[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY10eDb1XuEq0tvTKtSY2D8rVBqW9v7JHeG6VMA2Dqb4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},730,"Hallimajan nuoret","Anttila, Selma",1867,1942,"730-anttila-selma-hallimajan-nuoret","730__Anttila_Selma__Hallimajan_nuoret","Kuvaus nykyajalta","romaani",[],[],"fi",1907,null,41262,240609,false,45062,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta\" by Selma Anttila is a novel written in the early 20th century. The book captures the lives of young people in a small Finnish community during a time of social change and industrial development. The narrative focuses on characters such as Mooses and Melu, who navigate their personal ambitions and societal challenges amid the backdrop of a transforming environment influenced by mechanization and class struggles.  The opening of the novel introduces the setting of Hallimaja, a factory town enveloped by nature, contrasting the impact of industrial progress on the local residents. It describes the changes brought about by the construction of a railway, which disrupts the peace of the valley and forces the locals to adapt to a new environment characterized by labor and stratification. The narrative soon shifts to the daily lives of the characters: Mooses, a young man with dreams of change; Melu, a spirited girl who desires a life beyond the constraints of her upbringing; and their interactions with the working class, reflecting on issues of class disparity and personal identity. As they engage in conversations filled with humor and introspection, the readers are drawn into their complex realities and aspirations in this dynamically evolving social landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Selma Anttilan realistinen romaani sijoittuu teollisuuden murroskauteen, jossa rautatien tulo ja uusi tehdas muuttavat perinteisen maalaiskylän elämää. Teos kuvaa nuorten aikuisten kohtaloita, työväenluokan arkea sekä yhteiskunnallisia jännitteitä uuden ajan kynnyksellä.","Selma Anttilan 'Hallimajan nuoret' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 730.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","HALLIMAJAN NUORET\n\nKuvaus nykyajalta\n\n\nKirj.\n\nSELMA ANTTILA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Hallimaja.\n Veronika.\n Nuorten juhla.\n Kaikkien koti.\n Rautatievaunussa.\n Hallimajassa.\n Vetehisen tanssi.\n Taistelua.\n Helsingissä.\n Melun häät.\n Isku.\n Yksin.\n Härmälän tädin nälkäkirjat.\n Kotiin.\n Myrsky.\n\n\n\n\nHALLIMAJA.\n\n\nSisäveden rannalla harjujen piirittämässä laaksossa on Hallimajan\ntehdas. Se on ollut laakson valtiaana vasta kolme vuosikymmentä. Sitä\nennen aaltoili laakson lakeilla pelloilla kellertävä vilja, ja apila\nlevitti huumaavaa tuoksuaan; ojat kulkivat suorina viivoina laakson\nhalki ja poikki ulottuen järven hiekkarantaan saakka. Hallimajan\nkaksikerroksinen, punaiseksi maalattu talo oli seudun ylpeys, ja sen\ntiloilla eli torppareita ja mökkiläisiä vuosikymmenet sovussa ja\nrauhassa.\n\nLaakson rauhan rikkoivat kumajavat paukkeet, kun sen etuvartiot, harjun\nkovat kalliot, murrettiin ruudilla ja dynamiitilla. Rautatie leikkasi\npitkät sarat keskeltä poikki ja suuntasi reittinsä laakson niskasta\nkauas sisämaahan. Junien vihellys kiljahti kallioitten välissä, kimposi\nharjujen kylkiin ja takaisin rauhaisaan laaksoon.\n\nRautatie riisti ihmisiltä vanhat, perityt tanhuat, pakotti siirtymään\nloitommaksi metsään, raivaamaan uutta asumusalaa. Rautatie oli aulis\nauttaja, se toi aineita, rakentajia ja uusia asukkaita. Mäkien\nrinteille ilmestyi mökki mökin viereen. Metsä pakeni ja harveni;\npeltotilkkujen laidalla hohtivat vastaveistetyt tupaset, saunat ja\nnavetat. Ja tupasien akkunoissa keilerti monta pientä pellavapäätä.\nSiitä nousi väkevä raatajajoukko, joka sitte pitensi sarat, syvensi\nojat, laajensi pirtit, rakensi kamarit ja esituvat, uudet navetat,\naitat ja meijerit.\n\nKorpi on viisas saituri: se tietää, mistä suurimman koron saa, ja\nantaa ihmisille lapsia, kasvattaa niitä rautaisin kourin tuntien omat\nvaatimuksensa, ettei sen takkuiseen kamaraan pysty hellät kädet, eikä\nsen villeyttä kesytä maitoiset mielet. Mutta kun korpi on kerran\nkesytetty, muuttuu se leppeäksi, on ainaisesti uskollinen. Sen\nkellertävät vainiot houkuttelevat luokseen, pyytelevät asumaan, jäämään\nja viihtymään, sitovat kodin pauloilla.\n\nKorpi on saita, mutta sen rikkaus on ruhtinaallinen. Sen asukkailla on\nsuuret hongikot, ahot ja viidakot. Vieraan silmä ei vilkuile kateena\nheidän tanhuillaan, ei kukaan outo tyrki heidän lapsiaan.\n\nTämän tajusivat Hallimajan asukkaat ja siirtyivät vanhoilta\ntutuilta alueiltaan yhä kauemmaksi, ja kun Hallimajan isäntä möi\ntanhuansa järven rannalla ja Hallinkosken vieraalle omistajalle, oli\nviimeinenkin side katkaistu. Hallimajalaiset eivät vielä tajunneet oman\npaikkakuntansa tärkeyttä, ihmettelivät vaan, mitä nuo uudet ihmiset\naikoivat tehdä ja millä elää tyhjillä mäillä. Mutta pian he oppivat\nymmärtämään. Metsistä kuului alituinen pauke ja ryske. Puita kaadettiin\nkuin luokoa ja kuletettiin kaiken talvea. Ja kevään tullen oli koti\njärven ranta ruskeanaan hirsiä selälle saakka ja Hallinkosken varrelle\nrakennettiin vanhan myllyn tilalle saha. Sen vinkuva pärinä sirotteli\nsuuria lautatapulia ympärilleen ja juna kuletti ne maailmalle.\n\nRahaa liikkui kaikkialla. Köyhät mökkiläisetkin pitelivät viisiä\nmarkkoja kuin ennen viisiä penniä. Olutta tulvi läheisestä kaupungista\nmaalaiskauppojen kautta, kahvi porisi alituisesti tulella, vehnäset\nolivat ainaista herkkua, ja värjätty viina kellersi konjakkina joka\nmiehen pullossa.\n\nHallimajan talo sai metsistään satoja tuhansia.\n\nTätä menoa kesti kymmenkunnan vuotta, mutta silloin olivat metsät\nlähiseuduilta myödyt. Joku harva, viisas isäntä oli omansa säästänyt.\n\nSamoihin aikoihin joutui saha rappiolle ja myytiin omistajansa\nveloista. Silloin sen osti insinööri Marck ja laittoi hyvään kuntoon.\nMyöhemmin hän rakensi sahan yhteyteen massatehtaan. Sen pieniruutuiset\nakkunat, paksut tiiliseinät, jykevät ovet ja yksitoikkoinen karkeus ja\nrumuus masensi ja ahdisti katsojaa.\n\nHiukan myöhemmin rakensi Marck itselleen huvilansa Talvelan. Se oli\nsiro ja kaunis, mutta kurjien työväen hökkeleitten ja likaisten teitten\nkeskellä ja tuon tehdasmolokin vieressä se oli kuin silkissä kahiseva\nryökinä likaisten ja nälkäisten lasten joukossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyöväellä oli päivällisaika ja ihmiset seisoivat ovissa, teillä\nja pihoilla, vetelivät veltosti jalkojaan, vääntelivät pitkissä\nvenytyksissä käsiään ja haukottelivat. Aurinko paahtoi oikein olan\ntakaa, kärpäset ja paarmat pörisivät verenhimoisina. Hieno pöly\nkarvasteli kurkussa ja pilveili tuulessa tuhkankuivalla maantiellä.\n\nKaksi nuorta ylioppilasta astui tietä tervehtien päännyökkäyksellä\ntyöväkeä.\n\nErään mökin portaalla istui väljätakkinen mies, ja hänelle sanoi toinen\nylioppilaista:\n\n-- Voi tätä ilmaa, kuinka on kaunis!\n\n-- Kaunis on, -- murahti mies.\n\nToinen mies seuraavan mökin ovella jatkoi: -- Oikein sydämeen saakka\nlämmittää.\n\n-- Lämmittää se, -- vastasivat ylioppilaat pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\nRaitin varrella oli uusi puurakennus, jonka akkunassa näkyi\npienen pieni ruumisarkku, ja seinään oli kirjaimilla maalattu:\n\"Ruumisarkkuliike. Anna Ruhala\". Rakennuksen portailla seisoi mies\ntupakoimassa. Hän oli pitkä ja harteva, sipasi usein käsnäisellä\nkädellään tukkaa otsaltaan ja puhuessaan iski teräviä katseita\nkuulijoihin.\n\n-- No, maisterit, tänään lasketaan työväen talon perustus. Eikö herra\nHärmälä tahtoisi tulla puhumaan?\n\nToinen, vaaleampi nuorista ylioppilaista, punastui hiukan ja sanoi\nsävyisästi:\n\n-- Voisinhan minä. -- Samassa välähti hänen haaveilevassa katseessaan\nvaloisa into ja tahtomattaan suoristi hän hoikan vartalonsa rennosta\nasennosta.\n\n-- Huomenna sinun pitäisi puhua nuorisoseuran juhlassa, -- muistutti\ntoveri.\n\n-- Eihän se estä.\n\n-- Niin, Mooses, tämähän kuuluu sinun profeetallisiin tehtäviisi.\n\n-- Eikö hän teidänkin mielestänne, Ruhala, ole oiva profeetta. Viime\nvuonna piti tuiki kiivaan puheen teille omasta talosta ja ennasti ja\nmanasi, että sen pitää nousta ja nyt se nousee.\n\n-- Älä nyt liioittele Esa, -- sanoi Mooses pyyhkien lakkinsa lipusta\npölyä ja sen sisäreunasta hikeä. Tumma, ruskea tukka valahti otsalle\nja peitti runsailla poimuilla sen kaareuden. Silmien haaveellista\nilmettä vahvisti väreilevä, soma suu, viiksen alkujen varjossa. Hän oli\nkehittymäisillään nuorukaisesta mieheksi, ja liian hoikka vartalo pyrki\ntaipumaan eivätkä leveät hartiat aina pysyneet suorina. Hänen pukunsa\noli moitteetonta kaupunkilaiskuosia ja hyvin huoliteltu, sujui somasti\ntaipuisaan vartaloon, mutta kulunut se oli.\n\nHänen toverinsa, Esa, oli suurikasvuinen, huolettomasti puettu, takki\nliian pieni, housut lyhyet ja urheilupaita kiristetty tiukasti kaulaan.\nMaalaisräätälin kuosi oli oikea kehys tälle mieheksi kehittyvälle,\njonka suun ympärillä aina väreili leikillisyys ja silmissä välkkyi\nveitikkuus.\n\n-- Oletteko ajatellut, Ruhala, mistä työväelle puhuisin? -- kysyi\nMooses.\n\n-- Olkoon se teidän asianne, -- sanoi mies portailla yhä hymyilevänä\nkatsellen nuoria miehiä.\n\nSuuri, väljätakkinen mies, jota Esa ja Mooses ensiksi olivat\npuhutelleet, läksi omalta portaaltaan astumaan laakson toista harjua\nkohti.\n\n-- Manu on paljon tehnyt päiviä talolla, melkein yksin hakannut kivet,\n-- sanoi Ruhala. -- Muuten hän on aina riidassa koko maailman ja\nitsensä kanssa.\n\n-- Niin ja muijansa kanssa, -- lisäsi Esa.\n\n-- Muija on perin hyvä, vaikkei se estä häntä selkäänsä saamasta. Ei\nmaar, hyvästi nyt, pitää mennä sahaan.\n\nMooses ja Esa astuivat pölyistä tietä.\n\n-- Katsos tuonne! -- huudahti Esa. Tiellä oli rattaat ja hevonen edessä\nja rattailla suuri sammio, josta tuuli toi sillin tuoksua. Heidän hyvä\ntuttavansa, vanha, kuuro Homperi oli noussut pyörän kapalle, katseli\nsivuillensa ja koppasi sillin hännästä hyppysiinsä. Hevonen seisoi\nkorvat niuhollaan ja potki äkäisesti paarmoja mahansa alta ja yritti\npurasta Homperia hihaan, kun hän sivuutti.\n\n-- Kas, kas, aika vossin sainkii, hullu kun en ottanu kahta! -- jutteli\nukko mennessään.\n\n-- En suuresti erehdy, jos sanon, että Homperi himoitsi luvattomalla\ntavalla toisen tavaraa, vanhaan tapaansa, -- sanoi Esa. Samassa tuli\nomistaja maantielle, sieppasi sillin Homperilta ja roiski sillä ukkoa\nposkille. -- Tuoss' on sinulle kaksi. Vai viet varkain! -- Homperi\nnuoli hyppysiään ja pyyhki kämmenin poskiaan hyvin tyytyväisenä ja\nkatseli silliä, kun se vaelsi oikean omistajansa kädessä sukunsa\npariin. Pojat seurasivat Homperia raitilla. Telefoonipatsaissa oli\nkirjoitettuja ilmoituksia sunnuntain kokouksista ja juhlista. \"Kaikki\ntyöväki mukaan!\"\n\n-- Mitäs tää ailanseiväs täss' lopuss' merkittee? kysyi Homperi pojilta.\n\n-- Se huutaa Kivistömäelle kaikki Homperit ja Komperit, kupparit ja\nkapparit, -- huusi Esa.\n\n-- Ja Esat ja vesat, -- sanoi Homperi sivulta muljauttaen poikiin. --\nMitäs siell' mäell' tehlään?\n\n-- Ollaan raittiita ja sivistytään, -- huusi taas Esa. Ukon silmissä\nkiilsi lystikäs veitikkuus, mälli siirtyi sukkelasti poskesta toiseen\nja samassa hän roiskautti pitkän ruskean syljen. -- Mistäs rapakkokaa\nkuivalle mäelle tulis? eihää tääll' saa juolaksee eles kaunaist' kaljaa\nkoko Hallimajass'!\n\n-- Kyllä pian saa, Karéni rakennuttaa oluttehtaan. Mitäs Homperi siihen\nsanoo?\n\n-- Aprikoin vaa, että sopis mennä Karénille työhö.\n\n-- Silloin ette saa ikinä minulta tippaakaan karvasta, vaikka olisi\nmillainen polttava mato sisällänne!\n\n-- Minä menen vielä metsään, -- sanoi Mooses katsoen kelloaan. Hän\nastui valtatietä vainioitten keskellä ja saapui pian metsänrantaan,\njossa maantiestä erosi kapeampi metsätie. Veräjällä oli suuri, mahtava\nkoivu ja sen kuoressa monenmoiset halkeamat, rosot ja viillokset,\nmyrskyjen ja lemmettömien ihmisten kolhimat, jotka se oli vuosikymmenet\nkestänyt ja yhä korkeammalle latvansa nostanut ja leveämmälle oksansa\nlevittänyt. Mooses istui sen varjoon ja mietti. Tästä oli hänet\nlöydetty pienenä pahasena sinä vuonna, jolloin kuumetauti oli kulkenut\nkautta kylien ja kaupunkien, kaatanut paljon köyhiä ihmisiä. Arveltiin\njonkun sairaan äidin kuumehoureissaan heittäneen lapsensa hankeen ja\nitse juosseen tietämättömiin. Näin oli Mooseksellekin kerrottu, eikä\nkukaan hänen äidistään sen enempää tiennyt; ainoana merkkinä isästä\noli valokuva. Luultavasti oli äiti tuntemattomana kuollut jossain\nsairashuoneessa. -- Pukki sinut on pujahuttanut kalliolle, -- oli\nEsa kerran sanonut. Se sattui nyt Mooseksen mieleen. Hän hymähti\nja tunsi olevansa irtonainen, jota ei synnynnäinen nivel liittänyt\nyhteiskuntaruumiiseen.\n\n-- Hei, Mooses! -- kuului tytön ääni metsästä. -- Tulehan auttamaan\nminua. Tämä kivi on niin äärettömän painava! -- Metsiköstä ilmestyi\nnuori tyttö, jonka teerenpilkkuiset kasvot hehkuivat ponnistuksesta,\nnykeröinen nenä nostautui käskevästi ja soma, pikkunen suu nyrpistyi,\nkun ei Mooses heti totellut. -- Tästä tulee kivi Tuhon haudalle, oikein\njykevä ja soma. Tule nyt! -- Kivi saatiin puun juurelle, ja tyttö istui\nkuumissaan siihen huohottamaan.\n\n-- Oletko nyt tyytyväinen? -- kysyi Mooses.\n\n-- Etkö sinä muka ole? Oikeastaan sinun pitäisi, sillä eihän Tuho minua\nlöytänyt, vaan sinut. Vaikka ethän sinä Tuhosta ollenkaan pitänyt.\n\n-- Mistä sinä sen päätät?\n\n-- Jaha, suutuit taas, suutu vaan! -- Tyttö nyökäytti päätään ja\nmutisti suutaan.\n\n-- Ei sinun kanssasi kannata kiistellä.\n\n-- Kannattaisi kylläkin ja vielä parempi olisi, ellet olisi niin kopea!\n\n-- Älä nyt viitsi, Melu, mennään kotiin. Täti siellä odottelee\npäivälliselle.\n\n-- Viitsi, kyllä minä viitsin, miksi sun tarvitsee ruveta muitten\nkomentajaksi. Karénin Rolfillekin häristit keppiäsi, kun hän mukamas\nloukkasi roskajoukkoa. -- Melu asetteli hattua päähänsä ja katseli\nsuurin silmin alta kulmain Moosesta.\n\n-- Sellainen ilkeä herrasnulikka kuin Rolf tarvitsisi viisi kertaa\npäivässä keppiä!\n\n-- Rolf on komea poika ja nimensäkin kaikuu kauniilta. Se on hieno, ja\nhän on itsekin hieno poika. -- He astuivat maantielle, ja Melu sovitti\naskeleensa samaan tahtiin kuin Mooses.\n\n-- Vaikka hän suvaitsee kutsua meikäläisiä roskajoukoksi.\n\n-- Meikäläisiä, ovatko nuo tehtaalaisnulikat meikäläisiä? Sinun ja\nminun vertaisiani? Ei tule siitä mitään. Ja me, mitä me olemme oikean\nherrasväen rinnalla? Kun minä kerran pääsen omiin valtoihini, menen\nvaikka piiaksi patruunan huvilaan, silloin ainakin saisin olla oikean\nherrasväen seurassa ja asua hovissa. Sinä et tiedä, kuinka siellä on\nkaunista. Minä olen käynyt patruunan puutarhassa. Tietysti salaa, eihän\nsinne ole lupa mennä. Siellä on ihania kukkia, kaikenvärisiä, suuria\nja pieniä, kokonaisia pyörylöitä kuin kaunista mattoa. Pilarien päissä\nkimaltelee kirkkaita palloja ja on siellä kuvapatsaskin. Tiedätkös\n-- -- --?\n\n-- No?\n\n-- Kun olen aivan yksin, niin minä haaveilen.\n\n-- Mitä sitte?\n\n-- Kuvittelen olevani patruunan tytär, Veronika, ja patruuna on\nsanovinaan: Melusina, eikä Melu, niinkuin kaikki muut minua haukkuvat;\nMelusiina, sanoo hän, sinä olet minun rakkain lapseni. Minä annan\nsinulle oman kamarin, missä on silkkiset oviverhot, pehmoiset, taivaan\nsiniset, ja akkunauutimet niin hienot kuin hämähäkin seitti. Seinillä\npitää olla ihania tauluja paratiisista, ulkomaan kaupungeista, Romeosta\nja Juuliasta ja kauniista rakastavaisista. Vuoteeni kohdalla olisi\näitivainaani siunaava kuva ja enkeli. Sitten minä pukeutuisin vaalean\nsinisiin, saisin samanvärisen hatun, päivän varjon ja kengät. Mikä\nminut silloin erottaisi hänen omasta tyttärestään, sanoppas!\n\n-- Sinä olet hupakko! -- tiuskasi Mooses.\n\n-- Ei sinulle pitäisi koskaan puhua mitään, -- sanoi Melu pettyneenä.\n\nMooses katui tylyyttään ja sanoi lempeämmin: -- sinä olet lapsellinen.\n\n-- Niin sinä aina sanot, kun en ole sinun mieliksesi. Mutta minäpäs\nen tahdokaan olla kenenkään mieliksi, olen se kuin olen, vaikka minua\nkuinka halveksisit. Sinä suurprofeetta Mooses!\n\nHe pysähtyivät kylän raitille ja menivät pieneen kauppapuotiin, jonka\notsikkoon oli suurilla kirjaimilla maalattu: \"Härmälän kauppapuoti\".\nRakennus oli vanha ja matala, portaat kömpelöt ja huonossa kunnossa.\nHuolimatta tästä vaatimattomasta, melkein kurjasta ulkoasusta näytti\nliike olevan vilkas, sillä maantien laidassa oli monta hevosta\nsidottuna paaluun ja puodista kuului aika sohinaa. Melu ja Mooses\npujottautuivat ahtaaseen puotiin ja katosivat kahden jättiläishyllyn\nvälisestä, kapeasta ovesta tädin \"kädenalaiseen\". Se oli jonkinlainen\nliikekonttori, johon täti heitti puretut kangaspakat ja muut\nkiireessä sekasortoon joutuneet tavarat, pistäysi mustaan \"kieleen\"\nkirjoittamassa sellaista, mitä kysyttäessä puuttui. \"Nälkäkirjaksi\"\nhän taas nimitti toista kapeata, mustakantista, johon velaksiotot\nmerkittiin. Kädenalaisesta Melu pujahti toiseen huoneeseen, missä hän\nja täti asuivat. Perällä oli kolmas huone, sali, jossa Mooses majaili.\nSuurin huone oli mustunut tupa, ja siellä keitettiin, säilytettiin\ntavaraa ja toisinaan majoitettiin pitkämatkaisia ostajia.\n\nMelun isä, kauppias Härmälä, oli talon rakennuttanut ja mennyt\nvanhoilla päivillään naimisiin. Melu oli pieni, kun hänen vanhempansa\nkuolivat, ja Mooses kymmenen vanha. Härmälän sisar sai talon ja kaupan\nhoitaaksensa ja lapset elättääksensä, sillä ei talo eikä kauppa olisi\nmitään tuottanut ilman tädin puuhaamista. Hän oli lasten isänä, äitinä,\nelättäjänä ja palvelijana. Mooses oli aina ollut hänen ylpeytensä,\nja mielellään hän kertoi, kuinka poika taloon tuotiin kuin muinoin\nIsraelin kansan Mooseskin.\n\n-- No, no, kun tullaan kuin tuulispäät sisään! Missä nyt olettekin\nlotkotelleet kaiken päivää molemmat? Sinäkin, Melu, lennät kuin harakka\npitkin vainioita, hakistelet niitten poikien kanssa räkätellen! Onko\nse nyt laitaa? Menekin hakemaan lautaset pöydälle! Ja sinä, Mooses,\nkatso niitä kirjoja, jos saisit harakan varpaani selville. Ja entä se\nmatkalaukkusi? -- Täti oli olevinaan äkäinen, mutta sydämessään hän\nnauraa hytkytti, kun Melu laittoi naamansa surkeuden ryppyihin.\n\n-- Menetkös siitä! -- Täti hutaisi pyyhinliinalla. -- Aina se lapsi\non metkuja täynnä; koska ihmistyykään? -- Täti oli itkeneen näköinen,\neikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet\nherua. -- Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, -- puhui\nhän Moosekselle häärätessään \"kädenalaisessa\".  -- Herra tiesi, näemmekö\nenää toisiamme! -- Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän\nalkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa lähtivät.\n\n-- Eihän tädin vielä tarvitse kuolemaansa ajatella.\n\n-- Ainahan ihmisen pitää olla valmis astumaan Herran eteen. Ja\nolisinhan minäkin, mutta sitte aina tuppaan ajattelemaan tuota Melua.\nKuka senkin hoivaisi, jos minutkin vielä pois otettaisiin. -- Mooses ei\nyrittänytkään väitellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päivällinen oli syöty, touhusi Melu peilin edessä, asetteli\npuseronsa poimuja, nyki hamettaan edestä alemmaksi, veti selkänsä\nkenoon ja röyhisti rintaansa. Hattua sovitettiin suoraan ja vinoon,\notsalle ja väliin ihan niskaan. Niskassa se näytti somimmalta Melun\nmielestä, ja sinne hän sen neulalla iski. Kellertävä letti heilahti\nselässä, ja käherretty tukka tuprusi otsalla. Hän nyrpisti suutaan ja\nirvisti kuvalleen, kääntyi äkkiä kantapäillään ja huusi Moosekselle\ntoiseen huoneeseen: -- Nyt mennään jäähyväisvisiitille!\n\n-- En minä viitsi.\n\n-- Niin muutkin tekevät ja me menemme Melinille Esan luo.\n\n-- Eikä mennäkään.\n\n-- Sinä olet jörö.\n\n-- Vaikka vaan.\n\n-- Sinä olet mäyrä.\n\n-- Mieluummin karhu.\n\n-- Taikka vätys.\n\n-- Ohoh!\n\n-- Niin ja itserakas, olevinasi muita viisaampi. Mokomakin profeetta!\n\n-- Älä viitsi nalkuttaa. Voithan yksinkin mennä.\n\n-- Vaan minäpäs en mene yksin. Sinun pitää tulla mukaan!\n\n-- Mikähän siihen pakottaa?\n\n-- Minä!\n\n-- Sinä olet tosiaan nenäkäs.\n\n-- Ja sinä olet löytöläinen, sinä! -- huusi Melu. Täti oli kuullut\nviimeiset sanat ja riensi välittämään.\n\n-- Älä välitä Melun tiuskimisista. Antaa pahan saada, mitä se tahtoo.\nEi pahalle mitään voi. -- Tämä oli tädin tavallinen selittely Melun\noikuista.\n\n-- Mooses aina ärsyttää!\n\n-- Mitä sinun tarvitsee kiusata toista! -- tiuskasi täti Melulle.\n\n-- Mitä meillä tarvitsee olla löytöläisiä! -- huusi Melu ulos\njuostessaan.\n\n-- Häijy penikka! -- ärjäsi Mooses tulipunaisena.\n\n-- Älä siitä tuulihatusta välitä. Ja mitä se nyt sitte, vaikka\nsanoisikin löytöläiseksi, ethän sinä ole voinut määrätä synnyinsijaasi.\nEikö ole yhdentekevää, onko sinut löydetty hangesta vai synnytetty\nylhäiseen kehtoon. Sama lyhyt elämä meillä on täällä taivallettava.\nIjäisyys on kaikkien tasoittaja.\n\n-- Ei sitä aina jaksa ijäisyyttä ajatella. --\n\n-- Ei sinun ole tarvinnut paljoa tätä ajallistakaan ajatella.\n\nMiinavainaa ja veikkonikin ylpeilivät sinusta aina, ja vasta kaksi\nvuotta olet siellä sanomalehdessä ollut vieraalla työssä, mutta nythän\nse vasta maailman taival alkaa, ja minun sydämeni on niin raskas. Kuka\ntietää, näenkö sinua enää... -- Tädin kyyneleet valuivat nyt virtanaan.\n\n-- Paljon vähemmällä olisimme päässeet kaikki, jos olisitte antaneet\nräähkän kuolla! -- huusi Mooses katkerana.\n\n-- Mikä sinut nyt noin? Aivanhan sinä pilkkaat kaikkivaltiasta.\nNiinkuin ei ihmiselämä olisi suurempiarvoinen. Kaikkeahan hyvät ihmiset\nhellivät, eläimiä, kukkasia, vielä itikoitakin, saati sitte lasta!\n\n-- Äidit heittävät lumihankeen!\n\n-- Mikä sinä olet tuomitsemaan? Anna kuolleitten olla rauhassa ja\nkatso, ettei itsestäsi tule elävien loukkauskivi. -- Täti unohti\nkyyneleensä ja muuttui ankaraksi. -- Et ole vielä kokenut elämän\nriemua etkä surua. Elämä ei ole ihmisten mukavuudeksi. Se on työtä ja\ntaistelua. Kyllähän te, Melu ja sinä, aina vaan vaaditte elämältä iloa\nja makean leivän päiviä, vaan ei makeisia eikä rieskaakaan leipomatta\nsaada.\n\n-- Ei, ei, vatsa niistä kipeäksi tulisi! -- huusi Mooses, löi lakin\npäähänsä ja juoksi ulos. Hän harppasi maantietä pitkin äkeissään, mutta\npoikkesi pian Kivistömäelle lempipaikkaansa, mistä hyvin näki Marckin\nhuvilaan Talvelaan. Hän mittaili katsein viivojen kauniita suhteita\nja ihaili parvekkeita reunustavien kukkien värejä. Mieli olisi tehnyt\nastua laajoja, kodikkaita portaita, taittaa kukka rintaan ja sitten\nistuutua parvekkeen mukaville tuoleille ja ihailla auringonlaskua.\nHyvin saattoi nähdä laveista avatuista akkunoista, miten ilta-auringon\nsäteet kimaltelivat peilin laseissa ja taivaankaarena hohtivat\nkattokruunujen kristalleissa. Mooseksen katse jäi ihailemaan\npuhdasmuotoista Andromedapatsasta palmujen varjossa. Joku soitti ja\nalkoi hiljaa hyräillä. Mooses antoi äänen hivellä korviaan ja ajatteli\ntummasilmäistä, lapsekasta tyttöä, joka oli päätään korkeampi kaikkia\nmuita, saavuttamaton -- -- niin.\n\nNuorukainen otti kaksi valokuvaa taskustaan. Hän katseli niitä\nvertaillen. Toinen kuva oli vanhanaikainen, kellastunut, esitti nuorta\nmiestä istumassa pöydän ääressä.\n\nHänellä oli pitkäliepeinen takki ja laveat ruudukkaat housut ja korkea\nsilkkihattu, joka oli pöydällä. Kasvot oli aika kellastuttanut, mutta\nselvästi voi vielä erottaa tukan rajan. Se taipui keskeltä otsalle\njättäen ohimot melkein päälaelle asti paljaiksi. Kasvot olivat\npitkähköt, nenä hiukan kaareva. Silmistä ei voinut mitään päättää,\nniistä oli kuvassa vaan pienet pisteet jäljellä. Hän katsoi toista\nkuvaa. Se oli samalla tavalla otettu, istuvassa asennossa. Vartalon\npitkä harteva rakenne oli molemmissa sama. Uudessa kuvassa oli otsa\nkorkea ja hiusten rajalle painui hiukan aaltoilevaa tukkaa ja silmissä\nviehätti haaveileva miettiväisyys. Mooses hymyili itselleen ja pani\nmolemmat kuvat samaan koteloon.\n\nHän katsoi kelloaan ja riensi työväen talon rakennukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKivijalan kehyksessä seisoi ryhmä miehiä ja naisia. He tervehtivät\nkaikki tuttavallisesti ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Ruhala tuli\nvastaan. -- Täällä tuntuu oikein kotoiselta. Kyllä te olette sitkeitä,\nomin käsin aiotte nyt rakentaa seinät aatteillenne. --\n\n-- Mitä niistä tyhjistä puheista paranee, kun ei ole edes, missä puhuu,\n-- sanoi Ruhala hymyillen.\n\n-- Onpa täällä Manukin. --\n\n-- No, se vanha rettelöitsijä on nyt saatu työhön, kun ei hänellä\nmuutakaan kuulu olevan. Täytyyhän niitä kurjiakin kannattaa\nkainaloista. --\n\nManu olikin melkein yksin vääntänyt ja hakannut kiviä ja sen vuoksi\notettu sakkiin. Hänen vimmansa pyrki usein rimpuilemaan, mutta kun se\nkohdistui yläluokkaa ja kapitalisteja vastaan, oli se luvallista. Sen\nManu pian oppi tajuamaan ja oli valmis tekemään, mitä ikinä häneltä\nvaadittiin.\n\nMooses astui kulmakivelle ja puhui: -- Katsokaa tuonne laakson pohjaan\ntehtaalaisten majoihin, omiin asuntoihinne. Eikö selkänne koukistu ja\nsydäntänne ahdista? Kapeat tiet puikkelehtivat kuin karjanpolut ristiin\nrastiin, matalien rakennusten välitse. Aina on siellä surkeasti lokaa.\nAinoastaan tammipakkasessa tulee vikkelä siivojaneiti, talvi, hipaisee\nvalkoisilla helmoillaan, peittää kaikkialla loan ja rumuuden, koristaa\nja kiilloittaa kaikki silkosen sileäksi. Mutta kevät ja päivänpaiste\ntekevät hänelle kepposia, siirtävät vallattomina lumivaipat\nrapakkoihin, nauravat ja tanssivat kujeittensa onnistumisesta ja\nhoukuttelevat lapset ulos poroon ja lokaan. Muistatteko, toverit,\nkuinka poikapahasina oli hauska antaa loan kurahdella varpaitten\nlomitse, kun juostiin paljain jaloin jäitten ja lumen sekaan, huonoissa\nvaatteissa, pitkät kynttilät nenässä?\n\nNäin Mooses viritteli tunteitaan kuin viulunsoittaja soittimensa kieliä\nja \"toverit\" katsoivat häneen kiiluvin silmin.\n\n-- Nämä ovat meidän valoisia lapsuudenmuistojamme. Sitten on muistoja\nniin surkeita ja rumia näiltä kapeilta poluilta ja ahtaista majoista,\nettä ne hirvittävät meitä kuin veriset haamut! -- Mooses huokasi\ntuskaisesti ja jatkoi: -- Mistäpä ne kauniit työt ja puhdas elämä\ntällaiseen rumaan ja likaiseen soppeen? Mistäpä ne korkeat ajatukset\nnäitten matalien kattojen alle? -- Hän nosti hartioitaan ikäänkuin\nolisi jokin häntä painanut. -- Mutta nyt alkavat nousta uhma-ajatukset.\nJospa ne nousisivatkin ja repisivät alas nämä kurjat hökkelit, vanhat,\nrumat vankilat, joissa tukehtuu ja uupuu. Elävä sielu ei niihin mahdu.\nSe huutaa valoa, ilmaa ja vettä! Huh, kuinka tuolla haisee pahalle kuin\nlikaisessa suossa. Kuolleet tuolla elävät varjojen maailmassa, yössä,\njossa ei valoa tunneta. Jos te pimeyden asukkaat valon näettekin,\nsärkee se teidän silmiänne. Te sokaistutte ja huudatte kostoa niille,\njotka uskaltavat elää valon yltäkylläisyydessä. Vaan vielä te heräätte,\nja nousee raivoisa taistelu, joka anastaa valon takaisin ryöstäjiltä,\nja tekee sen kaikkien omaksi!\n\nYlpeilkööt hovit valonsa rikkaudessa, polkekoot, halveksikoot\npimeitä! Laulakoot hovin neidot kukkaisia kaihojaan! Me laulamme\nomaa sankarivirttämme, joka kerran vielä nostattaa aseisiin\nmatalamajain ritarit ja ritarittaret ja pukee heidät rautavarusteihin.\nVarokaa itseänne, te töyhtöhattuiset leikkiturnarit! Vielä kerran\ntoitotamme teidät tosimelskeeseen. Vielä voi matalamajain ritari\nviedä kukkaisimpyen vangiksensa. Hei, silloin orhit hirnuvat, miekat\nkalskuvat ja vapauden laulut soivat! -- Hän heilutti valkeata lakkiaan\nja hyvähuutojen kaikuessa sekaantui joukkoon. Tyytymättömyys omaan\npuheeseensa painoi hiukan omaatuntoa, eivätkä hyvähuudot saaneet häntä\nparemmalle tuulelle. -- Miksi hän nyt oli puhunut kukkaisimpyestä?\nLuulevat vielä tarkoittavan Marckin tytärtä! Luulkoot! --\n\n-- Kiitoksia! -- sanoi Ruhala. -- Tätä puhetta me ymmärrämme. Olen\nusein samaa ajatellut, vaikken ole osannut sitä niin kohdalleen\nselvittää. Noin, tuota, perinpohjin suoraan sanoa, niinkuin on\nsanottava.\n\n-- Alas tehtailijat, alas verenimijät!\n\nKaikki kääntyivät katsomaan huutajaa. Manu huusi ja huitoi pitkillä\nkäsivarsillaan, ja tuuli heilutteli hänen väljää takkiaan. Joku tarttui\nmiehen käsivarteen ja veti joukkoon. Kukaan ei yhtynyt huutoon.\nMoosesta seurattiin hehkuvin ja ihailevin katsein.\n\n\n\n\nVERONIKA.\n\n\nVeronika oli istunut kauan flyygelin ääressä, aloittanut monta eri\nsäveltä, selaillut vihon loppuun. Ei mitään, mikä tyydyttäisi, kaikki\nväritöntä, ylimalkaista. Hän yritti itse, hyräili vanhaa kansansäveltä,\nsovitti säestystä. Mutta äkkiä hän löi suuttuneena kätensä kieliin.\n\n-- Ei, tämä on typerää itsensä rääkkäämistä! -- Äiti istui viereisessä\nhuoneessa.\n\n-- Kuule, mamma, minä en koskaan enää soita. Olen siihen mahdoton.\n\n-- Sinä olet aina niin liiallinen; ellet soita ammatiksesi, voinet\nsoittaa toisinaan huviksesi. --\n\n-- Ei se huvita minua rahtuakaan. Täällä ei mikään huvita.\n\nÄidin vakavat kasvot kävivät vielä vakavammiksi.\n\nVeronika meni huoneeseensa. Hän otti pöytälaatikosta avatun kirjeen ja\nluki:\n\n    Rakas lapsi.\n\n    Sinä kysyt niin monta asiaa, etten voi niihin erikseen vastata. Sen\n    sijaan kerron omasta lapsuudestasi; se ehkä selittää, miksi nyt\n    kyselet ja ihmettelet.\n\n    Muistan sinut pienenä palleroisena valkoisissa vaipoissasi ja\n    pehmeissä untuvissa. Suloisempaa pikku kääröä ei voinut ajatella.\n    Minussa on aina ollut aika määrä vanhaapiikaa; en uskaltanut sinuun\n    kajota, enkä käsittänyt vähääkään äitisi salaperäisistä puuhista\n    sinun hoidossasi. Vasta sitte, kun aloit puhua ja tahtoa jotakin,\n    alkoi meidän ystävyytemme.\n\n    Muistan kerran kesällä. Sinä painoit nenäsi puutarhan aidanrakoon,\n    katselit suurin silmin kylän lasten leikkiä mäellä, kuinka he\n    hyppivät tasakäpälää, vierivät, huusivat ja ulvoivat riemusta. Sinä\n    pyysit: -- Saanko minä riisua kengät.\n\n    Kovin sinua kävi sääli. Yritin kannattaa kainalosta, kun hiekka\n    pisteli hentoa jalkaasi. Sinä istuit ja pitelit niitä, yritit\n    jälleen astua. Itkuun se päättyi.\n\n    Seuraavana päivänä jaoit sinä heille marjoja ja kukkia aidanraosta.\n    He tulivat kaikki, kurottivat likaisia, palleroisia käsiänsä,\n    tuijottivat sinuun kuin kuvaenkeliin, olivat hiljaisia ja ahnaita.\n    Sinä tahdoit mennä aidan toiselle puolelle, mutta siihen emme\n    saaneet lupaa. Eräänä iltana kysyi äitisi:\n\n    -- Voitko sinä käsittää, miksi Veronika rukoilee, että pappa ja\n    mamma tulisivat köyhiksi?\n\n    Sinä pääsit. Te katselitte toisianne sormet suussa ja silmät\n    pyöreinä. He tulivat kaikki, tarttuivat käsiisi ja hypistelivät\n    vaatteitasi. Sinä peitit kasvosi minun hameisiini ja tahdoit pois.\n\n    Olit jo suuri, kun kerran palasit joululomalta kouluun. Kotoa\n    lähtiessäsi olit kuullut tehtaan mökissä huudettavan: -- Tulkaa\n    apuun, se tappaa! -- Sinä tartuit ajurin käsivarteen ja vaadit: --\n    Menkää apuun, menkää! -- Hän sanoi: -- Juopuneet siellä räyhäävät,\n    -- eikä hän mennyt. Sinä itkit ja vapisit etkä saanut rauhaa,\n    ennenkuin kotoa sähkötettiin, ettei ketään oltu tapettu.\n\n    Sinä sanot pelkääväsi ja kammoavasi omaa väkeänne ja kysyt, mitä\n    tehdä. Et viihdy, et voi hengittää kotiseudun ilmaa. Et tunne\n    siellä muita kuin pappilaiset ja viinanpolttajan. Olet käynyt\n    koulusi täällä pääkaupungissa ja lupa-ajat ollut kylpylaitoksissa.\n    Onko kumma, ettet viihdy?\n\n    Lapsi parka, minun käy sinua sääli. Sinä astut taas hennon paljaan\n    jalkasi karkeaan hiekkaan. Sinä itket.\n\n    Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha\n    hengenheimolaisesi\n\n                                            Alma.\n\nVeronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:\n\n    Vanha tukeni!\n\n    Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä\n    ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä\n    käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois.\n    Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä\n    tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan,\n    täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun\n    sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en\n    uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun.\n    He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan.\n    Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen\n    valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää\n    sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen\n    tuskassa niinkuin nyt.\n\n    Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi\n    sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen\n    juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he\n    istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman\n    puiston kaunistukseksi?\n\n                                              Pulmusi.\n\nVeronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle,\npäästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse.\nHän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja\ntehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat\nvaatteisiin ja pistelivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikolla tuli Alman kirje. -- Mamma, -- huusi Veronika, -- huomenna\nAlma tulee!\n\nRouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta\nhiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen\ntyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin\nei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään\nosoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta\ntervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli\nmallikelpoinen joka hetki.\n\n-- Minä sain jo eilen kortin.\n\n-- Etkä sanonut minulle mitään, mamma!\n\n-- Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.\n\n-- Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.\n\n-- Kukin kohdallansa, -- sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.\n\n-- Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt\nolen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni\ntulee muuttumaan tykkänään! -- huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin\nomaa varmuuttaan ja kiihtymystään.\n\n-- Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi\nja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi\nkiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit\ntaloutta?\n\n-- Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni!--\n\n-- Puutarhaa -- --?\n\n-- Siellähän on puutarhuri.\n\n-- Ehkä sinä sentään neuvottelisit hänen kanssaan, toisit kukkia\nhuoneisiin, valitsisit mieluisiasi?\n\n-- En minä, jos suinkin pääsen!\n\n-- Mikä tästä lopuksi tulee? Jos tahdot viihtyä, niin työ on ainoa\nkeino. -- -- --\n\n-- Sinä olet oikeassa, aina oikeassa, ja minä väärässä -- -- -- aina\nväärässä! -- huusi Veronika toisesta huoneesta hermostuneesti.\n\n-- Tahtoisitko auttaa minua hiukan ja mennä käskemään huomisillaksi\npappilaisia meille!\n\n-- Kiitos, mamma, sinä olet sentään älykäs ja keksit hyvän keinon,\nmillä tuo inhottava sanakopu vältetään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähestyessään pappilaa Veronika kuuli tanssin säveliä salin avoimesta\novesta ja näki ihmisiä parvekkeella. Ylimmällä portaalla istui Heikki,\nlääkäriksi aikova papin poika, ja alempana vanha Homperi, joka\ntoimitti pieniä puusepäntöitä silloin tällöin ja Kruunu-Anna, koko\nHallimajan oikea käsi surussa ja ilossa. Hän oli viisas muija, osasi\npukea morsiamia ja ruumiita, parantaa sairaita ja opettaa terveitä.\nAmmatiltaan hän oli ompelija.\n\nRovasti istui nojatuolissa sanomia lukien ja rovastinna kasteli kukkia.\nSalista kuului iloista naurua ja tanssin askeleita.\n\n-- Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, -- sanoi\nKruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.\n\n-- Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, -- sanoi Heikki heittäen\nlyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.\n\n-- Älä nyt jaarittele, -- sanoi rovasti.\n\n-- Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! -- intti Heikki.\n\n-- Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? --\nkysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.\n\n-- Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, -- selitti Heikki.\n\n-- Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut,\nettä sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, -- puhui Kruunu-Anna.\n\n-- Kylhää herrasväk' aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan\nopettajakii, kun nähkääs olen ollu siell' niin monta löysiä, että yksi\nvaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, -- sanoi Homperi.\n\n-- Sinnekö vankilaan? -- kysyi Veronika kummissaan miehen\navomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:\n\n-- Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani\ntakasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist' kertaa\nkiin' louskahtaa, niin samall' louskahtaa kiin' taivaan portti. Niin\nminä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian\nlaita olis.\n\n-- Mitä se sanoi? -- huusi Heikki.\n\n-- Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja\nlupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.\n\n-- Oliko se olo siellä niin herkkua? -- kysyi Kruunu-Anna.\n\n-- Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano,\nettä kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast'\nolekaan.\n\n-- Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, -- siunaili\nKruunu-Anna. -- Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän\nmakeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.\n\nRovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: -- Koeta nyt edes\nvalita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.\n\n-- Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka\nnulikkakin nykyään pohtii! -- huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat\nniin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta\nverratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea\npystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo\noli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas.\nRovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna\noli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.\n\nHomperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. -- Niin se opettaja sitte\nviel' sano, että herrasväki ei huoli taivaast'. Ja minä olen kans'\najatellu, että koskei siit herrasväki huoli, ei se mahla olla hyvä\npaikka.\n\n-- Sus siunatkoon tuota vanhaa syntistä raatoa, kun pilkkaa kaikkein\npyhimpää! -- Kruunu-Anna oli saanut kyllikseen ja lähti ruustinnaa\nhakemaan.\n\n-- Oletko sinäkin, Heikki, aivan uskoton? -- kysyi Veronika.\n\n-- Uskotko sinä itse?\n\n-- Uskon kai.\n\n-- Ahaa, jopa tuli \"kai\"!\n\n-- Niin, olen kyllä soudellut uskonnollisten tunneaaltojen laakeilla\nharjoilla, -- selitti Veronika tahallaan käyttäen korusanoja.\n\n-- Siis uskonut ja uskova?\n\n-- Miksi en uskoisi? Mitään väärää taikka loukkaavaa itse totuuteenkaan\nnähden ei siinä voi olla. Luultavasti sinäkin uskot, vaikka on niin\npirteätä olla toisenlainen ja omintakeinen muitten rinnalla. --\n\n-- Minä en usko mitään, mitä ei järkeni käsitä, vaikka tunnenkin, että\nmaailmani siten supistuu surkean pieneksi.\n\n-- Olet perin rehellinen, -- sanoi Veronika katsellen Heikkiä suurin\nmustin silmin.\n\n-- Niin on aikomus.\n\n-- En minäkään Jumalaa käsitä ja jos käsittäisin, lakkaisi Hän kaiketi\nolemasta kyllin suuri. -- Veronikan äänessä oli surunvoittoinen, vakava\nsointu. Heikki vaikeni pidellen kelloaan.\n\n-- Kaikki on määrättyä, luonnonlakien mukaista, me emme voi niistä\npoiketa. Sanottakoon sitä luonnon voimaa jumalaksi tai luonnonlaiksi,\nasia on sama. Ihminen ei ole vapaa sielu eikä ikuinen ruumiiton henki,\nenempää kuin mikään muukaan luonnossa.\n\nHeikin tätä sanoessa kiinnitti Veronika häneen tuskaisen, ihmettelevän\nkatseen ja poskille vierähti kirkas kyynel. Heikki ei mitään huomannut;\nhän piteli ja katseli kelloa puhuessaan. -- Kaikki elo kehittyy\nelollisesta luonnosta, mutta elo on eri ihmisissä hetkellistä, ei\njatkuvaa. Tämä tapahtuu kaikki määrättyjen sääntöjen mukaisesti, mikään\nei jää sattuman varaan, jokainen poikkeaminen on kiertotietä luontoon,\nse on: järjestykseen palaamista. Tämä järjestys on se voima, jota me\npalvelemme jumalana.\n\nVeronika ei tahtonut näyttää, kuinka tuskaisen vaikutuksen Heikin sanat\nhäneen tekivät. Hän meni tyttöjen luo saliin.\n\n-- Veronika kulta, kuinka sinä olit kiltti kun tulit. Mutta nyt\net saa olla juhlallinen! -- rupatti toinen tytöistä ja tarttui\nhänen käsivarteensa ja valloitti hänet pikkutytön kissamaisella\nleikillisyydellä. Toinen sisar soitti hyvin, eli ainaisessa laulun\nhyminässä, oli samoin kuin edellinenkin pehmoinen, valkea kissa. Silmät\nsuuret, hiukan vihertävät, iho valkea ja pehmeä, ohuilla huulilla\nainainen väreily. Häntä piti hyväillä, puhua hänelle hauskoista\nasioista ja laulaa, yhtyä yhä uusiin ja uusiin liverryksiin.\n\nVeronika väsyi pian sisarusten meluun ja lähti kotiin. Maantiellä\nastuessaan soi korvissa yhä pappilassa laulettu sävel:\n\n    Kun liekki leimahtaa,\n    sen alla hehku on,\n    on sydän rauhaton.\n\nTaivas oli pilvetön, ja kiuru lauloi, nousi yhä korkeammalle. Sävelet\ntulivat puhtaina ja eheinä vahvasta pikku kurkusta. Veronika istui\nKivistömäelle ja antautui laululle. Miksi kiuru laulaa? Ihmisillekö,\nluonnolleko vaiko oman elämänsä tunnosta? Vai siksikö, että sen on\npakko laulaa, ilman vapaata valintaa? Se ei voi olla laulamatta, enkä\nminä voi olla miettimättä.\n\nHeikin sanat, oma valonkaipuu, levottomuus, kaikki syöksyi herkkää\ntunnetta kuohuttamaan. Sydäntä pakotti, rintaa ahdisti, ja kyyneleet\nputoilivat, ensin kaksitellen, sitten virtana valuen. Hän itki omaa\nmitättömyyttään, omien tuskiensa pakkoa, itki itkeäksensä. Maailma oli\nkurja ja matala, ahdas ja tuskaa täynnä. -- Miksi minun sitte pitää\najatella, kun ei sillä ole mitään tarkoitusta. Mutta sillä on, on\nvarmaan. Minun tuskanikin on suloista, ja elämä on itkemisen arvoista!\nOlkoon Jumala tai ei, minä elän, ja elämä on riemua, tuskanikin on\nnautintoa. Olkoon kaikki määrättyä pakkoa, minä _tunnen olevani vapaa._\nRajani ovat niin laajat, etten voi niitä saavuttaa, ja ne siirtyvät\nelämäni edellä yhä kauemmaksi, laajemmiksi, ja ijäisyyden, täytyy olla\nkohtaloni! -- Kyyneleet kuivuivat, ja silmät loistivat sisällisestä\nriemusta. Hän katseli sattumalta ruohoa maassa istuessaan, näki lyhyen\nheinän juurella mullassa liikkuvaa eloa; tuhansittain liikkui siinä\nhiljaista, äänetöntä eloa. Kaikilla oli oma määränsä, kullakin tiensä.\n\nVeronika katsoi puita, pensaita, järveä, maisemaa edessään. Hän oli\nnähnyt nuo kaikki ennen -- -- ei, nyt vasta hän ne näki. Nyt niillä oli\noma olemuksensa, samoin kuin hänellä itsellään oli, ja hän itse siirtyi\nkaikkea tuota lähemmäksi. Ne olivat hänen elämänkumppaniaan. Iloisena\nhän nousi maasta. -- Nyt on uusi akkuna elämässäni, sitä en anna tukkia.\n\nKotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe\nlattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. -- Nyt saatte tulla\nmietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. -- Mutta ne eivät\ntulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen\nmiettiviä päitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.\n\n-- Oletpa sinä aikavustunut! -- huusi Alma heti hänet nähtyään.\n-- Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja\nlähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua!\n-- Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily\nheidän kesken. -- Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät?\nKas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää\nmiettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.\n\nAlma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu.\nMuutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä\nja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.\n\nEveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki\nmäärättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta\nomaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan\nhallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja\npäätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen\nja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin\nitsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes\nhyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.\n\nHänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa\nvallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi\nystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä \"kaikissa maan\näärissä\", niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön\npuutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua\nheidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti\nystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla\nsytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi\nomien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla\nolennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.\n\nHänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat\narinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti,\nantoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja\nmahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän\nvaloon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.\n\nVastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden,\nihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen\nmelkein väkisin omalla taiallaan anastaa.\n\n-- Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? -- kysyi Alma.\n\n-- Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän\nherttuattaremme.\n\n-- Kyllä hän onkin. -- Olen kutsunut hänet luokseni illaksi.\n\n-- Lupasiko hän?\n\n-- Riemulla, kertoi olevansa ihastunut teidän Talvelaanne. Se on hänen\nlapsuutensa satulinna.\n\nVeronika katsoi kummastuen Almaan.\n\n-- Aivan niin, -- nyökkäsi Alma. -- Onhan se hyvin luonnollista, jos\nsellainen linna olisi sattunut minun kotini läheisyyteen, olisin ihan\nvarmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.\n\n-- Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin\ntiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.\n\n-- Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?\n\n-- Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai\nmatkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.\n\n-- Jaa, jaa.\n\nHe astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.\n\n-- Tahtoisitko olla heidän sijassaan?\n\n-- En, sanoi Veronika varmasti. -- Minä kammoan heitä!\n\n-- Uskotko olevasi korkeammalla heitä?\n\n-- Tietysti minä olen.\n\n-- Oletko ihan varma siitä?\n\n-- Olen.\n\n-- Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et\ntiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta\nriistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen\nvarassa.\n\n-- Sitä en minä myönnä. -- Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja\nheitti uhmaten päätään.\n\n-- Oletpa sinä varma itsestäsi. -- Alman kasvonpiirteet veltostuivat,\nja viivat suupielissä syvenivät.\n\n-- Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan\nihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? -- kysyi Alma.\n\n-- Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan\naina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina\nitseeni nähden.\n\n-- Voit olla oikeassa.\n\n-- Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano,\nolenko mielestäsi sydämetön? -- Veronika tarttui uudestaan Alman\nkäsivarteen.\n\n-- Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä\ntajua, mitä on köyhyys.\n\n-- Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri,\nettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja\nliejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille\nmitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!\n\n-- Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt\nsanoit?\n\n-- Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään,\nisäni työväkeä?\n\n-- Se olisi itsellesi elämän koulua. --\n\n-- Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään\nnähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.\n\n-- Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos,\nlapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä\nja pyristelevänä syliini. -- Alma heitti taas käsivartensa Veronikan\nolalle Talvelan portilla. -- Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo\nuutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun\nluokseni lukemaan yliopistossa.\n\nVeronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen\nsydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.\n\nEveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet\nviimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.\n\n-- Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen\nhalusta ja lähden pakosta.\n\n-- Tervetuloa! -- huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. -- Kas, nyt\nvasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! -- Hän ojensi\nmolemmat kätensä Almalle.\n\nTehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät,\nmusta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat\nhänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä\ntehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa\nkasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan\nnuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.\n\nHallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui\nvirraksi ja laski pienen harjanteen poikki koskena toiseen veteen,\noli Hallimajan talosta myyty, ja siihen oli rakennettu saha. Tämän\nsahan insinööri Marck osti ja laajensi sen sekä rakensi sen yhteyteen\nmassatehtaan. Pääomaa hän sai isältään ja osaksi vaimonsa, rikkaan\nEveliina Borgin kautta. Sittemmin, kun syntyi riitoja työväen kanssa,\nhän oli muodostanut liikkeestä osakeyhtiön, joten hänen suorat välinsä\ntyöväkeen muodollisesti lakkasivat ja hän esiintyi vain yhtiön\nedustajana.\n\nHän vaati väeltään ehdotonta järjestystä, piti muukalaisia työnjohtajia\nja pysyi itse vieraana työväelleen.\n\nIsän jyrkät piirteet olivat tyttäressä muodostuneet viehättäväksi\nsäännöllisyydeksi. Leveää otsaa varjosti mustan tukan runsaat poimut,\nmutta ilmeen loivat hänen kasvoilleen tummat, älykkäät ja hiukan\nsurunvoittoiset silmät. Hänen verenalansa, suomalaiselta äidiltä\nperitty, oli vaaleampi kuin isän, ja suun ympärillä oli hellä, suloinen\npiirre. Silmien surunvoittoisuutta ja suun hellyyttä laimensi hiukan\nleveä, voimakas leuka. Voiman tunne olikin sekä isän että tyttären\nkasvoissa tuntuvin ilme. Se saattoi muuttua iloksi, hellyydeksi,\nhaaveiluksi, vihaksi, suruksi: aina oli siinä tuo sama voiman leima.\n\n-- Paha kyllä, sinua ei saa kauan pitää. Tulet ja tuot raittiin\ntuulahduksen mukanasi, mutta pian menet, ja mentyäsi tuntuu täällä\nkahta ahtaammalta, -- jatkoi Marck.\n\n-- Henrik, sinä olet lievimmin sanoen -- ritarillinen! -- huudahti\nAlma. Alma meni omaan huoneeseensa yläkertaan, jossa vierashuoneet\nolivat, peseytymään ja lepäämään. Hän heräsi soittoon alhaalla ja\nriensi sinne. Salin ovella hän tapasi muodikkaasti puetun nuoren\nmiehen, joka tuttavallisesti ojensi hänelle kättään ja kiskasi rillit\nnenältään ollakseen kohtelias.\n\n-- Kas, Ora, täälläkö tekin -- -- --?\n\nOra kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. -- Täällähän minä\nasun, -- sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.\n\n-- Täälläkö Talvelassa?\n\n-- Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on\nrakentanut oman Lepolan.\n\n-- Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? -- kysyi Alma\nkääntyen Oran toveriin.\n\n-- Ylioppilas Rolf Karén, -- esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen,\nylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen\npehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.\n\n-- Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, -- sanoi Alma\ntähystäen kukoistavia kasvoja salissa.\n\n-- Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat\nomaa autuuttaan, -- sanoi Ora halveksivasti.\n\n-- Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten he ajattelisivat\nvain tämän maailman ihanuutta, -- sanoi Alma nauraen.\n\nKaikkien silmät kääntyivät ovelle. Siellä seisoi Hely Hallimaja. Oran\nmusta silmäys iski häneen rillien takaa ja seurasi ihaillen tulijaa.\nHelyn valkoinen puku poimuili pehmoisena kuin untuvat hänen kauniilla\nvartalollaan ja valahteli suorissa, keveissä laskoksissa valkoisille\nkengille.\n\n-- Kyyhkynen! -- kuiskasi Ora Rolfin korvaan.\n\n-- Katso silmiä, -- kuiskasi Rolf. Ora likisti rillit nenälleen\nhellittämättä katsettaan Helystä, kun tämä astui pöydän luo Veronikan\nseurassa. -- Hiivatin kopea, -- kuiskasi Rolf.\n\n-- Hänen silmissään ei paljoa piile verrattuna -- --. Tytöt tulivat\nheitä kohti, ja Ora keskeytti lauseensa. Alma kehoitti nuoria\nleikkimään.\n\n-- Mitä leikitään? -- kysyi Veronika.\n\n-- Vapaata ajattelemista, -- ehdotti Ora.\n\n-- Väitellään, -- sanoi Heikki liian kovalla äänellä.\n\n-- Aine, aine! -- huudettiin.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi Alma. -- Näen, että tyttöjen on vaikea pysyä\npaikoillaan. Voitte tanssia, jos todistatte, että tanssi on jaloa.\n\nNuoret liikahtivat kaikki paikoillaan.\n\n-- Siis, se on todistettava! Ora, mitä te väitätte?\n\n-- Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.\n\nSeurue sävähti.\n\n-- Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, -- sanoi\nruustinna äidillisesti.\n\n-- Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä,\njoka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja\nruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun\nlakia.\n\nTaikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja\nnuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin\nliikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.\n\nTaikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä\nlumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi,\njalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla\nasuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi,\nhän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan,\npaljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän\nole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun\nja ruumiin sopusointuisuus? -- Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa\nsilmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja\nhuudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:\n\n-- Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! --\n\nSe oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene\nkivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä\ntarttui pohjaan.\n\n-- Eihän toki, -- sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään\nvapautuen lumouksesta.\n\nAlma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä.\n-- Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole\njumalan ylistämistä, -- sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. --\nMinä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle\npyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa.\nPapittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa,\nettä ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta\non hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. --\n\n-- Oh, olisipa se jotakin! Vai tanssien jumalaa palveltaisiin? Ja mitä\nherra Ora puhui kansan pyhästä tanssimisesta, on kaikkea muuta, vaan ei\npyhää. Kaikki tämä uudenaikaisuus tulee vaan siitä, että paremmatkin.\nihmiset tekevät itsensä tykö ja menevät kaikenlaisiin seuroihin ja\nraittiuksiin ja työväenyhdistyksiin. Sen minä vaan sanon, että minä\nhaen aina itseäni ylhäisempien seuraa. Niin minä teen! -- Puhuja oli\nKarénin rouvan tuttava kaupungista ja puhui ruotsin voittoisesti.\n\n-- Voi sinua, Erika parka, et sinä nyt oikein asiaa käsitä, -- sanoi\nrouva Karén. -- Eihän nyt enää ole parempia eikä ylhäisempiä ihmisiä,\nkaikki ovat yhdenvertaisia. Siinä vaan on ero, kuka tulee enemmän\nhuomatuksi ja sanomalehdissä ylistetyksi. Ja sitä varten täytyy\nsivistää kansaa ja parantaa maailmaa, että kuuluisaksi tulisi.\n\n-- Olisi hauska kuulla, mitä neiti Borg tähän sanoo? -- sanoi\nkaupunkilainen.\n\n-- Mitä minä siihen sanoisin? Se on elämän karua proosaa. Kai\nne maailman parantajat ja sanomalehdet ovat hiukan kiusallisia\nyhteiskunnan kilpikonnille. Ne kun nykivät konnaparkoja päästä ja\njaloista.\n\n-- Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? -- kysyi ruustinna\nviattomasti.\n\n-- Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan\nisänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. -- -- --\n\nRuustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva\nKarén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.\n\n-- Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan\ntäysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. -- Hän\nnousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.\n\n-- Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, -- sanoi Alma.\nSeurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu\nlaukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.\n\n-- Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä\nsaada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja\ntyöväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, -- sanoi Karén.\n\n-- Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? -- sanoi\ntehtailija Marck. -- Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa,\nmutta tehtaani hoidan itse.\n\n-- Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy\nvastaan, on se pirun paha seikka.\n\n-- Kyllä Karén on oikeassa, -- puuttui kaupunkilainen sahanomistaja\npuheeseen. -- Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön\nheitä omilla aseillaan.\n\n-- Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka\ntämä on ymmärrettävissä? -- sanoi Marck.\n\n-- Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan\nhellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän\nkutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti,\nniin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla\non heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja\npitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. -- Viinatehtailija vilkutti\ntervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana.\nPöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.\n\n-- Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, -- sanoi\nrovasti.\n\n-- Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?\n\n-- Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, -- sanoi rovasti\nhartaalla äänellä.\n\n-- Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa\nkiinni.\n\n-- Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat\nkalliimmat?\n\n-- Hemmetti niistä sieluista tietää, onko niitä olemassakaan, mutta\nkoneet ovat olemassa. Ja ne maksavat rahaa!\n\nSoitto upotti keskustelun, ja emäntä tuli käskemään illalliselle.\n\nKun vieraat olivat menneet, kertoi Alma Henrikille Karénin rouvasta.\n\n-- Se oli ikävä juttu. Nyt Karén varmaan laittaa tänne oluttehtaan.\nOlen saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.\n\n-- Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.\n\n-- Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella\nja harppoi huoneensa lattiaa.\n\n-- Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan\nraittiusseuroja ja -- -- --.\n\n-- Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen\nen minä puutu! -- huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen\nkaikki.\n\n-- Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.\n\n-- Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!\n\n-- Sepä merkillistä!\n\n-- Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.\n\n-- Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, --\njatkoi Alma.\n\n-- Veronika on vielä lapsi.\n\n-- Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.\n\n-- Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut\nhäneen omia aatteitasi, -- sanoi Henrik heittäen hermostuneesti\npaperiveitsen pöydälle.\n\n-- Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. --\n\n-- Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman\nparantajaksi?\n\n-- Tarkoitan!\n\nSyntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella\nsuurta pöytää.\n\nAlma alkoi sävyisästi:\n\n-- Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky\nnuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän\nsydäntään ja sieluaan?\n\n-- Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon\nkukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka\nihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on\ntehtaassa.\n\n-- Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja\norjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä.\nEt tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja\nkuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja\nVeronika -- -- hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää\neikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä\njonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän\nsoittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja\nsillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja\nesiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun\nyhteiskunnallisesta asemastasi.\n\n-- Kuinka sinä voit omasta sisarestasi -- --.\n\n-- Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään\nmuutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee\npaksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan\ntahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen.\nSe näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän\nkalpeassanne.\n\nHenrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.\n\n-- Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. -- Hän ponnahtihe pystyyn\nistumaan. -- Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten\nelämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut\nenemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten\njumaloiminen.\n\n-- Kuka tässä nyt yli-ihmisistä -- --?\n\n-- Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu,\nnietzscheläisen yli-ihmisen alku.\n\n-- No, mutta Henrik -- --.\n\n-- Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista\nrauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa\njännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee\npettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen\nhourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi\njalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma\npiiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en\ntahtoisi elää sinun \"tummassasi\"! -- Henrik nauroi nähdessään, miten\nAlman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.\n\n-- Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?\n\n-- Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin\nmuurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin\ntarvittaisiin sellaisia muurahaisia.\n\nAlma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.\n\n-- Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä\njättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan\nkultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille\ntuolla olet jättänyt -- kiviä! --\n\nAlman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti\nhetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.\n\n-- No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa\nsisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni,\nsininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.\n\n-- Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua\nAlman luona?\n\n-- Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille -- --.\n\n-- Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä,\nmitä tahtoisin oppia. -- Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.\n\n-- Mitä sinun tahtomiseesi tulee -- -- --.\n\n-- Voi, Henrik, älä sano! -- huudahti Alma torjuen käsillään kuin\njotakin uhkaavaa lyöntiä.\n\n-- No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli\nsiirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen\nkynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin\nuhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.\n\n-- Niin, mutta minä tahdon!\n\nIsä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas\nhiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja\nhuudahti:\n\n-- Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä\ntukehdun täällä! -- ja riensi ulos.\n\nHenrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä\näänellä Henrik aloitti:\n\n-- Miks'et sano mitään?\n\n-- Veronika on itse sanonut kylliksi.\n\n-- Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit.\nMinä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! -- Henrik heitti\ntämän vaatimuksen sellaisella järkähtämättömällä voimalla, että Alman\nsilmäluomet värähtivät. Samassa hän ponnahti ylös ja lasisilmien takaa\niskivät katseet.\n\n-- Minun työni tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja työväkeä varsinkin.\nMilloin ikinä velvollisuuteni kutsuu, olen valmis! -- huudahti Alma.\n\nHenrik hillitsi kiihtymyksensä ja lähti huoneesta.\n\n\n\n\nNUORTEN JUHLA.\n\n\nHärmälän herramaisuuksiin kuului puutarha, vaikka ei se oikeastaan\nmikään puutarha ollut. Olihan siihen joskus maailmassa istutettu\nmuutama marjapensas, joku omenapuu ja syreeni. Näitä oli sitte luonto\nsaanut hoitaa omien taipumustensa mukaan, kasvattaa köynnöskasveja,\nnokkosia ja orjantappuroita pensaitten sydämiin. Syreenit lähettivät\nvaaleanvihreät lapsensa omenapuitten juurille, mutta unohtivat\nkukkimisen. Marjapensaat kurottivat avuttomina pitkiä laihoja oksiaan\nkuristajiensa keskestä ja kantoivat laihoissa tertuissa pieniä,\nmehuttomia marjoja. Parhaiten viihtyivät vadelmat, kiipesivät tarhasta\nylös mäelle, tuikkivat päitään joko kivenkolosta ja pensaan juuresta\nja kurkistelivat uteliaina jalosukuisia heimolaisiaan Talvelan komean\npuutarhan aidan rakosista aivan kuin kylän lapset, joitten teki mieli\nmehuisampia marjoja, kuin nämä matoiset mäenlaidalliset olivat.\n\nPuutarhassa istui Mooses miettien puhettaan juhlaan, mutta ajatukset\nharhailivat menneisiin, ja paperi hänen edessään jäi tyhjäksi. Tässä\nsamassa puutarhassa hän oli keskiluokilta alkaen lukenut kyläläisten\nkanssa sanomalehtiä, opettanut heille tiedon aakkosia. Ja sitte\nmyöhemmin he olivat yhdessä harhailleet mutkaisilla aatepoluilla, usein\nkompastuneet tai harhaan joutuneet, mutta silloin aina lapsellisen\nvallattomasti hypelleet yli kivien ja kantojen, nousseet korkealle\ninnostuksen kalliolle ja siellä laulaneet ja ylistäneet. Ketä, mitä?\nEiväthän he sitä tienneet.\n\nNyt oli kaikki toisin. Vaikka vielä vakuuteltiin toisilleen, etteivät\nulkonainen pakko, kiellot ja rajoitukset saa vaikuttaa, vaan täytyy\npyrkiä eteenpäin, huomasi Mooses kuitenkin, miten vieraannuttiin\nentisiltä aatepoluilta. Nuoret tanssivat ja leikkivät joutohetkinään.\nUseat pojista olivat siirtyneet työväen piiriin, jossa harrastus oli\nentistä terävämmin kärjistynyt aineellisiin.\n\nMooses oli lähettänyt kuvernöörille puheensa kaavan, mutta nyt hän\ntahtoi luoda siihen elävän hengen, saada vanhan vapaussävelen soimaan.\n\n\"Puutarhassa\" nuoret sunnuntaisin kesällä vanhan tavan mukaan\nleikkivät, lauloivat ja lemmenpauloja virittivät. Kun he tänäänkin\ntulivat, läksi Mooses kävelylle puhettaan miettimään. Tiellä hän tapasi\nRuhalan, työväen johtomiehen. Ruhala pyysi häntä luokseen tarkastamaan\nkauppaosuuskunnan sääntöjä, jotka piti kuvernöörille lähetettämän.\n\nRuhala avasi asuinhuoneensa oven, ja Mooses astui kynnykselle.\nVastaan tuulahti tukahduttavan kitkerä haju, ja mustat ruumiskirstut\ntelineillään kammottivat. Lasten kutriset päät ja uteliaat katseet\nvilkuivat kolkkojen lepokammioitten takaa. Vaimo askaroitsi uunin luona\nnuorin lapsi käsivarrella.\n\nMooses soimasi itseään vastenmielisyydestään. Miks'ei hän voisi\nhetkistä olla täällä, olivathan nuo toiset aina. Kun hän tuli ulos,\nsoivat kellot vitkaan, juhlallisesti. Oli sunnuntain hautaushetki, ja\nkirkkoväki saattoi ruumiita.\n\nEsa huusi, ja Mooses pysähtyi.\n\n-- Sinä olet juhlallinen kuin suntio sunnuntaina, sanoi Esa.\n\n-- Nyt on sunnuntai ja jos tahdot, voin olla suntiosi. Kuuletko, mitä\nmeiltä kuuluu?\n\n-- Piirilaulua.\n\n-- Entäs hautuumaalta!\n\n-- Virsi.\n\n-- Ja Ruhalassa leikkivät lapset ruumiskirstuilla.\n\n-- Kuuluuko tämä jurottaminen sinun profeetalliseen virkaasi?\n\n-- Älä herjaa!\n\nHe tulivat Härmälän portille ja näkivät Hannulan Onnin lakki kallellaan\npäässä piirin keskellä. Hän tähysteli läiskiviä käsiä, joita lyötiin\nvuoroin yhteen vuoroin toisten käsiin tahdissa ja laulettiin:\n\n    Kukat nuokkuu nurmikolla;\n    tääll' on meidän hyvä olla.\n    Kaikki piiriin rientäkää,\n    leikkiin kilvan kiitäkää!\n    Ketjumme kallis\n    liitto on valmis;\n    sormus se kiitää\n    käsissä kiiltää.\n    Etsijä, onnesi vangitse!\n\n    Katso tänne, anna kättä,\n    vangitse jo empimättä;\n    rohkealle lempi hymyy,\n    typerältä onni lymyy.\n    Kiitävät hetket,\n    riemumme retket\n    päättyvät varmaan\n    ehkä jo varhaan.\n    Etsijä, onnesi vangitse!\n\nOnni tähysteli vinosti sivulleen ja syöksyi kuin nuoli tavoittamaan\nsormusta erään punoittavan tytön kädestä.\n\n-- Täällä on sormus! -- huudettiin piirin toisesta laidasta. -- Ei se\nole Helmillä!\n\nMutta Helmi juoksi heleästi nauraen portista maantielle ja huusi: --\nMinulla on! -- Onni kiersi häntä vastaan, hyppäsi aidan yli juuri\nkun Helmi oli kahden vaiheella, seuraisiko Onni vai ei. Taas kajahti\nHelmin nauru, ja Onni sai hänet kiinni, katsoi läheltä kullanruskeisiin\nsilmiin.\n\n-- Sormusta et saa! -- ärsytti Helmi.\n\n-- Onko sinulla? --\n\n-- Ei, kuka minulle sen olisi antanut, enkä huolisikaan.\n\n-- Etkö keltään?\n\n-- Ei se kysy, joka antaa tahtoo.\n\n-- Minä en päästä ennenkuin sanot, onko sinulla sormus.\n\n-- Tuolla tulee Mooses ja Esa Helin, päästä irti! -- Onni totteli\nja Helmi juoksi portille, kääntyi poikiin ja nosti kätensä näyttäen\nsormusta.\n\n-- Täällä se on kuitenkin!\n\nPojat katsoivat nauraen tyttöä, jonka loistava kasvojen väri, kullan\nruskeat silmät, kellertävä tukka ja vaaleansininen puku hohtavassa\nauringon paisteessa lumosi heidät.\n\n-- Mooses, -- sanoi Esa lyöden toveriaan olalle. -- Heitä pois mustat\nkirstut mielestäsi ja juhlapuheet aivoistasi. Tuossa seisoo Helmi kuin\nmuinoin Eeva paratiisin portilla.\n\nOnni juoksi uudestaan tavoittamaan Helmiä, mutta Helmi pujotteli kuin\nkärppä vikkelänä ja notkeana toisten joukkoon. Onni ei kursaillut,\nheitti kovin kourin estelijät tieltään ja saavutti viimein kiihkeänä\nja kuumissaan Helmin, tarttui häneen täysin sylin ja puristi rajusti\nluisevilla käsivarsillaan. Vahingossa hän survasi Helmin jalalle ja\npolki samalla hänen helmansa rikki.\n\n-- Hui, sinä raakalainen, niinhän sinä hehkut ja puhkut kuin\nmassatehtaan uuni. Luuletko sinä minua haloksi, joita uuniin viskelet?\n-- Onni oli tehtaassa lämmittäjänä.\n\nHelmin pilkallinen hymy ärsytti Onnia. Hän olisi uudestaan rutistanut\ntyttöä, mutta Helmi turvautui toisiin.\n\n-- Syö, syö, raakalainen, jos uskallat! -- Onni kiristi hammastaan\nmutisten: -- Vielä sinut opetan. --\n\nEsa ja Mooses olivat katselleet tätä rajua leikkiä ja yrittivät\nriitapuolueita sovittaa.\n\n-- Lauletaan jupakan päälle, niin unohtuu vihat, -- ehdotti Esa.\nKaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, ja lauluharjoitus juhlaa varten\nalettiin.\n\nIllaksi vaimentui auringon helle, tuulikin uinui ja sunnuntain\nlepoisa juhlallisuus hymysi Hallimajassa. Kaikki kesäjuhlat ja\nkokoukset vietettiin Kivistömäellä, joka oli toisella harjulla laakson\nlaidassa vastapäätä sitä harjua, jolle työväentaloa rakennettiin, ja\nKivistömäen laakenevassa laidassa, maantien vieressä, oli Härmälän\npuoti. Vanhat ja nuoret vaelsivat juhlaan sunnuntaipukimissa. Vaimot\ntaluttivat lapsiaan, isät kantoivat pienempiä; tytöt astuivat\nkiiruusti naureskellen ja tuuppien toisiaan. Pojat kulkivat maalaisten\ntapaan eri joukkona kujeillen ja sukkeluuksia puhuen. Kivistömäellä\nistuivat Härmälän täti ja Kruunu-Anna lähinnä herrasväen penkkiä, Melu\nheidän lähellään katsellen ihailevin silmin Veronikaa, joka hiukan\ntaaempana Alma Borgin kanssa seisoi puitten varjossa. Veronikalla oli\nkapealaitainen hattu työnnettynä taakse hiusten varaan. Kevyenä kuin\nhöyhen se varjosti tummaa, poimuisaa tukkaa.\n\n-- Täällä on kaunista ja juhlallista, -- sanoi hän Almalle. Ihmisten\nuteliaat katseet häiritsivät häntä, ja hän pujottautui puun taakse\nkivelle istumaan.\n\nKuoro kaikui sointuisasti ja heikosti luonnon suuressa juhlasalissa,\nviritti tunteita, irroitti ihmiset arkiajatuksista. Sen vaiettua\nkuului nuori, sointuisa ääni lavalta. Veronika kääntyi katsomaan, ja\nhänen kasvoilleen levisi vaalea puna. Solakkana kuin nuori, sorea\nmänty taustanaan tumma metsä seisoi Mooses lavalla lakki kädessä.\nTuuli ulapalta liehutti hänen kiharaista otsatukkaansa, kasvojen\njännitetyissä piirteissä, siristyneissä silmissä kuvastui ajatukset\nsuunnattuna siihen, mitä hänen piti puhua, ja soma suu hentojen\nviiksien varjossa värähteli. Veronika oli aina nuoria puhujia\nkuunnellessaan pelännyt, että he joutuvat hämille ja unohtavat\nsanottavansa, mutta nyt hän olisi tahtonut katsella tuota nuorta miestä\nedessään ja lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, katsoa suoraan\nnoihin valoisiin, haaveileviin silmiin ja omaksua -- -- --.\n\n-- Te olette omia kaikki täällä, -- keskeytti nuori, sointuisa ääni\nVeronikan ajatukset. -- Enkä minä osaa puhua teille muista kuin omista\nasioistamme. --\n\nHymyily ja iloinen odotus kuvastui kaikkien kasvoilla. Alma katsoi\nVeronikaa ja näki hänen kasvoillaan saman ilmeen.\n\n-- Te tahtoisitte, että puhuisin teille kauniisti rakkaudesta ja\ntaisteluista. Niistä minäkin tahtoisin puhua. Niistä haastaminen on\nkuin kirkasta, huumaavaa viiniä, joka kristallimaljassa väreilee ja\nauringonsäteet taittaa. Se on kuin sadussa vaeltamista ja suloisen\nprinsessan suutelemista yrttitarhan siimeksessä!\n\nKivistömäellä oli hiljaista kuin tyynessä vedessä airon siihen\nlaskeutuessa. Veronika unohti kaiken ympärillään, nojasi mäntyyn ja\nupotti katseensa nuoren miehen kasvoihin.\n\n-- Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena,\nkirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin\nHerran temppeliin.\n\nSen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa\nkuin sininen taivas.\n\nToivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu\nniin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.\n\nJa rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä.\nSe koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin\nperhonen ihanan kukan.\n\nTaikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset\naatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään\nihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja\nsitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.\n\nJa sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien\nihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin\nsaduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja\nrakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja\npalvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!\n\nKiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja\nrauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.\n\nMooses jatkoi:\n\n-- Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat\nkasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me\nolemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia.\nNäin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja\nennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa\nparemmat hiilihankoa!\n\nLiikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat\nseisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.\n\n-- Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain\nvoisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota\nnykyaika ahjossa paahtaa.\n\nMutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja\nrauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän\npidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.\n\nLietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia\naseita ole.\n\nLietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme\nseinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että\nrintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme\nhuimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat,\nlaajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!\n\nLietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin\nuskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.\n\nVaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole\nsuuri ja voimakas!\n\nTe omat ja nuoret!\n\nKasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne\nhoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja\nsielunne asuu sumussa.\n\nLietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee\ntyöpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte\ntakoa uuden, avaran pajan! --\n\nPuhujan viimeiset sanat \"avaran pajan!\" kajahtivat Kivistömäen\nkalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli\nsytyttänyt hehkuvaa tulta.\n\nVeronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka\nja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa\ntahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja,\nneuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän\nelämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: -- elämä on\nihanaa, sillä on suuret satunsa! -- Rakkaus antaisi kuuman, suloisen\ntuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi\nsielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut\ntoteutettaisiin. -- Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. --\nMitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla\nlaulaen leikittäisiin? Sitte joskus! -- Veronika punastui ja salamana\nvälähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen?\nHän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin\nsomaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? -- Rakkaus olisi kuin valkoinen\nenkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia\nhuulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.\n\nKivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan\nsunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja\nraittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön\nhuulia. -- Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, -- ajatteli\nVeronika. -- Mooses Härmälä, -- kuiskasi hän sydämensä syvimmässä\nsopessa.\n\n\n\n\nKAIKKIEN KOTI.\n\n\nVuosikauden oli Veronika ollut kotona, kun hän syksyllä sai isänsä\ntaivutettua ja pääsi Alman luo. Hänen aikomuksensa oli käydä\nkutomakoulua ja oppia käsitöitä, mutta sen ohella hän toivoi pääsevänsä\nselville monesta asiasta vanhan ystävänsä Alman avulla.\n\nHe astuivat käsitysten vilkkaasti jutellen aivan kuin olisivat kahden\nkulkeneet pääkaupungin katua.\n\n-- Kuinka sinä tulit ensin ajatelleeksi rakentaa \"kotia\"? Siitä et ole\nkoskaan kertonut, -- sanoi Veronika.\n\n-- Katsos, ihmisellä on toisinaan tilinhetkiä, ja minulla on ollut\nniitä monta, mutta niin vaikeaa kuin se, joka minut pakotti tekemään,\nmitä sitte tein, ei minulla ole ollut.\n\n-- Kerro, hyvä Alma!\n\n-- On oikein nautinto saada joskus sanoa, mitä on täytynyt vuosikausia\npitää omana salaisuutenaan, ja minä olen onnellinen, että sinä olet\nolemassa. --\n\n-- Alma kulta, -- Veronika puristi hänen käsivarttaan.\n\n-- No niin. Minä jouduin taas kerran tilin hetkeen. Nuoruuteni oli\nmennyt hapuilemiseen, joukon mukana kulkemiseen, olin ollut sokea.\nEnsimmäiset harmaat hiukset pysäyttivät kulkuni; minä katsoin taakseni\nja huomasin, että elämäni oli ollut tyhjä. Tyhjä rakkaudesta, työstä,\nystävistä. Olin vanha naishupakko, jolla ei ollut ketään oikein omaa,\nei mitään jalansijaa; ei kukaan kaivannut -- -- ei tarvinnut minua.\nVertasin itseäni muihin ja silloin huomasin kauhistavan yhtäläisyyden\nkaikkien minun tapaisteni naisten elämässä. Kaikkialla sama ammottava\ntyhjyys. Oli katkera hetki huomata, kuinka paras elämä oli tyhjiin\nrauennut ja tuntea jäsenensä usein uupuneiksi, ajatukset nukkuneiksi,\nsydän haluttomaksi. Tuli sitten muuan sysäys. Minä jouduin erääseen\noikeusjuttuun. Se koski sellaista siveellisyys-asiaa ja lapsen\nsalaamista ja muuta sellaista -- -- -- sinä tiedät. Silloin avautui\nelämän suuri synkeä puoli silmäini eteen, uusi kärsimysten maailma,\nja minä huumaannuin ja kauhistuin. Elämä heitti vaikeita arvoituksia\nsieluparkani ratkaistavaksi ja uhkasi tuhota henkisen minäni, tuomita,\nmurskata ja kirota, ellen kykenisi vastaamaan. Silloin aloin lukea,\nkirjoittaa, toimittaa lehteä; tulin hyvin tunnetuksi, huusin itään ja\nlänteen, sain hengenheimolaisia; pidin paljon melua ja nostatin --\npölyä. Lopulta se puhuminen ja pauhaaminen alkoi itseänikin ellottaa.\nLakkasin. Olin oppinut uuden totuuden: puhu vähän, tee kaikki, mitä\nvoit elämälläsi. Mutta miten, miten? Jumalan nimessä! Se tuotti minulle\npolttavaa tuskaa, sillä huutavat vääryydet, rumuus ja kehnous huusivat\nminulle: tule tänne, jos uskallat, käy taistosille! Missä on sinun\nelämäsi voima, sielusi valo, jolla meidät tukehutat? Mitä voit sinä\nyksin meitä vastaan? Me tukehutamme sinut. Silloin syntyi minussa uhka,\nja minä huusin pimeyteen unettomina öinäni sieluni syvyydestä: minun\ntäytyy, kuulkaa te näkymättömät henget, minun täytyy! Sitten tapasin\neräänä päivänä koulusta tullessani nuoren, itkevän naisen. Kysyin\nhäneltä: -- Mitä te etsitte? Sillä hän katseli rakennuksia, ihmisiä ja\nnäytti hätääntyneeltä.\n\n-- Minä en tiedä, minne menisin, sanoi hän. Tulin tänne palvelukseen,\nmutta kun menin sinne ilmoitettuun paikkaan, ei siellä otettukaan, ja\nnyt en tiedä, minne menisin. Ei ole rahaa eikä tuttavia, enkä pääse\ntäältä pois. Kun olisi koti! -- sanoi hän niin haikealla surulla, että\nsydäntäni vihloi. \"Kun olisi koti.\" Se lause soi minun korvissani monta\npäivää, ja tyttö pienessä keittiössäni oli aina muistuttamassa samaa\nasiaa. Silloin minulle selvisi. Se tuli eräänä sunnuntaiaamuna auringon\nsäteitten mukana. Se oli kodin aate, sellaisen kodin, johon kaikki\nsaisivat tulla, jotka tahtoivat valoa, puhtautta, hilpeää mieltä,\n-- niin, aatteiden koti! Ja silloin alkoi elämäni. Minä puuhasin\naamusta iltaan, tunsin voimieni kasvavan työn mukana, näin kotini\nseinien nousevan ja uskoin, uskoin ihanteeni toteutuvan, ja kun se oli\ntoteutunut, kiitin pimeässä yössä näkymättömiä henkiä ja itkin ilosta.\nSe ilo muuttui elämäni soitannoksi. Mutta minä olin vieläkin yksin.\nMinun täytyi taas puhua. En enää toreilla enkä suurille joukoille,\nvaan yksitellen, valituille. Näytin julmuutta, pimeyttä, vääryyttä\nja kurjuutta, koko mustan synkän kuilun kansankerrosten välillä. He\nnäkivät minun silmilläni, kuulivat minun korvillani, ja nuoriso syttyi,\ntuli avukseni, toi eloa, iloa ja toivoa, kultaseni, toivoa! Minun\ntoivoni on heissä!\n\n-- Alma kulta -- -- -- minä -- -- --.\n\n-- Älä sano mitään. Minä olen taas puhunut sellaista, mitä ei saisi\noikeastaan julkilausua, ehkä vaan ajatella, tehdä.\n\n-- Alma!\n\n-- No!\n\n-- Minäkin olisin onnellinen, kun saisin tehdä työtä niin paljon kuin\njaksaisin, oikein raataa ja aamulla kiireesti nousta ja pukeutua ja\nvasta illalla iloisena mennä nukkumaan. Sellainen elämän täyteläisyys\non vaan sinun luonasi. Kotona -- -- --.\n\n-- Missä tahansa. Elämä ei tosiaan ole helppoa; varani ovat sulaneet\nsangen vähiin. Usein en tiedä, miten vekseleistä ja koroista\nselviydyn. Kun puhun \"ystävilleni\" rahamiehille, näes, hymyilevät he\nja kohottavat hartioitaan. Vihamieheni ja pärjääjäni keksivät juttuja\ntoinen toistansa kummempia minusta ja \"kodistani\". Kaupungilta saan\nkannatusta. Mikä tässä muuten valaisisikaan? Kaikkein pahinta on\nkuitenkin tämä meidän pimeä aikamme. Jaa, jaa, kuka tietää.\n\nYstävykset kääntyivät rantakadulle ja poikkesivat laajaan pihaan,\njonka taustalla oli koruton puurakennus ja sen portaitten otsikossa\n\"Kaikkien koti\" suurilla kirjaimilla. Laajat akkunat ja leveät ovet,\naurinkoinen kutsuva tunnelma hymyili \"kodin\" ympärillä. Hanki käytävien\nvälillä oli puhdas ja eheä. Ei ainoakaan ilkivaltainen jalka ollut\nsitä rikkonut eikä talvineiden puhdasta vaippaa tahrinut. Koivut\npihassa olivat pukeutuneet valkoiseen huntuun ja rautaiset tikapuutkin\nupeilivat hienoissa hepenissä. Taloillakin voi olla sielu, luonne;\ntämän rakennuksen luonne oli hymyilevä, vapaa, hiukan leikkisä.\n\nAlma ja Veronika menivät sivukäytävästä, joka vei Alman omiin\nhuoneisiin toisessa päädyssä.\n\n-- Ah! -- huudahti Veronika, kun he astuivat Alman huoneisiin. --\nTäällä on sinun sävelesi, luulee saaneensa siivet, ei tunne seiniä,\nvaan avaruutta, merta, valkoista merta! -- Veronika heittihe vanhaan,\nleveään kiikkutuoliin rennosti, kädet niskan takana, silmät ummessa.\n-- Täällä on hyvä olla. En ole milloinkaan tuntenut tällaista elämän\nkeveyttä!\n\nAlma nyökkäsi.\n\n-- Niinhän ne sanovat, jotka täällä käyvät. Nyt en minä joudu\njuttelemaan. Tässä on suuri läjä postia, \"Valon Viestin\" korehtuuria ja\nkäsikirjoituksia, tilauksia ja senkin seitsemän tiliä!\n\nAlma istui lavean pöytänsä ääreen ja hukkui papereihinsa.\n\nVeronika lähti kotia tarkastamaan. Hän nousi uteliaana salin\nparvekkeelle ja oli hämmästyksestä huudahtaa.\n\nSiellä istui punaposkinen, hyvän näköinen mies paikaten tallukkaa. Mies\nhymyili ja sanoi:\n\n-- Jooseppi, -- ja käänteli tallukkaa. Veronika näki tyynyn ja\nolkipatjan lattialla.\n\n-- Jooseppi asuu täällä? -- sanoi Veronika ja naurahti.\n\nJoosepin toinen jalka oli paljas ja toisessa oli tallukka. Housun\nlahkeissa hepsutti risoja, mutta karvalakki päässä oli ehyt.\n\nVeronika laskeutui alas jyrkkiä portaita ja nauroi sydämessänsä.\nJooseppi oli tosiaan onnellinen mies, osasi hymyillä ja paikata\ntallukoita juhlasalin parvekkeella, missä muuten kuunnellaan, miten\nsieluja paikataan. Hän meni kirjaston kautta pihaan, jossa aurinko\nkimalteli valkoisella hangella.\n\nPitkä mies hakkasi polkua pienellä leikkilapiolla, totisena ja synkkänä\nkuin olisi rakkaansa hautaa umpeen luomassa. Veronika hymähti taas\nitseksensä. Tuo synkkyys, miehen kalpeus ja huikea pituus oli niin\nhullunkurisen muodotonta tällä kapealla, aurinkoisella polulla.\n\n-- Oletteko tekin kodin ihmisiä? -- kysyi Veronika.\n\n-- Minä pidän kunnossa pihaa ja teitä, -- sanoi mies suoristuen entistä\npitemmäksi ja luoden korkeudestaan Veronikaan värittömän katseen.\n\n-- Lieneekö tuo viisaskaan, -- ajatteli Veronika ja raotti ovea\npujahtaakseen sisään.\n\n-- Nyt olen tavannut kaksi merkillistä ihmistä,-- sanoi Veronika\nAlmalle.\n\n-- Joosepin ja Mandan, -- sanoi Alma päätään papereista nostamatta.\n\n-- Ei, vaan Joosepin ja pitkän miehen.\n\n-- Pitkäksi häntä sanotaan.\n\n-- Miksi he ovat niin kummallisia? Toinen minua naurattaa, toinen\nsäälittää.\n\n-- Joosepista en tiedä, mistä hän on tullut, eikä hän itsekään ole\nsiitä selvillä. Hän vaan kerran ilmestyi tänne hymyilyineen ja\ntallukoineen. Hän on hyvä ja rehellinen. Pitkä on traagillinen henkilö,\npalveli eräässä maatalossa renkinä pienestä pojasta saakka ilman\npalkkaa, luotti isäntäväkeensä, rakasti heitä kuin omiaan ja luuli\nsaavansa olla heidän luonaan vanhaksi jouduttuaankin. Hän sairastui ja\najettiin maailmalle. Se koski häneen kovasti.\n\n-- Sinä olet ottanut hänet suojaasi.\n\n-- Kyllä hänestä vielä mies tulee. -- Meneppäs nyt katsomaan, onko\nManda pessyt salin tuolit ja asettanut ne paikoilleen.\n\nManda ryömi polvillaan tuoliensa keskellä, ja Jooseppi seisoi puita\nsylissä hänen edessään ja hymyili niin, että valkoiset hampaat\nloistivat.\n\n-- Kuis sie kykkysill'? Jalka kipeeks' tulemas --, sanoi hän\nvenäläisesti suhauttaen.\n\nManda heittihe nilkoilleen istumaan, ja hänenkin naamansa levisi.\n\n-- Aina Jooseppi puhuu niin kauniisti minullekin. --\n\n-- Kaikki on hyvin, -- kertoi Veronika.\n\n-- Nyt me syömme päivällistä. Illallista emme kerkiä tänään laittamaan,\n-- sanoi Alma.\n\n-- Onko täällä illalla juhla?\n\n-- Täällä on juhla joka ilta ja joka sunnuntai. Saatpa nähdä. Tänään\npuhuu -- -- -- arvaa!\n\nVeronika lensi punaiseksi.\n\n-- Puhuuko hän -- -- Mooses?\n\nOvelle koputettiin.\n\n-- Noo, nyt se alkaa. Luulin ehtivämme syödä. Sisään purjehti Manda,\nlavea keltainen kaapu yllään ja kasvojen ympärillä säteili leikattu\nkeltainen, kankea paperi. Manda piteli kourillaan kaapuaan ja\npompahutti niiata.\n\n-- Kelpaakos?\n\n-- Katso nyt oikein lempeästi! -- kehoitti Alma nauraen. -- Lempeämmin,\nhyvä, hyvä!\n\nMandan suu levisi korvia kohti, ja silmät pyörivät nauravina.\n\n-- Me laitamme illalla kuvaelman, ja Manda on aurinko, -- selitti Alma.\n\n-- Ihana aurinko.\n\nHe olivat juuri ennättäneet syödä, kun pappilan tytöt ja Heikki tulivat.\n\n-- Me tiesimme sinun tulevan! -- huusivat tytöt yhdestä suusta.\n\n-- Kuulkaahan nyt, neiti Musiikki ja Lemmenleimu, mitä te nyt olette,\n-- sanoi Alma. -- Viekää kaikki nuo hynttyynne Veronikan huoneeseen.\n\nPieni huone täyttyi harsoista, joita leikeltiin ja poimuteltiin.\n\nAlma kuiskasi Veronikalle: -- Älä puhu Mandasta mitään. He eivät tiedä,\nkuka on aurinko.\n\nNeiti Musiikki, kuten häntä kodissa sanottiin, meni laulukuntaa\nharjoittamaan. Pian kuuluivat miesten karmivat ja naisten kimakat äänet\nurhoollisesti vetävän\n\n    \"Voi äiti parkaa\".\n\nAlma huusi:\n\n-- Veronika, menehän alas kysymään, voiko arkkitehti Allas vielä ensi\nviikon opettaa piirustusta! --\n\nVeronika ei tiennyt, että siellä alhaalla oli muita kuin laulajat.\nHän juoksi uteliaana alas rappusia ja näki ovien lasista salin täynnä\nkumaraisia hartioita ja ahkeraan työhön painuneita päitä. Harpit\npyörivät hitaasti ja kömpelösti paksuissa hyppysissä. Leuat ja kielet\nseurasivat kynien liikkeitä, koko jäntterä ruumis näytti olevan vaan\nharpin hienoa kärkeä varten.\n\nNuori mies seisoi luokan edessä. Hän tuli varpaillaan Veronikan luo\nkirjastoon.\n\n-- Kyllä minä opetan heitä koko talven. Koko ikäni opettaisin, jos\ntuollaista intoa riittäisi, -- vastasi arkkitehti.\n\n-- Minä en tiennyt täällä ketään olevan. Tämä on kuin taikaa. Täällä\nsykkii! -- Veronikan sydän sykki.\n\nNuoret löivät kättä.\n\n-- Tekin vielä sykitte, -- sanoi arkkitehti puoliääneen.\n\n-- Alan aavistaa.\n\nToinen opettaja tuli ja alkoi laskentoa. Miehet tarkkasivat\njännitettyinä, kuinka vaikeat kysymykset, joita he kömpelöillä\nkeinoillaan olivat itsekseen yrittäneet selvittää, nyt kevyesti kuin\nleikitellen, ratkaistiin. Leveä tyydytyksen hymy levisi jännitetyille\nkasvoille. Helpotuksen ilme vaihtui pian innoksi, kiihkeäksi kiireeksi\nsaada ratkaista ja selvitellä yhä uudestaan ja uudestaan koetella\nvoimia, taistella aina voitto mielessä.\n\nHe olivat kaikki irti maasta, ottivat kiinni jokaisesta sanasta,\nerottelivat, sommittelivat ja sulattivat yhteen. He eivät nähneet\nopettajaa. He näkivät vaan numerot, kuulivat sanat ja ne painuivat\nmieliin kuin kynän piirros vahatauluun.\n\nSe into tarttui opettajaankin, nosti hänet siivilleen. Hän ajatteli\nnopeaan, elävästi ja selvästi, sai kuvia ja esimerkkiä siinä tuokiossa,\nantoi ne välittömästi, rakensi varmasti ja johdonmukaisesti ja näytti\nlopullisen tuloksen.\n\nVeronika haettiin yläkertaan. Hänen piti keittää teetä. Jotakin\nlämmintä, uutta ja voimakasta pulppuili hänessä. Hän ei itsekään\ntajunnut -- -- -- mutta hänen piti hypähtää yhdellä jalalla ja hyräillä.\n\nTee höyrysi tarjottimella, ja voitokkaana hän vei sen Alman huoneeseen.\n\nSinne olivat tulleet opettajat alhaalta salista ja lisäksi Ora ja\nVeronikan koulutoverit Eliel ja Uriel.\n\n-- Hurraa! -- huusivat pojat meluten ja anastivat häneltä tarjottimen.\n\n-- Nytkö sinä vasta suvaitset tulla, kun me olemme rakentaneet tänne\nkodin? -- sanoi Uriel, pitkä, kaunis nuorukainen.\n\n-- Tervetuloa! -- Eliel kumarsi.\n\n-- Mistä te olette tänne eksyneet? Teistä ei kukaan ole mitään puhunut,\n-- ivasi Veronika.\n\n-- He ovat hyvin tärkeitä. Heidän pitää huutaa ja taputtaa käsiään, --\nsanoi Ora.\n\n-- Me olemme yhtä tärkeitä kuin Jooseppi ja Pitkä, -- väitti Eliel.\n\n-- Erehdys. Jooseppi kantaa puita ja Pitkä sytee polkuja. Te olette kai\nvaan tiellä.\n\n-- Ei, me olemme kaikki Mandan hyvässä suosiossa.\n\n-- Äläppäs nappaa, -- ärähti Heikki. -- Jooseppiahan Manda rakastaa.\n\n-- Olisitpa sinä ollut täällä kodin vihkiäisissä, niin et kysyisi, mitä\nme täällä teemme. Katsos, me olemme vaan sen joukon vaahtoa, emmekä\nsentään ole tyhjiin lauenneet, --: sanoi Eliel vakavissaan.\n\n-- Ei suinkaan Alma Borg ole teille ensinkään kertonut, miten täällä\nensimmäiset sunnuntait elettiin kodin vihkimisen jälkeen, -- puhui\nnuori tohtori. Täällä oli väkeä aamusta iltaan salit ja portaat täynnä.\nOlka olkaa vasten ja kylkimyyrää tungeskeltiin, kuunneltiin, puhuttiin\nja pohdittiin, hikoiltiin ja huudettiin eläköötä. Silloin ne laitettiin\nkurssit jos jonkinlaiset, perustettiin osuuskaupat, keittiöt,\nkirjastot, seimet ja tarhat! --\n\n-- No, älähän nyt, et sinä kaikkea voi luetellakaan. Tämä koti on paras\nkaikista kodeista. Ellei nälkä ajaisi välillä kaupunkiin, makaisin\nyönikin Pitkän ja Joosepin kanssa lehterillä, -- puhui Eliel.\n\nArkkitehti naurahti. -- Minä olen ollut täällä monta sunnuntaita\nsyömättä.\n\n-- Niin, mutta Veronika, oletko sinä kuullut, että Moosesta on\nvedetty koville. Hän on kehoittanut Hallimajan poikia jäämään pois\nasevelvollisuuskutsuista, -- sanoi Uriel.\n\nVeronika sävähti punaiseksi halusta saada kuulla enemmän. -- Hän on\nollut toista vuotta poissa Hallimajasta. Kuinka hän -- -- --?\n\n-- On lähettänyt paimenkirjeitä. --\n\n-- Aijai, sitte on paras pysyä poissa Hallimajasta, -- sanoi arkkitehti.\n\n-- Se on vietävän poika, se Mooses. Osakunnassa hän puhuu kuin mies, --\nkiitteli Eliel.\n\n-- Kuin mies, et sinä aivan oikeaan osannut. Hän puhuu niin, että päätä\nhuimaa ja korvat humisee! -- intoili Uriel.\n\n-- Ja niin, että katto nousee ja lattia notkuu, -- jatkoi Ora\nivallisesti.\n\nNeiti Musiikki syöksyi sisään.\n\n-- Herran nimessä, tulkaa kuulemaan, kuinka hän puhuu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalissa oli kansaa ja kuumuutta. Lamput tuikkivat sumun sisällä\nhikisessä lämmössä. Ihmiset tuskin hengittivät, ja sydämet vavahtelivat\npuhujan sanojen iskuista. Pää pään vieressä he siinä seisoivat, vanhat\nja nuoret, ylhäiset ja alhaiset tuntien toinen toisensa sydämen\nlyönnit, unohtaen oman ahdinkonsa, kuunnellen nuoren miehen ihanteita,\njoissa löysivät ikävöimiänsä yhtymäkohtia.\n\nPuhuja seisoi korokkeella juhlallisena kuin nuori kuningas\nyksinkertaisessa arkipuvussaan. Otsalla loisti naisellinen puhtaus ja\nsuuta ympäröivät pehmeät viikset. Lumous oli silmissä, lapsellisen\navoimissa haaveilevissa silmissä.\n\n-- Henkinen pakko ihmisyyden sielussa janoo valoa, rakkautta ja elämän\nihanuutta. Siksi me seisomme täällä käsi kädessä, sydän sydäntä vasten,\ntunnemme kohoavamme ja etsimme aatemaailmaa, tavoitamme sitä punaista\nlankaa, joka väikkyy ja häämöittää ja meidän kulkuamme ohjaa. Mutta me\nemme ole vielä kyllin väkevät. On meitä voimakkaampia, jotka meiltä\nriistävät onnemme ohjat. Siksi liitymme ja kasvatamme voimiamme. Me\nolemme kuin jättiläinen, joka vuoren loukossa istuu ja kasvattaa\nvoimiaan, kunnes tuntee olevansa kyllin vahva heittämään paadet\nhartioiltaan, seisomaan vapaana ja tarttumaan onnensa punaiseen lankaan.\n\nJokaisessa silmässä kuvastui puhujan pyhä usko. He tunsivat tuon voiman\nitsessään, he olivat tuo jättiläinen vuoren rotkossa ja kerran he\nsiirtävät paadet hartioiltaan ja seisovat vapaina. Ja se punainen lanka\n-- --?\n\n-- Meidän pitää tahtoa yhtenä miehenä, tarttua siihen yhtenä kätenä\nkuin jättiläinen vuoren rotkosta ja kulkea yli ammottavien kuilujen.\nSiellä vaanivat hirviöt janoovat viattomien verta, puhtauden\ntahraamista, heikkojen sortamista ja kauneuden katoamista!\n\nSe on niin hento, se punainen lanka, sitä täytyy varoen pidellä, astua\nvakaasti, suoraan, ei kiistellen kulkea, ei vetää sitä eri puolille.\nMuutoin se kädestä luisuu, ja me itse syöksymme kuiluihin, joissa\nhirviöt vaanivat.\n\nIhmisyyden sielu janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Se tahtoo\nkulkea omaa punaista lankaansa myöten rakkauden, oikeuden ja totuuden\nteitä!\n\nPuhuja hävisi. Jännitys laukesi, mutta sydämet sykkivät sitä rajummin.\nPolttava totuuden jano ja ärjyvä vapauden kaipuu puhkesi lauluksi, joka\nkattojen kautta ja seinien halki kuului kauas, pysäytti kulkijat ja\nsytytti sydämiä. Se oli kuin sepän ahjossa tuli, joka pimeässä yössä\nkipeninä ilmoille nousee.\n\nVeronika seisoi ovella. Puheen loputtua hän yhä kuuli äänen väräjävän\nitsessään. Se soi, soi kuin ääniraudassa hiljaa, puhtaasti. -- Jospa\nhän olisi puhunut enemmän siitä punaisesta langasta!\n\nVeronika kulki kuin unessa Moosesta kohti, kuuli yhä hänen äänensä.\nTämä oli jatkoa siihen syyskesän päivään, jolloin hän ensiksi hänen\näänensä kuuli.\n\nAlma puhui Mooseksen kanssa, piteli takinnapista tuttavallisesti.\nVeronika hiipi hiljaa lähemmäksi, pelkäsi säikyttävänsä pois sen, mikä\nkutsui luokseen, ja haihduttavansa puhtaan sävelen, joka sydämessä\nhelähteli.\n\n-- Voisitteko alkaa nyt kohta? -- kysyi Alma.\n\n-- Kyllä.\n\nVeronika kuuli jälleen äänen. Siinä oli sama kaiku kuin äsken. Nyt se\noli todellisempi, arkipäiväisempi, somempi. Itse hän oli lähempänä,\ntutumpi. Arkitakki oli kulunut, eikä kauluskaan aivan moitteeton. Niin,\nei\n\n-- -- -- mutta Veronika rakasti tuollaista kulunutta takkia ja\nviallista kaulusta.\n\nHän painautui Alman sivulle, tarttui käsivarteen ja katsoi Moosesta.\nHeidän katseensa yhtyivät kysyen:\n\n-- Uskallammeko?\n\n-- Kätten puristus ja uudet katseet riemuitsivat:\n\n-- Oi, uskallamme!\n\n-- Mistä on puhe? -- kysyi Veronika.\n\n-- Herra Härmälä tulee kirjastomme hoitajaksi. Kaupungin asettama\njohtokunta sen kyllä määrää, mutta minun sanani merkitsee paljon.\n\n-- Tervetuloa! -- huudahti Veronika.\n\nLaulua seurasivat runot ja uudet laulut, kunnes esirippu nostettaisiin.\n\nSiellä verhon takana sitä oli kuhinaa. Kaunottaret asettuivat\npaikoilleen. Siinä loistivat kirkkaat silmät ja hohti hieno hipiä ja\nvalkoiset kaulat.\n\n-- Mutta missä on aurinko? Kuka on aurinko? -- huudettiin.\n\nAlma juoksi rauhoittamaan.\n\n-- Minä lupaan, että aurinko tulee ja on niin hyvä, että te kateudesta\nhalkeatte!\n\nKaikki asettuivat paikoilleen, katsoivat eteenpäin. Silloin Alma\ntalutti Mandan kirjakaappien välistä, jossa raukka oli kauan aikaa\nistunut hupussa, sijoitti hänet korkealle telineelle toisten taakse ja\nkuiskasi:\n\n-- Muista hymyillä! Esirippu nousi. Hämmästystä.\n\nNaurua, hillitöntä naurua. Yleisö huutaa, raivoaa. Esirippu unohtuu\nlaskematta. Ihanat luonnottaret ihmettelevät, kääntyvät taakseen\nkatsomaan, näkevät auringon ja nauravat.\n\nManda on viaton, tekee niinkuin oli käsketty, hymyilee.\n\nTulihan siitä naurusta loppu, kun Jooseppi lopulta älysi laskea\nesiripun.\n\nIloisuuden into nousi yhä laulaessa, ja nuoriso alkoi piirileikin.\n\nElielit, Urielit, koko joukko kodin elämän oppilaita ja opettajia,\nkaikenlaista kansaa pyöri suuressa piirissä.\n\nVeronika ja Mooses kulkivat käsi kädessä, seurasivat katseillaan\nJooseppia ja Mandaa, joista Veronika oli kertonut Moosekselle.\n\nJooseppi hyppi tallukoissaan ja rikkinäiset housunlahkeet repsottivat.\nManda oli illan sankaritar, nauraa hörötti ääneen ja pyöri hiki päässä\nkapeassa kirnuhameessaan.\n\nPitkäkin haettiin piiriin. Hän hoippi kuin hiilihanko, jalat kankeina\nharallaan. Mutta kasvoilla oli nyt väriä ja silmissä eloa.\n\nVeronika pujotti pienet kätensä työmiesten koviin kouriin, upotti ne\nsinne ja oli mukana leikissä koko olennollaan. Mooses haki hänet yhä\nuudestaan ja uudestaan. Aina he tunsivat toinen toisensa läheisyyden.\nSalainen lanka ei hetkeksikään katkennut sen jälkeen, kun heidän\nensimmäiset katseensa olivat liiton tehneet.\n\nTäällä oli kukin sellainen kuin sydän vaatii silloin, kun tuntee\nolevansa rakastettu ja itse rakastaa.\n\nManda ja Jooseppikin olivat löytäneet toisensa ja istuivat autuaina\npenkillä, kun leikki oli loppunut ja kansa virtaili ulos salista.\n\n-- Tulkaa katsomaan kirjastoa, tulevaa valtakuntaanne! -- huudahti\nVeronika ilosta loistavana.\n\nNeiti Musiikki soitti pianolla masurkkaa ja Mooses ojensi kätensä\nVeronikalle.\n\n-- Tehän tanssitte jumalallisesti, riemuitsi Veronika. -- Eikö tämä\nelämä täällä ole ihanaa?\n\n-- Me elämme heräämishetkeä, -- sanoi Mooses kirjastossa.\n\nHe katsoivat toisiaan silmiin avonaisesti, tutunomaisesti.\n\n-- Veronika! -- huusi Alma salista.\n\n-- Kiitos ja hyvää yötä! -- Samassa hän oli hävinnyt. Mooses oli yksin,\nheittäysi pöydän ääreen ja peitti kasvonsa.\n\nIllalla riisuessaan sanoi Veronika: -- Tiedätkö sinä jotakin\nMooseksesta? -- Äänessä oli Almasta uusi sointu, hellä ja utelias.\n\n-- Hänellä näyttää olevan erinomainen lumousvoima. Kaikki hänestä\npitävät. --\n\n-- Oikein onnen prinssi. --\n\n-- Häneltä puuttuu vaan prinsessa. -- Veronikan sormi osui vahingossa\nneulaan.\n\n-- Siitä, kuinka hänet lapsena löydettiin, on kummallisia juttuja, --\njatkoi Veronika.\n\n-- Onko hänet löydetty? No, se vaan Tuhkimosta puuttuikin.\nKuninkaallisuutta on hänessä kylliksi. --\n\n-- Kerran, myrskyisenä talvipäivänä hänet löydettiin tienvierestä.\nKerrottiin, että sudet olivat ryöstäneet lapsen jostakin ja sitten\nhätääntyneinä heittäneet. Härmälän koira oli ulvonut ja hyppinyt\nihmisten kimppuun, vetänyt vaatteista ja taas juossut maantielle.\nLopulta Härmälän emäntä meni katsomaan ja löysi suurisilmäisen pojan\nlumihangesta. Emäntä uskoi, että Jumala oli hänelle lähettänyt lapsen,\notti sen omakseen ja hoiti. Mamma on minulle tästä kertonut. Hänkin\nolisi ottanut Mooseksen, mutta eihän mammasta -- -- --.\n\n-- Silloin olisi hänestä tullut ylimys! --\n\n-- Olenko minä ylimys? -- kysyi Veronika tosissaan.\n\n-- Mieti itse. Hyvää yötä.\n\nVeronika heräsi yöllä kauheaan räminään, hyppäsi unisena vuoteeltaan ja\nhuusi:\n\n-- Mikä nyt on?\n\n-- Etkö kuule? \"Sua tervehdän\".\n\nTorvet vetelivät haikeata, pitkää säveltä. Veronika tajusi täysin\nherättyään, että se oli serenaadia.\n\n-- Voi, torvilla! Ja keskellä yötä!\n\n-- Voi, sinua, pikku ylimys, siellä on minun ritareitani!\n\nKeskustelu oli kuiskausta, ja Almaa nauratti.\n\n-- Otappa kynttilään tulta. Kello on neljä, sanoi Alma.\n\nOvelle koputettiin, ja Veronika riensi tarttumaan ripaan.\n\nAlma nousi vuoteestaan ja kysyi:\n\n-- Keitä?\n\n-- Työmiehiä. Tuomme kiitollisuuden osoitteeksi kodin emännälle pienen\nlahjan.\n\nAlma pisti kätensä ulos oven raosta ja sai siihen esineen. Veronika\nriisui siltä silkkipaperit ja paljasti soman, hopeaisen kahvikannun.\n\nKoputettiin uudestaan ja Alma ojensi kätensä ja sai kaksi myttyä. Ne\nsisälsivät sokeri- ja kermamaljan.\n\nAlma sulki oven ja kiitti lahjasta. Soitettiin vielä \"Sä kasvoit neito\".\n\nAlma silitteli esineitä, nauroi ja itki.\n\n-- Lapsi kulta, mennään nukkumaan. Tulee kylmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Veronika heräsi myöhään uneksien jotakin\nvaloista ja kaunista. Mitä se oli, ei hän voinut tajuta. Lopulta hän\npääsi selville.\n\nJossakin soitettiin koraalia torvilla. Silloin hän hyppäsi vuoteestaan\nja kurkisti Alman huoneeseen. Se oli tyhjä ja siistitty.\n\nHän pääsi pian vaatteisiinsa ja riensi alas. Siellä oli pidetty\nhartaushetki, ja luokat olivat täydessä työssä.\n\n-- Sinä saat opettaa tänään kaunokirjoitusta ja pitää sen aineen\nvastakin hallussasi, jos haluat, -- sanoi Alma hänelle.\n\n-- Jos vaan osaan.\n\nVeronika oli aikonutkin kysyä, eikö hänkin voisi jotakin tehdä.\nIlokseen hän huomasi, että Mooses opetti sisälukua.\n\nVeronika kulki miehestä mieheen, otti valkoiseen, pieneen käteensä\nkankeat kourat ja ohjasi koukeroita vetämään. Monet teräskynät siinä\nkatkesivat, ja väliin puinen varsikin risahti poikki kovien hyppysten\nvälissä. Mutta nuoren tytön kevyt kosketus sai raskaat kourat varovasti\ntarttumaan heikkoon aseeseen ja piirtämään siloisia viivoja.\n\nMooses seisoi samassa huoneessa hajamielisenä luokkansa edessä,\nkuunnellen yksitoikkoista lukemista kuin kaukaa tulevaa ääntä.\nOppilaat, nuo suuret miehet ja naiset, olivat hänelle kuin varjoja.\nHänen sielunsa liikkui muualla.\n\nSelvästi hän tunsi Veronikan itsessänsä, jokaisen hänen liikkeensä\nja hiljaiset sanansa oppilaille. Lopulta Mooses riuhtasi itsensä\nirti lumouksesta, luki itse luokalle ja kertoi mukaansa tempaavalla\nelävyydellä.\n\nVeronika kulki äänettömin askelin Mooseksen sanojen soidessa. Hänen oli\nhyvä olla sen äänen siivillä. Kaikkien kasvoilla heijastui hymy.\n\nIltasin jatkettiin työtä kokouksissa, yhdistyksissä, iltamissa ja\nkirjastossa.\n\nAlma istui puheenjohtajana ja Mooses tai Veronika kirjurina. Usein oli\nEsakin mukana.\n\nTyömiehet olivat väsymättömiä, tulivat pitkät matkat työstä päästyään\nja istuivat puoliyöhön asioita jauhattamassa.\n\n-- Emmekö voi jättää huomiseen, -- pyysi Alma uupuneena.\n\n-- Ehkä neiti vielä hetkisen jaksaa, niin saamme osuuskunnan säännöt\nvalmiiksi, -- oli miesten kehoittava vastaus.\n\nAlma ja Veronika olivat valvoneet jo monta iltaa.\n\n-- Mene sinä, Veronika, nukkumaan. Olet ihan keltainen väsymyksestä.\n\n-- Enkö saa vielä olla? -- pyysi Veronika katsoen Moosekseen.\n\n-- Ei, -- sanoi Mooses. Äänessä oli huolehtivaa käskyä. Lämpöisenä\nlaineena se huuhteli Veronikan väsynyttä olemusta.\n\nEsa tarkasti lakimiehenä säännöt. Työmiehet piirsivät nimensä alle.\n\n-- Niin tämä raivaaminen käy kuin tanssi! -- huudahti Esa. -- Kuulehan,\nMooses. Tässä nyt olisi kaavaa hallimajalaisillekin.\n\nMiehet hymyilivät.\n\nVeronika oli alakuloinen, toisinaan iloinen, toisinaan hajamielinen.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? Etkö tahtoisi lähteä kotiin lepäämään? -- kysyi\nAlma.\n\n-- Minä en voi mennä kotiin nyt.\n\nAlma katsoi häneen pitkään.\n\n-- En voi olla samoin kuin ennen, toimeton ja vieras omassa\nkotiseudussani. Olen täällä oppinut -- --.\n\n-- No, voithan sielläkin. Se olisi jotakin!\n\n-- Kotonako? En, siksi olen vielä puolivalmis. Minä en tiedä, voinko\ntositeossa sietää köyhiä ja raukkoja. Täällä kaikki ovat toisenlaisia,\nparempia, kehittyneempiä.\n\n-- Luulottelua. Lähdeppäs vaan heidän koteihinsa.\n\n-- Minua pelottaa.\n\n-- Aina vieläkin -- -- --.\n\n-- Niin, toisinaan täälläkin, kun tunnen heidän vaatteistaan leviävän\nilkeän likaisuuden hajun, voin pahoin, innostukseni tukehtuu, tekisi\nmieleni juosta pakoon.\n\n-- Aristokraatti.\n\n-- Minä en voi sietää rumuutta, en likaisuutta enkä huonoutta, vaikka\ntuhat kertaa ylimykseksi sanottaisiin. Sitte minä olen ylimys, koko\nolemukseltani ylimys!\n\n-- Etkö sinä ymmärrä, etteivät kaikki köyhät ole syypäät omaan\nhuonouteensa? Etkö sinä usko sortoa, vääryyttä maailmassa olevankaan,\nheikkoja ja hyviä poljettavan, konnia ja tyranneja käsin kannettavan?\n-- Alma alkoi tulistua.\n\n-- Myönnän ja uskon, mutta samalla vaadin jokaiselta sen verran omaa\nvoimaa, ylpeyttä ja älyä, että heittää sortajat edes omasta niskastaan,\nellei ulommaksi ulotu!\n\n-- Jaa, jaa! Tekisi mieleni melkein sanoa, ettet sinä ymmärrä sitä\nsoittoa, jonka mukaan täällä liikutaan.\n\nVeronika vastasi sävyisästi:\n\n-- Ehken ymmärrä, tai ehkä kuuntelen siinä jotakin salaista, uutta\nsointua. Sinä käsität sen vakavan, hartaan, virren tapaisen sävelen.\nMinä kuulen siinä jotakin muuta.\n\n-- Mitä se muu olisi? -- Alman äänessä oli väsymystä. Se seurasi\nhänessä usein kiivastusta. Hänestä oli vastenmielistä keskustella\nnäistä asioista kaikkein lähimpiensä kanssa. Hän eli aatteissaan, teki\ntyötä, tarttui hyviin vaikutelmiin, milloin ikinä ne ilmestyivät, vei\nmuut mukanaan, sytytti ja lietsoi, kunnes tuli oli täydessä liekissä.\nSilloin hän sen jätti muitten hoidettavaksi, vetääntyi syrjään, kärsi\ntuskin kuulla siitä, mitä oli tehnyt tai miksi oli tehnyt.\n\nSyynä tähän oli sekin, että hän jo silloin eli uusissa vaikutelmissa,\ntoimi toisissa yrityksissä, jotka tykkänään veivät hänen huomionsa\nja työnsä. Hän eli koko olemuksellaan siinä hetkessä, joka oli\nkulumassa, ei katsonut taakseen eikä ennättänyt hetkeksikään jähmettyä\nsuolapatsaaksi.\n\n-- Se muu, jospa sen tietäisin! -- sanoi Veronika. -- Minä en sitä\ntiedä, vaan tunnen hämärästi. Siinä uudessa sävelessä on iloa ja voiton\nvaatimusta, voimaa, ei alistumista.\n\n-- Niin sitä laulaa niin kauan kuin on vahva ja nuori. --\n\n-- Sinä olet itse nuorista nuorin!\n\n-- Kuulehan Veronika, lähdetään heidän koteihinsa. Se olisi sinulle\nterveysjuomaa.\n\nVeronika kävi tuskaiseksi. Posket paloivat ja sydän löi kuin ahdistetun\nlinnun. Alma katsoi häneen.\n\n-- Siinä se nyt on sinun rohkeutesi ja iloisuutesi. Et jaksa nähdä\nkurjuuden vaipasta edes kulmaa nostettavan, saati sitte repäistä koko\nverhoa syrjään, katsella pahaa ja rumuutta vasten naamaa. Pelkäätkö sen\ntarttuvan vai miksi kammottaa?\n\n-- Se pistelee minua, tekee kipeäksi, se on -- -- -- inhottavaa!\n-- Veronika tunsi niin elävästi mitä sanoi, että vedet kierielivät\nposkille.\n\n-- Voi, lapsi parka, olet sama kuin pikku tyttönä. Sinä tahdoit\nkäydä paljain jaloin, mutta hiekka pisteli, istuit polulle ja itkit.\nSinä tahdoit leikkiä ryöttäisten pikkuvillien kanssa, mutta kun ne\nkatselivat sinua likaisin naamoin ja punareunaisin silmin, kauhistuit\nsinä ja kätkit kasvosi minun hameeseeni.\n\n-- Jotain sellaista tunnen nytkin, mutta nyt minun täytyy leikkiä\nheidän kanssaan. Nyt minä tahdon! -- Veronika puhui hiljaa, mutta\nvarmasti.\n\nHän oli säteilevän kaunis vaalean harmaissa turkiksissa. He astuivat\nesikaupungin pääkatua ja kääntyivät kasarmimaiseen rakennukseen, jonka\nakkunat ammottivat mustina ja verhottomina. Porras oli lautakomeron\nsisällä ja johti välihuoneeseen, josta useat ovet veivät kamareihin.\nHe avasivat yhden oven ja olivat vähällä töksähtää tunkioläjään oven\nedessä. Nuorekas nainen hieroi perunoita kivivadissa pöydän ääressä.\nLapset syöksivät tulijoita vastaan ja huusivat:\n\n-- Päijää! -- ja hypistelivät Veronikan hienoja vaatteita likaisilla\nsormillaan.\n\n-- Antakaa viispenniä!\n\nAlma karkoitti heidät luotaan, mutta Veronika ei voinut. Hän väitteli\nlevottomana ja tyhjensi heille kukkarostaan pikkurahat.\n\n-- Minulle on sanottu, että elätte sen Hallimajan Manun kanssa, vaikka\nteillä on mies ja hänellä vaimo, -- sanoi Alma.\n\nNainen heitti perunavadin pöydälle, nykäsi vyötäreille käärityt helmat\nalas ja alkoi puhua vinhaa vauhtia:\n\n-- Tietäähän neiti, että minä kuulun ulkotyöväen naisten ammattiosaston\nkomiteaan, eikä sinne kaikkia hulttioita oteta. Niitten pitää olla\nsiivoja ja luotettavia ihmisiä ja semmottia, jotka jotakin ymmärtää ja\ntekee eikä kaikenmaailman -- --. Mutta se on sellaista laitaa, että\nsitä kateutta on niin monenlaista. Ja sitä saa palkaksensa sellaisesta\ntyöstä, kun toisten eteen tekee. Vai rupeisin minä tässä huonosti\nelämään, niinkun se Mäkiskä elää ja syöttää livekiveä lapsilleen ja\nsitte syyttää -- -- --.\n\n-- No, no, eihän kukaan syytä, -- katkaisi Alma. Veronika näki sängyssä\nlikaisen, kalpean lapsen.\n\nSe katseli häntä suurin, suruisin silmin kuin ilmestystä, silmää\nräpäyttämättä. Veronikaa kouristi ja hävetti. Hän häpesi itseään,\nAlmaa, naista, koko ympäristöä.\n\n-- Tässä on teille viikkorahanne, -- sanoi Alma.\n\n-- Jos huone ensi kerralla on siistimpi, samoin lapset, saatte pitää\nviikkorahanne, muuten ei. Hyvästi nyt, pikku mettiäiset!\n\nMettiäisten äiti istui nyreänä perunoitaan hieromaan.\n\nHe astuivat vinosti poikki välihuoneen ja pujahtivat toiseen kamariin.\n\nLaiha, tummiin puettu nainen istui sängyn jalkopäässä sylissään\npeitteissä lapsi.\n\n-- Vieläkö se elää? -- kysyi Alma.\n\n-- Eläähän se. Aili jo pääsi, -- sanoi äiti haalein silmin seuraten\nVeronikan joka liikettä.\n\nVeronika tunsi sen ja lamautui. Se katse kuristi häntä, ja vaikka hän\nkääntyi selin naiseen, ei hän sittenkään lakannut sitä tuntemasta.\n\n-- Onko täällä käynyt lääkäri? -- kysyi Alma.\n\n-- Kävihän se.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Sanoihan se, että se pian kuolee.\n\nVeronika olisi tahtonut lyödä tuota naista, joka puhui lapsestaan kuin\nkissasta.\n\n-- Mutta kuinka te voitte jättää livekiviliuosta avonaiseen astiaan\nniin, että lapset sen saavat? -- sanoi Alma.\n\nNaisen olennossa oli samaa, mitä näkee piiskatussa koirassa, kun se\nheittää katseen herraansa.\n\nHän laski lapsen sänkyyn, mutta se alkoi valittaa, kurotti käsiään ja\nhuusi. Se painui äidin rintaan, itki, vääntelihe. Äiti torui hempeästi,\näreästi, veti luokseen, irroitti itsestään. Mikään ei auttanut.\n\n-- Näin se huutaa vähä väliä, yötä ja päivää. Ei se Aili näin.\nHiljaisena se kuoli.\n\nVaimo oli yhä tyyni, ääni aina tasainen. Siinä hän istui kuin arvoitus,\nkuin kysymys: Missä on syy, että näin on?\n\n-- Siinä hän istuu taipuneena taakkansa alle kuin hoikkavartinen koivu\nlumen painamana, -- ajatteli Veronika. -- Voisiko hän nousta, jos\nkevät sulattaisi jäisen taakan, vai onko ydin vialla? -- Veronikaa\npöyristytti se viittaus, jonka toinen nainen oli tehnyt.\n\nLapsi rauhoittui jälleen. Veronika säpsähti.\n\nSillä oli sama surullinen, suuri katse kuin äsken toisella. Sama\nläpikuultava laihuus ja kalpeus.\n\nVeronika ei ymmärtänyt, että se oli kuolema. Häntä se vaan kouristi\nkuin kylmä, luiseva koura.\n\nAlma antoi viikkorahat, ja hiljaa he poistuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeronika oli entistään alakuloisempi monta päivää.\n\n-- Minä en mielelläni puhu näistä asioista, -- sanoi Alma eräänä\npäivänä, -- mutta tuntuu siltä kuin täytyisi nyt puhua. Sinä takerrut\nmuuten umpisolaan. Kuule, mitä sinä nykyään ajattelet?\n\n-- Minä vaan ajattelen, että elämä on koraalia, syvää ja valittavaa.\nMinä alan kuulla, sen sointua. -- Veronika puhui kuin itselleen.\n\n-- Tahtoisin langeta polvilleni ja pyytää anteeksi, enkä tiedä\nkuitenkaan, mitä pahaa olen tehnyt. Minä häpesin heidän luonaan\nkaikkea, itseänikin, olin kuin kahleilla sidottu. Kaikki se uusi ja\nvoimakas, josta olin niin varma, jota luulin kuulevani -- -- ehkä se\nnyt vaikenee.\n\nHe istuivat Alman pienessä sohvassa, ja Alma painoi Veronikan pään\nolalleen, silitteli hiljaa päätä ja puhui kuin äiti.\n\n-- Sinun sydämessäsi herää rakkaus monine sointuineen, naisen suuri ja\npyhä tunne elämän lapsia kohtaan. Sinä tunnet tuskaa, itsekkäisyytesi\nväistyy. Kohta unhotat oman elämäsi soitannon, alat kuunnella lapsen\nsydämen lyöntiä, laskea hänen valtimonsa nopeaa tai heikkoa tykytystä.\nSinä vedät sen povellesi, alat hoitaa sitä sielusi lämmöllä ja\nnuoruutesi tulisuudella. Sinä heräät.\n\nHe istuivat hetken vaiti. Alma jatkoi:\n\n-- Olen usein ajatellut ja surkutellut niitä naisia, joitten sydän ei\nkoskaan herää, vaan nukkuu omassa nupussaan. Minusta tuntuu kuin en\nvoisi hengittää, en hetkeäkään elää, jos pitäisi jäädä siihen, missä\non, ei saisi olla auringossa, ei hedelmöittyä sisimmässä olennossaan\nyhä uudestaan ja uudestaan, vaan pitäisi nuppuna mädätä ja mennä\ntyhjänä ijäisyyteen! -- Veronika nosti päätänsä, asettui päin Almaan ja\nnyökkäsi.\n\n-- Sinun nuppusi avautuu aikaiseen, siksi tunnet kipua. Sydänlehtesi\novat vielä liian hennot keskipäivän polttavan auringon suudeltaviksi.\n\n-- Puhu vielä, -- sanoi Veronika lapsellisesti. Sinun sanoillasi on\nparantava voima. Tiedätkö, minun elämäni seinään on taas ilmestynyt\nakkuna. Kerran ennen tapahtui minulle samoin!\n\n-- No?\n\n-- Se oli vaan kerran Kivistömäellä.\n\n-- Mooseksen puhe?\n\n-- Ei, vaan kerran, kun pappilassa olin Heikin kanssa väitellyt\nJumalasta.\n\n-- Niin silloin? -- huudahti Alma ja nousi sohvalta.\n\n-- Silloin sortui jotakin minussa, olin tuskassa kuin äsken, vaan\naivan odottamatta, itkettyäni avautui suuri akkuna elämäni seinään. En\nenää oikein osaa kertoa, kuinka oli, mutta äkkiä huomasin iloitsevani.\nOlin suuren, ijäisen Jumalan pienen pieni hiukkanen. Niin olen aina\nvastedeskin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu oli jo lähellä, kun Esa eräänä iltana tuli Helyn kanssa\nkirjastoon.\n\n-- Nyt on Hallimajassa paha merrassa ja pitää siellä julmaa mölyä, --\nsanoi hän heti kun Mooseksen näki.\n\n-- Niin, sinne ovat Karén ja Halen laittaneet seurahuoneen kansaa\nvarten, missä ihmiset saisivat oppia hyviä tapoja ja sivistyä, --\nhymyili Hely.\n\n-- Paholainen on lahjakkain kaikista henkimaailman olennoista, --\njupisi Esa. -- Se panee ihmiset nuolemaan siansaparoa karamellina.\nVäliin se kultaa helvettinsä ovet ja laittaa sinne taivaalliset\nmusiikit soimaan. Ja juuri näin on Karénkin tehnyt. Eikö hän ole\nlahjakas paholainen? Häh!\n\nMooses huomasi Esasta, että leikki oli kaukana. Helykin oli alakuloinen.\n\n-- Mitä nyt sitte olisi tehtävä? -- kysyi Mooses.\n\n-- Kysytkö sinä, Mooses, minulta, Esalta, mitä olisi tehtävä? Minä\nsanon, että jätä sinä muille rotille tämä kirjaston nuuskiminen ja\nlähde oppimaan Karénilta parempaa!\n\n-- Ettäkö me alkaisimme sodan? -- Mooseksen silmät suurenivat ja\nsieramet levisivät.\n\n-- Niin, Mooses, sitä varten minäkin tulin tänne Esan kanssa. Isä on\nluvannut antaa maan ja kannatusta kansanopistolle, jos vaan kunnassa on\nkylliksi harrastusta, -- sanoi Hely itsetietoisesti.\n\n-- Tässä se on johtaja. Eikö niin, Mooses? -- sanoi Esa, lyöden häntä\nolalle.\n\n-- Miksikäs ei, vaan en minä ole vielä valmis.\n\n-- Noo, ennen sinä siksi ehdit kuin Helyn papan opisto kurkihirteen.\nMutta se harrastus, se niin sota itse paholaista vastaan, se sinun\npitää aloittaa nyt jouluna. Me tulemme kaikki Hallimajaan ja pidämme\nsiellä sellaisen helkkarinmoisen metelin, että pappa Karén hyppää\nniskaamme ja unohtaa oman viisaan varovaisuutensa.\n\nAlma hyväksyi Mooseksen lähdön, ja Veronika päätti myös liittyä seuraan.\n\n-- Viekää Pitkä mukaanne, -- pyysi Alma. -- Hän on ruvennut syömään\nniin hirveästi, että kyllä minä köyhdyn, ellei hän pääse laveammille\nlaitumille. --\n\n-- Tulkoon hän meille. Siellä se Homperikin majailee. Tuleehan yksi\nlisää kokoelmaan, -- sanoi Esa.\n\nKun Manda kuuli, että Pitkäkin lähtee, tuli hän itkien pyrkimään mukaan.\n\nHänen lemmenjuttunsa oli päättynyt suruun.\n\nKun hän ja Jooseppi menivät pappilaan, ei sulhasen kirjoja siellä\nollutkaan. Sitten niitä haettiin kautta maan ja Alma kysyi ja\nkuulusteli kaikilta ilman suunnilta. Viimein huomattiin, että Jooseppi\noli kreikanuskoinen eikä hän osannut lukeakaan. Mandan rakkaus oli\nsuuri, mutta Joosepin saamattomuus oli vielä suurempi.\n\nManda taisteli itsensä kanssa kovat taistelut ja nyt hän oli päättänyt.\n\n-- Ennen minä lähden vieraille maille ja jätän sen, muuten vielä\nlangetaan syntiin ja se olisi häpeä tälle talollekin.\n\nAlma syleili Mandaa ja ylisti hänen siveyttään ja lupasi toimittaa,\nettä hän pääsisi vieraille maille.\n\n-- En minä voi ottaa kokoelmaani muita kuin miespuolia, -- sanoi Esa.\n\n-- Kyllä minä otan naispuolet, -- lupasi Hely. Ja niin Mandakin pääsi\nvieraille maille Hallimajaan.\n\nKeltaisen kaapunsa ja aurinkopaperin hän tahtoi mukaansa.\n\n\n\n\nRAUTATIEVAUNUSSA.\n\n\nHämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan\nja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia.\nLähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä\nlensi punaiseksi.\n\n-- He ovat tietysti kolmannessa luokassa, -- sanoi hän itselleen\nmelkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.\n\n-- Hei tänne, tänne! -- huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat\ntungoksessa tilansa saaneet. -- Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa,\nettä meitä on neljä. -- Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa\nturkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa\nraittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä\nolla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja\nmatkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä.\nNaiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri\ntuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri\nsellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut\npelkkää ruskeata nahkaa.\n\nVeronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti\nkätensä pehmeään puuhkaan.\n\n-- Voi pikkusta, kun on uninen! -- sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan\nhyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.\n\nOvia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin\npaikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.\n\n-- Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda\nitkeskelee nurkassa, -- kuiskasi Esa Veronikalle.\n\n-- Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin\nkotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, -- sanoi\nHely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika\nhymyili.\n\n-- Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän\nääni lähde, -- sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.\n\nMooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.\n\nJuna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää\npois päällysvaatteensa.\n\nHely heitti kätensä Mooseksen polvelle.\n\n-- Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon\nse, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.\n\nEsa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa\npovestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät\npunaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa\nalimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:\n\n-- Mooses!\n\n-- Mooses, pelasta nahkasi!\n\nHely hymyili tyytyväisenä Esalle.\n\n-- Oikein laskettu.\n\n-- Jaa, se oli hienosti tehty, -- nauroi Esa niin, että valkeat hampaat\nloistivat.\n\n-- Ei hyväksytä, -- sanoi Mooses.\n\n-- Vedetään pitkää tikkua sitte, -- ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua\nja laitteli niitä selkänsä takana.\n\n-- Vedäppäs, mies!\n\nMooses veti ja sai pitkän tikun.\n\n-- Näytäppäs muut tikut, -- sanoi Mooses.\n\n-- Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.\n\n-- Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, -- sanoi Hely.\n\nLiina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen\nkämmentään.\n\nHely ja Esa koskivat yht'aikaa.\n\n-- Liian monta. Yksi kerrallaan, -- sanoi Veronika. -- Mooses! --\nhuudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika\noli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.\n\nMoosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen,\nloistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden\nsuloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat\nikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.\n\n-- Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja\nsitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot\nvangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle\nhallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, -- puhui Esa.\n\n-- Hyväksytään! -- huusivat toiset.\n\n-- Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, -- lupasi Hely katsoen\nVeronikaan.\n\nVeronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa,\nei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo\ntoiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku\nomistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen\njuurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän\nmuisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa,\njoka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja\nvielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten\nsilmissä.\n\n-- Veronika, -- lausui Mooses hyväilemällä nimeä -- ja Hely, te\nkeräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja\nopetatte viljelemään elämän kauneutta. --\n\n-- Sen me teemme! -- huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.\n\n-- Kättä päälle! -- Esa vaati tyttöjen kädet. -- Mooses erottaa. Tästä\nette nyt pääse yli ettekä ympäri.\n\n-- Ei ole tarviskaan. -- Hely heitti somaa päätään ja hymyili.\n\n-- Se on tehtävä ja paljon muuta, -- sanoi Veronika. Hänen äänensä oli\nvakava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan\nkäsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän\nsopimuksen.\n\n-- Hallimajan asema! -- kuului huuto ulkoa.\n\n-- Minä kuulun nyt heihin! -- päätti Veronika, ja se päätös teki hänet\nisänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä\nja heijastui koko olennosta.\n\n\n\n\nHALLIMAJASSA.\n\n\nVeronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja\nkiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan\nkohdalla.\n\n-- Mamma! -- huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään.\n-- Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski\nsanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. --\n\nHe olivat tulleet pienen hevosen luo. -- Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,\nTalli-Ville, kenen tämä on? --\n\n-- Patruuna sanoo, että se on ryökinän, -- sanoi poika naurahtaen.\n\n-- Mamma, onko se minun? --\n\n-- Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja\ntaputteli ponia. -- Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa\njoutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein\nsominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa,\nloistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla\nsahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi,\nmamma kulta, kuinka minä olen iloinen!\n\nSinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen\nvalo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa,\nilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas\npuista.\n\n-- Täällä on ihanaa! -- huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.\n\nÄiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun\nnäki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat\nkasvot.\n\n-- Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja\ntukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.\n\n-- Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, --\nsanoi äiti moittivasti.\n\n-- Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin -- -- --\nhistoriallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen\naina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö\nsinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit,\nkruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten\nkeskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki,\nkorkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.\n\n-- Kuinka sinä nyt tähän johdut?\n\n-- Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen\nkokonaisuus, johon pyrkivät, mutta --.\n\n-- No, jätä nyt!\n\nVeronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi\nhiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja\nrauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina\nollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua\nkirjoitustuoliin.\n\n-- Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on\nminun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani\nsiihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!\n\nÄiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.\n\n-- Mamma!\n\n-- Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota\npaitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä\nkädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.\n\n-- Voi, mamma, mamma! -- Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki\npois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.\n\nVasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa\nmuuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt\nsyviä ryppyjä.\n\n-- Miksi et tullut aikaisemmin kotiin? -- sanoi hän melkein ankarasti.\n\n-- Olihan minulla lupa olla niin kauan kuin halusin.\n\n-- Lupa, enhän minä nyt sitä tarkoittanut. -- Ääni oli jo lempeämpi. --\nEi tässä muuten joudu ajattelemaan eikä muistamaan omia asioitaan. On\nniin yllin kyllin tekemistä työväestä ja sen rettelöimisistä.\n\n-- Mitä vaikeuksia teillä on ollut? -- kysyi Veronika aivan\nluonnollisesti.\n\nIsä katsoi häneen pitkään.\n\n-- Mitä sinä niistä välität? Onhan sitä siinä, kun minä saan niiden\nkanssa rähistä. Täällä on ollut sellainen helvetinmoinen sekasorto\nsitte syksyn, kun oluttehdas ja nyt työväen talo valmistui. Työväki juo\nitsensä köyhäksi, ja humaltuneina he tappelevat teillä ja asunnoissaan,\nusein tehtaalla työssäänkin, ja työväen talolla ajetaan jos jotakin\nhullutusta heidän päähänsä.\n\n-- Täällä täytyy saada aikaan vastaliike. Mooses Härmälä ja Esa Helin\novat juuri sitä varten tulleet tänne, ja minäkin olen luvannut auttaa,\nvaikka vähäistähän se on.\n\n-- Sinä! Raakojen työmiesten kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä.\nJa se Härmälän ottopoika on juuri pahimpia; kuuluu jo toissa kesänä\nniitä villinneen ja huutaneen mäellä hullutuksia polttamisesta ja sen\nsellaisesta. Ihmettelen vaan, etteivät viranomaiset ole sekaantuneet\nasiaan. Mutta täällä eletään kuin varis takatalvea paossa omissa\noloissamme. Eivät tänne muut osaa kuin työväen villitsijät.\n\n-- Ei suinkaan pappa toivoisi, että santarmit -- --.\n\n-- Ei sitä tiedä, mitä tässä toivoo, täällä on sellainen sekamelska yöt\nja päivät, että taitaa olla parasta tehdä työnsulku.\n\n-- Sehän olisi kauheata! -- huudahti Veronika.\n\n-- Lakko ainakin tulee -- -- --.\n\n-- Eikö voida sopia? -- kysyi Evelina rouva säikähdys kasvoillaan.\n\n-- Heidän vaatimansa korotus nousisi viiteen kymmeneen tuhanteen\nmarkkaan vuodessa. Me emme voi.\n\n-- He näkevät nälkää, tulee levottomuuksia, ehkä sotaväkeä, voi, pappa\nkulta! Eikö ole mitään keinoa?\n\n-- On, jos he pysyvät kohtuudessa.\n\n-- Minä puhun huomenna tästä pojille. He varmaan keksivät keinon.\n\n-- Minä kiellän sinua sekaantumasta tähän asiaan eikä noitten\nnulikoiden kanssa sinulla saa olla mitään tekemistä!\n\nVeronika sävähti tulipunaiseksi, ja tummissa silmissä välähti uhka.\n\n-- Pappa unohtaa, että olen jo täyskasvanut ja ymmärrän itse kulkea\ntietäni. Minä kuulun heihin ja heidän aatteensa ovat minun aatteitani\nja minä tahdon puhua heille tästä.\n\nMarck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi\nmusertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär\nistuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.\n\n-- Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että\npapan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, --\nsanoi äiti matalalla äänellä.\n\n-- Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.\n\n-- Ja kuitenkin sinä -- -- --.\n\n-- Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun\nheihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän\npuolellaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen\njalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään\nentistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän\nolikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia\nkiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän\nsiitä kuin vähä toista...\n\n-- Joko sinä nyt jouduit? -- huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen.\n-- Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän\nse -- -- --. Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En\nolisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä.\nSe on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se\nenää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet\nkotona! Vaan kuinka kauan?\n\n-- Mitähän sitä täälläkään?\n\n-- Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?\n\n-- Olen ansainnut lukujeni ohella.\n\n-- Jaa, jaa, tietystikin. Minulla on nyt pikkusen säästöä, -- kuiskasi\ntäti, -- vaan en ole virkkanut siitä Melulle mitään. Ei se antaisi\npahaakaan rauhaa, on ruvennut koreilemaan ja kulkemaan Karénin Rolfin\nkanssa.\n\n-- Ja täti on antanut hänen...! Mooses kiivastui.\n\n-- Minkäs minä sille mahdan! Ne jaarittelevat kaiket illat, enkä\nminä tule hullua harmaammaksi, vaikka kuinka kuuntelisin, mitä he\njaarittelevat.\n\n-- Kuinka paljon tädillä on säästöä?\n\n-- Viisi sataa, -- kuiskasi täti.\n\n-- Melu voisi elää sillä noin viisi kuukautta Helsingissä tai jossain\nmuualla ja oppia jotakin. Hän ei saa jäädä tänne koko talveksi.\n\n-- Sitähän minäkin olen ajatellut, vaan en ole uskaltanut puhua Melulle\nmitään. Se on niin tyranni ja omavaltainen. Kas niin, nyt ollaan\nkotona. Pane tuohon minun kamarini nurkkaan kapsäkkisi. Tässä saat nyt\nasua. Melulla on sinun kamarisi ja siellä on niin paljon kampsuja.\n\n-- Täällähän on uudestaan rakennettu ja suurennettu huoneita. Kas vaan\ntädin kamaria! Vai mikä tämä nyt on?\n\n-- Minun nimellänihän tämä... Tules katsomaan Melun kamaria. Pirtin\nseinää on siirretty, kaikki maalattu ja paperoitu ja vanhoista seinän\ntyngistä laitettu jos mitäkin komeroita. --\n\nTäti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen\nhuoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut.\nSomat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki\nhiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.\n\n-- Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? -- kysyi Mooses\nihmetellen.\n\n-- Ei ole ketään koulussa. --\n\nMooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.\n\n-- Ei ole ketään koulussa, -- toisti täti.\n\nEi ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli\nsittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän\nnähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli\npenni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut\nruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja\nsyönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle.\nAina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut\nelää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja\noikullista veljentytärtä.\n\nTäti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään\nja sai pölyä.\n\n-- Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan.\nKomeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota.\n-- Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä\nkiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan\neihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut\nkertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut\nkoskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses\nhymähti.\n\n-- Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä,\nmutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, -- sanoi hän\nnauraen.\n\n-- Mitäs nyt vielä! -- Täti meni kiiruusti keittiöön.\n\n-- Joko Mooses on tullut? -- kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu,\nvaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu,\nvaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi\nMelu kuin ennen.\n\n-- Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. --\n\n-- Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja\nuudenaikaisiksi.\n\n-- En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää\ntoista talvea. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi.\nKuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.\n\n-- Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? -- keskeytti Mooses.\n\n-- Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. -- Melun\nsilmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi\nkuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. -- Minä tahtoisin päästä\nHelsinkiin! -- huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.\n\n-- Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.\n\n-- Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa,\ntanssia ja -- -- --.\n\n-- No, sitähän voi täälläkin tehdä, -- sanoi Mooses hymyillen.\n\n-- Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi\nkaunis ja -- -- --? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!\n\n-- Sinä kai tunnet Rolfin? -- Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen,\nmiten se Meluun vaikuttaisi.\n\n-- Ei yksi pääsky kesää tee! -- huudahti Melu niin keveästi, ettei\nMooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi\nMelun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa\nhuolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten\nvälistä.\n\n    Pitkät on päiväni,\n    raskahat on yöni,\n    kyynelet lohtuni,\n    murhe mulla työni.\n\nSävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että\nMoosesta vihloi:\n\n    Ennen soisin oman kullan\n    Vaikka alle mustan mullan...\n\nSenkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.\n\n-- Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte\nmennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja\nsiellä on -- --\n\n-- monenlaisia vaaroja, -- lisäsi Mooses.\n\n-- Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan,\nsiellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin\nsellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.\n\n-- Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut\nRolfilta -- -- --. Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä\nkuulu hienoihin.\n\n-- Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä\nylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla,\nkymmenistä käskyistä ja herran hengestä! -- Melun silmät säkenöivät,\nkuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli,\nkunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi\ntanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru\nupposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti\ntuolin.\n\n-- Osaatko sinä?\n\n-- Miksikäs en.\n\nHe tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes\nhengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:\n\n-- Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun\ntapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy\nminusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen,\nmakaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä\nrahasäkkiään ja röhkii!\n\n-- Joku välimuoto sentään lienee olemassa.\n\n-- Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana\nja kokonaisena. Sen pitää olla \"joko -- taikka\". Minä tahdon elää;\nminun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää\nelää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet\novat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua\nkuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin\nmuistelee!\n\n-- Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti\nja nämä muut täällä elävät? -- kysyi Mooses vakavasti.\n\n-- Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista\npäivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen\nkyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan\ntoimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista!\n-- Melu kiihtyi omista sanoistaan.\n\n-- Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista\nei todellisuudessa ole.\n\n-- Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan\nhautoa mitään veretöntä mielessäni.\n\n-- Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu\nminun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava\nja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää\nsilmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.\n\n-- Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? -- kysyi Melu syvään huoaten.\n\n-- Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä.\n-- Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa\nkämmenillään. -- Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja,\nhapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni\nkulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä\ntahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään,\nmutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait\nsallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? --\nMooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.\n\n-- Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! -- Melu pudisti pois\nraskasmielisyyden. -- Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa'ta, ja\nminä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän.\nMutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja\nvaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta\nkuin yhdenlaisen aa'n.\n\n-- Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.\n\n-- Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä\nvateja ja laski ne pöydälle.\n\n-- Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, -- sanoi hän. -- Olin\nMelinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.\n\n-- Käytkö sinä Karénilla? -- kysyi Mooses.\n\n-- Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, -- sanoi\nMelu ärsyttelevästi.\n\n-- Ja poikaa sinuksi, -- lisäsi täti nyreissään.\n\n-- Eipäs, se ei ole tavallista hienojen ihmisten kesken, -- sanoi Melu.\n\n-- Ovatko Karénit sinun mielestäsi hienoja ihmisiä? -- kysyi Mooses.\n\n-- Ovat kylläkin. Rouva on käynyt ulkomailla ja herra on ystävällinen\nja hauska. Ja se on aina hienouden merkki, -- päätti Melu varmasti.\n\n-- Vaikkei hän olisi viinapatruuna, en sittenkään pitäisi häntä hienona\nmiehenä, -- sanoi Mooses.\n\n-- Entäs sitten, on niitä muitakin viinapatruunoita, oikein maan\nmahtavia. Täti, emmekö mekin osta Karénilta uutta olutta? Se on\nerinomaisen hyvää. Minä olen juonut sitä.\n\n-- Emme sinä ilmoisena ikänä. Vai olutta! -- Täti oli tavattoman varma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla oli mieto pakkanen, ja aurinko näytti talvista, kylmästi\nhymyilevää naamaansa. Veronika riensi alas jäälle arvaten tapaavansa\npojat siellä, eikä hän erehtynytkään. Mooses sitoi luistimia jalkaansa\nja auttoi Veronikaa.\n\n-- Tuleeko toisia? -- kysyi Veronika, kun he olivat kappaleen matkaa\nluistelleet.\n\n-- En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on\npuhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.\n\nIlma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin\nhohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä\ntoisiaan tavoitellen.\n\n-- Uskallammeko kauas?\n\n-- Uskallamme.\n\nSelemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin\nitseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri\nselkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei\nnäkynyt eloa.\n\n-- Nyt olemme kahden, -- sanoi Mooses.\n\n-- Täällä on ihanaa, vapaata! -- Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla\nhohti puna ja voitokas onnen hymy. -- Ei kaipaa mitään, ei toivo\nmitään, vaikka aika seisahtuisi.\n\n-- Veronika! -- Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja\nvapiseviin huuliinsa.\n\nMiljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa\nhymyilivät nuorelle lemmelle.\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran\nkatsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä\npuhuit.\n\n-- Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen,\nsuloisen suusi, sinun -- -- --.\n\n-- Mooses!\n\n-- On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni,\nomistaa, aina omistaa!\n\n-- Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi\nminua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun\ntäytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen\nsielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.\n\nLämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen\nympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni\nhuoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut.\nOnnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten\ntuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.\n\n-- Mamma, onko pappa tänään kotona? -- kysyi hän ruokasalissa.\n\n-- On, kuinka niin?\n\n-- Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja\nmeille kaikille -- -- -- Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla\ntuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi.\nHän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi\nuhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.\n\n-- Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on\njotakin sen tapaista kuin eilen.\n\n-- Ei nyt puhuta siitä. -- Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä\nsointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä\nkysyvästi, odottaen.\n\n-- Näen, että jotakin on tapahtunut.\n\n-- Mamma, minä olen kihloissa. -- Sanat tulivat hiljaa, onnellisilta\nhuulilta.\n\nRouva Marck vavahti, punastui ja vaaleni. Poskille jäivät punaiset\ntäplät, ja katseessa oli vapisevaa hämmästystä.\n\nIsä tuli huoneeseen, pysähtyi pöydän luo ja katseli heitä hetken.\nVeronika seisoi vapaana ja varmana, äiti tuskaisena ja hätääntyneenä.\n\n-- Veronika sanoo menneensä kihloihin, -- sanoi rouva Marck oudolla\näänellä.\n\nIsä loi Veronikaan suuren katseen.\n\n-- Olen kihloissa, pappa, Mooses Härmälän kanssa. Isku tuli liian\näkkiä. Tehtailija Marck sävähti kuin joku olisi lyönyt häntä vasten\nkasvoja. Konemaisesti hän asettui paikalleen ja otti leipää. -- Sitä\nkihlausta ei julaista.\n\n-- Pappa, se ei olekaan tarpeellista. Meidän pitää kauan odottaa.\n\n-- Siitä ei saa koskaan tulla mitään! -- Nyt hän vasta pani ääneensä\npelottavaa voimaa.\n\n-- Me emme ole lapsia, vaikka olemme nuoria. Meidän työmme ja aattemme\novat samat!\n\n-- Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.\n\nVeronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.\n\n-- Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.\n\n-- Uskallatko sinä -- -- --? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa\nhän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui\nvalkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt\nkatse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä\nkäyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.\n\n-- Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko\nminä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?\n\nÄiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti\nhänen painunutta päätään.\n\n-- Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?\n\nÄiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.\n\nMonta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan\npäivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan\npäätään. --\n\nEllei Mooses näin ollen -- -- -- ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan\ntelefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit\nmatelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki\nlöi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne\nsaapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta\nasiastaan.\n\n-- Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän\npäätöstämme muuta.\n\n-- Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee,\nellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen\nleivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.\n\n-- Hylkäätkö sinäkin minut? -- Veronika hoippui leveällä tiellä ja\ntuijotti itsepintaisesti maahan.\n\n-- En koskaan! Kuinka sinä... Sinä olet nyt tuhat kertaa minua\nlähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä\npidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut\nonnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.\n\n-- Vaikka minusta luopumalla?\n\n-- Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä\nminä voisin -- -- --.\n\nPimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja\nhukkui voiton riemuun.\n\n-- Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?\n\n-- En, minä olen julman rikas!\n\n\n\n\nVETEHISEN TANSSI.\n\n\nValot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se\noli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen\noluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely\nolivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.\n\n-- Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?\n\n-- Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? -- He\nseisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa,\ntaukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja\njäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta\njalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan\npaha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui\nMooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon\nlävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju\nvahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja\nHely olivat myös pujahtaneet tänne.\n\n-- Mikäs roive tuo on? -- kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.\n\n-- Se on meirän!\n\n-- Mitä se teirän täällä makaa?\n\n-- Häh? -- hönähti akka.\n\n-- No, herättäkää se ja viekää -- -- --.\n\nAkka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies\nistumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja\nalkoi:\n\n-- Voi, rahjus, tääll' sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?\n\n-- Piir -- -- ru-rahatko? -- mörräsi mies.\n\n-- Anna rahat!\n\n-- Rahat män' mänöjää! -- sammalsi mies.\n\n-- Män' mänöjää, kurkust' alas, häh! Onkos nyt sitte parei ollakses,\nkun on kuormalliin piiruja mahassas -- --?\n\nHely ja Veronika punastuivat ja käänsivät päänsä pois avioparista. Esa\nnauroi:\n\n-- Aijai, vai piiruja koko kuormallinen?\n\n-- Sellaihaa se on tää meirän. Syksyll' ikää toi tänne kaikki kalat ja\najoi ne omaa nahkaasa, niin että nyt saan hakea niit' täält' takasi.\n\n-- Äijän nahastako? -- ivasi Esa.\n\n-- Häh! -- hönähti akka ja reuhtoi äijää mukaansa.\n\n-- Piirujenko joukosta ne ongitte? -- huusi Esa.\n\n-- Selkänahasta, -- ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa\nrekeen.\n\nNuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus\nhelmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta\ntanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä\nkohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin\nettä sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä\naloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat\nsen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.\n\n-- He tanssivat kuin henkensä edestä, -- kuiskasi Veronika. Hän tunsi\nkuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä,\nmärkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi\nheitä. -- Minua puistattaa, -- kuiskasi hän Helylle. -- He värisevät\nkuin leikattu kala, -- sanoi Hely.\n\nSilmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina\nheittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät\nraivoisasti.\n\n-- Minua tukehuttaa, -- valitti Hely.\n\n-- Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, --\npyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat,\nja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan\notsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:\n\n-- Oli kerran, -- hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset\nkatsoivat häneen. -- Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu\nja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne\nei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina\nollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä\nvesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen\nkotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja\ntuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä,\nsoitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa\nonkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa\nristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia\njäisen kannen alla.\n\nMinusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa,\nkahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu\nsydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota!\nUneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme\nseppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies\nastui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.\n\n-- Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä\nnäemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon:\nUneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä\nsaavuta!\n\nVeronika tuli levottomana häntä vastaan. -- Mitä tästä vielä tulee?\n\n-- Ne riivatun nuuskijat ovat saaneet sinut mustaan kirjaan ja sinun on\noltava nyt tuppisuuna, ellet tahdo pistää käpäliäsi ketunrautaan. Mutta\nei vielä hätää, -- puhui Esa.\n\nKansa hajaantui, ja tytöt jäivät kahden, sillä Esa ja Mooses häärivät\nkansan joukossa.\n\n-- Nepäs vasta hienoja lintuja, -- sanoi joku miehistä.\n\n-- Suunne kiini! -- huusi Manu. -- Ettekös hölmöt näe, että patruunan\ntytär katselee, kuinka nälässä tanssitaan?\n\n-- Hah, hah! -- naurettiin. Mooses ja Esa tulivat.\n\n-- Kas Härmäläistä! Herrat herroja hakee. Härmäläkin on kapitalistien\ntuttu. Hunsvotti! -- Mies sylki ja jonkki pois kädet taskussa.\nVeronikaa puistattivat villit katseet.\n\n-- Nyt se vasta tanssitus alkaa. Me olemme hiljaa kuin myyrät,\nvikisemme koloissamme, kaivamme kuoppia ja maanalaisia käytäviä,\nettä kun esivallan herrat jalkansa maalle astuvat, niin kyllä heidän\nkompastuman pitää!\n\nVeronika huomasi Mooseksen muuttuneen. Entisestä valoisasta katseesta,\njoka aamulla vielä iloisena loisti kirkkaalla jäällä, oli kaikki\nlapsellinen kaiho poissa. Hän puristi Veronikan kättä kovasti ja katsoi\nhäneen tulisesti. Voimakas tunnevirta sitoi heidät ja pakotti astumaan\nlähetysten. -- Nyt, Veronika, on hyvä, että meitä on kaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsan ja Helyn seuraan oli liittynyt Ruhala ja hänen vaimonsa.\n\n-- Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä\ntarkoitti työväen luokan pyöveliä, -- sanoi Ruhala.\n\n-- Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? -- kuuli Mooses Esan\nvastaavan.\n\n-- Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja\nse komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa,\nkerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän\nvaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän\npalvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos\ntahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa\nmeille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan\nkahleissa.\n\n-- Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.\n\nVeronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi\nmolemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.\n\n-- Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät\nkultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria,\non tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan\nnaura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on\ntökerö tekele.\n\n-- Kristushan on itse lempeys, -- yritti Veronika sanoa. Hän huomasi,\nkuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika\nliittyi häneen.\n\n-- Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.\n\n-- Kristus ei ollut sosialidemokraatti, -- sanoi Esa.\n\n-- Sosiaalidemokraatti -- --! -- Ruhala joutui sileälle jäälle. --\nOlkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa\nhyvällä, otamme väkisin.\n\n-- Mitä pakolla otetaan, se pakolla viedään. Jos kerran väkivaltaan\nturvataan, niin kovaa vastaan täytyy panna aina kovempi, -- sanoi\nMooses.\n\n-- Mikä meitä muukaan auttaa? -- kysyi Ruhala.\n\n-- Kehitys, -- sanoi Veronika.\n\n-- Kehitys! Kun kukin saa vatsansa täyteen kolmasti päivässä, hyvän\nasunnon ja vähän huvia, silloin vasta voimme puhua kehityksestä.\n\n-- Onko teidän mielestänne esimerkiksi Karén kehittynyt mies. Hän on\nainakin rikas? -- kysyi Mooses.\n\n-- Karén on itse paholainen!\n\n-- Ja se on kehityksen huippu sekin, -- sanoi Esa. He olivat tulleet\nRuhalan portille.\n\n-- Minä tulen katsomaan pikku Irjaa, -- sanoi Hely. -- Tiedätkö,\nVeronika, Irja on koko Hallimajan lemmikki, pikkunen enkeli taikka\nuntuinen kananpoika. Tule sinäkin katsomaan. Tyttöraukka on nyt\nsairaana. Pikku Irjan kutrinen pää oli likomärkä ja rinta huohotti. Hän\nei kärsinyt lähellään muita kuin äitiä, huitoi pois luotaan. Itkeä hän\nei enää jaksanut.\n\n-- Mitä lääkäri sanoo? -- kysyi Veronika.\n\n-- Ei meillä ole ollut lääkäriä, -- sanoi äiti.\n\n-- On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi.\n--\n\n-- Näytätte itsekin väsyneeltä, -- sanoi Hely.\n\n-- Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. --\n\nKamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen,\nakkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku\ntelineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä\npintaa ja hymyili sen somuudelle.\n\n-- Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota,\nkun katselee tätä pikkusta, -- sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat\nlapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi\nunisesti pöydällä.\n\n-- Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä\nkuuluu olevan hyvin kurjaa, -- sanoi Ruhalan vaimo.\n\n-- Mennäänkö huomenna? -- kysyi Hely. -- Olisi paras neuvotella ensin\nHärmälän tädin kanssa. --\n\nHe lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien\nkanssa tulostansa Härmälään.\n\nYksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia\ntapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet,\nmutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän\ntullen, ja illalla, -- niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön\ntanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän\nvakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan\nsammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän\nnukkui.\n\nHärmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten\nkasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan\nvakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä\nja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin \"kädenalaisen\"\noveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.\n\n-- Tää on hulluutta! -- kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn\npadan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. -- Te miesroikaleet tapatte\nmuijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!\n\n-- Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki\npiletää, ennenku kuollaa, -- sanoi karkeanaamainen mies.\n\nRuhala tuli \"kädenalaisesta\" ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä\nneuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli\nniin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.\n\n-- Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu\nonnettomuuksia, ellei -- -- --.\n\nTäti keskeytti Ruhalan puheen.\n\n-- No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne\ntulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei\nsiinä mitään ilmoittamisia tarvita. -- Täti heitti neuvottelut sikseen\nja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. \"Nälkäkirjaan\"\ntuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.\n\n-- Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.\n\n-- Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä\nsitte.\n\n-- Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.\n\n-- Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne\njää maalliset.\n\nTyöväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin\nmennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt\nastumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja\nhajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän\nkohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden\nkäsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet\nseurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:\n\n-- Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.\n\n-- Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit\nkansaa kurissa pitää? -- sanoi Manu, ja joukko nauroi.\n\n-- Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten\npiiskurien kanssa! -- Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen\nratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta.\nVeronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat\nkatseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta\nuteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä,\nsen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän\naineellinen kohtalonsa riippui.\n\n-- Mitä me roskaväki tietäisimme! -- huusi Manu.\n\n-- Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet\nheidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan\nsilmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!\n\nHehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui\njäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. --\nJos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä\nteitä rumentaisi!\n\nMiesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto:\nHyvä, hyvä! -- Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka\neivät tienneet, mille huudettiin.\n\n-- Mitä he huutavat? -- kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.\n\n-- Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, -- sanoi joku mies.\n\nHärmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka\nseisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.\n\n-- Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette\nkuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset\nneidit tule tanssiaisiin? -- kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei\nkuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi\npuhumaan.\n\n-- Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua\nkuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas,\nei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin\npitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää\nhuolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian\nluonnollinen.\n\nOran suupielissä oli hieno hymy. -- Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto\nja taide suloiseksi sopusoinnuksi.\n\n-- Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina\nsaapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. -- Melu aavisti\nOran sanoissa ivaa.\n\n-- Menettekö Karénille tanssiaisiin? -- kysyi Hely hyvästellessä.\n\n-- Ettekö tekin tule? -- kysyi Ora seurueelta.\n\n-- Olemme menossa muuanne, -- sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.\n\n-- Leben und leben lassen! -- huudahti Ora ovessa.\n\n-- Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen\ntakana tehtäisiin, -- sanoi Hely.\n\n-- Mitäs minä osaisin neuvoa. Ne ovat sellaisia kuin ovat, eihän niitä\n-- -- --.\n\n-- Täti on ihan litistynyt mitättömäksi Veronikan vuoksi, -- kuiskasi\nEsa Helylle.\n\n-- Ruhalan vaimo sanoi siellä olevan puutetta, -- sanoi Veronika\nkatsoen tätiin.\n\n-- Voi, herra paratkoon, kyllähän sitä aina on!\n\n-- Täti alkaa lämmitä, -- kuiskasi Esa.\n\n-- Mitä niille tekisimme?\n\n-- Antaa olla ja vähän auttaa, -- neuvoi täti.\n\n-- Jos menisimme katsomaan?\n\nTäti vaan salavihkaa katseli Veronikaa, oli hämillään ja kömpelö.\n\n-- Eikö täti usko, että heitä voisi auttaa? -- huudahti Veronika\ninnolla.\n\n-- Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! -- pääsi\ntädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta\nkasvoiltaan.\n\n-- Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, --\nkuiskasi Esa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa\nasui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia.\nKinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti\nlautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.\n\n-- Minua kammottaa, -- sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven.\nVastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen\ntuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti\nharmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.\n\n-- Mikä lapsen on? -- kysyi Veronika.\n\nHeidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki,\nmutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.\n\n-- Mikäkö on? Häi toinen taitamaton -- nainen katsoi pientä tyttöä\nuunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa -- kantoi eilen kuumaa\ntuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, -- puhui\nvaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä\nvastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.\n\n-- Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? -- kysyi Hely.\n\n-- Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin\nvilliintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä\ntelkeisin huoneeseen.\n\n-- Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, -- yritti Veronika\nneuvoa.\n\n-- Kukahan tässä hyvällä ... sutenahan kaikki juoksevat. -- Lapsi\nvalitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä.\nJäreä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni\nnaiselliseksi. -- Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! -- puhui hän\nvalittaen tuskassaan.\n\nJuhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan\nläsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat\nkehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika\nsilitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja\nlasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät\nikuisen verhon taa. -- Tämä lapsi ei enää valita, -- sanoi Veronika\nlohduttaakseen vaimoa.\n\n-- Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein\ntaivaan valtakuntaa lisää.\n\nTytöt katsoivat toisiinsa.\n\n-- Oletteko tekin Karénilla työssä? -- kysyi Hely.\n\n-- En, minä olen Marckin sahalla.\n\nVeronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti\nja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina,\ntuskaisina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.\nPalvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.\nTalvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa\npainostavina, tukehuttavina.\n\nTelefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa\nhiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.\n\nSeuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset.\nMooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä\npitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.\n\n-- Millaista oli Kivikolla eilen? -- kysyi Mooses. Veronika painautui\nlähemmäksi häntä.\n\n-- Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua.\nMutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen\ntoisillemme, vaikka -- -- --. Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti\nmaasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.\n\nLumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla\nja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten\nhellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta\nirti, pyhässä metsässä he astuivat.\n\n-- Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.\nMinä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. --\n\nMooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.\n\n-- Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.\n\n-- Oli niinkuin nyt, -- alkoi Mooses. -- Lumihaahtuvat putoelevat,\nliittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla.\nNe käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat\npäälaen, satelevat käsivarsille, olalle, syliin pitkähkön käärön päälle\nja koteutuvat harmaan vaipan poimuihin. Hiljaa, aivan hiljaa ne siihen\nlaskeutuvat, kartellen, varoen, ettei käärössä nukkuja heräisi. Kantaja\nravistaa tungettelijat maahan.\n\nNe tulevat uudestaan, yhä rohkeammin, yltyvät, yhtyvät tuuleen, joka\npuitten latvoissa laulaa ja viskoo lunta kulkijanaiselle vasten\nkasvoja. Hän painaa päänsä alas, etsii suojaa vaipoista, astuu vuoroon\nnopeaan, vuoroon vitkaan. Toisinaan hoipahtaa hoikka olento ladulta\nsyrjään ja jalka kompastelee. Eteenpäin, aina vaan eteenpäin.\n\nAjatukset ne tulevat kuin lumihiutaleet hiljaa, kiertoteitä, kyselevät,\npiinaavat, uhkaavat. Muistot kerääntyvät kintereille, ilkkuvat ja\nhaukkuvat. Lopulta ne tuulessa ulvovat, inuvat ahnaasti kuin pedot.\nMitä ne ajatukset ilkkuvat ja ahnaina ulvovat?\n\nPoika hänen sylissänsä nukkuu.\n\n-- Jospa saisikin nukkua, on niin väsynyt. Ei, silloin ne vainoojat\nvievät pojan!\n\nMetsä harvenee, tie puikahtaa veräjästä aukealle. Tuuli karkaa repimään\nvaippoja ja hakkaa jäiset hameet sääriin. Kulkijanainen taistelee\ntuulen kanssa, kietoo ja kietoo harmaita vaippoja kääröönsä ja katsoo\nhätääntyneenä ympärilleen.\n\nNyt nauraa.\n\n-- Mikä nauroi?\n\n-- Hah, hah, haa! -- Kulkijanainen uupuneena vaipuu puunjuurelle,\nkäärii ja käärii, kätkee lasta ja torjuu -- -- --.\n\n-- Anna tänne, sinä kulkijaäiti, anna pois poikasi! -- Se oli\nmyrskyraivotar, piiskoi valkoisin hapsin kulkijaäitiä.\n\n-- Sinä kurja kulkija-äiti, minun on poikasi, minun! Myrskyraivotar\nryöstää pojan, kietoo valkohapsiinsa ja kiidättää. Äiti tavottaa,\njuoksee, nääntyy tielle, juoksee uudestaan tavottaen ilkkuvaa\nraivotarta, ja joutuu kaupunkiin, missä tuhannet valot tuikkivat.\n\nSairaalassa hän huutaa myötäänsä myrskyraivottarelle: -- Anna pois,\nsinä siivellinen peto! Kuuletko piiskuritukka, päästä kynsistäsi,\nmuuten sinut kuristan!--\n\nValkoinen lepo käärii hänet hohtaviin vaatteisiin ja antaa ikuisen\nrauhan.\n\nVeronika kätki kasvot käsiinsä ja nyyhki: Kulkijanainen oli sinun oma\näitisi. -- Hän itki raskaan sydämensä kevyeksi Mooseksen sylissä.\n\n\n\n\nTAISTELUA.\n\n\nMooseksen piti mennä jatkamaan lukujansa, mutta Veronika jäi kotiin.\nHän kirjoitti Almalle aikovansa ryhtyä työhönsä Hallimajassa. -- Täällä\non niin huutavaa hätää ja törkeätä kurjuutta, ettei omatuntoni salli\nminun seurata omia mielitekojani, -- kirjoitti hän.\n\nHärmälän täti oli nyt Veronikan hyvä ystävä ja Veronika hänen \"sielunsa\nvirkistys\", niinkuin Esa sanoi. Vielä kolmaskin oli heidän liitossaan.\nSe oli Kruunu-Anna.\n\nKruunu-Anna oli kookas, vanhahko nainen, puhtaassa, lämpöisessä\npuvussa. Ruskeista silmistä loisti eloisuutta ja leveistä kämmenistä\nnäki, että niillä oli tartuttu kiinni. Järeissä kasvoissa oli älyn ja\npäättäväisyyden ilme.\n\n-- Nyt on Ruhalan Irja raasukin päässyt maahan, -- kertoi hän\nHärmälässä tädille ja Veronikalle. -- Se Ruhala, jumalaton, vei lapsen\nyleiseen, avonaiseen hautaan, jätti sinne eikä antanut vaimonsakaan\nmennä sunnuntaina papin kanssa sitä siunaamaan. Vieraat ihmiset saivat\npapille tehdä tiliä, missä Irjan kirstu oli. Onkos tää nyt enää!\n\n-- Hän ei usko Jumalaan eikä tahdo teeskennellä, -- sanoi Veronika.\n\n-- Antaisi sitte vaimonsa mennä eikä estäisi.\n\n-- Kiihkeät ihmiset ovat suvaitsemattomia.\n\n-- Neitikin vielä puolustelee niitä. Tää lakkokin oli vielä tullakseen;\nei saa enää penniä irti mistään noitten raukkojen hoitoon. Onkos niillä\nkellään säästöjä, vaikka kopeasti sanotaan, ettei työhön. Nälkää,\npelkkää nälkää ja alastomuutta. Nuo jumalattomat vielä juovat ja\npyllyilevät mäillä ja teillä ja räyhäävät kotonansa, vaikka kuolema\nseisoisi joka sängyn päässä.\n\n-- Onko mitään erityistä tapahtunut? -- kysyi Veronika levottomasti.\n\n-- On kuollut kolme lasta kurkkumätään, ja tulirokkoa on liikkeellä.\nSunnuntaina oli vaan kaksi haudassa, ensi sunnuntaina on kymmenen\nvähintäin ja seuraavana kaksikymmentä, ellei apua tule jo tänään,\nhuomenna, aivan heti.\n\n-- Täytyy saada apua! -- huudahti Veronika tuskin malttaen kuulla\nloppuun. -- Sanokaa, mistä nuo taudit niin äkkiä -- -- --.\n\n-- Kysykää sitä. Kun ei ihmisillä ole ton vertaa -- Kruunu-Anna\nmittasi puoli kynttään -- lähimmäisen rakkautta. Tehdään niinkuin\nKaréni teki. Sinne tuli vieras akka lapsi käsivarrella, pyysi suojaa\nja apua, ei jaksanut kauemmaksi. Palvelijat kysyivät Karénilta, minne\nakka oli vietävä. -- Heittäkää ulos! -- huusi Karéni. Mutta eihän\nMiina, vanha ihminen, sellaiseen suostunut. Ukko talutti itse vaimon\nlapsineen mäelle. Se raukka rukoili: -- Älkää jumalan tähden, olemmehan\nme veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa ja edesvastuussa\ntoinen toisistamme. -- Siihen se raukka olisi pihaan kuollut kovassa\nkuumeessa, mutta tallimies otti huoneeseensa ja minä häntä hoidin. Se\nmuijaraasu oli tartuttanut lapsensa. Se kuoli ja kaksi muuta lasta.\nManun vaimo kuuluu tänä aamuna sairastuneen.\n\n-- Jaa, jaa. -- Veronika lähti kotiin kiihoittuneena. -- Nyt minun\ntäytyy puhua, en saa, enkä voi enää vaieta! -- päätti hän itseksensä.\n\nTiellä hän tapasi Melun, Rolfin ja Oran, nyökkäsi heille\nhajamielisesti. Heidän iloinen naurunsa ja vilkas, äänekäs puhelunsa\nsuututti häntä. Hän melkein vihasi heitä tuon huolettomuuden vuoksi.\nSydän löi rajusti; oli mahdoton ajatella tyynesti, punnita sanoja, olla\nviisas ja varovainen.\n\n-- Mamma, kuinka pappa jaksaa? -- kysyi hän ruokasalissa.\n\n-- Hän on ollut virkeämpi entistään. -- Äiti huomasi Veronikan\nlevottomuuden ja lisäsi: -- Hän tahtoo levätä ehtoopäivän.\n\nIltapäivän tunnit olivat pitkät, ja Veronika alkoi rakentaa\nsuunnitelmia. Hänellä oli jo sairastupa valmiina, Kruunu-Annan tytär\nHelmi sen hoitajana ja pappilan Heikki lääkärinä. Lastenhoitajakin\noli selvillä. Kutomakoulusta he jo Helyn kanssa olivat päättäneet.\nAika unohtui ja ilta oli käsissä, kun suunnitelmat olivat huipussaan.\nSilloin tuli korkea seinä eteen: -- Mitä sanoo pappa?\n\nIsä oli illallisella hilpeällä mielellä, ja se rauhoitti Veronikaa.\n\n-- Me olemme ajatelleet nyt laittaa tänne. Helyn kanssa kutomakoulun.\n\n-- Se nyt ei olisi hullumpaa, -- sanoi Marck. -- Mutta se työväen\nyllyttäminen ja sen kanssa seurusteleminen teidän pitää heittää. Te\nette ymmärrä hölynpölyä siitä, kuinka korkeita palkkoja voidaan maksaa.\nMeidän pölkkypäitä työmiehiä ei voi saada kunnollisiksi ammatissaan.\n\n-- Luuleeko pappa, että Suomen kansa on huonolahjaisempaa kuin muut\nkansat? -- Veronika tunsi sydämensä rauhattomaksi.\n\n-- Luulen.\n\n-- Eiköhän siihen ole syynä se, ettei sen älyä ole viljelty -- -- --.\n\n-- Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä. Suomalainen työmies, olkoon\nammatiltaan mikä tahansa, on ammatissaan yhtä typerä viidenkymmenen\nvanhana kuin oli kolmenkymmenen. Eikö hän sillä ajalla ole ennättänyt\nviljellä älyään?\n\n-- Hän on elänyt sumussa nuo vuodet, ei ole viljellyt älyään, on\nlapsesta saakka ollut sitä viljelemättä, -- huudahti Veronika.\n\n-- Sellaisille sumusankareille ei voi maksaa suurempia palkkoja kuin\nnyt maksetaan.\n\n-- Voi, pappa, minä en tosiaan ymmärrä, kuinka suuria palkkoja heille\nvoidaan maksaa, mutta heidän elämästään näen, että heidän pitää saada\nsuurempia palkkoja. Ajatelkaa, pappa, leskeä, joka koko päivän tekee\nvoimiensa takaa työtä, aina huoli mielessä, että työ kelpaisi ja hän\nsaisi pitää paikkansa, niukan tulonsa. Ja tällä työllään hän ei voi\nansaita muuta kuin huonon, kurjan asunnon, niukan leivän, räsyiset\nvaatteet. Hänen lapsensa kuolevat onnettomuuteen, hoidon puutteesta,\nvilliintyvät ja kasvavat roistoiksi. Ja kuitenkin hän on antanut\nkaikkensa, ihan kaikkensa. Tämä on julmaa ihmisen kohtelemista,\nse on hänen sielunsa ja ruumiinsa tappamista. Minä en voisi enkä\ntahtoisi hetkeäkään elää, jos noin tylysti työnnettäisiin ulkopuolelle\nihmisyyden rajoja. Jos kaikki eläisimme niin, tai jos olisi todistettu,\nettemme voi elää muulla tavalla, silloin vielä voisi mukaantua, mutta\nnyt ärsyttää häntä ja hänen laisiaan joka askeleella parempi elämä. He\nojentavat kätensä sitä tavottamaan, heidän sielunsa janoo sitä. Tyly\noikeus nauraa heille pilkallisesti ja katkaisee käden, joka ojentui\nanastamaan sitä, mikä ei hänelle kuulunut. Sanokaa, pappa, eikö tämä\nole orjuutta, julminta orjuutta!\n\n-- Sinusta on tullut oivallinen maailmanparantaja!\n\n-- Voi pappa kulta, etkö sinä usko? Uskotko kun kerron, että tämä\nleski on sinun työssäsi, ja minä olen sulkenut hänen palaneen lapsensa\nsilmät ja nähnyt hänen poikansa, joka uhkasi puukolla tappaa itsensä ja\nsiskonsa, jos äiti vielä kytkisi hänet päiväkaudeksi heidän kanssaan\nhuoneeseen?\n\n-- Työnjohtaja on taas, kuulen ma, vastoin kieltoa ottanut sellaisen\nnaisen työhön, jolla on lapsia.\n\n-- Mitä, ellei tätä naista olisi otettu työhön? Sehän on siunattu\nasia, että hän saa työtä, voi elättää perhettään. Kerronpa vielä\nkuinka käy, kun ei heille anneta työtä. Tänne on tullut kulkurinainen\nlapsi käsivarrella, uupunut sairaana Karénin tallimiehen asuntoon,\ntuonut kurkkumädän, johon kolme lasta on kuollut. Sunnuntaiksi, sanoo\nKruunu-Anna, voi kuolleita olla kymmenen, seuraavaksi kaksikymmentä,\nellei apua pian saada, aivan heti. Tulirokko on tullut kaiketi samalla\ntavalla ja leviää kuin kulovalkea.\n\n-- Sinulle on uskoteltu -- -- --.\n\n-- Ei, ei, pappa, mene itse katsomaan ja kuulemaan, ota selvä heidän\nelämästään!\n\n-- Sinä olet tosiaankin vaatelias, ikäänkuin en minä tietäisi -- -- Et\npuhuisi näin, ellet olisi nainen!\n\nVeronika kalpeni, nousi pöydästä ja heitti päätään.\n\n-- Miksi pappa aina puhuu naisesta halveksivalla paatoksella ja\nalentavalla ritarillisuudella. Ellen olisi nainen, en voisi tuntea\nniinkuin nyt tunnen, en uskaltaisi sanoa, mitä nyt sanon. Sinä et\nkoskaan jalallasi astu heidän asuntoonsa, näet heissä vaan koneita,\nvälikappaleita. He kuolevat nytkin tauteihinsa. Sinun oma tyttäresi\npuhuu heidän puolestansa, mutta ei, hän on vaan nainen, hänkin\nala-arvoinen! Kuka on se korkea olento, mikä se absoluuttinen oikeus ja\njärki, johon pitää vedota, jotta sitä kuultaisiin, ymmärrettäisiin ja\nuskottaisiin?\n\n-- Veronika, varo sanojasi, ja muista, kelle puhut! -- huusi Marck\ntulistuneena.\n\n-- Minä muistan sen liiankin hyvin ja itken heidän ja sinun vuoksesi.\nHe kuolevat nälkään ja tauteihin; etkö sinä näe, etkö sinä usko!\n\n-- Riittää --! -- Marck heitti tuolin kolisten paikoilleen. Äiti torjui\nkäsillään Veronikan sanoja.\n\n-- Ole vaiti, sinä onneton, etkö näe, että tapat hänet, -- huusi hän\nosottaen miestään. Veronika nosti itkuiset silmänsä ja katsoi isänsä\nharmaita kurttuisia kasvoja.\n\n-- Oi, pappa, pappa, Jumalan tähden, anna minulle anteeksi! Teenkö\nsinulle kipeää? -- Hän nyyhki isänsä rinnalla kuin tuskaansa nääntyvä\nlapsi. Isä silitteli hänen päätään ja kasvoilla muuttui ilme lempeäksi,\nja hätäisellä äänellä hän lohdutteli:\n\n-- Älä itke, tyttöseni, sinä olet raju ja tulinen kuin minäkin.\nKatsotaan, katsotaan. Älä itke. Minä en jaksa nähdä kyyneleitä. No, no,\nälä vaan itke!\n\nMyrsky oli asettunut ja ukonpilvet lauenneet, mutta uhkaava synkkyys\npainosti yhä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla herätessä palasi illallinen kiista elävänä mieleen ja ahdistava\ntunto siitä, ettei ehkä mitään ollut voitettu.\n\n-- Enkö voi mitään, en mitään? -- hän kysyi itseltään. -- Minä menen\nitse heitä hoitamaan, tänä päivänä menen, ellei pappa anna heille\nlääkäriä ja hoitajia. -- Hän oli juuri pukeutunut, kun äiti tuli\nhuoneeseen.\n\n-- Pappa kutsuu sinua.\n\n-- Heti tulen, mamma!\n\n-- Oletko nyt tyytyväinen? Olen saanut aikaan osittaisen sovinnon\ntyöväen kanssa. Toiset alkavat työn entisillä ehdoilla, toiset pysyvät\nvaatimuksissaan. Sinä saat mielesi mukaan järjestää sairaitten\nhoitamisen. Olen puhunut heille siitäkin. Tuolla konttorihuoneessa\nodottavat miehet sinua, -- sanoi Marck.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin, niin. Nyt saat tahtosi. Minä annan sinulle vapaat kädet.\n\n-- Jumalan kiitos! Sinä olet aina suuremmoinen, pappa. -- Veronika\nhypähti ja syleili isäänsä rajusti.\n\n-- Ole varovainen, tyttöseni, varovainen, varovainen! -- Ne sanat\nkaikuivat Veronikan korvissa, kun hän jätti isänsä ja meni valkean\nsalin poikki, sitte isänsä huoneen läpi konttorihuoneustoon, missä\nmiehet odottivat.\n\nSamat kulmikkaat, luisevat kasvot ja ahnaat silmät, jotka olivat\npiirittäneet hänet Härmälän edessä, ympäröivät häntä nytkin. Kysyvinä\nja outoina he siinä seisoivat, toiset pilkallisesti hymyillen, toiset\nepäilevästi mutisten.\n\n-- Mitä sairashuonetta me täällä tarvitsemme! Ei rutto rupee eikä tauti\ntartu...\n\n-- Niin, patruuna uskoo, että sairaus menee pois sairashuoneilla. Me\nnyt tuota...\n\n-- Ei ne sellaiset auta, emmekä me anna lapsiamme niihin rääkättäviksi.\n\nVeronikan valoinen mieli ei vieläkään tajunnut, että vastustettiin\nhänen kiihkeästi toivomaansa parannusta.\n\n-- Niin, neiti, me emme huoli sairashuoneesta! -- huusi eräs mies, joka\nnäki Veronikan hämmästyksen. Nyt vasta Veronika heräsi, tajusi koko\nvaaran.\n\n-- Oletteko kuulleet, kuinka Karénin tallimiehen lapset saivat\nkurkkumädän ja kuolivat?\n\n-- Olemme.\n\n-- Ettekö vieläkään usko, että tauti tarttuu?\n\n-- He, he, ei!\n\n-- Ensi sunnuntaina on haudassa ainakin kymmenen lasta ja seuraavana\nkaksikymmentä. Ne ovat teidän omia lapsianne!\n\n-- Kuolevat ne sairaalassakin.\n\n-- Kuolevat, ehkä parantuvat, mutta he eivät siellä levitä tautia\ntoisiin.\n\nMiehet katsoivat toisiinsa.\n\n-- Kun tietäisi, mikä siinä myrkyssä tarttuu?\n\nVeronika mietti -- Tahdotteko tietää sen?\n\n-- Kyllähän se olisi tiedettävä.\n\n-- Ensi sunnuntaiksi toimitetaan siitä selonteko. Ehkä sopii työväen\ntalolla?\n\n-- Sopiihan se.\n\n-- Mutta sairashuone?\n\n-- Maksaako se mitään.\n\n-- Tehtailija, isäni, maksaa kaikki.\n\n-- Ottaako neiti sen sitte hommakseen?\n\n-- Otan, mutta määrätkää tekin joku joukostanne.\n\n-- Sehän se Härmälän maisteri lienee paras apulainen.\n\n-- Niin, ja Kruunu-Anna on niissä askareissa kulkenut.\n\nMiehet lähenivät ovea ja pujahtivat ulos toinen toisensa jälkeen.\n\n-- No? -- sanoi isä, kun Veronika tuli takaisin.\n\n-- Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, kuin minä luulin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallimajan isäntä luovutti pienen kesävieraitten huvilan rannalta\nsairastuvaksi, ja sen laittoivat kuntoon Veronika ja Hely, pitivät\nompelutalkoita, taivuttivat vastahakoiset vaimot kahvilla ja\nvehnäsillä. Näin saatiin pian kaikki vaaralliset sairaat hoitoon.\nManun vaimo yksin jäi kotiin, sillä Manu oli uhannut tappaa sen, joka\nuskaltaisi tulla häntä hakemaan.\n\nManda oli taas päässyt \"kodin\" lattioita pesemään ja siitä hänen suunsa\nvenyi kaikkein leveimpään hymyyn. Hän oli heti Jooseppinsa unohtanut\nja säälistä rakastunut Pitkään. Pitkä oli uskollinen kuin kulta sekä\nrakkaudessa että poliisin toimessa, vaikkei häntä kukaan totellut eikä\nkavahtanut.\n\n-- Mitenkä Manda viihtyy sairaalan lattioilla? kysyi Veronika\nKruunu-Annalta Härmälässä.\n\n-- Kyllähän sen hevosenpuolikkaan kelpaa. On se ollut koko lailla\nsiistikin, mutta eilen sitä vanha perisynti riivasi. Olin juuri\nlaittanut sille lautasen ja veitset pöytään, mutta niitäkös se käytti,\nkuori perunat sormillaan, heitteli kuoret nurkkaan, roiski samaa tietä\nsillin päät ja hännät. Satuin juuri tulemaan keittiöön, kun Manda\noikein nautti vapaasta aterioimisestaan. -- Mitäs Manda nyt? -- Ei nyt\npidä suuttua, kyllähän ne korjaan. -- Osasi hevosenpuolikas hävetä.\n\nVeronika nauroi makeasti, ja Kruunu-Anna yltyi kertomaan. -- Näkisipä\nneiti niitten sairaitten puhtautta. Hanna, joka otettiin sinne kuolevan\nVanninsa kanssa, voivottelee: -- Voi, voi mitäs täällä saa muuta kun\npelkkää kylmää ja laihaa ilmaa ja sitä tyhjää puhtautta. Siunakkoon,\nkun sisälmyksiäni hiukasee. Ei taila enää olla sylen tippaakaan\nsuussani. -- Samassa se hylky lossahutti lattialle aika syljen. -- Voi,\nvoi, olihan siellä. Mistä se nyt sinne?\n\n-- Mistä nyt saamme Vannille arkun? Ruhalan emäntä ei ole Irjan\nkuoleman jälkeen kyennyt työhön, -- sanoi Veronika.\n\n-- Pannaan Homperi tekemään, -- ehdotti Melu.\n\n-- Kai niitä puita aina saa, mutta kuka ne säälii ja koristaa?\n\n-- Kaikille näille vielä koristettaisiin! -- huudahti Melu.\n\n-- Tahtoisitko itseäsi haudattavan kuin koiraa? sanoi täti.\n\n-- Hoo, en minä olekaan Hannan Vanni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevättalvi mateli hiljaa ja uhkaavana Hallimajassa. Hökkeleissä istui\nlutoposkinen puute pöydän takana, tuijotti isää ja äitiä verisillä\nsilmillään ja säästeli viimeisiä paloja lapsille nälkäisen ärtyisällä\ntuskalla.\n\nMarck oli ottanut tehtaaseen vierasta työväkeä ja tyytymättömät\nlakkolaiset vainosivat heitä, pieksivät toisinaan pimeän aikana,\nheittelivät kivillä ja estivät työhön menemästä. Vainon alaiset\nvetosivat isäntäänsä, ja Marck tuotti poliiseja läheisestä kaupungista\njärjestystä valvomaan.\n\nRuhala, joka oli sahuri, ja lämmittäjä Onni Hannula sekä väliaikaisesti\nrakennustöissä ollut Manu olivat tyytymättömien kiivaimpia yllyttäjiä.\nTyöväen salaiset, suljetut kokoukset tähtäsivät nyt kaikki Marckia,\nja miesten viha kyti poliisien tuottamisesta ja sivullisen väen\nkäyttämisestä.\n\nJoka päivä kävi Veronika Kruunu-Annalla antamassa rahaa ja uusia\nmääräyksiä.\n\n-- Kävin tänään Ruhalassa, -- sanoi Anna. -- Se emäntä rukka on ihan\nkuin sekaisin siitä, ettei mennyt Irjaa saattamaan, tuijottaa aina vaan\nkirstuihin ja sanoo näkevänsä Irjan niissä ja Irja kutsuu häntä aina\nsaattamaan.\n\n-- Hänen pitäisi päästä kotoa pois lepäämään. Minne me hänet veisimme?\n\n-- Vaikka tulisi tänne minun luokseni.\n\nVeronika meni kutomakoululta Helyn kanssa Ruhalan emäntää katsomaan.\nSiellä oli siivotonta ja köyhää, niinkuin on nääntyneen vaimon kodissa.\nItse hän makasi vuoteessa ja lapset leikkivät törkyisellä laattialla.\nRuhala istui uunin vieressä perunoita paistaen. Kruunu-Anna tuli\nheti tyttöjen jäljestä, ja yhdessä he tahtoivat taivuttaa Ruhalaa\nlähettämään emäntänsä Annan luo.\n\n-- Nyt minä vien tämän teidän emännän meille lepäämään, -- sanoi\nKruunu-Anna.\n\nRuhala hymähti kylmästi ja katsoi vieraisiin tiukasti.\n\n-- Ei ole ennenkään oltu säätyläisten armoilla.\n\nKruunu-Annan silmät iskivät tulta, ja järeät kasvot värähtivät.\n-- Tiedättekös, Ruhala, missä minä tänä aamuna olin. Olin Manun\nvaimovainaata hoivaamassa. Täytyihän sen maailman hylyn lopultakin\ntulla minua hakemaan. Ja millaista siellä oli? Voi, ei luulisi\nihmismajassa -- -- --. Ovi piti jättää auki en voinut muuten, olla,\nja olenhan minä sentään tottunut jos johonkin. Se muijaparka vasta\noli laiha. Luut kelluivat koossa kuin lankaan pujotettuina, ja nahka\noli kuin homehtunut vanha vaate. Pelkällä lautapohjalla, haisevissa\nrääsyissä se raukka makasi. Voi, voi, että ihmisen, jolla on sielu,\npitää sillä tavalla loppuman, kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Ja\nniin hyvä ihminen!\n\n-- Mitä Manu sanoi? -- kysyi Hely.\n\n-- Manu? Manu pelkää ruumista, hongottaa pitkin maailmaa. Vai saisi\nsiltä sanaa suusta, kun pahat työt häntä itseään lyövät. Ja sen nyt\njokainen Hallimajassa tietää, että Manu piinasi vaimonsa kuoliaaksi ja\najoi hyvät ihmiset pois hänen luotaan. -- Kruunu-Anna katsoi tiukasti\nRuhalaan.\n\n-- Missä Manun lapset ovat? -- kysyi Ruhalan vaimo raukeasti.\n\n-- Aikojahan minä ne vein Mäki-Maijalle salaa Manulta, eikä se hylky\nuskaltanut...\n\n-- Kyllä meiän Anna saa levätä kotona! -- sanoi Ruhala painavasti,\nnousten seisaalleen. Hän oli kookas, roteva mies, kasvot neliömäiset\nkuin kirveellä veistetyt ja poskista hiukan ontoiksi lohkaistut ja\nsilmät tuimat.\n\nTulijat nousivat lähteäkseen, ja Ruhalan katse iski Veronikaan.\n\n-- Minä olen huomannut, että patruunan neidillä on täällä Hallimajassa\nyhtä ja toista hommaa, mutta sen minä sanon, ettei tämä vanha\nyhteiskuntarämä paikaten parane!\n\n-- Väsynyt, väsynyt! -- valitti emäntä sängyssä. Ruhala hiukan värähti,\nmutta ilkkuva katkeruus ei silmästä sammunut.\n\nVeronika hymähti. -- Olisimme ihmisinä tahtoneet auttaa ihmistä, emme\nsäätyläisinä.\n\n-- Kukahan niistä Ruhalan kielloista välittää! Emäntä tulee ja sillä\nhyvä. -- Kruunu-Anna auttoi emäntää istumaan.\n\nRuhala astui uhkaavasti pari askelta, mutta hänen vaimonsa sekava,\nhurjistunut katse ja kimakka huuto pidätti hänet.\n\n-- Irja! Irja! Muista!\n\nRuhala vaipui istumaan pää käsien nojassa muurin viereen. Perunat\npannussa käristyivät ja huoneessa hajusi ellottava rasva.\n\nVeronika ja Hely poistuivat alakuloisina ja Kruunu-Anna vei sairaan\nluokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä parani hyvin hitaasti, ja Kruunu-Anna alkoi kyllästyä.\n\n-- Voi, hyvä neiti, niin tämä auttaminen on kuin seulalla vettä\nkantaisi. Heidän kotinsa ovat niin siivottomat ja tautia, tautia...\n\n-- Minä tiedän, -- huudahti Veronika. -- Me paperoimme ja maalaamme\njoka mökin!\n\n-- Saisimme paperoida joka vuosi, -- murahti Kruunu-Anna.\n\n-- Entäs sitte?\n\n-- Neiti puhuu leikkiä.\n\n-- En ollenkaan. Aloitetaan heti. Tämä on niin perin turhaa, mutta me\nvoimme sen tehdä. Ilmaa, valoa ja vettä heidän pitäisi saada! Se, se\njotakin olisi!\n\n-- Jumala teitä siunatkoon. Aletaan vaan. Kyllä minun vanha raatoni\nkestää.\n\n-- Ettehän te voi maalariksi ruveta.\n\n-- Eikös neiti tiedä, että minulla on toinenkin arvonimi paitsi\nKruunu-Anna. Sanovat minua \"akkamaalariksi\". Katsokaa tätä asuntoani.\nItse olen joka sormenlevyn maalannut.\n\nVeronika katsoi ympärilleen. Lattia kiilsi lujassa, ruskeassa värissä.\nPöydän, rahien, tuolien ja akkunain puna oli nähnyt monet vuodet ja\nsyöpynyt puun sisään. Tiilestä tehty muuri oli vedetty kellertävällä\nöljy värillä. Huoneessa oli Kruunu-Annan oma puhtauden ja järjestyksen\nleima, järeä, mutta turvallinen ja lämmin. -- Täällä viihtyy aina\nhyvin, ei raaskisi mennä pois. Tuo on varmaan teidän aateliskilpenne,\n-- sanoi Veronika osottaen kultakruunua nurkkahyllyllä.\n\n-- Onhan se, mitä on. Tällaista ei enää näe. -- Anna silitteli\nmetallipapereilla koristettua kruunua, joka helisi ja välkkyi\nmonenmoisissa väreissä. -- Tämä on minun muorilleni tehty. Äitini ja\nminä olemme sama kruunu päässä vihityt. Minä olen sitä lainannut ennen\nmuinoin morsiamille ja siitähän ne sen nimen ovat antaneet. -- Kruunu\npantiin kunniapaikalleen nurkkahyllylle.\n\n\n\n\nHELSINGISSÄ.\n\n\nMooses tuli Helsingistä kotona käymään ja aikoi mennä Heikin ja Esan\nkanssa työväen talolle, jossa piti luennoittaman tarttuvista taudeista,\nmutta työväki oli joutunut asiasta kiistaan, eikä luennosta tullut\nmitään, vaikka kuvernöörin lupa oli saatu. Vielä samana päivänä sai\nMooses tiedon Helsingistä, että hänet oli ilmiannettu yllytyksestä ja\njottei \"kodille\" tulisi rettelöitä, neuvottiin häntä heti eroamaan sen\nkirjastonhoitajan toimesta.\n\n-- Näin se leikki alkaa, -- sanoi Esa. -- Ei muuta kuin pussi selkään\nja värvinkii, siin' on leipä kuin särvinkii.\n\nMooses käveli kiivaasti lattialla, huitoi käsillään ja mutisi\nääneen: -- Minua tukehuttaa se, mikä nyt on tulossa. Eivät he lakkaa\nvainoamasta ennenkuin saavat minut maasta pois tai linnaan!\n\nToiset olivat poistuneet Mooseksen huoneesta ja jättäneet hänet\nVeronikan kanssa kahden.\n\nVeronika kiersi kätensä hänen kaulaansa. -- Eihän sinun koskaan\ntarvitse olla yksin. Meidän pyhättömme ulottuu kaikkialle ja sen kirkon\nhuippu on niin korkealla, ettei mikään tässä maailmassa voi meitä\nsiellä häiritä.\n\nHe unohtivat maanpaot, vankeudet ja pakkovallat eläen hetkisen toinen\ntoisilleen.\n\n-- Minä lähden huomenna takaisin Helsinkiin, -- sanoi Mooses\nillallisella tädille ja Melulle.\n\n-- Minä tulen mukaan! -- huudahti Melu vilkkaasti.\n\n-- Nyt on huonot ajat, -- yritti täti estellä.\n\n-- Sen kyllä tiedän. Te ette kumpikaan välitä, vaikka paita päältänne\nmenisi, kunhan nuo tehtaan rotat vain elävät. Nyt olemme kauniisti\nkiikissä, mutta heidän tähtensä minä en ole kotona, en vaikka! Täti saa\nhankkia rahaa vaikka silmästään. Taikka minä menen lainaamaan.\n\n-- Kukahan sinulle uskoisi? -- sanoi täti.\n\n-- Kun lupaan hankkia itselleni rikkaan miehen, niin uskovat.\n\n-- Älä aina hulluttele. Et sinä Helsinkiin pääse, ellet tahdo siellä\nmitään oppia.\n\n-- Tahdonhan minä oppia, nähdä teatterit, käydä konserteissa,\ntanssiaisissa, tuntee ihmisiä, juoda elämää!\n\n-- Sen ohella voit muutakin oppia, sanoi Mooses.\n\n-- Voin oppia olemaan nainen, viljelemään kauneutta, pukeutumaan,\npuhumaan, seurustelemaan, arvostelemaan ja kietomaan sen tulevan\nmieheni noin, noin sormeni ympärille.\n\n-- Miehet vaativat nyt jo vakavampaa, ei se vanha keino tepsi, -- sanoi\nMooses.\n\n-- Uskokoot sitä narrit. -- Melu rallatti täydellä äänellä iloista\ntanssilaulua, ja toisten täytyi hymyillä.\n\n-- Antaa pahan saada, ei pahalle mitään voi, -- sanoi täti\nmasentuneena. -- Mene Helsinkiin, mene!\n\nSitten tuli kiista rahoista, ja Melu urkki ja saikin selville tädin\nviidensadan säästön. Nyt ei häntä pidättänyt mikään. Melu sanoi: --\nMinä menen!\n\n-- Tuleeko se Karénin keppulikinttu kanssa? -- Täti ei voinut olla\npistelemättä, niin häntä kiukutti.\n\n-- Ei Karénin keppulikinttu tule, mutta ylioppilas Rolf Karén tulee.\n\n-- No, sellainenhan se on, aina silmät kirnapillaan ja jalat housuissa\nniinkuin mänttä kirnussa.\n\n-- Ei suinkaan täti tahtoisi, että hän hameissa kävisi?\n\n-- Kulkee se nyt sellainen hameissa tai housuissa, aina se on kuin\nlankavyhti.\n\nMooses tahtoi tehdä lopun kinastelusta.\n\n-- Minä soitan siis Alma Borgille, että Melu tulee. Ehkä sinä pääset\nhänen luokseen asumaan.\n\n-- Laita vaan, ettei minun tarvitse ruveta maailmaa parantamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelu seisoi peilin edessä sovitellen punaista silkkiunikkoa korvallensa\nkellertävään tukkaan, pehmeisiin hiuspyörylöihin. Hän hymyili ja\nviehkeili itselleen, katseli hoikkaa, hiukan eteenpäin kumartuvaa\nvartaloaan peilissä. Tummanvihreä samettipuku liittyi vartaloon\ntiiviisti kuin patsaan ympärille kiedottu vaate solmittuna povelle.\nKellertävä harsopilvi ympäröi hohtavan valkoista, pehmeätä kaulaa kuin\nkeltaiset lehdet neitseellisen koivun runkoa.\n\nOvelle koputettiin.\n\n-- Sisään!\n\nOra astui sisään kumartaen ylen syvään ja pysähtyi matkan päähän\narvostelevin silmäyksin mittaillen Melua.\n\n-- Taideteos. Jos olisin maalari, ikuistaisin teidät kevätmetsän\nhengettärenä. Syvä havunvihreys, synkän viehkeästi houkutteleva,\nkellertävät lehdet pään ympärillä ja koivun hohtavuutta,\nneitseellisyyttä ja kevään ihana, salaperäinen sulo. -- Ora astui\npuhuessaan lähemmäksi, kietoi käsivartensa Melun olalle.\n\nMelu seisoi kuin patsas liikahtamatta nojaten peiliin takanaan ja\nsiristi katseensa intohimoiseksi viivaksi. Nuori mies horjahti häntä\nkohti, kohotti toista kättään. Silloin Melu vavahti, katsoi hänen\nivallisesti nauraen.\n\n-- Demooni! -- puristi Ora vihamielisesti hampaittensa välistä.\n\n-- Ehkä, olen sen lainannut teiltä. -- Melu nauroi.\n\nKomean samettipuvun päälle vedettiin ohut, kulunut nuttu. Vastakohta\noli liian räikeä. Runollisuus katosi, ja hytistelevä sievistelijä istui\nreessä.\n\nYlioppilastalon salissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja tummat\nvärit. Rolf tuli heitä vastaan ovella ja yhteen he asettuivat istumaan.\nMelun tulipunainen unikukka herätti huomiota.\n\nMooses istui heidän lähellään.\n\n-- Antakaa minulle tuo kukka korvanne juuresta, -- kuuli Mooses Oran\nsanovan.\n\n-- Vaivaavatko teitä ihmisten silmät? -- kysyi Melu.\n\n-- Täällä rakastetaan tummia värejä; maassa on suru.\n\n-- Minä suren punaisella unikukalla. --\n\n-- Keinotekoisella. Teille sopisi sitäpaitsi paremmin pihlajanmarjat.\n\n-- Hyi, olette runoilija ja kehoitatte koristamaan syötävällä.\n\n-- Liian kirpeliä syötäviksi.\n\nMelu kääntyi puoleksi selin Oraan ja puhui Rolfin kanssa.\n\n-- Täällä on kuolettavan ikävää. Minä tahtoisin tanssia.\n\n-- Hei, sitä ette tarvitse kahdesti pyytää, tunnin päästä vien teitä\nensimmäistä valssia, -- huudahti Rolf vallattomasti.\n\nMooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän\nsamppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan\nsivuhuoneissa.\n\n-- Nyt minä hengitän jälleen, -- sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa,\nintohimoisesti Melun korvaan:\n\n    Mun vereni syttyy ja sieluni juo,\n    Juo viinin ja lemmen tulta...\n\nMooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen\nsaattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen:\n-- Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi\nhe-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.\n\n-- Teidän rakkautenne ehkä, -- sanoi Melu.\n\n-- Meidänkö?\n\n-- Niin, niin teidän!\n\nOra hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.\n\n-- Eläköön!\n\n-- Mikä sitte?\n\n-- Te, te ihana neito. Hurraa!\n\nPojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä\nkäsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja\nkantoi Melun sylissään portaita ylös.\n\nMooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen\nkasvojensa velton ilmeen.\n\n-- Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään.\nUsko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin...\n\n-- Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.\n\n-- Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte.\nMihin minä nyt menen?\n\n-- Hallimajaan.\n\n-- Ei, ei, viikon, kahden tai kolmen päästä, ei nyt.\n\n-- Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.\n\n-- Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut\nsinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.\n\n-- Älä puhu niistä!\n\n-- Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos\ntuodaan -- -- -- ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.\n\n-- Minne?\n\n-- Saamme nähdä.\n\nSeuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti.\nSe oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.\n\n-- Neiti ei ole kotona.\n\n-- Niin täällä aina sanotaan, -- väitti velkoja, soma, nuori neiti.\n\nMelu ei ollut ilmoittanut, missä asui.\n\n-- Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? -- sanoi Mooses, kun\ntapasi Melun kadulla.\n\n-- En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.\n\n-- Kuinka paljon sinulla niitä on?\n\n-- Mistä minä tietäisin?\n\n-- Oletko kirjoittanut tädille?\n\n-- Kaikkea vielä!\n\n-- Minä hankin sinulle rahaa.\n\n-- Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?\n\n-- Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.\n\n-- Minä näännyn ikävään siellä!\n\n-- Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle\nseitsemän sataa.\n\nMelu riensi kevyin askelin kaupungille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki\nharminsa.\n\n                                           Hallimajassa.\n\n    Rakas ystävä!\n\n    Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut\n    pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta,\n    suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me\n    pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä\n    heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja\n    me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.\n\n    Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä\n    -- -- -- en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin\n    olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin\n    kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!\n\n    Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin.\n    Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä\n    lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän\n    tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä\n    puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja\n    väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa\n    lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla\n    kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat\n    parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet,\n    manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni\n    elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.\n\n    Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on!\n    Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut\n    ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne\n    oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta\n    kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.\n\n    Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki,\n    kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua\n    tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin\n    onnellisten hetkien yksinäisyydessä.\n\n    Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa\n    Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille\n    rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te\n    olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on\n    ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja\n    ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.\n\n    Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin\n    tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän\n    halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys\n    on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin\n    pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani\n    ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani.\n    Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle,\n    huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta,\n    en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä\n    vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään,\n    ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä,\n    ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi\n    häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi\n    hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista\n    niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen\n    mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä\n    ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi\n    kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.\n\n    Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi\n    jälkeen. Tulevaisuus on meidän!\n\n                                             Veronikasi.\n\nMooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki\ntärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.\n\n\n\n\nMELUN HÄÄT.\n\n\nKevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana,\nkun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään\ntapaansa:\n\n-- Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä\nolet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta\nkäy hullusti! -- Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä\nhänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.\n\n-- Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi\nhullusti! -- Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.\n\nTämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti\ntarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi\nnyrkkiään ja hoki: -- Kuinka hän uskaltaa?\n\n-- Kuka nyt uskaltaa? -- kysyi täti toisesta huoneesta.\n\n-- Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten\nnaamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka\nolenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin\npuolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! --\nSiihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että\ntädin sydäntä särki.\n\n-- Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, -- sanoi täti arastellen.\n\n-- Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen\nihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!\n\n-- Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.\n\nMelu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva\nlähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun\nRolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.\nHän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.\n\n-- Tulihan puolukka, kiitos! -- sanoi Rolf.\n\n-- Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.\n\n-- Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.\n\n-- Maantielle! -- Melu nauroi. -- Maantie on minusta mieluisempi kuin\nmies, joka tekee sydämensä maantieksi.\n\n-- Punnitse sanasi! Jumaliste!\n\n-- Oletko sinä niitä punninnut?\n\n-- Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä\njoko kuunnella tai olla kuulematta.\n\n-- Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi,\njos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa\nvihreetä ruohoa jalkaimme alla.\n\n-- Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!\n\n-- Puolukka on sitkeänahkainen. -- Melu naurahti sovinnollisesti ja\nRolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.\n\nMetsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla\ntiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat\nhetken ääneti toisiinsa vaipuneina.\n\n-- Mitä ajattelet, Melu?\n\n-- Sinua.\n\n-- Mitä minusta?\n\n-- En hyvää.\n\nRolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti\nja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä,\nmutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.\n\n-- Sinä olet -- -- -- Rolfin kädet irroittuivat -- -- kuin puolukka\nhoukutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. -- Katse oli yhä\nmusta ja pyytelevä.\n\n-- Ja sitten sylkeä ulos?\n\n-- Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui\nuudestaan Melun käsivarteen.\n\nMelu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.\n\n-- Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.\n\n-- Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu -- --?\n\n-- Älä puhu siitä! -- ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti\nitsensä irti.\n\n-- Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä\nsorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan\nsinut! -- Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti\nhattuneulansa.\n\n-- Ellet päästä, isken sinua silmään.\n\n-- Villikissa! -- Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista\nselkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi,\nseurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.\n\nMelu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana\nja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan\nhuolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema,\npiti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa\nhemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti\njälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.\n\n-- Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa\nKuulehan, miksi emme menisi kihloihin?\n\nMelu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.\n\n-- Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? --\nKatseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia,\nsitoi yhä uudestaan ja uudestaan.\n\n-- Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on\nvahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja\nviimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!\n\nLopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf\nuhkaavana ja katse palavana.\n\nRolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton\nkaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja\nkepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti\npuolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti\nolla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.\n\n-- Onko pappa itse niin tehnyt?\n\nIsän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli\nterävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi\nsaavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen\nkuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.\n\nMelu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään\npidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi,\nvirrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki\noli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja\nhyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä\npukeutua morsiameksi.\n\n-- Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.\n\n-- Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?\n\n-- Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi\ntaivaan väri.\n\n-- Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen,\nhienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on\nvalkoinen.\n\n-- No, mistä sinä sellaisia mietteitä --?\n\n-- En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan\nvalkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo,\nminun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin\nhaluni. -- Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja\nonnellisena.\n\n-- Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.\n\nMelu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja\ntarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.\n\n-- Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne\nvoisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.\n\n-- Melu, sinähän ihan väriset!\n\n-- Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! -- Hän ponnisti kyyneliä\nvastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: -- Morsianta pitää\nitkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.\n\nPäivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä\nmorsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta\nmielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja\nihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi\nvarmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut\nhalveksivansa.\n\nTäti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.\n\n\n\n\nISKU.\n\n\nMooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä\nmieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston\nseinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin\ntoteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi\nkantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen\nhallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla.\nDamokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.\n\nEsan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi\nMoosekselle: -- Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän\nja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät,\nettä ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on\nraha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.\n\n-- Kiitos! -- Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.\n\n-- On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.\n\n-- Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet\nkihloihin ja aiomme mennä vihillekin.\n\n-- Sinä onnen poika, -- hymyili Mooses.\n\n-- Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen\ntuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.\n\n-- Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.\n\n-- Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki\nprofeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi\ntyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.\n\n-- Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta\nja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena\nhuolinut.\n\n-- No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?\n\n-- Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä\nHallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit\nkärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten\nvälillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja\npimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään\nsyrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata,\nmyöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se,\netten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen\npimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai\nmaanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. -- Mooses käveli kiihkeästi\nlattialla, katse maahan tähdättynä. -- Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja\npidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta\nasemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.\n\n-- Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein\ntärkein.\n\nMooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:\n\n-- Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä\npalohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa.\nEllei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle\npuhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.\n\nMooses katsoi kelloaan. -- Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.\n\nTalo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta\noli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson\nniskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla\nkokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja\nakkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja\noviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli\nhuone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä\nväkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti,\njoten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja\nlattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli\nosuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.\n\n-- Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, --\nsanoi Ruhala.\n\n-- Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin?\n-- kysyi eräs nainen.\n\n-- Hitto heidät vieköön! -- sanoi Onni Hannula.\n\n-- Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, -- päätti Ruhala.\n\n-- Niin kapitalistitkin sanovat! -- huudahti nainen katkerasti.\n\nSe oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit\npuivat ja silmät paloivat.\n\nManu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin\nuinaileva koira.\n\n-- Sen minä vaan sanon, -- huusi Onni Hannula, -- että kyllä työväki\nkerran herää ja kostaa verenimijöille! --\n\nManu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen\nvartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki\npuristui: -- Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!\n\nManu poistui huoneesta.\n\nEsa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet\nkeskustelua.\n\n-- Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.\n\n-- Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, -- kuiskasi\nMooses.\n\nOsuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti\npalkoista.\n\nMooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.\n\n-- Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne\nhyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin\nrahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda\njärjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista.\nVaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa.\nVaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja\nitseltänne.\n\nIhmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja\nelämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä\nvelvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta\nniitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja\nnyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.\n\nMinä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei\nsellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman,\ntökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi\naikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.\n\nIhmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä\nraakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi\npuraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.\n\nTyö on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat,\nrakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä\nja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä\nkehittynyt sivistynyt kansa.\n\nTai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana\nmaleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot,\ntoivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me\nhuudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme\ntyöhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me\nolemme jälleen ihmisiä.\n\nPyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se\nkuuluu meidän työhömme!\n\nMiehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.\n\n-- Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta\nasemastamme, -- ilmoitti puheenjohtaja.\n\nMooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo\nmies vaati kokousta keskeyttämään.\n\n-- Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, -- selitti Mooses.\n\n-- Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, -- oli ainoa vastaus.\n\nMiehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.\nViimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.\n\nMooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.\n\n-- Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle\nja he taas vuorostaan muille, -- ehdotti Esa.\n\n-- Niin, sehän kyllä käy päinsä, -- sanoi Ruhala.\n\n-- Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti\nminun täytyy pian poistua.\n\n-- Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, -- sanoi Onni. Mooses\npuristi ystävällisesti hänen kättään. -- Olisimme maisterin avulla ehkä\npäässeet selville monesta pulmasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään\nleimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.\n\nRuhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian\npelätyn karkoituskäskyn.\n\nKoko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä\nauttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä\ntunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä\nkuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.\n\n-- Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, -- sanoi hän.\n\n-- Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä\ntunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi,\nmennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.\n\n-- Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.\n\n-- Siis?\n\n-- Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme\nvarten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat\naina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä\ntarkoitan pyhänä pitämisellä? -- Mooses veti hänet lähelleen heidän\nmäenlaitaa astuessaan. -- Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka\nsynkkää olisi. --\n\n-- Toivoa, mitä?\n\n-- Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko,\ntäytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa,\nemme elää!\n\nHe katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman\nheikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven\nsuhahdus.\n\n-- Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni\nmeidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä\nsääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi\nvain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin,\nlähemmin meidän se pitäisi tuntea.\n\n-- Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa.\nMeillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon\nvainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille:\nKatsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos\nteillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa,\nniin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta\nteillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse\nheitä pelätä!\n\nHe astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli\nheitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta\nintohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen\npolvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona\nluisilla hartioilla.\n\n-- Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa\nmaailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi\ntehdä mitä tahansa, -- sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.\n\n-- Pelkäätkö häntä?\n\n-- En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. -- He\nastuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.\n\n-- Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!\n\n-- Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. -- Mooses otti hänet\nkevyesti syliinsä. -- Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen\nrauha.\n\n-- Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.\n\n-- Ja sinä olet -- -- -- tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan\nhuuliasi. -- Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen\nrannalla.\n\n-- Suutele minua, Veronika!\n\nJoka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja\nmetsässä kuiski lempi.\n\n-- Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?\n\n-- En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?\n\n-- En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni\nsomaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.\n\n-- Kyyneleitä, miksi?\n\n-- Onnesta, sinä.\n\n-- Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!\n\n-- Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.\nNäin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?\n\n-- Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän\nkaulan utuisen harson poimuissa.\n\n-- Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään\nrintasi. -- Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain\nvalua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. -- Nyt kastan\nsinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.\n\nMooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. -- Ja minä\nkastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.\n\n-- Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.\n\n-- Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu\nhartioillani ja ne olet antanut sinä.\n\nKiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja\nsirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen\npintaa selviämään.\n\n-- Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin\nkauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.\n\n-- Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.\n\n-- Tule! -- Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä\nkerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä\nsanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.\n\nMäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.\n\n-- Erota, erota!\n\n-- Onko se tuskaista?\n\n-- Älä kysy!\n\n-- Ei puhuta, ei!\n\nPitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui\nalas puutarhaan pienen portin kautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä\nääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se\noli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä\nhuoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.\n\nSiinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja\nhäristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski\nmiehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä\nhurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja\nsurvaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi\narkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet\nkiistaan sekaantua.\n\nJoku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin\nsekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet\nympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika\nkuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: -- Laskekaa irti! -- Kukaan\nei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi\nmiehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa\npäätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset\nalkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä\nVeronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka\ntähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei\nkerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita,\nseurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon\nja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan\nkäsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas,\nveti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi\nVeronikan vasenta olkaa.\n\nMarck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat\netäämpää: -- Ryökinän kädestä tulee verta! -- otti hän Veronikan\nsyliinsä ja kantoi sisään.\n\n-- Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!\n\n-- Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.\n\nVeronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.\n\nEhkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki\nlevottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä,\netsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita.\nHän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin\nparaaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.\n\nÄiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja\notsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja\nVeronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut\nmielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa,\nturvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi\ntällainen äiti.\n\n-- Kuinka sinä olet hyvä, äiti!\n\n-- Älä puhu, ole aivan hiljaa.\n\n-- Tahtoisin tavata Moosesta.\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja\nsuruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi\nja lähetti hakemaan.\n\nSamassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet\nkuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan\nedessä.\n\nVeronika nosti vasenta kättään.\n\n-- Hiljaa! -- huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen\ntyttäreensä.\n\n-- Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, -- kuiskasi Mooses henkeään\npidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki\nsilmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:\n\n-- Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. -- Hieno\npuna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: -- Nyt menemme samalla\nhevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa\nkantaa junaan. -- Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.\n\nMooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen\nVeronikan vasenta kättä.\n\n-- Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?\n\n-- Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka\nlöi?\n\n-- Manu, -- kuiskasi Veronika.\n\nMarck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi\nVeronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.\n\n-- Elämä on toisinaan kovaa, -- sanoi Marck. -- Olisin toivonut\ntapaavani teidät toisissa oloissa.\n\n-- Niin minäkin, -- sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo,\nkun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle\nvasemman kätensä.\n\n-- Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, -- sanoi Marck aikoen ottaa\nVeronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt\nhänen kättään.\n\nMooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa\nasennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen\npöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun\nastuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma\nkääre oli tullut punaiseksi.\n\n-- Minnekä te aiotte siirtyä? -- kysyi Marck. Hän istui vaunuissa\nvastapäätä nuoria.\n\n-- Ensi vuoden olen ajatellut kerätä aineita väitöskirjaan\nkansantalouden alalta. Jos näitä ahtaita, aikoja yhä jatkuu, mikä kyllä\non mahdollista, täytynee kaiketi asettua kansalaisten luo Amerikaan,\nsillä vieraassa kansassa en löytäisi mitään yhtymäkohtia.\n\n-- Se olisi järkevää, saisitte uusia, terveitä näkökohtia, ehkä\nhäviäisi liikanainen haaveellisuus. Ja jos palaatte, voitte opettaa\ntyöväelle parempia aatteita kuin nyt olette opettanut.\n\nMooses kävi tulipunaiseksi.\n\n-- Pappa, jos kaikilla meillä olisi niin ihanteellinen maailmankatsanto\nkuin Mooseksella on, olisimme onnelliset.\n\nVaunut pysähtyivät. Veronika kietoi vasemman kätensä Mooseksen kaulaan\nja Mooses kantoi hänet junaan nuorison laulaessa kansanjoukon keskellä.\nHän asetti Veronikan vaunun sohvalle, suuteli hänen otsaansa ja\nhuuliaan kuin sairaan lapsen, nosti kaulaltaan vasemman käden sivulle,\nsiirsi jalat sohvalle mukavaan asentoon.\n\n-- Onko sinun näin hyvä olla? -- kysyi hän levottomana. -- Nyt\ntahtoisin olla sinua lähellä, helliä, hoitaa, olla miehesi!\n\n-- Ethän ole epätoivoinen?\n\nJuna vihelsi. Vielä kerran Mooses silitti armaansa poskea hellästi ja\nomistavasti, painoi huulensa huulille, katsoi syvään tuskaisiin silmiin\nja poistui vedet silmissään. Veronika seurasi katseillaan hänen pitkän,\nhoikan vartalonsa hiukan kumaraista käyntiä, näki hänet avoimesta\novesta vaunun sillalla, miten hän liikutettuna lakki kädessä, kukka\nnapinlävessä seisoi hänen isänsä edessä.\n\n-- Lähettäkää minulle osoitteenne, missä kulloinkin olette, -- sanoi\nMarck.\n\nJunan liikkuessa hyppäsi Mooses alas samalla kun hänen oma junansa\nvastakkaiselta suunnalta puhkui asemalle.\n\nTäti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli\nkansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän\nihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun \"Maamme\nlaulu\" alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen.\nJuna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle\nparemmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä \"eläköön\"\nhuuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja\nnaisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin \"eläköön, eläköön\"!\nhuutoihin.\n\nTäti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa\nja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:\n\n-- Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen\nvuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.\n\n-- Pää pystyyn! -- sanoi Esa.\n\n-- Eläköön isänmaa! -- huusi Mooses, kun juna jo liikkui.\n\nKansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: \"Mun muistuu mieleheni\nnyt...\"\n\n\n\n\nYKSIN.\n\n\nSairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä,\nviihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä\nunia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.\n\nÄiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen\nlääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.\n\n-- Olemmeko vasta olleet täällä päivän? -- kysyi Veronika.\n\n-- Tuntuuko aika pitkältä? -- sanoi äiti huolestuneena.\n\nKirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja\ntyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne\nkyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän\ntiesi.\n\n-- Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin\npisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa\nasuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja\nraskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan.\nHän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän\njanoo lähteemme vettä -- oi armas! -- Veronika nyyhki lohduttomasti. --\nVasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö\nkohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!\n\nMarck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.\n\n-- Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi\nkulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt\njotakin, Eveliina, istut mykkänä -- -- --.\n\n-- Hänen on ikävä, -- sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat\ntoisiinsa neuvottomina.\n\n-- Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! -- Veronika\npainoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton\nhalu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. -- Missä Mooses\nnyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?\n\n-- Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja\nreippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta,\ntyttöseni. -- Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä\nomassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti\nja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka\nhalusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen\nlintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita\nsormia.\n\nVeronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.\n\n-- Voi, minun on liiankin hyvä, -- äännähti Veronika. -- Kaikki\nhellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. -- Äänessä oli\nkuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.\n\n-- Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi -- -- --.\n\n-- En minä osaa sanoa. -- Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja\nhellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. -- Onhan minun hyvä\nnäinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet\nmennessäsi kävelemään, pappa, -- sanoi hän niin reippaalla äänellä\nkuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli\nlevottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi\nkirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen\nruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla,\nyliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät\npiirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.\n\nÄiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.\n\n-- Huomenna tulen jälleen!\n\n-- Tule, pappa!\n\nAskeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa\nolla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän\nkankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän -- -- -- ei, ei. Entä Alma?\nTahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana.\nKaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä\nHallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan\nheistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun -- -- -- ah! kuinka pisti!\nHiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta\nsaa, ei saa -- -- --. Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon\nkahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. -- Niin,\nhiljaa, hiljaa, sydän! -- -- -- Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja,\nsairas, \"luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut\nvaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä\"! Oi, Jumala,\narmahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja\nkuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin\nahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme\npieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät?\nKoska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin\nijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän\ntäytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon\nennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä\nuskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja\nloivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: \"Työn\ntemppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin\nsininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas\nrukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin\nluomistyö\"...\n\n\"Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien\nihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin\nsaduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja\nrakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja\npalvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan\"...\n\nHiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset\nliitelivät tulevaisissa.\n\n-- Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla\nkauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! -- Valoisa hymy\nhaaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. -- Minun\ntäytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa.\nMooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa\nHallimajassa. Niin, jos voisin -- -- --.\n\nAjatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.\n\nSeuraavina päivinä kuume hävisi ja paraneminen kävi nopeasti.\n\n-- On kiire, -- sanoi hän tohtorille. -- Kotona on tuhat hommaa.\n\n-- Aijai, liian monta, -- hymyili vanha tohtori.\n\n\n\n\nHÄRMÄLÄN TÄDIN NÄLKÄKIRJAT.\n\n\nKruunu-Anna oli Veronikan sairaana ollessa ollut kiivas työssä ja\ntoimessa, jakanut akoille \"puhtauspalkintoja\", ja moitesaarnoja ja\nollut heidän \"omanatuntonaan\", kuten Härmälän täti sanoi. Hänen\nrehellinen, järeä naamansa loisti riemusta, kun Veronika ensi kerran\nkotiin tultuaan meni hänen luokseen, ja Helmi punastui ihastuneena.\n\n-- Terveenä jälleen, siunatkoon teitä nyt kaikkivaltias ja varjelkoon.\nVoi, voi neiti, että sen Härmälän maisterinkin nyt juuri piti joutua\npois täältä! Ei kukaan niitä nyt siellä talolla ohjaa. Suurisuisia\nkeropäitä tulee tänne joka sunnuntai vaununlastittain huutamaan ja\npauhaamaan, -- valitteli Anna.\n\n-- Antaa heidän huutaa. Pauhaa koskikin vettensä paljoutta ja nousee\npatojen ja sulkujen yli, -- sanoi Veronika.\n\nHelmin silmät loistivat ja työ lujui sylistä lattialle ja jalka polki\nkoneen hiukan syrjään.\n\n-- Kun kerran saisi oikein laulaa! -- huudahti hän välittömästi kuin\nlapsi.\n\n-- Jokos sinäkin alat kiekua! -- nauroi Kruunu-Anna.\n\n-- Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen\nkerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla\nsellainen! -- Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja\nVeronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.\n\n-- Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa.\nTäällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, -- sanoi Anna.\n\n-- Onko mitään erityistä tapahtunut? -- kysyi Veronika levottomana.\n\n-- Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin -- -- --.\n\n-- Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.\n\n-- No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi\nniille muka vahingossa livekiveä.\n\nVeronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti\nja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:\n\n-- Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.\n\nHuoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely\nja Esa astuivat huoneeseen.\n\n-- Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! -- huudahti\nHely. -- Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin\ntänään?\n\n-- En. Anna vain kertoi niin ikäviä asioita, -- sanoi Veronika jälleen\nentisellään.\n\n-- Voi, kerroitteko nyt siitä? Se on tosiaan ruma juttu. Vaikka\nkyllähän heidän lehdissään on niin paljon perustelematonta, ettei\nniille tarvitse -- -- --.\n\n-- Onko heidän lehdissään ollut jotakin? -- kysyi Veronika.\n\n-- Eikö Anna kertonut? -- kysyi Hely.\n\n-- Nyt saamme tosiaan sanoa lopun, koska kerran sanoitte alun\naamenesta, -- sanoi Esa. -- Työväenlehdessä sanottiin sinun hoitolaasi\nenkelintekijäksi, koska siellä kuoli kaksi lasta.\n\n-- Nekö Manun -- -- --.\n\n-- Juuri ne. Se nyt on sen mokomaa, ei kannata välittää.\n\n-- Ajattelen heitä itseänsä. Taistellessaan he lyövät tuhat harhaiskua\nja yhden oikean, -- sanoi Veronika masentuneesti.\n\n-- Manun olisi pitänyt rikoksestaan saada oikeudenmukainen rangaistus.\nNyt hänen vertaisensa tekevät hänestä sankarin ja pahoittelevat, ettei\nisku koskenut Marckia, -- sanoi Esa.\n\nVeronika katsoi Esaan suurin surullisin silmin, kohotti hitaasti\nkasvojaan, joitten joka piirre ilmaisi tuskaa. -- Mutta minulla oli\noikeus olla kostamatta. Minä en voi tuottaa kellekään kärsimystä.\n\nEsa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun\nhänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti,\nojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi\nVeronikaa kuin ilmestystä.\n\nSairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden,\nkehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut\nulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat\nnyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset\nvaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät\nsielun syvimpiin soppiin. -- Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta\nrakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, --\nvakuutti Veronika itselleen.\n\nSyksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät,\npiti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja\nvihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta\nhävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku\nmaalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea\nsaha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä,\nkatsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille\nniukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat\nhe itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen\nhyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku\nkamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen.\nKruunu-Annalta hän kyseli:\n\n-- Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?\n\n-- Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla.\nKyllä lasten nyt on hyvä olla.\n\nVeronika elostui ja huudahti: -- He siis rakastavat lapsiaan!\n\n-- Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt\nlastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.\n\n-- Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen,\nnähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.\n\n-- Heillä on vaikeat ajat, ja tehtailija Marck -- -- --.\n\n-- He luulevat, että kaikki riippuu hänestä, ovat ehkä toivoneet minun\nvälitystäni ja siinäkin pettyneet.\n\n-- Jotakin hölmöyttähän se nyt lie ja sitäkin talolla saarnaamista.\n\nVeronika näki Annan välttelevistä katseista, että hänkin luuli\ntehtailijan tahallaan seisottavan sahaa.\n\n-- Kuinka tämä on raskasta. Olisipa Mooses täällä! Hän puhuisi heidät\nlämpimiksi, loisi uskoa ja valoa mieliin. Ettekö usko, Anna?\n\n-- Uskon, sydänkäpyseni, uskon. -- Annankin kasvot elostuivat.\n\nKotiin mennessään tapasi Veronika Esan.\n\n-- Kirjoita Moosekselle, että täällä on kaikki pimeätä. Olen seurannut\nRuhalan ja Hannulan Onnin puuhia. Aluksi he pysyivät Mooseksen\nohjelmassa, mutta nyt se on aikoja unohtunut. Maltti ja äly on mennyt\nmiehiltä. He seurustelevat epäilyttävien individien kanssa. Manun\nkaveria kulkee talolla ja heidän kotonaan. Siellä haudotaan krokotiilin\nmunia ja särvitään liejuista pohjasakkaa. Olisipa nyt opisto ollut\ntämän talven käynnissä ja Mooses täällä, niin totta tosiaan ei täällä\nnäin pimeätä olisi.\n\nVeronika puristi kiitollisena hänen kättään.\n\nKotiin tultuaan hän näki tutun käsialan kirjeessä pöydällään ja avasi\nsen sykkivin sydämin. Viime aikoina olivat kirjeet olleet tummia\nväriltään läheten epätoivoa. Maanpakolaisuus alkoi murtaa koditonta\nmiestä, jonka sydänjuuret olivat kotimaan karuun maahan syvälle\nkasvaneet. Veronikan sydän oli tästä itkevä, surullinen, sairas.\n\n                                Nörregade 22, Köpenhamina.\n\n    Armaani.\n\n    Tulin tänne ajamaan pois koti-ikävää. Täällä on muka lähempänä\n    kotimaata, mutta ihmisen mieli on oikullinen kapine. Täällä\n    tanskalaisten iloisessa Baabelissa tuli kaksin verroin ikävä.\n    Olen juossut merkkipaikasta toiseen, päästäkseni irti itsestäni,\n    katsellut linnat ja kappelit, töllistellyt veistoksia ja\n    maalauksia, niin että niskaani särkee ja aivoissani vilisee pelkkiä\n    kipsihaahmoja, möhömahoja kuninkaankuvia ja ihania prinsessan\n    päitä. Täällä on taide jokapäiväistä leipää. Pitäisi tämän jo\n    jaksaman vaikuttaa ihmisten ulkomuotoonkin.\n\n    Eilen, syntymäpäivänäsi, ostin Amagermuorilta ruusuja, suljin oveni\n    ja aloin jumalanpalvelukseni kuvasi edessä, mutta en jaksanut\n    pysyä huoneessa, tuli liian vaikea olo, juoksin katuja kuin hullu,\n    palasin nääntyneenä kotiin. Emäntänikin huomasi tilani ja toi\n    punaviiniä ja käski vahvistamaan mieltäni sillä. \"De skal ik'\n    fortvivle\", sanoi hän pää kallellaan ja katsoi minuun surkutellen.\n    Mikään ei auta, kun tämä tuskan puuska tulee. Näen sinut aina\n    Kivistömäen laidassa, lähteen luona vuokkoja ympärilläsi, Suomen\n    haalea taivas ylläsi, mäntyjen kellertävät rungot takanasi ja pyhä\n    hiljaisuus metsässä. Sinä ja rannan puut kuvastutte lähteeseen.\n    Voi, jumalani, kuinka minä janoon sitä vettä sinun rinnallasi.\n    Supatan nimeäsi ja puhun suomea kahden kesken itseni kanssa. Tästä\n    voi tulla hulluksi, sen tunnen.\n\n    Väitöskirjani on tähän asti sujunut hyvin ja voit sanoa isällesi,\n    että olen muistanut hänen ystävällistä neuvoaan ja syventynyt\n    käytännölliseen elämään ja työhön. Vaikea liike-elämä jää minun\n    käsityspiirini ulkopuolelle. Missä vika lienee, siinäkö, että\n    olen liian paljon mietiskellyt, lukenut ja tunne-elämää elänyt,\n    tavallaan veltostunut elävästä toiminnasta, vaiko siinä, että\n    luonteeni on opettajan, haaveilijan, en osaa sanoa. Minusta\n    tuntuu, että minun puutteellisuuteni on meille suomalaisille\n    nuorille luontaista. Meillä on harvoja sellaisia selväjärkisiä,\n    perinpohjaisia käytännön miehiä kuin sinun isäsi on. Hän on kuin\n    maakotka, asuu aina huipuilla ja näkee kauas, katsoo alas meihin\n    pieniin maanpinnalla. Me laadimme ajatuksissa itsellemme Komeat\n    satuyhteiskunnat, puhumme niistä toisillemme, kerskumme omista\n    haaveistamme, ja kun joku lyö rikki tuulentupamme, suutumme\n    silmittömästi. Lyömme nyrkillä, puukolla ja paukutamme pyssyillä ja\n    pommeilla, kuin olisi kivinen linna meiltä hävitetty tai viljavat\n    vainiot sotajoukoin poljettu tai meidät maasta ajettu. Niin,\n    onhan maasta ajettu sen vuoksi, että on tahdottu järkeä, lakia ja\n    oikeutta noudattaa -- -- -- Minä en voi puhua tästä. Se on liian\n    lähellä. Nykyään en jaksa ajatella muuta kuin teitä siellä kotona.\n    Monet tuliaiset olen jo ostanut ja säilytän niitä koulupojan\n    varmalla uskolla, että kerran piinakausi loppuu. Pukuni roikkuu\n    kuin variksenpelätteen yllä ja kahdenkymmenenneljän vanhassa\n    päässäni on harmaita hiuksia. Huomenna lähden Tukholmaan, onhan\n    siellä lähempänä Suomea ja tapaa ehkä jonkun maanmiehen ja saa\n    puhua -- -- -- oi, kuin saisikin puhua suomea.\n\n                                              Omasi.\n\nVeronika seisoi kauan aikaa kirje kädessä ja tuijotti lattiaan.\nAvoimissa silmissä pusertui suru kyyneliksi, otsa kiristyi ryppyihin\nsilmien välistä ja ylpeä pää taipui, taipui yhä alemmaksi. Hän suuteli\nkirjettä ja itki. Kyyneleet valuivat suurina ja kirkkaina paperille.\nHän pyyhki ne varovasti pois. Silmissä välähti ja kasvot silisivät\njälleen, pieni pään nykäys vaan -- ja liikutus oli poissa.\n\nHän vei kirjeen isälleen ja pyysi lukemaan.\n\nIsä luki.\n\n-- Pappa, neuvothan sinä minua matkustamaan!\n\n-- Teidän välinne näyttää olevan varma?\n\nVeronika katsoi isäänsä vakavasti kyyneltyneillä silmillään. Isä\nkääntyi akkunaan nypistellen Mooseksen kirjettä.\n\n-- Sinä voit matkustaa kolmen viikon päästä. Tai sitte, kun päästään\nvalmiiksi. Silloin voit jäädä.\n\nVeronika juoksi isänsä luo. -- Pappa, sinä olet suuremmoinen!\n\n-- Minulla on sinulle suuremmoinen velka, tyttöseni.\n\n-- Älä puhu siitä.\n\n-- Mene nyt, lapsi, sähköttämään Moosekselle. Minä kyllä kirjotan\nhänelle ja pidän huolen muusta.\n\nKaikki oli muuttunut kuin taikasauvan kosketuksesta. Kun Veronika meni\nHärmälän tädille ilmoittamaan asiasta, kääntyivät ihmiset katsomaan\nhäntä. Hyräillen ja kevyesti astuen, vaippa irrallaan hartioilla hän\nriensi loistavin silmin ja voiton onnellinen ilme kasvoillaan pitkin\nlumista, rähjäistä tietä. Kylmyys puri poskille punan ja huurre\ntarttui vaipan vaaleanharmaisiin naalin-turkiksiin. Huolien painamat\nja puutteen ahdistamat hallimajalaiset unohtivat itsensä, jäivät häntä\nkatsomaan perunat säkissä hartioillaan ja puita kelkassaan. Lapset\ntöllöttivät sormet suussa ja itku pysähtyneenä.\n\nTäti puuhaili \"kädenalaisessa\". \"Nälkäkirjoja\" oli kerääntynyt koko\nröykkä hänen eteensä.\n\n-- Voi, voi kun minä nyt olen tällaisissa pukeissa, -- oli tädin\nensimmäinen huoli, mutta pian hän unohti kaiken, kun kuuli asian. --\nVai oikeen ryökinä menee Mooseksen tykö ja jää sinne. Monet ovat Herran\ntiet. -- Täti oli vanhentunut ja hyvin liikutettu. Toisesta huoneesta\nkuului nyyhkytystä.\n\n-- Kuka siellä -- -- --? kysyi Veronika.\n\n-- Ruhalan vaimohan se. Karén tahtoo lainaamansa rahat takasin, kun\neivät ole jaksaneet korkoja maksaa, kun tehdaskin seisoo. Heillä ei ole\nollut ennen nälkäkirjassa mitään, mutta nyt täytyy panna merkit.\n\n-- Onko Karén lainanut Ruhalalle?\n\n-- On liikkeeseen antanut, mutta kun ne kävivät pyytämässä sulkemaan\nsitä olvenmyyntiä ja Ruhala sen toimitti, niin sanoi Melu, että Karéni\nsuuttui ja kiristää nyt.\n\nMelu tuli puodista heidän luokseen. -- Tässä on saatavia tuhanteen\nmarkkaan sellaisilta, jotka kyllä maksavat. Täti lainaa ne nyt minulle,\nkyllä minä hankin pian rahat takaisin.\n\n-- Aiotko sinä tosiaan niillä maksaa Ruhalaisten velan?\n\n-- Mikäs tässä muukaan auttaa, ukko on häijy.\n\n-- Entäs Rolf? -- kysyi Veronika, mutta katui samassa kysymystään,\nsillä Melu punastui ja näytti tuskaiselta.\n\n-- Rolf ei puutu tähän.\n\nMelu meni tädin kamariin jättäen oven auki, joten Veronika kuuli, mitä\nsiellä sanottiin.\n\n-- Siunakkoon hyvä Jumala teitä, rouva, te tulette omaan sukuunne. Ei\npitäisi myydä sieluaan pahoille ihmisille rahasta niinkuin minäkin\ntein. Mutta minkäs sille mahtoi, Karéni tarjosi ja minä tarvitsin. Voi\nrouva kulta, voinko minä nyt tätä ottaa, te joudutte itse kärsimään ja\nne voivat piinata teitä.\n\nMelu tuli samassa huoneesta, sanoi hyvästi ja lähti punaisissaan\nkiiruusti pois.\n\n-- Melu on niin äkkinäinen ja tuittupäinen. Otti taas kai nenäänsä.\nEihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä,\nniin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.\n\n-- Melu kuuluu auttavan köyhiä.\n\n-- Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat,\nniinkuin ryökinä näkee, -- sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja,\nmutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. -- Voi, täti\nkulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten\nnälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan\ntahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan.\n-- Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset\nvähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen\nnäissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki\noli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili\n\"nälkäkirjojaan\" ja koki laskea summia yhteen. -- Mooses näitä aina\nselvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.\n\n-- Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea\npikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien\nmaksettavat. Työtä kesti pari tuntia.\n\n-- Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!\n\nTäti nyökkäsi. -- Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.\n\n-- Luuleeko täti saavansa takaisin?\n\n-- Ei apua aina siinä mielessä anneta.\n\n-- Onko täti rikas?\n\n-- Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.\n\n-- Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.\n\n-- Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista\nsuorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas\nja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.\n\n-- Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen\nenää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.\n\n-- Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se\nniin ollut tarkotettu.\n\n-- Miks'ei täti sano Veronikaksi?\n\n-- No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.\n\n-- Mooseksen vuoksi! -- Veronika tarttui vanhuksen käsiin.\n\n-- Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.\n\n-- Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä\nsuuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.\n\nTäti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi\nläimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja\nmuistanut Veronikan ylhäisyyden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä\nja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista\nvoi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan\nkahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään,\njalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä\nsuorissa suortuvissa.\n\n-- Palelluttehan te, menkää sisään! -- Lapset tuijottivat Veronikaa\nkuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.\n\n-- Menkää sisään, lapset! -- uudisti Veronika.\n\n-- Isä lyö, -- sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki\nhengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon\nkohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen\nkäteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden\nvalossa. Pöydän luona seisoi \"ulkotyöväen naisten komitean jäsen\" ja\npenkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä\npuusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin\nselustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.\n\n-- Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, -- sanoi Veronika.\n\nMiehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi\nistumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.\n\n-- Lapsenne paleltuvat ulkona, -- sanoi Veronika jälleen. Tytöt\nhiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat\nkontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat\njalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit\nväristyksessä.\n\n-- Minä lähetän heille vaatteita, -- sanoi Veronika lähestyessään ovea.\n\n-- Ei ole tarvis almuja, -- sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti.\n-- Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu\naina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin\nantaa se omaamme, joka meille kuuluu. -- Veronika hymähti. -- Niin\njuuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne\nkenen tahansa antamat.\n\n-- Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään\nasiaa! -- sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.\n\n-- Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään\ntoisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. --\n\nLiesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan\nleimuavan katseen ja rohkean ryhdin.\n\n-- Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen\nkäsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. -- Manun viha iski säkeninä\nsilmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän\nkasvoi sisällisestä voimasta.\n\n-- Kosto on huono rakentaja!\n\n-- Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! -- Mies\npuristi nyrkkiään.\n\n-- Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan\nkeinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!\n\nVeronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli\nsydämensä rajua lyöntiä: \"Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!\"\n-- kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat\nsilmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä\nhänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.\n\n-- Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.\n\n-- Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?\n\n-- Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin\nkaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.\n\nMarck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.\n\n-- Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.\n\nAsia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.\n\n    Rakas Mooses.\n\n    Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni\n    ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani\n    tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai\n    viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä,\n    kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä\n    on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi\n    lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että\n    antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen\n    sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän\n    sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän,\n    kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi.\n    Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin\n    voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän\n    tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja\n    hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin\n    tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla\n    yhteen \"nälkäkirjojen\" summia ja niistä sain minä karttumaan yli\n    kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään\n    puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää.\n    Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on\n    ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa,\n    ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen\n    lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi.\n    Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se\n    olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme\n    onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki\n    huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he\n    edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet\n    sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän\n    vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa.\n    Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan --\n    -- --. Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja\n    muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan,\n    tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit\n    heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja,\n    näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et\n    ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että\n    sinun ainiaaksi pitää jäädä -- -- -- voi, armaani, köyhää olisi\n    silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa\n    olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt\n    kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn\n    lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen\n    hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on\n    toinen toisissamme.\n                                              Omasi.\n\nSeuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:\n\n-- Nämä saat käyttää varustuksiisi.\n\n-- Saanko nämä ihan omakseni?\n\n-- Ihan.\n\n-- Vaikka miten käyttäisin?\n\n-- Vaikka pitsiä ostaisit.\n\n-- Hyi, pappa. Härmälän täti on antanut meidän työväelle kymmenen\ntuhannen edestä ruokavelkaa.\n\nMarck siristi silmiään ja pisti kädet housuntaskuihin heittäen hiukan\npäätään, niinkuin hänen tapansa oli, kun jokin ihmetytti häntä.\n\n-- Ja sinä annat minulle tällaisen tukun rahaa vaikka pitseihin. Minä\npanen nämä kankaisiin. Olen sitä jo kauan ajatellut.\n\n-- Kankaita kai sinä nyt tarvitsetkin.\n\n-- Tästä se riemu nousee. Nämä setelit lepattavat maailmaan ja\nlähettävät tänne pennilöitä, kultia, hopeita tukuttain ja sitten,\nsitten minä pääsen Mooseksen luo. Nämä ovat lunnaat, lunnaat! En olisi\nluullut koskaan rakastavani rahaa näin hirveästi!\n\n-- Olisitpa sinä mies, tyttöseni! -- sanoi Marck silittäen hänen\npäätään.\n\nVeronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit\nolivat. -- Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta,\npanisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään,\nmiehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan\nnaiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. --\nVeronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.\n\n-- Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, -- sanoi Marck samalla sävyllä.\n\nNyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko\ntalvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita,\nnumeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja.\nSeuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun\nkutsuttiin Melukin, koska hänkin oli -- pistänyt kätensä räsypyykkiin,\n-- niinkuin Melu itse sanoi.\n\n-- Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä\njaksa heidän kanssaan, -- pani Melu ehdoksi.\n\n-- Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja\nhankkia menekkiä. Se on paljo se, -- sanoi Hely.\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\n-- Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt,\nhankimme aineet ja mallit.\n\nPian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat\nheiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.\n\n-- Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. --\n\nVeronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen\ntilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä\nkuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja\nkävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon\nmeni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä\nleipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen\nja samalla massatehdas.\n\nVeronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat\nlyhenivät. -- Lyheniväthän ne.\n\n-- Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää\ntehtaaseen, -- sanoi Hely.\n\n-- Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat\nsielunsa ja ruumiinsa, -- sanoi Veronika. -- Minun lunnaani tulevat\nkohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä\nelämä on ihanaa!\n\n-- Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko päivän häärätä ja vaeltaa\nmökistä mökkiin, -- sanoi Hely nyreästi.\n\n-- Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se\nnosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei\nlöytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut\nhiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste\nheleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja\nsoitti kesän kelloja.\n\n-- Kohta minä tulen, -- kirjoitti Veronika Moosekselle. -- Lunnaani\novat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo\nkellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti\nnuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa;\ntuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja\nriemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä\nkolmannelle liittolaisellemme. -- Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja\nminä aavistan -- -- -- en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin\netäistä ja kuulakkaa.\n\nEräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä,\njoitten piti tapahtua Tukholmassa.\n\n-- Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään\npanisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?\n\n-- Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, -- ehdotti Veronika.\n-- Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On\nraukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.\n\n-- Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.\n\nTäti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja\nmantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta.\nPieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet\nliian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli\nkompastua.\n\nEsa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu\nkutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli\nloistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli\nVeronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja\nsulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen,\nlaivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä\naaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja\najatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla\nerotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä\nkatse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti\nsilittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen\nsyliinsä.\n\nLaiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui\nkaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.\n\n-- Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! -- Veronika osoitti\nhäntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka\nseisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki\nhe asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli\nprinsessan voittaja. -- Jossakin soitettiin.\n\n-- Sehän on \"Porilaisten marssi\" ja kuuluu Strömparterrilta.\n\nJo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten\npysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja\nylpeili hänestä sydämessään: -- -- On kuin outo ja kuitenkin oma,\nkuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla\nrakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat\ntummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. -- Veronikan ajatukset\nkeskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle.\nHeidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet\ntungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat\ntoisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista,\nmiehekästä ja rakasta.\n\nJoku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana,\nvanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja\ntäti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä:\n-- Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.\n\n\n\n\nKOTIIN.\n\n\nSuomessa kuului ilonsanoma: -- Maanpakolaiset saapuvat kotiin! --\nLähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja\njuurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn\najeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.\n\nHallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät\npäivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä\nseisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu\nja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten\nharjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat\nylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan\nmaaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan,\nkeränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli\nheitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen,\njolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla\nMooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen\nopiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen\ntuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla\nliekkiin leimahtaa.\n\nNyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän\ntoivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen\ntalviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.\n\nTyöväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia\noli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa\ntamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he\nheikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili\nlevottomana.\n\nSoittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko\nkukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla\nkantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria,\njonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä\nsydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen\nhehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.\n\nNyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä.\nSoittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan.\nRautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun\nsillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain\npäin.\n\n-- Terve, terve, -- kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui\nkauempana \"eläköön\" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan\niloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen\nilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat\nhuumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?\n\nMooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.\nMiesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, -- ahnasta.\nInnostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.\n\nSe oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi\nhänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet,\njuhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.\n\nVasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.\n\n-- Mooses!\n\n-- No?\n\n-- Mitä pidät meidän kodistamme?\n\n-- He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja\npuolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.\n\n-- Oletko sinä onnellinen? -- Veronikan ääni soi hellyyttä ja\nvakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.\n\n-- Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. -- He katsoivat\ntoisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa\nsieluun.\n\n-- Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.\nMutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.\n\n-- Etkö sinä ole onnellinen?\n\n-- Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona\nnousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.\n\n-- Olet runollinen.\n\n-- Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta\naallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa\nnostamassa.\n\n-- Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta\nja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä,\naina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan.\nSinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä.\nKultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.\n\n-- Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja\nymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi\nollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle\nja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen\nyhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen\nsuuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten\n-- -- -- niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen\ntakana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!\n\n-- Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna sanoi Veronika: -- Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole\nkunnolleen tuttukaan papan kanssa.\n\n-- Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän\nehkä -- -- --.\n\n-- Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.\n\n-- Ei se pelkoakaan ole.\n\n-- Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.\n\n-- Hän ja minä olemme niin erilaiset.\n\nMarck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa,\nsilmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi.\nHän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan\nja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva\nsääli sai vedet hänen silmiinsä. -- Kohtalo on armoton ja sokea, --\nmyönsi hän itselleen, -- ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen\nsointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka\nsinä olet pettynyt, työsi jää -- -- -- ties kenen varaan.\n\nJa minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.\n\n-- Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, -- selitti hän\neteisessä. -- Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin\nilmaa, muu maailma saa hävitä.\n\n-- Moosekselle hän kuiskasi: -- Tule katsomaan onko papan\nkirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!\n\nMarck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi\ntuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.\n\n-- Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä\nhenkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain\nMooseksen, kaipaan sinua.\n\n-- Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.\n\nVeronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta\nhuoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään\ntaloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti\narkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat\nkiivaasti, unohtaen miehet.\n\nMarck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.\nKumpikin pelkäsi kompastuvansa.\n\n-- Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, -- sanoi Marck.\n\n-- Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n-- Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa\nsiihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi\nerinomainen kasvattaja, -- sanoi Mooses.\n\n-- Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. --\nMarckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä\nelähyttänyt.\n\n-- Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda\nuutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa,\nkuin te olette, on Suomen tulevaisuus! -- huudahti Mooses innostuneena.\nMarck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen\nsilmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli\nsuora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin\nvälähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden\nlumoavan ilmeen.\n\nMarck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.\n\n-- Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. -- Hän\nkatsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: -- Kuule,\netkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? --\nMarck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus\nvielä väreili.\n\n-- En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän\ntyötänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se\ntuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen.\nMinä olen opettaja ja kasvattaja. -- Mooses ei nähnyt pettymystä\nMarckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa\najatuspiirissään.\n\n-- Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin\nsuunavausta!\n\n-- No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? -- kysyi\nMarck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on\nvetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.\n\n-- Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen\nmännyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että\nmaailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda\nitselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.\n\n-- Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa\ntotuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, -- sanoi Veronika.\n\n-- Meneppäs sanomaan se työväentalolla, -- sanoi Marck.\n\n-- Se on siellä sanottava, -- sanoi Mooses.\n\n\n\n\nMYRSKY.\n\n\nOpistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun\nsamana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu\nlevisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä\ntappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana\ntai taistelun ja seikkailun haluisena.\n\nTulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi \"talon\" harjanteella ja\nniitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui\nja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.\n\nMooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten\nlippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki\näänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat\nnälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon\nja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua,\ntulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen\ntoisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon\nnestettä.\n\nToisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi,\nvillitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat\nintohimonsa.\n\nToisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala\nasettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän\ntaakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko\nuusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta\nusein kuului kovaääninen \"hyvä\" tai \"ei\" soinnuttomasti sorahtaen.\nSilloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät\nhyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.\n\nKun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti\nhän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi\nylläpitämään järjestystä ja laatimaan oman paikkakunnan osalta ohjelmaa\ntulevaisuutta varten.\n\nSyrjämuuri liikahti levottomasti ja Ruhala pyysi puheenvuoroa: -- Meitä\non tässä vain pieni joukko, mutta takanamme on suuri kansan paljous\nja me kysymme: Mistä saisimme kylliksi työtä ja kylliksi palkkaa?\nKaikki muut asiat ovat meille toisarvoisia. Tämä on otettava ensiksi\ntutkittavaksi. Muuten sanon minä, että koko tämä himphamppu tulee vain\nyläluokan hyväksi, on tyhjää kuun paistattamista meille köyhäläisille\nsillä aikaa, kun muut auringossa loikovat. Yläluokka on nyt\nnäännyttänyt meitä niin, että olemme kuin kymmenes osa nälkäsankaria\nja koreesti nuolemme heidän rasvaisia sormiaan, kyykimme kuin hiiret\nheidän nurkissaan. Mutta nyt minä sanon, että tästä täytyy tulla loppu!\n-- Ruhala notkisti polviaan ja painoi ruumistaan antaakseen pontta\nviimeiselle sanalle. Syrjämuurista kaikui \"hyvä\" huuto, ja Ruhala\ninnostui jatkamaan: -- Yhteiskuntamme on kuin tunkioläjä. Tuleen kuiva\ntönskä sen päältä, että hedelmällinen voima pääsee ruohoa kasvamaan!\nPois yläluokka köyhälistön niskoilta! Me tahdomme nähdä päivän!\n\n-- Juuri niin on tehtävä, -- myönsi Mooses puheenjohtajana. -- Minä\ntahtoisin vaan jatkaa Ruhalan vertausta tunkioläjästä. Hän ei ole\nmaanviljelijä eikä tullut ajatelleeksi, että tunkio ajetaan pellolle ja\nsekotetaan multaan. Silloin siitä on hyötyä. Kun sitä muuten huvikseen\npenkoo ja jättää siihen paikkaan, levittää se inhottavaa lemua. Sen\nmädännäisyys tekee ihmiset sairaiksi!\n\nSyrjämuuri kuunteli murahdellen ja Ruhala tarttui taas puheeseen: --\nKuulen, että maisteriinkin on jo tarttunut kapitalistien oppi. Me\nköyhälistö olemme löyhkäävää mädännäisyyttä teidän mielestänne. Ei\nsiitä ole kauan, kun maisteri itse huusi häviötä kapitalisteille, mutta\nsilloin te olittekin köyhä. Me emme tyydy enää koreihin lupauksiin, me\nvaadimme oikeata johtoa. Me tahdomme nousta kapitalismin orjuudesta. Me\nemme usko loruihin; me vaadimme tosityötä. Emme huoli paikkauksista,\nkapitalistien hoitoloista ja parantoloista ja seinien paperoimisista\nja puoskaroimisista emmekä lattiaimme maalaamisista. Me tahdomme osan\njohtoon ja työhön!\n\nRuhalan emäntä seisoi lähellä Veronikaa. Hän joutui aivan epätoivoon\nkuullessaan miehensä puhetta, sillä parantumisestaan saakka hän oli\nihaillut Veronikaa ja ollut hänelle kiitollinen. Hän pujottautui\nihmisjoukon läpi miehensä taakse. Joku joukosta sanoi: -- Rouva Ruhala\ntahtoo puhua.\n\n-- Enhän minä, -- -- vaikka voinhan sen ääneenkin sanoa. Kyllä ne\nhoitolat ja parantolat ja työväenasuntojen sivoomiset ovat olleet hyvä\nasia. Ja pyydämme, että neiti -- -- rouva Härmälä jatkaisi samaan\nsuuntaan työ -- -- --. Sivumuurista kuului ankaraa murinaa, joka kasvoi\njalkojen ja keppien kolinalla valtavaksi meluksi ja hukutti heikon\näänen.\n\n-- Kopistakaa, minkä kopistatte! -- huusi Kruunu-Anna. -- Suunne on\ntäynnä rohkeita sanoja, mutta työnne ovat kurjia ja matalia. Perheenne\njätätte usein vaimoparkainne elätettäväksi, niinkuin Ruhala itsekin\non tehnyt. Lakon aikana se raukka itsensä näännytti ja ukko kulki\nkokouksesta kokoukseen huutamassa -- -- --.\n\n-- Suu poikki akoilta! -- huudettiin.\n\n-- Asiaan! -- huusi puheenjohtaja, mutta melu yltyi. Kukaan ei saanut\nääntään kuuluville.\n\n-- Hiljaa! -- huusi Mooses täysin voimin ja löi nuijan varren poikki\npöytään. Tuli hiljaisuus. -- Täällä ulvotaan kuin sudet metsässä! --\nhuusi Mooses. -- Tiedättekö, mitä Venäjällä on tekeillä?\n\n-- Vapaus, vapaus! -- huudettiin.\n\n-- Mikä on vapaus? Minä sanoisin: vapaus on oikeudessa! Vaikka täällä\ntoisemme haukkumalla hävittäisimme ja veremme maahan vuodattaisimme,\nemme pääsisi hituistakaan lähemmäksi oikeutta eikä myöskään vapautta.\nPäinvastoin tulisimme heikoiksi, erottaisimme sydämet, surmaisimme\nyhteistunnon. Te uskotte, että ikuinen oikeus hukkuu ja te sen mukana,\njos joku kansanluokka toista sortaa. Ei! Luonto, ikuinen oikeus\npakottaa omansa, se on vahvat, taistelemaan työllä ja toimella,\nviisaudella ja kestävyydellä omien lakiensa mukaan. Ne, luonnon ja\noikeuden lait auttavat voittoon, ei vääryys, ei väkivalta! Meillä\non taistelu käsissä. Pitäkää puhtaina kätenne, noudattakaa\nomaatuntoa -- -- --.\n\n-- Alas sellaiset puhujat! huudettiin joukosta, mutta se huuto ei\nsaanut voimakasta kannatusta ja kun Mooses lopetti puheensa, alettiin\ntaas neuvotella käytännöllisistä asioista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeronika, Hely ja Melu olivat rientäneet asemalle hätääntyneitä\nmatkustajia auttamaan. He ruokkivat ja majoittivat kolmesataa ihmistä:\näitejä pienine lapsineen, epätoivoisia, joitten perhe oli turvattomaksi\nkotiin jäänyt, sairaita, jotka olivat matkalla parantolaan,\nkaikenlaista kansaa, joilla ei ollut muuta kuin matkalippu taskussaan.\n\nHannulan Onni ja Manu oli muitten mukana valittu järjestystä hoitamaan.\nAseilla varustettuina he kulkivat marraskuun hämärässä.\n\n-- Massatehtaan piipusta nousee savua! -- sanoi joku.\n\n-- Se ei seiso!\n\nTalvelan portit olivat kiinni, samoin tehtaan. Mutta miehet rikkoivat\nportin ja tunkeutuivat Marckin luo hänen kotiinsa.\n\n-- Tehdas on suljettava, -- vaati Manu.\n\n-- Se on suljettu! -- sanoi Marck.\n\n-- Me tahdomme päästä sisään katsomaan.\n\n-- Tehdas ei ole mikään maantie, minne kaikki rosvot saisivat tunkeutua.\n\n-- Punnitkaa sananne, patruuna! Me tahdomme tehtaaseen; ja ellei muu\nauta, niin tässä on avain! -- Manu veti browningin taskustaan.\n\n-- On se minullakin, -- sanoi Marck, nousi istualtaan ja asettui\nruokasalin kaappia vastaan seisomaan ase ojennettuna miehiä vastaan.\n-- Ase taskuun! komensi hän varmalla äänellä. Manu totteli. -- Nyt\nperäännytte ovelle kädet pystyssä! -- Miehet seisoivat suu auki. --\nMars! -- komensi Marck, -- muuten, jumal'avita, minä laukaisen! --\nMiehet lähtivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylmästä väristen ja uupuneena palasi Veronika asemalta matkustavia ja\nseudun köyhiä ruokkimasta. Hevosta ei saanut käyttää. Hän tuli jalan\nkiireesti astuen lokaista ja kuoppaista tietä. Silloin tällöin ilmestyi\npimeästä joku ihmishaahmo ja katosi jälleen yön tummuuteen. Miesten\nääniä kuului kiihkeässä kiistassa ja pian hän oli heidän keskellään.\nSilmät kiiluivat kiihkoisina pimeässä, mutta äänekäs puhelu vaikeni.\nVeronika tunsi Manun laajasta takistaan ja muisti samassa, että hänen\nulkotyöväenkomiteanaisensa oli valittanut heidän kärsivän nälkää.\n\n-- Jos miehiä haluttaa syödä, on asemalla valmista ruokaa, -- sanoi hän\nystävällisesti.\n\n-- Susi teidän ruokia syököön! -- sanoi Manu katkerasti ja sylki\npitkään.\n\nVeronikaa värisytti kiiluvat katseet. Hän pujahti äkkiä miesten ohitse\nlokaisella tiellä ja lähti juoksemaan. Hän kuuli takanaan sadatuksia ja\nvihaisia huutoja ja päätti poiketa Kruunu-Annalle ja pyytää Helmiä tai\nAnnaa mukaansa, mutta eteiseen tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta\nsisältä.\n\n-- Sinä kuljet kuin rosvo kiiluvin silmin, ase kourassa vaanimassa\nparempia ihmisiä ja olet olevinasi kuin sika menevinään. Minä en\nikipäivinä sinusta huoli, olet kuin mikäkin Manu! -- Ääni oli Helmin.\n\n-- Ole sinä vait, herrojen orja ja pohattojen portto. Minä olen vapaa\nmies ja teen mitä tahdon! -- Ääni oli Hannulan Onnin. Huoneessa kolahti\nja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Veronika värisi, ei voinut kauhulta\njäsentä liikuttaa. Samassa ovi työnnettiin sisältä auki ja Onni hiipi\nulos pimeään eteiseen ja hävisi marraskuun yöhön.\n\nVeronika kuunteli vielä hetken ja meni sisään. Helmi virui lattialla,\nhän oli kaatunut tuolinensa. -- Helmi, Helmi! -- huuteli Veronika ja\nravisti häntä. Helmi avasi hiljalleen silmänsä ja hieroi niitä nousten\nistumaan.\n\n-- Mitä hän teki sinulle?\n\n-- Kuuliko neiti?\n\n-- Kerro nyt. Mitä hän teki?\n\n-- Ei hän tehnyt mitään. En ainakaan tajunnut. Hän vain ojensi\nrevolverin ja katsoi niin kauheasti. Sitte en muista. Taisin kaatua.\n\n-- Miksi hän sinua ahdistaa?\n\n-- Me olimme kihloissa ennen, mutta kun hän on yltynyt sellaiseksi\nManuksi, en minä voi kärsiä häntä.\n\n-- Oikein, Helmi! Nyt minä menen. Pane ovesi lukkoon.\n\nVeronika painoi kätensä levottomalle sydämelleen, juoksi kuin henkensä\nedestä. Päätä kivisti ja päivän moninaiset tapahtumat kiitivät hurjaa\nnelistä hänen kuumeisessa mielessään. Mooses ei ollut kotona. Hän\nheittihe pitkäkseen lattialle ylen uupuneena, nukkui, eikä nukkunut.\nHurjat hevoset ahdistivat häntä pimeässä, taivas salamoi ja ihmiset\nlauloivat, kulkivat pitkässä jonossa pitkin harjua, kaarsivat yhä\nlähemmäksi Talvelaa. Hän itse tuijotti pimeyteen ja oli tukehtua sen\npainoon, huusi valoa ja rukoili: -- Oi ikuinen Jumala, anna valoa! --\nHänen isänsä nousi ihmisjoukosta, kohotti aseensa ja laukasi. Valo\nvälähti ja Veronika heräsi. Palvelija toi lamppua huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla he heräsivät hurraahuutoihin, jotka kuuluivat heidän asuntoonsa\nseurahuoneen pihalta.\n\n-- Kuuletko, Mooses, noissa huudoissa on uhkaa. Minua ne sävähyttävät\npahasti, -- sanoi Veronika.\n\nHe riensivät joukkoon ja saapuivat paraiksi kuulemaan Ruhalan puhetta.\n-- Toverit, -- huusi hän täydellä voimalla, -- me köyhälistö olemme\nolleet yksinkertaisia ja luottavaisia, uskoneet parempien päivien\nkerran koittavan ja nyt näyttääkin siltä, kuin niin kävisi, mutta\nälkäämme uskoko parempiosaisten kädenlyöntiin ja yrityksiin eikä heidän\nsaarnatun jumalansa apuun. Siihen he eivät itsekään usko, tekevät\ntemppuja hänen selkänsä takana kuin vanhan raihnaisen ukon, nostavat\nmeille varottavaa sormea, ilkku mielessä ja sanovat: \"Hiljaa lapset,\nettei ukko suutu\". Me köyhälistö voimme luottaa vaan toinen toisiimme\nja liittyä vastustamaan yläluokan sortoa. Yläluokan liitto on rautainen\nja luja kuin vuoret. He turvaavat lakiin ja oikeuksiinsa ja sen nojalla\nimevät meistä veren ja syöttävät puutteella ja kurjuudella. Meillä ei\nole muuta keinoa kuin: pois sellaiset lait, ja köyhälistö hankkikoon\nitse itselleen lait ja oikeudet! -- Ruhala oli tyyni ja vakava eikä\neläköön-huudot olleet kovinkaan voimakkaat. Kiihottuneet, jotka kaiken\nmelun pitivät, vaativat repäisevämpiä puheita.\n\nHannulan Onni nousi lavalle, ja hurjien parvi hänen edessään nosti\nhyvä-huudon. Hän luki omatekoisensa runon nyrkkiä puiden ja huutaen\nverta ja kostoa rikkaille ja mahtaville. Lopuksi hän turvautui suoraan\npuheeseen: -- Lietsokaa te voimakkaat väkivallan pauhaavaa myrskyä!\n\nMooses ja Veronika katsoivat toisiinsa. Onnin sanat ja sävy\nmuistuttivat nyt Mooseksen puhetta.\n\n-- Me tahdomme olla kuin ärjyvä koski, joka vetensä purkaa uuteen\nuraan, allensa ruhjoo kaikki esteet. Ei oikeutta köyhä saa, ellei itse\nsitä hanki!\n\nHän kiihtyi yhä, unohti sanottavansa ja syöksi kuin vallaton varsa\nsokeasti edelleen.\n\n-- Jo kauan on meitä kidutettu, vertamme imetty, hiestämme lihottu.\nKatsokaa noita kurjia majoja, -- puhuja viittasi kylään, joka ei tänne\nnäkynyt, -- niissä on meitä näännytetty ja orjiksi kasvatettu. Mutta\nnyt me nousemme ja kaadamme esteet, sorramme sortajat, kahleisiin\nlyömme heidät. Aseisiin, nuoret, reimat miehet! Kellä rohkeutta on,\nse etummaisena kaartiimme tulkoon. Ei aikaa saa tuhlata, nyt on hetki\nmeidän!\n\nMooses oli tunkeutunut lähemmäksi puhujalavaa aikomuksessa nousta\npuhumaan, mutta joku tarttui hänen käsivarteensa: -- Onko maisterilla\nlakkokomitean lupa puhua? --\n\n-- Vieläkö täällä sensuuria pidetään? -- kysyi Mooses tulistuneena.\n\n-- Kyllä meidän täytyy, -- sanoi Onni punaisena puheestaan. -- Muuten\nemme voi vastata, mitä kansa tekee. Se on nyt niin hurjistunut.\n\n-- Teidän puheenne oli kumouksellinen. Sitä juuri sanoisin kansan\nyllyttämiseksi.\n\nJoukko outoja miehiä kerääntyi Mooseksen ympärille kuulemaan. -- Mekö\nkansaa yllytämme? Se on itse niin kiihtynyt, että on täysi työ sitä\nhillitä, ettei se repisi kappaleiksi teitä kapitalisteja ja porvareita,\n-- väitti Hannula.\n\n-- Jos niin kävisi, en luulisi teidän kovinkaan surevan, -- sanoi\nMooses hymyillen. Miehet nauroivat.\n\n-- Maisteri menee vaan puhumaan, sanoi Ruhala. Mooses seisoi hetken\nääneti joukon edessä katsellen järeitä kasvoja, joitten silmissä hehkui\nkiihkoisa, ahnas halu saada kuulla uutta, nähdä onnen pyörän heilahdus,\nkoskettaa sitä kädellään ja sitten hurjaa, myrskyisää vauhtia\nkiidättää: minne? -- Kansalaiset! -- sanoi Mooses. -- Olette maistaneet\nliiaksi kiihotusten ja hurjuuksien juovuttavaa, vaarallista viinaa,\nmutta meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, emme saa erehtyä,\nvaan selväjärkisinä käydä ohjaamaan Suomen kansan kohtaloa. Se hetki\non nyt juuri käsissämme. Teidän täytyy uskoa, ettei kukaan täällä nyt\nole sortaja eikä sorrettu. Olemme kaikki ihmisiä ja kansalaisia. Tällä\nhetkellä ei voi luokkaedut -- -- --.\n\nAlas, alas, alas! -- ärjyi joukkue lavan edessä. Mooses seisoi kalpeana\nodottaen myrskyn asettumista. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli\nsama mies, joka oli estänyt häntä lavalle nousemasta. Mooses ravisti\nmiehen itsestään irti ja harppasi alas.\n\n-- Juna on tulossa! -- huudettiin miehestä mieheen, ja ken vaan\njaloille kykeni, riensi asemalle kuulemaan ja näkemään ja saamaan\ntietoja muilta seuduilta. Vihdoin se puhkui kallioiden välistä, tuo\nkauan odotettu, kiihkeästi kaivattu. Se ajoi remuten asemalle täynnä\nriemuista kansaa, miehet kukissa, naiset naurussa, soitoin, lauluin,\npuhein ja huudoin vapaudesta juopuneena. Porvarillisten kasvoille\nlevisi pettynyt raukeus. Tuo kiihkeästi odotettu oli \"lakkojuna\", kulki\npoikki Etelä-Suomen, kaarsi kohti pohjoistakin ja tavoitti itäistä\nlaitaa, kuulutti vapauden riemusanomaa ja köyhälistön suurta voittoa.\nSe oli kuin auringonsäde pimeässä yössä, lämmitti ja sytytti. Se\nkertoi kansan asettamasta väliaikaisesta hallituksesta ja \"punaisesta\nmanifestista\".\n\nViimeisessä vaunussa oli Mooseksen tuttava maanpakolaisajoilta, ja\nhän painoi jotakin salavihkaa ystävänsä taskuun kuiskaten: -- Se on\nmanifesti, vielä julkaisematon. He repivät sen palasiksi, jos näytämme.\nTiellä heitettiin junasta pois muuan mies, jolla näitä oli.\n\n-- Nyt neuvotteluihin, -- sanoi Esa. -- Tästä tulee kova ottelu. Heillä\non ihmeellisiä uutisia Helsingistä. Kaikki on punaisten hallussa: maat\nja mannut, kahvit ja pannut.\n\nKokouksessa oli pääkaupungista tulleita eläviä viestejä, ja Onni\nHannula jakoi punaista manifestia. -- Nyt emme haikaile emmekä\nkumartele ketään. Nelivaljakko riisutaan ja me, köyhälistö, säädämme\nlakia.\n\n-- Ei nyt ole puhumisesta hyötyä, -- sanoi Mooses Esalle.\n\n-- Ennen me saisimme kivetkin kiljumaan kuin punaiset luopumaan\nhullutuksistaan.\n\nMaltillisia oli lakkokomiteassa toinen puoli ja punaiset olivat\nraivoissaan.\n\n-- Ellette hyväksy punaista manifestia, voitte saada tästä, -- huusi\nManu hurjin katsein ojentaen revolverin Moosesta kohti.\n\nKaikki jähmettyivät kauhusta ja henkeä pidätellen seurattiin Manun\nliikkeitä.\n\n-- Vaikka meidät kappaleiksi repisitte, emme rahtuistakaan poikkea\noikeudesta! -- huusi Mooses suuttumuksesta kalpeana.\n\nManu piteli asettaan hermostuneesti, heilutteli sitä ja pisti laveaan\ntaskuunsa. Hengitettiin helpommin.\n\n-- Peto on nyt näyttänyt hampaansa, voi se vielä kynsiäänkin käyttää.\nParasta olisi panna lujat vahdit Talvelaan, -- sanoi Esa.\n\n-- Se voisi ärsyttää heitä, -- sanoi Veronika. -- Manu on aina\ntapaisensa, ei ne muut sentään -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kun sisähuoneissa neuvoteltiin, puhui seurahuoneen pihassa\ntoinen toistansa kiivaampi toisten seutujen lähettiläs ja repäisevät\n\"eläköön\" ja \"alas\" huudot hermostuttivat Veronikaa. Hän oli Mooseksen\nkanssa neuvotteluissa ja lähti sieltä pihaan puheita kuulemaan. Kun\nhän tuli ulos, tapasi hän Melun, joka kalpeana seisoi oven vieressä\nportailla. Joku puhuja oli juuri lopettanut ja nyt kuului jyrisevä\n\"alas\" huuto. Seuraava puhuja ehdotti, että mentäisiin Karénille\nmielenosotusretkelle ja samalla suljettaisiin olutpuoti. Tämän\nkuultuaan liukui Melu alas portailta, sulloutui tungokseen, ponnisti ja\npujottelihe ominaisella notkeudellaan ja voimallaan joukon lävitse ja\nriensi kotiin.\n\nKarén harppoi levottomana työhuoneessaan. Rouvan päätä särki. Hän\nei ollut rahtustakaan nukkunut moneen yöhön, kirkasi pienimmänkin\nkolauksen kuultuaan ja oli ärtyinen kuin riehaantunut lapsi.\n\nRolf poltti vimmatusti vahvoja sikaareja ja laski karkeata pilaa\nroskajoukon räyhäämisestä. Melu kertoi, mitä seurahuoneen pihassa oli\npäätetty.\n\n-- Olisipa täällä vain joku kasakka ja nagaikkoja! -- huudahti Rolf\nuhkaavana.\n\n-- Hurskaita toivomuksia. Tosiaankin, voisihan niitä riivatuita hiukan\npelottaa, -- sanoi Karén kevyesti naurahtaen.\n\n-- Ootappas pappa, kyllä minä ne -- -- --!\n\n-- Jumalan tähden Rolf, jätä se tekemättä! -- huudahti Melu. -- Te\nette ole olleet siellä joukossa, ette tiedä, mitä nyt on tekeillä.\nSiellä ei leikitä, kaikki on täyttä totta, pelottavaa ja hirvittävää\nkaikessa pimeydessään. Mistään ei saada luotettavia tietoja, pelkkiä\nristiriitaisia huhuja.\n\n-- Melu, sinä liioittelet naisten tapaan. Manifestikin on tullut, --\nsanoi Karén.\n\n-- Vahvistamaton toistaiseksi, -- vakuutti Melu.\n\n-- No, mitä sinä niistä asioista tiedät?\n\n-- Enemmän tällä kertaa kuin te täällä kotona. Minä varotan ja pyydän,\nälkää tehkö mitään hullutuksia, älkää ärsyttäkö kansaa. Verityöt eivät\nvoi olla kaukana, kun päiväkaudet lietsotaan mielettömillä koston ja\nväkivallan huudoilla.\n\n-- Sinä alat olla yhtä hermostunut kuin mamma. Minä lähden ulos, ei\ntätä ainaista jankutusta jaksa kuulla! -- sanoi Rolf.\n\n-- Kuule, Rolf kulta, ole järkevä. Minusta tuntuu kun olisimme tehneet\nheille väärin. Niin, emmehän me ole olutta valmistaneet, mutta\nsentäänkin -- -- kun pappa -- -- --, -- sanoi Melu pihassa.\n\n-- Älä puhu sillä tavalla papasta! -- Rolfin huudossa oli uhkaa. Melu\ntarttui miehensä käsivarteen.\n\n-- Hyödymmehän mekin siitä.\n\n-- Sinä puhut kuin roskajoukko.\n\n-- Voi älä sano roskajoukoksi. He ovat nyt oikeassa ja me väärässä.\nMinä tunnen sen!\n\n-- Kuulehan, Melu, menekin sinä heidän joukkoonsa huutamaan alas pappaa\nja minua, vaan älä tule sitte enää minun pöytääni! -- Rolf irroitti\nkätensä tylysti Melusta.\n\n-- Rolf, sinä et ajattele, mitä sanot!\n\n-- Liiankin paljon. Ja minä heille vielä näytän! -- Rolf jätti Melun\npihaan ja riensi Hallimajaan päin taaksensa katsomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltapuolella oli taas suuri kokous seurahuoneen\npihassa. Melu oli saapunut ajoissa ja seisoi levottomana tungoksessa.\nPuheet lietsoivat tulta ja vihaa yläluokkaa vastaan. Melusta tuntui\nkuin olisi ilma ollut täynnä veristä sumua, hätähuutoja ja tuskaa.\nTulipunaiset liput roikkuivat tangoissa suorina ja velttoina peittäen\nvalkoiset vaalilauseet, kuin olisivat tällä kertaa tahtoneet ne\nunhottaa ja ampua pilvistä kultaisen kotkan. Tahtomattaan seurasi Melu\ntungosta ja joutui yhä lähemmäksi lavaa, jonka kulmissa liput olivat.\nJoukossa oli levottomuutta, kuiskailtiin, tungettiin sinne tänne.\nAhdinko oli kamala. Äkkiä kirkasi naisen ääni portilta: -- Kasakat\ntulevat! -- Melua pyörrytti, silmissä musteni ja ihmiset hävisivät,\nmutta samalla hän pääsi jälleen tajuihinsa, survasi itsensä lavan\nportaalle, juoksi ylös ja sieppasi lavan kulmasta lipun käsiinsä,\nheilutti sitä ja huusi luonnottoman kovalla äänellä:\n\n-- Kasakoita ei tule, se on pelotusta, valetta! Kasakoita ei tule! --\nHuutoaan hän jatkoi siksi, kunnes ihmiset rauhoittuivat, alkoivat uskoa\nja kysellä.\n\nSilloin Melu häpeissään lujui alas lavalta. Lippu liukui hänen\nkäsistään ja jäi portaille lojumaan. Hän itse hukkui väkijoukkoon,\nkulki vapisevin polvin, sydän pakahtumaisillaan lyöntien nopeudesta\nvanhaa, tuttua tietä Härmälän tädin luo. Siellä hän sanatonna ja\nvoimatonna lankesi tädin kaulaan ja itki hillitöntä tuskaa.\n\nTäti silitteli päätä ja vei sohvalle lepäämään, jätti hänet yksin\nrauhottumaan kyselemättä, utelematta. Itse hän lähti kylälle kuulemaan,\nmitä oli tapahtunut.\n\nKun ihmiset olivat selvinneet oman pelkonsa huumauksesta ja päässeet\nkäsittämään, että Melu oli puhunut totta, alettiin kiihkeästi kysellä:\nmistä sellainen huhu oli lähtenyt?\n\nOnni Hannula nousi lavalle ja selitti sekavassa puheessa, kuinka\nkapitalistit ennenkin olivat poliisien apuun turvautuneet ja niillä\ntyöväkeään kurissa pitäneet. Hän kiihottui yhä selvemmin puhumaan\nMarckista ja jyrisevä \"alas\" huuto vahvisti hänen puheensa.\n\nTalvellinen vihamielisyys lakkoajoilta puhkesi nyt ilmi tekoihin.\nRuhala, Hannula ja Manu olivat ensimmäisiä rivissä, kun liehuvien\nlippujen suojassa marssittiin Talvelaan.\n\nKun Mooses näki kiihtyneen mielialan, ei hän yrittänytkään puhua\njärkeä. Pieni joukkue lavan edessä oli varmasti päättänyt kostaa. Sen\nhän tiesi. Hän riennätti Esaa mukaansa Talvelaan.\n\nMooses ilmoitti ensin asiasta Veronikalle, joka oli viimeisinä päivinä\nasunut Talvelassa, sillä Marck oli ollut heikko revolverikohtauksen\njälkeen \"järjestyskomitean\" kanssa.\n\n-- Mitä pappa sanoisi, jos nyt koko lakkojoukko tulisi tänne Talvelaan?\n-- kysyi Veronika hymyillen.\n\n-- Voihan täällä peeveleitten pesässä tapahtua mitä tahansa. Mooses on\nnolona ja Esa punainen kuin koulupoika, jolla on huono omatunto. No,\npojat, tulevatko he?\n\n-- Tulevat, -- sanoi Mooses silmäillen tielle.\n\nMarck katsoi työhuoneensa akkunasta kansanjoukkoa, joka hajallisena\nlaumana seurasi pientä miesten ryhmää keskellään.\n\nIlta alkoi jo pimetä ja harmaina haamuina liikuttiin pihassa.\nKonttorihuoneuston ulko-ovelle kolkutettiin, mutta Marck sanoi: -- Ei\nketään saa päästää sisälle. Heillä ei ole tällä hetkellä mitään asiaa\nminulle. -- Hän otti laatikostaan revolverin ja antoi Moosekselle\ntoisen ja Esalle kolmannen. -- No, pojat, pitäkää puolenne, jos\ntarvitaan!\n\nUlkoa kuului epäselvää puhetta, melua ja naurua. Nyt puhui joku\nMarckistä.\n\nMooses lähti keittiön kautta ulos väkijoukkoon.\n\n-- Se on Hannulan ääni, -- sanoi Esa. -- Sanoja en erota.\n\nSamassa huudettiin \"alas Marck, piiskuri ja verenimijä!\"\n\n-- Se oli Manun ääni, -- sanoi Esa.\n\n\"Alas, alas!\" kuului nyt sekavin äänin ja akkunaan jysähti kivi.\n\nMarck seisoi kalpeana keskellä lattiaa asetta puristaen kädessään. Hän\nsävähti kiven jysäyksestä kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.\n\n-- Voi, pappa, tule pois toiseen, huoneeseen! -- rukoili Veronika.\n\nMarck ei kuullut. Kun toinen kivi jysähti akkunaan ja täräytti ruudun\nrikki, astui hän aukon luo ja ampui aseellaan ilmaan. Laukausta seurasi\nhurja rähinä ulkona, ja Marck horjui käydessään valkoiseen saliin.\n\nVeronika seurasi häntä levottomana, mutta ei ennättänyt luo, kun Marck\näkkiä kaatui lattialle.\n\nRouva Marck, Esa ja Veronika kantoivat hänet vuoteelleen ja\ntelefonoivat kaupungista lääkäriä.\n\n-- Henrik, Henrik! -- huuteli hänen vaimonsa epätoivoisena. -- Henrik,\nHenrik, anna joku merkki, voitko kuulla? -- He odottivat kaikki henkeä\npidätellen. Merkkiä ei tullut.\n\nEsa koetteli suonta. Hän tiesi, että Marck oli kuollut.\n\n-- Pappa kulta! -- puheli Veronika polvillaan hänen vuoteensa vieressä\nja nyyhki.\n\n-- Sinä olet niin hiljaa. Mamma, luuletko -- -- -- luuletko sinä -- --?\n\nÄidin kasvoilla oli sanomaton tuska, ja Veronika hiipi hänen luokseen,\npiilotti päänsä hänen povelleen ja kuiskasi: -- Mamma, onko pappa\nkuollut? -- Äiti tuijotti yhä eteensä ja silitteli tyttärensä päätä.\n\n-- On, hän on kuollut, -- sanoi hän soinnuttomalla äänellä.\n\nEsa jätti äidin ja tyttären mennäkseen taivuttamaan räyhäävää joukkoa\njättämään vainaan rauhaan. Kun hän tuli pihalle, oli se tyhjä ja melu\nkuului maantieltä.\n\n-- Mooses! -- huuteli Esa. Häntä ei kuulunut. Esa meni naisten luo,\njotka sanattomina istuivat lähetysten kadotetun puolison ja isän luona\nodottaen Moosesta ja lääkäriä.\n\nOli jo myöhä yö, kun lääkäri saapui hevosella läheisestä kaupungista\nja vahvisti, minkä kaikki jo tiesivät, että Marck oli kuollut\nsydänhalvaukseen.\n\nMooses oli yhä poissa.\n\n-- Minä menen hakemaan Moosesta, -- sanoi Esa Veronikalle.\n\nVeronika tavoitti otsaansa. -- Missä hän on?\n\n-- En tiedä, olen levoton, -- sanoi Esa.\n\n-- Voi, lähdetään. Minä tulen mukaan!\n\n-- Eihän toki. Kyllä minä hänet löydän.\n\n-- Minä tahdon tulla mukaan. Voi, pappa parka! Hän ei enää minua\ntarvitse. Mamma, minä menen Moosesta hakemaan. Tohtori on täällä niin\nkauan.\n\nOli jo keskiyö, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä lyhtynsä heikossa\nvalossa.\n\n-- Manun täytyy tietää, missä hän on, -- sanoi Veronika. -- Tule!\n\n-- Sinä olet rohkea. Se minun täytyy tunnustaa.\n\nVeronika astui puolijuoksua ja kehoitti Esaa seuraamaan. Manun mökki\noli tienvieressä ja Veronika astui nopeasti ovelle, heitti sen auki\nja seisoi hämärästi valaistun huoneen kynnyksellä. Esa katsoi hänen\nolkansa takaa sänkyä kohti kumartuvaa miestä. Se oli Manu. Veronika\nastui lähemmäksi ja näki tyynyllä kaksi lapsen päätä. Toinen nukkui\nmakeaa unta posket vaaleassa punassa. Toinen oli vahankeltainen,\nsilmät sammuneet ja syvälle kuoppiinsa painuneet ja huulet elottomina\nhampaisiin kiristyneet. Mies sängyn vieressä lysähti polvilleen, kätki\nkasvot käsiinsä ja itki, nyyhki kuin herraansa sureva koira pitkään\ninuen.\n\nVeronika peräytyi Esan luo ja kuiskasi: -- Täälläkin on käynyt kuolema.\n\nTiellä he tapasivat Homperin. -- Kyllä minä tielän, ketä herrasväki\nhakee. Maisteri on teljetty putkaa ja minä olen juuri hakenu Pitkältä\navaimet ja nyt männää päästämää. Vai on patruuna kuollu, kuulin juur\nPitkältä. Voi, voi tät mänöö, tät mänöö!\n\n-- Onko siellä vahdit? -- kysyi Esa.\n\n-- Minuahaa ne vannotti vahtimaa ja palokelloa soittamaa, jos jokuu\ntulis. Ja minä lupasi. Mitäs niille hunsvoteille!\n\n-- Tietääkö Homperi, onko maisteria lyöty? -- kysyi Veronika.\n\n-- Lyötykö? Eikös mitä! Nyt on ovi auki. Mooses kuuli äänet ulkoa ja\nrynnisti raskaan oven selki seljalleen. Hänen kätensä olivat sidotut\nselän taakse.\n\n-- Esa, päästähän tuo naru auki. Ne riivatut sitoivat niin kovaan, että\nsormeni puutuvat, -- sanoi Mooses. -- Veronika, oletko sinäkin tullut?\n-- sanoi hän rientäen vaimonsa luo. -- Sinä olet niin kummallisen\nsynkkä. Onko mitään tapahtunut?\n\n-- Marck on kuollut, -- sanoi Esa soinnuttomasti. Mooses painoi\nVeronikan povelleen. He seisoivat hetken ääneti ja astuivat sitte\nvaieten Talvelaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun seitsemäs päivä valkeni hämäränä ja kaameana. Hallimajassa\noli suurlakon myrsky asettunut.\n\nMahtavan vainajan haamu väikkyi vielä kunkin sisäisen silmän edessä,\nja tulevaisuus ja sen kultaiset toiveet häipyivät sameaan hämärään. He\ntunnustivat itsellensä, että Marck oli ollut suuri raivaaja, heidän\nkaikkien tuki ja pohjan perustaja. Hän oli torjunut kuin kallio\nulkonaiset vaarat, seisonut ja jäänyt pystyyn siinä, missä muut\nympärillä horjuivat ja kaatuivat. Hän oli osannut tehdä ja teettää\ntyötä ja pitää koossa uppiniskaisia joukkoja.\n\nKansa ajatteli levottomana Hallimajan tulevaa kohtaloa, sillä se oli\nheidän kohtalonsa. Vielä kerran vaelsivat he seurahuoneen pihaan\nkuulemaan manifestia, jonka vahvistus nyt oli saapunut.\n\nKun Mooses astui lavalle, jännittyi hiljaisen kansan tarkkaavaisuus.\nHyvä- ja alas-huudot unohtuivat. Rautainen todellisuus karkoitti\nkaikki punaiset toiveet kultaisen kotkan iskemisestä taivaalta.\nPingottuneet kasvot laukesivat punaisten riveissä alakuloisiksi ja\nrajut haaveet saivat kuolettavan iskun. Vallaton leikki -- -- -- oliko\nse nyt päätettävä? Laimealla hyvä-huudolla otettiin vastaan Suomen\nsuuren ja ihanan voiton sanoma.\n\nPihan toiselta laidalta kajahti \"Maamme\", mutta toisella puolella\njärjestyi vankka rivi tulipunaisten lippujen suojaan. Se kulki\ntyöväen marssin tahdissa halki Hallimajan, nousi harjanteelle, jossa\nsen lipputangot uhmaten kohosivat kohti taivasta ja laulun mahti\npaisutti rintoja. He olivat kerran kuulleet kultaisen kotkan siipien\nsuhahduksen. Se oli sytyttänyt kuuman taistelukiihkon. Sen silmä oli\nhehkunut ja ampunut tulisen nuolen. Se nuoli rinnassaan he kulkivat\nriveissä harjua pitkin.\n\n\n\n"]