[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f78GIAJs3K4hIpgX2dUAY1R5d0CQQHu-rrgpxV7TJSQY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},732,"Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet","Cervantes Saavedra, Miguel de",1547,1616,"732-cervantes-saavedra-miguel-de-alykkaan-ritarin-don-quijote","732__Cervantes_Saavedra_Miguel_de__Älykkään_ritarin_Don_Quijote",null,"romaani",[],[15],"klassikot","fi",1605,1905,44782,294296,false,45203,[24,25,26,27],"Knights and knighthood -- Spain -- Fiction","Picaresque literature","Romances","Spain -- Social life and customs -- 16th century -- Fiction",[29,30],"Classics of Literature","Novels","\"Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet\" by Miguel de Cervantes is a Spanish novel published in two parts in 1605 and 1615. A country gentleman reads so many chivalric romances that he loses his sanity and decides to become a wandering knight. Calling himself Don Quixote, he recruits a simple farmer, Sancho Panza, as his squire. Together they embark on adventures where windmills become giants and inns transform into castles, as Don Quixote's illusions clash with reality in what's considered the first modern novel. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",398,"Espanjalainen aatelismies menettää järkensä luettuaan liikaa ritariromaaneja ja päättää itse ryhtyä vaeltavaksi ritariksi. Yhdessä aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa hän ratsastaa halki Espanjan kohdaten mielikuvituksellisia vaaroja, kuten jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä.","Miguel de Cervantes Saavedran 'Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan\nelämänvaiheet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 732. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","ÄLYKKÄÄN RITARIN DON QUIJOTE DE LA MANCHAN ELÄMÄNVAIHEET\n\nKirj.\n\nMiguel de Cervantes Saavedra\n\n\nSuom. lyhennetystä ransk. pain. O. A. Joutsen\n\n\nSarja: Taruaarre 2.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1905.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\njoka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan\njokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.\n\n\nEräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten\naatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen\npeitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa.\nPäivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta\nvalmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi,\nperjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen\nsunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen\nvuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä\nkuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut\nkengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä\noli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa\nmukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä\nollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka\nsuoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut.\nIältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa\noli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten\nkapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti\nintohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen\nQuijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme\ntulemme sen oikein mainitsemaan.\n\nJoutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme\nneljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja;\nmutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti\nmetsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan\nmyyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää\nromaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.\n\nSanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä\nlukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä\nloppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena\nseurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken\narvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla\ntaikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla,\nrakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla,\njoiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä\nCid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan\nvetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla\niskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä\nhalki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli\nRoncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä\nhyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli\nmusertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan.\nHän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin\njättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin\nsiivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan\nsiinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän\nnäki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen\nsattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan,\njonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja\nGanelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä\nveljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua\nsydänalaan.\n\nViimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun\npäähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut.\nHän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan,\nettä hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja,\nkostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin\nvaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki\nunelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis,\nmihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain\nkuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti\nlähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.\n\nHänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet\naseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa.\nHän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään\nettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti\nhän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli\nkädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava\nkestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen\nviikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän\nkäden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta\nturva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla\ntyöhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla,\njotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä\nvaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja\nkelvollisena suojelusaseena.\n\nSitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka\noli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä\nkunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin\nBabiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen\nsille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla\nolisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan,\nhylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa\n_Rosinanteksi_,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea,\nmerkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.\n\nAnnettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään\nnimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan\nhän päätti kutsua itseään _don Quijoteksi_. Mutta muistellessaan\nmiten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä,\nvaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta\nsankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän\nnimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään _don Quijote de la\nManchaksi_ (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen\nkauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.\n\nTäten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä,\nannettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman,\nei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar.\nVaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön\npuu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. \"Jos onnettomuudeksi\", tarinoi\nhän itsekseen, \"tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan\njonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu),\njonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet\nlopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle\nhänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa\nnotkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro,\nMalindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari\ndon Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen\nkäskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta\npäättäisitte hengestäni ja vapaudestani'.\" Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme\ntunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen\niloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen\nlemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö\njohon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut\nsiitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt\nuroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari\nvalitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän\ntahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen\nomastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin\nprinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet _Dulcinea del\nTobosoksi_, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä\nnimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja\nhevoselleen oli keksinyt.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nDon Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.\n\n\nKun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei\nhän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle,\npeläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen\nmaailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille, joille\nhänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna,\nennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis\nkellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään\nhuomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa\nselkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti\nerään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen\nvallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi\nalkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan,\nkun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja\nhylkäämään koko yrityksensä.\n\nHänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi\nlyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä\nsaanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen\nritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti\nhänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään\ntunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.\n\nNämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta\nhulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän\npäätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten\nkirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.\n\nTämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa\nantaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen\nmatkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti\ntäten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä\ntapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin\nkärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.\n\nKatsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes\ntalonpoikaistaloa, johon voisi poiketa yöksi, äkkäsi hän tien varrella\nmajatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut\nhänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä\nhuolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.\n\nPortilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain\nmukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi.\nSeikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden\nmukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo\nkuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen,\nnostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita\nromaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi\nmuutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun\nkääpiön tavan mukaan ilmottavan vallinharjalta torventoitotuksella\nritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian\nkauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin\npääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki\nedellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi,\njotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän\nkohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä\nkaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan\n(kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen\ntulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni\nportilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään\nhampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän\npaostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja\nnäyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla\näänellä: \"Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään\npelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun\nloukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia\nkuin te olette.\" Tytöt pysähtyivät, katsellen ihmeissään seikkailijamme\noutoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta\nkuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista\nkunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää\nvoineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä\nheidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: \"Kainous\nja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kauneille naisille, ja se on\nheidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka\nlähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä\nloukatakseni, sillä tarkotukseni on vain tarjota teille palvelustani.\"\n\nTämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa,\nmikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi\nhän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut\npaikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu\nrintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla\nyhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota\nsotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui\nsen vuoksi don Quijotelle: \"Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei\nteiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte\nyltäkylläisesti.\"\n\nKuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää\nmielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle\nsamaan tapaan: \"Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää\nvähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta\nenkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat\nkoristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi.\" Isäntä\nei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli\nlinnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja\nkotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä\nilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: \"Kun\nnäin on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne,\nja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen\nkun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että\ntäällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen\nvuodenkin.\"\n\nNäin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka\nmelkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä\nollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän\nkäskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka\nvertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa.\nIsäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan\nedes puoltakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan\nhevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi\nja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli\nrakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen\nyltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään\nmahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä,\njoka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari\nmyöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai\nviettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen\nulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.\n\nMutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen\nmatkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä\njatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin\nettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut\noikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nDon Quijote lyödään ritariksi.\n\nNäiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein\npäätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän\ntalliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen\nisännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: \"En nouse koskaan\ntästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle\nmuuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän\nomaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi.\" Näin puhuteltuna\nisäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli\nhänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa.\nViimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi\nitsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä\nasian. \"Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne\",\nvastasi siihen don Quijote. \"Lahja, jota teiltä pyydän ja johon\nniin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän\nkoittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte\nminun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten\ntuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa\ntilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan\napuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan\nritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua.\"\n\nIsäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta\nepäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat\nkuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen\nitselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää\npäänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota\nparempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut\ntärkeämpää arvokkaille ritarismiehille kuin että heitä ansionsa mukaan\nkohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa\nkuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen\njalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli\nvetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista,\nottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä\nja aselajeista, -- tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä\nkohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen\nvastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.\n\nHän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia,\nmissä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan\nentisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen,\nettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli\ntuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa\nhän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi\nitsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. \"Onko\nteillä muuten rahaa?\" päätti hän puheensa. -- \"Rahaako?\" toisti\nritarimme ällistyneenä; \"ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut,\nettä vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan.\" --\n\"Siinäpä olette surkeasti erehtynyt\", sanoi isäntä; \"sillä jollei\nsiitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet\nsen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että\nvaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä\nvähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan\nepäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita\nromaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro\nmahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia\nhaavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden\nkeskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän\nvammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa,\njollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän\navukseen neitosia tai kääpiöitä, jotka panemalla heidän kielelleen\npisaran ihmeellistä taikajuomaa, paransivat heidät yhdessä tuokiossa\nniin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta\nkun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan\nlaiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa\nja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja\njollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen\nharvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka\noli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri\nollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä,\ntulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja\nmuita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä\nmilloin vähimmän luulettekaan.\"\n\nDon Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla\nsuorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi\nvaruksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja\nkeihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä\nmielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja\nisäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille\nvierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen\ntakapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään.\nHämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun\nmatkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja\nmahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja\nkeihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.\n\nTällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi\nritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa\nmuutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä\ntarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta\nnähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don\nQuijote hänelle tuimasti: \"Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat\nkoskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele\ntarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi.\" Mutta\najattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin,\nvaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän\nmatkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi\nsydämmessään seuraavan rukouksen valtiattarelleen: \"Tukekaa minua, jalo\nneitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne\ntarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!\"\nNäin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen\nkeihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että\ntämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti\nsuoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa,\nvei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten\nennenkin.\n\nNähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin\noli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän\nkoittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen\noli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät,\nja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka\nkantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski\nhänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin\njuhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin\ntuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä,\nja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa\nhöpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen\nneitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin\nnaurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: \"Jumala antakoon teille\nmenestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!\" Don Quijote\npyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi\nhyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa\nvoimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi\nvaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan\nToledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme.\n\"Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan\", lausui don Quijote, \"pyydän\nteitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne _donna_ Tolosaksi\",[2] johon\npyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan\nkannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei\nsamantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään\ntavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli\nkunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin Iästä\nlähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet\nkiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä\nihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka\nkuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan\nratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle\nmonet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin\neriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä\ntässä toistelemaan.\n\nIsäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi\nyhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet\nlähtemään mitään maksua vaatimatta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.\n\n\nPäivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti\nmajatalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi\nratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla\ntarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan\nrahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen.\nTähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä\nasuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja\nruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.\n\nTässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan\nkuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää\nniin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.\n\nDon Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren\nihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan\nnäkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä\nostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut\npäivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta\npalvelijaa, jotka taluttivat muuleja.\n\nTuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen\nseikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia\npäätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi\nhänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn\njaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä\nja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan\nmatkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle,\nkorotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: \"Kenkään teistä ei\npääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole\nla Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista\nkaunotarta\".\n\nSellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan\nmiehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin\npuheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen\nkuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän\nilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta:\n\"Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte;\nantakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin\nväitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa.\"\n\n\"Jos saisitte hänet nähdä\", virkkoi don Quijote, \"niin miksipä enää\nvaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan?\nTärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että\nvannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan.\nMyöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi\nvaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan\nritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin\nteidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin\nmies, jolla on oikeus puolellaan.\"\n\nNäin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä\npuhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei\nhänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri\nratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari\nkoki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat\nvaruksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei\nsiltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: \"EIkää paetko, te\npelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun,\nettä maahan putosin.\"\n\nMuuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies, ei\nenää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen\nkeihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don\nQuijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet\nvarjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan\nalla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan\nrauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä\nhevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään\npalaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta\ntämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili\nkovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan\nluuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat\njatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi\nheille loppumatonta ilonaihetta.\n\nYksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se\nolisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes\nehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin\ntunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että\nsellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän\ntapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\njossa jatketaan kertomusta ritarimme kovaonnisesta kotiintulosta.\n\n\nHuomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don\nQuijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin\nsamallaista tapausta romaaneistaan, ja hänen sukkela muistinsa\njohdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan\nmarkiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle,\n-- kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä\ntodenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan\nerinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena\nhän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan\nvalitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin\nsuuhun: \"Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua\nollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja\nkuuro rakkauteni äänelle?\" Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes\nhänen tultua kohtaan: \"Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!\" kohtalo\ntoi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan,\njoka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan\nmiehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli\nniin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli\ntulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista\nonnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa;\nsanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.\n\nTalonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti\nkaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan\nhänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. \"Taivasten\ntekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä\njärkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?\" Mutta\nvastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo\nmaamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti\nritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan,\nhuomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti\nkaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen\ntämän astuvan tasaisemmin kuin Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan,\nvaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten\nselkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan\nja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don\nQuijoten eriskummallisiin älähdyksiin.\n\nRitari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta\nselkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon\nrauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita\nvalituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä\nhäntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä\nolisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli\nvähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo\nunohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta\nAbindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti\nvangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan,\npuhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez\nvastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä\nhornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin\nymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti\njoutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta.\nMutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: \"Jalosukuinen don Rodrigo de\nNarvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on\nnykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja\ntulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on\nnähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään.\"\n-- \"Hei, hyvä herraseni\", vastasi talonpoika, \"min' en milloinkaan\nole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi,\nolenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään\nBalduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana.\"\n-- \"Tiedän kyllä kuka olen\", virkkoi don Quijote, \"enkä ole vain niitä\njoita olen maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista\npääriä [3] tai Maineen yhdeksän ritaria [4] yhteensä, sillä minun\nurhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä.\"\n\nTällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta\ntalonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä\nritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don\nQuijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa\nollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät,\nolivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: \"No mitä, herra\nlisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän\nherrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan;\nja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa,\nkosk'emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen\nvallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo\nkirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen\njärkensä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi kirkkoherra, \"vannon että ennen huomista iltaa ne\novat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni\nparhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota\nkellekään.\"\n\nTämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika,\njotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka\nsiitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi\nhuutamaan täyttä kurkkua: \"Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan\nmarkiisille ja herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja\nkuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka\ntuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan\". Moisen huudon kuultuaan\nsisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan\nystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä\nriensivät kaikin ulos häntä syleilemään. \"Hillitkää itseänne\",\nsanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä,\n\"olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon\nminut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas\nUrganda hoitelemaan haavojani.\" -- \"No, siinä sitä ollaan!\" huudahti\nemännöitsijä, \"johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui.\nKäykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen\npoppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin.\nKirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät\novat saattaneet tähän tilaan!\"\n\nSankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin\ntutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. \"En olekaan haavoitettu\",\nsanoi hän, \"sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin\naltani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan.\"\n-- \"Hyvä, hyvä\", virkkoi kirkkoherra, \"joko nyt jättiläisetkin ovat\nolleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty,\nei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä.\" He kyselivät don\nQuijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain\npyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai\nkumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta\nselkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki\ntarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä\noli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä,\njota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan\nsilloin don Quijoten asuntoon.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä\nmaailmaan.\n\n\nVaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen,\nkun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät\nveljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti\nantoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen\nmukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä\nlukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin\noli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi\npian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. \"Kuulkaas, arvoisa\nkirkkoherra\", sanoi hän tälle, \"sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä\nvettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat\novat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät\nmaailmasta.\"\n\nKirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin\nheittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta\nne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja\nsiellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta\npiti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi\nmuurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.\n\nKun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen\nensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei\nlainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle\netsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut.\nVarmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli\nnähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään\ntirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi\nhitustakaan käsittämättä tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin\netsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla\nkirjastohuone oikeastaan sijaitsi. \"Mikä huone, herra?\" kysähti\nemännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, \"ja mitä te oikeastaan\nhaette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta\neikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne\nja vei kaikki mukanaan?\" -- \"Se ei ollut mikään paholainen\", virkko\nsiihen veljentytär, \"vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne\njälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui\nkirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se\nnousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun\nviimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko\nhuonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne\nennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai\nmuistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä\ntehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan.\nHän sanoi nimekseen Munjaton.\" -- \"Sano Freston eläkä Munjaton\",\ntiuskasi don Quijote. \"En muista, oliko nimi Freton tai Friton\",\nvastasi veljentytär, \"mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla\n'ton'.\" -- \"Totta kyllä on\", lausui don Quijote, \"että hän on viisas\nloitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa\nminua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan\nkaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja\nsuojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta\npääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa\nminua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi\nsitä, mikä taivaassa kerran on päätetty.\"\n\nVeljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti\nkepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana\nsiitä että heittäisi ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä\nsalaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa,\njoka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää),\nmutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän\nkauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen.\nMuun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä\nluottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin\ntilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren\nmaaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset\nhoukuttelivat _Sancho Pansan_ (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa\nja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.\n\nDon Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen\ntarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia\nmaakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän\nlainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja\npaikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli\ntäten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin\naikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan\nmukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan\ntilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa\nvielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän\nei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten\nvähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että\nvaeltavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän\nsiihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa\ntilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin\nröyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita\nliinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten\nsalaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä\nyönä kotikylästään -- edellinen puhumatta mitään veljentyttärelle ja\nemännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja\nlapsillaan -- ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla\nvarmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä\ntakaa-ajamaan.\n\nSancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen\nja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun\nsaaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti\nsamaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten\nMontielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä\nkerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti\nlangeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.\n\nHe olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan;\nmutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi\nviimein suunsa ja sanoi: \"Herra vaeltava ritari, tottahan vielä\nmuistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan\nihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä.\" -- \"Kuuntelehan nyt\ntarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni\", vastasi don Quijote; \"tiedä\nettä kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa\nasemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja;\nja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä\ntavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit\nusein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että\nnämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos\nkumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen\nkuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut\nkuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan\nkummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä\nasioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän\nkuin olen luvannutkaan.\" -- \"No, niin ollen\", virkkoi Sancho, \"jos\nminusta jonkun teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin\ntulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapsistamme\nprinssejä ja prinsessoja.\" -- \"Sitä ei ole epäilemistäkään\", vastasi\ndon Quijote. -- \"Minä kuitenkin vähän epäilen\", sanoi Sancho, \"sillä\nvaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä\nsopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole\nsipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle\nparemmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa.\"\n-- \"No, jätä hänet sitte Herran huomaan\", sanoi don Quijote, \"hän\nantaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii.\" -- \"Kiitän teitä näistä\nsanoista\", vastasi Sancho, \"ja panen turvani teihin, joka olette niin\nhyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nUrhean don Quijoten menestys hirmuisessa ja ennen kuulumattomassa\ntaistelussa tuulimyllyjä vastaan, ynnä hänen kamppauksensa elämästä ja\nkuolemasta kahdenkymmenen muulinajajan kanssa.\n\n\nNäistä ja muista yhtä mieluisista asioista puhellen don Quijote\nja hänen palvelijansa huomasivat etäällä kolme- tai neljäkymmentä\ntuulimyllyä, jolloin ritari ihastuneena huudahti: \"Onni johtaa meidän\nmatkaamme paremmin kuin voimme toivoakaan, Sancho ystäväiseni; näetkö\ntuota joukkoa hirmuisia jättiläisiä? Tahdon taistella heidän kanssaan\nja surmata heidät viimeiseen mieheen. Ja heiltä saamamme sotasaalis on\nmeidän, sillä se on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla\nkun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä\nmokoman roistojoukon.\" -- \"Mitkä ovat jättiläisiä?\" ihmetteli Sancho\nPansa. \"Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla,\njotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät.\" -- \"Varokaa\nitseänne, herra\", vastasi Sancho, \"ne mitä tuolla näette eivät ole\nmitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne\nulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät\nkiviä.\" -- \"Näyttää kyllä siltä\", virkkoi don Quijote, \"ettet ole\nperehtynyt ritarisasioihin. Ne _ovat_ jättiläisiä, ja jos sinua\npelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin\ntahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin\nepätasainen.\"\n\nNäin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho\nkaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat\ntuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä\nenemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. \"Elkää paetko,\nte pelkurit!\" huusi hän täyttä kurkkua; \"te kehnot ja ilkeät olennot,\nelkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella\nkanssanne.\" Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet\npyörimään. \"Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle\nkuin Briareios-jättiläinen\", huusi ritari yhä kovemmalla äänellä,\n\"niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne.\" Uskoen sydämmensä\nsuojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä\ntässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja\nkeihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä\ntuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä\nvastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja\nratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte\nvähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.\n\nSancho kiirehti aasillaan nopeasti avuksi ja tapasi isäntänsä aivan\nkykenemättömänä liikuttamaan jäseniään. \"Hei\", huusi Sancho, \"enkös\nollut oikeassa kun sanoin niitä tuulimyllyiksi, eikä niistä muu olisi\nerehtynytkään kuin sellainen, jolla on itsellään tuulimyllyjä pää\ntäynnä.\" -- \"Pidä suusi, ystävä Sancho\", sanoi ritari; \"sota-asiat\novat enemmän kuin muut asiat alituisten vaihtelujen alaisia; ne\novat alttiita aiheita vääryyden valloille ja lakkaamattomalle\nepävakaisuudelle. Mutta tahdotko kuulla minun ajatukseni tästä\nasiasta, joka epäilemättä on oikea: tuo loitsija Freston, joka ryösti\nkirjastoni, on taaskin ollut esillä ja muuttanut nuo jättiläiset\ntuulimyllyiksi, jotta vihassaan ja kostonhimossaan saisi riistetyksi\nminulta voittokunnian; mutta lopuksi, siunatuksi lopuksi hänen\ntaikajuonensa sangen vähän auttavat minun hyvää miekkaani vastaan.\" --\n\"Taivas sen suokoon, herra!\" vastasi Sancho; ja auttaen ritaria pystyyn\nnosti hän hänet Rosinanten selkään, joka oli saanut lapansa melkein\nrikki täräyksessä. Sitte he jatkoivat matkaa Lapicen tietä pitkin,\nkoska sillä paljon käytetyllä tiellä don Quijoten arvelun mukaan täytyi\nlöytyä runsaasti aiheita uusiin seikkailuihin.\n\n\"Herra\", sanoi Sancho hetken päästä, \"eikö olisi jo aika käydä\nillalliselle? Minusta tuntuu kuin ette ruokaa ollenkaan ajattelisi.\"\n-- \"Minulla ei ole tällä hetkellä ruokahalua\", vastasi don Quijote,\n\"mutta syö sinä vain, jos sinulla on nälkä.\" Tämän luvan saatuaan\nSancho asettui niin mukavasti aasinsa selkään kuin taisi, avasi mukaan\nottamansa haararepun ja ratsasti hauskasti murkinoiden isäntänsä\nperässä, tavan takaa siemaisten aika kulauksen viinileilistään\nsellaisella nautinnolla, että kuka kunnon saksalainen hyvänsä olisi\nhäntä siinä työssä kadehtinut. Ja tällä tapaa matkaa kuluttaessaan hän\nyhtä vähän muisteli perhettänsä kuin herransa lupauksia; ja sen sijaan,\nettä olisi pitänyt ammattiaan vaivaloisena, kuvitteli hän päinvastoin\npelkkää huvia lähtevän seikkailujen, jos kohta vaarallistenkin,\netsimisestä.\n\nHe viettivät yönsä pienessä metsikössä, missä don Quijote taittoi\nkuivan ja vankan puunoksan, jonka päähän sovitti taittuneesta\nkeihäästään irrottamansa piikin. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään,\nmuistellen alati vain Dulcineaa, niinkuin kirjoissaan oli lukenut\nritareista, jotka metsissä ja erämaissa yöpyessään lohduttelivat\nitseään armaitaan ajattelemalla. Mutta Sancho oli liiaksi aineellinen\nsielu viettääkseen yönsä moisella tavalla. Koska hänen vatsansa\noli täysi, eikä suinkaan sikurivedestä, nukkui hän sikeästi kuin\ntukki, eikä olisi aamulla tuskin herännyt auringonsäteisiin, jotka\npaistoivat hänelle suoraan kasvoihin, eikä lintujen sataääniseen\nviserrykseen, jollei hänen isäntänsä voimakkaalla huudolla olisi\nhavahuttanut hänet pystyyn. Herättyään hän teki taas kelpo hyökkäyksen\nviinileilinsä kimppuun, jonka surukseen huomasi käyneen eilisestä\npaljon ohkasemmaksi, ilman että hänellä oli mitään toivoa saada sitä\nlähimmässä tulevaisuudessa uudestaan täyteen. Don Quijote ei välittänyt\naamiaisesta, koska oli päättänyt elää vain suloisista muistoista.\n\nHe nousivat ratsujensa selkään ja kulkivat edelleen Lapieen solaa\nkohti, jonka saivat kello kolmen tienoissa iltapäivällä näkyviinsä.\n\"Kas täällä, rakas Sanchoni\", huudahti don Quijote, \"voimme työntää\nkätemme vaikka kyynärpäitä myöten seikkailuihin. Mutta kuulehan,\nminä varotan sinua laskemasta kättäsi miekkaan, vaikka näkisit\nminut mitä suurimmassakin vaarassa, paitsi jos sattumalta kimppuuni\nkäy roistoja ja ryöväreitä tai sinun kaltaisiasi halpoja olentoja,\njolloin kyllä saat tulla minua auttamaan; mutta ritareja vastaan ei\nsinun ritarilakien mukaan ole lupa käydä, ennenkun itse olet lyöty\nritariksi.\" -- \"Luottakaa vain siihen, herra, että tottelen teitä\ntäsmällisesti, sillä minä olen luonteeltani rauhallinen enkä rakasta\nriitoja; paitsi kun minun itseni kimppuun käydään, välitän silloin\nvähät noista laeista, sillä jumalallinen ja inhimillinen laki sallii\njokaisen puolustaa nahkaansa.\" -- \"Muuta en tahdokaan\", sanoi don\nQuijote; \"pyydän sinua vain olemaan auttamatta minua ritareja vastaan\nja sellaisissa tapauksissa hillitsemään tulista luontoasi.\" -- \"Lupaan\nniin tehdä\", toisti Sancho, \"ja pidän käskyänne pyhänä kuin Herran\nsapattia.\"\n\nNäin puhellen don Quijote ja Sancho Pansa saapuivat vihreälle niitylle,\njonka poikki juoksi raikas puronen. Veden hilpeä lorina ja paikan\nsuloisuus ja viileys houkuttelivat heitä siinä viettämään keskipäivän\nhelteen ajan; he laskeusivat satuloistaan, päästivät Rosinanten\nja aasin vapaasti maleksimaan ruohikossa, irrottivat eväsrepun ja\nkävivät pitemmittä mutkitta nauttimaan sen sisällyksestä. Sancho ei\nollut huolinut edes sitoa Rosinantea kiini, tuntien sen rauhalliseksi\nja hyvätapaiseksi elukaksi, jonka voi päästää irralleen suitset\nvain nakattuna kaulan ympäri; mutta ei ollut se ennättänyt liikkua\nmontaakaan askelta ruohokedolla, kun don Quijote ja Sancho näkivät\netäällä parikymmentä muulinajajaa irrottamassa siltä satulaa ja sen\nselkään sälytettyä tavaraa.\n\n\"Sancho ystäväni\", sanoi don Quijote, \"niinkuin minusta näyttää, eivät\nnuo tuolla ole mitään ritareja vaan moukkia ja roistoja; sinä saat\nsiis kernaasti auttaa minua kostamaan häväistystä, minkä ovat meille\ntehneet hyökkäämällä hevoseni kimppuun.\" -- \"Mitä lemmon kostoa heille\ntoimittaa?\" huudahti Sancho. \"Heitähän on parikymmentä ja meitä vain\nkaksi, enkä edes tiedä pitääkö meidän lukumme laskea puoleksitoista.\"\n-- \"Minä yksinäni olen sadan veroinen\", vastasi ritari. Ja sen\nkauvempaa epäröimättä sieppasi hän miekkansa huotrasta ja ryntäsi\nraivoisasti muulinajajia kohti. Hänen esimerkkinsä innostamana\nSanchokin tempasi pamppunsa ja tunkihe keskelle vihollisjoukkoa. Don\nQuijote antoi ensimmäiselle vastustajalleen niin tuiman miekaniskun,\nettä se lävisti tämän nahkakaulurin ja leikkasi ison palasen\nolkapäästä; sitte hän aikoi valmistaa toiselle saman kohtalon, kun\ntällöin muulinajajat, joita hävetti selkäänsä-saaminen kahdelta\nmieheltä, turvautuivat sauvoihinsa, ja ympäröiden miehuullisen ritarin\nja hänen asemiehensä tanssittivat aseitaan ihmeteltävällä taidolla\nnäiden selkäpuolilla. Kun he tätä tointaan harjottivat suurella\nhartaudella, tuli leikistä pian loppu. Toinen isku jo kaasi Sanchon\nmaahan pitkin pituuttaan, eikä don Quijoteakaan hänen rohkeutensa ja\ntaitavuutensa enää pitemmälle auttanut; hän sortui alas Rosinantensa\nviereen, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan maasta. Kun muulinajajat\neivät enää nähneet mitään tehtävää ja pelkäsivät jo liikojakin\ntehneensä, lähtivät he joutuin jatkamaan matkaansa.\n\nSe joka tämän keppimyrskyn jälkeen ensin tuli tajuihinsa oli Sancho\nPansa, joka hinaten itseään isäntänsä luo sanoi hänelle heikolla ja\nvalittavalla äänellä: \"Armollinen herra don Quijote! Ah, armollinen\nherrani don Quijote!\" -- \"Mitä tahdot, Sancho ystäväiseni?\" vastasi\nritari yhtä surkealla äänellä. -- \"Eikö olisi mitään keinoa\", kysyi\nSancho, \"jotta voisitte antaa minulle pari kulausta ihmeellistä\ntaikalääkettänne, josta olette puhunut, jos sitä sattumalta olisi\nlakkarissanne? Ehkäpä se olisi yhtä tehokasta murskautuneille luille\nkuin oikeille haavoillekin.\" -- \"Oh, ystäväni\", vastasi don Quijote,\n\"jos minulla sitä olisi, niin mitäpä tässä muuta kaivattaisikaan!\nMutta sen vannon sinulle vaeltavan ritarin kunniani kautta, että\njos vielä saan käsiäni liikahtamaan, pitää sitä meillä olla kahden\npäivän kuluttua.\" -- \"Kahden päivän!\" huusi Sancho, \"ja kauvanko aikaa\nluulette kuluvan, ennenkun tästä omin voimin pääsemme liikkumaan?\" --\n\"Totta puhuen\", sanoi pahoin piesty ritari, \"siihen en osaa mitään\nvastata, kun en tarkoin tunne omaa tilaani; mutta itsepä olenkin asiain\ntällaiseen menoon syypää, kun olin kyllin typerä kalpa kädessä käymään\nmokomien peijuonien kimppuun, jotka eivät edes ole ritariksi lyötyjä.\nNiin muodoin uskon tämän kaiken tapahtuneen minulle rangaistukseksi\nsiitä, kun en äsken noudattanut ritarisäädyn lakeja. Senpä vuoksi\nnyt kerta kaikkiaan sanon sinulle, Sancho ystäväni, meidän molempien\nyhteiseksi hyväksi, että kun vasta moiset ryövärit meille väkivaltaa\ntekevät, niin et sinä suinkaan saa odottaa että minä paljastaisin\nmiekkani heitä vastaan, sillä sitä en totisesti enää koskaan tee, vaan\non se sinun asiasi; sen vuoksi tartu uljaasti tapparaasi ja löylyytä\nheitä mielesi hyviksi. Jos sattumalta ritarismiehiä rientää heille\navuksi, niin silloin puolustan sinua kelpo tavalla. Sinä tiedät mikä\nvoima käsivarsissani asuu, siitä olet saanut jo tarpeeksi todistuksia.\"\n\nMutta Sanchoa ei herransa puhe siihen määrään miellyttänyt, että\nolisi laiminlyönyt lausua omaa ajatustaan. \"Armollinen herra ritari\",\nvastasi hän, \"minä olen rauhaa rakastava mies ja voin kyllä Jumalan\nkiitos antaa anteeksi kärsimäni vääryydet, sillä minulla on vaimo\nja lapsia. Pitäkää siis minun kohdaltani varmana, etten millään\nehdolla kohota miekkaani en herroja enkä talonpoikia vastaan ja\nettä suon heille Herramme edessä anteeksi kaikki ennen ja vast'edes\nkärsimäni vääryydet, olkoon sitte se henkilö, joka vääryyttä mulle\non tehnyt, tekee tai tulee tekemään, rikas tai köyhä, ylhäinen tai\nalhainen tai mitä lajia tahi säätyä tahansa.\" -- \"Jos voisin hengittää\nvähän vapaammin puhuakseni tarpeeksi pitkältä\", lausui ritari, \"ja\njollei kipu kupeessani olisi niin rasittava, niin voisin saada sinut\nvakuutetuksi että olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Etkö tiedä,\nettä vaeltavia ritareja elämässään kohtaa tuhannet vaarat ja vastukset\nja että, he lakkaamatta kokevat vuoroon onnea ja onnettomuutta? Ja\nkuitenkin he voivat yhtäkkiä tulla kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten\nusein saa lukea; ja jollei kipuni minua niin suuresti ahdistaisi,\nvoisin kertoa sinulle esimerkkejä monestakin, jotka ovat tulleet\nkorotetuiksi valtaistuimelle yksinomaan oman urhoollisuutensa kautta.\nMutta onpa esimerkkejä onnen kääntymisestäkin, josta tahdon mainita\nsinulle muutamia henkilöitä, jotka onnen kukkuloilta ovat langenneet\nmitä surkeimpaan kurjuuteen. Suuri sankari Amadis Gallialainen\njoutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka\nkerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen\nhänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä\nhyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme\nheikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo\neläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme.\"\n-- \"Eipähän se mitään ihmettä ole\", sanoi Sancho; \"miksi se olisikaan\nsiitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me\nmuutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut\nehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään\ntervettä paikkaa ruumiissamme.\" -- \"Suurimmissakin onnettomuuksissa\",\nlausui ritari, \"kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi\npelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja\nviedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En\nluule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä\nmuistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä,\nsuureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla\nratsastaen.\" -- \"Se kyllä kävisi päinsä\", sanoi Sancho, \"jos voisitte\nistua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa\naasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki.\nSillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa.\" -- Tähän\nvastasi don Quijote: \"Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan\nole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta\nvain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit,\njotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää.\"\n\nSancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se\nhänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki,\nkykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa\nhänen vielä piti ottaa kiini aasinsa, joka vapauttaan hyväkseen\nkäyttäen oli edennyt hyvän matkan päähän, toisten vaivannäöistä\nvähääkään välittämättä. Kun aasi viimein oli saatu lähtökuntoon, meni\nSancho auttamaan Rosinantea pystyyn; mutta sepä kävikin vaivaloiseksi\nsekä nostajalle että nostettavalle. Sancho hikoili mahtavasti, ja jos\neläinparka olisi kyennyt valittamaan, olisi se ruikuttanut hätäänsä\nyhtä haikeasti kuin isäntänsä ja tämän palvelija. Vihdoin viimein\nsai Sancho lukemattomilla ponnistuksilla ja kirouksilla don Quijoten\nnostetuksi poikkipuolin aasinsa selkään; sitte hän sitoi Rosinanten\nsuitsista aasin häntään, ja taluttaen viimemainittua marhaminnasta\nalkoi hän ohjata matkuetta sinne päin, missä arveli maantien olevan.\nKolme neljännestuntia vaellettua hyvä onnensa saattoi heidät erään\nmajatalon läheisyyteen, jota don Quijote sen kurjasta ulkoasusta\nhuolimatta oli taipuvainen luulemaan joksikin linnaksi. Sancho väitti\nsitä majataloksi, ritari linnaksi; ja tätä kiistaa kesti kunnes he\nsaapuivat sen portille, josta Sancho saattoi seurueensa sisään, sen\nenempää asiasta kiistelemättä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMitä don Quijotelle tapahtui majatalossa, jota hän luuli linnaksi.\n\n\nRavintolan isäntä, joka ällistyi aika lailla nähdessään luokseen\nsaapuvan miehen poikkipuolin aasin selässä, kysyi Sancholta mikä tauti\nritaria vaivasi. Sancho vastasi, ettei se mitään merkinnyt; olipahan\nritari vain pudonnut vuorelta alas ja saanut kylkensä vähän aroiksi.\nMajatalon emäntä, joka vastoin tavallisuutta oli helläluontoinen nainen\nja tunsi sääliväisyyttä kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, ei voinut\nristissä käsin katsella ja kuunnella don Quijoten surkeita ähkymisiä ja\nvaivoja, vaan riensi heti auttamaan häntä tyttärensä kanssa, joka oli\naika sievännäköinen neitonen.\n\nSamassa majatalossa palveli nuori asturialainen tyttö, jolla oli leveät\nkasvot, litteä pää, toinen silmä kiero ja toinen vallan näkemätön;\nmuuten hän oli päättäväinen luonteeltaan ja sukkela liikkeiltään,\nmikä kyllä korvasi ulkonaisen viehätyksen puutetta. Uumaltaan hän\noli runsaasti kolme jalkaa, ja hartiansa olivat niin tanakat, että\npään asento oli eteenpäin kumara ja katse siten pakosta eikä vain\nkainoudesta maahan luotu. Tämä näppärä neito auttoi isännän tytärtä\ndon Quijotea hoitaessa, ja molemmat valmistivat hänelle kurjan vuoteen\nmuutamaan loukkoon, jossa kaikesta päättäen ennen oli säilytetty olkia.\n\nPian olikin emäntä tyttärineen laastaroinut ritarin kiireestä\nkantapäähän, Maritornen (se oli asturialaistytön nimi) valaistessa\nheidän työtänsä savilampulla. Nähdessään potilaan monet kuhmut emäntä\nvirkkoi: \"Totta totisesti nämä puhuvat pikemminkin kelpo iskuista\nkuin mistään putouksesta\". -- \"Eivät ne ole mitään iskuvammoja\",\närähti Sancho; \"kalliossa oli monia kärkiä ja jok'ikinen antoi hänelle\nmuistiksi kuhmun. Muuten, hyvä rouvaseni\", lisäsi hän, \"käytelkää\nlaastaria hiukan säästäen; sitä ehkä tarvittanee muuallakin, sillä\nminunkin lanteitani hiukan kolottaa.\" -- \"Oletteko tekin pudonnut\nvuorelta?\" kysyi emäntä. -- \"En suinkaan\", vastasi Sancho; \"mutta kun\nnäin hyvän isäntäni heittävän kuperikeikkaa alaspäin, pelästyin niin\nhirveästi, että tunsin ruumiissani aivan kuin tuhannen patukaniskua.\"\n-- \"Mikä isäntänne nimi on?\" kysyi vuorostaan Maritorne. -- \"Don\nQuijote de la Mancha, vaeltava ritari ja urhoollisimpia kalvankäyttäjiä\nmitä moniin aikoihin on nähty.\" -- \"Vaeltava ritari!\" kysyi\nasturialaisneito, \"mikä se on?\" -- \"Mitä! Oletteko yhtä tietämätön kuin\nvastasyntynyt lapsi?\" huudahti Sancho. \"Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava\nritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun\ntusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja\nhuomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen.\"\n\nDon Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi\nkohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten\nmiten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän\nkäteen lausuen: \"Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa\nitseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi.\nEn tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua\nitseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon\nvain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä\naina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta\ntodistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas\", jatkoi hän,\nluoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, \"olisi nähnyt hyväksi\nkytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän\nkaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin\nkernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen.\"\n\nEmäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi\nkuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin\nkreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli\nladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta\ntehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä;\nkiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät\nhuoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka\ntila oli yhtä surkea kuin herransa.\n\nKun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa\npahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle\nsanoi: \"Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että\nannatte hiukan rosmariinia, viiniä, suolaa ja öljyä; tarvitsisimme\nniitä parantaaksemme yhden kaikkein oivallisimmista vaeltavista\nritareista jotka koskaan ovat maan kamaraa polkeneet.\" Tästä puheesta\nisännälle vähitellen selvisi millä kannalla hänen vieraittensa\njärjentila oikeastaan oli; mutta siitä huolimatta hän antoi Sancholle\npyydetyt ainekset. Tämän ne perille vietyä sekotti don Quijote kaikki\nyhteen isoon maljakkoon, ja keitettyään niitä mielestään tarpeeksi\nkauvan pyysi hän pulloa johon keitoksensa kaataisi; mutta kun sellaista\nei majatalossa löytynyt, täytyi hänen tyytyä pieneen rautapeltiseen\npurtiloon, jossa ennen oli säilytetty öljyä ja jonka isäntä nyt\njalomielisesti lahjoitti hänelle. Hän luki sitte astian yli enemmän\nkuin sata _Pater nosteria_ ja saman verran _Ave Mariaa, Salvea_ ja\n_Credoa_, [5] tehden joka sanalle ristinmerkin.\n\nKun tämä merkillinen keitos viimein oli valmistunut, tahtoi don\nQuijote koettaa sen tehoisuutta heti paikalla; ja sen sijaan että\nolisi sivellyt sillä haavojaan, joi hän sitä hyvän juomalasillisen.\nMutta tuskin hän oli saanut juoman sisäänsä, kun alkoi oksentaa\ntakasin niin tuimasti, ettei siitä jäänyt hiukkaakaan hänen vatsaansa.\nNäistä ponnistuksista uupuneena hän rupesi tavattomasti hikoilemaan,\njonka vuoksi hän kääri peitteen ympärilleen ja pani maata. Hän\nnukkui runsaasti kolme tuntia, ja herättyään hän tunsi itsensä niin\nvirkistyneeksi, ettei lainkaan epäillyt lääkkeen ihmeellisesti\nparantavaa voimaa, vaan tunsi itsensä turvatuksi vastaisten\nvaarallisempienkin seikkailujen varalta.\n\nSancho Pansa, joka tästä huomasi herransa lääkkeen kerrassaan\noivalliseksi, kärtti hartaasti itselleen lopun purtilon sisällyksestä.\nDon Quijoten annettua se hänelle, nielasi hän pohjasakan vatsaansa\nkahdessa kulauksessa. Mutta kenties hänellä ei ollut niin hieno ja\ntunteellinen vatsa kuin isännällään, sillä ennenkun lääke alkoi\nvaikuttaa, sai miespoloinen niin kauheita vatsanväänteitä, että luuli\nviime hetkensä tulleen; ja tässä säälittävässä tilassa rupesi hän\nhurjasti sadattelemaan koko rohtoa ja sitä kurjaa petturia, joka sitä\nhänelle oli juottanut. \"Ystävä Sancho\", sanoi ritari arvokkaasti,\n\"erehtyisinpä todella suuresti jollei kaikki tämä johdu siitä, ettei\nsinua ole lyöty ritariksi; omasta kohdastani voin vakuuttaa, että\nlääke on hyvää sellaisille, jotka tämän arvon ovat saavuttaneet.\" --\n\"No, Herra nähköön\", voivotti Sancho, \"jos sen kerran tiesitte, niin\nmiksi sitte annoitte minun sitä maistaa? Lempo soi, onpa tosiaan hyvä\nantaa sitte vasta neuvoja, kun olen jo henkihieverissä.\" Mutta juuri\nnyt ihmelääke alkoi ankarasti vaikuttaa, ja kaikki läsnäolijat olivat\njoutua epätoivoon Sancho-paran kohtalosta. Vajaan tunnin verran kesti\ntätä kamppausta; mutta sen sijaan että isäntänsä siitä sai virkistystä,\ntunsi miespoloinen itsensä niin heikontuneeksi ja raihnaiseksi, että\ntuskin jaksoi hengittääkään. Don Quijote, joka kuten sanottu oli vallan\nennallaan, ei kuitenkaan tahtonut viivytellä hetkeäkään lähteäkseen\nuusiin seikkailuihin. Hän komensi Sanchon nousemaan pystyyn, satuloitsi\nitse Rosinanten, sälytti reppunsa aasin selkään ja Sanchon repun\npäälle; sitte hän itsekin hypähti ratsunsa selkään ja sieppasi eräästä\nnurkasta käteensä pertuskan, joka oli kyllin vahva kelvatakseen hänelle\nkeihääksi.\n\nMajatalon pihalla oli koolla parisenkymmentä henkeä, jotka kaikki\nihmetellen katselivat hänen outoja elkeitään, varsinkin talon tytär,\njoka uteliaammin kuin muut tähysteli häntä, aivan kuin ei koskaan\nolisi nähnyt moista näkyä. Tämän kiinteän silmäilyn tulkitsi don\nQuijote itselleen edullisimmalla tavalla; hänkin oli tykkänään vaipunut\ntyttöä katselemaan ja päästeli tavan takaa syviä huokauksia, jotka\ntuntuivat tulevan hänen sisimmästä sydämmestään. Mutta katsojajoukko,\njoka edellisenä iltana oli nähnyt hänen kurjan tilansa, käsitti nämä\nhuokaukset väärin, asettaen ne yhteyteen hänen monien haavojensa ja\nkuhmujensa kanssa.\n\nKun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don\nQuijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti\nseuraavaan tapaan: \"Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja\nkiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta\nja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos\nvoisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne\nvääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen\nja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne,\nolisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte\nvain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti\npaikalla hankin teille korvausta.\" Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti:\n\"Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua\nteidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa\nmiestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän\non se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä\nolette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä\nja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä\nmajatalosta.\"\n\n\"Mitä, onko tämä majatalo?\" huudahti don Quijote ihmeissään. -- \"On\nkuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia\", sanoi isäntä. -- \"Sittepä olen\npahoin pettynyt\", jatkoi ritari; \"olen koko ajan pitänyt tätä linnana,\nvieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin\nsuonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa\nmillään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki\nsellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet\npenniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus\nja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi,\npalkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita\nhe saavat kestää etsiessään seikkailuja öin ja päivin, kesin ja talvin,\njalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään\ntai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille\nvaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona.\" --\n\"Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä,\nen tahdo kuulla\", äyskäsi isäntä; \"maksakaa vain paikalla kaikki mitä\nolette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min'en\nanna omaani koskaan ilmaiseksi.\" -- \"Te olette kehno ja ilkeä isäntä\",\ntiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä\nravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta\nkerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta\ntaakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka\nnäki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen\nSanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei\nhän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan\nritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä\njoutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa\nhänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan\nmuistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei\nhän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana\noli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka\nnylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi\nsyyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.\n\nSancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan\nmuutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki\nhyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä\nnämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä.\nPari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle\nSancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen\nnurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa heitellä ilmaan kahdentoista jopa\nviidenkintoista jalan korkeuteen.\n\nPahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen\nherransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt\nlähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän\npalvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi\ntuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi.\nKierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin\nmatalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa\nniin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan\nnauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä\nmielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa\nkiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin,\njolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin\nkykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli\nlasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei\npaperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä\nnuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa\nhohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet\nrukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin\nja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan\nkauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat\nottaneetkin, nimittäin aasin selkään.\n\nHelläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu,\nkävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun\nSancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä\nvarottavan äänen, joka huusi hänelle: \"Poikani Sancho, elä juo sitä\nvettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan\nminulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi\nyhdessä tuokiossa.\" Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä\npurtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi\nkarsaasti: \"Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole\nlyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!\"\nNäin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan\nolevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi\nMaritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin,\nsuorittaen maksun omasta kukkarostaan.\n\nSittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella\nkunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin\nja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään\nmaksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä,\nhänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi\nisännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut.\nNähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta\nSanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka\ntämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet;\nheitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua\nkuin hänen palvelijalleen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nDon Quijote valloittaa Mambrinuksen kypärin.\n\n\nKun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin\nmajatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: \"Sancho\nystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut\ntyyten vastainen ja miten me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä\nmajatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi\n_Surullisen hahmon ritari_ kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui\nitseään Perinnöttömäksi ritariksi.\" Tuskin hän oli saanut tämän\nsanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin\nmikä kiilsi kuin kulta. \"Oi Sanchoseni\", huudahti hän, \"tiedätkö\netteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut,\nsillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti;\nvarsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus\naina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos\nviime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu,\njoka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä;\nkaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen\nvannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden.\"\n-- \"Herra\", vastasi Sancho, \"miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä\ntarkemmin mitä teette!\" -- \"Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen\nolento, joka epäilet kaikkea?\" jyrisi ritari. \"Etkö näe tuota ritaria,\njoka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää\npäässään kultaista kypäriä?\" -- \"Näenpähän vain miehen, joka ajaa\nruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä.\"\n-- \"No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri.\nSiirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat\nnähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän\nseikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin,\njota niin hartaasti olen halunnut itselleni.\"\n\nSen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote\noli näkevinään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää,\njoista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen\nvuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa\nharjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin\nkylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan\nja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat\nparranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen\nyllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja\nkun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman\npäähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho\naivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten\nkuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan\nharmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa\nilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä\nhän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän\nratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti\npäättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän:\n\"Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine,\njohon minulla on kieltämätön oikeus!\"\n\nNähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa\ntaivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa\npelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa\nkäpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää\najattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin\njäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan\nkääntyi asemiehensä puoleen huutaen: \"Tuo pakana ei ollutkaan mikään\ntyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut\nhenkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta\ntuo kypäri!\" -- \"No, sieluni kautta!\" vastasi Sancho, katsellen\nvalloitettua kypärää, \"vati ei ole mikään huono saalis; se on\nvarmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin.\" Ritari otti\nesineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta\nkun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan:\n\"Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu taottiin, mahtoi\nolla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä\nkypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko.\" Sancho ei enää voinut olla\nhymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä,\nja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin,\njolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin\npeitsenvarren kanssa. \"Mitä siinä naurat, Sancho?\" ärähti don Quijote\njulmistuneena. \"Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen\nomistajan päätä\", vastasi Sancho, \"ja sitä että kypäri muistuttaa\nparturin vatia kuin vesipisara toista samanlaista.\" -- \"Tiedätkö\nmitä nyt ajattelen?\" virkkoi don Quijote. \"On vallan varmaa, että\ntämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin,\njoka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja\nsulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt\nosa todella, kuten sanot, muistuttaa parturin vatia. Mutta oli sen\nlaita miten tahansa -- minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise\ntästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan\nja annan takoa siihen silmäverhon lisää, ja olenpa varma, ettei\nsille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse\nsotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on;\naina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia\nkohtauksia.\" -- \"No niin\", myönteli Sancho, \"jättäkäämme tämä asia\nsikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä\norhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt\noman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan\nkäytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta,\nharmo ei ole hullumpi.\" -- \"En ole pitänyt tapanani\", vastasi don\nQuijote, \"riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan\nritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin,\npaitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin\nhän huoletta voi ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina.\nSiispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko\nsitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen,\nsittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta.\" -- \"Hitto\nvie!\" manasi Sancho, \"tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai\nainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot\nja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian\nahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin\ntahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?\" -- \"Siitä en tosin\nole oikein selvillä\", vastasi don Quijote, \"mutta kunnes saan siitä\nparempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen\ntarpeessa.\" -- \"Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni\", sanoi\nSancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan\noman satulansa.\n\nKun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja\nvalitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin\nvaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi\nkuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat\nhuomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\njossa don Quijote vapauttaa joukon kovaonnisia, joita väkisin vietiin\nsemmoiseen paikkaan, minne eivät itse halunneet mennä.\n\n\nKun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän\ntusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut\ntoisiinsa kuin helmet rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki\nkaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana\nseurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut\nolkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin\nheittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen\nsaattueen Sancho sanoi: \"Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla\nkuninkaan kaleereihin!\" \"Mitä!\" huudahti don Quijote; \"pakko-orjiako?\nOnko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan\nkohtaan?\" -- \"Niin en sanonut\", vastasi Sancho, \"sanonhan vain, että\nnuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa.\"\n-- \"Oli miten oli\", sanoi don Quijote, \"nämä miehet kärsivät väkivaltaa\neivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan.\" -- \"Sitähän minä juuri\ntarkotinkin\", sanoi Sancho. -- \"Jos niin on laita\", virkkoi ritari,\n\"niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää\nhirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja.\" -- \"Mutta ajatelkaahan\ntoki, hyvä herra\", huudahti Sancho, \"ettei kuningas eikä korkea oikeus\nharjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut\nheidät ansioittensa mukaan!\"\n\nTällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote\nkohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita\nihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. \"Hyvä herra\", vastasi toinen\nratsastajista, \"ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan\nkaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää\nsen enempää.\" -- \"Teidän velvollisuutenne kuitenkin on\", sanoi don\nQuijote, \"sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän\nonnettomuuteensa on syynä.\" Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että\ntoinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan:\n\"Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista,\nmutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä\nmeidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te,\nherrani, voitte kyllä puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät\nuteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin\npuuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada\nkerskailla konnantöillään.\"\n\nSaatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin\njos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi\nensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. \"Sen\nvuoksi että rakastuin liiaksi\", kuului vastaus. -- \"Mitä, eikö muuta\nsyytä ollut?\" huudahti ritari. \"Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen\nvuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja\nsitte istunut aironlapa kädessä!\" -- \"Minun rakkauteni ei ollut sitä\nlaatua kuin te ehkä tarkotatte\", vastasi pakko-orja; \"minä rakastuin\nniin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä\nkäsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun,\nolisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin\nja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja\nlähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan.\" Puhuja oli\nnuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta.\n-- Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli\nsynkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan.\n\"Tämä on kanarialintu\", vastasi edellinen hänen puolestaan, \"joka\nviedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi.\" -- \"Mitä!\" huudahti\ndon Quijote, \"lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?\"\n-- \"Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä\nlaulaminen.\" -- \"Päinvastoin\", sanoi ritari, \"olen kuullut sanottavan\nettä laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa.\" -- \"Mutta tässä\nkohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä\nkaiken ikänsä.\" -- \"Myönnän etten sitä käsitä\", sanoi don Quijote. --\n\"Herra\", sanoi silloin muuan vartijoista, \"nämä kelpo veikot kutsuvat\nkidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä\npöllöpää tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä\nlaulettuaan', kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla\nsaamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin.\nJa kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se\nsiitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut\nrohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei'\nkuin 'kyllä', ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa\nkuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen,\netteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä.\" -- \"Sitä mieltä\nminäkin olen\", sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen\nkysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: \"Sain\nkaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia.\"\n-- \"Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät\npulastanne\", lausui don Quijote. -- \"Totta vie, se on vähän liian\nmyöhäistä\", vastasi vanki; \"te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo\nlopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne\nkaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin\nkynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin\nToledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa.\nMutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa.\" -- Don\nQuijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus,\nvalkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun\nhäneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan\nesiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. \"Tämä kunnianarvoisa\nhalliparta\", sanoi hän, \"menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi,\nsittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki.\" --\n\"Se kai merkinnee\", arveli Sancho, \"että hänet tuomion jälkeen vietiin\nkaakinpuuhun piestäväksi.\" -- \"Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän\nsiitä syystä, että harjotti noituutta ja muita ilkeitä asioita...\" --\n\"Siihen minulla ei ole mitään sanottavana\", lausui don Quijote.\n\nSitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen\nrikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset:\n\"Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin\nvaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta,\njotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun\nmulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua\nhirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin\ntyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja\nelämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän\narmollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala\nsen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme\nteille pitkää ja onnellista ikää.\" Tämä vanki oli puettu ylioppilaan\ntavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja\nosaavan hyvin latinaa.\n\nHänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen,\nhyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja\noli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju\nniin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa\noli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun,\nja toinen oli n.s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas\nvyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut\nkäsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai\nkumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin\nkovin kohdeltiin. \"Siksi\", vastasi vartija, \"että tämä on yksinään\ntehnyt enemmin rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska\nhän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä\nkäsissämme pidellyksi.\" -- \"Herra ritari\", virkkoi silloin rosvo, \"jos\nteillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää\nsitte taivaan nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne\nmuiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette\nyhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Gines de\nPassamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se\non ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen\non sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä\nlörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa.\" Passamontin\nnäin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä\nsiitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen: \"Aivan oikeana pidän,\nettä niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti\nkäyttää\"; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: \"Rakkaat\nveljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen\nkäsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu,\nette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti\nmenette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva\nrohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys\nsekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla\nsyynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne,\nvaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän\nvuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas\non asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä\ntarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin\nheikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että\nminkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin\npyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan\nteidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina\nmuitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta,\nja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina.\nJa ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat\", lisäsi hän, \"pyydän teitä\nmuistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille\nvääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä\npakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen\nvanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna\nitseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten\npyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin,\nhyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa\nkiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on\ntämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen.\"\n-- \"Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!\" nauroi päällysmies; \"eipä ole\nhullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit,\nniinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa\ntiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne,\nelkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin\nkuulu.\" -- \"Te olette roisto ja kurja pelkuri!\" jyrisi don Quijote;\nja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti\nettä hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet\nvaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät\nsuuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki\ndon Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen\npiikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät\nkaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus\npäästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä\nsyntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa\ntäytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja\nvapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä\nvälin Gines de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi\npäällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä\nniin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta\npötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.\n\nSancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta,\nsillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle\nHermandadille [6] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan\nlainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi\nheti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; \"sillä nuo hirtehiset\neivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka\ntaholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja\nkepiniskuja.\" -- \"Olet oikeassa\", vastasi don Quijote, \"mutta tällä\nhetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä.\" Ja hän huusi\nluokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen\nilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen\nmitä tällä oli heille sanottavaa.\n\n\"Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen\nhyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista\nkamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne,\nja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta\nminua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani\nsuinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän\nteiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden\njälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson\nmainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti\nDulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen\nhahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne\naina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin\nvaltoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte.\" -- Gines de Passamont\nvastasi kaikkien puolesta seuraavasti: \"Teidän ritarillinen armonne ja\nmeidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte;\nemme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin\nmainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin\non tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia\nteitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka\nepäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne\npuolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne\nja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Dulcinean hyväksi.\nSitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme\ntai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi\ntästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen\npanna tuo naru kaulaamme, -- siinä vaatimuksessa ei ole järkeä\nhituistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne.\" -- \"Kautta\ntaivaan valtojen!\" karjasi don Quijote suuttuneena; \"nyt minä määrään\nettä te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne\nlienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä\nkuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!\"\n\nSilloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä\nkärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin\nsuuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski\nsilmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen\nkivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton\nsuojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli\ntunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi\naasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen\nherransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai\nviisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas\njuoksi hänen luokseen ja tempasi vaskivadin hänen päästään takoen sitä\nvuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan\ntäyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta vielä hänen asetakkinsa\nja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset\nsäärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä.\nKaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa\nkeskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua\nP. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti\nDulcineaa...\n\nAasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin\ntaistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen\nkorviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään;\nRosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa\nkupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan\nja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla\nmielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.\n\n\nTuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote\nseuralaiselleen:\n\n\"Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja\nkohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua\nolisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä\ntapahtunut; -- kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati\nviisaammiksi.\" -- \"Sen totisesti uskon\", vastasi Sancho, \"tahdonpa\nolla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska\nkerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte\nsäästynyt tästä selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa\ntottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä\nnyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä\nvähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani\nkorvissani niiden nuolien suhinan!\" -- \"Olet luonnoltasi pelkuri,\nSancho\", sanoi don Quijote; \"mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi\nja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä\nkauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät.\nMutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano\nkellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt\nvaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun\nhartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin\nvalhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa,\nettä olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja\nsiitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että\npakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista\nvaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua\ntässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin\nveljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin\nkahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria\nja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä\ntaivaan alla on.\" -- \"Hyvä herra\", sanoi Sancho, \"eihän peräytyminen\nole pakenemista!\"\n\nJa vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan\nvuoristoon.\n\nSeikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän\nkolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia\npäiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He\nasettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat\nolevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka\nkaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa mukaan,\ntoi tänne myöskin Gines de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja\nsuurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili\nP. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä\nlöytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan\nmissä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan,\nmutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat\nkiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään\nvähemmin luvallisella tavalla, niin Gineskin nyt seikkailijaimme\nnukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä\nniin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai\npantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa,\netteivät nukkujat siitä heränneet.\n\nAamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa,\nmutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa\nkadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana\nkuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli\naseenkantajansa sanovan: \"Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona\nsyntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini\nkateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä\npennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet\njokapäiväisistä elintarpeistamme!\" Nähtyään Sanchon kyyneleet ja\nkuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten\nparaiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman\nvastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut\nkuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä,\nmitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut\nvastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja\nnyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.\n\nAuringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don Quijote suurta\nmielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä\nmonet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki\nihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut\nsamallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt\nja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan.\nSanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt\nmuusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän\nkäveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli\nposkeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään\ntämän ihanampia seikkailuja.\n\n\"Sancho ystäväni\", sanoi don Quijote hänelle äkkiä, \"tahdonpa tehdä\ntässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta,\nikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten\nja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt.\" -- \"Onko se hyvin\nvaarallista lajia, herra?\" kysyi Sancho. -- \"Ei\", vastasi don Quijote,\n\"vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme\nvastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi.\" --\n\"Minun . . . ketteryydestäni, hyvä herra?\" sammalsi Sancho. -- \"Aivan\nniin, ystäväiseni\", vakuutti ritari, \"sillä jos palaat joutuun sieltä\nminne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika\nalkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä?\nTahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio\nAmadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita;\ntai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja\nruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän\nkuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi\nkelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos\nmaalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää\nkaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös\nkaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun nyt näin on\nlaita, niin minun mielestäni myös se vaeltava ritari, joka paraiten\njälittelee Amadista, pääsee myöskin lähimmäksi kaikkea ritarillista\ntäydellisyyttä. Ja yksi niistä tapahtumista, joissa tämä suuri\nritari jaloimmalla tavalla osotti viisauttaan ja hyveellisyyttään,\nlujuuttaan ja rakkauttaan oli se, että hän vetäytyi Köyhyyden kalliolle\ntekemään parannusta ja otti nimekseen Beltenebros, [7] joka todella\nolikin kuvaava nimi hänen uudelle elintavalleen. Mitä minuun tulee,\non minun helpompi jälitellä hänen katumusharjotuksiaan kuin halkoa\njättiläisiä, tappaa louhikäärmeitä, hävittää sotajoukkoja, hajoittaa\nlaivastoja ja purkaa lumouksia; ja koska tämä seutu on vallan omiaan\nsiihen tarkotukseen, ei ole syytä päästää käsistään näin oivallista\ntilaisuutta.\" -- \"Mutta, armollinen herra\", pisti Sancho väliin,\n\"mitä sitte oikeastaan aijotte tehdä tässä autiossa paikassa?\" --\n\"Oh, enkö sitä sulle ole sanonut?\" vastasi ritari. \"Aijon jälitellä\nAmadista esiytymällä täällä epätoivoisena, hurjana ja mielipuolena, ja\nsamalla kertaa jälitellä myöskin urhoollista Rolandia, joka saadessaan\ntietää Angelikan antaneen lempensä Medorille joutui siitä niin\nsuuren murheen valtaan että tuli hulluksi, repi ylös puita, samensi\nlähteitten kirkasta vettä, hävitti karjalaumoja ja tappoi niiden\npaimenet, poltti asuntoja ja teki tuhansia muita hullutuksia, jotka\novat ikimuistettavia. Ja vaikken aijokaan jälitellä kaikkia Rolandin,\nOrlandon eli Rotolandin (sillä häntä kutsuttiin näillä kaikilla\nnimityksillä) hullutuksia, niin tahdon tehdä niistä tärkeimmät.\nMahdollista myös voi olla, että tyydyn jälittelemään vain Amadista,\njoka ei tehnyt mitään vahingollisia hullutuksia, vaan ainoastaan\nitkemällä ja valittamalla hankki itselleen suuremman maineen kuin\nkukaan muu.\"\n\n\"Minusta kuitenkin näyttää\", vastusti Sancho, \"että niillä\nritareilla jotka noin käyttäytyivät oli harmi tai joku muu aihe\nsyynä tyhmyyksiinsä ja hullutuksiinsa, mutta mitä syytä teillä olisi\nruveta sillä tapaa hulluttelemaan? Mikä nainen teidät on pettänyt ja\nmitä aihetta teillä on luulla että tuo Toboson Dulcinea olisi tehnyt\ntyhmyyksiä maurien tai kristittyjen kanssa?\" -- \"Hei, siinäpä se solmu\nonkin\", huudahti don Quijote; \"se juuri tekeekin minun hulluuteni\nniin hienoksi; ajatteles, että vaeltava ritari tulee hulluksi ilman\nmitään aihetta! Eikö se juuri osota sydämmeni valtijattarelle mihin\nkaikkeen hänen ritarinsa oikein kykenee! Elä siis, rakas Sancho,\nkoetakkaan peräyttää minua tästä niin harvinaisesta, niin onnellisesta\nja erinomaisesta mielenjuohteesta! Hullu olen ja hullu tahdon olla\naina siihen hetkeen saakka, jolloin palautat minulle vastineen siihen\nkirjeeseen, jonka sinun myötäsi lähetän neiti Dulcinealle. Jos vastaus\non sitä laatua että se palkitsee uskollisuuteni, niin lakkaa hulluuteni\nja katumusharjotukseni; mutta jollei se minua tyydytä, niin tulen\nhulluksi täydellä todella ja olen siinä tilassa tunnoton kaikelle. Niin\nettä millaisen vastauksen valtijattareni ikinä lähettää, minä kunnialla\nselviän nykyisistä sieluntaisteluistani: joko voin viisaana miehenä\nriemuita toivomastani ilosanomasta tai olen hulluna välinpitämätön\ntuomallesi epäsuotuiselle vastaukselle.\"\n\nNäin puhellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka\nseisoi kuin jyrkkä keila keskellä muiden vuorten kehää. Pieni\npuronen lirisi vierellä ja ympärillä levisi vihanta niitty. Nurmen\nraikkaus ja monilukuiset aarniopuut, pensaat ja kukkaset, jotka\nkallion pintaa peittivät, tekivät tämän mitä miellyttävimmäksi\noleskelupaikaksi. Se viehättikin Surullisen hahmon ritaria siihen\nmäärään, että hän valitsi paikan katumussijaksensa ja tervehti sitä\nniin suurenmoisella riemastuksella kuin olisi todella kadottanut\njärkensä: \"Tämä, oi taivas\", huudahti hän, \"on se paikka, jonka\nvalitsen itkeäkseni sitä säälittävää tilaa johon olet minut saattanut.\nTäällä valukoot kyyneleeni kuten tämän puron vedet, ja huokaukseni\npankoot näitten puitten oksat ja lehdet väräjämään, jotta koko maailma\ntulisi tietämään sydämmeni julman tuskan ja liikuttavan vaivan.\nOi, te maalaiset jumalat, keitä lienettekin, jotka näissä korvissa\nasutte, kuulkaa onnettoman rakastajan valituksia, jonka pitkällinen\npoissaolo armaastaan ja kuviteltu mustasukkaisuus ovat johtaneet\nnäille autioille seuduille itkemään surullista tilaansa ja sen\nkiittämättömän kaunottaren oikullisuutta, jonka kasvoihin ja muotoon\ntaivas on kiinnittänyt kaiken mahdollisen maallisen kauneuden. Oi,\nte metsänneidot ja vuorenhaltijat, joiden tyyssija on näiden korpien\nsynkässä povessa, auttakaa minua valittamaan onnettomuuttani tahi elkää\nainakaan väsykö kuulemaan siitä! Ah, Toboson ihana Dulcinea, sinä\npäivieni aurinko ja öitteni kuu, sinä vaivojeni autuus, seikkailujeni\nloistava pohjantähti, sääli tätä surullista tilaa, johon julma ero\nsinusta on minut saattanut, ja tehköön se sydämmesi suosiolliseksi\nminun horjumattomalle rakkaudelleni! Oi, te yksinäiset puut, jotka\ntästälähin olette ainoa seurani täällä, ilmaiskaa lehtienne värinällä\nja oksienne huojunnalla, etten ole haitaksi teille! Ja sinä rakas\naseenkantajani, seikkailujeni miellyttävä ja uskollinen toveri, katsele\ntarkkaavaisesti mitä nyt tulen tekemään, jottet unohtaisi rahtuakaan\nkertoessasi siitä kaunottarelleni, jonka takia tätä kaikkea teen. Ja\noi sinäkin Rosinante, minun erottamaton seuraajani ja hyödyllinen\nauttajani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; suothan minulle anteeksi\nettä nyt onnettomaksi tultuani mieluummin valitsen yksinäisyyden, ja\nuskothan minua kun sanon, että vain suurella mielihaikeudella sinusta\neroan.\" Näin puhellen hän laskeutui hevosensa selästä, riisui siltä\nsuitset ja satulan ja läimähyttäen kädellään sen lanteita saneli hän\nhuoaten: \"Vapauden antaa sinulle nyt se, joka itse on kadottanut\nvapautensa. Oi ratsuni, yhtä kuuluisa suurten tekojesi kuin onnettoman\nkohtalosi vuoksi, mene nyt minne itse mielit, sinut tunnetaan\nkaikkialla ja sinun otsaasi on kirjoitettuna, että maineessa voitat\nkaikki muut jalot ritariratsut.\"\n\n\"Kirottu olkoon!\" purskahti Sancho huutamaan, \"tuhatkertaisesti\nkirottu olkoon se konna, joka ainaiseksi vapautti minut aasiani\nriisumasta! Imarteluja ei eläinparaltani nyt puuttuisi, eikä kauniit\nsanat kielelläni tyrehtyisi. Mulla vaikka harmoni olisikin nyt\ntäällä, en siltä sentään riisuisi satulaa. Mitä sillä olisi tekemistä\nrakastuneiden ja epätoivoisten ihmisten hullutusten kanssa, kun ei\nisäntänsä (joka minä vielä äsken olin) ole kumpaakaan. Mutta sanokaas\nminulle, herrani: jos teidän hulluutenne ja minun matkaanlähtöni\ntodellakin ovat tosia, niin eikö kävisi laatuun satuloida Rosinante\nuudelleen, jotta se korvaisi minulle suuren tappioni ja samalla\ntuntuvasti edistäisi matkaani? Sillä jos minun täytyy jalan lähteä,\nniin en todellakaan tiedä milloin perille saavun ja sieltä tänne\ntakasin, sillä olen perin kehno jalkamies.\" -- \"Tee kuten tahdot,\nSancho\", myönnytteli don Quijote; \"tuntuu kuin et vallan väärässä\nolisi. Muuten on sinun lähdettävä matkalle vasta kolmen päivän päästä;\nsillä niin kauvan aijon pidättää sinua täällä, jotta voisit omin\nsilmin nähdä mitä kaikkea aijon valtijattareni hyväksi tehdä ja siitä\nsitten kertoa hänelle.\" -- \"Mitä minun pitäisi vielä nähdä sen lisäksi\nmitä jo olen nähnyt?\" -- \"Nyt sinä totisesti olet aivan ymmällä koko\nasiasta\", vastasi don Quijote; \"pitäähän sinun vielä nähdä miten revin\nrikki vaatteeni, viskaan aseeni hajalleen, isken päätäni kallionkupeita\nvastaan ja teen tuhansia muita samallaisia hullutuksia, jotka varmasti\nsaattavat sinut ihmetyksiin.\" -- \"Taivasten tekijät, armollinen herra\",\nhuudahti Sancho, \"varokaa ryhtymästä moisiin temppuihin! Voisi sattua\nettä kun iskette päätänne kalliota vastaan, ensimmäinen terävä särmä\nlopettaisi ijäksi kaikki muut katumusharjotuksenne. Omasta puolestani\nluulen että jos tuommoiset päänsärkemiset todella ovat niin tarpeen,\nettei hommastanne ilman sitä tulisi mitään, voisitte tyytyä tekemään\nhullutuksenne vain leikillä, esimerkiksi puskemalla päätänne vettä\ntai satulatyynyä vastaan. Minä kyllä pidän puoltanne valtijattarenne\nluona ja sanon teidän poukuttavan päätänne raudankoviin kallioihin.\" --\n\"Kiitän hyvästä tarkotuksestasi, rakas Sancho\", vastasi ritari; \"mutta\nsinun tulee tietää, ettei tämä ole mitään lastenleikkiä tai narripeliä,\nvaan mitä vakavinta totuutta; muutenhan tulisin rikkomaan ritarilakeja\nvastaan, jotka kieltävät valhettelemasta ja säätävät siitä saman\nrangaistuksen kuin kerettiläisyydestä. Jos tekee toisin kuin sanoo, se\nvalehtelee; minun toimieni tulee siis olla todellisia, tarkotettuja,\npysyväisiä ja päteviä eikä mitään silmänkääntäjäntemppuja. Sen vuoksi\non tarpeen että jätät minulle vähän haavasiteitä vastaisten vammojeni\nvaralta, koska kerran olemme kadottaneet ihmelääkkeemme.\"\n\nTämän sanottuaan ritari kirjoitti taskukirjansa lehdelle seuraavan\nkirjeen don Quijotelta Dulcinealle:\n\n    \"Suurvaltias ja korkea hallitsijatar!\n\n    Se, jonka sydäntä ero Teistä ja palava rakkaus Teihin on\n    haavoittanut kuin terävä miekka, toivottaa Teille, ihanin Toboson\n    Dulcinea, terveyttä, jota itse ei saa nauttia. Jos Teidän\n    kauneutenne minua halveksii, jos Teidän hyveenne on kylmä minua\n    kohtaan ja vihanne minua kohtaan yhä jatkuu, niin silloin minä,\n    vaikka olenkin karaistu, tuskin enää jaksanen kestää tätä vaivaa,\n    joka käy yli voimieni. Uskollinen aseenkantajani Sancho on tekevä\n    Teille, kaunis ja kiittämätön viholliseni, selkoa nykyisestä\n    tilastani ja kärsimyksistäni, joihin Teidän takianne olen\n    antautunut. Jos suvaitsette auttaa minua niistä, niin olen Teidän;\n    jollette tahdo, niin lopettamalla kurjan elämäni tyydytän teidän\n    julmuuttanne ja omaakin mielitekoani.\n\n    Teidän kalpeaan kuolemaan asti.\n\n    Surullisen hahmon ritari.\"\n\n\"Partani kautta\", huudahti Sancho, \"eikös se ole sievin kirje mitä\nikinäni olen kuullut! Heipäs vain, kuinka sujuvasti lausuttekin kaikki\nmitä teillä on lausuttavana! Totta tosiaan, tietänette varmaan kaikki\nasiat taivaan alla.\" -- \"Siinä säädyssä johon kuulun\", vastasi don\nQuijote, \"täytyy tietää kaikki.\" -- \"No niin, kirjoittakaa paperin\ntakasivulle sitte osotus noista kolmesta aasista ja merkitkää\nse nimellänne oikein sievästi, jotta kirje tunnetaan teidän\nkäsialaksenne.\" -- \"Tahdonpa tehdä sen\", virkkoi ritari; ja osotuksen\nkirjoitettuaan hän luki sen ääneen:\n\n    \"Rakas sisarentyttäreni, pyydän sinun tätä osotusta vastaan\n    antamaan asemiehelleni Sancholle kolme aasia niistä viidestä, jotka\n    jäivät talliin; arvo saatu häneltä. Olen hyvin kiitollinen, jos\n    lähetät minulle takasin tämän osotuksen Sanchon kuitin kera.\n\n    Kirjoitettu Mustalla vuorella, elokuun 26 päivänä tänä vuonna.\"\n\n\"Se kuulustaa hyvältä, armollinen herra\", lausui Sancho; \"ja nyt te\nvain varustatte sen allekirjoituksellanne.\" -- \"Ei tarvita mitään\nallekirjoitusta\", vastasi don Quijote; \"panen vain loppukoukeroni,[8]\njoka kyllä riittää takaukseksi vaikka kolmestakin sadasta aasista.\" --\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Sancho, \"ja nyt käyn satuloimaan Rosinanten;\nvalmistaukaa siis antamaan minulle siunauksenne, sillä aijon lähteä\nnyt heti, huolimatta jäädä katselemaan teidän hullutuksianne,\njoista jo olen saanut tarpeekseni asti.\" -- \"Ainakin tulee sinun\",\nsanoi ritari, \"nähdä minun aivan alastonna tekevän pari tusinaa\nritarillisia hullutuksia, joihin ei tarvita pitkää aikaa, jotta\nsitte voit omantuntosi mukaan ja näkemäsi perusteella kuvailla\nDulcinealle tilaani.\" -- \"Oh, uskon kyllä sananne\", huudahti Sancho;\n\"mutta luojanne nimessä pyydän, herra ritari, päästä näkemästä\nteitä alastonna. Se mua niin kovin murehuttaisi, etten voisi\npidättää kyyneleitäni, joita olen tänä yönä jo tarpeeksi vuodattanut\nharmoparkaani muistellessani. Jos minun kuitenkin välttämättömästä\npitää katsella hullutuksianne, niin tehkää ne pian, sillä minulla\non kiire matkaan. Mutta millä ihmeellä te aijotte elää, armollinen\nherra, sillä aikaa kuin minä olen poissa?\" -- \"Elä siitä pidä mitään\nmurhetta\", vastasi don Quijote; \"olen päättänyt ravita itseäni vain\nnäiden niittyjen ruohoilla ja näiden puitten hedelmillä, sillä minun\nyritykseni erityisenä hienoutena on juuri nälkäkuolema ynnä muut\nsenkaltaiset eriskummallisuudet.\"\n\n\"Mutta, armollinen herra\", keskeytti Sancho hänet, \"luuletteko että\npalatessani osaan takasin tähän paikkaan, joka on niin kovin syrjäinen\nja aivan kätkössä?\" -- \"Huomaa tarkasti mitä sanon\", lausui ritari;\n\"minä en liiku tästä minnekään etäämmälle ja nousen tavan takaa\nkorkeimmalle kallionhuipulle, mistä minut kyllä näet, taikka huomaan\nminä sinut tiellä. Paremmaksi varmuudeksi leikkaa sentään rautatammen\noksia, joita sirotat tielle joka kuuden askeleen päähän siksi kun\ntulet tasangolle; se olkoon sulle palatessasi merkkinä ja oppaana,\nkuten Ariadnen lankavyyhti Perseuksen pojalle tämän lähtiessä Kretan\nlabyrintista.\" Sancho lupasi työtä käskettyä; ja saatuaan herraltaan\nsiunauksen matkalleen ja molempien itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän\nRosinanten selkään. \"Sancho ystäväiseni\", sanoi silloin don Quijote,\n\"minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa\nkuin olisin se minä itse.\" Sancho sanoi isännälleen vielä kerran\njäähyväiset ja alotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten\nhäntä oli käsketty.\n\nHän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin.\nDon Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: \"Herra,\nehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan\nhullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne;\nvaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus\nmitä voitte tehdä.\" -- \"Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä\",\nvastasi don Quijote. \"Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet\nIsämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia.\" Näin sanoen hän\nriisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki\npari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä\npari kuperikeikkaa, niin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen\nherransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti\nkuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan\nmatkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMiten parturi ja kirkkoherra, mukanaan kuuluisa Micomiconan prinsessa,\nlähtivät hakemaan don Quijotea Mustalta vuorelta.\n\n\nVuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui\nseuraavana päivänä sen majatalon kohdalle, missä häntä edellisellä\nkerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan\nkylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä\nilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse,\nvaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut\neinettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään\nvaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka\nnäyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: \"Arvon\nkirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi\nseikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?\" -- \"Hän se on\",\nvastasi kirkkoherra, \"ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi.\"\n\nMiehet todella olivatkin Sanchon kotikylän kirkkoherra ja parturi.\nTunnettuaan sekä ratsastajan että ratsun he kävivät hänen luokseen,\nja puhutellen Sanchoa nimeltä kysyi kirkkoherra, minne hän herransa\noli jättänyt. Sanchokin tunsi heti molemmat, mutta päätti salata don\nQuijoten olinpaikan ja nykyisen tilan. \"Hyvät herrat\", sanoi hän\nnyreästi, \"isäntäni on paraikaa kaukana täältä toimittamassa muuatta\ntärkeää työtä, jota en henkeni uhalla uskalla ilmaista.\" \"No no,\nSancho Pansa, kelpo ystäväni\", sanoi parturi, \"ei meitä niin helposti\nnenästä vedetä. Jollet ilmaise meille minne herrasi heitit, niin\nuskomme sinun murhanneen hänet varastaaksesi sitte hänen hevosensa.\nSano nyt muitta mutkitta paikalla missä don Quijote oleskelee,\ntai marssi sitte vankilaan.\" -- \"Eihän toki, armolliset herrat\",\nhuudahti Sancho hätäytyneenä, \"ei minua tarvitse käydä uhkailemaan;\nen ole mikään murhamies enkä hevosvaras, vaan kelpo kristitty.\nHerrani on tuolla vuoristossa ja tekee paraikaa katumustöitä minkä\nennättää.\" Ja ollenkaan vastustelematta hän kuvasi mihin tilaan don\nQuijote oli jäänyt ja mitä seikkailuja heillä oli ollut; mitä häneen\nitseensä tulee, niin oli hän viemässä kirjettä neiti Dulcinealle,\nLauri Corchuelon tyttärelle Tobosossa, johon ritari oli kuollakseen\nrakastunut.\n\nKirkkoherra ja parturi hämmästyivät suuresti Sanchon kertomuksesta,\nja vaikka kyllä tunsivat don Quijoten hulluuden, eivät he voineet\nkyllin ihmetellä, miten hän jok'ainoa päivä sai yhä kummallisempia\npäähänpistoja. He pyysivät saada nähdä don Quijoten kirjeen\nDulcinealle, ja sen luettuaan he joutuivat yhä enemmän hämille. He\ntunsivat ritarin vanhastaan hyvin ja tiesivät, ettei maksanut vaivaa\nyrittääkään saada häntä järkiinsä. Sen vuoksi he rupesivat miettimään\nkeinoja, miten juuri hänen hulluuttaan hyväkseen käyttäen saisivat\nhänet palaamaan kotiin.\n\n\"En näe tässä muuta neuvoa\", sanoi parturi kirkkoherralle, \"kuin\nettä te, arvoisa kirkkoherra, joutuun lähdette nepaanne, nuoren\nDorotean luokse, joka on aika nokkelaälyinen tyttö. Taivuttakaa\nhänet pukeutumaan vaeltavaksi prinsessaksi, jonka rippi-isäksi\nte itse tarpeen tullen voisitte ruveta; minä olen vaikka hänen\nratsupalvelijansa. Minulla sattuu juuri olemaan laukussani valeparta,\njota voin käyttää naamarina. Dorotean ei tarvitse muuta tehdä kuin\nitkien rukoilla suojelusta Surullisen hahmon ritarilta, saadakseen\nhänet palaamaan meidän seurassamme kotiin.\"\n\nKirkkoherra suostui mielellään esitykseen ja kävi puhuttelemaan\nmainittua neitoa. Tämä oli lukenut paljon ritariromaaneja, niin että\noli hyvin perehtynyt tällaisiin juoniin. Viivyttelemättä hän otti\nesiin erinomaisen kauniin hameen sekä runsaasti koristellun vihreän\nkauhtanan, helminauhan ynnä muita naiskoruja; ja kun hän kaiken tämän\nkoreuden oli pukenut päälleen, näytti hän niin loistavan kauniilta,\nettei muiden ihastuksesta tahtonut loppua tullakaan.\n\nEnimmän hän kuitenkin vaikutti Sanchoon, joka ei voinut siirtää\nhänestä katseitaan. \"Ken tämä kaunis neiti on ja mitä hän täältäpäin\netsii?\" kysyi hän kiihkeästi kirkkoherralta. -- \"Kukako neiti on?\"\ntoisti kirkkoherra. \"Onpahan vain Micomiconin suuren valtakunnan\nkruununperijätär, joka tulee rukoilemaan isäntääsi kostamaan erään\nilkeän jättiläisen hänelle tekemää vääryyttä; ja kun maine kuuluisan\ndon Quijoten urhoollisuudesta on levinnyt yli koko Guinean, ei\nprinsessa ole arkaillut tehdä tätä pitkää matkaa hänen apuaan\netsiäkseen.\" -- \"Sepä vasta on mainiota!\" huudahti Sancho ihastuneena,\n\"hän on tervetullut meidän luoksemme! Sepä tosiaan on onnellinen\netsintä ja oivallinen löytö, jos vain herrani onnistuu kolauttaa tuo\nlemmon jättiläinen kuoliaaksi. Ja totta varmaan hän sen tekeekin,\njos vain tapaa miehensä ja jollei tämä ole loitsija, sillä sellaisia\nvastaan ei hänellä ole mitään valtaa. Mutta yhtä asiaa pyydän\nteiltä, armollinen kirkkoherra, että neuvotte häntä oitis naimaan\ntuon prinsessan. Sillä jos hän saa päähänsä ruveta esimerkiksi\narkkipiispaksi, ei hän milloinkaan voi päästä prinsessan mieheksi ja\nsitte keisariksi. Minä olen nimittäin tässä aatellut omaakin kohtaani\nja huomannut, ettei ole minulle hyvä jos herrani rupee arkkipiispaksi,\nsillä silloin en minä, joka olen nainut mies, kelpaa kirkon\npalvelukseen.\" -- \"Olet oikeassa, Sancho hyvä\", sanoi kirkkoherra;\n\"lupaan käyttää herraasi nähden kaikkea vaikutusvaltaani.\"\n\nSancho ilmaisi tyytyväisyytensä kirkkoherran lupauksesta, ja tämä\npuolestaan ihmetteli Sanchon yksinkertaisuutta ja miten ritarin hullut\nhaaveet olivat juurtuneet palvelijankin päähän. Dorotea oli jo noussut\nkirkkoherran muulin selkään ja parturi varustautunut tekoparrallaan,\njonka jälkeen he pyysivät Sanchon johdattamaan heidät isäntänsä luo,\nvarottaen vahvasti häntä ilmaisemasta kirkkoherraa ja parturia; sillä\njos ritari nämä tuntisi, rupeisi hän epäilemään heidän asiaansakin, ja\nsilloin hän voisi kadottaa tämän mainion tilaisuuden päästä keisariksi.\n\nPrinsessa Micomicona, hänen asemiehensä ja suuri Sancho olivat\nkulkeneet noin kolme neljännes peninkulmaa, kun näkivät don Quijoten\nseisovan kalliolla, täysin puettuna vaan ilman rautavaruksiaan. Heti\nkun prinsessa sai tietää hänen olevan etsimänsä ritarin, pysäytti hän\nratsunsa, astui asemiehensä auttamana satulasta ja heittäysi maahan\nhänen eteensä. Don Quijoten vastustuksesta huolimatta hän syleili\nritarin polvia ja puhui hänelle seuraavasti: \"En nouse jalkainne\njuuresta, urhoollinen ja voittamaton ritari, ennenkun lupaatte tehdä\nminulle erään palveluksen, joka yhä enentää mainettanne ja auttaa\nmaailman onnettominta ja sorretuinta neitoa suuresta pulasta. Ja jos\nurhoutenne todella on niin verraton ja käsivartenne niin voimakas\nkuin huhu kertoo, niin vaativat kunnian ja ritarillisuuden lait teitä\nauttamaan minua poloista, jonka suuri maineenne on tuonut tänne\nmaanpiirin toisesta äärestä teidän suojelustanne anomaan.\" -- \"Minä\npuolestani, lumoava kaunotar\", vastasi don Quijote kohteliaasti, \"olen\npäättänyt olla lausumatta sanaakaan, ennenkun nousette pystyyn.\"\n-- \"En nouse tästä konsanaan, kuuluisa ritari\", sanoi sorrettu\nprinsessa, \"jollette lupaa minulle pyytämääni avuntekoa.\" -- \"Siinä\ntapauksessa minun täytyy se luvata sillä ehdolla kumminkin, ettei se\nsodi kuninkaani ja isänmaani ynnä sen kalliin olennon etuja vastaan,\njoka on kahlehtinut vapauteni ja sydämmeni.\" -- \"Voin teille varmasti\nvakuuttaa, etteivät mitkään näistä tule kärsimään siitä vahinkoa\",\nsanoi prinsessa.\n\nSancho lähestyi don Quijotea ja kuiskutti hänelle korvaan: \"Lähtekää,\nlähtekää toki hänen mukaansa, armollinen herra, voitte hyvin suostua\nhänen pyyntöönsä, se on pieni mitättömyys vain. Teidän tarvitsee\nvain kolauttaa kuoliaaksi muuan inhottava jättiläinen. Ja hän, joka\nsitä teiltä pyytää, on prinsessa Micomicona, suuren Micomiconin\nvaltakunnan kuningatar Etiopiassa.\" -- \"Se on samantekevää kuka hän\non\", vastasi don Quijote; \"minä teen mitä velvollisuuteni, omatuntoni\nja ritarisäätyni lait käskevät.\" Ja kääntyen prinsessan puoleen jatkoi\nhän: \"Nouskaa toki pystyyn, neitiseni, minä suostun siihen palvelukseen\nmitä teidän kauneutenne minulta toivoo.\" -- \"Anon apua teidän\nurhoollisuudeltanne, verraton ritari\", sanoi Dorotea yhtä kohteliaasti,\n\"ja pyydän teitä nyt heti lähtemään kanssani sinne mihin tahdon teidät\nviedä ja vielä pyydän ettette antaudu mihinkään muuhun seikkailuun,\nennenkun olette puolestani kostanut konnalle, joka vastoin kaikkea\njumalallista ja inhimillistä oikeutta on riistänyt valtakuntani.\" --\n\"Sen lupaan ja vannon, kaikkein armollisin neiti\", vastasi ritari;\n\"voitte jo rohkaista mieltänne ja karkottaa surun, joka teitä painaa;\ntoivon Jumalan avulla ja käsivarteni voimalla voivani asettaa teidät\ntakasin menettämällenne valtaistuimelle ja kostaa kaikille ryöväreille,\njotka teitä siltä pidättävät. Ja käykäämme nyt heti paikalla toimeen,\nsillä viivytteleminen on aina vaarallista.\"\n\nMurheellinen prinsessa koki kaikin mokomin suudella sankarimme käsiä,\nmutta tämä, kohteliaana ja ritarillisena kuin aina, ei tahtonut sitä\nsuvaita. Hän sai kaunottaren viimeinkin nousemaan pystyyn, syleili\nhäntä hellästi ja käski sitte Sanchon tuomaan hänen varuksensa.\nAseenkantaja nouti ne eräästä puusta, jonka oksille ne olivat\nripustetut kuin mikäkin voittosaalis; ja kun don Quijote oli ne pukenut\npäälleen, lausui hän: \"Lähtekäämme nyt heti auttamaan tätä korkeata\nprinsessaa ja käyttämään taivaan meille antamaa voimaa ja urhoutta\nhänen vihamiestensä kukistamiseen.\" Parturi, joka myös oli koko ajan\nollut polvillaan uskaltamatta vetää suutaan nauruun, koska pelkäsi\npudottavansa valepartansa, nousi seisaalleen ja tarttui prinsessan\ntoiseen käteen, don Quijoten pitäessä toista; ja yhdessä he nyt\nnostivat hänet muulin selkään.\n\nSancho-parka sai käydä jalkasin perässä, mikä surkeus taas johdatti\nkadotetun harmon hänen mieleensä, niin että syvä huokaus kohosi\nhänen rinnastaan. Kuitenkin hän kärsivällisesti hillitsi suruaan,\nsillä olihan hänen herransa nyt hyvällä alulla päästä keisariksi.\nHän ei sitä epäillytkään, etteikö tämä naisi prinsessaa ja pääsisi\nainakin Micomiconin kuninkaaksi. Vain yksi synkkä ajatus hämmensi\nnäitä valoisia kuvitteluja: tuo valtakunta tuntui sijaitsevan\nneekerien maassa, joten hän herransa armosta siis joutuisi maaherrana\nhallitsemaan mustia; mutta tämäkin häiritsevä ajatus väistyi pian. \"Oh,\nolkoot alamaiseni vain mustia, mitä se tekee! Se on paljon parempi\nvain. Kuletan heitä Espanjaan, myyn heidät siellä, saan hyvät rahat\ntaskuuni ja ostan niillä jonkun aatelistilan, jossa elän huoletonna\nvanhuuteni päivät. Olenko muka liian tyhmä tällaisiin asioihin?\nTarvitseeko olla filosoofi osatakseen myydä kolmekymmentä tai edes\nkymmenenkin tuhatta orjaa? Hei, niin totta kuin olen Sancho Pansa,\nsen verran saan toki noita mustilaisia kokoon, isoja ja pieniä miten\nsattuu, ja olkootpa ne vaikka mustia kuin piki, osaan ne aina muuttaa\nkauniiksi kullankeltaisiksi ja hopeanvalkoisiksi kolikoiksi! Tulkaa\nlähelle vain, en minä niin vaarallinen ole!\" Näin hauskoissa mietteissä\nSancho taivalsi eteenpäin ja unohti pian senkin ikävän, että nyt sai\njalan astua.\n\nKirkkoherra, joka tähän asti oli pysytellyt piilosalla, katsoi nyt ajan\ntulleen hänenkin astua näyttämölle, ja hän ilmautui yht'äkkiä tielle\nhuutaen täyttä kurkkua: \"Tervetullut, rakas maanmieheni don Quijote de\nla Mancha, ritariston kukka ja huippu, sorrettujen tuki!\" sekä riensi\nsyleilemään don Quijoten vasenta polvea. Ritari ensin hyvin hämmästyi\nmiehen käytöksestä, mutta tunsi vihdoin hänet vanhaksi ystäväkseen\nkotikylän kirkkoherraksi ja koetti kaikin mokomin laskeutua ratsultaan.\nTätä ei toinen tahtonut sallia, jonka vuoksi don Quijote huudahti: \"Ah,\nei ole oikein, herra kirkkoherra, että minä istun hevosen selässä,\nkun teidän korkea-arvoisuutenne käy jalkasin.\" -- \"En millään ehdolla\nsalli teidän nousta satulasta\", vastasi kirkkoherra. \"Suvaitkaa, teidän\narmonne, istua vain hevosenne selässä, sillä ratsastaen te suoritatte\nmaailman suurimpia ihmetöitä; minun halpuudelleni on kylliksi, jos\njoku näistä muista herroista sallii minun istua taakseen muulinsa\nselkään. Silloin voin kuvitella istuvani Pegasuksen tai kuuluisan\nmaurilaisurhon Muzaraquen viisaan ratsun selässä, joka tänäkin päivänä\nmakaa loihdittuna Zulema-kummun sisässä lähellä suurta Complutumin\nkaupunkia.\" -- \"Olette vallan oikeassa, herra kirkkoherra\", sanoi don\nQuijote, \"enkä enää vastustelekaan. Mutta luulen, että armollinen\nprinsessa minun tähteni suvaitsee käskeä asemiehensä antamaan teille\npaikkansa muulin selässä ja itse istumaan taaksenne, jos se vain käy\nlaatuun.\"\n\nTällä tapaa seurue viimein pääsi matkalle don Quijoten kotitaloa kohti,\nilman että ritari lainkaan vainusi kepposta, joka hänelle oli aijottu.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nPrinsessa Micomiconan kertomus ja Sancho Pansan seikkailu.\n\n\nSurullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli\nvaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen\nasemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja\nhänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne\nolivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä\nkohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät\nisäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.\n\n\"Armollinen neiti\", lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle,\n\"pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo\nsitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet\nja keille minun on puolestanne kostettava.\" -- \"Kernaasti tahdon kertoa\nsiitä\", vastasi Dorotea, \"mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin\nepämieluisista asioista puhumalla.\" -- \"Ei, ette suinkaan\", sanoi don\nQuijote; \"päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset.\" Kirkkoherra ja\nparturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen\nhänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä\npaljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli\nasettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua\nseuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:\n\n\"Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on...\" Hän pysähtyi\nhetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli\nantanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: \"Ei ole\nlainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne\nkaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet\ntavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo\nmikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla\nkovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien\ntakaa etsimään itselleen kostajaa.\" -- \"Totta on\", sanoi Dorotea,\n\"että mieleeni yht'äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni\nonnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa\ntulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin\nvoin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen\nMicomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni,\nkuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän\ntaitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen\nhäntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin\nnuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se\nkun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa -- yhä\nsaman salaisen taitonsa avulla -- että muuan ilkeä jättiläinen, joka\nhallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa\nja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän\noli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun\norvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi\nsen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi\nmuuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä\ntiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi\njättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa.\nSen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä\nvaltakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan\njaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat\nseuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta\neräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine\ntäyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don\nAzote tai don Gicote...\" -- \"Sanokaa don Quijote\", ehätti Sancho\nväliin, \"elikkä muuten Surullisen hahmon ritari.\" -- \"Aivan oikein\",\nmyönsi Dorotea, \"don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas\nruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät,\nherra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan\nvaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla\nenää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini\nvaltakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän\nkäsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni\non asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando\nKarsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja\nriistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä\non minulta anastanut. Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas\nkuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai\naraapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos\ntuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun\nolisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani\nja käteni.\" -- \"Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!\"\nhuudahti don Quijote ylen ihastuneena. \"Tajuatko mistä on kysymys?\nKuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan\nvain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä\nnaidaksemme!\" -- \"Siitäpä näyttää\", myönnytteli Sancho; \"mutta jopa\nolemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa.\" -- \"Kas tällainen,\njalot herrat\", jatkoi Dorotea, \"on onnettomuuksieni historia. Muuta\nminulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui\neräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me\nkahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu\nkuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia\naikoja varten.\" -- \"Paremmat ajat ovat jo koittaneet\", huudahti don\nQuijote. \"Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen,\nseuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun\npidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja\nvoimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte\nvaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen\nvaltaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne;\nsillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren\nkahleisiin... Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella\nketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!\"\n\nSancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta,\nmurehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla\nsanoiksi puhkeamatta. \"Niin totta kuin kerran kuolen\", huudahti hän,\n\"te, herra don Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin\njärjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava\nprinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko\nsellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö\nneito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään,\ntuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan.\nMiten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette\nnarrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta,\njoka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt\nkuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät\nminä muusta!\" Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon\ntörkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtijatarta vastaan; sanaakaan\nvirkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti\nonnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei\nDorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin\nottanut. \"Luuletteko te kurja moukka\", karjasi hän, vihapäissään\nteititellen Sanchoa, \"että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän\ntyperiä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan\nsemmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne\nhäväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento,\nettä minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman\nhäntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari\nmyrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken\njättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt --\nsillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana -- jollei sitä olisi\ntehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni\nnäitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja\nantaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän.\nIlkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä,\njolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette\nsen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee.\" Sancho\nei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei\nolisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan\nruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis\nnousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli\nritarille: \"Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette\nperi valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee,\nniin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin\nja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida\ntämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta\nsyliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun;\nmutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole\nmilloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa.\" -- \"Mitä sinä puhut, kurja\npetturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?\" jyrisi don Quijote. \"Etkö juuri\ntuonut minulle vastausta häneltä?\" -- \"Niin, nähkääs, tarkotin sanoa,\netten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa\nyksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis.\"\n-- \"Niin ollen annan sinulle anteeksi\", sanoi don Quijote, \"ja suo\nsinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina\nhillitä ensimmäisiä mielitekojansa.\" -- \"Sen kyllä tiedän\", vastasi\nSancho, \"sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen\nmielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo.\" --\n\"Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy\nniin kauvan kaivolla, kunnes . . . Niin, muuta en sinulle sano.\" --\n\"Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä\ntapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en\npuhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla.\"\n-- \"No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu\", lausui Dorotea. \"Sancho\nystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi\nja muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin\npankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta,\njota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska\ntämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä\nmuuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman\npalkintoa.\" Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa\nkättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nDon Quijoten surullinen palaus kotitienoilleen puisessa häkissä ja\npaholaisjoukon saattamana.\n\n\nVaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään\nnäkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä\nensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti\ntuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Gines de Passamontiksi,\nniinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut\nmustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin\naasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta\nSanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin\nhyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: \"Ah,\nsinä lurjusten lurjus Ginesille, luovuta paikalla minun aarteeni,\nminun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja\nylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras,\nja luovuta pois saaliisi!\" Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään\nymmärsi Gines jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki\nkiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä\ntakaa-ajamaan.\n\nSancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata\npurskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: \"Kuinka olet voinut, armas\nlapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni,\nhelmalapseni?\" Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin\nsuuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan\npuhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko\nseurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää\nsydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka\nSancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.\n\nIllan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa\nniin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen\nelähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi\nisäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa\nvähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote\ntervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana,\nja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava\nMaritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan\nmakuusuojaansa.\n\nTällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen;\nja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet\nkepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he\nnyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs\navuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra\nesitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.\n\nHe ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin\nkanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte\nhe laativat vahvoista seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava\nmakaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä,\npalvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja\nvärjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan,\nlähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät\nhänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt\nvähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta\nasemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.\n\nHän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun\nlinnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet\nloihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä\nliikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman\nmukaan.\n\nAinoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa\npuvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä,\noli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä\nsuuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo\nvalepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen\nja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan,\nvartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä\noikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät\nsäleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo\nsalamyhkäiset haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille.\nKulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen,\nniin järeän kuin parturi Niklaksen kurkusta vain voi tulla, puhuvan\nnäin:\n\n\"Oi sinä Surullisen hahmon ritari! Elä ollenkaan ihmettele eläkä sure\nnykyistä vankeuttasi, sillä se on välttämätön paha, jotta suuri ja\nuhkarohkea yrityksesi saisi mitä pikaisimman päätöksen. Ja sen se\nsaa, konsa la Manchan hurja leijona ja Toboson valkea kyyhky ovat\ntaivuttaneet ylpeät niskansa, avioliiton suloiseen ikeeseen, josta\naikoinaan syntyy sarja leijonanpoikasia, jotka väkevillä kynsillään\nverrattomasti isästään muistuttavat. Tämä on tapahtuva, ennenkun\nvuosi kahdesti on umpeen vierinyt. Ja sinä, asemiehistä ylväin ja\nkuuliaisin, elä sinäkään säikähdä tai harmistu nähdessäsi silmäisi\nvaloa ja vaeltavan ritariston kukkaa tällä tavalla kuletettavan; sillä\nkohta saat nähdä olevasi -- jos se maailmoitten tekijän tahto on --\nniin korkeaan asemaan korotettu, ettet enää itseäsi tuntisikaan.\nEläkä milloinkaan epäile herrasi lupausten todenperäisyyttä. Pyhän\nValhettaren nimessä vakuutan sinulle vielä kerran, että sinun\nsuurenmoiset urhotyösi eivät suinkaan jää palkitsematta, niinkuin\naikanasi tulet havaitsemaan. Seuraa siis, oi jumalainen asemies,\nurhoollisen ja lumotun ritarisi jälkiä; sillä asiaan kuuluu, että\nsinä käyt hänen kanssaan minne ikinä kohtalo teitä johtaa. Ja koska\nminun ei ole sallittu tämän enempää teille puhua, niin suljen teidät\nKaikkivaltiaan turviin ja palaan takasin sinne mistä olen tullutkin.\"\n\nPuheensa lopussa parturi korotti äänensä kumeaksi ja vaijenti sen sitte\nyht'äkkiä, niin että nekin, jotka petoksesta tiesivät, hätkähtivät\nmelkein luullen todellisen hengen ääntä kuulevansa. Don Quijote sai\nsuurta lohdutusta näistä ennustuksista, sillä hän oli ymmärtävillään\nniiden todellisen sisällyksen, joka lupasi hänelle rauhallisia elon\npäiviä avioliiton siteissä rakastetun Dulcinean kanssa, mistä liitosta\nolisi putkahtava maailman nuoria leijonanalkuja, hänen poikiaan, suuren\nla Manchan ikuiseksi ylpeydeksi ja kunniaksi. Ja uskoen tämän kautta\nritarikirjoista ahmimainsa haaveitten käyvän toteen, huokasi hän syvään\nja huusi kaikuvalla äänellä: \"Ken lienetkin, oi mahtava henki, joka\nminulle niin suuria asioita ennustat, minä vannotan sinua sanomaan\npuolestani sille viisaalle loitsijalle, joka elämäni vaiheita ohjaa,\nettei hän sallisi minun menehtyvän tässä vankilassani, ennenkun olen\nnähnyt ihanien lupaustesi toteutuvan. Sillä jos ne kerran toteutuvat,\npidän vankeuttani kunnianani ja tätä kovaa sijaani pehmeänä vuoteena\nenkä minään ankarana taistelukenttänä. Mitä tulee asemieheni Sancho\nPansalle antamiisi lupauksiin, kiitän niistäkin hänen puolestaan,\nluottaen niin hänen uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä, ettei hän\nmilloinkaan minua hylkää myötä- tai vastoinkäymisissä. Sillä vaikkei\nonni auttaisikaan minua sellaiseen valtaan, että voisin hänelle\nlupaamani saaren elikkä jotain muuta yhtä arvokasta lahjaa antaa, ei\nhän kuitenkaan ole menettävä laillista palkkaansa. Olen nimittäin\ntestamentissani, jonka ennakolta olen laatinut, määrännyt hänelle osan\nomaisuudestani, tosin ei hänen ansioittensa, mutta minun varallisuuteni\nmukaisen.\"\n\nSancho Pansa, jonka isäntänsä hyvyys liikutti kyyneliin saakka, kumarsi\nmitä kohteliaimmin ja suuteli hänen molempia käsiään, sillä vain toista\nkättä hän ei voinut, koska molemmat olivat yhteen sidotut. Sitte\nnostivat kummitukset häkin vankkureille.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nRitarimme lumouksesta ynnä monikahdoista muista tapahtumista.\n\n\nNähdessään itseänsä moisella tavalla kuletettavan puheli don Quijote\nitsekseen: \"Olen lukenut hyvin monenkaltaisia kertomuksia vaeltavista\nritareista, mutta en ikinäni ole lukenut, nähnyt enkä kuullut, että\nlumottuja ritareja kuletettaisiin tällä tapaa ja näin hitaasti, kuin\nnäiden laiskain ja kankeiden eläinten tapa yleensä on. Sillä ylipäätään\nheitä kuletetaan erinomaisen vinhasti mustaan pilvivaippaan verhottuina\nhalki ilmojen, tai tulisilla vaunuilla, tahikka myös aarnieläimillä\ntai muilla semmoisilla eläimillä ratsastaen; sillä ajatellessani että\nminua nyt hinataan härkävaunuissa, täyttyy mieleni suurella häpeällä.\nMutta ehkä ritarilaitos ja loitsimistapa ovatkin nykypäivinä saaneet\ntoisenlaisia lakeja kuin ennen; tai on myöskin mahdollista, että koska\nminä ensiksi olen meidän päivinämme uudistanut jo unhoon joutuneen\nvaeltavan ritarisäädyn, on sitä varten keksitty uusia loihtukeinoja ja\n-tapoja lumottujen ritarien kulettamiseksi. Mitäs sinä tästä asiasta\noikein ajattelet, Sancho ystäväiseni?\"\n\n\"Enpä oikein tiedä mitä ajattelisin\", vastasi urhea asemies,\n\"sillä minä en ole lainkaan lukenut teidän vaeltavia romaanejanne;\nmutta luulenpa melkein voivani vannoa, etteivät nuo peikot teidän\nympärillänne ole oikein oikeauskoisia katolilaisia.\" -- \"Taivasten\ntekijät!\" huudahti ritari, \"luuletko peikkoja oikeauskoisiksi,\nukkoseni? Kuinka ne sellaisia voisivatkaan olla, koska ne kaikki ovat\npaholaisia, jotka ovat pukeutuneet valheruumiisiin voidakseen saattaa\nminut tähän outoon tilaan. Mutta jos itse tahdot tietää totuuden, niin\nkosketa niihin ja tunnustele niitä, ja saatpa nähdä, ettei niillä ole\nlainkaan ruumista ja että ne ovat vain näennäisesti olemassa.\" --\n\"Totta tosiaan olen jo koskettanut niitä\", vastasi Sancho; \"ainakin\non tuo ympärillämme alituisesti häärivä paholainen siksi hyvässä\nlihassa, ettei hän ainakaan ilmasta elä. Sitäpaitsi on hänellä\ntoinenkin ominaisuus, jota en ole paholaisista kuullut sanottavan,\njotka levittävät ympärilleen tulikiven katkua ja muita pahoja hajuja;\nmutta tämä peijakas lemuaa myskiltä ja hajuvesiltä puolen peninkulman\npäähän.\" Tämän Sancho sanoi parturista, jolla oli aina pieni varasto\nhajuaineita matkassaan. \"Elä sitä ihmettele, Sancho ystävä\", sanoi don\nQuijote; \"sillä sinun tulee tietää että paholaiset ymmärtävät paljon\nmistä meillä ihmisillä ei ole mitään käsitystä, ja joskin ne kulettavat\ntuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat\nruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan\nlemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että\nmissä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis\nluulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti,\ntahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi.\"\n\nKeskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän,\nmikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian\npitkälle pilassaan.\n\nSuuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle\nhäkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään\nniinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden\npäivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai\nja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet\ntorille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti\ntunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille\nja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa\nmiksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen\nilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän\nherransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä\nheinäko'on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies\nvain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten\nvalitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän\ntoivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka\nolivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona,\nkun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa\nkuin heille oli kerrottu.\n\nKuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka\ntiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään\ntulijaa. Nähtyään puolisonsa kysyi hän tältä: \"No entä aasimme, rakas\nmieheni, miten se jaksaa?\" -- \"Aina paremmin kuin isäntänsä\", vastasi\nSancho nyreästi. -- \"Herra olkoon ylistetty armostaan!\" huudahti vaimo;\n\"mutta kerrohan nyt mitä kaikkea hyvää olet ansainnut toimessasi rakas\nystäväni; missä ovat juhlahameet minulle ja jalkineet lapsille?\" --\n\"En tuo mitään sellaista, tuon jotain vielä parempaa.\" -- \"Ah, kuinka\nsinä teet mieleni iloiseksi\" sanoi vaimo; \"näytähän sitte minulle\ntuo paljon parempi! Palan vallan halusta nähdä sitä, ilahuttaakseni\nhiukan sydän parkaani, joka on ollut suruun nääntyä sinun niin kauvan\npoissa ollessasi.\" -- \"Näytänhän sitten kun sopii, vaimo\", vastasi\nSancho; \"ole nyt kärsivällinen nykyisyyteen nähden ja rukoile Jumalaa,\nettä hän lähettäisi meidät vielä toisiin seikkailuihin, joista saat\nnähdä minun palaavan mitämaks kreivinä tai jonkun saaren maaherrana,\nsaaren semmoisen joita on vain harvassa maan päällä, eikä minkään\ntavallisen tusinasaaren.\" -- \"Taivas sen suokoon, rakas mieheni\",\nsanoi vaimo, \"me kyllä sellaista tarvitsemme. Mutta sanos minulle\nmitä sinä noilla saarilla tarkotat; en sitä ollenkaan ymmärrä.\" --\n\"Ei kannata viskata helmiä sioille\", vastasi Sancho; \"tulet sen kyllä\naikanaan ymmärtämään, eukkoseni, ja oletpa totta vie levittävä silmäsi\nsuuriksi, kun alamaisesi kutsuvat sinua armolliseksi rouvaksi.\" --\n\"Mitä sinä lörpöttelet armollisista rouvista ja alamaisista?\" kysyi\nTeresa Pansa. -- \"Elähän nyt hätäile saadaksesi tietää kaikkea,\nHannaseni\", sanoi Sancho; \"päivässä on enemmän kuin yksi tunti. Sulle\nriittää kun sanon totuuden, ja sitte tuki suusi. Sen vain voin sinulle\nohimennen virkkaa, ettei koko maailmassa ole sen hauskempaa tointa kuin\nolla seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin asemiehenä. Tosin eivät\nuseimmat tapaukset käy hänen mielensä mukaan, sillä sadasta sellaisesta\nsisältää yhdeksänkymmentä yhdeksän vastoinkäymisiä. Sen tiedän omasta\nkokemuksestani, vaimo; milloin kiikutettiin minua ilmassa, milloin\nsain pahasti selkääni; mutta kaikesta huolimatta on suloista odottaa\njotakin uutta tapahtuvaksi ja sitä varten kavuta vuorten yli, rähmiä\nmetsien halki, tunkeutua vuoristoihin -- tahtoisinpa että olisit nähnyt\nkaiken tämän -- sekä käydä linnoissa ja asua majataloissa tarvitsematta\nkoskaan mitään maksaa -- lempo vie, ei killinkiäkään tarvitse tiskille\npyörähyttää!\"\n\nTällaisista asioista Sancho Pansa keskusteli vaimonsa kanssa,\nsill'aikaa kun don Quijoten veljentytär ja emännöitsijä riisuivat\nseikkailijaltamme vaatteet ja laskivat hänet vuoteeseensa. Ritari\nkatseli heitä samein silmin tuntematta kumpaakaan. Kirkkoherra pyysi\nneitoa hyvin hoitelemaan enoansa ja etenkin varomaan, ettei tämä\nuudelleen pääsisi karkaamaan heidän luotaan ja kertoen mikä vaiva\nheillä viime kerralla oli tuodessaan häntä kotiin. Sen kuullessaan\nmolemmat naiset jälleen päästelivät haikeita valitushuutoja, kirosivat\nritariromaaneja, jopa vaativat sallimuksen työntämään hornan\npimeimpiin kuiluihin kaikki moisten tekeleiden kirjoittajat. Lopulta\nhe kovin pelästyivät ajatellessaan mahdollisuutta, että kenties\nuudelleen voisivat kadottaa rakkaan isäntänsä juuri kuin tämä oli\nparantumaisillaan, -- niinkuin sitte todella tapahtuikin.\n\nMutta vaikka tämän kirjan tekijä on äärettömällä uutteruudella\nkoettanut etsiä jälkiä don Quijoten kolmannella seikkailumatkallaan\ntekemistä urhotöistä, ei hänen ole onnistunut löytää minkäänlaisia\ntietoja niistä, ei ainakaan luotettavia kirjallisia muistiinpanoja.\nVain suullinen tarina on säilyttänyt la Manchan asujanten muistissa\nsellaisen tarinan, että don Quijote kolmannen kerran maailmalle\nmatkatessaan oli mennyt Zaragossaan, missä oli ollut mukana eräässä\nkuuluisassa turnauksessa ja silloin urhotöillään ja älykkäisyydellään\nsaavuttanut tavatonta mainetta. Yhtä vähän on tekijä saanut tietoa\nhänen muista seikkailuistaan ja hänen kuolemastaan, eikä hän\nolisi saanut yhtään mitään tietoonsa, jollei hän onnekseen olisi\nsattunut yhteen erään vanhan lääkärin kanssa, jolla oli hallussaan\nlyijyarkku, joka hänen sanojensa mukaan oli löydetty erään vanhan\nerakkomajan raunioista. Tästä arkusta oli löytynyt pergamenttikääre,\nsisältävä vanhanaikaisilta goottilaisilla kirjaimilla piirrettyjä\nespanjankielisiä runoja, joissa kerrottiin monista don Quijoten\nurotöistä, Dulcinean ihanuudesta, Rosinanten reippaudesta ja\nSancho Pansan uskollisuudesta ynnä monista muista seikoista. Tämän\nuskomattomalta kuuluvan kertomuksen kirjoittaja esittää lukijoilleen\nseuraavassa kaiken minkä hän kirjoituksen sisällöstä voi lukea,\neikä toivo muuta palkintoa väsymättömistä aherruksistaan la Manchan\narkistojen läpi lukemisessa kuin että he uskoisivat hänen sanojansa\nyhtä hartaasti kuin kaikkein arvossapitämiä ritariromaanejakin. Se\nriittää kyllin palkitsemaan hänen vaivansa, ja hän tuntee itsensä\ntyydytetyksi ja halukkaaksi jatkamaan tätä yhtä todenperäistä kuin\nhuvittavaakin kertomusta.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nDon Quijote de la Mancha ja hänen asemiehensä Sancho Pansa lähtevät\netsimään uusia seikkailuja.\n\n\nKirkkoherra ja parturi, veljentytär ja emännöitsijä olivat kyllä\nryhtyneet varmoihin varokeinoihin sulkeakseen don Quijoten hänen\nvuoteeseensa ja pakottaakseen tämän kristikunnan leijonan ja vaeltavan\nritarisäädyn kukan aikoinaan kuolemaan hyödyttömällä tavalla\nkotiloukossaan; mutta kohtalo, joka niin usein leikittelee ihmisten\naikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin\nviekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot\njuonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa\nulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon\nja tämän uskollisen aasin kera.\n\nHe eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet\nminkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään\nToboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun\nhän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin\nhuolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa\nDulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään -- yhtä vähän kuin don\nQuijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen\npelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä\nkäydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don\nQuijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he\nlepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja\nvasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.\n\nOli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli\njotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä\nvoisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen.\nKoko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä\nseikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä\nhirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika\nilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi\nhälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti\nmatkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme\npiti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen\nkasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: \"Sancho, rakas poikaseni,\njohdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä meidän onnistuu tavata\nhänet vielä valveillaan.\" -- \"Mitä lemmon palatsia tarkotatte?\" kysyi\nSancho. \"Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli\nkylän viheliäisimpiä hökkeleitä.\" -- \"Epäilemättä hän silloin oli\nvetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen\", sanoi don Quijote,\n\"missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkea-säätyisten\nnaisten tapa on.\" -- \"No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua\npalatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin\nsallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille\navautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen\npaikka toki on aina avoinna.\" -- \"Etsikäämme ensin palatsi käsiimme\",\nsanoi don Quijote, \"ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle\nmitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni\njotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi.\"\n-- \"Ehkäpä on\", myönnytteli Sancho; \"menkäämme siis sitä kohden. Mutta\nkun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun\nkautta.\"\n\nDon Quijote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari\nsataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän\nkellotapuli. \"Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!\" huudahti ritari.\n-- \"Näen sen kyllä selvillä silmilläni\", sanoi Sancho, \"ja suokoon\ntaivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin\nsydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen\ntalon olevan erään takakujan varrella.\" -- \"Onko aikomuksesi saattaa\nminut epätoivoon, sinä onneton ihminen?\" haastoi don Quijote; \"milloin\nolet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?\" --\n\"Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana\nrakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa\nminun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon\nhornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja vaivannäköä\nlähtee.\" -- \"Varo itseäsi, Sancho\", huudahti ritari tuimistuneena,\n\"puhu kunnioituksella kaikesta mikä neiti Dulcineaa koskee, muuten\nemme elä sovussa keskenämme.\" -- \"Suokaa sanani anteeksi, armollinen\nherra; mutta miten ihmeellä voisinkaan ensi vilauksella löytää neidin\ntalon, jonka vain yhden kerran ijässäni olen nähnyt, varsinkin kun on\npimeä kuin säkissä. Ettehän itsekään sitä löydä, vaikka teidän olisi\npitänyt nähdä se satoja kertoja.\" -- \"Kautta kaikkien hyvien henkien,\nsinä saatat minut aivan epätoivoon\", sanoi don Quijote; \"enkö ole\nsulle satoja kertoja sanonut, etten ikinäni ole nähnyt verratonta\nDulcineaa, etten ole jalallanikaan astunut hänen palatsinsa portaita\nja että olen rakastunut häneen vain sen maineen perustuksella, mikä\nhänellä on maailman kauneimpana ja älykkäimpänä prinsessana!\" -- \"Oh,\ntällä kertaa kyllä ymmärrän puheenne, herra\", vastasi Sancho; \"ja kun\nte kerran sanotte, ettette eläissänne ole häntä nähnyt, niin totta\nvie en minäkään ole häntä nähnyt.\" -- \"Mitäs tämä nyt merkitsee?\"\nkysyi ritari. \"Sanothan nähneesi hänet jauhoja seulomassa, kun sait\nhäneltä vastineen minun kirjeeseeni.\" -- \"Elkää huoliko uskoa koko\njuttuun\", murahti Sancho; \"sanon teille vielä kerran, etten milloinkaan\nole nähnyt häntä enkä tunne häntä muuten kuin teidän puheistanne, ja\ntuomani vastauksen laita on aivan sama. Paha minut periköön, jos tunnen\nneiti Dulcineaa paremmin kuin suurturkkiakaan!\" -- \"Sancho, Sancho,\nleikinlaskuilla ja pilapuheilla on oma aikansa, mutta ei niitä aina käy\ntuominen esille.\"\n\nSankariemme tällä tavalla keskustellessa näkivät he erään miehen\nlähestyvän kahdella muulilla ajaen, joka kaikesta päättäen meni jo\nnäin varhain pellolleen. Miehen kohdalle tultua sanoi don Quijote\nhänelle: \"Hyvää huomenta, rakas ystäväni, voisitteko sanoa minulle,\nmissä täällä sijaitsee prinsessa Dulcinean palatsi?\" -- \"Hyvä herra\",\nvastasi mies, \"minä en ole kotosin näiltä seuduilta ja olen vain vähän\naikaa oleskellut tässä kylässä, missä palvelen eräällä rikkaalla\nmaanviljelijällä. Mutta tuossa aivan vastapäätä on tämän kylän\nkirkkoherran ja lukkarin asunto; jompikumpi näistä voi kertoa teille\nprinsessasta, sillä heillä on luettelo kaikista Toboson asukkaista. En\nmuuten luule täällä löytyvän yhtäkään prinsessaa, vaan saattanenhan\npettyäkin. Täällä on paljon naisia, joista jokainen voi pitää itseään\nprinsessana.\" Näin sanoen hän kiirehti aasejaan eteenpäin.\n\nSancho näki herransa olevan tyytymättömän tähän vastaukseen ja käyvän\nkovin alle päin, jonka vuoksi hän sanoi: \"Armollinen herra, päivä kohta\nkoittaa, enkä luule hyväksi että enää viivyttelemme täällä kadulla.\nJos minua uskotte, niin olisi parempi että heti lähtisimme kylästä\nja vetäytyisimme johonkin läheiseen metsään; sittekun jo on täysi\npäivä, palaan minä tänne ja etsin joka sopesta teidän valtiattarenne\npalatsia, ja tahdonpa olla turkkilainen, jollen sitä löydä. Kun sen\nsitte viimein olen saanut vainuuni, käyn sanomaan armolliselle neidille\nteidän olevan täällä läheisyydessä ja pyytävän lupaa saada tavata\nhäntä, kaikessa siveydessä tietysti, ilman että hänen maineensa siitä\njoutuu kärsimään.\" -- \"Toden totta, rakas Sanchoseni\", vastasi ritari\nlohdutettuna, \"sinä sanot tuhannen hyvää ajatusta muutamilla harvoilla\nsanoilla; tahdonpa kernaasti noudattaa neuvoasi. Käykäämme siis,\npoikaseni, käykäämme etsimään sopiva paikka, missä voin heittäytyä\nvähän pitkäkseni, ja sinä lähdet minun lähettiläänäni tuon kauneuden\nkuningattaren luo, jonka vaiteliaisuus ja kohteliaisuus lupaavat\nminulle ihmeellistä suosiota.\" Sancho paloi halusta saada isäntänsä\npoistumaan kylästä, missä pelkäsi kirjepetoksensa tulevan ilmi. Hän\nsiis lähti edellä kulkemaan, ja puolen peninkulman päässä kylästä he\nsaapuivat erääseen lehtoon, johon don Quijote kätkeytyi, sillä välin\nkun hänen kelpo asemiehensä meni lähettilästoimelleen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nMiten kekseliäs Sancho lumosi prinsessa Dulcinean, sekä muita yhtä\nhullunkurisia kuin todenperäisiä tapahtumia.\n\n\nKätkeydyttyään erääseen korkkipuulehtoon Toboson tien vierellä don\nQuijote käski Sanchon heti ratsastamaan kylään, uhalla ettei saisi\nlainkaan palata, jollei hänen olisi onnistunut puhutella prinsessaa\nja esittää tälle ritarin nöyrä pyyntö ja vastaanottaa häneltä käskyjä\nvastaisista urotöistä. Sancho sonnustihe urheasti uuteen tehtäväänsä\nja lupasi tuoda yhtä suotuisan vastauksen kuin edelliselläkin\nkerralla. \"Lähde siis, poikaseni\", lausui don Quijote hänelle\njäähyväisiksi, \"eläkä hämmästy kohdatessasi kasvoista kasvoihin tämän\nkauneuden lumoavan auringon. Onnekas asemies, onnellisin kaikista\nammattisi harjottajista! Sinä joka olet valittu näkemään tuon jalon\nhenkilön, johon luonto on kaikki aarteensa tuhlannut, elä unhota\npiirtää muistiisi, millä tavalla valtijattareni sinut vastaanottaa,\nvaihtavatko hänen kasvonsa väriä ja osottavatko hänen piirteensä\njotakin mielenliikutusta sinun kertoessa minun tuskistani, tai tuleeko\nhän levottomaksi ja murheelliseksi; jos tapaat hänet seisovana, niin\ntarkasta vaihtaako hän tuon tuostakin jalkaa, ja kertaa pariin kolmeen\nkertaan vastauksensa; tarkastele hänen silmäinsä eloa, hänen äänensä\nsointia ja kaikkia hänen liikkeitään ja elkeitään. Ja kun kaiken tämän\nminulle uskollisesti kuvailet, voin helposti lukea hänen sydämmensä\nsyvimmät salaisuudet ja tiedän kaikki mitä minun tarvitseekin tietää\nrakkauteni esineestä. Sillä jollet vielä tiedä, niin tulee sinun\ntietää, että rakastavaisten kesken rakkaus tunnetaan ulkonaisista\nilmiöistä, jotka kuvastavat rakastetun henkilön sydämmen tunteita.\nLähde siis, rakas poikaseni, ja suokoot kohtalon vallat sinulle\nparemman seikkailun kuin minulle ovat antaneet ynnä suotuisamman\nmenestyksen kuin mitä minä täällä surullisessa yksinäisyydessäni\nsaavutan.\" -- \"Minä lähden nyt ja palajan takaisin minkä harmoni\nkaviot kannattavat\", vastasi Sancho. \"Mutta hillitkäähän toki\nlevottomuuttanne, rakas isäntäni, sillä minusta näyttää kuin olisi\nsydämmenne tykkänään särkynyt; kohtaloaan ja onneaan pitää ihmisen\nvastaanottaa rohkein sydämmin ja mielin. Vaikken yöllä löytänytkään\nneiti Dulcinean palatsia, niin varmasti löydän sen nyt selvällä\npäivällä, ja kun sen kerran olen löytänyt, niin sallikaa minun sitte\nmenetellä oman pääni jälkeen.\"\n\nNämä sanat sanottuaan Sancho kääntyi ympäri ja kannusti aasinsa täyteen\nraviin. Don Quijote jäi hevosensa selkään, pitäen ohjaksia höllällä,\nnojautuen veltosti keihääseensä ja hautoen synkkiä, suruisia mietteitä\naivoissaan. Sancho Pansa oli ratsastaessaan yhtä hämillään kuin\nherransakin, sillä hän ei tiennyt millä ihmeen tavalla toteuttaisi\nlupauksensa; mutta jätettyään metsän niin kauvas taaksensa, ettei\ndon Quijoten silmä häntä enää äkännyt, laskeutui hän ratsultaan ja\nheittäysi erään puun varjoon kootakseen ajatuksiaan ja neuvotellakseen\nitsensä kanssa.\n\n\"Miettikäämmepäs nyt hiukan tämän matkasi tarkotusta, Sancho Pansa!\nMenetkö ehkä etsimään kadotettua aasiasi? Totta tosiaan, sitä varten et\nlähde; vaan mitäs sulla on asiana? Etsimään prinsessaa, yhtä ainoata\npikkuruista prinsessaa vain, joka yksinään on niin kaunis kuin aurinko\nja kuu yhteensä. Ja missä tämän kaunokaisen sitte muka löydät, Sancho?\nNo kah, Toboson suuressa kaupungissa! No hyvä, keneltä hänelle viet\nterveisiä? Tietysti kuuluisalta la Manchan ritarilta don Quijotelta,\njoka maailmasta hävittää kaiken vääryyden ja hirmuvallan, antaa\nisoovaisille ruokaa ja janoovaisille juomaa. Siihen saakka siis kaikki\nhyvin, Sancho ystäväni. Tunnetkos sitte taloa, minne sinun pitäisi\nmennä? Et ollenkaan, mutta isäntäsi sanoo sen olevan suuren linnan tahi\nkuninkaallisen palatsin. Oletkos koskaan nähnyt tätä ylhäistä naista?\nEt sitäkään, yhtä vähän kuin isäntäsikään. Totta tosiaan, Sanchoseni,\njos Toboson asukkaat tietäisivät sinun tulevan ryöstämään kauneinta\nheidän naisistaan, niin leipoisivat he selkääsi varstanvarsilla; ja\nluuletkos sellaisen saunan tekevän sulle hyvää? Ehkäpä he olisivatkin\nsiinä oikeassa; mutta jos tietäisivät minun tulevan toisen miehen\nlähettiläänä ja etten mitään omasta päästäni tee, niin tokkopa\nkäyttäytyväisivätkään niin suorasukaisesti? Elä siihen sentään luota;\nkelpo la Manchalaiset tuskin ymmärtänevät leikkiä, eikä sinunkaan ole\ntarvis mennä syyhyttä saunaan. Äh, minua houkkaa, mitä lempoa minä\ntäällä oikeastaan teenkään? Menen saamaan hyvän selkäsaunan toisen\nedestä ja toisten huviksi! Väisty kauvaksi, kiusaaja; sinä minua vain\ntuonne sudenpesään houkuttelet, jotta saisit nähdä minun liikaten ja\nmuotopuolena sieltä palaavan.\"\n\nTäten itsensä kanssa keskustellen Sancho hetkeksi vaipui hiljaisiin\nmietteisiin, mutta puhkesi sitte ääneen lausumaan: \"Mutta enköhän vain\nsaa pelkkää harmia koko jutusta, ehkäpä pääsen hengestänikin? Mikäs\npakko minun on pannakaan päätäni pyövelinpölkylle! Olenhan jo tuhannet\nkerrat huomannut herrani olevan aivan rutihullun, joka pitäisi panna\npakkoröijyyn ja teljetä houruinhuoneeseen; enkä minä suoraan sanoen\nole ollenkaan hänen orjansa. Pitäisikö minun olla hullu kuten hän,\nsiitä syystä muka että minua huvittaa seurata häntä matkoillaan ja\nettä sananlasku sanoo: Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin\nsanon sinulle millainen olet. Mutta näin ollen, koska hän nyt kerran\non hullu ja hulluutensa saattaa hänet luulemaan asioita ja esineitä\ntoisiksi, niinkuin tuulimyllyjä jättiläisiksi, muuleja dromedaareiksi\nja lammaslaumoja sotajoukoiksi, niin ei liene vaikeata saada häntä\nuskomaan ensimmäistä vastaantulevaa talonpoikaistyttöä armolliseksi\nDulcinea-neidiksi. Jollei hän tahdo uskoa, niin vannon asian todeksi;\njos hän vannoo vastaan, niin vannon minä kahta vankemmin; jos hän\nvielä pysyy itsepäisenä, niin totta totisesti vastustan häntä\nedelleenkin rahtuakaan peräytymättä. Ainakin sen saan aikaan, ettei\nhän vasta lähetä minua moisille asioille, kun näkee ettei siitä ole\nmitään hyötyä. Tai ehkäpä hän minua uskookin kun vannon, että taas\njoku ilkeä ja vihamielinen poppamies on loihtinut hänen Dulcineansa\ntalonpoikaisluntukseksi, hänelle sillä harmia tehdäkseen.\"\n\nNämä mietteet saattoivat Sanchon mielen tasapainoon ja lepoon, ja\nhän luuli helpollakin suoriutuvansa leikistä. Hän jäi puun alle aina\niltaan asti, siten enentäen don Quijoten hellää kaipuuta; ja onni\nolikin hänelle niin suotuinen, että hän vihdoin viimein aasinsa selkään\nyrittäessään näki Toboson tiellä kolme talonpoikaistyttöä, hekin\naaseilla ratsastaen. Tuskin oli hän nämä äkännyt, kun kiirehti täyttä\nlaukkaa don Quijoten luo, jonka löysi istuvana entisessä asennossaan\nja ylen rakastuneesti ja onnettomasti huokailevana. \"No vihdoinkin\nolet täällä, rakas ystäväni, mitä uutta kuuluu?\" kysyi ritari. \"Tuoko\ntämä päivä mukanaan elämän vai kuoleman?\" \"Rakkautta se vain teille\ntuo\", vastasi Sancho häikäilemättä. \"Hyviäkö uutisia siis minulle\ntuot, poikaseni?\" -- \"Niin hyviä, että teidän on vain kannustettava\nRosinanteanne kylään päin kohdataksenne neiti Dulcinean itsensä, joka\nsaapuu tännepäin kahden kamarineitosensa kera.\" -- \"Iankaikkinen\nisä!\" huudahti ritari, \"tottako puhut vai leikkiä? Elä vain petä\nminua, rakas ystäväni, eläkä koetakaan valheellisella ilolla karkottaa\nikäviä ajatuksiani!\" -- \"Hä, ettäkö pettäisin teitä\", ylvästeli\nSancho, \"nyt kun itse juuri olette pääsemässä totuuden perille?\nAntakaa huhkia vain, niin saattepa tuossa tuokiossa nähdä prinsessan,\npyntättynä ja koristeltuna kuin kuninkaantytär ainakin. Hän ja hänen\nneitsyensä ovat pelkkää kultaa ja taivaansinistä silkkiä, helminauhoja,\njalokivikoristeita ja kullan- ja hopeanhohtoista vaatetta, niin etten\nymmärrä miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan;\nheidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin\nettä niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he\nratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa\nkultaa.\"\n\nTielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan\nvastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tobosoon päin, mutta\nkun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon\ntiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako\ntämä prinsessan oli kohdannut. \"Kylän ulkopuolellako?\" matki Sancho,\n\"eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan\ntuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?\" -- \"En\nnäe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen\", sanoi\ndon Quijote. -- \"Herra meitä armahtakoon!\" siunasi Sancho; \"kuinka\non mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista\ntasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin\nlumottu.\" -- \"No nyt et sinä tällä kertaa näe paremmin kuin minäkään.\nNe ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don\nQuijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini\nnäyttää, sen voin vannoa.\" -- \"Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette\nlaskea leikkiä, armollinen herra\", sanoi Sancho; \"avatkaahan toki\nsilmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on\naivan lähellä meitä.\"\n\nNäin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas\nharmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi\npolvilleen ja huusi korkealla äänellä: \"Oi korkea prinsessa, te\nkauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä\norjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä\nkuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän\nkorkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä,\nteidän palvelukseksenne; ja hän itse on kurja ja maatakiertävä ritari\ndon Quijote de la Mancha, jota muuten myös kutsutaan Surullisen hahmon\nritariksi.\"\n\nRakastunut ritari oli hänkin vajonnut polvilleen Sanchon viereen\ntämän alkaessa kauniin puheensa; ja nähdessään että se, jota Sancho\npuhutteli prinsessaksi, olikin vain jykeväruumiinen talonpoikaistyttö,\njolla oli pöhöttyneet kasvot ja nykerä nenä, tuli hän niin hämilleen,\nettei uskaltanut suutansa avaistakaan. Tytötkin olivat vähintään yhtä\nällistyneet noiden eriskummaisten miesten käytöksestä, jotka ilman\nmuuta sulkivat heiltä tien. Mutta se tytöistä, jonka aasin ohjaksia\nSancho piteli, tiuskasi nyt äkäisesti: \"Hyvät herrat, mikä teidät\noikeuttaa pidättämään aasejamme? Sutikaa tiehenne ja antakaa meidänkin\nmennä, sillä meillä on kiiru.\" -- \"Oi suuri prinsessa, Toboson kuuluisa\nvaltiatar, eikö ylevä sydämmenne lainkaan helly nähdessänne tässä\njalkojenne juuressa vaeltavan ritariston kunniapylvään ja riemukaaren?\"\n-- \"Kuulehan\", sanoi toinen tytöistä, \"kuinka herrasmiehet pitävät\ntalonpoikaistyttöjä narreinaan, niinkuin ei meillä muka olisi\nnenä keskellä naamaa kuten muillakin. Joutuun siitä tiehenne ja\npäästäkää meitäkin jatkamaan matkaamme!\" -- \"Nouse pystyyn, Sancho\",\nsanoi don Quijote surullisella äänellä; \"näen hyvin ettei kovaonni\nhetkeksikään väsy minua vainoomasta ja ettei minulla tässä elämässä\nole enää mitään iloa toivottavaa. Ja sinä, inhimillisen kauneuden\nlumoava aurinko, luojan ihanin mestariteos ja kaikkien vuosisatain\nihme, sydämmeni vavistus ja ihastus, jonka ainokaisen ihanuuden joku\nminulle vihamielinen loitsija nyt verhoo halvan talonpoikaistytön\nhahmoon, rukoilen sinua nöyrästi, ettes lakkaisi katselemasta minua\nrakastavaisilla silmäyksillä, vaikka mahdollisesti sama ilkeä vihamies\non saattanut minullekin antaa hirvittävän muodon sinun silmissäsi.\nSinä näet, ihastuttava prinsessa, suuren nöyryyteni ja kiivauteni\nsinua palvellessani, ja myöskin ettei sydämmeni vihamiesteni kaikista\nkonnankujeista huolimatta hidastele omistaessaan sinulle niitä\nkunnianosotuksia, joita todellinen kauneus ansaitsee.\" -- \"Oh, lempo\nsoi\", huudahti nyt näin puhuteltu kaunotar äkämystyneenä, \"olemmeko\ntulleet tänne kuulemaan lörppöjen viisasteluja? Antakaa meidän mennä,\nhyvät herrat, meillä ei enää ole aikaa viivytellä.\" Sancho nousi nyt\nmaasta ja päästi aasin irti, tuntien sydämmessään rajatonta ihastusta,\nettä näinkin hyvin oli leikistä suoriutunut.\n\nDon Quijote seurasi poistuvia tyttöjä katseillaan niin kauvan kuin\nvoi; sittekun heitä ei näkynyt, sanoi hän Sancholle: \"Mitä arvelet\ntästä loitsijain uudesta ilkeydestä? Ymmärrätkö sinä mitä ne konnat\noikeastaan minusta tahtovat ja minkä salajuonen taaskin virittivät\neteeni, kun minun vihdoinkin piti saada nähdä verraton Dulcineani? Onko\nmilloinkaan ollut onnettomampaa miestä maailmassa, enkö toden totta\nole onnettomuus itse?\" -- \"Voi niitä kirotutta veitikoita!\" huudahti\nSancho; '\"eikö mulle koskaan suoda sitä iloa, että saisin nähdä teidän\npistävän ne kaikki paistinvartaaseen ja käryttävän niitä valkeassa\nkuin silakoita? Mutta totta puhuakseni ei neiti Dulcinea minusta\nnäyttänyt ollenkaan rumalta. Päinvastoin en konsanaan ole nähnyt\nkauniimpaa naista; hänen pukunsa oli ylen komea ja hänen ratsullaan oli\nsatulaloimi, joka varmaankin on maksanut kokonaisen kuningaskunnan.\"\n-- \"No, mutta miksi en minä nähnyt hituistakaan kaikesta tästä\nihanuudesta?\" huusi don Quijote. \"Ah sitähän olen aina sanonut ja sitä\nkaiken ikäni sanon, että olen onnettomin ihminen koko maailmassa!\"\n\nSancho-veitikan oli vaikea olla vetämättä suutansa nauruun\nnähdessään herransa niin herkkäuskoiseksi ja sekapäiseksi ja hän\niloitsi sydämmensä pohjasta kepposensa onnistumisesta. Jonkun aikaa\nratsastettuaan he vihdoin pysähtyivät muutamien isojen puiden\nalle, missä söivät illallista harmon selässä kuletetun haarapussin\nsisällöstä; sitte sidottuaan ratsunsa puihin kiini he heittäytyivät\nkuiville heinille ja nukahtivat.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nDon Quijoten kaksintaistelu mahtavan Peiliritarin kanssa.\n\n\nSeikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote\nhavahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään\nympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen\nohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:\n\n\"Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta\nnäyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja\nyksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi.\"\n\nNäin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen\nvarustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan\nritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja\nhavahutti hänet lausuen: \"Sancho ystäväin, nyt taivas meille lähettää\ntaas uuden seikkailun.\" -- \"Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän\nlopun!\" huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; \"missä se seikkailu\nsitten on.\" -- \"Missäkö se on?\" toisti don Quijote. \"Avaa silmäsi, niin\nnäet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään\nepätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että\nhänen varuksensa kilahtivat.\" -- \"Miten tästä kaikesta sitte luulette\nseikkailun saavanne?\" kysyi Sancho. -- \"En tahdo sanoa, että tämä\nitsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen\",\nvastasi ritari, \"sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat.\nKuulustelkaammepa häntä hiukan sillä minusta hän tuntuu näppäilevän\nluuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan.\"\n-- \"Totta tosiaan\", sanoi Sancho, \"näyttääpä tämä toveri todellakin\nolevan joku rakastunut ritari.\" -- \"Luuletko muunlaisia ritareja\nmaailmassa olevankaan\", virkkoi don Quijote; \"oikeat ritarit ovat aina\nrakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme\nhänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden\nperille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu.\"\n\nNyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:\n\n    \"Oi yö, kuink' ootkaan ihana,\n    Kun tummain siipeis varjossa\n    Mä vannon, etten ikänäin\n    Oo uskollisemp' lemmessäin.\n\n    Kuink' ikävällä vartoan\n    Mä päivää, joka tuskistan\n    Mun päästäis, sallein puhella\n    Mun armahani seurassa!\n\n    Sen turviss' silloin rohkeesti\n    Sä tunnustaisit lempesi,\n    Jot' tuskin yöllä tuntea\n    Sä tohdit, kaino, tuskalla.\n\n    Sun hellä vaikenemises\n    Tuo mulle viestin sydämmes;\n    On kaikki uness', minä vain\n    Oon onnellisin valvoissain.\n\n    Nyt, yö, sun tumma varjosi\n    Saa värähtämään sieluni;\n    Mä yksin täällä kärsinen\n    Levähtäessä kaikkien.\"\n\nRitari päätti laulunsa syvästi huoahtaen, ja hetken päästä lausui hän\nvalittavalla äänellä: \"Oi, sinä ihanin vaan kiittämättömin kaikista\nmaan naisista, arvoisin Cassildea Vandalialainen! Kuinka voitkaan\nsallia, että tämä kauneutesi kahlehtima ritari kuluttaa elämänsä\nmaailmassa alituisesti matkustellen, lukemattomien vaarojen alaisna?\nEikö riitä, että urhouteni ja voimakas käsivarteni on pakottanut\nkaikki Navarran, Leonin, Andalusian ja Kastilian, jopa la Manchankin\nritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi kaikista naisista?\" -- \"Tämäpä\nkoskettaa minuakin\", sanoi don Quijote, \"sillä minä olen la Manchasta\nkotosin enkä ikinäni ole myöntänyt enkä tule myöntämään todeksi mokomaa\nparjausta verrattoman Dulcinean kauneudesta. Kuten näet, Sancho,\ntäytyy ritarin nyt vielä uneksia; mutta kuulustelkaammepa jatkaako hän\nloruaan.\" -- \"Toden totta\", sanoi Sancho, \"minusta tuntuu, kuin ei hän\ntahtoisi niin vähällä lopettaakaan.\" Vaan ritari saattoi Sanchon ja don\nQuijoten arvelun häpeään; sillä kuullessaan puhetta läheisyydessään\nnousi hän makaavasta asennostaan ja huusi: \"Kuka siellä? Keitä olette?\nOletteko kohtaloonne tyytyväisiä ihmisiä vai kuulutteko kärsiväin\nluokkaan?\" -- \"Kärsiviä olemme\", vastasi don Quijote. -- \"Jos niin\non, saatte käydä minun luokseni, jossa näette surun ja kärsimyksen\nruumiillistuneena.\" Don Quijote noudatti kutsua, jolloin ritari tarttui\nhänen käteensä lausuen:\n\n\"Istukaa viereeni, herra ritari; tiedän kyllä ken olette, ja aika\nja paikka sallivat minun tuntea, että tässä on meitä kaksikin,\njotka harjottavat vaeltavan ritarin ammattia.\" -- \"Ritari olenkin\nmainitsemaanne lajia\", vastasi don Quijote; \"ja vaikka murhe ja\nlukemattomien kärsimysteni muisto minua aina seuraa, on sydämmeni\naina hellä muidenkin onnettomuuksille; niinpä nyt tunnenkin\nmyötätuntoisuutta kohtalonne suhteen, joka, kuten valituksestanne\nhuomasin, on muodostunut perin surulliseksi rakkautenne takia erääseen\nkiittämättömään kaunottareen, jonka nimenkin suvaitsitte lausua.\"\n\n\"Herrani\", sanoi outo ritari, \"tietäkää, että kohtaloni on rakastaa\nverratonta Vandalian Cassildeaa. Kutsun häntä verrattomaksi, koska\nmaailmassa ei ole hänen vertaistaan kauneudessa ja hyveissä, mutta,\nluvallanne sanoen, ei myöskään niin ketäkään tylyä ja kiittämätöntä.\nMitä ikinä olen hänen tähtensä tehnytkin ja mitä palveluksia hänelle\nomistanut, ei hän minua ole muulla palkinnut kuin asettamalla minulle\nyhä uusia tehtäviä, joiden rinnalla Herkuleen urotyötkin olivat\nvain lapsen leikkiä. Vihdoin viimein hän määräsi minun kulkemaan\nhalki kaikki Espanjan maakunnat ja pakottamaan ase kädessä kaikki\nseikkailevat ritarit tunnustamaan, että hän yksin ansaitsee kauneuden\nkruunun ja että minä itse olen ihmiskunnan urhoollisin ja rakastunein\nritari. Tätä käskyä totellen olenkin kulkenut halki suuren osan\nEspanjaa ja voittanut kaikki ritarit, jotka ovat rohjenneet vastustaa\ntätä vaatimusta. Mutta kauneimman voittoni, josta enimmän ylpeilen,\nsain pakottaessani kaksintaistelussa tuon suuren ja kuuluisan ritarin\ndon Quijote de la Manchan myöntämään, että Vandalian Cassildea on\nverrattomasti kauniimpi Toboson Dulcineaa. Tämä voitto on ihanin\nkaikista mitä olen saavuttanut, ja sen nojalla voin katsoa voittaneeni\nkoko maailman ritarit, koska kerran don Quijote on voittanut kaikki\nmuut ritarit.\"\n\nDon Quijote tarvitsi koko kuuluisan mielenmalttinsa pidättyäkseen\nlaukaisemasta satoja vastalauseita Metsän ritarin korskeata puhetta\nvastaan ja pakottamasta tätä myöntämään olevansa joko valehtelija tai\nnarri. Ilman huomattavaa mielenliikutusta hän lausui: \"Herra ritari,\ntahdon kernaasti uskoa, että olette voittanut useimmat Espanjan,\njopa koko maailman ritarit; mutta sitävastoin epäilen kovin teidän\nvoittaneen la Manchan ritarin don Quijoten. Joko olette erehtynyt tai\nsitte pitänyt jotakin toista hänenä, vaikkei hänen kaltaistaan monta\nlöydykään.\" -- \"Kuinka, ettäkö olisin erehtynyt?\" huudahti Metsän\nritari; \"ettenkö tuntisi don Quijotea? Vaijetkaa jo herraseni, minä\n_olen_ taistellut hänen kanssaan, voittanut hänet ja pakottanut hänet\ntunnustamaan etevyyteni. Ja osottaakseni että hänet tunnen, mainitsen\nettä hän on iso laiha mies, kasvot kapeat; ruumis roteva ja jäntevä,\ntukka vähän harmahtava, nenä kyömö ja viikset pitkät ja alasriippuvat.\nHän kutsuu itseään Surullisen hahmon ritariksi ja käyttää mainiota\nratsua, jonka on ristinyt Rosinanteksi; asemiehenä hänellä on muuan\nSancho Pansa ja sydämmensä valtijattarena Dulcinea del Toboso, jonka\noikea nimi on Aldonsa Lorenzo. Ja jollette sittekään usko sanojani, on\nminulla kupeellani hyvä miekka, joka kyllä saa epäileväiset uskomaan.\"\n-- \"Hiljaa, hiljaa, herra ritari\", vastasi don Quijote, \"elkää suotta\nkiihottuko, vaan kuunnelkaa tarkoin mitä minulla on sanottavaa.\nTietäkää, että mainitsemanne don Quijote on paraita ystäviäni,\njonka maine on minulle yhtä kallis kuin oma maineeni. Mainitsemanne\ntuntomerkit tavallaan osottavat, että hän todella olisi tuo voittamanne\nritari; mutta toiselta puolen on vallan mahdotonta että se on hän,\nsillä onhan joku hänelle vihamielinen loitsija voinut pukeutua hänen\nhahmoonsa ja tappionsa kautta pilata hänen hyvän maineensa. Tätä\nväitettä todistaakseni minun vain tarvitsee mainita, että vasta pari\npäivää sitte nuo ilkeät loitsijat muuttivat hänen ihanan Dulcineansa\nmuotopuoleksi talonpoikaistytöksi. Ja jollette tätä usko, niin\nseisoo edessänne don Quijote itse, joka kyllä kalpa kädessä kykenee\ntodistamaan erehdyksenne, joko ratsain tahi jalkasin, miten vain\nhaluatte.\" Näin sanoen don Quijote kavahti suuttuneena seisaalleen ja\ntarttui miekkansa kahvaan.\n\nMetsän ritari vastasi kylmäverisesti: \"Herra ritari, ken teidät kerran\non voittanut väärässä hahmossa, voittaa teidät oikeassakin hahmossanne.\nMutta koska vain ryövärien ja pelkurien tapa on tapella pimeässä,\nniin odottakaamme päivännousua, jolloin saamme nähdä ketä Mars-jumala\nparemmin suosii. Ja kaksintaistelumme ehtona olkoon, että voitettu\nalistuu voittajan tahtoon ja taipuu noudattamaan tämän määräyksiä,\nniinkuin ritarisäännöissä on kirjoitettu.\" -- \"Hyväksyn nämä ehdot\",\nvastasi don Quijote, jonka jälkeen molemmat ritarit kävivät etsimään\naseenkantajiaan, jotka tapasivat torkkuvina. He käskivät näiden\nhyvin huolehtimaan heidän asuistaan, sillä huomenissa odotti verinen\nkaksintaistelu. Sancho kovin hämmästyi tästä uutisesta ja pelkäsi\npahinta herransa kohtalosta.\n\nAamun sarastaessa don Quijote silmäsi vastustajaansa, joka jo oli\nlaskenut kypärinsä silmäverhon, niin ettei hänen kasvojaan voinut\nnähdä; muuten oli hän tanakkatekoinen mies tavallista kokoa. Varustensa\npäällä hänellä oli asetakki, joka näytti kullalla kirjaillulta, ja oli\nsiihen neulottu koko joukko pieniä hopeapeilejä, jotka välähtelivät\nauringonpaisteessa; kypärissä heilui keltaisia, vihreitä ja valkoisia\nsulkia; ja keihäs, jonka outo ritari oli pystyttänyt puuta vasten, oli\nperin pitkä ja raskas ja varustettu ainakin jalan pituisella terällä.\nSen nähdessään don Quijote päätti vastustajansa olevan ylen väkevän\nmiehen, mutta tämä huomio häntä vain ilahutti. Reippaasti hän astui\nPeiliritarin luo ja sanoi tälle: \"Herra ritari, jollei taistelunhimo\nteissä tukahuta kaikkea kohteliaisuuden tunnetta, niin pyydän teitä\nhiukan kohottamaan silmäverhoanne, jotta saisin nähdä vastaako\nkasvojenne uljuus muun ruumiinne rotevuutta.\" -- \"Herra ritari\",\nvastasi Peiliritari, \"saatte perästäpäin tarpeeksenne tarkastella\nminua; tällä hetkellä ei ole siihen tilaisuutta, sillä minusta tuntuu\nväärältä Cassildean kauneutta ja omaa mainettanikin kohtaan, jos\nsuostuisin siihen ennenkun olen pakottanut teidät todeksi tunnustamaan\nväitteeni.\" -- \"Ainakin saatatte sanoa, ennenkun nousemme satulaan,\nolenko minä todella se don Quijote, jonka väitätte voittaneenne.\" --\n\"Tähän vastaan että te ja hän muistutatte toisianne kuin kaksi omenaa;\nmutta koska sanotte loitsijain itseänne vainoovan, en kuitenkaan\nvarmasti tohdi vannoa teitä häneksi.\" -- \"Se riittää\", vastasi don\nQuijote; \"tuotakoot nyt vain hevosemme esille, niin olen vähemmässä\najassa kuin te tarvitsette silmäverhonne avaamiseen osottava teidän\nsurkeasti erehtyneen. Ja niin totta kuin taivas, sydämmeni valtijatar\nja oman käsivarteni voima minua tukevat, tahdon silloin myös paljastaa\nkasvonne ja samalla näyttää teille, etten lainkaan ole se don Quijote,\njonka te väitätte voittaneenne.\"\n\nPitemmittä puheitta ritarit hypähtivät ratsujensa selkään ja\nkäänsivät ne toisiaan vastaan. Mutta ennenkun he vielä olivat tulleet\nparinkaankymmenen askeleen päähän toisistaan, huusi Peiliritari\ndon Quijoten puheilleen. \"Herra ritari\", sanoi hän, \"muistattehan\nkaksintaistelumme ehtona olevan, että voitettu tykkänään alistuu\nvoittajan tahtoa täyttämään?\" -- \"Sen kyllä muistan\", vastasi don\nQuijote, \"ja pidän kiini siitä, ettei tämä ehto sisällä mitään\nritarisäädyn lakeja loukkaavaa.\" -- \"Samaa mieltä olen minäkin\", sanoi\nPeiliritari.\n\nNyt he uudelleen erosivat toisistaan, ja vauhtia otettuaan ratsasti don\nQuijote niin rajusti vastustajaansa kohti, että tämä, joka ei ratsuaan\nsaanut millään mahdilla liikkeelle, sinkosi sen selästä päistikkaa\nmaahan, näöltään aivan henkihieverissä.\n\nHeti vihollisen ritarin onnettomuuden huomattuaan juoksi Sancho\nisäntänsä luo, joka oli hypähtänyt alas ratsultaan ja paraikaa koki\navata vastustajansa silmäverhoa nähdäkseen oliko tämä kuollut vai vielä\nhengissä. Mutta ken kykenee kuvailemaan don Quijoten hämmästystä hänen\nnähdessään Peiliritarin kasvonpiirteet. \"Joudu tänne, Sancho\", huusi\nhän, \"tule katsomaan jotakin, jota et voi uskoa mutta vain ihmetellä!\nKatsos, ystäväiseni, miten suuri noituuden valta on, miten pitkälle\nnuo minua vihaavat ja kadehtivat loitsijat voivat sokeassa vimmassaan\nmennä!\" Sancho kiirehti paikalle ja tunsi heti kotikylän parturin\nmestari Niklaksen tutut kasvonpiirteet, jotka nähdessään hän teki\nsatoja ristinmerkkejä ja kaikella tapaa ilmaisi kummastustaan. Kun ei\ntiennyt oliko onneton parturi vielä hengissä, sanoi hän isännälleen:\n\"Herrani, työntäkääpä miekkanne juurikuin sattumalta pari kolme kertaa\nmestari Niklaksen kurkkuun; kukaties hänessä surmaisittekin jonkun\nilkeän loitsijan?\" -- \"Toden totta, luulenpa sinun olevan oikeassa\",\nsanoi don Quijote; \"mitä enemmän kuolleita, sitä vähemmän vihamiehiä.\"\n\nJa hän olisi todella noudattanutkin Sanchon neuvoa, jollei kaatuneen\nPeiliritarin asemies olisi joutunut väliin huutaen täyttä kurkkua:\n\"Pidättäkää, herra ritari, miettikää tarkoin mitä aijotte tehdä. Se,\njoka tässä makaa jaloissanne, on parturi Niklas, teidän hyvä ystävänne,\njonka aseenkantaja minä olen.\" -- \"Totta tosiaan\", sanoi Sancho, \"eikös\nse olekin Tuomas Cecial, minun vanha naapurini?\" -- \"Kyllä maar se\nolenkin, Sancho-kuomaseni, ja kerronpa paikalla millä seikkailulla\nnyt oikeastaan olemme; mutta sitä ennen pyytäkää Kristuksen laupeuden\nnimessä isäntäänne säästämään Peiliritarin henkeä, sillä tämä on\ntotisesti mestari Niklas, meidän kummankin poloinen naapuri.\"\n\nTällä välin oli kovaonninen ritari tullut tajuihinsa, ja nähdessään\nhänen osottavan ensimmäisiä elonmerkkejä pani don Quijote miekkansa\nkären hänen kurkulleen ja lausui: \"Olette kuoleman oma, ritari,\njollette myönnä kauneuden palkintoa Toboson Dulcinealle oman\nCassildeanne edellä ja lupaa, heti kun haavanne ovat parantuneet, mennä\nTobosoon kaunottareni puheille, sanoen tulevanne minun lähettämänäni\nvastaanottamaan hänen suustaan kohtalonne ratkaisua; sen jälkeen\npitää teidän, jos hän teille vapauden antaa, palata minun luokseni\nkertomaan mitä teidän ja Dulcinean välillä on tapahtunut ja puhuttu,\nkuten ritarilait määräävät.\" -- \"Tunnustan ja myönnän\", vastasi\nvoitettu ritari, \"että yksi ainoa Dulcinean katse on suuremman\narvoinen kuin kaikki Cassildean ihanuudet, ja sitoudun myös lähtemään\nTobosoon ja sitte palata luoksenne tekemään tiliä matkastani.\" --\n\"Sen lisäksi teidän vielä pitää myöntää\", jatkoi don Quijote, \"ettei\nteidän voittamanne ritari millään muotoa voinut olla don Quijote de\nla Mancha, vaan joku muu hänen näköisensä; samatekuin minä puolestani\nmyönnän, ettette te suinkaan ole parturi Niklas kotikylästäni, vaikka\nsiltä kovin näytätte, vaan jokin toinen henkilö, jolle loitsijat ovat\nantaneet saman muodon, jotta saisin voittajanakin osottaa luontaista\nlempeyttäni.\" -- \"Lupaan ja suostun kaikkeen mitä vaaditte\", vastasi\nritari; \"mutta sallikaa minun vihdoinkin nousta maasta, sillä luulenpa\nlempo soi saaneeni pahoja ruhjevammoja tässä täräyksessä.\" Don Quijote\nauttoi häntä pystyyn yhdessä Tuomas Cecialin kanssa, jota Sancho koko\najan oli tarkasti tähystellyt, kysellen häneltä tuhansia asioita, siten\ntullakseen vakuutetuksi että mies todella oli miksi itseään sanoi.\n\nVihdoin sanoi Peiliritari heille jäähyväiset ja ratsasti\naseenkantajansa seuraamana tiehensä, hoitelemaan haavojaan ja kertomaan\nveljentyttärelle, emännöitsijälle ja kirkkoherralle lähetystoimensa\nhuonosta tuloksesta. Vähän myöhemmin jatkoi don Quijote matkaansa\nZaragosaan päin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nRakastuneen paimenen seikkailu ynnä muita huvittavia juttuja.\n\n\nDon Quijote ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään poiketa äskeiseltä\ntaistelutantereelta, kun kohtasi neljä miestä, joista kaksi näytti\nylioppilailta ja toiset kaksi talonpojilta, kaikki aaseilla ratsastaen.\nToisella ylioppilaista oli kainalossaan kääre, joka todennäköisesti\nsisälsi liinavaatteita, toisella kaksi säämiskänupilla varustettua\nharjotusmiekkaa; talonpojat taasen näyttivät palaavan kaupungista\nostoksineen kotikyläänsä. Nämä kaikki joutuivat syvän ihmetyksen\nvaltaan nähdessään don Quijoten merkillisen haamun -- kuten kaikki\njotka sen ensi kertaa näkivät -- ja paloivat halusta saada tietää\nhänen todellisen säätynsä. Ritari tervehti heitä kohteliaasti, ja\nsaatuaan kuulla heillä olevan saman matkan kuin hänelläkin, pyysi\nhän lupaa liittyä matkueeseen, sekä että he hiukan hidastaisivat\nkulkuansa, koska heidän aasinsa muuten jättäisivät hänen ratsunsa\njälkeensä. Ja luontaista kohteliaisuuttaan osottaen ilmaisi hän uusille\nseuralaisilleen säätynsä ja ammattinsa, jona kuten tiedämme oli\nseikkailujen etsiminen halki avaran maailman.\n\nTätä puhetta talonpojat ymmärsivät yhtä vähän kuin latinalaista\nsaarnaa; mutta ylioppilaat heti käsittivät ritarin pään olevan hiukan\npyörällä. Siitä huolimatta he kohtelivat häntä sillä kunnioituksella ja\nmyötätuntoisuudella, jota hänen ikänsä ja rehellinen muotonsa vaativat.\n\"Herra ritari\", sanoi toinen heistä, \"jollei teillä vaeltavien ritarien\ntapaan ole mitään määrättyä matkasuunnitelmaa, niin suvaitkaa seurata\nmeitä eräisiin häihin, joiden vertaista upeudessa ja loistossa ei\nvielä ole vietetty koko la Manchassa.\" -- \"Siitä päättäen ne varmaan\novat jonkun ruhtinaan häät\", arveli don Quijote. -- \"Ei lainkaan\",\nsanoi ylioppilas, \"ne ovat vain paikkakunnan rikkaimman talonpojan ja\nseudun kauneimman tytön häät ja vietetään eräällä niityllä lähellä\nmorsiamen kotikylää. Morsianta sanotaan kauniiksi Quiteriaksi ja\nsulhasta rikkaaksi Camachoksi; edellinen on ijältään kahdeksantoista,\njälkimmäinen kaksikolmatta vuotta. Sanalla sanoen molemmat sopivat\ntoisilleen erinomaisesti, vaikka löytyykin lörppösuita, jotka väittävät\nQuiterian suvun olevan sulhasen heimoa paljon vanhemman; mutta tämä\nei paljoa merkitse, sillä myöskin varallisuus painaa paljon vaa'assa.\nTämä Camacho on perin antelias poika ja on kuluista välittämättä\npäättänyt kattaa koko niityn puilla, jottei auringonsäteet pääse\nhaittaamaan. Siellä tulee järjestettäväksi kaikenlaisia leikkejä kuten\npallonheittoa, painiskelua, keilanheittoa, kulkus- ja miekkatansseja,\nsillä näissä taidoissa ovat kyläläiset erinomaisen eteviä. Mutta kaikki\nnämä eivät kuitenkaan tule olemaan häitten merkillisimpiä nähtäviä,\nsillä pelkäänpä kovin tuon hurjistuneen Basilion toimeenpanevan\nsiellä vielä kummempia asioita.\" -- \"Kuka tämä Basilio sitten on?\"\nkysyi don Quijote. -- \"Hän on muuan paimen Quiterian kotikylästä, ja\novat nämä molemmat rakastaneet toisiansa varhaisimmasta lapsuudesta\nalkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta\nBasilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää\nnäyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken\ntoivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on\nkylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja\ntoiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa\nkaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin\nmiekan käyttelemisessä.\" -- \"Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi\", sanoi\ndon Quijote, \"hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian,\nvaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä\neläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi.\"\n\nYlioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti: \"Heti kun Basilio sai\nkuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän\nsyvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä\nsanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei\nedes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä\nlepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin.\nJotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan\nkatseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin\nettä hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon\nmuuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut\nniin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat,\narvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria\nojentaa kätensä Camacholle.\" -- \"Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi\",\nsanoi Sancho; \"hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä\nvielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole\nhuominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi\nromahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole\nsuurempaa rajaa kuin silmäneulan terä...\"\n\nÄlykkään asemiehen puhe keskeytyi, sillä he saapuivat jo kylään.\n\nOli jo myöhä iltahetki, mutta kylä hohti sellaisessa\njuhlavalaistuksessa, ettei pimeäntuloa lainkaan huomannut. Myöskin\nkuului sekalaista mutta hupaista hälyä erilaisista soittokapineista,\nniinkuin huilun ja trumpeetin säveliä ja kolmikoiden ja tamburiinin\nkilahduksia. Kylään tullessaan he näkivät puihin ripustetuiksi\nlukemattomia värillisiä lyhtyjä, jotka tyynessä ilmassa palaa\nlekottivat miellyttävällä valolla. Siellä täällä liikuskeli\nsoittoniekkoja parvittain, mitkä tanssien mitkä muuten iloa pitäen,\nhauskuttamassa juhlivaa kansanpaljoutta. Eri tahoille rakenneltiin\nparvekkeita, joilta katsojat huomenissa olisivat tilaisuudessa näkemään\nrikkaan Camachon onnen- ja köyhän Basilion turmionhetkeä.\n\nDon Quijote ei tahtonut ratsastaa sisään kylään, vaikka ylioppilaat\nja talonpojat häntä hartaasti pyytelivät; hän selitti vaeltavien\nritarien mieluummin makaavan yönsä ulkona kedoilla ja metsissä kuin\nkullattujenkaan kattojen alla. Sen vuoksi hän vetäytyi tieltä hiukan\nsyrjään metsikköön kelpo Sanchon suureksi suruksi, joka jo oli\nuneksinut anteliaan Camachon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.\n\nTuskin oli aamurusko syttynyt taivaanrannalle, kun la Manchan\naurinko, verraton don Quijote kavahti jalkeille ja kävi herättämään\naseenkantajaansa. Huomatessaan tämän vielä vetelevän sikeintä\nuntansa, huudahti hän: \"Oi, sinä onnellisin ihmisistä, kaikista maan\nkamaralla elävistä miekkosista! Siinä sinä huoletta nukut välittämättä\nkadehtijain ja vihamiesten kavalista väijyksistä, intohimojen ja\nmustasukkaisuuden myrskyistä; elämisen murheet ja suru huomispäivästä\neivät häiritse untasi eikä kunnianhimo sinun ja halvan perheesi\nrauhaa; maailman turha komeus ei mieltäsi viehätä, eivätkä toiveesi ja\ntoimenpiteesi milloinkaan ulotu aasiasi kauvemmaksi, sillä huolenpidon\nitsestäsi olet laskenut minun hartioilleni, niinkuin palvelijat yleensä\njättävät sen isäntiensä kannettavaksi. Aseenkantaja nukkuu, sill'aikaa\nkun hänen herransa valvoo ja vaivaa päätänsä ajattelemalla miten häntä\nelättää ja hänelle hyvää tehdä.\"\n\nSancho ei kuullut rahtuakaan tästä koreasta puheesta, sillä hän nukkui\nja kuorsasi, eikä olisi vielä hetkeenkään herännyt, ellei isäntänsä\nolisi keihäänsä varrella antanut hänelle pari kovaa kolausta. Silloin\nhän viimein avasi silmänsä ja vielä unisena katsoa tihrutellen\nympärilleen sanoi: \"Minun nenääni tulee tuolta juhlakentän puolelta\nerittäin ihana paistinkäry. Semmoinen haju tietää häille hyvää alkua.\"\n-- \"Vaiti, sinä ahmatti\", sanoi don Quijote. \"Nouse siitä, niin käymme\nkatsomaan mikä poloisen Basilion kohtaloksi tulee.\" -- \"Hänen käyköön\nmiten hyvänsä\", virkkoi Sancho tylysti; \"mitäs sellainen köyhä rotta\nkurkottaakaan semmoisen kultalinnun kuin Quiterian perään. Miksi hän\ntavottaakaan kuuta hampaihinsa? Minä olen sitä mieltä, teidän armonne,\nettä köyhä pysyköön köyhyydessään elköönkä pyrkikö pariutumaan\nrikasten kanssa. Panenpa vaikka pääni vetoon, että Camacho kykenee\nkultaamaan koko Basilion kolikoillaan, ja olisihan silloin kerrassaan\njärjetöntä jos Quiteria luopuisi kaikista niistä uljaista koruista ja\npuvuista, joita Camacho kaiketi jo on antanut ja vielä antaa hänelle.\"\nNäin sanoen Sancho viimeinkin nousi pystyyn ja lähti herransa kera\nhääjuhlaan.\n\nEnsimmäinen ilmiö, johon Sanchon silmä juhlakentällä kiintyi, oli\nkokonainen härkä, jota paistettiin suunnattomalla roviolla. Sen\nympärillä sijaitsi kuusi isoa kattilaa, joissa kokonaisia lampaita\nkeitettiin. Lukemattomia jäniksiä, metsälintuja ja kanoja odotti\nvalmiiksi kynittyinä ja puunoksille ripustettuina vuoroaan kattiloihin\ntullakseen. Sen ohessa keksi Sancho enemmän kuin kuusikymmentä viinillä\ntäytettyä härännahkaa,[9] joista kukin veti ainakin kaksikymmentä\nmittaa. Kokonaisia vuoria hienointa vehnäleipää oli ladottu päällekkäin\nniinkuin lyhteet elopellolla; toisaalla oli pieniä linnoituksia\ntiiliskiven muotoisista juustoista, jotka Sanchossa herättivät\nkiihkeätä valloitushalua. Kahdessa isossa astiassa oli öljyä ja ihraa\nleivosten valmistamiseen ja kolmannessa hunajaa niiden maustamiseksi.\nTyössä hääri yli viisikymmentä kokkia ja kyökkipiikaa, kaikilla\nkasvot ilosta hohtavina ja jokainen työskennellen minkä kynsistä\nkykeni. Paistinhärän mahtava vatsa oli täytetty tusinalla pieniä\njuottoporsaita, jotka tekivät jättiläispaistin vielä maukkaammaksi ja\nmureammaksi. Sanalla sanoen, vaikka häävarustukset olivatkin maalaista\nlaatua, olivat ne niin suurisuuntaiset, että niillä olisi neljä kylää\ntullut ravituksi.\n\nSanchon ihastus kasvoi kasvamistaan hänen tätä kaikkea katsellessaan.\nEnsiksi hän pysähtyi lihapatojen ääreen, joiden huolellista hoitoa\nhän vesi suussa tähysteli. Sitte asteli hän viinisäkkien ja leivosten\nääreen, nauttien silmillään jo tulevasta ateriasta. Ja kun hän ei enää\njaksanut voittaa himoaan, kävi hän erään kokin luo ja pyysi tältä\nnöyrästi lupaa saada kastaa leipäpalasen yhteen kattiloista. \"Olkoon\nmenneeksi, kuomaseni\", vastasi mies, \"tänään ei nälkä saa kellään näköä\nhaitata, siitä on rikas Camacho pitänyt huolta. Astu vain likemmäksi,\nsaa jostakin kauha käteesi ja ongi padasta itsellesi kana tai pari,\njotka nauti terveydeksesi.\" -- \"Minäpä en näe missään kauhaa\", vastasi\nSancho miltei huoaten. -- \"Odotahan, olet kovin saamaton\", sanoi kokki,\nja tarttuen isoon paistinpannuun työnsi hän sen kattilaan ja nouti\nsiitä ilmoille kanan ja teeren, jotka tarjosi Sancholle sanoen: \"Otahan\ntästä nälän silmään, ukkoseni, odottaessasi päivällistä.\" -- \"Kiitos\nkaunis tarjoomasta\", vastasi Sancho, \"mutta enpä tiedä minne panisin\nettoneen.\" -- \"No ota sitte kauha myös eläkä joutavista sure.\"\n\nMutta don Quijote, jonka ajatukset pälyivät vallan toisissa asioissa,\nnäki kentälle tulevan kaksitoista kauniisti puettua poikaa ratsastaen\nkomeasti sonnustetuilla ja heleillä tiuvuilla varustetuilla hevosilla.\nLähemmä tultuaan nämä ajoivat niityn ympäri useampaan kertaan huutaen\nyhtä kurkkua: \"Kauvan eläkööt rikas Camacho ja Kaunis Quiteria, toinen\nyhtä rikas kuin toinen kaunis!\" Tämän kuullessaan don Quijote mutisi\nitsekseen: \"Typerät ihmiset, eivätpä he tosiaan näytä tuntevan minun\nDulcineaani, muutoin eivät niin ylistäisi tuota Quiteriaa\".\n\nHeti tämän jälkeen juhlalakeuden eri haaroilta astui esiin\ntanssijaparvia, kaikki ylen komeasti puettuja ja reippaan näköisiä,\njotka somilla tansseillaan ilahuttivat juhlavieraita. Vihdoin saapuivat\nmolemmat kihlatut kirkkoherran ja omaistensa ynnä monilukuisten\nnaapurien ja kyläläisten saattamina, kaikki juhlapuvuissa ja\nsoittoniekkain edelläkäyminä.\n\nMorsiammen nähtyään Sancho virkkoi: \"Totta tosiaan, tuo ei näytä\nmiltään talonpoikaistytöltä vaan pikemminkin prinsessalta! Lempo\nvie, hänen korunsa ovat oikeata korallia, hameensa kymmensaumaista\nsamettia ja poimut siinä pelkkää silkkiä. Ja katsos vain käsiä, ovatko\nsormukset niissä mitään halpoja tinalevyjä; eivätkö olekin puhdasta\nkultaa ja jalokiviä ynnä maidonvalkeita helmiä, joista kustakin\nmaksaisin omat silmäni. Entä hiukset, oletko mokomaa nähnyt! Entä\nhänen ihanat kasvonsa ja kaunis kasvunsa, joka on norja ja hoikka kuin\npalmupuu, joka tuulessa vienosti huojuttelee rypäleterttujaan, joihin\nhänen korujansa tahtoisin verrata. Sieluni kautta, tuo tyttö upeassa\npuvussaan kävisi kaupaksi vaikka Hollannin markkinoilla!\"\n\nDon Quijote ei voinut pidättää hymyään kuunnellessaan Sanchon\nihastuneita ylistyksiä; mutta täytyipä hänen itsensäkin myöntää, jottei\nhän Toboson Dulcinean jälkeen ollut nähnyt näin kaunista neitoa.\nIhana Quiteria oli hiukkasen kalpea; siihen kai oli syynä edellisen\nyön valvominen, johon kaikki morsiamet hääkoristelunsa takia tekevät\nitsensä syypäiksi.\n\nTällä välin oli morsiusseurue ottanut sijansa parvekkeilla, joita\nedellisenä päivänä oli rakennettu kentän laiteille. Silloin kuului\netäämmältä korkeaääninen huuto: \"Odottakaa, odottakaa hetkinen, te\njotka niin kiirettä pidätte!\" Ja kaikkien kurottaessa kaulojansa\nhuutoa kohti nähtiin nuoren miehen juoksevan kentälle, puettuna\nliehuvaan, mustaan ja punakirjailtuun vaippaan, päässä ruumisseppele\nkypressinoksista ja kädessä pitkä sauva. Lähemmä tultuaan hänet\ntunnettiin kovaonniseksi Basilioksi; ja jopa pelättiin pahinta\ntapahtuvan, kun hänet moisessa tilassa nähtiin saapuvan paikalle,\nmissä häntä vähimmän odotettiin. Vihdoin hän joutui hääjoukon luo\nperäti hengästyneenä; kihlatun parin nähtyään hän pysähtyi sen\nkohdalle, löi sauvansa maahan ja vapisten ja kalpeana puhui värisevin\näänin Quiterialle, tätä jäykästi tuijottaen: \"Oletko unhottanut,\nkiittämätön Quiteria, että olet minulle kihlautunut ja ettet voi valita\nitsellesi toista puolisoa niin kauvan kuin minä olen hengissä? Oletko\nmilloinkaan huomannut minut uskottomaksi tai voitko väittää minun\ntänä aikana, jolloin kaikin voimin olen pyrkinyt päästä sellaiseen\nasemaan jotta liittomme voisi olla mahdollinen, tehneen mitään mikä\nolisi loukannut sinun häveliäisyyttäsi ja meidän ystävyyttämme? Miksi\nsiis nyt tahdot rikkoa pyhän valasi ja antaa toiselle mikä oikeastaan\nminulle kuuluu, vaikka tällä toisella ei ole muita etuja minun\nrinnallani kuin maallista rikkautta, jota Sallimus voi antaa kelle\ntahansa? Mutta hän saakoon sinut, kun kerran itse niin tahdot; ja minä\ntahdon raivata hänen tieltään viimeisenkin esteen, oman viheliäisen\nhenkikurjani. Eläkäät, eläkäät kauvan ja onnellisina, rikas Camacho\nja kiittämätön Quiteria, ja kuolkoon onneton Basilio, jonka ainoana\nvikana oli hänen köyhyytensä!\" Näin sanottuaan hän veti sauvastaan\nesiin lyhyen miekan ja syöksi sen rintaansa, niin että kärki tuli\nverisenä selästä esiin, ja hän kaatui näköjään hengettömänä maahan.\nBasilion ystävät kiirehtivät onnettoman ystävänsä luo ja täyttivät\nilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen;\nmutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä\nja alkoi puhutella häntä.\n\nKun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut,\ntahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen\nsuostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa,\nsillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli\nBasilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla\näänellä: \"Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi\nminulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se\nminua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni\nminut täyttää.\" -- \"Ah, lapseni\", sanoi kirkkoherra, \"nyt ei sinulla\nenää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta\nseisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa\ntekoasi.\" Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut\nripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen\nhän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte\njaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin\npuuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö\noli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä\nperästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. \"Eikä etunne ja\noikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen\ntulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi.\"\n\nKaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi,\nettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät\nniin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle\nnuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi\nsielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan\nsuostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi tehdä entiselle\nlemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi\nsilmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista.\nSitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin,\nmikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen\nettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti.\nMutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria,\nnäyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi\nlausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä\nkehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä\nBasilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan\njaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui\nkuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan\nkuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.\n\nSilloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan\nlausui: \"Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää\ntarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni?\nSillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi\ntehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan.\nSitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella\nhaluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain\nympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot\navoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle\naviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit\nvielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt\nsuorasti ja avoimesti sinua kohtaan.\" Hän puhui niin vaivaloisesti ja\nsammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan\nviimeisiä sanojaan.\n\nQuiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään\nja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: \"Mikään mahti ei voi\nkoskaan pakottaa mieltäni, Basilio; vapaasta tahdostani nyt annan\nsinulle käteni ja pyydän sinulta kättäsi, jos vain on totta että\nyhtä vapaaehtoisesti sen mulle tarjoat ja että hurja tekosi ei tällä\nhetkellä ole sekottanut tervettä järkeäsi.\" -- \"Tarjoan käteni sinulle\nsuorasti ja vapaasti\", vastasi Basilio, \"sillä terveellä järjellä minkä\ntaivas mulle on suonut; ja kaikesta sydämmestäni ja mielestäni otan nyt\nsinut, Quiteria, aviovaimokseni.\" -- \"Ja minä\", sanoi morsian, \"otan\nsinut aviomiehekseni; lepää rauhassa.\" -- \"Minusta tuntuu\", mutisi\nSancho väliin, \"kuin tuo nuori mies puhuisi liian paljon ollakseen\nhengenvaarallisesti haavoittunut; jätettäköön hänet nyt kaikkien\npyhimysten nimessä rauhaan ja lopettakoon hän viimeinkin rakastuneen\npakinansa pitääkseen huolta sielustaan, joka näyttää istuvan hänen\nkielensä päässä.\"\n\nTällä välin oli kirkkoherra, tahtoen täydellisesti tyydyttää\nBasilio-poloisen toivomusta, tämän vielä pidellessä Quiterian kättä,\nantanut heille kirkollisen siunauksen, rukoillen taivasta armiaasti\nvastaanottamaan nuoren aviomiehen sielun. Mutta tuskin oli tämä saanut\npapin siunauksen, kun hän nopeasti hyppäsi pystyyn ja vetäsi miekan\nrinnastaan. Kaikki katsojat hämmästyivät tästä erinomaisesta näystä,\njopa jotkut huusivat: \"Ihme! Ihme!\" Mutta Basilio huusi äänellä, joka\nnyt täyteläisenä kaikui yli muiden melun: \"Ei mitään ihmeitä, vaan\npelkkää sukkeluutta!\" Kirkkoherra, kenties vielä enemmän ällistyneenä\nkuin toiset, tunnusteli molemmin käsin hänen haavaansa; mutta se\nei ollutkaan mikään todellinen ruumiin lävitse käyvä haava, vaan\ntaitavasti sovitettu rautaputki, jonka lävitse miekka kulki tahrautuen\nsiinä olevaan vereen. Sanalla sanoen, kirkkoherra, Camacho ja kaikki\nhäävieraat tunsivat tulleensa pahoin petetyiksi. Mutta nuorikko\npuolestaan ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan pilasta; päinvastoin\nhän kuullessaan monien väittävän mokomata vihkimistä laittomaksi\nlausui tahtovansa uudelleen vahvistaa sen pätevyyden. Tästä kävi\nkaikille selväksi, että rakastajat olivat edeltäkäsin ystäviensä kera\nsuunnitelleet kepposen. Camacho ystävineen suuttui siitä niin, että\ntahtoivat heti paikalla verisesti kostaa; ja paljastetuin miekoin he\npiirittivät Basilion, jonka puolesta samassa tuokiossa kohosi ilmaan\nyhtä suuri määrä miekkoja.\n\nTämän hämmingin nähtyään don Quijote hypähti kelpo ratsulleen, ja\ntunkeutuen keihäs tanassa ja kilpi rinnan edessä taistelevien joukkoon\nsai hän sen hajotetuksi, sill'aikaa kun Sancho, joka vihasi kaikkia\nmiekanmittelyitä, vetäytyi lihapatojen luo, arvellen niiden läheisyyttä\nturvapaikaksi, jota kaikki kunnioittaisivat. \"Pidättäkää, herrani,\npidättäkää!\" huusi don Quijote; \"ei ole oikein kostaa rakkauden meille\ntekemiä kepposia. Sillä rakkaus ja sota ovat sama asia, ja niinkuin\nsodassa on luvallista käyttää kaikenlaisia kepposia ja kavaluuksia\nvastustajan voittamiseksi, niin saavat kilpailijat rakkaudessakin\nkäyttää samoja keinoja tarkotustensa saavuttamiseksi, kunhan ne\neivät vain millään tapaa loukkaa rakastetun olennon hyvää mainetta.\nQuiteria oli jo varhain Basilion ja Basilio Quiterian oma, niin oli\ntaivas säätänyt; Camacho, joka on rikas, löytää kyllä itselleen toisen\npuolison. Basiliolla ei ole varaa valita, mutta eipä häneltä kukaan\nsaakaan riistää hänen omaansa; ja ken rohkeaa semmoista yrittääkään, se\nsaa tekemistä kelpo peitseni kanssa.\"\n\nNäin sanoen hän heilutteli keihästään niin voimakkaasti ja uhkaavasti,\nettä se herätti pelkoa ja kunnioitusta kaikissa, jotka eivät häntä\nennen tunteneet. Mutta Camachoon koski Quiterian halveksiva käytös\nniin syvästi, että hän siinä silmänräpäyksessä riisti neidon kuvan\nsydämmestään; sen lisäksi vaikuttivat viisaan ja hyväntahtoisen\nkirkkoherran sovittelut Camachon ja hänen ystäviensä mieliin, niin\nettä antoivat vihansa lauhtua. Todistukseksi tästä mielenmuutoksesta\nhe pistivät miekat tuppeen ja lykkäsivät kaiken pikemminkin Quiterian\nvaihtelevaisuuden kuin Basilion viekkauden syyksi. Camacho puolestaan\najatteli, että kun Quiteria kerran lapsuudestaan saakka oli rakastanut\nBasiliota, niin jatkaisi hän sitä vielä naitunakin, jonka vuoksi olikin\nparasta, että asia oli kääntynyt tälle tolalle. Tällä hän lohdutti\nitseään; ja osottaakseen ettei enää kantanut vihankaunaa vastavihityitä\nkohtaan, tahtoi hän alettua juhlaa jatkettavaksi niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunutkaan. Mutta Basilio, Quiteria ja heidän ystävänsä\nkieltäytyivät tästä ja lähtivät Basilion kotitaloon, missä hänen\nköyhyydestään huolimatta saatiin aikaan oivallinen hääateria, joka ei\nlainkaan antanut perään rikkaan Camachon suurenmoisille laitoksille.\nHe veivät myös mukanaan don Quijoten, jonka olivat oppineet tuntemaan\nkunnioitettavaksi ja urhokkaaksi mieheksi ja joka mielellään seurasikin\nheitä. Sancho sitävastoin mieli haikeana jätti hyvästit Camachon\nisoille lihapadoille ja muille valmistuksille, jotka olivat kerrassaan\nvalloittaneet hänen sydämmensä. Hän siis vastoin tahtoaan seurasi\nisäntäänsä, ratsastaen kovin surullisen näköisenä aasillaan; totta\npuhuen ei hän enää ollut juuri nälkäinenkään, sillä hän oli täyttänyt\nvatsaansa melkein koko ajan, mutta kuva siitä yltäkylläisyydestä,\nminkä hän nyt jätti selkänsä taakse, palasi alinomaa hänen mieleensä\nja saattoi hänet syvästi huokailemaan. Mutta harmo ravasi rivakasti\neteenpäin Rosinanten jälissä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nDon Quijote kohtaa erään kauniin metsästäjättären, ja mitä sitte\ntapahtui.\n\n\nDon Quijote ja Sancho viipyivät Basilion häissä kolme päivää. Mutta\nritarin mieli paloi uusiin urotöihin, jonka vuoksi hän päätti erota\nvasta hankituista ystävistään.\n\nHän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion\nasunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut\nlemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja\nrikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival.\nSillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että\nkaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista\nolivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa\nmaata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina\npäivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä\nsanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen\nkohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.\n\nTapahtui nimittäin seuraavana iltana heidän lähtiessään eräästä\nmetsästä, että don Quijote loi katseensa läheiselle viheriöivälle\nniitylle ja huomasi sen toisella laidalla joukon ratsastajia, jotka\nhän likemmäksi tultuaan tunsi haukalla metsästäjiksi. Hän ratsasti\nvielä lähemmäs ja näki heidän keskellään muhkean naisen ratsastavan\nlumivalkealla tasa-astujalla, jolla oli hopeasatula ja vihreä,\nkalliisti kirjailtu loimi. Nainen oli itsekin puettu vihreään pukuun,\nniin komeaan ettei ritarimme ollut moista ennen nähnyt. Hän kantoi\nhaukkaa kädessään, josta merkistä don Quijote päätti hänen olevan\nerittäin korkeata säätyä ja arvatenkin koko seurueen valtijattaren,\nniinkuin asianlaita olikin. Hän sanoi sen vuoksi Sancholle: \"Poikaseni,\nkäyppäs tervehtimään minun puolestani tuota metsästäjätärtä ja sano\nhänelle, että Surullisen hahmon ritari suutelee hänen ihanan armonsa\nkäsiä ja että hän, jos hänen korkeutensa niin sallii, itsekin tulee\nniitä suutelemaan ja omistautumaan hänen korkeutensa palvelukseen;\nmutta sen sanon sinulle, Sanchoseni, punnitse tarkoin millä tapaa\npuhelet, jottet sotke joukkoon noita rumia ja kömpelöitä lauseparsia,\njoita niin suuresti rakastat.\" -- \"Sotkijako olisin!\" riehahti Sancho;\n\"sepä oli hyvä sana! Niinkuin muka nyt vasta ensi kertaa eläissäni\nlähtisin puhuttelemaan ylhäisiä naisia.\" -- \"Paitsi lähettilästointasi\nneiti Dulcinean luo\", sanoi don Quijote, \"en ainakaan minä tiedä mitään\ntoista kertaa.\" -- \"Eikö siinä ole kylliksi; mutta hyvä maksaja ei\nsurkeile panemasta panttia kun tarvitaan, eikä runsaasti varustetussa\ntalossa tarvitse pelätä kestityksen loppuvan. Tarkotan ettei minua\ntarvitse huomauttaa erityisesti mistäkään, sillä olen varustettu kaiken\nvaralta ja ymmärrän vähin kutakin.\" -- \"Sen kyllä uskon, Sanchoseni\",\nsanoi ritari; \"lähdeppäs nyt vain matkaan onnellisena hetkenä ja olkoon\nJumala kanssasi.\"\n\nSancho usutti harmonsa täyteen laukkaan; ja kauniin metsästäjättären\nluo tultuaan hän lankesi polvilleen tämän eteen ja puhui seuraavasti:\n\"Jalo ja korkea rouva, se ritari, jonka näette tuolla ja joka on\ntunnettu nimellä Surullisen hahmon ritari, on minun herrani ja\nisäntäni, ja minä olen hänen asemiehensä ja tunnetaan kotiseudullani\nSancho Pansan nimellä. Tämä ritari käskee sanomaan teidän\nkorkeudellenne, että hän nöyrimmästi pyytää teitä sallimaan hänen\nsaapua tykönne teidän hyvän suosionne ja suostumuksenne nojalla\ntarjoomaan teille palvelustaan; ja jos teidän armonne myöntää hänelle\ntämän suosion, niin on se teille itsellenne suureksi hyödyksi ja\nhänelle vielä suuremmaksi tyydytykseksi.\" -- \"Todella olette kelpo\nsanansaattaja\", vastasi ylhäinen nainen, \"ja olette suorittanut\ntehtävänne kaikella sillä seikkaperäisyydellä ja sukevuudella mitä\ntällaiset lähettilästoimet vaativat. Vaan nouskaa toki maasta, sillä\nniin mainion sankarin kuin Surullisen hahmon ritarin aseenkantaja ei\nsaa maata polvillansa edessämme, sillä isännästänne on jo paljon kuultu\nhovissamme; nouskaa siis pystyyn, rakas ystäväni, ja sanokaa ritarille,\nettä hän on hyvin tervetullut nauttimaan minun ja puolisoni, herttuan,\nvieraanvaraa täällä lähellä olevassa huvilinnassamme.\" Sancho nousi\njaloilleen, vallan ihastuneena tämän ylhäisen naisen kauneudesta ja\nkohteliaisuudesta; etenkin joutui hän ilosta ja ylpeydestä miltei\nsuunniltaan, kun kuuli herttuattaren ennenkin kuulleen Surullisen\nhahmon ritarista.\n\n\"Herra aseenkantaja\", kysyi herttuatar nyt häneltä, \"sanokaas minulle\neikö isäntänne ole tuo lauluissa ylistetty älykäs ritari don Quijote,\njoka on sydämmensä valtiattareksi valinnut erään Dulcinean Toboson\nkylästä?\" -- \"Hän se juuri on, armollinen rouva, ja aseenkantaja, josta\nmyös lienette kuullut ja jonka nimi on Sancho Pansa, se olen juuri\nminä.\" -- \"Olen kovin iloinen tästä kohtauksesta\", sanoi herttuatar;\n\"mutta menkää nyt, rakas ystäväni Pansa, sanomaan herrallenne, että\nhän on tervetullut mailleni ja ettei hän suurempaa iloa voinut minulle\ntehdä.\"\n\nNäin miellyttävän vastauksen kiirehti Sancho nopeasti viemään\nherralleen, jolle kertoi kaikesta mitä korkea rouva lausui, ylistäen\ntaivaaseen saakka tämän kauneutta, lempeyttä ja kohteliaisuutta.\nSilloin pörhistihe don Quijote satulassaan, nojasi tukevasti\njaluksiinsa, työnsi silmäverhon kohdalleen ja kannustaen Rosinanteaan\nratsasti jalon arvokkaasti suutelemaan herttuattaren kättä. Tämä\noli sillä välin lähettänyt kutsumaan puolisoaan kertoakseen hänelle\näskeisestä hauskasta tervehdyksestä. Sitte he yhdessä valmistuivat\nvastaanottamaan sankariamme; ja kun he jo edeltäpäin tiesivät\npäältäpuolin hänen elämästään ja urhotöistään, odottivat he nyt suurta\nhuvia läheisemmästä tutustumisesta, jonka ohessa he päättivät olla\nsuostuvinaan kaikkiin hänen päähänpistoihinsa ja pitää yhtä hänen\nkanssaan kaikessa niin kauvan kuin hän oli heidän luonaan, sanalla\nsanoen kohdella häntä kuin vaeltavaa ritaria ainakin.\n\nDon Quijote saapui silmäverho ylösnostettuna; ja kun hän aikoi\nlaskeutua ratsunsa selästä, kiiruhti Sancho pitelemään hänen\njalustintaan. Mutta aseenkantajaparalle sattui sellainen onnettomuus,\nettä kun hän yritti laskeutua harmonsa selästä, tarttui hänen\ntoinen jalkansa satulasta riippuvaan köydenpätkään, niin että hän\njäi säärestään riippumaan alaspäin, pää ja rinta maata laahaten.\nDon Quijote, joka ei ollut tottunut laskeutumaan satulasta ilman\nettä hänelle jalustinta pideltiin, luuli nyt Sanchon jo seisovan\nvaralla ja heittäytyi koko painollaan alas satulasta, joka lienee\nollut huonosti kiinnitetty, koska ritari lensi satuloineen suoraan\nRosinanten jalkoihin, raivostuen sekä häpeästä että kiukusta ja\nnoituen tuimasti Sancho-lurjusta, joka vielä kellui nuorassaan.\nHerttua käski metsästäjäinsä auttaa kovaonnista ritaria ylös ja\nsamaten Sanchoa hirsinuorastaan; putoamisestaan pahoin loukkautuneena\nliikkasi don Quijote sitte miten parhaiten taisi notkistamaan polvensa\nruhtinaallisen parin edessä. Mutta sitä ei herttua sallinut, vaan\nhyppäsi itse ratsultaan ja syleili don Quijotea lausuen: \"Mieltäni\npahoittaa, arvoisa Surullisen hahmon ritari, että kun teidän\narmonne ensi kertaa laski jalkansa minun maalleni, se tapahtui näin\nsurullisella tavalla; mutta aseenkantajain huolimattomuus voi joskus\njohtaa pahempiinkin tuloksiin.\" -- \"Onni saada nähdä teidät, suuri\nruhtinas\", vastasi don Quijote, \"on minulle niin kunniakas, että\nmaksaisin siitä minkä hinnan hyvänsä; vaikka äskeinen lankeamiseni\nolisi syössyt minut alas hornan syvimpiin kuiluihin, olisin sieltäkin\ntämän kunnian tuntien ponnahtanut jälleen ihmisten ilmoille.\nKirottu asemieheni osaa paremmin käyttää kieltänsä kaikenlaisiin\nhävyttömyyksiin kuin kiinnittää satulavyötä kunnollisesti. Mutta missä\ntilassa ja asemassa lienenkin, kaatuneena tai pystyssä, jalkasin tai\nratsahin, olen aina ja yksinomaan teidän palvelijanne sekä rouva\nherttuattaren, arvoisan puolisonne, tämän kauneuden kuningattaren\nja kohteliaisuuden kaikkivaltiattaren halvin orja.\" -- \"Suvaitkaa\njättää turhat imartelut, arvoisa herra don Quijote de la Mancha\",\nsanoi herttua; \"niin kauvan kuin on olemassa armollinen neiti Dulcinea\nTobosossa, on väärin ylistää toisten kauneutta hänen rinnallaan.\"\n\nSancho Pansa ei tällöin malttanut odottaa herransa vastausta, vaan\nriisti tältä sanan suusta: \"Ei käy kieltäminen, etteikö neiti Dulcinea\nTobosossa olisi ylen kaunis ja ihana; mutta kukaan ei tiedä missä\njäniksellä on polkunsa, sillä olen kuullut verrattavan luontoa\nruukkumestariin, joka valmistaa saviastioita, ja ken kerran on tehnyt\nyhden kauniin astian, se voi tehdä pari kolme ja satakin sellaista.\nSiitä päätän, että rouva herttuatar voi olla yhtä kaunis kuin neiti\nDulcineakin.\"\n\nDon Quijote kääntyi tällöin herttuattaren puoleen ja lausui: \"Teidän\nkorkeutenne tietäköön, ettei kellään vaeltavalla ritarilla maan päällä\nole ollut suurempaa lörppösuuta ja pilantekijää aseenkantajana kuin\nminulla; ja hän kyllä osottaa tämän väitteeni todeksi, jos teidän\nkorkeutenne suvaitsee muutamiksi päiviksi vastaanottaa palveluksiani.\"\n-- Siihen vastasi herttuatar: \"Minua suuresti miellyttävät Sanchon\nleikinlaskut, sillä todistavathan ne vain hänellä olevan vireän\nymmärryksen. Hilpeä leikinlasku edellyttää aina, kuten tiedätte,\narmollinen herra don Quijote, sukkelaa ja nerokasta päätä; ja koska\nSancho on tuollainen velikulta, niin pidän häntä aika nerokkaana\nmiehenä.\" -- \"Lisätkää vielä, suurena lörppönä\", huomautti don\nQuijote. -- \"Sitä parempi\", sanoi herttua, \"sillä jos miehellä on\npaljon sukkelia kompia, ei niitä muutamilla harvoilla sanoilla voikaan\nlausua. Mutta tähän kiistaan emme tahdo enää tuhlata aikaa, vaan koska\nSurullisen hahmon ritari tahtoo liittyä seuraamme, niin lähtekäämme\ntässä lähellä olevaan linnaamme, missä puolisoni ja minä koetamme\nvalmistaa teille niin arvokkaan vastaanoton kuin voimme.\"\n\nSeurue nousi ratsaille ja alkoi ajaa linnaan päin, herttua ja don\nQuijote kumpikin herttuattaren sivulla, joka kutsui Sanchon taaksensa,\njotta saisi väliin vaihtaa sanoja hänen kanssaan ja hauskuttaa itseään\nhänen kokkapuheillaan. Kelpo aseenkantaja ei antanut käskettää itseään\nkahdesti; hän ratsasti rohkeasti ylhäisten joukkoon ja alotti muitta\nmutkitta keskustelun, johon vuoron perään puuttuivat herttua ja\nherttuatar, jotka olivat hyvin ihastuksissaan tavatessaan nämät kaksi\nmerkillisintä olentoa maan päällä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\njossa puhutaan monista ja merkillisistä asioista.\n\n\nLinnan luo tultua herttua ratsasti edeltäkäsin sisään opastaakseen\nväkeään sopivalla tavalla vastaanottamaan don Quijotea. Heti kun\nritari saapui näkyviin, astui portista vastaan kaksi ratsupalvelijaa\npitkiin vadelmanpunaisiin mekkoihin puettuina, jotka nostivat hänet\nhevosen selästä, kehottaen häntä auttamaan samalla tavalla herttuatarta\nsatulasta. Don Quijote astuikin korkean rouvan luo, ja siinäkös\nlausuttiin tuhansia koreita kohteliaisuuksia; mutta herttuatar pysyi\nitsepäisenä eikä sallinut muiden kuin puolisonsa tekevän hänelle tätä\npalvelusta, koskei muka tahtonut vaivata moista kuuluisata ritaria\nniin vähäpätöisellä nostettavalla. Herttuan siis lopulta piti ojentaa\nhänelle kätensä, jonka jälkeen he astuivat linnanpihaan, missä\nkaksi kaunista neitoa laski ritarin hartioille kalliisti koristetun\npurppuraviitan. Samassa tuokiossa ilmestyi linnan kaikille parvekkeille\nherroja ja naisia, jotka huusivat täyttä kurkkua: \"Vaeltavan\nritariston kunnia ja kukka olkoon tervetullut!\" ja monet pirskoittivat\nhyvänhajuisia vesiä herttuallisen parin ja don Quijoten päälle;\nviimemainittu oli ylpeydestä ja ihastuksesta vallan suunniltaan. Tämä\noli ensi kerta, jolloin hän todellakin varmasti piti itseään vaeltavana\nritarina, koska näki itseään niin kuninkaallisesti kohdeltavan kuin\nkirjoissansa oli lukenut.\n\nSanchokin astui satulasta ja seurasi aivan herttuattaren kantapäillä\nlinnaan; mutta huolehtien harmonsa kohtalosta kääntyi hän erään\narvokkaan näköisen, vanhanpuoleisen hovinaisen puoleen, joka kuului\nherttuattaren seurueeseen, ja kuiskutti tälle: \"Rouva Gonzales vai mikä\nteidän nimenne onkaan?\" -- \"Nimeni on donna Rodrigues de Grijalva\",\nvastasi puhuteltu; \"mitä haluatte, ystäväiseni?\" -- \"Käykääpäs,\nolkaa niin kiltti, linnanportille, missä löydätte aasin, joka on\nminun harmoni; tehkää minulle mieliksi ja viekää se talliin, sillä\nelukkaparka on pelko eikä tohdi olla yksinään.\" -- \"Jollei herra ole\npalvelijaansa parempi, niin olemmepa koko kuoppaan pudonneet\", sanoi\nhämmästynyt kamarirouva. \"Menkää, ystäväiseni, menkää muualta etsimään\nhovinaisia, jotka tahtovat hoidella aasianne, sillä täällä emme ole\ntottuneet sellaiseen.\" -- \"Oh hoh!\" huudahti Sancho, \"tepä vasta olette\nhemmoteltu! Niinkuin en olisi kuullut herraltani, joka on koko mestari\ntuntemaan kaiken maailman ritaritarinoita, että kun Lancelot palasi\nBritanniasta, palvelivat prinsessat häntä, ja hovineidit, teitä paljon\nnuoremmat, hoitelivat hänen hevostaan; ja totta vie, arvoisa rouva,\nminun harmoni on sellainen elukka, etten vaihtaisi sitä Lancelotinkaan\nratsuun.\" -- \"Kuulkaas vain tuota miestä!\" sanoi rouva Rodrigues; \"jos\nolette koiranleuka, niin purkaa niitä jotka sitä sietävät paremmin\nkuin minä; minulta saatte vain pitkän nenän.\" Arvon rouva lausui tämän\ntahallaan niin äänekkäästi, jotta se kuului herttuattaren korviin,\njoka nähdessään kamarirouvansa vihasta punaisena kysyi tältä mikä\nhäntä vaivasi. \"Mikäkö minua vaivaa?\" toisti rouva; \"tuo hylkiö se\nminua vaivaa, joka vaatii minua viemään aasiaan talliin ja sanoi, että\nminua arvokkaammat rouvat ovat hoitaneet jonkun Lancelotin hevosta;\nja päälle päätteeksi sanoi hän minua vanhaksi.\" -- \"Siinä erehdytte\",\nsanoi herttuatar Sanchoon kääntyen; \"donna Rodrigues on vielä vallan\nnuori, mutta hän käyttää nauhamyssyä leskisäätynsä ja korkean arvonsa\nmerkiksi.\" -- \"Enpä ikinä olisi astunut eteenne\", puolusteli Sancho\nitseään, \"jos tällä olisin tahtonut pahottaa mieltänne; mutta minä\nrakastan niin suuresti aasiparkaani, jonka kanssa olen jakanut\nniin hyvät kuin pahatkin päivät, etten luullut voivani uskoa sitä\narmeliaamman olennon huostaan kuin tämän arvon rouvan.\" -- \"Sancho\",\ntorui don Quijote, katsellen tuikeasti aseenkantajaansa, \"silläkö\ntapaa luulet sopivaksi lasketella sanojasi täällä?\" -- \"Armollinen\nherra\", vastasi Sancho, \"jokainen valittaa hätäänsä silloin kuin se\nkiristää; minä muistelin harmoani ja silloin siitä puhelin; jos olisin\nsen tallissa muistanut, olisinpa puhunut tallissa.\" -- \"Sancho on\noikeassa\", sanoi herttua, \"enkä katso olevan aihetta häntä moittia;\nmutta elköön hän huolehtiko aasistaan, sillä sitä hoidetaan yhtä hyvin\nkuin häntä itseänsäkin.\"\n\nTämän kinastuksen jälkeen, joka suuresti huvitti kaikkia muita\nkuin don Quijotea, seurue astui sisälle linnaan, missä sankarimme\nsaatettiin isoon saliin, joka oli juhlallisesti koristettu\nkullan-ja hopeankarvaisilla kankailla ja jossa kuusi nuorta neitosta\nriisui häneltä varukset, tarkoin noudattaen isäntäväkensä ohjeita.\nSittekun häneltä varukset oli riisuttu, seisoi don Quijote keskellä\nsalia ahtaisiin polvihousuihin ja hirvennahkakylteriin puettuna, niin\nhullunkurisen näköisenä laihoine ja kankeine vartaloineen, ulospistävine\nposkipäineen ja terävine, pitkine leukoineen, että neitoset olisivat\npurskahtaneet isoon nauruun, jollei herttuan läsnäolo olisi heitä\npidättänyt. Don Quijote pyysi saada vaihtaa pukuaan aseenkantajansa\navulla, ja opastettiin sitä varten vielä muhkeampaan huoneeseen, missä\npukeutui juhlatamineisiin. Hän ripusti kelpo miekkansa kupeelleen,\nheitti portilla saamansa purppuralevätin hartioilleen ja pani päähänsä\nsulkaniekan vihreän metsästyshatun, jonka edellämainitut nuoret neitoset\nolivat hänelle antaneet; tässä asussa hän astui saliin, missä tapasi\nneidot asettuneina kahteen riviin, jotka hänen sisään tullessaan\nkumarsivat hänelle syvään ja lausuivat kohteliaisuuksia; samaan aikaan\nsaapui kaksitoista paashia hovimestarin johdolla viemään vierasta\nruokasaliin, missä herttua puolisoineen jo oli odottamassa. Ritari astui\narvokkaalla ryhdillä huoneeseen, missä vartoi vain neljää varten katettu\npöytä. Herttuapari kävi häntä vastaan ovelle saakka, mukanaan arvokkaan\nja hiljaisen näköinen hengellinen herra sitä säätyä, josta Espanjan\nhoveissa valittiin nuorten ruhtinasten kasvattajat. Monien juhlallisten\nmenojen jälkeen kävivät herttua ja herttuatar pöytään, don Quijote\nvälillään. Kesti vielä hyvän aikaa kinastelua, ken kunniasijalle\nistuisi; mutta vihdoin voitti herttuan itsepäisyys don Quijoten\nhäveliäisyyden, niin että hän oli pakotettu ottamaan tämän paikan;\nhengellinen herra istui hänen vastapäätänsä, herttua ja herttuatar\npöydän sivuille. Sancho oli kuin pilvistä pudonnut nähdessään miten\nsuuresti hänen herraansa kunnioitettiin. Paistiin päästyä kysyi\nherttuatar don Quijotelta, mitä uutisia tämä oli saanut neiti\nDulcineasta ja oliko hän äskettäin lähettänyt kaunottarelleen joitakuita\nvoittamiaan rosvoja ja jättiläisiä. \"Armollinen rouva\", vastasi elon\nQuijote, \"minun onnettomuuteni ovat loppumattomat; olen voittanut\njättiläisiä ja kurittanut rosvoja ja lähettänyt heidät hänen luokseen,\nmutta tiedänkö minä edes ovatko nämä tavanneet häntä ja mistä merkistä\nhänet ovat tunteneet; en tiedä onko hän tullut loihdituksikin, niin että\nehkä nykyään esiytyy rumana ja tölppänä talonpoikaistyttönä.\" --\"Sitä\npuhetta en ymmärrä\", huudahti Sancho, \"sillä minulle hän esiytyi\nmaailman kauneimpana olentona; ainakin tiedän että hän oli vikkelä ja\nsorja kuin nuorallatanssijatar. Tietäkääs, armollinen herttuatar, että\nhän hyppäsi sukkelasti kuin kissa aasinsa selkään.\" -- \"Oletteko tekin\nehkä nähnyt hänet loihdittuna, hyvä Sancho?\" kysyi herttua.\n\"Loihdittunako nähnyt?\" vastasi Sancho; \"lempo sen sitte olisi nähnyt,\njollen minä! Totta tosiaan, olen maar nähnyt hänet niin loihdittuna,\nettei kukaan voi sen paremmin loihdittu olla.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi hän samassa hengenvedossa, \"herrani tekee väärin\nvalittaessaan seikkailujensa kovaonnisuutta; jos niiden joukossa on\nikäviä, niin on onnellisiakin. Onhan hartain toivomme, että armollinen\nherrani don Quijote kerran saa kuningaskunnan palkakseen ja hänen\nuskollinen palvelijansa jonkun saaren hallittavakseen.\" -- \"Niin\ntietystikin, Sancho ystäväiseni\", sanoi herttua, \"herrasi puolesta\nlupaan sinulle yhden niistä yhdeksästä saaresta, jotka kuuluvat\nvaltani alle, ja takaanpa ettei se suinkaan ole pienin eikä kehnoin\nkaikista.\" -- \"Polvillesi, Sancho\", huusi don Quijote, \"suutele hänen\nkorkeutensa jalkoja ja kiitä häntä erinomaisesta armostaan.\" Sancho\nteki työtä käskettyä; mutta tällöin hypähti hengellinen herra kiivaasti\npöydästä ja sanoi katkerasti herttualle: \"Kautta pukuni, jota kannan,\narmollinen herra, luulenpa että olette yhtä yksinkertainen kuin nämä\nihmiskurjat. Onko ihmettä, että he pysyvät hulluina, kun viisaatkin\nhyväksyvät heidän hullutuksiaan? Ja nyt voitte, teidän armonne, pysyä\nheidän seurassaan, sillä niin kauvan kuin nuo miehet ovat täällä, en\nastu jalallanikaan tähän taloon. Minä en enää huoli moittia asioita ja\ntapahtumia, joita en voi toisiksi muuttaa.\" Näin sanoen arvoisa herra\nmeni tiehensä välittämättä vähääkään isäntäväen kohteliaista pyynnöistä\nja rukouksista.\n\nKun päivällinen oli päättynyt, tuli sisään neljä neitosta, yhdellä\nkädessään hopeamalja, toisella pesuvati, kolmannella pari lumivalkoista\npyyhinliinaa ja neljännellä, joka oli vetänyt hihansa ylös aina\nkyynärpäihin saakka, saippuapalanen. Pyyheliinoja kantava neito\nastui don Quijoten luo ja sitoi liinan hänen kaulaansa; toinen,\nensin syvään kumarrettuaan, asetti pesuvadin hänen leukansa alle ja\ntarttui kiini leukaan. Don Quijotea tämä eriskummainen juhlameno kovin\noudoksutti; mutta luullen sen kuuluvan tämän hovin tapoihin, istui hän\nliikkumattomana kuin virstanpatsas ja kurotti kaulaansa niin pitkälle\nkuin saattoi. Sitte kaatoi pesuvatia kantava neitonen astiaansa vettä,\nja saippuaa pitelevä alkoi saippuoida kärsivällisen ritarin leukaa\nniin lujasti kuin jaksoi, eikä vain partaa, vaan koko kasvoja ja\nvieläpä silmiäkin, jotka miesparka oli pakotettu sulkemaan. Herttua ja\nherttuatar, jotka tästä kepposesta eivät mitään tienneet, katselivat\ntoisiaan hämmästyneinä ja odottivat oudoksuen tämän harvinaisen\njuhlamenon päättymistä. Sittekuin parturi-neiti oli valanut don\nQuijoten kasvoille käsivarren paksuisen kerroksen saippuavaahtoa, sanoi\nhän veden loppuneen ja käski vesiastiaa kantavan toverinsa noutamaan\nuutta vettä; armollinen herra Quijote sai odottaa sillä välin. Toinen\nneitonen meni täyttämään käskyä, ja tällä aikaa istui ritari tuolillaan\nmitä onnettomimman ja naurettavimman näköisenä. Ilveilevät neitoset\neivät uskaltaneet katsahtaa herttuan ja herttuattaren puoleen, jotka\nvuorostaan eivät tienneet rangaistako vaiko palkita heitä tästä\nodottamattomasta huvista. Viimein saapui vedennoutaja ja don Quijote\ntuli täydelleen pestyksi.\n\nTämän hullutuksen vihdoin päätyttyä yrittivät neitoset syvin\nkumarruksin poistua salista; mutta herttua, joka ei kernaasti sallinut\ndon Quijotea liiaksi loukattavan, pyysi heitä pesemään hänenkin\nkasvonsa. Neitoset ymmärsivät herttuan tarkotuksen ja suorittivat\ntehtävänsä tällä kertaa joutuun ja vikkelästi. Sen jälkeen he\npoistuivat salista syvään kumartaen ruhtinaalliselle isäntäväelleen ja\nsen vieraalle.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMietitään keinoja Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta.\n\n\nHerttuapari, jota vieraansa kovin huvittivat, mietti uusia keinoja\nhuvitellakseen heidän kustannuksellaan. He käyttivät viikon päivät\nvalmistaakseen hoviväkeään seuraaviin puuhiin ja veivät sitte don\nQuijoten metsäkarjun jahtiin, johon otti osaa suurilukuinen seurue,\njommoista vain kruunupää hallitsija olisi voinut kokoon haalia.\nRitarille tuotiin metsästyspuku, ja Sanchokin sai hienon vihreän\npuvun. Don Quijote ei kuitenkaan tahtonut pukeutua lahjapukuunsa,\nselittäen että hänen pian piti uudelleen alkaa vaelluksensa, jolla hän\nei tahtonut laahata mitään matka-arkkuja mukanaan; Sancho sitävastoin\nmielellään vastaanotti saamansa lahjan, ajatellen voivansa sen ensi\nsopivassa tilaisuudessa vaihtaa runsaaksi rahaksi.\n\nSeuraavana aamuna ritari siis pukeutui rautavaruksiinsa ja Sancho\nuuteen vihreään pukuunsa, mutta huolimatta hänelle tarjotusta upeasta\nratsusta hän kernaammin istui rakkaan harmonsa selkään ja liittyi\nmuiden metsästäjäin joukkoon. Herttuatar esiytyi ylen komeassa puvussa,\nja don Quijote talutti pelkästä kohteliaisuudesta ja hienotapaisuudesta\nhänen tasa-astujaansa ohjaksista, vaikkei herttua sitä olisi sallinut.\nTällä tavoin saavuttiin korkeain vuorten ympäröimään metsikköön,\njossa heti käytiin metsästyshommiin käsiksi. Koirat päästettiin irti,\nmetsästäjät jakautuivat eri ryhmiin, ja niin alkoi jahti kovasti\nhuutaen ja koirien vimmatusti haukkuessa. Herttuatar laskeusi alas\nratsultaan ja asettui terävä metsästyskeihäs kädessään sellaiseen\npaikkaan, mistä karjujen oli tapana kulkea. Myöskin herttua ja don\nQuijote asettuivat jalkasin vartoomaan otusta, kumpikin herttuattaren\nläheisyyteen; Sancho puolestaan varustihe heidän taakseen, uskaltamatta\nnousta aasiltaan, kun ei arvannut mikä vaara vielä voi kohdata. Tuskin\nhe olivat ennättäneet asettua vartoovaan asentoon, kaikki palvelijat\ntakanaan ja molemmilla sivuillaan, kun heitä kohti säntäsi kauhean\niso metsäkarju koirien ahdistamana. Heti tämän hirviön nähtyään don\nQuijote varusti kilpensä käsivarrelleen ja paljastaen miekkansa astui\nsitä vastaan; herttuakin eteni samaan suuntaan keihäs kädessään,\nmutta molempain edelle olisi herttuatar ennättänyt, jollei puolisonsa\nolisi häntä pidättänyt. Tuskin oli poloinen Sancho äkännyt hirveän\npedon, joka torahampaitaan kiristellen ja suu vaahtoa pärskyen tuli\nsuoraan häntä vastaan, kun hän nopeasti hyppäsi aasinsa selästä ja\nkapusi kaikin kiirein lähellä kasvavaan puuhun; vaan onnettomuudekseen\nhän tarttui puolivälissä puuta kiini, ja hänen suuremmoisesti\nponnistellessaan oksa, jolla hän tempoili, katkesi ja hän jäi\nriippumaan uuden takkinsa selkämyksestä noin jalan korkeudelle maasta.\nVihdoin saatiin karju tapetuksi paikalle monilla keihään pistoilla; ja\nkun don Quijote, kuullessaan aseenkantajansa hirvittävät huudot, saapui\napuun, näki hän Sanchon riippuvan puun oksassa vieressään uskollinen\naasinsa, joka ei tahtonut jättää isäntäänsä vaaran hetkelläkään. Ritari\npelasti miesparan ikävästä asemastaan, ja niin suuri oli Sanchon\nihastus nähdessään itsensä jo turvatuksi, ettei hän suurin surrut\ntakkiansakaan, vaikka hän muuten piti sitä erinomaisessa arvossa.\n\nSitte nostettiin komea saalis muulin selkään, koristettiin rosmariinin\nja myrtin oksilla ja kulettiin riemusaatossa erääseen keskelle metsää\npystytettyyn päivätelttaan, jonka alle oli katettu mitä herkullisin\npitopöytä. Metsästäjät kävivät heti syömään; ja runsaan aterian\nkestäessä yö heidät yllätti. Ilta ei ollut niin valoisa kuin muuten\ntähän keskikesän aikaan; vaan sitä paremmin se kykeni edistämään\nherttuaparin uusia vehkeitä. Yht'äkkiä koko metsä näytti leimahtavan\ntuleen ja joka haaralta kuului voimakasta torvien ja rumppujen\nräminää, niinkuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän\nhalki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja\nherttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta\nlevitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä\nnekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.\n\nTämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut\nratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä\nkarmivalla tavalla. \"Hei, airut\", huusi herttua, \"ken olette ja\nmitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?\" -- \"Olen\npaholainen\", vastasi airut kammottavalla äänellä, \"ja etsin ritari don\nQuijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita,\njotka kulettavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla.\nHäntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille\nkeinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi.\" -- \"Jos olette\npaholainen kuten sanotte\", sanoi herttua, \"niin pitäisi teidän tuntea\nritari, sillä hän seisoo edessänne.\" -- \"No kautta taivaan ja sieluni\nautuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut\", vastasi paholainen,\n\"sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin\nniistä tärkeimmän.\" -- \"Hei, totta tosiaan!\" huudahti Sancho, \"tuo\npaholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei\nhän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä\nlöytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin.\" Samassa\nkääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen\nja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: \"Minut on vastaasi, oi Surullisen\nhahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että\nodottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson\nDulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä\non lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden\ntakasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni\nhenget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit näitten korkeasukuisten\nhenkilöiden seurana.\" Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti\ntorveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.\n\nMetsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat\ndon Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. --\n\"Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?\" kysyi herttua. --\n\"Miksikäs ei?\" vastasi don Quijote; \"odotan tässä rohkein mielin,\nvaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni.\" -- \"Mitä minuun tulee, niin\njos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin\nsukkelasti matkoihini\", virkkoi Sancho.\n\nTällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi\npilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten\nvaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut\nja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä\nhirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty\ntuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista,\ntoisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen\nmusiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta,\nettä yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei\ntykkänään masentuisi. Sanchon mielenmaltista ei ollut merkkiäkään\njälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain\nvaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä\nkovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt\nmustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla\npihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen\nvaltaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin\nlumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi\nkamalan näköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin\nhirvittävät katsella että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut\nnähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet herttuan eteen,\nkohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: \"Minä olen\nviisas tietäjä Lirgandeo\", jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen.\nSitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu\nukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: \"Minä olen viisas tietäjä Alquif,\ntuntemattoman Urgandan hyvä ystävä\". Sitte tulivat kolmannet vaunut,\nmutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi\nraa'alla äänellä: \"Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko\nhänen sukunsa verivihollinen\".\n\nKun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea\nräminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta\nsoitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin\nratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus\nkädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä\nisommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin\ntuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen\nhopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö\nvallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu,\njoka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen\nvierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja\nkasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten\nkohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan\npuettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin\nkauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi\nelävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:\n\n\"Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu\nmainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta.\nOlen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin\nviisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet\nminun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja\nviekkaiksi, mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa\nvain tilaisuutta hyväntekemiseen.\n\n\"Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla\ntutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean\nvalitushuokaukset.\n\n\"Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä\nprinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun\nsydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon\nja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.\n\n\"Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen\nnukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la\nManchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:\n\n\"Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan\nhahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan\nselkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että\ntodellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös,\njota ilmaisemaan nyt olen tullut.\"\n\n\"Kuulkaappas veitikkata'\" huudahti Sancho; \"mitä lempoa mies\ntarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta?\nMinunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua,\njollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean\nlumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa\npäätä toiseen maailmaan!\" -- \"Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen\",\nhuudahti don Quijote, \"sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun\nkiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa,\nvaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet\nniiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo\nettä annan ne sinulle nyt heti paikalla.\" -- \"Ei niin, ei niin\", sanoi\nMerlin, \"vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen\niskut ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi\npuolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se\ntapahtuisi hieman kovakätisestikin.\" -- \"Ei omalla kädelläni eikä\ntoisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!\" kiukuitsi Sancho. \"Minäkö\nolen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa\nhänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä\nitseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä\nvaloksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella\nkaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta\nmiksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?\"\n\nSancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu\nneito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti\nkoko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti\nja katkerasti: \"Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja\nkanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään\nalas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai\njotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen\nvaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa\nnuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun\npoika saa kuukaudessa, -- sen pitäisi saada sinut menehtymään\nhäpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset\nsydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi\nkatselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet\nniiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät\nvakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava\nihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa\npäivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle\nilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta,\njoka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele,\ntottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja\nsurkuteltavaksi, niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy\nikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on\nkuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi.\"\n\n\"Totta tosiaan\", sanoi herttua Sancholle, \"nyt menette jo liian\npitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava\njäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos\nantaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi,\njonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten\ntietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette\nruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi.\" --\n\"Armollinen herra\", rukoili Sancho, \"ettekö edes voisi myöntää\nminulle paria päivää ajatusaikaa?\" -- \"Ei lainkaan\", sanoi Merlin,\n\"tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea\ntalonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on\nsuoritettu.\" -- \"Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni\", sanoi\nherttuatar; \"teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne\nkohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme\nhänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia\nvaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia\nloukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta\nurhea mies ei pidä mitään vaikeana.\"\n\nKun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn\ntehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että\nruumiille -- sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa\narmeliaisuuden työn, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian\nverevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua -- vastasi\naseenkantaja viimein: \"Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta,\nkun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä\nja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän,\nniin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua,\nkuitenkin sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni\nvain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä\ntapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan\nneiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis,\nvaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun\ntarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos\njoku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä,\nettä jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on\nkaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä\nmonta vai onko tullut liikaa.\" -- \"Liika lyönneistä ei tarvitse pitää\nlukua\", sanoi tietäjä, \"sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin\non neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena\ntuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan.\nElkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaa määrästä, ja mitä\nminuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä\nketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa.\" -- \"Siinä tapauksessa\", sanoi\nSancho, \"tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä\nmiestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun\nselkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin.\"\n\nSanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä\nammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään.\nHerttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta\ntyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka\njälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea\nnyykäytti päätään herttua parille ja kumarsi syvään jalomieliselle\nvapauttajalleen.\n\nTällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja\nherttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä\nonnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka\nheitä niin suuresti viehättivät.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nSancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.\n\n\nUrhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti\nlykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä\nlähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja\nrasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo.\nHän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti\nherransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa\ntaitoa.\n\nPäivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita\ntärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja\nluetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä\nsaatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen\nsen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä\nritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät\nSanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan\nhovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden\npääasiallinen keksijä.\n\nSancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana,\npuettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea\nkamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen\nlyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä\ntalutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen\nuuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho\nkatsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan,\nettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan\njäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään\nsekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi\nhänelle siunauksensa.\n\nJonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen\npieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli\nparaita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian\nsaari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että\nmaaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten.[10] Seurueen tultua\nkaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla)\nsaapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja\nosottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he\nveivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä\nhänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja\nhänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi.\nUuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa\nherättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet\njutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä.\nKirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari\nlausui hänelle: \"Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista\najoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava\njohonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen\nälystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne\ntulostaan.\"\n\nHovimestarin näin puhuessa Sancho huvikseen katseli muuatta isoilla\nkirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa\nvastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo\n'maalaus' esitti. \"Teidän armonne\", hänelle vastattiin, \"siihen on\nmerkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten:\n_Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen\nylhäisyytensä don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon;\nhoitakoon hän sitä onnella monta monituista vuotta_!\" -- \"Ketä kutsutte\nSancho Pansaksi?\" -- \"Tietysti teidän armoanne, korkea herra\", vastasi\nhovimestari, \"sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään\nmuuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella.\" --\n\"Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni\", sanoi Sancho Pansa, \"ettei\nminulla ole mitään don'ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan\nsuvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli\nisäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään\ndon'ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän\ndon-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain;\njos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan\npois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin\nmikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain\nmielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten parhaiten taidan,\nvälittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa.\"\n\nSilloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen\nnäköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti\nkädessään. \"Herra kuvernööri\", sanoi räätäli, \"tulemme tämän talonpojan\nkera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään\ntyöhuoneeseeni -- olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla\nulosoppinut räätälimestari -- ja työnsi mulle palan kangasta kouraan,\nkysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen\nsuuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin\nepäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan\nkangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat\nmeistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa\nkahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin\nmyöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen\npäähineeseen. Vastasin myöntävästi aina tähän saakka. Nyt hän on tullut\nhakemaan päähineitään, minä annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa\ntyöpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen\nhänelle takasin.\"\n\n\"Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?\" kysyi Sancho talonpojalta.\n-- \"Kyllä, teidän armonne\", vastasi tämä; \"mutta käskekää hänen\nnäyttämään valmistamansa päähineet.\" -- \"Oh, kernaasti\", sanoi\nräätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä\nviisi pienoispäähinettä sanoen: \"Kas tässä on päähineet, jotka tuo\nkunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että\ntäsmällisesti käytin niihin koko kankaan, tutkikoot vain lautamiehet\ntyöni laadun.\" Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin\nkääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti,\nhetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: \"Minusta ei tämä\njuttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin\nmenettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet\nannettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!\" Kaikki läsnäolijat nauroivat\nnyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.\n\nSitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin.\nKantaja heistä sanoi Sancholle: \"Armollinen herra, joku aika sitte\nlainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa,\nehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä\narmahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei\nhän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin vaadin niitä häneltä useaan\nkertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan\nvieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut\nsitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on jo suorittanut\nvelkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän\narmoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi niin\nannan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa.\" --\n\"Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?\" kysyi Sancho toiselta\nvanhukselta. -- \"Armollinen herra\", äijä vastasi, \"myönnän kyllä\nsaaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on\nniitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis\nvannomaan maksaneeni kunnolla koko velan.\" Kuvernööri käski hänen\nnostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle,\nniinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille,\nkuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: \"Tunnustan saaneeni lainaksi\nkymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle\nhänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä\nuudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen.\" Suuri maaherra kysyi\noliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska\ntoinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan\ntunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti\nunohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen\notti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.\n\nNähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen\nkärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin,\npää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä\nkohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko\nlöytyikin ja tuotiin sisään. \"Anna tänne keppisi\", komensi Sancho,\n\"minä sitä hiukan tarvitsen.\" -- \"Kas tässä, teidän armonne\", sanoi\näijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: \"Siinä, ukkoseni,\nsaat maksusi\". -- \"Mitä tarkotatte, armollinen herra?\" huudahti\nmiesparka; \"onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?\" -- \"On\nkyllä\", vastasi kuvernööri, \"on varmastikin, tai olen minä suurin\npöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä\nhallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!\"\nNiin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa.\nKaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa ja\nkyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. \"Siitä\nsen arvasin\", vastasi Sancho, \"että vastaaja vannoissaan ilman mitään\ntarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti\ntakasin.\" Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen\nhäpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi\nkuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.\n\nKun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin,\nmissä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan\nsisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti\ntarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho\nhyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui\nyksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka\nsittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi\nkädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli\npeittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka\nnäytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi\npitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi\nhedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt\nsaada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa,\nja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen\nruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen\nvaralla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.\n\nTämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen\navosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin\nsilmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään\nnäkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi\nlääkäri: \"Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin\nkuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja.\nMinä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä\nhellempää huolta kuin omastani, miettien ja tutkien yötä päivää\nhänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin\nsairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä\nhänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä\nja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista Sen vuoksi annoin viedä\npois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli\nliiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian\npaljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen\nelämän pääedellytys.\" -- \"Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita\npeltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan\nole mulle vahingollisia.\" -- \"Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin\nkoskemasta, minä en sitä ikinä salli.\" -- \"Miksi niin?\" -- \"Sen vuoksi\nettä suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti,\nsanoi: _Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima_ s.o. kaikki\nylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on\nvaarallisinta.\" -- \"Jos niin on\", sanoi Sancho, \"niin pyydän herra\ntohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle\non enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä\nrauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään\nsellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi.\" --\n\"Teidän armonne on oikeassa\", sanoi lääkäri; \"minun mielipiteeni on,\nettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia\neläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä sillä sekin on liiaksi\nmaustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran\npieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta,\njotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta.\"\n\nTätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa\nselkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän\nsanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli\nmiehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. \"Herra kuvernööri, nimeni on\nPedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotoisin Menematkaasi nimisestä\nkylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle\nkädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa.\"\n-- \"No hyvä\" vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin\nsilmäyksin, \"kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio\nTäynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä\nCaracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin\npitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan\nsauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän\ntapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan,\nainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään;\noppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja\nkunniassa.\"\n\nNähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia\nuhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta\nsalista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari\nkatsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: \"Siellä tuli\nsanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan\njonkun tärkeän viestin.\" Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja\nhengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille;\ntämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen,\njoka kuului: \"Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan\ntai hänen sihteerinsä käteen.\" -- \"Kuka täällä on minun sihteerini?\"\nkysyi Sancho. -- \"Minä se olen, armollinen herra\", vastasi muuan\nnuori mies; \"sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen\nbiskayalainen.\" Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista\nlaatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan,\njonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:\n\n    \"Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja\n    saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en\n    tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen,\n    jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien\n    vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut\n    kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja\n    urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa\n    tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään\n    siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun\n    niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne; joka teidät selvittää\n    tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.\n\n    Ystävänne Herttua.\"\n\nSancho pelästyi suuresti kuullessaan kirjeen uhkaavan sisällön, ja\nmolemmat toisetkin läsnäolevat teeskentelivät säikähdystä; sitte sanoi\nSancho hovimestarille: \"Kaikkein ensimmäiseksi työksi ja yhtään hetkeä\nhukkaamatta on tuo lemmon tohtori pantava käsi- ja jalkarautoihin\ntaottuna maanalaiseen tyrmään, sillä jos ken väijyy henkeäni on\nse hän, joka uhkaa minua pahimmalla surmalla kaikista, nimittäin\nnälkäkuolemalla. Mutta ensin tuotakoon minulle palanen leipää ja\njoku naula viinirypäleitä, sillä niitä ei kukaan voi myrkyttää. En\ntahdo enää pysyä pystyssä vinkuvasta nälästä; ja kun tästä kohta on\nlähdettävä taisteluun, on välttämätöntä vahvistaa itseään ruoalla,\nsillä vatsa se on joka virkistää rohkeutta, eikä rohkeus vatsaa. Te,\nsihteeri, vastatkaa heti hänen armolleen herttualle, että kaikki\ntoimitetaan hänen käskyjensä mukaan.\"\n\nKun Sancho oli päättänyt puheensa, ilmotettiin erään talonpojan\npyrkivän päästä armollisen herran puheille jossakin erittäin\ntärkeässä asiassa. \"Lempo soi, nuo ihmiset tärkeine asioineen ovat\nihan noiduttuja!\" ärähti Sancho. \"Kuinka he tosiaan voivat olla niin\ntyperiä, etteivät huomaa että tällaiset hetket päivässä ovat kerrassaan\nsopimattomia heidän jaaritustensa kuulustelemiseen? Me maaherrat, ja\ntuomarisihmiset emme kai heidän mielestään olekaan lihasta ja verestä\nluotuja emmekä muka tarvitse rahtuakaan lepoa hallitustoimistamme!\nTotta vie, jos maaherruuttani vielä jonkun aikaa jatkuu, mitä\nsuuresti epäilen, niin kiristänpä kun kiristänkin kaikkia noita\nanomuksentekijöitä koville. Sanokaa sille heittiölle, että laputtaa\ntiehensä; ja tuokoon hovimestari joutuun mulle ruokaa, sillä en tahdo\nolla kuvernööri vain nälkään nääntyäkseni.\"\n\nTohtori Pedro Rezio, jota ei liiaksi oltu hätäilty tyrmään panna,\nlupasi kuvernöörille vankan illallisen, vaikka se sotikin kaikkia\nHippokrateen sääntöjä vastaan; ja tämä lupaus sai Sanchon unohtamaan\nentisen mielikarvautensa lääkäriä kohtaan. Illan tultua -- joka\nSanchon mielestä ei tahtonut konsanaan tulla -- katettiin pöytään\nkylmää häränpaistia punasipulin kera ja pari keitettyä vasikanjalkaa,\njotka suuruudesta päättäen olivat kuuluneet sangen vanhalle vasikalle.\nKelpo kuvernööri katseli ruokia ihastunein silmäyksin ja kävi niihin\nreippaasti käsiksi; mutta kesken syöntiään hän virkkoi tohtori Pedrolle:\n\n\"Kuulkaahan, herra tohtori, elkää huoliko vast'edes antaa mitään\nmakeuksia tai herkkuruokia syödäkseni, sillä ne panevat vatsani\nepäkuntoon; se on tottunut vuohen- ja naudanlihaan, silavaan,\nkuivattuun suolalihaan, nauriisiin ja sipuliin; jos sille joskus\ntarjotaan herrasväen ruokia, niin käy se kovalle ja oksentaa ne ulos.\n-- Mutta kun tästä pian lähdemme valtamatkalle maakuntaan, niin\nilmotettakoon siitä minulle ajoissa, sillä aijon tykkänään puhdistaa\ntämän saaren roistoista ja joutilaista; sillä tietäkää, että sellaiset\nvetelykset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläiskeossa, jotka\nsyövät työmehiläisten kokooman hunajan. Aijon suosia talonpoikia,\nsuojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita hyvettä ja ennen kaikkia\npitää uskontoa ja hengellisen säädyn arvoa kunniassa. Miltä tällainen\nohjelma teistä tuntuu, hyvät ystävät? Olenko puhunut mitään tuhmuuksia\nvai oliko kaikki kuin ollakin pitää? Ettenkö vain suotta vaivannut\naivojani?\" -- \"Armollinen herra kuvernööri\", sanoi hovimestari, \"se\nmitä puhuitte oli kerrassaan järkevästi ja oikein ajateltu; ja minua\nihmetyttää, että koulunkäymätön mies -- kuten teidän armonne luulen\nolevan -- osaa sanoa niin monia ja tärkeitä totuuksia niin ytimekkäässä\nja viisaassa muodossa. Se käy yli kaiken sen mitä ne, jotka teidät\ntänne lähettivät, ja me, jotka tänne mukananne tulimme, voimme lainkaan\nodottaa teidän hengenlahjoiltanne. Mutta joka päivähän maailmassa\nsaadaan nähdä jotain uutta; pilasta tulee totuus, ja pilantekijät\nhuomaavat itse tulleensa pilan esineiksi.\"\n\nSyötyään lääkärin luvalla vatsansa täyteen Sancho lähti hovimestarin\nja kirjurin seuraamana valtamatkalleen, virkasauvansa kädessään ja\nniin uljaan näköisenä kuin mahtavalta maaherralta sopi odottaakin.\nJoitakuita katuja tarkasteltuaan he kuulivat etäältä miekankalsketta;\nhe kiiruhtivat sinnepäin ja näkivät kaksi miestä keskenään\nkamppailevan, jotka oikeudenpalvelijat nähdessään heti taukosivat; ja\ntoinen huusi: \"Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Onko se laitaa,\nettä avoimella kadulla miekka kädessä hyökätään ihmisten kimppuun?\" --\n\"Rauhoittukaa, hyvä mies\", sanoi Sancho, \"ja sanokaa minulle riitanne\naihe, sillä minä olen maaherra itse.\"\n\nToinen taistelijoista alotti silloin: \"Herra kuvernööri, kerron\nsen teille muutamalla sanalla. Teidän armonne tietäköön, että tämä\nkunnon veikko oli juuri sisällä pelihuoneessa tässä vastapäätä ja\nvoitti enemmän kuin tuhannen realia ties millä keinoin; ja minä, joka\nolin läsnä, ratkaisin useamman kuin yhden epäilyttävän tapauksen\nhänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä\nvoittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi\n-- kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa\novat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen\nriitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta -- ei hän\nantanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos.\nHarmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin\nkahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö\nenkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua\nmihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään\nperinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut\nantaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa,\nettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta\nkautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä\nnipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja\nkunnianmiehiä on kohdeltava.\" -- \"Mitäs teillä tähän on sanottavaa?\"\nkysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen\nylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa\ntälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle\nsaman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja\niloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan\nrakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä\ntämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras\ntodistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli\njuuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat\novat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän\nväärän pelinsä. -- \"Niin on todella asianlaita\", sanoi hovimestari,\n\"ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen\non meneteltävä.\" -- \"Meneteltävä on näin\", julisti Sancho tuomionsa:\n\"siitä mitä olette voittanut oikein tahi väärin tai keinolla millä\nhyvänsä, on teidän paikalla hellitettävä kantajalle sata realia ja sen\nlisäksi vaivaisille kolmekymmentä; ja te, jolla ei ole mitään virkaa\ntai ammattia tällä saarella, vaan joikailette joutilaana ympäriinsä,\npistäkää paikalla taskuunne nuo sata realia ja pötkikää huomispäivänä\ntiehenne saarelta, mistä olette karkotettu kymmeneksi vuodeksi, uhalla\nettä jos ennen palaatte, saatte pitkittää puuttuvat vuodet tulevaisessa\nmaailmassa, sillä totisesti ripustan teidät silloin hirteen killumaan,\ntai jollen juuri itse, niin on ainakin pyöveli tekevä sen minun\nkäskystäni. Ja suu poikki nyt jok'ainoalta, muuten saatte nahkaanne.\"\nSaaliinjako toimitettiin heti, mutta kuvernööri viipyi vielä hetkisen\npaikalla ja sanoi: \"Joko en mahda mitään tai hävitän sitte kaikki nuo\nkirotut peliluolat, sillä ne ovat minusta perin turmiollisia.\"\n\nMutta vähitellen alkoi herttuan väki kyllästyä Sanchon hallitukseen\nja miettiä keinoja syöstäkseen hänet vallasta. Kelpo kuvernöörillämme\nei ollut näistä salahankkeista vähintäkään aavistusta, vaikka hän\ntosin itsekin halasi pois tuon kovin niukan ruokajärjestyksen\ntakia. Siitä huolimatta hän urheasti hoiti virkansa tehtäviä,\nantaen joukon mainioita säädöksiä hyvästä hallinnosta luulotellulla\nsaarellaan. Niinpä hän sääsi, ettei siellä saanut olla elatusvarojen\ntukuttainmyyjiä ja -ostajia, ja että sinne sai tuottaa viiniä\nmistä hyvänsä, kuitenkin sillä ehdolla että tuontipaikan nimi\nilmotettiin, jotta viinin hinta voitaisiin määrätä sen hyvyyden\nja arvon mukaan; ja ken vettä viiniin sekottaisi tai sen nimen\ntoiseksi muuttaisi, rangaistaisiin kuolemalla. Hän alensi hinnan\nkaikenlaisista jalkineista, koska ne hänen mielestään olivat liian\nkorkeat; määräsi täsmälliset palvelijain palkat, jotka siihen asti\nolivat olleet kokonaan riippuvaiset isäntäväen mielivallasta. Vielä\nhän sääsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka päivin tai öin\nlauloivat kevytmielisiä ja siveettömiä lauluja; samaten kiellettiin\nsokeita laulamasta ihmetöistä, jollei heillä ollut mukanaan\nlaillista todistusta ihmetyön todellisuudesta; sillä Sancho arveli\nuseimpien sokeitten ylistämäin ihmetöitten olevan keksittyjä ja vain\nvahingoittavan todellisia ihmeitä. Lopuksi hän asetti tarkastajan\nköyhien tilaa valvomaan, ei näitä vainoomaan, vaan tutkimaan heidän\ntodellista tilaansa; sillä teeskennellyn vaivaisuuden ja valheellisten\nkyynelten varjolla liikkuu monesti terveitä mutta perheellisiä ihmisiä\nkerjäämässä. Sanalla sanoen hän sääsi niin oivallisia lakeja, että\nniitä saarella vielä tänäpäivänäkin noudatetaan ja kutsutaan _suuren\nkuvernöörin Sancho Pansan laeiksi_.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nSanchon hallituksen lyhyt loppu.\n\n\nMaailmassa ei mikään pysy alallaan, vaan kaikki on alituisessa\nkiertokulussa. Päivä seuraa yötä, varjot valkeutta; vain ihmiselo\nkiiruhtaa loppuaan kohti kiiruummin kuin aika, eikä sillä täällä ole\ntoivoa uudistuksestaan, ennenkun vasta tulevaisessa elämässä, joka\nsille ei mitään rajoja aseta. -- Tämän yleisen mietelmän voi sovittaa\nSanchonkin hallituksen lyhyeen loppuun; se kantoi hedelmiä vähän aikaa,\nmutta katosi sitten kuin sumu ilmaan.\n\nMaaherramme makasi vuoteessaan hallituskautensa seitsemäntenä yönä\nperin kyllästyneenä, ei suinkaan ravinnon runsauteen, vaan alituiseen\ntuomaritoimeen ja uusien lakien ja asetusten säätämiseen; ja uni\noli juuri painamaisillaan hänen silmänsä umpeen, kun hän kuuli\nkellojenlämpytystä ja kovaäänisiä huutoja, aivan kuin koko saari olisi\nollut kumoon menemässä. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kuunteli\ntarkkaavaisesti, aprikoiden unisissa aivoissaan syytä moiseen meluun;\nmutta sen sijaan että olisi päässyt siitä selville hän vallan hämmentyi\nja pelästyi, kun edelliseen meluun vielä yhtyi torvien toitotusta ja\nrumpujen räminää. Hän kavahti pystyyn ja juoksi paitasillaan huoneensa\novelle, mistä näki käytävää pitkin luoksensa juoksevan parikymmentä\nmiestä tai enemmänkin, käsissä palavat soihdut ja paljaat miekat ja\nhuutaen täyttä kurkkua: \"Aseihin, aseihin, herra kuvernööri! Nopeasti\naseihin, sillä lukematon vihollisjoukko on tunkeutunut saarellemme, ja\nme olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne\nmeitä pelasta!\" -- \"Millä minä sitte itseni asestaisin?\" kysyi Sancho,\n\"ja mitä minä miesparka aseiden käyttelystä ymmärrän? Sellaiset asiat\non parasta uskoa isännälleni don Quijotelle, joka kädenkäännähyksellä\nhajottaa kokonaiset vihollisjoukkiot; minä poloinen en taida niistä\nasioista sanoa sitä tai tätä.\" -- \"Ah, herra kuvernööri, mitä\narkuutta tuo on! Tahdotteko hyljätä meidät pulassamme? Tuomme teille\nhyökkäys- ja puolustusaseita joka laatua, joilla teidän armonne on\nhetipikaa varustautuminen ja oltava johtajamme, niinkuin oikean maanisän\ntulee.\" -- \"No, asestakaa minut sitte Herran nimessä!\" sanoi Sancho.\n\nHeti tuotiin kaksi suurta kilpeä, jotka nuorilla sidottiin hänen\nylleen paljaan paidan päälle, toinen vatsa- toinen selkäpuolelle,\nniin että miesparka oli ahdettu kuin kahden seinän väliin, voimatta\nlainkaan taivuttaa polviaan tai edes astua askeltakaan eteenpäin.\nKäteen hänelle työnnettiin pitkä keihäs, jonka avulla hän vaivoin\npysyttelihe pystyssä. Asestettuaan hänet tällä tavoin veitikat pyysivät\nhäntä asettumaan joukon etupäähän ja johdattamaan sitä vihollisia\nvastaan, sanoen että kun _hän_ kerran oli heidän johtotähtenään, oli\nvoitto varmasti heidän. \"Miten lemmon lailla luulette minun voivan\nkävellä?\" kysyi Sancho; \"enhän edes voi taivuttaa polvinikamiani näiden\nkirottujen lautojen välillä, joihin minut olette köyttäneet. Ainoa mitä\nvoitte tehdä, on se että kannatte minua ja laskette minut pystyyn tai\npitkäkseni jollekin takaportille, jota puolustan keihäälläni taikkapa\nmyöskin ruumiillani.\" -- \"Eteenpäin vain, herra kuvernööri! Se on\npikemminkin pelko kuin laudat, joka teitä estää käymästä; joutukaa nyt\nja liikuttakaa vinhaan koipianne, sillä on jo myöhä ja vaara kasvaa\njoka hetki.\"\n\nNämä kehotukset ja moitteet pakottivat kuvernööriparan yrittämään\nkävellä, mutta jo ensi askeleella hän kaatui nenälleen maahan. Se\nei kuitenkaan herättänyt noiden veitikoiden sääliä; he sammuttivat\nsoihtunsa, ja huutaen ja meluten vielä kovempaa he juoksivat Sanchon\nyli ja kolhivat hänen selkäänsä keihäillään ja anturoillaan,\nniin että jollei miespoloinen olisi vetänyt päätään ja raajojaan\nkilpien väliin, olisi hänen voinut käydä pahastikin. Hän makasi\nkokoonkäpristyneenä kuin kilpikonna kuoriensa välissä, hikoillen ja\nläähättäen ja rukoillen koko sydämmestään taivasta pelastamaan hänet\ntästä ahdingosta. Kiusaajista mikä kompastui, mikä tahallaan heittäysi\nhänen ylitseen, ja muuan muita veikeämpi asettui pitkäksi aikaa\nseisomaan hänen selkäkilvelleen, huutaen kuin mistäkin vahtitornista:\n\"Tännepäin, meidän miehet, sillä täällä vihollinen pahimmin ahdistaa!\nPuolustakaa tätä aukkoa ja sulkekaa tuo portti! Tuokaa tänne pommeja ja\nkäsikranaatteja, pikeä ja hartsia ja kiehuvaa vettä! Rakentakaa sulkuja\nkaduille!\" Sanalla sanoen hän luetteli kaikkia sodassa käytettäviä\naseita ja keinoja, aivan kuin todella olisi oltu piiritetyssä\nkaupungissa.\n\nMaatessaan kyppyrässä maassa, joka taholta potkittuna ja survottuna ja\npelosta puolikuolleena, poloinen maaherra puheli nöyrästi itsekseen:\n\"Ah, jospa Herra sallisi vihollisten viimeinkin voittaa ja kirvoittaisi\nminut, elävänä tai kuoliaana, tästä suuresta ahdistuksestani!\" Taivas\nkuulikin hänen huokauksensa, sillä sitä vähimmän odottaessaan hän kuuli\nhuudettavan: \"Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset\novat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan\nkanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!\"\n-- \"Nostakaa minut pystyyn\", pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho.\nKun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: \"Sen vihollisen, jonka\nminun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani\nvälitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos\nmulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen\njanoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan\npian vedeksi.\" Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein\nirrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa\nlaidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta.\nKiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian\npitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja\nkysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa.\nSanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien\ntarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin\ntoimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.\n\nVihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti -- sillä\nhänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä -- talliin\npäin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili\nhän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: \"Tule tänne,\nrakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani\nvaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla\nmuita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen\nja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja\nylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää.\" Näin puhellen\nhän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte\nhän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja\nkaikille läsnäoleville: \"Jääkää hyvästi, hyvät herrat, avatkaa mulle\nportti ja antakaa minun palata vanhaan vapauteeni; sallikaa minun\netsiä entinen elämäni, jotta voisin ylösnousta nykyisestä kuolleesta\nelämästäni. En ole lainkaan luotu kuvernööriksi enkä puolustamaan\nsaaria vihollisia vastaan. Paremmin ymmärrän viljellä maata ja hoitaa\nja koota viinirypäleitä kuin säätää lakeja ja puolustaa maakuntia. Pyhä\nPietari viihtyy hyvin Roomassa; tarkotan että jokainen suutari pysyköön\nlestissään. Paremmin sopii sirppi käteeni kuin maaherran valtikka,\nja mieluummin syön itseni kylläiseksi maalaisesta vihannessopasta\nkuin näännyn nälkään jonkun riitaisan tohtorin valvonnan alaisena.\nMakaan kernaammin kesällä tammen varjossa ja talvella kääriydyn\nlammasnahkaturkkiini, kunhan vain saan olla vapaudessa, kuin että\nvallanorjana ollen rypisin hienoissa Hollannin liinalakanoissa ja\npukisin itseni soopelinnahkavaippoihin. Vielä kerran, hyvät herrat,\njääkäät hyvästi ja sanokaa puolestani armolliselle herttualle, että\nalastonna synnyin maailmaan ja alaston edelleenkin olen; en ole\nkadottanut mitään enkä liikaakaan omista; tarkotan että pennitönnä\nastuin maaherran virkaan ja pennitönnä sen jätän, aivan päinvastoin\nkuin muiden maaherrojen tapa on. Astukaa nyt syrjään ja antakaa minun\nmennä, jotta saan laastaroida kaikki kuhmuni, sillä luulenpa ettei\nruumiissani ole yhtään ehjää luusirua; sen hyvän tekivät viimeöiset\nviholliset minulle.\"\n\n\"Ei, niin ette saa menetellä, arvoisa kuvernööri\", sanoi lääkäri;\n\"minä annan teille lääkettä ruhjevammoja varten, joka tekee teidät\npaikalla terveeksi; ja lupaanpa myös antaa teidän syödä mitä vain\nhaluatte, panematta enää lainkaan vastaan.\" -- \"Sen olisitte\nvoinut tehdä jo aikaisemmin\", sanoi Sancho; \"sillä yhtä varmaa on,\netten luovu aikeestani, kuin että tahtoisin ruveta turkkilaiseksi.\nSellaisia tapauksia kuin viimeöinen ei mulle saa sattua kahdesti; ja\nyhtävähän haluan uudelleen ruveta maaherraksenne kuin toistamiseen\nkuolla nälkään. Tietäkää että olen Pansojen sukua, jotka kaikki ovat\nolleet härkäpäitä, ja kun he kerran ovat sanoneet 'ei', niin se\npysyy sellaisena, vaikka koko maailma romahtaisi heidän niskaansa.\nPäästäkää minut nyt rauhassa lähtemään, sillä onpa jo aika alkaakseni\nmatkani.\" -- \"Kuulkaahan, herra kuvernööri\", sanoi hovimestari, \"me\ntahdomme laskea teidät menemään, koska se kerran on luja päätöksenne,\nvaikka surulla kadotammekin teidän arvoisenne miehen; mutta tietäkää,\nettä jokainen maaherra on velkapää tekemään tiliä hallituksestaan.\nOlkaapa siis tekin hyvä ja laatikaa tällainen tili, sitte emme teitä\nenää pidätä.\" -- \"Kenkään ei voi minulta mitään tiliä vaatia, jollei\narmollinen herttua sitä itse käske\", vastasi Sancho; \"aijon juuri mennä\nhänen luokseen, ja hän saa nähdä, että lähden täältä yhtä paljaana\nkuin tulinkin; se on paras todistus, että olen hyvin hoitanut minulle\nuskotun tehtävän.\" -- \"Toden totta\", sanoi tohtori Pedro Rezio, \"hänen\narmonsa Sancho on oikeassa. Päästäkäämme hänet lähtemään, sillä herttua\non rajattomasti iloitseva saadessaan hänet jälleen nähdä.\"\n\nKaikki muutkin suostuivat siihen ja laskivat hänet lähtemään, tarjoten\nhänelle seuraansa ja mitä kaikkea mukavuutta hän vain matkalleen\nhalusi. Sancho vastasi, ettei hän tarvinnut muuta kuin vähän kauroja\naasilleen sekä palasen leipää ja juustoa itselleen, sillä matka oli\nhänellä kovin lyhyt. Kaikki syleilivät häntä ja hän vuorostaan syleili\nitkien kaikkia, jättäen heidät ihmetyksiin hänen yhtä viisaasta\npuheestaan kuin tarmokkaasta esiytymisestään.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nDon Quijote lähtee herttuan palatsista, tapaa Välkkyvän kuun ritarin ja\njoutuu kaksintaistelussa hänen kanssaan tappiolle.\n\n\nBarataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin\nherttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen\nsuuruuden turhuutta; mutta yht'äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa\nalla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien\nsilmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.\n\nEnsin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle\nkaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt.\nHänelle muistui myöskin mieleen -- sillä vaaran hetkellä ajatus\nlentää salaman nopeudella -- ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa\nitselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla\nhän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa\nalta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä.\nTunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin -- se oli\nkaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä\npahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta\nkiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä\nluonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan\nhän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli\notettu pois.\n\nHän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä\npainui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen\npulaansa. \"Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten\naseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?\" valitteli Sancho\nitsekseen. \"Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?\"\nHänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan\nsuoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: \"Ken siellä valittelee?\" --\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Sancho, \"onko se don Quijote itse? Ah, hyvä,\nlaupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä,\narmahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!\" --\n\"Minä olen don Quijote!\" vastasi ritari; \"ja jos totta on, että sinä\nolet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani\nsinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni.\"\n\nSancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi\npaljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa\nja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän\nsielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella\nvaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin\nvoimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa\nvallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.\n\n\"Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?\" kysyi Sancho\nsäikähtyneenä. \"Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista\nlähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli\nminun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista\nhallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette\nitseänne sääli!\" Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville\nrukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.\n\nOi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä\nkohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville\nurhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki\nloitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset,\nsuojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi\nlemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku riistämään\nsinulta ikuisiksi ajoiksi kalvan ja peitsen käyttelyn! Murhe täyttää\nmyöskin elämäkertasi kirjoittajan, joka niin kauvan on seurannut\nloistavaa uraasi, täytyessään kertoa tästä kovanonnen potkauksesta\nja päättäessään niin ihmeellisen tarinan seuraavalla surullisella\ntapauksella.\n\nEräänä aamuna, kun don Quijote ratsasti täysissä varuksissa aamuajolle\nrautatietä pitkin, näki hän vastaansa tulevan ritarin, asestetun kuten\nhän itsekin kiireestä kantapäähän ja kantaen kilpeä, johon oli maalattu\nvälkkyvä kuu. Lähemmä tultuaan outo ritari huusi suurella äänellä:\n\"Loistava ritari, verraton sankari don Quijote de la Mancha! Minä olen\nVälkkyvän kuun ritari, jonka tavattomista urotöistä maine varmaankin on\nsaapunut korviisi, ja olen tullut taistelemaan kanssasi koetellakseni\nonko sinulla vielä voimaa käsivarressasi ja pakottaakseni sinut\ntunnustamaan että minun valtiattareni, ken hän sitte lieneekin, on\nsuloudessa sinun Dulcineaasi verrattomampi. Jos vapaaehtoisesti tahdot\nmyöntää tämän todeksi, niin vältät varman kuoleman; mutta jos kanssani\ntaistella haluat, en sinut voitettuani sinulta muuta pyydä kuin että\nlakkaat kantamasta aseita ja etsimästä seikkailuja kokonaisen vuoden\naikana ja että myös palaat kotiisi elääksesi siellä rauhallisesti ja\nterveyttäsi ja talouttasi hoitaen. Mutta jos sinä minut voittaisit,\nniin saat ottaa pääni, aseeni ja hevoseni, ja tulevat minun urotyöni\nlisäämään omaa mainettasi. Mieti nyt tarkoin minkä itsellesi parhaaksi\nkatsot, ja vastaa sitte pian, sillä minulle on suotu vain tämä päivä\ntämän asian ratkaisua varten.\"\n\nDon Quijote hämmästyi suuresti Kuuritarin julkeudesta ja tavattomasta\nvaatimuksesta; mutta tyynesti ja arvokkaasti hän vastasi: \"Herra\nVälkkyvän kuun ritari, jonka urotöistä yksikään ei ole saapunut\nkuuluviini, minä tohtisin vannoa, ettette milloinkaan ole nähnyt\nverratonta Dulcineaa; sillä jos hänet kerrankin olisitte nähnyt, ette\nvarmaankaan olisi antautunut tähän hyödyttömään kiistaan, sillä pelkkä\nhänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä\nkoskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että\nolette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan,\nja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne\nehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan\nkuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne\nkunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millanen\nmainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani,\njonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan\npäähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa\nkäyttää aseitansa.\"\n\nKaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten\nkanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka,\nlähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan\ntaistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa\nottaakseen vauhtia ryntäykseen.\n\nNähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun\nastui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun\nritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti\nsaman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot.\nSaatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas,\nettä taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka\nvuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: \"Herrat ritarit, jos tässä\ntodellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta\nja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin\nkarauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan.\"\n\nKuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don\nQuijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja\nDulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua\nalkaissaan. Sitte hän otti tavallista pitemmän vauhtimatkan, koska\nnäki vastustajansakin niin tekevän. Ilman torventoitotusta tai muuta\nsotaista hyökkäysmerkkiä käänsivät molemmat ritarit ratsunsa ja\nkannustivat ne huimaa vauhtia toisiaan vastaan.\n\nKuuritarin hevonen oli nuorempi ja vikkelämpi kuin Rosinante, joten\nhän kohtasi tämän kahden kolmanneksen päässä välimatkasta ja antoi\nkeihästään käyttämättä vastustajallaan sellaisen puukkauksen, että\nratsu ja ratsastaja kellahtivat päist'pikaa tantereelle. Sitte hän\nnopeasti hyppäsi satulastaan, laski jalkansa don Quijoten rinnalle\nja keihäänsä hänen kypärinsä silmäverholle sanoen: \"Olette voitettu,\nritari, ja henkenne on mennyttä kalua, jollette myönny sopimuksessamme\nmäärättyihin ehtoihin.\"\n\nMutta don Quijote, joka oli huumautunut täräyksestään ja niin perin\nheikko, ettei kyennyt avaamaan silmäverhoaan, lausui heikolla ja\nhaudanomaisella äänellä: \"Dulcinea del Toboso on maailman ihanin nainen\nja minä olen onnettomin kaikista ritareista maan päällä; ja koska on\nväärin että tämä totuus joutuisi kärsimään minun heikkouteni vuoksi,\nniin työnnä vain keihääsi kurkkuuni, ritari, ja riistä elämäni, kun jo\nkerran olet riistänyt kunniani.\" -- \"Ei, en toki\", vastasi Välkkyvän\nkuun ritari, \"jääköön minun puolestani katoamattomaan kirkkauteensa\nmaine Toboson Dulcinean ihanuudesta! Minä tyydyn vain siihen, että\nsuuri don Quijote palajaa kotikyläänsä vuoden ajaksi, kuten sovimme\nennen taisteluamme, tai ainakin niin kauvaksi, kunnes hänelle annan\nvapautensa takasin.\"\n\nTämän keskustelun kuuli varakuningas seurueineen; he kuulivat myöskin\ndon Quijoten vastaavan, että jollei häneltä vaadittu mitään mikä\nhalventaisi neiti Dulcinean arvoa, sitoutui hän kernaasti kaikkiin\nmuihin ehtoihin kuni tunnollinen ja kunniallinen ritari ainakin. Tähän\ntunnustukseen Kuuritari oli tyytyväinen, jonka jälkeen hän nopeasti\nhypähti ratsunsa selkään ja kumartaen varakuninkaalle ajoi hiljaista\nravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen\nsilmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja\nhikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään\nvoimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla\nmielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä\nunennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja\nsitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä\nhän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli\nsumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat\nsumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski\nvarakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän\nitsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.\n\nMutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o.\nparturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka\nhiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\njossa puhutaan sellaista, jonka saa nähdä vain se, ken sen lukee.\n\n\nBarcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli\nsitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: \"Tässä\nkukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni\nriistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle\nosotti huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi\nurhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei\nenää siitä nouse.\" -- \"Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa\nmäärässä\", sanoi Sancho, \"osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä\nkuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin\niloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi\naseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo\nnaisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin,\nniin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen\nalentaa.\" -- \"Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho\", vastasi\nritari; \"sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken\nsinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa\nlainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja\nkaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin,\neivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä\njohdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa\nseppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella\nviisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet\nnäin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että\nKuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä\nkuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla\nmaahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut\nsanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen\nvaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni\nmaineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen\ntottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis\nkotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta\nhiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme\nloistavalle sotilasuralle.\" -- \"Hyvä herra\", sanoi Sancho, \"jalkasin\nkulkeminen ei minusta lainkaan ole niin huvittavaa, jotta se minua\nkiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin\npuuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen,\nniin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain\nhaluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti\nvoi pakottaa.\" -- \"Hyvin puhuttu, Sanchoseni\", vastasi don Quijote;\n\"ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne\nsanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:\n\n    \"Näit' aseit' ellös liikutella koita,\n    Joll'et sa Rolandia voimass' voita.\"\n\n\"Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra\", sanoi Sancho; \"ja\njollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme\nsenkin ripustaa puuhun aseitten pariksi.\" -- \"Ei totisesti\",\nsanoi don Quijote, \"ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään,\njottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan.\" --\n\"Aivan oikein\", myönteli Sancho, \"sillä järkeväin ihmisten puheen\nmukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun\nteidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän\nrangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle\nRosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni,\npanemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat.\"\n\nKoko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa\nisännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään\nhäiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui\nhetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään,\nniin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan\nVälkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun\ndon Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:\n\n\"Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät toimettomuuteen, olisi\nsinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa\nDulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän\nnahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun.\" -- \"Toden totta,\narmollinen herra\", vastusteli Sancho, \"en lainkaan luule että vaivainen\nselkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen\nlääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti\njalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne\nmissään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta\noli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin\nnahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee.\" --\n\"Taivas siitä huolta pitäköön\", huoahti ritari; \"pitäisihän sinun\ntuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin\nvaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi.\"\n\nNäin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari\nseurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don\nQuijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: \"Tässähän on niitty,\njolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia\npaimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista\npaimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi,\nainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan\nlampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen\nQuijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä\nlaulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä.\nTammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla\nhedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat\nviileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine\nkukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet\nlevittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme\non soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo innostaa\nmeitä runoilemaan, ja Amor sytyttää sydämmemme leimuamaan. Siten me\nmyöskin voimme saavuttaa kuolemattoman maineen, eikä vain nykyaikana,\nvaan tulevaisinakin vuosisatoina.\" -- \"No vie sun!\" ihasteli Sancho,\n\"sepä vasta on minun mieleiseni elintapa; annappa olla kun siitä\npuhelen Niklas-mestarillekin, niin eiköhän tule hänkin mukaamme. Ja\nvoisinpa vannoa ettei kirkkoherrallakaan ole mitään sitä vastaan, sillä\nonhan hän kelpo mies ja rakastaa hilpeätä iloa.\" -- \"Oikein hyvin\npuhuit, Sancho poikaseni!\" sanoi don Quijote; \"jos parturi Niklas tulee\njoukkoomme, mitä en epäilekään, niin ottakoon hän nimekseen Nicoloso.\nKirkkoherran suhteen en tiedä minkä nimen hälle antaisimme, jollemme\nhänen papillisen säätynsä mukaan kutsu häntä Pastorelloksi. Mitä\npaimentyttöihin tulee, joita tapa meitä vaatii rakastamaan, ei heille\nole vaikea nimiä keksiä; valtijattareni Dulcinean nimi voi merkitä yhtä\nhyvin paimentyttöä kuin prinsessaakin, joten minun siis ei ole tarvis\nhänelle toista nimeä antaa; sinä puolestasi, Sancho, annat omalle\nlemmityllesi minkä nimen itse haluat.\" -- \"Enpä halua häntä muuksi\nkutsua kuin Teresonaksi\", vastasi Sancho, \"koska se muistuttaa niin\nhyvin muijani varsinaista nimeä Teresa kuin hänen lihavuuttaankin.[11]\nMutta kirkkoherran en luule tarvitsevan mitään paimenetarta, koska se\nolisi hänen papillista säätyään vastaan.\" -- \"Voi taivasten tekijät\",\nhuudahti don Quijote, \"miten ihanaa elämää tulemmekaan viettämään,\nSancho ystäväiseni! Voi sitä huilujen, tamburiinien, mandoliinien ja\nviulujen liritystä, joka päivät päästään soi korviimme!\"\n\n\"Mutta tietäkääs, armollinen herrani\", sanoi Sancho, \"että minä olen\nsellainen raukka, etten milloinkaan luule näkeväni sitä päivää, jolloin\nsaan alkaa näin mainiota elämää viettää. Voi kuitenkin, miten sieviä\npuulusikoita osaisinkaan tehdä, jos todella pääsisin paimeneksi!\nEntä millaisia puutarhaharavia ja kukkakeppejä! Voin ja juuston\nvalmistamisessa olen oikea mestari; ja vaikken näillä kyvyilläni\nviisaan nimeä perisikään, saisin ainakin kiitosta kätevyydestäni ja\nkekseliäisyydestäni. Pikku-Sancha, vanhin tyttäreni, toisi meille\nruokaa kedolle. Eläpäs ollakaan; tyttö ei näytä hullummalta, joten siis\nlie parasta että hän pysyy kauniisti kotona. Paimenten joukossa on\nsekä hyviä että huonoja ihmisiä niinkuin muuallakin maailmassa, enkä\nmielelläni päästä karitsaani heidän kerittäväkseen. Tilaisuus tekee\nvarkaan, sanotaan; ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure; parempi\non tehdä mutkia kuin huonosti hutkia.\" -- \"Kylläksi jo sananlaskuja,\nSancho\", sanoi don Quijote; \"yksikin niistä jo tarpeeksi selittää\najatuksesi. Hullu metsään huutaa, kuulee viisas lähempääkin.\" -- \"Kas\nvaan, arvoisa isäntäni\", vastasi Sancho, \"johdattepa nyt mieleeni\nsananparren: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.\" -- \"Niin,\nkatsoppas, hyvä Sancho\", sanoi don Quijote, \"minä käytän sananlaskuja\nja puheenparsia aina oikeassa paikassa, niin että ne sopivat yhteen\najatukseni kanssa kuin sormi ja sormustin; mutta joka tapauksessa\nlopettakaamme nyt tämä keskustelu ja poiketkaamme, koska jo alkaa\nhämärtää, hiukkasen syrjään maantieltä etsiäksemme itsellemme yösijaa;\ntaivas tietää, mitä huominen päivä tuo mukanaan.\"\n\nHe väistyivät siis tieltä ja söivät sangen myöhäisen ja laihan\nillallisen Sanchon suureksi suruksi, joka huoaten muisteli vaeltavan\nritariston monenkaltaisia puutteita ja kärsimyksiä, joita hän oli\nsaanut kokea vuorilla, metsissä ja kedoilla harhaillessaan, vaikka\nrunsaudensarvestakin joskus oli heille herkkuja vuotanut, kuten\nherttuan linnassa ja rikkaan Camachon häissä. Mutta hän lohduttihe\nsillä ajatuksella, ettei yötä ja puutetta alituisesti kestä; ja\nniin hän vietti sen yön sikeästi nukkuen, herransa valvoessa hänen\nvieressään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nYöllinen seikkailu, josta Sancho saa paljon tuntuvamman osan kuin Don\nQuijote.\n\n\nYö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä\nsankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää,\nminne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle\nniukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti\nseisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli\nnukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä\nterveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat;\ndon Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt\nherätti Sanchonkin sanoen hänelle:\n\n\"Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho.\nLuulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta\ntykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun\nnukkuissasi, itken sinun laulaissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan,\nsill'aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä.\nHyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja\ntuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii.\nKatsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo\nsen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme.\nNiin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä\nja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi\nedes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä\nlunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän,\nsillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi,\nvietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi,\nminä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä\npaimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään.\"\n\n\"Armollinen herra\", vastasi Sancho, \"minä en ole mikään luostariveli,\njotta kesken untani nousisin pieksämään itseäni, ja vielä vähemmän\nhaluan pieksämisen jälkeen ruveta laulaa hoilottamaan lopun yötä.\nSallikaa minun rauhassa nukkua, muuten pakotatte minun vannomaan\nkalliin valan, etten ikipäivinä ajattele koko pieksämisjuttua.\" --\n\"Voi, mikä kivisydän oletkin! Voi kurja asemies itseäsi!\" huudahti don\nQuijote; \"niin huonostiko palkitset leivän jonka multa olet syönyt ja\nkaiken sulle tuhlaamani suosion ja ystävyyden! Minun kauttani pääsit\nmaaherraksi ja minulta olet saanut lupauksen lähimmässä tulevaisuudessa\ntullaksesi kreiviksi tai markiisiksi tahi joksikin muuksi suureksi\nherraksi, jonka lupauksen täytän heti kun koevuoteni on loppuun\nkulunut, sillä omasta puolestani _post tenebras spero lucem_\".[12] --\n\"Sitä en ymmärrä\", sanoi Sancho; \"sen vain ymmärrän, että niin kauvan\nkuin nukun en pelkää enkä toivo mitäkään, en uneksi vaivoista enkä\npalkinnoista, mutta vain siunaan sitä joka unen keksi. Sillä uni on\nviitta joka peittää ihmisten huolet, ruoka joka ravitsee nälkäisen,\njuoma joka juottaa janoisen, tuli joka poistaa kylmän, ja viileys joka\nvarjoo helteessä; sanalla sanoen uni on raha joka käypi kaikkialla ja\njolla voi ostaa kaikkea, ja vaaka joka punnitsee samalla mitalla niin\nkuninkaalle kuin kerjäläisellekin, niin typerälle kuin viisaallekin.\nUni on hyvä asia, herrani, enkä siinä tiedä muuta pahaa kuin että sen\nsanotaan kelvottomasti muistuttavan kuolemata.\"\n\n\"Mutta minä olen ajatellut, Sancho ystäväni,\" jatkoi don Quijote,\n\"että jos olet toivonut saavasi jonkunlaista palkintoa niistä\niskuista, jotka vapahtavat Dulcinean lumouksesta, niin annan kernaasti\nsinulle niin paljon kuin haluat. En tosin ilman epäilyksiä lupaa\ntällaista palkintoa, sillä epätietoista on, miten rahan edestä tehty\nsovitustyö sopii asian laatuun; mutta voimmehan ainakin koettaa\nsitä. Mieti siis, Sancho hyvä, miten paljon pyydät, ja rupea sitte\nitseäsi pieksämään; maksun saat ottaa niistä rahoistani, joita\nkannat vyölläsi.\" Tämän tarjouksen kuullessaan Sancho levitti\nsilmänsä suuriksi ja päätti sydämmessään hyvällä suostua iskuihin;\nsitte hän vastasi herralleen: \"Jos niin on laita, teidän armonne,\nniin pitänee minun tehdä mieliksenne; rakkaus vaimooni ja lapsiini\npakottaa minua ansaitsemaan rahaa tällä tavalla, vaikka se tosin\ntapahtuukin nahkani kustannuksella. Kuinka paljon lupaatte minulle joka\niskusta?\" -- \"Jos sinulle maksaisin\", sanoi don Quijote, \"lääkkeen\narvon ja laadun mukaan, niin ei siihen riittäisi Veneziankaan\naarteet eikä Perun kulta. Määrää itse hintasi ja laske mitä määrä\nyhteensä tekee.\" -- \"Iskujen määrä on kolmetuhatta kolmesataa ja\nvähän päälle, joista jo olen ennättänyt antaa itselleni kokonaista\nviisi; jos nyt annamme näiden viiden kuitata nuo päälle olevat,\nniin jää tasan kolmetuhatta ja kolmesataa. Jos vielä laskemme\nneljänneksen realia joka iskulta -- sillä vähemmällä en leikkiin\nantaudu -- niin saamme kolmetuhatta ja kolmesataa neljännesrealia, ja\nkolmetuhatta sellaista on viisitoistasataa puolirealia, mikä viimein\non seitsemänsataa ja viisikymmentä kokorealia, johon lisäksi tulee\nkolmesataa neljännesrealia, mikä kokorealeissa on seitsemänkymmentä\nja viisi; eli siis kaiken kaikkiaan kahdeksansataa kaksikymmentä\nviisi kokorealia. Tämän määrän erotan siis itselleni teidän armonne\nrahoista, ja sitten palajan kotiin rikkaana ja onnellisena, vaikka\nselkääni hiukan kirveltääkin. Mutta eihän lohia verkotta saada.\" --\n\"Oi rakkahin Sancho! Oi sinä siunattu Sancho!\" riemuitsi don Quijote.\n\"Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle olemmekaan, Dulcinea\nja minä, aina päiviemme loppuun asti! Jos hän pääsee takasin entiseen\nolemukseensa -- jota en epäilekään -- niin on hänen onnettomuutensa\nollut sulinta onnea ja minun tappioni mitä mainehikkain riemu. Mieti\nnyt vain, poikaseni, milloin pieksämisen aijot alkaa. Antaakseni\nsinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi.\" --\n\"Milloinkako?\" toisti Sancho; \"totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää\nvain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän\nhuolta selkäsaunasta.\"\n\nTuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä\noli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan\nvaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän,\nniinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua\nlemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen\nlehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan\nvaljaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista\nSanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi\nSancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa\nmarhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen\npäähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä\nkäyvän toimeen sanoi ritari: \"Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet\nitseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin\nkiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko\nmäärä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison\nminä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka\nitsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua\nhyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!\" -- \"Hyvä\nmaksaja ei arkaile panttia antamasta\", sanoi Sancho tavallisella\npuheenparrellaan; \"aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä\nkuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön\nvoivan tapahtua.\"\n\nHän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti\nheiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho\noli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki\nrupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen\nvuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta\npuoli realia neljänneksen sijaan. \"Jatka vain, rakas Sancho, eläkä\naristele\", sanoi don Quijote; \"minä kyllä mielelläni korotan maksun\nkaksinkertaiseksi.\" -- \"Olkoon menneeksi\", vastasi Sancho, \"satakoon\nsitte iskuja kuin rakeita.\" Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan\nselkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä\nolevia puita, aina väliin ohkaisten ja huokaisten, niinkuin muka\nolisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea\ntämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan\ntekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta\ntoivettaan toteutumasta, sanoi hän: \"Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin\nhenkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy\nlevätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän\nkuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi\nkerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman,\nvaan ei liikaa kuormaa.\" -- \"Ei, herra, elköön minusta milloinkaan\nsanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn\npuolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan\nlisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän\nylitsekin.\" -- \"Koska olet niin innoissasi\", sanoi don Quijote, \"niin\njatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään.\"\n\nSancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian\nriistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti\nhän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien\nhirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: \"Kurja veresi vuotakoon!\" Tämän\nraivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini\npatukasta ja sanoi Sancholle: \"Elköön taivas sinun milloinkaan salliko\nuhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi\ntoimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja\nminä puolestani odottelen kunnes jälleen olet päässyt voimiisi ja me\nkaikki voimme tyytyväisinä saattaa tämän asian onnelliseen loppuun.\"\n-- \"Koska kerran teidän armonne niin tahtoo\", vastasi Sancho, \"niin\nolkoon menneeksi minun puoleltani. Mutta olkaa hyvä ja heittäkää\nvaippanne hartioilleni, sillä olen kovin hiestynyt ja voin pian\nkylmettyä, josta voisin saada uusia kärsimyksiä.\" Don Quijote kääri\nvaippansa huolellisesti Sanchon ympärille, ja tämä nukkui sikeästi aina\nauringonnousuun asti.\n\nSitte he nousivat pystyyn ja jatkoivat edelleen matkaansa, ja kolmisen\ntuntia ratsastettuaan he saapuivat majataloon, joka ei don Quijoten\nsilmissä enää näyttänyt miltään ritarilinnalta, sillä viimeisessä\nkaksintaistelussaan tappiolle jouduttuaan hän oli kadottanut useimmat\nhulluista haaveistaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nDon Quijote ja Sancho saapuvat kotikyläänsä, ja miten heitä siellä\nvastaanotetaan.\n\n\nDon Quijote viipyi koko päivän majatalossa odotellen yötä, jolloin\nSancho voisi suorittaa katumusharjotuksensa loppuun; eivätkä he ennen\nlähteneet, ennenkun se todella oli tapahtunut.\n\nDon Quijote oli vallan suunniltaan ilosta ja vartoi kärsimättömästi\nnousevaa päivää, jolloin näkisi Dulcinean vapautuneeksi lumouksesta.\nPäivänkoitteessa he läksivät jälleen taivaltamaan, muttei ainoatakaan\nvaimonpuolta ritarin silmä keksinyt tiellä, minkä vuoksi hän rupesi\nkovin epäilemään suuren Merlinin luotettavaisuutta.\n\nJonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta\nhe näkivät kotikylänsä kaukana siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt,\nlankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: \"Avaja silmäsi,\noi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin\nrikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja\nsylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin\npalajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä\nvoittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin\nsaaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta\nrahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti\nselkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin.\" -- \"Jätä nuo hullutukset,\nSancho\", sanoi don Quijote, \"ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin\nmielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimenelämämme.\"\n\nKylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän.\nToinen sanoi: \"Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes\nnähdäkään!\" -- \"Kuuletkos, Sancho\", sanoi don Quijote, \"mitä tuo lapsi\nsanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!\" -- \"No, mitä siitä huolitte, mitä\ntuollainen tenava sanoo?\" vastasi Sancho. -- \"Etkös ymmärrä\", sanoi don\nQuijote, \"että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa.\"\n\nSancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet\nkatsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria\nja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin\nSancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen.\nMutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän,\nja hän mutisi vain itsekseen: \"Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha\nmerkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi\nolen kadottanut Dulcinean.\" -- \"No, totta vie, tepä eriskummallinen\nmies olette\", sanoi Sancho; \"kuvitelkaapas nyt myöskin, että tämä\njänis on neiti Dulcinea ja koirat niitä poppamiehiä, jotka hänet\nolivat muuttaneet talonpoikaistytöksi. Hän pakeni niiden edellä, minä\nsieppasin hänet kiini ja laskin hänet teidän syliinne, te olette hänen\nherransa ja hyväilette häntä; mikä kumman paha merkki se on ja mitä\nteillä siitä on pelättävää?\"\n\nMolemmat pojat, jotka tuonnoin olivat riidelleet keskenään, tulivat\nkatsomaan jänistä, jolloin Sancho kysyi heiltä äskeisen kiistan\naihetta. Se joka oli huutanut: \"Et ikinäsi saa sitä edes nähdäkään\",\nvastasi ottaneensa toveriltaan lintuhäkin, jota ei aikonut antaa\ntakasin. Sancho osti riidanalaisen häkin heiltä muutamilla penneillä,\nja osottaen sitä don Quijotelle sanoi hän: \"Katsokaas, armollinen\nherra, miten kaikki enteet nyt ovat tulleet kumotuiksi! Vaikka olen\ntyperä mies, tuntuvat minusta enteet yleensä tietävän yhtä vähän\nkuin viimetalvinen lumi. Jollen väärin muista, on myöskin arvoisa\nkirkkoherramme varottanut kristillisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä\nuskomasta mokomiin lapsellisuuksiin. Käykäämme tästä vain huoletta\nsisään kylään, sillä tuollaisten seikkojen takia ei kannata pysähtyä.\"\nTällöin tulivat metsästäjät pyytämään jänistään, jonka don Quijote\nheille antoikin.\n\nKirkkoherra ja parturi Niklas olivat pitkänään ruohopenkereellä,\nedellinen lukien rukouskirjaansa. Nähdessään don Quijoten he\nkiiruhtivat häntä vastaan avoimin sylin. Don Quijote laskeusi alas\nratsultaan ja syleili heitä hellästi, jonka jälkeen he seurasivat häntä\nkotiin. Sancho oli levittänyt aasilleen loimeksi ja ritarin varusten\npeitteeksi erään kirjavan naamiaispuvun ja pannut sille päähän pukuun\nkuuluvan hullunkurisen hatun. Tämä herätti kylän lapsissa rajatonta\nriemua; he säntäsivät joka taholta aasin ympärille ja huusivat minkä\njaksoivat: \"Hei, tulkaa joutuun katsomaan! Sanchon aasi on tullut\nkotiin koreampana kuin maalaismorsian ja don Quijoten ratsu laihempana\nkuin kuivanut silakka!\" Kirkkoherran ja parturin seuraamana ynnä\nnulikkapolven ympäröimänä astui don Quijote sisälle taloonsa, missä\nhäntä vastaanottivat emännöitsijä ja veljentytär, joille oli annettu\ntieto hänen tulostaan. Myöskin Teresa Pansalle oli ilmotettu hänen\nmiehensä saapumisesta, ja hän kiirehti tälle vastaan hapset hajallaan\nja paljain jaloin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Hän\ntähysteli tarkoin miestään, ja kun ei huomannut tämän yllä merkkiäkään\nmaaherran komeudesta, huusi hän: \"Ah, pyhä neitsyt, sinähän näytät\npikemmin kerjäläiseltä kuin miltään kuvernööriltä! Tällä laillako\nsinä palaat saareltasi, jalkasin ja vaatteet repaleissa?\" -- \"Suu\nkiini, Teresa\", vastasi Sancho, \"ei kaikkialla kinkkuja näe, vaikka\nnäkee koukkuja. Lähdetään tästä kotiin, siellä sitte kerron sullo ylen\nihmeellisiä asioita. Rahaa mulla kyllä on, joka on pääasia, ja rahaa\nsellaista, jonka olen ansainnut omalla neuvokkaisuudellani, tekemättä\nvääryyttä kellekään.\" -- \"Ah, onko sulla rahaa, ukkoseni? Sen parempi,\nenkä sillä väliä pidä miten se on ansaittu.\" Sanchon lapset halailivat\nnyt vuorostaan isäänsä, kukin tiedustellen tuomisia; sitte kävivät he\nkotiin päin, taluttaen aasia perässään.\n\nTuskin oli don Quijote saapunut kotiinsa, kun hän vei kirkkoherran\nja parturin syrjään, ja kerrottuaan heille onnettomasta\nkaksintaistelustaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa ynnä sitoumuksestaan\nolla vuoden ajan aseita kantamatta, ilmaisi hän aikomuksensa olevan\nantautua sillä välin paimen elämään, kierrellen metsissä ja kedoilla\nrakastuneita ajatuksia hautoen, sekä pyysi heitäkin, jollei heillä\nollut muita tehtäviä, seuraamaan häntä näin tyyten rauhalliseen ja\nviehättävään elämäntapaan. Itse ostaisi hän tarpeeksi karjaa ja kaikkea\nmitä paimenelämään tarvittiin. Vielä hän lisäsi, että tärkein osa\nvalmistustöistä jo oli suoritettu, hän kun oli jo keksinyt kaikille\nsopivat paimennimet. Kirkkoherran kysyttyä minkälaisia ne olivat, sanoi\nhän kutsuvansa itseään paimen Quijotizoksi, kirkkoherraa Pastorelloksi,\nparturia Nicolosoksi ja Sancho Pansaa Pansinoksi. Molemmat ystävät\nhyvin hämmästyivät tästä uudesta hulluudesta; mutta he olivat\nsiihen myöntyvinään, toivoen ettei hän pääsisi luiskahtamaan heidän\nkäsistään ja että niin rauhallinen elämäntapa ehkä hänet tykkänään\nparantaisi. He siis lupautuivat hänen tovereikseen; sanoipa Niklas\nmestari olevansa maailmankuulu runoniekka ja kyllä varustavansa koko\njoukon paimenlauluilla ja rakkausviisuilla. \"Ja mitä meillä vielä on\ntehtävää\", jatkoi hän, \"on se, että kukin valitsee paimenettarelleen\nnimen, jotta voi tätä lauluissaan ylistää, sekä ettemme jätä yhtäkään\nkalliota tai puuta merkitsemättä tällä nimellä, niinkuin rakastuneitten\npaimenten tapa on.\" -- \"Sepä vasta on mainiota\", huudahti don Quijote.\n\"Omasta puolestani en luule enää tarvitsevani miettiä uutta nimeä\nlemmitylleni, koska jo olen ikuisesti kiintynyt verrattomaan Toboson\nDulcineaan, näitten rantojen kunniaan, niittyjemme kukkaan, kauneuden\nalkulähteeseen ja sulojen keijukaiseen, tai lyhyesti sanoen olentoon,\njolle ei kielessämme löydy kylläksi tyydyttäviä nimityksiä.\" -- \"Se on\ntotta\", sanoi kirkkoherra; \"mutta meidän muiden on täältä etsittävä\njoitakuita nopsia paimentyttöjä, jotka kelpaisivat runottariksemme.\"\nJa hän ylisti vielä kerran don Quijoten erinomaista ja järkevätä\npäätöstä sekä tarjosi seuraansa kaikkina joutohetkinä, jolloin oli\nvirantoimituksistaan vapaa. Sitte he sanoivat hänelle jäähyväiset ja\nkehottivat häntä säästämään terveyttään parhaansa mukaan.\n\nVeljentytär ja emännöitsijä olivat sattumalta kuulleet koko\nkeskustelun; ja heti kun näkivät don Quijoten jääneen yksikseen,\nriensivät he hänen huoneeseensa, ja veljentytär kävi hänen kimppuunsa:\n\"Mitäs tämä taas tietää, enokulta? Nyt kun luulimme teidän vihdoinkin\nvetäytyneen rauhaisaan kotielämään, aijotte lähteä entistä hullumpiin\nseikkailuihin, aijotte ruveta rakastuneeksi paimenheitukaksi. Se\ntosiaan olisikin teille arvokas toimi!\" -- \"Luuletteko todellakin\",\njatkoi emännöitsijä, \"kykenevänne istumaan kedolla paljaan taivaan alla\nkesän helteessä ja talven pakkasissa! Se sopii talonpojille, joilla\non hyvä terveys ja tottumus sellaiseen elämään aina lapsuudestaan\npitäen, mutta teille olisi sittekin vaeltavan ritarin ammatti parempi\nkuin paimentoimi. Seuratkaa vain minun neuvoani, armollinen herra,\nsillä minä olen vanha ja paljon kokenut ihminen: pysykää kauniisti\nkotona, hoitakaa taloanne ja maanviljelystänne, rukoilkaa Jumalaa ja\nantakaa almuja; ja jos sellainen elämä on teille pahaksi, niin pankaa\nsyy minun päälleni.\" -- \"Hyvä on, hyvin olette puhuneet, rakkaat\nystäväni\", sanoi don Quijote, \"mutta minä kyllä itse tiedän mikä\nminulle parhaaksi on. Valmistakaa minulle nyt vain vuode, jotta pääsen\nnukkumaan, sillä tunnen todella itseni hiukan pahoinvoivaksi. Olkaa\nmyös vakuutetut, että niin ritarina kuin paimenenakin en koskaan unohda\nteidän tarpeitanne, kuten teoistani saatte nähdä.\" Nuo kiltit naiset\nsaattoivat hänet vuoteeseen ja tarjosivat hänelle illallista sekä\nhoitivat häntä paraansa mukaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nDon Quijoten sairaus, testamentti ja kuolema.\n\n\nDon Quijote tuli todellakin hyvin sairaaksi, joko sitte\nmielenkarvaudesta tappionsa vuoksi tai matkojensa tuhansista vaivoista\nja rasituksista, tahi ehkä myöskin kumpaisestakin syystä. Uskollinen\nSancho istui koko ajan vuoteen pääpuolessa, ja kirkkoherra ja parturi\nkävivät myös joka päivä häntä katsomassa; luullen hänen tautinsa\njohtuvan surusta ettei Dulcineaa oltu voitu vapahtaa lumouksesta,\nkoettivat he kaikin keinoin lohduttaa ja huvittaa häntä. Parturi\nkehotti häntä rohkasemaan mieltänsä, sanoen odottelevansa vain hänen\nparantumistaan antautuakseen paimenelämään, jota varten jo oli\nsepittänyt kauniin runoelman sekä ostanut kaksi komeata paimenkoiraa.\nMutta kaikesta huolimatta ei don Quijoten mielentila käynyt sen\nparemmaksi; ja sen huomatessaan Sancho virkkoi: \"Mitä ajattelettekaan,\nrakas isäntäni? Nyt kun juuri olemme saaneet tiedon neiti Dulcinean\nvapauttamisesta, tahdotte te vain virua vuoteessanne! Elkää lainkaan\nkuolemaa ajatelko, se on meidän kaikkien harras toivomus; mikä kiire\nteillä nyt muka olisi kuolla! Eihän se niin suuri asia ole että saa\nselkäänsä kaksinkamppailussa, jotta siitä tarvitsisi epätoivoon joutua.\nEttehän lainkaan ole tullut vaivaiseksi tai muotopuoleksi; ja kyllä\nkykenette vielä tuon häpeän kostamaan. Nouskaa siis vuoteestanne ja\nhuomatkaa, miten me kaikki palamme halusta ruveta paimeniksi ja viettää\nelämäämme kedoilla laulaen kuin kaniikit; te yksin olette synkkä ja\nsurullinen kuin satavuotias erakko. Tehkää niinkuin minä, joka otan\nilot ja surut vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja lohdutan itseäni\nkaikissa vaiheissa ajattelemalla, että elämä on elämätä kuolemaan\nsaakka. Noudattakaa neuvoani, rakas, armollinen pikku herrani, eläkää\nniin kauvan kuin suinkin saatatte, sillä suurin hulluus taivaankannen\nalla on paneutua kuolemaan tietämättä mistä syystä se tapahtuu;\nettehän voi näyttää meille ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka\nolisi pelkästä alakuloisuudesta kuollut. Nouskaa siis, sitä hartaasti\nrukoilen, vuoteestanne, heittäkää kaikki sairaat ajatukset ja lähtekää\nkanssamme tanhuoille ja metsiin soittaen huilua ja laulaen viisuja;\nehkäpä tapaamme siellä neiti Dulcineankin vapahdettuna kaikista\npoppamiesten juonista. Min'en antaisi kaiken maailman murheista\npalanutta killinkiäkään! Mutta jos aikomuksenne on kuolla sen vuoksi,\nettä jouduitte kaksintaistelussa tappiolle, niin lykätkää syy\nminun niskoilleni ja sanokaa, että minä olin kehnosti kiinnittänyt\nRosinanten satulavyön, jonka vuoksi putositte. Ja olette kai lukenut\nritarikirjoistanne, että kamppailussa tavallisesti aina toinen ritari\ntyöntää toisen satulasta. Tällä erää se oli vastustajanne, ensi\nkerralla te itse.\" -- \"Sancho on lausunut totuuden\", sanoi parturi;\n\"sellaisen tapahtuman takia ei tarvitse rohkeuttaan menettää, sillä\neihän todellisuudessa vielä mitään ole menetetty.\"\n\nMutta heidän puheensa eivät pystyneet don Quijoteen, joka ei niistä\ntullut sen hilpeämmäksi eikä terveemmäksi. Tauti päinvastoin\nkävi pahemmaksi, eikä lääkäri voinut viikon perästä antaa mitään\ntoivonaihetta. Don Quijote tunsi itse tilansa ja pyysi jäädä yksikseen,\nsillä hän halusi nukkua; unta kesti lähemmäs seitsemän tuntia.\nVeljentytär ja emännöitsijä itkivät häntä jo kuni kuollutta; mutta\nsitte hän yht'äkkiä heräsi, kutsui naiset luoksensa ja lausui: \"Rakkaat\ntyttäreni, kiittäkää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka rajattomassa\nlaupeudessaan on osottanut minulle armoista suurimman!\" -- \"Kallis\nenoni\", sanoi veljentytär, \"mitä tällä oikeastaan tarkotatte?\" --\n\"Rakas veljentyttäreni\", vastasi don Quijote lempeästi, \"minulle on\ntullut osaksi ihmisen kallein tavara, joka yksistään voi hänelle\ntaata hiukan lepoa tässä kurjassa elämässä ja antaa hänelle palkinnon\nhyveistään tulevaisessa elämässä. Tämä kallis tavara on ihmisen terve\njärki; minä olin sen kadottanut lukemalla liian pitkinä joutohetkinäni\nhyödyttömiä ja vahingollisia ritariromaaneja; mutta nyt on taivas sen\njälleen minulle takasin antanut. Kauvan en siitä enää saa nauttia,\nmutta kiitollisuuteni ei sen vuoksi ole vähempi. Tahdon ainakin käyttää\nhyväkseni näitä harvoja hetkiä, elämäni viimeisiä, korjatakseni pitkän\nentisyyteni erehdyksiä ja tehdäkseni niitä hyviä töitä, joita tähän\nasti olen laiminlyönyt. Kutsukaa tänne ystäväni, arvoisa kirkkoherra\nja mestari Niklas sekä uskollinen Sanchoni, jolta minun täytyy pyytää\nanteeksi, että sain hänenkin päänsä hullutuksillani sekautumaan.\"\n\nHänen vielä puhuessaan astuivat kaikki kolme kutsuttua sisään. \"Rakkaat\nystäväni\", lausui kuoleva ritari, \"kutsutin teidät luokseni, sillä\nhalusin nähdä teitä viime hetkelläni. Onnitelkaa minua, sillä en ole\nenää don Quijote de la Mancha vaan Alonzo Quijano, Hyväksi kutsuttu,\njoka vihaa kaikkia noita Amadiseja, Galaoreja ja muita sentapaisia,\njoita hullu mielikuvitukseni minut ennen sai jälittelemään; olen nyt\nvain naapurinne, uskollinen ystävänne ja veljenne, jonka heikko järki,\nkauvan sumentuneena oltuaan, on jälleen palannut hänen viime hetkinään\ntäyteen selvyyteensä. Käyttäkäämme näitä hetkiä hyväksemme, arvoisa\nkirkkoherra; pyydän teidän antamaan minulle synninpäästön. Ja te, hyvät\nherrat, käykää sillä aikaa hakemassa tänne kylänkirjuri, jolle tahdon\nilmaista viimeisen tahtoni.\"\n\nHäntä toteltiin vaijeten, ja kaikki katselivat hämmästyneinä ja\nmurheellisina toisiaan. Sancho, joka ei aina tähän saakka ollut\nuskonut herransa tilaa niin arveluttavaksi, lankesi polvilleen vuoteen\nviereen ja nyyhki ääneensä. Sairas ojensi hänelle kätensä ja pyysi\nhänenkin hetkeksi jättämään huoneen. Rippi ei ollut pitkä; sillä\nvaikka kelpo ritarin pää oli ollut sekasin, oli hänen sydämmensä aina\npysynyt puhtaana. Sen päätyttyä hän kutsui kaikki ystävänsä takasin;\nemännöitsijä ja veljentytär olivat sulaa kyyneliinsä, mutta don Quijote\nlohdutti heitä hellästi. Kun kirjuri oli tullut saapuville, käski hän\ntämän alkamaan testamentin tavanmukaisilla sanoilla; sitte kooten\nviimeiset voimansa hän nousi istualleen vuoteessaan ja saneli heikolla\näänellä seuraavaa:\n\n\"Ystävälleni Sancho Pansalle, jota kutsuin asemiehekseni hulluuteni\npäivinä, määrään kaksisataa kultarahaa otettavaksi päältäpäin jälkeeni\njättämästäni omaisuudesta; sen lisäksi kaikki ne rahavarat, jotka\nuskoin hänen säilytettäväkseen yhdessä lähtiessämme matkoillemme, ilman\nettä perilliseni ovat oikeutetut vaatimaan häneltä tiliä niistä.\"\n\n\"Ei toki, armollinen herra\", keskeytti Sancho itkien ja yrittäen\npidättää kirjuria tätä määräystä merkitsemästä; \"eihän toki, rakas\narmollinen herra, ettehän te todellakaan aijo kuolla, ei ole\nmahdollista että nyt kuolette. Seuratkaa vain minun neuvoani, rakas\nisäntäni: eläkää ja karkottakaa mielestänne nuo mustat mietteet, jotka\nyksistään ovat syypäät teidän nykyiseen heikkouteenne. Minä teen\nkaikki mitä suinkin tahdotte, me lähdemme minne vain teitä haluttaa\nlähteä; rupean paimeneksi, ritariksi, asemieheksi; kaikki on mulle\nsamantekevää, kunhan vain saan olla seurananne; minä uudelleen vapautan\nDulcinean lumouksesta omalla selkänahkallani, jos niin vaaditaan, ja\njollette voi sietää että jolloinkin satutte tulemaan voitetuksi, niin\notan minä aina tappionne omaksi syykseni; minä julistan ja vahvistan\njuhlallisesti valallani, että olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten\nmahavyön, että tappionne oli tykkönään minun vikani, ja etten\nmilloinkaan...\"\n\n\"Olen sinulle kaikesta hyvin kiitollinen, Sancho-parkani\", sanoi sairas\nsävyisästi; \"sinä olet nähnyt minua niin kauvan sekapäisenä, ettet\nvieläkään voi uskoa minun tulleen järilleni. Unhottakaamme vanhat\nhairauksemme silti unhottamatta vanhaa ystävyyttämme; sama vanha\ntoverisi sinua nyt kuuntelee, vaan ei enää mikään don Quijote de la\nMancha; käyttääkseni sinun niin rakastamiasi puheenparsia sanoisin,\netteivät viime vuoden linnunpoikasia enää tavata pesässään. Salli minun\nnyt jatkaa, rakas lapseni, sekä lausua hellä mielipahani, kun en voi\nosottaa sinulle vielä enemmän hyvää.\"\n\nSitte hän sääsi perijättärekseen veljentyttärensä Antonia Quijanan,\nehdolla ettei tämä menisi naimisiin sellaiselle miehelle, joka olisi\nlukenut ritariromaaneja, sekä että hän maksaisi eläkettä hänen vanhalle\nemännöitsijälleen ja suorittaisi joitakuita lahjoituksia monivuotisen\nystävyyden muistoksi kirkkoherralle ja mestari Niklakselle, jotka don\nQuijote asetti testamenttinsa toimeenpanijoiksi. Lopuksi hän pyysi\nihmiskunnalta anteeksi niistä huonoista esimerkeistä, joihin hän\nhulluutensa päivinä oli voinut antaa aihetta.\n\nHeti kun kirjuri oli lopettanut surullisen toimituksensa, pyysi\ndon Quijote kirkkoherran noutamaan sakramentteja; hän nautti\nniitä hurskaudella ja mielenmaltilla, jotka ihmetyttivät kaikkia\nläsnäolijoita; ja illan tullen, jolloin hän oli käynyt jo kovin\nheikoksi, lähti hänen sielunsa Jumalan luo.\n\nNiin päättyi _älykkään la Manchan ritarin_ elämä. Hänen\nkotipaikkaansa ei hänen elämäkertansa kirjoittaja ole tahtonut\nlähemmin mainita, jotteivät kaikki la Manchan kylät, linnat ja\nkaupungit joutuisi kiistaan kunniasta, mille niistä hän oikeastaan\nkuului, niinkuin Kreikassa aikoinaan seitsemän kaupunkia kiisteli\nkeskenään Homeroon kotipaikkaoikeudesta. Ei hän myöskään tahdo\nkuvailla Sanchon, veljentyttären ja emännöitsijän haikeita\nvalitushuutoja; ja niistä monilukuisista muistovärssyistä, jotka hänen\nhautapatsaaseensa piirrettiin, mainitsee hän vain seuraavan, jonka muuan\nrunoilijalahjoilla varustettu ystävä sepitti:\n\n    On hauta tämä ritarin,\n    Jok' eläissään ei pelännyt\n    Ja jonka kuolo eloks nyt\n    Ijäti pyhäks kääntyikin.\n\n    Hän eläissänsä maailman\n    Kunniaksi paljon toimitti;\n    Hänt' arveltihin hulluksi,\n    Vaan lopun sai hän viisahan.\n\nJa tämän kirjan päätettyään tekijä ripustaa kynänsä naulaan lausuen\nsille: \"Nyt, rakas kynäni, jätän sinut siihen riippumaan ikuisiksi\najoiksi, jolleivät julkeat juttujensepustajat jälleen tartu sinuun\nhäväistäkseen sinua ja repiäkseen alas minun mainettani. Sano heille,\nettä yksin sinua varten syntyi don Quijote maailmaan ja sinä luotiin\nyksin häntä varten; hän osasi toimia ja sinä osasit kirjoittaa; sano\nheille, että he sallivat tämän sankarin rauhassa levätä arkussaan.\nJa jos he sittekin vaativat, että kutsuisit hänet esiin haudastaan\nuusiin urhotöihin, niin murru mureniksi heidän kömpelöissä käsissään,\nniin että he ovat pakotetut kirjoittamaan tyhmyyksiään kehnolla\nhanhensulalla. Minun tehtäväni on nyt loppuun suoritettu. Tarkotukseni\noli tällä teoksella herättää inhoa naurettavia ja järjettömiä\nritariromaaneja vastaan. Tämän olenkin saavuttanut, don Quijoteni on\nantanut niille surmaiskun. Minä olen tyytyväinen. Jää hyvästi!\"\n\nLoppu.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Espanjalaisista sanoista _rocin_ työhevonen, kaakki ja _antes_ --\nennen; edessä. Rosinante merkitsee siis: ennen työhevonen tai: edellä\nt. enempi kaikkia muita hevosia.\n\n[2] _Donna_ (lue: donja) = aatelinen arvonimi Espanjassa rouville ja\nneitosille, samatenkuin _don_ (herra) miehille.\n\n[3] Päärit (_paires_) olivat Ranskassa mahtavimmat, syntyperältään ja\narvoltaan kuninkaan vertaiset ylimykset. Niitä oli luvultaan 12, puolet\npiispoja, puolet maallisia lääniherroja.\n\n[4] \"Maineen yhdeksän ritaria\" olivat vanhan tarinan mukaan seuraavat:\njuutalaiset Josua, David ja Judas Makkabealainen; pakanat Aleksanteri\nSuuri, Hektor ja Julius Caesar; ja kristityt Artur kuningas, Kaarle\nSuuri ja Gottfried Bouillonilainen.\n\n[5] Katolilaisten rukouksia.\n\n[6] Pyhä _Hermandad_, \"veljistö\", oli keskiajalla syntynyt Espanjan\nkaupunkien liitto omavaltaista aatelistoa vastaan; sittemmin se\njärjestettiin yleiseksi poliisikunnaksi, jossa merkityksessä sitä tässä\nmainitaan.\n\n[7] Beltenebros = kaunosynkkä.\n\n[8] Vanhempina aikoina oli tavallista, että varsinaisen\nnimikirjoituksen alle liitettiin latinalaiset sanat _propria manu_\n(omakätisesti), jotka alkuaan kirjoitettiin selvästi, vaan myöhemmin\nmuodostuivat monimutkaiseksi loppukoukeroksi, jonka kukin aina\nsamantyylisenä piirsi nimensä alle. Tätä \"puumerkkiä\" don Quijote tässä\ntarkottaa.\n\n[9] Tynnyrien asemasta rahvas Espanjassa säilyttää viinivarojaan\nkokonaisista härän y.m. eläinten nahoista neulotuissa säkeissä.\n\n[10] _Barato_ merkitsee vanhassa espanjankielessä pilaa tai petosta.\n\n[11] _Teresona_ on espanjalainen suurennusmuunnos (augmentatiivi)\nnimestä Teresa.\n\n[12] Pimeyden jälkeen toivon valkeutta.\n\n\n\n"]