamulla herättyänsä Lumikki pahasti pelästyi, kun hän nuot seitsemän\nkääpiöä näki. Mutta ystävällisesti nämät häneltä kysyivät: \"mikä sinun\non nimesi?\" \"Minua Lumikiksi kutsutaan,\" tyttö vastasi. \"Mitenkä sinä\nmeille olet tullut?\" kääpiöt vielä kysäsivät. Silloin tyttö heille\nkertoi, että äiti-puoli oli hänen määrännyt tapettavaksi, mutta\nmetsästäjä hänet kuitenkin heittänyt henkiin, ja että hän sitten koko\npitkän päivää oli metsää astellut, kunnes viimein oli heidän huoneensa\nhuomannut. Tähän kääpiöt sanoivat: \"jos sinua haluttaa ruveta meidän\ntaloutemme hoitajaksi, vuoteet meille valmistamaan, meille keittämään,\npesemään, neulomaan sekä kutomaan, ja jos pidät kaikki siivossa ja\npuhtaana, sopii sinun jäädä meille etkä täällä tule minkään-lajista\npuutosta näkemään.\" \"Aivanhan halusta minä teidän palvelukseenne\nrupeen,\" vastasi Lumikki ja jäi sinne. Hän sitten heidän talouttansa\nhoiti; aamuisin kääpiöt vuoriin menivät malmia ja kultaa hakemaan,\niltasin he kotia palasivat, ja silloin ruo'an tuli olla valmihina.\nPäivät päätänsä tyttö oli ihan yksinään, ja siksipä nuot kääpiö kiltit\nhäntä varoittivat sanoen: \"ole vain varuillas, sillä äiti-puoles\npiankin on tietoonsa saava, että sinä täällä oleskelet; älä millään\nmuotoa laske ketään huonehesen.\"\n\nMutta kuningatar, joka luuli Lumikin keuhkon ja maksan syöneensä,\narveli nyt taas olevansa kaikisten kauniimpana, astui peilinsä eteen ja\nlausui:\n\n    \"sano, pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin.\"\n\nTähän vastasi peili:\n\n    \"te, kuningatar, ootte kaunihin täällä,\n    vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä\n    on vuorien takana Lumikki,\n    mi kääpiöin parissa asuupi.\"\n\nSilloin kuningatar pelästyi, sillä hän tiesi, ett'ei peili valehia\nlaskenut, sekä huomasi, että metsästäjä oli hänen pettänyt ja siis\nLumikki vielä elossa. Nytpä hän uudestaan rupesi ajattelemistaan\najattelemaan, mitenkä tytön saisi surmatuksi, sillä niin kau'an kun\nhän tiesi, että mailmassa oli toinen kaunihimpi, ei kateus häntä\nkalvaamasta hellittänyt. Ja viimeinkin keinon keksittyään hän kasvonsa\nmaalasi sekä puki itsensä vanhan kaupustelia-akan näköiseksi, täten\ntullen ihan tuntemattomaksi. Tähän muotoon muuttuneena hän sitten\nseitsemän vuoren ylitse samosi noitten seitsemän kääpiön kotihin ja\nkolkutti ovea, huutaen: \"kauniita tavaroita kaupaksi, oikeimpa kelpo\ntavaroita!\" Lumikki akkunasta tirkisteli ja vastasi: \"hyvää päivää,\nrouvaseni! mitä teillä on myytävänä?\" \"Hyvää tavaraa, kauniita kaluja,\"\ntuo pani vastaukseksi, \"nyöräys-nauhoja kaiken-karvaisia,\" sekä esitti\nnähtäväksi kirjavasta silkistä kudotun korsetin. \"Totta maar minun\nsopinee huonehesen laskea tuommoinen kunnon akka,\" ajatteli Lumikki,\naukaisi oven sekä osti nuot somat nyöräys-nauhat. \"Oi lapsi kulta,\"\nakka lausui, \"aivanhan sinä lönteröiseltä näytät! annappas, minä\nkerrankin sinun oikein panen nyöri-liiviin.\" Mitään pahaa pelkäämätä\nLumikki akan etehen asettui uuteen liiviinsä nyörättäväksi, mutta\nvilppahasti akka liivin pingotti niin piukkahan, ett'ei Lumikki\nenään saanut hengitetyksi, vaan kuolleena lankesi laattialle. \"Nytpä\nkauniimmuutesi on ollutta ja mennyttä,\" mutisi vaimo ja riensi tiehensä.\n\nEihän aikaakaan, jopa ilta-puoleen palasi kotia nuot seitsemän kääpiöä,\nmutta he vasta pelästyivät nähdessään rakkahan Lumikkinsa makaavan\nlaattialla; ja liikahtamata hän siinä lepäsi, ikään-kuin kuollehena. He\nhänen nostivat pystyyn ja huomattuaan hänen kovin piukkahan nyörätyksi\nleikkasivat heti nauhat poikki; silloin tyttö hiukan hengittämään\nrupesi ja virkosi vähitellen taas entisellensä. Kuultuaan, miten käynyt\noli, kääpiöt lausuivat: \"eihän tuo vanha kaupustelia-akka kukaan muu\nollut kuin kuningatar ilkiö; ole vast'edes paremmin varuillasi äläkä\nketään laske huonehesen meidän poissa ollessamme.\"\n\nMutta kotia tultuansa vaimo häijykäs peilin eteen astui sekä kysäsi:\n\n    \"sano, pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin;\"\n\nja se silloin, kuten viime-kerrallakin, vastasi:\n\n    \"te, kuningatar ootte kaunihin täällä,\n    vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä\n    on vuorien takana Lumikki,\n    mi kääpiöin parissa asuupi.\"\n\nTämän kuultuansa kuningatar niin pahasti pelästyi, että suonista kaikki\nveri sydämmeen pakkasi, sillä hyvimpä hän ymmärsi, että Lumikki oli\ntaas elämään tointunut. \"Nyt,\" huudahti hän, \"minä jotakin koetan\nkeksiä, joka sinulle varman tuhon tuopi,\" ja valmisti noita-keinoilla,\njoita hän kylläkin osasi, myrkyllisen kamman. Sitten hän itsensä puki\ntuntemattomaksi, muuttaen muotonsa toisen vanhan akan näköiseksi.\nSemmoisena hän taas astui noitten seitsemän vuoren tuolle puolen\nkääpiö-seitsemikön kotiin ja kolkutti ovea, huutaen: \"hyviä tavaroita\nkaupaksi! ostakaa!\" Lumikki akkunasta katsahti ja sanoi: \"mene vain\nmenojas, minä en tohdi ketään laskea tänne sisälle.\" \"Tottahan sinun\ntoki lienee lupa kalujani katsella,\" virkkoi akka, otti pussistansa\ntuon myrkyllisen kamman ja näytti sen tytölle. Siihen nyt lapsi\nparka niin mieltyi, että hän petetyksi tuli ja aukaisi oven. Kun\nsitten kaupasta olivat sopineet, akka lausui: \"tahtoisimpa nyt sinun\nkerrankin kammata oikein kunnollisesti.\" Lumikki parka ei mitään pahaa\naavistanut, vaan suostui akan tuumahan, mutta tuskin tuo oli kamman\npistänyt hänen hiuksiinsa, jopa myrkky vaikutettavansa vaikutti ja\ntyttö tainnuksiin meni. \"Sinä ihmeen ihana,\" vaimo ilkeä lausui, \"jo\nnyt on ihanuutes loppunsa nähnyt,\" sekä läksi tuvasta pois. Mutta\nonneksi pian ehti ilta, jolloinka kääpiöt kotia tulivat. Nähtyään\nLumikin makaavan kuollehen näköisenä laattialla he tämän kohta\narvasivat äiti-puolen toimeksi, rupesivat hakemaan sekä löysivätkin\ntuon myrkyllisen kamman ja tuskimpa sen olivat saaneet tytön hiuksista,\njopa tointui Lumikki ja kertoi, kuinka oli ollut asian laita. He sitten\nhäntä taas varoittivat olemaan varuillansa sekä kielsivät avaamasta\novea kellekkään.\n\nKun kuningatar oli kotiinsa päässyt, hän peilin eteen asettui lausuen:\n\n    \"sano, pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin.\"\n\nSe siihen vastasi, kuten ennenkin:\n\n    \"te, kuningatar ootte kaunihin täällä,\n    vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä\n    on vuorien takana Lumikki,\n    mi kääpiöin parissa asuupi.\"\n\nPeilin sanat kuultuansa hän vihasta värisemään, vallampa vapisemaan.\n\"Lumikin täytyy kuolla,\" hän kiljasi, \"vaikkapa oman henkeni kaupalla.\"\nSitten hän meni yksinäiseen sala-kammioon, jonne ei kukaan päässyt,\nsekä valmisti siellä myrkyllisimmän myrkyllisen omenan. Punaisena\nja valkoisena se niin erin-omaisen kauniilta näytti, että kuka sen\nvain näki, hänen sitä heti rupesi mieli tekemään, mutta joka siitä\nedes pikku riikusenkin oli haukannut, hän kohta oli kuoleman omana.\nOmenansa valmiiksi saatuaan kuningatar kasvonsa maalasi sekä puki\nitsensä talonpoikais-vaimon vaatteihin ja läksi astumaan kääpiöjen\ntaloon tuonne seitsemän vuoren taakse. Kuultuaan ovea kolkuttavan\nLumikki päänsä pisti akkunasta ja sanoi: \"minä en tänne tohdi laskea\nketään, minua on avaamasta kieltänyt nuot seitsemän kääpiöä.\" \"Minulle\ntuo yhden-tekevää,\" vastasi vaimo, \"kyllähän minä omenistani pääsen.\nSeh siinä sinulle yksi.\" \"Älkää, muija kulta,\" sanoi Lumikki, \"minä\nen sitä uskalla ottaa.\" \"Pelkäätkö myrkyttämistä?\" akka lausui,\n\"katsoppas, minä omenan leikkaan kahtia; syö sinä punainen puolikas,\nminä vaalean lappaan suuhuni.\" Mutta omena oli niin konstikkaasti\ntehtynä, että ainoastaan punainen puoli oli myrkyllinen. Lumikkia\nrupesi omenaa haluttamaan, eikä hän nähtyänsä vaimon siitä haukkaavan\nenään saanut mieltänsä maltetuksi, vaan kurotti kätensä ulos akkunasta\nja sieppasi puoleensa tuon myrkyllisen puolikkaan. Mutta tuskin\ntyttö siitä oli sipaleen saanut suuhunsa, jopa hän kuolleena suistui\npitkällensä. Julmasti hänehen katsahtaen ja ääneensä nauraen kuningatar\nsilloin virkkoi: \"valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta\nkuten ebenholtsi! nytpä eivät kääpiöt enään kykene sinua henkihin\nherättämään.\" Ja kotona sitten peililtään kysyttyänsä:\n\n    \"sano, pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin,\"\n\ntuo viimeinkin vastasi:\n\n    \"te, kuningatar, ootte kaikkein kaunihin.\"\n\nSilloin rauhan saavutti hänen kateellinen sydämmensä, rauhaa sen\nverran, kuin on häijyn ja kadehtivaisen sydämmen saavutettavissa.\n\nIllalla kotia palattuansa kääpiöt Lumikin näkivät laattialla\npitkällään, hän ei enään hengittänyt, vaan oli kuollehena. He hänen\nnostivat istualle, hakivat tarkoin, löytyisikö myrkyllistä mitään,\npäästivät häneltä nyöri-liivin, kampasivat hänen hiuksensa sekä pesivät\nhänet vedellä ja viinillä, mutta eipä mistään apua; lapsi kulta\nkuolleena pysyi eikä henkihin herännyt. Kääpiöt nyt hänen panivat\npaarille, istuivat sen äärehen koko seitsemikkö ja itkivät tyttöä,\nitkein siinä kolme pitkää päivää. Sitten nuot Lumikkinsa aikoivat\nhaudata, mutta hän aivan elävältä näytti, ja hänen suloiset poskensa\nyhä pysyivät punaisina. He sentähden sanoivat: \"häntä emme malta\nmustaan multahan kätkeä,\" teettivät lasisen ruumiin-arkun, jonne sopi\nnähdä joka taholta, laskivat Lumikin sinne sekä kirjoittivat kanteen\nkulta-kirjaimilla hänen nimensä ja että hän oli kuninkaan-tytär.\nSitten kantoivat vuorelle arkun ja yksi heistä aina istui sitä\nvartioitsemassa. Ja myöskin eläimiä siellä kävi Lumikkia itkemässä,\nensin tuli tarha-pöllö, sitten kaarne ja viimeiseksi kyyhkynen.\n\nKau'an, kovin kau'an siinä nyt Lumikki makasi muuttumata, laisinkaan\nlakastumata ja näytti vain ikään-kuin nukkuneelta, sillä olipa hänen\nihonsa lumen valkoinen, veren punainen sekä hiukset mustat kuten\nebenholtsi. Mutta tapahtuipa, että siinä metsässä kerta kävi eräs\nkuninkaan-poika, ja tuo kääpiöjen tupahan tuli, siellä pitääksensä\nyötä. Hän vuorella olevan ruumiin-arkun näki sekä ihanan siinä makaavan\nLumikin ja luki myöskin, mitä kulta-kirjaimilla oli arkun kanteen\nkirjoitettuna. Silloin hän sanoi kääpiöille: \"antakaa minulle tuo\narkku! minä siitä teille maksan, mitä vain tahdotte.\" Mutta kääpiöt\nvastasivat: \"lemmikistämme emme luovu, vaikka saisimme kaikki mitä\nmailmassa on kultaa.\" Nytpä prinssi pyytämään: \"no lahjoittakaa\nse minulle, sillä Lumikkia näkemätä en voi elää, minä häntä olen\nrakkahimpanani kunnioittava.\" Prinssin näin rukoiltua noitten\nhellä-sydämisten kääpiöjen tuli häntä surku, ja he hänelle arkun\nantoivat. Kuninkaan-pojan palveliat sen nyt nostivat hartioillensa sekä\nläksivät kotia-päin astumaan. Tapahtuipa silloin, että he pensahasen\nkompastuivat, ja tärähdyksestä tuo Lumikin haukkaama myrkyllinen\nomenan-pala hänen kurkustansa läksi. Ja eihän aikaakaan, jopa tyttö\naukaisi silmänsä, kohotti arkusta kannen irti, nousi istualle sekä oli\ntaas ihan elävänä. \"Oi kummaa tämä!\" hän huudahti, \"missä maar minä\nnyt lienen?\" Ilosta ihastuneena vastasi kuninkaan-poika: \"sinä minun\nluonani olet,\" ja kertoi, mitä oli tapahtunut sekä lisäsi sitten:\n\"minä sinua rakastan enemmän, kuin mailmassa muuta mitään; tule\nminun kanssani isäni linnaan ja rupee puolisokseni.\" Silloin häneen\nLumikki rakastui sekä seurasi häntä, ja häät heille valmistettiin mitä\nkomeimmat, loistavimmat.\n\nMutta pitoihin myöskin kutsuttiin Lumikin häijy äiti-puoli. Uhkeimmat\nvaatteensa ylleen puettuaan hän nyt peilinsä eteen astui kysyen:\n\n    \"sano, pieni kuvastin,\n    ken maalimassa on kaunihin,\"\n\nPeili vastasi:\n\n    \"te kuningatar, ootte kaunihin täällä,\n    vaan morsian verrattoman kauniimpi vielä.\"\n\nSilloin tuo vaimo ilkiö kamalan kirouksen laski, ja häntä ahdistamaan\nrupesi tuska semmoinen, ett'ei hän ymmärtänyt, mikä tehtävänä.\nEnsin hän päätti olla häihin menemätä, mutta eipä levottomuus häntä\nhalvaamasta lakannut, hänen täytyi lähteä nuorta kuningatarta\nkatsomaan. Ja kohta kuninkaalliseen salihin astuttuansa hän Lumikin\ntunsi sekä joutui niin kovan tuskan ja hämmästyksen omaksi, ett'ei\npäässyt paikaltansa liikahtamaan. Mutta jo oli häntä varten pantu\nhiilille kuumenemahan rautaiset tohvelit; nuot rauta-pihdeillä saliin\ntuotiin ja laskettiin hänen eteensä. Nämät tuli kuumat kengät hänen\nsitten täytyi pistää jalkahansa sekä tanssia niissä, kunnes henkensä\nheitti.\n\n\n\n\n28.\n\nTonttu.\n\n\nOli muinoin köyhä mylläri, jolla oli tytär ihana. Hän kerta kuninkaan\npuheille sattui ja sanoi silloin, arvollisemmalta muka näyttääksensä:\n\"onhan minulla tytär semmoinen, joka oljesta osaa kehrätä kultaa.\"\nKuningas myllärille vastasi: \"noh sepä vasta konsti minun mielehiseni;\njos tyttäres on niin näppärä, kuten kehut, lähetä hänet huomenna minun\nlinnaani, minä hänen taitavuuttansa koetella tahdon.\" Sitten toisena\npäivänä tytön tultua kuningas hänen vei kamariin, joka oli olkia\ntäynnänsä, sekä antoi hänelle rukin ja vyhdin-puun sanoen: \"ryhdy\nnyt heti työhön, ja jolleivät nämät oljet huomen-aamulla varahin ole\nkullaksi kehrättynä, sinä kuoleman omaksi joudut.\" Sitten hän itse pani\nlukkuhun kamarin oven, ja tyttö sinne jäi yksiksensä.\n\nSiinä nyt istui myllärin tytär parka ihan ymmällänsä, mikä neuvoksi,\nsillä hän ei ensinkään ymmärtänyt, mitenkä oljista kävisi kultaa\nkehrääminen, ja hänen tuskansa vain kiihtyi kiihtymistänsä, kunnes\nhän viimein itkemään hyrähti. Silloin äkkiä aukeni ovi ja huonehesen\nastui mies pienoinen lausuen: \"hyvää iltaa, myllärin-tytär neitsyeni!\nmiksi noin katkerasti itket?\" \"Voi, voi,\" vastasi tyttö, \"minun\npitäisi näistä oljista kultaa kehräämän, enkä ollenkaan ymmärrä,\nmiten menetellä.\" Sanoipa silloin mies pieni: \"mitä annat minulle,\njos nämät kehrään sinun puolestas?\" \"Minun kaulakoristeeni,\" tyttö\nvastata tokasi. Pikku mies kaula-koristeen otti sekä istui rukin\näärehen, hyrr, yrr, yrr, kolmasti pyörä ympäri kieri, ja jo oli yksi\nrulla täynnä. Sitten hän toisen pisti karahan, ja hyrr, yrr, yrr,\nvain kolme pyöräystä, jopa sekin oli täytehen tullut, ja näin hän\ntyöskenteli aamuun asti, jolloin oli oljet kaikki kehrättynä sekä\nkaikki rullat täynnänsä kultaa. Jo auringon noustessa tuli kuningas\nja nähdessään noita kulta-kasoja sekä hämmästyi että ihastui; mutta\nkullan-himon villitsemänä hän vain enempää himoitsi. Sentähden hän\nmyllärin tyttären lähetti toiseen vielä isompaan, oljilla täytettyyn\nkamariin, pannen tytölle määräksi, että tuo yhtenä yönä nämätkin\nkehräisi, jollei häntä tuonelan tuville haluttaisi. Siinä lapsi rukka\nsitten neuvotonna istui itkemässä, mutta tulipa taas ovesta mies pieni\nja puhui hänelle: \"mitäs minulle annat, jos sinun puolestas oljet\nkehrään kullaksi?\" \"Sormestani sormuksen,\" tyttö vastasi. Pikku mies\ntuon otti sekä rupesi taas kehräämisen toimeen, ja ennen-kuin aamu\nkoitti, oli jo kaikki oljet kiiltäväksi kullaksi kehrättynä. Nuot\nkasat kuningasta kyllä ihastuttivat, mutta eipä hän vielä ollut kultaa\nsaanut kylliksensä, vaan pani myllärin tyttären vieläkin isompaan\nhuonehesen, joka oli olkia täpö täynnänsä, sekä sanoi: \"vielä tänä\nyönä sinun pitää saada nämät kehrätyksi, mutta jos sinulta tämä\nonnistuu, olet minun puolisokseni pääsevä.\" \"Vaikka hän onkin halpa\nmyllärin-tytär,\" kuningas ajatteli, \"ei koko mailmassa ole rikkaampaa\nvaimoa löydettävissäni.\" Kun sitten tyttönen oli yksiksensä jäänyt,\ntuli kolmannen erän hänen tykönsä tuo pikku mies, sanoen: \"mitä minulle\nannat, jos vielä tämän kerran sinun puolestas kehrään nämät oljet?\"\n\"Minulla ei enään ole mitään, jota sopisi antaa,\" vastasi tyttö. \"Noh\nlupaappas sitten, että, jos kuninkaan puolisoksi pääset, sinä minulle\nannat ensimmäisen lapses.\" \"Kuka maar tietää, mitenkä vasta käynee,\"\najatteli myllärin tytär eikä ymmärtänyt, mistä hän muualta saisi\napua hätähänsä: hän sentähden pikku miehelle lupasi, mitä tuo pyysi,\nja mies siitä vielä kerran kehräsi oljet kullaksi. Ja kun aamulla\nhuonehesen tullessansa kuningas näki kaiken käynehen hänen mieltänsä\nmukaan, pidettiin häät, ja kauniista myllärin-tyttärestä nyt tuli\nkuninkaan-puoliso.\n\nVuoden kuluttua tämä ihanan lapsen synnytti eikä pikku miestä enään\nmuistanutkaan. Tuo silloin äkki-arvaamata hänen kamariinsa astui ja\nsanoi, \"anna nyt minulle, mitä olet luvannut.\" Kuninkaanna pelästyi\nja tarjosi miehelle kuningaskunnan kaikki rikkaudet, jos tämä äidin\nhelmahan heittäisi lapsen, mutta mies pieni vastasi: \"en vainenkaan\nsiihen suostu, elävä ihmis-lapsi on minulle kallis-arvoisempi, kuin\nmailman kaikki aartehet.\" Silloin kuninkaanna rupesi valittamaan ja\nniin katkerasti itkemään, että pikku miehen tuli vaimo parkaa sääli;\n\"kolme päivää sinulle annan aikaa,\" hän lausui, \"jos ennen niitten\nkuluttua pääset nimeni perille, jääköhön lapsi sinun haltuhus.\"\n\nKaiken yötä kuninkaan puoliso nyt koetti mieleensä muistutella, mitä\nhän milloinkin oli nimiä kuullut, sekä pani liikkeelle lähettilään,\nvaltakuntaa ristin rastin kiertelemään tiedustellen, mitä muita nimiä\nehkä vielä löytyisi. Seuraavana päivänä pikku miehen palattua hän\njärjestänsä luetteli kaikki nimet, mitä tiesi, Makariukset, Polykronit\nja Mamertukset, mutta aina vain väitti mies pieni: \"eipä tuo minun\nnimeni.\" Toisena päivänä hän naapuristosta tarkasti tiedusteli, mitä\nkäytettiin haukkuma-nimiä, sekä mainitsi sitten pikku miehelle jos\njoitakin, kysyen: \"ehkä sinun nimesi lienee Hoikkasääri, Lampaanlapa\ntaikka Kyrmyniska,\" mutta yhä vain tuli vastaukseksi: \"eihän nimeni\nsemmoinen.\" Kolmantena päivänä lähettiläs kotia palattuansa kertoi:\n\"uutta nimeä en ainoatakaan ole saanut ongituksi, mutta kun metsän\nperukassa ratsastin sen korkean vuoren ohitse, jonka rotkoissa jänis\nja kettu toisilleen hyvää yötä toivottavat, minä äkkäsin pienen\nhuoneen, jonka edustalla paloi nuotio, ja nuotion ympärillä naurettavan\nkummallinen mies pikkarainen juoksenteli, hyppi yhdellä jalalla sekä\nhuusi:\n\n    \"tänään ma leivon, huomenna olvet taidolla teen,\n    ylihuomenna ottaan kuninkaannalta lasta ma meen;\n    hyv', ett'ei tiedä ainoakaan,\n    että mua Tontuksi kutsutaan.\"\n\nHyvinhän ymmärtänette, miten nyt kuninkaanna nimen kuultuansa ihastui,\nja kun kohta sitten pikku mies huonehesen astui kysyen: \"noh, rouva\nkuninkaanna, mikä on nimeni?\" tämä vastasi: \"varmaankin sinua sanotaan\nJukaksi,\" \"Eipä vainen.\" \"Entä Matiksi.\" \"Eihän suinkaan.\"\n\n    \"Ehkä Tonttu on nimesi?\"\n\n\"Sen on sinulle itse paha-henki ilmoittanut, ompa tosiaankin,\" kiljasi\npikku mies ja polki vihan vimmassa laattiaan oikeaa jalkaansa niin\nankarasti, että se haaroihin asti maahan vajosi alas, ja sitten hän\nraivoissaan tarttui molemmin käsin vasempaan jalkahan, täten itse\nrevästen ruumihinsa ihan halki.\n\n\n\n\n29.\n\nKoira ja varpunen.\n\n\nErään paimen-koiran oli isäntä häijy semmoinen, joka sitä nälällä kovin\nkiusasi. Kun ei se tätä kurjuutta kyennyt kau'emmin kestämään, se aivan\nhuolissansa juoksi matkoihinsa. Maantiellä tuli vastaan varpunen, joka\nkysyi: \"koira veljyeni, miksi noin olet surullinen.\" Tähän tuo vastasi:\n\"minun on nälkä, enkä ollenkaan tiedä, mistä syötävää saisin.\" Varpunen\nsilloin sanoi: \"tule, veli kulta, kanssani kaupunkiin, kyllä minä\nsinulle ravintoa toimitan tarpeeksi.\" Yhdessä sitten sinne läksivät,\nja kun liha-puodin edustalle ennättivät, varpunen koiralle sanoi: \"jää\nsinä tänne seisomaan, minä sinulle tuolta nakkaan lihan-kappaleen,\"\nlensi tiskille istumaan, tähysteli sinne tänne, huomaisiko hänet\nkukaan, sekä nokki, nytki ja nykäsi reunimpana olevaa lihankappaletta\nniin kauan, kunnes se maahan luiskahti. Sen silloin koira kaappasi,\njuoksi nurkan taakse sekä söi lihan suuhunsa. Sanoi sitten varpunen:\n\"lähtekäämme nyt toiseen puotiin, sieltä ai'on sinulle toimittaa vielä\ntoisen kappaleen, että kyllikses saisit.\" Kun koira oli tuonkin syönyt,\nvarpunen kysäsi: \"koira veljyeni, joko nyt olet ravittu?\" \"Lihaa\nkyllä olen tarpeeksi syönyt,\" tämä vastasi, \"mutta leipää en vielä\nole laisinkaan saanut.\" Siihen varpunen virkkoi: \"kyllähän tuo pian\non saatavissa, tule vain mukahani.\" Se sitten kumppaninsa saatettuaan\nleipä-puodin eteen, nokki pari pientä kyrsää, kunnes kadulle kierivät,\nja koska koira vielä lisää kaipasi, se hänen vei edemmäksi ja\nsieppasi hänelle leivän myöskin toisesta puodista. Kun koira tämän\noli saanut syödyksi, varpunen kysyi: \"koira veljyeni, jokohan nyt\nlienet ravittuna?\" \"Olen kuin olenkin,\" tuo vastasi, \"entähän jos nyt\nkaupungista läksisimme hiukan kävelemään.\"\n\nSinne sitten molemmin menivät maantietä astelemaan. Mutta oli päivä\nheltehinen, ja heidän käytyänsä kappaleen matkaa sanoi koira: \"olen\naivan väsyksissäni ja oikeinhan halusta hiukan nukahtaisin.\" \"No\nniin,\" varpunen vastasi, \"laske sinä vain levolle, minä siksi aikaa\nistahdan tuonne oksalle.\" Koira nyt pani maantielle maata ja nukkui\nkohta sikeään unehen. Kun se siinä unen helmoissa loikoili, tuli\najaen ajuri, valjahissa kolme hevosta ja vankkureissa viiniä kaksi\nastiallista. Mutta huomattuaan, ett'ei hän ollenkaan väistää aikonut,\nvaan että pyörät yhä pysyivät siinä raitiossa, missä koira makasi,\nhuudahti varpunen: \"älä tee tuota tekoa, taikka minä sinut saatan\nperin köyhäksi.\" Ajuri ei kuitenkaan tästä huolinut, vaan mutisi\nitseksensä: \"tuskinhan sinussa miestä lienee, minusta köyhää tekemään,\"\nhuiskasi piiskallansa ja ajoi vankkurit koiran päälle, että pyörät\nsen rutistivat mäsäksi. Siitä varpunen kirkasemaan: \"sinä kuoliaksi\nolet ajanut koiran, minun armahan veikkoseni, tuo työ sinulta on\nvievä hevoses ja vankkuris.\" \"Vai hevoset ja vankkurit,\" matki ajuri,\n\"mitä maar vahinkoa sinä minulle voit tehdä,\" sekä ajoi eteen-päin.\nVarpunen silloin pujahti kuormanpeitteen alle ja nakutteli noukallaan\ntoisen tapin juurta niin kau'an, että tappi viimein lävestä läksi ja\nastiasta kaikki viini maahan juoksi, ajurin sitä ollenkaan huomaamata.\nJa kun hän sitten taaksensa katsahti, huomasi hän vankkureista jotakin\ntippuvan, rupesi sentähden astioitansa tarkastelemaan sekä havaitsi\nnyt toisen olevan aivan tyhjänä. \"Voi minua, köyhää miestä!\" huudahti\najuri. \"Ethän vielä köyhä kylliksi,\" vastasi varpunen ja lensi hevosia\nkohden sekä hakkasi yhdeltä silmät päästä. Tämän nähtyänsä ajuri\nkuokkansa viskasi varpusta tavoittaaksensa, mutta lintu ylös ilmahan\nlensi ja kuokka kävi hevosta päähän niin pahasti, että se kuollehena\nmaahan kaatui. \"Voi minua onnetonta!\" ajuri valitti. \"Vielä sinua\nkohdannee kovemmatkin,\" varpunen virkkoi, ja kun ajuri kahdella\nhevosellansa edelleen ajoi, se kuorman-peittehen alle taas puikahti\nja nakutti toisestakin astiasta tapin irralleen, joten siitä kaikki\nviini pulputti maantielle. Tämän huomattuansa ajuri taas valittamaan:\n\"voi minua, köyhää miestä!\" mutta varpunen vastasi: \"eipä köyhyyttä\nvielä kylliksi,\" sekä nokki toiseltakin hevoiselta silmät päästä. Ajuri\nistuimeltaan hypähti ja nosti kuokkaansa, lintua lyödäkseen, mutta se\nkorkealle lensi ja ukko hevosta päähän huimasi, ihan hengettömäksi.\n\"Voi minua, mies parkaa!\" \"Ethän kuitenkaan parka parahiksi,\" varpunen\nviserteli, lensi istumaan kolmannen hevosen korvien väliin ja puhkasi\nsiltäkin silmät. Ajuri vihoissansa umpi-mähkään tokasi varpusta kohden,\nmutta eipä hän osannutkaan, vaan tappoi kolmannenkin hevosensa, \"Voion\nvoi kurjaa kurjuuttani!\" mies huusi. \"Sitä et vielä ole kylliksi\nkokenut,\" sanoi varpunen, \"vasta tuolla kotonas minä sinut ai'on tehdä\noikein köyhäksi,\" sekä lensi tiehensä.\n\nAjurin nyt täytyi jättää vankkurit maantielle, ja vihan vimmassa\nhän läksi kotia-päin tallustamaan. \"Minä maar olen senkin seitsemän\nvastusta nähnyt!\" huusi ukko vaimollensa, \"viini on astioista juossut\nmaahan ja hevoseni ovat kuollehet, kaikki kolme.\" \"Oi voi ukkoseni,\"\nvaimo puolestansa vaikeroitsi, \"meille on vasta ilkeä lintu saapunut!\nse kaiken mailman linnut tänne on koonnut ja nuot nisu-vainiohomme\novat laskeuneet sekä syövät sen nyt putipuhtaaksi.\" Mies silloin\npihalle meni, ja näkyipä pellolla lintuja tuhansittain, jotka nisun\nolivat suuhunsa syönet, ja varpunen siinä keskellä kökötti. Ajuri\nsilloin valittamahan: \"voi, voi, minua köyhää, vaivaista!\" \"Vielä et\nole kylliksi onneton,\" pani varpunen vastaukseksi, \"ajuri parka! sinä\npiankin olet surman suuhun suistuva,\" sekä lensi matkoihinsa.\n\nAjurilta nyt oli mennyt kaikki hänen tavaransa, hän tupaan palasi\nsekä istui kiukaan äärehen, ollen kovin suutuksissansa ja vihoissaan.\nMutta varpunen tuolla ulkona istui akkunan takana ja huusi: \"ajuri\nhoi! sinä työlläs olet henkesikin menettänyt.\" Mies silloin sieppasi\nkuokan, varpusta tähdäten, mutta hän vain akkunan ruudut viskasi rikki\neikä lintuhun osannutkaan. Varpunen särkyneestä akkunasta huonehesen\nhypähti, lentää lehahti kiukaalle istumaan sekä huusi sieltä: \"ajuri\nhoi! sinä ta'atustikkin olet henkes menettänyt.\" Tämä nyt hurjan\nvihan sokaisemana ja vallan vimmattuna kiukahan hakkasi hajalle,\nja koska varpunen paikasta toiseen lensi, hän järjestänsä särki\nkaikki huone-kalunsa, peilit, penkit sekä pöydät, hajoittipa viimein\nhuonehensa seinätkin, mutta eipä osannutkaan varpuseen. Vihdoin hän sen\nkuitenkin sai käteensä kaapatuksi. Vaimo silloin kysyi: \"kolahutanko\ntuon ilkiön kuoliaksi?\" \"Äläppäs vainen!\" änkytti ukko, \"pääsisihän se\nsilloin liian helpolla, kauheampi kuolema sen on kourihinsa kiskova,\nminä pahuksen syön suuhuni,\" ja hotkasi kitahansa linnun sekä nielasi\nsen kerrassaan ihan eheältä. Mutta varpunen miehen vatsassa rupesi\npyrähtelemään ja pääsipä viimein sieltä ylös hänen suuhunsa, josta\nse sitten päänsä pisti näkyviin, huutaen: \"piti, piti, ajuri parka!\nolethan kuitenkin kohta oleva kuoleman omana.\" Ajuri nyt vaimollensa\nkuokan kurotti ja kiljasi: \"huimaise tuo lintu riivattu suustani\nkuoliaksi.\" Vaimo lyödä läjähytti, mutta eipä oikein osannutkaan, vaan\nkolhasi ajuria vasten naamaa niin pahan-päiväisesti, että tuo heti\nheitti henkensä. Mutta varpunen suusta lensi tipo tiehensä.\n\n\n\n\n30.\n\nJussi ja Kaisa-Liisa.\n\n\nOli muinoin Jussi niminen mies ja Kaisa-Liisa niminen vaimo; he\nnaimisissa olivat, elellen keskinäisessä sovussa, kuten vasta-nainehet\nainakin. Eräänä päivänä Jussi sanoi: \"minä nyt pellolle lähden,\nKaisa-Liisaseni; soisimpa halusta, että, kun työstäni palaan, pöydällä\nolisi jotakin paistettua syötäväkseni sekä kaljaa raikasta janohoni.\"\n\"Mene sinä vain, Jussi kulta,\" vastasi Kaisa-Liisa, \"mene vain,\nkyllä minä sinulle mieliksi tuon toimitan.\" Kun sitten ruo'an aika\nlähestyi, otti hän savu-torvesta makkaran, pisti sen paistin-pannuhun,\npani tuohon voita vähäsen sekä nosti tulelle pannun. Pihisten makkara\nrupesi paistumaan, ja Kaisa-Liisa siinä vieressä seisoi, pitäen\npannun-varresta kiinni sekä ollen omissa ajatuksissansa; ja nyt hänen\nmieleensä juolahti: \"sillä välin, kuin makkara paistumassa on, sopii\nminun käydä kellarissa kaljaa laskemassa.\" Hän sentähden pannun\nasetti tasaisesti seisomaan, otti kannun, meni kellariin ja rupesi\nkaljaa laskemaan. Siinä nyt kalja kannuhun juoksi ja Kaisa-Liisa\nvieressä töllötteli, tuota tuijotellen, mutta silloin hänen päähänsä\npöllähti: \"noh oi riivattua! koira tuonne tupahan jäi irroilleen,\nse piankin saattaa makkaran kaapata pannusta; tuo vasta olisi\nharmi!\" ja hui hai! tuokiossa hän kellarin portahia kippasi tupahan,\nmutta olipa jo rakki makkaran siepannut suuhunsa ja laahasi sitä\nlaattialla muassansa. Eipä Kaisa-Liisaa kuitenkaan liika laiskuus\nvaivannut, hän koiraa hätyyttämään, tuo pihalle pujahtamaan, hän\nperästä pötkimään, ja nyt maar kelpo kilpa-juoksu alkoi; pian oli\npiha jäänyt, peltoa siis tallattihin eikä ojat estehenä, mutta koira\noli Kaisa-Liisaa vilppahampi eikä hellittänyt makkaraa hampaistansa.\nJopa kuitenkin Kaisa-Liisa väsymään rupesi, heitti koko koiran-ajon,\nmutisten itseksensä: \"mikä mennyttä on, se poissa pysyköön,\" sekä\nkiersi kotia-päin, siivosti tallustellen hiljalleen, palavoistaan\npäästäksensä. Tällä välin kalja juoksemistansa juoksi tynnyristä,\nsillä eipä Kaisa-Liisa ollut tappia pistänyt hanaan, ja kun kannu oli\ntäytehen tullut eikä sinne enempää mahtunut, kalja kellarin laattialle\nmeni eikä ennen lakannut juoksemasta, kuin oli koko tynnyri tyhjänä. Jo\nportahilta Kaisa-Liisa tämän kovan kohdan äkkäsi. \"Noh kiusallista,\"\nhän huudahti, \"mikä nyt neuvoksi, ett'ei Jussi mitään huomaisi.\" Hetken\nhän siinä ajatteli, mutta muistuipa viimein hänen mieleensä, että\nviimeisestä kirkonvihkiäis-juhlasta vielä oli aitan-parvella säästössä\nsäkillinen mitä parahimpia nisu-jauhoja; net hän päätti sieltä\nnoutaa sekä kellarin laattialle ripottaa, maahan juossutta kaljaa\npeittääksensä. \"Niimpä niinkin,\" hän höpisi, \"joka säästää saatuansa,\nsillä on tarpeessa tavara,\" kömpi aitan ylisille, toi sieltä säkin\nsekä viskasi sen suoraa päätä kalja-kannun päälle, joten tuo kumohon\nkolahti, ja Jussi paran kalja nyt laattialle lorisi. \"Oikein osattu!\nmissä enin osa on, sinne loppukin joutukoon,\" jupisi Kaisa-Liisa,\npiroitti sitten jauhot kaikki pitkin koko kellarin laattiaa sekä sanoi,\ntyönsä tehtyään, aivan ihastuksissansa: \"nythän täällä vasta siistiltä\nja somalta näyttää!\"\n\nPuoli-päivän aikoihin tuli Jussi kotia. \"Noh, vaimoseni, mitähän lienet\nminulle valmistanut?\" \"Voi. Jussi kulta,\" tämä vastasi, \"ai'oimpa\nsinulle makkaraa paistaa, mutta sillä välin, jolloin olin kellarissa\nkaljaa laskemassa, koira makkaran kaappasi pannasta, ja sillä aikaa,\nkuin minä koiraa ajoin takaa, kalja tynnyristä juoksi laattialle,\nja kun minä nisu-jauhoilla koetin laattiaa kuivaksi, kaasimpa vielä\nkalja-kannunkin kumohon, mutta ole huoleti, jo on kellari taas oikein\nsiivossa.\" Sanoipa tuohon Jussi: \"Kaisa-Liisaseni, Kaisa-Liisaseni! tuo\nsinun olisi pitänyt jättää tekemätä! kukapa käski koiran vietäväksi\nheittää makkaran sekä antaa kaljan juosta tynnyristä, ja siinähän vasta\nhullu olit, kun hukkahan kaasit meidän kelpo jauhomme!\" \"Noh niin,\nJussiseni, enhän minä tuota tietänyt, olisihan sinun sitä sopinut ennen\nsanoa.\"\n\nAjattelipa silloin mies: \"koska näin on vaimos laita, täytyyhän sinun\nolla paremmin varuillas.\" Hänellä nyt oli takanansa joltinenkin summa\nmarkkoja, net hän kullaksi vaihetti ja sanoi sitten Kaisa-Liisalle:\n\"katsoppas näitä kelta-kolikoita! nämät minä pataan panen ja sen\nma kätken navettahan hinkalon partten alle, mutta älä sinä sitä\nkäy koskemassa, muutoin paha sinun perii.\" \"Empä suinkaan, Jussi\nkulta,\" vakuutti vaimo. Kun sitten Jussi oli kotoa lähtenyt, tuli\ntalohon kaupustelioita, joilla oli myytäväksi maljoja sekä muita\nsavi-astioita, ja nuot nuorelta emännältä kysyivät, haluttaisiko häntä\nmitään ostaa heiltä. \"Voi ystävä kullat,\" vastasi Kaisa-Liisa, \"eipä\nminulla rahaa ole penniäkään enkä siis kykene mitään ostamaan, mutta\njos teille kelpaisi kelta-kolikot, minä halustakin ostaisin.\" \"Vai\nkelta-kolikoita! miks'ei maar, tuokaa niitä tänne näytteeksi.\" \"Menkää\nnavettaan ja hakekaa hinkalon partten alta, sieltä te noita löydätte;\nitse en minä sinne uskalla lähteä.\" Nämät veijarit menivätkin hakemaan\nsekä löysivät pelkkää kultaa. Sen he sieltä omaksensa korjasivat\nja juoksivat sitten tiehensä, jättäen huonehesen maljansa ja muut\nastiansa. Kaisa-Liisa mielestänsä arveli, että hänen myöskin tulisi\njoksikin käyttää näitä uusia astioitaan, ja koska kyökissä tuollaisia\nennaltaan oli kylliksi, hän sentähden jokaisesta särki pohjan sekä\npisti net kaikki koristeeksi talon ympärillä olevan aidan seipäihin.\nIllalla kotia tullessaan nämät koristeet nähtyänsä Jussi Kaisa-Liisalta\nkysyi: \"mitähän nyt olet tehnyt?\" \"Olen ostanut, Jussiseni, noilla\nkelta-kolikoilla, jotka hinkalon partten alla kätkössä olivat; itse\nen suinkaan tuolla käynyt, vaan kaupustelivat mitä kävivät sieltä\nhakemassa.\" \"Voi sinua, vaimo parka,\" valitti Jussi, \"olethan nyt\nhyvänkin työn tehnyt! nuot kelta-kolikot pelkkää kultaa olivat ja siinä\nkoko omaisuutemme; soisin maar hartahimmasti, että työ tuommoinen olisi\nsinulta tekemätä jäänyt.\"\n\nKaisa-Liisa hetkisen seisoi miettien ja sanoi sitten: \"kuuleppas Jussi\narmahani! kullat kyllä saamme vielä kynsihimme, jos vain lähdemme\nnoita varkaita takaa ajamaan.\" \"Noh, mennään kuin mennäänkin,\" vastasi\nJussi, \"sopiihan meidän koettaa; mutta ota voita ja juustoa mukahas,\nettä meillä on matkalla syötävää tarpeeksi.\" \"Otan kyllä, Jussiseni.\"\nHe sitten liikkeelle läksivät, ja koska Jussin oli koivet notkeammat,\nhän edeltä tallustamaan. \"Tämä minulle eduksi,\" ajatteli Kaisa-Liisa,\n\"jos kotia palaisimme, olisinhan minä hiukan voitolla.\" Nyt he ahteelle\ntulivat, jossa oli tiessä molemmin puolin syvät pyörän-jäljet. \"No\nvoi sentään, miten ovat tuota maa parkaa repineet, rutistaneet ja\nnylkeneet! eipä tuommoiset vammat iki päivinä parane.\" Ja sääli hänen\nsydämmensä valloitti, hän voinsa otti ja voiteli sillä, varhoja, sekä\noikealla että vasemmalla puolella olevaa, ett'eivät pyörät niitä\nnoin pahasti pääsisi lyöttämään; ja kun hän tätä armeliaisuuttaan\nosoittaessansa kumarruksissaan kykytti, putosi juusto hänen taskustansa\nja kieri mäestä alas. Sanoi silloin Kaisa-Liisa: \"jo olen kerran tämän\nahteen astunut, eikä minua haluta sitä toistamiseen kiivetä, menköhön\njoku muu juustoani tuolta noutamaan.\" Hän sentähden otti toisen juuston\nja laski sen kierimään alas. Mutta eipä kumpaakaan kuulunut, ja vaimo\nvielä kolmannenkin pani menemään samaa tietä, sillä arvelipa hän:\n\"ehkä siinä odottavat kumppania eivätkä halusta kahden kulje.\" Kun nyt\njuustot kaikin kolmen sinne jäivät, hän ajatteli: \"aivanhan ihmeellistä\nmitä tämä tämmöinen tietää! ehkä lienee niin pahasti käynyt, ett'ei tuo\nkolmas ole tietä oikein osannut, vaan mennyt eksyksiin, lähetämpä vielä\nneljännenkin, toisia tänne huutamaan.\" Mutta eihän neljäskään asiaansa\najanut sen paremmin, kuin kolmas. Silloin suuttui Kaisa-Liisa sekä\nviskasi tuonne vielä viidennen ja kuudennenkin, ja nytpä juustot kaikki\nolivat menojansa menneet. Kappaleen aikaa hän siinä vielä seisoskeli\nkurkistellen, näkyisi niitä palaavan, mutta koska ei mitään näkynyt\neikä kuulunut, hän harmissansa huusi: \"noh tepä kuolemaa kutsumaan\nolisitte kelpo sanan-saattajia, jotka tuskin milloinkaan palaamista\nteette; luuletteko minua haluttavan istua täällä kaiken päivää teitä\nodottamassa? minä matkoihini menen ja teidän sopii nuoremmaksenne\njuosta perästäni.\" Kaisa-Liisa nyt liikkeelle läksi ja saavutti piankin\nJussin, joka oli pysännyt vaimoansa odottamaan, sillä hänen jo rupesi\nruokaa tekemään mieli. \"Annappas nyt tänne, mitäs olet evääksi ottanut\nmukahas.\" Vaimo hänelle kuivaa leipää kurotti. \"Missä voi ja juusto?\"\nkysyi mies. \"Eipähän sitä olekkaan, Jussi kulta,\" vastasi Kaisa-Liisa,\n\"voilla olen maantien varhoja voidellut, ja juustot kyllä kohta tänne\ntulevat; yksi minulta ensin karkasi, ja minä sitten muut lähetin tuota\nkäskemään takaisin.\" Virkkoipa Jussi: \"tyhmän työnhän sinä siinä teit;\nkuka tietä voilla voitelee ja juustojansa viskelee ahtehista alas!\"\n\"Noh olkoon niinkin, Jussiseni, mutta olisipa sinun kuitenkin sitä\nsopinut ennenkin sanoa minulle.\"\n\nSiinä sitten yhdessä söivät kuivaa leipäänsä ja Jussi lausui:\n\"lukitsitko, Kaisa-Liisaseni, kotoa lähteissäs huoneemme oven?\" \"En\nsuinkaan, Jussi kulta, miksi et sitä minulle sanonut ennakolta!\" \"Noh\npalaa sinä tästä kotiin ja pane huone lukkuun, ennen-kuin edemmäksi\nastumme; tuo myöskin muassas jotakin muuta syötävää, minä tänne jään\nsinua odottamaan.\" Kaisa-Liisa nyt kotia-päin luntustelemaan ajatellen:\n\"Jussi jotakin muuta tahtoo syötäväksensä, häntä ehk'ei maittane voi\neikä juusto, minä siis hänelle tuon kuivatuita omenia pussillisen sekä\njuotavaksi potillisen etikkaa.\" Kotoa lähteissään hän sitten yli-oven\nlukitsi, mutta ali-oven hän saranoilta nosti ja otti hartioillensa,\narvellen että, koska ovi oli turvissa, myöskin huone olisi suojassa.\nPaluu-matkallansa ei Kaisa-Liisa kiirutta pitänyt, vaan ajatteli:\n\"saahan Jussi levätä enemmän aikaa.\" Sitten miehensä viimeinkin\nsaavutettuaan sanoi hän: \"tästä saat tuvan oven, sopiihan sinun nyt\nitse panna huone lukkuun.\" \"Kas jopa nyt jotakin, minulla vasta viisas\nvaimo on! ottaa ali-oven pois sijaltansa, joten kuka hyvänsä huonehesen\npääsee, ja salpaa yli-oven. Nyt jo kuitenkin on liian myöhäistä enään\npalata toistamiseen kotia, mutta koska olet oven tänne tuonut, täytyy\nsinun myöskin kantaa se edemmäksi.\" \"Tuon minä kylläkin kannan, Jussi\nkulta, mutta omenat ja etikka-potti minua liiaksi rasittaisivat; minä\nnet oven niskaan ripustan, sekin kantakoon puolestansa.\"\n\nNyt he metsään menivät ja hakivat noita veijareita, mutta eivätpä\nheitä löytäneet. Kun viimein pimeä ennätti, kiipesivät puuhun,\nyötä pitääksensä. Mutta tuskin olivat istahtamaan ehtineet, jopa\ntuli tassutellen väkeä sellaista, joka kompeihinsa korjaa, mitä ei\nkorjattavaa olisikkaan, sekä löytää kaluja kalliitakin, ennen-kuin nuot\nvielä ovat kadonneetkaan. He ihan sen puun juurelle pysähtivät, jonka\noksilla istui Jussi ja Kaisa-Liisa, tekivät nuotion ja oikoilivat sen\näärehen, saalistaan jakamahan. Jussi toiselta puolelta hiipi maahan,\nkokosi kiviä taskuihinsa ja kapusi taas puuhun, aikoen kivittää\nvarkaat kuoliaksi. Mutta kivet eivät heihin osuneetkaan ja veijarit\nvirkkoivat: \"jo pian koittanee aamu, koska tuuli käpyjä kuusista\nvaristelee.\" Kaisa-Liisalla yhä vain vielä oli ovi selässä, ja koska\ntämmöinen taakka raskaaksi rupesi käymään, arveli hän omenien painavan\nliiaksi sekä kuiskasi Jussille: \"minä omenat maahan viskaan.\" \"Älä nyt\nsuinkaan, Kaisa-Liisaseni!\" vastasi mies, \"tuo meidät ehkä saattaisi\nilmi.\" \"Voi Jussi kulta, minun täytyy, net minua julmasti rasittavat.\"\n\"Noh heitä sitten hiitehen!\" Omenat nyt oksien välistä maahan\nkarisemaan, ja miehet tuolla alhaalla sanoivat: \"kah linnut sokasevat.\"\nHetkisen kuluttua, koska ovi yhtä raskahana pysyi, Kaisa-Liisa virkkoi:\n\"oi Jussiseni! täytyneehän minun kaataa pois potissa meidän etikkamme.\"\n\"Äläppäs kuitenkaan! jätä tuo teko tekemätä, sillä siitä saattaisivat\nhuomata meidät.\" \"Voi, voi Jussi kulta, minun toki täytyy, se liian\npahasti painaa.\" \"Noh kaada vaikka kissan konttiin!\" Vaimo sitten\netikan laski potista pulppuamaan, että sitä miestenkin päälle pärskyi,\nja nämät nyt keskenänsä arvelivat: \"johan kastetta rupee tihmuamaan.\"\nViimein Kaisa-Liisan juolahti mielehen: \"entä jos ovi tuo olisi, joka\nnoin raskaalta tuntuu!\" ja sanoipa hän sentähden: \"Jussi omaiseni!\nminä oven pudotan tuonne alas.\" \"Älä Kaisa-Liisaseni, älä nyt millään\nmuotoa, tuosta miehet varmaankin meidät äkkäisivät.\" \"Voi Jussiseni,\nminun täytyy, se aivan ankarasti niska-luitani kosee!\" \"Älä Kaisa-Liisa\nkultaseni! pidä vain lujasti kiinni.\" \"Empä mitenkään tuota enään\njaksa, Jussi armahimpani, ovi jo kynsistäni kirpoaa.\" \"Voi riivattua!\"\nJussi ärjäsi vihoissansa, \"noh menköhön sitten vaikka Tuonelan\ntuville!\" Silloin ovi kovasti kolahtaen lotkahti maahan ja miehet\npelästyksissänsä kirkasivat: \"itse paha-henkikö nyt puusta kopsahti,\"\nsekä pötkivät pakohon, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Seuraavana\naamuna, puusta alas kiivettyänsä, Jussi ja Kaisa-Liisa tuolta löysivät\nkaiken kultansa ja kantoivat sitten rahat kotia.\n\nKun taas olivat tuvassaan, Jussi Kaisa-Liisalle sanoi: \"mutta nyt\nsinun myös tulee olla uskollisesti työssä.\" \"Tahdon niinkin Jussiseni,\nrupeenhan vaikka kohta, lähden pellolle eloa leikkaamaan.\" Sitten\nsinne tultuansa Kaisa-Liisa itsekseen mutisi: \"ennen-kuin tästä työhön\nryhdyn, kumpi nyt ensin paremmin sopinee, syöminen vai nukkuminenko?\nNoh niin, olkoon syöminen ensimmäinen.\" Nytpä Kaisa-Liisa syödä\nhotkimaan, ja kun hän syömästä oli päässyt, unesta silmät umpehen\npakkasivat, mutta hän kuitenkin rupesi leikkaamahan, vaan leikkeli\nunen-horroksissa vaatteitaan, pannen vyö-liinansa, hameensa ja jopa\npaitansakkin aivan rääpäleiksi. Viimein uni hänen peräti valtasi,\nja kun Kaisa-Liisa kau'an nukuttuansa vihdoinkin heräsi, hän siinä\npuoli-alastonna seisoi ja rupesipa hämmästyksissänsä höpisemään:\n\"minäkö minä olen, vai enkö olekkaan minä? Voi, voi, minussa ei enään\nminua ole!\" Sillä välin oli yö jo tullut, ja Kaisa-Liisa nyt kylähän\njuoksi, koputti miehensä tuvan akkunaa sekä huusi: \"hoi Jussi!\" \"Kuka\nsiellä?\" \"Soisimpa halusta tietäväni, onko Kaisa-Liisa tuolla tuvassa.\"\n\"On kuin onkin,\" vastasi Jussi, \"hän vuoteella kai makaa nukkumassa.\"\nTähän vaimo vastasi: \"hyvä se! minä siis jo olen kotona,\" sekä juoksi\ntiehensä. Ulkona Kaisa-Liisa tapasi rosvoja, jotka varastamisen\ntoimissa liikkuivat. Silloin hän noitten luoksi meni ja sanoi:\n\"minä halusta tahtoisin varkaihin teidän avuksenne.\" Luullen hänen\ntarkoin tuntevan näitä seutuja rosvot oikein ihastuivat. Kaisa-Liisa\nsitten huonehien edustalle juoksi huutaen: \"kuulkaa ihmis-kullat!\nonko teillä tavaraa mitään? me varastaa tahtoisimme.\" Nytpä rosvot\nhämmästyen ajattelivat: \"hiitehen tuommoinen auttaja,\" sekä rupesivat\ntuumimaan, mitenkä Kaisa-Liisasta taas pääsisivät. He sentähden hänelle\nsanoivat: \"kylän edustalla on pastorilla nauris-maa, mene sieltä\nmeille nauriita noutamaan.\" Kaisa-Liisa kohta tuonne läksikin ja\nryhtyi hakemisen toimeen, mutta laiskuus häntä niin pahanpäiväisesti\nriivasi, ett'ei hän tällä välin kertaakaan viitsinyt kyykysiltänsä\npystyyn nousta. Silloimpa sattui eräs mies sieltä ohitse astumaan,\nhuomasi tuon kummituksen ja pelästyi pahasti, arvellen pahan-hengen\nsiinä olevan nauris-maata myljäämässä. Hän nyt kiiruusti juoksi kylän\npastorin luoksi ja sanoi hänelle: \"teidän nauris-maassanne paha-henki\nköntii.\" \"Voi senkin harmia,\" vastasi pastori, \"minun on toinen\njalkani halvauksen viassa, enkä siis pääse tuota pahaa-polvea sieltä\nmanaamaan.\" Tähän mies vastasi: \"kyllä minä teidät selässäni kannan,\"\nsekä raahasi hänet muassaan. Ja kun sitten pellon veräjälle saapuivat,\nKaisa-Liisa kaskotellen nousi pystyhyn ja rupesi lähtöä tekemään.\n\"Kas! kas! tuossa itse paha-henki!\" kirkasi pastori, miehen selästä\nmaahan hypähtäen, ja molemmat nyt kiiruimman kautta koipensa sieltä\nkorjasivat, ja hengen-hädissänsä pastori, vaikka hänen toinen jalkansa\nhalvattuna oli, pääsi ketterämmin kippaamaan, kuin terveillä jaloillaan\ntuo mies, joka hänen oli kantanut selässänsä.\n\n\n\n\n31.\n\nKirjokarva.\n\n\nElelipä muinoin kuningas, jolla oli puoliso kulta-kutrinen sekä niin\nihana, ett'ei mailman maissa missään hänen vertaistansa. Tapahtuihan\nsitten, että tämä kovasti sairastui, ja kun tunsi kohta kuolevansa,\nhän kuninkahan kutsutti vuoteensa ääreen sekä lausui: \"jos minun\nkuoltuani toisen tahdot puolisokses, älä ota semmoista ketään, joka ei\nole yhtä kaunis ja kulta-kiharainen, kuin minä; lupaa se minulle.\" Ja\nkun kuningas oli hänelle tämän luvannut, hän silmänsä ummisti kuoleman\nuneen.\n\nKau'an aikaa kuningas suruissansa vain muisteli vainajata eikä\nollenkaan aikonut itselleen hakea toista puolisoa. Viimein hänen\nneuvon-antajansa sanoivat: \"ei tämä tämmöinen enään käy laatuhun,\nkuninkaan pitää mennä naimisiin, jotta me kuninkaannan taas saisimme.\"\nNyt lähettiläitä lähetettiin maita mantereita kiertelemään ja hakemaan\nmorsianta mointa, joka ihan yhtä ihana olisi, kuin tuo kuningatar\nvainaja. Mutta eihän koko mailmassa ollut semmoista löydettävissä, eipä\nkumminkaan ketään, jolla oli yhtä kaunihit kelta-kiharat. Tyhjin toimin\nlähettiläät sentähden kotia palasivat matkoiltansa.\n\nOlipa kuitenkin kuninkaalla tytär, jonka ihanuus täsmälleen veti\nvertoja kuningatar-vainajan ihanuudelle ja jonka hiukset myöskin olivat\nsamallaiset kullan-karvaiset. Tytön tultua täysi-kasvuiseksi isä, kun\nkerta hänehen katsahti, huomasikin hänen olevan ihan äitinsä näköisen,\nja nytpä yht'äkkiä tulinen rakkaus kuninkahan kietoi pauloihinsa.\nHän neuvon-antajillensa sanoi: \"minä tyttäreni tahdon naida, sillä\nhän puoliso-vainajani varsinainen kuva ompi, eikä muualla missään\nole löydettävissäni morsianta niin ihan entisen vaimoni muotoista.\"\nTämän kuultuansa neuvon-antajat pahasti pelästyivät sekä vastasivat\nvaroittaen: \"Jumala jyrkästi on kieltänyt isää naimasta tytärtään;\nsynnistä ei ikinä mitään hyvää synny, ja kova kosto on kerran vielä\nvaltakuntaakin kohtaava.\" Eikä tyttökään, isänsä päätöksen kuultuaan,\nvähemmin pelästynyt, mutta toivoipa kuitenkin saavansa hänet tuosta\naikomuksesta luovutetuksi. Hän sentähden sanoi kuninkaalle: \"ennen-kuin\nteidän toivonne toteutan, pitää minun saaman kolme hametta, joista yksi\nolkoon kullan-kiiltävä, kuin aurinko, toinen kuten kuu, hopeanhohtava\nja kolmas kirkkaasti kimalteleva, kuten tähdet; vielä sitten tahdon\nviitan, tuhannesta turkis-lajista valmistetun, ja jokaisen teidän\nvaltakuntanne piirissä olevan otuksen nahasta on siihen pieni tilka\npantava.\" Mutta itseksensä hän ajatteli: \"tuommoistahan on ihan\nmahdoton hankkia ja minä sillä välin kyllä saan isäni luopumaan\nkamalasta aikeestansa.\" Vaan eipä kuitenkaan kuningas päätöstään\nperäyttänyt; hänen valtakuntansa kätevinten kankurien täytyi nuot kolme\nhametta kutoa, yhden kullan-kiiltävän, kuin aurinko, toisen, kuten\nkuu, hopean-hohtavan, kolmannen kirkkaasti kimaltelevan, kuten tähdet;\nja hänen metsästäjänsä täytyi pyytää kaikki otukset, mitä oli koko\nvaltakunnassa, sekä ottaa niitten nahasta pikku tilkanen, ja noista\nsitten neulottiin tuhannesta turkis-lajista tehty viitta. Kun viimein\nkaikki oli valmihina, kuningas käski tuoda linnahan viitan ja levitti\nsen sitten tyttärensä nähtäväksi, sanoen: \"huomena häät vietetään.\"\n\nKoska nyt kuninkaan tytär huomasi, ett'ei enään ollut toivomistakaan,\nettä isä muuttaisi mielensä, päätti hän paeta kotoansa. Yöllä, kun\nunen helmoissa kaikki makasivat, hän vuoteeltansa nousi sekä otti\nkalliitten kalujensa joukosta kolme: kulta-sormuksen, pienen kultaisen\nkehruu-pyörän ja pikku kulta-vyhtimen; nuot kolme vaatteustansa, joista\nyksi loisti, kuin aurinko, toinen, kuten kuu, kumotti, ja kolmas\nkimalteli, kuin tähdet, hän pisti pähkinän-kuoreen, puki ylleen tuon\nkaikkinaisista turkiksista valmistetun viittansa sekä pani noella\nkasvonsa ja kätensä mustaksi. Sitten tyttö onnensa uskoi Jumalan\nhaltuhun, läksi pois kotoa ja käydä astuskeli koko yön pitkän, kunnes\nisohon metsään viimein pääsi. Ja koska neito parka kovin väsyksissänsä\noli, hän ontelon puun huomattuansa tuonne onttohon pujahti istumaan\nsekä nukkui sinne.\n\nTekipä päivä nousemista, mutta unen helmoissa vielä makasi tyttönen,\nja hän nukkumistansa yhä nukkui, vaikka jo oli aurinko korkealle\nehtinyt. Silloin tapahtui, että kuningas, jonka valtakuntahan kuului\ntämä metsä, kävi siinä metsästämässä. Kun nyt hänen koiransa tuon puun\nviereen sattuivat tulemahan, net nuuskimaan rupesivat ja juoksivat sen\nympärillä haukkuen. Sanoi silloin kuningas metsästäjillensä: \"rientäkää\nkatsomaan, mikä otus tuonne on juossut piilohon.\" Metsästäjät hänen\nkäskyänsä noudattaen menivätkin ja kertoivat palattuansa: \"tuolla\npuun ludossa makaa kummallinen eläin, jota emme tunne ja jommoista\nemme ikinä ennen ole nähneetkään; sen on turkki tuhatta lajia karvaa;\nmutta se siinä nukkua lojottelee.\" Tähän vastasi kuningas: \"koettakaa\nsaada tuo elävältä pyydetyksi, köyttäkää se vankkureihin ja tuokaa\nlinnaan.\" Metsästäjät sitten tyttöön tarttuivat ja tämä kovin\nsäikähtäen heti heräsi sekä rupesi rukoilemaan: \"minä lapsi kurja\nolen, jonka on turvattomaksi, oman onneni nojaan jättänyt sekä isä\nettä äiti, armahtakaa minua ja ottakaa minut myötänne.\" Siihen miehet\nsanoivat: \"tule vain, _Kirjokarva_, sinä kyökkihin mukava, sinnehän\noikein oivallisesti sovit takan-nuohojaksi.\" Asettivatpa siis tytön\nistumaan vankkureihin ja läksivät kotia kuninkaan linnahan. Perille\npäästyään he, osoittaen pientä, portahien alla olevaa koppia, jonne\nei päiväkään paistamaan päässyt, virkkoivat hänelle: \"katsoppas,\nKarvakana, tuo sinulle on ihan omansa asunnoksi sekä makuu-kamariksi.\"\nTyttö sitten kyökkiin lähetettiin, ja siellä hänen toimeksensa\nmäärättiin työt pahimmat: puitten- ja veden-noutaminen, nuohoaminen\nja valkean-kohentaminen; häntä pantiin silpimään, mitä oli lintuja\nsilvittäviä, puhdistamaan kaaliksia sekä tekemään, mitä muuta osasi\nolla halpaa tehtävää.\n\nTämmöistä kurjaa elämää Kirjokarva siellä kau'an aikaa eleli. Voi\nsinuas ihanaa kuninkaan-tytärtä! kuinkahan sinun vielä käyneekään!\nMutta tapahtuipa kerran, että linnassa pidot pidettiin, ja tyttö\nsilloin sanoi kokille: \"pääsisinkö minäkin hiukan tuonne katsomaan?\nlupaampa jäädä seisomaan oven ulko-puolelle.\" Tähän kokki vastasi: \"noh\nmene vain, mutta puolen tunnin päästä pitää sinun taas oleman täällä\ntuhkaa kokoomassa.\" Nyt tyttö öljy-lamppunsa otti, meni koppiinsa,\nriisui turkit yltään sekä pesi noen pois käsistänsä ja kasvoistaan,\njoten hänen ihanuutensa näkyviin tuli, ikään-kuin toisinaan mustain\npilvien välistä välkkyy auringon-sätehiä toinen toisensa perästä.\nSitten hän pähkinän-kuoresta otti sen pukunsa, joka loisti, kuten\naurinko. Ja tämän tehtyänsä hän tuonne pitoihin meni, ja kaikki\nhänen edestänsä väistyivät, sillä eipä kukaan häntä tuntenut, vaan\narveltiimpa hänen olevan jonkun kuninkaan-tyttären. Mutta kuningas\nmeni häntä vastaan, tarjosi hänelle kätensä ja tanssi hänen kanssansa\nsekä ajatteli itsekseen: \"näin ihanaa neitoa eivät ole silmäni ennen\nnähnehet milloinkaan!\" Tanssin loputtua tyttö kiitokseksi kumarsi, ja\nkun sitten kuningas vähän vilkasi taaksensa, jopa sillä välin neitonen\nkatosi, eikä kukaan tietänyt, mihin hän oli joutunut. Mitä linnan\nedustalla oli vartioita, kaikki net sisälle kutsuttiin ja heiltä\ntarkoin tiedusteltiin, vaan eipä ollut yksikään tuota neitosta nähnyt.\n\nMutta tyttö oli koppiinsa rientänyt ja vilppaasti riisunut vaatteensa,\nnoennut kasvonsa ja kätensä sekä pukenut turkit yllehen, ja jopa hän\ntaas oli Kirjokarvana. Kun hän tuosta kyökkiin palattuansa aikoi ruveta\ntyöhönsä, takkaa tuhasta puhdistamaan, sanoi hänelle kokki: \"jätä tuo\nhuomiseksi ja keitä sinä tämä soppa kuninkaalle, minäkin vuorostani\nai'on pikimmältäni mennä tuonne ylhäisten iloa katselemaan, mutta\njos yhdenkin hius-karvan annat pudota liemeen, et tästä lähin enään\nsaa ruo'an rahtuakaan.\" Sitten kokki kyökistä läksi ja Kirjokarva\nkeittäjäksi rupesi sekä keitti, parastansa pannen, kuninkaalle\nleipä-vellin, ja tuon saatuansa valmiiksi hän kävi kopistaan\nkulta-sormustansa noutamassa sekä pisti sen sinne vatihin, johon oli\nkeitoksen kaatanut. Kun sittemmin pidot päättyneet olivat, kannettiin\nvelli kuninkaan syötäväksi, ja se hänestä niin hyvältä maistui, ett'ei\nhän mielestänsä milloinkaan ollut parempaa ruokaa nauttinut. Mutta kun\nastian pohja paistamaan rupesi, kuningas kultasormuksen huomasi eikä\nsaanut käsitetyksi, miten tuommoinen oli tuonne joutunut. Hän sentähden\nkäski, että kokki hänen luoksensa kutsuttaisiin. Tuo käskyn kuultuansa\npahasti pelästyi ja sanoi Kirjokarvalle: \"varmaankin olet hius-karvan\npudottanut vellihin; mutta jos niin on laita, sinä huolimattomuudestas\nolet aika selkä-saunan saava.\" Kun hän sitten kuninkaan eteen astui,\ntämä kohta kysyi, kuka vellin oli keittänyt. \"Minun se on keittämäni,\"\ntokasi kokki vastaukseksi. Mutta kuningas sanoi: \"tuon varsin\nvalehtelitkin, sillä se on nyt laitettu ihan toisella tavalla sekä\nmonta vertaa paremmaksi, kuin milloinkaan ennen.\" Siihen kokki vastasi:\n\"täytyypä minun tunnustaa, ett'en itse olekkaan sitä laittanut, vaan\nonhan se Karvakanan keittämä.\" Käski silloin kuningas: \"mene tuomaan\nhäntä tänne,\" sekä kysyi Kirjokarvan tultua: \"kuka sinä olet?\" \"Minähän\nköyhä lapsi raukka, jolla ei enään ole isää eikä äitiä.\" Sitten hän\nkysäsi: \"miksi täällä linnassani oleskelet?\" Tyttö vastasi: \"minusta\nei mihinkään ole, ansaitsisin vain, että kenki-rajalla minua korville\nkolhittaisiin.\" Viimein kuningas vielä kysyi: \"mistäs olet saanut tuon\nsormuksen, jonka löysin velli-vadista?\" Tähän vastasi Kirjokarva:\n\"sormuksesta en tiedä mitään.\" Näistä vastauksista ei siis kuningas\nliioin viisastunut vaan hänen täytyi käskeä tyttö tiehensä.\n\nJonkun ajan päästä linnassa taas oli pidot, ja kuten edellisellä kertaa\nKirjokarva nytkin kokilta pyysi päästäksensä tuota iloa ihmettelemään.\n\"Noh mene vain,\" vastasi kokki, \"mutta palaa tänne puolen tunnin\npäästä ja keitä kuninkaalle tuommoista leipä-velliä, jonka tiedät\nhänen mieli-ruo'aksensa.\" Tyttö silloin koppiinsa kiisi, pesi itsensä\nvilppahasti, otti pähkinän-kuoresta tuon hamehensa, joka, kuten kuu,\nhopealta hohti, sekä puki sen yllensä. Sitten hän kuninkaan-tyttärenä\nastui saliin; ja kuningas meni häntä vastaan, ollen aivan iloissansa\nsiitä, että tuo kaunotar taas tuli hänen pitoihinsa, ja koska tanssi\nsilloin oli ihan alkamaisillaan, hän neitosen otti kumppaniksensa. Tämä\ntanssin loputtua kuitenkin niin äkkiä katosi, ett'ei kuningas ensinkään\nhuomannut, minne hän oli puikahtanut. Mutta tyttö koppiinsa riensi,\nmuuttihe siellä taas Kirjokarvaksi ja palasi kyökkiin, leipä-velliä\nkeittämään. Kun kokki oli tanssia katsomaan lähtenyt, kävi Kirjokarva\nkultaista kehruu-pyöräänsä noutamassa ja laski sen siihen astiaan,\njonne kaasi keitoksen. Ruoka sitten kannettiin kuninkaan nautittavaksi,\njoka sen söi kaiken, ja se hänestä yhtä hyvältä maistui, kuin\nviime-kerrallakin, ja hän tykönsä kutsutti kokin, joka nytkin tunnusti,\nettä Kirjokarva oli vellin keittänyt. Kuningas siis puheillensa taas\nkäski Kirjokarvankin, mutta tämä vakuutti, ett'ei hänestä muuhun\nole, kuin selkä-saunaa saamaan, sekä ett'ei hän tuosta kultaisesta\nkehruu-pyörästä mitään tietänyt.\n\nKun sitten kuningas pidot piti kolmannen kerran, kävipä taas samoin,\nkuin ennenkin. Kokki kyllä sanoi; \"sinä noita lienet Karvakana, ja\nsekoitat varmaankin liemeen jotain pahuksen-vietävää, koska aina\nlaitat velliä sellaista, joka kuninkaan mielestä paljon paremmalta\nmaistuu, kuin minun keittämäni,\" mutta eipä Kirjokarva rukoilemasta\nhellittänyt ja laskipa kokki hänen viimeinkin menemään määrätyksi\naikaa. Tyttö nyt yllensä puki sen hamehen, joka kimalteli, kuten\ntähdet, sekä astui tässä pu'ussaan salihin. Kuningas taas tanssi tuon\nkauniin neitosen kanssa, arvellen itseksensä, ettei hän milloinkaan\nollut toista näin ihanaa vaimoa nähnyt. Ja heidän tanssiessansa hän\ntytön huomaamata pisti kulta-sormuksen hänen sormeensa sekä oli\nmäärännyt, että tanssi hyvin kau'an kestäisi. Kun se sitten loppui, hän\nneitosta koetti pitää kädestä kiinni, mutta tämä sukkelasti kuninkaan\nkäsistä pujahti väen-tunkohon, ihan kadoten näkyvistä. Kiiruimman\nkautta tyttö portahien-alaiseen koppiinsa riensi, mutta koska hän oli\nviipynyt puolta tuntia enemmän ja siis liiaksi kau'an, ei hän enään\njoutunut riisumaan tuota loistavaa pukuansa, vaan paiskasi sen päälle\nturkkinsa ylleen, eikä hädissään noennut itseänsä aivan tarpeeksi,\nvaan jäipä valkoiseksi yksi sormi. Kirjokarva nyt kyökkiin juoksi\nja keitti kuninkaalle kelpo leipä-vellin sekä pisti kokin poissa\nollessa, velli-vatihin kulta-vyhtimensä. Havaittuaan sitten astian\npohjalla olevan vyhtimen, kuningas taas kutsutti tykönsä Kirjokarvan ja\nhuomasipa nyt, heti tämän tultua, tuon valkoiseksi jääneen sormen sekä\nsiinä sen sormuksensa, jonka hän salaa oli tanssi-kumppaninsa sormehen\npistänyt. Nytpä hän tytön käteen tarttui eikä siitä enään hellittänyt,\nja kun Kirjokarva paetaksensa koetti saada kätensä irti, aukeni turkit\nhiukkasen ja raosta vähän vilahti tähti-hame. Kuningas kohta viittahan\nkaappasi ja veti sen hänen yltänsä. Silloin neidon kulta-kutriset\nnäkyviin valuivat, ja itse hän siinä nyt ihanan loistavana seisoi\neikä enään päässyt piilohon mihinkään. Ja kun hän noen ja tuhan oli\nkasvoistansa pessyt, ei häntä ihanampaa neitosta ollut milloinkaan\nmailman maissa nähty missään. Mutta kuningas hellästi lausui: \"sinä\nrakkahin morsiameni olet emmekä ikinä enään toisistamme eroa.\" Sitten\nhäät vietettiin ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-päiväänsä\nsaakka.\n\n\n\n\n32.\n\nLeino ja Lemmikki.\n\n\nIson, tiheän metsän sydämmessä oli muinoin rappeuttunut linna, jossa\nypö yksinään asui vanha vaimo, joka oli aika noita. Päiväksi hän aina\nkissaksi taikka tarhapöllöksi muuttihe, mutta rupesipa illan tullen\ntaas ihmiseksi. Hän osasi luoksensa viekotella metsän-riistaa ja\nlintuja sekä tappoi net sitten, keitti ja paistoi. Jos kuka ihminen\nhyvänsä läheni linnaa sadan askeleen päähän, jäi hän siihen seisomaan\neikä kyennyt minnekkään ennen liikkumaan, kuin akka lumouksen peräytti;\nmutta jos neitonen tähän piiriin sattui tulemaan, noita hänen kohta\nloihti linnuksi, pisti linnun sitten koppaseen sekä kantoi kopan tuonne\nlinnahan. Siellä hänellä isossa huonehessa oli ainakin seitsemän\ntuhatta sellaista sulo-lintua, kukin kopassansa.\n\nElipä silloin siellä lähistössä neito nuori, Lemmikki nimeltään;\nhän ihanampi oli, kuin kaikki muut neitoset. Tämä ja Leino-niminen\nsorea nuorukainen olivat keskenänsä kihloissa. Lähenipä jo heidän\nhää-päivänsä, ja hupaisimman huvin kumpaisellekkin tuotti toisensa\nkanssa seurusteleminen. Kerta he metsähän menivät kävelemään,\nsaadaksensa kerrankin kahden-kesken puhua rakkaudestansa. \"Varokaamme\nvain, kultaseni,\" sanoi Leino, \"ettei liian likelle linnaa jouduttaisi.\"\nOli silloin ihana ilta, auringon sätehet puitten välitse kirkkaasti\nvälähtelivät tumman viheriässä metsässä ja iki-vanhain tammien oksilla\nturturi-kyyhkyset valittaen kujertelivat.\n\nTavan takaa valui kyyneleitä Lemmikin silmistä ja hän päivän-paistehesen\nistui valittamaan; ja valittipa myöskin Leino. Kovin tyrmistyneinä,\nikään-kuin kuoleman kielissä, he siinä nyt istuivat; he ympärillensä\nkatselivat, huomasivat joutuneensa eksyksiin eivätkä tietänehet,\nmissä-päin koti kultainen. Puoliksi piili jo aurinko vuoren takana,\nmutta maisemaa vielä valaisi toinen puoli, Leino katsahti pensahien\nvälistä, ja olipa ihan heidän vieressänsä tuon noita-pesän vanhat\nmuurit; hän pahasti pelästyi ja kalman-karvaiseksi hänen kasvonsa\nkävivät. Lemmikki nyt lauloi:\n\n    \"tuo puna-kaula lintunen\n    laulaa: voion, voion, voion,\n    se laulaa kuoloa kyyhkysen,\n    laulaa: voion, voi -- tirili, lili, tirili.\"\n\nLeino Lemmikkiin katsahti, mutta olipa Lemmikki muuttunut satakieleksi,\njoka liverrellen lauleli: \"tirili, lili, tirili.\" Tulisilla silmillään\ntuijotellen tarhapöllö ilkeä kolmasti lenteli tuon lintusen ympäri,\nkolme kertaa rääkyen: \"huh huu, huh huu!\" Leino ei liikahtamaan\nkyennyt; hän siinä seisoi ikään-kuin kivettyneenä, ei saanut itketyksi\neikä puhutuksi, ei kättänsä liikutetuksi eikä jalkaansa nostetuksi. Nyt\noli jo aurinko maillensa mennyt, tarhapöllö pensahistoon lensi ja kohta\nsieltä tuli vanha akka kyrmy-niska, kelta-naama, laiha-luinen, jolla\noli mulko-silmät punaiset sekä konko-nenä niin kamalan pitkä, että sen\npää leu'an ali-puoleen ulettui. Ämmä häijysti hörisi, kaappasi kätehensä\nsatakielen ja vei kuin veikin sen sieltä. Leino ei sanaakaan suustansa\nsaanut eikä päässyt paikastaan, ja satakieli pysyi poissa. Viimein\nvaimo palasi ja sanoi kolealla äänellä: \"terve, terve haltiani! kun kuu\nmetsäkirveliä valaisee, laske, haltiani, hänet irti sopivalla aikaa.\"\nSilloin Leino taas liikkumaan pääsi. Hän polvillensa lankesi akan\netehen ja rukoili, että hänelle jälleen annettaisiin hänen Lemmikkinsä,\nmutta akka vastasi, ett'ei Leino ikänänsä enään saisi neitostansa, sekä\nläksi tiehensä. Nuorukainen parka huusi, itki ja valitti, mutta turhaa\noli tuo kaikki. \"Voi, voi, kuinkahan minun käyneekään tätä kestäminen!\"\nHän suruissansa läksi pois-päin astumaan ja tulipa viimein vierahasen\nkylään; siellä hän kau'an aikaa oleskeli lampurina. Usein hän linnan\nympäristöä kierteli, mutta varoi visusti liian likelle joutumasta.\nKerta Leino eräänä yönä unissaan oli löytävinänsä veri-punaisen\nkukkasen, jonka kuvussa oli helmi iso, ihana. Hän kukan poimi sekä\nmeni sitten linnahan, kädessä kukka, ja kaikki, mitä hän sillä koski,\nkohta pääsi noiduksista; hän unissansa myöskin oli sen avulla Lemmikkiä\npelastavinaan. Aamulla herättyänsä hän hakemaan rupesi ja hakipa\nvuoret poikki laaksot halki, löytyisikö mistään tuommoista kukkasta;\nkoko kahdeksan päivää hän turhaan haeskeli, ja vasta yhdeksäntenä hän\naamulla ani varakin löysi tuon veri-punaisen kukkasen. Sen kuvussa\noli iso, ihanimman helmen kokoinen kaste-herne. Tätä kukkaa kantaen\nhän sitten yöt päivät astuskeli, joutuen viimein linnan likitteelle.\nSinne ei hän nyt puuttunutkaan kiinni linnasta sadan askeleen päähän,\nvaan pääsipä suorastaan aina portille saakka. Ilosta silloin Leinon\nsydän sykki, hän kukalla koski porttia, ja se heti aukeni. Hän sisälle\nmeni, pihan poikki, sekä kuunteli, mistä linnun-ääniä kuuluisi, ja jopa\nviimein kuulikin viserryksen. Hän sitä kohden astumaan läksi ja tuli,\nkuin tulikin, siihen salihin, missä oli nuot seitsemän tuhatta koppaa\nlintuinensa, joita ruokkien parasta aikaa häärieli noita-akka itse.\nTämä Leinon nähtyänsä kovasti kiukustui, jopa oikein silmittömäksi\nsuuttui, haukkui sekä sylki suustansa myrkkyä ja sappea, mutta eipä\nkyennytkään pääsemään häntä kahta askelta likemmäksi. Nuorukainen\nei akasta mitään piitannut, vaan meni lintu-koppia katselemaan:\nmutta olipa siellä satakieliä sadoittain, ja vaikealta siis veti\nselville-saaminen, mikä oli hänen Lemmikkinsä. Siinä nyt tuumiessansa\nhän huomasi, että akka salaa kaappasi koppasista yhden sekä hiipi,\ntuo kädessä, ovea kohden. Ihan kohta ämmän vierehen hypähti Leino\nsekä koski kukallansa koppaan ja myöskin noitahan; nyt akalta oli\ntaika-voima mennyt, ja yhtä ihanana, kuin ennenkin, Lemmikki sulhasensa\nsylihin vaipui. Leino kaikki muutkin linnut muutti taas neitosiksi ja\npalasi sitten Lemmikkinensä kotia, jossa kau'an aikaa yhdessä elivät\nonnellisina.\n\n\n\n\n33.\n\nOnnellinen Hannu.\n\n\nOltuansa seitsemän vuotta yhden isännän palveluksessa sanoi Hannu\nhänelle: \"jo on, isäntä kulta, palvelus-aikani loppunut, minä nyt\nhalusta palaisin kotia äitini tykö, maksakaa minulle palkkani.\" Tähän\nisäntä vastasi: \"sinä uskollisesti ja rehelisesti olet minua palvellut,\nansios mukahan tulee sinulle palkkakin maksettavaksi,\" sekä antoi\nHannulle kulta-kappaleen, joka oli ihan hänen päänsä kokoinen. Hannu\ntaskustaan otti niistin-liinansa, kääri siihen tuon möhkäleen, nosti\nolallensa käärön ja läksi kotia-päin astumaan. Kun hän nyt siinä\ntallusteli, yhä konkuuttaen toista jalkaansa toisen etehen, sattui\nhänen nähtäviinsä ratsastaja, joka pulskeana ja iloisen-näköisenä\najoi hänen ohitsensa uljaan hevosen selässä. \"Noh oi!\" huudahti Hannu\näänensä, \"tuo ratsastaminenhan vasta on oivallista! siinä maar mies\nistuu ikään-kuin tuolilla, ei satuta jalkaansa kivihin eikä kuluta\nkenkiänsä, ja tuskimpa vielä on ajattelemisen alkuunkaan ehtinyt, kun\njo on päässyt matkansa päähän.\" Tämän kuultuansa ratsastaja seisatti\nhevosensa ja huusi: \"hoi Hannu! miksi siinä jalkaisin tassuttelet.\"\n\"Mikäs auttaa, kun on pakko pakoittamassa, sillä onhan minulla tämä\nmöhkäle kotihin kannettavana; se kyllä on kultaa, mutta eipä siltä\nsaa päätänsä suorana pidetyksi ja se pahan-päiväisesti ahdistaa\nolkaani.\" \"Äläs huoli, veikkoseni,\" sanoi ratsastaja, \"tehkäämme\nvaihetus-kauppaa: minä sinulle annan hevoseni ja anna sinä minulle tuo\nmöhkäleesi.\" \"Aivan halustakin,\" vastasi Hannu, \"mutta senhän tiedän\nta'ata, että kyllä tästä saatte kangottamista.\" Ratsastaja nyt maahan\nhyppäsi, korjasi puoleensa kullan, auttoi Hannun ylös hevosen selkään\nja pisti ohjat hänen kätehensä, sanoen: \"jos tahdot hevosta juoksemaan\noikein aika vauhtia, maiskaise silloin kielelläs ja huuda: 'hopsis'.\"\n\nHannu aivan iloissansa oli, kun hän siinä hevosen selässä istui ja\nkaikista vaivoista vapaana ratsasti eteen-päin. Hetken päästä hänen\npäähänsä pöllähti, että hevosen toki tulisi juosta nopeammin, ja hän\nsentähden rupesi maiskuttamaan sekä huusi: \"hopsis.\" Hevonen nyt täyttä\nlaukkaa laskemaan, ja ennen-kuin Hannu vielä oli päässyt ajattelemisen\nalkuunkaan, hän jo oli ratsahilta kopsahtanut maahan ja makasi ojassa,\njoka maantien eroitti vieressä olevasta pellosta. Hevoinen myös olisi\nmenojansa mennyt, jollei sitä olisi pidättänyt eräs talonpoika, joka\ntuota tietä tuli, ajaen lehmää edellänsä. Hannu raajojansa hieroi sekä\nkömpi sitten taas pystyhyn. Mutta hän aivan suutuksissansa oli ja sanoi\ntalonpojalle: \"huonohan huvi tuo ratsastaminen, varsinkin kun joutuu\nsaamaan tuommoista konia, jonka selässä häijysti töysyttää, ja joka\nviimein miehen viskaa ratsahilta niin rajusti, että piankin saattaa\nniska nurin mennä; minä en iki-päivinäni enään semmoisen selkähän\nistu. Toista teidän lehmänne, senhän perästä sopii verkalleen astua\nastuttavansa, ja ompa vielä joka päivä maito, voi ja juusto taatusti\nsaatavissa. Antaisimpa minä vaikka mitä, jos vain lehmän saisin.\"\n\"No niin\", vastasi talonpoika, \"koska teidän noin hartahasti tekee\ntuota mieli, kyllä minä lehmäni vaihetan teidän hevoseenne.\" Oikeimpa\nihastuen Hannu tähän suostui, ja talonpoika hevosen selkään hypähti\nsekä ratsasti kiiruimman kautta tiehensä.\n\nHiljalleen Hannu nyt astuskeli ajaen lehmäänsä eteenpäin sekä miettien\nmielessään kelpo kauppaansa. \"Jos minulla vain on leipä-palanen,\nja tuskin maar tuota koskaan minulta puuttunee, sopiihan minun nyt\nsyödä voita ja juustoa särpimeksi, milloinka vain mieleni tekee,\njos jano tulee, minä lehmäin lypsän ja juon maitoa. Mitä maar enään\nparempaa pyytäisin.\" Olipa Hannun ohitse-mentävissä ravintola; hän\ntuonne poikkesi, söi ilon-ihastuksissansa kaikki tyyni mitä hänellä\noli muassaan syötävää, sekä päivällis- että illallis-varansa, ja osti\nviimeisillä penneillään olut-tilkkasen. Sitten hän lehmänsä taas ajoi\nliikkeelle, aina vain pyrkien koti-kylää kohden, äitinsä luoksi. Yhä\nhelteisemmäksi kävi ilma sydän-päivän lähetessä, ja Hannun astuttavana\noli kanervi-kangas, jota kesti runsaasti tunnin matkan. Kovin nyt\npoika parka palavoihinsa tuli ja janottipa häntä niin pahasti, että\nkieli suu-lakehen puuttumaan pakkasi. \"Helpostihan tästä pulasta\npääsee,\" ajatteli Hannu, \"minä kohta lypsän lehmäni ja virkistän\nitseni maidolla.\" Hän elukan sitten sitoi kuivettunehesen puuhun\nkiinni ja otti kiulun puutteessa lypsy-astiaksi nahka-lakkinsa,\nmutta vaikka hän kyllä pani parastansa, eipä kuitenkaan saanut maitoa\nutareista herumaan tippaakaan. Ja koska hän lypsämisen toimitti vallan\ntaitamattomasti, lehmä viimein tuskastui ja potkasi taka-jalallaan\nhäntä päähän niin pahasti, että poika parka selällensä keikahti maahan\neikä isohon aikaan ollenkaan ymmärtänyt, minne oli joutunut. Onneksi\nosasi juuri tulla eräs teurastaja, joka käsi-rattailla kuljetti\nlihavan porsahan. \"Mitähän riivattua tämä tietää!\" tuo huudahti sekä\nauttoi pystyhyn Hannu hyvän. Hannu kertoi, mitä oli tapahtunut.\nTarjoten hänelle tasku-mattiansa sanoi teurastaja: \"ryypätkää tuosta\nsiemaus, se teitä on virvoittava. Ei tuommoisesta lehmästä enään ole\nlypsylehmäksi, se jo on liian vanha, eihän siitä muuhun, kuin kuormaa\nvetämään taikka tapettavaksi.\" \"No niin,\" mötisi Hannu ja lykkäsi\nsilmiltänsä tukan, \"kuka maar tuon olisi arvannut! eipä hullumpaa, kun\non talossa tälläinen elukka tapettavissa, siitähän saapi oivallista\nsyötävää! mutta minua ei lehmän liha oikein maita, se ei mielestäni ole\nmehukasta tarpeeksi. Toistapa tietäisi, jos minulla olisi tuommoinen\nkelpo porsas! sen liha vasta makealta maistuisi! ja saahan siitä vielä\nmakkaraakin.\" \"Kuulkappas Hannu,\" sanoi teurastaja, \"teidän mieliksenne\nminä vaikka vaihetus-kauppaan rupeen sekä annan lehmästänne teille\nporsahani.\" \"Jumala teitä palkitkoon teidän ystävällisyydestänne,\"\nhuudahti Hannu, jättäen teurastajalle lehmänsä, ja tuo taas nosti\nrattailta porsaan sekä pisti Hannun kätehen nuoran, jonka pää oli sen\nkaulaan sidottu.\n\nHannu nyt läksi eteen-päin astumaan, miettien itseksensä, mitenkä\nhänen kävi kaikki mieltä myöden; kohdatkoon häntä mikä vastus hyvänsä,\nkohta hän kuitenkin tuosta taas pääsi. Hänen seurahansa sitten\nsattui poika, joka kainalossansa kantoi uhkean, valkoisen hanhen.\nHe keskenänsä haastelemaan rupesivat, ja Hannu jutteli onnestansa\nsekä miten hän aina oli edullisia vaihetus-kauppoja tehnyt. Poika\npuolestansa kertoi kantavansa ristiäis-ruo'aksi hanhen. \"Koettakaa\nkerrankin,\" jatkoi hän puhettansa ja otti hanhea siivistä kiinni,\n\"siinä vasta painoa, mutta ompa sitä syötettykin koko kahdeksan\nviikkoa. Joka tätä paistia hiukankin haukkaa, kyllähänen tarvitsee\nrasvasta puhtaaksi pyhkiä molemmat suupielensä.\" \"Ehkä maar,\" tokasi\nvastaukseksi Hannu, punniten kämmenellään hanhea, \"onhan siinä\npainoa, mutta eipä ole minun porsahanikaan tyhjän-painava.\" Sillä\nvälin poika, päätänsä pudistaen, aivan arvelevan näköisenä tirkisteli\nympärillensä joka taholle. \"Kuulkappas,\" hän sitten sanoi, \"kuinkahan\ntuon teidän porsaanne lienee oikein laita! Siitä kylästä, josta juuri\nte'en tuloa, varastettiin äskettäin kylä-voudin läätistä yksi! minä\npelkään, pelkäämpä pahasti, että te tuossa sitä nyt talutatte. Ompa\nväkeä liikkeelle lähetetty, ettekä suinkaan kauppaanne kiittäisi, jos\ntapaisivat teidät porsainenne; he varmaankin teitä pistäisivät pimeään\nvanki-komeroon, tuskimpa helpommalla pääsisitte.\" Nythän pahasti\npelästyen Hannu hyvä huudahti: \"voi hirveätä! auta, poika kulta, minua\ntästä pulasta, sinä varmaankin paremmin kuin minä jonkun neuvon keksit;\nota sentähden sinä minun porsahani ja anna minulle hanhes.\" \"Onhan\ntuo kylläkin vaarallinen kauppa,\" vastasi poika, \"mutta enhän minä\nkuitenkaan soisi syykseni, että te kovan onnen kourihin joutuisitte.\"\nHän siis nuoran otti käteensä, ja talutti vilppahasti porsaan pois\neräälle syrjä-tielle; mutta Hannu hyvä surkeasta surustaan päästyänsä\nnyt läksi kotia-päin tallustelemaan, hanhi kainalossa. \"Jos oikein tätä\nasiaa ajattelen,\" jupisi hän itseksensä, \"tulin maar minä vaihetuksessa\nvarmaankin voitolle; sainhan ensiksi kelpo paistin, sitten koko joukon\nrasvaa, jota siitä on heruva ja josta minulle särpimeksi karttuu\nhanhenihraa kumminkin kolmen kuukauden vara, sekä viimein nuot kauniit,\nvalkoiset höyhenet; niitä minä pakkautan pään-alaiseni täytehen, ja\ntuskinhan semmoisella vuoteella tuudittamista kaipaan nukkuakseni.\nTästä maar äitini aivan ihastuksihin ilostuu.\"\n\nKun Hannu sitten viimeisen kylän läpitse astuskeli, seisoi siellä hioja\nrattainensa; pyörä hyrräsi ja mies siinä lauloi:\n\n    \"sakset ma hion, kun pyöräni pyörii,\n    ja silloimpa kultaa minulle vyörii.\"\n\nHannu nyt seisahti, katsoa töllötteli kappaleen aikaa ja rupesipa\nviimein miestä puhuttelemaan sanoen: \"teidän kai menestynee kaikki\ntoimenne, koska noin ilo-mielin olette hioessanne.\" \"Niimpä niinkin,\"\nvastasi hioja, \"minun on ammattini mitä oivallisin. Kelpo hioja on\nsellainen mies, joka, milloinka hän kätensä vain pistää taskuunsa,\naina sieltä myöskin löytää rahaa. Mutta mistä te tuon kauniin hanhen\nolette ostaneet?\" \"Sitä en olekkaan ostanut, vaan olen, porsasta\nantaen, sen itselleni vaihettanut.\" \"Ja mistä porsaan saitte?\" \"Sen\nsain lehmästäni.\" \"Noh entä lehmän?\" \"Sen sain hevosestani.\" \"Mitenhän\nteidän haltuunne hevonen joutui?\" \"Siitä annoin pääni kokoisen\nkulta-kappaleen.\" \"Mistä sitten tuli teille tuo kulta?\" \"No sainhan\nminä sen palkakseni seitsen-vuotisesta palveluksesta.\" \"Ainiaampa te\nolette ymmärtäneet keksiä kelpo keinot,\" sanoi hioja, \"jos nyt vielä\nsaattaisitte laittaa niin, että rahoja aina kilisisi taskussanne,\nmiiloinka vain vähänkin liikahdatte, eipä enään paremmasta onnesta\nväliä.\" \"Mitenkä tuo kävisi laatuhun?\" kysyi Hannu. \"Teidän tulee\nruveta hiojaksi, semmoiseksi kuin minäkin; eihän siihen oikeastaan\nmuuta tarvita mitään, kuin ainoastansa tahko, itsestänsä sitten\nsyntyy mitä vielä puuttuu. Tässä minulla on yksi, joka kyllä on\nvähän vialloinen, mutta eipä teidän siitä tarvitsekkaan enempää\nantaa kuin ainoastaan hanhenne; suostutteko tähän kauppaan?\" \"Noh\nvielähän kysytte,\" vastasi Hannu, \"tulenhan minä täten mailman\nonnellisimmaksi ihmiseksi; jos minulla aina rahaa ompi, milloinka\nvain käteni pistän taskuuni, tuskimpa sitten enää suremisen syytä!\"\nja nyt hän miehelle hanhensa antoi sekä sai sen sijasta tahon. Ottaen\nvierestänsä maasta tavallisen kiven sanoi silloin hioja: \"kas tästä\nvielä kaupan-päällisiksi saatte oikein kelpo kivi-kullan, se kyllä\nkoputtamista kestää, vaikka siinä väärän naulan hakkaisi suoraksi.\nOttakaa myös se ja nostakaa varovasti maasta.\"\n\nHannu kiven nosti syliinsä ja meni tiehensä aivan hyvillä mielin;\nilosta hänen silmänsä säihkyivät, ja hän huudahti: \"minä maar olen\noikea onnen kantamoinen! olen kuin sunnuntai-päivänä syntynyt,\nsillä, käypihän totehen kaikki, mitä vain toivon!\" Mutta koska\nhän päivän-koitteesta saakka oli liikkeellä ollut, hän kuitenkin\nvähitellen rupesi väsymään; myöskin vaivasi häntä nälkä kovasti\neikä hänellä enään ollut ruo'an rahtuakaan, sillä olipa hän lehmän\nsaatuansa, ilon-innoissaan yhtä haavaa syönyt suuhunsa kaikki eväänsä.\nViimein hän väsymyksestä tuskin enään jaksoi jalkojansa raahustaa, ja\nehtimiseen hänen täytyi pysähtyä levähtämään; ja tuntuipa kivetkin\noikein pahan-päiväisen painavilta. Silloin ei hän saanut tyköänsä\ntorjutuksi sitä ajatusta, että hyvinhän huokeammalta toki vetäisi,\njollei hänen juuri nyt tarvitsisi noita kantaa. Ikään-kuin koteloinen\nverkalleen vengotellen Hannu vihdoinkin lähteelle tuli, siinä hän aikoi\nlevätä sekä raikkaalla vedellä itseänsä virvoittaa; mutta jottei hän,\nlaskeissansa kiviään maahan, niitä milläkään tapaa turmelisi, hän net\nvarovasti pani viereensä lähteen reunalle. Sitten hän itse istumaan\nmeni ja kumartui vettä kohden juodaksensa, mutta tulipa silloin paha\ntapaturma, hän kiviänsä hiukan loukkasi ja net pouskahtivat molemmat\nlähtehesen. Omin silmin nähtyänsä niitten tuonne syvyytehen kadonneen\nHannu ilosta hypähti koko korkealle, lankesi sitten polvillensa ja\nkiitti, kyyneleitä vuodattaen, Jumalaa siitä, että hänelle tämäkin armo\nosoitettiin ja hän näin luontevasti, ihan niin, ettei hänen ollenkaan\ntarvinnut itseänsä mistään syyttää, oli päässyt noista raskaista\nkivistä; ainoastaan niistä hänellä nyt enään muka oli haittaa ollut.\n\"Minun vertaistani onnellista ei ole maki mailmassa!\" hän huudahti.\nIlo-mielin ja kaikista vaivoista vapautettuna hän nyt heti liikkeelle\nläksi ja juoksipa juoksemistansa, kunnes kotia ennätti äitinsä luoksi.\n\n\n\n\n34.\n\nKöyhä ja Rikas.\n\n\nEnnen muinoin, jolloinka hyvä Jumalamme vielä vaelsi täällä maan\npäällä ihmisten joukossa, tapahtui kerta eräänä iltana, että häntä\nkovin väsytti. Yö oli jo tullut, mutta eipä hän vielä sattunut\nsaamaan itsellensä yö-siaa. Nyt näkyi tien varrella, vasta-päätä\ntoisiansa, kaksi asuntoa, toinen suuri ja komea, vaan toinen varsin\npieni ja huono. Tuo komea oli rikkaan miehen talo, mutta se pieni\nmökki siinä köyhän asuntona. Tässä nyt _Herra_ ajatteli: \"tuolle\nrikkaalle en minä varmaankaan tule vaivoiksi olemaan, sinneppä siis\nmenen ovea koputtamaan.\" Kuultuaan, että joku ovea kolkutti, aukasi\nrikas akkunansa, kysyen vieraalta, mitä tuo tahtoi. _Herra_ vastasi:\n\"minä vain sinulta pyytäisin yö-sijaa.\" Pohatta nyt tarkasteli\nmatka-miestä kiireestä kanta-päihin saakka, mutta koska armias Jumala\nkulki huonoissa vaatteissa eikä siis näyttänyt liioin rahalliselta,\nravisti rikas päätään, sanoen: \"en saata teille yö-siaa antaa, sillä\nhuoneeni ovat täynänsä viljaa ja kaikellaista kalua; jos minä talooni\nlaskisin kaikki, jotka oveani kolkuttavat, niin saisimpa itse tarttua\nkerjäläis-sauvaan. Mene jonnekkin muualle.\" Näin ärjästen hän akkunan\nsulki ja antoi Jumalan seisoa ulkona. _Herra_ sentähden rikkaan jätti\nhänen omiin oloihinsa ja läksi köyhän ovea koputtamaan. Tuskin oli\nhän sen ennättänyt tehdä, jopa jo ovi avattiin ja köyhä mies käski\nmökkiinsä matkustajaa sekä tarjosi hänelle yö-siaa lausuen: \"nyt on\njo varsin pimeä, tänään ette enään edemmäksi saata kulkea.\" Tämä\noli _Herralle_ otollista, ja hän siis meni sisälle. Tuon köyhän\nmiehen vaimo antoi hänelle kättä, sanoen: \"terve tultuanne,\" sekä\nkäski häntä pitämään hyvänänsä mitä talossa oli tarjottavana, eipä\nheillä muka suuria varoja ollut, mutta mielellään he vieraalle\njakaisivat, mitä heillä oli itsellänsäkkin. Sitten hän perunoita pani\npataan ja meni sillä välin, kuin net kiehumassa olivat, kuttuansa\nlypsämään, saadaksensa vähän maitoakin illalliseksi. Ja kun ateria\noli valmistunut, istui _Herra_ heidän kanssansa ruo'alle, ja\nmaistuipa hänestä halpa illallinen varsin makuisalta, koska hän näki\niloisia ihmisiä seurassansa. Kun sitten olivat syömästä päässeet ja\nmaata-panon aika oli tullut, viittasi vaimo miestään luoksensa sekä\nkuiskasi hänelle: \"kuules ukkoseni, sopiihan meidän ma'ata tämä yö\noljilla, jotta matkustaja raukka pääsisi sänkyhymme oikein laillisesti\nlepäämään; hän on kulkenut koko päivän ja lienee siis varmaankin kovin\nväsyneenä.\" \"Sen aivan sydämmestäni suon,\" vastasi ukko, \"menempä\nhänelle sitä ehdoittelemaan,\" sekä Iäksi nyt tarjoomaan vuodettansa\nlepo-sijaksi _Herralle_, jotta tämä, jos tuo olisi hänelle mieleen,\nsaisi oikein virkistyttää väsyneet voimansa. Hyvä Jumala ei kuitenkaan\ntahtonut mennä heidän vuoteellensa lepäämään, mutta he hartaasti\npyysivät, kunnes hän toki vihdoin meni; ja vanhukset itsellensä\nolki-vuoteen valmistivat laattialle. Seuraavana aamuna nousivat he\njo ennen päivän koittoa ja valmistivat varainsa mukaisen eineen\nvieraallensa. Kun nyt aurinko kirkkaasti paistoi sisälle akkunasta ja\nrakas Jumala oli noussut yö-sijaltaan, istui hän syömään mökkiläisten\nkanssa sekä aikoi sitten lähteä matkoihinsa. Ovelle ehdittyään, hän\nkuitenkin vielä katsahti taaksensa, sanoen: \"koska te olette näin\nhurskaat ja armahtavaiset, saatte toivoa itsellenne kolme asiaa,\nja minä toivonne toteutan.\" Silloin sanoi köyhä mies: \"mitäpä minä\nmuuta itselleni toivoisin kuin iankaikkisen autuuden sekä että meillä\nmolemmilla olisi terveyttä ja joka-päiväinen leipä niin kauan, kuin\ntäällä elämme; kolmanneksi en tiedä mitä toivoisin.\" Sanoi siihen\n_Herra_: \"etkö tahtoisi uutta huonetta vanhan sijaan?\" Ukko vastasi:\n\"aivanhan halustakin, jos vain saisin.\" _Herra_ toteutti hänen\ntoivonsa, muuttaen uudeksi tuvaksi heidän vanhan mökkinsä, ja jätti\ntämän tehtyänsä heidät sekä läksi matkoihinsa.\n\nOli jo täysi päivä, kun tuo rikas nousi vuoteeltaan ja istahti akkunan\nääreen. Silloin hän huomasi siinä vasta-päätä uuden kauniin huoneen,\njossa oli punainen tiili-katto ja kirkkaat akkunat, ja joka seisoi\nihan samalla paikalla, missä ennen oli matala mökkinen ollut. Nytpä\nmies oikein hämmästyi sekä huusi vaimoansa sanoen: \"katsoppas tänne!\nkuinkahan tuo on käynyt päinsä? Vielä eilen illalla oli tuossa vanha\nmökki ja nyt siinä on korea asunto; juokse heti tuonne kuulemahan,\nmitenkä tämä on tapahtunut.\" Vaimo läksikin tiedustelemaan köyhältä,\njoka hänelle nyt jutteli: \"eilen illalla eräs matka-mies tuli yö-sijaa\npyytämään ja lupasi tänä aamuna lähteissänsä, että hän meille antaisi\nkolme asiaa, joita itsellemme toivoimme, nimittäin iankaikkisen\nautuuden, terveyttä ja joka-päiväistä leipää koko meidän elin-ajaksemme\nja vieläpä uuden asunnon tuon vanhan hökkelin sijaan.\" Tämän kuultuansa\nrikkaan vaimo juoksi kotia miehellensä kertomaan, miten kaikki oli\nkäynyt. Mies silloin huudahti: \"oikein maar minun tulisi selkä-luitani\nkoko kelpo lajilla löylyttää! Jospa sentään tämän olisin tietänyt! Tuo\nsama matkustaja kävi täälläkin, mutta minä hänen käskin mennä muualle.\"\n\"Joutuhun!\" neuvoi vaimo, \"istu heti hevosen selkään! ehkähän vielä\nsaavutat miehen ja saat sinäkin toivoa itsellesi kolme asiaa.\"\n\nSilloin rikas ratsunsa selkähän hyppäsi, saavutti Herran sekä\npuhutteli häntä varsin kohteliaasti ja ystävällisesti, pyytäen, ett'ei\nmatkustaja pahaksensa panisi, vaikka ei häntä heti sisälle laskettu,\nsillä oltiinhan avainta juuri hakemassa, mutta olipa vieras sillävälin\nennättänyt lähteä pois: \"jos vain toiste tästä kuljette,\" kehoitti\nvielä rikas, \"älkää suinkaan olko meille poikkeemata,\" \"Kyllä,\" vastasi\nJumala, \"jos tätä tietä palajan, tulempa varmaankin.\" Nyt kysyi tuo\nrikas, saisiko myös hän, kuten naapurinsakkin, toivoa itsellensä kolme\nasiaa, \"Saat kuin saatkin,\" vastasi _Herra_, \"vaan etpä tuosta liioin\nhyödy, paras siis, että tyydyt siihen, mitä sinulla on.\" Mutta rikas\nväitti kyllä ymmärtävänsä toivoa itselleen mitä hänelle hyväksi oli,\njos vain tietäisi toivonsa toteutuvan. Silloin sanoi rakas Jumala:\n\"ratsasta sinä kotia, ja kolme asiaa, mitä toivot, olet saava.\"\n\nTäten tultuaan tarkoituksensa perille rikas nyt läksi kotia-päin\nratsastamaan tuumaten, mitä hän itsellensä toivoisi. Pohatan näin\nmiettiessä ohjakset hänen käsistään varsin höllällensä pääsivät,\nja hevonen juoksemaan rupesi, joten miehen ajatukset ehtimiseen\nhäiriytyivät eikä hän ollenkaan saanut rauhassa tuumia tuumittavaansa.\nHän taputti ratsua kaulalle, sanoen: \"hiljaa, Liisa!\" mutta piampa\nhepo uudestaan pötkimään ja potkimaan. Tästä mies vihdoin suuttui, ja\nkun se taas nousi irstaisena taka-jaloilleen, hän aivan harmissaan\nhuudahti: \"soisimpa, että menisit nurin niskojasi!\" Tuskin oli hän\ntämän ennättänyt sanoa, johan hevonen maahan kopahti, ja siinä se\nnyt liikahtamata makasi hengetönnä. Sillä tavalla hänen ensimmäinen\ntoivonsa kävi totehen Mutta koska ukko oli saituri, eipä tahtonutkaan\njättää satulaa kuolleen heponsa selkään, vaan leikkasi sen irti sekä\npani olallensa roikkumaan, ja nyt täytyi hänen lähteä jalkaisin kotia.\n\"Vielähän minulla on kaksi toivotusta toivottavissani,\" ajatteli mies,\nsillä itseänsä lohduttaen. Siinä hän nyt verkalleen astuskeli santaista\npolkua eteen-päin auringon pahtavassa helteessä, hänen tuli kovin\npalava ja joutuipa mies parka nyt aivan pahalle tuulelle; satula oli\nraskas kannettava eikä ukko vielä saanut päätetyksi, mitä toivoisi.\n\"Vaikkapa toivoisinkin itsellein koko mailman valtakunnat ja aartehet,\"\nhän ajatteli, \"muistuu kuitenkin mieleeni perästä-päin monta asiaa,\njoita haluaisin, sen kyllä ennaltaankin tiedän; mutta minä kaikki niin\ntarkkaan ensin mietin, ettei enään jää mitään toivottavaa.\" Sitten\nhän huo'aten sanoi: \"jospa toki olisin tuo entinen talonpoika, joka\nmyöskin sai toivoa itsellensä kolme asiaa, hän kyllä neuvon keksi ja\ntoivoipa ensiksi olutta hyvin runsaasti, toiseksi niin paljon olutta,\nkuin hän juoda jaksoi, ja kolmanneksi vielä tynnyrillisen olutta.\"\nMonta kertaa pohatta jo luuli keksineensä, mikä paras toivottava\nolisi mutta tarkemmin tuumattuaan hän tuon huomasi liian halvaksi ja\nvähäpätöiseksi. Silloin muistui hänen mieleensä, miten hyvä oltava\nhänen vaimollansa oli kotona, tämä kun istui vilpoisessa kamarissaan\neikä mistään vaivasta tietänyt. Sepä nyt ukkoa oikein harmitti,\nja tarkemmin ajattelemata hän sanoa tokasi: \"minä maar toivoisin,\nettä akkani tuolla kotona istuisi tällä satulalla, sieltä mihinkään\npääsemätä, jotta minun ei tarvitsisi sitä selässäni kanneskella.\"\nTuskin ukko vielä oli suustansa saanut viimeisen sanansa, jopa satula\noli poissa, ja hän siis huomasi, että häneltä nyt hänen toinenkin\ntoivottavansa oli mennyt. Nytpä äijä parka vasta oikein hätä-hikehen\njoutui ja rupesi juoksemaan, päästäksensä pikemmin kotia ihan yksikseen\nistumaan kamarihinsa sekä siellä ajattelemaan jotakin oikein oivallista\nkolmanneksi toivottavaksensa. Mutta kun hän oven au'aistuaan astui\ntupahan, akka kirkuen ja parkuen siinä istui satulassa eikä millään\nkurin kyennyt sieltä pääsemään pois. Silloin sanoi mies: \"malta\nmieltäs, minä toivon sinulle koko mailman rikkaudet, istu sinä vain\nalallasi.\" Mutta vaimo vastasi: \"mitäpä minua hyödyttää koko mailman\nrikkaudet, jos minun täällä satulassa täytyy istua! sinä toivomisellasi\nolet minut tänne saattanut, ja sinun myöskin täytyy toimittaa minua\ntäältä pois.\" Tässä nyt ei mikään auttanut, vaan miehen tahdosta väliä\nviisi, hänen täytyi kuin täytyikin toivoa, että vaimo satulasta pääsisi\nirti; ja heti tuo tapahtuikin. Koska nyt vaimo taas seisoi jaloillaan,\nhän kätensä puuskaan pisti sanoen: \"sinä vasta pöllö-pää olet! paremmin\nminä asiani olisin ajanut.\" Näin ei siis rikas voittanut muuta kuin\nharmia, vaivaa sekä haukkumisia, ja päälle päätteksi oli hän vielä\nmenettänyt hyvän hevosensakkin, mutta nuot köyhät elivät hiljaista,\nhurskasta ja tyytyväistä elämää autuaalliseen loppuunsa asti.\n\n\n\n\n35.\n\nHanhi-piika.\n\n\nEli muinoin vanha leski-kuninkaanna, jonka puoliso jo vuosikausia\noli ollut kuollehena, ja jolla oli tytär ihana. Tämä, kun hän\noli täysi-kasvuiseksi ehtinyt, kihlattiin kovin kau'as eräälle\nkuninkaan-pojalle. Kun sitten läheni häitten aika ja tytön nyt tuli\nlähteä tuonne vierahasen valtakuntaan, vanha kuninkaanna hänen\nmyötänsä sääli kovin paljon kalliita kaluja ja koristeita, kultaa ja\nhopeaa, pikareita ja kallis-arvoisia astioita, yleensä kaikki, mitä\nkuninkaallisiin myötäjäisihin vain kuului, sillä hellimmän hellästi\nhän tytärtänsä rakasti. Myöskin antoi hän hänelle kumppaniksi\nkamarineitsyen, joka morsiamen saattaisi yljän haltuhun, ja matkaa\nvarten he kumpikin saivat hevosensa. Mutta kuninkaan-tyttären hevosen\nnimi oli _Liinaharja_, ja tuo puhua osasi. Silloin ihan ennen\nhyvästijätön-hetkeä vanha äiti meni makuukammioonsa, otti pienen\nveitsen ja leikkasi sillä sormeensa että tuli vertä; sitten hän kolme\nveri-pisaraa tipautti valkoiseen pikku riepuun, antoi sen tyttärellensä\nja sanoi: \"rakas lapseni, tallenna tämä hyvin, sinä sitä matkalla kyllä\ntulet tarvitsemaan.\"\n\nSurullisina sitten molemmat toisilleen sanoivat jää-hyväisensä,\nja prinsessa poveensa pisti tuon riepusen, nousi hevosen selkään\nsekä läksi ylkänsä luoksi ratsastamaan. Heidän kappaleen aikaa\nkuljettuansa, kuninkaan-tytärtä kovasti rupesi janottamaan ja hän\nkamari neitsyellensä sanoi: \"astu alas hevosen selästä ja nouda\nminulle purosta vettä sillä pikarillani, joka sitä varten on mukahas\nsäälitty; minä aivan halusta joisin vähäsen.\" \"Jos teitä janottaa,\"\nvastasi kamari-neitsyt, \"niin menkää itse tuonne rantahan juomaan; eipä\nole mieleisiäni tuommoiset piian-työt.\" Kovin janoissansa kun oli,\nkuninkaan-tytär hevosen selästä astui, kumartui vettä kohden ja joi\npurosta eikä nyt saanutkaan juoda kulta-pikarista. Hän siinä huokasi:\n\"voi minua raukkaa!\" ja silloin vastasi nuot kolme veri-pisaraa:\n\"jos sinun äitisi tämän tietäisi, hänen sydämmensä varmaankin\npakahtuisi.\" Mutta olipa tuo kuninkaallinen morsian nöyrä-mielinen,\nhän ei sanonut mitään, vaan nousi taas hevosensa selkään. Näin sitten\nratsastivat eteen-päin muutamia peninkulmia, mutta päivä oli heltehinen\nsekä auringon-paiste paahtava, ja piankin prinsessaa taas rupesi\njanottamaan. Kun tuosta nyt erään joen rannalle tulivat, hän siis\nvielä kerran lausui kamari-neitsyellensä: \"astu sinä ratsun selästä\nsekä tuo kulta-pikarillani vähän vettä minun juodakseni,\" sillä jo\naikoja sitten oli hän kaikki pahat sanat unhoittanut. Mutta entistä\nylpeämmin vastasi kamari-neitsyt: \"jos juoda tahdotte, niin itse myös\nhankkikaa vettä teillenne; minun ei tarvitse ruveta teidän piiaksenne.\"\nSilloin kuninkaan-tytär janoissansa astui maahan ratsahilta, kyykistyi\nvirtaavan veden puolehen sekä sanoi itkein: \"voi minua raukkaa!\" ja\nvastasipa veri-pisarat taas: \"jos sinun äitis tämän tietäisi, hänen\nsydämmensä varmaankin pakahtuisi.\" Ja hänen siinä kovin kyykysillään\njuodessansa, putosi povesta se vaate-tilka, jossa oli nuot kolme\npisaraa, ja virta sen vei mennessänsä, eikä tyttö suuressa tuskassansa\ntuota ensinkään huomannut. Mutta kamari-neitsyt tämän kyllä näki ja\ntuli kovin iloiseksi, koska hän nyt muka saisi valtoihinsa morsiamen:\nsillä hukattuansa veri-pisarat prinsessa oli aivan heikoksi ja\nvoimattomaksi käynyt. Kun hän nyt aikoi taas nousta Liinaharja-nimisen\nhevosensa selkään, tiuskasi kamari-neitsyt: \"_Liinaharja_ on _minua_\nvarten, _sinulle_ on työ-hevoseni aivan omansa,\" ja täytyi, kuin\ntäytyikin, hänen tähän suostua. Sitten kamari-neitsyt myöskin käski\nkuninkaan-tyttären riisua kuninkaallisen pukunsa sekä pukea ylleen\nhänen halvat vaattehensa, ja täytyipä viimein prinsessa paran vannoa\ntaivaan kautta, ett'ei hän, heidän tultuansa perille, kellekkään tästä\nhiiskahtaisi edes ainoata sanaakaan; ja jollei hän tämmöistä valaa\nvannoisi, hän muka ihan kohta tulisi tapettavaksi. Mutta Liinaharja\nhuomasi ja pani hyvin mieleensä tämän kaiken.\n\nKamari-neitsyt nyt nousi Liinaharjan ja oikea morsian tuon huonon\nhevosen selkähän, ja näin he yhä eteen-päin kulkivat, kunnes viimein\nennättivät tuonne kuninkaalliseen linnahan. Siellä heidän tulonsa\nsuurta iloa synnytti, ja kuninkaan poika juoksi heitä vastaan sekä\nnosti hevosen selästä kamari-neitsyen, luullen häntä morsiameksensa;\nhänet sisälle saatettiin huoneihin, mutta oikean kuninkaan-tyttären\ntäytyi jäädä portahien eteen. Silloin vanha kuningas akkunasta katsahti\nsekä näki tytön seisovan pihalla, ja huomattuaan, miten tuo oli hento,\nhempeä ja suloisen ihana, hän suoraa päätä meni kuninkaalliseen\nkamariin sekä kysyi morsiamelta: \"kuka se lienee, joka tänne on tullut\nsinun seurassas ja nyt seisoo tuolla pihalla?\" \"Hänen minä olen\nmatkalla ottanut seuralaisekseni; määrätkää tytölle jotakin työtä,\nett'ei hän siinä seisoisi laiskottelemassa.\" Mutta eipä vaari-kuningas\ntietänyt, mihin työhön tuo kelpaisi, ja sanoi sentähden: \"onhan\npalvelioitteni joukossa poika rääsy, joka käy hanhiani kaitsemassa,\nhänen apulaiseksensa tyttö ruvetkohon.\" Poika oli _Kaarlo_ nimeltään,\nja häntä nyt oikean morsiamen täytyi auttaa hanhien kaitsemisessa.\n\nMutta kohta väärä morsian sanoi nuorelle kuninkaalle: \"puolisoni,\nrakkahimpani! minä sinua rukoilen, että erään asian minun mielikseni\ntoimittaisit.\" \"Aivan halustakin,\" tämä vastasi. \"Noh käske sitten,\nettä nylkyri kaulan katkaisisi siltä hevoselta, jonka selässä tänne\nratsastin, sillä se on matkalla minua suututtanut.\" Mutta oikeastaan\nhän pelkäsi hevosen ilmoittavan, mitenkä hän oli kuninkaan-tytärtä\nkohdellut. Olihan nyt siis niiksi käynyt, että uskollinen Liinaharja\nkuoleman omaksi joutuisi. Tämä myöskin oikean kuninkaan-tyttären\nkuultaviin tuli, ja hän salaa lupasi nylkyrille maksaa raha-summan,\njos tuo hänelle pienen hyvän työn tekisi. Kaupungissa oli pitkä, pimeä\nportti-vaja, jonka kautta hanhien oli illoin aamuin meneminen, ja sen\nlakehen tyttö nyt pyysi että Liinaharjan pää naulattaisiin, jotta hän\ntuosta kulkeissaan sen saisi nähdä joka päivä. Nylkyri myöskin lupasi\nnoudattaa tytön mieltä, hakkasi hevoselta pään ja naulasi sen tuon\npimeän läpi-käytävän lakeen.\n\nSeuraavana aamuna varahin, kun tyttö ja Kaarlo portti-vajan kautta\najoivat hanhet ulos laitumelle, sanoi ensinmainittu pään kohdalle\ntultuansa:\n\n    \"voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!\"\n\nja pää siihen vastasi:\n\n    \"voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!\n    vaan jos sen tietäisi äitisi,\n    sydän hältä varmaan sortuisi.\"\n\nMitään puhumata tyttö sitten eteen-päin astui ulos kaupungista, ja he\najoivat hanhet laitumelle. Ja kun niitylle olivat ennättäneet, hän\nmaahan istui ja rupesi kehittämään hiuksiansa, jotka kullan kiiltävinä\nnyt pääsivät hänen hartioillensa valumaan, ja Kaarlo tätä nähdessänsä\nihastui sekä tahtoi hänen päästään nytkäistä pari hius-karvaa. Silloin\nsanoi tyttö:\n\n    \"tuuli nopsa, heiluta\n    Kaarlon hattua!\n    hiukseni mä suoritan,\n    jolloin häntä juoksutan\n    sitä noutamaan.\"\n\nJa tulipa silloin niin kova tuulis-pää, että se Kaarlolta vei hatun\nmenemään pitkiä matkoja, ja hänen nyt oli perästä juokseminen. Kun hän\nsitten tytön luo palasi, tämän jo oli hiukset suoritettuna, eikä hän\nainoatakaan karvaa saanut. Kaarlo tästä suuttui eikä enään sanaakaan\ntytölle puhunut; ja näin he siinä hanhia kaitsivat, kunnes tuli ilta,\njolloinka kotia palasivat.\n\nSeuraavana aamuna, kun he tuota pimeää läpi-käytävää taas kulkivat,\nlausui tyttö:\n\n    \"voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!\"\n\nja Liinaharja vastasi:\n\n    \"voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!\n    vaan jos sen tietäisi äitisi,\n    sydän hältä varmaan sortuisi.\"\n\nJa niitylle tultuansa hän taas ruohikkoon istahti sekä rupesi\nhiuksiansa kampaamaan, ja Kaarlo häntä kohden juoksi aikoen puoleensa\nkorjata jonkunkin hius-karvan, mutta nytpä neitonen pikaan lausui:\n\n    \"tuuli nopsa, heiluta\n    Kaarlon hattua!\n    hiukseni mä suoritan,\n    jolloin häntä juoksutan\n    sitä noutamaan.\"\n\nSilloin nousi tuuli ja puhalsi hatun pois pojan päästä niin kau'as,\nettä hänen kyllä kesti juosta sitä saavuttaaksensa. Ja kun hän\nkumppaninsa luoksi taas palasi, tämä jo aikaa sitten oli hiuksensa\nsuorittanut, eikä poika parka saanut yhtäkään hius-karvaa: ja he siinä\nhanhen-kaitsinnassa hääräsivät, kunnes ehti ilta.\n\nMutta illalla, kotia tultuansa, meni Kaarlo vanhan kuninkaan puheelle\nja sanoi: \"minua ei enään haluta käydä tuon tytön kanssa hanhia\nkaitsemassa.\" \"Miksi ei?\" kysyi vanha kuningas. \"No niin, hän minua\nkaiken päivää suututtaa.\" Silloin vaari-kuningas käski pojan kertoa,\nmitenkä tyttö muka menetteli. Tähän vastasi Kaarlo: \"aamulla kun me\nhanhi-karjoinemme tuosta pimeästä portista kuljemme, siinä portti-vajan\nlaesta killuu hevosen pää ja sille sanoo tyttö:\n\n    \"voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!\"\n\nja pää tähän vastaa:\n\n    \"voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!\n    vaan jos sen tietäisi äitisi,\n    sydän hältä varmaan sortuisi.\"\n\nJa sitten Kaarlo vielä kertoi, mitenkä tuolla niityllä oli käynyt,\nja kuinka hänen siellä oli täytynyt juoksennella tuulen ajamaa\nhattuansa tavoittelemassa. Vanha kuningas nyt käski Kaarlon taas\nseuraavana päivänä lähteä paimeneen ja meni itse, aamun koittaessa,\ntuon pimeän portin taakse istumaan sekä kuuli siinä, mitä juttua tyttö\nja Liinaharjan pää keskenänsä pitivät; sitten hän myöskin meni heidän\nperässänsä laitumelle ja pistäysi niityllä piilohon pensaistoon.\nSieltä, hän nyt näki omin silmin, mitenkä poika ja tyttö hanhi-karjan\najoi syömään sekä miten sitten tyttö hetkisen kuluttua mättähälle\nistuutui ja rupesi kehittämään kullan-kiiltäviä hiuksiansa. Kohta tuo\nmyöskin taas sanoi:\n\n    \"tuuli nopsa, heiluta\n    Kaarlon hattua!\n    hiukseni mä suoritan,\n    jolloin häntä juoksutan\n    sitä noutamaan.\"\n\nSilloin tuli tuulis-pää ja sieppasi Kaarlolta hatun, jota pojan\nnyt täytyi pitkät matkat juosta hakemassa, mutta tyttö sillä välin\näänetönnä suortuviansa kampasi ja palmikoisi; ja tämän kaiken otti\nvarteen vanha kuningas. Sitten hän kenenkään huomaamata pujahti\nsieltä pois, ja kun illalla hanhen-paimenet olivat kotia palanneet,\nhän tytön kutsutti luoksensa sekä kysyi miksikä tämä oli nuot\nkaikki temput tehnyt. \"Sitä en tohdi teille sanoa enkä uskalla\nkellekkään ihmiselle huoliani valittaa, sillä taivahan kautta olen\nvannonut ollakseni noista hiiskahtamata koska muutoin olisin henkeni\nmenettänyt.\" Sekä käskemällä että kehoittamalla vanha kuningas kyllä\nparastansa pani mutta eipä hän tytöstä saanut lähtemään sen enempää.\nSilloin sanoi hän: \"kosk'et mitään tahdo minulle ilmoittaa, niin\nusko takalle huoles,\" sekä läksi tiehensä. Nytpä tyttö takan uunihin\nhiipi, rupesi itkemään ja valittamaan sekä lausui: \"täällä minä koko\nmailman hylkäämänä istua kökötän ja olempa kuitenkin kuninkaan-tytär;\nkavala kamari-neitsyt on väki-vallalla minua pakoittanut riisumaan\nkuninkaalliset vaattehet yltäni, on ylkäni luona anastanut minun sijani\nja itse minun täytyy hanhen-kaitsiana halpaa tointa toimittaa. Jos\ntämän tietäisi äitini, hänen sydämmensä varmaankin pakahtuisi.\" Mutta\nvaari-kuningas kuuleskellen ylhäällä piili uunin-torven suussa ja\nkuuli selvästi, mitä tuo parka puhui. Hän nyt huonehesen riensi, käski\ntytön tulla ulos uunista sekä puetti hänet kuninkaalliseen pukuhun,\nja neitosen ihanuus hänestä oikein ihmeeksi kävi. Vanha kuningas\nsitten tykönsä huusi poikansa ja ilmoitti hänelle, että hän väärän\nmorsiamen oli saanut; tuo muka vain oli kamari-neitsyt, mutta täällähän\nseisoi oikea morsian, tämä entinen hanhi-piika. Nuori kuningas\naivan ihastuksihin joutui huomatessaan hänen ihanuuttansa ja hänen\nsiveyttään, ja pidettiimpä komeat pidot, joihin oli käsketty vieraita\noikein kosolta. Pöydän päässä istui ylkä ja hänen vieressään toisella\npuolella prinsessa, toisella kamari-neitsyt, mutta tämä ikään-kuin\nsokaistuna oli eikä ollenkaan tuntenut tuota kiiltäviin koristuksihin\npuettua kuninkaan-tytärtä. Kun sitten oli syöty sekä juotu ja kaikki\noikein olivat hyvällä tuulella, asetti vanha kuningas kamari-neitsyen\narvattavaksi, mitä ansaitsisi semmoinen, joka häijysti oli herransa\npettänyt, jutteli sitten koko tässä kerrotun tapauksen sekä kysyi\nlopuksi: \"minkä tuomion nyt arvelet tuon ilkiön ansainnehen?\" Väärä\nmorsian siihen vastasi: \"eipä tuommoinen hylky ansaitse parempaa, kuin\nettä hänet ilki alastomaksi riisutaan ja pistetään tynnyrihin, jonka on\nsisä-puolelta laidat hakattu teräviä nauloja täyteen, ja että sitten\ntuon tynnyrin etehen valjastetaan kaksi valkoista hevosta sitä pitkin\nkatuja vetämään, kunnes häijykäs heittää henkensä.\" \"Itsehän sinä tuo\nolet,\" sanoi vaari-kuningas, \"oletpa nyt oman tuomios julistanut, ja\nnoin myöskin tulee sinun käymään.\" Ja kun tämä tuomio oli toimeen\npantu, nuori kuningas oikean morsiamensa otti puolisoksehen, ja\nonnellisina sitten molemmat rauhassa hallitsivat valtakuntaansa.\n\n\n\n\n36.\n\nViisas talonpojan-tytär.\n\n\nOli muinoin köyhä talonpoika, jolla ei maita ollut laisinkaan,\nvaan ainoastansa pieni mökkinen ja yksi tytär ainokainen; tämä\nisällensä kerta sanoi: \"entä jos herra kuninkaalta pyytäisimme pienen\nmaa-tilkkusen.\" Kuultuansa, miten olivat köyhiä, kuningas sitten heille\nmyöskin lahjoitti nurmikkoa pikku paistan, ja tätä kuokkimaan rupesi\nisä tyttärinensä, aikoen siihen kylvää hiukan ohraa sekä istuttaa\nmuutamia hedelmä-puita. Kun pelto jo oli valmistumaisillaan, he maasta\nlöysivät pelkästä kullasta tehdyn huhmaren. \"Kuuleppas!\" sanoi isä\ntyttärellensä, \"koska Herra Kuninkaamme on niin armollinen ollut, että\non pellon meille lahjoittanut, tulee meidän siitä antaa hänelle tämä\nhuhmar.\" Mutta tyttö ei tahtonut tuohon suostua, vaan sanoi: \"isä\nkulta! jos viemme sinne tölkittömän huhmaren, vaaditaan meiltä myöskin\ntölkki, paras siis, että ollaan koko asiasta ihan hiiskumata.\" Ukko\nei kuitenkaan tyttärensä väitteistä piitannut, vaan vei kuninkaalle\nhuhmaren ja sanoi: \"tämän minä maasta löysin ja olen tänne tullut sitä\nteille hyvän-tekiäisiksi tarjoamaan.\" Kuningas huhmaren otti kysyen,\noliko hän muuta mitään löytänyt. \"En vainen,\" vastasi talonpoika.\nKuningas silloin sanoi, että ukon piti tuoman hänelle tölkkikin.\nTalonpoika kyllä vakuutti, ett'ei hän ollut sellaista löytänyt, mutta\neipä siitä apua, vaan turhia, ikään-kuin tuulehen puhutuita kaikki\nhänen vakuuttamisensa olivat; ukko parka vankiuteen viskattiin sekä\nmäärättiin siellä pidettäväksi, kunnes hän kuninkaalle tölkin hankkisi.\nPalveliat hänelle joka päivä toivat vettä ja leipää, tuota tavallista\nvanki-ruokaa, sekä kuulivat silloin mies raukan ehtimiseen huutelevan:\n\"voi jospa olisin tytärtäni totellut! voi, voi, jospa olisin tyttäreni\nmieltä noudattanut!\" He sitten kuninkaan luoksi menivät ja kertoivat,\nmiten vanki yhtä päätä huusi: \"voi jospa olisin tyttäreni mieltä\nnoudattanut!\" sekä ettei hän tahtonut syödä eikä juoda. Kuningas\nsilloin käski palvelioitten tuoda ukon hänen puheillensa ja kysyi tämän\ntultua, miksi hän alati huuteli: \"voi jospa olisin tyttäreni mieltä\nnoudattanut!\" \"Mitähän toki teidän tyttärenne on sanonut.\" \"Noh niin,\nkielsipä hän minua huhmarta tuomasta, ett'ei minulta myös tölkkiä\nvaadittaisi.\" \"Koska teillä on noin viisas tytär, niin toimittakaa hänet\njoskus tänne.\" Tytön siis täytyi tulla kuninkaan luoksi, joka kysyi\nhäneltä, oliko hän tosiaankin niin viisas, kuten kehuttiin, sekä lisäsi\nsitten: \"minä sinulle arvoituksen sanon; jos sen saat arvatuksi, otan\nsinut puolisokseni.\" Tyttö tähän kohta vastasi, että hän kyllä ottaisi\ntuon suorittaaksensa. Silloin sanoi kuningas: \"tule minun tyköni, mutta\nälä tule vaattehissa äläkä alastonna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä\ntietä äläkä tien vierustaa kulkein; ja jos sen saat toimehen, sinä\nminun puolisokseni pääset.\" Tyttö tuosta tiehensä läksi ja riisui\nitsensä ilki alastomaksi eikä siis enään vaattehissa ollut ja otti\nsitten ison verkon sekä kieri sen ihan ympärillensä eikä nyt suinkaan\nollut alastomana; hän rahalla hankki itsellensä lainaksi aasin ja sitoi\nverkon pään kiinni sen häntähän, jotenka tuon juhdan hänet täytyi\nlaahata perässänsä, eikä hän siis ratsastanut, ei myöskään tullut\najaen; ja aasi pakoitettiin häntä hinaamaan pitkin pyörän-varhoa sillä\ntavoin, että ainoastaan hänen toinen iso-varpahansa maata koski, ja\neipä hän niin-muodoin kulkenut tiellä eikä myös tien vieressä ja hänen\ntäten tultuansa perille sanoi kuningas, että hän oli arvoituksesta\nselvän saanut sekä suorittanut suoritettavansa. Isä nyt vankiudesta\nvapaaksi päästettiin ja kuningas tytön otti puolisokseen sekä uskoi\nhänen huostaansa kaikki kuninkaalliset tavaransa.\n\nKului sitten muutamia vuosia ja tapahtuipa silloin, että, kun kuningas\nkerta oli sota-väkeänsä katsastamassa, linnan edustalle pysähtyi\nvankkureinensa talonpoikia, jotka olivat halkoja myyneet; valjahissa\noli muutamilla hevoset, toisilla härät. Eräällä talonpojalla siinä\noli kolme hevosta, joista yksi nyt juuri sattui varsomaan miesten\npoissaollessa, ja varsa emänsä tyköä juoksi sekä laski maata kahden\nhärän välihin. Palattuansa talonpojat rupesivat riitelemään, pauhaamaan\nja tappelemaan, ja härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa, väittäen\nsitä härkäinsä synnyttämäksi, mutta toinen kinasi vastaan ja vakuutti\ntammansa varsonehen sekä että varsa siis oli hänen. Riita kuninkaan\nratkaistavaksi lykättiin ja tämän oli tuomio tämmöinen: \"missä varsa\nmakasi, sinne se myös jääköön,\" ja täten sai, kuin saikin, härkien\nomistaja tuon varsasen, vaikka ei se hänen ollutkaan. Silloin toinen\ntiehensä meni itkein ja vahinkoansa valittaen. Olipa hän kuullut\nkerrottavan, miten kuninkaanna oli armollinen, koska tuo itse oli\nköyhää, talonpoikaista suku-perää; hänen tykönsä ukko siis nyt meni\nja rukoili häneltä apua saadakseen varsansa takaisin. \"Vaikka vain\",\nvastasi tähän kuninkaanna, \"jos sinä minulle lupaat, ettet tuota\nkellekkään ilmoita, minä sinua kyllä neuvon. Huomen-aamulla kun\nkuningas on rahtiparaatia katsomassa, mene sinä seisomaan keskelle\nsitä katua, jota hän tulee kulkemaan, ota kätehes iso verkko, ole\nsiinä kalastavinas kappaleen aikaa sekä karista välihin verkkoas,\nikään-kuin olisi se kaloja täynnä,\" ja kuninkaanna myös neuvoi ukkoa,\nmitä hänen tulisi vastata, jos kuningas häneltä jotakin kysyisi.\nSeuraavana päivänä siis talonpoika siinä seisoi kuivalla kadulla\nkalastellen. Kun kuningas ohitse kulkeissansa tämän huomasi, lähetti\nhän juoksurinsa kysymään, mitä tuo mies hassu hääräsi. Ukko hänelle\nvastasi: \"minä kaloja pyydän.\" Juoksuri sitten kysäsi, mitenkä tuossa\nkävi kalastaminen, koska ei siinä ollut veden tippaakaan. Tähän\ntalonpoika vastaukseksi tokasi: \"yhtä hyvin, kuin kahdelta härältä\nvarsominen, käypi minulta kuivalla kadulla kalasteleminen.\" Juoksuri\ntämän vastauksen vei kuninkaalle, joka kutsutti talonpojan luoksensa ja\nsanoi hänelle: \"tuota et sinä suinkaan ole omas takaa keksinyt, olkohon\nsitten kuka hyvänsä sen sinulle neuvonut; tunnusta pois kohta.\" Mutta\neipä ukko sitä tahtonut myöntää, vaan matki ehtimän-tiestä: \"totta\ntosiaankin se omaa keksimääni ompi!\" Mutta hän kumohon viskattiin\nolki-lyhtehen päälle, ja siinä häntä lyötiin ja kiusattiin niin kau'an,\nkunnes viimein tuon työnsä tunnusti kuninkaannan keksimäksi. Sitten\nkotia tultuansa sanoi kuningas puolisollensa: \"miksi sinä näin kavala\nolet minua kohtaan? minä en enään sinusta huoli puolisokseni! jo nyt\non sinun aikasi ollut ja mennyt, palaa takaisin sinne, mistä olet\ntullutkin, sinun talonpoikais-mökkihis!\" Kuitenkin sallittiin hänelle,\nettä hänen kävisi mukahansa ottaa, mitä hän rakkaimpana ja parahimpana\npiti; sen hän saisi jää-hyväisiksi. Tähän vastasi kuninkaanna: \"no\nniin, puolisoni, armahimpani! koska sinä tuon vaadit, minä myöskin\ntottelen,\" sekä syöksyi kuninkaan sylihin, suuteli häntä ja sanoi\ntahtovansa jättää hänen hyvästi. Sitten hän läksiäisiksi tuotti\nväkevän uni-juoman; sitä kuningas joi aika kulauksen, mutta itse hän\ntuota vain hiukan maisteli. Kohta nyt kuningas sikeään unehen vaipui,\nja tämän huomattuaan kuninkaanna luoksensa kutsui erään palvelian,\notti hienon, valkoisen liina-vaattehen sekä kääri sen kuninkaan\nympärille, ja palveliain täytyi kantaa hänet portahien edessä oleviin\nvaunuihin, joissa hänen hyljätty puolisonsa hänet sitten mennessään\nvei mökkihinsä. Siellä hän hänen laski vuoteelle, jossa kuningas yhtä\nkyytiä nukkui koko vuorokauden umpehen, ja vihdoinkin herättyänsä tämä\nsilmiään hieroellen tuijotteli ympärillensä ja mutisi: \"voi hyvänen\naika! missähän minä nyt lienen!\" sekä rupesi huutamaan palvelioitansa,\nmutta eipä ketään kuulunut. Viimein tuli vuoteen äärehen hänen\npuolisonsa ja sanoi: \"Herra Kuningas, minun rakkahimpani te olette\nluvanneet, että minä lähteissäni saisin linnasta ottaa mukahani, mitä\nminulla oli parasta ja kallihinta, ja koska sinä olit minusta kallihin,\nminä sinun korjasin mennessäni!\" Kyynel-silmin kuningas tähän vastasi:\n\"vaimoseni, armahimpani! sinä olet minun ja minä sinun,\" sekä vei hänet\nmukaansa kuninkaalliseen linnahan ja otti hänen taas puolisoksensa; ja\nken-tiesi he vielä tänäkin päivänä elävät.\n\n\n\n\n37.\n\nTohtori Kaikkitietävä.\n\n\nOli muinoin köyhä talonpoika, _Äyriäinen_ nimeltä; hän härkä-parilla\nvei kaupunkiin halko-kuorman ja myi sen eräälle tohtorille kahdesta\nmarkasta. Kun hän nyt rahaa saamassa kävi, tohtori juuri ruo'alla oli,\nja nähdessään, miten pöydällä oli herkullisia syötäviä ja juotavia,\ntalonpoika itseksensä rupesi toivomaan, että hänkin tohtoriksi pääsisi.\nHän siis kappaleeksi aikaa sinne jäi seisomaan ja kysyipä viimein, eikö\nhänestäkin vielä saattaisi tohtoria syntyä. \"Aivan maar hyvin,\" vastasi\ntohtori, \"helpostihan se käypi laatuhun.\" \"Mitä minun tuota varten\ntulee tehdä?\" kysyi talonpoika. \"Osta ensiksi itselles aapiskirja\nsemmoinen, jonka ensimmäisellä sivulla kukko korskeilee: myy vankkuris\nja molemmat härkäsi sekä hanki itselles sopivia vaatteita ja muita\ntohtoriuteen kuuluvia kaluja; kolmanneksi maalauta kyltti, jossa on\nsanat: 'minä Tohtori Kaikkitietävä olen,' ja naulaa se asuntos oven\npäälle.\" Talonpoika teki kaikki, mitä hänelle oli neuvottu. Kun hän\nsitten hiukan oli tohtoroinnut, vaikkei suinkaan juuri sanottavan\npaljoa, varastettiin rahoja koko joukko eräältä rikkaalta, mahtavalta\nherralta. Tälle nyt kerrottiin, että eräässä kylässä asui tohtori\nKaikkitietävä, joka kyllä piankin saisi selville, minne rahat olivat\njoutuneet. Herra sentähden käski valjastaa hevoset vaunujen eteen\nja läksi tuonne kylähän sekä kysyi, perille saavuttuansa, tuolta\nmieheltä, oliko hän tohtori Kaikkitietävä. \"Olen kuin olenkin.\"\n\"Pyytäisin teitä tulemaan meille ja toimittamaan varastetut rahani\nminulle takaisin.\" \"Noh tulen kyllä, mutta Katri vaimoseni pitää\nmyöskin pääsemän mukahamme.\" Tähän suostui herra sekä käski molempain\nmennä vaunuihin istumaan, ja kaikin he yhdessä läksivät. Kun sitten\ntuonne aatelis-kartanoon tulivat, oli ruoka-pöytä valmihina ja tohtoria\npyydettiin ensiksi aterioitsemaan. \"Syömpä mielellänikin, mutta Katri\nvaimoseni pitää myöskin pöytähän laskettaman,\" sanoi ukko ja meni\nvaimoinensa istumaan pöydän päähän. Kun nyt ensimmäinen palvelia\nhuonehesen astui kantaen oikein oivallista ruokaa vadillisen, tuuppasi\ntalonpoika vaimoansa kylkeen ja sanoi: \"tuo oli ensimmäinen,\" noilla\nsanoillaan tarkoittaen sitä, että siinä tuli ensimmäisen ruoka-lajin\ntuoja. Mutta palvelia luuli tohtorin ajatellehen: \"tuo tuossa on\nensimmäinen varas,\" ja koska nyt todellakin näin oli laita, hän kovaan\ntuskahan joutui ja sanoi, salista palattuaan, kumppaneillensa: \"tohtori\ntuolla tietää kaikki, ja me vielä pahaankin pulaan pällähdämme! sanoipa\nhän, että minä olin ensimmäisenä.\" Toinen ei ollenkaan tahtonut mennä\nsisälle, mutta hänen toki täytyi. Kun hän sitten vateinensa salihin\nennätti, talonpoika vaimoansa kylkeen nyhjäsi sanoen: \"kas Katriseni!\ntuo on toinen.\" Samoin, kuin äskeinenkin, tämä palvelia pahasti\nsäikähti ja läksi ulos kiiruimman kautta. Kolmannen ei käynyt paremmin,\nsillä ukko taas sanoi: \"noh Katri! tuo on kolmas.\" Neljännen täytyi\nsaliin tuoda kannella peitetty astia, ja isäntä kehoitti tohtoria\nnäyttämään taitoansa sekä arvaamaan, mitä tuolla kannen alla piili,\nmutta olipa siinä krapuja eli äyriäisiä. Talonpoika nyt astiaa katseli\neikä ymmärtänyt, miten hän tästä pulasta pääsisi, sekä huo'ahti: \"voi\nminua _Äyriäis_-parkaa!\" Tämän kuultuansa isäntä huusi; \"siinäpä se!\nhän tuon tiesi ja tietää siis varmaankin myös, missä rahani ovat.\"\n\nMutta palvelia vasta oikein hätä-hikehen joutui ja iski tohtorille\nsilmää, että hän pikimmältään tulisi ulos salista. Tämän myös\ntultua he hänelle kaikki neljä tunnustivat varastaneensa rahat; he\nvakuuttivat halusta tahtovansa antaa kaikki takaisin sekä tohtorille\nvielä päälliseksi aika summan, jollei hän heitä saattaisi ilmi;\nmuutoimpa muka tämä seikka heidän kaulaansa kysyisi. Sitten he\nhänen veivät sinne, missä rahat olivat kätkössä. Tähän tohtori oli\ntyytyväinen, palasi salihin, meni taas istumaan muijansa viereen ja\nsanoi: \"herra hyvä! minä nyt kirjastani tahdon hakea, mihin on rahanne\nkätketty.\" Mutta viides palvelia uunihin kapusi saadaksensa kuulla,\ntietäisikö tohtori muuta mitään. Tämä pöydän päässä istui ja aukaisi\naapiskirjansa, käänteli sen lehtiä sekä haki kukkoa. Koska ei nyt ukko\nsitä kohta saanut löydetyksi, tiuskasi hän: \"sinä siellä kuitenkin\nolet, ja täytyy kuin täytyykin, sinun myös tulla ulos.\" Silloin uunissa\nolia luuli itseänsä tarkoitetuksi ja pujahti pelästyksissänsä sieltä\npois, huutaen: \"tuo mies tietää kaikki!\" Nyt Tohtori Kaikkitietävä\nnäytti isännälle, missä rahat olivat, mutta eipä sanonut, kuka net oli\nvarastanut, sai palkaksi paljon rahaa kummaltakin puolelta ja tuli\nmainioksi mieheksi.\n\n\n\n\n38.\n\nPeukalokitti ja karhu.\n\n\nKesällä oli kerta karhu ja susi metsässä kävelemässä. Silloin\nkuuli karhu aivan ihanan linnun-laulun ja sanoi: \"susi veljyeni!\nmikä lintu tuo lienee, joka noin suloisesti visertelee?\" \"Sehän on\nlintujen kuningas,\" vastasi susi, \"häntä meidän tulee kumartaa:\"\nmutta olipa tämä peukalokitti. \"Koska hän on tuommoinen pohatta,\"\nsanoi karhu, \"minä mielelläni tahtoisin hänen kuninkaallista\npalatsiansa katselemaan; tule nyt ja saata minut sinne.\" \"Eipä tuo\nniin näppärästi käy, kuten sinä luulet,\" väitti susi, \"sinun täytyy\nmalttaa mieltäs, kunnes Rouva Kuningatar kotia saapuu.\" Hetkisen\nkuluttua tämä tuli, kuin tulikin, tuoden ruokaa noukassansa, sekä\nhänen seurassaan Herra Kuningas, ja he poikasiansa aikoivat syöttää.\nKarhu halusta olisi nyt kohta mennyt tuonne sisälle, mutta susi otti\nhäntä hiasta kiinni, sanoen: \"äläppäs vielä! sinun täytyy odottaa,\nkunnes kuningas puolisoinensa taas on lähtenyt tiehensä.\" He sentähden\npanivat mieleensä luolan, missä pesä oli, ja juosta jolkuttivat pois.\nMutta eipä karhu saanut hengen rauhaa, sitä vain halutti nähdä tuota\nkuninkaallista palatsia ja hetken päästä se sinne palasi takaisin.\nKuningas ja kuningatar silloin olivatkin jo pois lentäneet; karhu\npesähän kurkisteli ja näki viisi, ehkä kuusi poikaista, jotka siinä\nmakasivat. \"Vai tämmöinenkö se kuninkaallinen palatsi onkin!\" murahti\nhän, \"tämä vasta palatsiksi on viheliäinen! ja tuskimpa te oikeita\nkuninkaan-lapsia olettekaan, vaan ken-tiesi kenenkin kakaroita.\"\nTämän kuultuansa nuot nuoret peukalokitit silmittömäksi vihastuivat\nja huusivat: \"sinä varsin valehtelet! me emme mitään hulttiojen\nkakaroita ole, vaan kunniallisten vanhempain lapsia: näistä sanoistas\nsinä, karhu, vielä olet joutuva pahempaan kuin pulaan.\" Karhu ja susi\nnyt aivan hämille tulivat, kiersivät tiehensä ja menivät kykyttämään\nkumpikin luolaansa. Mutta nuoret peukalokitit yhä vain huusivat ja\nmelusivat sekä sanoivat vanhemmillensa, kun nuot taas kotia palasivat,\nruokaa tuoden: \"vaikka nälkähänkin nääntyisimme, emme koske edes yhteen\nkärpäsen-sääreenkään ennen, kuin te ensin olette toteen näyttäneet,\nolemmeko kunniallisia lapsia vai emmekö! tuo karhu ilkeä on täällä\nkäynyt meitä herjaamassa.\" Isä kuningas silloin sanoi: \"olkaa vain\nhuoleti, kyllä minä tämän seikan piankin suoritan.\" Sitten hän\npuolisoinensa lensi karhun luolan suuhun ja huusi tuonne sisälle:\n\"kuuleppas sinä siellä, vanha murisia-kontio! miksi olet minun lapsiani\nherjannut? siitä sinun vielä on paha perivä, sillä verisellä sodalla\nme sen tahdomme kostaa.\" Sotaa nyt siis karhulle julistettiin, ja tuo\nneli-jalkaiset eläimet kokohon kutsui, härät ja lehmät, aasit, hirvet,\nmetsä-kauriit sekä kaikki, mitä vain oli maan päällä \"jalan neljän\njuoksevata, koivin koikkelehtavata.\" Mutta peukalokitti avuksensa\nkokosi kaikki, mitä ilmassa oli lentäviä, \"kahen siiven sirkovia,\"\nsillä eipä ainoastaan kutsuttu sotahan lintuja, sekä isoja että pieniä,\nvaan myöskin hyttysten, herhiläisten, mehiläisien ja kärpäsien täytyi\nnyt ruveta sota-miehiksi.\n\nKun sitten tuli se aika, jolloinka sodan oli määrä alkaa, lähetti\npeukalokitti vakoilioita tiedustelemaan, kukahan oli vihollisten\npäällikkönä. Hyttynen noista kaikista oli viekkain, lenteli suristen\nmetsässä, missä viholliset kokoontuivat, ja pujahti viimein lehden\nalle istumaan ihan siihen puuhun, jonka juurella tunnus-sanasta\nkeskusteltiin. Siinä seisoi karhu, huusi luoksensa ketun ja sanoi:\n\"sinä, kettu, olet kaikista elävistä sukkelin, sinun minä Kenraaliksi\nmäärään meitä johtamaan.\" \"Hyvä,\" vastasi kettu, \"mutta mistä merkistä\nsopisimme.\" Eipä elävistä yksikään tietänyt mitään esitellä. Kettu\nsilloin sanoi: \"minun on häntäni kaunis, pitkä, tuuhea, se ihan näyttää\npunaiselta sulka-töyhdöltä; jos häntäni pidän pystyssä, tiedätte\nasiaimme olevan hyvällä tolalla ja silloin teidän tulee vihollisten\nkimppuun hyökätä, mutta jos minä sen pidän lerpuksissa, niin juoskaa,\nminkä vain kestää koipenne.\" Tämän kuultuansa hyttynen taas kotia lensi\nja kertoi tarkimman tarkasti peukalokitille kaikki.\n\nKun sitten koitti se päivä, jona tappelu oli suoritettava, huh\nhirveätä! silloimpa vasta tuli neli-jalkaisia eläviä kiitäen\nsemmoisella kohinalla, että maa tömisten tärisi; myöskin peukalokitti\ntuli sota-joukkoinensa ilmassa lentäen, net rääkyivät, hyrisivät ja\nsurisivat niin tavattomasti, että oikein kauhealta veti; ja kummaltakin\npuolen nyt yhtehen hyökättiin. Mutta peukalokitti lähetti liikkeelle\nherhiläisiä, joittenka oli määrä pujahtaa ketun hännän juureen ja\nsiinä pistellä tökätä aivan voimainsa takaa. Kun nyt kettu ensimmäisen\npistoksen tunsi, se niin pahasti säpsähti, että nosti toista jalkaansa,\nmutta kestipä kuitenkin tuon tuskan sekä piti häntänsä yhä vain\npystyssä; toisesta pistoksesta häntä silmän-räpäykseltä lutkahti\nalas-päin, mutta kun tuli kolmas, eipä kettu parka enään saanut tuota\nkärsityksi, vaan laski kirkahtaen häntänsä alas jalkojensa välihin.\nTämän nähtyänsä neli-jalkaiset luulivat, että jo kaikki oli ihan\nhukassa, sekä rupesivat juoksemaan kukin luolaansa; ja näimpä linnut\nolivat tappelun voittaneet.\n\nSiitä Herra Kuningas ja Rouva Kuningatar kotia lensivät lastensa\ntykö ja huusivat: \"heioo lapsi kullat! olkaa iloisia, syökää ja\njuokaa oikein mieli-hyvissänne, me jo sodan voitimme.\" Mutta nuoret\npeukalokitit vastasivat: \"me emme vielä maista ruo'an-rahtuakaan.\nennen-kuin karhu on täällä pesän ääressä käynyt anteeksi pyytämässä\nsekä tunnustamassa, että me kunniallisia lapsia olemme.\" Peukalokitti\nsilloin lensi karhun luolan suuhun ja huudahti: \"hoi kontio murisia!\nsinun pitää luntustaa pesäni edustalle pyytämään lapsiltani anteeksi\nja tunnustamaan heidän olevan kunniallisia lapsia, muutoin minä sinut\nmurskaksi muserrutan.\" Karhu sitten hengen-hädissään tuonne tassutteli\nja pyysi anteeksi. Nytpä vasta leppyi nuoret peukalokitit, asettivat\nitsensä istumaan vieretysten, söivät, joivat ja huvittelivat aina\nmyöhään yöhön asti.\n\n\n\n\n39.\n\nViisasta väkeä.\n\n\nEräänä päivänä otti muuan talonpoika nurkasta koivukeppinsä ja sanoi\nvaimollehen: \"kuules Kaisaseni! minä nyt vieraihin lähden ja palaan\nkotia vasta kolmen päivän päästä. Jos karja-kauppias sillä välin tänne\npoikkee ja tahtoo ostaa meidän lehmämme, sopii sinun net myydä pois,\nmutta älä millään muotoa niitä jätä vähemmästä, kuin kahdestasadasta\nmarkasta; muista se vain!\" \"Mene sinä toki huoleti,\" vastasi vaimo,\n\"kyllähän minä tuon asian toimitan.\" \"No niin, akkaseni!\" sanoi mies,\n\"sinä pienenä kakarana kerran päistikkaa kopsahdit laattiahan, ja\nsiitä sinun on pääs vähän viirossa vielä tänäkin hetkenä. Mutta sen\nmä sinulle vakuutan että, jos sinä jonkun hullutuksen teet, minä\nselkä-nahkaa aivan siniseksi sivallan, maalia ollenkaan käyttämätä,\npaljaalla tällä sauvalla, joka nyt on kädessäni, ja tuleepa tuo maalaus\nkumminkin koko vuosikauden pysymään haihtumata; usko pois se!\" Tämän\nsanottuansa mies matkoihinsa meni.\n\nSeuraavana aamuna tuli karja-kauppias, eikä vaimon tarvinnut hänen\nkanssaan pitkiä puheita pitää, sillä tämä lehmiä katseltuansa ja\nkuultuaan hinnan sanoi kohta: \"sen minä halusta maksan, sillä, näin\nystäväin kesken sanoen, tuon net kyllä kannattavat. Minä kohta vien\nelukat mukahani.\" Kauppias nyt irroitti lehmät kytkyestä ja ajoi net\nnavetasta ulos. Kun hän sitten pihan veräjästä oli lähtemäisillänsä,\nvaimo häntä takin-hiasta kaappasi ja virkkoi: \"teidän ensin täytyy\nminulle antaa kaksisataa markkaa, muutoin en minä suinkaan teitä\nlaske pihasta pois.\" \"Oikein niin!\" vastasi mies, \"minulta vain on\nraha-kukkaroni kotia unohtunut. Mutta olkaa aivan huoleti, minä\nteille täyden vakuuden heitän, kunnes maksamaan tulen; kaksi lehmää\notan mukaani, mutta kolmannen jätän tänne teidän haltuunne, joten\nsaatte kelpo takauksen.\" Vaimosta tämä aivan hyvältä näytti, hän\nmiehen laski lehminensä menemään ja ajatteli itseksensä: \"nyt maar\nHannu vasta mieliinsä tulee nähdessään, miten minä olen viisahasti\nmenetellyt.\" Kolmantena päivänä talonpoika tuli kotia, niin-kuin oli\nluvannutkin, ja kysyi kohta, oliko vaimo myynyt lehmät. \"Olen kuin\nolenkin, rakas Hannuseni,\" vastasi tämä, \"ja kahdestasadasta markasta,\nkuten määräsit. Tuskimpa tuon arvoisia olivatkaan, mutta mies net\notti ihan tinkimätä.\" \"Missä on rahat?\" kysäsi talonpoika. \"Net eivät\nvielä ole minulla,\" vastasi vaimo, \"sillä kauppias oli raha-kukkaronsa\nunohtanut kotia, mutta lupasipa hän piankin tulla maksamaan ja heitti\nminulle oikein oivan pantin.\" \"Noh minkähän merkillisen?\" \"Yhden noista\nkolmesta lehmästä; sitä ei hän saa ennen, kuin on toisista hinta\nsuoritettu. Minä oikein viisaan työn tein: pidimpä täällä pienimmän,\njoka vähimmällä ruo'alla toimeen tulee.\" Nytpä talonpoika kovasti\nvihastui ja nosti sauvansa korkealle, aikoen ruveta tuohon uhattuun\nmaalaamis-työhön. Yhtäkkiä hän kuitenkin sauvan laski laattiaa vasten\nja sanoi: \"sinä tyhmin houkkio olet, mitä koko maan päällä löytyy,\nmutta minun tulee sinua sääli. Tahdon sentähden mennä maantielle\nkolmeksi päivää odottamaan, tapaisinko ketään sinua tyhmempää. Jos tuo\nminulta onnistuu, pääset selkä-saunasta, mutta jollen tuommoista tapaa\nsinä täysin määrin olet perivä ansaitun palkkasi.\"\n\nTalonpoika sitten meni valta-maantielle, istahti tien viereen kivelle\nja odotti, mitä oli tuleva. Silloin häntä läheni häkki-rattahat ja\nniissä seisoa törötti akka, vaikka hänen kylläkin olisi sopinut istua,\nrattailla kun oli olki-lyhde, taikka kävellä härkänsä vieressä, sitä\ntaluttamassa. Talonpoika ajatteli: \"tuo varmaankin on yksi sitä lajia,\njommoisia minä haen,\" hypähti ylös istualtaan ja juoksi rattahien\netehen sinne tänne, ikään-kuin järjen viassa oleva. \"Mitä te siinä\npuuhaatte, kummiveljeni?\" kysyi akka, \"minä en teitä tunne; mistähän\nte tulette?\" \"Mitenkä te minua tuntisittekaan, minä alas taivaasta\nolen pudota kopsahtanut,\" vastasi mies, \"enkä tiedä, kuinka sinne taas\npääsisin; ehkä te tulisitte minua kyyditsemään?\" \"Eihän sovi,\" pani\nakka, vastaukseksi, \"minä en tietä osaa. Mutta koska te taivaasta\ntulette, te ken-tiesi tiedätte kertoa, miten jaksaa ukko vainajani,\njoka jo kolme vuotta on siellä ollut; varmaankin olette hänen nähneet.\"\n\"Olen maar minä tuon tavannut, mutta eipä kaikkien ihmisten sovi\nkäydä hyvin. Hän lampurina ompi ja nuot lammas kullat hänelle paljon\nhääräämistä tuottavat; ne vuorille karkaavat ja eksyvät erä-maahan, ja\nhänen täytyy noitten perästä juoksennella sekä hakea net taas kokohon.\nRepaleissa hän myös käypi, ja vaate-rääsyt ehkä piankin peräti putoavat\nhänen yltänsä. Eikä räätäliä siellä ole yhtään, sillä eipä Pyhä Pietari\ntuonne laske ketään semmoista, kuten jo sadustakin tietänette.\" \"Kuka\nmaar tuon olisi aavistanutkaan!\" huudahti akka, \"minä riennän teille\ntuomaan hänen juhla-takkiansa, se siellä kotona riippuu kaapissa ja\nompi vielä aivan uhallinen pidettäväksi. Tehkää se hyvä työ, että\nmennessänne viette takin hänelle.\" \"Eipä tuo käy laatuhun,\" vakuutti\ntalonpoika, \"taivahasen ei saa viedä vaattehia, net ovella otetaan\ntuojalta pois.\" \"Tietkääs!\" sanoi siihen akka, \"minä juuri olen kauniit\nnisuni myynyt ja niistä saanut kelpo rahasumman, tämän minä ukolleni\nlähetän. Jos te kukkaron pistätte hänen taskuunsa, ei sitä kukaan\nhuomaa.\" \"Jollei tuo muuten luonnistu,\" vastasi talonpoika, \"kyllähän\nminäkin sen toimitan teidän mieliksenne.\" \"Jääkää siis tänne istumaan\nvähäksi aikaa,\" pyysi muija, \"minä kotia lähden kukkaroani noutamaan;\nihan kohta minä luoksenne palaan, empä mene olki-lyhteelle istumaan,\nvaan seison rattaillani, jotta juhta parka huokeammalla pääsisi.\" Hän\nsitten härkäänsä tokutti astumaan, ja talonpoika ajatteli: \"tuossapa\nhyvä pöhkö-pään alku! Jos muori todellakin rahat tuopi, sopii minun\nvaimoni kiittää onneansa, sillä pääseepä hän selkä-saunaa saamasta.\"\nEikä aikaakaan, johan akka tuli juosten ja toi rahansa, pisti itse\nnet miehen taskuhun, lausuipa vielä hänelle tuhansia kiitoksia hänen\navuliaisuudestansa sekä läksi sitten tiehensä.\n\nKotia taas tultuaan mummo tapasi poikansa, joka oli pellolta palannut.\nTälle hän kertoi, mitä ihmeellisiä asioita oli nähnyt ja kuullut,\nsekä lisäsi vielä: \"olen maar siitä oikein iloissani, että näin\nluonnikkaasti sain ukko paralleni hiukan lähetetyksi; kuka maar olisi\naavistanutkaan, että hän taivaissa mitään tietäisi puuttehesta.\"\nPoika kummastuksesta oikein ällistyi ja sanoi: \"äiti kultaseni!\neipä joka päivä tänne alas tule taivaan-asujamia, minä kohta lähden\nhakemaan, vieläkö tämän miehen löytäisin; häneltä saan kuulla, miltä\ntaivaissa näyttää ja mitenkä siellä työt tehdään.\" Sitten hän hevosen\nsatuloitsi ja ratsasti kiiruimman kautta pois kotoa sekä tapasikin\ntuon talonpojan, joka istui kukkaro kädessä, paju-pensaan juurella,\nrahojansa lukemassa. \"Oletteko,\" huusi hänelle poika, \"sen miehen\nnähneet, joka taivaista on tullut?\" \"Olen,\" vastasi talonpoika, \"hän on\ntaas lähtenyt paluumatkalle ja kiivennyt ylös tuonne vuorelle, josta\nväli käypi vähän lyhyemmäksi. Ehkä hänen kuitenkin vielä saavutatte,\njos ratsastatte aika vauhtia.\" \"Voi sentään!\" sanoi poika, \"minä\nkoko päivän olen raskaassa työssä hääriellyt, ja tämä ratsastaminen\nminun on pannut aivan uuvuksihin; te tuon miehen tunnette, olkaa\nsiis hyvä, istukaa minun hevoseni selkään ja kehoittakaatte häntä\ntänne tulemaan.\" \"Ahaa!\" ajatteli talonpoika, \"ompa tuossakin yksi,\njonka pää parka on ajatusta vallan vailla.\" \"Miksi maar olisin teidän\nmieltänne noudattamata,\" sanoi hän, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti\nmenojansa aika kierua. Poika jäi sinne istumaan, kunnes tuli yö, mutta\neipä talonpoikaa kuulunut. \"Varmaankin,\" arveli hän itseksensä, \"on\nmiehen ollut niin kova kiiru taivaihin takaisin, ett'ei hän enään\nole joutunut tänne palaamaan, ja talonpoika arvattavasti on hänelle\nhevosen heittänyt isälleni vietäväksi.\" Hän siis läksi kotia ja kertoi\näidillensä, mitenkä oli käynyt, ja että hän oli isällensä lähettänyt\nhevosen, jott'ei muka ukon aina tarvitsisi jalka-patikkaa tallustella.\n\"Sinä oikein kelpo työn teit,\" vastasi äiti, \"sinulla vielä on notkeat\nsääret ja joudathan kyllä nuoremmakses liikkua jalkaisin.\"\n\nPäästyänsä kotia talonpoika hevosen pani navettaan pantiksi jätetyn\nlehmän rinnalle, meni sitten vaimonsa luoksi ja sanoi: \"noh Kaisa! sepä\nsinun onnea, että tapasin kaksi, jotka ovat sinua vielä tyhmempiä;\ntämän kerran sinulta löylytys jääpi saamata, mutta minä sen säästän\ntoistaiseksi.\" Sitten hän viritti piippunsa, istui noja-tuoliin ja\nsanoi: \"tämä vasta oli hyvä kauppa, kahden laihan lehmän verosta\nminulla nyt on lihava hevonen ja vieläpä rahaa aika kukkarollinen.\nJos tyhmyys aina näin paljon tuottaisi, minä sitä halustakin pitäisin\nsuuressa kunniassa.\" Noin tuo talonpoika ajatteli, mutta sinä\nyksinkertaisista varmaankin pidät enemmän.\n\n\n\n\n40.\n\nTarinoita haltia-käärmeestä.\n\n\nI.\n\nOli muinoin lapsukainen, jolle äiti joka ilta antoi maitoa kupillisen\nsekä nisu-leivän palasen, ja lapsi pihalle istuutui saaliinensa. Mutta\nkun se syömään rupesi, tuli haltia-käärme kivi-aidan raosta madellen,\npisti päänsä kuppihin ja alkoi myöskin syödä. Lapselle siitä oli iloa,\nja kun tuo pikkarainen siellä istui, kuppi kädessä, eikä käärme kohta\nviereen tullut, hän sille huusi:\n\n    \"käärme! joudu luokseni,\n    tule, pieni, tyköni!\n    maitoa sä maiskuta,\n    leipää älä unhota!\"\n\nSilloin haltia-käärme kiiruusti sinne saapui ja nautti mielihyvällä\nosansa. Myöskin osoitti se kiitollisuutta, sillä sala-aartehistostaan\nse lapselle toi kaikellaisia kauniita kapineita, kiiltäviä kiviä,\nhelmiä ja kultaisia leikki-kaluja. Mutta käärme ainoastansa maitoa joi\neikä leipään koskenutkaan. Lapsi sentähden kerta otti pikku lusikkansa,\nnaputti sillä hiljaa tuota kumppaniansa päähän ja sanoi: \"syö myöskin\nleipää, sinä lölleröinen!\" Äiti, joka oli kyökissä, kuuli, että lapsi\njonkun kanssa puhui, ja nähtyään, että se lusikallaan käärmettä\ntavoitteli, sieppasi hän halon, juoksi pihalle ja tappoi tuon kiltin\nelävän.\n\nSiitä saakka lapsi muuttumaan rupesi. Niin kau'an, kuin käärme oli\nsen ruoka-kumppanina, se yhä kasvoi ja voimistui, mutta nyt sen\nihanista poskista puna katosi ja pienokainen laihtumistansa laihtui.\nEikä aikaakaan, jopa rupesi öisin kuolon-varpunen uikuittamaan,\nkultarinta-kerttunen lehtiä ja pieniä oksia kokoeli, ja pian sen\njälkehen lapsi parilla nukkui kuoleman unta.\n\n\nII.\n\nEräs orpolapsi kaupungin muurin ääressä istui kehräämässä ja näki\nsilloin tarha-käärmeen tulevan rei'ästä mataen muurin alta. Vilppaasti\nhän viereensä levitti sinisen silkkihuivinsa, jommoisiin nuot käärmehet\novat hyvin mieltyneet, ja joita kohden aina tulevat. Vaattehen\nhuomattuansa käärme takaisin läksi, mutta palasi piankin, tuoden\ntullessansa pienen kulta-kruunun, laski sen visusti huivin päälle ja\nkiersi sitten tiehensä. Tyttö päähänsä pani kruunun, se kirkkaasti\nkimalteli ollen hienoista kulta-kuiduista tehtynä. Hetkisen kuluttua\nkäärme sinne toistamiseen palasi, mutta kosk'ei se enään kruunua\nnähnyt, suikersi se muurin juurelle ja huiski suruissansa päätään\nkiviä vasten niin kauan, kuin vain hiukankin vielä kesti voimia,\nkunnes viimein makasi siinä kuoliana. Jos tyttö olisi antanut kruunun\nolla paikallaan, käärme varmaankin olisi tuonne tuonut luolastaan\naartehiansa vielä enemmän.\n\n\nIII.\n\nHaltia-käärme huusi: \"huhuu, huhuu!\" Lapsi sanoi: \"tule ulos\npiilostas!\" Käärme tulikin ja lapsi siltä kysyi sisartansa: \"oletko\nmissään Punasukkaa nähnyt?\" Käärme vastata tokasi: \"empä vainenkaan;\nmutta entähän sinä sitten? huhuu, huhuu, huhuu!\"\n\n\n\n\n41.\n\nKöyhä myllärin-renki ja pikku kissa.\n\n\nEräässä myllyssä eli vanha mylläri, jolla ei ollut vaimoa eikä lapsia,\nja kolme renkiä oli hänen palveluksessansa. Kun nuot sitten muutamia\nvuosia olivat hänen tykönänsä palvelleet, hän kerta heille sanoi:\n\"minä jo olen vanha ja halusta siis istuisin huoletonna kiukaan\nääressä; lähtekää te ulos mailmalle, ja kuka minulle parahimman\nhevosen tuopi tänne kotia, hänelle minä myllyn annan ja hänen tulee\nsiitä minut elättää kuolin-päivääni saakka.\" Mutta kolmas rengeistä\noli juoksu-poika, häntä toiset pitivät typeränä eivätkä olisi hänelle\nmyllyä suoneet; eikä poju itsekään siitä paljoa piitannut. He sitten\nkaikin kolmen läksivät, ja kun olivat kylän edustalle ennättäneet,\nsanoi nuot kaksi tuolle typerä-Hannulle: \"jää sinä vain tänne,\nsinusta ei iki-päivinä huonoimman koninkaan saajaa paisu.\" Mutta\nHannu kuitenkin heidän seurassansa meni, ja yön tullessa he erähäsen\nluolaan poikkesivat ja panivat sinne maata. Nuot kaksi viisasta siinä\nhereillä loikottivat odottaen, kunnes Hannu oli nukkunut, sitten\nmakuulta nousivat ja pötkivät tiehensä, jättäen poika paran nukkumaan\nsekä arvellen oikein sukkelasti menetelleensä; noh niin, eipä teidän\nkuitenkaan tule liioin kehuttavasti käymään! Kun tuosta auringon\nnoustua Hannu heräsi, hän syvässä luolassa makasi; hän kaikkialle\nkurkisteli ympärillensä ja huudahti; \"voi kamalaa! missähän häijyssä\nminä nyt lienen?\" Sitten hän nousi ja könti ulos luolasta, läksi\nmetsää astumaan ja ajatteli: \"täällähän minä olen ypö yksinäni oman\nonneni nojassa! mitenkä nyt siis minulta käynee hevosen saaminen?\"\nHänen siinä näin ajatuksissaan kierrellessänsä tuli häntä vastaan\npieni, kirjava kissa, joka aivan ystävällisesti lausui: \"mihinkä\nsinä, Hannu, ai'ot?\" \"Voi sentään! ethän sinä kuitenkaan minua kykene\nauttamaan.\" \"Minä aivan hyvin tiedän, mitä sinä haluat,\" sanoi kissa,\n\"tahtoisitpa kauniin hevosen; tule meille ja palvele uskollisesti\nseitsemän vuotta renkinäni, niin kyllä minä sinulle semmoisen annan,\njopa kaunihimmankin, kuin mitä milloinkaan olet eläissäsi ennen\nnähnyt.\" \"Tuo vasta eriskummainen kissa,\" ajatteli Hannu, \"mutta sopii\nmaar minun koettaa, lieneeköhän totta, mitä se sanoo.\" Kissa nyt otti\npojan mukaansa lumottuun linnahansa, ja olipa siellä paljaita kissoja\nsitä palvelemassa; nämät ketterästi juoksentelivat portahia ylös\nja alas, sekä olivat iloisia ja ystävällisiä. Illalla kun ruo'alle\nistuivat, täytyi kahden olla siinä soittelemassa; toinen rumpua\npäristeli, toinen voimainsa takaa vaski-torvea puhalsi, että posket\nolivat pullollansa. Kun sitten syömästä oli päästy, pöytä vietiin pois\nja kissa sanoi: \"tule nyt, Hannu, minun kanssani tanssimaan.\" \"Empä\nvainen,\" vastasi poika, \"minä en kissan tanssi-kumppaniksi rupee, sitä\nen vielä ole tehnyt milloinkaan.\" \"Saattakaa hänet sitten levolle,\"\nkäski tuo toisia kissoja. Yksi sitten häntä näytti makuu-kamarihin,\ntoinen häneltä riisui kengät jalasta, kolmas sukat, ja viimeimpä\nyksi sammutti kynttilän. Seuraavana aamuna taas tulivat ja auttoivat\nhäntä vuoteelta vaatteihin: yksi veti sukat hänen jalkaansa, toinen\nsitoi polustimet kiinni, kolmas toi kengät, neljäs hänet pesi ja\nviides hälinällänsä pyyhki hänen kasvonsa kuivaksi, \"Tämäpä oikein\nmukavalta vetää!\" sanoi Hannu. Mutta hänen myöskin täytyi kissoja\npalvella ja joka päivä niille puita pienentää; tuota varten sai hän\nhopeisen kirveen, hopeiset vaajat, hopeisen sahan ja vaskisen nuijan.\nSiellä hän nyt puita pienenteli, pysyi kotona sekä sai hyvää syötävää\nja juotavaa tarpeeksensa, mutta eipä nähnyt muita ketään, kuin tuon\nkirjavan kissan ja sen palkolliset. Kerta tuo määräsi: \"mene niittämään\nniittyäni ja toimita heinät kuivaksi,\" sekä antoi hänelle hopeisen\nviikatteen ja kultaisen kovasimen, mutta käski myöskin hänen tuoda\nnet eheinä takaisin. Hannu silloin meni ja teki, mitä oli käsketty;\ntyönsä suoritettuaan hän viikatteen, kovasimen ja heinät vei kotia\nsekä kysyi, eikö jo annettaisi hänen palkkaansa. \"Eipä vielä,\" vastasi\nkissa, \"yksi työ sinun vielä pitää minulle ennen tekemän; tästä saat\nhopeiset rakennus-aineet, salvo-kirveen, nurkka-raudan ja mitä muuta\ntarvitaan, hopeisia kaikki, rakenna minulle pieni huone.\" Hannu huoneen\nrakensi valmiiksi ja sanoi sitten: \"jo nyt on tehty kaikki tehtäväni,\neikä minulla vielä ole mitään hevosta;\" kuitenkin oli hänen mielestänsä\nnuot seitsemän vuotta kulunut yhtä pian, kuin tavallisesti puoli. Kissa\nkysyi, tahtoisiko Hannu nähdä talon hevosia. \"Kyllä,\" vastasi poika. Se\nsilloin hänelle avasi tuon pikku huonehen oven, ja tämän au'ettua siinä\nseisoi kaksitoista hevosta, oi ihmettä! nuot vasta uljaita olivat! net\noikein kiilsivät ja välkkyivät niin, että ihastuksesta sydän pojassa\nrupesi kovasti sykkimään. Kissa sitten hänelle syötävää ja juotavaa\nantoi sanoen: \"lähde nyt kotia, hevostas en vielä anna sinun myötäs,\nmutta kolmen päivän päästä minä tulen sitä sinulle tuomaan.\" Hannu siis\nlähtöä teki ja kissa hänelle osoitti, mistä tie kävi myllylle. Mutta\neipä se ollut poju paralle antanut edes uutta vaate-kertaakaan, vaan\nhänen täytyi, kuin täytyikin, pukea yllehen vanha rääsyinen mekkonsa,\njossa hän jo tullessansa rehenteli, ja joka noitten seitsemän vuoden\nkuluttua oli kauttaaltaan kovin ahtahaksi käynyt. Kun hän sitten\nkotia tuli, sinne jo oli palannut hänen molemmat renki-kumppaninsa\nja kumpikin tuonut hevos-kaakin muassaan, mutta toisen koni oli\nsilmä-puoli, toisen taas patti-kontti. He nyt kysyivät: \"missä, Hannu,\non sinulla hevoses?\" \"Kyllä se kolmen päivän päästä tulee.\" Silloin\nhe nauraen sanoivat: \"kai vain! mistähän sinä, Hannu, olisit hevosen\nsaanut? tuota vasta tulee oikein hupainen nähdä!\" Hannu tupaan meni,\nmutta mylläri tiuskasi, ett'ei hän pöytähän pääsisi, koska muka oli\nniin rikkinäisissä ryysyissä, että vallan hävettäisi, jos ketään\nvierasta sattuisi tulemaan. Sitten hänelle hiukka ruokaa vietiin tuonne\nulos, ja kun illalla mentiin maata, eivät nuot kaksi häntä vuoteelle\nlaskeneet, vaan hänen viimein täytyi kontata kana-koppiin, jossa löysi\nlepo-sijaksensa kovia olkia vähäsen. Aamulla hänen herätessänsä oli jo\nkolme päivää umpehen kulunut, ja tulipa nyt komeat vaunut, joita veti\nkuusi hevosta, hei vain! nuot vasta kiiltävän kaunihia, että silmiä\noikein huikaisi! ja olihan siinä vielä palvelia, joka myllärin-renki\nraukan varalle talutti seitsemännen. Mutta vaunuista astui komea\nkuninkaan-tytär ja meni sisälle myllyyn, ja olipa tuo kuninkaan-tytär\nsama pieni kirjava kissa, jonka palveluksessa Hannu parka oli seitsemän\nvuotta ollut. Hän mylläriltä kysyi, missä oli tämän pikku renki, tuo\njuoksu-poika. Siihen mylläri vastasi: \"häntä ei meidän sovi myllyhyn\nlaskea, hän aivan rääsyissä ompi ja makaa kana-kopissa.\" Silloin\nkäski kuninkaan-tytär, että kohta mentäisiin häntä noutamaan. Poika\nsentähden kopistansa tuotiin, ja oikein sovittamalla hänen täytyi\nkääriä mekkonsa ylleen, ett'ei paljasta paistaisi. Palvelia nyt mytystä\notti uhkeat vaattehet sekä pesi ja puki pojan, ja kun hän kerran\nvalmihina oli, eipä mikään kuningas saattanut muhkeammalta näyttää.\nSitten neitonen tahtoi nähdä myöskin net hevoset, jotka nuot toiset\nmyllärin-rengit olivat tuoneet ja olipa toinen niistä silmä-puoli,\ntoinen taas patti-kontti. Silloin hän antoi palveliainsa tuoda\nnäytteelle tuon seitsemännen hevosen. Sitä nähdessään sanoi mylläri,\nett'ei sen mokomaa milloinkaan ollut hänen pihallansa käynyt; \"ja se\nkolmannen myllärin-renkin oma ompi,\" lausui neito. \"Hänen siis pitää\nsaaman myllyni,\" huudahti mylläri-ukko, mutta kuninkaan-tytär sanoi:\n\"pitäkää te itse sekä hevonen että mylly,\" ja otti uskollista Hannua\nkädestä, vei hänet vaunuihin sekä Iäksi tiehensä hänen kanssaan. Ensin\najoivat tuon pikku tupasen edustalle, jonka Hannu oli noilla hopeisilla\ntyö-kaluilla rakentanut; se nyt oli isoksi linnaksi paisunut, ja siinä\nkaikki paljasta hopeaa ja kultaa. Kuninkaan-tytär sitten Hannun otti\npuolisoksensa, ja hän rikkaaksi tuli, jopa niin äveriään rahalliseksi,\nettä tuota rikkautta yllin kyllin kesti koko hänen elinkautensa. Sempä\ntähden ei sovi kenenkään sanoa, ettei typerämäisestä ikinä miestä paisu.\n\n\n\n\n42.\n\nJuutalainen orjantappura-pensaassa.\n\n\nOli ennen muinoin rikas mies ja hänen talossansa renki, joka häntä\npalveli uutterasti ja uskollisesti, nousi joka aamu ensimmäiseksi\nvuoteeltansa sekä meni illoin viimeisenä levolle, ja milloinka vain\noli tehtävänä joku vaikea työ, johon ei kukaan ruveta tahtonut, hän\naina siihen ryhtyi ensimmäiseksi. Eikä hän milloinkaan valittanut vaan\noli kaikkeen tyytyväinen ja aina iloisella mielellä. Kun sitten hänen\nvuotensa oli loppunut, eipä isäntä hänelle palkkaa antanut penniäkään,\nvaan ajatteli: \"tämä varmaankin lienee viisahinta, niin saanhan hiukan\nsäästetyksi, eikä poika kuitenkaan muualle muuta, vaan pysyy siivosti\nmeillä.\" Renki myöskin oli mitään puhumata sekä teki toisena vuonna\ntehtävänsä, kuten ensimmäisenäkin, ja vaikkei senkään loputtua palkkaa\nlähtenyt laisinkaan, hän kuitenkin oloihinsa tyytyi ja jäi vielä\nvastaiseksi talohon. Kun tuosta kolmaskin vuosi oli kulunut, isäntä\nhiukan oli kahdella päällä ja kourasi taskuansa, mutta eipä siitä\nkuitenkaan mitään lähtenyt. Renki silloin viimeinkin tokasi sanomaan:\n\"isäntä kulta! olempa jo teitä rehellisesti palvellut kolme vuotta,\ntehkää siis hyvin ja antakaa mitä minun tulee lain mukahan saada; minua\njo haluttaisi täältä lähteä mailmaa vähän avarammaltakin katselemaan.\"\nSaituri silloin vastasi: \"oikeimpa niin renki hyväseni! sinä minua olet\nväsymättömän uskollisesti palvellut, ja anteliaasti minä sentähden olen\nsinua palkitseva,\" pisti kätensä toistamiseen taskuunsa sekä antoi\nrengille yksitellen kolme penniä, sanoen: \"tästä saat kultakin vuodelta\nrahan, tuo on suuri ja runsas palkka, jommoista et olisi keltään muulta\nisännältä saanut.\" Tuo renki hyvä, joka ei rahoista mitään ymmärtänyt,\nkorjasi haltuhunsa, mitä tarjottiin, ja ajatteli: \"ompa minulla nyt\nrahaa taskussa oikein yllin kyllin, siis maar sopii kaikki surut\nhiitehen heittää, enkä enään huoli turhanpäiten itseäni raskaalla\ntyöllä vaivata.\"\n\nHän sitten menojansa meni ja astui mäkeä ylös, toista alas, laulellen\nja hyppien iloissansa. Tapahtuipa silloin, että, hänen kulkeissansa\nerään pensahiston ohitse, sieltä hänen eteensä puikahti pikku mies,\njoka häntä puhutteli kysyen: \"minne matka, veljeni iloinen? näempä,\nettei suru sinua juuri liioin rasita.\" \"Miksihän minä murhe-mielin\nolisin,\" vastasi renki, \"ompa minulla rahaa runsahasti, kolmen vuoden\npalkka taskussani helisee.\" \"Isoko siis on tuo sinun aartehes?\" kysyi\npikku mies. \"Iso kylläkin, koko kolme kirkasta penniä taatusti.\"\n\"Kuuleppas,\" sanoi kääpiö, \"minä olen köyhä, apua tarvitseva, lahjoita\nminulle nuot kolme penniäs; minä en enään jaksa työtä tehdä, mutta\nsinä nuori olet ja saat helpostikkin elatusta itselles ansaituksi.\"\nJa koska renki hellä-sydämminen oli ja häntä tuli mies raukkaa sääli,\nhän tälle antoi kaikki penninsä, sanoen: \"ota, ota, vaari parka! empä\nminä siltä puuttehesen pällähdä.\" Tähän pikku mies vastasi: \"koska sinä\nnäin hyvä-sydämminen olet, minä sinulle kolme toivotusta takaan, yhden\nkustakin pennistä, ja net vallan varmaankin tulevat totehen käymään.\"\n\"Ahaa!\" virkkoi renki, \"sinä ehkä olet semmoinen, joka viheltämällä\nsaat tyhjästä täyden. No hyvä, olkoon siis menneeksi! minä ensiksi\nitselleni toivon pyssyn, jolla aina osaa kaikkiin, mihin vain tähtää,\ntoiseksi viulun sellaisen, että, kun sitä soittelen, kaikkien, jotka\nsoiton kuulevat, täytyy tanssia, ja kolmanneksi että, jos minä keltä\nhyvänsä pyydän vaikka mitä, tuo ei sitä kykene kieltämään.\" \"Saat kuin\nsaatkin, sinä tämän kaiken,\" vakuutti mies pieni sekä kourasi pensasta\npikkuisen, ja oi ihmeen ihmeellistä! siinä kohta oli varalla viulu ja\npyssy, ikään-kuin tilattuina. Kääpiö nämät antoi rengille, lausuen:\n\"mitä ikinä sinä vain olet pyytävä, sitä ei voi koko mailman ihmisistä\nyksikään sinulta kieltää.\"\n\n\"Oi, sydämmeni! mitä maar sinä saattaisit parempaa pyytää!\" sanoi\nrenki itseksensä ja läksi ilo mielin eteen-päin. Pian hän sitten\ntapasi Juutalaisen, jolla oli parta pitkä, kuten pukilla, ja joka\nsiinä seisoi kuunnellen, mitenkä lauleli ihanasti eräs tuolla ylhäällä\nkuusen latvassa istuva lintunen. \"Noh kumman kummaa!\" hän huudahti,\n\"noin pieni elävä ja kuitenkin ääni näin tavattoman väkevä! jospa tuo\nlintu toki minun olisi! soisin maar saattavani sen hännälle ripottaa\nsuolaa hiemasen, kohtahan se sitten istuisi minun kourassani!\"\n\"Kosk'ei sen vaikeampaa kysytä,\" sanoi renki, \"pianhan minä linnun\nkopsahutan maahan,\" tähtäsi pyssyllään, laski laukauksen sekä osasi\nihan säntilleen, ja lintu orjantappura-pensahasen pudota lotkahti.\n\"Mene hirtehinen,\" huusi hän Juutalaiselle, \"ja korjaa tuo konttihis!\"\n\"Kah kyllä,\" sanoi Juutalainen, \"jos isäntä poikansa laskee liikkeelle,\nlähtee maar kohta koirakin juoksemaan; minä aivan halusta menen lintua\nnoutamahan, koska te sen kuitenkin jo olette ampuneet,\" laskihe sitten\npitkällensä maahan ja rupesi köntimään pensahasen sisälle. Kun hän\nnyt siinä orjantappuroissa ryömi, koiruus renki hyväsen valtasi,\nja tämä viulunsa otti sekä rupesi soittamaan. Juutalainen kohta\njalkojansa nostelemaan ja kovasti hyppelemään; ja mitä vilppahammin\npoika viuluansa vingutteli, sitä hurjemmaksi kiihtyi tanssi. Mutta\norjantappurat äijä paralta repivät hänen takki kulunsa repaleiksi,\ntakertuivat tuohon pukin-partahan ja pistelivät häntä pahan-päiväisesti\npitkin koko ruumista. \"Voi armahtakaa!\" huusi Juutalainen, \"mitä\nminulle soitosta! herjetkää jo, herra kulta, soittamasta, minua ei\nenään haluta tanssiminen.\" Mutta renki ei tuota ottanut kuullaksensa,\nvaan ajatteli: \"sinä kyllä olet ihmisiä nylkenyt, orjantappurat nyt\nvuorostansa sinua nylkeköhöt,\" ja rupesi uudestansa soittamaan niin\nrivakkaasti, että Juutalais-paran täytyi yhä vain korkeammalle hypätä\npoukkuroita, jättäen takistansa okaihin istumaan aika rääsyt. \"Voi,\nvoi kauheata!\" karjui Juutalainen, \"minä teille, herra kulta, annan,\nmitä ikinä tahdotte, jos vain lakkaatte soittamasta, koko kukkarollisen\nkultaa.\" \"Noh koska noin olet antelias,\" sanoi renki, \"kyllähän minä\nsoiton panen taukoamaan, mutta siitä minun sentään täytyy sinua\nkiittää, että tanssi sinulta käypi aivan sievästi,\" otti sitten\nkukkaron ja meni tiehensä.\n\nJuutalainen sinne jäi seisomaan, ääneti häntä silmin seuraten,\nkunnes renki oli ehtinyt kau'as näkyvistä; mutta sitten hän täyttä\nkurkkua kiljasi: \"sinä pelimanni ilkiö, sinä kurja viulun-vinguttaja!\nmaltappas, kunnes sinut tapaan kahden-kesken! minä sinua vielä\njuoksutan, että pohjat kengistäs lähtevät; sinä senkin retkale,\njoka kolmen markan miehenä pysyt, vaikka mättäisi seitsemän sinun\nkitahas!\" sekä laski laskemistansa haukkumisia, mitä vain sai\nsuustansa lähtemään. Ja kun sitten sisuansa paisuttamalta vähän sai\nhengähtämisen vuoroa, hän kaupunkihin juoksi tuomarin tykö. \"Herra\ntuomari! voi hirveätä! katsokaa, miten eräs jumalaton ilkiö on\njulkisella maantiellä minua ryöstänyt ja pahoin-pidellyt, heltyisipä\nkivi kovanenkin näistä tämmöisistä: vaatteheni repaleiksi revittyinä!\nkoko ruumis pistämällä ja kynsimällä pahoin haavoitettu! minun vähät\nvarani kukkaroineen päivineen vietynä! paljaita kulta-rahoja, toinen\ntoistansa kiiltävämpiä! voi armollinen Herra! viskauttakaa kaikella\nmuotoa tuommoinen ihminen vankiuteen.\" Tuomari kysyi: \"sotamieskö se\nsäilällään sinua noin pahan-päiväisesti löylytti?\" \"Eipä vainen,\"\nvastasi Juutalainen, \"mitään paljasta miekkaa ei hänellä ollut, vaan\nolipa pyssy selässä ja viulu rinnalla riippumassa; siitä sen roiston\nhelposti tuntee.\" Tuomari miehiä lähetti häntä hakemaan, ja nämät\npiankin tapasivat tuon renki hyväsen, joka aivan verkalleen oli\neteen-päin astunut, sekä löysivät myöskin kukkaron kultinensa hänen\ntaskustaan. Sitten oikeuden etehen tuotuna poika vakuutti: \"minä en\nole Juutalaiseen koskenut enkä suinkaan häneltä rahaa ryöstänyt,\nitse-altansa hän sitä minulle tarjosi, jotta soittamasta taukoaisin,\nkosk'ei hän muka saattanut kärsiä soitantoani.\" \"Kas hävytöntä!\"\nhuudahti Juutalainen, \"hän valehia laskettelee yhtä näppärästi, kuin\nkärpäsiä seiniltä pyydetään.\" Mutta eipä tuomarikaan rengin selitystä\nuskonut, vaan sanoi: \"tämä huono puolustus, sillä tuommoista ei tee\nyksikään Juutalainen,\" sekä tuomitsi renki hyväsen hirtettäväksi,\nkoska hän julkisella maantiellä muka oli ryöstämistä harjoittanut.\nKun hän sitten vietiin pois, huusi vielä hänen perähänsä Juutalainen:\n\"sinä riivattu roisto! sinä pelimanni-koira! tulethan nyt kuin\ntuletkin, saamaan hyvin ansaittua palkkaasi!\" Aivan levollisena renki\nmestaajan seurassa astui tikapuita ylös, mutta ylimmäiselle nappulalle\nehdittyänsä hän tuomarin puoleen kääntyi ja sanoi: \"suokaa vielä\nviimeisen rukoukseni tulla täytetyksi, ennen-kuin kuolen.\" \"Kyllä,\"\nvastasi tuomari, \"jollet vain pyydä henkeäs,\" \"Empä suinkaan sitä,\"\npani poika vastaukseksi, \"vaan rukoilen teitä, että antaisitte minun\nvielä viimeiseksi hiukan soittaa viuluani.\" Juutalainen nyt hätä-huudon\npäästi: \"voi henkenne tähden! älkää tuota salliko! älkää salliko\nmillään muotoa!\" Mutta tuomari sanoi: \"miksi en pojalle tämmöistä\nlyhyttä iloa soisi! sen olen jo hänelle luvannut ja sillensä se\nmyöskin jääköön.\" Eikä hän olisi kyennytkään kieltämään tuon lahjan\nvuoksi, joka oli rengille annettu. Vaan Juutalainen hurjasti huusi:\n\"voi voi! voi voi! sitokaa minua, pankaa minut köysihin!\" Silloin\ntuo renki hyvänen otti kätehensä viulun sekä pani sen viritykseen,\nja kun kielistä ensi ääni kuului, jopa kaikki rupesivat jäseniänsä\nliikuttelemaan, tuomari, kirjurit ja oikeuden-palveliat, ja siltä,\njoka Juutalaisen aikoi kiinni köyttää, kirposi köysi kädestä; toisen\nvingahduksen kajahtaessa jokainen nosteli jalkojansa ja mestaaja\nhyppy-halusta hehkuvana hellitti renki hyväsestä; ja kun jousi\nkolmannen kerran kieliin koski, silloin kaikki korkealle hypähtivät,\nruveten tanssimaan, ja tuomari sekä Juutalainen siinä etu-päässä\nkaikkein sukkelimmasti hyppiä poukkuroitsivat. Pian oli täydessä\ntanssi-tohussa koko väki, mitä torille oli uteliaisuudesta saapunut,\nnuoret ja vanhat, lihavat ja laihat seki sauroin; ja myöskin sinne\nkokoontuneet koirat nostivat etu-käpälänsä pystyhyn ja tanssata\ntissuttelivat muitten muassa. Ja mitä kauemmin poika soitteli, sitä\nhurjemmaksi kiihtyi harppaukset, että kallot toisiinsa kolahtivat\nja yleinen, surkea kirkuna ja parkuna syntyi. Viimein tuomari aivan\nhengestyksissänsä huusi: \"herkeä jo herttaseni! minä sinun henkes\nsäästän, jos vain lakkaat soittamasta.\" Tuo renki säveä tähän suostui,\nheitti soittamisen, ripusti viulun taas rinnallensa ja kiipesi\ntikapuita alas. Sitten hän astui Juutalaisen tykö, joka vähissä hengin\npitkällänsä makasi läähöttäen, ja kirkasi hänelle: \"tunnusta kohta,\nkonna, mistä olet nuot rahat saanut, muutoin minä viulun riistän\nrinnaltani ja rupean taas soittamaan.\" \"Minä net olen varastanut,\nvarastanut vainenkin!\" huusi äijä parka parahimmansa takaa, \"mutta sinä\nne rehellisesti olet ansainnut.\" Silloin tuomari määräsi Juutalaisen\nvietäväksi hirtehen, ja siinä tuo sitten varkahana hirtettiin.\n\n\n\n\n43.\n\nSatu älykkäästä pikku räätälistä.\n\n\nEli muinoin kuninkaan-tytär kovin kopea: milloin tuli joku kosia,\nprinsessa tälle määräsi arvoituksen arvattavaksi, ja jollei tuo siitä\nsaanut selkoa, häntä pilkallisesti ajettiin tiehensä. Olipa myöskin\njulistettu, että keneltä kävisi arvaaminen, hän prinsessan puolisoksi\npääsisi, olkoon arvaaja kuka hyvänsä. Sattui silloin kolme räätäliä\nyhteen. Näistä kaksi oli koko kisälleitä ja he siis päättivät, että,\nkoska neulalla jo olivat monen monituista sievimmän sievintä pistämää\nosaavasti pistäneet, heiltä ihan varmaankin yhtä osaavasti kävisi myös\ntuon arvoituksen selittäminen; kolmas oli pieni joutava riehakko, joka\nei edes ammattiansa oikein osannut, mutta hänkin uskoi osaavansa oikein\narvata, sillä mitenhän muka muutoin hänelle onnenpäivä koittaisi. Nuot\ntoiset silloin pojalle sanoivat: \"pysy sinä siivosti kotona, eihän\nkuitenkaan sinun järki-rahtuses kau'as kannata.\" Mutta eipä pikku\nräätäli ottanutkaan kuntoansa epäilläkseen, vaan vakuutti, että, koska\nhän kerran oli tuon pannut päähänsä, hänessä myöskin olisi miestä\nsaattamaan päätöstänsä perille, sekä läksi, kuin läksikin, niin ypö\nylpeänä, ikään-kuin olisi koko mailma hänen määrättävissänsä.\n\nSitten he kaikin kolmen menivät prinsessan puheille ja pyysivät, että\nhän heidän arvattavakseen esitäisi arvoituksensa: olipa nyt tullut\nmuka oikeat miehet, joitten oli äly niin hienon terävä, että sen\nsaisi vaikka neulan silmästä pujotetuksi. Silloin sanoi prinsessa:\n\"minun on päässäni hiuksia kahta lajia, minkä karvainen siis tukkani\nlienee?\" \"Vai eikö tämän vaikeampaa vaadita?\" vastasi ensimmäinen,\n\"siinä mustaa ja valkoista, kuten muinaisen miehen vaate-kankaassa.\"\n\"Väärin arvattu,\" virkkoi prinsessa, \"koettakohon nyt toinen.\" Tuo\nsilloin sanoa tokasi: \"kosk'ei se ole musta ja valkoinen, se varmaankin\non ruskea ja punainen, kuin isäni juhla-takki.\" \"Aivan päin mäntyä!\"\nnauroi kuninkaan-tytär, \"mutta jopa on kolmannen vuoro, se poika\nminusta oikein näyttää rikki-viisaalta; sinä maar luuletkin tämän\narvaavasi.\" Silloin astui esille pikku räätäli ja sanoi: \"hiukset\nprinsessan päässä ovat hopeaa ja kultaa, siinä tuo kahden-karvaisuus.\"\nTämän kuultuansa kuninkaan-tytär vaaleni ja oli pelästyksistä laattiaan\nihan lotkahtamaisillansa, sillä pikku räätäli oli arvattavansa oikein\narvannut, mutta prinsessa lujasti uskonut, ett'ei maki mailmassa\nyksikään ihminen siitä saisi selvää. Sitten taas toinnuttuansa sanoi\nhän: \"tällä et kuitenkaan vielä ole minua ansainnut omakses, vaan\nompa sinun vieläkin yksi tehtävä tekemätä: tuolla tallissa loikoilee\nkarhu, sen seurassa sinun nyt tulee olla yötä; jos aamulla noustessani\nvielä olet hengissä, sinä minun puolisokseni pääset.\" Mutta arvelipa\nprinsessa täten pääsevänsä tuosta räätälistä, sillä eipä karhu\nennenkään ollut koskaan henkihin heittänyt yhtään ihmistä, joka\nkerran oli sen kouriin joutunut. Pikku räätäli ei kuitenkaan ottanut\nsäikähtyäksensä, vaan lausui iloisena: \"rohkeasti ruvennut jo on\npuoli-välihin päässyt.\"\n\nIllan tultua räätäli poika meidän nyt tuonne karhun kumppaniksi\nvietiin. Peto myöskin kohta hyökkäsi tuota pikku miestä kohden,\nkäpälällään hänelle terve-tulisia toivottaaksensa. \"Hiljaa, hiljaa!\"\nsanoi räätäli pienoinen, \"kyllähän minä piankin panen hätäs häätymään.\"\nSitten hän aivan vitkallisesti, ikään-kuin ihan huoletonna, otti\nsaksan-pähkinöitä taskustansa, puri niistä kuoret rikki ja söi\nsisustan. Tämän nähtyänsä karhukin rupesi pähkinöitä tahtomaan. Poika\nsille taskustansa antoi koko kourallisen, mutta eihän siinä pähkinän\nalkuakaan, vaan paljaita kali-kiviä. Karhu net pisti kitaansa, mutta\neipä saanut noita rikki, vaikka se pureskellen kyllä pani parastansa.\n\"Noh olethan sinä senkin tyhmä tolvana,\" ajatteli itseksensä karhu,\n\"et saa edes pähkinän-kuorta rikki purruksi,\" sekä sanoi pikku\nräätälille: \"veli kulta! auta sinä minua näitä särkemään.\" \"Siinähän\nnyt näet, mointako sinussa on miestä,\" vastasi räätäli poika,\n\"vaikka on kitas kyllä iso, et kuitenkaan kykene pienen pähkinän\nsärkiäksi.\" Sitten hän kivet otti, pisti näppärästi niitten sijasta\npähkinän suuhunsa, ja rauskis! jopa oli kuori halki. \"Täytyy maar\nminun vielä kerrankin tuota koettaa,\" sanoi karhu; \"kun sitä näin\nkatselen, luulisinhan, että sen pitäisi minultakin luonnistuman.\"\nPikku räätäli silloin taas antoi karhulle kali-kiviä ja tämä kyllä\ntarmonsa takaa noita purra karskutteli: -- mutta luuletko, lukiani,\nsiitä mitään valmista syntyneen? -- tuskin maar. Kun viimeinkin\nkarhu oli koettamasta suuttunut, otti räätäli pieni takkinsa liepeen\nalta viulun ja soitti sitä vähäsen. Soittoa kuullessaan ei karhu\nenään saanut alallansa olluksi, vaan rupesi tanssimaan, ja siinä\nkappaleen aikaa tanssittuansa se soitantohon niin mieltyi, että kysyi\npikku räätäliltä: \"kuuleppas, onko tuo viulun-soittaminen kylläkin\nvaikeata?\" \"Aivanhan se on helpon helppoa; katsoppas! vasemman käden\nsormilla minä kieliä painan ja oikealla kädelläni käytän jousta: näin\ntämä rattosan hauskasti käypi, vivallaleraa hei rallallaa!\" \"Viulua\nminunkin,\" sanoi karhu, \"tarvitsisi oppia soittamaan, jotta saisin\ntanssia, milloinka minun vain tekisi mieli. Mitäshän siitä arvelet?\nEhkä ottaisit minua opettaakses?\" \"Aivan mielelläni,\" vastasi pikku\nräätäli, \"jollei sinulta kykyä peräti puutu. Mutta näytäppäs kerrankin\nminulle kämmeniäs, niissä kynnet niin tavattoman pitkiä, että minun\nensin täytyy noita leikata vähäsen.\" Sitten hän kävi ruuvi-pihtejä\nnoutamassa, ja karhu niihin pisti kämmenensä, mutta räätäli poika\nväänsi pihdit kiinni, sanoen: \"odota nyt siinä, kunnes menen sakseja\ntuomaan,\" antoi karhun mielin määrin laskea murinaansa, pani maata\nnurkkahan olki-lyhteelle ja nukkui sikeään uneen.\n\nIllalla kuullessansa, miten karhu julmasti mörisi, prinsessa vallan\nvarmaksi luuli, sen muka ilosta murisevan tehtyänsä lopun räätäli\nparasta. Aamulla hän siis nousi aivan huoletonna ja iloisena, mutta kun\nhän akkunasta vilkasi talliin päin, näkyipä siinä räätäli pienoinen\nhäärivän ihan terveenä ja reippaana, kuten vedessä pulikoitseva\nsalakka. Silloin ei kuninkaan-tytär enään saattanut ainoallakaan\nsanalla väittää vastaan, koska hän julkisesti oli lupauksensa lausunut,\nja kuningas kohta käski tuoda vaunut, joissa prinsessan täytyi pikku\nräätälin kanssa lähteä kirkkoon vihille. Kun he olivat vaunuihin\nastuneet, nuot molemmat toiset räätälit, jotka kavala-sydämmisinä\nkadehtivat kumppaninsa onnea, menivät tallihin ja päästivät sieltä\nkarhun ulos. Peto raivoissansa syöksähti vaunujen perään. Prinsessa\nkuorsunan ja murinan kuuli, joutui kovaan tuskahan ja huusi: \"voi, voi!\nkarhu ihan on kintuissamme ja tahtoo sinut viedä.\" Mutta pikku räätäli\nnopeasti neuvon keksi, keikahti yht'äkkiä pää alas-päin, koivet ulos\nvaunun-ikkunasta ja huusi: \"katsoppas ruuvi-pihtejä! jollet heti täältä\nkorjaa luitas, olet taas joutuva pahaan pintehesen.\" Tämän huomattuansa\nkarhu takaisin kiersi ja juoksi tiehensä. Pikku räätäli meidän nyt\nrauhassa kulki kirkkohon, prinsessa vihittiin hänen avio-vaimoksensa,\nja poika sitten puolisoinensa eleli iloisena kuin puuleivonen. -- Joka\nei tätä usko, hän markan maksakoon.\n\n\n\n\n44.\n\nLumikukka ja Punaruusu.\n\n\nEli muinoin kylästä erinänsä köyhä leski pienessä mökissä, ja mökin\nedustalla oli puutarhanen, jossa kasvoi kaksi ruusupensasta: niistä\nkantoi toinen punaisia, toinen taas valkoisia ruusuja; ja hänellä oli\nkaksi pikku tytärtä, jotka olivat noitten ruusu-pensahien näköisiä,\nja toisen oli nimi Lumikukka, toisen Punaruusu. Mutta nämät niin\nsiivoja ja hyviä, niin uutteran ahkeria olivat kuin mitä milloinkaan\non mailmassa kaksi lasta ollut: Lumikukka oli vain hiljaisempi ja\nhellempi kuin Punaruusu. Punaruusu mieluisimmin juoksenteli niittyjä ja\nkenttiä, poimi kukkia ja pyysi perhosia, mutta Lumikukka kotona pysyi\näitinsä tykönä ja auttoi häntä talouden-toimissa, taikka luki hänen\nkuultavaksensa, milloinka ei askareita ollut. Nuot molemmat lapset\ntoisiansa niin rakastivat että aina kävivät käsitysten, milloin hyvänsä\nliikkuivat ulkona; ja kun Lumikukka sanoi: \"me emme ikinä toisistamme\neriä,\" vastasi Punaruusu: \"emme milloinkaan koko elin-aikanamme,\" ja\näiti tähän lisäsi: \"mitä toisella on, sen hän toiselle jakakoon.\" Usein\nlapset yksinänsä metsiä juoksentelivat, noukkien punaisia marjoja,\nmutta eipä mikään eläin heille vähintäkään pahaa tehnyt, vaan net\nystävällisesti heitä lähestyivät: jänis pieni kaalin-lehtiä söi heidän\nkäsistänsä, metsäkauris laitumella kävi heidän vieressänsä, hirvi\niloisesti juoksi heidän ohitsensa, linnut oksille jäivät istumaan ja\nvisertelivät viserryksiänsä. Heitä ei mikään tapaturma kohdannut; jos\nmetsähän olivat myöhästyneet ja yö heidät yllätti, he toistensa viereen\nlaskivat sammalille maata sekä nukkuivat siinä, kunnes aamu koitti, ja\näiti tämän myös tiesi eikä ollenkaan ollut heidän tähtensä levottomana.\nKerta, kun he yön oltuaan metsässä heräsivät päivän koittaissa, näkivät\nihanan, kiiltäviin valkoisiin vaatteihin puetun lapsen istuvan heidän\nvuoteensa ääressä. Tämä nousi katsahtaen heihin aivan ystävällisesti\nja meni mitään puhumata pois metsään. Ja kun tytöt taaksensa\nvilkasivat, huomasivat maanneensa tavattoman syvänteen ääressä, jonne\nvälttämättömästi olisivat pudonneet, jos pimeässä olisivat astuneet\nvielä muutamia askeleita edemmäksi. Mutta äiti heille sanoi, että tuo\nvallan varmaankin oli se enkeli, joka suojelee kilttejä lapsia.\n\nLumikukka ja Punaruusu pitivät äitinsä tuvan niin puhtaassa siivossa,\nettä oikein huviksensa sitä katseli. Kesäisin Punaruusu talon-askareet\ntoimitti ja asetti joka aamu, ennen-kuin äiti heräsi, hänen vuoteensa\nviereen kauniin kukka-tertun, jossa oli jokaisesta pensahasta ruusu.\nTalvisin Lumikukka valkean sytytti palamaan ja ripusti palokeksihin\nkattilan, ja kattila messinkinen oli, mutta kiilsi kuten kulta, sillä\nniin välkkyvän kirkkahaksi se oli hierretty. Illoin kun lumi-höytäleitä\nlenteli, sanoi äiti: \"pane, Lumikukkaseni, ovi salpahan,\" ja sitten\nmenivät takan äärehen istumaan, äiti silmä-lasit asetti nenälleen sekä\nrupesi isosta kirjasta lukemaan ääneensä, ja molemmat tytöt kuullellen\nistuivat kehräämässä; laattialla heidän jalkainsa juuressa makasi pikku\nkaritsa, ja heidän takanansa kykytti vartaalla valkoinen kyyhkynen, pää\npieni siiven alle kätkettynä.\n\nEräänä iltana heidän näin sulo-suosiossa yhdessä istuessaan joku ovea\nkoputti ikään-kuin sisälle päästäksensä. Äiti sanoi: \"mene pian,\nPunaruusu, avaamaan, siellä ehkä on majaa kaipaava matkustaja.\"\nPunaruusu menikin ja lykkäsi salvan pois edestä, ajatellen tuolla\nolevan jonkun mies-raukan, mutta eipä semmoista siinä ollutkaan, vaan\noven suusta pisti karhu paksun, mustan päänsä. Punaruusu kovasti\nkirkahtaen hypähti taakse-päin; pikku karitsa määkymään, kyyhkynen\nlentää pyrähtämään, ja Lumikukka piiloon pujahti äitinsä vuoteen ta'an.\nMutta karhu puhumaan rupesi ja sanoi: \"älkää pelätkö, minä en teille\nmitään pahaa tee, olen vilusta puoli-kuoluksissa ja tahtoisin vain\nhiukan lämmitellä teidän tuvassanne.\" \"Karhu parka!\" vastasi äiti,\n\"pane maata tuonne pesän etehen mutta varo vain, ett'ei valkea polta\nturkkiasi.\" Sitten huusi hän: \"Lumikukka! Punaruusu! Tulkaa tänne,\nlapset! karhu ei teille tee mitään pahaa, hyvänsuopa se ompi.\" Tytöt\nnyt molemmin hiipivät piilostansa, ja vähitellen myöskin karitsa ja\nkyyhkynen lähenivät eivätkä enään ollenkaan pelänneet. Karhu sanoi:\n\"lapsi kullat, rapsikaa hiukan pois lumi turkistani,\" ja nämät luudan\nottivat sekä huiskivat karhun puhtaaksi lumesta; mutta se valkean\nedessä ojenteli, murahdellen mieli-hyvästä. Eikä aikaakaan jopa lapset\nkömpelöön vierahasensa aivan tutustuivat ja rupesivat vallattomiksi,\nrepivät käsin tuota turkista, panivat jalkansa sen selkähän ja\nkierittelivät sitä sinne tänne, taikka ottivat pähkinä-puisen vitsan\nja hosuivat sitä sillä ja karhun muristessa he vain nauroivat. Mutta\ntämä hyvillä mielin tätä suvaitsi; ainoastaan kun sitä liian kovasti\nkiusasivat, se huudahti: \"säästäkää edes henkeni, lapset:\n\n    \"Lumikukka, Punaruusu.\n    tapattehan kosianne!\"\n\nKun sitten tuli levon-aika ja muut makuulle menivät, sanoi äiti\nkarhulle: \"sinun kyllä sopii jäädä tuonne takan eteen makaamaan, niin\nolet pakkaselta ja raju-ilmalta suojassa.\" Kohta kun päivä koittamista\nteki, lapset päästivät karhun ulos, ja se hankea pitkin tassutteli\nmetsähän. Tästä lähin se joka ilta palasi samahan aikaan, meni takan\neteen maata ja salli lasten kanssansa leikkiä laskea, miten heitä vain\nhalutti; ja nämät karhuun niin tottuivat, ett'eivät ennen panneet ovea\nsalpaan, kuin tuo heidän musta toverinsa oli tupaan saapunut.\n\nKun kevään tultua ulkona kaikki viheriöitsi, sanoi karhu eräänä aamuna\nLumikukalle: \"minun nyt täytyy lähteä pois enkä luultavasti tule koko\npitkään kesään tänne palaamaan.\" \"Mihinkä siis ai'ot, karhu kulta?\"\nkysyi Lumikukka. \"Minun täytyy metsään mennä vartioitsemaan aarteitani\nkääpiö ilkiöiltä; talvella, jolloin maa on kovassa roudassa, täytyy\nnoitten toki pysyä tuolla alhaalla eivätkä kykene sieltä pääsemään,\nmutta nyt, kun on aurinko maan sulattanut ja lämmittänyt, net\npiilostansa tunkeuvat esille, nousevat maan pinnalle, nuuskielevat\nkaikkialla sekä varastelevat; ja mitä kerran ovat kynsiinsä saaneet\nja vieneet luoliinsa, se ei sieltä namin lähde näkyviin.\" Lumikukka\nystävänsä lähdöstä aivan suruissansa avasi oven, ja kun karhu ulos\nkiiruhti, sen turkki kääkkään tarttui sekä repesi hieman, ja olipa\nLumikukasta, ikään-kuin olisi hän huomannut kultaa tuolta kimaltelevan,\nvaan eipä hän sitä varmaan nähnyt. Mutta karhu kiiruusti riensi\ntiehensä ja katosi piankin puitten välihin.\n\nJonkun ajan kuluttua äiti lähetti lapset noutamaan risuja metsästä.\nHe siellä huomasivat ison, maahan kaadetun puun, jota pitkin juoksi\nedes takaisin ruohon välissä jotakin, mutta eivät saaneet selitetyksi,\nmitä tuo oli. Lähemmäksi tultuaan näkivät siinä kääpiön, jonka oli\nkasvot vanhan-näköiset, kuihtuneet ja parta kyynärän pituinen,\nlumi-valkoinen. Parran pää oli puun-rakohon likistynyt, ja tuo\npikkarainen siellä juoksi kahtia-päin, ikään-kuin nuorasta kiinni oleva\nkoira, käsittämätä, mikä neuvoksi. Punaisilla tulisilla silmillään\nse tyttöjä mulkoili huutaen: \"mitä siinä töllöttelette! ettekö\nymmärrä tulla tänne minua auttamaan?\" \"Mitenkä, mies pieni, olette\ntuonne joutuneet?\" kysyi Punaruusu. \"Sinä tyhmä, utelias töllerö!\"\nvastasi kääpiö, \"pölkyn minä ai'oin halaista, saadakseni pieniä puita\nkyökkiä varten; paksut pahkurat piankin pilalle polttavat sen pienen\nruoka-rahtusen, mitä meikäläinen ateriaksensa tarvitsee, sillä hän ei\nposkeensa kierrä niin tavattomia, kuin te, senkin raa'at ja ahnaat\nryökäleet. Olin jo onnellisesti puuhun hakannut vaajan ja kaikki oli\nmieleni mukaan menestymäisillään, mutta vaaja riivattu oli liiaksi\nliukas sekä luikahti tuota hätää paikaltaan, joten puun puoliskot\nniin äkkiä kopahtivat kokoon, ett'en enään ehtinyt tempasemaan pois\nraosta kaunista, valkoista partaani; siinä se nyt istuu kiinni enkä\npääse tästä mihinkään. Kas tuossa nauravat nuot tyhmät, imartelevaiset\nmaito-naamat! hyi miten olette ilkeitä!\" Lapset kyllä parastansa\npanivat, mutta eivätpä kyenneet saamaan partaa irralle, se liian\npiukasti istui pintehessä. \"Minä juoksen hakemaan väkeä apuhun,\" sanoi\nPunaruusu. \"Voi sinuas, sinä mieletön pöllö-pää!\" ärjäsi kääpiö, \"kuka\nmaar tänne tahtoisi väkeä lisään, teitä jo on kaksi liikenemähän; eikö\nparempaa mitään teidän päähänne pöllähdä?\" \"Malttakaa vain mieltänne\nvähäsen,\" sanoi Lumikukka, \"kyllä minä jo neuvon tiedän,\" sekä otti\ntaskustansa sakset ja leikkasi parran pään poikki. Heti vapaaksi\npäästyään kääpiö rupesi hakemaan säkkiänsä, joka oli puun juuriin\nkätkettynä sekä täynnänsä kultaa, ja veti piilosta sen, mutisten\nitseksensä: \"hävytöntä joukkoa! kehtasivat leikata uhkean partani\npoikki! hiisi teidät periköön!\" Sitten se säkin paiskasi selkäänsä ja\nmeni menojansa, lapsihin edes katsahtamattakkaan.\n\nJonkusenkin ajan kuluttua Lumikukka ja Punaruusu ongelle läksivät.\nRannan lähelle tultuansa huomasivat jotakin ison heinä-sirkan muotoista\nhypähtävän vettä kohden ikään-kuin sinne syöksyäksensä. Lapset\nlikemmäksi juoksivat ja tunsivat kohta kääpiön. \"Mihinkä nyt olette\nmenossa?\" kysyi Punaruusu, \"ettehän kuitenkaan aikone vetehen hypätä!\"\n\"En maar minä ole semmoinen hassu,\" huusi kääpiö, \"etkö näe? tuo\nkala ilkiö tahtoo minun tuonne vetää!\" Pikku mies oli siinä istunut\nonkimassa ja kovaksi onneksi tuuli ongen-siimaan takerruttanut hänen\npartansa; kun sitten vähän hetken päästä iso kala koukkuun tarttui,\neipä tuo heikko raukka jaksanutkaan sitä vedestä temmata: kala jäi\nvoitolle ja veti kääpiöä puoleensa. Tämä kyllä joka kortehen ja\nkahilaan kaappasi, mutta paljoko tuosta apua? hänen täytyi totella\nkalan jokaista liikuntoa, ja joka silmän-räpäys oli hän vetehen ihan\nsyöksymäisillään. Tytöt sinne oikein parahiksi sattuivat, sieppasivat\nmiehestä kiinni ja koettivat partaa siimasta irti, mutta turhaan, net\nliian lujasti olivat toisiinsa takertuneet. Eihän muusta apua, täytyipä\nottaa esille sakset ja leikata parta poikki; siinä sitä meni vähäinen\nosa hukkaan. Tämän huomattuansa kääpiö kirkasi tytölle: \"ihmis-tapojako\ntämä tämmöinen miehen muodon pilaaminen, te senkin konnat! eipä siinä\nkylliksi, että päästä olette partani ennen typistäneet, nyt te siitä\nparahimman puolen vielä leikkasitte; tuskin enään kehtaan astua\nmeikäläisten nähtäviinkään. Soisimpa teitä niin juoksemaan, että pohjat\nkengistänne lähtisivät!\" Sitten hän kahilistosta otti helmi-säkin,\nrupesi, sanaakaan enää sanomata, sitä perässänsä laahaamaan ja katosi\nkiven ta'an.\n\nTapahtuipa sittemmin piankin, että äiti kaupunkiin lähetti molemmat\ntytöt ostamaan lankaa, neuloja, nuoraa ja rihmaa. Heidän matkansa\nkävi pitkin aavaa kanervikkoa, jossa siellä täällä makasi hajallansa\ntavattomia kallion-lohkareita; silloin näkivät ilmassa liihottelevan\nison linnun, joka verkalleen siinä laukoili yhä alemmaksi maata kohden,\nkunnes viimein laskeusi ihan heidän lähellensä kallion juureen.\nKohta sitten kuulivat kimakan hätä-huudon. He tuonne juoksivat ja\nnäkivät kauhuksensa, että kotka oli kääpiöön, tuohon heidän vanhaan\ntuttavaansa, iskenyt ja nyt koetti korjata hänet mukaansa. Nuot\nhellä-mieliset lapset kohta karkasivat pikku mieheen kiinni ja\nkiskoivat siinä niin kau'an, kunnes kotka vihdoin saaliinsa hellitti\nkynsistään. Pahimmasta pelästyksestä vähän toinnuttuansa kääpiö\nkimeällä äänellänsä kiljasi: \"olisi maar teidän sopinut varovammin\npidellä minua! olette, kuin olettekin, minun hienoa takkiani repineet\nniin pahan-päiväisesti, että se ylt'yleensä on läpiä täynnä ja ihan\nrepaleina, te kömpelöt ja senkin saamattomat roistojen roistot!\"\nSitten hän käteensä kaappasi säkin, joka oli mätätty kalliita kiviä\ntäpö täyteen, ja pujahti taas kallion alle luolahansa. Tytöt hänen\nkiittämättömyyteensä kyllä jo olivat tottuneet, jatkoivat matkaansa ja\ntoimittivat kaupungissa asiansa. Kun paluu-matkallansa taas astuivat\ntuota kanerva-kangasta, huomasivat äkki-arvaamata kääpiön, joka\npuhtaalle paikalle oli kalliit kivensä levitellyt, luullen vallan\nvarmaksi, ett'ei näin myöhäiseen tätä tietä enään kulkisi kukaan.\nIlta-aurinko loisteensa laski noille kiiltäville kiville, ja net\nniin kirkkaasti kimallellen moni-kirjavina välkkyivät, että tytöt\npysähtyivät niitä katselemaan. \"Mitä siinä töllötätte suu kolmantena\nsilmänä!\" huusi kääpiö, ja hänen tuhan-karvaiset kasvonsa kiukusta\nmuuttuivat tuli-punaisiksi. Tuo vieläkin aikoi laskea haukkumisiansa,\nmutta kuuluipa metsästä kova murina ja musta karhu tuli sieltä\njuosten. Kovasti säikähtäen kääpiö pystyhyn hypähti, vaan eipä enään\nennättänytkään piilo-paikkaansa, sillä karhu jo oli ihan vieressä.\nSilloin hän tuskissansa huudahti rukoillen: \"armollinen Herra Karhu\nkulta! säästäkää henkeni! minä teille annan kaikki aarteheni, katsokaa!\nkaikki nuot ihanat kallihit kivet, joita tuossa on leveältä. Suokaa\nminun jäädä henkihin! paljonko minusta, pienestä mies parasta luulette\nkostuvanne? eihän tämmöisestä teille suu-palaksikaan; kaapatkaa nuot\nmolemmat tyttö ilkiöt, net teille olisivat oikeita herkku-paloja,\nrasvaisia kuin nuoret pelto-pyyt, syökää heidät minun verostani!\"\nNäistä lörpötyksistä piittaamata karhu käpälällään kerran lyödä\nnäpäytti kääpiö häijykästä, eikä tuo ikinä enään edes liikahtamaan\nkyennyt.\n\nTytöt olivat pakohon pyrkineet, mutta karhu heitä huusi sanoen:\n\"Lumikukka! Punaruusu! älkää pelätkö! odottakaa! minä teidän seuraanne\ntulen.\" Silloin he äänen tunsivat sekä pysähtyivät, ja kun karhu\ntyttöjen tykö ennätti, läksi äkkiä siitä karhun-nahka, ja heidän\nvieressänsä nyt seisoi ihan kultaisissa vaatteissa nuorukainen pulskea,\n\"Minä olen kuninkaan-poika,\" lausui hän, \"ja tuo ilkeä kääpiö,\njoka minulta aarteeni varasti, oli minun noitunut karhuksi, metsiä\nkiertelemään, mutta hänen kuolemansa minut päästi noiduksista. Nyt on\nhän jo perinyt ansaitun palkkansa.\"\n\nLumikukasta sittemmin tuli hänelle puoliso ja hänen veljensä nai\nPunaruusun, ja he keskenänsä jakoivat net suuret aarteet, jotka kääpiö\noli luolaansa haalinut. Vanha äiti vielä monta vuotta eli rauhassa ja\nonnellisena lastensa luona. Mutta nuot molemmat ruusu-pensaat oli hän\nottanut mukaansa, ja net hänen kamarinsa akkunan edustalla kasvoivat,\nkantaen joka vuosi mitä ihanimpia ruusuja, valkoisia ja punaisia.\n\n\n\n\n45.\n\nNeljästä keinokkaasta veljeksestä.\n\n\nOli muinoin köyhä mies ja hänellä neljä poikaa; kun näistä\nmiehen-alkuja oli kasvanut, sanoi heille isä: \"rakkaat lapseni! teidän\nnyt täytyy täältä kotoa ulos mailmalle, minulla ei ole mitään, jota\nteille saattaisin antaa; lähtekää siis vieraille maille onnenne hakuhun\nja oppikaa joku ammatti, millä kykenette teitänne elättämään.\" Nyt\ntarttui nuot neljä veljestä matka-sauvaan, jättivät isänsä hyvästi\nja läksivät pois koti-kylästään. Kappaleen matkaa sitten astuttuansa\ntulivat ristiykselle, josta tie kävi neljälle eri haaralle. Silloin\nsanoi vanhin veli: \"täällä meidän tulee toisistamme eritä, mutta\nyhtykäämme taas tähän paikkaan, kun on tästä päivästä neljä vuotta\numpehen kulunut, ja sillä välin meistä kukin onneansa pyytäköön.\"\n\nNyt jokainen eri tietänsä meni, ja vanhimmalle tuli vastaan mies, joka\nkysyi, minne matkustaja aikoi ja missä toimissa hän liikkui. \"Minä\njotakin ammattia tahtoisin oppia,\" vastasi tämä. Silloin sanoi mies:\n\"tule minun kumppanikseni ja rupee varkaaksi.\" \"En maaren,\" pani poika\nvastaukseksi, \"eipä tuota tähän aikaan enää pidetä minään kunniallisena\nammattina, ja lorun lopuksi ehkä vielä joutuu kellon-kielen virkaa\ntoimittamaan.\" \"Mitä turhia,\" väitti mies, \"hirsi-puuta ei sinun\ntarvitse pelätä; minä vain tahtoisin sinua opettaa ottamaan, mitä ei\nmuutoin ole kenenkään ihmisen saatavissa, sekä siinä niin viisaasti\nmenettelemään, ettei viejästä iki-päivinä kukaan kykene saamaan edes\nvihiäkään.\" Silloin poika tuohon suostui ja meni miehen seuraan\nsekä oppi niin perin näppäräksi varkaaksi, että kyllä sai puoleensa\nkorjatuksi, mitä ikinä vain tahtoi. Toinen veli samoin kohtasi\nmiehen, joka häneltä kysyi, mitä hän läksi oppimaan. \"Empä tarkoin\nvielä tiedä itsekään,\" vastasi tämä. \"Noh tule minun luokseni ja opi\ntähti-tietäjäksi, sitä parempaa virkaa ei löydy, sillä tietäjältä ei\nmitään pysy salassa.\" Tuo pojalle mieleen, ja hänestä niin taitava\ntähti-tietäjä paisui, että, kun hän oppi-ajan loputtua päätti lähteä\ntalosta, opettaja hänelle antoi kiikarin, sanoen: \"tämä on pitkä-silmä\nsemmoinen, että sen avulla voit nähdä, mitä ikinänsä tapahtuu maan\npäällä, jopa taivaassakin, eikä mitään saata sinulta jäädä salatuksi.\"\nKolmannen veljen otti eräs metsästäjä luoksensa sekä opetti hänelle\nniin tarkoin kaikki, mitä metsästykseen kuuluu, että hänestä tuli\noikein täysi-oppinen metsästäjä. Hyvästi-jättäissään opettaja hänelle\nlahjoitti pyssyn ja sanoi: \"tämä ei petä; mitä tällä tähtäät, siihen\nluotis varmaankin sattuu.\" Nuorin veli myöskin tapasi miehen, joka\nhäntä rupesi puhuttelemaan kysyen, missä asioissa hän kuljeskeli. \"Eikö\nsinua haluttaisi ruveta räätäliksi?\" \"Tiesi tuota,\" tokasi poika, \"eipä\ntuommoinen alin-omainen aamusta iltaan kestävä kyyryssä-istuminen eikä\nneulan ja prässi-raudan ainainen käytteleminen ole aivan mieleeni.\"\n\"Mitäs joutavia!\" vastasi mies, \"sinä puhut, kuten ymmärrät; minun\ntykönäni pääset oppimaan ihan toisellaista räätälin-työtä, joka on\nmukavaa ja siistiä, jopa oikein kunniallista.\" Silloin pojan rupesi\ntekemään mieli, ja hän tuota miestä seurasi kotihin sekä oppi juurta\njaksain kaikki hänen temppunsa. Kun sitten tuli jää-hyväisten aika,\nmestari pojalle neulan antoi lausuen: \"tällä saatat yhtehen neuloa,\nmitä hyvänsä vain tahdot, olkoon se niin rauskeata, kuten muna, taikka\nniin kovaa, kuin teräs; ja neulottu niin on yhdeksi liittyvä, ettei\nsiinä enään saa sauman jälkeäkään huomatuksi.\"\n\nKun oli kulunut nuot neljä vuotta, saapui yht'aikaa tien-ristiykselle\nnämät neljä veljestä, ja siinä toisiansa syleilivät ja suutelivat\nsekä läksivät sitten kotia isänsä tykö. \"Noh tämä vasta iloa!\"\nlausui ukko aivan mieli-hyvillänsä, \"tuuliko teidät on taas tuonut\ntänne minun luokseni?\" Pojat kertoivat, miten heidän oli käynyt ja\nkukin opittavansa oppinut. He nyt ihan huoneen edustalla istuivat\nison puun suojassa, ja isä silloin virkkoi: \"minä heti teitä vähäsen\nkoettelen nähdäkseni, mitä osaatte.\" Sitten hän ylös-päin katsahti\nsanoen toiselle pojallensa: \"tuolla ylhäällä puun latvassa on kahden\noksan välissä peipposen-pesä; sano minulle, montako siinä on munaa.\"\nTähti-tietäjä otti kiikarinsa, kurkisteli tuonne ylös ja vastasi:\n\"viisi niitä on.\" Isä sitten sanoi vanhimmalle: \"tuo sinä munat tänne,\nmutta älä millään muotoa häiritse lintua, joka siinä istuu hautomassa.\"\nTuo varas näppärä kiipesi puuhun, nappasi linnun alta, joka mitään\nhuomaamata siinä kökötti, nuot viisi munaa sekä toi net alas isälle.\nTämä munat otti, laski pöydän joka kulmahan yhden sekä keski-pöydälle\nviidennen ja sanoi metsästäjälle: \"ammu nyt yhdellä laukauksella kaikki\nviisi keskeltä halki.\" Metsästäjä pyssyllään tähtäsi sekä ampui,\nkuin ampuikin, isän käskyn mukahan nuot munat kaikki ihan ainoalla\nlaukauksella, hänellä varmaankin oli sitä lajia ruutia, joka yht'aikaa\nviepi joka taholle. \"Nyt on sinun vuoros,\" sanoi isä neljännelle\npojallensa, \"neulo sinä taas eheiksi munat ja myöskin pienet, niissä\nolevat linnun-sikiöt, mutta toki niin varovasti, ett'ei noille jää\nampumasta vähintäkään haittaa.\" Räätäli neulansa otti ja neuloi, kuten\nisä oli vaatinut. Kun hän tehtävänsä oli tehnyt, täytyi varkaan taas\nviedä munat ylös puuhun tuonne pesään, ja tämä net sinne pisti niin\nnäppärästi, ettei lintu tuota ollenkaan huomannut. Peipponen vain\nhautomistansa hautoeli, ja muutaman päivän päästä poikaset munista\npujahtivat, ja olipa niitten kaulassa pieni punainen piiru ihan sillä\nkohtaa, mistä räätäli oli net kokoon ommellut.\n\n\"Aivan oivallista!\" sanoi isä pojillensa, \"minun teitä täytyy koko\nmestareiksi kehua! te hyvin olette käyttäneet aikanne ja kelpo\nkonsteja oppineet; minä en saata sanoa, kenenkä teistä päättäisin\netevimmäksi. Vasta silloin käypi tuosta selvän saaminen, kuin joskus\noikein toden takaa pääsette kykyänne koettamaan.\" Eikä aikaakaan,\njopa syntyi valtakunnassa kova kohina, sillä kuninkaalta oli\nlohi-käärme ryöstänyt hänen tyttärensä. Kuningas siitä oli yöt päivät\nhuolissansa sekä julkaisi julistuksen semmoisen, että, kuka vain saisi\nprinsessan pelastetuksi, hän tuon puolisoksi pääsisi. Arveli silloin\nnuot neljä veljestä keskenänsä: \"tämähän meille sopiva tilaisuus\nnäyttämään, mihin kelpaamme!\" ja he yhdessä läksivät kuninkaan-tytärtä\npelastamaan. \"Missä prinsessa lienee, sen kohta saanen selville,\"\nsanoi tähti-tietäjä ja katsahti kiikarillansa ympärilleen sekä\nlausui tämän tehtyänsä: \"jopa hänen jo näen! hän tuolla kaukana\nistuu kalliolla meren-luodossa, mutta vieressä venyy lohi-käärme\nhäntä vartioitsemassa.\" Sitten hän kuninkaan puheille meni, pyysi\nlaivan itsellensä ja veljilleen sekä läksi heidän kanssansa mertä\npurjehtimaan, kunnes tuonne luotoon tulivat. Kuninkaan-tytär siinä\nistui, mutta hänen sylissään makasi lohi-käärme nukkumassa. Metsästäjä\nsanoi: \"minä en arvaa ampua, sillä tappaisimpa laukauksellani myöskin\ntuon ihanan neitosen.\" \"Noh ehkähän minä onneani koettaisin,\"\nvirkahti varas, hiipi sinne ja vei lohi-käärmeen alta tytön, mutta\nniin hiljaa ja sukkelasti, että peto ei huomannut mitään, vaan jäi\nkuorsaamistansa yhä kuorsailemaan. Aivan iloissansa veljekset nyt\nkiiruusti kuninkaan-tyttären kantoivat laivahan ja läksivät aavan\nmeren aaltoja laskettelemaan, mutta lohi-käärme, joka herättyänsä ei\nenään löytänytkään prinsessaa, lensi raivoissaan heidän peräänsä, ja\nläheni ilmassa, puuskuen vihasta. Kun se jo ihan laivan päällitse\nliihoitteli ja juuri oli alas laskeumaisillaan, silloin metsästäjä\ntähtäsi pyssyllänsä ja osasi petoa aivan sisimpään sydämmeen.\nHengetönnä lohi-käärme kannelle kopahti mutta se niin tavattoman iso\noli, että pudotessansa särki murskaksi koko laivan. Laivassa-oliain\nkuitenkin onnistui kaapata kiinni pariin lautaan, ja he nyt aavalla\nmerellä ajelehtivat sinne tänne. Silloin taas oli hätä kovakin, mutta\nräätäli kyllä neuvon tiesi; hän ihmeellisen neulansa otti, neuloi\nmuutamalla pitkällä pistämällä laudat tuota pikaa yhtehen, istui tuonne\nlautallensa, sousi oikealle ja vasemmalle sekä kokosi laivan kaikki\nkappaleet. Sitten hän nuot myöskin ompeli yhteen niin taitavasti, että\npiankin laiva jälleen oli täydessä kunnossa, ja he sitten onnellisesti\nsaapuivat kotia.\n\nKun kuningas taas näki tyttärensä, syntyi linnassa oikein iso ilo.\nHän sanoi noille neljälle veljekselle: \"yhden teistä tulee saada\ntyttäreni puolisoksensa; mutta kenenkä? -- sen heitän teidän omaksi\npäätettäväksenne.\" Silloin heidän keskenänsä nousi kova riita.\nTähti-tietäjä sanoi: \"jollen minä olisi kuninkaan-tytärtä nähnyt,\nolisivat teidän temppunne kaikki olleet turhia; sempä tähden hän on\nminun.\" Varas väitti: \"mitä tuosta näkemisestä olisi apua ollut, ellen\nminä olisi tyttöä siepannut lohi-käärmeen alta; siksi hän minun ompi.\"\nMetsästäjä puolestansa vakuutti: \"sekä teidät että kuninkaan-tyttären\nolisi tuo hirviö aivan rääpäleiksi repinyt, jollei luotini olisi\nilkiöön sattunut; sen tähden tyttö on minun.\" Ja räätäli taas sanoi:\n\"jollen minä taidollani olisi taas laittanut laivaa entisellensä,\nolisitte te kaikki surkeasti hukkuneet; siitä syystä prinsessa\non minun.\" Kuningas silloin lausui tämmöisen tuomion: \"teillä on\nkullakin yhden-vertainen oikeus, mutta koska ei neito jokaiselle riitä\npuolisoksi, ei tule teistä yksikään häntä saamaan, mutta minä tahdon\nkullekkin antaa palkaksi puolen kuningaskunnan.\" Tällainen ratkaisu\naivan oli veljeksille mieleen, ja he sanoivat: \"tämähän toki on paljon\nparempi, kuin että olisimme riitaantuneet keskenämme.\" He sitten\njokainen saivat puolen kuningaskuntansa ja elivät isänsä kanssa oikein\nonnellisina aina niin kauan, kuin heidän oli sallittu elää,\n\n\n\n\n46.\n\nYksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä.\n\n\nOlipa kerran vaimo, jolla oli kolme tytärtä. Vanhinta nimitettiin\nYksisilmäksi, koska hänellä oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa,\ntoista Kaksisilmäksi, sillä hänellä oli kaksi silmää, ihan kuten\nmuillakin ihmisillä, ja nuorinta Kolmisilmäksi sen vuoksi, että hänellä\noli kolme silmää, niistä kolmas otsassa, kuten vanhimmankin sisaren.\nMutta Kaksisilmää ei kärsinyt hänen äitinsä eikä hänen sisarensa, koska\ntuo oli yhden-näköinen, kuin muutkin ihmiset. He hänelle ärjäisivät:\n\"sinä kaksisilmäinen et ole muita, tavallisia ihmisiä parempi, sinä et\nmeidän joukkoomme kuulu.\" He lykkäsivät ja tuuppivat häntä, antoivat\nhänelle huonoja vaatteita sekä syötäväksi ainoastaan mitä oli heiltä\nruo'an loppuja jäänyt, ja tekivät hänelle kaikenmoista pahaa.\n\nEräänä päivänä Kaksisilmän täytyi aivan nälkäisenä mennä vuohta\npaimentamaan, sillä, sisaret olivat hänelle antaneet kovin vähän\nruokaa. Tyttö istahti vainion pyörtänölle ja rupesi itkemään sekä itki\nsiinä niin viljavat kyyneleet, että kaksi pientä puroa tulvasi hänen\nsilmistään, ja kun hän sitten suruissansa katsahti ylös-päin, havaitsi\nhän vieressään erään naisen, joka kysyi: \"Kaksisilmä, mitäs itket?\"\nKaksisilmä vastasi: \"onhan minulla itkemisen syytä! sillä koska minulla\non kaksi silmää, kuten muillakin ihmisillä, vihaavat minua sekä äitini\nettä sisareni, tuuppivat minua nurkasta toiseen sekä antavat minulle\nhuonoja vaatteita ja syötäväksi ainoastansa ruo'an jäännöksiä vähäsen.\nTänään he niin peräti hiukan antoivat, että nyt vieläkin olen kovin\nnälissäni.\" Silloin sanoi tuo viisas vaimo: \"Kaksisilmä, pyhi silmistäs\nkyyneleet! minä sinulle neuvon annan. Sinun ei enään tarvitse nälkää\nkärsiä. Sano vain vuohellesi:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    kata pöytäni!\"\n\n\"kohta näet edessäsi kauniisti katetun pöydän, jossa on ruokaa,\nminkä-lajista vain mielesi tekee, ja niin paljon, kuin ikinä haluat.\nKun olet tarpeeksi syönyt etkä enään pöytää tarvitse, sano vain:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    korjaa pöytäni!\"\n\n\"niin se heti katoaa näkyvistäsi.\" Näin puhuttuaan viisas vaimo läksi\nmatkoihinsa. Mutta Kaksisilmä ajatteli: \"täytyypä kohta koettaa; onko\ntuossa akan puheessa perää, sillä minun on kovin nälkä.\" Ja nytpä hän\nkoetteeksi sanoi:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    kata pöytäni!\"\n\nTuskin hän tuon oli saanut sanotuksi, kun jo näki edessänsä vähäisen\npöydän katettuna valkoisella liina-vaatteella, jonka päälle sitten oli\nasetettu taltrikki, veitsi ja kahveli, hopealusikka sekä monellaisia\nherkullisia ruokia, jotka vielä olivat varsin lämpimät, juuri kuin\nvastikään kyökistä tuodut. Nyt Kaksisilmä luki niin lyhyen rukouksen,\nkuin suinkin muisti: \"Jumala siunaa ruokani! Aamen!\" ja istui ruo'alle\nsekä söi oikein halukkaasti. Ravituksi tultuansa sanoi hän, kuten tuo\nviisas vaimo oli opettanut:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    korjaa pöytäni!\"\n\nJa heti katosi pöytä kapineinensa. \"Noh, tämähän hupaista\ntalous-tointa!\" ajatteli Kaksisilmä ja oli varsin hyvillään.\n\nIllalla vuohensa kanssa kotia palattuaan havaitsi hän kivi-astiassa\nvähän ruo'an tähteitä, joita sisaret olivat häntä varten tuonne\nheittänehet, mutta eipä hän niitä maistanutkaan. Seuraavana päivänä\nmeni hän taas vuohinensa ulos sekä jätti koskemata net muruset, mitä\nhänelle tarjottiin. Ensimmäisellä ja toisella kerralla eivät sisaret\ntuosta mitään piitanneet, mutta kun tämä oli tapahtunut useampia\nkertoja, jopa jo heräsi heissä huomio ja he sanoivat; \"mikähän\nKaksisilmää vaivannee? hänen ruokansa on aina koskemata, ja ennen hän\nkyllä söi kaikki, mitä hänelle annettiin; hän varmaankin nyt muualta\nsaapi ruokaa.\" Nähdäksensä, mitenkä tuon asian laita oikeastaan\noli, päätti Yksisilmä mennä mukahan, kun Kaksisilmä ajoi laitumelle\nvuohensa, ja tarkasti ottaa vaaria, mitä sisar askaroitsi sekä toisiko\njoku hänelle ruokaa.\n\nKun nyt Kaksisilmä taas hankki lähteäksensä, meni Yksisilmä hänen\nluoksensa sanoen: \"minä kanssas tulen, nähdäkseni, kaitsetko sinä\nuskollisesti vuohta ja ajatko sen ruohoseen paikkaan.\" Mutta Kaksisilmä\nheti havaitsi Yksisilmän tuumat ja ajoi vuohensa pitkään ruohostoon\nsanoen: \"tule, Yksisilmä! istutaampa tänne; minä tahdon sinulle laulaa\nvähäisen!\" Yksisilmä halusta istui, sillä päivän helteessä pitkän\nmatkan kuljettuansa oli hän kovin väsyksiin tullut, ja Kaksisilmä\nlauloi:\n\n    \"Yksisilmä, valvotko?\n    Yksisilmä, nukutko?\"\n\nSilloin Yksisilmä ainoan silmänsä ummisti ja nukkui. Kun nyt Kaksisilmä\nnäki sisarensa makaavan niin sikeässä unessa, ettei tuo saattanut\nmitään havaita, sanoi hän:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    kata pöytäni!\"\n\nJa istui pöydän äärehen sekä söi ja joi, kunnes tuli ravituksi. Sitten\nhän taas huusi:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    korjaa pöytäni!\"\n\nJa heti kaikki katosi. Kaksisilmä sisarensa nyt herätti sanoen: \"sinä\nhuono paimen olet, sillä olisihan vuohen sopinut juosta mihin hyvänsä\nsinun nukkuessasi; tule nyt, jo on aika mennä kotia.\" He sitten\nläksivät molemmat, mutta Kaksisilmä ei nytkään kotona ruokaa maistanut,\neikä Yksisilmä tietänyt äidillensä sanoa syytä, miksikä ei sisar\nsyönyt, vaan sanoipa puolustukseksensa: \"nukuinhan minä tuolla ulkona.\"\n\nSeuraavana päivänä puhui äiti Kolmisilmälle: \"tällä kertaa sinun täytyy\nmennä Kaksisilmän seurahan ja tarkasti katsoa, syökö hän siellä ulkona,\nsekä tuodaanko hänelle ruokaa ja juomaa, sillä toden tottakin hän salaa\nsyönee ja juonee.\"\n\nNyt Kolmisilmä sisarensa luoksi meni sanoen: \"minä kanssas tulen,\nkatsomaan, kaitsetko vuohta huolellisesti ja ajatko ruohoiseen\npaikkaan.\" Mutta huomasipa Kaksisilmä, mitä sisarella oli mielessä, ja\najoi vuohen kau'as pitkään ruohostoon sekä sanoi: \"istutaampa tänne,\nsisarueni, minä laulan sinulle pienen laulun.\" Kolmisilmä joka päivän\nhelteestä ja matkastaan oli väsynyt, heti istumahan, ja Kaksisilmä\nrupesi laulamaan tuota entistä lauluansa, hyräellen:\n\n    \"Kolmisilmä, valvotko?\"\n\nmutta kun hänen nyt olisi tullut laulaa:\n\n    \"Kolmisilmä, nukutko?\"\n\nhän huomaamata laski:\n\n    \"_Kaksisilmä_, nukutko?\"\n\nsekä lauloi edelleen:\n\n    \"Kolmisilmä, valvotko?\n    _Kaksisilmä_ nukutko?\"\n\nSilloin Kolmisilmältä kaksi silmää uneen vaipui, mutta kolmas, joka oli\nmanaamata jäänyt, pysyi valveella. Kolmisilmä kuitenkin senkin ummisti,\npettääksensä sisartansa; mutta hän sillä kuitenkin vilkisteli ja\nsaattoi sentähden varsin hyvin havaita kaikki. Kun nyt Kaksisilmä luuli\nsisarensa olevan unen helmoissa, lausui hän kuten ennenkin:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    kata pöytäni!\"\n\nsöi ja joi niin paljon, kuin jaksoi, sekä käski viemään pöytää taas\npois, sanoen:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    korjaa pöytäni!\"\n\nMutta Kolmisilmä oli nähnyt kaikki tyyni. Sitten Kaksisilmä meni\nsisarensa luoksi ja herätti hänen, sanoen: \"mitä! Kolmisilmä, näytät\nmaar nukuksissa olleelta! Sinäpä oiva paimentaja! Tule nyt, mennäämpä\nkotia.\"\n\nKun olivat kotia tulleet, Kaksisilmä ruoan taas jätti koskemata, ja\nKolmisilmä kertoi äidillensä: \"nyt minä jo tiedän, miksikä tuo ylpeä\npahanen ei mitään syö; laitumelle tultuaan hän vuohelle vain sanoo:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    kata pöytäni!\"\n\nja heti on hänen edessään pöytä, johon on asetettu parhaimpia ruokia,\npaljon parempia kuin mitä meillä on täällä; ja tarpeeksi syötyänsä hän\nlausuu:\n\n    \"Vuohi pieneni,\n    korjaa pöytäni!\"\n\n\"Ja kaikki on taas poissa; minä kaiken näin varsin hyvin. Kaksi silmää\nhän minulta unehen lauloi, mutta kolmas, tuo otsani keskellä oleva, jäi\nonnekseni toki hereille.\" Tämän kuultuansa äiti kateellinen ärjäsi:\n\"vai sinä parempaa tahdot, kuin mitä on meillä! Kyllä minä tuommoisen\nhalun piankin sinusta karkoitan!\" Hän otti nyt suuren kyökki-veitsen\nja pisti sillä vuohta sydämmeen niin kovasti, että se kohta kaatui\nkuoliaksi.\n\nKun Kaksisilmä tuon näki, hän kovin murheellisena läksi ulos sekä\nistahti vainion pyörtänölle, katkerasti itkemään. Silloin taas\näkki-arvaamata tuo viisas vaimo seisoi hänen vieressänsä kysyen:\n\"miksikä itket, Kaksisilmä?\" \"Onhan minulla itkemisen syytä,\" vastasi\nKaksisilmä, \"sillä äiti tappoi vuohen, joka, kun sanoin sille, kuten\nopetitte, minulle ruoka-pöydän valmisti joka päivä; nyt minun taas\ntäytyy kärsiä nälkää ja puutosta.\" Virkkoi silloin viisas vaimo:\n\"kuuleppas, Kaksisilmä! minä sinulle hyvän neuvon sanon: pyydä\nsisariltasi tuon tapetun vuohen sisälmykset ja kaiva net syvähän\noven edustalle maahan, niin niistä sinulle onni syntyy.\" Vaimo\nsitten taas katosi, mutta Kaksisilmä meni kotia ja sanoi sisarille:\n\"rakkaat sisareni, antakaa toki jotakin vuohestani minulle, empä\nmuuta pyydäkkään paitsi sisälmykset.\" Tästä nyt sisaret nauramaan\npurskahtivat ja vastasivat: \"kylläpä nuot saat, koska et muuta tahdo.\"\nJa Kaksisilmä otti sisälmykset sekä hautasi net illalla vai-vihkaa tuon\nviisaan akan neuvon mukaan.\n\nSeuraavana aamuna kun äiti ja tyttäret, herättyänsä, yhdessä menivät\nulos, oli oven edustalla ihmeen ihana puu, jossa oli hopeiset lehdet\nja niitten välissä kultaiset hedelmät, kaikki niin uhkeata, ett'ei\nkauniimpaa eikä komeampaa löytyisi maki mailmasta. Mutta mitenkä puu\nyöllä siihen oli tullut, sitä eivät muut tietäneet paitsi Kaksisilmä,\njoka ymmärsi että sen kasvaneen vuohen sisälmyksistä, sillä se seisoi\njuuri samassa paikassa, missä net olivat maahan haudattuna. Äiti nyt\nsanoi Yksisilmälle: \"mene, lapseni, noutamaan puusta meille nuot\nomenat.\" Yksisilmä kiipesi nyt puuhun, mutta juuri kun hän aikoi\nkulta-omenan ottaa, luiskahti oksa hänen käsistään pois; ja näin\ntapahtui joka kerta, kun hän kättään kurkoitti hedelmää ottaaksensa,\neikä hänen siis onnistunut saada yhtäkään omenaa, vaikka millä\ntavalla olisi koettanut. Silloin sanoi äiti: \"Kolmisilmä! kiipeä sinä\npuuhun! sinä kyllä kolmella silmälläs paremmin näet kuin Yksisilmä.\"\nYksisilmä hyppäsi nyt alas, ja Kolmisilmä puuhun kiipesi, mutta\neipä ollut hänelläkään parempaa onnea; kulta-omenat aina väistyivät\nhänen edestänsä. Jopa äiti vihdoin tuli maltittomaksi ja kapusi itse\ntuonne, mutta kävipä hänen samoin kuin tyttärienkin, sillä aina vain\nomenaiset oksat taipuivat pois hänen edestänsä, ja hän tyhjää ilmaa jäi\nkourasemaan. Nyt sanoi Kaksisilmä: \"minäkin kerran menisin koettamaan,\nehkäpä minulla lienee parempi onni.\" Silloin sisaret vastasivat: \"mitä\nsinä, kaksisilmäinen, siellä tekisit?\" Mutta Kaksisilmä meni kuitenkin,\neivätkä nuot kultaiset omenat enään väistyneetkään, vaan net ikään-kuin\nlähenivät hänen käsiänsä kohden, jotenka hän saattoi niitä poimia\nmielin määrin sekä tuoda alas puusta koko vyö-liinallisen. Äiti net\nheti otti ja sen sijasta, että hänen ja sisarien olisi kiitokseksi\ntullut paremmin kohdella Kaksisilmää, he vain olivat kovin kateellisia\nsiitä, että ainoastaan Kaksisilmä oli saattanut kulta-hedelmät poimia,\nsekä kiusasivat häntä vielä pahemmin kuin ennen.\n\nTapahtuipa kerta eräänä päivänä, jolloin kaikki kolme sisarta seisoi\npuun vieressä, että nuori ritari tuli ratsastaen. Silloin sisaret\nhuusivat Kaksisilmälle: \"joudu pian piilohon, ett'ei meidän tarvitse\nsinun tähtes hävetä,\" sekä nostivat vilppaasti tyttö paran päälle puun\njuurella olevan tyhjän tynnyrin ja lykkäsivät sen alle myöskin net\nkulta-omenat, jotka Kaksisilmä oli puusta tuonut. Kun ritari nyt ehti\nlähemmäksi, näkivät hänen olevan kauniin, uljaan miehen. Hän tuota\nihanaa, hopea-lehtistä ja kulta-hedelmistä puuta ihaili sekä sanoi\nsisaruksille: \"kenenkä oma on tämä ihana puu? joka minulle siitä oksan\nantaa, hän minulta pyytäköön mitä ikänänsä tahtonee.\" Silloin Yksisilmä\nja Kolmisilmä vastasivat puun olevan heidän ja että he halustakin\nsiitä hänelle oksan taittaisivat. He myös molemmat parastansa panivat,\nmutta turhaan, sillä oksat ja hedelmät yhä väistyivät pois edestä.\nTätä nähdessään sanoi ritari: \"tuopa kumma, että puu on teidän, eikä\nteillä toki ole valtaa sen vertaa, että edes yhden oksan siitä saisitte\ntaitetuksi.\" He kuitenkin väittivät puun olevan heidän omansa; mutta\nsisarien puhuessa Kaksisilmä tynnyrin alta vieritti kaksi kulta-omenaa\nritarin jalkojen eteen, sillä häntä harmitti, että Yksisilmä ja\nKolmisilmä siinä valehiansa laskivat. Ritari, omenat nähtyänsä,\nkummastui ja kysyi, mistä net siihen tulivat. Yksisilmä ja Kolmisilmä\nvastasivat, että heillä vielä oli sisar, mutta ett'ei tuo kehtaisi\ntulla näkyviin, koska hänellä oli vain kaksi silmää, kuten muilla\ntavallisilla ihmisillä. Ritari sanoi toki tahtovansa häntä nähdä ja\nhuusi: \"tule tänne, Kaksisilmä!\" Silloin Kaksisilmä rohkeasti riensi\ntynnyrin alta näkyviin, ja ritari varsin hämmästyi hänen kauneudestansa\nsekä sanoi: \"sinä Kaksisilmä varmaankin saatat tuosta puusta minulle\noksan taittaa.\" \"Kyllä,\" vastasi Kaksisilmä, \"siihen hyvin kykenen,\nsillä puu on minun,\" ja nyt hän puuhun kiipesi, taittoi varsin\nnäpsästi ja vähällä vaivalla kauniin oksan, jossa oli hopeiset lehdet\nja kultaiset hedelmät, sekä antoi sen ritarille. Tämä silloin sanoi:\n\"mitäs tästä nyt tahdot, Kaksisilmä?\" \"Oi,\" vastasi tyttö, \"minä täällä\nkärsin janoa ja nälkää, surua ja tuskaa aamusta iltaan; jos ottaisitte\nminun mukahanne ja pelastaisitte minua kurjuudestani, tulisimpa oikein\nonnelliseksi.\" Silloin ritari Kaksisilmän nosti ratsunsa selkään ja vei\nhänet muassaan isänsä linnaan. Siellä hän tytölle antoi mitä ihanimpia\nvaatteita, ruokaa ja juomaa yltä kyllin, ja koska ritari sydämmestään\nrakasti Kaksisilmää, meni hän hänen kanssaan vihille ja häitä sitten\nvietettiin suurella ilolla ja riemulla.\n\nKun nyt ritari uhkea oli mennessänsä vienyt Kaksisilmän, sisaret vasta\noikein rupesivat kadehtimaan hänen onneansa. \"Tuo ihmeellinen puu\nmeillä toki vielä on,\" he ajattelivat, \"ja vaikka emme saatakkaan sen\nhedelmiä poimia, pysää toki jokainen varmaankin meille, sen kauneutta\nihailemaan, ja ken tietää, mitä onnen kukkia sitten puhkee meitä\nvarten.\" Mutta seuraavana aamuna puu oli kadonnut ja siis heidän\ntoivonsa mennyt mitättömiin; ja kun Kaksisilmä katsoi kamarinsa\nakkunasta, seisoi se hänen suureksi iloksensa siellä ulkona ja oli siis\nhäntä seurannut.\n\nKaksisilmä kau'an eli onnellisena. Kerran sitten tuli kaksi köyhää\nvaimoa hänen luoksensa linnaan, almua pyytämään. Kaksisilmä, heidän\nkasvoihinsa katsahdettuaan, tunsi heidät kohta molemmiksi sisarikseen,\nYksisilmäksi ja Kolmisilmäksi, jotka olivat joutuneet niin suureen\nkurjuuteen, että heidän oli käyminen ovesta oveen elatustansa\nkerjäämässä. Mutta Kaksisilmä toivotti heitä terve-tulleiksi, otti\nheidät huostaansa sekä teki heille hyvää vain, niin että he sydämestään\nkatuivat, mitä ennen olivat nuorina tehneet pahaa Kaksisilmälle.\n\n\n\n\n47.\n\nValkoinen morsian ja musta morsian.\n\n\nEräs vaimo meni muinoin tyttärensä ja tytär-puolensa kanssa niitulle\nheiniä haravoimaan. Silloin tuli hyvä Jumala köyhänä miehenä heitä\nvastaan ja kysyi: \"mistä kylään tie käypi?\" \"Jos tuon tahdot tietää,\"\nvastasi äiti, \"joudat kyllä itsekin hakea,\" ja tytär siihen vielä\nlisäsi: \"jos ehkä pelkäät, ett'et tietä osaa, niin ota opas mukahasi.\"\nMutta tytär-puoli lausui: \"mies parka, minä tahdon tulla sinulle\noppaaksi, seuraa vain minua!\" Silloin hyvä Jumala niin ankarasti\nvihastui äidille ja hänen tyttärellensä, että hän heihin selin kääntyi\nja tuomitsi heitä tulemaan niin mustaksi kuin yö sekä rumaksi kuin\nsynti. Mutta tytär-puoli raukkaa Jumala armahti sekä seurasi häntä,\nja kun olivat kylän lähelle ennättäneet, siunasi hänet Herra sanoen:\n\"toivo itselles kolme asiaa, minä net sinulle annan.\" Silloin tyttö\nvastasi: \"minä tahtoisin olla ihana ja puhdas, kuten aurinko.\" Heti\ntuli hän yhtä valkoiseksi ja ihanaksi, kuin päivä. \"Sitten vielä\ntahtoisin rahakukkaron semmoisen, ettei ikinä tyhjäksi tulisi.\" Sen\nhyvä Jumala myöskin lahjoitti hänelle, mutta lausui myös: \"älä parasta\nunhoita.\" Tyttö silloin sanoi: \"toivompa kolmanneksi, että kuoltuani\nperisin ijankaikkisen autuuden.\" Tämä hänelle myöskin luvattiin, ja nyt\nhyvä Jumala hänestä erkani.\n\nÄiti-puoli ja hänen tyttärensä, kun kotia tultuaan havaitsivat, että he\nmolemmat olivat mustia ja rumia, mutta tytär-puoli valkoinen ja ihana,\noikein vihan vimmahan joutuivat eivätkä muuta ajatelleet, kuin mitenkä\nsaattaisivat tehdä kiusaa tuolle tyttö raukalle. Mutta tytär-puolella\noli Riku niminen veli, jota hän hyvin rakasti, ja veljellensä hän\nkertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Tämä hänelle kerta sanoi: \"sisareni\nrakkahin! tahtoisimpa maalaamalla kuvata muoto-kuvas, jotta yhä olisit\nsilmieni edessä, sillä minä sinua rakastan niin hartahasti, että\naina tahtoisin sinua katsella.\" Tähän tyttö vastasi: \"mutta älä anna\nkenenkään nähdä kuvaa.\" Riku nyt maalasi sisarensa kuvan ja pani sen\nriippumaan kamarinsa seinään; mutta hän kuninkaallisessa linnassa\nasui, sillä olipa hän kuninkaan kuskina. Joka päivä hän seisoi tuon\nihanan kuvan edessä, kiittäen Jumalaa siitä onnesta, joka oli rakkaalle\nsisarelle suotu. Siltä kuninkaalta, jonka palveluksessa Riku oli,\nkuolema nykyään oli ryöstänyt puolison, niin suloisen kaunihin, ett'ei\nhänen vertaistansa löytynyt mistään, ja kuningas häntä suri suuresti.\nHovi-palveliat, jotka tähän aikaan näkivät kuskin joka päivä seisovan\nsisarensa ihanan kuvan edessä, kadehtivat häntä sekä ilmoittivat asian\nkuninkaalle. Tämäpä käski, että kuva tuotaisiin hänen tykönsä, ja näki\nnyt, että se oli varsin kuninkaanna vainajan muotoinen, mutta vieläkin\nkauniimpi, ja tulinen rakkaus silloin syttyi kuninkahasen. Hän käsketti\nheti kuskin luoksensa sekä kysyi, ketä kuva osoitti. Kun nyt kuski sen\nsanoi sisarensa muoto-kuvaksi, päätti kuningas, että tämä tyttö, eikä\nkukaan muu, pääsisi hänen puolisoksensa, antoi Rikulle hevoset, vaunut\nja komeat kultaiset vaattehet sekä lähetti hänen tuomaan tuota valittua\nmorsianta. Kun Riku tämmöisen sanoman toi kotiansa, iloitsi hänen\nsisarensa, mutta Musta rupesi toisen onnea kadehtimaan, vihastui oikein\nsilmittömäksi ja sanoi äidillensä: \"mihinkä nyt on kaikista teidän\ntempuistanne, koska ette kuitenkaan saata toimittaa minulle tuommoista\nonnea?\" Siihen akka vastasi: \"ole vain huoleti, kyllä minä sen onnen\npiankin sinulle toimitan,\" ja noitumisillaan hän kuskin silmät niin\nlumosi, että tuo tuli puoli-sokeaksi, sekä tukki tytär-puolensa\nkorvat niin kovasti, että hän puoli-kuuroksi kävi. He nyt vaunuihin\nastuivat, ensiksi morsian ihanassa kuninkaallisessa puvussaan ja sitten\näiti-puoli tyttärinensä, ja Riku kutsin-penkille istui ajamaan. Kun\nolivat vähän matkan kulkeneet, huusi kuski:\n\n    \"Sisar! itses verhoita,\n    ett'ei sade saavuta\n    eikä tomu tomuta,\n    jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi.\"\n\nMorsian kysyi: \"mitä sanoo rakas veljeni?\" \"Oi,\" vastasi akka,\n\"hän käskee sinun riisua päältäs kultaisen pukusi sekä antaa sen\nsisarellesi.\" Silloin tyttö vaatteensa riisui yltään ja antoi net\nMustalle, joka puolestansa hänelle kurkoitti huonon, harmaan hameensa.\nSitten he matkustivat eteen-päin, mutta vähän ajan kuluttua sanoi veli\ntoisen kerran:\n\n    \"Sisar! itses verhoita,\n    ett'ei sade saavuta\n    eikä tomu tomuta,\n    jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi.\"\n\nMorsian nyt kysyi: \"mitä sanoo rakas veljeni?\" \"Oi,\" vastasi akka, \"hän\npyytää, että sinä kultaisen päähinees antaisit sisarellesi.\" Tyttö\nsilloin päästään otti kultaisen päähineensä ja pani sen sisarensa\npäähän sekä istui itse avo-päin. He sitten kulkivat yhä eteen-päin,\nmutta hetken päästä huusi veli uudestaan:\n\n    \"Sisar! itses verhoita,\n    ett'ei sade saavuta\n    eikä tomu tomuta,\n    jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi.\"\n\nJa taas kysyi morsian: \"mitä sanoo rakas veljeni?\" \"Oi,\" tokasi akka\nvastaukseksi, \"hän kehoittaa sinua vähän kurkistamaan ulos vaunuista.\"\nMutta sattuipa vaunut juuri kulkemaan siltaa, jonka molemmin puolin\nsyvä vesi ammoitti. Kun nyt morsian nousi istualta ja pisti päänsä\nvaunuista, lykkäsivät nuot toiset molemmat hänen ulos, joten hän\nputosi alas jokeen. Mutta kun hän oli vetehen vaipunut, nousi samassa\nsilmänräpäyksessä veden pinnalle lumi-valkoinen suorsa, joka läksi\nuiskentelemaan jokea alas. Veli ei tätä ollenkaan huomannut, vaan ajoi\nvain ajamistansa, kunnes jouduttiin linnaan. Silloin hän tuon Mustan\nvei sisarenaan kuninkaan luo, sillä, huono-näköinen kuten oli, hän tämän\nluuli omaksi sisareksensa, koska hän sen verran selitti, että huomasi\nkultaisten vaattehien tytön yllä kimaltelevan. Kun kuningas nyt näki,\nkuinka hirveän ruma tuo hänelle ai'ottu morsian oli, vihastui hän\nkovasti ja käski viskata kuskin erähäsen kuoppaan, joka oli saukkoja ja\nkäärmeen-sikiöitä täynnänsä. Mutta vanha noita taas tiesi tempuillaan\nsaada kuninkaan niin pauloihinsa kiedotuksi, että hän piti akan\ntyttärinensä luonaan, jopa vielä niin sokaistuksikin, että tuo Musta\nhänen mielestään näytti varsin välttävältä ja tottakin pääsi hänen\npuolisoksensa.\n\nEräänä iltana kun musta morsian istui kuninkaan sylissä, tuli valkoinen\nsuorsa uiden lasku-ränniä pitkin kuninkaan kyökkiin ja sanoi\nkyökki-pojalle:\n\n    \"Poika! valkeaa nyt joudu virittään,\n    että sukkiani pääsen lämmittään.\"\n\nKyökki-poika teki, mitä käskettiin, ja sytytti takalle valkean; silloin\nsuorsa tuli heti istumaan lieden eteen, pudisteli siipiään sekä\nsilitteli noukallaan sulkiansa. Siinä lieden suloa nauttien se kysäsi:\n\n    \"Kuinka voinee Riku veljeni?\"\n\nKyökki-poika vastasi:\n\n    \"Hän nyt makaa kuopassa\n    Käärmehien parissa.\"\n\nSitten kysyi taas lintunen:\n\n    \"Mitä tehnee musta noita nyt!\"\n\nKyökki-poika pani vastaukseksi:\n\n    \"Hän kuninkaan helmassa\n    lepäileepi rauhassa.\"\n\nSilloin suorsa sanoi:\n\n    \"Oi, onneton aika!\"\n\nja ui pois lasku-ränniä pitkin.\n\nSeuraavana iltana se taas tuli sekä kysyi samalla tavalla, ja tulipa\nvielä kolmantenakin. Silloin ei kyökki-poika enään saattanut olla\ntuota puhumata, vaan ilmoitti kuninkaalle tämän asian. Mutta kuningas\ntahtoi itse nähdä suorsan sekä meni ensi iltana kyökkiin, ja kun suorsa\npäänsä pisti ulos lasku-rännistä, otti kuningas miekkansa ja hakkasi\npään poikki linnulta, jolloinka tämä heti muuttui mitä ihanimmaksi\nneitoseksi, joka aivan oli Rikun maalaaman kuvan muotoinen. Kuningas\ntästä joutui vallan ilon innostuksiin, ja koska tyttö siinä seisoi\nliko-märkänä, lähetti hän tuomaan kalliita vaattehia sekä käski\nneidon pukeutua niihin. Nyt neitonen kertoi, miten hän viekkaudella\nja kavaluudella oli petetyksi tullut sekä viimein tuupattiin jokehen,\nja rukoili, ensimmäiseksi rukoukseksensa, että hänen veljensä\nlaskettaisiin käärme-kuopasta. Ja kuningas kun oli tämän hänen toivonsa\ntoteuttanut, meni siihen huonehesen, jossa istui tuo vanha noita.\nTältä hän nyt kysyi: \"mitä se ansaitsee, joka näin tekee,\" ja rupesi\nsitten juttelemaan, mitä täällä jo on kerrottu. Mutta akka oli niin\nhäikäistynä, ett'ei hän mitään pahaa aavistanut, vaan vastasi:\n\"semmoinen ei parempaa ansaitse, kuin että häntä alastomaksi riisutaan\nsekä pistetään rauta-piikkiseen tynnyriin, jonka etehen sitten\nvaljastetaan hevonen tätä mailman äärihin laahaamaan.\" Aivan näin hänen\nkävikin ja samoin myös hänen mustan tyttärensä. Mutta kuningas nai tuon\nihanan valkoisen morsiamen ja palkitsi hänen uskollista veljeänsä,\ntehden hänestä rikkaan, kunnioitetun miehen.\n\n\n\n\n48.\n\nKolme laiskuria.\n\n\nEräällä kuninkaalla oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat hänelle yhtä\nrakkaita, eikä hän tietänyt, kenenkä hän heistä määräisi tulemaan\nkuninkaaksi hänen kuoltuaan. Tunnettuaan kuoleman-hetkensä lähestyvän\nkutsui hän vuoteensa ääreen kaikki poikansa ja sanoi heille: \"rakkaat\nlapseni! minulla on teille jotakin sanottavaa, jota tarkoin olen\nmiettinyt: joka teistä laiskin lienee, hän on kuninkaaksi pääsevä\nminun kuoltuani.\" Silloin vastasi vanhin: \"isä kulta! minumpa siis\non valtakunta, sillä minä niin laiska olen, että kun maata panen ja\nminua nukuttaa, en viitsi silmiäni ummistaa, en, vaikka niihin tomua\ntuoksutettaisiin.\" Toinen sanoi: \"isäni! minun on valtakunta, sillä\nminä olen niin laiska, että kun lieden edessä istun lämmittelemässä,\nannan ennen kanta-pääni palaa, kun viitsin koipiani vetää kuumasta\npoijes.\" Kolmas taas vakuutti: \"minun maar on valtakunta, sillä minä\nvasta laiska olen: vaikka minua ai'ottaisiin hirttää ja nuora jo olisi\nkaulassani, mutta joku kurkoittaisi minulle terävän veitsen, jolla\nsaattaisin nuoran katkaista, niin tottapa ennen jättäisin itseni\nhirtettäväksi, kuin nostaisin kättäni, veistä ottaakseni.\" Tämän\nkuultuansa päätti isä: \"sinäpä laiskuudessa etevin! sinun pitää\nkuninkaaksi pääsemän.\"\n\n\n\n\n49.\n\nPikku kanan kuolemasta.\n\n\nKukko ja kana pieni menivät muinoin yhdessä pähkinä-vuorelle ja\npäättivät keskenänsä, että kumpi vain ensiksi pähkinän löytäisi, hän\nsiitä kumppanillensa jakaisi toisen puolen. Kana pian löysikin oikein\ntavattoman suuren pähkinän, mutta eipä tuosta mitään hiiskunutkaan,\nvaan tahtoi yksin syödä kaiken. Mutta tuopa oli niin suuri, ett'ei\nhän saanut sitä nieltyksi, vaan se kurkkuun istui, ja tästäpä nyt\nkana pelkäämähän, että ehkä tukehtuisi. Hän siis hätääntyneenä huusi:\n\"kukko rakas; juokse, minkä suinkin jaksat, minulle vettä noutamaan,\nsillä muuten varmaankin tukehdun.\" Kukko lähti pötkimään kaivolle ja\nsanoi sinne ennätettyänsä: \"kaivo kulta! anna minulle vettä! kanaseni\npähkinä-vuorella makaa, hän on saanut suuren pähkinän kurkkuunsa ja\nompi tukehtumaisillansa.\" Kaivo vastasi: \"juokse ensin morsiamen luoksi\nsekä tuo sieltä punaista silkki-lankaa.\" Kukko morsiamen tykö juoksi\nja sanoi sitten hänelle: \"anna, kiltti morsian, minulle punaista\nsilkki-lankaa! langan annan kaivolle, kaivo minulle vettä antaa ja\nveden minä kannan kanaselleni, joka pähkinä-vuorella makaa; hän on\nsuuren pähkinän kurkkuunsa saanut sekä on nyt tukehtumaisillaan.\"\nMorsian vastasi: \"juokse ensin noutamaan pikku kiehkuraani, joka jäi\npaju-pensahasen riippumaan.\" Nyt kukko pensaalle juoksi, otti oksalta\nkiehkuran ja toi sen morsiamelle, morsian antoi kukolle silkki-langan,\nlangan vei kukko kaivolle ja kaivo hänelle antoi vettä. Kukko nyt veden\nkantoi kanallensa, mutta tuopa oli jo tukehtumaan ehtinyt ennen, kuin\nkukko perille pääsi, ja makasi nyt siinä liikahtamata, ihan hengetönnä.\nTätäpä kukko niin kovasti suri, että se ääneensä itkemään rupesi, ja\nkaikki elävät tulivat kanan kovaa onnea surkuttelemaan; kuusi pientä\nhiirtä rakensi vähäiset vaunut, joissa kana oli haudalle vietävä, ja\nkun vaunut oli valmiiksi saatu, hiiret valjaihin menivät ja itse kukko\nistui ajajaksi. Mutta tiellä heitä kettu kohtasi. \"Minne matkasi,\nkukko hyvä?\" \"Minä kanaani menen hautaamaan.\" \"Suvaitsetko minun tulla\nmukahasi?\"\n\n    \"Tule, mutta taakse istu,\n    täällä sinä liioin painat.\"\n\nKettu nyt meni istumaan vaunujen ta'an ja sitten sinne vielä tuli\nsusi, karhu, hirvi, jalopeura ja kaikkia metsän eläviä. Näin nyt kelpo\nvauhtia mentiin eteen-päin, kunnes tultiin erään puron rannalle.\n\"Mitenkä tästä ylitse pääsemme?\" huudahti kukko. Siellä puron reunalla\nmakasi oljen-korsi, joka sanoi: \"minä sillaksi laskeun puron poikki,\njotta saatatte ylitseni ajaa.\" Mutta kun nuot kuusi hiirtä tuli\nsillalle, luikahti niitten alta korsi, vaipuen vetehen, ja hiiret\nmyöskin putosivat sinne sekä hukkuivat kaikki. Oltiimpa nyt taaskin\npahassa pulassa, mutta nytpä hiili tuli apuansa tarjoamaan sanoen:\n\"minähän laskeun virran poikki, että pääsette ylitseni toiselle\npuolelle.\" Sen hiili nyt tekikin, mutta kovaksi onneksi vesi siihen\nkoski hiukkasen, josta se kihisten sammui ja kuoli. Kun kivi tämän\nhavaitsi, tuon tuli kukko raukkaa sääli, ja se nyt laskeutui veden\npoikki. Silloin kukko itse meni vaunuja vetämään, mutta kun hän\ntoiselle rannalle piankin päästyänsä oli kedolle laskenut kana vainajan\nja sitten sinne koetti hinata myöskin noita toisia, jotka vaunujen\ntakana istuivat, tämä hänelle liian raskaaksi kävi, kovin monta kun\nsiinä oli painamassa, vaunut nyt takaisin vyöryivät ja niissä oliat\ntoinen toisensa päällitse putosivat vetehen sekä hukkuivat kaikin.\nKukko siis jäi yksin kuolleen kanansa kanssa, ja tälle hän nyt haudan\nkaivoi, laski vainajan sinne, laittoi haudalle kummun sekä istui siihen\nsuremaan, kunnes itsekin kuoli; ja nytpä siis viimeinenkin oli Manan\nmaihin muuttanut.\n\n\n\n\n50.\n\nTähti-markat.\n\n\nOli ennen aikaan tyttö pikkarainen, jonka isä ja äiti olivat Manalaan\nmuuttaneet, jättäen lapsi parkansa niin köyhäksi, ettei hänellä enään\nollut mökkistäkään asunnoksensa, ei vuodetta, mihinkä olisi levolle\nlaskenut, eikä edes mitään muuta, paitsi net vaatteet, jotka olivat\nhänen yllänsä, sekä leipä-palanen, jonka oli eräs armelias ihminen\nhänelle antanut. Mutta tyttö oli hyvä ja hurskas. Ja koska koko mailma\nnäin oli hänen hylännyt, läksi hän mieron tietä astumaan, vahvasti\nluottaen Jumalan laupiutehen. Silloin tuli häntä vastaan köyhä mies,\njoka sanoi: \"oi anna minulle syötävää riikusen, minun on kova nälkä!\"\nTyttö hänelle antoi leivän-palansa, lausuen: \"Jumala tämän siunatkoon,\"\nja jatkoi taas matkaansa. Sitten hän tapasi lapsen, joka valittaen\nvirkkoi: \"päätäni kovin viluttaa, anna minulle sen peitteheksi\njotakin.\" Silloin tyttö otti päästänsä huivin ja lahjoitti lapselle\ntuon. Mutta kun hän oli vähän matkaa kulkenut, tuli taaskin lapsi,\njolla ei takkia ollut ja joka oli aivan viluissansa; tälle tyttö antoi\nliivinsä; ja kappaleen matkan päästä häntä vieläkin kohtasi yksi, joka\nhäneltä hametta pyysi, ja senkin tyttönen antoi yltänsä. Viimein hän\njuuri pimeän tullessa joutui suureen metsään. Silloin hänen luoksensa\nvielä tuli lapsi, joka paitaa pyysi. Tuo hellä-sydämminen tyttö\nitseksensä ajatteli: \"onhan nyt jo niin pilkko pimeä, ettei kukaan\nminua enään näe, minun kyllä, sopii antaa paitani tuolle raukalle,\" ja\nriisuipa paitansa sekä antoi senkin pois. Ja kun hän siinä siis kaiken\npuuttehessa seisoi vallan verhotoinna, putosi äkki-arvaamata taivaan\ntähdet alas maahan, muuttuen kiiltäviksi markoiksi, ja hän sen karkean\npaidan sijasta, jonka oli lapselle lahjoittanut, nyt yllänsä huomasi\nuuden, joka oli hienointa palttinaa. Sitten hän kaikki markat kokosi ja\noli nyt rikas koko elin-ajaksensa.\n\n\n\n"]