[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0zCGYgdChDVdIBsxBg8hHb9sX4Mnn_DuH0AqssvQiY0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},73,"Minun Marttani","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"73-jarnefelt-arvid-minun-marttani","73__Järnefelt_Arvid__Minun_Marttani",null,"romaani",[],[],"fi",1927,25526,163764,true,[],[],[],"Vauras maatilan perijä Lassi lähtee kaupunkiin etsimään vaimoa turvatakseen sukutilansa tulevaisuuden. Hän kohtaa yllättäen vanhan kouluystävänsä Martan, mistä käynnistyy tositapahtumiin pohjautuva kolmiodraama täynnä salaisuuksia ja menneisyyden varjoja.","Arvid Järnefeltin 'Minun Marttani' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 73.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MINUN MARTTANI\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\nWSOY, Porvoo, 1927.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nOlin isän- ja äidinperintönä saanut haltuuni suuren kotitalon ja elin\nsiinä nuorena miehenä yksikseni, mukavasti, laiskanpulskeasti,\nkymmenien käsien minua kilvan hoitaessa ja vaaliessa, syöttäessä,\njuottaessa, vaatettaissa, saunoittaissa, teoin palvellessa, sanoin\nhyväillessä.\n\nErittäinkin vaali minua kuin omaa poikaansa vanha taloudenhoitajatar,\njonka äiti vainajani oli aikoinaan minua varten lapsenhoitajaksi\nottanut. Vanhempieni kuoltua tämä Loviisa jäi emännöitsijäksi taloon,\nja minä antauduin valtoinani hänen hoiviinsa, sallin hänen mielinmäärin\nkomentaa itseäni, täysikäistä miestä. Niin minun oli mukavinta, ja\ntunnustaakseni talouskin tuli loppujen lopuksi siten parhaiten\nhoidetuksi.\n\nMeillä oli talonhallinnon eri aloilla myös muitakin itsevaltiaita,\nesimerkiksi meijerska kaikissa maitoasioissa. Karjakko navettoineen ja\nkarjoineen oli hänen välittömän komentonsa alainen, eikä minulla ollut\nsiellä jumalankiitos mitään sanomista. Nuori vouti oli vanhan voudin\nkäskyläinen, kun vanhus ei enää töitä tehnyt, mutta sitä lujemmin vaati\nkaikkien neuvojensa tarkkaa seuraamista. Minun olisi kai isäntänä\npitänyt olla ainakin pehtorin asemassa häneen nähden, mutta en ollut\nedes isännänkään, sillä vanha vouti itse oli sitäkin. Yleensä meillä\noli tämän suvussamme aina pysyneen ikivanhan talon liepeille\nkokoontunut polvi polvelta niin paljon tuiki välttämättömiä\npikkueläjiä, ettei oikein ymmärtänyt, mistä niitä talon tuloja\nkaikille riitti, mutta jokainen piti asemaansa talon palveluksessa\njuuri siksi niin välttämättömänä, että ilman hänen tottumustaan ja\npitkänäköisyyttään ei olisi mitenkään riittänyt kaikille. Vuosisatoja\nkestänyt rauha ja rakkaus vallitsi sentään talossamme yhä edelleen.\n\nLapsettomana tai siis nuorenamiehenä eläminen ei ajan pitkään\nkuitenkaan sovi vanhan talon tulevaisuudenpiirustuksiin, vaan siinä\ntäytyy olla jokaiselle eläjälle selvänä, minkä vuoksi ja ketä varten\nsitä oikeastaan työtä tehdään, sillä ymmärtäähän naimaton isäntä toki\nitsekin, mitä myllerryksiä voisi sattua talon totutuissa tavoissa ja\njärjestyksissä, jos hänen kuoltuaan ei oikeata perijää olisikaan, ja\ntalo joutuisi vieraiden haltuun. Sentähden yhä yltyvästi minua joka\npuolelta kehoitettiin naimisiin, kehoitettiin sanoin, kehoitettiin\nyskähdyksin, silmäin räpytyksin, viittailtiin kautta rantain,\npaukautettiin suoraan, ja lopulta ahtautuivatkin kaikki toiminnan\nmahdollisuudet minulle semmoiseen suppoon, ettei todella päässyt\nhievahtamaankaan muuanne kuin vain avioliiton portista sisälle.\n\nKun väelle kävi selväksi, että minä sinnetänne horjuttuani olin vihdoin\nantautunut mitä periaatteeseen tulee, alkoivat -- ensin kyllä\nnurkantakaiset, mutta sittemmin yhä julkisemmat neuvottelut siitä,\nmistäpäin emäntä olisi taloon tuotava. Eivät tahtoneet löytää monen\npitäjänkään takaa sellaista, joka olisi muka minulle kelvannut.\nKuitenkin luulen, että se, joka heidänkin mielestään olisi minulle\nkelvannut, ei kelvannut heille itselleen. Pelkäsivät hänen sukunsa\ntunnettua vallanhimoisuutta ja häikäilemätöntä uudistamistarmoa.\nMene tiedä, vaikka toisi mukanaan taloon vielä noita uudenaikaisia\ntyönteho- ja kannattavaisuuslaskelmia! Siinä sitä oltaisiin!\n\nSillävälin minä matkustin pääkaupunkiin. Selvisin kotoa kuin\nmuurahaispesästä. Kiihkeä kuiskutusten supina oli minun saattajani.\nVielä viiden kilometrin päähän se tuntui kähisevän korvissani.\n\nTässä täytyy kertoa, että minä olen pääkaupungissa käynyt kouluni,\nyhteiskoulun, jopa tullut ylioppilaaksikin, vaikka jo seuraavana\nkeväänä painuin kotiin maalle muka nuoreksi isännäksi. Olisi ollut\nparempi lähteä kotiin kohta samana keväänä, sillä juuri oleskeluni\npääkaupungissa tuona yhtenä ylioppilasvuotena on tehnyt minusta sen,\nmitä olen: talonisännäksi kelpaamattoman, kaupunkiin kaihoojan. Minusta\nalkoi näyttää, ettei maalainen elämä olekaan sitä oikeata elämää, jona\nolin kotona kasvatettu sitä pitämään, vaan että ainoa oikea elämä oli\nkaupunkilaista elämää. Maalaiset kuvat, sen peltotyöt, mullanajot,\nojankaivuut, sen lumikentät, yksitoikkoinen, ikuinen rauha lämpimissä\ntilkkumattohuoneissa, seinäkellon äänekäs, hidas naksutus -- kaikki se\njo vain ajateltunakin herätti painostavan ikäväntunteen, ja vain\nkaupungissa oli minusta viileyttä, tulevaisuutta, valoa, elämäniloa.\n\nTämä odottamaton, särkevä ristiriita ei suinkaan vähentynyt siitä, että\nminä tunsin velvollisuudekseni pysyä maalla ja jätin kaupungin. Ikäväni\nkasvoi vuosi vuodelta. Ja minun on tunnustaminen, että kun nyt läksin\nkotoa, se ei oikeastaan tarkoittanut muuta kuin kotoa poistumista,\nniistä oloista vapautumista, jotka olivat väkisin paneutumassa minun\nlopullisiksi kahleikseni. Tuskan hiki nousi otsalleni, kun ajattelin,\nettä se tai tuo tarmokas talontytär kohta on astuva vallanpitäjänä\ntalooni ja sitova minut ikipäiväiseksi nollaksi viereensä.\n\nMieluummin sitten otan vaikka Delian -- luokkatoverini yhteiskoulusta,\njoka nyt oli antautunut opettajattareksi ja asui pääkaupungissa. Hän\noli ainoa tovereista, joka minua muisti ja kirjoitteli, tiedoittaen\nminulle kulissintakaisia asioita kaupungin elämästä. Mutta tämäkin\nsuunnitelma oli keksitty noin vaan, ehkä enemmän vain emäntäehdokkaita\ntorjuakseni.\n\nSanalla sanoen, minä karkasin. Tekemättä mitään tiliä itselleni tai\nmuille -- minä karkasin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKaupunkiin tultuani sattui niin, että melkein ensimmäiseksi kaikista\ntutuista, joita minulla kaupungissa oli, tapasin sen, jota olisin\nvähimmin odottanut. Se oli Martta, hänkin entinen luokkatoverini ja\nyhteen aikaan vieruskumppalinikin yhteiskoulussa. Se kävi näin:\n\nOlin katselemassa itselleni jotakin asuntoa ja kuljin kauas Töölön\ntietä pitkin, kuitenkin ehkä enemmän vain kävelläkseni kuin asunnon\nhaussa. Palatessani kaupunkiin, jo Museonkadun kohdalle tullessani,\njuohtui mieleeni mennä uudistamaan tuttavuutta Delian kanssa, joka asui\ntämän kadun varrella. Samassa hurahti ohitseni auto. Nopeasta vauhdista\nhuolimatta erotin, että se oli täynnä nuorta väkeä, että sieltä minulle\nhuiskutettiin ja että joku ikäänkuin rupesi vaatimaan auton\npysäyttämistä. Se todella pysähtyikin, tosin pitkän matkan päähän\nlennettyänsä. Ja nyt näin elegantin naisen hyppäävän autosta ja\nkiirehtivän minua kohden.\n\nMitä lähemmäksi hän ehti, sitä enemmän minun täytyi ihmetellä,\nsaattoiko todella olla mahdollista, että noin komea, jopa suorastaan\nlevottomaksi tekevä nainen olisi minun tuttaviani. Hän pysähtyi\nparinkymmenen metrin päähän minusta, naurahti iloisen tuttavallisesti\nja kääntyi huiskuttamaan autolle, että saavat jättää hänet ja lähteä\nedelleen. Moneen kertaan hän huiskutti, ennenkuin auto todella lähti.\n\nVasta hänen käännyttyään jälleen minua kohden minä äkkiä tunsin hänet.\n\n-- Martta! Sinäkö! -- huusin ja riensin puristamaan hänen kättään.\n\nHänkin riensi nopeasti minua kohden.\n\nMinä jo kuvittelin kuinka kohta otan häntä kädestä ja puristan ja\npudistan, osoittaakseni, että olen häntä muistanut usein enkä lakannut\npitämästä häntä rakkaana toverinani (vaikka hän niin olisi voinut\notaksua). Mutta jo parin metrin päästä näin, että vastaani oli\ntulemassa ihan toinen Martta, peräti entisestään muuttunut, täysikypsä\nkaupunkilaisnainen. Pää oli hänellä kallellaan, ja jotenkuten\neurooppalaiseen malliin hän sitä minulle tervehdykseksi nytkytti,\nhymyilevää herttaisuutta säteillen ja ikäänkuin sanoen: siinäkö\nsinäkin, poikaseni; näetkö kuinka minä muistan vähäpätöisiäkin\nolentoja, vaikka koko maailma minua mairittelee!\n\nVasta aikojen kuluttua ymmärsin miten perinpohjin väärä tämä ensi\nvaikutelma oli. Mutta minun täytyy kertomuksessani seurata\nvaikutelmiani semmoisina kuin ne silloin olivat.\n\nMinä en voinut katsoa häntä silmiin; ne olivat vähän maalatut,\nsamoinkuin huuletkin ja posket. En voinut katsoa siksi, että hän noin\noli liian kaunis, ja hänen tummien silmäkulmiensa omituinen\nrikkoutuminen silmäin sineen, joka jo koulussa oli minua miellyttänyt,\noli maalailun johdosta minulle suorastaan häikäisevä. En ollenkaan\nosannut suhtautua häneen niinkuin ihmislapseen, toveriin. Minun piti\nkääntää pääni pois, en voinut pitää suutani naurussa, niinkuin tilanne\nolisi vaatinut, ja huuleni vinoilivat vasemmalle, minun pystymättä\npitämään niitä kohdallaan.\n\n-- Mitä sinä? Älä pelkää, en minä ole muuttunut -- hän sanoi,\nihmeellisesti, niinkuin jo koulussakin, edeltäpäin arvaten toisen\najatukset ja tunteet mitään sanoja tarvitsematta. Tämä veti minut hänen\nluoksensa ja minussa välähti, että hän sentäänkin oli entinen Martta.\nKohta osasin naurahtaa, ja vähän aikaa teki mieli ottaa häntä uudestaan\nkädestä.\n\nRupesin kulkemaan siihen suuntaan, mihin hänen autonsa oli mennyt.\n\n-- Ei, ei, sanoi Martta pysäyttäen minua käsivarttani painamalla --\nolithan menossa kaupunkiin päin, minä tulen sinun kanssasi.\n\nMinun kysyvään katseeseeni hän vastasi: -- Ah, antaa niiden mennä ...\nolimme matkalla ulkoravintolaan ... jo toista vuorokautta ...\nidiotimaista!\n\nKäännyimme.\n\nTaas hän katsahti minuun ja nähtyään yhä kysyvän ilmeeni selitteli\nedelleen, nimitellen, keitä oli mukana hurjastelulla.\n\n-- Ja keitä vielä? -- minä kysyin.\n\n-- Tietysti Tauler ... sitähän sinä kysyt ... mutta tiedä, että juuri\nhänestä päästäkseni minä keskeytin koko lystin.\n\n-- Minut nähtyäsi? -- sanoin minä vähän ivallisesti.\n\n-- Sinä ilmestyit kuin tilattuna. Ah rakas, oletko sinä vieläkin yhä\nnoin loukkaantuvainen? Tietysti sinun tähtesi hyppäsin autosta.\n\nNäin hän sanoi, mutta kun katsahdin häneen, näin, että hän oli\npunastunut. Sen näin poskiväristäkin huolimatta, sillä ohimotkin olivat\npunastuneet.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTuo Tauler se oli minun inhoni, vaikka en ollut milloinkaan puhunut\nhänen kanssaan, enkä edes esitettykään. Hän aina vaistomaisesti käänsi\npäänsä pois minusta, niinkuin minäkin hänestä, milloin olimme joskus\nsattuneet kohdakkain. Tottapa hän sisässään tiesi olevansa aina\nhävittämässä sitä, mitä minä tahdoin suojella.\n\nHän oli sukupuolisesti perin häikäilemätön ja turmeltunut.\n\nKasvoiltaan hän oli -- voipi sanoa -- finninaama, sinipunervaan\nvivahtava. Mutta ollakseni hänelle luontaisen vastenmielisyyteni tähden\nvääryyttä tekemättä, täytyy tunnustaa, että noissa kasvoissa oli\njotakin miellyttävän miehekästä, erittäin hänen tavassaan käsitellä\nrillejään, joita hän alituiseen asetteli, sikarisavun tunkeutuessa\nsekoittamaan näitä puuhia.\n\nHäntä ajoi aina yksi ainoa mielenkiinto, jokin naistarkoitus\nkerrakseen, jolloin hän ei muista naisista välittänyt, ja hän katsoi\nyleensä syrjäisiin ihmisiin ylenkatseellisen huolettomasti, kenestäkään\nmitään välittämättä, paitsi siitä naisolennosta, jota hänen intohimonsa\nkulloinkin koski.\n\nKouluaikana monet tytöt olivat hänen pauloissaan. Taulerilla ei tosin\nollut mitään tekemistä meidän koulumme kanssa, mutta tytöt juuri siitä\nylpeilivätkin, että heillä oli ihanteensa ulkopuolella koulun ja\ntäysi-ikäinen. Ja lisäksi Tauler ei näyttänyt ollenkaan tavalliselta\nlyhyttakkiselta koulupojalta, vaan jo siihen aikaan poltteli julkisesti\nja kantoi rillejä, sanalla sanoen oli täysi herra, jonka luomet\nrauhallisesti lepäsivät puolella silmää. Ja tytöt kuuluivat sanoneen,\nettei heistä vielä yksikään ollut kestänyt koetusta vastaantullessa\nkatsoa Tauleria loppuun asti silmiin, vaan väkisin täytyi painaa katse\nalas ennen häntä, kun hän tuskin tuntuvasti hymyillen katseli\nohikulkiessaan heitä takaisin. Muistan minä itsekin, kun kulkiessani\nTaulerin takana tulin heidän suljettua riviänsä vastaan, kuinka\npunehtuneina ja luonnottoman eloisina he suoriutuivat tämmöisestä\nkokeestaan, kaikki katsoen maahan ja kauniisti antaen hänelle tietä.\n\nYhteen aikaan -- olimme silloin jo kahdeksannella luokalla --\nkuvittelin olevamme keskinäisissä lemmentunteissa Martan kanssa. En voi\nsyyttää itseäni turhasta herkkäuskoisuudesta, vaan Martta itse joko\nkuvitteli taikka ainakin teki kaikkensa, jotta ystävyytemme\nvahvistuisi. Me saatoimme aina toisiamme kotiin, puhelimme paljon\nkumpaisenkin kotioloista, haaveilimme mimmoiseksi haluaisimme\ntulevaisuutemme, ja tiedän varmaan, että Martta ymmärsi minun\ntunteissani olevan jotakin enempää kuin vain sisarrakkautta. Hän\nikäänkuin iloitsi kaikista todistuksista, että näin oli, vaikka\nkainoudesta vetäytyikin minun kosketuksistani. Suuri arvoitus hän oli\nminulle.\n\nKerran me kävelimme yhdessä pitkin jotenkin yksinäistä tietä ja olimme\nantautuneet nuorille ihmisille perin harvinaiseen keskusteluaineeseen.\nMartan isä oli hänelle kertonut suuresta valtamerilaivasta,\nTitanicista, joka oli törmännyt vedenalaiseen jäävuoreen ja hukkunut\ntuhansine matkustajineen. Martta oli tuonut tämän esimerkin esille\nosoittaakseen mahdottomaksi, mitä minä olin sanonut, että nimittäin\nkuolema tulee sinä hetkenä, jona ihmisen täytyy kuolla. Hän ensiksikään\nei voinut ymmärtää mitä merkitsee, että ihmisen \"täytyy\" kuolla. Minä\nsanoin: se merkitsee, että joku meidän yläpuolellamme määrää, elämmekö\nvai kuolemme. Silloin hän mainitsi Titanicista, sanoen mahdottomaksi,\nettä kaikille noille tuhansille olisi ollut määrätty sama kuolinhetki.\nSe oli pelkkä sattuma, hän sanoi.\n\nMinä muistan alkaneeni tähän pitkällisesti selittää erästä teoriaa,\njonka mukaan joukkokuolemakin voidaan johtaa ylimmästä tahdosta\njohtuvaksi.\n\nMutta kun kauan ja mielestäni hyvin viisaasti puhuttuani rupesin\ntarkkailemaan, minkä vaikutuksen minun suuri viisauteni oli tehnyt\nvieressäni kulkijaan, huomasin, että hän oli kokonaan lakannut minua\nkuuntelemasta. Olisin suuresti loukkaantunut, sillä filosofiset\nkysymykset olivat keppihevoseni. Mutta en ehtinyt loukkaantua sen\nhämmästyttävän näyn vuoksi, joka oli edessäni.\n\nMartta ei ollut Martta, vaan oli ihan toiseksi muuttunut. Hän kulki\nojentuneena, hän ikäänkuin yhä suoristihe joistakin vaatteiden\nvyötäis-puristuksista, koettaen päästä koko pituuteensa. Hänen\naskeleensa olivat sirot ja jännittyneet, koko hänen vartalonsa oli yhtä\njännitystä. Hänen poskilleen oli kohonnut sykkivän veren kellervä puna.\nHänen kulmakarvansa olivat kohonneet ja hänen huulensa jäykistyneet\nvähän teeskenneltyyn, mutta sitä hurmaavampaan hymyyn.\n\nKoetin hänelle jotakin puhua, mutta hän ei huomannut minua, minä olin\nmuuttunut hänelle kuin olemattomaksi. Hän eli tällä hetkellä\nvoimakkaasti jossakin muussa, mutta ei minussa. Hän ikäänkuin odotti\njotakin suurta tapahtuvan, joka nyt -- nyt oli tulossa hänen ylitsensä.\n\nSilloin näin Taulerin tulevan kaukaa meitä vastaan.\n\nMinussa kuohahti: sinäkin Martta!\n\nKohdalle tultua Tauler ei pysähtynyt, tietenkin minun tähteni. He vain\ntervehtivät toisiansa melkein kylmän kohteliaasti. Mutta minä tunsin\nettä tuossa tervehdyksessä oli kaikki, että voimakkaat sähkövirrat\nvetivät noita kahta vastustamattomasti toistensa luo, ja minä siis olin\nvain se fyysillinen vastus, joka esti luonnonvoimien toteutumista.\nOlisin toivonut vajoovani maan alle. En aikonut enää milloinkaan uskoa,\nettä Martan ja minun välilläni olisi vallinnut minkäännäköisiä\nlemmentunteita.\n\n-- Mikä sinuun nyt tuli? -- kysyi Martta minun murjottamiseeni,\nTaulerin mentyä, aivan kuin häneen itseensä ei olisi yhtään mitään\ntullut!\n\nMutta tapansa mukaan hän ei odottanut, kunnes olisin jotakin\nvalehdellut, vaan rupesi itse selittämään ja asettamaan paikoilleen\nkaiken sen, minkä oli kaatanut. Ikäänkuin minä olisin tunnustanut\nolevani mustasukkainen, hän sanoi:\n\n-- On ihan tarpeetonta, että sinä olet mustasukkainen. Minä en voi\nsietää tuota miestä. Inhoon häntä koko sielustani.\n\nMe kuljimme kymmenkunnan metriä. Kun en minä puhunut mitään, sanoi hän\ntaas:\n\n-- Siinäpä on mies, jonka olisi pitänyt olla ihan yksin Titanicissa.\nMutta eipä ollut lähimaillakaan. Ah, kuinka olisin nauttinut, jos hänen\nnimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa!\n\nSalaten pulppuavaa ilontunnetta ja suurta haluani tuossa tuokiossa\npuristaa Martta rintaani vastaan minä sanoin muka huolestuneen\nsurullisesti:\n\n-- En ymmärrä, mitä syytä sinun on noin vihata Tauleria.\n\n-- Lassi, Lassi, sinä itse vihaat häntä kuin myrkkyä -- vastasi Martta\nitsekseen hymyillen.\n\n-- Koetan olla vihaamatta -- sanoin yhä entisessä opettajasävyssä ja\nrintani tutistessa ilosta.\n\nMartta sanoi tähän hiljaa, melkein kokonaan omissa ajatuksissaan:\n\n-- Ole onnellinen, etten minä koeta (nimittäin olla vihaamatta).\n\nTuota en minä ymmärtänyt moneen vuoteen. Mutta jo seuraavana syksynä,\nkun olin tullut maalta jatkaaksemme koulunkäyntiä viimeisellä luokalla,\nsain kuulla asioita, jotka osoittivat, että Martan puheet Taulerin\nvihaamisesta olivat olleet pelkkää lorua.\n\nMartta ei tullut enää viimeiselle luokalle. Hänet oli otettu pois\nkoulusta. Martan vanhemmat olivat matkustaneet hänen kanssaan Parisiin.\nPojat olivat ensin alussa aivan ymmällä. Ei kukaan heistä voinut\nymmärtää, miksi tämä oli tapahtunut. Kaikki ikävöitsivät Marttaa,\nluokan sielua, elämän virittäjää.\n\nMutta tytöt tiesivät jotakin. He kuiskuttelivat, ajoivat poikia pois\nkeskusteluistaan, ja olivat hyvin tärkeän näköisiä.\n\nYksi tytöistä, juuri samainen Delia, oli viettänyt sen kesän Martan\nseurana tämän vanhempien luona, kaupungin lähellä olevassa huvilassa\nmerenlahden rannalla. Tämä tyttö ilmeisesti tiesi kaiken, ja muut\ntiesivät vain sen verran kuin tältä vahingossa pirahteli ilmi. Mitä\nenemmän muutkin saivat tietää, sitä lujemmin he päättivät, että Martan\ntähden asia oli säilytettävä ehdottomana salaisuutena. He vannoskelivat\nkeskenään pyhiä lupauksia olla mitään koskaan ilmaisematta ja\nperustivat tätä varten erikoisen liiton. Liiton jäsenellä oli oikeus\ntietää kaikki, mutta velvollisuutena täydellinen vaiteliaisuus.\n\nPojat kyllästyivät urkintaan ja alkoivat väliaikoina lyödä palloa.\n\nKun tyttöjen liittokunnalta rupesi näin toimiala loppumaan, huomasivat\nhe minut, joka en ottanut osaa palloiluun, vaan Marttaa ajatellen ja\nikävöiden istuskelin väliajat nurkissa. Tietäen, että minä olin ollut\nMarttaan rakastunut, he pitivät suorastaan julmuutena, että minut\njätettiin asiasta epätietoisuuteen. Ja niinpä he antoivat Delialle\nluvan kertoa minulle asian kaikkine erikoisuuksineen. Samalla he\nvannoivat uuden valan olla ilmaisematta salaisuutta yhdellekään muulle\npojalle. Ja taisivatpa valansa pitääkin.\n\nDelia tuli minun luokseni. Menimme Seurasaaren tietä ja siellä istuimme\ntienohessa olevaan hylättyyn virvokekojuun. Ja syyssateen rapistessa\nkattoon hän kertoi minulle kaiken.\n\nHän oli mainio kertoja, ja olisin onnellinen, jos voisin saada\npaperille edes osan hänen sanojensa sykkivästä elämästä.\n\nHeidän makuuhuoneensa oli ollut huvilan yläkerrassa. Alhaalla nukkuivat\nMartan vanhemmat huoneessa, jonka ovi johti suureen eteiseen ja oli\njuuri siinä kohden, missä yläkerran rappuset alkavat. Ukko tahtoi\njostakin syystä pitää huoneensa ovea yöllä raollaan; ehkä hän yölläkin\ntahtoi olla tietoinen kaikista mahdollisista liikahduksista talossaan,\njossa ei päivällä saanut tapahtua mitään hänen tahtomattaan ja\ntietämättään. Ainakaan ei voinut vanhempien heräämättä edes\najatellakaan yläkerrasta alakertaan laskeutumista, sillä vanhan huvilan\nrappuset narisivat pahasti ... ja erittäin silloin, kun ei pitänyt.\n\nMonta kertaa, kun kuu paistoi puutarhaan, tempasi tyttöjä vastustamaton\nhalu hiipiä ulos, haaveilla lehmusten alla tai mennä laiturille,\nirroittaa vene ja soudella keinuskellen tyynen meren maininkiaalloilla.\nMartta rakasti enimmän tiellä kävelyä, kun kuutamo kirkasti paikan,\njossa oltiin, mutta tie vei salaperäiseen pimeyteen. Hän sanoi: aina\nnäyttää, että nyt -- nyt sieltä tulee joku, joka salaa etsii meitä, ja\nsydäntä riipaisee pelko ja hurma...\n\nHe olivat koettaneet laskeutua rappusia. Martta käski toverinsa mennä\nkokeeksi edellä, sillä tämä oli pienempi ja siis keveämpi. Hän lupasi\nitse tulla vatsallaan kaidetta myöten liukumalla, kunhan toinen oli\nensin onnellisesti alhaalla.\n\nÄärimmäistä varovaisuutta noudattaen Delia pääsi kolmannelle\nastuimelle. Silloin narahti, ja sydän kurkussa he odottivat, oliko ukko\nherännyt. Pitkän ajan kuluttua hän taas aleni jonkin askeleen, joten\nhän jo lähestyi rappusten puoliväliä. Mutta yksi astuinlauta narahti\nnyt niin terävästi, niin pitkään ja moninkertaisesti, että alahuoneesta\nalkoi heti kuulua vuoteen rytinää, ja tyttö töytäsi suinpäin takaisin\nylös, pitäen jyskettä, joka olisi voinut koko talon herättää. Hän ei\najatellut enää muuta kuin pelastumista ukon kynsistä, sillä tämä oli\npaitasillaan pulpahtanut huoneestaan ja huusi kähisten:\n\n-- Mitä tämä on? Kuka on rappusilla? Onko se Delia?\n\nKetään ei ollut enää rappusilla, mutta Martta vain vastasi ylhäältä\npimeästä:\n\n-- Ah, pappa, minä tulin juuri keittiöstä. Delia nukkuu.\n\n-- Mitä sinä keittiössä? tiukkasi ukko.\n\n-- Huomenna, huomenna, pappa, mene nyt vain nukkumaan.\n\nMutta ukko oli äärimmilleen hermostunut ja kähisi alhaalta:\n\n-- Vastaa minulle, mitä sinä keit-ti-ös-säh!\n\n-- No vat-sa ki-pe-ä-ä-h! -- matki Martta ja painoi oven kiinni.\n\nTyttöjen oli siis aivan mahdotonta päästä yöllisille retkille\ntavallisia ihmisteitä.\n\nMutta heidän ikkunansa alla oli ruokahuoneen asfalttikatto ja sen\nvieressä kasvoi vaahtera...\n\nEräänä yönä Martta houkutteli Delian mukaansa katolle. He kiipesivät\nikkunasta. Olivat sukkasillaan ja valkoisissaan. Martta meni ihan\nräystään reunalle ja sieltä mitään sanomatta kutsuvasti koukistellen\nsormeaan käski tulemaan luokseen. Delia oli mennyt niin pitkälle kuin\noli suinkin uskaltanut ja niin, että juuri saattoi nähdä alas. Martta\nosoitti sormellaan hänelle vaahteranoksaa, ja samassa -- hupsis! -- oli\nitse jo oksalla. Oli ilmeistä, ettei Martta ensi kertaa sillä oksalla\nkieppunut.\n\n-- Tule! -- hän kuiskasi -- kiivetään alas, minä autan, ota\nkädestäni...\n\nMutta Delia ei uskaltanut tulla edes räystäälle asti.\n\n-- Ei, ei, ei, hän huusi ja peräytyi takaisin ikkunalle.\n\nHe olivat sitten nukkuneet rauhassa sisällä. Ennen nukkumista Martta\noli sanonut:\n\n-- Kunpa olisin semmoinen pelkuri kuin sinä, Delia, mutta minä en\npelkää mitään, en isäukkoa, en puissa kiipeemistä, enkä pahankaan\ntekemistä. Se on kamalaa. Voi olla, että minä joskus hyppään laiturilta\nmereen, tai ammun jonkun ihmisen tai muuta sellaista. Kamalaa! Kamalaa!\n\nSiihen hän nukkui.\n\nKerran Delia oli keskiyöllä herännyt, tuntien ulkoilman viileyttä. Se\noli muutamia viikkoja edellisen tapauksen jälkeen.\n\nOli pilkkosen pimeä. Hieno kuuvalon juova vain näkyi uutimen ja\nikkunapielen välisestä raosta. Oliko ikkuna päässyt säpeistään?\n\nDelia kapasi kädellään Martan vuodetta.\n\nEi mitään Marttaa vuoteessa.\n\nDelia nousi lattialle, meni ikkunalle.\n\nIkkuna oli säpitetty auki, mutta uudin oli työnnetty aukon eteen. Delia\nsiirsi uutimen syrjään.\n\nAh, kuinka ihana kuutamo! Vaahtera valaistuine lehvineen oli tullut\nihan lähelle ikkunaa, varjoiset lehvät kummittelivat kaukaa syvästä\nhämärästä. Vaahteran ohi näkyi tarkimmilleen runkoineen valaistu koivu,\nja sen takana pimeä koivu, jonka luona tähdet tuikkivat. Mutta Marttaa\nei näkynyt missään.\n\nOjentaen yläruumiinsa ulos ikkunasta Delia huusi -- tai oikeastaan\nkuiskasi niin kovaa kuin mahdollista, ettei alhaalla herätty:\n\n-- Martta! -- Martta!\n\nOdotti tuokion, hengitystä pidättäen, hiljaisuutta syventääkseen. Taas\nhuusi:\n\n-- Martta!\n\nJa taas odotteli edes jotakin risahdusta kuullakseen.\n\nEi kuulunut kuin putoovan omenan ruohikkoon kopsahdus.\n\nDelia ajatteli ihmetellen:\n\n\"Kylläpä se Martta todella on rohkea: menee yksin kävelemään kuutamon\npimeihin varjoihin, missä kaksinkin ollen peloittaa niin, että sydän on\nhaljeta!\"\n\nDelia heittäytyi vuoteelle odottamaan. -- \"Kyllä hän kohta palaa\nkävelyltään.\"\n\nMutta Martta ei palannut kohta. Tunnin ajan oli Delia jo heittelehtinyt\nkyljeltä kyljelle vuoteellaan, eikä Martta vieläkään palannut. -- Delia\nalkoi käydä levottomaksi.\n\nOlisikohan Martta voinut joutua rosvojen kynsiin? Tämä oli kauhea\najatus, mutta niin epätodenmukainen, että Delia itsekin naurahti. Hän\nkäänsi taas tyynyn ja työntäytyi sen ihanaan viileyteen, nukkuakseen,\nniin varma hän oli vielä, että Martta kohta tulee. Ja taisi hän vähän\naikaa uinaillakin. Siitä herättyään hän näki, että aamu oli jo\nvalkenemassa. Marttaa ei ollut vuoteessa.\n\nSilloin Delian päähän töytäsivät äkkiä kaikki veret ja hän kavahti\nistualleen.\n\n\"Mitä se Martta olikaan maata pannessa puhunut? Että hän voisi joskus\nvaikka hypätä laiturilta mereen! Herra Jumala hyvästi varjelkoon! Hän\non ehkä irroittanut veneen, astunut sen laidalle, luiskahtanut,\npudonnut veteen, joutunut veneen alle, siinä oli naula, hame tarttui\nnaulaan, Martta ei saa itseänsä irti, tukehtuu ... ja nyt kelluu hänen\nruumiinsa vedessä eikä kukaan tule häntä nostamaan!\"\n\nDelia pukeutui kiireesti. Kunhan sai hätimiten jotakin yllensä.\n\nKiireissään hän tempasi uutimen ikkunan edestä semmoisella voimalla,\nettä uudinpuu tuli kolisten alas. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä sinne\ntakaisin sovitella. Hän hyppäsi ikkunasta katolle ja eteni nopeasti\nräystään äärimmäiselle reunalle. Sydän paukkui.\n\nJalat notkistuivat kolme kertaa hyppäysasentoon, mutta hyppäämisestä ei\nvain tullut mitään.\n\n\"Olenko minä niin kurja, etten uskalla, vaikka Martta on vedessä!\"\n\nHän notkisteli polviansa toiset kolme kertaa. Ei tullut mitään.\n\nEpätoivoissaan hän purskahti hermostuneeseen itkuun, takoen käsin\npäähänsä. Mutta yht'äkkiä hän tiesi, mitä on tehtävä.\n\nHän riensi takaisin huoneeseen, paiskasi oven auki ja viskautui\njuoksemaan alas rappusia.\n\nEivätpäs nyt heränneet, vaan hän sai tulla kolisten alas asti, lyödä\nnyrkillään heidän huoneensa ovelle ja päästää haikeita hätähuutoja\nMartan katoamisen johdosta, ennenkuin asessori kuului heräävän.\n\nAsessori tuntui rupeavan nopeasti pukeutumaan. Hän teki oven takaa vain\nlyhyitä, asiallisia kysymyksiä, niinkuin tehnee palomestari suuren\ntulipalon syttyessä, kun ei ole aikaa laverteluihin. Tämä oli kovin\ntavatonta, sillä ukko tavallisesti kähisi vain kaikista pikku asioista,\nsuuria huomaamatta.\n\nHänen tultuaan huoneestaan esille kuului sieltä asessorskan ääni\nsanovan, että kysyisi ennenkaikkea, mistä kautta Martta oli lähtenyt.\n\n-- Oven kautta tietenkin -- vastasi Delia suoraan rouvalle.\n\nJa taas rouvan ääni:\n\n-- Mene, Rickard, katsomaan, mitä ovea on avattu.\n\nAsessori tutki ovet. Kaikki olivat sisältäpäin lukossa.\n\n-- Delia -- kysyi asessori hiljaa -- ikkunastako?\n\n-- Ikkunasta -- sanoi Delia ja rupesi nyyhkyttämään.\n\nAsessorin hartiat laskeutuivat siitä tarmokkaan kohotetusta asennosta,\njossa hän oli ilmestynyt eteiseen. Pää painui.\n\nSamassa jo asessorskakin tuli makuuhuoneesta.\n\n-- Ikkunasta! -- sanoi asessori masentuneena hänelle.\n\n-- Siinä nyt näet, enkö ole sanonut, mihin liika ankaruutesi on\njohtanut. Ikkunasta! Meidän lapsemme -- ikkunasta!\n\nVähän ajan perästä olivat kaikki palvelijat herätetyt ja lähetetyt\netsiskelyyn teille ja puiston metsikköihin. Asessori itse ja asessorska\nkiiruhtivat Delian jäljessä laiturille. Delia ennätti jo takaisin ja\ntuli heitä vastaan, painaen kädellä sydäntänsä.\n\n-- Venettä ei ole rannassa ... sai hän vaivoin sanotuksi ja vaipui\nkäytäväpenkille.\n\nKaikki menivät rannalle. Siinä oltiin ensin ihan hiljaa, asessori\nhermostui, kielsi supattamasta, ei saanut edes jalkaansa siirtää,\nkuunneltiin, kuuluisiko airojen loisketta.\n\nEi mitään kuulunut. Kaislikko vain kahisi ja pari kertaa kumartui\nsarastavan aamun tuulessa.\n\nOi, miksi kaikki, mikä äsken vielä oli niin rakasta, kaislikon\nnuokkuminen, niemet ja ulapat, pikku laineiden lipinä ja\nloksahteleminen laiturin alla, nyt oli synkkää, vihollismielistä\nihmisille ilkkumista! Surua, surua, hautaa, lohduttomuutta.\n\n-- Marttaa-aa! -- huusi äkkiä asessori, mutta vanhuksen ääni katkesi\nkesken liikutuksen korahdukseen.\n\n-- Ei, ei, enhän minä voi -- sanoi hän kuivaten silmiänsä. -- Meidän\ntäytyy huutaa jokaisen yht'aikaa.\n\nHän asetti naiset rinnakkain ulapallepäin kääntyneinä ja kävi itse\nriviin heidän viereensä. Ojentaen kätensä kuin tahdinlyöntiin hän\nsanoi:\n\n-- Nyt, kun lasken kolmeen, silloin huutakaa. Yks ... kaks ... kolme...\n\n-- Marttaa! -- huusivat kaikki kolme yht'aikaa. Kuuntelivat kauan.\nAsessori ojensi taas kätensä.\n\n-- Vielä: yks, kaks, kolme...\n\n-- Marttaa!\n\nAa-aa ... vastailivat kalliosaaret, ja virit kävivät jo aamunsinisinä\nulapalla. Kaikki valkeni. Sekin oli vain hautaa ja kuolemaa.\n\nDelia näki ensi kertaa, kuinka vanhukset surevat lapsiaan.\n\nKauan rannalla huudeltua ja oltua, kun oli jo luovuttu kaikesta\ntoivosta, eivätkä palvelijat metsästäkään eikä teiltä olleet Marttaa\nlöytäneet, alkoivat vanhukset hoiperrella rannasta takaisin huvilaan\npäin.\n\nAsessori voivotteli ääneensä. Hän ei olisi millään tahtonut rannasta\nlähteä, ja kun läksi, istui kymmenen askeleen päässä penkille jotakin\nvielä odottamaan. Mitä kauemmas he saivat hänet rannalta, sitä\nsurkeammaksi hänen tilansa kävi. Viimeiselle penkille hän heittäysi\nkuin ainiaaksi siihen jäädäkseen. Istuessaan hän ääneensä valittaen\nnuokutteli ruumistaan ja rupesi vihdoin joka nuokahduksella kolhasemaan\npäätänsä vieressä kasvavan lehmuksen runkoon, pään ruhjomisella\nikäänkuin tuskansa tappaakseen.\n\nNyt ryhtyi asessorska vihdoin toimintaan. Hän oli Deliasta koko ajan\ntuntunut jonkin verran leväperäiseltä, jo viivytellessään huoneesta\nesille tulemista, ja myös äsken, kun Delia oli ehdottanut, että\nsoitettaisiin poliisiasemalle. Ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin\ntapausta omasta elämästään ja tietänyt, millaiset kaikki naiset ovat.\nMutta nyt, kun hän näki Rickardin lyövän vanhaa pää-raukkaansa kaikkine\ntuttuine ryppyineen vasten puuta, vyöttäysi hän toimintaan.\n\n-- Delia, hoida sinä häntä niinkauan. Minä menen soittamaan. Tätä en\nminä voi nähdä. Ja tulkoon sille tytölle mitä tahansa, jos hän on\nelossa ... kyllä minä sille näytän ... tappaa isänsä hävytön...\n\nEnempää ei voinut kuulla, sillä hän oli jo kaukana menossa.\n\nDelia jäi tyynnyttämään asessoria. Sen hän oli tehnyt niin, että itse\nrupesi itkemään ja ääneensä valittamaan, jolloin asessori kävi\nlohduttamaan ja unohti oman surunsa, kehoittaen miehuullisesti\nkestämään kohtalon koettelemukset.\n\nKauan ei heidän siinä tarvinnut toisiansa lohduttaa, sillä jo puolen\ntunnin kuluttua alkoi kuulua poliisilaitoksen moottoriveneen sätkätys,\nja kaksi konstaapelia ajoi polkupyörällä pitkin metsäteitä ristiin\nrastiin.\n\n-- Martta löydettiin saaresta -- sanoi Delia, lopettaen kertomuksensa.\n-- Sinun olisi pitänyt nähdä vanhempien, erittäinkin asessorin iloa,\nkun hän sai poliiseilta tietää tyttärensä olevan elossa ja voivan\nhyvin! Vanhemmille on aina pääasia, että vain elää ja hengittää. Ukko\nitki ilosta ja näytti onnelliselta kuin lapsi.\n\n-- No onko siinä mitään ihmeellistä, minä kysyin.\n\nDelia sanoi:\n\n-- Arvaapa, kenen kanssa Martta oli soudellut saareen? Sen insinööri\nTaulerin kanssa!\n\nMinun nousi kuuma veri päähän, enkä minä voinut hetken aikaan tajuta\nmitään. Sitten aloin tuntea ankarasti hiestyväni, en ainoastaan\notsassa, vaan koko ruumiissa.\n\nDelia raaputteli virvokekupin kulunutta tarjoilulautaa ja sanoi kauan\nvaiti oltuaan, kyynelten tippuessa hänen silmistään:\n\n-- Olisi ollut melkein helpompi ajatella Marttaa makaavana selällään\nmeren pohjassa, kuin että tämä skandaali on tapahtunut ja hän elää.\n\nMinussa alkoi kiertää Martan lauseet: ... \"en voi sietää tuota miestä\"\n... \"inhoon koko sielustani\" ... \"pitänyt olla ainoa Titanicissa\" ...\n\"nauttinut, jos hänen nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa\".\n\nValhettako? Ilveilyä? Rakkauteni julmaa ivaamista?\n\n\n\n\n4.\n\n\nKun siis tapasin Martan kaukana Töölön tiellä ja hän vakuutti\nhypänneensä autosta muka minun tähteni ja päästäksensä Taulerista,\ntympäsi hänen puheensa minua nytkin, vuosien kuluttua.\n\nEn ollut Tauleria muistanutkaan, vaan olin vilpittömästi ilostunut\ntavatessani Martan jälleen lähes kuusi vuotta viime näkemisen jälkeen.\nNyt muistui mieleeni Delian kertomus ja harmitti erittäinkin se, että\nMartta yhä luuli voivansa jatkaa vanhaa leikkiänsä ja vakuuttaa\nhalveksivansa tuota miestä -- muka minua siten hyvitellen.\n\nKuljimme siis kaupunkiin päin, minun käsittämättä, miksi Martta oli\nseuraani hakenut ja omansa jättänyt. Ajattelin, kuinkahan paljon rahaa\nminulla saattoi olla taskussa siltä varalta, että Martta ehdottaisi\njonnekin menemistä. Ja tuon tuostakin huomasin vaikenemisemme ajan niin\npitkäksi, että oli keksittävä hätäkeskustelua.\n\nRupesin vihdoin kyselemään, miten häntä Pariisi oli miellyttänyt.\n\nMartta kertoi auliisti ja vastasi nöyrästi kaikkiin kysymyksiini. Hän\nkohteli minua jonkinlaisella oudolla kunnioituksella, josta en ollut\nvarmasti selvillä, olisiko silläkin tarkoitus ollut vain ivata minua.\n\nVihdoin, kun ymmärtämättä mitä olisin vielä Parisista kysynyt taas\nvaikenin, hän kysyi minulta, arasti kuin koulutyttö, mitä minä pidin\nmaalla elämisestä.\n\n\"Annas kun minäkin valehtelen\" -- ajattelin.\n\nAloin kovasti moittia kaupunkilaiselämää. En sanonut voivani ymmärtää,\nkuinka elämisen maku voi ihmisessä niin peräti turmeltua, että tyytyy\nkuolleisiin kivikatuihin, nukke-ihmisiin ja maalattuihin naamoihin\n(minun ääneni vavahti ilkeydestä), kun on olemassa vapaa, suuri luonto.\nIhmisistä on katoamassa kaikki henkinen ylimyksellisyys, porvariutta,\nporvariutta vain joka paikassa...\n\nKatsahdin Marttaan nähdäkseni, kuinka kipeästi tarkoitusperäiset sanani\nolivat häntä loukanneet, sillä hänen kasvojensa ilmeissä näkyi aina\nkaikki, mitä hän tunsi.\n\nMutta hämmästykseni oli suuri. Hän oli tullut tuttavallisen lähelle\nminua ja katseli suoraan silmiini sellaisella vilpittömällä\nlapsenilolla, että minä kohta häpesin kieräilemistäni hänen edessään.\n\nHän sanoi:\n\n-- Todellako sinä, todellako sinä? Kas sitä Deliaa, hän kertoi minulle\nihan päinvastoin, että sinä olet kovasti ikävystynyt maallaoloon. Johan\nminä ajattelinkin... Lassi rakas, älä ole minulle suutuksissasi, minä\nen todellakaan ole ollenkaan muuttunut entisestä, ja kaikki tuo\nPariisista ja tämä kasvojen maali ... ah, jos sinä vain uskoisit!\n\nHänen äänessään, hänen lähestymisessään oli jotakin sisaren tosi\nrakkautta, jota oli mahdoton epäillä ja mahdotonta myöskin kohdella\nmuuten kuin toden puhumisella.\n\n-- Martta -- minä sanoin hänelle -- äsken en puhunut totta, kun kysyit,\nmitä pidän maalla olostani. En ollenkaan pidä, ja aion muuttaa\nkaupunkiin -- sitä varten olen tullutkin.\n\n-- Vai niin -- sanoi hän aivan kuin olisi jossakin asiassa syvästi\npettynyt -- vain niin, että Delia sittenkin oli oikeassa... Saanko siis\nsovittaa äskeiset sanasi porvarillisuudesta omaan itseesi?\n\n-- Mutta rakas Martta, ethän ole milloinkaan elänyt maalla, et tiedä,\nmitä se on.\n\n-- En. Mutta olen lukenut kuvauksia ja kuullut kerrottavan, ja minusta\nsen pitäisi olla kylläkin hauskaa... Vuoria ... saa käydä metsässä,\nmissä vain tahtoo... Mutta olkoon... Olkoon siis niin.\n\nMartan mielipaha näytti yhtä vilpittömältä kuin hänen äskeinen\nilostumisensakin. Hän hidastutti askeliaan, ja kaikki kävelemisen halu\ntuntui laimenevan. Hän jopa pysähtyi ja kääntyi katsomaan äskeisen\nauton suuntaan, ikäänkuin olisi katunut sen jättäneensä.\n\nMutta näin en minä toki voinut päästää sitä olentoa menemään, johon\nolin ollut niin kiintynyt vain muutamia vuosia sitten ja joka nyt oli\nedessäni häikäisevän kauniina maailmannaisena.\n\nTahdoin ainakin puhdistautua siitä kevytmielisestä ristiriitaisuudesta,\njossa olin itseni hänelle esittänyt. Rupesin totuudenmukaisesti\nselittelemään, miksi maalaisolot eivät minua miellyttäneet, puhuin\nsiitä henkisestä pysähtymisestä, jonka olin itsessäni huomannut,\nhaluttomuudesta toimintaan, jopa laiskuudestani.\n\nHän kuunteli minua aivan välinpitämättömänä, sillä aikaa kuin\nkaupunkilaisnaisen tyyli, eleet, osanottoa teeskentelevät hymähdykset\npääsivät jälleen valloilleen äskeisen sisar-antaumuksen sijaan.\n\nMinä jo pelkäsin hänen menevän minulta kokonaan hukkaan ja koetin\ntavoitella puheissani milloin iloista leikkisyyttä milloin\näärimmäisintä todenmukaisuutta, jonka tiesin Marttaa ennen aina\nmiellyttäneen minussa. Myöskin tiesin hänen pitävän avomielisyydestä,\nenkä siis ollut myöhäinen siinäkään suhteessa.\n\nAloin leikkipuheilla höystäen kuvailla hänelle maalaisia\nnaimiskauppojani. Kerroin miten akat suunnittelevat tulevaisuuttani,\nkuinka tarkkaan he tutkivat jokaisen talontyttären mahdollisuuksia, ja\nkuinka lähellä minä kerran olin langeta viekkaasti viritettyyn ansaan,\njolloin kohtaloni olisi ollut ratkaistu ja talooni olisi vaeltanut\nrikas, lihava leski.\n\nMartta jo naurahteli ja jää alkoi jälleen sulaa.\n\nNyt minä siirryin taas asian totiselle puolelle.\n\n-- Pane käsi sydämelle, Martta, ja sano, luuletko, että minä tämän\nlesken miehenä milloinkaan voisin sopeutua oloihin ja ikuisiksi\nhautautua maalle?\n\nJa nyt seurasi minun elämäni suurin yllätys. Kuin viaton lapsi lähestyi\nMartta taas minua ja sanoi vilpittömimmällä lapsen sävyllä:\n\n-- No, mutta ottaisit sitten minut sinne maalle luoksesi!\n\nMinä käännyin kokonaan häneen päin ja pysähdyin. Varmaankin oli suuni\nauki tai ilmaisivat kasvoni muuten suurta ällistystä, sillä Martta\nkatsoi tarpeelliseksi ryhtyä selityksiin.\n\n-- Olihan aika -- sanoi hän seisten edessäni -- jolloin sinä ...\njolloin me pidimme toisistamme, ja äskenkin, kun tapasimme, näin\nselvästi, että tunteesi ovat ennallaan. Ovathan, rakas Lassi?\n\n-- Siitä ajasta on kuitenkin ehtinyt sulaa monen talven lumet -- sanoin\nminä, tuntien, etten oikeastaan sanonut mitään.\n\n-- Olisinko siis erehtynyt. Ovatko tunteesi todella muuttuneet?\n\nNyt minä aloin vähän kiihoittua ja todella ryhdyin keskusteluun,\nmelkeinpä liiankin tarmokkaasti. Minä sanoin:\n\n-- Minun mielestäni tässä olisi etupäässä päästävä selville sinun\ntunteistasi.\n\nMartta katsahti pelokkaasti minuun ja kohta painoi silmänsä maahan.\n\n-- Vakuutan, että ne eivät ole muuttuneet -- hän sanoi yhä katsoen\nalas.\n\nAivan kuin asianajaja, joka hakee solmiakseen uhrinsa tämän omiin\nsanoihin, minä, heitellen kädessäni avainta ikäänkuin sen painoa\npunnitakseni, sanoin hyvin uskovani, etteivät hänen tunteensa\ntodellakaan olleet missään suhteessa muuttuneet entisestä. Mutta -- ja\nminä venyttelin ja viivyttelin tahallani -- pitäisi ensin tietää\nmimmoiset sinun \"entiset\" tunteesi olivat.\n\nMartta katsoi nyt ylös, ja kyynel särmöitti hänen silmänsä loisteen.\n\n-- Lassi, sinä tiedät hyvin, että minä koulunpenkiltä asti olen pitänyt\nsinusta enemmän kuin kenestäkään. Tarvitsiko minun sitä sanoa!\n\nMinun huuleni vavahtelivat, ja luultavasti olin aivan kalpea, kun\nvastasin:\n\n-- \"Enemmän kuin kenestäkään\" paitsi siitä, jonka kanssa seurustelit ja\nsoutelit...\n\n-- Ketä tarkoitat?\n\n-- Sitä, jonka kanssa yhä vieläkin näyt voivan \"toista vuorokautta\"\nremuta.\n\nTämän minä sanoin vaivoin hillityssä kiihtymyksessä ja voimatta katsoa\nhäneen. Kun sitten katsahdin sanojeni tekemään vaikutukseen, näin\nMartan kasvoissa katkeran toivottomuuden värähtelyn.\n\n-- Vai niin, vai niin -- sanoi hän pitkään. -- Vai on Delia jo\nsinullekin kertonut...\n\n-- On.\n\nMartan kasvot saivat vieläkin masentuneemman sävyn.\n\nHän sanoi kolean hitaasti:\n\n-- Siinä tapauksessa voit saada lisäksi tietää, mitä Delia ei tiedä.\nSinä samana yönä Tauler otti minut...\n\nMinä seisoin vähän aikaa kuin halvauksen lyömänä. Pääni tyhjeni, ja\nminä olin kaatua.\n\n-- Väkisinkö? -- kysyin vasta pitkän ajan perästä, kun jälleen osasin\npuhua.\n\n-- Ah, Lassi -- sanoi Martta kysymystäni poistyöntävällä\nkädenliikkeellä -- ilman fyysillistä väkivaltaa voi ottaa toisen\nvastoin hänen tahtoansa, ja paljon täydellisemmin kuin \"väkisin\". Sen\nyön jälkeen en ole ikinä päässyt hänen kynsistänsä.\n\nTätä sanoessaan Martta kääntyi ja rupesi hitaasti kulkemaan kaupungille\npäin, jättäen minut seisomaan.\n\nKuljettuaan parikymmentä metriä minusta oli hän jo taas se Martta, joka\näsken pää pystyssä oli rientänyt minua tervehtimään.\n\nOmituista, että häntä katsellessani -- ja näin perin järkyttävällä\nhetkellä -- en voinut olla ajattelematta: \"Kas kuinka minulla\nvähäpätöisellä voi sentään olla komeita naistuttavuuksia! Ei kukaan voi\naavistaa, kuinka syvältä olen kouraissut tuon komean olennon elämään.\"\n\nPuolustuksekseni sanon kuitenkin, että tämä matala ajatus vain hetkeksi\nvilahti minussa.\n\nMinä rupesin nopeasti kulkemaan hänen jäljessään, saavuttaakseni hänet.\nMutta hän pysäytti vuokra-auton ja nousi siihen ennenkuin sain itseni\nhuomatuksi.\n\nHän ajoi -- omituista kyllä -- ei pikkutulliin päin Tauleriansa\ntavoittamaan, vaan kaupunkiin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMinä menin Delian luo, joka toimi opettajattarena erään tyttökoulun\naliluokilla, ja kerroin hänelle koko kohtauksen, kysyen, mitä hän\narveli Martan tarjoutumisesta maalle vaimokseni.\n\nMeidän täytyi molempien nauraa tätä kummallista \"maalle vaimokseni\",\nkun ajattelimme sen yhteydessä Marttaa talonemäntänä. Mutta sisässäni\ntunsin kesken nauruamme, että minun tuli Marttaa sääli ja että olin\npilkannut jotakin pyhää hänessä.\n\nDelia mietti asiaa kauan. Hän ei osannut mitään varmaa yhtä sanoa, vaan\ntoi esiin oletuksia, jotka olivat peräti vastakohtaisia toisilleen, ja\nkuitenkin kaikki hyvinkin perusteltuja.\n\nIhan ensimmäiseksi hän sanoi:\n\n-- Tiedätkö mitä? -- Minä luulen, että hän hakee omaa pelastustansa.\n\nMinä otin asian syvän veden asiaksi. Ja ehkä Deliakin niin oli ensin\ntietämättään tehnyt. Sanoin:\n\n-- Hänen parempi minänsä, tarkoitat?\n\nSilloin Delia tuli syvistä vesistä ihan pinnalle. Varmaan olivat\npohjaväylät hänelle liian tuntemattomat ja pimeät. Opettajan kärkkäällä\nvalmiudella, joka on tottunut esittämään oppilaille vain selviä,\nkypsiksi märehdittyjä asioita, hän sanoi oikaisevasti:\n\n-- Ei, ei, minä tarkoitan, että hän tahtoo pelastaa maineensa rippeet.\n\nJa jonkin ajan kuluttua:\n\n-- Sillä täytyyhän sanoa, ettei hänen maineensa ole viime aikoina ollut\nensiluokkainen.\n\nJa vielä jonkin ajan kuluttua:\n\n-- Hänestä on ruvettu paljon puhumaan seuroissa.\n\nMinä en vain yhtynyt enkä kysellyt. Delia jatkoi:\n\n-- Toiset sanovat -- tosin vain herrat -- että hän on maailman\nsiveellisin nainen. Mutta on niitäkin, jotka pudistavat päätänsä ja\nmerkitsevästi vaikenevat. Tietävät ehkä enemmän kuin muut. Ehkäpä\nomasta kokemuksestaan. Tai joltakulta toveriltaan, Taulerilta itseltään\n... mistä minä tiedän...\n\nHän alkoi porista kuin aukipäästetty pato. Omituista, kuinka naiset,\nniin miellyttävät kuin Deliakin, muuttuvat vastenmielisen säpiseviksi\nja kähiseviksi, kun vain on puhe herrain ihailemasta naisesta, jolla on\nhuono maine. Häneltä oikein sylkipisaroita lenteli suusta, ja minä\nhuomasin ensi kerran hänen sammaltavan nopeasti puhuessaan. Tai ehkä\nsekin oli seurauksia hänen opettajakiihkostaan saada mielipiteensä\nupotetuksi minuun juuri semmoisena, kuin se oli hänessä, ja niin\nlyhyessä ajassa kuin suinkin.\n\nMinä sanoin, että jos tässä todella oli kysymys vain maineen\nparantamisesta, niin on käsittämätöntä, miksi Martta, joka välittää\nmaineestaan niin vähän, että julkisesti keskellä päivää ja \"toista\nvuorokautta\" remuavien seurassa ajelee ravintoloihin -- yht'äkkiä minut\nhuomattuaan jättää seuransa ja juoksee minun luokseni -- mainettansa\nparantamaan.\n\nDelian ylähuuli kohosi vähän pilkalliseen hymyyn.\n\n-- No kai hän sitten tahtoi saada sinut mukaan viftille.\n\nMinä vakuutin, että Martta oli itse toimittanut auton tiehensä.\n\n-- Ehkä hän -- sanoi Delia -- piti parempana vietellä sinua kahden\nkesken. Et kai sinä tosissasi voi luulla, että Martan laatuinen nainen\nvoisi haluta maatalon emännäksi.\n\nSitä minä en todellakaan voinut luulla, ja Delian näin sanottua en\nluullut enää ollenkaan.\n\nMieleni kävi kovin apeaksi. Kaikki tuo, minkä olin ehtinyt jo rakentaa\nkuvitellessani jotakin syvempää Martan käytöksen vaikuttimeksi, oli\nmennyt sekaisin.\n\nJa vasta Delian luota tultuani, kadulla, minut valtasi uudelleen sama\nsyvä myötätunto, sääli, rakkaus, jota olin tuntenut Marttaa kohtaan\nhänen lausuessaan nuo armottomat, suurimman ihmiselle mahdollisen\ntunnustuksen sanat: \"Sen jälkeen en ole ikinä päässyt hänen\nkynsistänsä.\"\n\nKoska hän näin oli sanonut, merkitsihän se juuri, että hän halusi\npäästä Taulerista. Sittenkin siis \"parempi minä\"! Ja minä raukkamainen\nolento, kun olin antanut Martan mennä luotani! Kaunis rakastaja, joka\nsysää rakastetun luotansa juuri silloin, kun tämä tulee hänen luoksensa\nsielu avonaisena, sydän hakien sydäntä!\n\nKun minä nyt muistin katsoneeni hänen jälkeensä ja vain ylpeilleeni,\nettä olin nähnyt noin kauniin kaupunkilaisnaisen edessäni tunnustuksiin\nnöyrtyneenä, löi minut sellainen häpeä, että olisin vaikka purrut\nsormeni poikki tai lyönyt itseäni ohimoihin ja silmiin, kunnes olisin\nkaatunut.\n\nMinun täytyi tavata Martta uudelleen hinnalla millä hyvänsä, ja heti,\nheti!\n\nEn tiennyt hänen asuntoansa. Hän varmaan asui vanhempiensa luona, mutta\nnämä olivat tietenkin muuttaneet, sillä he muuttivat joka vuosi, sen\ntiesin jo kouluajoilta. -- Delian luo kysymään en tahtonut palata,\nsillä hän oli käynyt minulle sietämättömän vastenmieliseksi näppärine\nsuukopuineen ja opettajatar-eleineen.\n\nJoten kävi niin, että minä en kokonaiseen viikkoon tavannut Marttaa,\nvaikka muutaman päivän perästä olinkin saanut hänen osoitteestansa\nselvän.\n\nTämä selvänsaaminen tapahtui näin:\n\nKuljin Pohjois-Esplanaadilla, nähdäkseni yhäkö Helsinki oli entisensä,\njolloin kolmen aikaan päivällä paitsi virkamiehistö kaikki muutkin\nkeikarit tahtoivat näyttäytyä muodin ja ajan tasolla olevaksi\nhienostoksi.\n\nMinua vastaan tuli silloin kaksi herraa, joista toinen oli Tauler, ja\nminä päätin mennä ohitse häntä huomaamatta, johon minulla oli oikeus,\nkoska emme olleet toisillemme muodollisesti esiteltyjä.\n\nLähestyessämme näin Taulerin eroavan kumppanistaan ja niska jäykkänä\nharkitun kohteliaasti nostavan minulle hattuansa sanoen: anteeksi!\nPitäen hattua vähän matkaa päästä hän hiukan kumartuneena seisahtui\neteeni.\n\nMinä kohautin velttoa maalaista lakkiani ja pysähdyin.\n\nTauler kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella herra sitä ja sitä.\nSaatuaan vastauksen, yhä panematta hattua päähänsä ja saman jäykän\npuolikumarruksen säilyttäen hän ilmoitti rohkenevansa tiedustaa\nosoitettani. Kun minä hämmästyneenä peräännyin puoli askelta, lisäsi\nhän selityksen, jonka mukaan Martta oli antanut tämän hänen\ntehtäväkseen, jos hän suinkin sattumalta näkisi minut.\n\nMinussakin oli kopeutta.\n\nMinä pyysin puolestani Martan osoitetta, jotta itse voisin toimittaa\nhalutun ilmoituksen.\n\nTauler täytti pyyntöni.\n\nSen tehtyään hän hattu yhä koholla ja asentoaan muuttamatta vain\nnytkäytyi tuuman verran syvempään kumarrukseen ja näin kulki jäykkänä\nohitseni, huulillaan tuskin tuntuva ivan hymy.\n\nYht'äkkiä minä käsitin, miksi tuo mies oli ja saattoi todella tuntea\nolevansa naisen valtias.\n\nVaikka eläisin tuhat vuotta, en unohtaisi tätä tervehdystä. En myös\nunohtaisi tätä oman leppymättömän vihani syntymähetkeä.\n\nMartan elämän raiskaaja! Minun morsiameni häpäisijä!\n\nJäytävä viha alkoi nostattaa mielessäni kuvia, miten parhaiten\ntuhoaisin tuon miehen. Minä olin jonakin pimeänä iltana vahdittuani\nnurkan takana pistävinäni puukon syvälle hänen rintaansa. Mies kaatuu\nja jää makaamaan. Minä hiivin asuntooni ja tunnen sanomatonta autuutta\nkoston suoritettuani. Seuraavana päivänä on lehdissä tiedotus kaameasta\nsalamurhasta. -- Minun täytyy syvimmässäni myöntää, että teossani on\njotakin alhaista. Näin en saa menetellä.\n\nOikeuteenko minä hänet siis haastan? Sitä en voi tehdä, koska en ole\nlaillinen kantaja, ja antaa ilmi en voi, koska silloin häpäisisin sen,\njota aion puolustaa.\n\nEi, puukko on sittenkin ainoa keino tämänluontoisessa asiassa. Mutta\nvain vähän toisella tavalla on meneteltävä. On katsottava, että\nhänelläkin on puukko kädessään, jottei iske aseetonta. Sadat ja\ntuhannet kansanpojat ratkaisevat näin puukoilla tyttöasiansa, joita ei\nsovi tuomioistuimen julkisuuteen saattaa. Heitä sanotaan\npuukkojunkkareiksi ja huligaaneiksi, ja niin minuakin sanottaisiin.\nMutta eikö ymmärretä, että on asioita tämän taivaan alla, joita ei voi\njättää sikseen eikä myöskään jättää oikeuden käsiin!\n\nTässä minun erikoisasiassani oli paha vain se, että Tauler, hieno herra\nkun oli, tuskin on koskaan puukkoa kädessään pidellyt, ja olisi siis\nepäkunniallista pistää hänet kuoliaaksi aseella, jolla hän ei osaisi\nitseänsä puolustaa, vaikka se olisikin hänen kädessään. Minun on\nannettava hänelle semmoinen ase, jota hänkin on tottunut käyttämään,\ntai valitkoon itse, mitä asetta tahtoo käyttää. Kaikki tapahtukoon\npäivän kirkkaudessa, ja tuokoon hän ystävänsä ja minä ystäväni\nkatsomaan, että kaikki on reilua peliä.\n\nNäin pitkälle ajateltuani tätä asiaa huomasin hämmästyen, että tuohan\nei ollut mitään muuta kuin tavallista romaaneissa kerrottua\nkaksintaistelua, ja minä ensin kilpistyin pois ajatuksesta kuin\njostakin täysin mahdottomasta. Suomessa kaksintaistelua! Voiko ajatella\nmitään tavattomampaa!\n\nAh, miksi ihmiset ovat kieltäneet kaksintaistelun! Luulevatko he\ntodellakin voivansa tuomioistuimen kautta jakaa oikeutta näin\narkaluontoisissa asioissa, punnita vaikuttimia, joita asianomaiset\nitsekään eivät voi sanoihin pukea, vaan ainoastaan vaistoin tuntea. Ja\nvoivatko he ratkaista häväistysasiassa, vetämättä ensin kaikki\njulkisuuteen, sanomalehtien palstoille, yleisön hampaisiin, siis ensin\nitse häpäisemällä. Vai voiko kukaan sanoa, että minä voin saada\noikeutta raiskaajaa vastaan, kymmenkertaisesti häpäisemättä raiskattua!\n\nOikeastaan on kaksintaistelun mahdottomuus sivistyneiden kesken vain\nsiinä, että se on Suomessa jotakin kuulumatonta, tavatonta. Siihen ei\nsaisi vastustajaansa suostumaan.\n\nHyvä on, ajattelin, ellei suostu, silloinhan voin hyvällä\nomallatunnolla tehdä omankäden oikeutta ja vaikkapa ampua hänet.\n\nTämän asian aioin ottaa vastaisuudessa tarkemmin miettiäkseni. Nyt oli\nedessäni muuta tehtävää. Minun piti löytää Martta ja saada välini hänen\nkanssaan selviksi.\n\nVierailulle menoa asessorin luo en pitänyt soveliaana.\n\nVaanin useana päivänä heidän katuovensa seutuvilla, toivoen näkeväni\nMartan lähtevän tai tulevan. Mutta ovet pysyivät aina yhtä kolkosti\nsuljettuina. Niissä ei kulkenut ketään. Ne olivat kuin hyljätyn talon\novet.\n\nVihdoin päätin kirjeellisesti ilmaista Martalle osoitteeni.\n\nAsuin silloin vielä hotellissa, laiskasti haeskellen itselleni\nvakinaista kortteeria.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKirjeeseeni tahdoin samalla panna muutakin kuin vain osoitteeni\nilmoituksen, toisin sanoen en pannut mitään ilmoitusta. Tahdoin\nvapauttaa Martan siitä tunnosta, että hän oli ensimmäisenä minua\nhakenut enkä minä häntä. Kirjoitin ikäänkuin omasta aloitteestani.\n\nKoska tämä kirjeeni sittemmin löytyi Martan paperien joukosta, voin sen\ntähän jäljentää semmoisenaan.\n\n\nMartta,\n\nminun on näinä päivinä ollut kovin vaikea olla, en voi unohtaa, että\nhyvästelemättä ja saattamatta annoin sinun yksin jatkaa matkaa\nkaupunkiin. Luotan sinuun, että luet tämän käytökseni tavalliseksi\nkömpelyydeksi, joka on aina ollut suuri vikani kaikissa\nkohteliaisuusasioissa. Itse olen saanut siitä kärsiä tällä kertaa\nenemmän kuin sinä, sillä minulta jäi sanomatta sinulle pääasia,\nnimittäin että tunteeni eivät ole ainoastaan entisellään, vaan\npalavammat kuin koskaan. Ja nyt sanon vielä enemmän, että rakkauteni on\nviime viikon ajalla, jolloin sain turhaan hakea sinua tätä sanoakseni,\nkasvanut sietämättömäksi tuskaksi sen epävarmuuden vuoksi, joka minussa\non syntynyt epäillessäni sinun tunteittesi kestävyyttä.\n\nSinä käännyit ja läksit minun luotani niinkuin olisit ikuisiksi minut\njättänyt. Näytti kuin minä olisin äkkiä tullut sinulle tarpeettomaksi,\nkun salaisuus oli kerran tullut ilmi. Pitääkö minun siis ajatella, että\nsinä pidät mahdollisena yhtyä minun kanssani vain salaamalla suhdettasi\nT:iin? Tai, niinkuin Delia luulee, että sinä vain tahdot \"pelastaa\nmaineesi\"? Sydäntäni kirvelee, kun minun täytyy mainita tämmöisiä\nolettamuksia, mutta selväksi tahtoisin saada kaiken. Sillä jos niin on,\nkuin Delia sanoo, niin sehän osoittaisi sinun tunteesi minua kohtaan\nhyvin heikoiksi, jos niitä ollenkaan on. Jos taas ajattelen sinun\njättäneen minut sen vuoksi, ettet luullut minun voivan rakastaa sinua\ntunnustuksesi jälkeen, niin pidät minun tunteitani arvottoman\nheikkoina.\n\nKuinka saatatkaan ajatella, että se, joka sinua rakastaa, voisi hylätä\nsinut semmoisena hetkenä, jona sinä avaat hänelle sydämesi ja teet\nkaikkein vaikeimman tunnustuksen, mitä elämässä suinkin voi tehdä,\nsanomalla \"en ikinä voi päästä hänen kynsistänsä\"! Ei, Martta. Vain\navautunut sydän voi koskettaa toiseen sydämeen. Juuri tuon\ntunnustuksesi jälkeen on minun rakkaudessani sinua kohtaan jotakin\nikuisiksi yhteenkasvettunutta, jota ei mikään, ei mikään voi tehdä\nolemattomaksi, et edes sinä itse.\n\nVanhempieni ja erittäinkin äitini syvästä uskonnollisuudesta on minuun\nperiytynyt pieni pohjasakka, joka ei anna minun ajatella elämässä\nmitään sattumaksi. Olen tavallisesti aivan tiedoton tästä omasta\nuskostani, se on ikäänkuin luuta minun luustani ja verta minun\nverestäni. Ainoastaan milloin ihmiset -- niinkuin sinäkin, Martta,\nkerran Titanicista puhuessamme, jos muistat -- väittävät jotakin\ntapausta sattumaksi, huomaan minä puolestani, kuinka lujasti uskon\nsiihen, että kaikki tapahtuu korkeammasta johdosta. Yhtä lujasti uskon\nmyöskin siihen, että meidän kohtaamisemme Töölön tiellä ei ollut mikään\nsattuma, vaan ihme, jommoisia elämä on täynnä: korkeamman johdon tuote.\nSe on kyllä käsittämätöntä, mutta pitääkin olla, sillä muutoin menisi\nusko sirpaleiksi, sen juuri on tunnossa. Minun suuri rakkauteni sinuun\non myöskin tunnossa, eikä kaipaa ollakseen tai ei-ollakseen mitään\njärkeilyjä.\n\nNyt sinä varmaan taas pahoittelet, että minä tapani mukaan olen\nlangennut filosofoimaan. Mutta minun olisi suullisesti neuvoteltava\nsinun kanssasi aivan käytännöllisistä asioista, joita en voi uskoa\nkirjeeseen.\n\nRakas Martta, jos sinulla on vielä vähänkin tunteita minua kohtaan, älä\nkiellä minulta tapaamista, vaan tule Tähtitornin vuorelle ylihuomenna\nhämärtäessä; minä pidän sinua silmällä Kasarmin- ja Bernhardinkatujen\nkulmassa. Ellei tämä voi käydä päinsä, kirjoita minulle siitä\nKarelia-hotelliin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nMääräpäivänä, torstaina iltapuolella, ennenkuin aurinko oli vielä\nlaskenutkaan, minä jo kiertelin Tähtitorninvuorta, malttamattomana\nodotellen päivän hämärtymistä.\n\nHelsinki eli jokapäiväistä elämäänsä. Satamarannasta päin kuului\nraitiovaunujen jyryä ja soitteluja, autojen kiljahduksia, laivojen\nvihellyksiä, kasarmista päin torvisoittimien harjoittelua, aivankuin ei\nmitään sen ihmeellisempää olisi tapahtumassa kuin tavallinen päivän\niltaankallistuminen. Nousin myös katsomaan suurta merenulappaa:\nkaikkialla samaa leppoisaa tavallisuutta; tuolla valkoinen höyrylaiva\ntupruttelee mustaa savuansa ja kultaiset auringot kimmeltävät sen\nvaahdoissa. Jokunen vuorella aikaansa viettänyt, ehkä vastakihlautunut\npariskunta, tekee jo lähtöä alas. He rupattelevat, nauravat ja\nkuhertavat, kaukana, kaukana elämän tragedioista, iloista, onnellista\ntulevaisuuttansa haaveillen...\n\nVihdoin punainen kuukin oli kohonnut Katajanokan takaa itäiselle\ntaivaalle, kumottaen omalla puolellaan punaisena mastojen takaa, vaikka\naurinko vielä hallitsi Suomenlinnaa ja lännen saaria.\n\nNiin kauan minä kiertelin sinne tänne, että kun tunnelmistani havahduin\noli aurinko todella laskenut ja ilta alkanut hämärtyä.\n\nKiirehdin niin nopeasti kuin voin kävellä rannan puolelta vuorta\nkaupungin puolelle. Pelko, että Martta jo odottaisi määräpaikassa, sai\nminut kuumaksi.\n\nKun tulin Tähtitornin kivikadulle, josta näkyy pitkin pituuttaan koko\nKasarminkatu, näin kaukaa auton pysähtyvän Kasarmintorin kulmaan.\nAutosta nousi herra ja nainen. He kattelivat toisiansa. Sitten herra\nmeni takaisin autoon ja ajoi pois. Mutta nainen alkoi nopein askelin\ntulla Bernhardinkadulle päin.\n\nSe oli Martta.\n\nKun hän näki minut, huomasin selvästi ilahtumisen hänen kasvoissaan.\n\n-- Oletko jo kauan odottanut? -- hän kysyi ojentaen iloisesti kätensä\nminulle.\n\n-- Juuri tulin tähän.\n\n-- Ja minä kun pelkäsin, että sinä jo odotat, otin auton ja melkein\njuoksin...\n\n-- Minäkin pelkäsin ja olen kävellyt itseni kuumaksi.\n\nVarmasti meillä oli kummallakin suuri halu käydä käsi kädessä, hän kun\noli niin hengästynyt ja minä kun olisin niin mielelläni tukenut häntä\nalkaessamme nousta ylämäkeen.\n\nMe puhelimme kauan vilkkaasti ja iloisesti kaikenlaisista\npikkuseikoista, hetkeksikään keskeyttämättä. Varmaan tunsimme molemmat,\nettä pieninkin keskeytys pakottaisi meidät siirtymään niihin synkkiin\nasioihin, joita varten olimme tänne tulleet. Molemmat nautimme,\nleikimme onnellisia. Ja minun ehdottomasti muistui mieleeni äskeinen\npariskunta, joka oli pysähtynyt keskustelemaan, mitä he illallisekseen\npaistaisivat, tuoreita silakoitako vai mustaa leipää löysien munien\nkera. Ah, miksi ei onneamme voi jatkaa näin, päivä päivältä vain\npikkuasioista puhellen. Menisimme valkoiseen laivaan, jonka kupeissa\nauringot kimmeltävät, häviäisimme vieraille maille, rinnassa aina vain\nsama unohtamisen onni, Martta ja minä, Martta ja minä...\n\nLähestyessämme erästä käytäväpenkkiä, joka oli ylhäällä vuorella, sanoi\nMartta odottamatta ja ollenkaan vastaamatta minun puheisiini:\n\n-- On todellakin vähän ihmeellistä siinä tapauksessa, josta sinä puhut\nkirj... Ah, enhän ole vielä kiittänytkään sinua...\n\nNyt meni väliverho onnemme ylitse. Me kai molemmat tunsimme\nväsähtymystä, koska istuuduimme kuin sopimuksesta penkille.\n\nSe penkki oli vierasmaalaisen lehtipuun tuuheassa varjossa.\n\nSe on se penkki ylhäällä, josta näkyy \"Haaksirikkoiset\".\n\nMartta jatkoi:\n\n-- Jospa aavistaisit, kuinka paljon rakas kirjeesi on minua\nlohduttanut!\n\n_Minä_: Mutta mitä sanoitkaan siitä tapauksesta...\n\n_Martta_: Niin, Lassi, eikö olekin ihmeellistä! Olimme viettäneet\nhurjan yön, ajoimme jatkamaan. En tahdo pitemmälti kertoa omasta\nmielentilastani, sen vain sanon...\n\nTässä Martta pysähtyi, tietämättä kuinka jatkaa.\n\n_Minä_: Mitä \"vain sanot\" --?\n\n_Martta_: Sitä vain sanon, että se yö oli kuin elämäni viimeinen.\n\n_Minä_: Miten viimeinen? Aijoitko lopettaa itsesi?\n\n_Martta_: Ei, ihan toisessa merkityksessä. Viimeinen ponnistuksissani\npäästä hänestä irti. Olin päästänyt kaikki valloillensa, tahdoin olla\njuovuksissa koko loppuikäni.\n\n_Minä_: Onhan sekin itsemurhaa.\n\n_Martta_: On. Todella se on varmin ja kamalin itsemurha, minkä ihminen\nvoi tehdä. Mutta se oli minulla päätetty asia. Kaikki ... melu autossa,\nhurraamisemme ... vaatteitteni ja liinojeni liehuminen hurjassa\nvastatuulessa ... kaikki oli kuin viimeistä ajoa helvettiin. Silloin\nnäen sinut ... Sano, eikö se ole ihmeellistä!\n\n_Minä_: On vielä ihmeellisempää, että sinä tulit luokseni.\n\n_Martta_: Ja olisin heittäytynyt autosta, elleivät he olisi\npysäyttäneet sitä... Mutta sano, eikö se ole ihme, että minä juuri ...\njuuri sillä hetkellä näin sinut?...\n\nMinä mumisin jotakin epämääräistä myönnytykseksi.\n\n_Martta_: Ah, sinä et ehkä itsekään voi sitä niin ymmärtää, ja\nkuitenkin minä vasta sinun kirjeestäsi tulin ajatelleeksi että se\ntodella oli ihme.\n\n_Minä_: Kirjeessäni tarkoitin vain sitä ihmettä, joka oli minulle\ntapahtunut.\n\n_Martta_ (silmät suurina): Mikä se oli?\n\n_Minä_: Se oli, että olin juuri kääntymäisilläni sille kadulle, jossa\nDelia asuu, mennäkseni hänen luokseen. Silloin sinä pysäytit auton ja\ntulit minun luokseni.\n\n_Martta_ (vielä enemmän kummastuneena): Mikä siinä on ihmettä?\n\n_Minä_: Olin menossa Delian luo kysymään, tahtoisiko hän tulla\nvaimokseni ja muuttaa maalle.\n\nMartta kävi tuskaisesti molemmin käsin kiinni sydänalaansa, eikä saanut\nsanotuksi muuta kuin kaksi kertaa:\n\n-- Lassi! -- Lassi!\n\n_Minä_: Kerroinhan sinulle, kuinka ne ahdistelevat minua siellä maalla.\nDelia näytti minusta ainoalta mahdolliselta. Sinusta, jota rakastin,\nolin jo maalle kuullut.\n\n_Martta_: Mitä kuullut?\n\n_Minä_: Tiedustelin sinusta Delialta. Hän kirjoitti, että sinä elät\ntoisen kanssa. Ihme on siinä, että sinä tulit ennenkuin olin kääntynyt\nMuseonkadulle, ja pelastit minut.\n\n_Martta_: Minä tarkoitin vain, että sinä, jos vielä voit olla entisessä\nystävyydessä, ottaisit minut luoksesi maalle -- emännöitsijäksi tai\njotenkin sillä tavalla. Mutta sekin taisi olla kovin lapsellista\npuhetta, sillä enhän minä ymmärrä mitään talousasioista, en yhtään\nmitään. Sanoin vain, kun tahdoin pysyä sinussa kiinni enkä tiennyt\nmitään muuta sanoa.\n\nMartta taisteli kyyneliänsä vastaan. Sitten sanoi:\n\n-- Mutta Delian tavalla tulla sinun vaimoksesi -- se ei voi koskaan\ntapahtua meidän välillämme. Ja kuitenkin: olla aina sinun kanssasi on\nminun ainoa pelastukseni.\n\n_Minä_: Miksi ei voi, Martta? Sitä, vain sitä ainoata minä puolestani\ntoivon. Ja se on tapahtuva!\n\n_Martta_: Nyt minä paljastan sinulle koko elämäni.\n\n_Minä_: Sano mitä tahansa, minä rakastan sinua sitä enemmän. Se on\ntapahtuva!\n\n_Martta_: Älä vanno valaa, jonka kumminkin tulet rikkomaan.\n\n_Minä_: Oletko ehkä jo naimisissa hänen kanssaan, tai oletko luvannut\nmennä?\n\n_Martta_: En. Minä vihaan häntä. Sitäpaitsi hän itse taitaa olla\nnaimisissa.\n\n_Minä_: Kenen kanssa?\n\n_Martta_: Ah, se on hämärä juttu. En tiedä, kenen kanssa. Tytön isä\ntaisi nostaa oikeusjutun. Tauler oli vietellyt lupauksilla. Oikeus\ntuomitsi hänet aviomieheksi, ja tyttö on tyytynyt eikä tahdo erota. --\nMutta tämä ei kuulu ollenkaan siihen, mitä aion kertoa. Minä en ole\nmikään pappilan neiti, joka pitäisin itseäni häväistynä elinajaksi\nsellaisen yöllisen tapauksen jälkeen, josta Delia on sinulle\nkertonut... Ei, Lassi, ei Lassi, ei Lassi...\n\nNäin toistellen nimeäni Martta vaipui ajatuksiinsa, enkä minä hennonut\nhäntä kysymyksillä häiritä.\n\nAjatuksistaan herättyään hän katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi\nkotvaan tiennyt, missä oli. Sitten hän näki minut, nykyisti itselleen\najan ja paikan, ja kysyi, mitä hän olikaan viimeksi sanonut.\n\n_Minä_: Ettet sinä ole mikään pappilan neiti...\n\n_Martta_: Niin, niin, en olekaan... Kunpa ei omallatunnollani olisikaan\nmuuta kuin se yksi yöllinen tapaus! Ah, Lassi, minä olen päättänyt\nsanoa sinulle kaiken, silläkin uhalla, että inhoten käännyt minusta...\n\n_Minä_: Sano.\n\n_Martta_: Sen ensimmäisen yön jälkeen, jona hän väkisin otti minut,\nsyntyi minussa ennen olematon hirveä intohimo... Niin syvästi kuin minä\nhäntä halveksinkin tuon tekonsa jälkeen, huomasin kauhukseni, että minä\nodotin häntä ja tahdoin hänen uudistavan saman tekonsa. Ei tarvinnut\nkuin tulla yö, etenkin kuutamo, niin minut valtasi yht'aikaa sekä\nhirmuinen kauhu että vielä hirmuisempi intohimo. Semmoisina hetkinä,\npieni kirjelappu häneltä, vähinkin risahdus puutarhasta, tuskin kuuluva\nmerkkivihellys pimeästä -- ja minä olin hänen luonansa. Oi noita\nraatelevia hurman ja häpeän vuorotteluja! -- Lassi, oletko vielä siinä?\nMissä on kätesi? Kas, kuinka on tullut pimeä...\n\nMinä löysin hänen kätensä ja pitelin siitä.\n\n_Martta_: Näin on hyvä olla, kiitos, kiitos, Lassi! Ah, jospa minun ei\nkoskaan tarvitsisi hellittää sinun kättäsi, jospa ne olisivat kasvaneet\nyhteen, niinkuin välistä kaksoisilla...\n\n_Minä_: Ne ovat kasvaneet, Martta.\n\n_Martta_: Kohta hellität. -- Sinä luulet nyt, että tämä kaikki vain\noli. Ei, Lassi, se on yhä. Olen hänen vallassaan.\n\nMinä yhä vain pitelin hänen kädestään.\n\nMinuutit kuluivat. Minusta näytti, että Martta itki. Hän ei kertaakaan\nkoettanut vetää kättään pois minun kädestäni. Minä sanoin:\n\n-- Martta, niinkuin äsken jo sanoin sinulle, mitä enemmän sinä avaat\nitsesi minulle, sitä enemmän minä rakastan sinua.\n\nNyt hän ikäänkuin vähän säikähtäneenä veti kätensä pois. Ehkä hän\ntunsi, että minun palava tunnustukseni ei ollut puhdasta\nsisarusrakkautta. Hän sanoi hiljaa ja arasti:\n\n-- Näethän nyt itsekin, että se ei voi koskaan tapahtua meidän\nvälillämme.\n\n_Minä_: Mutta sinähän vihaat häntä!\n\n_Martta_: Vihaan. Mutta minussa on kaksi ihmistä -- suuremmassa\nmäärässä kuin teissä muissa, päivän ihminen ja kuutamoihminen. Ja\nhän tietää sen. Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä\nhuoneessani, uudinten takana odotan kuulevani hänen lyhyen\nmerkkivihellyksensä alhaalta kadulta. Semmoisena hetkenä minä olen\nvalmis mihin kataluuteen tahansa, niin, olisin valmis vaikka sinutkin\npettämään... Ymmärräthän, ymmärrä toki minua! Oh! kuinka minä vihaan\nhäntä! Koko sielustani, koko olemuksestani vihaan! Ja jos hänelle jokin\ntapaturma sattuisi, niin ettei häntä senjälkeen enää olisi, -- sen\nsuurempaa onnea en minä itselleni voi ajatella. Se olisi minulle\nsellainen rauha, sellainen vapautuksen autuus, ettei itse taivaskaan\nvoisi minulle suurempaa autuutta antaa, ei tässä eikä tuossa elämässä.\nOlisin vapaa ... tuskin voin sellaista tilaa enää järjelläni\nkäsittääkään. Vapaa ... olisi oikeus elää, hengittää ... olisi\noikeus -- vastata sinun kädenpuristukseesi, ah Lassi, Lassi...\n\nNäin sanoen Martta heltyi hermolliseen itkunnyyhkytykseen, äänekkääseen\nkuin nauru.\n\nMinä nousin seisaalleni ja otin häntä kädestä auttaakseni häntäkin\nnousemaan.\n\nYliluonnollinen rauha oli tullut minuun.\n\n-- Ole huoletta, Martta -- sanoin hänelle -- olen päättänyt vaatia\nhänet kaksintaisteluun. Ja jos hän kieltäytyy, ammun hänet kuin koiran.\n\nMartta ponnahti seisaalleen ja kiihkeästi kuiskasi minulle, etten\npuhuisi niin kovaa. Samalla hän nosti minun vasemman käteni molempien\nkylmien käsiensä väliin ja suudellen minun sormieni päitä jatkoi\nkuiskutteluaan:\n\n-- Poikani, poikani, mitä sinä sanotkaan! Hän voi olla täällä pimeässä\naivan lähellämme ja kuulla kaikki, mitä sinä sanot. Hän on semmoinen,\nhän näkee pimeässäkin ... ja kuulee kaikki.\n\nNäin sanoen Martta alkoi työnnellä ja vetää minua pois, kiihkeästi kuin\nolisi kiiruhtanut ryövärin käsistä pelastamaan suuren aarteen.\n\nMenimme nopeasti alas vuorelta. Mutta koko tästä paluumatkastamme en\nmuista muuta kuin että me riensimme kiireesti ja olimme lähekkäin\ntoisiamme, jotenkin niin kuin olisimme kouluaikana rientäneet, jos\nolisimme yhdessä olleet jotakin pakenemassa. Puhelimmeko me vielä\näskeisestä asiasta, en ollenkaan muista. Kaikki ajatukseni olivat\nsuunnatut yhteen ainoaan kysymykseen: miten ja milloin minä tuhoan\nTaulerin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSeuraavana päivänä, ennenkuin vielä olin Marttaa tavannut, menin kolmen\naikaan jälleen esplanaadille. Olin ostanut itselleni pyöreän kovan\nhatun maalaislakkini sijaan ja olin minä ainakin hattukaupan peilissä\nnäyttänyt mielestäni aika mahdolliselta esplanaadiritarilta.\n\nKohta näinkin Taulerin.\n\nHän oli saman herran seurassa kuin joitakuita päiviä sitten.\n\nHänen omaa tervehdystänsä matkien minä kohautin jäykällä\nkädenliikkeellä hattuni ja pysäytin hänet samalla \"anteeksi\" sanalla\nkuin hänkin oli tehnyt.\n\n-- Minulla olisi vähän kahdenkeskistä -- sanoin.\n\nVieras herra kumarsi kohteliaasti ja jatkoi kävelyään, jättäen meidät\nseisomaan vastakkain.\n\n-- Miten voin olla hyödyksenne? -- kysyi Tauler hattu koholla.\n\nMinä sanoin:\n\n-- Valitsemalla aseet siihen kaksintaisteluun, johon teidät vaadin.\n\nHän ymmärsi asian kohta.\n\nNiinkuin kaksi koiraa, jotka joutuen vastakkain ja tuntien toisensa\nveriviholliseksi ensin vain pysähtyvät liikkumattomiksi ja niskakarvat\nkoholla hampaat irvessä varovasti kiertävät toisiansa iskeytyäkseen\nvastustajan heikoimpaan kohtaan, niin me seisoimme silmänräpäyksen\nvastakkain.\n\nTauler painoi hattunsa röyhkeästi päähän. Hänen kasvonsa katosivat\nhetkeksi sakeaan sikarinsavuun. Syljeskellen terävästi suustansa\ntupakinmuruja ja painellen rillejä paikoilleen hän ilmeisesti tahtoi\nvoittaa aikaa miettiäkseen vastaustansa. Sitten hän sanoi:\n\n-- Roistoja olen kyllä ennenkin kaadellut revolverillani, ja pidän siis\ntätä asetta sopivimpana teihinkin nähden.\n\nMinun täytyi itsekseni pakostakin myöntää, että hänen vastauksensa oli\nkadehdittavan naseva. Mutta vähääkään hätkähtämättä minä jatkoin:\n\n-- Suvaitkaa siis ehdottaa, milloin ja missä voidaan asiasta lähemmin\nsopia.\n\nIva väreili Taulerin huulilla.\n\n-- Minun täytyy -- sanoi hän -- saada mietintäaikaa ratkaistakseni,\nkumpi olisi tarkoituksenmukaisempaa, ilmaistako teidät poliisille vai\ntilaisuuden tullen nostaa teidät polvilleni ja persoonallisesti\npamputella teitä.\n\n-- Milloin saan odottaa ratkaisuanne?\n\n-- Sopivana hetkenä minä itse ilmoittaudun -- sanoi Tauler. Me nostimme\nkumpikin hattumme. Minä sanoin:\n\n-- Toivoakseni teillä on silloin ratkaistuna myöskin kysymys, kumpi on\ntarkoituksenmukaisempaa, taistellako kanssani vai tulla ammutuksi\nniinkuin koira. Odotan kolme päivää.\n\nNyt Taulerin suupielet vähän jäykkenivät ja kalpenivat.\n\nPelästyikö hän vai raivostui, en voinut päättää. Me erosimme.\n\nOlin lukenut kyllä hyviäkin kaksintaisteluromaaneja, ja mieltäni oli\naina kiinnittänyt -- enemmän kuin itse taistelu -- se kaamea\nmielentila, jossa asianomaisen täytyi olla, kun kaksintaistelu oli jo\nperuuttamattomasti päätetty, sekundantit määrätyt, mutta itse\ntilaisuutta vielä odotettiin. Täytyi olla kaameata nähdä\nauringonpaistetta, tai kuulla linnunlaulua, tai vastailla ihmisten\nhuolettomiin kysymyksiin, kun oli sydänalassa tieto, että silloin ja\nsilloin me ammumme toisiimme täydellä aikomuksella tappaa.\n\nMutta omituista, että nyt en tuntenutkaan mitään kaameutta, vaikka\nsydämessäni tiesin kaiken peruuttamattomasti päätetyksi. Päinvastoin\ntunsin ihanaa rauhoittumista. Nautin auringonpaisteesta ja varpusten\nvikinästä esplanaadin ruohikossa.\n\nTuntui kuin olisin odottamatta ja vaivattomasti päässyt suureen\nvapautukseen mahdottomasta, tuskastuttavasta umpikujasta, löytänyt\nratkaisun ratkaisemattomalle, astunut pimeästä jälleen valoisaan\nelämään.\n\nVielä merkillisempää, että olin suorastaan jonkinlaisessa onnellisuuden\ntilassa, ja onnellinen erittäinkin Martan tähden.\n\nMinä menin suoraa päätä tuttuun urheilukauppaan ostamaan revolveria, en\nsiksi, että olisin aikonut kohta ampua Taulerin, vaan koska en ollut\ntottunut käyttämään revolveria ja minun siis oli sen käyttämiseen\nharjoittauduttava.\n\nUrheilukaupan isäntä, vanha koulutoverini, ensin pani jyrkästi vastaan\ntätä kauppaa, sillä hänellä ei ollut oikeutta myydä aseita ilman\nasianomaista lupaa. Mutta kuinka siinä tarinoitiin, hän lopuksi keksi\nkeinon millä täyttää pyyntöni.\n\nHänellä oli hallussaan vanhakuosinen, jossakin historiallisessa\ntapauksessa käytetty revolveri, jonka hän sanoi voivansa minulle myydä\nhistoriallisena arvoesineenä. Sellaisia revolvereja ei enää Englannissa\nvalmisteta eikä myöskään niihin soveltuvia patruunia, joten hänellä\nolevan patruunavaraston loputtua oli revolverikin melkein arvoton.\n\nMinä sanoin tahtovani ostaa koko patruunavaraston, ja sain häneltä\nkauppamme päätyttyä niin paljon laatikoita, että vaivalla kannoin.\nKyllä nyt oli harjoittamisen varaa!\n\nSitten hain koko iltapäivän asuntoa itselleni, ja vihdoin löysinkin\nsopivan. Ainoa vika oli huoneen pimeys, joka minua vielä epäilytti.\nMinä kielsin vuokraamasta toisille huomenaamuun asti.\n\nVasta hämärissä pääsin menemään Mariankadulle, missä Martan vanhemmat\nasuivat.\n\nLieneekö hän odottanut minua ja ikkunasta nähnyt minun tulevan,\nporrasovesta hän ainakin oli ulos kadulle tulossa, kun minä siihen\nsaavuin. Hän ei salannut suurta iloaan minut nähdessään.\n\nMenemättä sisälle me jäimme siihen juttelemaan.\n\nHän sanoi odottaneensa minua koko päivän ja nyt illalla istuneensa\nikkunan ääressä jo valmiiksi ulosmenoon pukeutuneena, niin varma hän\noli tulostani ollut.\n\nLähtiessämme kävelemään sanoin vihdoinkin löytäneeni huoneen.\n\n-- Mutta kuulepa, rakas -- ehätti hän siihen -- minäkin olen juuri\nlöytänyt sinulle huoneen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Katsopa, vanhempani ovat juuri aikeessa vuokrata luotansa yhden\nliian huoneen; se on suuri ja rauhallinen -- etkö sinä aiokin lueskella\n-- se olisi juuri sopiva siihen, ja hyvät huonekalut ... ehkä voisit\nsaada ruoankin meillä ... mitä? Sano!\n\nMinä hain ympäri päätäni, mikä se saattoi tämän odottamattoman\nehdotuksen tuntumaan ikäänkuin sopimattomalta, mutta en voinut löytää.\nVihdoinkin ymmärsin, että sen täytyi tuntua semmoiselta vain\n\"ihmisistä\".\n\n-- Ovatko vanhempasi lehdissä ilmoittaneet? -- minä kysyin. Silloin\nminusta olisi tuntunut sopivammalta.\n\n-- Onneksi eivät ole vielä ehtineet, sinä saat sen varmaan -- vakuutti\nMartta ilmeisesti ilahtuen, etten minä sanonut vastaankaan.\n\nMinä kysyin nyt, luuliko hän, että hänen vanhempansa tuntisivat minut,\njos ilmaantuisin huonetta tiedustamaan sittenkun ilmoitus on ollut\nlehdissä. Sillä olinhan minä kouluaikana parikin kertaa ollut heidän\nluonaan Martan toverikutsuissa.\n\nMartta sanoi tähän:\n\n-- Mutta rakas, minä olen heille jo puhunut asiasta, ja he tietävät,\nettä sinä olet suuren maatilan omistaja ja nyt tahdot lukea\nyliopistossa. He muistivat sinut ja he odottavat sinua huomenna.\nTulethan?\n\nMinä lupasin puolinaisesti, ja tultuamme eteläsataman aukealle rupesin\npuhelemaan muusta. En kajonnut mihinkään niistä asioista, jotka olivat\nmeidän kummankin sydämellä, vaan koetin ylläpitää hauskuutta\nantautumalla päivän yleisiin puheaineisiin, joista lehdet tiesivät.\nMutta Martta palasi aina vain siihen huoneasiaan. Me kävelimme kauan ja\nkiertelimme kaikki Kaivopuiston rannat, istuimmepa alkavassa kuutamossa\nvalleillakin. Martta vastaili lyhyesti ja kuunteli aina vain puolella\nkorvalla, ja pakottaessani hänet sanomaan mielipiteensä jostakin\nasiasta hän puhui nopeasti, katsellen haikailevasti ympärilleen, ja\npienenkin loman syntyessä keskustelumme jo taas oli huoneasiassa.\n\nSaatettuani hänet takaisin heidän asunnolleen ja jo hyvästellessämme\nhän tuli totiseksi ja sanoi:\n\n-- Lassi rakas, ymmärräthän miksi minun täytyy pyytää sinulta tämmöistä\nuhrausta, näin mahdotonta palvelusta ... ettei se ole suinkaan ihmisten\ntähden, vaan ainoastaan oman itseni...\n\n-- Martta! -- sanoin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä --\noletko voinut hetkeäkään epäillä, ettei saman katon alla asuminen olisi\nsuurinta onnea minulle!\n\nMartta veti kätensä pois ja sanoi hiljaa:\n\n-- Älä sano noin, Lassi; rupean pelkäämään, että teen jotakin\najattelematonta.\n\nNiinkuin olisin hänelle pyhän valan vannonut minä sanoin totuudessa:\n\n-- Luota minuun, Martta!\n\n-- Lassi, Lassi -- huudahti hän ja tarttuen minun käteeni aikoi taas\nsuudella sormiani, niinkuin oli tehnyt Tähtitornin vuorella.\n\nSiihen en minä enää voinut suostua, vaikka silloin ensi\nhämmästyksissäni en ollutkaan malttanut estää. Siinä tuntui melkein\nmaassa ryömivän kiitollisuuden ja nöyrtymyksen ilmausta, jota en ollut\nkelvollinen vastaanottamaan.\n\n-- Tulen huomenna -- sanoin iloisesti, ja me kohosimme syvyyksistä\npinnalle.\n\nPää samalla tavalla kallellaan kuin ensinäkemällämme Töölön tiellä hän\nhymyillen nyykäytteli minulle hyvästiä. Sitten hän meni sisälle\nkatuovesta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nMartan vanhempien asumus ei ainoastaan kadunpuolelta tehnyt jollakin\ntavoin hylätyn tai kuolleen vaikutusta, vaan myöskin sisästäpäin\nnähtynä. Erittäinkin sali teki minuun tällaisen vaikutuksen. Siinä\nvallitsi tähän vuoden aikaan katsoen aivan oudon kolea ilma, siinä oli\njotakin seisahtunutta, tuulettamatonta, ja luullakseni kattoi vanhaa\nkiiltopintaista mahonkipöytää hieno tomukerrostuma, vaikka sitä en voi\nvarmasti sanoa, sillä huoneessa oli liikojen ikkunaverhojen vuoksi\nhämärää. Kaikki oli kuin jätettyä, hylättyä, ei missään kuulunut ääniä,\nei edes seinäkellon tikutusta.\n\nMinun muuttoni tähän asuntoon näytti kuitenkin tekevän vanhuksiin\nsangen elvyttävän vaikutuksen.\n\nKun ensimmäisen vierailuni jälkeen saavuin matkalaukkuineni ja\nkirjoineni vuokraamaani huoneeseen ja menin saliin isäntäväkeäni\nhakien, räiskyi salin uunissa valkea ja avatussa ruutuikkunassa tuuli\nheilutteli uudinta. Minä pyyhkäisin sormellani mahonkipöytään, mitään\ntomua ei sormeen jäänyt.\n\nVanhukset tulivat saliin iloisen puheliaina ja kohta asettuivat\nkodikkaan tutunomaiselle kannalle minun suhteeni. Asessori ilmestyi\npitkässä, tummanharmaassa, sinireunaisessa yönutussa, tosin pyydellen\nanteeksi, mutta oikeastaan heti alusta asettaakseen suhteet\nsemmoisiksi, kuin minä olisin tullut taloon en ainoastaan asukkaana ja\npöytävieraana, vaan kodin jäsenenä. Asessorska korosti tätä puolta\nasiassa melkein liiankin räikeästi, ei kuitenkaan vaatetuksella eikä\ntutunomaisuudella, vaan melkein hullaantuneella iloisuudellaan ja\nalinomaisella Martan kehumisella. Katsokaa tätä pöytäkudetta! Sen on\nMartta sommitellut ja omin käsin kutonut! Hän on aivan ensiluokkainen\nompelija, hän osaa myös mainiosti keittää ja paistaa ja erittäinkin\nkeksiä uusia ruokia. Mutta Martta hoi, soittaisit meille jotakin.\nPidättekö soitannosta? Hauska, että pidätte. Martta soittaa meille\npitkinä talvi-iltoina ja tekee elämän meille suloiseksi. Tiedättekö, me\nemme käy missään eikä meilläkään käy ketään, mutta soitanto korvaa\nkaiken, hän on etevä, hän olisi saanut antaa konsertinkin...\n\nTässä ukko ehätti väliin. -- No, ei tosin mitään konserttia, mutta ...\nalkoi hän sanoa.\n\n-- Kuinka ei konserttia! Etkö sinä muista, mitä Siloti sanoi, kun\nolimme Kajanuksen puheilla?\n\n-- Voi teitä kunnon ihmisiä! -- ajattelin itsekseni -- jospa\naavistaisitte, miten perinpohjin minä näen läpitsenne! Jospa\naavistaisitte, miten kaikki sananne kääntyvät minun mielessäni\noikeinpäin ja järjestyvät lauseiksi, jotka ilmaisevat pohjimmaisen\najatuksenne kaiken peitteen alta! Voisittekohan itsekään kuulla, mitä\nte minulle rupatatte? Näin te sanotte: \"Meidän talossamme ei käy enää\nketään, vain te, nuori herra, olette tietämättömyydessänne tänne\neksynyt. Katsokaa siis meidän tytärtämme, eikö hän ole ilmeinen\nloistokappale aikamme naisten joukossa; rakastukaa häneen, kosikaa\nhäntä ja viekää luoksenne sinne maalle; hän ompelee mainiosti, katsokaa\nitse, hän keittää ja paistaa, hän keksii teille uusia ruokalajeja,\njoiden vertaisia ette ole vielä koskaan maistanut. Tehkää se niin pian\nkuin mahdollista, ennenkuin joku ehtii kuiskata korvaanne niitä\njuoruja, jotka ovat turmelleet tyttäremme maineen ja tuhonneet meidän\nkotimme!\"\n\nMartan huone oli eteisestä oikealle. Minun huoneeni ovi oli hänen\noveansa vastapäätä, eteisestä vasemmalle.\n\nTunnustaakseni olin onnellinen, että näin aivan odottamattani olin\njoutunut saman katon alle Martan kanssa. Nukkua illalla tietäen, että\nhän nukkuu ihan tuossa vastapäätä, oli suloista. Olin kuin johonkin\nsatamaan päässyt, sanomaton rauha tuli minun osakseni. Tunsin, että\nmeidän yhdessäolomme oli alkanut, eikä tämä olo enää milloinkaan voi\neroon viedä, se ei voi tästä enää muuttua.\n\nJa luullakseni Martta tunsi juuri samaa. Ainakin hän sanoi aamulla,\nensimmäisen yön jälkeen: Lassi, tästä lähin sinä asut aina meillä,\nniinhän?\n\n-- Tietysti asun.\n\nSuuresti iloitsin, että hän oli näin ilmaissut tunteneensa juuri samaa\nkuin minäkin.\n\nMitä useampia päiviä kului, sitä enemmän me olimme toisistamme\nerkanemattomia. Martta oli todellakin kuin kiinnikasvanut minuun,\nniinkuin hän oli Tähtitornin vuorella itse tahtonutkin. Hän sanoi\niloitsevansa, etten minä milloinkaan kyllästynyt hänen seuraansa.\n\nMinä olin onnellinen. Luennoilla en käynyt. Tuskin saatoin pakottautua\nistumaan huoneessani ne muutamat tunnit, joina tutkin kurssiin kuuluvia\nkemian oppikirjoja. Niinä tunteina Martta tavallisesti soitteli,\nollenkaan pelkäämättä häiritsevänsä, sillä olin hänelle sanonut, että\nminun oli päinvastoin erikoisen hyvä olla hänen soittaessaan, koska\nsiten tunsin hänen olevan kotona ja lähettyvillä. Ja Martta tunsi\nkaiketi aivan samalla tavalla koko hyväntuulisuutensa riippuvan siitä,\nettä tiesi minun olevan lähettyvillä. Jos olisin vaikka kuinka hiljaa\nja ketään häiritsemättä koettanut tulla huoneestani eteiseen\nlähteäkseni kaupungille, kyllä hän sen kuuli ja tuli salin ovensuulle\nkysymään: minne? ja miksi et sanonut?\n\n-- En tahtonut häiritä sinun soittoasi.\n\nMartta kiitti arkatuntoisuudestani, mutta sanoi:\n\n-- Tiedätkö Lassi, minä voin soittaa vain sinun ollessa huoneessasi,\nmutta yksikseni en ole vuosiin voinut soittaa; tuntuu niin\njärjettömältä, niin kuin minun ei oikein sopisikaan... Mutta minne sinä\nmenet?\n\nSanoin matkustavani pohjoista rataa lähiasemalle ja varmasti palaavani\niltapäivällä.\n\nMartta tuli levottomaksi.\n\n-- Se on kai sitten jotakin semmoista, jossa minä en voi olla mukana --\nhän kysyi painellen sormellaan sitä pakettia, jonka olin laittanut\nmatkalle ja asettanut väliaikaisesti eteisen peilipöydälle.\n\n-- Mielelläni muuten, Martta, mutta näethän, että olen pitkävartisissa,\nja minun on asemalta kulkeminen metsäistä louhikkotietä.\n\n-- Mitä tässä paketissa on? -- kysyi Martta nopeasti, ja huomasin hänen\nkalpenevan.\n\nNyt vasta älysin, että hän tunnusteli revolveriani ja luuli minun\nvarustautuneen kaksintaisteluun, ja sanoin:\n\n-- Älä ole levoton, Martta, olen hänen vastaustansa odottanut kohta\nkaksi viikkoa, mutta hän on kai poistunut koko paikkakunnalta, häntä ei\nnäy missään, ei esplanaadilla, ei kahviloissa, ei missään.\n\nHiukan rauhoittuneena, mutta yhä kopeloiden pakettiani, Martta sanoi:\n\n-- Lupasimmehan toisillemme olla mitään salaamatta. Tässä on sinulla\nrevolveri ja patruunat. Lassi, miksi minun tietämättäni?\n\nMinä sanoin:\n\n-- Siinä on sekä revolveri että patruunat, mutta enhän minä voi mennä\nhäntä ampumaan, kun en tiedä, missä hän on.\n\n-- Hän on aina siellä, missä vähimmin häntä odotat.\n\n-- Joutavia, Martta, hän on yksinkertaisesti vain paennut, ja niin\nminulla on aikaa harjoitella, sillä totta puhuakseni en ole\nrevolverilla vielä milloinkaan ampunut. Olin lähdössä harjoittelemaan.\n\nMartta tuli aivan minun viereeni.\n\n-- Miksi en minä saisi olla mukana? -- hän kysyi kuiskaten.\n\n-- Yksinkertaisesti vain matkan epämukavuuden vuoksi. Mutta odota:\nosaatko ratsastaa?\n\nMartta sanoi ottaneensa hurjisteluaikoinaan ratsastustunteja ja\nkuuluneensa ratsastusseuraan. Hänellä oli vielä ratsastuspukukin\njäljellä, hän ratsasti herrain tavalla ja käytti kannuksia.\n\nMeidän matkasuunnitelmamme vaati huomiseksi lykkäytymistä.\n\nVarhaiseksi aamuksi minä kävin tilaamassa ratsut maneesista.\n\nJa niin me kuulakkana syysaamuna ratsastimme kaupungista, molemmat\nsuuresti nauttien kylmenneestä säästä, mielen raikkaudesta ja toistemme\nläheisyydestä.\n\n\"Toistemme läheisyydestä\" puhuessani minun on tässä kenties sopivin\ntilaisuus kerta kaikkiaan mainita, että suhteemme oli ja ankarasti\npysyi pelkästään sisarussuhteena. Ehkäpä vielä ankarampana, sillä\ntodellisten sisaruksien ei tarvitse mitään varoa, mutta meidän --\nainakin minun -- oli alussa joka hetki varominen. Tästä\nsisarussuhteesta poikkeaminen kävi itsestään päivä päivältä yhä\nmahdottomammaksi, siihen tottui ja eläytyi. Niinpä olisi minun ollut jo\nnäin kahden viikon kuluttua heille muutostani aivan mahdotonta ajatella\nMartan käden puristamista niinkin kiihkeästi kuin olin sen tehnyt tuona\niltana hänen katuovensa ääressä. Yksin ollessani, mielikuvituksessa\nsaatoin tietenkin uneksia olevani suurissakin hellyyksissä, mutta\nkaikki tämä oli kuin poispuhallettuna heti, kun todella tulin hänen\nläheisyyteensä. Ja kuitenkin -- samassa mitassa kuin hellyydet\netenivät, kasvoi ystävyytemme päivä päivältä.\n\nHauska oli nähdä Martan ampuvan ensimmäisiä laukauksiaan.\n\nKiinnitettyäni männynrunkoon noin rinnan korkeudelle valkoisen pilkan\nja osoitettuani Martalle, miten revolveria on pideltävä, annoin sen\nhänen käsiinsä, jotka näyttivät vapisevan jännityksestä. Sitä minä\nvähän ihmettelin, kun tiesin hänet niin rohkeaksi. Vielä huvittavampaa\noli minusta, että hän, tähdättyänsä pilkkaan, laukausta peläten käänsi\npäänsä pois ja ummisti silmänsä. Minä rupesin hahattamaan vatsaani\npidellen. Monesti piti tämä tähtäys uudistaa, ennenkuin Martta todella\nosasi katsoa sinne, mihin ampui.\n\nMyöhemmin olen tämänkin muistelmani selittänyt itselleni peräti\ntoisella tavalla.\n\nKaikissa tapauksissa, ennenkuin me tämän ensimmäisen harjoitusammunnan\nlopetimme, oli männynrunko melkein säpäleinä ja Martalla kaksi sattumaa\nenemmän kuin minulla.\n\nNäistä harjoitteluistako meille tuli koko talvinen huvittelu! Vähintään\nkahdesti viikossa me teimme ratsastusretkiämme. Ja kaikenlaiset pikku\nkauppiaat kauempana maantien varsilla muuttuivat tutuiksemme. Toiset\nheistä kai pitivät meitä nuorena pariskuntana, mutta toiset varmasti\nvain rakastavaisina, koska he merkitsevästi hymähtelivät tai viekkaasti\nja kehoittavasti iskivät silmää, siten ikäänkuin ottaen osaa meidän\nonneemme.\n\nPorhaltaen heidän ohitsensa me ilmaisimme heille myötäymmärrystä\npäännyökkäyksillä ja muka tunnustavilla silmäniskuilla, antaen heidän\nluulla mitä luulivat, ja minä puolestani nauttien edes siitä, mikä\nolisi voinut olla totta, vaikka ei ollut...\n\n\n\n\n11.\n\n\nMutta ei ainoastaan näin maantien varsilla, vaan aikaa myöten kaupungin\nkaduilla me aloimme olla kaikille tuttu pariskunta, aivan ihanteellisen\nerottamaton ja siis hymyilyillä suosittu. Sillä me kävelimme paljon\nkaupunginkin paikoissa ja monessa elokuvateatterissa olimme\nsäännöllisiä ensi-illan kävijöitä, me urheilimme potkureinemme\nkaupungin kaduilla kuin kotonamme, ja suksemme tunsivat Kaisaniemen ja\nTöölön mäet ominansa.\n\nHarras urheilu oli saanut Martan kasvot ja koko olennon täyteen\nkukoistukseen. Hän ei enää käyttänyt mitään ihovärejä, hänen poskensa\nloistivat kellanpunervina ruusuina, hänen katseensa uhkui terveyttä ja\nulkoilman karaistusta. Hän herätti kaikkialla suurta huomiota\nulkonäkönsä vuoksi, ehkä suurempaa kuin milloinkaan ennen.\n\nMinä olin kaiken katuyleisön silmissä tietenkin mitä kadehdittavin\nonnenpoika. Useimmat katututtavamme kaiketi kaupungissakin pitivät\nmeitä onnellisina vastanaineina.\n\nJos joku olisi meidän suosijoillemme sanonut: nuo kaksi eivät ole edes\nkihloissakaan -- niin hän olisi saanut vastaukseksi hämmästyksestä\näimistyneen katseen ja ankarat sanat: mahdotonta! Kenenkä tyttö se\nsellainen olisi! Vai eikö hänellä vanhempia olekaan, jotka hänen\nkäytöstänsä valvoisivat!\n\nIkävintä oli, että tämä arvostelu ei rajoittunut kaduille, vaan oli\ntäydessä hapatuksen käynnissä seurapiireissä, jotka nauroivat Martan\nyrityksille muka laasta entiset jälkensä umpeen. Minä olin hänen\nlyhytnäköinen \"uhrinsa\", jonka hän muka oli paremman puutteessa\nlöytänyt maalta ja tuonut kotiinsa ja jota hän nyt kaikin keinoin\nvarjeli saamasta tietää, mitä kaupungissa kaikki tiesivät.\n\nTähän tuli lisäksi hämärät huhut siitä, että minä olin muka\nviattomuudessani noussut haarniskaan Martan kunnian tahrattomuuden\npuolesta ja vaatinut Taulerin kaksintaisteluun.\n\nSanoin, että tämä oli ikävintä, mutta vielä sitäkin ikävämpää oli, että\ntyytymättömyys meidän kihlautumisemme viipymisen johdosta näyttäytyi jo\nomassa asunnossammekin, asessorin harvasanaisuudessa aterioilla\nollessamme, silmäluomien pysymisessä painuksissa, asessorskan\npisteliäisyydessä ja lautasten kiivaanlaisessa jakelemisessa, ynnä\nmonessa muussa aivan vähäpätöisessäkin seikassa.\n\nTämä alkava tyytymättömyys oli minulle erikoisen kiusallista sen\nvuoksi, että minun täytyi ehdottomastikin pukea asessorskan salattu\najatus seuraaviin sanoihin:\n\n\"Vai niin, miekkoinen, sinä asetut asumaan tähän kotiin, sinua\nkohdellaan täällä kuin kodin luonnollista jäsentä, sinä osoitat meille\nrakastavasi tytärtämme, sinä annat meidän luulla aikovasi kosia häntä\n... mutta vielä mitä! Vietettyäsi täällä makean leivän päiviä,\nvetelehtien laiskana koko talven, syötyäsi, juotuasi, sinä jätät koko\nasian, ja vielä enemmän: sinä teet tämän, hyvin tietäen, että\nauttamatta meitä rahtuakaan olet päinvastoin käytökselläsi auttanut\ntyttäremme maineen pilaantumista yhä entistäkin enemmän. Hitto sinun\neteesi lautasia asetelkoon!\"\n\nTästä asiasta meillä oli totinen keskustelu Martan kanssa, nimittäin\nminun puoleltani totinen, sillä ihmetellä täytyy, miten kevyesti Martta\notti saman asian. Hän purskahti nauramaan.\n\n-- Mutta sanotaan heille, että me olemmekin kihloissa! -- sanoi hän\naivan kuin kysymys olisi ollut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.\n\nTuhannet vastasyyt töytäsivät parvena eteeni, ja luulin olevani vaiti\nvain siksi, etten voinut heti löytää niistä tärkeintä. Mutta Martta\nselitti vaikenemiseni omalla tavallaan.\n\n-- No näetkö nyt -- sanoi hän -- et siihen voi mitään vastata; sehän on\nluonnollisinta kaikesta, olen jo kauan asiaa ajatellut.\n\nVarmaan minä tosiaankin hain vastasyitä vain senvuoksi, etten ollut\naavistanut näin helppoa pääsyä yhä kasvaneista vaikeuksista. Itse\nehdotusta vastaan en voinut keksiä vähintäkään väitettä. Ja lopulta\nminusta alkoi tuntua, että oikeastaan minä se olinkin koko ehdotuksen\nkeksinyt. Sillä miten olisi ollenkaan mahdollista, että minä en olisi\nsitä keksinyt! Voiko minulle mieluisempaa ehdotusta edes ajatellakaan?\nKiinnittää Martta itseeni julkisen kihlauksen siteillä! Ja mikä selvä\ntodistus siihen, että Martta todella on ajatellut yhteytemme yhä\nedelleen jatkuvan! Mikä pässi minä olin, kun en itse ensimmäisenä tätä\nehdottanut!\n\nJos täytyikin myöntää, että ehdotus oli lähtöisin Martasta eikä\nminusta, niin minun olivat ainakin sen käytännöllisen toteuttamisen\nsuunnitelmat. Asiasta oli minun mielestäni vanhuksien vuoksi tehtävä\nniin suuri numero kuin mahdollista. Oli otettava huomioon, että he\nelivät vielä vanhojen aikain traditioissa, ja heihin nähden oli siis\nkihlaus tapahtuva, niinkuin se \"silloin\" olisi tapahtunut.\n\nMartta hyväksyi kaikki suunnitelmani, ja nyt saattoi huoletta esittää\nasian kenelle tahansa, niinkuin se olisi ollut minun aloitettani alusta\nloppuun, toisin sanoen, niinkuin minä tosiaan olisin kosinut Marttaa ja\nkysynyt: rakastatko sinä minua, ja Martta olisi vastannut: rakastan, ja\nme olisimme menneet käsi kädessä hakemaan vanhempien siunausta\nliitollemme.\n\nSovittuna päivänä oli Martan muka tunnustaminen äidilleen, että me\nolemme jo kauan olleet salakihloissa ja että minun oli aikomus\nseuraavana päivänä muodollisesti pyytää Martan kättä hänen isältään.\n\nNiin tehtiinkin.\n\nMartan ilmoitus oli käynyt muuten kaikitta kommelluksitta, paitsi että\nhän isälle ilmoittaessaan oli taaskin purskahtanut nauruun, ja vain\nselittäen sen tapahtuneen sulasta onnesta hän oli saanut annetuksi\nasialle jälleen totisuuden leiman.\n\nMääräpäivänä minä pukeuduin juhla-asuun, kaikkein parhaimpaani. Martta\nkielsi minua panemasta valkoista kaulahuivia, sanoi, ettei se sovellu\ntähän tilaisuuteen. Mutta ilman sitäkin antoi pukuni tarpeellisen\nmuodollisuuden ja vanhanaikaisuuden tunnelman.\n\nMinä astuin juhlallisesti saliin ja jäin odottamaan. Jumalankiitos\nMartta ei ollut mukana, sillä hän olisi naurullaan tehnyt pannukakun\nkoko juhlallisuudesta, joka kuitenkin liikutti minua kyyneliin asti.\n\nNyt kuulen supatusta salin sisäoven takaa, vähän hätäistä, mutta\ntärkeää. Arvaan, että siellä keskustellaan, miten on meneteltävä,\nastuako molempien yhdessä saliin, vai aluksi vain asessorin.\n\nOvi avautuu.\n\nAsessori astuu yksin sisään -- ei sinisenharmaassa yönutussa, vaan\npitkässä, mustassa verkatakissa, siis parhaissa juhlatamineissaan\nhänkin.\n\nMe tervehdimme toisiamme, kättelemme. Asessori, kohteliaasti, aivan\nkuin ensikerran näkisimme toisemme, viittaa minut istahtamaan\nnojatuoliin vastapäätä häntä itseänsä.\n\nMutta minä jään seisaalleni, kumarran syvään ja lausun, samassa kuin\nliikutus kouraisee kurkkuani ja ääneni on katketa, seuraavan edeltäpäin\nvalmistetun tiradin:\n\n-- Herra Asessori, kiittäessäni siitä ansaitsemattomasta, rajattomasta\nsuosiosta ja ystävyydestä, jota olen saanut tässä kodissa alati\nnauttia, uskallan -- tähän suosiollisuuteen luottaen -- jännittää\njoustani äärimmilleen ja pyytää Teiltä tyttärenne Martan kättä...\n\nTosin oli minulla mielessä liittää tähän vielä koko joukko lauselmia,\nmutta liikutuksen vuoksi sain vaivoin sanotuksi nekin sanat, jotka nyt\nolivat sanotut.\n\nAsessori nousi ja tahtoi hänkin kai lausua jotakin edeltäpäin\nvalmistettua, mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin:\n\n-- Poikani...\n\nLiikutus otti hänestä vallan. Liikutuksesta velttona hän vain avasi\nminulle sylinsä ja puristi minua molemmin käsin, samalla takoen minua\nselkään vilpittömyytensä merkiksi.\n\n-- Minä tiesin, että sinä olet jaloluontoinen mies -- sai hän sanotuksi\nkorvaani aivan kuin salaisuutena.\n\nAsessorska astui nyt vuorostaan sisälle. Varmaan hän ei liene ollut\naivan tyytyväinen siihen, että päänäytös oli jo suoritettu ja me\nasessorin kanssa kaulatuksin. Hän teki lievän hämmästyksen ilmeen\nkasvoihinsa. Asessori ojentui ja sanoi juhlallisesti:\n\n-- Tämä nuori mies, jota meidän on onni niin edullisesti tuntea, pyytää\ntyttäremme kättä ja odottaa vastaustamme.\n\n-- Ah, todellakin? -- sanoi asessorska kohauttaen silmäkulmiaan --\nminun osani rajoittunee enää vain onnittelemiseen.\n\nJa hän tarjosi minulle kreivillisesti kätensä, jota minä syvään\nkumartaen suutelin. Hän tuskin osasi salata riemuansa.\n\nNyt ilmestyi myös Martta saliin.\n\nAsessori otti häntä kädestä, johdatti luokseni ja juhlallisesti yhdisti\nkätemme.\n\nMinä olin kuin hehkuvilla hiilillä pelosta, että Martta purskahtaa\nnauruun. Mutta kaikki kävi hyvin.\n\nMeitä Martan kanssa vaadittiin istuutumaan sohvaan vieri viereen ja\nihailtiin erinomaisen onnistuneena morsiusparina. Asessorska vaati\nistumaan käsi kädessä. Hän tuli hyvin puheliaaksi, tahtoessaan antaa\nmeille heti alussa kihlautumisen oikeat periaatteet. -- Ei mikään ole\nikävämpää -- sanoi hän -- kuin pitkät kihlausajat, ja hän nimitteli\nsuuren joukon esimerkkejä semmoisista, sanoen: -- suudellaan ja\nsuudellaan loppumattomasti, kunnes vihdoin puretaan koko kihlaus ja\nsiinä sitä ollaan. Ei, vaan jos naimisiin, niin naimisiin!\n\nMartan posket alkoivat punoittaa, emmekä me uskaltaneet katsahtaakaan\ntoisiimme.\n\nAsessori toimitti samppanjaa pöytään, ja kun lasit olivat täytetyt\nnousimme kaikki seisaalle. Hän pyysi meitä ottamaan lasit käsiimme ja\nryähdellen valmistui puhetta pitämään.\n\nSilloin tapahtui se, mitä nähtävästi ei mikään voima maailmassa olisi\nvoinut tapahtumasta estää.\n\nMartta asetti nopeasti lasinsa takaisin pöydälle ja peittäen kasvonsa\nkäsiin, omituisesti, aivan kuin nikotuksessa äännähdellen juoksi ulos\nsalista.\n\nMinä tajusin kohta, että tuo oli itkua eikä naurua. Hänen oli käynyt\nniinkuin joskus katsojan naurattavassa komediassa, kun sen traagillinen\npohjasävel paljastuu. Nauru muuttuu itkuksi.\n\nMutta asessori ja asessorska rupesivat kilvan selittämään sitä\nnauruksi. Asessorska väitti Martalla olevan oikein naurutaudin ja hänen\npuolustuksekseen vilkkaasti kuvasi monta tapausta, joissa Martta oli\nsamalla tavalla nauranut sopimattomalla hetkellä.\n\nPuhe jäi tietenkin pitämättä. Mutta me maistelimme kolmisin sittenkin\nsamppanjaa poskiemme punoitukseen asti, ja vanhukset näyttivät vain\nvilkastuvan Martan lähdettyä. Todellako he luulivat hänen nauraneen\neikä itkeneen, vai tahtoivatko vain minun luulevan, sitä en mene\npäättämään.\n\nMartta ei tullut enää esille.\n\nKun pikku juhlajuominkimme oli päättynyt ja me olimme vielä kerran\nkatelleet toisiamme ja eronneet kukin puolellemme, koputin minä\neteisessä Martan huoneen ovelle ja astuin sisälle. Ensimmäisen kerran\ntämä tapahtui. En ollut vielä hänen huonettaan nähnytkään. Semmoisia\narmaita etuoikeuksia antaa kihlautuminen!\n\nMartta oli itkenyt silmänsä turvoksiin, ja vaikka hän ojentaessaan\nminulle tuoliltaan kätensä paheksivasti pudisti itselleen päätänsä, ei\nhän voinut vieläkään olla itkunsa jäljiltä lyhyissä hengenvedoissa\nnytkähtelemättä.\n\n-- Mikä sinuun tuli? -- minä kysyin ja panin käteni hänen pehmeiden\nhiustensa päälle. Mutta kohta huomattuani, ettei minun ole hyvä edes\nsäälistä koskettaa Marttaa, vedin käteni pois ja istuin ikkunan ääreen\nparin metrin päähän hänestä, katsellen ulos.\n\nMartta ei vastannut mitään ja minä päätin säästää enemmät kyselyni,\nkunnes hän rauhoittuu.\n\nTämän toiskerros-huoneen ikkunasta näkyi monien uudinten välitse alas\nkadulle. \"Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä uudinten\ntakana odotan...\" -- kulki minussa sana sanalta kerran kuultu\nunohtumaton lause. Tuolla, tuolla alhaalla siis se mies on itseänsä\npiilotellen vaaninut uhriansa, ja tuon kulman takaa viheltänyt! Voi\nsinua katalaa onnemme hävittäjää! Jokohan sinä nyt pysyt ainiaaksi\npiilossa ja viet minulta nautinnon tehdä sinut olemattomaksi!\n\nNäin minä kiihoittuneena ajattelin, mutta Martalle en sanonut mitään,\nsillä rauhallisina hetkinäni olin ruvennut ajattelemaan, että Marttaa\nehkä vaivaa ja rasittaa tämä ratkaisun lykkäytyminen yhä pitemmälle,\ntämä Damokleen miekan alituinen riippuminen päittemme ylitse. Välistä\najattelin niinkin pitkälle, että Marttaan nähden saattaisi olla\nonnellisinta, jos minä en milloinkaan enää löytäisi Tauleria enkä\nkoskaan tulisi tuottaneeksi Martalle sellaista mielenjärkytystä. Mutta\ntoiselta puolen tiesin aivan hyvin, että jos minä nyt ilmaisen hänelle\nsen vihan ja tappamisen valmiuden, jonka äsken tunsin, niin Martan suru\nheti vaihtuu iloksi. Se oli ainainen kokemukseni, ja sillä keinoinhan\nminä melkein hallitsin hänen mielialojansa. Olin kahden vaiheilla,\nkäyttäisinkö sitä nytkin. Mutta ennen sitä Martta itse alkoi puhua.\n\n-- Välistä aivan kauhistun, kuinka itsekäs minä olen -- sanoi hän --\nkuinka minä käsittelen muita niinkuin he olisivat vain välineitä minua\nvarten, niin nyt sinuakin, Lassi.\n\n-- Minua?! -- huudahdin hämmästyneenä.\n\n-- Sinua, sinua, Lassi. Olenhan sitonut sinut tähänkin kihlaukseen.\nVälistä en itse ymmärrä kuinka minä voin...\n\nMinä sanoin:\n\n-- Tähän kihlaukseen olen kai minä itse itseni sitonut. Tuuma oli\nalusta loppuun minun.\n\n-- Paitsi että minä annoin sinulle ajatuksen. Minullehan se oli\nvälttämätön, eikä sinulle. Minä hukun ilman sinua. Ei, älä puolusta\nminua. Olen käyttänyt sinun elämääsi välineenä omille tarkoituksilleni,\nolen omavaltaisesti sitonut sinut itseeni...\n\nMinä nostin tuolini lähemmäksi ja, ikäänkuin laskun alkamiseksi painaen\noikean käden etusormella vasemman pikkusormen alas, sanoin:\n\n-- Ensiksikin: sen sinä olet voinut tehdä vain siksi, että olet\nsyvimmässä itsessäsi luottanut minun tunteisiini. Tietämättäsi tiedät,\nettä minä rakastan sinua enkä toivo muuta kuin asua sinun kanssasi\nsaman katon alla.\n\n-- Lassi, Lassi -- äänteli Martta tuskaisesti ja hiljaa valitellen --\nminä olen turmellut rauhasi murha-ajatuksilla ... mitään kokonaista ei\nsinun elämästäsi voi enää milloinkaan tulla...\n\n-- Suo anteeksi -- minä sanoin -- jo ennen, kuin puhuimme Tähtitornin\nvuorella, olin päättänyt hänet tuhota, se asia on ainakin kokonaan\nminun aloitettani.\n\nJa nyt minä käytin tuota pettämätöntä keinoani saada Martta elpymään\nsynkistä ja toivottomista ajatuksista. Minä sanoin:\n\n-- Äskenkin, kun katselin tuosta ikkunasta, olisin toivonut, ettei hän\nenää olisi piilossa, vaan jossakin tuossa ja minä saisin tuhota hänet\nsiihen paikkaan...\n\nAivan oikein, Martan kasvot kirkastuivat, Hän katsahti minuun\nkiitollisena ja entisessä luottamuksessa.\n\nNyt käytin tilannetta hyväkseni ja johdin puheen leikkisämmille\naloille.\n\n-- Mutta onhan tästä kihlauksestamme toki suuret etunsakin -- sanoin,\n-- etkö huomaa, että olen huoneessasi?\n\nMartta rupesi nauramaan, entiset kyyneleet vielä silmissään.\n\n-- Ajattelepa -- jatkoin minä -- melkeinpä voisin istahtaa tuohon\nvuoteellesi, eikä se olisi edes mikään skandaali! Voimme lukea\ntoisillemme iltaisin sinun tai minun huoneessani. Huomaatko, minkä\nvoiton olemme voittaneet!\n\nMartta kuivatti lopullisesti kaikki kyyneleensä. Minä jatkoin täydellä\nhöyryllä:\n\n-- Tulepa nyt minun huonettani katsomaan.\n\nJa minä johdin hänet sinne kädestä vetäen, johdin ja istutin omaan\npyörivään ja vähän keinuvaan pöytätuoliini.\n\n-- Ajattelepa vielä yhtä asiaa -- sanoin minä -- kihlattuina voimme\nelää näin mukavasti yhdessä kuin veli ja sisar vaikka kymmenen vuotta,\nellen sitä miestä ennen löydä. Tapahtuuhan usein, että ollaan kihloissa\nkymmenen vuotta ja vielä enemmänkin, eikö tapahdukin?\n\nMartta sanoi, että Delian vanhempi veli oli ollut kihloissa kaksitoista\nvuotta, ennenkuin menivät naimisiin.\n\n-- No näetkös nyt -- sanoin minä -- kaksitoista vuotta elää sinun\nveljenäsi saman katon alla, onko se mikään halveksittava onni! Mutta\nasia täytyy järjestää ja laajentaa. Meidän täytyy voida olla ja liikkua\nvapaasti kuin veli ja sisar myös ulkopuolellakin tätä kotia, joka\npaikassa. Sanalla sanoen, meidän täytyy julkaista kihlauksemme.\n\nMartta ensin hämmästyi, mutta sitten sanoi epäävästi:\n\n-- Kahlitsisit vapautesi vielä lujemmilla siteillä.\n\n-- Mutta etkö ymmärrä, Martta, että minä en ollenkaan tahdo olla\nsinusta vapaa? Jos -- niinkuin sinä aina sanot -- meidän on mahdoton\ntulla mieheksi ja vaimoksi niinkauan, kuin tuo mies elää, niin\ntulkaamme veljeksi ja sisareksi, sehän ei ole mahdotonta.\n\n-- Ja sinä lupaat?!\n\nTämän huudahti Martta kavahtaen seisaalleen. Hänen silmänsä säkenöivät\nsuurta tarmoa, hänen hengityksensä oli syvää, hänen katseensa\nhaltioitunut. Hän oli kuin jonkin pyhän päätöksen tehnyt.\n\nMikä se oli aiheuttanut tämän valtavan mielenliikutuksen hänessä, ja\nminkä päätöksen hän oli tehnyt, sen ymmärsin vasta pitkien aikojen\nkuluttua.\n\nKaikissa tapauksissa meidän ei ollenkaan tarvinnut ryhtyä itsemme\njärjestämään ja laajentamaan tätä kihlausasiaamme.\n\nSillä jo muutaman päivän kuluttua näin asessorskan ruokasalin suuren\npöydän ääressä kirjoittelevan osoitteita kymmeniin kirjekuoriin,\nsulkeakseen niihin kihlauskortit, jotka hän oli painattanut. Ja\nasessori oli vienyt ilmoituksen kihlauksestamme kaikkiin pääkaupungin\nlehtiin.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKihlauksemme julkaisemisen seurauksena oli tietysti onnittelut.\n\nKun se samalla tarjosi talon entisille tuttaville tilaisuuden\nvihdoinkin solmia uuden kanssakäymisen mahdollisuuksia tuon jo\nkyllin kauan rangaistuksenalaisena olleen perheparan kanssa, tuli\noikein muotiin käydä vieraisilla \"hos asessorns\". Ja niin alkoivat\nvaatteiden kahinat eteisessä, saliin astumiset, juhlalliset\neteenpäin-kumartelemiset onnen siirtämiseksi tulokkaiden sulavista\nsilmistä vastaanottajien sulaviin silmiin.\n\nEhkä tähän onnittelu-innostukseen vaikutti osaltaan myöskin halu saada\nomin silmin nähdä sitä naiivin tietämätöntä maatilanomistajaa, joka\nylpeänä komean kaupunkilaisnaisen suosiosta oli niin koreasti antanut\njohtaa itsensä satimeen.\n\nMutta me Martan kanssa pysyttelimme poissa. Me olimme keväthangilla\nkaukana kaupungin ympäristöissä, ja onnittelujen tulvat saivat virrata\nvain asessorin ja asessorskan helmaan, niinkuin oikeus ja kohtuus tosin\nvaatikin.\n\nEmmepä mekään sentään kokonaan onnitteluista päässeet. Niitä tuli\nnimittäin myöskin kirjeellisiä onnitteluja, osoitettuina suoraan meille\ntai jommallekummalle meistä.\n\nNiinpä me saimme yhteisen onnittelukirjeen Delialta. Miksi hän\nkirjoitti eikä tullut tapaamaan, en tiedä. Kirje oli täynnä\nanteeksiantamuksen henkeä Marttaa kohtaan, ja vain minulle oli\ntarkoitettu se pieni pistos, jommoisia kirjoittaja oli nähtävästi\npäättänyt ylevämielisesti välttää kirjettä alkaessaan ja vain\nloppupisteeksi ei ollut malttanut olla tipauttamatta.\n\nVielä minä sain erikseen kirjeitä parilta miestoveriltani ja\n\"tyttöroikalta\", joka näin nimitti itseänsä sen johdosta, että\nkirjoitti ravintolassa lystiä pitäessään. Nuo olivat kaikki kevyttä,\nharmitonta pilaa.\n\nMartta ei saanut erikseen kuin yhden ainoan onnittelukirjeen. Hän oli\nkai peruuttamattomasti kadottanut muut ystävänsä.\n\nKirje oli Taulerilta.\n\nTämä kirje kädessään tuli Martta eräänä aamuna huoneeseeni, sanoen:\n\n-- En olisi ikinä tästä puhunut sinulle, ellen tahtoisi rehellisesti\nolla sinun edessäsi vapaa salaisuuksista. Lue!\n\nMinä luin kirjeen.\n\nValituin ruotsalaisin lausein Tauler siinä onnitteli Marttaa.\n\"Kihlautumisesi\" -- oli kirjeessä edelleen -- \"on viisainta, mitä voit\ntehdä, ja yksi ainoa asia olisi vielä viisaampaa, mennä myös heti\nnaimisiin -- syistä, joista olen ennenkin puhunut.\"\n\nAllekirjoituksen edellä oli sanat: \"Häitäsi kärsimättömästi odottava ja\nviisauttasi ihaileva...\"\n\nLukiessani minä istuin rottinkituolilla toisin päin, sen selusta\nsylissäni. Minä heilutin kirjettä vähän aikaa kädessäni ja jonkin aikaa\nmietittyäni sanoin:\n\n-- Kai on sentään pelännyt saavansa lyijyä rintaansa.\n\nMartta sanoi:\n\n-- Kuinka niin? -- ja otti minulta kirjeen takaisin.\n\nMinä selitin:\n\n-- No näyttäähän tuo tehneen jonkinlaisen parannuksen.\n\n-- Niinkö luulet? -- sanoi Martta vähän katkerasti naurahtaen.\n\n-- Iloitseehan hän meidän kihlauksestamme, jopa naimisiinmenostammekin.\n\n-- Iloitsee, mutta mistä syystä? -- kysyi Martta, ja vastasi itse: --\nsiitä syystä, että se olisi hänelle kaikkein mukavinta.\n\n_Minä_: Mitähän sinä oikein tarkoitat, Martta?\n\n_Martta_: Kaikkein kauheinta mitä voit ajatella.\n\nKylmät väreet karmivat selkääni. Nousin vapisten seisaalleni.\n\n-- Mikä hänen osoitteensa on? -- kysyin, tahtoen kirjettä jälleen\nnähdäkseni.\n\n_Martta_: Siinä ei ole osoitetta.\n\n_Minä_: Mikä leima on kuoressa?\n\n_Martta_: Postivaunun leima.\n\n_Minä_ (raivoisena): Minun täytyy heti saada selvä hänen osoitteestaan,\nminun täytyy! Minun täytyy!\n\nNäin huutaen rupesin hakemaan revolveriani, ymmärtämättä itsekään, mitä\ntein. Saatuani sen käsiini tahdoin mennä eteiseen päällystakkia\nottamaan, mutta Martta esti minut. Hän asettui oven eteen ja tarttuen\nkäsiini rupesi rukoilemaan minua, etten menisi ja että panisin\nrevolverin pois.\n\nTämä Martan hätääntyminen oudostutti minua siihen määrään, että raivoni\nheti asettui. Olihan tuo vastoin kaikkia kokemuksiani. Hän oli ennen\naina innostunut, kun vain otin puheeksi aikeeni toteuttamisen, mutta\nnyt, kun ei ollut enää kysymys puheista vaan toiminnasta, nyt hän\nhätääntyi. Kenen puolesta hän siis hätääntyi, minunko vai Taulerin?\nSellainen hullunkurinen ajatus tuli järkytettyyn mieleeni.\n\n-- Niinkuin tahdot -- sanoin synkästi, ja panin revolverin kädestäni.\nEn olisi toki ikinä uskonut, että mustasukkaisuuden varjo voisi kulkea\nsieluni ylitse. Minä kauhistuin itseäni, sillä olisinko pahemmin voinut\nloukata Marttaani kuin sellaisilla epäluuloilla!\n\nTämäkin kysymys, miksi Martta hätääntyi, kun näki minut tosi\ntoiminnassa, selkeni minulle vasta pitkän ajan kuluttua, ja on\nlukijallekin kohta selviävä.\n\nMonet yöt se minua vaivasi ja karkoitti kaiken unen silmistäni. Juuri\nkun olin ajatellut loppuun ja asiaa kaikilta puolin punnittuani päässyt\nvakaumukseen, että Martta todella tahtoo Taulerin häviämistä, alkoi\nkaukainen epäluulo taas työnsä ensimmäisestä alusta asti, jäytäen,\nkaivaen, repien sisuksiani.\n\nRauhan sain tavallisesti vasta aamulla, kun ikkunan ääriviivat jo\nalkoivat erottua pimeästä ja minä olin lopen väsynyt sekä näihin että\nnoihin ajatuksiin. Silloin oli jäljellä vain sydäntä vihlova\nsäälintunne Marttaa kohtaan. Sillä olivatpa hänen asiansa kuinka\ntahansa, hirveä oli hänen tilansa kaikissa tapauksissa, ja hirvein\nkaikesta, jos hän todella oli Taulerin suhteen yhä edelleen saman\nintohimonsa alainen.\n\nTämän säälin voimasta olisin ollut valmis tekemään Martan edestä mitä\ntahansa, antamaan henkenikin. Mutta miksi ei tälle voimakkaalle\ntunteelle milloinkaan suoda sen rakkauden arvoa, jonka nimessä romaanit\nkirjoitetaan ja runot sepitetään? Se on jotakin vähäpätöisempää ja\nalempiarvoista, kun on puhe tuosta oikeasta rakkaudesta, tuosta muka\nsuuremmasta.\n\nSamoina öinä minussa heräsi myös omituinen halu palata jälleen\nmaalaiseen elämään, jättää koko tuo ontuva tuumani kemianopettajan\npaikan hakemisesta ja pysyä lestissäni, se on, maanviljelijänä. Nyt\nsiellä parhaillaan kylvetään kauraa, aamuisin ovat kynnökset täynnänsä\npientä valkeaa hämähäkin verkkoa, maat ovat himosillaan kylväjää\nodotellen ja västäräkit hyppelevät äkeen vakosissa.\n\nJa myös suunnaton rakennusten ja uudistusten innostus minut tempasi.\nTuvat minä kirvestytän valkeiksi, makasiinit ja aitat panen punaisina\nheloittamaan, salit ja muut huoneet minä verhoan uusiin\nseinäpapereihin, huonekalut korjautan, ostan uuden flyygelipianon\nvanhan klinkuttajan sijaan. Mutta erittäinkin sen yhden huoneen\nylisillä minä viritän aivan ihanteelliseen sointuun: seinät harmahtavan\nsiniset ja kaikki muu valkeata, hienoa, sirotekoista, ikkunaristikot\nvalkeita, vuode valkea, pöytä valkea, tuolit valkeita, verhot vaikeita,\npöytäesineetkin valkeita, valokuvakehykset -- kaikki yhtä valkeata.\n\nJa vasta kun olin ajatuksissani viimeistellyt tämän ihannehuoneen sen\npienimpiin erikoisuuksiin asti, ymmärsin, että kaikki nuo tupain\nkirvestämiset, uudisrakennukset, aittain punaamiset eivät tarkoittaneet\nmitään muuta kuin Martan vastaanottamista talooni. Niin toimii\nalitajunta ylitajunnalle kaiken valmiiksi!\n\nNyt oli tie valmis ajatella, miksi maallemuuttaminen oli Martalle\ntarpeellinen, jopa välttämätön. Ja eikö se muka ollut! Mitä hän enemmän\ntarvitsi kuin irtautumista kaupungista ja tuosta alituisesta\nmahdollisuudesta joutua kosketuksiin Taulerin kanssa? Eikö hän itse,\nkohta ensi tapaamallamme ilmaissut palavaa haluansa irtautumiseen?\n\nMutta riippumattakin hänen omasta halustaan elää maalla, täytyi\nsyrjäisen olla sokea ollakseen näkemättä, että Martta tarvitsi ennen\nkaikkea lepoa ja rauhaa raadellulle sielullensa. Hänen oli\nvälttämätöntä olla alituisesti minun seurassani, sen hän oli\nlukemattomia kertoja itse sanonut ja sen olin yhtä usein itse\nhuomannut, ja hänen oli välttämätöntä myöskin muuttaa maalle -- mikä\noli siis luonnollisempaa kuin että me asuisimme minun talossani ja minä\nryhtyisin jälleen maatöihin!\n\nKäytännöllinen vaikeus oli vain siinä, että meidän ei sopinut asua\ntalossani olematta vihityt. Mutta jos me nyt olimme kerran kihloissakin\n\"ihmisten tähden\", niin olikohan ihmeellisempää olla vihittykään? Minun\nkäsittääkseni siinä ei ollut mitään sen ihmeellisempää, ja ainoa\nepäilys, joka minussa liikahti, johtui siitä huomiosta, että tämän\najatuksen herätessä sydän sykähti onnesta. Mutta kysymyshän riippui\nviime käänteessä kuitenkin Martasta, mitä hänkin asiaan sanoo.\n\nPitkiä aikoja minä mietin, miten voisin saada esitetyksi tämän asian\nhänelle niin, että meidän tosin oli \"ihmisten\" ja erittäinkin\nmaalaisten ihmisten tähden kirkollisesti vihkiydyttävä, jotta voisimme\nelää häiriöittä minun talossani, mutta että tämä uusi muodollisuus ei\ntulisi vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan sen \"lupauksen\"\nheikentymiseen, jota hän oli minulta vaatinut keskustellessamme hänen\nhuoneessaan.\n\nNämä asian esittämisen vaikeudet haihtuivat kuitenkin heti, kun otin\nasian puheeksi Martan kanssa.\n\nMinusta tuntui kohta ilmeiseltä, että hän oli jo itsekin ajatellut tätä\nasiaa. Jokin onnellisuuden väre liikahti hänen kasvoillaan, joka ei\nantanut hymyn kadota hänen suunsa ympäriltä, vaikka hän lausui\nmielestään hyvinkin vakavia vastasyitä. Ja nämäkin näyttivät olleen\nhänellä jo valmiiksi mietittyinä. Hän sanoi:\n\n-- Mutta rakas, sinähän et ollenkaan _pidä_ maalla elämisestä!\n\nMinä vakuutin, että tuo puheeni oli tarkoittanut vain \"yksinäni\" maalla\nolemista, mutta hänen seurassaan oli kotona-olo muuttuva minulle\nparatiisiksi. Minä himoitsin päästä jälleen auran kurkeen.\n\nMartta koetti tuoda esiin vielä muitakin verukkeita, mutta ne hukkuivat\nhänellä niin kokonaan hymyn ja tyytyväisyyden ilmeihin, että kadottivat\nkaiken merkityksensä ja voivat siis jäädä tässäkin mainitsematta.\n\nItsestään selvää on, että heti kun asessorin ja asessorskan\nläsnäollessa ensikerran ja ei kuin pikkusormella kosketimme tähän\nmahdollisuuteen, olimme avanneet korkeaksi kohonneen padon. Vesi teki\naukon semmoiseksi kuin tarvitsi, se viskausi padon syrjitse, padon\nylitse, ja meidän oli vain tieltä väistyminen. Enää ajatella sen\nsulkemista! -- Imatra olisi ollut helpompi pysäyttää!\n\nSiitä hetkestä kaikki toiminta tuuman toteuttamiseksi siirtyi\nasessorskan käsiin. Kolmet kuulutukset olivat kädenkäänteessä\nsuoritetut, häävalmistukset alkaneet, hääpäivä määrätty.\n\nIkävä oli, että minä en ehtinyt saada teetetyksi puoliakaan niistä\nkorjauksista ja uudistuksista, joita olin Martan vastaanottamiseksi\nsuunnitellut, aitat jäivät punaamatta, tuvat valkaisematta. Hyvä, kun\nsain sen ylishuoneenkin täyteen kuntoon, jonka olin ajatellut Martan\nvalitsevan asuakseen. Ihan viime tingassa sain sentään tuotetuksi uuden\nhuonekaluston saliin ja sijoitetuksi kauniin flyygelipianon\nvierashuoneeseen palmujen keskelle.\n\nSillä häät olivat korkeimmassa paikassa määrätyt vietettäväksi heti\njuhannuksen jälkeen, ja silloinhan ne vietettiinkin.\n\n\n\n\n13.\n\n\nTaloni kaikki emännöitsijät, meijerskat, karjakot, torppain emännät\nolivat mustissaan pihalla, valkoiset esiliinat vyötäisillä ja\nkukkakimput käsissä, kun minä toin nuorikkoni komeaan kotiin. Nurkissa\nseisoskelivat parvittain piiat, ja miehet väijyivät aittain takaa,\nhekin paremmissaan.\n\nKaupungista minä hänet toin maalaiseen töhryyn, valkean hienohipiän,\njoka lieneekö milloinkaan maaseudulla ennen käynytkään, niin oli\nkaikkien mielestä sivistynyt, niin nätti, niin kirjoissa ja kuvissa\neläjä, niin seuroissa sievä ja viihtyväinen se keimaileva naurusuu.\n\nSydänkesällä minä hänet toin, kun puutarhassani ruusut kukkivat, kun\nsudenkorennot jo surisivat kaprifolioseinän tuoksuvassa hekumassa.\n\nKun näitä muistelmia kirjoitan, on siitä ajasta kulunut jo monen monet\nvuodet, mutta minä muistan hänet silloisena, aivan kuin näkisin\ntänäpäivänä edessäni. Näen, kuinka hän paahteisena poutapäivänä\nsipsuttelee puutarhan hiekkakäytävillä ja hiekan kuuma hehku viskautuu\nhäntä loistollaan syleilemään. Hän on valkeissa vaatteissa. Hatunlieri,\nalta punainen, heittää punervan heijastuksen kasvoille, ruusut ja\npionit punertavat valkeilla sukilla ja käsillä ja käsivarsilla, jotka\nkukkaterttuja liikuttelevat...\n\nVain kukkiinhan Martta alussa olikin innostunut.\n\nTämä miellytti kaikkia. Vanha emännöitsijäni hymyili, meijerskat\nhymyilivät, palvelijattaret hymyilivät, koko talo hymyili hänelle,\nkaupungin ihanalle keijukaiselle, kukkaperhoselle, visertelijälle, joka\noli kuin häkistä vapauteen päästetty lintu ja aina sitä tyyntä, vähän\nraskasmielistä isäntää ilahuttelemassa.\n\nEttä tämä nuori emäntä ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään talon tosi\naskareista, se vika teki hänet heille sitäkin mieluisammaksi. Jos hän\nnäyttäytyi opinhaluiseksi jossakin asiassa, opettivat he häntä puoli\nleikillään, se oli heille suurta huvia.\n\n-- Kunhan se pojan saapi -- kuiskuttelivat he keskenään -- kyllä siitä\ntarpeeksi huolta tulee ja hän oppii, minkä tarvitsee.\n\nEtten minä olisi tähän taloon sopivampaa emäntää voinut löytää, vaikka\nolisin kaikki maailman ääret kolunnut, siitä olivat pian kaikki\nyksimieliset.\n\nOlisiko luullut! Ja olisiko yksikään taloni toimeliaista eläjistä\naavistanut! Ei ole kulunut aikaa kuinkaan paljon, ja Martta jo seisoo\nmaitohuoneessa. Seisoo ja tuoppi kädessä mittailee koelypsyn maitoja\nmeijerskan kanssa. Tai panee toimeen uusia järjestyksiä kanalassa ja\nmerkitsee numeroita muniin. Ja jo on laskemassa pyykkiä. Ja jo\ntoimittaa lampaat kerittäviksi. Ja nyt jo kangastuolilla istuen kutoa\nhelskyttelee.\n\nMinä katselen ihmeekseni.\n\nSilloin vielä en voinut lähimaillekaan selittää itselleni hänen\nsielullista tilaansa täällä maalla.\n\nKoetan sekaantua hänen puuhiinsa. Menen keittiöön, jossa par'aikaa\ntouhutaan uudenlaisessa kaljanpanossa.\n\n-- Menepä täältä, Lassi -- hän sanoo -- olet vain tiellä, tulen\nmainiosti toimeen. Odota minua, kohta tulen luoksesi.\n\nMutta touhussaan hän unohtaa lupauksen. Tapaan hänet vasta\nehtoollisella, jolloin hän kertomistaan kertoo, mitä kaikkea oli päivän\nkuluessa tehty ja mitä seuraavana päivänä oli aikomus saada aikaan. Ja\nvuoteeseen tultuani minä vain kuulen, kuinka hän yliskamarissaan\nlaittautuu makuulle, tietysti viimeisilleen väsyneenä, heti nukkuakseen\nja alkaakseen huomenna uudelleen varhaisesta aamusta.\n\nTotisesti en ole vielä nähnyt yhtäkään maalaisemäntää, joka\ntoimeliaisuudessa, huolellisuudessa, kaikkinäkeväisyydessä olisi minun\nkaupunkilaiseni veroinen. Tämä on hyvä. Mutta minä olen mustasukkainen.\nHän rakastuu yhä enemmän tehtäviinsä, hän nauttii niistä, hän elää\nniissä, mutta minua hän ei koko päivänä ajattele, ei ehdi ajatella, ja\nillalla ei jaksa eikä huoli ajatella. Minä olen mustasukkainen\nkaikelle, mikä askarruttaa hänen ajatuksiansa, kun näen selvästi, että\nhän elää kiihkeästi jossakin ulkopuolella minua. Vieläpä pakenee tai\nainakin välttää joutumasta kahdenkesken kanssani, ikäänkuin minä\nlaverruksillani sekoittaisin ja keskeyttäisin hänen yhtäjaksoisen\ntoimeliaisuutensa.\n\nNukuimmehan me erillämme, hän ylhäällä -- ah, kuinka minä rakastin\nhänen huonettansa ja sen esineitä! -- minä alhaalla. Olisi luullut sen\njo riittävän erillisyytemme ylläpitämiseksi. Mutta hän vältti\nhyväilyjäni siinä määrin, että väkenikin jo rupesi sen huomaamaan.\nUsein näin heidän kysyvästi katsahtavan toisiinsa, kun Martta nosti\ntakaisin käteni, jonka olin jostakin innostuneena kiertänyt hänen\nkaulansa ympäri.\n\nHänen toimeliaisuutensa ei väkeäni ollenkaan miellyttänyt.\n\nTyytyväisyyden hymy oli heidän huuliltaan kokonaan kadonnut, Martan\nheitä lähestyessä. Hermostuneina ja vähän ärtyisinäkin he koettivat\nennättää hänen edellensä, toimittaen valmiiksi sen työn, johon tiesivät\nhänen aikovan ryhtyä. Niinpä hänen tarvitsi vain hetkeksikin jättää\nkangaspuut, jo oli kankuri siinä hänen tilallansa. Martta näkyi\nnöyrästi luovuttavan toisille häneltä anastetut työt. Meni vain\nlöytämään itsellensä uutta.\n\nKerran hän puhui minulle tästä asiasta. Jotakin oli kai tapahtunut,\nkoska Martta oli kiihtyneen ja nolon näköinen.\n\n-- Eikö ole merkillistä, Lassi, mitä enemmän koetan kohdella heitä kuin\nsisariani ja auttaa heitä työssä, sitä ynseämmiksi he käyvät minulle.\nVoitko sinä tämän selittää?\n\nMinä sanoin aivan hyvin voivani selittää asian. He pelkäävät joutuvansa\ntarpeettomiksi. Emännöitsijä oli tullut sanomaan: \"Mitä minä tässä\ntalossa teen, kun rouva tekee kaiken\" ja oli vihapäissään pyytänyt\nlähtötodistusta.\n\nMartta nauroi. Tämä selitys oli hänelle suuri huojennus.\n\nMutta hän ei sittenkään malttanut jättää talousaskareita. Hän koetti\nsoittaa pianoa kaksi tuntia päivässä, ja siinäkin hän tapansa mukaan\nsai jonkinlaisen liikainnostuksen, me sanoimme sitä \"dillaksi\". Välistä\nhäntä ei saanut pianon äärestä koko päivään: jokin oli siinä ensin\nsaavutettava, jota hän ei vielä ollut saavuttanut. Ja skaaloja\nharjoitellessaan hän ei nähnyt ketään, ei kuunnellut mitään, mitä\nhänelle puhuttiin. \"Odota, odota\" -- sai hän vain sanotuksi kesken\njuoksutuksiansa -- \"minun täytyy vain saada tämä kohta selväksi, sitten\ntulen\". Mutta tietenkään ei tullut.\n\nNäitä dilloja hänellä oli aika ajoin monia muitakin. Semmoiseksi\nmuuttui kerran keittiöpuutarhan hoito, se on, rikkaruohojen kitkentä.\nTämä työ jää taloudessa usein vähän takapajulle muiden kesäkiireiden\ntakia, ja kun siihen käytetään vain loisia ja muuta pikkuväkeä,\njoka nyt oli kaikki heinäniityillä, löysi Martta puutarhasta\nhäiritsemättömän työalan itselleen. Hän paneutui siihen kuin myyrä. Hän\nnyppi ja raaputti koko päivän, polvillaan maassa, sormet mullassa. Sen\nkuin juuri ehti syödä. Vielä ehtoollisenkin jälkeen hän teki lähtöä\nryytimaahansa. Minä koetin parhaani mukaan saada hänet heittämään.\n\"Rakas\" -- hän vastasi -- \"minulla on enää yksi kulma kitkemättä,\nsitten tulen.\" Ja sinne hän meni. Usein hän siellä viipyi yhteentoista\nyöllä eli niinkauan kuin suinkin saattoi rikkaruohoja oikeista taimista\nerottaa.\n\nHiljaa mennessään huoneeni oven ohitse hän tavallisesti kuului\npysähtyvän, ikäänkuin tietääkseen, valvoinko minä vielä. Minä kolisutin\njotakin esinettä, toivoen hänen ehkä kurkistavan sisälle.\n\n-- Hyvää yötä, kulta -- kuului silloin hänen soinnukas äänensä sanovan,\nei aivan ilman jotakin hätääntymisen sävähdystä, ja sitten kuuluivat\nhänen askeleensa ullakkohuoneiden rappusissa.\n\nMonina öinä minä näin jäin valvomaan ja miettimään oikeata syytä näihin\nilmiöihin.\n\nOlihan ylimalkaan kylläkin ilmeistä, miksi Martta koetti talossani niin\nkaikin voimin ahkeroida. Hän tahtoi olla talolle hyödyllinen,\nvälttämätön. Ensin hän kokemattomuudessaan antautui talon kaikkein\nvaikeimpiin ja tärkeimpiin naistöihin. Mutta toimeliaisuudestaan ja\ntaidostaankin huolimatta tultuaan pahasti nolatuksi, hän jätti nämä\ntyöt emännöitsijöille, nöyrästi väistyen. Pianonsoitostakin luulen,\nettä hän monen vuoden laiminlyönnin jälkeen siellä kaupungissa nyt sitä\nharjoitteli todenteolla, voidakseen sillä joskus ilahduttaa minua,\njonka hän tiesi kovasti rakastavan soitantoa. Mutta sitten luulen hänen\nalkaneen pelätä, että harjoitukset minua ehkä kiusaavat, eikä soittanut\nenää kotona ollessani. Nyt viimeksi hän oli ruvennut taas hakeutumaan\ntöihin, mutta ei enää hakenut tärkeimpiä ja hänelle hauskimpia, vaan\npäinvastoin yksinomaan sellaisia, joita muut eivät mielellään tehneet\nja laiminlöivät. Väki katseli häntä suuresti ihmetellen. Kuitenkin\nkaikitenkin, en voinut itseltäni salata, että tuossa väsymättömyydessä,\ntuossa melkein hermostuneen alituisessa touhuamisessa, ilman hetkenkään\nhengähdystä, tuntui ikäänkuin jotakin itsensähuumaamisen tarvetta.\nNiinkuin hän olisi suorastaan pelännyt levähtämistä, niinkuin olisi\npelännyt sellaista herpautumisen hetkeä, jolloin ei hän enää ole\nkäskemässä itseänsä ja ajatuksiansa, vaan ajatukset valtoinaan, omin\npäin valloittavat hänet.\n\nVälistä olin myöskin huomaavinani hänessä sitä samaa levotonta ja\naiheetonta pelkoa, oikeammin säikkyväisyyttä, jota hän oli osoittanut\nTähtitornin vuorella, vetäessään minua pois pimeästä. Hän valittikin\nminulle, että häneen oli tulemassa jonkinlainen yksinäisyydenkammo,\njoka ilmaantui siinä, että hän esimerkiksi ei voinut kulkea yksin\nteillä tuntematta aivan aiheetonta sydämentuskaa -- pelosta, että\nsattuisi tapaamaan ihmisiä! Minä huomautin, kuinka epäjohdonmukaista\ntuo oli. Mutta hän ei osannut paremmin selittää.\n\nTuskallisin kaikesta oli hänestä kuitenkin yön yksinäisyys. Joskus\nnäin, hänen vilahtaessaan ohitseni, että hän oli kuin poissa kaikesta\nolevaisesta. Hänen silmänsä liikkuivat niinkuin pelästyneen kauriin ja\nhän pakeni jotakin. Tämä tapahtui usein iltaisin, kun hänen oli\nvihdoinkin noustava ylös huoneeseensa ja oleminen yksin. Ihmisraukka,\nkuinka hän mahtoikaan kärsiä meidän pakollisesta erillisyydestämme!\n\nJa yksin maatessani alhaalla minä ajattelin: Kunpa ei se poloinen yhä\nvielä taistellekin Tauler-ajatuksia vastaan!\n\nTämä ajatus sai vahviketta omituisesta tapauksesta, joka sattui eräänä\nkuutamoisena yönä. Kuulin myöhään yöhön ylishuoneesta Martan\nliikahduksia ja hiljaista kävelyä, ikkunan sulkemisia ja taas\navaamisia, enkä tavallisilta omilta ajatuksiltanikaan oikein tahtonut\nsaada unta. Kun silmäni vihdoin ummistuivat, heräsin äkkiä kolinaan,\nniinkuin joku olisi nopeasti juossut ullakon rappusia alas. Tai minä\noikeastaan heräsin siihen, että tämä kolina oli juuri loppunut ja sen\nsijaan vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Laskujeni mukaan sen henkilön,\njoka oli juossut alas, olisi pitänyt olla juuri oveni takana.\n\n-- Martta? -- minä huusin koetteeksi.\n\nMartta vastasi ihan oveni takaa:\n\n-- Ah, sinä heräsit, voitko tulla pian ulos, pian, pian?\n\n-- Mikä on? -- minä kysyin ja rupesin nopeasti vetämään vaatteita\nylleni.\n\nMartan vapiseva ääni sanoi:\n\n-- Puistikossa on joku, näin selvästi, tule pian.\n\nMinä avasin oveni ja aioin rientää ylös hakemaan revolveria, mutta se\nolikin Martalla kädessä. Otin sen häneltä, ja me menimme yhdessä\npuistikkoon, joka paistoi kirkkaassa kuutamossa. Haimme perimmäisetkin\nsopet, emme ketään löytäneet. Ja Martta lopulta myönsi, että\nkysymyksessä on täytynyt olla jokin harhanäky.\n\nEn ollut vielä milloinkaan tuntenut niin repivää sääliä rinnassani,\nkuin nähdessäni Martan nousevan ylös rappusia takaisin kuutamoiseen\nyksinäisyyteensä.\n\nJälleen vuoteeseen päästyäni ajattelin: Eikö ole sentään kirottua, että\nihmisten täytyy olla mies ja nainen, etten minä voi ottaa sitä raukkaa\nkainalooni peitteen alle, rauhoittaa kuin säikkynyttä lasta ja nukuttaa\nvahvan turvan tuntoon!\n\nValvotun yön kiihtyvissä mielikuvissa minä aloin syyttää itseäni, etten\nollut toimittanut tuota miestä maan pinnalta, enkä siis ollut täyttänyt\nsitä, mitä Martta olisi pitänyt elämänsä suurimpana onnena ja\nautuutena, sitä, minkä toivossa hän oli suudellut ja kyynelillään\npeittänyt minun arvottomia sormiani...\n\nMutta omituinen on ihminen. Päivällä, auringon helkkävässä paisteessa,\nMartan äänen kuuluessa jälleen nauravana ja minulle kaikkea mahdollista\nilonaihetta löytävänä, minusta alkoi tuntua, että noita yöllisiä\nitsesyytöksiä saattoi sentään pitää koko lailla liioiteltuina. Asia ei\nehkä ollutkaan niin vaarallinen kuin se öisessä kuvittelussa oli\ntuntunut.\n\n\n\n\n14.\n\n\nMutta olipa sentään onnenhetkeni minullakin, suuren mittaamattoman\nonnen!\n\nSe tosin alkoi pienoisella onnettomuudella, joka sekin on tässä\nkerrottava.\n\nNiiden tointen joukossa, joita Martta oli pidättänyt itselleen, oli\npoikkeuksena yksi, jota emännöitsijänikin oli ennen pitänyt\nerikoistehtävänään. Se oli kahvin valmistaminen minulle, kun aamupäivin\ntöistä poikkesin sillä asialla kotona.\n\nMartalla oli sitävarten varattuna erityinen saviastia keittiökellariin,\njossa hän säilytti maitoa kerman nostattamiseksi. Maidon kuoriminen\nomin käsin ja pelkällä lusikalla, kun hän kerran oli sen\nkonstin oppinut ja päässyt makuun, oli ainaiseksi jäänyt hänen\nmielitehtäväkseen. Ja niin olivat meijerskasta ja meijeristä aivan\nriippumatta meidän kylmän keittiökellarin muutkin maitoasiat joutuneet\njälleen Martan erikoisalaksi. Näiden kellariasiain hoitaminen antoi\nhänelle sitäpaitsi jälleen sitä touhuamisen tilaisuutta, jota vailla\nhän ei näyttänyt voivan elää.\n\nMatalaan kellarinoveen hän vain ei mitenkään tahtonut voida tottua,\nvaan oli jo usean kerran lyönyt päälakensa ovenpäätyyn.\n\nNiin nytkin.\n\nJa siitä samasta asiasta se minun onneni saikin alkunsa.\n\nOli ihana syyspäivä. Minä olin juuri tulossa aamupäivän töistä\nriiheltä, johon meidän piti raivata sementtialus uutta voimalaitetta\nvarten, sillä taloamme \"sähköistettiin\" par'aikaa.\n\nJo kaukaa näin Martan tulevan keittiönrappusia alas, kannatellen\nkäsissään raskasta saviastiaa, jota hän oli viemässä kellariin. Hänkin\nhuomasi minut, sillä hän pysähtyi ja katsettaan kääntämättä vadista,\nettei maito läikkyisi, huiskutti minulle toisella kädellään. Sitten\nmeni kiirehtien kellariin. Varmaankin hän tahtoi ehtiä pian, että\nmenisimme yhdessä pihlajan alle, jonne hänen oli tapana laittaa kahvit.\n\nTullessani kohdalle kuulin hänen juoksevan kellarin rappusia ylös,\nmutta samassa hän parahti ja päälakeansa painaen ähkien ja irvistäen\nnousi pihalle. Minut nähtyään hän rupesi kivusta itkemään.\n\n-- Lapsukainen! -- sanoin minä juosten kädet ojona hänen luokseen --\nsatutitko kellarinoveen? -- ja kiedoin hänet syliini ja säälintunteen\noikeudella suutelin hänen poskiaan ja ohimoitaan, niinkuin voi tehdä\nlapselle, joka on itseään satuttanut. Mutta minä kavahdin suutelemasta\nhäntä suulle, sillä kiihoittuneenakin selvästi tunsin, että sääli ei\nsiihen oikeuta, vaan että se olisi jo \"lupauksen\" rikkomista.\n\n-- Se on kohta ohi, kiitos Lassi -- sanoi Martta. Hänkin kietaisi\nkätensä kaulani ympäri, lyhyesti puristaen minua kiitokseksi, ja sillä\naikoi jo päästä minun syleilystäni.\n\nMutta minunpa säälini ei ollutkaan vielä mennyt, enkä minä hellittänyt.\n\nMinä pidin Marttaa ensi kerran sylissäni.\n\nOlin onneni huipulla.\n\nMinä nostin hänet maasta käsivarsilleni ja kannoin pihlajan alle, yhä\nsuudellen hänen hiuksiansa. Ja hänen päänsä oli raukeana minun olkani\nnojassa, ja silmät olivat ummistuneet eikä hän pyrkinyt pois minun\nluotani. Eikä hän sanonut sanaakaan...\n\nVoi onnen täydellisyyttä ja -- lyhyyttä!\n\nKohta kun olin istuttanut hänet penkille pihlajan alle -- mutta se\npihlaja oli pyhä puu, sillä jo vanhempani ja heidän vanhempansa olivat\nsen alla istuneet, kun heillä oli elämän kysymyksistä häiritsemättä\nkeskusteleminen -- kohta, kun olin hänet siihen istuttanut, heräsi hän\nonnestamme valveille ja hiljaa, hellästi työnsi kädellään syleilystäni\nitsensä loitommaksi. Oikeuksiini vielä kerran päästäkseni minä rupesin\ntarkastamaan, oliko hän muka saanut päälakeensa jotakin vammaa, toivoen\nsiten saavani tilaisuuden suudella häntä uudesta säälistä. Mutta hän\nälähti minun kosketuksestani, ja hänen kasvonsa vetäytyivät kivusta\ntuskaisesti kokoon.\n\n-- Niinkö pahasti olet todella satuttanut -- sanoin minä ruveten, hänen\nmukanaan voivotellen, suutelemaan ainakin hänen käsiänsä.\n\nMutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä nyt hän löysi\npuheenaineen ja siten pääsi tilanteen herraksi.\n\n-- Ikävintä on -- sanoi hän -- että olen jo toisen kerran satuttanut\nnäin kovasti ja \"ettei kaksi kolmannetta mene\".\n\nHän jo rupesi kaatamaan kahvia kuppiini; koko onneni oli kuin pois\nvirutettu. Tuskin voiden salata harmiani minä sanoin:\n\n-- Tuo on taikauskoa.\n\n-- Sitä sananlaskua äiti aina käytti pienenä ollessani.\n\n-- Sittenkin se on pelkkää taikauskoa -- minä vihoittelin.\n\nMartta katsahti minuun niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta ei\nsanonutkaan. Minä tiedustin häneltä, mitä se oli.\n\n-- Sitä vain -- hän sanoi -- että sinä sanot: sattumaa ei ole, mutta\nsittenhän sekin on vain taikauskoa se sinun \"korkeampi johtosi\".\n\nTämä odottamaton ongelma asetti minun vastattavakseni kysymyksen, oliko\näskeinen tapaus pelkkä sattuma vai tarkoitusperäinen korkeammalta\nkannalta katsoen, toisin sanoen, se tahtoi panna koko minun uskoni\nvaa'alle, sillä minusta tuntui todella aivan uskomattomalta, että\nmikään korkeampi johto olisi toimittanut noin nolaavan ja kirvelevän\niskun kaikkea hyvää tarkoittaneelle Martalleni.\n\nUmpikuja, johon hän oli kysymyksellään minut ajanut, oli niin\nmusertavasti kaikkea ulospääsyä vailla, että minä en osannut muuta kuin\nsuuttua oikein perusteellisesti. Vastaukseni oli melkein huutamista.\n\n-- Ja sanonko minä sinulle, miksi sinä satutit itsesi, sanonko! Siksi,\nettä on jo aika lakata tuosta alituisesta touhuamisestasi. Niinhän sinä\nmenet kuin itse paholainen ajaisi sinua takaa. Ikäänkuin meillä ei\nolisi apulaisia nurkat täynnä, jotka kellarin rappusia juoksisivat!\nOrjakseniko minä olen sinut tänne tuonut!\n\nParemmaksi vakuudeksi, ja että Martta ei ennättäisi keksiä millä\nsanojani kumota, minä nousin ja rupesin lähtemään, vaikka\nkahvikuppinikin oli vasta puolillaan.\n\n-- Minne sinä menet? -- kysyi Martta.\n\n-- Menen haihduttamaan mieltäni. Minua on jo kauan kiusannut tuo sinun\ntouhuamisesi. Siinä on jotakin luonnotonta.\n\n-- Mutta minne?\n\nSilloin minä keksin, minne olin muka menossa.\n\n-- Menen metsästämään -- sanoin.\n\nMartan silmissä välähti minulle tuttu elpymys.\n\nHän tiesi hyvin, että tämä \"metsästäminen\" merkitsi vain pilkkaan\nampumista, osumistaidon harjoittelua, ja että se usein tapahtui vain\nrevolverilla!\n\n-- Lassi -- hän sanoi -- jos minä mielestäsi touhuan liiaksi, niin ehkä\nolisi hyvä minunkin jollakin muulla tavalla haihduttaa mieltäni. Ota\nminut mukaan!\n\n-- Mutta mielelläni, rakas -- sanoin minä ja tulin hänen luoksensa,\nvanhassa sovussa hänen silmiinsä hymyillen.\n\nMenin valitsemaan metsästysaseita. Itselleni en kyllä välittänyt ottaa\nmuuta kuin revolverin, mutta Martalle aioin antaa pienen, tarkan\nluodikkoni, joka oli minun hienoin aseeni.\n\nTultuani ullakkohuoneeseen, jossa metsästysvehkeitäni säilytin,\nhuomasin hämmästyksekseni, että luodikkoa oli käytetty. Minä varmasti\nmuistin, mihin kuntoon olin sen jättänyt, kun viimeksi sitä käytin.\nKaikki lokerot olin pumpulilla ja vaseliinilla tukkinut. Se oli\ntapahtunut jo keväämpänä, sillä minä en käynyt \"metsästämässä\" koko\nkesänä kertaakaan.\n\nMutta vielä enemmän hämmästyin, kun huomasin, että myöskin revolveriani\noli käytetty ja koko patruunavarastosta oli vain niukka kolmannes\njäljellä.\n\nMinä menin Martalle kertomaan.\n\n-- Ah, se on totta -- sanoi hän -- minä olen näet jo ennenkin koettanut\nhaihduttaa mieltäni lystikseni ammuskelemalla metsissä. Mutta yhdessä\nsinun kanssasi olisi toista. Ethän ole suutuksissasi minulle?\n\n-- Kas, kun et minulle ole mitään virkkanut.\n\n-- Tottapa minä pelkäsin sinun suuttuvan...\n\nJa ominaisella kyvyllään hän pyyhkäisi asian päiväjärjestyksestä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nMe ratsastimme hilpein mielin \"metsästämään\", tarkoituksena myöskin\njoutua talomme takamaille, jossa samalla aioin tarkastaa, miten paljon\nkesäinen kulovalkea oli tehnyt vahinkoa meidänkin metsillemme.\n\nKoko tällä pitkällä matkalla oli hilpeytemme vain yhden kerran\nkeskeytyä, kun Martta polun levetessä ratsasti rinnalleni ja\notti puheeksi uudelleen tuonnoisen kysymyksen \"sattumasta\" ja\n\"ei-sattumasta\".\n\n-- Ihan turhaan suutuit -- hän sanoi. -- Minä olin juuri\nmyöntämäisilläni sinun eduksesi, nimittäin, että se mikä toisesta voi\nnäyttää sattumalta, voi toisen tunteissa tai ajatuksissa kyllä merkitä\nmuutakin kuin vain sattumaa. Tarkoitan, ettei syrjäinen voi koskaan\ntietää, mitä tapaus merkitsee sille, jolle se on sattunut.\n\n-- Älä unohda, Martta, että läksimme liikkeelle mielemme\nhaihduttamiseksi.\n\n-- No kiristä sitten ohjaksesi!\n\nNäin sanoen hän räpäytti piiskallaan varsaani takapuoleen ja itse\neteenpäin kumartuen kiihoitti ratsunsa lentoon.\n\n-- Ota kiinni! -- hän huusi.\n\nEn minä saanut häntä tavoitetuksi, vaikka varsani teki parastaan. Hän\noli aikoinaan käynyt ratsastuskoulun Helsingissä.\n\nNäin me leikkien saavuimme pian perille.\n\nKulo oli kärventänyt suuren kivikkovuoren ja valkea saatu sammutetuksi\nvasta laaksoon, missä meidän metsää oli palanut vain hehtaarin verran.\n\nMe tulimme paikalle syrjästä kiertäen ja näimme edessämme hävityksen\nkauhistuksen yht'aikaa kokonaisuudessaan. Taivasta vastaan kohosi\nlukemattomia alastomiksi palaneita, mustuneita honkain ja kuusten\nrunkoja haraoksineen. Raakuva varislauma oli tulossa vuoren takaa\nmeidän suuntaamme, ne raakuivat kuin viimeistä päivää ja niiden lento\noli kuin tappelua.\n\n-- Katsopa tuota -- sanoin minä nousematta vielä hevosen selästä -- ne\najavat takaa korppia, joka on heidän joukkoonsa eksynyt.\n\n-- Mikä on erotus korpin ja variksen välillä? -- kysyi Martta.\n\n-- Korppi on aivan musta -- selitin minä -- musta ja paljon suurempi,\nraatelevampi, se syö variksenkin munia. Näetkö, tuossa ne jo tulevat.\n\n-- Näen -- sanoi Martta -- tuo musta se on korppi.\n\nJa todella koko varislauma, taistelun tuoksinassa meitä pelkäämättä,\nsuuntautui meitä kohden, lentääkseen ylitsemme ja jatkaen tappelua\naivan päittemme kohdalla.\n\nKääntämättä katsettaan varislaumasta Martta kallistui syrjittäin minua\nkohden, ojennetuin käsin minulta jotakin tavoitellen.\n\n-- Anna tänne luodikko, anna, anna pian!\n\nMinä selvitin aseen selästäni niinpian kuin taisin.\n\nSaatuaan sen käsiinsä Martta ensin painoi piipunsuun päin maata, tuki\nolkaa vasten, sitten viuvahutti ilmaan ja laukaisi, niinkuin näytti,\naivan tähtäämättä.\n\nKoko varislauma, laukauksen pamahtaessa, siirrähti kuin komennuksesta\nhiukan ylemmäs tai syrjemmäs. Mutta korppi putosi kohtisuoraan maahan.\n\n-- Sinähän ammut kuin amatsooni -- sanoin Martalle, joka rupesi\navuttani laskeutumaan hevosen selästä.\n\nHän jätti hevosen minulle ja meni sille paikalle minne korppi oli\npudonnut.\n\nMinäkin laskeuduin alas ja hevosia puuhun sitoessani huusin:\n\n-- Totisesti en ole ennen nähnyt kuin erään tanskalaisen kennelmiehen\npudottavan lintua sillä tavalla!\n\nTultuani Martan luo oudostutti minua hänen silmiensä kiihkoisa kiilto,\nkun hän katseli maassa makaavaa mustaa korppia, ja hänen sanaton\ntotisuutensa.\n\nYht'äkkiä minä ymmärsin hänen mielentilansa.\n\nKorppi oli hänelle Tauler.\n\nJa jokin syytös oli kohoovinaan minua vastaan tuosta mustasta linnusta,\njoka makasi kuolleena maassa.\n\nMinäkin kävin kovin totiseksi. Vihdoin sanoin:\n\n-- Älä sure, Martta. Kunnes tämän syksyn yöt pimenevät, olen minäkin\noppinut yhtä varmasti osumaan.\n\nTaas näin Martan silmissä saman leimuavan tulen, jonka olin pannut\nmerkille pihlajan alla. Hän tarttui minun käteeni ja nosti sen taas\nhuulilleen, niinkuin Tähtitorninmäellä.\n\n-- Mutta oletko sinä ajatellut, Lassi, mihin onnettomuuteen minä\njäisin, jos sinut vietäisiin murhasta elinajaksi vankeuteen?\n\nMinä en todellakaan ollut vankeutta tullut ajatelleeksi, yhtä vähän\nkuin olisin sitä odottanut jonkin koiran ampumisesta. Nyt tulin\npikakuvassa nähneeksi, miten minua viedään vankilaan ja miten Martta\nkäsiänsä tuskasta väännellen, itseänsä minun onnettomuudestani\nsyyttäen, jääpi turvattomana kohtaloansa itkemään.\n\n-- Johan sanoin sinulle, että aion tehdä sen pilkko pimeänä yönä, niin,\nettä vain hän yksin koko maailmassa tietää kuolevansa minun kädestäni.\nOlkoon vain salamurha, hän ei ole parempaa ansainnut.\n\n-- Lassi, ajattele toki, että sinä olet yleisesti tunnettu hänen\nverivihollisekseen. Koko kaupunki tiesi, että sinä olit koettanut\nvaatia häntä kaksintaisteluun. Kaikki epäilykset kohdistuisivat heti\nsinuun, sehän on päivän selvää.\n\nMinä sanoin kovasti tuskastuneena:\n\n-- Mutta kuinka sinä Martta...! Ensin sinä ilmeisesti ilostut, kun\nnäet, että minä todellakin tahdon tehdä tehtäväni, ja sitten esität\nnäkökohtia todistaaksesi, että minun on ihan mahdoton sitä suorittaa!\n\nMartta vastasi melkein aavemaisen totisesti:\n\n-- Minulle on pääasia, että sinä tahdot. Silloin tiedän, että sinä\nrakastat minua. Mutta että sinä et voi, se ei ole sinun vikasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkastettuani metsän ja arvioituani vahingon me läksimme paluumatkalle\nsen enempää sillä kertaa ammuskelematta. Ja kuitenkin oli aikaa jo niin\npaljon kulunut, että aurinko oli mailleen menossa.\n\nEn ole ikinä muulloin nähnyt niin kaunista ja niin kaihoisaa\npäivänlaskua. Tyyni, ihana syysilta, taivaat purppuroissaan,\nviheriöissään, hehkuissaan. Mutta ei missään vähintäkään toivon\nvirikettä, vähintäkään lupausta uuden huomenen valkenemisesta. Vain\nsammumista, pimenemistä, kuolemista. Kaihoisa, mutta aito päivänlasku.\nSiinä pitää ollakin toivottomuutta.\n\nJa niin minäkin ratsastin loistavan kuningattareni, Martan vieressä.\nOi, kuinka ihanaa sanoa: hän on minun vaimoni! Ihanaa antaa hevostemme\nkäydä rinnakkain, vain kyynärän verran toisistamme! -- Mutta ei\nmilloinkaan koskettaa häntä ... ei milloinkaan odottaa tulevaisuutemme\nvalkenemista. Kuinka toivotonta!\n\n\n\n\n16.\n\n\nTämän takamailla käynnin jälkeen aloin olla lopullisesti selvillä\nsiitä, ettei meidän yhtymisestämme mieheksi ja vaimoksi voi ikinä\nmitään tulla ennenkuin se oikea korppi todella on ammuttu. -- Mutta\ntämä samainen retki avasi minulle myös täyden selvyyden siihen, etten\nvoi sitä tehdä saattamatta Marttaa onnettomuuteen ja kärsimyksiin,\nsillä hän oli ollut enemmän kuin oikeassa siinä, että tekoa olisi\nmahdoton peittää.\n\nMinä aloin vaivata päätäni kaikenlaisilla tuumilla ja suunnitteluilla,\nmiten voisin järjestää asian niin, etteivät epäluulot kohdistuisi\nminuun. Ne muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Ja varmasti väsyttäisin\njokaisen lukijani, jos niistä rupeaisin näissä muistelmissa tiliä\ntekemään. Martan kanssa en tahtonut tässä asiassa enää neuvotella.\nTaisin edeltäpäin arvata, että hän heti tekee tyhjäksi\nsalaamissuunnitelmani, niin tietoinen olin itsekin niiden heikkoudesta.\n\nLisäksi tapasin itseni yhä useammin hautomasta mielessäni sitäkin\najatusta, että sen, joka uskoo \"korkeampaan johtoon\", ei pitäisi ottaa\nasetta käteensä, vaan olisi hänen nöyrästi odottaminen, mihin tämä\njohto asiat kehittää. Tätä ajatusta pelkäsin ja koetin karkoittaa,\nmutta se tuli itsestään esille, kun vain hetkeksikin jossakin\ntoimessani pysähdyin.\n\nMinä siis aloin välttää kaikkea toimissani pysähtymistä. Ja niin kävi,\nettä omaksi ihmeekseni muutuin toimissani aivan kuin toiseksi\nihmiseksi. Laiskanpulskeasta, vähän saamattomasta hidastelijasta minä\ntulin ahkerimmaksi ahertajaksi. Työn pienimpiin yksityiskohtiin\nvajoutuminen tuli intohimokseni.\n\nSamalla muutuin vähän kärsimättömäksi Marttaa kohtaan. Olisinko\nsellaista voinut koskaan itsestäni uskoa! Mutta varmaankin Martan\nnäkeminen väkisinkin herätti tuon ajatuksen, jota pakenin. Minä\ntahdoin oleskella vain työmiesteni parissa, suunnitella ja panna\ntoimeen yhä uusia talousyrityksiä, sanalla sanoen uudistaa koko\nmaanviljelysjärjestelmämme, karjataloutemme, rakentaa uuden navetan,\nvedennostomoottorit...\n\nMartta katseli nyt vuorostaan minua ihmeekseen.\n\n-- Kuulepa Lassi -- sanoi hän kerran, pysähdyttäen minut liivinnapista\n-- mikä sinuun on tullut? Ethän suo enää hetken rauhaa itsellesi. Onko\nmeillä todellakin niin kiireellisiä töitä?\n\nMinä riuhtauduin irti, mutta palasin hermostuneena parin askeleen\npäästä takaisin, silmät ummessa ja syvään huokaisten.\n\n-- Mitä sinulla olikaan sanottavaa, Martta?\n\n-- Sitä vain -- sanoi hän ja pisti tällä kertaa etusormensa\nliivintaskuuni -- että olethan laihtunutkin ihan uskomattomasti --\nkatsoisit itseäsi peiliin! Silmäsikin katsovat ihan hajalleen.\n\n-- Onko vielä muuta? -- sanoin jälleen ummistaen silmäni.\n\nMartta jatkoi koettelemustani, siitä ehkä tietämättä:\n\n-- Etkö todellakaan muista, kuinka itse olet moittinut minua, että\ntouhuan turhaan, että \"menen niinkuin paholainen ajaisi minua takaa.\"\nNyt itse!\n\nMinä sanoin luonnottomasti hillityllä äänellä:\n\n-- Viikon perästä saapuu agronomi ja monttööri apureineen. Meillä\ntäytyy olla pohja-alus siksi valmiina ... ah, mutta sinäkö näitä\nasioita ymmärtäisit!\n\n-- En ymmärrä, en ymmärrä, Lassi. Minä ymmärrän vain, että näin ei käy\nlaatuun, sinä tapat itsesi. Tule Lassi, ratsastetaan taas pilkkaan\nampumaan...\n\n-- Älä puhu siitä asiasta! -- huusin minä ja läksin menemään. Muutaman\naskeleen päässä käännähdin ja sanoin vielä:\n\n-- Liiaksi jo muutenkin sitä asiaa ajattelen!\n\nJa läksin nopeasti toimiini.\n\nKun nyt tämä aivan aiheeton hermostuminen tuli vielä lisäpainoksi\nomalletunnolleni, hukuttauduin minä, siitä päästäkseni, vielä\ntäydellisemmin töiden touhuun. Ei mikään saanut minua herättää\nmuistamaan, että olin loukannut Marttaa ja että yhä enemmän horjuin\nsiinä korpin ampumisasiassa.\n\nSuloinen Marttani ei näyttänyt ollenkaan ottaneen pahakseen. Hän oli\nminulle ehkä entistäkin hellempi.\n\nPäivää ennen sitä torstaita, jolloin kalliiden ammattimiesten oli\nsaapuminen riihemme laitteita perinpohjin uudistamaan, Martta taas\npysäytti minut. Hän sanoi aikovansa matkustaa huomenna kaupunkiin,\npäiväksi tai pariksi.\n\nTämä aie tuntui minusta jostakin syystä kovin häiritsevältä, koska se\nsattui juuri huomiseksi. Minä jälleen kiehahdin, mutta samassa muistaen\nedellisen hermostumiseni, minun onnistui hillitä mieleni ajoissa ja\nsanoin hyvin suvaitsevasti:\n\n-- Etkö voisi lykätä ensi viikkoon?\n\n-- Olen päättänyt ja jo järjestänyt niin, että minua odotetaan, minun\ntäytyy lähteä huomenna.\n\n-- Niinkuin tahdot -- sanoin minä, ja lisäsin nöyrästi: -- Ajattelin\nvain -- kun sinulla on semmoinen yksinäisyydenkammo erittäinkin\nmatkalla ollessasi -- miksi valitsit juuri huomisen, jolloin minun on\nmahdoton lähteä kanssasi, ihan mahdoton, uskothan?\n\n-- Uskon, uskon -- sanoi Martta naurahtaen. -- No nyt saat mennä\ntoimiisi, ja anteeksi, että olen sinua pidättänyt.\n\nKun sitten illalla tulin pilkkosen pimeässä kotiin ja rasvaisen työn\njälkeen olin tyystin pessyt ja puhdistanut itseni, aioin mennä kohta\nmaata, ollakseni aamulla varhain työssä ennenkuin montteeraus alkaa.\nLuulin Martan jo menneen ylös, koska en ruokasalistakaan ollut kuullut\nhänen liikkuvan alhaalla.\n\nMutta juuri, kun olin heittämäisilläni takin yltäni, kuulin\nvierashuoneesta pianonsoittoa ja menin sinne.\n\nMartta sanoi:\n\n-- Aioin soitella sinulle, mutta en tullut ajatelleeksi, että sinähän\nsaatat olla hyvin väsyksissä työsi jälkeen...\n\nMinä pyysin soittamaan ja istuuduin sohvaan.\n\nIkävä, että minä vain rakastan soitantoa, mutta en pysty ollenkaan sitä\narvostelemaan. Minusta Martta soitti suorastaan virtuosimaisesti. Ja\nminusta näytti päälliseksi, että hän vähän niinkuin tahtoi minulle\nosoittaa, miten paljon hän oli minun tähteni harjoitellut. Epäilin\nvain, että hän aikoo ruveta useinkin minua näin \"lepuuttelemaan\" eli\nettä se oli vain veruke minun pidättämisekseni touhuilemisesta.\n\nSoiteltuaan paljon eri säveltäjiltä, joukossa vaikeitakin, Rahmaninovin\nkappaleita, hän kääntyi puoleeni, ja kun minä en osannut arvosteluksi\nsanoa muuta kuin aivan yleisiä kehumisia, sanoi hän:\n\n-- Olen löytänyt ihmeen kauniin laulun -- ehkä tahtoisit mieluummin\nkuulla sen kuin soittoa?\n\nJa hän rupesi laulamaan Jaakko Tuurin laulua, itse säestäen:\n\n    \"Ole luonani silloin, rakkain,\n    Kun viime hetkeni lyö,\n    Kun elämä kerran jättää,\n    Ja joutuu pitkä yö.\n    Minä tahdon katsoa silmiis sun\n    Ja kaikki unhottaa\n    Mitä kahden kärsiä saimme...\"\n\nHän ei voinut jatkaa liikutuksen tähden, sen huomasin selvään, mutta\ntunteensa salatakseen hän sanoi:\n\n-- Ah, ei se ole mitään -- ja pani nuotit pois. Sitten hän nousi pianon\näärestä ja tullen minun luokseni ojensi minulle molemmat kätensä\nsanoen:\n\n-- Sinua nukuttaa, rakas Lassi -- kuinka en sitä arvannut, niin pitkän\npäivätyön jälkeen! Mutta kuulepa, sinä varmaan nouset niin varhain,\netten sinua näe ennen menoasi. Luulen kuitenkin, että ennätän juoda\npäiväkahvin kanssasi, ennenkuin juna lähtee, jos vain tulet ajoissa,\ntulethan?\n\nMe erosimme parhaassa ystävyydessä, kukin puolellemme, vieläpä hän\nsalli minun suudella itseänsä otsaan ennen eroa, ja suuteli itse taas\nminun sormiani. Muuten en huomannut mitään erinomaista hyvästelyssämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä -- se oli nyt se tärkeä torstai -- juuri ennen\npäiväkahvin aikaa, kun olin monttöörin valvonnan alla asettamassa\nsähkömittaria sille kuuluvaan komeroon ja kiinnitin vaikeaa ruuvia,\nminulle juostiin kiireesti sanomaan, että Martta oli taas satuttanut\npäälakensa kellarinoveen ja oli pyörtynyt.\n\nMinä viskasin kaikki kapineet käsistäni ja juoksin kotiin.\n\nMartta makasi selällään kellarin sementtilattialla. Päälaessa oli\nhänellä hiuksiin hyytynyt veriläikkä, siis hän oli todella ensin\nsatuttanut päänsä oveen ja arvatenkin pyörtyneenä kaatunut taaksepäin\nalas rappusia. Saviastia oli särkyneenä hänen vieressään. Kaiketi hän\noli kiireissään kantanut sitä ylös kellarista, kuoriakseen kerman\nkeittiössä. Maito oli läiskähtänyt hänen vaatteilleen ja osa tehnyt\nsuoria valkoisia virtoja pitkin kostean sementtilattian sileätä pintaa.\n\nMutta mitä minä puhun maidosta ja sen valkeista viiruista, kun minun\nkuitenkin täytyy sanoa pääasia, että Martan pääkallo oli mennyt halki\nja hän oli heittänyt henkensä.\n\nMiten Martta nostettiin maasta, miten hänet kannettiin kellarista ja\ntuotiin ylös asuntoomme, siitä en muista mitään. Varmaankin minä kohta\njouduin paikalle rientäneiden henkilöiden huostaan. Lienen osoittanut\nmielenhäiriön merkkejä. Sanovat minun jättäneen Martan sikseen ja\nryhtyneen sormin yhdistelemään noita maitoviiruja, niinkuin lapset\ntekevät kevätvesille.\n\n\n\n\n17.\n\n\nTulla tajuihini ja muistaa aloin oikeastaan vasta hautajaisista alkaen.\n\nMuistan seisoneeni lääkärin ja sairaanhoitajattaren välissä, ja vielä,\nettä muut hautajaisvieraat ikäänkuin välttivät minuun päin katsomista,\narvatenkin hienotunteisuudesta.\n\nOliko minulla ollut raivokohtauksia, en ole koskaan voinut syrjäisiltä\nsaada oikein selville; ihmiset huolellisesti karttoivat sellaisista\nminun kanssani puhumista. Mutta itse muistan, että minua kerran\npideltiin kiinni. Oli oikein paljon hätääntyneitä henkilöitä\npitelemässä. Muistan myöskin, että minua oli raivostuttanut se, kun\nen saanut heitä mitenkään ymmärtämään, mikä minua raivostutti. He\nluulivat, että kaikki on selvitetty, kunhan minut vain saadaan kylpyyn.\nJa minä siis taistelin hengen uhalla heitä vastaan.\n\nVieläpä muistan mikä se minua todellisuudessa niin raivostutti. Se on\nniin hirveätä, että nyt vielä vuosien kuluttua en tahdo voida sitä\npaperille kirjoittaa.\n\nMinä raivosin kohtaloa vastaan, minä kirosin oman uskoni ja\nkaiken -- \"korkeamman johdon\" (ollakseni nyt tässä suurta nimeä\nturhaanlausumatta). Minusta oli suorastaan raa'an innoittavaa kohtalon\npuolelta, että se oli näin julmasti rangaissut Martta raukkaa vain\nsiksi, että hän oli liiaksi touhunnut, tai oikeastaan sangen\npikkumaisesti siitä, ettei hän ollut ensimmäistä ja toista varoitusta\ntotellut. Kun minä muistin Martan omat sanat \"ei kaksi kolmannetta\nmene\", otti minut raivo. Minä aloin viskellä huonekaluja ja voimieni\ntakaa iskeä kepillä joitakin esineitä, jotka kaikki minun mielestäni\nedustivat korkeampaa johtoa.\n\nKuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt ja mitä minä yleensä suorittelin\nMartan kuoleman ja hänen hautajaistensa välisenä aikana, en ollenkaan\nmuista.\n\nKaikissa tapauksissa olin nyt tuotu kesytettynä juhlalliseen\ntilaisuuteen. Näin Martan makaavan arkussa, ja ymmärsin, ettei tässä\nsaanut muuta kuin siivosti seistä paikallaan. Näin myös papin ja tunsin\nMartan vanhemmat, mutta en vain muistanut, olinko ja milloin olin heitä\ntervehtinyt, näin emännöitsijän ja muun väen, ja kaikki painoivat\nsilmänsä maahan kohta, kun heitä katselin. Sairaanhoitajatar tuon\ntuostakin taputteli minua käsivarteen, hyväellen ja tyynnytellen\nniinkuin lasta.\n\nSitten, ennen arkunkannen kiinniruuvaamista, minut johdettiin lääkärin\nja hoitajattaren välissä aivan Martan ääreen.\n\nTässä minä olin vähän nolona, kun en tiennyt, mitä minua oikeastaan\nvaadittiin tekemään. Ajattelin, että minun olisi ehkä pitänyt antaa\nMartalle jäähyväissuudelma. Otsalleko vai suulle he tahtovat minun sen\ntekevän? En ollut koskaan suudellut Marttaa suulle, ja otsalle olin\nsuudellut viimeksi, tietäen, että hän itse sitä tahtoo -- olihan se\ntapahtunut vain neljä päivää sitten. Nyt en tiennyt, tahtooko hän. Ja\nhuolimatta hoitajattareni kuiskaamasta kehoituksesta suudelma jäi\nantamatta.\n\nSilloin vasta huomasin Martan hymyilevän.\n\nVarmasti hän sillä tahtoi osoittaa kiitollisuutensa sen johdosta, että\nminä olin koko yhdessäolomme aikana näissä asioissa niin ehdottomasti\nnoudattanut vain hänen tahtoansa.\n\nNyt näin myös kuinka ihana Martta oli valkoisissaan. Joku oli pannut\npienen hienolehtisen lehvän hänen kiharoittensa päälle posken viereen.\nSiitä, ettei hän pyyhkäissyt sitä pois, minä lopullisesti ymmärsin,\nettä hän oli kuollut.\n\nKäteni alkoivat nousta kasvoilleni. Minä tahdoin salautua ihmisten\nkatseilta, sillä itkun puistatus hytkytti minua ja silmistäni vuoti\nvesi, mutta minä en tiennyt, oliko sopivaa tässä tilaisuudessa ääneen\nvalittaa.\n\nSilloin kuulin lääkärin sanovan papille:\n\n-- Nyt on kriisi ohitse, hän on paraneva.\n\nJa pappi ojensi lääkärille kätensä, niinkuin onnea toivottaen.\n\nArkku suljettiin.\n\n\n\n\n18.\n\n\nMutta ei tarvitse luulla, että vain minä yksin olin napissut kohtalon\njulmuutta vastaan.\n\nSanoivat, että lääkäri kutsuttuna heti tapaturman jälkeen oli\npurskahtanut itkuun Martan nähtyänsä ja sanonut kaikkien kuullen:\n\"Tuo on julmaa ivaa ihmiselämästä!\"\n\nTalossa ei väen kesken paljon muusta puhuttukaan kuin onnettomuudesta,\njoka oli kesken katkaissut noin nuoren elämän. Pienimmätkin olivat\nhaarniskassa kohtaloa vastaan (hekin vain välttäen sopivamman nimen\nturhaanlausumista).\n\nYli maan mainittiin sanomalehdissä tästä järkyttävästä tapauksesta, ja\nuseissa oli sangen rohkeita mietelmiä elämän järjettömyydestä.\n\nItse pappikin hautauspuheessaan, vaikka tietysti mainitsi Herran\nteitten tutkimattomuudesta, ei malttanut olla antautumatta\narvostelemaan asiaa \"inhimilliseltä kannalta katsoen\", jolloin hän,\nkuvattuaan elävin, liikutuksesta väräjävin sanoin tämän nuoren emännän\nahkeraa toimeliaisuutta, ylevän hienoa suhtautumista kaikkiin\nalaisiinsa, jalostavaa vaikutusta koko seudun harrastuksiin, hellää\nhuolenpitoa avuntarvitsijoista, ja vihdoin ihanteellista, mieltä\nylentävää suhdetta aviomieheensä, sanoi, itsekin äärimmilleen\njärkytettynä, että meidän täytyy seistä hämmästyneinä tämän ankaran\nkohtaloniskun edessä.\n\nSellainen koko ympäristöni yhtyminen minun kapinallisiin tunteisiini\nauttoi paljon tervehtymistäni, minä rupesin vähin puhelemaan heidän\nkanssaan, ja pian hoitajattareni katsoi voivansa jättää minut yksikseni\npäiväksi tai pariksi, sitten jo viikoksi. Lääkäri lakkasi\nkirjoittelemasta apteekkimääräyksiä ja kävi vain harvakseltaan\nkatsomassa.\n\nMinä käyskentelin jo vapaasti kaikissa huoneissa ja nousin joka päivä\nMartan huoneeseen ullakolle, siellä tuntikausia katsellen ikkunasta,\nmiltä maailma oli Martasta voinut näyttää eri säinä.\n\nOlin antanut ankaran käskyn, ettei Martan huoneessa saanut mitään\nliikuttaa, vaan kaikki oli jäävä juuri semmoiseksi kuin hän\nlähtömatkalle valmistuessaan oli jättänyt. Erittäinkin oli huonetta\nsiivottaessa tai vain tomua pyyhittäessä varottava, että pieninkin\npaperilippu nostettiin takaisin sen entiselle paikalle ja huoneen pieni\nepäjärjestys tarkalleen säilytettiin.\n\nNiinpä ei matkalaukkua, jonka Martta oli valmiiksi pakannut ja\nlukinnut, saanut viedä huoneesta tai edes siirtää siitä vähän vinosta\nasemasta, johon se oli seinän viereen jäänyt. Vielä vähemmän sai koskea\nsiihen pieneen helmitettyyn käsilaukkuun, joka oli pantu riippumaan\nmatkalaukun yläpuolelle naulaan.\n\nHänen kirjoituspöytänsä asiat minä hoidin henkilökohtaisesti itse.\nSiihen ei saanut kukaan muu kajota. Minä pyyhin itse tomunkin, ja\nsamaan aikaan kuin emännöitsijä tuli siivoomaan minä olin\nsäännöllisesti jo siellä, valvomassa, että tahtoni tuli tarkalleen\nnoudatetuksi. Kun emännöitsijä oli tehtävänsä tehnyt ja lähtenyt,\nryhdyin minä pyyhkimään tomua pöydältä, jos semmoista siinä huomasin.\nKynäin piti olla sikin sokin ja kokoonmykertyneen paperilapun juuri\nsiinä paikassa, mihin se oli Martan rutistavasta kädestä pöydälle\npudonnut.\n\nLukittuun pöytälaatikkoon, vaikka avain oli reiässä, en katsonut,\npitäen pyhänä hänen mahdollisien salaisuuksiensa säilymistä\nsalaisuuksina. Myöskin käsi- ja matkalaukku olivat lukitut, ja niiden\navaimia minä tosin en nähnyt missään, mutta en liioin hakenutkaan.\n\nMutta eräänä aamuna toivat valvotun yön kiihtyneet tunteet minut Martan\nhuoneeseen.\n\nVaikka olin tottunut siihen, että yöllinen ajatusten kiihtymys minulla\naina osoittautuu perusteettomaksi ja aamunvalossa haihtuu, en tällä\nkertaa voinut saada sydänalaani vapaaksi kaikesta, minkä yö oli sinne\njättänyt.\n\nMinua oli alkanut vaivata kysymys, minkätähden Martta oli valinnut\nlähtöpäiväkseen juuri sen päivän, jona tiesi minun olevan mahdotonta\ntehdä hänelle matkaseuraa. Sillä jo viikkoa ennen hän oli tiennyt, että\ntorstaina meille tulee monttööri ja agronomi ja me alamme asettaa uutta\npuimakonetta paikoilleen ja remmiä vaihtopyöriin ja avaamme sähkövirran\nvoimalaitteeseen.\n\nTämä kysymys oli yöllä vähitellen muuttunut yhä kantavammaksi.\nKiihtymykseni oli kasvamistaan kasvanut, niin että aamupuoleen yötä\njumalaties mitä pöyristyttäviä epäluuloja riehui runneltuneessa\nmielessäni.\n\nTuo kaikki tietysti haihtui nytkin aamun kirkkaudessa, kun pukeuduin ja\npeseydyin. Mutta jotta pääsisin kaikesta kiihtymyksestäni ihan\nselväksi, päätin mennä viettämään hartaushetken rakkaaseen Martan\nhuoneeseen, ikäänkuin pyytääkseni häneltäkin anteeksi yölliset\najatukseni.\n\nOmituista, että huoneeseen tultuani heti rupesin sittenkin katselemaan,\nminne nuo matka- ja käsilaukun avaimet olivat saattaneet joutua. Jos\nhän on tahtonut pitää laukut visusti lukittuina, ajattelin, ovat\navaimet ehkä siinä kukkarossa, jonka otimme hänen kuolinpukunsa\ntaskusta ja jonka minä olin sulkenut hänen pieneen seinäkätköönsä. Se\npuku oli hänen matkapukunsa.\n\nSiellä ne olivatkin.\n\nMinä avasin matkalaukun. Rupesin ottamaan erilleen ja hajoittamaan\nlattialle siellä olevia esineitä, aivan kuin olisin hakenut jotakin,\nitsekään tietämättä mitä.\n\nLaukussa ei ollut mitään huomiota herättävää. Vähän vain ihmettelin,\nmiksi hän oli sinne koonnut esineitä, joita ei hän olisi suinkaan\ntarvinnut tuota suunniteltua päivän tai parin matkaa varten\nvanhempiensa luo. Niinpä oli siellä hänen pieni, kultasivuinen\nevankelionsa, jonka minä olin kerran hänelle lahjoittanut.\n\nPantuani esineet takaisin samaan järjestykseen kuin ne olivat olleet ja\nlukittuani matkalaukun, avasin käsilaukun -- arvatenkin tiedottomasti\netsien mahdollisia lisäselvityksiä matkan oikeaan tarkoitukseen.\n\nKäsilaukussa oli jokin esine, joka oli nenäliinoihin käärittynä. Vedin\nsen esille. Se oli minun revolverini.\n\nMiksi ihmeessä hän on tarvinnut revolveria matkaansa? -- ajattelin, ja\nsamassa kylmä väristys juoksi pitkin selkääni.\n\nSiinä tilaisuudessa vasta tunsin, kuinka heikoksi olin sairauteni\naikana käynyt. En voinut seistä, ja pääni ja koko ruumiini tutisi\nniinkuin halvaantuneella.\n\nMartta, minun Marttani! Sinä pelkäämätön, sinä voimakas, sinä suuri\nihminen!\n\nSeuraavassa hetkessä minua jo runteli syvä häpeäntunto, kun en ollut\ntehnyt sitä tekoa, johon Martta nyt ilmeisesti oli valmistunut.\nAjatukseni olivat todella mennä sekaisin. Minä unohdin, että hän oli\nkuollut, ja aioin rientää kaupunkiin, ennättääkseni sinne ennen häntä.\nSitten muistin. Sitten taas unohdin.\n\n\"Hän on varmaan tehnyt itsemurhan, ammuttuansa Taulerin, koska hän\nviipyy niin kauan matkalla\" -- ajattelin -- \"mahdotonta on, ettei hän\nolisi ennen lähtöänsä jättänyt minulle mitään hyvästelykirjettä!\"\n\nJa nyt aloin hakea kirjettä kaikkialta, kirjahyllyltä, uuninraosta,\nseinille ripustettujen valokuvien takaa ... mutta vasta viimeiseksi\nmuistin, että pöytälaatikko oli minulta jäänyt katsomatta. Minä\ntempasin sen auki semmoista vauhtia, että se tuli kokonaan ulos ja sen\nsisältö -- lukemattomat kirjeet ja pikku paperit -- putosivat sekaisin\nja ylösalasin permannolle.\n\nNyt minä päättelin, etten löydä mitään, ellen ensin rauhoitu. Istuin\ntuolille ja aloin pyyhkiä hiestynyttä otsaani ja niskaani kauluksen\nalta. Joku toinen oli samalla kertaa myöskin sanovinaan: \"rauhoitu,\nrauhoitu, Lassi\", aivan niinkuin Martta olisi sanonut, jos olisi nähnyt\ntilani. Siinä minulle taas selvisi, että Martta oli kuollut ja ettei\nminulla voinut enää ikinä olla mitään kiirettä häntä koskevissa\nasioissa. Panin tyhjän laatikon sijoilleen pöytään ja rupesin\nhiljalleen noukkimaan kirjeitä lattialta, asettaen niitä kauniiseen\njärjestykseen ja tuntikausia niitä lukien.\n\nMikä naisellinen kokoelma muistoja miltei lapsuudesta asti,\nkoulutyttöjen välistä haaveilua, rakkaustarinoita, myöskin vanhempien\nkirjeitä, matkakuvauksia ulkomailta! Martan koko elämä kulki ohitseni,\nmilloin ruusunhohteisena, läikkyelevänä, milloin hetkeksi\npilveentyvänä, murehtien, aivotellen. Ja niin kiihtyneenä kuin olinkin\nlöytämään sitä, mitä hain, en voinut olla joskus vajoamatta hänen\npienen päiväkirjansa muistelmiin ja niihin kokonaan unohtumatta. Erään\npäiväyksen kohdalla oli lyhyesti:\n\n\"Tähtitorninvuorella tunnustanut Lassille kaiken.\"\n\nMinä suutelin tätä kirjeen kohtaa.\n\nLukemistani luin, ja päivä kului puoleen, ennenkuin kaikki paperit ja\nkirjeet alkoivat olla laatikossa.\n\nViimeisenä lattialla oli se kirje, joka alkujaan oli kai ollut\nlaatikossa päällimmäisenä, sillä olihan sisällys pudonnut ylösalaisin.\n\nSe kirje oli kuoreen suljettu ja Martan käsialalla osoitettu --\nminulle.\n\nItselleni hokien: ole rauhallinen, ole rauhallinen! minä vapisevin\nkäsin avasin kirjeen.\n\n\n\n\n19.\n\n\nKirje oli näin kuuluva:\n\nLassi rakas, rakas, rakas! Olen lähdössä surmaamaan sen oikean mustan\nkorpin ja toivon, etten ole osuva huonommin kuin takamailla.\n\nMutta eihän mistään voi olla ehdottoman varma. Ja siltä varalta, etten\nosuisi, tai ase ei tekisi tehtäväänsä, tai että joutuisin kiinni ja\nminut ainiaaksi erotettaisiin sinusta, kirjoitan sinulle tämän\nhyvästelykirjeen.\n\nOi, ettei sinun silmiesi tarvitsisi ikinä lukea näitä rivejä, vaan minä\ntyön tehtyäni saisin palata luoksesi ja hävittää ne! Olen hiuksen\ntarkkaan punninnut kaikki mahdollisuudet ja keinot, joilla peitän\njälkeni; olenhan jo yli vuoden itsekseni suunnitellut ja valmistanut\ntekoani. Olen nyt kirjoittanut hänelle tämmöisen kirjeen: Anton! ...\ntai ehkä on parempi, että jäljennän sen aivan semmoisena kuin se oli.\nNäin se oli:\n\n  \"Anton,\n\n  Kun saat tämän kirjeen, olen minä jo kaupungissa. Uhkaukseesi,\n  että jollen sinun kirjelappuihisi vastaa, niin olen jonakin yönä\n  kuuleva sinun merkkivihellyksesi meidän omasta puistostamme,\n  vastaan, että olen päättänyt antautua. Sinun tulosi näille\n  seuduille on mahdottomuus. Etkö ollenkaan pelkää tulla ammutuksi!\n  Minä tulen itse sinun luoksesi.\n\n  Älä hae minua vanhempieni luota, vaan kohdatkaamme siellä, missä\n  viimeksikin. Jos olet sen paikan unohtanut, niin sanon, että se\n  oli \"kallioilla\". Tule sinne kello 9 aikaan _illalla_ samana\n  päivänä kuin saat tämän kirjeen.\n\n  Herran nimessä polta tämä kirje, että rikoksemme jäljet\n  häviäisivät maan pinnalta, tai tuo se mukanasi ja palauta\n  minulle.\n\n  M.\"\n\nNiinkuin tästä näet, uhkasi hän ilmestyä yöllä ikkunani alle. Ja nyt\ntällä mahdollisella eromme hetkellä, Lassi, minun täytyy tehdä sinulle\nkaikkein vaikein tunnustus. Minun sydämessäni ei ollut vain pelkoa ja\nvavistusta sinä kuutamoisena yönä, jona todella pelkäsin kuulevani\nhänen vihellyksensä, vaan minä yht'aikaa myöskin tunsin sitä samaa,\nmistä kerroin sinulle Tähtitorninvuorella, minä melkein odotin häntä.\nLassi, Lassi, Lassi, anna minulle viimeisen kerran anteeksi! Itse olin\nsiitä niin kauhuissani, että silloinhan juuri teinkin peruuttamattoman\npäätökseni, jota nyt vihdoin lähden toteuttamaan.\n\nYmmärrätkö nyt, mikä kauhea peikko tuo mies on elämässäni ollut, ja\nettä minä olen vain hädissäni varjellut itseäni, kun olen hänet\ntappanut.\n\nJospa vain onnistuisin ja sinun ei ikinä tarvitsisi tätä kirjettä\nnähdä! Sillä tieto, että tuota miestä ei ole enää maan pinnalla ja että\nminä olen hänet pois pyyhkäissyt, on tekevä minut toiseksi ihmiseksi,\nse on antava minulle tunnon, että kelpaan sinun vaimoksesi. Ah, Lassi,\ntuskin voin käsittää niin suuren onnen autuutta. Sinua minä rakastan ja\nolen aina rakastanut, sinua ainoata, iäti, iäti!\n\n_Martta_.\n\n\n\n\n20.\n\nENSIMMÄINEN UNENI.\n\n\nMartta oli siis minua rakastanut! Martta, jota ei enää ole, oli\nhaaveksinut luokseni palaamista! Hän oli tahtonut olla minun vaimoni,\nhän, jota ei enää ole! Hän, jota ei enää ole, oli pitänyt vaimonani\nolemista yli ymmärryksen käyvänä onnen autuutena!\n\nVoi kohtalon halpaa leikkiä!\n\nVeri jyskytti ohimosuonissani.\n\nEivät ohimoni jyskyneet niin siitä surusta, että olin menettänyt\nsuurimman onnen, mitä aivoni ja sydämeni osasivat käsittää, vaan\nuudestaan nousevasta raivosta kohtaloa vastaan, joka oli vaatinut\nuhrikseen Martan hengen.\n\nSiihen määrään tällä hetkellä itsekin pelkäsin tulevani uudestaan\nhulluksi, että nopeasti kätkin poveeni Martan kirjeen, jottei se\njoutuisi ihmisten nähtäväksi.\n\nMinä olisin tahtonut huutaa kiroukseni kaikkea olevaista vastaan, mutta\nhenkeäni salpasi niin, että kaikki voimani menivät vain raskaaseen\nhuohottamiseen.\n\nRangaista häntä kuolemalla tämän hänen aikomansa teon johdosta oli\nmielestäni vielä pikkumaisempaa kuin sallia hänen kolahuttaa päänsä,\nettei hän muka liikaa touhuaisi! Kumpikin oli arvotonta menettelyä,\nedellinen alhaista. Senpä vuoksi mitään ylintä olentoa ei ole olemassa,\nvaan kaikki on jätetty raa'an sattuman varaan! Meitä ihmisiä pilkataan!\nMutta minun Marttaani ei saa pilkata, ei saa!\n\n-- Martta! Martta! -- minä huusin niin, että ullakossa ja koko talossa\nkajahti. Kapinoiden kaikkeutta vastaan minä tahdoin huudollani väkisin\nherättää hänet henkiin. Itse vain lyyhistyin läjään tuolille. Sitten\nmuistin, miten Delia oli kertonut Martan isän kolhineen päätänsä\npuunrunkoa vastaan tuskistaan päästäkseen, kun luuli tyttönsä\nhukkuneen. Ja kohta minäkin rupesin lyömään päätäni seinään suuren\ntuskani lievikkeeksi tai myöskin päästäkseni erilleni koko elämästä,\njossa ei Marttaa ollut.\n\nRaivoavista huudoistani ihmiset juoksivat ullakolle ja löysivät minut\nMartan huoneesta puoli kuolleena.\n\nTaas lääkärit, taas sairaanhoitajattaret! Näitä oli aluksi kaksi, jotta\nolisivat tulleet toimeen kohtausten aikana.\n\nMutta kohtausten väliaikoina minä olin ainakin omasta mielestäni täysin\nselvä, vaikkakin kokonaan haluton elämän jatkamiseen.\n\nOlin valvonut silmiä ummistamatta kaksi viikkoa. Silloin lääkäri\npudisti päätänsä ja määräsi minulle paljon voimakkaampia unirohtoja\nkuin entiset.\n\nEhkä nämä unilääkkeet ne auttoivatkin minua tervehtymään, joskin\nkaiketi aivan toisella tavalla kuin lääkärini oli kuvitellut. Aloin\nsaada silmiini unenhorrosta, ensin vain lyhyiksi hetkiksi, mutta\nsittemmin pitemmiksikin. Nämä unihetket olivat minulle ääretöntä\nkidutusta, sillä ne olivat mitä hirveimpiä painajaisia.\n\nUnista oli kolme muita merkillisempää.\n\nJa kun minä ainakin itse pidän niitä tervehtymiseni pääaiheuttajina,\nmutta erittäinkin, koska Martta oli niissä kaikissa mukana, en ehkä\nväsytä muistelmieni lukijaa, jos vielä kerron nuo merkilliset unetkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUneksin, että Martta tuli luokseni. Hän tuli valkoisissaan -- ei\nniinkuin vainaja, vaan niinkuin morsian. Eikä tullut niinkuin haamu,\nvaikka tosin seinän estämättä hänen sisäänliitelyänsä, vaan niinkuin\nriemukkaan viestin tuoja, onnen hymy huulilla.\n\nHän palasi kaupungista.\n\nHänen kätensä olivat ojennetut minua kohti.\n\n-- Nyt se on tehty -- sanoi Marttani onnensa säteilyssä -- nyt sitä\nmiestä ei ole enää maan pinnalla.\n\nMinä kavahdin vuoteeltani. Suunnaton pelko valloitti minut hänen\ntähtensä, mutta ettei hänkin säikähtäisi, sanoin minä miehekkäät sanat:\n\n-- Kohtalon arpa on langennut! Olkoon siis niin!\n\nSilloin hän sulki minut syliinsä ja itki onnesta. Mutta kamala aavistus\nei jättänyt minua.\n\n-- Miksi vapiset? -- kysyi Martta yhä hymyillen.\n\nMinä sanoin, että pelkään asian tulevan ilmi. Mutta nauraen hän\npeitti minut suudelmilla ja kertoi, mihin kaikkiin mahdollisiin\nsalaamiskeinoihin hän oli ryhtynyt. Kertoipa ripotelleensa\nvierasmaalaista rahaakin sinne kallioille, jotta Taulerin luultaisiin\nseurustelleen jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa.\n\nVihdoin hän sai minutkin uskomaan, ettei mitään ilmitulemisen vaaraa\nollut olemassa, vaan minä todella saisin hänet varjelluksi\nloukkaamattomana, ja suuri, pyörryttävän suuri onni alkoi valua\nminunkin sieluuni.\n\nErottumatta toisistamme hetkeksikään me olimme aina yhdessä, ja\nkävellessäkin oli meillä poski vasten poskea ja käsi toisen\nvyötäisillä. Me olimme kuin yhteenkasvettuneet, \"niinkuin joskus\nkaksoiset\", kuten Martta oli kerran tahtonut.\n\nNäin yhdessä me olimme myöskin katselemassa ulkona kaikkia paikkoja.\nMeidän piti saada nähdä uudelleen talomme kolkat, sen polut, sen\npihlajat, sen nurmet, sen kivet ... sillä uuden onnemme valossa emme\nolleet vielä mitään nähneet, vaan kaikki oli meille uutta kuin\nparatiisissa, sielumme iloitsi ja riemuitsi.\n\nVäkeämme emme nähneet paljon. He supattelivat nurkkien takana. Ja kun\nminä huusin: Heikki hoi! niin hän vetäytyi kiireesti aitan taa ja joku\ntoinen näyttäytyi hänen sijaansa. Minä huusin toista. Kävi samalla\ntavalla. Ei kukaan tullut huutoihini. Kaikilla heillä oli puhumista\nvain toisilleen.\n\nMinä kysyin Martalta, ymmärsikö hän, miksi he noin supattelivat. Martta\noli käynyt totiseksi sinä hetkenä kun minä tätä häneltä kysyin. Mutta\nvastatessaan hän nauroi ja sanoi:\n\n-- No, etkö sitä huomaa? He tietysti paheksivat, että me kävelemme näin\nsylityksin, vaikka emme ole vielä julkaisseet kihlaustamme.\n\nNyt minäkin nauroin ja sanoin: tietysti se tapahtuu siksi! Meidän on\njulkaistava ensi tilassa.\n\nMe kävelimme edemmäksi pihan alueelta. Siellä oli metsiköissä ja\npensaikoissa toisen kylän ihmisiä, jopa vallan vieraitakin. Ja kaikki\nsupattelivat ja välttelivät joutumasta suoraan näkyviimme.\n\nVaikka me tiesimme syyn heidän naurettavaan käyttäytymiseensä, pidimme\nvihdoin kuitenkin parhaimpana siirtyä sisälle kävelemään.\n\nAh, kuinka täällä sisällä oli rauhallista ja hyvä kuljeskella\nerottumattomina yhdessä! Ei kukaan katsonut meihin, me olimme\nkotonamme, turvalinnassamme, onnemme autuaassa pesässä. Kaikki oli\ntäälläkin yhtä uutta meille. Käydessämme edestakaisin suuressa\nvierashuoneessamme, jota olisi voinut sanoa myöskin saliksi, me taoimme\ninnokkaasti tämän rakkaan kotimme tulevaisuutta, päättelimme, miten\nhuonekalut olisi siirrettävä vähän toiseen järjestykseen ja mitä uusia\nolisi hankittava... Lopuksi me puhelimme enää vain siksi, että meillä\nolisi aihetta yhä edelleen kävellä näin vieretysten, poski vasten\nposkea. Martta tuntui oikein niinkuin pelkäävän lopettaa puhetta,\nikäänkuin meidän siinä tapauksessa olisi ollut välttämätön pakko\nhellittää armastava otteemme.\n\nMinä kysyin häneltä, minkä vuoksi hänen ruumiinsa tuntui ikäänkuin\nvavahtavan joka kerta, kun kuljimme keskimmäisen ikkunan ohitse? Mutta\nhän kysyi, mitä miehiä ne olivat, jotka siitä ikkunasta nähden\nseisoivat meidän koivikkotiemme suulla. Ja hänen kasvonsa olivat\nkalpeat kuin valkaistu palttina.\n\nJa kun me taas edestakaisin käydessämme tulimme sen ikkunan kohdalle,\nnäin minä kahden poliisin seisovan meidän koivikkotiemme suulla,\nniinkuin Martta oli sanonut. Kolme muuta miestä oli heidän kanssansa,\njoilla ei ollut hopeanappeja eikä kiiltovyötä, vaan ainoastaan\nvirkamerkki lakissa. Ja heidän ympärillensä oli kokoontunut kansaa,\njolta he kyselivät, ja he merkitsivät kirjoihinsa, mitä heille\nvastattiin. Mutta Martalle minä sanoin:\n\n-- Ole turvassa, rakas vaimoni, eivät he tänne tule, sillä ne ovat vain\nkruununmiehiä, jotka ovat tulleet alustalaistemme veromaksuja\nryöstämään.\n\nMinä johdatin Martan ylisille ja vein hänet huoneeseensa, josta pihaa\nei näkynyt ikkunoihin, ja me suljimme oven jälkeemme. Kun me kotvan\naikaa olimme seisoneet sylityksin niinkuin paeten ja piiloutuen\ntoisiimme kaikesta, mikä tuleva oli, lähensi Martta jääkylmät huulensa\nminun korvaani ja kuiskasi:\n\n-- Jos ne ovat ulosottomiehiä, miksi he koputtavat ovellemme?\n\n-- En minä kuule heidän koputtavan.\n\nVähän ajan perästä sanoi Martta:\n\n-- Etkö nytkään kuule?\n\nNyt minä kuulin, sillä he koputtivat lujasti, niin että ikkunalasit\nhiljaa kilisivät.\n\nMinä käskin Martan jäädä huoneeseensa ja rupesin itse lähtemään alas.\nMutta Martta sanoi:\n\n-- Hyvästi, Lassi!\n\nMinä sanoin: -- en minä pois lähde, vaan toimitan asian ja palaan\njälleen luoksesi. Mutta Martta levitti molemmat kätensä syleilläkseen\nminua hyvästiksi. Ja kun minä puristin hänet vastaani, itki hän aivan\nrajusti kuin minä olisin lähtenyt ainiaaksi hänen luotansa. Silloin\nkuului alhaalta niin kova jyskytys, että ruutu jossakin särkyi ja lasit\nkilahtivat maahan.\n\nMinä irtausin puoliväkisin Martasta ja riensin alas.\n\nMutta miehet seisoivat jo sisällä. Heistä oli kaksi -- nuo\nhopeanappiset ja kiiltovöiset -- asettunut virkalakit päässä\novensuuhun, mutta muut olivat keskellä huonetta kaiketi minua\nodottamassa. Jo rappusia alas tullessani minä tunsin yhden näistä\nPelleksi, ja sydämeni riemastui. Nyt ei ole hätääkään, minä ajattelin.\nSillä tämä Pelle oli vanhempieni kustannuksella käynyt koulun ja\näskettäin nimitetty nimismiehen virkaajaksi, ja me olimme lapsuuden\ntoverukset. Mutta Pelle ei tuntenut minua, vaan kylmästi kädellään\ntorjuen minun liikaa lähestymistäni sanoi:\n\n-- Ei meillä ole teille asiaa, vaan teidän rouvallenne.\n\nLoukkaantumisen tunne kaapaisi syvältä sydäntäni Pellen tylyyden\nvuoksi, mutta sitä salaten minä sanoin kevyesti: -- vai niin, vai niin\n-- ja harppasin jo pari askelta ylös rappusia kutsuakseni Martan alas.\nMutta he käskivät minun pysyä alhaalla, sanoen menevänsä itse, ja\njättivät minut ovella seisovien konstaapelien huostaan. He viipyivät\nkauan Martan luona, ja minun sydäntäni hierottiin kuin kahden\nmyllynkiven välissä. Minä luulin, että Martta on heidän keskellänsä\nhengen hädässä eikä voi käsittää miksi minä en riennä hänen\nturvaksensa. Minä kiemurtelin kuin helvetin liekeissä.\n\nVähän ajan perästä alkoi ylisiltä kuulua iloisia ääniä ja\nhämmästyksekseni minun Marttani tuli heidän seurassaan alas rappusia\nmitä ystävällisimmin naureskellen ja rupatellen heidän kanssaan.\n\n-- Mutta sanokaahan minulle, herra nimismies -- liverteli Martta --\nmitä te oikeastaan minun kirjeilläni teette, olenko liian utelias?\n\n-- Ah, rouva, se on kokonaan proforma, aivan proforma, me lähetämme ne\nkäsialojen tutkijalle -- sanoi Pelle liehakoivasti, -- toivon, ettei\nrouvalla ole mitään sitä vastaan.\n\nMinun ohitseni kulkiessaan Martta varoittavasti kosketti minua\nvapisevalla kädellään, ja nyt minä ymmärsin kaikki: Martta teeskenteli\nhuoletonta. Hänen otsallaan oli hienon hienoja hikihelmiä.\n\nKun nimismies oli pannut Martan huoneesta tuomansa kirjeet\nnahkakoteloon, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi:\n\n-- Ja nyt, herrani, pyytäisin jättämään meille revolverinne...\n\nMartta sekoitti hänet kesken puheen, sanoen veikeän keimailevasti:\n\n-- Älkäähän nyt olko noin virkaintoisia, hyvät herrat, vaan sallikaa\nminun toki tarjota teille kahvit -- onhan meillä aikaa.\n\nNäin sanoen hän rupesi kilistelemään kokoon kahvikuppeja, tehden sitä\nkovin pauhaavasti. Mutta Pelle oli nyt kuten aina hyvin rakastunut\nMarttaan, ja Martan vuoksi hän todella puheli minun kanssani\nmetsästyksestä, niinkauan kuin Martta kävi kellarissa kermojaan\nkuorimassa.\n\nVasta kahvit juotuamme ja mitä vilkkaimman seurustelun jälkeen, kun\nherrat jo nousivat ikäänkuin hyvästelläkseen, Pelle sanoi minulle taas\nvirallisuuden äänilajissa:\n\n-- Entä se revolveri --\n\nMinä katsahdin Marttaan. Hänen silmänsä omituisesti erkanivat\ntoisistaan. Ja minä ymmärsin hänen käskevän minun sanoa, että revolveri\noli joutunut hukkaan.\n\n-- Vai niin, vai niin -- sanoi Pelle pitkään -- siinä tapauksessa\nsaamme tyytyä vain patruunoihin...\n\nMartta ehätti väliin, sanoen ampuneensa pilalla koko patruunavaraston\nloppuun.\n\n-- Ei tee mitään, me olemme koonneet niitä harjoittelupaikaltanne.\n\nNyt en minä enää voinut kestää Martan helvetillisten tuskien näkemistä,\nniin taidokkaasti kuin hän osasikin niitä peittää vierailta. Kumarsin\njuhlallisesti viranomaisille ja sanoin:\n\n-- Minä olen syyllinen.\n\nMartta hypähti luokseni ja tarttui käteeni huutaen:\n\n-- Älkää uskoko häntä, hän ei ole viime aikoina ollut täysissä\njärjenvoimissa...\n\nMutta rauhoittaen Marttaa ja kädellään kohteliaasti erottaen meitä\nPelle sanoi minun puoleeni kääntyen:\n\n-- Herrani, te ette ole syyllinen, sillä teidän oma väkenne on\ntodistanut teidän alibinne. (Tämä sana merkitsi unessa, että väkeni\noli todistanut minun olleen kotona, silloinkuin murha tapahtui\n\"kallioilla\".)\n\nNyt Pelle vuorostaan kumarsi syvään meille molemmille ja sanoi,\nettä niin tuskallista kuin hänen olikin tällä hetkellä toimia\nvirkatehtävissä, ei hän voinut muuta kuin julistaa meidät molemmat\npidätetyiksi.\n\nMartta näytti ponnistavan viimeisiä voimiansa pysyäkseen siinä\nhuolettomuuden lumoavassa sävyssä, jonka hän oli omaksunut.\n\n-- Ah, nuori herra nimismies, olen todellakin levoton puolestanne --\nhän sanoi, -- oletteko varma, että menettelette, niinkuin virkanne\nvaatii?\n\n-- Ennen oikeudenkäynnin ratkaisua ei lainvalvoja saa olla mistään\nvarma -- sanoi Pelle vakavissaan, niinkuin hän olisi jo neljäkymmentä\nvuotta toimittanut nimismiehen virkaa.\n\n-- Ajattelin vain -- sanoi Martta -- että jos minä olenkin valmis\nantamaan teille kokemattomuutenne anteeksi, minulla on korkeita\nsuojelijoita, jotka -- pelkään -- eivät olisi siihen yhtä valmiit.\n\nNimismies kumarsi tähän vielä entistäkin syvempään.\n\nJa nyt tarttui meihin kaikkiin tämä kohtelias kumarteleminen. Toimimme\nkaikki aivan sanattomina, mutta aina vain kumartelimme. Martta\nkumarteli, kun virkamiehet juoksujalkaa toivat hänelle matkakapan ja\nkumarrellen auttoivat sen hänen yllensä. Me kumartelimme ovissa, me\nkumartelimme anteeksipyytäen, jos vähänkin jouduimme matkakiireissä\ntoistemme tielle.\n\nKaksi autoa oli varattu koko seurueelle.\n\nMe Martan kanssa rupesimme menemään ensimmäiseen, sillä olimmehan\ntoistaiseksi talon isäntäväkeä. Mutta nimismies taas kumarsi syvään, ja\nminäkin kumarsin. Kohteliaasti päätänsä vinkuroiden hän ilmoitti, että\nMartan ja minun oli ajaminen eri autoissa, avasi Martalle oven\nensimmäiseen autoon ja pyysi astumaan sisään. Martta kumarsi päätänsä\nsyvään ja teki niin. Samaan autoon meni Pelle, toinen etsivistä ja\ntoinen konstaapeleista. Etuistuimille istui toinen etsivistä\nkuljettajaksi ja toinen konstaapeleista hänen viereensä. Ja niin läksi\nauto liikkeelle, huristaen näkyvistäni.\n\nMinä odottelin, kuka tulee kuljettajaksi minun autooni, mutta pihalla\nei ollut ketään, vain oma väkeni kaukaisessa piirissä pihan ympärillä\ntuijotteli vieraana minuun. Huusin Heikkiä, huusin Anttia, ei kukaan\ntullut. Kylmä hiki nousi kasvoihini. Välimatka Martan ja minun välillä\nkasvoi huikeasti joka silmänräpäys, jonka hukkasin. Virkailijat olivat\nilmeisesti pitäneet minua hupsuna -- kaiketi Martan ajattelemattomien\nsanojen johdosta -- ja keksineet tämän keinon päästäksensä minusta.\n\nMutta odottakaapa! -- ajattelin minä -- älkää luulko, että te noin vain\nerotatte minut Martastani!\n\nMinä hypähdin vikkelästi kuljettajan istuimelle ja läksin takaa-ajoon.\n\nJoka kerta, kun muistin, miten suurissa sisällisissä tuskissa Martan\ntäytyi olla, kun oli yksin suuren poliisivoiman keskellä ja minä jäin\nyhä kauemmas hänestä, lisäsin auton vauhtia. Kunpa pääsisin vain\nlähellekin Martan autoa, että voisin hänelle huutaa: täällä ollaan! --\nEtte erota minua tästä jutusta, ette erota! ajattelin, ja päästin\nbentsiinin kaikki voimat valloilleen.\n\nVihdoinkin! Vihdoinkin näin vilaukselta heidän autonsa kaukaisen mäen\nyli menevällä maantiellä; se laskeutui kohta taas mäen taa.\n\nMaantie kierteli kovasti, ja pahimmissa käänteissä suunnaton vauhti\nheitteli minua istuimellani puolelta toiselle. Mutta kaksi kertaa ja jo\npaljon lähempää näin Martan auton mäkien harjoilla. Rakkaani! Kohta\nnäyttäydyn sinulle ja huudollani lohdutan sinua!\n\nSilloin tuli tielleni odottamaton este, lumireki. Mennä nyt oikein\nmiesvoimalla ja sadoilla hevosilla vetämään lumirekeä kesän aikaan!\nMutta tietysti ilmaantui heitä varten kohta lunta tie täyteen ja oli\nkeskitalvi, eikä se ollut minusta edes ihmeellistäkään, vaan aivan\nluonnollista. Ihmeellistä sensijaan oli, miten minun oli pääseminen\nheidän ohitsensa autoni takertumatta lumiin, ja miesten täydellinen\nhaluttomuus auttaa minua. Minä rukoilin, olin polvillani heidän\nedessään, ei mikään auttanut. Lopulta menin takaisin autoon ajatellen,\nettä heidän täytyy nostaa minut autoineni ylitse, sillä muutoinhan he\nitse eivät pääse ohitse. Mutta he kumosivat autoni lumeen tiensyrjään\nja ajoivat suurin huudoin ohitse, lapioillaan viskellen lunta aivankuin\nhaudatakseen autoni. Minä en jaksanut saada kumpaakaan ovista auki,\nminut tapasi taas villi raivo -- ja minä heräsin.\n\nHoitajattareni piteli minusta kaikin voiminsa, sillä minä heittelin\npäätäni ja koetin saada kolhaistuksi sitä seinään niin, että kerrankin\nriittäisi.\n\nHe rauhoittelivat minua jääkäärein ja monenmoisilla juomilla, aivan\nliioittelevasti. Sillä täysin valveille päästyäni minä en ainoastaan\nollut rauhallinen, vaan hyvilläni, kun todellisuudessa ei ollut\ntapahtunut sitä, mikä varmasti olisi tapahtunut, jos Martta oli päässyt\nmatkustamaan.\n\nHe katselivat minuun ihmeissään. Hoitajatar irroitti jääkääreen\npäälaeltani ja oli hyvin tyytyväinen unijuoman tuloksiin. Hän kirjoitti\nkirjaan kuumeasteeni, näyttääkseen lääkärille ilmeisen edistyksen.\nSitten hän tarjosi teetä ja minä join lasillisen, puhellen säätilasta.\n\nSamana päivänä minä pyysin päästä vuoteestani. Ja kun hoitajatar siihen\nvihdoin suostui, aloin pyytää päästä edes vähäksi ajaksi ulkoilmaa\nhengittämään. Siihenkin hän, tosin kauan esteltyään, lopulta suostui.\n\nHe pukivat ylleni päällystakin ja kummaltakin puolelta tukien veivät\nverannalle, tahtoen istuttaa nojatuoliin ja kääriä jalkani lämpimiin\npeitteisiin.\n\nMutta minä vaadin välttämättä päästä kävelemään pihalle. Ja\nhermostumistani varoen he vihdoin siihenkin suostuivat, kunhan minä\nsallin heidän tukea kainaloista. Näin me vaelsimme kolmisin, ja minä\njohdatin askeleeni ja heidät koivikkotien suulle. Sinne tultua katselin\nympärilleni joka suunnalle ja iloitsin mielessäni, ettei siinä mitään\npoliiseja enää ollut, vaan koivut tavallisella tavalla sipisivät\ntuulessa. Sitten kumarruin katsomaan myös maahan ja iloitsin vielä\nenemmän, kun en missään voinut havaita autonpyörien jälkiä, en\nruohossa, en hiekassa. Ja tuli lisäksi sovittava ajatus, että Pellekään\nei ole mitään pahaa Martalle tehnyt ja me ehkä voimme vielä joskus\nmennä metsästämään hänen kanssaan.\n\nLääkäri oli aivan hämmästyksissään unijuomiensa tervehtävästä\nvaikutuksesta. Hän käski antaa ensi yöksi muutamia tippoja enemmän.\nMinä rukoilin häntä, että hän vapauttaisi minut unijuomasta, sillä\npelkäsin painajaisten uudistuvan. Hän taputti minua muka suostumisen\nmerkiksi olkapäälle, mutta ovessa kuulin hänen sanovan ruotsiksi\nsairaanhoitajattarelle: -- blanda uti kaffet -- jolla hän tietenkin\ntarkoitti, että tipat oli minulle annettava salaa kahviin\nsekoitettuina. -- Oi Martta, Martta! Vain sinut vielä kerran\nnähdäkseni, vaikkapa painajaisessakin, nielaisin kaameat rohdot!\n\n\n\n\n21.\n\nTOINEN UNENI.\n\n\nToinen uneni oli sisältönsä puolesta aivan lyhyt, mutta venyi\nkiduttavan pitkäksi alituisen uusiutumisensa vuoksi.\n\nEdessäni oli olevinaan autio tiiliseinä, ja minun oli kiivettävä sitä\nmyöten ylös, päästäkseni siihen ainoaan ikkunaan, mikä koko seinässä\noli.\n\nSe oli matala, pyöreäpäätyinen rautaristikkoikkuna korkealla, melkein\nräystään alla.\n\nOli kyllä muitakin tiiliseiniä syrjempänä ja edempänä, joissa oli\nkolmekin riviä samanlaisia matalia ristikkoikkunoita. Mutta edessäni\nolevassa seinässä oli vain tuo yksi, korkealla. Minun oli se hinnalla\nmillä hyvänsä saavutettava senvuoksi, että tiesin Martan olevan siellä.\nOlimme molemmat tutkintovankilassa.\n\nMinä seisoin jonkin matalan rakennuksen mustalla peltikatolla, jolla\noli hyvin vaikea ottaa askeltakaan pellin kumahtamatta. Seisoin\nväijyksissä savupiipun takana, tarkastellen milloin vahti kulkee\nseinänurkan ohitse, kierrollaan vankilan ympäri, ja katoaa muurin\ntaakse pysyäkseen tuokion näkymättömissä.\n\nTälle katolle olin laskeutunut siitä huoneesta, joka oli minulle\nannettu tavallisen kopin sijaan. Olin onnistunut, kaikkia mahdollisia\nverukkeita käyttäen, tekemään itseni tähän murhajuttuun osalliseksi,\nyllyttäjänä tai ainakin auttajana, ja niin olin kuin olinkin päässyt\nvankilamuurien sisäpuolelle. Kuitenkin pidettiin minua vain\njonkinlaisena marttyyrinä, joka oli saanut kärsiä vaimonsa tihutyön\ntähden, olinpa suorastaan sympatiojenkin esineenä, joten minulle oli\nannettu ristikoista vapaa huone suurine ikkunoineen, josta voin nähdä\nmoneen suuntaan ja seurata vankilaelämää sen kaikissa erikoisuuksissa.\n\nKatolle tullakseni oli minun hypättävä huoneeni ikkunasta. Tietysti\npiti valita sopiva hetki, kun vahti oli poissa, mutta vaikeus ei ollut\nsiinä, vaikeus oli pudottautua katolle niin, etteivät pellit\nkumahtaneet. Olin sukkasillani. Katolle töksähtäessäni notkistin\nsukkelasti polveni -- olin näissä toimissa muuttunut mitä taitavimmaksi\nvoimistelijaksi. Sitten oli odotettava savupiipun takana, kunnes vahti\nuudestaan katoo nurkan taa ja, kun tämä oli tapahtunut, nopeasti\nlaskeuduttava katolta ja ryhdyttävä kiipeämään tiiliseinää myöten ylös\nMartan ikkunaa kohden.\n\nAlaosassa seinää oli kyllä joitakuita tyhjäksi jätettyjä tiilensijoja,\njoihin sopi sijoittaa jalkansa, mutta keskipaikoilta asti ei ollut\nkäsille eikä jaloille mitään muita tarttumismahdollisuuksia kuin\nsiellä täällä niitä muuriruukin epäsäännöllisiä ulostumia, jotka olivat\ntähän takaseinään jääneet rakentavan muurarin kiirehtimisen ja\nvälinpitämättömyyden vuoksi. Puolivälin kohdalle päästyäni minä putosin\naina maahan, jolloin oli uudestaan kavuttava peltikatolle ja savupiipun\ntakana odotettava vahdin seuraavaa häviämistä. Lopulta tämä tapahtui\nniin monta kertaa, että minä aloin jo suoraan pudota seinältä\npeltikatolle savupiipun taakse. Sormeni olivat veressä muuriin\nraapiutumisesta. Mutta aamu alkoi valeta. Vielä viimeinen yritys,\najattelin. Jollen nytkään onnistu, en enää ikinä saa Marttaani tavata\nenkä ehkä nähdäkään, sillä kohta alkaa oikeudenkäynti ja meidät\nerotetaan ainiaaksi.\n\nNoustuani puoliväliin minä tartuin käsilläni ja jaloillani tiilimuuriin\nkuin iilimato. En nostanut kättäni ylempään kohtaan ennenkuin olin\nitseltäni kysynyt ovatko toinen käteni ja molemmat jalkani varmasti\ntukikohdissaan. Vasta tunnettuani, että niin oli, minä litistyin niin\nlähelle muuria kuin mahdollista ja aloin varovasti nostaa toista\nkättäni ylemmäs, uutta tukikohtaa sille tunnustellen. Näin ylenin\nvähitellen, vähitellen... Muuri muuttui ylhäällä yhä sileämmäksi, joten\nsain kauan turhaan harata kädelläni, ennenkuin löysin jonkin\nepätasaisuuden. Aikaa menee. Nyt jo kuulen vahdin tulevan. Minä en voi\nkatsahtaa alas, sillä asentoni muuttuisi. Minä jään siihen\nliikkumattomaksi. Keskisormi alkaa vavista. Hädissäni minä rukoilen\nlapsuuteni Jumalaa, ja sormeni vahvistuu. Jumala on onneksi aina\nvankien puolella, ajattelen. Vahti kuuluu menevän taas. Hänellä on\nkolisevat puukengät jalassaan. Jumalan kiitos -- ei huomannut.\n\nNyt minun täytyy kääntää pääni ylöspäin, nähdäkseni, millä kohtaa\nikkuna on yläpuolellani. Tämä on vaikein tehtävä koko yrityksessä.\nSillä jos muuriin litistyneestä asemastani alan kääntää päätä, niin\nettä voin nähdä yläpuolelleni, kadotan tasapainoni, se on melkein\nvarma. Koetan kuitenkin. Se onnistuu sen verran, että näen millä kohtaa\nikkunan mustuus on, mutta -- jumalani! -- mitä näenkään vielä!\nIkkunasta on riipuksissa minua kohden kurottautuva käsi. Sen täytyy\nolla Martan käsi... Ah, hänen kopissaan on ikkuna kai niin korkealla,\nettei hän ylety kuin vain kätensä esille kurottamaan...\n\nNyt minä varovasti kierrän pääni vielä ylemmäs, niin että alaleukani\ntulee vasten muuria... On! -- On! Se on Martan käsi, tunnen sen\nkalpeudessa jokaisen suonen, se on sama armas käsi, johon hän oli\ntoivonut minun käteni kasvettuvan ikuisiksi kiinni!\n\nJumalan kiitos, ettei hän puhu mitään, sillä jos hän sanoisi sanankaan\nja minä vastaisin, putoisin heti.\n\nNyt hellitän vasemman käteni ja koetan nostaa sitä tuuma tuumalta\nkaaressa pitkin muuria. Samassa tunnen alkavani kallistua taaksepäin.\n\nKaikki on hukassa! ajattelen. Nyt ei auta enää muu kuin nopeasti\nhuiskauttaa käsi mahdollisimman korkealle, jotta ennen putoamista\nennättäisi kunpa sormenpäihinkin koskettaa Martan kättä ja edes sen\nlohdutuksen hänelle jättää. Minä tein niin ja ponnistin vielä\njaloillanikin, että ylettyisin korkeammalle. Mutta silloin petti\nalimmainen nojakohta, ja minä lensin suinpäin alas.\n\nHeräsin jo, ennenkuin olin kivikatuun kolahtanut.\n\nYmmärrettäköön minun autuuteni, kun omassa kotivuoteessani maaten näin\ntuulen leppeästi pullistelevan avatun ikkunani uudinta ja tajusin,\nettä kaikki oli ollut unta! Unta, joka tosin olisi voinut olla\ntodellisuutta, jos...\n\nHoitajattareni näytti tosin alussa huolestuneelta, pyyhkiessään\nhiostuneita jäseniäni ja muuttaessaan minulle kuivia lakanoita,\nmutta -- voisiko uskoa -- vielä samana päivänä me ajoimme hänen\nkanssaan kauas kirkkomaalle, Martan hautaa katsomaan ja sinne kukkia\nviemään. Kirkonmäellä tapasin useita tuttaviani kunnanmiehiä.\nHienotunteisuudesta minua kohtaan pysytteli hoitajattareni loitompana,\nettei minua luultaisi yhä hoidonalaiseksi mielisairaaksi. Minä\nkeskustelin suuren piirin ympäröimänä, vieläpä annoin neuvoja kunnan\nsiltarakennus-asioissa.\n\nTapahtui vielä se ihme, että minä nukuin iltapuolella leposohvalle\nilman mitään unirohtoja ja mitään unia näkemättä.\n\nTästä puhelimitse tiedon saatuansa lääkäri innostui niin, että ajoi\nmeille ja toi apteekista itse muassaan uudet lääkkeet.\n\nMinä väitin, että olin tällä iltapäiväunellani todistanut voivani saada\nunta jo ilmankin rohtoja, ja pyysin häntä armahtamaan minua; sanoin\nmielelläni valvovani vaikka koko yön, kunhan pääsen kauheista\nunennäöistä, joita pakkonukutus minulle tuottaa.\n\nSilloin lääkäri teki suurenmoisen lupauksen, nimittäin, että jos vielä\nseuraavaksi yöksi nautin näitä uusia lääkkeitä ja tulos osoittautuu\nyhtä suotuisaksi, ei minun enää tarvitse pitemmältä niitä ottaa.\n\nTämän sopimuksen me vahvistimme kädenpuristuksella.\n\nSydämeni syvimmässä minun täytyy tunnustaa, että antaessani pakottaa\nitseni seuraavan yön kauheuksiin minun salaisena vaikuttimenani oli\ntaaskin toivo saada unessa nähdä Marttaa. Vaikka sen toivon oli käynyt\nniin huonosti viime yön unessa, oli minulla nyt parempia toiveita.\nSillä poliisikuulustelun, pidätyksen ja tutkintovankilan perästä, jotka\nolivat seuranneet toisiansa edellisissä unissa, olisi kaiken\ntodennäköisyyden mukaan nyt tulossa itse oikeudenkäyntikin, jossa\nMartta olisi saanut tuomionsa -- ellei hän olisi kuolettavasti\nkolahuttanut päätänsä kellarinoveen...\n\n\n\n\n22.\n\nKOLMAS UNENI.\n\n\nAivan oikein. Minä sain nähdä Martan. Hän oli vankilassa hyvin\nlaihtunut ja myös jollakin tavalla pienentynyt. Tukka ei hänellä ollut\naivan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin aina tavallisesti, ja hänen\ntoinen silmänsä näytti enemmän valkuaista kuin toinen.\n\nEmme saaneet vaihtaa sanaakaan, paikkamme olivat eristetyt. Hän istui\nsyytettyjen penkillä, kiinteästi katsellen minuun, ikäänkuin olisi\nodottanut, että minä vielä pelastan hänet. Hänen katseensa kuumeisesta\nloisteesta päättäen hän odotti, että kohta alan pitää puolustuspuhetta\nja silloin kaikki selviää. Ei hän ymmärtänyt, että minä olin itse\nsyytettynä, joten en siis voinut olla hänen asianajajansa -- eiväthän\nnaiset semmoisia ymmärrä, enkä minä päässyt asiaa hänelle selittämään.\n\nOi Martta, Martta, missä oli sinun äskeinen kauneutesi? Missä sinun\nvapaa, ympäristöä vallitseva ryhtisi? Nyt olit siinä kuin kaikista\nkunniallisista erotettu poloinen, joka ei enää ulkoasuansa ajattele,\nvaan pelastusta hakien katselee ympärillensä ja nielemistään nielee,\nhakien kosteutta kuumeen kuivattamaan suuhunsa... Ristikuulustelut\nolivat jo suoritetut, todistajat kuullut. Me olimme viimeiseen asti\nkoettaneet olla tunnustamatta. Me väitimme edelleen, ettei revolveria\nollut enää talossamme ja että sen kaikki patruunat olivat käytetyt ja\nloppuneet. Mutta he näyttivät meille sen patruunan, joka oli murhattuun\nsattunut, ja ne patruunat, jotka olivat harjoituspaikalta löydetyt, ja\nkaikki olivat samaa mallia. Mutta urheilukauppiaalta he olivat\nkuulleet, että minä olin ostanut erikoismallisen revolverin, jonka\npatruunat eivät sovellu mihinkään muuhun taskuaseeseen. Siinä ne nyt\nolivat pöydällä nuo patruunat tuomarien edessä. Mutta minä iskin silmää\nMartalle ja me kielsimme sittenkin.\n\nNyt otti tuomari edestään pöydältä rutistuneen paperin ja sanoi, että\nse oli löytynyt murhatun povitaskusta murhapaikalla. Sitten hän sanoi,\nettä paperissa oleva käsiala oli etsivän osaston toimesta jätetty\nvannotetulle käsialaintutkijalle, joka on todistanut sen yhtäpitäväksi\nsyytetyn takavarikoiduissa kirjeissä olevan käsialan kanssa. -- Kuinka\non tämän asian laita? -- Näin kysyen tuomari suoristi paperin pöydällä\nkätensä alla ja ojensi sen nähtäväksemme. Se oli Martan kirje\nTaulerille. Minä ymmärsin, että kohtalomme oli ratkaistu.\n\nMutta ennenkuin oikeudenpalvelija oli ennättänyt tuoda paperin Martan\nnähtäväksi, oli Martta pyörtynyt ja hänet kannettiin sivuhuoneeseen.\n\nKaikki sanomalehtimiehet, joiden pöydät olivat oikealla puolella salia,\nmutta kuitenkin tuomioistuimen eikä yleisön alueella, kumartuivat\nkiihkeästi merkitsemään papereihinsa välikohtauksen, jonka saattoi\nottaa ratkaisevaksi käänteeksi jutussa, melkeinpä tunnustukseksi.\nTuomari luki kirjeen.\n\nYleisön kiihtyvää supatusta oli melkein mahdoton hillitä, ja tuomari\nuhkasi tyhjentää salin. Skandaali oli jotakin aivan kuulumatonta.\nSyytetty oli siis ollut rakkaussuhteissa murhattuun, jopa luvannut\nantautua! Mutta miksi hän siis oli ampunut rakastajansa? Jännitys\nyleisössä kasvoi äärimmilleen. Tämähän nyt oli kiinnostavimpia juttuja,\nmitä yleensä voi kuultavaksi tarjoutua.\n\nTunsin kaikkien säälivät katseet kohdistuneiksi itseeni. Petetty\naviomies. Tällä hetkellä kaikkien nähden saanut tiedon vaimonsa\nuskottomuudesta. Miltä semmoinen mies näyttää? Älkää olko edessäni,\nenhän voi nähdä selkänne lävitse! -- Tuomari koputtaa taas\nvaroittavasti yleisölle. Hänkin katsoo säälien minuun. Antaen minulle\ntilaisuuden lieventää tämän tilanteen kaameutta hän ryhtyy\npuhuttelemaan minua melkein kuin yksityisesti, kuitenkin ääntänsä\nalentamatta:\n\n-- Mitä arvelette vaimonne luonteesta? -- kysyy hän, tahtoen ikäänkuin\nlohduttaen vetää minut pois paljastuneesta likaisuudesta kunniallisten\nihmisten joukkoon.\n\nNäin minä todellakin sain tilaisuuden puolustuspuheen pitämiseen. Minä\nsanoin painavasti:\n\n-- Vaimoni on maailman siveellisin ihminen.\n\nYleisöstä päin kuului ihmetteleviä oo-oo ... mutta myöskin naurahduksia\nja hillittyä hihitystä. Tuomari sanoi:\n\n-- Täällä on kuitenkin kuultu todistajia, joiden lausuntojen mukaan\nvaimonne maine juuri tarkoittamassanne suhteessa ei ole aina ollut\nensiluokkainen.\n\nMinä toistin:\n\n-- Se nainen, jota te sanotte vaimokseni, on kaikissa suhteissa\nmaailman siveellisin ihminen.\n\n_Tuomari_: \"Kaikissa suhteissa\" -- sanotte? Häntä syytetään harkitusta\nmurhasta.\n\n_Minä_: Hän teki vain sen, minkä minä olin vannonut tekeväni. Hän\ntahtoi ottaa teon seuraukset kantaaksensa, hän luuli osaavansa salata\nparemmin kuin minä. Minä olen todellinen murhaaja.\n\n_Tuomari_: Miksi tahdoitte tehdä tämän murhan?\n\n_Minä_: Siksi, että intohimoisesti rakastan syytettyä ja hän ei olisi\nikinä suostunut olemaan vaimoni, niinkauan kuin tuo mies oli maan\npinnalla.\n\n_Tuomari_: \"Suostunut olemaan vaimonne\" -- sanotte? Mutta olettehan\nvihitty aviopari ja olettehan jo toista vuotta eläneet yhdessä!\n\nTässä tuomarin täytyi taas vaatia hiljaisuutta, sillä istumapaikkoja\nvaille jäänyt yleisö ovensuussa alkoi uteliaisuudessaan liikkua,\nhuudahdella ja taistella oikeudesta tunkeutua toinen toisensa eteen.\n\n_Minä_: Suhteemme ei ole milloinkaan ollut miehen ja vaimon.\n\nTuomari kumartui nyt supattelemaan muiden punaverkapöydän ääressä\nistuvien oikeudenjäsenten kanssa. Varmaankin he neuvottelivat, olisiko\nmeidät pantava tarkastuksenalaisiksi mielisairaalaan. Yleisökin sai\nsillä aikaa tilaisuuden väittelyyn, hihitykseen ja hupaisuutta\nherättäviin huomautuksiin. Minä aloin kiihoittua.\n\nVihdoin tuomari huomasi epäjärjestyksen, sai aikaan hiljaisuuden ja\njatkoi kuulusteluani.\n\n_Tuomari_: Teidän mielipiteenne mukaan vaimonne siis omastakin\npuolestaan halusi toimittaa tuon miehen hengiltä?\n\n_Minä_: Hän näki kärsimykseni. Hän tuli huomaamaan, että sitä\nerillisyyttä välillämme, jota hän hyvin kesti, minä en ajanpitkään\nvoinut kestää. Mutta antautua minulle ennenkuin Tauler oli hävinnyt\nmaan pinnalta, sitä hän ei voinut. Hän teki kaiken minun tähteni.\n\nIstuntosalin kaikki päät jäivät hetkeksi aikaa mietteisiinsä. Ei\nkuulunut hiiskaustakaan. Sitten alkoi kuulua kuiskailevaa väittelyä\nyleisön puolella, sitten sanomalehtimiehet katsahtelivat toisiinsa ja\nyksi alkoi naputtaa pikakirjoituskynällä hampaitansa vastaan\nnaurahtamista varoen. Mutta yksi herra tuomarinpöydän ääressä minua\nsapetti enemmän kuin kukaan muu. Hän saattoi olla aivan viaton mies,\nmutta äärimmilleen kiihoittunut mieli kernaasti valitsee itselleen\nsuuresta, ihmisiä täynnä olevasta salista jonkin määrätyn kohteen,\njohon se purkautuu niinkuin sähkövirta johdattimeen. Ja niin minuakin\nnyt koko salissa ei ollut harmittavinaan mikään muu kuin tuon ihmisen\nulkonäkö. Hän oli ilmeisesti aikonut antaa partansa kasvaa, koska se\najelemattomana sänkenä kellersi hänen poskillaan. Sänkiset huulet\nmuuttuivat hänellä ilman mitään valmistusta suuksi, joka ammotti\navonaisena kuin veneeseen nostetulla ahvenella. Ja tässä ammotuksessa\nnauruhermot värisivät pidättyvästi, jota hän koetti peittää painamalla\nsilmäluomensa viattomasti alas ja nostamalla kulmakarvat korkealle.\nJulki raivostumista välttääkseni minun täytyi katsoa muuanne.\n\nMiellyttävin koko joukosta oli minusta tuomari itse. Hän ainakin oli\nkoettanut ymmärtää, vaikka nyt lopulta hänkin pudisti päätänsä.\n\nSitten he keskustelivat taaskin matalalla äänellä, arvatenkin tuosta\ntarkastuksenalaiseksi asettamisesta.\n\nMutta tämä kaikki keskeytyi samassa. Kaikki kurottivat päitänsä ja\nuuden jännittymisen kohahdus kuului yleisön puolelta.\n\nMartta johdettiin jälleen istuntosaliin.\n\nNyt alkoi jälleen todellinen oikeudenkäynti.\n\nTuomari sanoi Martalle:\n\n-- Miehenne on tehnyt täydellisen tunnustuksen. Pysyttekö Te\nkiellossanne?\n\nMartta katsahti minuun ja hänen kätensä ojentuivat hiukan minua kohden.\nIlmeisesti hän tahtoi kysyä, mitä hänen oli tässä äärimmäisessä hädässä\ntehtävä, tunnustettavako vai edelleen kiellettävä.\n\nMinä nyökkäsin hänelle päätäni. Kuin kuolon verho laskeutui\ntoivottomuus hänen kasvoilleen. Hän kääntyi tuomarin puoleen.\n\n-- Minä tunnustan -- sanoi hän hiljaa.\n\nHiljaisuus oli oikeussalissakin.\n\nSitten muuttui kaikki, osat vaihtuivat. Alettiin ikäänkuin alusta\nuudelleen ja uudelta kannalta. Minut jätettiin kokonaan syrjään ja\nhuomio kääntyi yksinomaan Marttaan. Tuomari -- ainoa ystäväni --\nkadotti kaiken virkaintonsa eikä omasta puolestaan kysellyt enää juuri\nmitään. Sensijaan ottivat johdon käsiinsä kaksi muuta henkilöä,\nsyyttäjä ja puolustaja. Ilmeisesti oli nyt kysymys lieventävien\nasianhaarain löytämisestä, ja siinä tarkoituksessa koetettiin päästä\nperille Martan ja Taulerin suhteen laadusta. Minun raivoni kypsyi\nkypsymistään.\n\nEn oikeastaan päässyt kotvan aikaan selville, kumpi noista herroista\noli syyttäjä ja kumpi puolustaja. Sillä se, jonka minä olin otaksunut\npuolustajaksi, veti haikailematta esille kaikkein arkaluontoisimpia\nasioita, väittäen todistetuksi ... kieleni ei käänny sanomaan mitä.\nToinen taas, jota luulin syyttäjäksi, koetti tehdä tyhjäksi nämä hänen\ntodistelunsa.\n\nLyhyesti mainiten, väittelyn alaisena oli heidän välillänsä kysymys\n\"väkisinkö vai ei väkisin\".\n\nYleisen syyttäjän paikalla seisovalla herralla oli kädessään\nkotitarkastuksessa takavarikoitu Martan päiväkirja, ja siitä hän luki\nkohdan toisensa perästä, joilla koetti osoittaa, ettei mitään ollut\ntuossa suhteessa todistettu, jopa koetti viittailla päinvastaiseen\nkäsitykseen tämän vihkosen perustuksella.\n\nKuulin takanani yleisön jännittyneen huohotuksen, näin edessäni\nsanomalehtikertojain pöytiensä yli kumartuneina kirjoittavan mitä\nkaikkea minun Marttani muistikirjassa oli.\n\nKun Martta ei itse kyennyt vastaamaan hänelle tehtyihin kysymyksiin\nankaran puistatuksen vuoksi, joka oli hänet vallannut, ja kun oli\npelättävä hänen pyörtyvän uudelleen, luki tämä herra Martan vihkosesta\nerään minulle tutun kohdan, ja kääntyen minun puoleeni kysyi, mitä\nsyytetty oli tunnustanut Tähtitorninvuorella?\n\nMutta nyt oli mittani täysi.\n\nMinä sieppasin tuolin, joka oli istuttavakseni annettu, ja lennätin sen\nsuoraan tuomarinpöydän yli ahvennaamaa kohti, joka oli uteliaana\nkurottautunut vastaustani kuulemaan.\n\nTuomarit ja muut pöytävirkailijat nousivat yhtenä miehenä ja\nsuuntautuivat ovelle. Pakokauhu valtasi yleisön. Minä kuulin\nhuudettavan: pidelkää kiinni! pidelkää kiinni! Mutta minä kävin\nsanomalehtikertojain pöydän jalkoihin alhaalta ja nostin sen ilmaan.\nAioin juuri sinkauttaa pöydän pakenevien perään, kun vahvat kädet\ntarttuivat minuun joka puolelta -- ja minä heräsin hoitajattareni\npuristukseen.\n\n-- Missä he ovat, päästäkää minut irti! -- minä vielä huusin.\n\nMutta \"pidelkää kiinni\" huutojen sijaan tunnen jo hoitajattarieni\nääniä, kun he kehoittavat toisiansa pitelemään minua kiinni. Voimainsa\ntakaa pitelevätkin jotkin kädet minun reuhtovia käsiäni vangittuina,\nmutta minä raotan jo silmiäni ja näen, että vanginvartijain\nvirkapukuisten käsivarsien asemesta minua pitelevät valkohihaiset\nhellät naisten kädet.\n\nOi autuutta, autuutta, herätä tämmöisen unen perästä!\n\nOi autuutta, muistaa, että Martta on kuollut tapaturmaisen kuoleman,\nlyöden päälakensa liian matalan kellarinoven päätyyn!\n\nOi autuutta, muistaa hänen kuolinkasvojensa tyyntä rauhaa ja hänen\nkiitollista hymyänsä, kaukana, kaukana kaikista tuomioistuimista!\n\nOi autuutta, saada takaisin lapsuutensa usko, että sattumaa ei ole,\nvaan kaikki on armoa!\n\nOi elonantavaa autuutta, rakastaa jälleen maailmaa, tietää, ettei\nihmisistä kukaan ole Marttaa tuominnut, ettei kukaan ole häntä\nkiduttanut, ei paljastanut hänen sydämensä salaisuuksia eikä niitä\nmaailmalle julistanut!\n\nMinä kiitän ja ylistän maailman hyvyyttä. Olen jälleen terve.\n\n\n\n"]