Pakolaiset

PAKOLAISET

Romaani kahdesta maanosasta

Kirj.

SIR A. CONAN DOYLE

Suomennos.

Alkuteoksen nimi: "The Refugees" (1893)

K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1925-26.

SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA. Vanhassa maailmassa:

1. Amerikkalainen vieras.

2. Kuningas kotioloissaan.

3. Oven puolustus.

4. Kansansa isä.

5. Belialin lapset.

6. Taistelu talon herruudesta.

7. Uusi ja vanha maailma rinnatusten.

8. Nouseva aurinko.

9. Kuningas huvittelee.

10. Auringon pimennys Versailles'issa.

11. Aurinko paistaa jälleen.

12. Kuningas ottaa vastaan.

13. Kuningas on kekseliäs.

14. Viimeinen valtti.

15. Yöllinen ratsastus.

16. Kun on piru merrassa.

17. Portillac'in vankityrmä.

18. Yllätysten yö.

19. Kuninkaan kabinetissa.

20. Kaksi Françoise'ta.

21. Mies vaunuissa.

22. Portillac'in mestauslava.

23. De Catinat'n kukistuminen.

JÄLKIMMÄINEN OSA. Uudessa maailmassa:

24. Kultaisen kyynäräkepin lähtö.

25. Kuoleman vene.

26. Viimeinen satama.

27. Kutistuva saari.

28. Quebec'in lahdessa.

29. Ääni laivan akkunassa.

30. Sisämaan vesiä.

31. Päänahaton mies.

32. Sainte Marie'n isäntä.

33. Ruskean hirven surma.

34. Veristä väkeä.

35. Kuolema ovella.

36. Paaluvarustuksen valtaus.

37. Munkki saapuu.

38. Sainte Marie'n ruokasali.

39. Kaksi uimaria.

40. Loppu.

EDELLINEN OSA:

VANHASSA MAAILMASSA

Ensimmäinen luku.

AMERIKKALAINEN VIERAS.

Ikkuna oli sellainen, jommoisia Pariisissa yleisesti käytettiin kuudennentoista sataluvun lopulla. Se oli korkea ja kapea, varustettu pihtipielillä ja leveällä poikkipienalla, jonka yläpuolella olevaan ruutuun oli maalattu vähäinen vaakunakilpi – kolme hopeapohjalla lepäävää punaista jalka-ansaa. Ikkunan ulkopuolella istui seinässä kiinni jykevä rautakanki, josta riippui pienoinen kullattu villapaalin kuva, heilahdellen ja naristen tuulen joka henkäyksestä. Vastapäätä kadun toisella puolella oli toisia samanlaisia taloja, yhtä korkeita, kapeita ja porvarillisen siistejä, joiden julkisivuja leikkelivät ristikkäin käyvät kannatinpylväät ja kattoja koristivat terävät päätykolmiot ja pienet kulmatornit. Ja alhaalta rakennusten välistä kuului epälukuisten jalkain kopinaa St. Martin-kadun mukulakiveykseltä.

Ikkunan sisäpuolella oli ruskealla espanjannahalla päällystetty leveä ikkunalavitsa, jolla leväten perheen jäsenet voivat akkunaverhojen välistä katsella vilkasta katuvilinää. Kaksi heistä istui nytkin lavitsalla, mies ja nainen, mutta selkänsä he olivat kääntäneet ulkopuoliselle näytelmälle ja kasvonsa isoon ja komeasti sisustettuun asuinsuojaan. Tuontuostakin he vilkaisivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi nähdä, ettei heidän onnensa kaivannutkaan muuta katsottavaa.

Eikä tuo ollut ihmekään, sillä kauniimpaa paria olisi saanut kauan etsiskellä. Nainen oli hyvin nuori, korkeintaan kaksissakymmenissä, kasvot tosin kalpeat, mutta sellaista kalpeutta, joka loisti itsestään ja oli niin raitis ja puhdas ja puhui sellaisesta sisäisestä puhtaudesta ja viattomuudesta, ettei niiden neitseellinen valo kaivannutkaan värien hurmaa lisäkukkeudekseen. Piirteet olivat hienot ja pehmeät, ja sinimustat hiussuortuvat ja pitkät tummat silmäripset loivat somia varjoja silmäterien uneksivalle harmaudelle ja ihon norsunluuhohteelle. Tytön koko olennossa oli jotain levollista ja pidätettyä, jota vaikutusta yhä koroitti sileä mustasilkkinen puku ynnä kivihiilihelmistä tehty rintaneula ja rannerengas, jotka olivat hänen ainoina koristeinaan. Tällainen oli Adele Catinat, kuuluisan hugenottiuskoisen verkakauppiaan ainoa tytär.

Mutta jos hänen pukunsa oli synkän yksitotinen, niin sitä loistavampi oli hänen istuintoverinsa asu. Tämä oli tyttöä kenties kymmentä vuotta vanhempi; pienillä kapeilla kasvoilla oli aito soturimainen ilme, musta huuliparta oli huolellisesti hoidettu ja tummanruskeiden silmien säihkyvä katse näytti voivan saada yhtä helposti miehet tottelemaan kuin naiset sulamaan. Hänen takkinsa oli taivaansininen, koristettu poikittaisilla hopeapunoksilla ja leveillä hopeaolkaimilla. Valkeat säämiskäliivit kurkistivat takin aukosta, ja samaa ainetta olivat polvihousut, jotka katosivat pitkävartisiin kiiltonahkasaappaisiin, joiden koroissa helisivät kullatut kannukset. Hopeakahvainen miekka ja sulkaniekka hattu, jotka istuja oli laskenut vierelleen lavitsalle, täydensivät muhkean asepuvun, jonka kantaminen laskettiin miehelleen kunniaksi, sillä jokainen ranskalainen tunsi sen olevan Ludvig XIV:n kuuluisan Sinisen kaartin upseerivormun. Repäisevän uljaalta soturilta tämä nuori herra tosiaan näyttikin ylväine kiharapäineen ja huolettoman luontevine liikkeineen. Ja sellaiseksi hän oli osoittautunut sotakentälläkin, kunnes Amory de Catinat'n nimi oli saanut mainehikkaan kaiun kaikkien niiden tuhansien uljaiden alhaisaatelisten joukossa, jotka parveilivat kuninkaan pyhitetyn persoonan ympärillä.

Molemmat nuoret olivat ensimmäisen polven serkuksia, ja kaunispiirteisistä kasvoistaan voi hyvin tuntea heidät lähisukulaisiksi. De Catinat polveutui jalosukuisesta hugenottiperheestä, mutta kadotettuaan jo lapsena molemmat vanhempansa oli hän astunut armeijaan ja ponnistellut nykyiseen asemaansa ilman kaikkia suotuisia syrjävaikutuksia pelkän mieskohtaisen kuntonsa nojalla. Hänen isänsä nuorempi veli sen sijaan oli luopunut aatelisesta "de"-lisäkkeestä nimensä edessä, kun oli nähnyt kerettiläiseksi katsotun uskontonsa sulkevan häneltä kaikki jalosukuiselle miehelle sopivat elämänurat, ja antautunut harjoittamaan kauppaa Pariisissa sellaisella menestyksellä, että hänet nykyisin luettiin kaupungin rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien porvarien joukkoon. Hänen kattonsa alla nuori soturi nyt istui, ja hänen ainoan tyttärensä kättä tämä juuri piteli omassaan.

"Kerropas minulle, Adele", hän sanoi, "mikä sinut nyt panee noin murheellisen näköiseksi?"

"Enhän minä ole murheellinen, Amory."

"Älähän – mitäs sitten tietääkään tuo pieni ryppy noiden kaarevien kulmakarvojesi välissä? Ahaa, näethän että osaan lukea sinun tuulesi kasvoistasi niinkuin paimen lukee säätä taivaan pilvistä."

"Eihän se ole mitään, Amory – mutta..."

"Mutta mitä?"

"Sinähän jätät minut yksin tän'iltana."

"Mutta palaanhan taas huomen-aamulla."

"Ja täytyykö sinun todella, ihan todella, lähteä pois täältä tän'iltana?"

"Tänne jääminen tietäisi kohta virkaeroa minulle. Minunhan pitää aikaisin huomen-aamulla olla vahtivuorossani kuninkaan makuusuojan ovella! Aamumessun jälkeen astuu majuri de Brissac minun tilalleni ja sitten olen jälleen vapaa mies."

"Ah, Amory, kun sinä noin puhelet kuninkaasta ja hovista ja sen suurista vallasnaisista, niin tulen ihan ihmeisiini!"

"Mikä sinut sitten oikein panee ihmettelemään!"

"No, kun ajattelen että sinä, joka elät sellaisen loiston keskellä, alennut tulemaan kauppiaan halpaan majaan."

"Ah, mutta minkäs aarteen tämä maja sitten kätkeekään?"

"Sehän se minua kaikkein enimmän ihmetyttääkin. Että sinä, joka elät kaiket päivät niin kauniiden ja henkevien ihmisten parissa, luulet minun olevan rakkautesi arvoinen – minun, joka olen vain kuin pikkuinen hiiri, aivan yksin tässä isossa talossa, ja niin arka ja kömpelö! Sehän se vasta ihmeellistä on!"

"Kullakin on oma makunsa", sanoi nuori mies, silittäen serkkunsa pienoista kättä. "Naisten laita on aivan sama kuin kukkien. Mikä pitää suurista loistavista auringonkukista tai ruusuista, joiden suuruus ja väriloiste pakostakin paistaa jokaisen silmiin. Mutta minulle on rakkain pieni orvokki, joka kätkeytyy sammalen turviin ja kuitenkin on niin suloinen katsella ja levittää tuoksuaan kauas ympärilleen. – Mutta yhä vielä on tuo juro ryppy otsallasi, armaani!"

"Tahtoisin, että isä pian palaisi kotia."

"Miksi niin? Tunnetko itsesi täällä niin yksinäiseksi?"

Tytön kalpeille kasvoille lennähti nopea hymy. "Enhän minä yksin ole ennenkuin vasta illalla. Mutta minä olen aina niin rauhaton, kun hän on poissa kotoa. Nykyään saa kuulla niin paljon poloisten veljiemme vainoomisesta."

"Joutavia! Setäni kyllä kykenee varjelemaan itsensä vainolaisilta."

"Hän on lähtenyt verkakauppiaitten esimiehen luo puhumaan tuon rakuunamajoituksen johdosta."

"Ah, siitähän et ole minulle vielä puhunutkaan."

"Tässähän on siitä ilmoitus." Hän otti pöydältä sinisen paperikääryn, josta riippui punainen sinetti nauhassaan. Upseerin tuuheat mustat kulmakarvat rypistyivät, kun hän silmäsi paperiin.

"Täten annetaan sinulle, Theophile Catinat, St. Martin kadun varrella asuva verkakauppias, tiedoksi", luki hän kirjeestä, "että olet velvollinen antamaan majaa ja muonaa kapteeni Dalbert'in johdossa oleville 20 Languedocin sinisen rakuunarykmentin sotilaalle, kunnes sinulle toisin ilmoitetaan. (Allekirj.) de Beaupre (kuninkaan komissaari)."

De Catinat tunsi hyvin tämän pakkokeinon, jolla hugenotteja rasitettiin Ranskan kaikilla kulmilla, mutta hän oli imarrellut mieltään sillä ajatuksella, että hänen oma upseeriasemansa varjelisi hänen sukulaistaan moisesta kohtalosta. Harmista huudahtaen hän nakkasi kirjeen kädestään.

"Milloin niiden pitäisi tulla?"

"Isä sanoi, että tän'iltana."

"Sitten ne eivät jää tänne kauaksi. Huomen-aamulla minä tuon mukanani käskykirjeen, joka karkoittaa ne tästä talosta. Mutta aurinkohan näkyy jo painuneen St. Martinkirkon taa, ja minun pitäisi olla jo paluumatkalla."

"Ei, ei – sinä et saa vielä lähteä."

"Tahtoisin ensin nähdä sinut isäsi huostassa, sillä pelkään jättää sinua yksin noiden roikaleiden tullessa. Ja kuitenkaan ei mikään puolustava syy auttaisi, jollen ole ajoissa Versailles'issa. Mutta katsopas – portaiden eteen on pysähtynyt jokin ratsastaja. Hänellä ei ole vormupukua. Kukaties hän on isäsi lähetti."

Tyttö käännähti innokkaasti ikkunaan ja kurkisti verhojen välistä ulos, nojaten kättään serkkunsa hopeaolkaimeen.

"Ah, minähän olin aivan unohtaa!" hän huudahti. "Tuohan on se amerikkalainen vieraamme. Isä sanoi hänen tulevan tänään."

"Amerikkalainen vieraanne!" toisti soturi ällistyneenä, ja molempien päät painuivat katselemaan ulos ikkunasta. Ratsastaja, joka oli kookas ja leveäharteinen nuori mies, lyhyttukkainen ja parraton, käänsi pitkän, mustanpuhuvan ja järeäpiirteisen naamansa juuri heitä kohti, katseensa harhaillessa talon julkisivua pitkin. Hänellä oli päässään pehmeälierinen harmaa huopahattu Pariisissa outoa tyyliä, mutta muuten olivat hänen tummat yksivakaiset vaatteensa ja pitkävartiset saappaansa samanlaiset kuin millä pääkaupungin porvarilla hyvänsä. Ja sittekin oli hänen ulkomuotonsa niin tavallisuudesta poikkeava, että kaupunkilaisia oli kertynyt hänen ympärilleen tiheäksi rykelmäksi ällistelemään suut auki ratsastajaa ja tämän ratsua. Monta koloa ja naarmua saanut pyssy, jossa oli hirveän pitkä piippu, oli perästään sidottu kiinni hänen jalustimeensa, piipunsuun heiluessa korkealla ilmassa hänen päänsä päällä. Kummastakin pistoolikotelosta riippui iso musta nahkareppu, ja kirjava punahetaleinen huopapeite oli kääritty mytyksi hänen satulansa taa. Hevonen, jykeväjäseninen päistärikkö, oli kiiltävän hikinen selästään ja räiskyneen mudan vallassa vatsan puolelta, ja se notkistihe seistessään etupolvilleen aivan kuin ratki nääntyneenä. Kun ratsastaja tuntui päässeen talosta selville, hypähti hän keveästi alas satulasta, ja irroitettuaan pyssynsä, reppunsa ja peitteensä huitoi huolettomasti itselleen tietä ällistelevän väkijoukon läpi ja alkoi kolkuttaa kovasti ulko-ovelle.

"Kuka ihmeessä hän saattaa ollakaan?" ihmetteli de Catinat. "Kanadalainen ehkä? Sellainenhan olen melkein itsekin. Minulla on yhtä paljon tuttavia meren tuolla puolen kuin täälläkin. Mitämaks tunnenkin hänet. Sielläpäin ei ole vallan paljon valkoisia kasvoja, ja niinä kahtena vuonna, jolloin olin meren takana, oli tuskin yksiäkään Saguenaysta Nipissipgiin saakka, joita minä en olisi tullut näkemään."

"Ei, hän on Englannin siirtomaista, Amory. Mutta hän puhuu meidän kieltämme. Hänen äitinsä oli meille sukua."

"Entä hänen nimensä?"

"Se on Amos – Amos ... ah, noita nimiä! Niin, Greenhän se oli – Amos Green. Hänen isänsä ja minun isäni ovat tehneet paljon kauppaa keskenään, ja nyt on hänen poikansa, joka tietääkseni on koko ikänsä elänyt vain erämaissa, lähetetty tänne oppimaan vähän maailman tapoja. Ah, hyvä Jumala – mitä kummaa siellä nyt onkaan tapahtunut?"

Alakerran eteisestä oli äkkiä kuulunut kirkunaa ja huutoja, kiivaan miehenäänen luikkamista ja kiireisten askelien kopinaa. Tuossa paikassa oli de Catinat joutunut portaiden puoliväliin ja jäänyt ällistyneenä katselemaan eteisessä tarjoutuvaa näytelmää.

Käytävän kummallakin seinällä seisoi kaksi naispalvelijaa kirkuen minkä saivat ääntä keuhkoistaan. Keskellä pyöri miespalvelija Pierre, yksitotinen vanha kalvinisti, jonka ei vielä koskaan oltu nähty kadottavan jäykkää arvokkaisuuttaan, ympäri kuin väkkärä, viuhtoen käsivarsillaan ja parkuen niin että melun olisi voinut luulla kuuluvan vaikka Louvre'iin saakka. Hänen laihaa kinttuaan verhoavaan harmaaseen villasukkaan oli pureutunut kiinni tuuhea, musta ja karvainen pallo, josta näkyi ylöspäin tirkistelevä pieni punainen silmä ja sen alla valkoinen hammasrivi, joka piteli tarmokkaasti kiinni saaliistaan. Huudot kuultuaan oli hevosestaan huolehtinut nuori muukalainen syöksynyt sisään ja nähdessään vanhusparan pulan käynyt käsiksi purijaan, antanut sille pari navakkaa iskua kuonolle ja työntänyt sen pää edellä takaisin nahkareppuun, josta se palvelijain hirmuksi oli putkahtanut esiin.

"Älkää joutavia hätäilkö", sanoi hän sujuvalla ranskankielellä; "sehän on vain karhu."

"Ah, taivahan isä!" huusi Pierre, pyyhkäisten kyyneleet silmistään. "Voi, se on tehnyt minut ainakin viittä vuotta vanhemmaksi! Minä seisoin ovella kumartamassa monsieurille ja ennenkuin arvasinkaan, oli se takaapäin kimpussani."

"Syy oli minun, kun olin jättänyt repunsuun auki. Elukka on vain pentu ja syntyi vasta samana päivänä kuin lähdin New Yorkista, kuusi viikkoa sitten. Onko minulla kunnia puhutella isäni ystävää, monsieur Catinat'ta?"

"Ei, monsieur", puuttui kaartilainen portailta puheisiin. "Setäni on kaupungilla, mutta minä olen kapteeni de Catinat, teidän nöyrä palvelijanne, ja tässä on mademoiselle Catinat, tämän talon emäntä."

Vieras nousi portaita ylös ja tervehti heitä molempia yhdellä haavaa arkaillen ja jäykästi, aivan kuin metsän villi peura, joka on päättänyt hypätä peloittavalta näyttävän esteen yli. Hän seurasi heitä saliin – mutta tuossa tuokiossa hän oli jälleen hävinnyt heidän näkyvistään, ja he voivat kuulla vain hänen kumajavat askeleensa portailta. Palatessaan hänellä oli ihanan kiiltävä turkiseläimen nahka kädessään. "Karhu on tulijaislahja teidän isällenne, mademoiselle", sanoi hän. "Tämän toin Amerikasta teille itsellenne. Eihän se paljonkaan arvoinen ole, mutta voihan siitä tehdä teille nahkasäärykset tai käsipuuhkan."

Adele huudahti ihastuksesta, kun hänen hyväilevät kätensä upposivat syvälle nahan pehmeään karvaan. Ja syytä hänellä olikin ihailla saalistaan, sillä harvoin sai kuningaskaan sellaisen lahjan. "Ah, kuinka ihana tämä onkaan, monsieur", hän huudahti. "Minkä eläimen nahka se on ja mistä olette sen saanut?"

"Se on mustakettu. Ammuin sen itse viime kierroksellani Oneidajärven irokeesikylissä."

Neito painoi kauniin taljan poskeaan vastaan, jonka marmorinvalkea hipiä paistoi suloisesti sen mustaa pehmeyttä vastaan. "Minua pahoittaa, ettei isä ole täällä toivottamassa teitä tervetulleeksi, monsieur", sanoi hän; "mutta sallikaa minun tervehtiä teitä sydämellisesti hänen sijastaan. Teille varattu huone on yläkerrassa, ja Pierre saattaa teidät sinne, jos haluatte."

"Minulleko huone? Mitä varten."

"No, toki – nukkuaksenne, monsieur!"

"Pitääkö minun sitten nukkua sisällä huoneessa?"

De Catinat puhkesi nauramaan nähdessään vieraan hämmästyneen naaman. "Eihän teidän ole pakko, jollette itse tahdo", sanoi hän.

Toisen kasvot kirkastuivat oitis, ja hän astahti lattian poikki huoneen peräikkunalle, joka antoi pihalle päin. "Ah!" hän huudahti aivan kuin riemullisen keksinnön tehdessään: "tuollahan kasvaa pyökkipuu, mademoiselle, ja jos saan viedä makuuhuopani sen juurelle, niin nukun ulkosalla paljon paremmin kuin missään huoneessa. Talvisaikaan se tosin ei käy laatuun, mutta kesällä minusta tuntuisi sisällä maatessani kuin putoisi katto alas rinnoilleni."

"Te ette siis ole kaupunkilainen?" kysyi de Catinat.

"Isäni asuu New Yorkissa – aivan Peter Stuyvesantin lähinaapurina, josta varmastikin lienette kuullut puhuttavan. Isä on hyvin karaistunut mies, ja häntä se ei pahoin rasita, mutta minä saan jo tarpeekseni parista yöstä peräkanaa Albanyssa tai Schenectadyssa käydessäni. Koko ikäni olen näet elänyt metsissä."

"Olen varma, että isäni sallii teidän nukkua missä tahdotte ja tehdä mitä itse haluatte, kunhan vain olette tyytyväinen.

"Kiitän teitä, neiti. Lähden siis viemään kapineeni pihalle ja ruokkimaan hevostani."

"Ei, sen tekee Pierre."

"Minäkö antaisin ratsuni vieraan haltuun! Olen tottunut huolehtimaan siitä itse."

"Sitten lähden kanssanne", sanoi de Catinat. "Minulla on pari sanaa sanottavana teille. Näkemiin siis, Adele, huomiseksi."

Molemmat nuoret miehet lähtivät yhdessä portaita alas, ja kaartilainen seurasi vierasta pihalle. "Teillä on ollut tänään pitkä matka", hän sanoi.

"Niin on – Rouenista saakka."

"Oletteko väsyksissä?"

"Ei; minua harvoin väsyttää."

"Olkaa sitten neidin parissa, kunnes hänen isänsä palasi kotiin."

"Miksi tätä pyydätte?"

"Siksi että minun täytyy lähteä, ja hän saattaa kukaties tarvita suojelijaa."

Muukalainen ei vastannut mitään vaan nyökkäsi, ja heittäen mustan takkinsa yltään hän rupesi voimakkaasti hankaamaan ratsunsa rapaisia ja hiestyneitä kupeita.

Toinen luku.

KUNINGAS KOTIOLOISSAAN.

Oli edellistä päivää seurannut aamu. Versailles'in linnan iso kello oli juuri kajahduttanut kahdeksan lyöntiä, ja hallitsijan ylösnousun aika oli melkein käsissä. Halki linnan loppumattoman pitkiä käytäviä ja freskomaalauksin koristettuja eteissuojia kävi tukahdutettu kohu ja hyörinä, aivankuin liikuttaessa varpaisilla kiihkeän odotuksen hetkenä, sillä kuninkaan ylösnousu oli tärkeä valtiotoimi, jossa sangen monilla henkilöillä oli omat erikoistehtävänsä. Höyryävää hopeista vesimaljaa kantava lakeija kiiruhti monsieur de St. Quentin'in, kuninkaan hoviparturin valtapiiriin. Toisia sipsutteli vaateläjiä käsivarrellaan kuninkaan makuuhuoneen eteissuojaan vievää käytävää pitkin. Hopeakirjaisissa sinisissä vormuissaan upeilevat kaartilaiset suoristautuivat kuin seipäiksi ja ojensivat peitsensä käsivarren päähän itsestään, kun vahtivuorossa oleva nuori upseeri, joka oli ikävissään katsellut ikkunasta hovilaisten ilonpitoa ulkoparvekkeella, käännähti tiukasti kannoillaan ja lähti astelemaan kuninkaallisen makuuhuoneen isoa valkokultakirjaista ovea kohti.

Tuskin oli hän päässyt vartiopaikalleen sen eteen, kun kädensijaa kierrettiin hyvin hiljaa sisältäpäin, valtava ovenpuolikas pyörähti äänettömästi saranoillaan ja kynnyksen yli astui varpaisillaan mies, sulkien yhtä varovaisesti oven perästään.

"Hs!" hän kuiskutti sormi huulillaan, ja koko hänen sileäksi ajeltu naamansa korkealle kohotettuine kulmakarvoineen ilmaisi mitä tärkeintä varoitusta. "Kuningas nukkuu yhä vielä."

Nuo sanat kulkivat kuiskeena miehestä toiseen siinä ihmisparvessa, joka oli kunnioittavasti kokoutunut oven ulkopuolelle. Puhuja, joka oli kuninkaan ylikamaripalvelija monsieur Bontems, viittasi vahtiupseerille ja vei tämän takaisin siihen ikkunakomeroon, josta tämä oli juuri tullut.

"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat", tervehti hän kunnioittavan tuttavallisuuden sävyllä.

"Hyvää huomenta, Bontems. Kuinka kuningas on nukkunut?"

"Ihmeteltävän hyvin."

"Mutta eikö hänen ole aika jo nousta?"

"Ei aivan vielä."

"Ettekö aio herättää häntä?"

"Vasta seitsemän ja puolen minuutin perästä." Kamaripalvelija kaivoi povestaan esiin pienen munanmuotoisen kellon joka oli sen miehen lakina, joka itse oli kahdenkymmenen miljoonan ihmisen lakina. "Kuka komentaa päävahtia?"

"Majuri de Brissac."

"Tässäkö te tulette olemaan?"

"Minulla on nelituntinen vartiovuoro kuninkaan persoonan läheisyydessä."

"Se sattui hyvin. Kuningas antoi minulle eräitä ohjeita vietäväksi vahtipäällikölle, kun hän illalla jäi pikku riisunnan jälkeen kahdenkesken minun kanssani. Hän pyysi minun mainitsemaan, että monsieur de Vivonnea ei ole päästettävä mukaan suureen pukeutumiseen. Teidän on ilmoitettava se hänelle itselleen."

"Sen teen."

"Sitten, jos sattuisi tulemaan kirjelippunen häneltä – ymmärrättehän, tuolta uudelta..."

"Madame de Maintenon'ilta?"

"Aivan niin. Mutta parempi on, ettei mainita nimiä. Jos tämä sattuisi lähettämään kirjeen, niin teidän on otettava vastaan ja jätettävä se perille aivan huomaamattomasti, kun kuningas antaa teille siihen tilaisuuden."

"Se tapahtuu."

"Mutta jos se toinen sattuisi tulemaan, niinkuin onkin mahdollista – ymmärrättehän, se entinen..."

"Madame de Montespan?"

"Ah, tuota teidän kerkeätä soturikieltänne, kapteeni! Jos hän siis sattuisi tulemaan, niin teidän on hienosti suljettava häneltä tie – kohteliaassa muodossa, ymmärrättehän, mutta missään tapauksessa häntä ei saa päästää sisään kuninkaan suojiin."

"Hyvä on, Bontems."

"Ja nyt meillä on enää vain kolme minuuttia aikaa."

Mahtava palvelija kulki yhä suuremmaksi kasvavan odottelijajoukon halki, kasvoillaan ylvään nöyrä ilme kuten ainakin miehellä, joka tietää olevansa tosin vain lakeija, mutta siltä ainakin lakeijain kuningas, koska oli itsensä kuninkaan lakeija. Oven edessä seisoi rivi alempiarvoisia lakeijoita, joiden puuteroidut palmikot, punaiset samettitakit ja hopeaiset olkalaput kimaltelivat ikkunasta tulevan aamuauringon säteissä.

"Onko uunin hoitaja täällä?" tiedusteli Bontems.

"On, monsieur", vastasi eräs virkalainen, joka kannatti rintansa tasalla mäntypilkkeillä kuormitettua emaljitarjotinta.

"Entä akkunaverhojen avaaja?"

"Tässä, monsieur."

"Entä peitteen nostaja?"

"Tässä, monsieur."

"Olkaa siis valmiit sanan saatuanne." Hän käänsi uudelleen ovenripaa ja katosi pimeään huoneeseen.

Se oli iso neliömäinen suoja, jonka kahta korkeaa ikkunaa peittivät arvaamattoman kallishintaiset silkkikaihtimet. Niiden raoista lähetti aamuinen aurinko sisään muutamia pienoisia sädekimppuja, jotka suurenivat kartiomaisesti kulkiessaan huoneen läpi ja kohdatessaan sinisinä väriläikkinä kevätesikon värisiä seinäpintoja. Iso nojatuoli seisoi mustalle tuhalle palaneen liesiristikon vieressä, jonka yli kohoava mahtava mustamarmorinen uuninrinta ylhäällä päättyi tuhansiksi mutkitteleviksi koristekiekuroiksi ja vaakunakuvioiksi, kunnes suli yhteen kauniisti maalatun kattolaudoituksen kanssa. Huoneen nurkassa ilmaisi kapea vuode ja syrjään viskattu nahkapeite paikkaa, jossa uskollinen Bontems oli viettänyt yönsä.

Aivan keskellä huonetta seisoi suunnaton pilarisänky, jonka gobelinikuteiset uutimet oli painettu päänsijan pieluksen taa. Kiilloitettu messinkikaide ympäröi vuodetta, jättäen sisäpuolelleen viiden jalan levyisen tilan. Tässä aitauksessa nähtiin valkealla liinalla peitetty pieni pyöreä pöytä, jolla lepäsi hopealautanen ja emaljoitu pikari, edellisellä kolme ohutta viipaletta kananrintaa ja jälkimmäisessä pisara Frontiac-viiniä – siltä varalta, että kuningas yöllä sattuisi tuntemaan itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi.

Kun Bontems kulkea hiiviskeli äänettömästi lattian poikki, jolla hänen jalkansa painuivat syvään sammalpehmeään mattoon, voi hän kuulla nukkujan pitkän hienoisen hengityksen ja tuntea nenässään unen uuvuttaman sakean ilman. Hän astui kaiteen aukosta aitauksen sisäpuolelle ja odotteli kello kädessä sen sekunnin tuloa, jolloin rautainen hovitapa määräsi kuninkaan herätettäväksi. Hänen vierellään pilkisti kallisarvoisen vihreäsilkkisen peitteen poimuista, puolittain hautautuneena pieluksen ilmaviin Valenciennes-pitseihin, lyhyeksi leikatun mustan tukan peittämä pyöreä pää sekä kyömynenän ja esiinpistävän alahuulen koristama kasvoprofiili. Kamaripalvelija näpähytti kellonkuoren kiinni ja kumartui nukkujan yli.

"Minulla on kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että kello on puoli yhdeksän."

"Ah!" Kuningas avasi hitaasti isot tummanruskeat silmänsä, teki ristinmerkin ja suuteli pientä mustaa pyhäinjäännössäiliötä, jonka hän veti esiin nauhasta yöpaitansa alta. Sitten hän nousi istualleen vuoteessa ja tuijotti räpyttelevin silmin ympärilleen kuin ajatuksiaan kooten.

"Mainitsitteko käskyni vahtiupseerille, Bontems?" hän kysyi.

"Kyllä, sire."

"Kuka on vartiovuorossa?"

"Majuri de Brissac päävahdissa ja kapteeni de Catinat käytävässä."

"De Catinat! Ah, se nuori mies, joka pysähdytti hevoseni Fontainebleaussa. Minä muistan hänet. Saatte antaa merkin, Bontems."

Kamaripalvelija astui sukkelaan ovelle ja työnsi sen auki. Sisään syöksähtivät uunien ylihoitaja ja neljä punatakkista ja valkoperuukkista lakeijaa, käyden itsekukin kerkeäkätisinä ja äänettömin askelin omaan askareeseensa. Yksi sieppasi Bomtems'in vuoteesta peiton ja patjan ja kiidätti ne kuin vilauksessa eteishuoneeseen; toinen joudutti pois yöaterian hopeakalustoineen; kolmas nykäisi syrjään kohokuvioin koristellusta silkkisametista tehdyt isot akkunaverhot ja päästi leveän valovirran huoneeseen. Sittenkun uuninkaitsija oli latonut liedenristikolle hopeatarjottimella tuomansa mäntykalikat ja sytyttänyt ne, laski hän kaksi pyöreää halkoa ristiin niiden päälle, sillä aamuilma oli kolakanlainen, ja poistui sitten seuralaisineen.

Tuskin olivat nämä halpa-arvoiset aamutervehtijät ennättäneet mennä, kun paljon ylhäisempiä vieraita saapui. Ensimmäisinä asteli niitä rinnakkain sisään kaksi, toinen vähän päälle kaksikymmenvuotias nuorukainen, keskikokoinen mutta lihavahko, hidasliikkeinen ja ylpeäryhtinen, silkkisukan verhoama sääri siromuotoinen ja kasvot kylläkin kauniit mutta elottomat kuin naamio, paitsi milloin silmännurkista sattumoilta irvisti pahanilkinen leikillisyys. Hänellä oli yllään rikkaasti koristeltu takki luumunvärisestä sametista ja rinnan yli käyvässä nauhassa kimalteli P. Ludvigin ritarikunnan tähti. Hänen toverinsa oli arviolta nelikymmenvuotias, tummahipiäinen, hyvin arvokkaan ja juhlallisen näköinen, puettuna sileään mustasilkkiseen pukuun, jonka kaulusta ja hihansuita koristivat kultakuteiset pitsiröyhelöt. Kun tämä pari astui kuninkaan eteen, oli helppo huomata kaikissa kolmessa samaa sukulaisnäköä, josta hovissa outokin olisi voinut arvata vanhemman tervehtijän olevan Monsieurin, kuninkaan nuoremman veljen, ja toisen jälleen tuntenut Dauphin Ludvigiksi, hänen ainoaksi vihityssä avioliitossa syntyneeksi lapsekseen ja sen valtaistuimen lailliseksi perilliseksi, jolle kohtalon merkillinen suoma ei sallinut hänen eikä hänen poikansa koskaan nousta.

Mutta vaikka kaikkien noiden kolmen miehen kasvoissa ilmeni niin tuntuva yhdennäköisyys, Bourbonien kyömynenä ja heidän äitinsä ja isoäitinsä Anna itävaltalaisen perintönä Habsburgien paksu alahuuli, niin voi niistä kuitenkin erottaa luonnonlaadun ja luonteen suuren eroavaisuuden. Kuningas oli nykyään kuudennellaviidettä, ja hänen lyhyeksi leikattu musta tukkansa oli jo hiukan kalju päälaelta ja harmaassa ohimoilta. Sittenkin oli hän säilyttänyt paljon nuoruudenaikaista kauneuttaan, johon vaikuttavana yhtyi vuosien antama arvokkaisuus ja luonnollinen ylhäisyys. Hänen tummat silmänsä olivat täynnä vilkasta ilmettä, ja hänen säännölliset kasvonpiirteensä olivat yhä edelleen maalarin ja kuvanveistäjän ilo ja ihastus. Luja ja samalla tunteellinen suu ynnä tuuheat, kauniisti kaartuvat kulmakarvat antoivat kasvoille voiman ja arvovaltaisuuden leiman; kun taas hänen veljensä tavallisesti aina umpimielinen ja itseensäsulkeutunut ilme kertoi miehestä, jonka pitkäaikainen pakollinen harjoitus oli totuttanut salaamaan tunteensa ja elämään syrjässä. Dauphinilla jälleen oli kauniimmat kasvot kuin hänen isällään, mutta niistä puuttui sitä elävää ja alati vaihtelevaa ilmettä, joka voi yhtä helposti säteillä mitä lumoavinta leikkiä, kiihkeää närkästystä tai todella kuninkaallista tylyyttä, ja joka sai erään älykkään aikalaisen huomauttamaan, että jollei Ludvig XIV kukaties ollutkaan suurin hallitsija mikä koskaan on elänyt, niin hän ainakin kykeni parhaiten esittämään sellaisen osaa.

Kuninkaan pojan ja kuninkaan veljen takana seisoi pieni ryhmä ylimyksiä ja korkeita hoviherroja, joiden virkatoimet vaativat heidän läsnäoloaan tässä jokapäiväisessä vastaanotossa. Heitä oli puvuston suurmestari, kuninkaallisen makuusuojan ylimarsalkka, Mainen herttua, mustaan samettiin puettu kalpea nuorukainen, joka ontui vasenta jalkaansa, ja hänen pieni veljensä Toulousen kreivi, molemmat kuninkaan aviottomia poikia lemmenliitosta madame de Montespanin kanssa. Näiden takana jälleen olivat puvuston ylihoitaja, ensimmäinen henkilääkäri Fagon ja ensimmäinen henkikirurgi Telier sekä kolme tulipunaiseen ja kultaan puettua paashia, jotka kantoivat käsivarrellaan kuninkaan vaatteita. Näille henkilöille oli suotu onni olla saapuvilla aamutervehdyksellä – korkein kunnianosoitus, jota Ranskan hovissa voi unelmoida osakseen.

Bontems oli kaatanut kuninkaan käsille muutaman tipan väkiviinaa ja huuhdellut niitä sitten hopeamaljassa, ja makuusuojan ylimarsalkka oli kurottanut kuninkaalle vihkivesimaljan, jonka yli tämä teki ristinmerkin mutisten hiljaa rukouksen pyhälle hengelle. Sitten, nyökättyään veljelleen ja lausuttuaan tervehdyksen sanan Dauphinille ja Mainen herttualle, hän heitti paljaat säärensä sängynlaidan yli ja istui vuoteenreunalla pitkässä silkkisessä yöpaidassaan, heilutellen pieniä valkeita jalkojaan lattiaa tapaamatta – arveluttavan vaarallinen asento arvostaan aralle miehelle, jollei tämä olisi kuninkaan tavalla ollut sydänjuuriaan myöten vakuutettu siitä, ettei hän minkäänlaisissa olosuhteissa voinut painua naurunalaiseksi toisten kuolevaisten silmissä. Sellaisena hän tänä kylmänkolakkana aamuhetkenä istui, tuo Ranskan herra ja itsevaltias, alastoman orjan tavoin alttiina jokaiselle viluttavalle puistatukselle, jolla huoneessa vallitseva veto armottomasti ahdisteli kuninkaallista hipiätä. Monsieur de St. Quentin, aatelinen henkiparturi, viskasi purppuraisen puuteroimisvaipan kuninkaan hartioille ja sovitti ison pitkäkiharaisen valtaperuukin hänen päähänsä, sillä aikaa kuin Bontems veti punaiset silkkisukat kuninkaallisiin sääriin ja asetti koruommellut samettitohvelit hänen jalkainsa eteen. Kuningas hypähti alas niihin, kietaisi puuteroimisvaipan tiukemmin ympärilleen ja astui uunin luo, missä istahti nojatuoliin ja piteli siroja käsiään lieden lämmittävässä hohteessa – muun seurueen asettuessa puoliympyrään odottelemaan suuren pukeutumisen hetkeä, joka kohta seuraisi.

"Mitäs tämä on, hyvät herrat?" kysyi kuningas äkkiä ja katseli paheksivasti ympärilleen. "Luulen tuntevani hajuvesien lemua. Varmastikaan ei kukaan teistä ole rohjennut pirskoitella itseään sellaisilla saapuessaan minun luokseni, hyvin tietäen kuinka vastenmielisiä ne minulle ovat."

Kaikki katselivat suurin silmin toisiinsa ja vakuuttivat viattomuuttaan. Mutta uskollinen Bontems oli kuulumattoin kissanaskelin kiertänyt heidän taaksensa ja nuuskinut ilmi syyllisen.

"Teidän armonne Toulousen kreivi, lemu tuntuu lähtevän teistä", hän sanoi.

Toulousen kreivi, pieni punaposkinen pojanvesa, lennähti syytöksestä punaiseksi.

"Suvaitkaa suoda anteeksi, sire, mahdollisesti on mademoiselle de Grammont saattanut siroitella vaatteilleni hajuvesipullostaan, kun leikimme eilen yhdessä Marlyssa", hän soperteli hämillään. "En ole itse tuntenut siitä hajua, mutta jos se loukkaa teidän majesteettianne..."

"Viekää hänet pois! Viekää hänet pois!" kirkui kuningas. "Huh, olen ihan tukehtua mokomasta! Avatkaa alempi ikkunapuolisko, Bontems. No – eipä väliä enää; hänhän on jo poistunut täältä. Monsieur de St. Quentin, eikö tänään ole meidän parranajeluaamumme?"

"On, sire; kaikki on sitä varten valmista."

"Miksi ette sitten aloita? Kellohan on jo kolme minuuttia yli määräajan. Käykää toimeen, monsieur; ja te, Bontems, antakaa sana suuren pukeutumisen alkamisesta."

Oli ilmeistä, ettei kuningas ollut oikein hyvällä päällä tän'aamuna. Hänen silmänsä vilkuilivat nopeasti ja kysyväisesti hänen veljeensä ja poikiinsa, mutta mitä valituksia ja pistelyjä lienee pyörinytkin hänen huulillaan, ne esti de St. Quentinin ketteryys sanoiksi puhkeamasta. Vanhan mielipalvelijan välinpitämättömyydellä hän saippuoi kuninkaan leuan ja posket paksuun vaahtoon, askarteli niillä hetken ajan partaveitsellään ja ruiskutti sitten väkiviinaa iholle. Tämän tärkeän toimituksen päätyttyä veti eräs ylimyksistä lyhyet mustasamettiset roimahousut kuninkaan sääriin, toinen järjesteli housujen poimut, kolmas otti puuteroimisvaipan kuninkaan hartioilta ja kurotti hänelle paitaa, jota ensin oli lämmitetty lieden edessä. Sitten auttoivat muut hovilaiset kukin vuorostaan ylle timanttisolkiset kengät, säämiskäiset säärystimet ja tulipunaiset iholiivit, jokainen kateellisen ylpeänä omasta etuoikeudestaan; ja liivien yli ripustettiin sininauhainen P. Hengen timanttiristi ja punanauhainen P. Ludvigin tähti. Vennon vieraasta olisi tuntunut kummalta nähdä tuon pikku miehen istuvan huolettomana ja passiivisena, tuijotellen miettiväisenä palaviin halkoihin, sillä välin kuin hänen ympärillään pyöri ja hääri ahkerassa touhussa vanhain historiallisten nimien kantajien sirostellen ja viimeistellen hänen pukuaan aivan kuin lapsiparvi mielinukkeaan koristelemassa. Musta alustakki vedettiin hänen ylleen, mahtava pitsiröyhelö sovitettiin leuan alle, avara päällystakki seurasi viimeisenä, kaksi kallisarvoista nenäliinaa kannettiin esiin emaljoidulla tarjottimella ja työnnettiin vastaaviin taskuihin, hopeasilainen mustapuu keppi pistettiin nukelle käteen – ja sitten oli hallitsija vihdoin täysin sonnustettu aloittamaan päivän työn ja helteen.

Koko sen puolituntisen ajan, joka oli mennyt pukeutumistouhuun, oli ovessa käynyt katkeamaton liike ja uusien tulijain nimiä kulkenut puoliääneen lausuttuina vahtiupseerilta oven sisäpuolella olevalle hovivirkamiehelle ja tältä vuorostaan makuuhuoneen ylimarsalkalle. Jokainen tulija oli kynnyksen luona kumartanut kolme kertaa syvään majesteettia kohti ja sitten liittynyt hänelle läheisten tai tuttujen miesten ryhmään keskustellakseen kuiskaillen viime uutisista, sääoireista tai päivän suunnitelmista. Sillä tapaa oli huoneeseen vähitellen kokoutunut viljalta väkeä, joukossa paljon sellaisia, jotka kukin osaltaan olivat olleet tekemässä Ludvig XIV:n aikakaudesta mainehikkaimman Ranskan historiassa. Kuninkaan vierellä nähtiin karkea mutta tarmokas Louvois, josta hänen kilpailijansa Colbert'in kuoltua oli tullut kaikkivaltias ministeri, pohtimassa jotain sotilaallista järjestelykysymystä kahden upseerin kanssa. Näistä oli toinen iso ja ryhdikäs soturi, toinen taas eriskummallinen kääpiö, lyhytlittainen rujokas, jolla kumminkin oli Ranskan sotamarskin arvomerkit ja jonka nimi herätti kauhua Alankomaitten rajoilla, sillä Luxembourg'ia pidettiin tähän aikaan jo Conden sotamaineen perillisenä, samoin kuin hänen komeata toveriaan Vaubania toisena Turenne'ina. Näitä lähellä pieni valkotukkainen ja lempeännäköinen pappismies, kuninkaan rippi-isä La Chaise, kuiskaili mielipiteitään jansenilaisuudesta muhkealle Bossuet'lle, Meaux'n kaunopuheliaalle piispalle, ja pitkälle ja laihalle nuorelle apotti de Fenelonille, joka kuunteli haastelua otsa rypyssä, sillä hänen oman ajatustapansa epäiltiin jo olevan hiukan tuon kiistanalaisen harhaopin saastuttamaa. Oman piirinsä oli muodostanut ympärilleen taidemaalari Le Brun, joka puheli taidekysymyksistä ammattitoveriensa Verrion ja Laguerre'in, arkkitehtien Blondelin ja Le Nôtren, kuvanveistäjäin Girardon'in, Puget'n, Desjardins'in ja Coysevox'n kanssa, joiden tuotteet jo kaunistivat kuninkaan uutta palatsia. Lähellä ovea naljaili Racine, kauniit kasvot tuhansissa ilkikurisissa rypyissä, runoilija Boileaun ja arkkitehti Mansard'in kera, ja kaikkien kolmen nauru ja leikinlasku oli niin vapaata ja äänekästä kuin vain näille kuninkaan mielipalvelijoille oli luvallista, joiden yksin kaikesta hoviväestä oli sallittu nimeään ilmoittamatta ja lupaa kysymättä kulkea tästä pyhitetystä ovesta edestakaisin.

"Mikähän häntä tän'aamuna oikein vaivaakaan?" kysyi Boileau kuiskaamalla ja nyökäten päällään kuningasta kohti. "Pelkäänpä että uni ei ole tällä kertaa parantanut hänen pahaa tuultaan."

"Häntä alkaa käydä yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi huvittaa", huokasi Racine pudistaen päätään. "Minun on määrä mennä madame de Maintenonin huoneeseen kello kolmelta koettaakseni, eikö sivu tai pari Phedre'stäni auta majesteettia paremmalle tuulelle."

"Rakas ystävä", sanoi arkkitehti, "ettekö usko, että madame itse saattaisi olla parempi lohduttaja kuin teidän Phedre'nne? Madame on kerrassaan ihmeteltävä nainen. Hänellä on aivoja, hänellä on sydäntä, hänellä on tahdikkaisuutta ja hän on totta tosiaan täydellinen."

"Ja kuitenkin on hänellä yhtä avua liiaksikin."

"Mitä sitten?"

"Ikää."

"Poh! Mitäpä haittaa hänellä on vuosistaan, kun hän kantaa ne yhtä hyvin kuin olisi vasta kolmissakymmenissä? Kuinka kirkkaat silmät! Mikä kaunoinen käsivarsi! Ja meidän kesken puhuen, ystäväni, eihän kuningas itsekään enää ole nulikkavuosissaan."

"Ah, mutta miehen suhteen on asianlaita aivan toinen."

"Miehelle voi liika ikä olla satunnaiseksi pahaksi, naiselle se on korjaamaton onnettomuus."

"Aivan totta. Mutta nuori mies kysyy neuvoa silmältään, vanhempi sen sijaan korvaltaan. Neljänkymmenen yli ennätettyä perii sukkelin kieli voiton – ennen niihin tuloa kauneimmat kasvot."

"Haa, te notkea konna! Te olette siis jo valinnut puolueenne uskoen, että viidenviidettä vuoden tahdikkuus vie voiton yhdeksänneljättävuotisesta kauneudesta. No, onneksi olkoon – jos teidän valtiattarenne voittaa, niin muistaa hän epäilemättä ne, jotka ensimmäisinä liehakoivat hänen suosiotaan."

"Mutta minusta te olette laskenut väärin, Racine."

"Saadaanpa nähdä."

"Ja jos todella olette tehneet väärän laskelman..."

"Niin, mitä sitten?"

"Silloin voi asianlaita käydä teille hiukan vakavaksi."

"Miksi niin?"

"Markiisitar de Montespanilla on hyvä muisti."

"Hänen vaikutusvaltansa on kohta sulanut olemattomiin niinkuin lumi päivänpaisteessa."

"Älkäähän luottako siihen liiaksi, ystäväiseni. Kun mademoiselle des Fontanges saapui tänne Provencesta, siniset silmänsä ja vaskenkarvaiset kutrinsa ainoina eväinään, niin huuteli jok'ainut mies, että Montespan oli jo nähnyt valtansa lopun. Mutta nyt makaa Fontanges kuusi jalkaa kirkonpermannon alla, ja ihan viime viikolla vietti markiisitar kaksi tuntia kahdenkesken kuninkaan kanssa. Hän se voitti taaskin ja saattaa voittaa vieläkin kerran."

"Ah, mutta tämäpä onkin aivan toisenveroinen kilpailijatar. Hänpä ei olekaan mikään typerä maalaistyttö, vaan Ranskan kaikkein älykkäin nainen."

"Poh, Racine, pitäisihän teidän tuntea kelpo herramme paremmin, koska tunnutte olleen hänen kintereillään aina Fronde'n päivistä saakka. Luuletteko te häntä mieheksi, jota huvittaisivat parhaitenkaan tarkoitetut saarnat, tai jota miellyttäisi viettää kaiket päivät puolivanhan naisen jalkojen juuressa katselemalla tämän kirjailutöitä ja leikittelemällä hänen sukkulallaan, kun kerran hänen ympärillään kihertelevät Ranskan ihanimmat kasvot ja kirkkaimmat silmät yhtä tiukassa kuin tulppaanit hollantilaisessa kukkatarhassa? Ehei, voiton perii Montespan, tai jollei tämä, niin joku toinen nuorempi kaunotar."

"Parahin Boileau, minä vakuutan vieläkin kerran, että mainitsemanne naisen aurinko tekee laskuaan. Ettekö ole vielä kuullut vereksimpiä uutisia?"

"En kuiskaustakaan."

"Hänen veljeltään, monsieur de Vivonnelta, on kielletty pääsy kuninkaan suojiin."

"Mahdotonta!"

"Mutta totta kuitenkin."

"Milloin se olisi tapahtunut?"

"Aivan tän'aamuna."

"Keneltä sen kuulitte?"

"Kapteeni de Catinat'lta, vahtiupseerilta. Hän on saanut määräyksen sulkea oven suosikin veljeltä."

"Hoo! Sitten kuningas tarkoittaa täyttä totta. Siksi hänen otsansa onkin niin pilvessä tänään. Kunniani kautta, jos markiisittarella on sitä älyä, jota ihmiset väittävät hänellä olevan, niin tulee kuningas huomaamaan, että kaunokainen oli helpompi valloittaa kuin karkoittaa."

"Totta kyllä; Mortemart-suvun jäsenet eivät ole helposti käsiteltävää rotua."

"No niin, auttakoon armias taivas kuninkaamme hänen pulastansa! Mutta kukas tuo herra onkaan? Hänen kasvonsa ovat järeämmän muotin jälkeä kuin mitä tässä hovissa on totuttu näkemään. Hoo – nytpä sai kuningaskin hänet näkyviinsä, ja Louvois viittailee häntä käymään lähemmäksi. Kunniani kautta, hänpä näyttää mieheltä, joka viihtyisi paremmin teltassa kuin kullatun katon alla."

Outo vieras, joka näin oli kiinnittänyt Racinen huomiota, oli pitkä laiha vanha mies, jolla oli korkea kyömynenä, tuimat ja vielä tuliset harmaat silmät ja koko olennossa niin ilmeinen vuosien painon, paljojen vaivojen ja kovien säiden leima, että hän siloisten ja koreitten hovilaisten keskellä näytti aivankuin lörpöttelevään papukaijaparveen eksyneeltä vanhalta haukalta. Hänellä oli tosin yllään tummanvärinen puku sitä vakavata kuosia, joka oli hovissa tullut käytäntöön siitä lähtien kuin kuningas oli hyljännyt rivot tavat ja rakastajattarensa Fontanges'in; mutta hänen kupeellaan riippuva kalpa ei ollut mikään siro hovimiekka, vaan messinkikahvainen kelpo soturisäilä mustassa nahkatupessaan, jonka monet naarmut kertoivat pitkästä uskollisesta palveluksesta. Hän oli seisonut lähellä ovea, mustasulkainen majavannahkalakkinsa kainalossaan, silmäillen puolittain halveksivasti edessään ja ympärillään lörpöttelevää ihmisparvea; mutta huomattuaan sotaministerin viittaavan hänelle alkoi hän raivata itselleen tietä joukon läpi, käyttäen kyynärpäitään jokseenkin suorasukaisella tavalla. Ludvigilla oli hyvin suuressa määrässä hyvämuistisuuden kuninkaallista luonnonlahjaa.

"On jo vuosia vierähtänyt siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta muistan hänen kasvonsa vielä aivan hyvin", sanoi hän ministerilleen. "Hänhän on kreivi de Frontenac, eikö totta?"

"Totta, sire", vastasi Louvois; "hän on todellakin Louis de Buade, Frontenacin kreivi ja Kanadan entinen kuvernööri."

"Olemme iloiset nähdessämme teidät jälleen kerran vastaanotossamme", lausui kuningas, kun iäkäs ylimys notkisti päänsä ja suuteli hänelle kurotettua valkeata kättä. "Toivon, etteivät Kanadan pakkaset ole päässeet jäähdyttämään uskollisen sydämenne tulta."

"Ainoastaan kuolema, sire, pystyy sen sammuttamaan."

"Sitten luotan siihen, että se hehkuu meidän hyväksemme vielä monet vuodet. Me tahtoisimme niiden kuluessa osoittaa kiitollisuuttamme siitä huolenpidosta ja vaivannäöstä, jota olette omistanut merentakaisille maakunnillemme, ja joskin olemme kutsuneet teidät sieltä takaisin, niin on se pääasiallisesti tapahtunut senvuoksi, että tahdomme saada teidän omilta huuliltanne kuulla, miten kaikki asiat siellä sujuvat. Ja kaikkein ensiksi, koska Jumalan asiat ovat Ranskan etuja tärkeämmät, haluamme tietää, kuinka pakanain käännyttäminen menestyy?"

"Emme voi valittaakaan, sire. Nuo kelpo isät, niinhyvin jesuiitat kuin Valitut veljet, ovat koettaneet parastansa, vaikka heillä tuntuukin olevan enemmän halua sekautua tämän maailman asioihin kuin huolehtia tulevaisesta."

"Mitäs te siihen sanotte, isäni?" kysyi Ludvig ja iski silmää jesuiitteihin kuuluvalle rippi-isälleen.

"Minun mielestäni, sire, on hyvän papin velvollisuus, samoin kuin jokaisen muun kelpo katolilaisen, johtaa tämän maailman asioita käymään oikeaan suuntaan, koskapa ne kerta ovat valmistuksena tulevaisen maailman elämään."

"Se on aivan totta, sire", sanoi de Frontenac, ja hänen ahavoittuneella poskellaan näkyi harmin punoitus; "mutta niin kauan kuin teidän majesteettinne kunnioitti minua uskomaila nuo asiat minun hoitooni, en mielelläni sallinut kenenkään sekautuvan velvollisuuksieni suoritukseen, kantoipa sekautuja asetakkia tai papinkaapua."

"Jo riittää, herraseni, jo riittää!" virkahti Ludvig terävästi. "Minä olin kysynyt ainoastaan teidän ajatustanne lähetystoimesta."

"Se menestyy, sire. Rannikolla ja vuoristossa asuvat irokeesit, Loretten huronit sekä pitkin koko virran varsia asuvat algonkiinit Tadousacista Sault la Marie-järveen saakka, jopa Dakotan suurten tasankojen intiaanit ovat kaikki omistaneet ristin heimomerkikseen. Isä Marquette on kulkenut läntistä virtaa myöten saarnaamaan Illinoisin asukkaille, ja jesuiitit ovat kuljettaneet hyvän sanoman Onondongon soturien wigwameihin."

"Minä voinen lisätä, teidän majesteettinne", puuttui isä La Chaise puheeseen, "että he viedessään totuuden sanan noihin kaukaisiin maanääriin ovat usein sinetöineet sen omalla hengelläänkin."

"Se on totta, sire, varsin totta", huudahti de Frontenac sydämellisesti. "Teidän majesteetillanne on noissa alusmaissaan paljon kelpo käskyläisiä, mutta ei keitään, jotka urhoollisuudessa veisivät näistä voiton. Heitä saattaa palata Richelieu-virtaa pitkin irokeesikylistä takaisin kynnet irtirevittyinä, sormet katkottuina, tyhjä kuoppa toisen silmän sijassa ja pihkaisia polttonauloja ruumiissaan yhtä tiheässä kuin on liljankuvia tuossa akkunaverhossa. Ja sittenkin he, oltuaan kuukauden päivät hyvien ursuliittinunnien hoidossa, ovat olleet valmiit lähtemään jäljelläolevan silmänsä johtamina jälleen intiaanien pariin, missä yksin koiratkin ovat säikähtäneet heidän ruumiinnäköään ja silvottuja jäseniään."

"Ja tätä te olette sietänyt?" huudahti Ludvig tulisesti. "Te olette sallinut noiden inhoittavain murhamiesten jäädä henkiin?"

"Olen pyytänyt apujoukkoja, sire."

"Ja minä olen niitä lähettänyt."

"Yhden rykmentin!"

"Carignan-Salieren rykmentin. Sen parempata joukkoa minulla ei ole palveluksessani."

"Mutta enemmän on tarvis, sire."

"Ovathan siellä kanadalaiset itse. Eikö teillä ole miliisiväkeä? Ettekö voi nostattaa kylläksi joukkoja rangaistaksenne noita Jumalan pappien roistomaisia murhaajia? Minä olen aina pitänyt teitä soturina, hyvä herra."

De Frontenacin silmät leimahtivat, ja kerkeä vastaus näkyi tuokion ajan värisevän hänen huulillaan, mutta voimakkaalla ponnistuksella onnistui kuumaverisen vanhuksen hillitä itsensä.

"Teidän majesteettinne saa parhaiten kuulla, olenko minä soturi vai mikä olenkaan", hän sanoi, "kysymällä niiltä, jotka ovat nähneet minut Seneffessä, Mühlhausissa, Salzbachissa ja kymmenkunnassa muussa paikassa, joissa minulla oli kunnia taistella teidän majesteettinne puolesta."

"Teidän palveluksenne eivät ole meiltä unhottuneet."

"Siksi juuri että olen sotilas ja olen nähnyt jonkun verran sodan menoa, minä tiedän kuinka vaikeaa on tunkeutua maahan, joka on Alankomaita suunnattoman paljon suurempi ja täynnä metsiä ja tiheikköjä, missä joka puun takana väijyy villi, joka, vaikkapa ei olekaan oppinut marssimaan tahdissa tai muodostamaan suoraa rintamaa, kykenee ainakin kaatamaan juoksevan peuran kahdensadan askeleen päästä ja kulkemaan kolme peninkulmaa sillä aikaa kuin teikäläinen yhden. Ja sittenkun olette vihdoin tavoittaneet heidän kylänsä ja polttaneet poroksi heidän tyhjät majansa ja pienet maissipellot, niin mitäpä hyötyä siitä on? Saatte vain matkata takaisin omille asuma-alueillenne takananne kokonainen pilvi näkymättöminä hiipiviä vihollisia, jotka korjaavat päänahan jokaiselta kesken väsyneeltä mieheltänne. Te olette itse soturi, sire. Minä kysyn teiltä, onko sellainen sodankäynti helppo urakka kouralliselle sotureita, joilla apuna on vain joku satanen suoraan aurankurjesta otettuja nostokkaita ja eränkävijöitä, joiden ajatukset koko ajan pyörivät heidän pyydyksissään ja majavannahkakimpuissaan?"

"Ei, ei; minua pahoittaa pikaisuuteni", sanoi kuningas. "Me koetamme korjata tämän asian neuvostossamme."

"Sitten lämpiää sydämeni kuullessanne teidän majesteettinne puhuvan täten", huudahti vanha kuvernööri. "Ja ilo tulee syttymään kaikissa sydämissä pitkin St. Lawrence-virran vartta, sekä valkoisissa että punaisissa, kun tiedoksi tulee, että heidän vesien takana asuva suuri isänsä on kääntänyt ajatuksensa heitä kohti."

"Älkää kuitenkaan odottako liian paljon, sillä Kanada on tuottanut meille suuria kustannuksia, ja meillä on Europassakin paljon tehtävää."

"Ah, sire, kuinka minä halusta tahtoisinkaan, että teidän majesteettinne saisi nähdä tuon suuren maan! Kun olette tehneet voittoisan sotaretken täällä, niin mitäpä siitä on hedelmää? Kunniata, muutamia neliöpeninkulmia maata, Luksemburg, Strassburg, jokunen kaupunki lisäksi kuningaskuntaanne; mutta siellä olisi teille, vain kymmenellä osalla kustannuksista ja sadannella osalla sotaväestä, kokonainen maailma avoinna. Se on niin suunnattoman avara, niin rikas, niin kaunis! Missäpä muualla onkaan sellaisia vuoria, sellaisia metsiä ja sellaisia virtoja! Ja kaikki on meille tarjona, kunhan vain ojennamme kätemme. Kukapa siellä meitä vastustaisi? Jokunen hajanainen intiaaniheimo ja kourallinen englantilaisia uudisviljelijöitä ja kalastajia. Kääntäkää ajatuksenne sinne, sire, ja muutaman vuoden kuluttua te pystytte istumaan turvallisesti linnassanne Quebeckissä ja sanomaan itsellenne, että jalkainne juuressa lepää suuri valtakunta, joka ulottuu pohjoisnavasta lämpimään etelämereen ja Atlantin aalloista Marquette-virran takaisille suurille tasangoille, ja että tämän valtakunnan nimi on Ranska ja sen kuningas on Ludvig ja sen lippu on Ranskan liljalippu."

Ludvigin posket olivat ruvenneet punoittamaan hänen kuullessaan tätä kunnianhimon unelmaa, ja hän oli kumartunut loistavin silmin etunojoon tuolissaan; mutta hän vaipui takaisin selkänojaa vasten, kun kuvernööri oli lopettanut innostuneen puheensa.

"Kautta kunniani, kreivi", hän sanoi, "teihin on tarttunut hiukan tuota intiaanien kaunopuheisuuden lahjaa, josta olen kuullut puhuttavan. Mutta palatkaamme noihin englantilaisiin. Nehän ovat hugenotteja, eikö niin?"

"Suurimmaksi osaksi. Varsinkin pohjoisempana asuvat.

"Sittenhän olisi hyvä teko pyhälle kirkolle, jos lähettäisimme ne tiehensä. Niillä on kuulemma siellä jokin kaupunkikin. New – New... Miksi ne sitä nimittävätkään?"

"New Yorkiksi, sire. He valloittivat sen hollantilaisilta."

"Ahaa, New York. Ja enkö ole kuullut puhuttavan jostain toisestakin paikasta? Bos – Bos..."

"Bostonista, sire."

"Sehän tuo nimi olikin. Niiden satamat saattavat olla meille hyödyksi. Sanokaapas nyt, Frontenac", hän alensi ääntänsä niin, että hänen sanansa voivat kuulua ainoastaan kreivin, Louvois'n ja kuninkaallisen piirin korviin, "millaisen voiman te tarvitsisitte häätääksenne nuo miekkoset heidän alueiltaan? Rykmentin, kaksi rykmenttiä ja ehkäpä fregatin tai pari?"

Mutta entinen kuvernööri pudisti harmaata päätään. "Te ette tunne niitä, sire", hän sanoi. "Ne ovat jäykkäniskaista ja tuimaa sukua. Me kanadalaiset olemme, kaiken teidän armollisesti suomanne avustuksen kera, töintuskin kyenneet pitämään puoliamme heitä vastaan. Ja vaikka noilla miehillä ei ole ollut minkäänlaista apulähdettä, ei muuta kuin pelkkää vastusta talven pakkasista ja kulkutaudeista ja karuista asuma-alueistaan, ovat he sittenkin ahertaneet ja lisäytyneet niin, että metsät ohenevat heidän edestään niinkuin lumikinokset auringossa, ja heidän kirkkojensa kellot kajahtelevat siellä, missä vielä eilen kuultiin vain susien ulvontaa. He ovat rauhallista kansaa ja hidasta sotaan, mutta kun he kerran antautuvat siihen, niin ovat he vielä hitaammat lopettamaan. Voidakseni laskea Uuden Englannin teidän majesteettinne käsiin, vaatisin viisitoistatuhatta miestä parhaita joukkojanne ja kaksikymmentä linjalaivaa."

Ludvig hypähti kärsimättömästi tuolistaan ja tarttui keppiinsä. "Minä toivoisin", sanoi hän, "että te ottaisitte oppia noista niin pelättäviksi kuvailemistanne miekkosista, jotka tuntuvat mainiosti pystyvän itse huolehtimaan itsestään. Tämä asia levätköön siksi, kunnes neuvostossa joudumme sitä käsittelemään. – Kunnianarvoinen isä, aika on käsissä käydä kappeliin, ja kaikki muu saa odottaa, kunnes olemme suorittaneet velvollisuutemme taivasta kohtaan." Ottaen palvelijan käsistä messukirjan hän lähti astelemaan ovea kohti niin nopeasti kuin pääsi korkeilta koroiltaan, hovilaisten muodostaessa kujanteen molemmin puolin ja sitten liittyessä häntä seuraamaan tarkassa arvojärjestyksessä.

Kolmas luku.

OVEN PUOLUSTUS.

Sillä aikaa kuin Ludvig myönsi hovilaisilleen suurimman ilon, mikä hänen omain sanainsa mukaan voi ihmisen osaksi tulla – nähdä kuninkaan kasvot –, oli ovea vartioivalla nuorella upseerilla täysi työ myöntäessään sisäänpääsyn tähän iloon monilukuisille korkeita arvonimiä omaaville pyrkijöille, joiden kanssa hän yleensä vaihtoi hymyn tai tervehdyksen, sillä hänen rehelliset ja kauniit kasvonsa olivat hovissa hyvin tutut. Nauravine silmineen ja reimoine sotilasryhtineen hän tosiaan näytti mieheltä, jolle onnetar täysin kourin jakoi suosiotaan. Ja olipa hänellä syytäkin olla tyytyväinen osaansa. Vielä kolmisen vuotta sitten hän oli nimettömänä ja maineettomana upseerikokelaana kahakoinut villien algonkiinien ja irokeesien kanssa Kanadan aarniometsissä. Miehistöä vaihdettaessa hän oli joutunut takaisin Ranskaan komennettuna Picardien rykmenttiin, mutta onnekas sattuma oli antanut hänelle tilaisuuden eräänä talvipäivänä päästä Fontainebleaun metsässä kiinni kuninkaan pillastuneen ratsun ohjaksiin, kun tämä oli ollut vähällä syöksyä ratsastajineen syvään hiekkahautaan, ja siitä uroteosta oli hänelle ollut enemmän hyötyä kuin kymmenestä voitollisesta sotaretkestä. Nyt oli hänen asemansa uskottuna upseerina kuninkaan kaartissa, nuorena, reippaana ja yleistä suosiota nauttivana, todellakin kadehdittava. Ja kuitenkin on ihmisluonto niin ihmeellinen, että tätä onnettaren suosikkia alkoi jo kyllästyttää kuningashovin mahtipontinen mutta yksitoikkoinen juhlallisuus, ja hän melkein ikävöi takaisin entiseen tosin karkeampaan mutta vapaampaan palvelukseensa. Yksinpä nytkin, kuninkaan kaikkein pyhimmän ovea vartioidessaan, hän antoi ajatustensa harhailla Suuren lännen jylhissä vuoristoissa ja kuohuvain koskien partailla, ja silloin hänen silmänsä aivan odottamatta sattuivat kasvoihin, jotka hän ennen muinoin oli monesti nähnyt edessään noina vaarojen päivinä.

"Ah, monsieur de Frontenac!" hän huudahti unelmistaan heräten. "Te ette ole voinut unohtaa minua."

"Mitä! De Catinat! Ah, onpa todellakin iloista nähdä täällä tutut kasvot tuolta meren takaa! Mutta onpa pitkä harppaus Carignanin rykmentin upseerikokelaasta kaartin kapteeniksi. Te olette kohonnut nopeasti."

"Niin olen; mutta tuskinpa tunnen itseni siitä sen onnellisemmaksi. Sattuu aikoja, jolloin antaisin vaikka mitä, jos saisin taas kerran laskea tuohiveneessä alas Lachinen nivoja ja nähdä niiden kellanpunertavat rantaäyräät syksyisessä koreudessaan."

"Ah", huokasi de Frontenac. "Te kai tiedätte, että minun onneni on laskenut yhtä nopeasti kuin teidän on noussut. Minut on kutsuttu sieltä pois, ja de la Barre on tilallani. Mutta siellä on nousemassa myrsky, jota hänen laisensa mies ei pysty asettamaan. Kun irokeesit jälleen aloittavat skalppitanssin ja Dongan on yllyttämässä niitä New Yorkista käsin, niin totta vie minua vielä kerran siellä tarvitaan, ja minut tavataan valmiina lähtemään kun kutsu vain tulee. Minä pyrin nyt kuninkaan puheille ja koetan, enkö saa häntä houkutelluksi esiintymään suurena hallitsijana sekä siellä että täällä kotona. Jos minulla olisi valta käsissäni, niin jopa, jumal'auta, kääntäisin maailmanhistorian toiselle tolalle!"

"Hs! Ei sanaakaan valtiopetoksellisista aikeista kaartinkapteenin kuullen", huudahti de Catinat nauraen, kun karski vanha soturi kääntyi lähteäkseen kuninkaan luo.

Hyvin muhkea, hopealla kirjailtuun mustaan satiinipukuun puettu herrasmies oli tämän lyhyen juttelun aikana lähestynyt käytävää pitkin ja aikoi oven avautuessa käydä hänkin sisään varmana kuin sellainen mies ainakin, jonka oikeutta ei kenenkään kannata panna kiistanalaiseksi. Mutta kapteeni de Catinat astui kuitenkin sukkelasti väliin ja sulki ruumiillaan häneltä pääsytien.

"Mieltäni hyvin pahoittaa, monsieur de Vivonne", hän sanoi, "mutta teiltä on pääsy kielletty."

"Minultako pääsy kielletty! Minulta! Te olette järjiltänne!" Tulija peräytyi askeleen taapäin kasvot harmaina ja silmät tuijottavina, vapiseva käsi kohotettuna työntämään vartijan syrjään.

"Vakuutan teille, että sellaisen käskyn olen saanut."

"Mutta tämähän on uskomatonta. Se on varmasti erehdys."

"Hyvin mahdollista."

"Te siis päästätte minut sisään?"

"Saamani käsky ei anna minulle sitä mahdollisuutta."

"Kunhan vain saisin virkkaa sanasen kuninkaalle."

"Valitettavasti, monsieur, se ei käy päinsä."

"Vain yhden ainoan sanan."

"Se ei todellakaan ole minun vallassani, monsieur."

Ärtynyt aatelismies polki jalkaansa ja tuijotti oveen, ikäänkuin aikoen raivata itselleen pääsyn väkivaltaisesti. Sitten hän pyörähti ympäri ja alkoi rientää käytävää poispäin pää uhmaavasti kenossa, kuten olisi tehnyt jonkin huiman ja sukkelan päätöksen.

"Kas niin", harmitteli de Catinat itsekseen, väännellen tuuheita mustia viiksiään; "nyt on sillä varmastikin jokin koiranjuoni mielessä. Kohta saan hänen sisarensa kimppuuni, ja silloin on minulla edessä hauska vaali joko rikkoa saamani määräys tai hankkia itselleni elinkautinen mahtava vihollinen. Totta vie, ennen minä puolustaisin yksinäni Fort Richelieutä irokeeseja vastaan kuin kuninkaan ovea kiukkuista naista vastaan. Jumal'auta, tuollahan jo onkin nainen, aivan niinkuin pelkäsin! Ah – kiitos taivaan, sehän onkin ystävä eikä vihollinen. Hyvää huomenta, mademoiselle Nanon."

"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat."

Tulija oli iso tumma kaunotar, jonka kasvojen tuoreutta ja silmäin kirkkautta yksinkertainen musta puku oli omiaan koroittamaan.

"Minä olen vahdissa, kuten näette. En voi antautua juttusille teidän kanssanne."

"En muista pyytäneenikään monsieur'tä kanssani juttusille."

"Ah, mutta teidän ei ole lupa muikistella suutanne noin suloisesti, muuten en malta olla puhelematta kanssanne", kuiskasi kohtelias kapteeni. "Mitäs te kädessänne piiloittelette?"

"Onpahan vain kirje madame de Maintenonilta kuninkaalle. Tottahan annatte sen hänelle tilaisuuden tullen?"

"Tottahan toki, mademoiselle. Entä kuinka jaksaa madame, teidän valtiattarenne?"

"Ah, hänen rippi-isänsä on ollut sisällä kaiken aamua, ja puhuuhan hän tosin niin ihmeen hyvin, mutta samalla myös niin julman lohduttomasti. Meidän mielemme on aina hyvin masennuksissa, kun monsieur Godet on käynyt meitä katsomassa. Mutta unhotanhan, että monsieur itse on hugenotti eikä tiedä mitään rippi-isistä."

"Niin, mutta mitäpä minä raskauttaisinkaan mieltäni noilla riitapykälillä. Minä annan Sorbonnen ja Geneven jumaluusoppineitten itsensä kamppailla niistä kaikessa rauhassa. Mutta pitäähän miehen muuten pysyä sukunsa uskossa, eikö totta, mademoiselle?"

"Ah, jospa vain monsieur voisi puhella hiukan madame Maintenonin kanssa! Hän käännyttäisi teidät varmasti."

"Minäpä puhelisin mieluummin mademoiselle Nanon kanssa, jollei..."

"Oh!" Huudahdusta seurasi kiireinen hameiden kahina, ja kielevä kamarineito hävisi äkkiä erääseen syrjäkäytävään. Leveätä ja nyt aivan valoisata käytävää pitkin läheni hyvin muhkea ja kaunis vallasnainen, kookas, ylen hienon ja erinomaisen ylpeän näköinen. Hänellä oli yllään mitä upein kullanvärinen samettiliivi ja kulta- ja hopeapitsein koristeltu harmaasilkkinen hame. Verrattoman kallisarvoinen genovalainen pitsihuivi puolittain peitti, puolittain paljasti hänen kukkean ihanan povensa, ollen edestä kiinnitetty helmisoljella, ja tummassa, tuuheakiharaisessa tukassa kierteli helminauha, jonka jokainen päärly vastasi porvarin vuosituloa. Kaunotar oli tosin jo ehtinyt ensimmäisen nuoruudenkukoistuksensa ohi, mutta kuninkaallisen vartalon muhkeat piirteet, hipiän puhtoisuus ja kasvojen jalo säännöllisyys takasivat hänelle yhä vieläkin Ranskan hovin kauneimman – ja teräväkielisimmän – naisen maineen. Niin voittava oli hänen ryhtinsä, niin mahdikas pienoisen pään ylpeä asento, niin uljas hänen liukuva käyntinsä, että ihailu voitti nuoressa upseerissa äskeisen arkailun ja hän tunsi kohtalonsa todella kovaksi, kun hän kohottaen kättään tervehdykseksi astui suorittamaan väkinäistä velvollisuuttaan.

"Ah kapteeni de Catinathan se on", sanoi madame de Montespan, ja hänen hymynsä vaikutti upseeriin paljon musertavammin kuin odotettu otsanrypistys.

"Teidän nöyrä palvelijanne, markiisitar."

"Olen onnellinen tavatessani täällä ystävän, kun tulen korjaamaan erästä täällä tän'aamuna sattunutta naurettavaa erehdystä."

"Minua surettaa kuulla sellaisesta."

"Se koski veljeäni, monsieur de Vivonnea. Tuskin tahdon naurultani saada sitä sanotuksi, mutta häneltä ihan todella kiellettiin pääsy suureen pukeutumiseen."

"Minun kovana osanani oli kieltää häneltä pääsy, madame."

"Teidänkö, kapteeni de Catinat! Ja millä oikeudella sitten?" Ylpeä rouva suoristi ihanan vartalonsa, ja hänen sinisissä silmissään paloi suuttunut ihmettely.

"Kuninkaan käskystä, madame."

"Kuninkaan! Onko mahdollista, että kuningas olisi käskenyt julkisesti solvaamaan minun sukulaistani? Keneltä sitten saitte tuon julkean määräyksen?"

"Suoraan kuninkaalta itseltään Bontemsin kautta."

"Naurettavaa! Uskotteko te todella, että kuningas rohkenisi sulkea ovensa Mortemart-suvun jäseneltä kamaripalvelijan välityksellä? Te olette nähnyt unta, kapteeni."

"Pelkäänpä sen ehkä olevan mahdollista, madame."

"Mutta sellaiset unennäöt eivät aina ole onneksi näkijälle itselleen. Menkää sanomaan kuninkaalle, että minä olen täällä ja tahtoisin lausua sanasen hänelle."

"Mahdotonta, madame?"

"Ja minkävuoksi mahdotonta?"

"Minua on kielletty viemästä sanaa."

"Keneltä hyvänsäkö?"

"Joka tapauksessa teiltä, madame."

"Kas nyt, kapteeni, te käytte yhä paremmaksi. Tätä loukkausta vain enää puuttuisi. Teidän on lupa kuljettaa sanomia kuninkaalle miltä hyvänsä seikkailijattarelta – vaikkapa joltakin ikäkululta lastenhoitajattarelta", – hän nauroi kimakasti kuvatessaan kilpailijatartaan – "mutta ei muka Françoise de Mortemart'ilta, Montespanin markiisittarelta?"

"Sellaisen määräyksen olen saanut, madame. Minua surettaa syvästi, että minun on pakko noudattaa sitä."

"Voitte niellä surunne, kapteeni. Saatte kukaties vielä kokea, että teillä on täysi syy nureksia kohtaloanne. Viimeisen kerran kysyn, kieltäydyttekö viemästä minulta sanaa kuninkaalle?"

"Minun täytyy, madame."

"Silloin vien sen itse."

Hän hypähti ovea kohti, mutta kapteeni kävi väliin käsivarret ojennettuina.

"Jumalan tähden, malttakaa mielenne, madame!" hän rukoili. "Toistenkin korvat kuulevat teidän puheenne."

"Pah, roskajoukkoa!" Markiisitar vilkaisi ryhmään sveitsiläissotilaita, jotka kersanttineen seisoivat muutaman askeleen päässä ja tuijottivat suut ammollaan tätä outoa näytelmää. "Sanoinhan teille, että minä tahdon puhutella kuningasta."

"Ei kukaan nainen ole koskaan ollut läsnä kuninkaan aamupukeutumisessa."

"Sitten tahdon olla ensimmäinen nainen."

"Te syöksette minut turmioon, jos menette sisään."

"Siitä minä vähät – minä menen vaan."

Juttu oli käynyt kerrassaan vakavaksi. De Catinat oli sukkelajärkinen mies pulaan joutuessaan, mutta tällä kertaa seisoi hänenkin järkensä. Madame de Montespanin päättäväisyys, joksi tätä ominaisuutta hänen kuultensa nimitettiin, tai härkäpäisyys, kuten sitä hänen selkänsä takana mainittiin, oli hovissa käynyt sananparreksi. Jos hän yritti tunkeutua väkisin sisälle, uskaltaisiko kapteeni-parka käyttää väkivaltaa naiseen, joka vielä eilispäivänä oli ollut hovin yksinvaltias ja joka kauneutensa, neronsa ja tarmonsa avulla hyvinkin voisi taas huomenna kohota samaan asemaan? Jos hän taas päästäisi hänet kulkemaan, niin olisi hänen oma tulevaisuutensa murskana, sillä kuningas ei suvainnut koskaan vähintäkään poikkeusta käskyistään. Ja toiselta puolen – jos hän työntäisi tungettelijan takaisin, niin hän tekisi itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan tekoon, jonka markiisitar varmastikin kuolettavasti kostaisi kerran valtaan palattuaan. Pulma oli todella mitä epämieluisin. Mutta onnellinen ajatus välähti hänen päähänsä juuri samassa hetkessä, jolloin madame yritti leimuavin silmin ja kädet koholla syöksyä häntä kohti.

"Entä jos madame suvaitsisi odottaa lyhyen hetkisen", sanoi hän lepytellen; "kuningas lähtee aivan tuossa tuokiossa tämän kautta kappeliin."

"Eihän nyt vielä ole se aika."

"Luullakseni kello on juuri lyönyt."

"Ja miksi pitäisi minun odotella tässä kuten lakeijan?"

"Vain lyhyestä hetkisestähän olisi kysymys, madame."

"Ei, min'en jää odottamaan." Hän astui jälleen askeleen ovea kohti.

Mutta upseerin herkkä korva oli kuullut oven takaa jalkojen liikettä, ja nyt hän tiesi vallitsevansa tilannetta. "Minä vien madamen sanoman perille", hän ehdotti.

"Ahaa, joko viimeinkin tulitte järkiinne! Menkää ja sanokaa kuninkaalle, että minä tahdon puhua hänen kanssaan."

De Catinat'n täytyi voittaa vielä hetkinen aikaa. "Toimitanko asian päivystävän kamariherran kautta?"

"Ei, toimittakaa itse."

"Julkisestiko?"

"Ei, ei – vain hänen itsensä kuullen."

"Pitääkö minun selittää syy tähän tavattomaan toivomukseen?"

"Oh, te teette minut ihan hulluksi! Sanokaa, mitä olen teille käskenyt, ja heti paikalla!"

Mutta nyt oli nuoren upseerin pula loppunut. Samassa silmänräpäyksessä työnnettiin näet molemmat ovenpuoliskot selko selälleen ja Ludvig ilmestyi kynnykselle, teiskaroiden eteenpäin korkeakantaisissa kengissään, koputtaen permantoa kepillään, takin avarat helmat liehuvina ja hovilaiset viuhkan tapaisena pyrstönä perässään. Hän pysähtyi kohta kynnyksen yli astuttuaan ja kääntyi vahtiupseerin puoleen.

"Teillä on jokin kirje minulle annettavana?"

"Niin on, sire."

Hallitsija työnsi sen tulipunaisen alusliivinsä taskuun ja aikoi jatkaa kulkuaan, mutta silloin sattui hänen katseensa madame de Montespaniin, joka hyvin suorana ja jäykkänä seisoi keskellä käytävää. Tumma närkästyksen punoitus lehahti kuninkaan kasvoille, ja hän astui sanaa sanomatta kaunottaren ohi; mutta tämä kääntyi nokkelasti ja alkoi astua samassa tahdissa hänen rinnallaan käytävää pitkin.

"En ollut odottanut tätä kunniaa, madame", sanoi kuningas.

"Enkä minä ollut odottanut tätä häväistystä, sire."

"Häväistystä, madame? Te unhotatte, kenelle puhutte!"

"Enpähän – päinvastoin te olette minut unohtanut, sire."

"Te häiritsette minua."

"Tahdon kuulla tuomioni teidän omilta huuliltanne", kuiskasi nainen. "Minä jaksan kestää itseeni sattuvat iskut, sire, yksinpä sydämeni valtiaankin taholta tulevat. Mutta sietämätöntä on kuulla, että veljeäni saavat lakeijat ja hugenottisoturit loukata ainoastaan sentakia, että hänen sisarensa on rakastanut häntä liian paljon."

"Nyt ei ole aika puhua sellaisista asioista."

"Missä saan sitten tavata teidät, sire?"

"Omissa huoneissanne."

"Milloin?"

"Kello neljältä."

"Sitten en tahdo häiritä teidän majesteettianne tämän kauempaa."

Hän teki kuninkaan edessä yhden kuuluisia kumarruksiaan ja kääntyi riemusta loistavin silmin erääseen syrjäkäytävään. Hänen kauneutensa ja älykkäisyytensä eivät olleet jättäneet häntä nytkään pulaan; ja kun hän nyt oli saanut kuninkaalta varman lupauksen, ei hän epäillyt hetkeäkään, etteikö hänen vieläkin kerran onnistuisi valloittaa takaisin tuon miehen sydän, vaikkapa kuninkaallinen omatunto kamppailisikin vastaan.

Neljäs luku.

KANSANSA ISA.

Ludvigin mieli oli jumalanpalvelukseen mennessä kaikki muuta kuin harras, kuten voi hyvin huomata hänen rypistyneestä otsastaan ja tiukasti yhteenpurruista huulista. Hän tunsi liiankin hyvin entisen lemmittynsä, tämän äkkipikaisuuden, uhkarohkeuden, hänen hillittömyytensä kohdatessaan vähintäkin vastustusta. Madame de Montespan pystyi panemaan kokoon häväistysjutun, käyttämään kuningasta itseäänkin vastaan kaikella katkeruudella kieltään, joka ennen oli monesti saanut tämän nauramaan toisille – kukaties vaikkapa saattamaan hänet naurunalaiseksi koko Europan silmissä. Ludvigia puistatti tätä ajatellessaan. Millä hinnalla hyvänsä oli moinen hirmukohtaus vältettävä. Mutta millä keinoilla hän oikein kykenisikään katkaisemaan tuon heitä niin kauan yhdistäneen siteen? Ennen hän oli kyllä katkaissut samanlaisia siteitä; mutta lempeä la Vallière oli säikähdyksissään etsinyt turvaa luostarista kohdattuaan ensimmäisen katseen, joka kertoi rakkauden haihtumisesta. Se oli ollut totista kiintymystä. Mutta tämä nainenpa tulisi taistelemaan kynsin hampain viimeiseen hetkeen saakka, ennenkuin taipui luopumaan asemasta, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Hän oli puhunut vääryydestä, joka häntä oli muka kohdannut. Mutta mitä vääryyttä hänelle sitten oli tehty? Suunnattomassa itsekkyydessään, jota imarruksen tuoksua täynnänsä oleva hovin ilma kasvatti kuten myrkkysientä, ei kuningas voinut käsittää, millä tapaa nämä viisitoista yhdessä elettyä lemmenvuotta voisivat antaa tuolle naiselle joitakin oikeuksia häneen nähden. Hänhän oli koroittanut naisen asemaan, jota korkeammalle alamainen ei enää voinut päästä. Nyt hän oli väsynyt lemmittyynsä, ja tämän velvollisuus oli vetäytyä syrjään malttavaisesti – eipäs, vaan syvästi kiitollisena kaikista hänen osakseen tulleista suosionosoituksista. Hän saisi eläkkeen, lapsista pitäisi kuningas huolen. Mitäpä sen enempää voi järkevä nainen vaatiakaan?

Ja olihan kuninkaalla sitäpaitsi niin ylistettävät syyt hylätessään hänet. Hän käänteli ja pyöritteli niitä hemmoitellen mielessään koko ajan kuin Pariisin arkkipiispa toimitti messua, ja mitä enemmän hän niitä muisteli, sitä mainiommilta ne hänestä tuntuivat. Hän ajatteli Jumalaa jonkinlaisena suurempana Ludvigina ja taivasta vielä mahtavampana Versailles'ina. Jos hän vaati kuuliaisuutta kahdeltakymmeneltä miljoonalta alamaiseltaan, niin eikö hänen tullut vuorostaan osoittaa kuuliaisuutta sille, jonka käskynalainen hän itse oli? Ylipäänsä jätti hänen omatuntonsa hänet tässä kuuliaisuussuhteessa rauhaan. Mutta tähän erikoiseen asiaan nähden – suhteessaan naisiin – hän oli ollut – liian pehmytmielinen. Aina siitä hetkestä asti, jolloin hänen lempeä ja anteeksiantavainen espanjalainen puolisonsa oli ensi kertaa astunut Ranskan hoviin, ei hän ollut antanut tämän koskaan olla vailla kilpailijattaria hänen suosiostaan ja sydämestään. Ja sitten, kun kuningatar oli kuollut, ei asia ollut käynyt sen paremmaksi. Rakastajatar oli seurannut toistaan, ja kun de Montespanin oli onnistunut säilyttää asemansa niin kauan, niin se pikemminkin oli johtunut hänen itsepintaisuudestaan kuin kuninkaan kiintymyksestä. Mutta nyt olivat isä la Chaise ja Bossuet alituisesti muistuttamassa hänelle, että hän oli saavuttanut ikänsä käännekohdan ja oli jo luikumassa alas sitä tietä, joka hautaan johtaa. Hänen viimeinen raju ihastuksensa ja vihastuksensa poloiseen Fontanges'iin oli merkinnyt hänen intohimojensa viho viimeistä leimahtamista. Nyt oli tullut kylmän arvokkuuden ja itsehillinnän aika, ja kumpaakaan hän ei voinut toivoa saavansa ylläpitää madame de Montespanin kanssa eläessään.

Mutta tiesipä hän paikan, missä nuo molemmat hyveet hyvin viihtyisivät. Siitä päivästä alkaen, jolloin de Montespan oli asettanut lastensa hoitajaksi tuon muhkean ja hiljaisen lesken, oli kuningas tämän seurasta löytänyt koskaan tyhjentymätöntä ja alati lisäytyvää ilon ja tyytyväisyyden tunnetta. Jo alusta pitäen hän oli halusta istunut tuntikausia rakastajattarensa huoneissa, vaarinottaen ihmetellen, kuinka tahdikkaasti ja leppeästi uuden hoitajattaren oli onnistunut kesyttää aina ärtyisän Mainen herttuan ja vallattoman pienen Toulousen kreivin luonteita. Muodollisesti oli kuningas ollut valvomassa lastensa kasvatusta, mutta vähitellen hän oli ruvennut ihailemaan kasvattajatarta. Ja sitten oli hän itsekin vuorostaan joutunut tuon väkevän ja samalla suloisen naisen lumoihin, kysellyt tämän mieltä monissa kysymyksissä ja toiminut hänen neuvojensa mukaan – ja kaikki tämä oli käynyt helpommin ja luonnollisemmin kuin koskaan ikinä minkään ministerin tai lemmityn neuvoa noutaessa. Jonkun aikaa hän oli epäillyt, että tuon lesken suuri hurskaus ja alituinen puhelu korkeista periaatteista olivat vain pettävä naamio, sillä hän oli tottunut aina näkemään pelkkää teeskentelyä ja ulkokullaisuutta ympärillään. Tuntuihan totta vie uskomattomalta, että nainen, joka yhä oli kaunis, jonka kirkkaat silmät ja siro vartalo vetivät vertoja mille hyvänsä hovin kaunottarista, olisi, elettyään koko ikänsä rivomielisissä piireissä, sittenkin voinut säilyttää nunnan sielun. Mutta tässä suhteessa hän piankin sai huomata pettyneensä, sillä kohta kun hänen oma puheensa alkoi säteillä suurempaa lämpöä kuin pelkästä viileästä ystävyydestä aiheutuvaa, kohtasi hän jäistä kylmyyttä ja niukkasanaisuutta – ja silloin tiesi hän kerrankin tavanneensa naisen, joka kunnioitti omaa persoonaansa enemmän kuin kuningasta. Ja ehkäpä näin olikin parempi. Ystävyyden viileät ilot tuntuivat niin ihmeen viihdyttäviltä kaikkien intohimon myrskyjen jälkeen. Kaikkein onnellisimmaksi hän tästä lähtien tunsi itsensä istuessaan joka iltapäivä madame de Maintenonin luona, saadessaan kuulla puhetta, jota joutava imartelu ei myrryttänyt, ja mielipiteitä, jotka eivät aina suinkaan hivelleet hänen korviaan. Ja kuinka siunatun hyvä sitten olikaan tuon naisen vaikutusvalta häneen! Hän puheli hänen kuninkaallisista velvollisuuksistaan, kuinka hänen piti olla esikuvana alamaisilleen, ahkeroida alituisesti tulevaista elämää varten ja ennen kaikkea pyrkiä katkaisemaan kaikki ne saastaiset siteet, joihin synti ja maailma olivat hänet kietoneet. Madame oli yhtä hyvä kuin rippi-isä – hän oli todella itse rippi-isä, jonka etuina olivat suloiset kasvot ja pyöreä käsivarsi.

Ja nyt hän tiesi hetken tulleeksi, jolloin hänen täytyi tehdä valintansa tuon naisen ja de Montespanin välillä. Näiden molempain vaikutus häneen oli vallan vastakkaista laatua. Niiden oli mahdoton sopeutua yhteen. Hän seisoi hyveen ja paheen välillä, ja hänen täytyi valita niistä toinen. Pahekin oli tosin hyvin viehättävä, hyvin kaunis, hyvin älykäs ja piteli häntä vankina tavan ja tottumuksen kahleilla, joita ihmisen on niin vaikea pudistaa yltään. Oli hetkiä, jolloin hänen miesluontonsa horjui väkevästi sille taholle, jolloin hän tunsi kiusausta langeta takaisin vanhaan elämäänsä. Mutta Bossuet ja isä la Chaise seisoivat alituisesti hänen vierellään kuiskailemassa ja rohkaisemassa hänen parempaa luontoaan, ja ennen kaikkea oli madame de Maintenon aina muistuttamassa hänelle, mitä hänen kuninkaallinen asemansa ja hänen kuusiviidettä ikävuottansa vaativat häneltä. Nyt häneltä täydellä todella vaadittiin viimeistä päättävää ponnistusta. Hänen sielunsa ei ollut turvassa hetkeäkään, niin kauan kuin vanha lemmitty vielä viipyi hovissa. Hän tunsi oman itsensä siksi hyvin, että tiesi olevansa mennyttä miestä joka kerran, kun vanha hurmaajatar tapasi hänet heikkona houkutuksille. De Montespan täytyi saada poistumaan Versailles'ista, mikäli se vain kävi päinsä ilman julkista häväistysjuttua. Hän tahtoi pysyä lujana kohdatessaan hänet iltapäivällä ja saada hänet täydellä todella ymmärtämään, että hänen valtansa oli kerta kaikkiaan iäksi lopussa.

Tällaisia ajatuksia askarteli kuninkaan mielessä, kun hän messun ajan oli polvistuneena rukousjakkarataan peittävälle punaiselle samettityynylle. Hän kuunteli aamuhartautta omassa, alttarin oikealla puolella sijaitsevassa kuoriaitauksessaan, henkivartiosotilaiden ja persoonallisen seurueen seistessä hänen ympärillään ja hovin herrojen ja naisten täyttäessä muun kappelin. Hurskaus oli nykyisin muodissa, samoin kuin tummanväriset olkavaipat ja pitsiröyhelöt, eikä kukaan hovilainen rohjennut osoittaa ulkonaisessa käytöksessään maailmanmielisyyttä, kun kerta kuningas oli kallistunut uskonnollisuuteen. Mutta aika ikävä näytti kaikilla noilla sotilailla ja aatelisherroilla olevan, kun he haukottelivat, räpyttelivät silmiään rukouskirjojensa ylitse; ne taas, jotka näyttivät hartauteen vajonneilta, ahmivat itseasiassa salaa Scuderyn tai Calparnedin uusinta romaania, joka oli älykkäästi sidotettu mustiin samettikansiin. Naiset kuitenkin olivat hartaampia eivätkä suinkaan pitäneet hurskauttaan vakan alla, sillä jokainen kannatti toisella kädellään vähäistä vahakynttilää rukouskirjansa yllä – kuitenkin niin, että heidän kasvonsa näkyivät edullisessa valaistuksessa kuningasta kohti. Jokunen harva lienee todellisuudessa rukoillut vapaaehtoisesti ja sydämensä vaatimuksesta; mutta muuten oli Ludvigin politiikka muuttanut vanhain aatelissukujen jäsenet liukkaiksi hovilaisiksi ja maailmanmiehet ulkokultaisiksi silmänkääntäjiksi, kunnes koko hänen hovinsa oli muuttunut ikäänkuin taikapeiliksi, joka sadoin särmin kuvasteli hänen omaa tekohurskauttaan.

Kappelista palatessa oli Ludvigin tapana vastaanottaa armonanomuksia ja kuunnella alamaistensa valituksia heitä syyttömästi kohdanneista vääryyksistä. Paluutie kävi erään aukion poikki, jolla armonanojat olivat tottuneet kuningasta odottamaan. Tänä aamuna siellä näkyi niitä ainoastaan pari kolme – pariisilainen käsityöläinen, joka kanteli ammattikuntansa esimiestä vastaan, pikkutilallinen, jolta metsästäjän koira oli repinyt lehmän, ja arentilainen, joka oli kärsinyt tylyyttä linnanherralta. Lyhyt kuulustelu ja pikainen käsky kuninkaalliselle sihteerille riitti selvittämään nämä vähäpätöiset jutut; sillä vaikka Ludvig itse olikin tyranni, oli hänellä ainakin se ansiopuoli, ettei hän sietänyt muita tyranneja valtakunnassaan. Hän oli aikeissa jatkaa matkaa sisään, kun hänen eteensä syöksyi arvokkaan porvarin näköinen vanhanpuoleinen mies, jonka vakavat ja ryppyiset kasvonpiirteet ilmaisivat yhdellä haavaa itsetuntoa ja syvää huolta. Laskeutuen toiselle polvelleen kuninkaan eteen hän huusi: "Oikeutta, sire, oikeutta!"

"Mitä tämä tietää?" kysyi Ludvig. "Kuka olette ja mitä tahdotte minulta?"

"Olen Pariisin porvari, jolle on tehty julmaa vääryyttä."

"Te näytätte olevan hyvin kunnioitettava mies. Jos teille todella on tehty vääryyttä, niin saatte varmastikin oikeutta. Mitä teillä on valittamista?"

"Kaksikymmentä Languedocin sinistä rakuunaa on majoitettu talooni kapteeni Dalbert'in johdolla. He ovat anastaneet ruokaani, varastaneet omaisuuttani ja lyöneet palvelijoitani, ja kuitenkaan eivät viranomaiset ota valitustani kuuleviin korviin."

"Kautta kunniani, näyttääpä oikeutta varsin merkillisellä tavalla valvottavan tässä meidän pääkaupungissamme!" huudahti kuningas vihastuneena.

"Tosiaankin häpeällinen juttu", sanoi Bossuet.

"Ja kuitenkin lienee pakkotoimilla hyvät syynsä", ehätti isä la Chaise. "Ehdottaisin että teidän majesteettinne tiedustaisi tämän miehen nimeä ja ammattia sekä syytä, minkävuoksi rakuunat on majoitettu hänen taloonsa."

"Te kuulitte tämän kunnianarvoisan isän kysymyksen."

"Nimeni, sire, on Catinat, ammatiltani olen verkakauppias, ja minua kohdellaan tällä tapaa senvuoksi, että kuulun reformeerattuun kirkkoon."

"Sitä minä arvelinkin!" huudahti rippi-isä.

"Tämä muuttaa asian", virkkoi Bossuet.

Kuningas pudisti päätänsä ja rypisti otsaansa. "Saatte siis kaikesta kiittää vain itseänne. Asian korjaaminen on omassa vallassanne."

"Millä tavoin sitten, sire?"

"Omistamalla ainoan oikean uskon."

"Minä olen jo sen jäsen, sire."

Kuningas polki ärtyneenä jalkaansa. "Huomaan teidät sangen kovakorvaiseksi kerettiläiseksi", hän tuiskahti. "Ranskassa on ainoastaan yksi kirkko, ja se on minun kirkkoni. Jos pysytte sen ulkopuolella, niin turhaan odotatte minulta apua."

"Minulla on sama usko kuin isälläni ja häntä ennen isoisälläni, sire."

"Joskin he ovat tehneet syntiä, niin se ei oikeuta teitä jatkamaan. Minunkin isoisäni erhettyi, ennenkuin hänen silmänsä avattiin."

"Ja jalosti hän sovitti nuoruutensa erhetykset", supisi jesuiitti puoliääneen.

"Te ette siis tahdo auttaa minua, sire?"

"Teidän tulee ensin itse auttaa itseänne."

Vanha hugenotti teki toivottoman eleen noustessaan pystyyn; ja kun kuningas jatkoi matkaansa, suitsuttivat molemmat papit ylistystä hänen kumpaankin korvaansa.

"Te olette tehneet jalon teon, sire."

"Te olette totisesti kirkkomme ensimmäinen poika."

"Ja kyllin arvollinen astumaan Pyhän Ludvigin jälkiä."

Mutta kuninkaan kasvoista voi lukea, ettei hän itse ollut aivan tyytyväinen tekoonsa.

"Te olette siis sitä mieltä, arvoisat isät, ettei noiden ihmisten hartioille ole pantu liian suurta taakkaa?"

"Liian suurtako? Ei toki, teidän majesteettinne oma sydän vain erehtyy liika suureen laupiuteen."

"Olen kuullut, että heitä siirtyy suurin joukoin pois valtakunnastani."

"Ja tämä on varmastikin vain eduksi, sire; sillä mitä siunausta voi odottaakaan tulevan sellaiselle maalle, joka suvaitsee noin kovakorvaisia uskottomia rajojensa sisällä?"

"Sellaiset alamaiset, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan, tuskin ovat kuninkaallekaan uskollisia", huomautti Bossuet. "Teidän majesteettinne valta olisi todella suurempi, jollei alueillanne löytyisi ainuttakaan kappelia, kuten he harhaoppisuutensa pesiä nimittävät."

"Isoisäni lupasi heille turvaoikeuden. Heitä suojelee, kuten hyvin tiedätte, se uskon-edikti, jonka hän Nantes'ssa antoi."

"Mutta teidän majesteettinne vallassa on korjata siiloin tehty erehdys."

"Millä tapaa sitten?"

"Peruuttamalla tuon ediktin."

"Ja syöksemällä ehdoin tahdoin vihollisteni syliin kaksi miljoonaa henkeä parhaita ammattilaisiani ja urhoollisimpia palvelijoitani! Ei, ei, isä, minä uskon osoittaneeni totista kiivautta kirkko-äitimme hyväksi; mutta jonkin verran on perää siinä, mitä de Frontenac sanoi tänä aamuna – ettei ole hyväksi sekoittaa tämän maailman asioita tulevan maailman asioihin. Mitäs te tästä sanotte, Louvois?"

"Kaikella kunnioituksella kirkkoa kohtaan tahtoisin huomauttaa, sire, että paholainen on antanut noille ihmisille niin verrattoman kätevyyden ja älykkäisyyden, että he ovat parhaat kauppiaat ja käsityöläiset koko valtakunnassa. Enpä todellakaan tiedä millä valtion raha-arkut täytettäisiin, jos sellaiset veronmaksajat karkoitetaan pois joukostamme. Monet ovat jo lähteneet maasta ja vieneet ammattinsa mukanaan. Jos kaikkien täytyisi lähteä, niin kohtaisi meitä pahempi tappio kuin menetetystä sotaretkestä."

"Mutta", huomautti Bossuet, "jos kerran tulisi tiedoksi, että kuningas on ilmaissut tahtonsa, niin voi teidän majesteettinne aivan turvallisesti luottaa siihen, että kehnoimmatkin alamaisistanne rakastavat teitä niin palavasti, että kilvan juoksevat takaisin pyhän kirkkomme helmaan. Niin kauan kuin uskonvapausjulistus pysyy voimassa, saavat he siitä sen vaikutuksen, että kuningas on laimea hurskaudessaan, ja rohkaistuvat paaduttautumaan erhetyksessään."

Kuningas pudisti päätään. "Nuo harhauskoiset ovat aina olleet kovakorvaista väkeä", sanoi hän.

"Ehkäpä", huomautti Louvois, vilkaisten pilkallisesti Bossuet'hen, "jos Ranskan piispat tarjoutuisivat maksamaan valtiolle veroa kymmenyksistään, niin voisimme kukaties tulla toimeen ilman noita hugenottejakin."

"Kaikki, mitä kirkolla on, on tarjona kuninkaan käytettäväksi", vastasi Bossuet kuivasti.

"Valtakunta on minun ja kaikki mitä siinä on", lausui Ludvig, heidän astuessaan valtaistuinsaliin, jonne hovi oli kokoutunut jumalanpalveluksen päätyttyä; "mutta arvelen kestävän vielä kauan, ennenkuin minun tulee tarvis vaatia kirkon omaisuutta haltuuni."

"Me luotamme siihen, sire", toistivat molemmat papit kuin kaikuna.

"Mutta tällaiset puheenaiheet me voimme jättää neuvostomme käsiteltäviksi. Missä Mansard on? Minun täytyy saada nähdä hänen piirustuksensa Marlyn linnan uutta siipirakennusta varten." Kuningas kävi erään sivupöydän luo ja hautautui mieliaskareeseensa, tarkastellen suuren arkkitehtinsä jättimäisiä suunnitelmia ja tiedustellen innokkaasti työn joutumista.

"Minä arvelen", sanoi isä la Chaise, vetäen Bossuet'n vähän syrjään, "että teidän korkea-arvoisuutenne on onnistunut jonkin verran pehmittää kuninkaan mieltä."

"Teidän voimallisella avullanne, isä."

"Ah, luottakaa siihen, etten minä jätä käyttämättä ainuttakaan sopivaa tilaisuutta edistääkseni hyvää työtä."

"Kun se on teidän käsissänne, on menestys varma."

"Mutta onpa eräs toinen, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla."

"Suosikillako – de Montespanilla?"

"Ei, ei; hänen aurinkonsa on laskenut. Ei, vaan madame de Maintenonilla."

"Olen kuullut, että hän on hyvin hurskas."

"Totta kyllä. Mutta hän ei suosi minun veljeskuntaani. Hän kannattaa sulpiciolaisia. Mutta meidän kaikkien täytyy vaikuttaa yhteisen päämäärän hyväksi. Mitähän jos teidän korkea-arvoisuutenne puhelisi hänen kanssaan?"

"Kaikesta sydämestäni sen lupaan."

"Osoittakaa hänelle, mikä siunattu hyöty olisi hugenottien karkottamisesta."

"Sen tulen tekemään."

"Ja vihjatkaa hänelle, että me puolestamme lupaamme myötävaikutustamme..." Hän kumartui ja kuiskasi loppusanat piispan korvaan.

"Mitäh! Siihen ei kuningas toki suostuisi!"

"Mikäs esteenä? Kuningatarhan on kuollut."

"Niin, mutta runoilija Scarronin lesken kanssa!"

"Tämä on hyvää sukuperää. Molempain isoisät olivat parhaita ystäviä."

"Sittenkin se on mahdotonta!"

"Mutta minä tunnen kuninkaan sydämen ajatukset ja sanon sen perusteella asian olevan mahdollisen."

"Te varmastikin tunnette kuninkaan sydämen mieliteot jos kukaan. Mutta tuollainen ajatus ei ikinä olisi pälkähtänyt minun päähäni."

"Antakaa sen siis nyt pälkähtää ja pysyä siinä. Jos madame tahtoo ajaa kirkon asiaa, niin tahtoo kirkko ajaa hänenkin asiaansa. Mutta kuningas viittaa, minun täytyy mennä."

Munkin laiha musta vartalo kiiruhti hovilaistungoksen läpi, ja suuri Meaux'n piispa jäi seisomaan leuka rinnalle painuneena ja syviin mietteisiin vaipuneena.

Sillävälin oli koko hovipiiri keräytynyt tänne, ja koko valtava sali heloitti iloisesti naisten silkki-, sametti- ja brokaatipuvuista, kimaltelevista jalokivistä, helein värein maalatuista viuhkoista ja huojuvista höyhentöyhdöistä. Herrain totisemmat harmaat, mustat ja ruskeat takit muodostivat vakavan taustan tälle väriloisteelle, sillä kuninkaan ollessa mustissa täytyi kaikkien kavaljeerien seurata tapaa; ja ainoastaan henkivartion upseerien siniset ja muskettisoturien helmenharmaat levätit muistuttivat mieleen entisiä iloisempia aikoja, joilla herrat olivat pukujensa värikkäisyydessä kilpailleet naisten kanssa. Ja jos pukujen kuosi oli muuttunut, niin oli käytössävy muuttunut vielä enemmän. Vanha leikittelevä kevytmielisyys ja vanhat intohimot uinuivat tosin epäilemättä pinnan alla, mutta yksitotinen kasvojen ilme ja vakava puhelu oli päivän muotina. Puheenaiheena ei enää ollut peijakkaan pelionni, Molièren viime näytelmä tai Lullyn uusi ooppera, vaan päätä pudistettiin jansenilaisuuden hirvittäville hairauksille, Sorbonnesta karkoitetun Arnauld'in ja mainion Pascalin röyhkeälle kurittomuudelle tahi vertailtiin vakavissaan sellaisten suosittujen saarnamiesten kuin Bourdalouen ja Massillonin ansioita. Värihohtoisten kattomaalauksien, peilikirkkaan parkettilattian ja raskaisiin kultakehyksiin ripustettujen kuolemattomien taulujen välillä liikkui ja teiskaroi Ranskan jaloin veri, nöyristyen maan tomuksi ja mullaksi keskellään seisovan pienoisen mustapukuisen miehen edessä, joka ei ollut sen vertaa edes oman itsensäkään herra, että olisi huomannut olevansa leikkikaluna kahden juonikkaan naisen käsissä, jotka pelasivat kiukkuista peliä Ranskan tulevaisuudesta ja kuninkaansa kohtalosta.

Viides luku.

BELIALIN LAPSET.

Vanha hugenotti oli, kuninkaan käännettyä hänelle nyreästi selkänsä, jäänyt seisomaan aukiolle katse jäykästi maahan luotuna ja kasvoilla epäilyksen, surun ja vihastuksen vaihtelevat tunteet. Hän oli hyvin kookas ja laiha mies, kuihtuneissa kasvoissa korkea otsa, iso turpea nenä ja järeä leuka. Hän ei käyttänyt peruukkia eikä puuteria, mutta ikä oli kylvänyt luonnollisia hopeitaan hänen sakeaan tukkaansa, ja epälukuiset hienot rypyt silmäkulmissa ja suupielissä antoivat hänen kasvoilleen luontaisen jylhän arvokkuuden leiman, joka ei kaivannut parturin lisäkaunisteluja. Mutta vaikka kumarainen varsi ja harmaa tukka todistivatkin vanhuudenvuosista, osoitti vihainen päänviskaus kuninkaan tuomitsevia sanoja kuullessa ja tuima kulmienrypistys ohikulkevien hovilaisten pilkallisten katseiden johdosta, että juurevassa ukossa oli nuoruuden kiukkuista tulta vielä jonkin verran säilynyt. Hän kantoi säätynsä mukaista korutonta mutta arvokasta pukua, hopeanappista ruskeata verkatakkia, polvihousuja samasta kankaasta ja valkoisia villasukkia, ja jaloissa oli leveäkärkiset, terässolkiset kengät. Toisessa kädessä hän piteli matalaa, kultareunalla koristettua huopahattuaan ja toisessa paperikääröä, johon hän oli suurella huolella piirrellyt valituskirjelmät kärsimästään vääryydestä ja jonka hän oli toivonut saavansa jättää kuninkaan kirjurin käteen.

Hänen epäröintinsä lähinnä seuraavista toimenpiteistä sai hyvin äkillisen ja jyrkän ratkaisun. Näinä päivinä hugenottia, vaikka häntä ei vielä oltukaan lopullisesti kielletty hengittämästä Ranskan ilmaa, kuitenkin pidettiin niiden lakien ulkopuolella olevana hylkyoliona, jotka turvasivat hänen katolisuskoisten maanmiestensä kansalaisoikeudet. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sorron aika oli lopulta johtanut siihen, ettei mitään alhaisen mielivallan eikä sokean uskonkiihkon asetta jätetty käyttämättä häntä vastaan. Häntä häirittiin alituisesti elinkeinonsa harjoittamisessa, työnnettiin syrjään kaikista julkisista toimista, hänen kotinsa häväistiin väkivaltaisilla sotilasmajoituksilla, hänen lapsiaan yllytettiin kapinoimaan häntä vastaan, ja kaikki hänen kantelunsa ja valituksensa saivat samallaisen lopun kuin äsken kerrottiin. Mikä roisto hyvänsä sai häntä rankaisematta loukata, tarvitsematta pelätä lain kostoa. Mutta siitä huolimatta nämä ihmiset kuitenkin riippuivat vielä sydämin ja sieluin kiinni syntymämaassaan, joka oli heidät hyljännyt ja tehnyt perinnöttömiksi; tosi-ranskalaisella kiintymyksellä he pitivät kotoista maaperää kalliimpana kuin vieraita ja merentakaisia maita, missä vapaus heitä tervehti. Mutta jopa oli lankeamassa heidän ylitseen niiden päivien varjo, jolloin heillä ei enää tulisi olemaan vapaata valintavaltaa.

Pari kuninkaan sinitakkista kaartilaista oli teiskaroinut vahtivuorollaan tällä puolella palatsia ja saanut nähdä äskeisen tapauksen. Siitä rohkaistuneina he marssivat aukion poikki häväistyn miehen luo ja katkaisivat sangen kovakouraisella tavalla hänen murheelliset mietteensä.

"Hei, vanha virsikirja", murahti toinen heistä yrmeästi, "alappa laputtaa siitä tiskisi taa."

"Sinunlaisesi äijänkäppyrä ei ole omiaan koristamaan kuninkaan kävelytietä", huudahti toinen töykeästi kiroten. "Mikä sinä olet oikein miehiäsi nyrpistämään nokkasi kuninkaan uskonnolle, mokoma rihkamasaksa!"

Vanha hugenotti silmäsi heitä vihaisesti ja ylenkatseellisesti ja kääntyi lähtemään tiehensä, mutta toinen sotilaista iski ärtyneenä peitsensä päällä häntä kylkiluihin.

"Pidä hyvänäsi, kirottu koira!" karjaisi hän. "Ettäs rohkenetkin muljauttaa huuhkajansilmiäsi tuolla tapaa kuninkaan kaartilaisille."

"Te Belialin lapset", kivahti vanhus, kylkeään pidellen, "olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi mies, niin ette uskaltaisi käyttäytyä näin röyhkeästi minua kohtaan."

"Hohoo, vieläkö siinä syljet myrkkyäsi, vanha luudanvarsi? Jo kuulimme kylliksi, André! Hänhän uhkaili kuninkaan henkivartioita. Raahataan ukko vahtihuoneeseen ja pidetään vähän hauskaa hänen kanssaan."

Molemmat sotilaat pudottivat peitsensä ja syöksyivät vanhuksen kimppuun, mutta vaikka olivatkin isoja ja väkeviä miehiä, huomasivat he saaliinsa riuskemmaksi kuin olisi voinut odottaa. Pitkillä jäntevillä käsivarsillaan reuhtoi hän tuontuostakin itsensä irti heidän otteestaan, ja vasta sitten kun hän oli lopen uupunut ja hengästynyt, onnistui ahdistajain saada kiinni hänen molemmista ranteistaan ja siten tehdä hänet puolustuskyvyttömäksi. Mutta eivätpä he vielä ennättäneet päästä nauttimaan surkeasta voitostaan kun paljas miekka välähti heidän silmiensä edessä ja vihasta käheä ääni komensi heidät heti paikalla laskemaan saaliinsa irti.

Kapteeni de Catinat oli vahtivuorosta päästyään lähtenyt linnan ulkoparvekkeelle kävelemään ja sattunut näkemään tuon törkeän kohtauksen. Tunnettuaan väkivaltaa kärsivän vanhuksen kasvot hän oli suinpäin hypännyt kaiteen yli ja paljastaen miekkansa syössyt niin raivokkaasti painijoita kohti, että kaartilaisten ei ainoastaan ollut pakko päästää irti vangistaan, vaan toinen heistä uhkaavaa säilää kavahtaessaan horjahti selälleen maahan ja toinen lensi pallona hänen ylitseen, ja molemmat pyörivät nyt reuhtoen maaperässä.

"Senkin roistot!" läähätti de Catinat. "Mitä tämä tietää?"

Kumpikin miesroikaleista oli jo päässyt jälleen jaloilleen ja seisoivat hänen edessään pörröisinä ja häpeissään kuin uitetut koirat.

"Jos suvaitsette, kapteeni", sanoi toinen ja teki kunniaa, "niin tämä hugenottipahus tässä juuri solvaisi kuninkaan henkivartioita."

"Vaikka kuningas hylkäsi hänen valituksensa, niin hän kieltäytyi puittimasta tiehensä", säesti toinen.

De Catinat aivan kiehui kiukusta. "Ja pitääkö Ranskan kansalaisen, joka on tullut puhumaan maansa valtiaan kanssa, senvuoksi joutuman teidänlaistenne sveitsiläiskoirien hampaisiin? Jumal'auta, senpä saamme pian nähdä!"

Hän sieppasi taskustaan pienen hopeapillin, jonka kimakka vihellys joudutti paikalle juoksujalkaa vanhan kersantin ja puolikymmentä sotamiestä vahtihuoneesta.

"Nimenne!" kysyi kapteeni tuimasti.

"André Meunier."

"Entä sinun?"

"Nikolai Klopper."

"Kersantti, vangitkaa sekä Meunier että Klopper."

"Käskynne mukaan, kapteeni", vastasi kersantti, harmaaparta soturi Conden ja Turennen päiviltä.

"Pitäkää huolta, että he saavat jo tänään tuomionsa."

"Mistä heitä on syytettävä, kapteeni?"

"Siitä, että he törkeästi pahoinpitelivät iäkästä ja arvossa pidettyä porvaria, jolla oli asiaa kuninkaalle."

"Mutta hänhän tunnusti itse olevansa hugenotti!" huusivat molemmat rikolliset yhdestä suusta.

"Hm!" Kersantti kohautti epäilevästi hartioitaan. "Esitämmekö me tosiaankin syytöksen juuri siinä muodossa, kapteeni? Mutta miten kapteeni vain suvaitsee." Uusi hartiainkohautus ennusti huonoa loppua hyvälle riita-asialle.

"Ei sentään", sanoi kapteeni, jolle oli välähtänyt onnellinen ajatus. "Minä syytän näitä miehiä siitä, että he kesken vahtivuoroaan ovat viskanneet peitsensä maahan ja esiytyivät pölyisin ja risaisin vormuin."

"Se kuulostaa paremmalta", vastasi kersantti vanhan veteraanin suorasukaisuudella. "Jumal'auta, te epäkelvot olette häpäisseet käytöksellänne kuninkaan henkivartioväen arvoa! Tunnin ratsastus puuhevosella ja musketti köytettynä kumpaankin jalkaan tulee opettamaan teille, että peitsen paikka on sotilaan kädessä eikä kuninkaan nurmikolla. Käykää käsiksi heihin! Huomio! Käännös oikeaan – mars!"

Ja marssin tahdissa poistui pieni aseellisparvi, vanha kersantti toisten perässä.

Hugenotti oli jäänyt seisomaan taemmaksi, antamatta äkillisen onnenpotkauksen ollenkaan järkähdyttää hillityn arvokasta ryhtiään, mutta sotilaiden poistuttua syleilivät eno ja veljenpoika lämpimästi toisiaan.

"Amory, enpä tosiaan luullut sinua täällä näkeväni!"

"Enkä minä teitä, setä. Mikä kumman asia sai teidät tänne Versailles'iin?"

"Kärsimäni vääryys. Jumalattomain käsi lepää raskaasti päällämme, ja kehen voisimmekaan hädässämme turvautua, jollei kuninkaaseen?"

Nuori upseeri pudisti päätään. "Kuningas on pohjaltaan hyväsydäminen mies", sanoi hän. "Mutta hänkin näkee asiat vain niiden silmälasien läpi, joita toiset tyrkyttävät hänen nenälleen. Häneltä te ette voi toivoa vähääkään apua."

"Hän käski minun poistumaan näkyvistään."

"Kysyikö hän teidän nimeänne?"

"Kysyi, ja minä sanoin sen hänelle."

Nuori kaartilainen vihelsi. "Kävelkäämme portille", sanoi hän. "Kautta kunniani, jos sukulaiseni alkavat käydä täällä rakentamassa riitaa kuninkaan kanssa, niin saa komppaniani pian ruveta katselemaan itselleen uutta kapteenia."

"Kuningas ei kytkene meitä toisiimme. Mutta kummakseni käy, nepaimeni, kuinka sinä saatat elää tässä Baalin kartanossa tarvitsematta notkistaa niskaasi väärille jumalille."

"Minä kätken uskoni syvälle sydämeeni."

Vanhus pudisti vakavasti päätään.

"Sinä kuljet hyvin kapeata tietä", hän sanoi, "ja kiusaukset ja vaarat väijyvät sinua joka askeleella. Vaikeata on sinun käyskennellä Herrasi tietä, Amory, käsi kädessä Hänen kansansa vainoojitten kera."

"Kas niin, setä!" kivahti nuorukainen kärsimättömästi. "Minä olen kuninkaan soturi ja annan mustakaapujen ja valkokasukkain itsensä selvitellä keskinäiset välinsä. Kun saan elää kunniani säilyttäen ja kuolla velvollisuuttani täyttäen, niin saa kaikki muu olla minulta rauhassa."

"Elää rauhassa palatseissa ja syödä hienoilta liinavaatteilta", sanoi vanha hugenotti katkerasti, "kun pahantekijäin kädet lepäävät raskaasti lähiheimolaisteni hartioilla, ja astiat särjetään ja valitus ja itku kuuluu halki koko maan!"

"Mikäs nyt sitten onkaan hätänä?" kysyi nuori soturi, jota hiukan ällistytti se raamatullinen puheenparsi, jota Ranskan kalvinilaiset tähän aikaan käyttivät jokapäiväisenä sanontatapanaan.

"Kaksikymmentä Moabin miestä on majoitettuna minun tyköni, ja kapteenina on heillä muuan Dalbert, joka on jo kauan ollut Israelin vitsauksena."

"Kapteeni Claude Dalbertko, Languedocin rakuunoista? Minulla ja hänellä on jo vanhastaan vähän asioita selvitettävänä välillämme."

"Ah, ja perinnön lasten hajoitetuilla jäännöksillä on paljonkin kannettavana tuota murhahurttaa ja irstasta sidonilaista vastaan."

"Mitä hän sitten on tehnytkään?"

"Hänen miehensä hävittävät taloani niinkuin koit kangaspakkaa. Ei mikään paikka saa olla rauhassa niiltä. Itse hän istuu minun huoneessani, piippu suussaan ja viinapullo vierellään, ja hänen puheensa on kirousta ja kauhistusta. Hän ajoi käsivartensa voimalla Pierre-vanhuksen pois aittojani vartioimasta."

"Haa!"

"Ja minut itseni hän lykkäsi kellariin."

"Haa!"

"Siksi että minä yritin varjella häneltä Adele-serkkuasi, jota hän humalaisessa rakkaudenhoureissaan pyrki halailemaan!

"Oh!" Jokaisen uuden kantelun kuullessaan oli nuori soturi rypistänyt otsaansa yhä tuimemmin, mutta tämä viimeinen sai hänen kiukkunsa maljan kuohahtamaan yli laitojen, ja raivosta punoittavin poskin hän alkoi sännätä eteenpäin, kiskoen vanhaa sukulaistaan kyynärpäästä mukaansa. He kulkivat pitkin laajan puiston poimuttelevia teitä, joita korkeat pensasaidat reunustivat, avautuen tuolloin tällöin nurmiaukealle, jolla irstas marmorifauni tai hiukeava nymfi uinaili vihannan lehvikön siimeksessä. Harvat vastaan sattuneet hovilaiset katselivat ihmeissään tuota epämukaista paria. Mutta nuorella soturilla oli liiaksi omia huolia keritäkseen kiinnittämään huomiota vastaantuleviin. Lentävin askelin hän kiiti eteenpäin kapeata oiuspolkua, joka vei moniaiden vettä ruiskuttavien kividelfiinien ohitse leveälle lehtokujalle, jonka mahtavat puut näyttivät reunustaneen valtaväylää jo satoja vuosia, vaikka ne todellisuudessa oli vasta tänä vuonna kuljetettu tänne uskomattomalla vaivalla St. Germainin ja Fontainebleaun metsistä. Kujan perällä johti kapea portti ulos varsinaiselta palatsialueelta, ja sen läpi kiskoi nuori mies nyt iäkkään toverinsa, joka jo pahoin huohotti hänelle tottumattomasta hopusta.

"Kuinka sinä tänne tulit, setä?"

"Vaunuilla."

"Missä ne nyt ovat?"

"Tuollahan ne ovat majatalon takana."

"Joutukaamme siis niihin."

"Tuletko sinä tosiaankin mukaan, Amory?"

"Jumal'avita, onpa aika tullaksenikin, päättäen siitä mitä juuri minulle kerroitte. Teidän talossanne näytään tarvittavan miestä, jolla on kerkeä säilä kupeellaan."

"Mutta mitä sinä voit siellä tehdä?"

"Tahdon haastaa sanasen tuon kapteeni Dalbert'in kanssa."

"Sitten olen tehnyt väärin sinua kohtaan, nepaimeni, sanoessani, ettei sydämesi ollut kokonaan Israelin lasten puolella."

"Vähät minä tiedän Israelin lapsista!" kivahti de Catinat ärtyisesti. "Sen vain tiedän, että vaikka Adeleni palvelisi ukkosen haltijaa niinkuin intiaaninainen tai kohdistaisi viattomat rukouksensa Mitshe Manitulle, niin auttakoon armias sitä miestä minun käsissäni, joka rohkenee kiinnittää julkean katseensa häneen. Haa, tuollapa tulevat jo vaununne! Anna hevostesi lentää, ajuri – viisi livreä saat, jos tunnissa saatat meidät Invaliidiportin läpi."

Ei ollut vallan vähäinen maineteko saada vanhuutta kitiseviä vaunuja kiitämään kuoppaisella tiellä eteenpäin, mutta jalosti tarjosi ajuri ruoskan rohkaisevaa voimaa molemmille takkuisille kaakeilleen, niin että vieterittömät ajopelit kiikkuivat milloin milläkin pyörällään koholla maasta. Mutta vaikka puut ihan lentelivät ilmassa ja valkea pölypilvi kohosi korkealle matkaajain perästä, rummutti kaartilainen kärsimättömästi sormillaan polviinsa ja paiskasi tuolloin tällöin hampaittensa välistä tuikean kysymyksen iäkkäälle vierustoverilleen.

"Milloin kaikki tämä tapahtui?"

"Eilen illalla."

"Ja missä Adele nyt on?"

"Kotona tietystikin."

"Entä tuo perhanan Dalbert?"

"Kotona myöskin."

"Mitä! Jätittekö te tytön sen saatanan valtaan siksi aikaa kuin tulitte Versailles'iin?"

"Minä lukitsin hänet huoneeseensa."

"Ooh – mitä luulette lukkojen kestävän!" Nuori mies haravoi hurjasti ilmaa käsillään tuntiessaan oman voimattomuutensa tällä hetkellä.

"Ja onhan siellä Pierrekin."

"Hänestäkö jotain apua olisi!"

"Ja myöskin Amos Green."

"Ah, se kuulostaa paremmalta. Hän on sentään mies, ainakin näöstä päättäen."

"Hänen äitinsä oli syntyperältään meidän kansaamme, kotoisin Staten Islandista läheltä Manhattan-saarta. Hän kuului niihin hajautuneihin lampaihin, jotka jo varhain pakenivat susilauman raivoa, kun kuninkaan käsi ensin kohtasi raskaana Israelin lapsia. Hänen poikansa puhuu ranskaa, ja kuitenkaan ei hän ulkonäöltään eikä tavoiltaan ole ranskalainen."

"Hänelle sattui paha hetki tänne tullakseen."

"Ehkäpä jokin jumalallinen tarkoitus johti hänet meidän luoksemme."

"Ja jätittekö siis hänet jälkeenne taloon?"

"Jätin; hän jäi istumaan Dalbert'in seuraan, polttelemaan piippua tämän kanssa ja kertoilemaan merkillisiä juttujansa."

"Miksi vartiaksi hänestä silloin olisi? Outo muukalainen vieraassa maassa! Pahoin teitte, setä, jättäessänne Adelen yksin tuolla tapaa."

"Hän istuu kaikkivaltiaan varjeluksessa, Amory."

"Luottakaamme siihen. Ah – minä olen tulta ja liekkiä sinne päästäkseni!"

Hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ulos pölypilveen ja kurotti niskaansa katsellakseen pitkänä hopeavyönä kiemurtelevaa virtaa ja sen takana sinisestä autereesta kohoavaa kaupunkia, jonka latteasta ääriviivasta urkeni ilmoihin Notre Damen kaksoistorni. St. Jacques'in korkea, neulamainen huippu ja kokonainen metsä muita kahdeksansataa vuotta vanhan uskonnollisen hartauden muistomerkkejä. Sitä mukaa kuin maantie painui virrankaltaalle, läheni kaupunginmuuri lähenemistään, kunnes he viimein ajoivat eteläisen tulliportin alitse ja jyryyttivät kivillä laskettua valtakatua pitkin, jättäen keveän Luxembourg-palatsin puistoineen oikealle puolelleen ja Colbert'in viimeisen luoman, Invaliidihotellin, vasemmalle. Äkkikäänne vei heidät alas rantakaduille, ja Pont Neufin yli ajettuaan he sivuuttivat muhkean Louvren linnan ja sukeltautuivat niiden kapeiden mutta karkeiden liikeväylien sokkeloon, jotka jatkoivat kaupunkia pohjoiseen päin. Nuorella upseerilla riippui pää yhä edelleen ulos vaununakkunasta, mutta näköalan peittivät häneltä jykevät kullatut ajopelit, jotka mennä jytyyttivät raskaasti heidän edellään. Kun katu sitten äkkiä leveni, kääntyivät nämä hiukan sivulle päin, niin että de Catinat voi nähdä vilauksen siitä talosta, jota kohti heidän matkansa kävi.

Sitä ympäröi joka taholta suunnaton ihmisjoukko.

Kuudes luku.

TAISTELU TALON HERRUUDESTA.

Hugenottikauppiaan talo oli korkea ja kapea rakennus, joka sijaitsi P. Martin- ja Biron-katujen kulmassa. Se oli nelikerroksinen, jylhän ja karun näköinen niinkuin isäntänsäkin; siinä oli korkea suippopääty, pitkät kapeat lyijypuitteiset akkunat, valtasivuna mustunut ristikkoseinä, jonka hirsien väliä täytti harmaa rappaus; kapealle ja korkealle ovelle johti viisi kiviporrasta. Toinen kerros oli varastosuojana, jossa kauppias säilytti kangaspakkojaan, mutta kolmas ja neljäs kerros olivat asuinhuoneita ja varustetut kadun puolella ulkoparvekkeilla, joita reunustivat jykevät puukaiteet. Kun setä ja veljenpoika hypähtivät alas vaunuista, huomasivat he joutuneensa tuon edestakaisin liikehtivät ihmisjoukon ulkoliepeille, joka päät niskaan taivutettuina ja kiihkeästä mielenkiinnosta sähisten tuijotteli jonnekin yläpuolellaan olevaan. Seuraten ällistelijäin katseita näki nuori upseeri näyn, joka naulitsi hänetkin ällistyksestä paikalleen.

Ylemmältä parvekkeelta riippui pää alaspain mies, jonka vaaleansininen takki ja valkoiset nahkahousut ilmaisivat hänen kuuluvan kuninkaan rakuunarykmenttiin. Hattu ja peruukki olivat häneltä pudonneet alas, ja tiukasti keritty pää heilui verkalleen eteen- ja taaksepäin hyvästi viitisenkymmentä jalkaa katukivityksen yläpuolella. Kalmankelmeät kasvot olivat suoraan alas katua kohti, ja ulospullahtaneista silmistä kuvastui hirmuinen kuolemanpelko. Mutta äänensä hänellä sentään oli vielä hyvästi vallassaan, koska koko katu kajahteli hänen armon- ja avunkarjunnastaan.

Hänen yläpuolellaan parvekkeen kulmassa seisoi nuori mies, joka kumartuneena kaiteen yli piteli ilmassa heilahtelevaa rakuunaa molemmista nilkoista. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet uhriin päin, vaan käännetyt olan yli puolittain taaksepäin katselemaan sotilasryhmää, joka osaksi uhkaillen, osaksi arkaillen yritti kavuta avoimesta akkunasta ulos parvekkeelle. Nuorukaisen päänasento ilmaisi päättävää uhmaa, kun taas akkunasta tungeksijat olivat ilmeisesti kahdella päällä siitä, oliko paikoillaan pysyminen vai ryntäyksen teko heille edullisempi.

Yht'äkkiä päästi ihmisjoukko ihastuksen ja säikähdyksen parkaisun. Rakuunaa riiputtava nuorukainen oli hellittänyt toisen kätensä otteen, niin että hänen uhrinsa roikkui enää vain toisesta nilkastaan, haparoiden avuttomilla käsillään ilmaa ja seinärappausta ja päästellen vihlovan kimakoita kauhunälähdyksiä.

"Autatkos minut ylös, sinä paholaisen sikiö, autatkos minut ylös!" kiljui poloinen soturi. "Tahdotko sinä täydellä todella murhata minut? Joutukaa auttamaan, hyvät ihmiset, joutukaa auttamaan minua!"

"Tekeekö teidän mielenne tänne ylös, kapteeni?" sanoi voimakkaalla ja heleällä äänellä häntä riiputtava nuorukainen. Hän puhui puhdasta ranskaa, mutta oudosti korostaen.

"Totta jumaliste!"

"Komentakaa sitten miehenne tiehensä."

"Matkaanne sieltä, senkin naudat ja jukurit! Tahdotteko te nähdä minun musertuvan kuoliaaksi katuun? Pois matkoihinne, sanon minä! Ettekö joudu siitä, helkkarin sikiöt!"

"Se kuulostaa paremmalta", sanoi nuorukainen, nähtyään sotamiesten häviävän akkunasta. Hän heilahdutti rakuunaa säärestä niin voimakkaasti, että tämä tavoitti kädellään kiinni parvekkeen alareunasta. "Miltäs nyt tuntuu olonne, kapteeni?" hän kysyi.

"Pidä kiinni minusta lujasti, herran nimessä, pidä kiinni lujasti!"

"Ette te pääse putoamaan."

"Vedä sitten minut ylös viimeinkin!"

"Ei niin kiirettä, kapteeni. Te voitte puhua aivan hyvin siitäkin asennossa."

"Auta minut ylös, sanon minä, auta minut ylös!"

"Kaikki aikanaan. Minä pelkään, että teistä tuntuu jokseenkin arvottomalta puhella kantapäät kohti taivasta."

"Ah, sinä riivattu, aiotko murhata minut!"

"Päinvastoin, minä aion vetää teidät ylös."

"Taivas sinut palkitkoon!"

"Mutta vain eräillä ehdoilla."

"Oh, niihin suostun sanomattasikin! Aih – nyt minä putoon!"

"Teidän on poistuttava tästä talosta – teidän itsenne ja miestenne. Te ette enää saa vaivata sitä vanhaa miestä ettekä hänen nuorta tytärtään. Lupaatteko tämän?"

"Lupaan, herran nimessä, lupaan! Me lähdemme oitis."

"Kunniasanallanneko?"

"Ihan varmasti. Vedä nyt vain minut ylös."

"Älkäähän hätäilkö. Meidän on ehkä helpompi sopia asiat valmiiksi niin kauan kuin olette tässä asennossa. Minä en oikein tunne täkäläisiä lakeja. Ehkäpä tällainen tapaus ei liene vallan luvallinen. Takaatteko minulle, ettei minulle koidu mitään ikäviä jälkikahnauksia tästä jupakasta?"

"Ei mitään, ei yhtään mitään! Kunhan vain autatte minut ylös!"

"No, hyvä on. Kas näin!"

Hän kiskoi rakuunan säärestä kaiteen yli, niin että tämä pudota moksahti kuin jauhosäkki parvekkeelle, maaten siunaaman aikaa siinä aivan menehtyneenä. Sitten hän viimeinkin sai kompuroiduksi jaloilleen ja syöksyi raivosta ulvahtaen akkunasta sisään.

Sillä aikaa kuin tätä pientä ilmanäytelmää kesti, oli nuori kaartinupseeri kerinnyt selviytyä ensimmäisestä ällistyksestään ja ryntäissyt niin rajusti väkijoukon halki, että hän oli iäkkään toverinsa kanssa päässyt melkein portaille saakka. Kaartilaisen univormu oli kaikkialla paras passi kantajalleen, ja Catinat-vanhuksen kasvot olivat siksi tutut tässä kaupunginosassa, että ihmiset itsestään tekivät tilaa ryntäävälle parille. Ulko-ovi lennähti auki tulijain edessä ja kynnykselle ilmautui vanha Pierre väännellen epätoivoisesti käsiään.

"Ah, isäntä, isäntä!" hän voivotteli. "Mikä kataluus, mikä häpeällinen kataluus! He murhaavat hänet!"

"Kenen sitten, herran nimessä?"

"Tuon kelpo nuoren herran, joka tuli tänne Amerikasta. Oi hyvä Jumala, kuunnelkaapa tuota elämätä!"

Hänen vielä puhuessaan oli kolina ja kiljunta, jota oli kajahdellut ylhäältä portaiden päästä, yht'äkkiä päättynyt hirvittävään rämähdykseen ja sitä säestivät hurjat kiroukset, jyskinä ja pauke, jotka ihan tärisyttivät vanhaa taloa sen kaikissa liitoksissa. Nuori soturi ja vanha hugenotti säntäsivät sukkelaan ulkoportaita ylös pimeään eteiseen ja yrittivät jatkaa matkaa sisäportaita pitkin, joiden yläpäästä meteli kuului tulevan, kun heitä vastaan tulla hoipperehti iso kaappikello, pää edellä ja harpaten neljä askelmaa kerrallaan, kunnes kolahti portaiden käänteessä seinää vastaan ja murskautui kasaksi puunlastuja ja väriseviä metallivieterejä. Seuraavassa tuokiossa lensi kellovainajan perästä neljä miestä yhtenä rykelmänä, hoippuen ja kuukahdellen portaita alas, kiljahdellen kimakasti ja ähkyen yhteen ääneen mahtavasti kuin täyteen vireeseen poljetut palkeet. Niin tiukasti olivat kaikki takertuneet toisiinsa kiinni, että silmä vain hädintuskin erotti keskeisimmän henkilön mustan verkatakin, kun taas hänestä kiinni riippuvat näyttivät olevan puetut sotilasvormuun. Mutta niin väkevä ja notkea tuntui kiinnipidelty mies olevan, että kohta kun hän sai vähänkin jalanvaraa kivipermannosta, kiskoi hän toisia mukanaan käytävän yhdestä päästä toiseen, aivan niinkuin ahdistettu karhu reutoo koiraparvea, joka riippuu hampain kiinni sen turkissa. Upseeri, joka oli rynnännyt portaita alas painiskelijain kintereillä, koetti päästä siviilimiehen kurkkuun, mutta veti kiroten kätensä takaisin, kun toinen sai lujilla valkoisilla hampaillaan puraistuksi hänen peukaloaan. Vietyään haavoitetun sormen suuhunsa kiskaisi hän julmasti noituen säilänsä huotrasta ja aikoi työntää sen suojattoman vastustajansa ruumiin läpi, mutta silloin syöksähti de Catinat väliin ja tarttui hänen ranteeseensa.

"Mikä roisto te olettekaan, Dalbert!" hän huudahti.

Kuninkaan henkivartioupseerin univormun äkillinen ilmestyminen tappelupaikalle vaikutti tappelijoihin kuin taikasauvan kosketus. Dalbert peräytyi sukkelasti taapäin, peukalo yhä vielä suussa ja miekankärki permantoa kohti, katsella luimistellen synkeästi riidan erottajaan. Hänen pitkä kellertävän kalpea naamansa vääristyi kiukusta, ja pienissä mustissa silmissä paloi tyydyttämättömän kostonhimon pirullinen liekki. Hänen käskyläisensä olivat hellittäneet irti uhristaan ja seisoivat läähättäen rivissä kantapäät yhdessä, kun taas parhaaseen aikaan apua saanut nuorukainen nojautui seinää vasten, lyöden pölyä mustan takkinsa liepeistä ja antaen katseensa kulkea auttajasta ahdistajiin.

"Minulla oli jo entisestään pieni lasku selvitettävänä teidän kanssanne", sanoi de Catinat ja paljasti rauhallisesti miekkansa.

"Nyt olen kuninkaan asioilla", äyskäisi toinen.

"Epäilemättä. Asentoon, herraseni!"

"Minä olen virantoimituksessa, sanon minä!"

"Hyvä on. Kohottakaa miekkanne, monsieur!"

"Minulla ei ole mitään syytä tapella teidän kanssanne."

"Eikö?" De Catinat ponnahti eteenpäin ja iski toista täydellä voimalla vasten kasvoja. "Nytpä luulisin teillä olevan", hän sanoi.

"Kuolema ja paholaiset teidän kimppuunne!" karjui rakuunakapteeni. "Paljastakaa aseenne, miehet! Hei, te siellä ylhäällä kurkkivat lurjukset! Hakatkaa maahan tämä riitapukari ja käykää käsiksi vankiinne! Sukkelaan! kuninkaan nimessä!"

Hänen huutoaan totellen kiiruhti tusinan verta lisää rakuunoita alas yläkerrasta, ja alhaalla olevat kolme lähenivät uudestaan äskeistä vastustajaansa. Tämä solahti kuitenkin sukkelasti heidän kurotettujen käsivarsiensa alitse ja sieppasi vanhan kauppiaan kädestä tämän tukevan kävelykepin aseekseen.

"Nyt ollaan yhtä poikaa, monsieur", sanoi hän ja asettui kaartilaisen rinnalle.

"Käskekää pois roikaleenne ja käykää taistelemaan aatelismiehen tapaan!" huusi de Catinat kapteenille.

"Aatelismiehen tapaan! Kuulkaas tuota hugenottimoukkaa, jonka sukulaiset kaupustelevat kankaita!"

"Kirottu konna! Annappa kun piirrän miekkani kärjellä valehtelijan merkin kasvoihisi!"

Hän syöksähti eteenpäin ja suuntasi työnnön, joka olisi helposti löytänyt tiensä suoraan Dalbert'in sydämeen, jollei erään rakuunan raskas sapeli olisi sivulta päin langeten katkaissut hänen hennomman aseensa terän melkein suojaristikon kohdalta. Voitonriemusta kiljaisten karkasi uljas kapteeni aseettomaksi joutuneen vastustajansa kimppuun, mutta nuoren muukalaisen tukeva nuija lennätti vuorostaan hänen miekkansa rämähtäen kivilaattiaan. Eräs portailla seisovista rakuunoista tempasi kuitenkin pistoolin vyöstään ja tähdäten sillä suoraan kaartinupseerin päätä kohti aikoi tehdä leikistä todellisen lopun, mutta tällöin sekautui juttuun kolmaskin, tähän asti syrjässä pysytellyt voima. Muuan pienoinen vanha herra, joka oli rauhallisesti noussut kadulta sisään ja oven suusta katsellut suu huvitetussa hymyssä tapausten menoa, astahti nyt reippaasti keskelle joukkoa ja komensi molempia riitapuolia laskemaan aseensa, kiljaisten niin käskevällä ja arvovaltaisella äänellä, että miekkojen kärjet helähtivät yht'aikaisesti permantoon, aivan kuin olisi eteisessä esitetty vain jokapäiväistä miekkailuharjoitusta.

"Jopa nyt jotakin, hyvät herrat, jopa nyt jotakin!" sanoi vanha herra, antaen tuiman katseensa kulkea miehestä mieheen. Hän oli aivan pieni, heiveröinen äijän käpykkä, kuiva ja laiha kuin suolattu silakka. Keltaiset, esiintyöntyvät hampaat antoivat kasvoille irvistelevän ilmeen, ja suunnaton kiharaperuukki, joka valui laihalle kaulalle ja kapeille hartioille, teki pään kovin isoksi. Hän oli puettu pitkään kullalla kirjailtuun lievetakkiin hiirenkarvaisesta sametista, mutta pitkävartiset saappaat ja pieni kultapunoksinen kolmikolkkahattu antoivat hänelle sotilasmaisen näön. Mahdikas käytöstapa, pään ylpeän pysty asento, mustien silmien terävä katse ja kuihtuneiden kasvojen käskevä ilme antoivat umpi-oudonkin aavistaa, että tulija oli mies, joka oli tottunut käyttelemään suurta valtaa. Ja totta tosiaankaan ei Ranskassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, jolle ei tämän miehen nimi olisi ollut tuttu, jonka silmissä hän ei olisi ollut ainoa, joka maineeltaan ja merkitykseltään ylettyi kuninkaan veroiseksi – tämä pikkuruinen vanha herra, joka nyt seisoi hugenottitalon kynnyksellä kultainen nuuskarasia toisessa kädessä, toisessa pitsireunainen nenäliina. Sillä kukapa silloin elävien joukosta ei olisi tuntenutkaan viimeistä Ranskan suurista sukuruhtinaista, uljainta sen kuuluista kenraaleista, kaikkien ihailemaa Condeta, Rocroyn voittajaa ja Fronden sankaria? Hänen kellertävät kasvonsa nähdessään rakuunat jäykistyivät suut auki tuijottelemaan, ja de Catinat teki miekanpätkällään kunniaa.

"He-hee!" naurahteli vanha uros häneen tirkistellen. "Taisittepa olla kerallani Reinin varrella – mitä? Kasvonne ovat minulle tutut, kapteeni. Mutta kaartihan seurasi Turennea."

"Kuuluin silloin Picardien rykmenttiin, teidän korkeutenne. De Catinat on nimeni."

"Aivan niin, aivan niin! Mutta entäs te, monsieur, kuka saakeli te sitten olette?"

"Kapteeni Dalbert, teidän korkeutenne, Languedocin sinisistä rakuunoista."

"Vai niin. Kun ajoin tästä ohi vaunuissani, näin teidän riippuvan pää alaspäin. Tuo nuorukainen taisi päästää teidät rauhaan eräillä ehdoilla, mikäli voin huomata?"

"Niin juuri, hän vannoi lähtevänsä tiehensä koko talosta", huudahti juuri mainittu nuorukainen. "Mutta kun päästin hänet menemään, niin hän usutti miehensä minun kimppuuni, ja siinä rytäkässä tulimme koko joukolla portaita alas."

"Kunniani kautta, pahaa jälkeäpä te näyttekin saaneen aikaan", sanoi Conde ja hymyili katsellessaan eteisen lattialla vallitsevaa sekasortoa. "Ja te siis rikoitte valanne, kapteeni Dalbert – häh?"

"Enhän voinut pitää hugenotille ja kuninkaan viholliselle annettua lupausta", vastasi rakuunakapteeni ynseästi.

"Te voitte antaa hänelle lupauksen, mutta ette pitää sitä. Entä kuinkas te, nuori mies, voitte päästää hänet menemään, vaikka olitte voitonpuolella?"

"Luotin hänen lupaukseensa."

"Taidatte olla hyvin herkästi luottavainen luonne."

"Olen tottunut sellaiseksi intiaanien parissa eläessäni."

"He-hee – teistä lienee sitten intiaanin sana lujempi kuin kuninkaan rakuunaupseerin."

"Niin en vielä äsken osannut ajatella."

"Hm!" Conde veti kelpo annoksen nuuskaa nenäänsä ja sipaisi pitsiliinallaan samettiliivilleen pudonneet hituset.

"Näytätte sangen väkevältä, monsieur", sanoi hän sitten, katsellen tarkoin nuoren muukalaisen leveitä hartioita ja kaarevaa rintaa. "Kanadastako olette kotoisin?"

"Olen elänyt sielläkin, monsieur, mutta New York on kotiseutuni."

Conde pudisti päätään. "Onko se jokin saari?"

"Ei, monsieur, vaan kaupunki."

"Missä maakunnassa se on?"

"New Yorkin maakunnassa."

"Siis maakunnan pääkaupunki?"

"Ei – Albany on pääkaupunki."

"Kuinka sitten olette oppineet ranskaa puhumaan?"

"Äitini oli ranskalaista sukuperää."

"Kauanko olette ollut Pariisissa?"

"Tämän päivää."

"He-hee – ja nyt te jo rupeatte viskelemään äitinne sukua ulos akkunasta!"

"Tuo mies teki väkivaltaa nuorelle neidolle, ja kun pyysin häntä lopettamaan leikkinsä, niin hän paljasti säilänsä ja olisi kai tappanut minut, jollen olisi päässyt häneen käsiksi, ja sitten hän huusi renkinsä avukseen. Pysyttääkseni näitä etäämmällä uhkasin viskata hänet alas kadulle, jos he liikahtaisivat askeltakaan. Mutta kun päästin hänet menemään, kävi koko joukko jälleen kimppuuni, ja kuka tietää miten olisi käynytkään, jollei tämä herra olisi joutunut avukseni."

"Hm – eipä käynyt hullummin. Nuori olette, mutta teissä tuntuu olevan miestä pitämään puoltanne."

"Olen saanut harjoitusta vapaissa metsissä, monsieur."

"Jos siellä meren takana on enemmänkin teidänlaisia miehiä, niin saattaapa de Fontenac-ystävälläni olla tiukka urakka, ennenkuin saa sen uuden valtakunnan pystyyn, josta hän niin innokkaasti puhelee. Mutta entäs te sitten, kapteeni Dalbert – mitä teillä on tähän sanottavaa?"

"Tein kuninkaan käskyä, teidän korkeutenne."

"Häh – käskikö kuningas teitä kiusaamaan nuoria neitosia? Enpä ole vielä koskaan kuullut, että kuningas olisi erehtynyt käyttäytymään kovakouraisesti naisenpuolta kohtaan." Kirpeä vanha herra naurahti kuivasti ja otti uuden nuuskapanoksen.

"Meitä on käsketty, teidän korkeutenne, käyttämään kaikkia keinoja pakottaaksemme tämän niskurikansan palaamaan oikean kirkon helmaan."

"Kautta kunniani, oivalta apostolilta ja hurskaalta uskonsankarilta te näytättekin, totta vie!" sanoi Conde ja silmäsi ylenkatseellisesti rakuunan röyhkeihin kasvoihin. "Mars matkoihinne, herraseni, älkääkä rohjetko enää astua jalallanne tämän kynnyksen yli."

"Mutta entä kuninkaan käsky, teidän korkeutenne!"

"Minä kerron kuninkaalle hänet ensi kerran tavatessani, että armeijan johdosta erotessani jätin sotureja jälkeeni ja että nyt löydän rosvoja. Ei sanaakaan, mies! Tiehenne täältä! Viekää häpeänne mennessänne, kunnianne te jätätte selkänne taakse." Siinä silmänräpäyksessä oli vanhasta keikarista tullut tulisilmäinen soturi. Dalbert hätkähti hänen leimuavasta katseestaan ja mutisi komennussanan miehilleen, jonka jälkeen he paukkuvin askelin ja kilisevin kannuksin marssivat ulos kadulle.

"Teidän korkeutenne", sanoi vanha hugenotti, astuen vuorostaan esiin ja avaten erään eteiseen aukenevan oven, "te olette totisesti tänään ollut Israelille pelastus ja pilkkaajille loukkauksenkivi. Ettekö suvaitse levähtää minun kattoni alla ja virvoittautua pisaralla viiniä, ennenkuin jatkatte matkaanne?"

Conde kohotti tuuheita kulmakarvojaan kuullessaan näin vanhatestamentillista puhetapaa, mutta kumarsi sitten kohteliaasti ja astui sisälle alasaliin, katsellen ihmetellen ja ihaillen sen uljasta sisustusta. Tummine tammilaudoituksineen, kiiltävine parkettipermantoineen, muhkeine marmoriuunineen ja siroine kattokaarineen huone olisi kelvannut ruhtinaankin palatsiin.

"Vaununi odottavat kadulla", sanoi hän, "enkä jouda kauan viipymään. Harvoin lähdenkään Chantillyn linnastani tänne Pariisiin, mutta tällä kertaa antoi suotuisa sattuma minulle tilaisuuden auttaa kelpo miehiä. Kun näkee talon kylttinä riippumassa rakuunaupseerin kantapäät ilmassa, on niin vaikeata ajaa ohi utelematta lähemmin asianlaitaa. Mutta pelkäänpä, että niin kauan kuin pysytte hugenottina, monsieur, teillä ei ole Ranskassa rauhan päivää."

"Laki on ripustettu raskaasti meidän hartioillemme."

"Ja vielä raskaammaksi se uhkaa käydä, mikäli hovista kuulemani uutiset pitävät paikkansa. Ihmettelen, miksi ette mieluummin pakene pois tästä maasta."

"Ammattini ja velvollisuuteni pitelevät minua täällä."

"No niin, jokainen tietää itse parhaiten asiansa. Mutta eikö olisi viisainta taivuttaa niskaansa myrskyn puhaltaessa, häh?"

Hugenotti teki hirmustuneen eleen.

"He hee – en tarkoittanut mitään pahaa. Mutta missä onkaan se nuori kaunotar, joka on ollut tämän metelin alkuaiheena?"

"Missä Adele on, Pierre?" kysyi kauppias vanhalta palvelijalta, joka oli kantanut pöytään hopeatarjottimella paksukupuisen pullon ja kaunisvärisiä venezialaisia laseja.

"Minä lukitsin hänet omaan huoneeseeni, monsieur."

"Entä missä hän nyt on?"

"Täällä olen, isä!" Nuori tyttö juoksi eteisestä sisälle ja kietoi käsivartensa vanhan kauppiaan kaulaan. "Ah, ethän vain kärsinyt mitään pahaa noilta ilkeiltä miehiltä, taattokulta?"

"En, en, rakas lapsi; ei kukaan meistä ole kärsinyt vahinkoa, ja siitä saamme kiittää tätä hänen korkeuttaan Conden herttuaa."

Adele kohotti katseensa, mutta loi sen nopeasti jälleen maahan kohdattuaan vanhan soturin terävän tirkistyksen. "Jumala palkitkoon sen teidän korkeudellenne!" sopersi hän hämillään, ja hehkuva puna purppuroi hänen hienot kasvonsa. Niin ihana oli niiden suloinen pyöreys, isojen harmaiden silmien kostea loiste, pienille simpukkakorville ja alabasterinvalkoiselle kaulalle lankeavan ruskean tukan pehmeä aalto, että yksin Condekin, joka kuuden vuosikymmenen aikana oli ennättänyt nähdä kolmen kuningashovin kaikki kaunottaret, ihmetteli silmät selällään pientä hugenottityttöstä.

"He hee –! Kunniani kautta, mademoiselle, saatattepa minut toivomaan, että voisin vierittää neljäkymmentä ikävuotta hartioiltani." Hän noikkasi ja huokasi siihen sävyyn, joka oli ollut muotina siihen aikaan kun Buckingham oli käynyt liehittelemässä Anna Itävaltalaista ja kardinaalit olivat olleet Ranskan todellisia valtiaita.

"Ranska ei voisi yhtä helposti luopua noista neljästäkymmenestä vuodesta, teidän korkeutenne."

"Kas vain, kas vain! Niinkö sukkelakin osaatte olla? Tyttärellännehän on aito hovikaunottaren kerkeä kieli, monsieur."

"Jumala varjelkoon häntä sellaisesta, teidän korkeutenne! Hän on puhdas ja hyvä..."

"He hee – annattepa te kovin huonon mainesanan hovin väestä. Varmastikin, mademoiselle, te mieluummin tahtoisitte liittyä suureen maailmaan kuuntelemaan sen suloista musiikkia, katselemaan sen kauneutta ja omistamaan kaiken mitä siinä on kallisarvoista, kuin katsella alati akkunastanne St. Martin-kadulle ja istua ikänne kaiken tässä synkässä talossa, siksi kunnes ruusut kuihtuvat poskiltanne."

"Missä isäni on, siellä tunnen itseni aina onnelliseksi hänen vierellään", vastasi neito ja laski molemmat kätensä isän käsivarrelle. "En pyydä enempää kuin minulle on suotu."

"Ja minusta teet paraiten, kun lähdet jälleen huoneeseesi", sanoi vanha kauppias kuivasti, sillä korkeasta iästään huolinutta oli herttualla pahan naissankarin maine. Tämä oli puhuessaan lähestynyt aivan tytön rinnalle ja laskenut ryppyisen kätensä tämän säikähtävälle valkealle käsivarrelle, Ja hänen pienet silmänsä räpyttelivät varsin viekkaasti.

"Kas, kas!" sanoi hän, kun neito kiiruhti tottelemaan isänsä käskyä. "Ei teidän tarvitse pelätä pienen kyyhkyläisenne puolesta. Tämä haukka ainakin jo on kuluttanut liiaksi kyntensä iskeäkseen edes näinkään houkuttelevaan saaliiseen. Totta tosiaan, tyttärenne näyttääkin olevan yhtä hyvä ja puhdas kuin hän on ihana, eikä enempää voi sanoa taivaan enkelistäkään. Mutta vaununi odottavat minua, ja minä toivotan teille kaikille, hyvät herrat, kaunista iltaa!" Hän notkisti hiukan peruukkipäätänsä ja tepasteli ulos hullunkurisen keikarimaisin askelin. Akkunasta katsellessaan de Catinat voi nähdä hänen nousevan samoihin kullattuihin vaunuihin, jotka olivat ajaneet hänen edellään Versailles'ista palatessa.

"Kautta kunniani", sanoi hän, kääntyen nuoren amerikkalaisen puoleen, "me saamme kaikki olla kiitollisuudenvelassa prinssille, mutta minusta näyttää, monsieur, että teille on velkamme vielä suurempi. Te panitte henkenne alttiiksi serkkuni kunnian puolesta, ja ainoastaan teidän sauvaanne saan kiittää siitä, ettei Dalbert voinut seivästää minua säilällään, kun olin hänen armoissaan. Tässä on käteni, monsieur! Tällaista velkaa ei mies koskaan unhota."

"Ah, syytä kyllä sinulla onkin kiittää häntä, Amory", puuttui puheeseen vanha hugenotti, joka oli palannut toisten luo saatettuaan kuuluisan vieraansa vaunuihin. "Totisesti on hän vyöttänyt kupeensa auttaakseen sorrettuja ja pelastaakseen hädänalaisia. Ota vastaan vanhan miehen siunaus, Amos Green, sillä ei edes oma poikanikaan, jos minulle sellainen olisi suotu, olisi voinut tehdä sen enempää minun puolestani kuin sinä, joka olet meille muukalainen."

Mutta heidän nuori vieraansa tuntui olevan enemmän hämillään heidän kiittelyistään kuin koko edellä käyneestä kahakasta. Kuumat veret valahtivat hänen ahavoituneille kasvoilleen, jotka tosin olivat sileät kuin pojalla, mutta joiden tiukkapiirteisestä suusta ja sinisten silmäin terävästä katseesta puhui voimakas ja itseensäluottavainen luonne.

"Minulla on itselläni äiti ja kaksi sisarta meren takana", sanoi hän soperrellen.

"Pidätkö sitten kaikkia naisia kunniassa heidän takiaan?"

"Meidän puolella pidetään naisia aina kunniassa. Ehkäpä sen vuoksi, että meillä on niitä niin vähän. Täällä vanhassa maassa te ette ole oppineet tietämään, mitä merkitsee elää ilman naisseuraa. Minä olen sisämaan järviseuduilla metsästellessäni elänyt kuukausmääriä erämiehen elämää intiaanien majoissa, joissa he istua kykkivät kuin mitkäkin sammakot nuotiotuliensa ympärillä. Sitten kun olen palannut kotiani Albanyyn ja kuullut sisarteni laulavan spinetin säestyksellä ja äitini juttelevan meille lapsuus- ja nuoruusajastaan täällä Ranskassa ja kaikesta siitä, mitä hän ja hänen omaisensa olivat saaneet kärsiä oikean uskonsa takia – silloin minä vasta tulin tietämään, mitä hyvä nainen oikein on ja kuinka hän auringonpaisteen tavalla sulattaa esiin rinnoistamme esiin kaiken sen, mikä niissä on puhdasta ja parasta."

"Todellakin tulisi naisten tuntea kiitollisuutta teitä kohtaan, monsieur, joka olette yhtä kaunopuheinen kuin urhoollinen", sanoi Adele Catinat, joka hänen puhuessaan oli ilmestynyt ovelle ja kuullut puheen loppuosan.

Nuorukainen oli hetkiseksi unhottanut luontaisen ujoutensa ja puhunut vapaasti ja miehekkäästi. Mutta immen niin äkkiä älytessään hän punastui jälleen hiusmartoa myöten ja loi katseensa alas.

"Suuren osan ikääni olen elänyt metsäläisten parissa", hän sanoi hitaasti, "ja siellä on niin harvoin tilaisuutta puhella, että pian unohtaa, kuinka sanat tulee oikein sovittaa. Tämän vuoksi isäni juuri toimittikin minut joksikin aikaa tänne Ranskaan, sillä hän ei tahtonut minusta pelkkää erämiestä ja turkissaksaa."

"Kuinka kauan aiotte viipyä Pariisissa?" kysyi kaartilainen.

"Siksi kunnes Efraim Savage tulee minut noutamaan."

"Mikä hän on miehiään?"

"Kultaisen kyynärpuun laivuri."

"Onko se teidän laivanne?"

"Ei, kuin isäni laiva. Se on käynyt Bristolissa ja on nykyään Rouenissa, mutta palaa sieltä jälleen Bristoliin. Kun se uudelleen saapuu Ranskan rannikolle, tulee Efraim Pariisiin minua hakemaan, ja silloin on minun lähdettävä täältä."

"Entä mitä te pidätte olostanne täällä?"

Nuori mies hymyili. "Ennenkuin tänne tulin, kerrottiin minulle, että Pariisi oli hyvin touhuinen kaupunki, ja päättäen siitä vähästä, mitä olen ennättänyt tänä aamuna nähdä täällä, tuntuu se minusta olevan touhuisin pesä koko auringon alla."

"Jumaliste", huudahti de Catinat, "te tulittekin tuonaan aika touhua portaita alas, neljä miestä yhdessä rymäkässä, hollantilainen kaappikello airuenanne ja kokonainen halkopino tuolinjalkoja saattojoukkonanne. Ette kai ole vielä ennättänyt paljonkaan katsella kaupunkia?"

"Vain sen verran, mitä näin kulkiessani eilen illalla matkalla tähän taloon. Onhan tämä varsin ihmeellinen paikka, vaikka minä tunsin ilman puutteen salpaavan henkeäni sen kaduilla. Meidän New Yorkimme on myöskin iso kaupunki. Siellä sanotaan elävän kokonaista kolmetuhatta ihmistä yhdessä kasassa, ja niiden väitetään pystyvän panemaan tarvittaessa jalkeille neljäsataa soturia, vaikken sitä oikein voi uskoa. Mutta siinä kaupungissa voi joka kohdasta kuitenkin nähdä edes vähäsen Jumalan kättentöitä – puiden ja ruohon vihannuutta ja auringon helotusta lahdella ja virralla. Mutta täällä on silmien edessä pelkkää kiveä ja höylättyä puuta, minne tahansa katsonetkin. Teidän täytyy todentotta olla ihmeellisen karaistunutta kansaa, kun voitte säilyä terveinä tällaisessa paikassa."

"Ja meistä taas te tunnutte karaistulta, joka olette viettänyt elämänne metsissä ja järvillä", huudahti neito. "Kuinka ihmeellä te kykenittekään löytämään tienne noissa suurissa korvissa, joissa ei ketään ole teitä opastamassa?"

"Kas siinä jälleen toinen ihme! Minä puolestani ihmettelen, kuinka te kykenette löytämään tienne näiden tuhansien talojen sokkelossa. Omasta kohdastani toivoisin tänään selkeätä iltaa."

"Miksi niin?"

"Jotta näkisin tähdet."

"Mutta samanlaisiahan ne aina ovat."

"Siinäpä se. Kun vain saan nähdä tähdet, niin on minun helppo osata kulkea ja löytää takaisin tähän taloon. Päivän aikaan saanen puukollani leikellä rasteja ovipieliin, sillä mokomassa ihmistungoksessa olisi muuten vaikeata keksiä omia jälkiään."

De Catinat purskahti jälleen nauramaan. "Jumal'avita", hän sanoi, "te tulette näkemään tämän Pariisin touhuisempana kuin koskaan ennen, jos merkitsette kulkunne täällä ovipieliin niinkuin metsän puihin. Mutta ehkäpä on parasta, että teillä on ensi alussa joku liehtarina täällä; jos siis teillä, setä, sattuu tallissanne olemaan kaksi levännyttä hevosta, niin ratsastan yhdessä tämän ystävämme kanssa Versailles'iin, jossa minulla on muutaman tunnin perästä jälleen vahtivuoro. Hän voi viipyä moniaan päivän siellä minun seurassani, jos hän tyytyy sotamiehen muonaan, ja saa nähdä vähän enemmän Ranskan loistosta kuin mitä täällä St. Martin-kadun varrella nähdään. Mitä tästä suunnitelmasta pidätte, monsieur Green?"

"Olisin hyvin iloinen saadessani lähteä kanssanne, jos voimme jättää talonväen täällä hyvään rauhaan."

"Ah, älkää meidän puolestamme pelätkö", sanoi isäntä. "Conden prinssin sana on oleva meidän kilpenämme ja haarniskanamme vielä monen päivän ajan. Minä käsken Pierren satuloimaan teille hevoset."

"Ja minun pitää käyttää tämä lyhyt hetkinen parhaalla tavalla hyväkseni", sanoi upseeri ja vetäytyi akkunakomeroon, missä Adele odotteli häntä.

Seitsemäs luku.

UUSI JA VANHA MAAILMA RINNATUSTEN.

Nuori amerikkalainen oli oitis valmis matkaan, mutta de Catinat viivytteli lähtöä viimeiseen saakka. Kun hän sitten lopulta sai riuhtaistuksi itsensä irti lemmen pauloista, harjasi hän huolellisesti loistavan pukunsa, suoristi hattunsa hulmuavan sulkatöyhdön ja tarkasteli hyvin arvostelevin katsein uuden toverinsa varsin yksitotista asua.

"Mistä olette nuo vaatteet saanut?" hän kysyisi.

"New Yorkista, ennen lähtöäni."

"Hm! Kankaassa ei ole mitään vikaa, ja onpa totta tosiaan tuo synkkä värikin nykyään muodissa, mutta kuosi on outo meidän silmillemme."

"Minä taas en osaa kaivata muuta kuin ripsireunaista metsästystakkiani ja intiaanimokkasiineja!"

"Katsotaanpas tuota hattuanne esimerkiksi. Me emme pidä hattumme lieriä noin lerpallaan. Annappa kun koetan, eikö siitä saisi kalua." Hän otti toverinsa päästä tämän leveäreunaisen majavannahkahatun, löi lierin sivulta pystyyn ja kiinnitti sen hatunkupuun kultaisella soljella, jonka otti omasta paidanrinnuksestaan. "Kas nyt te näytätte aivan kunnon taistelukukolta, joka kelpaisi vaikka kuninkaan omaan muskettisoturirykmenttiin", sanoi hän nauraen. "Mustat roimahousut ja silkkisukat menevät mukiin, mutta miksi ette kanna miekkaa kupeellanne?"

"Onhan minulla aina pyssy mukana, kun olen ratsastuksella."

"Herra armahtakoon, sellaisesta julkeudesta teidät täällä ripustettaisiin nilkoistanne riippumaan niinkuin mikäkin maantierosvo!"

"Ja onhan minulla tää kunnon puukkonikin."

"Yhä pahempaa ja pahempaa! No niin, saamme sitten tulla toimeen ilman miekkaa – ja ilman pyssyäkin, muistakaa se! Antakaahan kun sidon kaulahuivinne uudestaan. Kas noin! Ja nyt, jos teillä on halua lähteä kymmenen virstan ratsastukselle, niin minä olen puolestani valmis."

Molemmat miehet todella tarjosivatkin hyvin vaikuttavan kokonaiskuvan antaessaan hevostensa hölkytellä ulos Pariisin ahtailta, mutkikkailta ja vilkasliikkeisiltä laitakaduilta. Kapeine, hienopiirteisine kasvoineen ja reippaasti ylöskieräistyine viiksineen tarjosi de Catinat, joka oli toveriaan viittä vuotta vanhempi, sivakoine sotilasryhtineen ja loistavassa univormussaan oivallisen kuvan siitä mainehikkaasta kansasta, johon hän kuului.

Nuori amerikkalainen oli rotevampi ruumiiltaan, ja käännellessään kyömynenäistä ja kylmäveristä profiiliaan puolelta toiselle ja vaarinottaessaan kerkeästi ja tarkkaavaisesti ympärillään kuhisevaa outoa maailmaa, hän puolestaan esitti kuvan tosin vielä puolikypsästä, mutta paljon lupaavasta elämästä. Tiheä keltainen tukankasvu, vedensiniset, kylmästi arvostelevat silmät ja jykevät jäsenet todistivat pikemminkin isän kuin äidin puolelta perityn veren virtaavan hänen suonissaan; ja vaikka hänen koruton pukunsa ja miekaton vyönsä viehättivätkin vähemmän silmää kuin toverin uljaampi asu, niin kertoivat ne kaunopuheliaasti jäykästä rodusta, joka oli taistellut kuumimmat taistelunsa ja voittanut kunniakkaimmat voittonsa taivuttaessaan äärettömät erämaat ja niiden villit asukkaat tahdollensa kuuliaisiksi.

"Mikä tuo julman iso pytinki on lajiaan?" hän kysyi, kun heidän eteensä aukeni avarampi torin-tapainen.

"Se on Louvre, yksi kuninkaan linnoista."

"Sielläkö hän sitten asuu?"

"Ei, hän asuu enimmäkseen Versailles'issa."

"Katsoppas mokomaa! Kumma kun ei miehelle riitä yksikin tuollainen talo!"

"Hui hai, hänellä on niitä paljon useampiakin – St. Germain, Marly, Fontainebleau, Clugny."

"Mutta mitä hän niillä tekee? Eihän kukaan voi asua useammassa kuin yhdessä paikassa samalla kertaa."

"No niin – hän voi mielensä mukaan asua missä hyvänsä niistä, mitenkä aina päähän pistää."

"Soo! Mutta onpa tuo vaan kerrassaan koko sokkelo taloksi. Olen mä nähnyt St. Sulpicen seminaarin Montrealissa, ja minusta se tuntui maailman suurimmalta rakennukselta, mutta mitäpä sekään on tämän rumilaan rinnalla?"

"Vai olette te käynyt Montrealissa? Muistatte sitten kai sikäläisen linnankin?"

"Tottahan toki, ja suuren luostarin ja kaikki ne puutalot rivissä alhaalla joen rannalla ja itäpuolella ison myllyn tokeitten luona; mutta kuinka te tunnette Montrealia?"

"Olen palvellut siellä sotilaana, ja Quebeckissä samoin. Ehei, ystäväiseni, ette te maarin olekaan tällä haavaa ainoa erämies täällä Pariisissa, sillä olen minäkin aikanani kantanut peurannahkalapikkaita ja hirvennahkatakkia ja kotkansulkaa majavannahkalakissani kuusi kuukautta peräkkäin, – enkä totisesti panisi vastaan, vaikka saisin vaikka heti palata sinne takaisin."

Sininen salama tuikahti Amos Greenin silmistä, kun hän sai ilokseen todeta, kuinka paljon uudella toverilla ja hänellä oli yhteistä, ja hän rupesi kyselemään uutta ja vanhaa niin innokkaasti, että he aivan huomaamattaan kerkisivät virran yli vievän sillan poikki ja kaupungin lounaiselle tulliportille asti. Siellä näkyi pitkiä miesrivejä hääräilevän muurien juurella ahkerassa toimessa.

"Mitä väkeä nuo ovat?" hän tiedusti uteliaasti.

"Eräs osasto kuninkaan sotaväkeä pitämässä harjoitustaan."

"Mutta minkä vuoksi niitä on niin paljon mukana? Odottavatko ne ehkä vihollista?"

"Ei, herra paratkoon – me elämme nykyään sovussa koko maailman kanssa."

"Sovussako? Mutta minkä vuoksi nuo miehet sitten on koottu tänne?"

"Jotta olisivat valmiit, kun tosi tulee."

Nuori mies pudisti päätään hyvin ymmällään.

"Voisivathan ne varmastikin olla yhtä valmiit kotonaankin. Meidän maassamme pitää jokainen mies muskettinsa ladattuna uuninsopessa ja on aina valmis ja varuillaan, vaikka ei kulutakaan aikaa joutavuuksiin rauhan aikana."

"Meidän kuninkaamme on hyvin mahtava, ja hänellä on paljon vihollisia."

"Kuka ne viholliset on hänelle hankkinut?"

"No, kukas muu kuin kuningas itse."

"Eikö silloin olisi parempi olla ilman sellaista kuningasta?"

Kaartinupseeri loi epätoivoissaan silmänsä ylös taivaalle. "Tällaista puhetta pitäen me joudumme tuota pikaa koristamaan Bastillen tai Vincennes'in tyrmää", hän sanoi. "Teidän pitää tietää, että maansa suuruutta lisätäkseen hän on koonnut ympärilleen sellaisen määrän vihollisia. Vasta viisi vuotta on kulunut Nimwegenin rauhanteosta, jossa hän repäisi Ranskalle kuusitoista linnoitusta Espanjan Alamaista. Sen jälkeen tuli Strassburgin ja Luksemburgin vuoro, ja genovalaisia hän kuritti aivan vast'ikään; niin että tästä kaikesta teidän pitäisi ymmärtää, että monen mieli tekisi hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän vain osoittaisi itsensä heikoksi."

"Ja minkä vuoksi hän on tehnyt kaikkea tätä?"

"Siksi, että hän on suuri kuningas ja on tahtonut koroittaa Ranskan mahtia."

Muukalainen pohti ja pyöritti vastaustaan jonkun aikaa ajatuksissaan, heidän ratsastaessaan korkeiden, hoikkien poppelien välistä, jotka loivat maantielle pitkiä mustia varjojuovia.

"Oli siellä meilläkin Schenectadyssä kerran tuollainen suuri mies", virkkoi hän viimein. "Meikäläiset ovat kaikki yksinkertaisia ihmisiä ja luottavat vakaasti toisiinsa. Mutta kohta kun tuo mies oli asettunut sinne toisten joukkoon, rupesi yksi ja toinen kaipaamaan tavaroitaan – mikä majavannahkakimppua, mikä sääryksiään tai ihokasta, kunnes viimein vanha Peter Hendricks menetti kolmitalviaan päistärikkönsä. Siitäkös syntyi hälinä ja hakeminen, kunnes varsa viimein löytyi tuon tulokkaan pilttuusta. Silloin minä ja moniaat muut kävimme veitikkaan käsiksi ja ripustimme hänet puunoksaan, yhtään sen tarkemmin ajattelematta hänen suuruuttaan."

De Catinat muljautti närkästyneesti toveriinsa. "Vertauksenne oli jokseenkin karkeata lajia, naapuri", hän tuiskahti. "Jos meidän on aikomus jatkaa matkaa sovussa, niin tulee teidän paremmin varjella kieltänne."

"En suinkaan tahtonut loukata teitä, ja ehkäpä olen väärässäkin", vastasi nuori amerikkalainen; "mutta minä puhun siten kuin käsitän asian, ja se on vapaan miehen oikeus."

De Catinat'n otsa silisi hänen kohdatessaan toisen totisen katseen. "Mikäpä perisikään hovielämän, jos jokainen tekisi niin?" sanoi hän. – "Mutta, taivahan tasakäpälä, mikä teihin nyt meni?"

Hänen toverinsa oli lipunut alas hevosensa selästä ja liukui nyt selkä kumarassa maata pitkin, tähystellen tarkasti maantien tomua. Sitten hän erosi tieltä, kiipesi ketterästi ruohoiselle mättäälle ja kurkisti pensas-aidan yli palavin silmin, laajenevin sieraimin ja kasvot innosta hehkuvina.

"Nyt siltä miekkoselta meni loppukin järjestä", murahti upseeri, siepatessaan irtaimeksi joutuneen ratsun ohjakset käteensä. "Parisin hälinä taisi olla miesparalle liiaksi... Kaikkien paholaisten nimessä – mikä teitä nyt riivaa, kun tuijotatte ihankuin näkisitte aaveita keskellä päivää?"

"Tästä on kulkenut sarvas", kuiskutti toinen ja osoitti sormellaan nurmikkoa pitkin. "Eikä siitä ole kulunut kauaakaan, sillä jäljet ovat ihan tuoreet, ja se on kävellyt hyvin verkalleen, koska sorkat ovat jättäneet aivan tasaiset painannaiset. Olisinpa vain osannut ottaa pyssyn mukaani, niin olisi vanha sukulaismies saanut kelpo reisipaistin metsänriistaa."

"Joutukaa Herran nimessä takaisin satulaanne!" huudahti de Catinat hermostuneena. "Totta vie, te joudutte itse pian pahempien metsästäjien saaliiksi, ennenkuin saan teidät turvallisesti toimitetuksi takaisin setäukon taloon!"

"Mikäs nyt taas on vinossa?" kysyi Amos Green, hypähtäen jälleen hevosensa selkään.

"Voi hyvä mies – nämä metsäthän ovat kuninkaan rauhoitettuja metsästysmaita, ja te puhelette yhtä levollisesti hänen sarvaittensa tappamisesta, kuin olisitte jossakin Michiganin saloilla!"

"Rauhoitettuja metsästysmaita! Sittenhän nuo olivat kesyjä eläimiä – hyi olkoon!" Syvä inho kuvastui vieraan kasvoilla ja hän pani ratsunsa vilistämään sellaista laukkaa, että upseerin oli pakko huutaa häntä hiljentämään vauhtiaan.

"Tässä maassa ei ole tapana ratsastella noin rajupäisesti maantietä pitkin", sanoi hän läähättäen.

"Aika merkillinen maa tämä sitten onkin!" huudahti amerikkalainen ihmeissään. "Minun olisikin ehkä helpompi pitää muistissani, mikä täällä oikein on luvallista. Tänä aamunakin kun sieppasin pyssyn pudottaakseni kyyhkysen, joka lensi kattojen yli, tarttui vanha Pierre minun käsivarteeni niin säikähtyneenä, kuin olisin tähdännyt jotain kuninkaan ministeriä. Entä sitten tuo sukulais-ukko, jonka ei sallita edes rukoilla Jumalaansakaan!"

De Catinat nauroi. "Kyllä te opitte piankin meidän tapoihimme. Tämä on tiheästi asuttu maa, ja jos jokainen saisi ratsastella ja ammuskella niinkuin mieli tekee, niin olisi toisille helposti vaara tarjona. Mutta puhutaanpa nyt mieluummin teidän maastanne. Mikäli ymmärsin, olette suuren osan ikäänne elellyt metsissä."

"Olin vasta kymmenvuotias poika, kun enoni otti minut mukaansa Sault-la-Marie-virran rannoille tekemään kauppaa Chippeva-intiaanien ja muiden läntisten heimojen kanssa."

"Enpä tiedä, mitä kuvernöörimme La Salle tai ukko Frontenac olisivat siitä röyhkeydestä sanoneet. Kaupanteko niillä seuduilla kuuluu Ranskalle!"

"Mepä jouduimmekin vangiksi, ja sillä tiellä tulin sitten näkemään sekä Montrealin että Quebeckinkin. Loppujen lopuksi viranomaiset palauttivat meidät niine hyvinemme takaisin kotia, kun eivät tienneet mitä meille oikein tehdä."

"Olipa se kelpo matka alkajaisiksi."

"Ja siitä lähtien olen metsästellyt ja liikkunut kauppamatkoilla kaiken ikäni – ensin Kennebec-virtaa pitkin Abenaqvi-intianien keskuudessa, Mainen suurilla saloilla ja Penobscotin takana asuvain kalansyöjäin Micmac'ien luona. Myöhemmin Irokeesien maassa aina Seneca-kansan rajoille saakka. Saamamme turkikset me kokosimme Albanyyn ja Schenectadyyn ja sieltä New Yorkiin, mistä isäni toimitti ne sitten meren poikki tänne Europpaan."

"Hänen on kai vaikea tulla toimeen ilman teitä?"

"Ei se hänelle helpoksikaan käy. Mutta ukko kun on varoissaan, niin hän arveli parhaaksi laittaa minut oppimaan tänne vähän sellaisia tapoja, joihin meidän kotimetsissä ei hevillä harjaudu. Senvuoksi hän pani minut matkaan, kun Kultainen kyynäräkeppi lähti valtameren poikki, ja uskoi minut Efrain Savagen huostaan."

"Onko hänkin New Yorkin miehiä?"

"Ei; hän on ensimmäinen mies, jonka tiedetään syntyneen Bostonissa."

"Vaikea on muistaa kaikkien noiden teidän kyläinne nimiä."

"Ja kuitenkin voi vielä tulla aika, jolloin ne ovat yhtä tunnetut kuin teidän Pariisinne."

De Catinat nauroi makeasti. "Metsistänne te lienette saanut paljonkin oppia, ystäväiseni, mutta ette ainakaan ennustamisen lahjaa. – No niin, minunkin sydämeni ikävöi sinne valtameren taa yhtä palavasti kuin teidän, enkä pyytäisi mitään sen parempaa kuin päästä jälleen Point Levin hirsipaalutusten taa, vaikkapa kaikki viisi kansakuntaa pitäisivätkin hornan elämää niiden ulkopuolella. Mutta nyt, jos vilkaisette puiden keskeen hakattua aukeaa pitkin, niin näette kuninkaan uuden palatsin."

[1700-luvulla liittyi viisi siihen asti keskenään kamppaillutta intiaaniheimoa (mohawkit, senecat, cayngat, onundagat ja onayotekat) yhteen jonkinmoiseksi valtioliitoksi. Tähän "viiden kansakunnan" liittoon yhtyivät myöhemmin vielä huronit, tuskarorat ja wyendotit. Kaikkia näitä heimoja kutsuttiin yhteisnimellä irokeeseiksi.]

Molemmat nuoret miehet pidättivät ratsujaan ja katselivat haltioituneina suunnatonta rakennusryhmää, sen häikäisevän valkeita seinämassoja, jalokivinä kimaltelevia ikkunarivejä, ihanan vehmaita nurmikoita, jotka olivat kylvetyt täyteen marmoripatsaita ja sateenkaaren väreissä välkkyviä suihkulähteitä, pensas-aitoja ja puuryhmiä, jotka etäällä taivaanrannalla sulivat yhteen muinaisen ikimetsän kanssa. De Catinat'ta huvitti huomata toverinsa kasvoilla ihmetyksen, miltei pelkäävän kunnioituksen ja rajattoman ihailun ilmeitä, jotka nopeasti seurasivat toinen toistaan.

"No, mitäs tästä kaikesta sanotte?" kysyi hän vihdoin.

"Sanon, että Jumalan kauneimmat kättentyöt nähdään Amerikassa ja kauneimmat ihmistyöt täällä Europassa."

"Ah, ja koko Europassakaan ette missään tapaisi tämän vertaista palatsia, yhtä vähän kuin vertaa sille kuninkaalle, joka siinä asuu."

"Luuletteko, että minä saan tavata hänet?"

"Kenetkä – kuninkaanko? Ehei – pelkäänpä että teikäläinen ei ole tottunut hovissa liikkumaan."

"Ka, miksi ei? Osaisinhan minä toki osoittaa kaikkea hänelle tulevaa kunniaa."

"No, kuinka te sitten tervehtisitte häntä?"

"Pudistaisin kunnioittavasti hänen kättään ja tiedustaisin hänen ja hänen perheensä vointia."

"Tuhat tulimmaista, taitaisipa sellainen tervehdys paremmin miellyttääkin kuningasta kuin notkistettu polvi ja kumara selkä; ja kuitenkin neuvoisin teitä, nuori metsäläinen, välttämään hovin polkuja, joilla te joutuisitte harhaan ja hukuksiin yhtä ehdottomasti kuin joku näistä hovilaisista, joka äkkiarvaamatta tulisi siirretyksi sinne teidän Saguenay-vuortenne rotkoihin. Mutta – halloo! Mikäs tuolta tuleekaan meitä kohti? Ihanhan ne näyttävät hovivaunuilta."

Valkoinen pölypilvi, joka oli nopeasti vierinyt heitä kohti pitkin valtatietä, oli nyt niin lähellä, että sen sisästä välähteli helojen kultaus ja kuskin tulipunainen takki. Molempain ratsastajain väistäessä ratsunsa kunnioittavasti syrjään keskitieltä, vyöryivät kahden päistärikön vetämät raskaat umpivaunut rämisten heidän ohitseen; niiden akkunasta he näkivät vilahduksen hyvin kauniista, mutta hyvin ylpeistä naiskasvoista. Seuraavassa tuokiossa sai kuomun sisästä kuuluva terävä huudahdus ajurin hillitsemään kimojaan, ja valkoinen käsi viittasi käskevästi ratsastajat vaunujen vierelle.

"Tuo on madame de Montespan, koppavin naisenpuoli koko Ranskanmaassa", ennätti de Catinat kuiskata toverilleen. "Hän näyttää tahtovan puhutella meitä; käyttäytykäähän niin kuin minäkin."

Hän kosketti kannuksillaan ratsunsa kupeita ja sai sen komealla syöksyllä vaunun akkunan luo; sitten tempasi hän töyhtöniekan hatun päästään ja kumarsi satulannuppiin saakka. Amerikkalainen koetti matkia hänen kohteliaisuuttaan niinkuin paraiten taisi.

"Ohoo, kapteeni", sanoi vallasnainen ja näytti sangen tuikealta; "pianpa me jälleen tapaammekin toisemme."

"Olen kaiken ikäni ollut onnetarten suosikki, madame."

"Eipä siltä kuulunut tän'aamuna."

"Totta sanotte. Silloin ne antoivat minulle perin vastenmielisen velvollisuuden suoritettavakseni."

"Ja te suorititte sen perin vastenmielisellä tavalla."

"Ah, madame, mitäpä muutakaan voin tehdä?"

Komea rouva nauroi ilkkuen, ja sitten hänen kasvonsa synkkenivät ukkospilveksi.

"Te luulitte, että minun valtani kuninkaaseen oli jo ollutta ja mennyttä. Te arvelitte minun päiväni käyneen jo iltaan. Kaiketikin te uskoitte pääsevänne uuden vallanpitäjän suosioon osoittamalla töykeyttä entiselle."

"Mutta, madame..."

"Voitte säästää korviani selityksiltänne. Minun tapanani on arvostella ihmisiä heidän tekojensa eikä sanojensa perusteella. Luuletteko te todella minun viehätysvoimani jo kokonaan sammuneen?"

"Ei toki, madame, olin vain niin sokea, etten tullut sitä ajatelleeksikaan."

"Sokea kuin yökkö keskellä kirkasta päivää!" vahvisti Amos Green tarmokkaasti toverinsa sanoja.

Madame de Montespan kohotti kulmakarvansa korkealle ja vilkaisi uteliaasti uuteen ihailijaansa. "Ystävänne tuntuu ainakin puhuvan suoraan sydämestään", hän sanoi. "No niin, kello neljältä tänään saamme nähdä, ajattelevatko toisetkin hänen tavallaan; ja jos niin käy, niin surkuttelen niitä, jotka erehtyivät luulemaan ohimenevää pilveä ikuiseksi pimeydeksi." Hän katsahti vielä kerran tuikeasti nuoreen kaartilaiseen ja seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut jyristivät jälleen menoaan.

"Joutukaahan – mitä te siinä ällistelette!" huudahti de Catinat ärtyneenä, kun hänen toverinsa oli jäänyt avosuin katselemaan pois-vierivien vaunujen jälkeen. "Ettekö ole ennen nähnyt naisia?"

"En ainakaan tuollaista."

"Ette ainakaan yhtä teräväkielistä, sen uskallan vannoa."

"En ketään, jolla olisi ollut niin kauniit kasvot. Ja kuitenkin me jätimme hyvin kauniit kasvot jälkeemme tuonne kaupunkiin St. Martin-kadun varrelle."

"Teissä tuntuu olevan miestä arvostelemaan naiskauneutta, vaikka olette kasvanutkin korpien povessa."

"Niin, olen kasvanut siksi erilläni naisten seurasta, että kun joudun jonkun sellaisen eteen, kunnioitan hänessä jotakin hellää ja suloista ja pyhää."

"Hoo – hovissa te tulette kyllä näkemään naisia, jotka ovat sekä helliä että suloisia, mutta saattepa etsiä kauan, ystäväiseni, ennenkuin löydätte jonkun pyhimyksen. Tuokin äskeinen kaunotar syöksisi kernaasti minut turmioon jos vain voisi, ja ainoastaan senvuoksi, että minä tein velvollisuuteni häntä kohtaan. Ei, veikkoseni, hovissa on yhtä vaikea ohjata kulkuansa kuin Lachinen koskissa siellä meren takana, jossa kallio väijyy oikealla ja kallio vasemmalla puolella ja edessä uusi kurimus, ja jos laskiessasi vain pyyhkäisetkin jotakin niistä, niin missä onkaan sitten tuohikanoottisi ja sinä itse? Mutta meidän kallioinamme ovat kauniit ja kavalat naiset, ja hatarassa kanootissamme me kannamme koko ajallisen menestyksemme. No niin; – onpa täällä taas eräs uusi sellainen salakallio, joka mielellään vetäisi minut ja kanoottini omalle puolelleen, ja kukaties se saattaa ollakin parempi puoli."

Näin puhellen ratsastajat olivat kulkeneet sisään linnanportista, ja heidän eteensä levisi leveä valtakäytävä, jolla kuhisi vaunuja ja ratsain-kulkijoita. Sorakäytävillä liikkui heleäpukuisia vallasnaisia katsellen kauniita kukkapenkereitä ja läiskyviä suihkukaivoja, joiden korkeat vesipatsaat kimaltelivat päivänvalossa kuin jalokivet. Eräs heistä, joka oli seissyt ja katsellut valtaportille päin, tuli kiireisesti ratsastajiamme vastaan äkättyään kaartinkapteenin sinisen asetakin. Se oli mademoiselle Nanon, madame de Maintenonin uskottu.

"Ah, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, kapteeni", huusi hän jo kaukaa; "olen jo niin kauan odotellut teitä! Madame haluaa heti kohta puhella teidän kanssanne. Kuningas saapuu hänen luokseen kello kolmelta, niin että meillä on vain kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuulin surukseni teidän lähteneen Pariisiin ja asetuin senvuoksi odottelemaan teitä täällä. Madamella olisi jotain hyvin tärkeätä teiltä pyydettävänä."

"Sitten lähden oitis kanssanne. – Ah, de Brissac, tämäpä sattuikin hyvin!"

Kookas ja rehevä upseeri, yllään samanlainen univormu kuin de Catinat'lla, kulki ohi. Nimensä kuultuaan hän käännähti kohti ja lähestyi hymysuin asetoveriaan.

"Ahaa, Amory, päättäen pölyisestä takistanne on orhillanne ollut sievänlainen aamupäiväharjoitus!"

"Tulemme juuri Pariisista. Mutta minun täytyy paikalla lähteä asioita toimittamaan. Tämä herra on ystäväni, monsieur Amos Green. Jätän hänet teidän huostaanne, sillä hän on ensi kertaa täällä Amerikasta asti ja tahtoisi mielellään nähdä kaikki, mitä voitte hänelle näyttää. Hän asuu täällä minun majapaikassani. Aivan niin, uskon ratsunikin teidän huostaanne, de Brissac. Voitte jättää sen tallirengille."

Heittäen ohjakset upseeritoverilleen ja pusertaen Amos Greenin kättä hyppäsi de Catinat alas satulasta ja lähti aika joutua kamarineidon perästä, joka oli jo ennättänyt hyvän matkaa edelle.

Kahdeksas luku.

NOUSEVA AURINKO.

Asunto, jossa eleli se nainen, jolla oli jo niin merkitsevä asema Ranskan hovissa, oli yhtä vaatimaton kuin olivat hänen elämäntoiveensa olleet siihen aikaan, jolloin se oli hänelle luovutettu; mutta hänelle ominaisella harvinaisella tahdikkaisuudella ja itsehillinnällä oli hän joka suhteessa säilyttänyt entiset elämäntapansa onnensa noustessakin ja siten välttänyt herättämästä hovin juoruja ja kateutta. Eräässä palatsin siipirakennuksessa, kaukana keskeisten valtasalien lähettyviltä, monien portaiden ja pitkien käytävien takana, sijaitsi pari kolme pienoista kamaria, joita kohti kuitenkin ensin hovin, sitten Ranskan ja vihdoin koko maailman silmät olivat määrätyt suuntautumaan. Sellainen asunto oli runoilija Scarronin varattomalle leskelle osoitettu, kun hänet oli komennettu hoviin kuninkaan ja madame de Montespanin lasten kasvattajattareksi, ja samassa asunnossa hän yhä viihtyi vielä sittenkin, kun hänen oli sallittu liittää markiisitar de Maintenonin arvonimi tyttönimensä Françoise d'Aubignyn jälkeen ja nauttia sitä eläkettä ja valta-asemaa, minkä kuninkaan armollinen suosio oli myöntänyt hänelle. Näissä vaatimattomissa suojissa rakasti kuningas istua kernaasti joka päivä, löytäen henkevän ja hyveellisen naisen seurasta suurempaa nautintoa ja hurmaa kuin hovinsa parhaiden älyniekkain haastelusta ja tunnustettujen kaunotarten kiemailusta; ja viisaammat hovilaisjoukosta alkoivat vähitellen ymmärtää, että täältä, eikä enää madame de Montespanin loisteliaista salongeista, saivat alkunsa kaikki ne hienot valtiolliset suunnanmuutokset ja seuraelämän määräävät tuulahdukset, joita oli syytä tarkoin seurata, jos mieli pysyä hallitsijan suosiossa. Hovin maailmankatsomus oli yhtä yksinkertainen ja selvä kuin kirkon uskontunnustus. Jos kuningas kääntyi hurskaalle päälle, niin kohta lensivät messukirjat ja rukousnauhat kaikkialla näkösälle. Jos hän suvaitsi irstailla, niin ketkäpä olivatkaan keveäkenkäisempiä kuin hänen uskolliset seuralaisensa? Mutta voi sitä miestä tai naista, joka oli irstas, kun hänen olisi pitänyt rukoilla ja lyödä rintoihinsa, tahi joka näytti pitkää ja hapanta naamaa kuninkaan nauraessa! Ja siksipä pitikin jokainen aina tarkasti silmällä kuninkaan kasvoja ja häneen vaikuttavia voimia, jotta itsekukin ennätti kääntää purjeensa kohta ensimmäisen merkin osoittaessa tuulen muuttumista.

Tähän saakka ei nuorella kaartinupseerilla ollut juuri koskaan tilaisuutta vaihtaa sanaa suurivaltaisen naisen kanssa, sillä luontaisesta taipumuksesta tämä eristäytyi kaikista syrjäisistä ja näyttäytyi hovilaisseurassa ainoastaan hartaudenharjoituksissa. Siksipä valtasikin hermostunut uteliaisuus de Catinat'n mielen, kun hän seurasi tepsuttelevaa opastaan uljaita käytäviä pitkin, joiden koristeluun Ranskan rikkautta ja taidetta oli tuhlaten käytetty. Kamarineito pysähtyi eräälle syrjäovelle ja kääntyi seuralaistaan kohti.

"Madame haluaa puhella teidän kanssanne tämän-aamuisista tapahtumista", hän kuiskutti. "Neuvoisin teitä olemaan mainitsematta madamelle sanaakaan kerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siinä asiassa pysyy hänen hellä sydämensä kovana." Hän heristi varoittaen sormeaan ja koputettuaan sitten ovelle työnsi sen auki. "Olen tuonut kapteeni de Catinat'n puheillenne, madame", ilmoitti hän kovemmalla äänellä.

"Päästäkää kapteeni sisään." Äänessä oli lujuutta, mutta samalla musiikin suloutta.

Käskyä totellen de Catinat astui kynnyksen yli ja näki tulleensa huoneeseen, joka ei ollut hänen omaa soturimajaansa suurempi eikä paljon komeampikaan. Mutta yksinkertaisuudestaan huolimatta todisti sisustuksen raikas puhtaus ja sirous, että sen haltijattarella oli hienon naisen herkkä aisti. Kultanahkainen huonekalusto, pehmyt lattiamatto, uskonnollisia aiheita esittävät tositaiteelliset seinätaulut, yksinkertaiset mutta sirolaskoksiset akkuna- ja oviverhot – kaikki ne yhdessä antoivat puolittain kirkollisen, puolittain naisellisen, mutta läpeensä rattoisan ja kodikkaan vaikutelman. Itse asiassa pani nurkkakomerossa seisova korkea marmorinen Madonnapatsas, jonka puhtoiseen valkopintaan hyvänhajuisella öljyllä täytetty punainen lamppu loi rusottavaa kajastusta, ja sen edessä oleva puinen rukousjakkara punakantisine messukirjoineen huoneen näyttämään pikemminkin ylimykselliseltä yksityiskappelilta kuin hovikaunottaren salongilta.

Tyhjän tulisijan kummallakin sivulla olivat pienet vihreäpäällyksiset nojatuolit, joissa madamen ja kuninkaan oli tapana viettää mieluisia pakinapuhteita. Niiden välissä seisova pieni kolmijalkainen pöytä oli kukkuroillaan emännän työkoreja ja ompelutöitä. Äärimmäisessä ikkunanurkassa, selkä valoa vastaan, istui madame itse, kun nuori upseeri tuli ovesta sisään. Se oli hänen mielipaikkansa, ja kuitenkin oli harvalla hänen ikäisellään naisella yhtä vähän syytä pelätä päivänvaloa, sillä terveet elämäntavat ja uuttera työ olivat säilyttäneet hänen ihonsa niin puhtaana ja kukkeana, että mikä hyvänsä hovin nuorista kaunottarista olisi sitä kadehtinut. Hänen vartalonsa oli kuninkaallisen sorja, hänen ryhtinsä ja liikkeensä täynnä luontaista arvokkaisuutta, ja hänen äänensä oli, kuten jo on huomautettu, heleän soinnillinen. Hänen kasvojaan voi ennemminkin sanoa miellyttäviksi kuin kauniiksi: otsa leveä ja valkoinen, suu luja mutta erittäin tunteellinen, ja suurten, rauhallisten, harmaiden silmäin katse tulkitsi koko hänen sielunsa viritysasteikkoa: se voi nopeasti sulaa tyvenen kylmästä tarkastelusta herkkään huumoriin ja yht'äkkiä viskata syyllisiin vanhurskaan vihastuksen musertavia salamoita. Koko hänen ympäristönsä mielialaa kohottava tyyni rauhallisuus oli kuitenkin näiden kasvojen tavallisena ilmeenä, toisin kuin hänen kilpailijattarellaan, jonka kauniit piirteet eivät koskaan pysyneet levossa, vaan milloin polttivat ja huikaisivat katsojaa kirkkaudellaan, milloin panivat myrskyllään tämän vapisemaan kohtalostaan. Kerkeän älyn ja kielen puolesta peri madame de Montespan tosin voiton, mutta vanhemman naisen syvällisempi luonne ja tasainen mielehikkäisyys osoittautuivat lopulta kuitenkin paremmiksi aseiksi. Ennättämättä kiinnittää huomiotaan mihinkään yksityisseikkoihin voi de Catinat tänä ensi silmänräpäyksenä vain tajuta joutuneensa hyvin miellyttävän naisen eteen, jonka isot miettiväiset silmät tähtäsivät arvostelevina häneen ja näyttivät pystyvän lukemaan hänen ajatuksensa paremmin, kuin hän itsekään oli niistä tänä hetkenä selvillä.

"Muistaakseni olen jo joskus ennen tavannut teidät, monsieur, eikö totta?"

"Kyllä, madame, minulla on jo kerran tai pari ollut kunnia oleskella lähellä teitä, vaikka hyvä onneni ei ole vielä antanut minulle tilaisuutta puhella teidän kanssanne."

"Elämäni on ollut niin hiljaista ja yksinäistä, että pelkään jääneeni oudoksi paljolle, mikä hovissa on parasta ja arvoisinta. Tällaisten paikkain kirouksena on, että pahe aina lennättää itsensä iltisti tarkastelijan silmäin eteen, kun taas hyve pysyttelee kainosti syrjässä, niin että joskus tulee epäilleeksi, ettei sellaista olekaan olemassa. Tehän olette palvellut kuningasta sodassa, eikö niin?"

"Olen, madame. Alankomaissa, Reinillä ja Kanadassa."

"Kanadassa! Ah! Mitäpä jalompaa osaa nainen voisi kuvitellakaan itselleen kuin saada liittyä siihen ylevään sisaruskuntaan, jonka perustivat pyhä Marie d'Incarnation ja siunattu Jeanne le Ber Montrealissa? Muistaakseni vasta eilen sain kuulla hurskaan isän Godet des Marais'n puhuvan sen suurista aikaansaannoksista. Mikä ilo olisikaan saada kuulua sellaiseen sisaruspiiriin, ja pakanain käännyttämisen sijasta hoidella niiden Jumalan soturien haavoja, jotka ovat kamppailleet itsensä saatanan kanssa!"

De Catinat'sta, joka hyvin tunsi noiden hurskasten sisarten vaaranalaisen elämän, joita joka askeleella uhkasi kurjuus ja nälkä ja intiaanien skalppiveitsi, tuntui oudolta kuulla moisia sanoja tämän kaikkien kadehtiman naisen suusta, jolla oli kuninkaallinen valta astuinlautanaan.

"He ovat hyvin kunnioitettavia naisia", tyytyi hän vastaamaan, muistaen mademoiselle Nanonin varoituksen ja peläten astumasta vaarallisten kysymysten iljanteiselle pinnalle.

"Ja epäilemättä teillä on ollut myöskin onni saada kuulla pyhän piispa Lavalin saarnaavan?"

"Kyllä, madame, olen kuullut hänen puhuvan."

"Ja olenko oikeassa otaksuessani, että Pyhän Sulpicion veljeskunta yhä kykenee pitämään puolensa jesuiittoja vastaan?"

"Olen kuullut, madame, jesuiittain olevan voiton puolella Quebeckissä ja noiden toisten Montrealissa."

"Entä kummalta te itse näistä molemmista otatte neuvoa sielunne parasta koskevissa asioissa, monsieur?"

De Catinat tunsi pahimman koetuksen nyt tulleen. "En kummaltakaan, madame."

"Ah, liiankin tavallista on nykypäivinä tulla toimeen ilman hengellisten isäin ohjausta, ja kuitenkaan en omasta kohdastani tiedä, miten ilman heidän apuaan kykenisin ohjaamaan askeleitani minun osakseni pannulla vaikealla tiellä. Ken sitten on rippi-isänne?"

"Minulla ei ole sellaista. Kuulun reformeerattuun kirkkokuntaan, madame."

Hänen emäntänsä teki kauhistuneen eleen; kova ilme välähti hänen silmiinsä ja huulensa rypistyivät tiukasti yhteen. "Mitä, tällaistako saa kuulla itse hovissa", hän huudahti, "Kuninkaan oman pyhitetyn persoonan lähettyvillä!"

De Catinat oli uskonasioissa ollut jokseenkin välinpitämätön ja pitänyt uskontunnustustaan pikemminkin perhetraditsionina kuin oman lujan vakaumuksen esineenä, mutta hänen itsekunnioitustaan loukkasi, kun hän näki toisten katselevan sitä kuin jotakin halveksuttavaa ja epäpuhdasta ominaisuutta. "Te voitte huomata, madame", sanoi hän jäykästi, "että uskonveljiäni ei ainoastaan ole seissyt Ranskan valtaistuimen vartiojoukkona, vaan jopa itsekin noussut sille istumaan."

"Jumala on kaikkiviisaassa aivoituksessaan sallinut sellaista tapahtua, ja kukapa tietäisikään sen paremmin kuin minä, jonka isoisällä, Theodore d'Aubignyllä oli niin suuria ansioita kruunun siirtymisessä suuren Henrikin päähän. Mutta Henrikin silmät aukenivat, ennenkuin hänen loppunsa tuli, ja minä rukoilen – ah, rukoilen kaikesta sydämestäni – että teidänkin silmänne vielä avattaisiin."

Hän nousi nojatuolistaan ja heittäytyen polvilleen rukousjakkaralle painoi kasvot käsiinsä muutamiksi minuuteiksi. Hänen hartautensa esine seistä jurotti sill'aikaa hyvin hölmistyneenä keskellä lattiaa tuskin tietämättä, tuliko hänen käsittää moinen osanotto loukkaukseksi vaiko suosionosoitukseksi. Ovelta kuuluva koputus palautti hartaan uskovaisen kuitenkin äkisti tämän maailman asioihin; hänen kiirehtivästä käskystään ilmautui uskollinen kamarineito kynnykselle.

"Kuningas on jo Voittojen salissa, madame", tiedoitti hän. "Hän on täällä viiden minuutin perästä."

"Hyvä. Seiso ulkopuolella ja ilmoita minulle hänen tulostaan. Ja te, monsieur", jatkoi hän, jäätyään jälleen kahdenkesken upseerin kanssa, "annoittehan minun kirjeeni kuninkaalle tän'aamuna?"

"Annoin, madame."

"Ja, mikäli ymmärrän, kiellettiin madame de Montespanilta tänään sisäänpääsy suureen pukeutumiseen?"

"Niin tapahtui."

"Mutta hän odotteli kuningasta käytävässä?"

"Aivan niin, madame."

"Ja kiristi kuninkaalta lupauksen, että tämä ottaisi hänet puheilleen vielä tänään?"

"Sekin on totta."

"En tahtoisi taivuttaa teitä puhumaan asioista, joiden ilmaiseminen teistä saattaa tuntua virkavelvollisuutenne rikkomiselta. Mutta minä taistelen nyt pelättävää vihollista vastaan ja suuren päämäärän puolesta. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Arvaan madamen tarkoittavan, että te taistelette kuninkaan suosiosta sen hovinaisen kanssa, jonka nimen äsken mainitsitte."

"Taivas on todistajani, että minä en tässä asiassa ollenkaan ajattele omaa itseäni. Minä kamppailen paholaisen kanssa kuninkaan sielusta."

"Minusta se on sama juttu, madame."

Korkea rouva hymyili. "Jos kuninkaan ruumis olisi vaarassa, niin huutaisin hänen uskollisia kaartilaisiaan apuun, ja kuinka paljon suurempi syy minulla onkaan siihen nyt, kun niin paljon enemmän on kysymyksessä. Sanokaa siis, miltä kellonlyömältä kuninkaan pitikään mennä markiisittaren huoneisiin?"

"Kello neljältä, madame."

"Minä kiitän teitä. Te olette tehnyt minulle suuren palveluksen, jota en tule unohtamaan."

"Kuningas saapuu, madame", sanoi mademoiselle Nanon, pistäen jälleen päänsä sisään ovesta.

"Sitten teidän täytyy lähteä, kapteeni. Menkää tuon toisen huoneen läpi ja sitten ulompaa käytävää pitkin. Ja ottakaa mukaanne tämä. Se on Bossuet'n kirjanen katolisesta uskosta. Se on sulattanut toistenkin sydämiä – toivon että se sulattaa teidänkin. Nyt hyvästi!"

De Catinat lähti huoneesta toisen oven kautta, mutta katsahti kynnykseltä taakseen. Hänen emäntänsä oli kääntynyt selin häneen, ja hänen kätensä kurottautui uuninrintaa kohti. Samassa tuokiossa kun utelias kapteeni silmäsi taakseen, väisti hän päätänsä hiukan sivulle, niin että toinen voi nähdä mitä hän askaroi. Hän käänsi kamiinikellon minuuttiviisaria taaksepäin.

Yhdeksäs luku.

KUNINGAS HUVITTELEE.

Kapteeni de Catinat oli tuskin häipynyt ovesta, kun toinen työntyi auki ja kuningas astui huoneeseen. Rouva de Maintenon nousi miellyttävästi hymyillen ja niiasi syvään. Mutta tulijan kasvoilla ei näkynyt vastaavaa iloisuutta, vaan heittäytyi hän tyhjään nojatuoliin huulet pitkällä ja otsa synkkänä.

"No sepä on epäkohtelias tervehdys", virkkoi hän iloisuudella, jonka hän aina osasi omaksua kun oli välttämätöntä karkoittaa kuninkaan apea mieli. "Synkkä huoneeni lienee jo vaikuttanut teihin pahasti."

"Ei, se on isä la Chaise ja Meaux'n piispa, jotka ovat juosseet koko päivän perässäni kuin kaksi koiraa hirven jälessä, jaaritellen velvollisuuksistani, asemastani ja synneistäni, uhaten aina kehoitustensa ponneksi viimeisellä tuomiolla ja helvetintulella.

"Ja mitä he tahtoivat teidän majesteettianne tekemään?"

"Rikkomaan lupaukseni, jonka tein valtaistuimelle noustessani ja jonka isoisäni teki ennen minua. He tahtovat minua peruuttamaan Nantes'in ediktin ja karkoittamaan hugenotit maasta."

"Oo, mutta eihän teidän Majestettinne pidä vaivata mieltään tuollaisilla asioilla."

"Te ette siis tahtoisi että tekisin sen, madame?"

"En, jos se vain tuottaisi surua teidän majesteetillenne."

"Ehkä teillä vielä on helliä tunteita nuoruutenne uskontoa kohtaan?"

"Ei, sire, en tunne muuta kuin vihaa kaikkea kerettiläisyyttä kohtaan."

"Ja kuitenkaan ette toivoisi että heidät karkoitettaisiin."

"Ottakaa huomioon, sire, että kaikkivaltias voi itse taivuttaa heidän sydämensä parempaan, jos hänellä on sellainen tarkoitus, kuten minullekin kävi. Eikö olisi parasta jättää asia Hänen käsiinsä."

"Tottavie", sanoi Ludvig kasvot kirkastuen. "Se sattui naulan päähän. Saapa nähdä keksiikö isä la Chaise siihen vastausta. On kovaa tulla uhatuksi ikuisella tulella kun ei tahdo hävittää valtakuntaansa. Iankaikkisella piinalla! Olen nähnyt miehen, joka oli viettänyt viisitoista vuotta Bastille'ssa. Hän oli kuin hirvittävä kirja, jonka kullekin sivulle viiltoineen ja ryppyineen oli merkitty jokainen tunti tuossa elävässä kuolemassa. Entä sitte iankaikkisuus!" Häntä puistatti ja kauhu kuvastui hänen silmissään. Paremmilla vaikutteilla ei juuri ollut sijaa hänen sielussaan ja hänen ympäristönsä oli ammoin huomannut että viittauskin tuleviin kauhunpäiviin sai hänet vavahtamaan.

"Miksi ajattelette sellaisia asioita, sire", virkkoi rouva täyteläisellä, lempeällä äänellään. "Mitä teillä on pelättävää, joka olette ollut oikeauskoisen kirkon ensimäinen poika."

"Luuletteko sitte että olen turvassa?"

"Varmasti, sire."

"Mutta minä olen hairahtanut, hairahtanut syvästi. Itsekin olette sen sanonut."

"Mutta se on jo kaikki ohi, sire. Kukapa olisi synnitön? Te olette kääntänyt selkänne viettelykselle ja varmasti siis ansainnut anteeksiannon."

"Toivoisin että kuningatar vielä eläisi. Hän näkisi minut nyt parempana miehenä."

"Minäkin toivoisin hänen elävän."

"Ja hän saisi tietää että koko muutos on teidän ansiotanne. Oh Françoise te olette varmasti suojelusenkelini ihmishahmossa. Miten voinkaan kiittää teitä siitä mitä olette minulle tehnyt. Hän kumartui eteenpäin ja otti hänen kätensä, mutta koskettaessaan sitä äkillinen tuli leimahti hänen silmissään ja hän oli aikeissa kietoa toisen kätensä hänen ympärilleen, kun rouva äkkiä nousi välttyäkseen syleilystä.

"Sire!" sanoi hän jäykän näköisenä ja nostaen varoittavasti sormensa.

"Olette oikeassa, olette oikeassa, Françoise. Istukaa, koetan hillitä itseni. Yhä saman kirjotyön ääressä! Gobeliinintekijäni saavat olla varuillaan."

Hän tarttui kiiltävän käärön toiseen päähän ja istuuduttuaan luoden kuninkaaseen kysyvän silmäyksen otti rouva toisen pään syliinsä jatkaakseen työtään.

"Niin, sire, se esittää metsästysretkeä Fontainebleau'ssanne. Nuori hirvi, kuten näette ja koirat täydessä ajossa ja komea joukko herroja ja naisia. Onko teidän majesteettinne ratsastanut tänään?"

"En. Kuinka on mahdollista, Françoise, että teillä on niin jääkylmä sydän?"

"Toivoisin että se olisi sitä. Ehkäpä olette ollut haukkametsästyksellä?"

"En. Mutta varmaankaan ei minkään miehen rakkaus ole teitä koskaan liikuttanut! Ja kuitenkin olette ollut puoliso."

"Sairaanhoitajana, sire, vaan en koskaan puolisona. Katsokaas tuota naista puistossa, se on varmasti minun neitini, en tiennyt että hän jo oli tullut Choisy'stä."

Mutta kuningasta ei voinut saada viekotelluksi aineestaan.

"Ettekö sitte rakastanut Scarron'ia" jatkoi hän itsepäisesti. "Olen kuullut että hän oli vanha ja yhtä ontuva kuin muutamat hänen runoistaankin."

"Älkää puhuko niin kevyesti hänestä, sire. Olin hänelle kiitollinen, kunnioitin häntä, pidinkin hänestä."

"Mutta ette rakastanut häntä."

"Miksi koetatte lukea naisen sydämen salaisuuksia."

"Te ette rakastanut häntä, Françoise?"

"Ainakin täytin velvollisuuteni häntä kohtaan."

"Onko tätä nunnan sydäntä koskaan sitte rakkaus kalvanut?"

"Sire, älkää kyselkö minulta sellaista."

"Eikö se koskaan – – –?"

"Säästäkää minua, sire, minä pyydän teitä."

"Mutta minun täytyy kysyä, sillä minun rauhani riippuu teidän vastauksestanne."

"Teidän sananne tuottavat tuskaa sielulleni."

"Ettekö koskaan, Françoise, ole sydämessänne tuntenut hiventäkään siitä rakkaudesta, joka minun sydämessäni kytee?" Hän nousi, ojentaen kätensä anovana yksinvaltiaana, mutta rouva poiskääntynein päin yhä väisti häntä.

"Saatte olla varma, sire, että vaikka rakastaisin teitä kuten nainen konsanaan voi miestä rakastaa, niin hyppäisin ennemmin tuosta akkunasta kiviterassille, kuin sanalla tai viittauksellakaan tunnustaisin sen teille."

"Ja miksi, Françoise?"

"Siksi, sire, että korkein toiveeni maan päällä on olla valittu kohottamaan teidän mielenne kohti korkeampia päämääriä, teidän mielenne, jonka suuruuden ja jalouden ehkä paremmin tunnen kuin kukaan muu.

"Onko rakkauteni niin ala-arvoinen sitten?"

"Olette tuhlannut liian paljon elämästänne ja ajatuksistanne naisen rakkaudelle. Ja nyt, sire, vuodet hiipivät eteenpäin ja piankin koittaa päivä, jolloin teidän on astuttava tekemään tiliä toimistanne ja sydämenne sisimmistä ajatuksista. Tahtoisin nähdä teidät, sire, jälellä olevana aikananne kohottamassa oikeauskoista kirkkoa, näyttämässä jaloa esimerkkiä alamaisillenne, ja korjaamassa kaikkea sitä pahaa, minkä ehkä esimerkillänne olette aikaisemmin aiheuttanut."

Kuningas vaipui tuoliinsa takaisin syvään huoahtaen, "Aina vaan samaa", sanoi hän. "Tehän olette vielä pahempi kuin isä la Chaise ja Bossuet."

"Ei, ei suinkaan" sanoi rouva iloisesti, nopeasti huomaten tilanteen vaatimukset. "Olen ikävystyttänyt teitä, alentuessanne läsnäolollanne kunnioittamaan vaatimatonta huonettani. Se on todellakin kiittämättömyyttä ja varmasti rankaisisitte minua oikeudenmukaisesti, jos huomenna jättäisitte minut yksinäisyyteeni ja siten riistäisitte minulta päivän auringon. Mutta kertokaa, sire, miten työt Marly'ssa luistavat. Olen äärettömän utelias tietämään, toimiiko uusi suihkulaitos kunnollisesti."

"Suihkukaivo toimii moitteettomasti, mutta Mausard on siirtänyt rakennuksen oikean siiven liiaksi taaksepäin. Olen tehnyt hänestä hyvän arkkitehdin, mutta minun täytyy opettaa hänelle vielä paljon. Osoitin hänelle hänen erehdyksensä tänä aamuna ja hän lupasi korjata sen.

"Ja mitä tuo muutos maksaa, sire."

"Muutaman miljoonan livreä, mutta sitte paraneekin näköala paljon etelästä käsin. Olen sillä suunnalla ottanut lisämaata virstan verran, sillä siellä asusti joukko ryysyläisiä ja heidän hökkelinsä olivat kerrassaan rumia."

"Miksi ette ole ollut ratsastamassa tänään, sire?"

"Äh, se ei tuota minulle mitään huvia. Oli aika, jolloin torvien toitotus ja kavion kopse sai vereni liikkeelle, mutta nyt ne minua tympäisevät."

"Haukkametsästyskö myös?"

"Sekin, en käy enään haukkametsästyksellä."

"Mutta, sire, teidän täytyy huvitella."

"Mikä on sen ikävämpää kuin huvitus, joka ei enää tehoo. En tiedä miten lienee. Kun olin poikanen ja äitini mukana kuljin paikasta toiseen, Fronden taistellessa meitä vastaan ja Pariisin kapinoidessa, kun valtaistuimemme ja elämämmekin oli vaarassa, silloin tuntui elämä niin kirkkaalta, uudelta ja mielenkiintoiselta. Nyt, kun ei tunnu vaaran varjoakaan, kun minun ääneni on ylinnä Pariisissa kuten Ranskan ääni Euroopassa, nyt tuntuu kaikki ikävältä ja mauttomalta. Mitä hyötyä siitä on, kun on kaikki huvitukset saatavissaan ja niitten maistaminenkin tuntuu katkeralta."

"Todellinen huvi, sire, on sisäistä, iloisessa mielessä ja hyvässä omassatunnossa. Ja onhan luonnollista, että vanhentuessamme mielemme kääntyy vakavampaan. Voisimmepa moittiakin itseämme, ellei niin olisi, sillä se osoittaisi ettemme ole elämältä mitään oppineet."

"Voihan olla niinkin, mutta sittenkin on surullista ja raskasta, kun ei mikään huvita. Mutta kuka siellä on?"

"Seuranaiseni koputtaa. Mitä nyt neiti?"

"Herra Corneille, tulossa lukemaan kuninkaalle", sanoi nuori neiti avaten oven.

"Ah niin, sire, tiedän kuinka naisen kieli on turhanaikainen ja sen vuoksi olen toimittanut viisaamman teitä ihastuttamaan. Herra Racine'n piti saapua, mutta kuulin että hän oli pudonnut ratsultaan ja hän lähetti ystävänsä puolestaan. Saanko laskea hänet sisään?"

"Oh, kuten tahdotte, madame, kuten tahdotte", sanoi kuningas välinpitämättömänä.

Neiti Nanon'in viittauksesta pieni äreännäköinen mies, jonka harmahtava tukka valui hartioille asti, astui huoneeseen. Hän kumarsi syvään kolmasti ja istuutui sitten hermostuneesti aivan tuolin reunalle, jolta rouva oli ottanut neulomakorinsa. Rouva hymyili ja nyökkäsi päätään runoilijalle, rohkaistakseen tätä ja kuningas painautui syvään nojatuoliin alistuvin ilmein.

"Pitäisikö olla huvi- vaiko murhenäytelmä, vai ehkä koomillinen maalaiskappale?"

"Ei maalaiskappaletta", sanoi kuningas päättävästi. "Sellaista voi ehkä näytellä, vaan ei lukea, sillä ne ovat pikemminkin silmää kuin korvaa varten."

Runoilija kumarsi myöntävästi.

"Ei myöskään murhenäytelmää, herra", virkkoi rouva de Maintenon, vilkaisten työstään. "Kuninkaalla on tarpeeksi sitä lajia raskaina hetkinään, jotenka luulen että on parasta käyttää kykyänne ilahduttaaksemme häntä."

"No, niin olkoonpa komedia", sanoi kuningas, "en olekaan saanut oikein makeasti nauraa sen koommin kun Molière kuoli.

"Ah, Teidän Majesteetillanne on todella hieno maku", virkkoi hovirunoilija, "jos olisitte suvainnut ruveta runoilemaan, ei meillä olisi mitään mahdollisuuksia jälellä."

Ludvig hymyili, sillä häntä miellytti karkeinkin imartelu.

"Samoin kuin olette opettanut kenraaleillemme sotataitoa ja arkkitehdeillemme rakennustaitoa, olisi teidän pitänyt runoilijaparoillemmekin antaa korkeampaa lentoa. Mutta sodanjumala ei alentune jakamaan Apollon vaatimattomia laakeriseppeleitä."

"Olen joskus ajatellut, että minulla olisi taipumuksia siihen", vastasi kuningas hyvillään, "mutta paljolta työltäni ja raskaalta valtiotaakaltani en ole saanut aikaa tunnetta kysyviin taiteisiin."

"Mutta olette rohkaissut muita tekemään sen minkä itsekin olisitte voinut tehdä, sire. Olette vetänyt esille runoilijoita kuten aurinko kukkasia. Kuinka monta meillä on ollutkaan – Molière, Boileau, Racine, – toinen toistaan suurempia. Ja muitakin, pienempiä – Scarron, niin törkeä ja kuitenkin niin sukkela – – Oo, pyhä neitsyt, mitä olen puhunutkaan?"

Rouva oli laskenut käsistään ompeleensa ja tuijotti voimakkain pahaksuvin ilmein runoilijaan, joka vääntelehti tuolillaan, huomatessaan hänen harmaitten silmiensä kylmän moitteen. "Luulen että on parasta että ryhdytte lukemaan, herra Corneille", sanoi kuningas kuivasti.

"Aivan varmaan, sire. Luenko näytelmäni Dariuksesta?"

"Kuka olikaan Darius?" kysyi kuningas, jonka kasvatuksen kardinaali Mazarin'in viekas kohteliaisuus siinä määrin oli laiminlyönyt, että hän oli tietämätön kaikesta, mikä ei suorastaan henkilökohtaisesti ollut osunut hänen huomioonsa.

"Darius oli Persian kuningas, sire."

"Ja missä on Persia?"

"Se on eräs kuningaskunta Aasiassa."

"Onko Darius vielä kuninkaana siellä?"

"Ei, sire, hän taisteli Aleksanteri suurta vastaan."

"Ah, olen kuullut puhuttavan Aleksanterista. Hän oli kuuluisa kuningas ja sotapäällikkö, eikö niin?"

"Aivan kuten Teidän Majesteettinne, hän hallitsi viisaasti ja taisteli voitokkaasti."

"Ja hän oli Persian kuningas, sanoitte?"

"Ei, sire, vaan Makedonian kuningas. Darius oli Persian kuningas." Kuningas rypisti otsaansa, sillä vähäisinkin oikaisu loukkasi häntä.

"Ette näy olevan asiastanne oikein selvillä ja tunnustanpa etten minäkään siitä paljoa välitä. Pyydän, käykää käsiksi johonkin muuhun."

"Tässä on minun 'Vale astrologini'."

"No, lukekaa se."

Corneille alkoi lukea komediaansa. Sillä aikaa liukuivat rouva Maintenon'in valkeat, somat sormet moniväristen silkkilankojen välissä, joita hän kiinnitti neulomukseensa. Aika ajoin katsahti hän kelloon, sitten kuninkaaseen, joka istui syvälle nojatuoliinsa painautuneena, pitsinen nenäliina kasvoillaan. Kello oli nyt kahtakymmentä vailla neljä, mutta hän tiesi, siirrettyään kelloa puolituntia taaksepäin että todellinen aika oli kymmentä yli.

"So, so", virkahti kuningas äkkiä. "Siinä oli jotakin hullusti. Lähinnä viimeinen säe ontuu varmasti." Kuninkaan heikkouksiin kuului myös suurennella arvostelijana ja sukkela runoilija taipui heti hänen korjauksiinsa, olivatpa ne kuinka mielettömiä tahansa.

"Mikä säe, sire? On todella suuri etu kun on joku, jolta saa kuulla virheensä."

"Lukekaa uudelleen tuo säkeistö."

Corneille luki.

"Aivan niin, kolmannessa säkeessä on tavu liikaa. Ettekö huomaa sitä, madame?"

"En, ja luulenpa että olisin kehno arvostelija."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa" sanoi Corneille punastumatta. "Panenpa merkin siihen, jotta saan sen korjatuksi."

"Niin, ajattelin että se oli väärin. Joskaan en kirjoita itse, voitte kuitenkin huomata että minulla on tarkka korva. Väärä korko kiusaa korvaani. Musiikissa on asianlaita sama. Vaikka tiedänkin siitä sangen vähän, voin kuitenkin kuulla epäsoinnun siinäkin, missä itse Lullykaan ei huomaa mitään. Olen usein huomauttanut hänelle tuollaisista erehdyksistä hänen oopperoissaan ja olen aina saanut hänet vakuutetuksi että olen ollut oikeassa."

"Sen uskon helposti, Teidän Majesteettinne."

Corneille otti taas esille kirjansa ja oli jatkamaisillaan lukemistaan, kun kuului terävä naputus ovelta.

"Se on hänen korkeutensa ministeri, herra de Louvois", sanoi neiti Nanon.

"Laskekaa hänet sisään", vastasi Ludvig. "Herra Corneille, olen kiitollinen teille lukemastanne ja valitan että tärkeä valtiollinen asia nyt keskeyttää komedianne. Ehkäpä minulla jonakin toisena päivänä on ilo kuulla jatkoa siihen."

Hän hymyili miellyttävään tapaansa, joka sai kaikki, jotka joutuivat hänen personallisen vaikutuksensa alaisiksi, unohtamaan hänen vikansa ja muistamaan häntä ainoastaan personoituna arvokkuutena ja kohteliaisuutena.

Runoilija hiipi kirja kainalossa ulos ja sisään astui kumartaen kuuluisa ministeri, suuriviiksinen, kotkannenäinen ja käskevännäköinen herra. Hänen eleensä olivat äärimmäisen kohteliaat, mutta hänen ylpeistä kasvoistaan näki liiankin selvästi että hän halveksi tuota vaatimatonta huonetta ja sen haltijatarta. Viimemainittukin tunsi hyvin ministerin tunteet, mutta hänen täydellinen itsehillintänsä esti häntä vastaamasta samalla mitalla.

"Minun asunnolleni tapahtuu tosiaan tänään suuri kunnia", sanoi hän, nousten vastaanottamaan häntä ojennetuin käsin.

"Voitteko alentua istuutumaan tavalliseen tuoliin, koska minulla ei ole sopivampaakaan tässä pienessä nukkeasunnossani? Mutta ehkä häiritsen, jos teillä on kuninkaalle valtion asioita puhuttavaa. Voin helposti vetäytyä viereiseen huoneeseen."

"Ei ensinkään, madame", sanoi kuningas. "Minun toivomukseni on että jäätte tänne. Mikä nyt on, Louvois?"

"Sanansaattaja on saapunut Englannista tärkein viestein, teidän majesteettinne", vastasi ministeri koettaen pitää raskasta ruhoaan tasapainossa kolmijalkatuolillaan. "He ovat levottomia siellä ja puhutaan kansan noususta. Lordi Sunderlandin kirjeessä tahdottiin tietää voisiko kuningas siinä tapauksessa, että Alankomaat asettuvat tyytymättömäin puolelle, toivoa apua Ranskalta. Luonnollisesti, tuntien teidän Majesteettinne mielen, vastasin empimättä myöntävästi."

"Mitä te teitte?"

"Vastasin, sire, että he saisivat apua."

Kuningas Ludvig punastui suuttumuksesta ja hän sieppasi pihdit uunin suulta ikäänkuin lyödäkseen ministeriään niillä. Rouva hypähti nojatuolistaan ja pani kätensä tyynnyttäen hänen käsivarrelleen. Kuningas heitti pihdit lattialle, mutta hänen silmänsä säkenöivät vielä kun hän kääntyi Louvoisin puoleen.

"Kuinka te uskalsitte!" huusi hän.

"Mutta, sire –"

"Kuinka te uskalsitte, sanon minä! Mitä! Te rohkenette vastata sellaiseen tiedusteluun kysymättä minulta! Kuinka usein pitää minun teille sanoa että minä olen valtio, – minä yksin; että kaikki tulee minulta ja että minä yksinäni vastaan kaikesta Jumalalle! Mikä te olette? Minun välikappaleeni, minun aseeni! ja te uskallatte toimia ilman minua!"

"Luulin arvanneeni teidän ajatuksenne, sire", sammalsi Louvois, jonka ylpeät eleet olivat kerrassaan kadonneet ja jonka kasvot olivat yhtä valkeat kuin hänen rintaröyhelönsä.

"Teidän tehtävänne ei ole arvailla minun toivomuksiani. Teidän tehtävänänne on kysyä niitä minulta ja sitte totella. Miksi olenkaan hyljännyt vanhan aatelin ja jättänyt valtakuntani asiat miehille, joitten nimiä ei koskaan Ranskan historiassa ole mainittu, kuten Colbert'in ja teidän? Minua on siitä moitittu. Niinpä sanoi St. Simon'in herttua, viimeksi käydessään hovissa, että se on porvarihallitus. Ja niin se onkin. Minä tahdoin että se niin olisi, sillä tiesin että aatelisilla oli tapana ajatella itse ja minä en suvaitse muita kun oman ajatukseni Ranskan hallitusasioissa. Mutta jos te porvarillisetkin rupeatte ottamaan vastaan lähettejä ja antamaan vastauksianne lähettiläille, silloin olen todella säälittävässä asemassa. Olen viime aikoina huomannut, Louvois, että olette mennyt valtuuksienne yli. Te otatte liian paljon niskoillenne. Pitäkää huoli, ettei minulla vast'edes ole tässä suhteessa valittamisen syytä."

Nöyryytetty ministeri istui aivan murtuneena, leuka rintaa vasten painuneena. Kuningas murjotti ja mutisi vielä muutaman hetken, mutta sitten vähitellen hänen kasvonsa taasen kirkastuivat, sillä hänen vihan puuskauksensa olivat tavallisesti yhtä lyhyet kuin äkilliset ja rajutkin.

"Teidän tulee pidättää lähettiä täällä, Louvois", sanoi hän vihdoin tyyntyneellä äänellä."

"Kyllä, sire."

"Ja huomisessa neuvottelukokouksessa tuumimme sopivan vastauksen lordi Sunderlandille lähetettäväksi. Lienee parasta ettemme tässä asiassa lupaile liikoja. Englantilaiset ovat aina olleet veitsenä kyljessämme. Jos vain voisimme jättää heidät oman onnensa nojaan sellaisessa sodassa, joka askarruttaisi heitä muutamankin vuoden, niin voisimme rauhassa nujertaa tuon alankomaalaisen prinssin. Heidän viime kansalaissotansa kesti kymmenen vuotta ja toivottavasti seuraava kestää yhtä kauan. Sillä aikaa ennättäisimme me siirtää rajamme Reiniin asti, vai mitä, Louvois?"

"Armeijamme ovat valmiina minä päivänä vain suvaitsette käskeä, sire."

"Mutta sota on kallista hommaa. En halua myydä hovin lautasia kuten äskettäin. Miten on yleisten rahastojen laita?"

"Niissä ei ole paljoakaan, sire, mutta on olemassa eräs keino, jolla helposti voidaan saada rahaa. Tänä aamuna oli puhetta hugenoteista ja heidän vastaisesta jäämisestään tähän oikeauskoiseen valtakuntaan. Jos heidät nyt karkotettaisiin ja heidän omaisuutensa otettaisiin valtiolle, niin teidän majesteetistanne tulisi rikkain ruhtinas kristikunnassa."

"Mutta tehän olitte aamulla sitä vastaan, Louvois?"

"En ollut kerinnyt ajatella asiaa, sire."

"Tarkoitatte kai etteivät isä La Chaise ja piispa olleet ennättäneet muokata teitä vielä", sanoi Ludvig terävästi. "Ah, Louvois, en ole elänyt vuosiani hovin ympäröimänä huomaamatta kuinka täällä asioita saadaan toimeen. Sana sinne, toinen tänne, vieläpä kolmannellekin ja sitte kuninkaalle. Kun hyvät kirkolliset isäni ovat saaneet jotakin päähänsä, näen minä joka käänteessä heidän jälkiään, aivan niinkuin myyrän jäljet tuntee siitä liasta jonka se on tielleen heittänyt. Mutta en tahdo että minua taivutetaan tekemään väärin niille, jotka Jumala on antanut minulle alamaisikseni, vaikka he olisivat erehtyneetkin."

"En toivoisi että tekisitte sitä, sire", sanoi Louvois hämmästyneenä. Kuninkaan syytös oli ollut niin asiallinen ettei hän sillä hetkellä edes kyennyt vastaansanomaan.

"Tiedän ainoastaan yhden henkilön", jatkoi Ludvig, vilkaisten rouva Maintenon'iin, "jolla ei ole mitään kunnianhimoa, joka ei kaipaa rikkautta eikä korotuksia ja jota siis ei koskaan voida lahjoa uhraamaan minun etuani. Sen vuoksi annan hänen mielipiteelleen niin suuren arvon." Hän hymyili rouvalle puhuessaan, samalla kun ministerin kasvoista selvästi voi lukea sielua jäytävää kateutta.

"Velvollisuuteni oli huomauttaa teitä tästä, sire, ei vain viittauksena vaan mahdollisuutena", sanoi hän, nousten. "Pelkään, että olen jo liikaakin tuhlannut teidän majesteettinne aikaa, joten poistun nyt." Ja kumartaen hieman rouvalle ja syvään kuninkaalle hän astui huoneesta.

"Louvois käy sietämättömäksi", sanoi kuningas. "En tiedä missä hänen hävyttömyytensä raja onkaan. Ellei hän olisi niin erinomainen palvelija, olisin jo aikoja sitte lähettänyt hänet menemään hovista. Hänellä on kaikessa oma mielipiteensä. Toissapäivänä vast'ikään väitti hän minun olevan väärässä, kun sanoin että Trianonin akkunoista yksi oli kapeampi muita. Ne ovat samankokoisia, sanoi hän. Noudatin Le Notre'n mittanauhoineen ja tietysti akkuna oli, kuten olin sanonut, liian kapea. Mutta huomaan että kellonne on neljä. Minun täytyy mennä."

"Kelloni käy puoli tuntia jälessä, sire."

"Puoli tuntia." Kuningas näytti hetken kauhistuneelta ja rupesi sitten nauramaan.

"No, siinä tapauksessa on parasta jäädä, sillä on jo myöhäistä mennä ja voin puhtaalla omallatunnolla sanoa että myöhästymiseni oli kellon eikä minun syytäni."

"Toivon ettei se ollut niin kovin tärkeää, sire", virkkoi rouva kaino voitonriemu silmissään.

"Ei millään tavalla."

"Ei mitään valtioasioita."

"Ei, ei, se oli vain määräaika, jona olin aikonut nuhdella erästä hävytöntä henkilöä käytöksensä johdosta. Mutta ehkäpä on parasta niinkuin on. Poisjäämiseni on sinänsä sellainen viesti ja sellaisessa muodossa että toivon, etten enää näe asianomaista henkilöä hovissani. Mutta, mitä tämä merkitsee?"

Ovi oli lennähtänyt auki ja rouva de Montespan, kauniina ja raivokkaana seisoi heidän edessään.

Kymmenes luku.

AURINGON PIMENNYS VERSAILLES'ISSA.

Rouva de Maintenon osasi erinomaisesti hillitä itsensä eikä koskaan hämmentynyt. Hän oli heti noussut istuimeltaan sellaisin ilmein, kuin hän olisi odottanut ikävään asti kaivattua vierasta. Hän ojensi molemmat kätensä tervetuliaisiksi hymyillen suoraan vasten tulijaa.

"Sepä oli oikein iloista", sanoi hän. Mutta rouva de Montespan oli hyvin vihainen, niin vihainen, että hänellä näytti olevan täysi työ hillitä itseään ja pidättää raivon purkausta. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, hänen sinisilmissään oli jäykkä katse ja raivokkaan naisellinen kylmä kiilto. Hetken katselivat he toisiaan, toinen hymyillen, toinen rypistäen kulmakarvojaan, kaksi Ranskan kauneinta ja kuninkaallisinta naista. Sitte de Montespan välittämättä kilpailijansa ojennetuista käsistä, kääntyi kuninkaan puoleen, joka oli tarkannut häntä synkkenevin katsein.

"Pelkään tunkeilevani, sire."

"Tulonne on todella hieman äkillinen."

"Jos niin on, täytyy minun pyytää anteeksi. Senjälkeen kuin tämä rouva on ollut lapsieni kotiopettajana, on tapani ollut tulla hänen huoneeseensa ilmottautumatta."

"Mitä minuun tulee, olette aina tervetullut sillä tavalla", virkkoi hänen kilpailijansa täydellisellä tyyneydellä.

"Täytyy tunnustaa etten ole pitänyt edes tarpeellisena teidän lupaannekaan, madame", vastasi toinen kylmästi.

"Sitten teidän täytyy tehdä se vastaisuudessa", sanoi kuningas tuimasti. "Nimenomainen käskyni on, että teidän tulee kaikessa osoittaa mahdollisimman suurta kunnioitusta tätä rouvaa kohtaan."

"Oo, tuota rouvaa kohtaan", sanoi hän tehden liikkeen kädellään. "Teidän majesteettinne käsky on lakimme, mutta minun täytyy koettaa muistaa että se on tämä rouva, sillä toisinaan voi joutua ymmälle sikäli ettei tiedä minkä nimen teidän majesteettinne kulloinkin on valinnut kunnioituksensa esineeksi. Tänään on de Maintenon, eilen oli Fontanges, huomenna – – niin, kukapa voi sanoa mikä se huomenna on."

Hän oli suurenmoinen seistessään siinä ylpeänä ja peloittavana, aaltoilevin rinnoin ja katsoen säihkyvin sinisilmin kuninkaallista rakastajaansa. Vaikkakin tämä oli vihoissaan, laimeni hänen tuimuutensa tuntuvasti kun hän silmäili hänen täyteläistä kaulaansa ja hänen somien hartiainsa hienoja ääriviivoja.

Siinä oli jotakin, joka sopi erinomaisesti hänen intohimoiselle olennolleen, hänen kauniin päänsä uhmaileva asento ja suurenmoinen halveksunta, jota hän osoitti kilpailijalleen.

"Ette voita mitään julkeudellanne, madame", sanoi kuningas.

"Se ei olekaan tapani."

"Joka tapauksessa käsitän sananne siksi."

"Totuutta on aina erehdytty pitämään julkeutena Ranskan hovissa, sire."

"Tämä riittää jo, madame."

"Pieninkin muru totuutta riittää."

"Te unohdatte itsenne, madame. Pyydän teitä poistumaan täältä."

"Minun täytyy ensin muistuttaa teidän majesteettianne, että minulla piti olla kunnia tavata teitä tänä iltana. Kello neljä teidän lupauksenne mukaan piti tulla luokseni. En voi epäilläkään, etteikö teidän majesteettinne aijo pitää lupaustaan huolimatta tämän huoneen lumoista."

"Olisin tullut, madame, mutta kello, kuten huomaatte, käy puoli tuntia jälessä, jotenka aika meni huomaamattani ohi."

"Pyydän, sire, ettette anna sen asian mieltänne pahoittaa. Palaan asuntooni heti ja minulle on viiden aika yhtä sopiva kuin neljänkin."

"Kiitän teitä, madame, mutta en ole havainnut tätä kohtausta niin miellyttäväksi, että haluaisin toista samanlaista."

"Teidän majesteettinne ei siis aijo tulla?"

"Olisin mieluummin tulematta."

"Lupauksestanne huolimatta?"

"Madame!"

"Rikotte siis lupauksenne?"

"Vaiti, madame, tämä on sietämätöntä."

"Se on todellakin sietämätöntä", huusi vihastunut rouva, unohtaen kaiken säädyllisyyden. "Oh, en pelkää teitä, sire, Olen rakastanut teitä, mutta en ole koskaan peljännyt teitä. Jätän teidät tänne, jätän teidät ominetuntoinenne ja rippi-äitinenne. Mutta totuuden sana teidän täytyy kuulla ennenkuin menen. Olette ollut uskoton puolisollenne, olette ollut uskoton rakastajattarellenne, mutta nyt vasta huomaan että voitte olla myöskin uskoton lupauksillenne."

Hän niiasi vihaisesti ja astui pää pystyssä huoneesta.

Kuningas ponnahti istuimeltaan kuin salaman tapaamana. Hän oli tottunut ystävälliseen pikku puolisoonsa ja vielä ystävällisempään La Vallière'een, jotenka tällainen puhetapa ei vielä koskaan ollut joutunut hänen kuninkaallisten korviensa kuuluville. Se oli hänelle kuin isku vasten kasvoja. Hän tunsi itsensä huumaantuneeksi, nöyryytetyksi ja hämmentyneeksi sellaisesta odottamattomasta mielenliikutuksesta. Mikä outo haju se olikaan, joka nyt ensi kerran sekottui siihen suitsutukseen, jonka ympäröimänä hän aina oli elänyt. Ja silloin nousi hänen sielunsa syvimmästä viha sitä naista kohtaan, joka oli rohjennut nostaa äänensä häntä vastaan. Kateuden ja loukkauksen toista naista kohtaan saattoi hän käsittää ja sehän oli oikeastaan epäsuora kohteliaisuus hänelle itselleen, mutta että hän saattoi puhutella häntä ikäänkuin he olisivat vaan mies ja nainen, sensijaan että he olivat hallitsija ja alamainen, se oli liikaa. Häneltä pääsi tolkuton raivon huudahdus syöstessään ovelle.

"Sire!" Rouva de Maintenon, joka tarkasti oli seurannut kuninkaan ilmehikkäitten kasvojen vaihtuvaa väreilyä, astui nopeasti pari askelta ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä lähden hänen jälkeensä."

"Mutta miksi, sire?"

"Kieltämään häntä tulemasta hoviin."

"Mutta, sire –"

"Te kuulitte mitä hän sanoi. Se oli hävytöntä. Minä menen."

"Mutta, sire, voittehan kirjoittaa hänelle!"

"Ei, ei, tahdon tavata hänet." Hän työnsi oven auki.

"Oo, sire, pysykää lujana siinä tapauksessa!"

Huolestunein ilmein näki hän kuninkaan poistuvan käytävää pitkin kiireisin askelin ja vihaisin elein. Sitten hän palasi huoneeseensa ja polvistuen rukousjakkaralleen taivutti päänsä rukoukseen kuninkaan, oman itsensä ja koko Ranskan puolesta.

De Catinat oli koettanut parastaan näyttääkseen nuorelle ystävälleen kaikkia suuren palatsin ihmeitä, joita tämä oli arvostellut ja ihaillut arvostelukyvyllä ja synnynnäisellä maulla, jollaisen hän oli saavuttanut eläessään vapaudessa ja luonnon jaloimpain töitten keskellä. Vaikka mahtavat suihkulähteet ja tekoputoukset olivatkin suurenmoisia, eivät ne kuitenkaan tehneet valtavampaa vaikutusta mieheen, joka oli matkustanut Eriejärveltä Ontariolle ja joka oli nähnyt Niagarajoen paiskautuvan äkkijyrkänteitä alas, eivätkä myöskään laajat nurmikentät olleet niin suuret sille, joka oli silmäillyt Dakotan äärettömiä lakeuksia. Itse rakennus, sen laajuus ja korkeus, sekä sen rakennuskivien kauneus hämmästytti häntä yhtäkaikki.

"Minun täytyy saada Efraim Savage tänne", toisteli hän yhtämittaa. "Hän ei muuten usko että saattaa löytyä yksi rakennus mailmassa, joka pystyy vastaamaan koko Bostonia ja New Yorkia yhteensä."

De Catinat oli järjestänyt niin, että amerikkalainen jäisi hänen ystävänsä majuri de Brissac'in seuraan, kun hänen toinen vartiovuoronsa tulisi. Tuskin oli hän asettunut paikalleen käytävässä, kun hän hämmästyksekseen näki kuninkaan ilman mitään seuruetta tai palvelijaa tulevan nopeasti kohti. Hänen kauniit kasvonsa olivat vihan rumentamat ja hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet kuten ihmisen, joka on tehnyt tärkeän päätöksen.

"Vartioupseeri", sanoi hän lyhyesti.

"Tässä, sire."

"Mitä, Te taas. Kapteeni de Catinat. Ettekö ole ollut vartiossa sitte aamun."

"En sire, tämä on toinen vahtivuoroni."

"Hyvä, tarvitsen apuanne."

"Olen käskettävänänne, sire."

"Onko täällä ketään alaistanne upseeria."

"Luutnantti de la Tremovuille on sivuvartiossa."

"Hyvä, sijoittakaa hänet tähän paikallenne."

"Ymmärrän, sire."

"Ja itse te menette herra de Vivonne'n luo. Tehän tiedätte hänen asuntonsa?"

"Kyllä, sire."

"Ellei hän ole siellä, täytyy teidän mennä etsimään häntä. Olipa hän missä hyvänsä, täytyy teidän löytää hänet tunnin sisällä."

"Kuten käskette, sire."

"Te jätätte hänelle määräykseni. Kello kuuden aikaan tulee hänen olla ajopelineen palatsin itäisellä portilla. Hänen sisarensa rouva de Montespan odottaa häntä siinä ja velvoitan minä hänet viemään rouvan Petit Bourgin linnaan. Teidän tulee sanoa hänelle että hän on minulle vastuussa siitä että rouva tulee perille."

"Kyllä, sire." De Catinat kohotti miekkansa tervehdykseksi ja lähti asialleen.

Kuningas jatkoi matkaansa käytävässä ja avasi sitten oven, joka johti komeaan etuhuoneeseen. Se kimalteli kullassa ja peileissä ja oli sisustettu ihmeellisen hienoilla hopealla silatuilla ebenholtsihuonekaluilla ja varustettu tummanpunaisella aleppomatolla, joka oli pehmeä ja joustava kun metsän sammal. Tässä upeassa huoneessa oli vain yksi olento – pieni, yhtä väriä huonekaluston kanssa oleva neekeripoika hopeakirjaillussa samettipuvussa, seisoen kuin pieni musta kuvapatsas ovella, joka oli vastapäätä sitä josta kuningas oli tullut.

"Onko emäntäsi tuolla?"

"Hän on juuri palannut."

"Tahdon tavata häntä."

"Anteeksi, sire, mutta hän – – –"

"Pitääkö jokaisen asettua minua vastaan tänään", murahti kuningas vihaisesti ja ottaen pientä hovipoikaa kauluksesta, lennätti hänet toiselle puolen huonetta. Sitten hän koputtamatta avasi oven ja astui rouvan huoneeseen. Se oli laaja ja korkea, suuresti eroava siitä, josta hän juuri oli tullut. Yhdellä seinällä oli kolme katosta lattiaan ulottuvaa akkunaa ja hienojen vaaleanpunaisten uutimien läpi valoi ilta-aurinko hillityn, suloisen valonsa. Suuret haarakynttilänjalat kimaltelivat peilien välissä seinällä ja La Brun oli tuhlannut kaiken väririkkautensa kattoon, jossa Ludvig itse komeili Jupiterin hahmossa nakellen salamoitaan tuskasta vääntelehtivien alankomaalaisten ja jättiläismäisten palatsikreivien joukkoon. Seinäverhojen, mattojen ja kaluston vallitsevana värinä oli vaaleanpunainen, jotenka koko huone muistutti värinsä puolesta näkinkuoren sisäpintaa ja valaistuna kuten nyt, muistutti se kuninkaantyttären huonetta, jonka sadun prinssi oli rakennuttanut. Toisessa päässä huonetta makasi leposohvalla kasvot pielukseen painettuina nainen, jota kuningas oli tullut luotaan karkoittamaan.

Kuten kuihtunut kukka makasi hän siinä runsas ruskea tukka epäjärjestyksessä; sen alta pilkoitti norsunluunvalkea kaareva kaula ja sen yllä kauniisti taipunut, hienohipiäinen käsivarsi.

Kun hän kuuli oven sulkeutuvan, katsahti hän ylös ja huomattuaan kuninkaan, hypähti hän pystyyn ja riensi häntä kohden kädet ojennettuina, sinisilmät kyynelten samentamina, koko ihana olemuksensa sulautuen naisellisuudeksi ja nöyryydeksi.

"Ah, sire", huudahti hän, pienen ilon säteen välkähtäessä kyynelten läpi. "Olen tehnyt teille vääryyttä. Olen julmasti tehnyt vääryyttä teille! Olette pitänyt sananne. Olette vain koetellut uskollisuuttani. Ah, kuinka voinkaan puhua teille sellaisia sanoja – kuinka voinkaan pahoittaa jaloa sydäntänne! Olettehan tullut luokseni sanomaan että olette antanut anteeksi minulle!"

Kuten sievä lapsi, joka vaatii hänelle tulevaa syleilyä, hän ojensi luottavaisesti kätensä, mutta kuningas astui nopeasti askeleen taaksepäin ja karkoitti hänet luotaan vihaisin elein.

"Kaikki on ainaiseksi lopussa välillämme", sanoi hän karkeasti. "Veljenne odottaa teitä itäisellä portilla kello kuusi ja minun käskyni on, että odotatte siinä kunnes saatte lisämääräyksiä."

Hän horjui ikäänkuin olisi saanut iskun. "Pitääkö minun jättää teidät!" hän huudahti.

"Teidän täytyy jättää hovi."

"Hovi! Mielelläni vaikka heti! Mutta Teitä! Ah sire, te pyydätte mahdottomia."

"En pyydä, madame, minä käsken. Koska kerran olette oppinut käyttämään väärin asemaanne, on teidän läsnäolonne sietämätön. Kaikki Europan kuninkaat eivät yhdessäkään ole rohjenneet puhua minulle sillä tavalla kuin te olette tänäpäivänä. Te olette loukannut minua omassa palatsissani – minua, Ludvigia, kuningasta. Tällaista ei tapahdu kahdesti, madame. Olette ylimielisyydessänne mennyt liian pitkälle. Luulitte että suvaitsevaisuudessani olisin heikko. Nähtävästi arvelette että kun yhdellä hetkellä teette minulle mieliksi, seuraavalla voitte kohdella minua vertaisenanne, ikäänkuin tuota nukkekuningasta voisi taivuttaa sekä puoleen että toiseen. Näette nyt että olette erehtynyt. Kello kuusi jätätte Versailles'n ainaiseksi." Hänen silmänsä salamoivat ja hänen olentonsa näytti kasvavan hänen vihansa rajuudesta. Rouva peitti silmänsä toisella kädellään, ojentaen toista kuninkaaseen päin ikäänkuin suojatakseen itseään hänen vihaiselta katseeltaan.

"Oh, olen ollut paha", vaikeroi hän "tiedän sen, minä tiedän sen."

"Olen iloinen että suvaitsette tunnustaa sen."

"Kuinka voin puhua teille sillä tavalla! Kuinka voinkaan! Kunpa joku tuho tulisi häjylle kielelleni! Minä, joka en ole teiltä saanut muuta kuin hyvää. Miten pitikään minun loukata teitä, joka olette kaiken onneni antaja. Oh sire, antakaa minulle anteeksi! Antakaa, säälinkin vuoksi, antakaa minulle anteeksi."

Ludvig oli luonnostaan helläsydäminen mies. Hän tuli liikutetuksi ja kauniin, ylpeän rouvan masennus teki hyvää hänen kopeudelleen. Hänen muut suosikkinsa olivat olleet rakastettavia kaikissa vaiheissa, tämä ainoa oli ollut ylpeä ja taipumaton, kunnes tunsi hänen valtiaskätensä. Hänen ilmeensä sulivat lempeämmiksi katsellessaan häntä, mutta hän pudisti yhtäkaikki päätään ja hänen äänensä oli yhtä luja kuin ennen, kun hän vastasi.

"Se on hyödytöntä, madame. Olen ajatellut asiaa jo kauemman aikaa ja teidän tämänpäiväinen mielettömyytenne on vaan jouduttanut sitä, mikä ennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut. Teidän täytyy lähteä palatsista."

"Lähden palatsista. Sanokaa ainoastaan että olette antanut minulle anteeksi. Oh sire, en voi kestää vihaanne. Se murtaa minut. Minulla ei ole voimaa siihen. Te ette aja minua maanpakoon, te tuomitsette minut kuolemaan. Ajatelkaa monia vuosia, joina olemme rakastaneet toisiamme ja sanokaa että annatte minulle anteeksi. Olen uskaltanut kaikki teidän vuoksenne, puolisoni, kunniani, kaikki. Ettekö tahdo uhrata vihaanne niitä vastaan? Jumalani, hän itkee! Oh, en ole aivan hukassa, olen pelastunut!"

"Ei, ei, madame", sanoi kuningas pyyhkäisten kädellään silmiään. "Näette miehen heikkona, mutta tulette näkemään kuninkaan vahvana. Tämänpäiväisen loukkauksenne annan mielelläni anteeksi, jos se tekee teidät onnellisemmaksi vetäytyessänne hovista. Mutta minulla on myös velvollisuuksia alamaisiani kohtaan, minun täytyy olla heille esimerkkinä. Me olemme liian vähän ajatelleet sellaisia asioita. Mutta nyt on tullut aika silmätä myöskin entistä elämäänne ja valmistautua tulevaa varten."

"Ah, sire, tuotatte minulle tuskaa sanoillanne. Tehän ette vielä ole miehuuden kukoistuksessakaan ja puhutte aivan kuin olisitte ikäloppu. Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua voi ihmisillä olla syytä sanoa että ikä on muuttanut elämäntapanne."

Kuningas hätkähti. "Kuka niin sanoo?" huudahti hän vihaisesti.

"Oh, sire, se pääsi kieleltäni vahingossa. Älkää ajatelko sitä enään. Ei kukaan puhu sellaista. Ei kukaan."

"Te salaatte minulta jotakin, kuka sellaista puhuu?"

"Oh, älkää kyselkö minulta sitä, sire."

"Te sanoitte että puhutaan minun muuttaneen elämäntapani iän vuoksi eikä uskonnon tähden.

"Oh, sire, se oli vain tyhmää hovijuorua, joka ei ansaitse huomiotanne. Se oli vain tuota tyhjää tavallista lorua, jolla hoviherrat paremman puutteessa koettavat saada naisensa hymyilemään."

"Tavallista juttua." Ludvig tuli tulipunaiseksi. "Olenko sitten tullut niin vanhaksi. Olette tuntenut minut lähes kaksikymmentä vuotta, huomaatteko te minussa muutosta?"

"Minusta, sire, te yhä olette yhtä miellyttävä ja sorea kun silloin kuin ensikerran voititte neiti Tonnay-Charente'n sydämen."

Kuningas hymyili katsellessaan edessään olevaa ihanaa naista.

"Toden totta, voinpa sanoa ettei neiti Tonnay-Charente'nkaan suhteen ole suuria muutoksia havaittavissa. Mutta sittenkin Françoise, luulen, että on parasta kun eroamme."

"Jos se vain lisää onneanne, sire, niin kärsin kaikki, vaikka se olisi kuolemakseni."

"No nyt olemme oikealla tolalla."

"Teidän tarvitsee vain mainita paikka, sire. Petit Bourg, Chargny, tai oma luostarini Faubourgissa St. Germainessa. Mitä väliä sillä on missä kukka kuihtuu, kun kerran aurinko on sille ainaiseksi selkänsä kääntänyt. Mutta eletty elämä on kuitenkin omani ja tulen elämään niitten päivien muistoissa, joina ei kukaan ollut tullut välillemme ja jolloin teidän suloinen rakkautenne oli kokonaan minun. Olkaa onnellinen, eläkää onnellisena, älkääkä enää muistako, mitä tulin maininneeksi noista joutavista jutuista. Teidän elämänne on tulevaisuudessa, minun menneisyydessä. Hyvästi, rakas sire, hyvästi."

Hän ojensi käsiään eteenpäin, hänen silmänsä sammuivat ja hän olisi kaatunut, ellei Ludvig olisi kiiruhtanut ottamaan hänet syliinsä. Kaunis pää vaipui hänen olkaansa vasten, hän tunsi poskellaan lämpimän henkäyksen ja hiusten tutun tuoksun. Hän tunsi käsivarsissaan aaltoilevan poven, hän tunsi kätensä alla pienen sydämen, joka räpytteli kuin lintu häkissään. Kaunis valkea kaula oli taipunut taaksepäin, silmät miltei sulkeutuivat ja huulet olivat raollaan juuri niin paljon että helmenvalkeat hampaat näkyivät ja ihanat kasvot olivat melkein kiinni hänen omissaan. Silloin värähtivät silmäluomet ja suuret siniset silmät katsoivat häneen, rakastavina, valittavina, puoleksi rukoilevina, puoleksi uhmaavina, koko naisen sielu välähtäen ilmoille. Liikahtiko kuningas? Vai liikahtiko hän itse? Heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään suuteloon, sitten toiseen, ja suunnitelmia ja päätöksiä sateli Ludvigilta kuin syksyn lehtiä länsituulessa.

"Minun ei sitten täydy lähteä. Teillä ei voi olla sydäntä lähettää minua pois, eihän?"

"Ei, ei, mutta te ette saa minua kiusata, Françoise."

"Kuolisin ennemmin kuin aiheuttaisin teille hetkenkään pahaamieltä, sire. Olen nähnyt teitä niin vähän viime aikoina, sire! ja rakastan teitä niin sanomattomasti. Se on tehnyt minut aivan mielettömäksi ja sitten tuo kauhun nainen – –"

"Kuka sitten?"

"Oh, eihän minun tulisi puhua pahaa hänestä. Tahdon olla hänellekin, tuolle Scarron paran leskelle, teidän vuoksenne ystävällinen."

"Niin, niin, teidän täytyy olla ystävällinen hänelle. En halua mitään ikävyyksiä."

"Ja jäättehän nyt minun luokseni, sire?"

Hänen ovelat käsivartensa kietoutuivat kuninkaan kaulaan. Sitten hän piti häntä hetken kättensä ulottuvilla katsellakseen häntä tarkasti ja veti hänet taasen luokseen. "Ettehän lähde luotani, rakas sire, on niin kauan siitä kun viimeksi olitte täällä?"

Suloiset kasvot, punertava hehku huoneessa ja illan hiljaisuus, kaikki ikäänkuin yhtyi aikaansaamaan aistihurmauksen. Ludvig vaipui nojatuoliin.

"Minä jään", sanoi hän.

"Entä ajoneuvot itäisellä portilla."

"Olen ollut kovin kova teille, Françoise. Antakaa minulle anteeksi. Onko teillä paperia ja kynä, jotta voin peruuttaa määräyksen?"

"Täällä on, pöydällä, sire. Minullakin olisi kirje lähetettävä ja jos saan jättää teidät hetkiseksi, niin kirjoitan sen etuhuoneessa."

Hän kiiruhti ulos voitonriemuisena. Taistelu oli ollut pelottava, mutta sitä suurempi oli voitto. Hän otti esille vaaleanpunaisen paperilapun koreasta lippaasta ja kirjoitti hätäisesti muutaman rivin. Se sisälsi: "Jos rouva Maintenonilla on jotakin sanaa lähetettävänä hänen majesteetilleen, niin on hän muutaman tunnin ajan tavattavissa rouva Montespan'in luona." Tämän hän osoitti kilpailijalleen ja sen vei yhdessä kuninkaan määräyksen kanssa pieni neekeripoika heti perille.

Yhdestoista luku.

AURINKO PAISTAA JÄLLEEN.

Lähes viikon pysyi kuningas uudessa mielialassaan. Hänen elämäntapansa jatkuivat muuten muuttumattomina paitsi että hän iltaisin tunsi suurempaa vetovoimaa tuon hennon kaunottaren kuin rouva de Montespan'in huoneisiin. Yhdenmukaisesti tuon äkillisen mielenmuutoksen kanssa vaihtoivat hänen pukunsa väriään. Mustan ja sinisen tilalle pääsivät taasen keltainen, ruskea ja sireenin värit. Ilmaantuipa pieni kultapunonnainen hänen hattuunsa ja taskujensa suihin ja kokonaista kolme päivää pysyi hänen rukousjakkaransa hovikappelissa tyhjänä. Hänen käyntinsä oli reippaampaa ja hän heilautteli keppiään nuorekkaasti ikäänkuin uhmatakseen niitä, jotka näkivät hänen parannuksessaan vanhuuden ensi oireita – rouva de Montespan oli hyvin tuntenut miehensä sinkauttaessaan ovelan vihjauksensa.

Ja kun kuningas iloitsi, niin iloitsi myös koko suuri hovi. Salongit alkoivat taas saavuttaa entisen loistonsa ja iloisia pukuja ja kiiltäviä koruompeleita, jotka vuosikausia olivat maanneet laatikkojen kätköissä, nähtiin vielä kerran palatsin halleissa. Kappelissa saarnasi Bourdalone turhaan tyhjille penkeille, mutta tanssiaiset alakerrassa keräsivät koko hoviväen sinne ja herättivät rajatonta ihastusta. Rouva Montespanin vastaanottohuone oli joka aamu ääriään myöten täynnä odottavia miehiä ja naisia, kullakin jokin pyyntö esitettävänä, jotavastoin hänen kilpailijansa huoneusto oli yhtä yksinäinen ja hyljätty kuin se oli ollut ennenkuin kuningas oli luonut suosiollisen katseensa häneen. Tuttuja kasvoja, jotka ammoin olivat olleet karkoitettuja hovista, rupesi taas kenenkään estämättä tai moittimatta ilmestymään hovin käytävissä ja puutarhoissa samalla kuin jesuiittojen mustat kaavut ja piispan purppuraviitta miltei kokonaan sieltä hävisivät.

Mutta kirkollinen puolue, vaikka olikin tekopyhyyden esitaistelija, oli myöskin hyveen puoltaja eikä ottanut tätä taka-askelta varsin vakavalta kannalta. Pappien ja prelaattien tarkat silmät vartioivat visusti Ludvigia hänen edesottamisissaan samoin kuin varovainen metsämies tarkkailee nuorta hirveä, joka kedoilla teutaroi, luullen olevansa voittamaton ja vapaa, vaikka joka metsänaukko ja polku on ansalla varattu ja itse asiassa on yhtä varmasti hänen saaliinsa, kuin jos se makaisi sidottuna hänen edessään. Sillä he tiesivät että hyvinkin pian jokin kipu, pakotus tai satunnainen sana saisi hänet muistamaan kuolemaansa ja kietomaan hänet taas siihen taikauskoiseen pelkoon, joka käsitti hänen uskontonsa. Senvuoksi he vain odottivat ja punoivat hiljaisuudessa keinojaan, joilla he tuhlaajapojan palattua parhaiten häntä käsittelisivät.

Tässä tarkoituksessa vartoivat hänen rippi-isänsä, isä la Chaise ja Bossuet, Meaux'n kuulu piispa, rouva de Maintenon'ia tämän huoneessa. Maapallo vierellään koetti hän opettaa maantietoa rammalle Maine'n herttualle ja kujeilunhaluiselle pikku Toulouse'n kreiville, joilla kummallakin perintönä isänsä vastenmielisyys opiskeluun ja äitinsä vihamielisyys kaikkea kuria ja itsehillintää kohtaan. Hänen ihmeteltävä tahdikkuutensa ja väsymätön kärsivällisyytensä oli kuitenkin voittanut noitten luonnottomien pikkuprinssien rakkauden ja luottamuksen ja rouva de Montespanin katkerimpana suruna olikin, että ei ainoastaan hänen kuninkaallinen rakastajansa, vaan myöskin hänen omat lapsensa käänsivät selkänsä hänen salonkinsa loistolle viettääkseen aikansa hänen kilpailijansa vaatimattomissa suojissa.

Rouva Maintenon lähetti molemmat oppilaansa pois ja otti vastaan kirkolliset herrat kunnioituksen sekaisella sydämellisyydellä, sillä he eivät olleet ainoastaan hänen personallisia ystäviään vaan myöskin gallialaisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Hän oli antanut ministeri Louvois'n istua tavallisella tuolilla, mutta hän tarjosi hengenmiehille nojatuolinsa ja tahtoi ehdottomasti itse istua vaatimattomalla. Viime päivät olivat aiheuttaneet hänen kasvoilleen kalpeuden, joka henkevöitti ja teki hänen piirteensä vielä entistään hienommiksi, mutta hän säilytti muuttumattomana sen suloisen rauhallisuuden, joka hänen olennolleen oli niin ominainen.

"Huomaan, rakas tyttäreni, että olette surrut", sanoi Bossuet, katsoen häneen ystävällisesti mutta tutkivasti.

"Olen todellakin, teidän armonne. Koko viime yön vietin rukoillen että tämä kalkki meiltä otettaisiin pois."

"Ja kuitenkaan ei teillä ole vähääkään syytä pelkoon, sen voin vakuuttaa. Luulkoot vain toiset että teidän vaikutusvaltanne häneen on lopussa; me jotka tunnemme kuninkaan sydämen, me ajattelemme toisin. Voi mennä muutama päivä, ehkäpä joku viikkokin, mutta kerran taas koko Ranskan silmät kääntyvät ihmettelemään teidän onnenne nousua."

Rouvan otsa synkkeni ja hän katsahti prelaattiin sen näköisenä kuin ei hänen puheensa olisi ensinkään miellyttänyt häntä. "Toivon ettei ylpeys ainakaan ole johtava minua harhaan. Jos osaan lukea sydämeni aivoitukset oikein, niin ei siinä surussa, joka sieluani repii, ole ajatustakaan omasta onnestani. Mitä valta minulle merkitsee, mitäpä tarvitsen? Pienen huoneen, vapaata aikaa hartaudenharjoituksiini, ruokamurusen pahimpaan puutteeseeni – mitäpä muuta pyytäisin? Miksi siis tavoittelisin valtaa. Jos sydämeni suree, niin ei se sure sitä mitä olen ehkä menettänyt. En ajattele sitä enempää kuin jonkun langan katkeamista ompeleessani. Kuninkaan vuoksi olen murheissani, hänen jalon sydämensä, herkän sielunsa vuoksi, joka saattaisi kohota niin korkealle, mutta joka on vedetty alas kuten kotka, jonka lentoa paha paino estää korkeuksiin kohoamasta. Hänen ja koko Ranskan vuoksi vietän päiväni itkussa ja yöni rukouksessa.

"Kaikesta tästä huolimatta olette kunnianhimoinen."

Se oli jesuiitta, joka noin puhui. Hänen äänensä oli selkeä ja kylmä ja hänen läpitunkevat harmaat silmänsä näyttivät lukevan hänen sielunsa syvyydet. "Ehkä olette oikeassa, isä. Jumala minua varjelkoon itserakkaudesta. Enkä kuitenkaan luule että olen sitä. Kuningas on hyvyydessään tarjonnut minulle arvonimiä, mutta olen kieltäytynyt niistä; hän on tarjonnut minulle rahaa, mutta olen palauttanut ne takaisin. Hän on alentunut kysymään minulta neuvoa valtion asioissa ja olen siitäkin kieltäytynyt. Missä siis on kunniahimoni?"

"Sydämessänne, tyttäreni, mutta se ei ole syntistä kunnianhimoa. Se ei ole tästä maailmasta. Tehän tahtoisitte kääntää kuninkaan mielen hyvään, eikö niin?

"Antaisin elämäni voidakseni tehdä sen."

"Siinäpä juuri teidän kunnianhimonne. Enkö osaa hyvin tulkita jaloa sieluanne? Tehän niin mielellänne näkisitte kirkon puhtaana ja selkeänä hallitsevan koko tätä valtakuntaa. Tehän tahtoisitte nähdä kodittomat hoivattuina ja puutteenalaiset autettuina, pahantekijät katuvina ja kuninkaan johtavana sieluna kaikessa hyvässä ja jalossa. Ettekö toivoisi sitä, tyttäreni?"

Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat hänen katsoessaan jesuiittaan ja ajatellessaan hänen loihtimaansa mahdollisuutta. "Ah", sanoi hän, "se olisi suuri ilo."

"Ja vielä suuremmaksi koituisi ilo, kun huoneenne hiljaisuudessa oma sydämenne tietäisi, että te olette sen aiheuttanut, että sellainen siunaus kuninkaalle ja koko isänmaalle on tullut teidän kauttanne."

"Kuolisin, voidakseni tehdä sen."

"Me tahdomme että tekisitte sen mikä on vielä vaikeampaa. Teidän tulee elää tehdäksenne sen."

"Ah." Hän katsoi toisesta toiseen kysyvin ilmein.

"Tyttäreni", jatkoi Bossuet juhlallisesti ojentaen valkean kätensä, jossa punainen pappissormus kimalteli, "on jo aika puhua selvää kieltä; teemme sen kirkon etua silmälläpitäen. Ei kukaan kuule eikä koskaan tule kuulemaan mitä välillämme nyt tapahtuu. Pitäkää, jos suvaitsette, meitä kahta rippi-isinä, jotka pitävät salaisuutenne pyhänä. Sanon sitä salaisuudeksi, vaikka se ei sitä olekaan meille, joitten tehtävänä on lukea ihmissydämen aivoitukset. Te rakastatte kuningasta?"

"Teidän armonne!" Hän säpsähti ja lämmin puna, joka hänen kasvoillaan hohti, levittäytyi hänen otsalleen ja kauniille kaulalleen.

"Te rakastatte kuningasta."

"Teidän armonne – isäni!" Hän kääntyi hädissään toisesta toisen puoleen.

"Rakastamisessa ei ole mitään syntiä, tyttäreni, antautumisessa me vasta rikomme. Toistan vieläkin, että rakastatte kuningasta."

"Ainakaan en ole koskaan sitä myöntänyt hänelle", sammalsi hän.

"Ettekö aio koskaan sanoakaan?"

"Taivas tuhotkoon kieleni ennemmin."

"Mutta miettikääpä, tyttäreni. Sellainen rakkaus kuin teidän on taivaan lahja ja sillä on varmaan jokin korkeampi tarkoitus. Inhimillinen rakkaus on liiankin usein vain myrkyllinen rikkaruoho, joka turmelee maaperän, johon se pesiytyy, mutta tässä meillä on suloinen kukka, joka tuoksuu nöyryyttä ja siveyttä."

"Valitettavasti olen sitä turhaan koettanut kitkeä sydämestäni."

"Ei, antakaa sen ennemmin juurtua yhä syvemmälle sinne. Jos kuningas vain saisi tuta vähäistäkin hellyyttä puoleltanne, jos hän saisi pienimmänkin merkin siitä, että sydämenne vastaa hänen tunteisiinsa, niin on luultavaa että tunnustamanne kunnianhimo tulee tyydytetyksi ja että Ludvig läheisessä vuorovaikutuksessa jalon luonteenne kanssa on elävä sekä kirkon hengen että sen muotojen mukaan. Tämä kaikki voisi olla seurauksena rakkaudestanne, jota te koetatte salata jonakin saastaisena."

Rouva kohottautui puoleksi, silmäillen vieraitaan vuoroon ja hänen kasvoilleen hiipi kauhistuksen ilme.

"Olenko käsittänyt teidät oikein!" kysyi hän miltei läähättäen. "Mitä kätkette sanojenne taakse. Ettehän voine neuvoa minua –"

Jesuiitta oli noussut seisomaan ja hänen hento vartensa näytti kasvavan, kun hän vastasi: "Tyttäreni, me emme neuvo teitä mihinkään, joka ei olisi kyllin arvokasta tehtävällenne. Me ajamme pyhän kirkkomme asiaa ja kirkon etu vaatii että menette naimisiin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa! Naimisiin kuninkaan kanssa." Pieni huone tuntui pyörivän hänen silmissään.

"Se on tulevaisuuden suurin toive. Näemme teissä toisen Jeanne d'Arc'in, joka tahtoo pelastaa sekä Ranskan että Ranskan kuninkaan."

Rouva istui liikkumattomana jonkun aikaa. Hänen kasvonsa olivat saaneet entisen levollisuutensa, mutta hänen katseensa solui ilmeettömänä pitkin käsityönsä raitoja, kun hän kuvitteli kaikkea mikä sisältyi hänen äsken kuulemaansa vaatimukseen.

"Mutta siitähän ei voi tulla mitään", sanoi hän vihdoin. "Miksipä suunnittelisimme sellaista, joka ei koskaan voi tapahtua."

"Ja miksi ei?"

"Mikä Ranskan kuningas on nainut alamaisensa? Te näette kuinka joka prinsessa Euroopassa on valmis ojentamaan kätensä hänelle. Ranskan kuningattaren tulee olla kuninkaallista sukuperää, kuten viimeinenkin oli."

"Tuon kaiken voi aina järjestää."

"Siinä on sitäpaitsi valtiollisia seikkoja. Jos kuningas vielä nai, tapahtuu se luonnollisesti tarkoituksella saada aikaan voimakas liittoutuma ja vahvistaa ystävyyttä jonkun naapurivallan kanssa tai myös saadakseen lisäksi maakunnan, joka ehkä seuraisi morsiamen myötäjäisinä. Mutta mitä myötäjäisiä minulla on? Lesken eläke ja työkori." Hän naurahti katkerasti, mutta katsoi kuitenkin innokkaasti vieraisiinsa, ikäänkuin olisi tahtonut väitteitään kumotuiksi.

"Teidän myötäjäisinänne olisivat ruumiin ja hengen lahjanne, joita taivas teille niin runsaassa mitassa on jakanut. Kuninkaalla on rahoja ja maata tarpeeksi. Ja mitä valtioon tulee, niin voinko sitä paremmin palvella kuin saamalla aikaan varmuuden siitä, että kuningas vast'edes pääsee näkemästä sellaisia näytelmiä kuin tänäpäivänä palatsissa sattui."

"Oh, jospa niin kävisi. Mutta ajatelkaa, isä, ajatelkaa hänen ympäristöään. Dauphin'iä hänen veljeään, hänen ministereitään! Tiedätte kuinka vähän tämä heitä miellyttäisi ja kuinka helposti he saisivat hänet epäröimään. Ei, ei, se on vain unelma, isä, siitä ei voi tulla mitään."

Kirkonmiehet, jotka tähän saakka olivat hymyllä tai käden liikkeellä suoriutuneet rouvan vastalauseista, tulivat nyt vakaviksi.

"Tyttäreni", lausui jesuiitta, "se on asia joka teidän tulee jättää kirkon tehtäväksi. Toivottavasti kirkollakin on vaikutusvaltaa kuninkaaseen nähden ja se voi niin ollen johtaa häntä oikeata latua, huolimatta hänen omaisistaan ja heidän toivomuksistaan. Tulevaisuus näyttää, kummalla suurempi voima on. Mutta te! Rakkaus ja velvollisuus kehoittaa teitä samaan päämäärään ja kirkko luottaa nyt teihin."

"Teen voitavani viimeiseen hengenvetoon saakka, isä."

"Ja te voitte luottaa kirkkoon. Se auttaa teitä, jos te nyt autatte sitä."

"Minulla ei ole sen korkeampaa toivetta."

"Olette oleva meidän tyttäremme, meidän kuningattaremme ja meidän esitaistelijamme ja te olette parantava kärsivän kirkon kaikki haavat."

"Ah, jospa voisin tehdä sen."

"Te voitte. Niinkauan kun maassa on kerettiläisyyttä, ei uskollisilla kirkonlapsilla voi olla rauhasta puhettakaan. Se on se hometahra, joka on turmeleva kaiken hedelmän, ellei sitä ajoissa vastusteta."

"Mitä te haluatte sitten, isä?"

"Hugenottien täytyy lähteä maasta. Heidät täytyy karkoittaa. Vuohet täytyy erottaa lampaista. Kuningas on jo kahdenvaiheilla ja Louvois on nyt puolellamme; jos te asetutte puolellemme, niin käy kaikki hyvin."

"Mutta, isä, ajatelkaa kuinka paljon heitä on!"

"Sitä suurempi syy on tarttua asiaan."

"Ja ajatelkaa heidän kärsimyksiään, jos heidät karkoitetaan."

"Sehän on heidän vapaassa valinnassaan."

"Se on totta, mutta kuitenkin asettuu sydämeni heitä puoltamaan."

Isä La Chaise ja piispa pudistivat päätään. He olivat molemmat luonnostaan ystävällisiä ja helläsydämisiä, mutta sydän muuttuu kiveksi, kun uskonnon siunaus muuttuu lahkolaisuuden kiroukseksi.

"Aiotteko siis heittäytyä Jumalan vihollisten ystäväksi?"

"En toki, jos he todella sitä ovat."

"Voitteko epäillä sitä? Onko mahdollista että sydämenne vielä on kiintynyt nuoruutenne kerettiläisyyteen?"

"Ei, isä, mutta ei ole myöskään luonnollista unhottaa, että isäni ja isoisäni – –"

"Ei, he ovat vastanneet omista synneistään. Onko mahdollista että kirkko on voinut erehtyä teidän suhteenne? Kieltäydyttekö siis ensimäisestä palveluksesta, minkä se pyytää teiltä? Olette valmis ottamaan vastaan sen apua, mutta itse ette antaisi mitään sijaan."

Rouva de Maintenon nousi päättäneen näköisenä ja sanoi: "Olette viisaampia kuin minä ja teidän huomaanne on jätetty kirkon onni. Teen minkä parhaaksi neuvotte."

"Lupaatteko sen?"

"Lupaan."

Hänen molemmat vieraansa kohottivat yht'aikaa kätensä ja sanoivat. "Tämä on siunattu päivä, ja vielä syntymättömät sukupolvet tulevan sitä sellaisena arvostelemaan."

Rouva istui puoleksi huumaantuneena niistä näköaloista, joita tulevaisuus lupasi. Kuten jesuiitta oli huomauttanut, oli hän aina ollut kunnianhimoinen ja hänen kunnianhimonaan oli voida jättää tämä maailma parempana kuin mitä se nyt oli. Jossain määrin oli hän jo saanut sen tyydytystä maistaakin, sillä jonkun kerran oli hänellä ollut tilaisuus ohjata sekä kuningasta että tämän kautta koko kuningaskuntaa.

Mutta mennä naimisiin kuninkaan kanssa – miehen, jonka puolesta hän iloisin mielin olisi antanut henkensä ja jota hän syvimmästä sydämestään rakasti niin puhtaasti ja jalosti kuin nainen konsanaan oli rakastanut – se kävi jo yli hänen ylpeimpienkin toiveittensa. Hän tunsi niin oman kuin kuninkaankin mielen. Hän oli varma siitä, että hän kuninkaan puolisona kykenisi ohjaamaan hänet oikealle tielle ja pitämään kaiken pahan vaikutuksen loitolla hänestä. Hän ei aikoisi olla mikään heikko Maria Teresia, vaan pikemminkin, kuten pappi oli sanonut, uusi Jeanne d'Arc, joka johtaisi Ranskan ja Ranskan kuninkaan paremmille poluille. Ja joskin hänen, päästäkseen tähän päämäärään, täytyi kovettaa sydäntään hugenotteja vastaan, ei se hänen mielestään ollut hänen syynsä, vaan niitten, jotka hänelle sellaisia ehtoja asettivat. Kuninkaan puolisona! Rakastavan naisen ja intomielisen haaveilijan sydän löi sitä ajatellessa rajusti.

Suuren ilon kintereillä tuli kuitenkin epäilys ja toivottomuus. Eikö koko tuo haave ollut vain kaunis uni? Ja kuinka voivat nuo miehet olla niin varmoja siitä, että he niin täydellisesti hallitsivat kuningasta? Mutta ennenkuin hän ennätti pukea ajatuksensa sanoiksi, oli jesuiitta jo huomannut hänen pelkonsa ja sanoi:

"Kirkko pitää lupauksensa heti ja teidän täytyy myös vuorollanne olla yhtä nopea."

"Olen jo antanut lupaukseni, isä."

"Sitten jää meidän asiaksemme ajaa tehtävänne läpi. Tehän jäätte huoneeseenne koko illaksi? Kuningas on jo kahden vaiheilla. Puhuin hänen kanssaan aamulla ja hänen mielialansa oli synkkä ja toivoton.

"Hänen parempi minänsä inhoo jo syntejään, ja nyt, kun katumus on valtaamaisillaan hänet kokonaan, on hän helpoimmin muokattavissa tarkoituksiimme. Minun täytyy saada puhutella häntä vielä kerran ja lähden nyt suoraan hänen luokseen. Ja ellen turhaan ole tutkinut hänen sydäntään kahdenkymmenen vuoden ajan, on hän varmasti keskustelumme päätyttyä teidän luonanne.

"Jätämme teidät nyt, ettekä näe meitä, mutta tulette näkemään toimintamme vaikutukset ja te olette muistava lupauksenne." He kumarsivat yhtaikaa ja jättivät hänet mietteisiinsä.

Tunti kului ja toinenkin hänen siinä istuessaan odottaen kohtaloaan. Käsityö oli hänen edessään, mutta kädet lepäsivät toimettomina hänen helmassaan. Hänen elämänsä tulevaisuus oli nyt ratkeamassa eikä hänellä ollut mahdollisuutta kääntää sitä puoleen eikä toiseen. Päivä muuttui jo illaksi ja illanrusko tummui pimeydeksi, mutta yhä istui hän odottaen. Toisinaan, kuullessaan käytävästä askeleita, loi hän odottavan silmäyksen oveen ja iloinen tervetuliainen välähti jo hänen katseessaan, sammuakseen taas pettymyksen ilmeeseen.

Vihdoin kuuli hän varmat, kiireiset askeleet, jotka tuntuivat hänestä niin kohtalokkailta, että hän punoittavin poskin ja rajusti sykkivin sydämin nousi seisomaan. Ovi aukeni ja ulkokäytäväin harmaassa valaistuksessa erotti hän kuninkaan suoran ja miellyttävän vartalon.

"Sire! odottakaa hetkinen, niin kamarineitini sytyttää lampun."

"Älkää kutsuko häntä." Hän astui sisään ja sulki oven jälkeensä.

"Françoise, hämärä on minulle tervetullut, sillä se säästää minua näkemästä sulosilmienne moitteita, joita ei lempeä kielenne näy voivan lausua.

"Moitteita, sire! Herra varjelkoon minua niitä lausumasta."

"Kun viimeksi poistuin luotanne, Françoise, oli minulla hyvät aikomukset mielessäni. Koetin viedä ne perille, mutta en jaksanut – en jaksanut. Muistan että varoititte minua ja olin hullu, kun en noudattanut neuvoanne."

"Olemme kaikki heikkoja kuolevaisia, Sire, kukapa ei olisi langennut? Sire, sydäntäni kouristaa nähdessäni teidät tuollaisena."

Kuningas seisoi takan ääressä, kasvot käsiin painettuina ja hänen hengityksestään huomasi helposti, että hän itki. Rouva de Maintenon tunsi ääretöntä sääliä tuota äänetöntä, katuvaa olentoa kohtaan ja hän ojensi osaaottavasti kätensä häntä kohti ja antoi sen hetkisen levätä hänen käsivarrellaan. Seuraavassa tuokiossa puristi kuningas sen omiensa väliin ja rouva salli sen tapahtua vastustamatta.

"En voi tulla toimeen ilman teitä, Françoise", sanoi hän. "Olen mailman yksinäisin ihminen, elän kuin korkean vuoren huipulla vailla ainoatakaan toveria. Kuka on minulle tosiystävä, keneen voin luottaa? Yksi toimii kirkon hyväksi toinen perheensä, mutta useimmat omaksi parhaakseen. Ja kuka heistä kaikista on rehellinen? Te olette minun parempi minäni, minun suojelusenkelini. Hyvä isä puhuu totta ja mitä lähempänä olen teitä, sen kauempana olen kaikesta pahasta. Sanokaa minulle Françoise, rakastatteko minua."

"Vuosikausia olen rakastanut teitä, sire." Hänen äänensä oli matala mutta sointuva, naisen ääni, jolle teeskentely oli kauhistus.

"Olin toivonut sitä, Françoise, ja kuitenkin minua ilo värisyttää kuullessani sen teiltä. Tiedän ettei rikkaus ja arvonimet ole mielestänne suurenarvoiset, tiedän myös että mielenne palaa pikemmin luostariin kuin palatsiin, mutta kuitenkin pyydän teitä jäämään tänne ja vallitsemaan täällä. Tahdotteko tulla vaimokseni, Françoise?"

Niin oli nyt tuo kohtalokas hetki tullut. Rouva vaikeni hetken, ainoastaan hetkisen ennen viimeistä ratkaisevaa askelta, mutta sekin tuntui kuninkaasta liian pitkältä.

"Ettekö tahdo, Françoise", kysyi hän pelko äänessä.

"Jumala suokoon, että tulisin sellaisen kunnian arvoiseksi. Vannon tässä, että jos taivas suo minulle toisen puolen elämääni lisää, niin olen joka hetken käyttävä vain tehdäkseni teidät onnellisemmaksi ihmiseksi."

Puhuessaan oli hän laskeutunut polvilleen ja kuningas pitäen yhä hänen kädestään polvistui hänen viereensä.

"Minä vannon myös", sanoi hän, "että jos minunkin suodaan elää vuoteni lisää, olette te nyt ja aina oleva ainokaiseni naisten joukosta."

Niin he vannoivat molemmin puoliset valansa, jotka he todella pitivätkin, sillä kumpikin eli vielä toisen puolen ikäänsä eikä kumpikaan seniltaista lupaustaan rikkonut.

Kahdestoista luku.

KUNINGAS OTTAA VASTAAN.

Voi olla, että rouva de Maintenon'in uskottu, neiti Nanon oli saanut vihiä tästä kohtauksesta, mutta yhtä mahdollista on, että isä la Chaise, veljeskunnalleen ominaisella oveluudella oli tullut siihen johtopäätökseen että asian julkisuuteen saattaminen paraiten pysyttäisi kuninkaan nykyisessä mielentilassaan. Oli miten oli, joka tapauksessa tiesi koko hovi seuraavana päivänä, että entinen suosikki oli joutunut epäsuosioon uudelleen ja että oli kysymys kuninkaan naimisiinmenosta lastensa opettajattaren kanssa. Siitä kuiskailtiin pienessä pukeutumisessa, asia vahvistui suuressa puheillepääsyssä ja kuninkaan palatessa kappelistaan oli se jo yleisenä puheenaiheena. Vikkelästi katosivat nyt liehuvat silkit ja sulkatöyhtöiset hatut entisiin komeroihinsa ja laatikoihin ja uudelleen otettiin esille tummat takit ja yksinkertaiset, arvokkaat hameet. Scudery ja Calpernadi hävisivät näkyvistä ja sijalle tuli messukirjat sekä Tuomas Kempiläinen.

Bourdalone, joka viikon oli saarnannut tyhjille seinille, tapasi kappelinsa taas täynnä gentlemanneja ja kynttiläniekkoja hovinaisia. Puolen päivän aikaan ei hovissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi kuullut uutista, paitsi rouva de Montespan'ia, joka levottomana rakastajansa viipymisestä oli jäänyt ylpeässä eristäymisessään omiin suojiinsa, eikä näinollen voinut tietää mitä oli tapahtunut. Moni olisi kyllä mielelläänkin vienyt hänelle tuon viestin, mutta kun kuningas niin usein viime aikoina oli muuttanut mieltään, ei kukaan rohjennut tehdä rouvasta itselleen ilmeistä vihollista, jonka kädessä taasen viikon perästä saattoi olla koko hovin elämä ja onni.

Ludvig oli synnynnäisessä itsekkyydessään siinä määrin tottunut katsomaan tapauksia ainoastaan omaan persoonaansa kohdistuvina, ettei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen oma kauan kärsinyt perheensä, taipumatta tällä kertaa tavanmukaiseen täydelliseen kuuliaisuuteen, rohkenisi vastustaa hänen päätöksiään. Hän hämmästyi senvuoksi suuresti, kun hänen veljensä pyysi yksityistä keskustelua hänen kanssaan ja lähestyi ilman sovinnaista hymyä ja nöyriä eleitä joita vaadittiin majesteettia lähestyttäessä.

Monsieur oli kummallinen mukaelma vanhemmasta veljestään. Hän oli lyhyempi, mutta suunnattoman korkeat korot pitensivät hänet tavallisen miehen mittaiseksi. Hänen olennossaan ei ollut ensinkään sitä sulavuutta, mikä kuninkaassa erikoisesti pisti silmään, eikä hänellä myöskään ollut sitä käden ja jalkojen soreutta, jota sen ajan kuvanveistäjät kuninkaassa olivat ihailleet. Hän oli lihava, kävi hieman laahustaen ja käytti suunnatonta tekotukkaa, joka lukemattomissa kiehkuroissa valautui hänen hartioilleen.

Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja tummemmat kuin kuninkaan ja nenänsä oli erikoisen silmiinpistävä, mutta kummallakin veljellä oli suuret ruskeat silmät, jotka he olivat perineet Itävallan Annalta. Häneltä puuttui myös kuninkaan aisti pukeutua yksinkertaisesti mutta vaikuttavasti. Sen sijaan hänen pukunsa oli ylt'yleensä liehuvien korunauhojen peitossa, jotka kahisivat hänen liikkuessaan ja takertuivat hänen jalkoihinsa niin että niitä tuskin eroitti. Hän oli ylt'yleensä ristien, tähtien, jalokivien ja jos jonkinlaisten arvomerkkien peitossa ja hänen takkinsa poikki kulki leveä, sininen Pyhän Hengen ritarikunnan nauha, joka hänen sivullaan oli solmittu ruusukkeeksi, miekan kantamista varten. Tällaisena vaappui hän kuningasta kohti, kantaen majavannahkaista töyhtöhattuaan oikeassa kädessään, muistuttaen sekä sisäiseltä että ulkonaiselta olemukseltaan jonkunlaista pilakuvaa kuninkaasta.

"No, monsieur", virkkoi kuningas hymähtäen, "näytätte tänään vähemmän iloiselta kuin tavallisesti. Pukunne on tosin loistava, mutta otsanne on synkkä. Toivon että madame ja de Chartres'in herttua voivat hyvin?"

"Kyllä, sire, he voivat hyvin, mutta he, kuten minäkin ovat murheellisia ja samasta syystä."

"Todellakin ja miksi sitten?"

"Olenko koskaan erehtynyt velvollisuuksissani nuorempana veljenänne, sire?"

"Ette koskaan, Filip, ette koskaan", vastasi kuningas laskien ystävällisesti kätensä toisen olkapäälle. "Olette ollut erinomaisena esimerkkinä alamaisilleni."

"Miksi sitte loukkaatte minua?"

"Filip!"

"Niin, sire, sanon että se on loukkaus. Olemme kuninkaallista sukua ja meidän puolisommekin ovat sitä. Te naitte espanjalaisen prinsessan, minä nain Baijerin prinsessan. Se oli tosin hieman alentavaa, mutta tein sen kuitenkin. Ensimäinen puolisoni oli englantilainen prinsessa. Kuinka voimme sallia että hallitsijahuoneeseen, jolla on tällaisia suhteita, tunkeutuu nainen, joka on kyttyräselkäisen miehen leski, miehen joka oli häväistyskirjailija ja jonka nimikin on tullut sananparreksi koko Europassa."

Kuningas tuijotti hämmästyneenä veljeensä, mutta pian vaihtui hämmästys suuttumukseksi.

"No, tottavie", huudahti hän. "Tulinpa juuri sanoneeksi, että olette ollut erinomainen veli minulle, mutta huomaan nyt sanoneeni sen ennenaikaisesti. Te uskallatte siis asettua vastustavalle kannalle siihen naiseen nähden, jonka minä olen valinnut puolisokseni."

"Niin teen, sire."

"Ja millä oikeudella?"

"Perheen kunnian vuoksi, sire, joka on yhtä hyvin minun kuin teidänkin."

"Mies", karjasi kuningas raivokkaasti. "Ettekö vielä ole oppinut tietämään, että minä itse olen kaiken kunnian alkulähde tässä kuningaskunnassa ja että ketä hyvänsä minä tahdon kunnioittaa, hän tulee jo tuon tahtoni kautta kunnioitettavaksi? Vaikka ottaisin minkä lutkan hyvänsä Poisonnie-kadulta, voisin hänet omalla tahdollani korottaa niin korkealle, että ylhäisinkin ranskalainen olisi ylpeä saadessaan tehdä kumarruksen hänelle. Ettekö sitä tiedä?"

"En, en tiedä sitä", sanoi hänen veljensä heikon miehen itsepäisyydellä, joka tuntee olevansa umpikujassa.

"Pidän sitä loukkauksena sekä itseäni että puolisoani kohtaan."

"Puolisoanne! Kunnioitan kaikin puolin Charlotte Elisabetia, mutta missä suhteessa hän on ylempänä sitä, jonka isoisä oli Henrik Suuren rakastettu ystävä ja asetoveri? Nyt on kylliksi jo. En halua alentua väittelemään kanssanne sellaisista asioista. Menkää matkaanne, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin olette oppinut olemaan puuttumatta minun asioihini."

"Missään tapauksessa puolisoni ei tule häntä tuntemaan", sähähti monsieur. Mutta kun kuningas astui pari tuimaa askelta häntä kohti, kääntyi hän ympäri ja loikkasi huoneesta niin vikkelästi kuin vain raskaalta ruholtaan ja korkeilta koroiltaan pääsi.

Mutta kuningas ei saanut rauhaa sinä päivänä. Eilen olivat rouva Maintenon'in ystävät liittyneet yhteen hänen puolestaan, tänään toimivat hänen vihamiehensä. Tuskin oli monsieur poistunut, kun huoneeseen syöksyi loistavapukuinen nuorukainen, jonka tomuisista vaatteista heti saattoi päättää että hän oli juuri tullut ratsastusmatkalta. Hän oli kalpeakasvoinen ja ruskeatukkainen ja ellei hänen nenänsä jo poikasena olisi saanut rumentavaa vammaa, olisi hän ollut hämmästyttävästi kuninkaan näköinen. Nähdessään hänet olivat kuninkaan kasvot ensin kirkastuneet, mutta ne synkistyivät taas, kun nuori mies riensi hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa.

"Ah, sire," pyysi hän, "säästäkää meitä tältä surulta, tältä nöyryytykseltä. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa ennenkuin saatatte sekä meidät että itsenne häpeään."

Kuningas vetäytyi pois hänestä ja rupesi astumaan vihaisesti edes takaisin huoneessa.

"Tämä on sietämätöntä", sanoi hän, "pahasti teki veljeni, mutta poikani on tehnyt vielä pahemmin. Sinä olet salaliitossa hänen kanssaan, Ludvig. Monsieur on pyytänyt sinua näyttelemään tätä osaa."

Perintöprinssi nousi seisaalleen ja katsoi vääjäämättä ankaraa isäänsä silmiin.

"En ole nähnyt setääni", sanoi hän. "Olin Meudon'issa, kun kuulin uutisesta – tämän hirvittävän uutisen – ja hyppäsin oitis satulaan, sire, ratsastaakseni tänne pyytämään ettette vetäisi kuninkaallista huonekuntaamme niin alas."

"Sinä olet häpeämätön, Ludvig."

"Se ei ole tarkoitukseni, sire. Mutta ajatelkaa että äitini oli kuningatar ja että olisi todella outoa, jos äitipuolekseni saisin – –"

Kuningas nosti käskevin elein kätensä, joka heti sai pojan vaikenemaan.

"Vaiti", ärjäsi hän, "tai tulet sanoneeksi sellaista, joka ikuisiksi ajoiksi luo ylipääsemättömän kuilun välillemme. Pitääkö minun kärsiä, että minua kohdellaan pahemmin kuin kurjinta alamaistani, jolla kuitenkin on vapaus seurata omaa haluaan yksityisissä asioissaan."

"Tämä ei ole teidän yksityisasianne, sire, vaan koskee se meidän koko perhettämme. Teidän hallituksenne mainiot teot ovat lisänneet Burbonsuvun kunniakehän kirkkautta. Älkää antako sen sumentua, sire, pyydän sitä teiltä polvillani."

"Puhut kuin mieletön", sanoi hänen isänsä tylysti. "Minä aion naida kunniallisen ja viehättävän naisen, joka kuuluu Ranskan jaloimpiin sukuihin ja sinä puhut aivan kuin olisin tekemäisilläni jotakin alentavaa ja ennenkuulumatonta. Mitä sinulla on tätä naista vastaan?"

"Se, että hän on sellaisen miehen tytär, jonka paheet olivat yleensä tunnetut; että hänen veljensä on kaikkein huonoimpia maineeltaan; että hän on aina ollut seikkailijatar; että hän on raajarikon töhertäjän leski ja että hän on alhaisessa asemassa palatsissa."

"Uskallatko sinä nimittää lasteni hoitoa alhaiseksi toimeksi?", sähähti kuningas leimuavin silmin. "Sanon sinulle että kuningaskunnassani ei ole sen korkeampaa asemaa kenelläkään. Lähde heti takaisin Meudon'iin, sir, silmänräpäyksessä, äläkä ikänä rohkene avata suutasi tässä asiassa. Mene matkoihisi! Ja kun aikanasi olet tämän maan kuningas, niin tee mitä haluat, mutta siihen mennessä älä sekaannu sen asioihin joka on sekä sinun isäsi että hallitsijasi."

Nuori mies kumarsi syvään ja poistui arvokkain askelin, mutta kääntyi vielä ovella ja sanoi: "Apotti Fenelon tuli tänne kanssani, suvaitsetteko ottaa hänet vastaan?"

"Pois, pois", huusi kuningas, silmät säihkyvinä ja vihaisena yhä astuen edes takasin.

Perintöprinssi meni, ja samassa sukelsi esiin pitkä, laiha, neljissäkymmenissä oleva pappi. Hän oli hämmästyttävän siro. Hänellä oli kalpeat hienopiirteiset kasvot ja hänen käytöksestään huomasi heti, että hänellä oli vuosikausien tottumus hovitavoissa.

Kuningas kääntyi äkkiä ja tarkasti häntä tiukasti epäluuloisin katsein.

"Hyvää päivää, apotti Fenelon", sanoi hän. "Saanen kai kysyä, mikä on tulonne tarkoitus?"

"Olette, sire, useamman kuin yhden kerran suvainnut alentua kysymään minulta alamaista neuvoani ja olettepa usein jälestäpäin lausunut tyytyväisyytennekin siihen."

"Entä sitte, entä sitte", mutisi kuningas.

"Jos huhuissa on perää, sire, olette paraikaa vakavassa käännekohdassa, jolloin puolueeton neuvo ehkä olisi suurenkin arvoinen. Tarvitseeko minun sanoa, että – – –"

"Vaiti, vaiti, miksi tällaista sanaintuhlausta?" huudahti kuningas. "Teidät on lähetetty tänne taivuttamaan minua rouva de Maintenon'ista."

"Sire, sen naisen puolelta olen aina kokenut pelkkää ystävällisyyttä. Kunnioitan häntä ja pidän häntä Ranskan parhaimpana naisena."

"No, mutta apotti Fenelon, sittehän tulette varmasti oikein iloiseksi, kun kuulette että aion mennä naimisiin hänen kanssaan. Hyvästi apotti. Olen pahoillani ettei minulla ole aikaa pitempään keskustelemaan tästä mieltäkiinnittävästä asiasta."

"Mutta, sire – –"

"Kun olen epätietoinen jostakin, apotti, panen neuvoillenne varsin suuren arvon. Tässä asiassa minulla onneksi ei ole mitään epäilyksiä. Minulla on kunnia toivoa teille hyvää päivän jatkoa."

Pahin viha oli kuninkaasta jo häipynyt, mutta se oli jättänyt tilalle kylmän, katkeran ivan, jota hänen vastustajansa vielä enemmän pelkäsivät.

Apottikin, joka muuten kyllä oli kerkeä kieleltään ja keinokas mieleltään, tunsi itsensä voitetuksi ja vaikeni. Hän astui pari askelta taaksepäin, kumarsi hovitavan mukaan kolmasti ja poistui. Mutta kuningas ei saanut pitkää hengähdysväliä. Hänen ahdistajansa tiesivät taivuttaneensa hänet itsepintaisuudella ennenkin ja he luottivat nytkin tähän keinoon. Nyt astui huoneeseen Louvois, ministeri majesteetillisine eleineen ja suurine tekotukkineen. Huolimatta ylpeästä ryhdistään huomasi hänen hienoilla kasvoillaan hätääntymistä, kun hän kohtasi kuninkaan tuhoaennustavan katseen. "No Louvois, mitä nyt?" kysyi hän kärsimättömästi. "Onko sattunut joitakin tärkeitä valtiollisia asioita?"

"Nyt on kyseessä vain yksi valtiollinen asia, sire, mutta se syrjäyttääkin tärkeydellään kaikki muut."

"Mikä sitten?"

"Naimisiinmenonne, sire."

"Te ette hyväksy sitä?"

"Oh, sire, minkä sille voin?"

"Ulos huoneestani, sir! Aijotteko kiduttaa minut kuoliaaksi tungettelevaisuudellanne. Mitä! Uskallatteko vielä jäädä, vaikka käsken teitä poistumaan?" Kuningas astui tuimasti ministeriä kohti, mutta tämä paljasti äkkiä miekkansa. Ludvig hypähti hätääntyneenä ja hämmästyneenä taaksepäin, mutta huomasikin että hänelle tarjottiin kahvaa eikä terää.

"Lävistäkää tällä sydämeni, sire", sanoi ministeri, polvistuen ja koko ruumis liikutuksesta värähdellen. "En tahdo elää nähdäkseni teidän suuruutenne häviävän."

"Taivas", huudahti kuningas, paiskaten miekan lattiaan ja painaen kätensä ohimoilleen. "Luulen että teidän salaliittonne saattaa minut hulluksi. Onko ketään ihmistä kidutettu tässä elämässä tällä tavalla. Siitähän tulee yksityisluontoinen avioliitto, joka ei hituistakaan koske valtiota. Kuuletteko mies? Oletteko nyt käsittänyt? Mitä te vielä vaaditte?"

Louvois hankkiutui jaloilleen ja pani miekkansa takasin tuppeen.

"Teidän majesteettinne pysyy siis päätöksessään?"

"Ehdottomasti."

"Siinä tapauksessa minulla ei ole muuta sanomista." Lähtiessään painoi hän päänsä rintaansa vasten aivan murtuneen näköisenä, vaikka hän tosiasiassa tunsi sydämensä keventyneeksi kuninkaan vakuutuksesta, ettei hänen vihaamansa nainen ainakaan nousisi Ranskan valtaistuimelle.

Tiheästi uudistuneet hyökkäykset eivät tosin saaneet kuningasta luopumaan päätöksestään, mutta ne olivat kuitenkin suuressa määrin kiusanneet ja katkeroittaneet häntä. Sellainen vastustuksen myrsky oli jotakin aivan uutta miehelle, jonka tahto oli ollut maan ainoana lakina. Hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi ja hämmentyneeksi ja hänet valtasi järjetön halu saada vuodattaa kaiken harminsa niiden niskoille, joitten neuvoa hän viimeksi oli seurannut. Kun ovenvartija sitten laski hänen rippi-isänsä, isä la Chaise'in sisään, ei kuninkaan ulkomuoto juuri ollut kaikkein sydämellisimpiä.

"Toivotan teille kaikkea hyvää, sire, ja onnittelen teitä sydämestäni ottamanne tärkeän askeleen johdosta, joka varmasti on tuottava tyydytystä niin tässä kuin tulevassakin elämässänne."

"En ole onnellinen enkä myöskään tyytyväinen", vastasi kuningas ärtyisästi. "Minua ei elämässäni ole kiusattu näin. Koko hovi on täällä käynyt polvistumassa saadakseen minut muuttamaan aikeitani."

Jesuiitta katsoi häneen levottomasti harmailla silmillään.

"Onneksi", virkkoi hän, "on teidän majesteettinne lujatahtoinen mies, jota ei niin helposti käännytetä, kuin he luulevat."

"Ei, todellakaan. Tuumaakaan en perääntynyt. Mutta sittenkin, täytyy minun myöntää että on sangen epämiellyttävää, kun on niin paljon vastustajia. Luulenpa että useimmat ihmiset olisivat taipuneet."

"Nyt on aika pysyä lujana, sire. Saatana raivoo huomatessaan teidän pääsevän käsistään ja hän nostattaa kaikki ystävänsä ja lähettää kaikki lähettinsä pidättämään teitä."

Mutta kuningas oli nyt sillä tuulella, ettei häntä vähällä voinut lohduttaa.

"No ei teillä, isä, totisesti ole paljoakaan kunnioitusta perhettäni kohtaan. Veljeni, poikani, sekä apotti Fenelon ja sotaministeri ovat niitä lähettejä, joihin äsken viittasitte."

"Siinä tapauksessa on kunnianne yhä suurempi. Te olette, sire, tehnyt jalosti. Te olette ansainnut Pyhän kirkon kiitoksen ja siunauksen."

"Uskon tehneeni oikein, isä", vastasi kuningas vakavana. "Olisin iloinen, jos saisin tavata teitä myöhemmin illalla, mutta nyt haluaisin hetkisen yksinäisyyttä."

Isä la Chaise lähti kuninkaan luota syvästi epäillen hänen lujuuttaan. Oli ilmeistä, että häneen kohdistetut monet pyynnöt olivat tehneet hänet epäröiväksi, vaikkeivät olleetkaan saaneet häntä varsinaisesti päätöksestään luopumaan. Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos niitä jatkuisi, ja varmasti niitä yhä oli tulossa. Nyt täytyi keksiä sellainen keino, joka varmasti veisi asian päätökseen heti, sillä jokaisen päivän viivytys sukeutuisi vastustajien hyödyksi. Epäröiminen merkitsi nyt häviötä. Kaikki tuli nyt panna viimeisen kortin varaan.

Meaux'n piispa odotti etuhuoneessa ja isä la Chaise esitti hänelle muutamin sanoin aseman vaarallisuuden ja keinot sen torjumiseksi. Yhdessä he sitte menivät rouva de Maintenon'in huoneeseen.

Hän oli hylännyt synkän leskenpukunsa, jota hän oli käyttänyt hoviintulostaan saakka ja oli nyt pukeutunut upeaan, joskin yksinkertaiseen hopeasarsilla koreiltuun satiiniin, joka paremmin soveltui hänen tulevaisuuden unelmiinsa. Yksi ainoa timanttikoriste kimalteli hänen kauniissa tukassaan. Muutos oli tehnyt hänen kasvonsa ja vartalonsa vuosia nuoremmaksi, vaikka hän muutoinkin oli vuosiaan paljon nuoremman näköinen. Nähdessään hänet nyt tällaisena säännöllisine piirteineen, täydellisenä kaunottarena, tyynenä ja hienona, mitä suloisimpana olennoltaan, molemmat juoniniekat tulivat siihen päätökseen että syynä heidän aikeensa epäonnistumiseen ei ainakaan olisi oivallisen aseen puute.

Heidän tullessaan oli rouva noussut seisomaan ja hänen ilmeistään näkyi, että hän oli huomannut sen levottomuuden, joka heidän mielissään kyti.

"Teillä on huonoja uutisia?" kysyi hän.

"Ei, tyttäreni", virkkoi piispa. "Mutta meidän täytyy olla hyvin varuillamme vihollisiimme nähden, jotka mielellään tahtoisivat saada kuninkaan kääntämään selkänsä teille, jos vain voisivat."

Hänen kasvonsa loistivat, kun hänen rakastajaansa mainittiin.

"Ah, te ette tiedä kaikkea. Hän on tehnyt pyhän lupauksen ja uskon häntä niinkuin itseäni. Tiedän, että hän pysyy uskollisena."

Mutta jesuiitan järki oli varustautunut tätä naisellista herkkäuskoisuutta varten.

"Meidän vastustajamme ovat sekä monilukuiset että voimakkaat. Vaikka kuningas pysyisikin lujana, tullaan häntä joka käänteessä kiusaamaan, niin että hän loppujen lopuksi tuntee elämänsä vaivaloisemmaksi, sensijaan että hänen tulisi tuntea se iloisemmaksi, paitsi luonnollisesti, tyttäreni, sitä iloa, jonka te aina ehdottomasti hänelle tuotatte. Meidän täytyy saada asia päätökseen."

"Mutta miten, isä?"

"Avioliitto täytyy solmia heti."

"Heti!"

"Niin. Tänä iltana, jos vain mahdollista.

"Oh, isä, te vaaditte liian paljon. Sellaiseen ehdotukseen kuningas ei koskaan suostuisi."

"Hän itse ehdottaa sitä."

"Kuinka niin?"

"Aiomme pakottaa hänet siihen. Se on ainoa keino, jolla kaikki vastustus saadaan vaikenemaan. Kun se kerran on tehty, niin hovi hyväksyy sen. Niinkauan kuin se on tekemättä, vastustaa se sitä."

"Mitä siis tahdotte minua tekemään?"

"Luopumaan vaatimuksistanne häneen."

"Luopumaan hänestä!" hän kalpeni ja katsoi jesuiittaa tyrmistyneenä.

"Se on paras keino."

"Ah, isä, sen olisin voinut tehdä viime kuussa, viime viikolla, vieläpä eilenaamulla, mutta nyt – nyt se särkisi sydämeni."

"Älkää peljätkö, tyttäreni. Me neuvomme teitä siihen, mikä on paras. Menkää nyt heti kuninkaan luo, sanokaa hänelle että olette kuullut, että hän teidän vuoksenne on saanut kärsiä paljon ikävyyttä ja sanokaa että ette voi olla epäsovun aiheuttajana hänen perheessään ja että sen vuoksi tahdotte vapauttaa hänet hänen valastaan ja että itse vetäydytte hovista ainiaaksi. Menkää nyt, aivan heti."

"Niin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään."

Hän heitti kepeän hunnun hartioilleen ja lähti.

"Seuraan neuvoanne", virkkoi hän mennessään. "Uskon että olette viisaampia kuin minä, mutta voi, jos hän ottaa sanani todeksi."

"Hän ei tule sitä tekemään."

"Se on kuitenkin hirvittävän uskallettua."

"Sellaista tarkoitusta kuin tämä ei saavuteta uskaltamatta jotakin. Menkää tyttäreni ja seuratkoon teitä taivaan siunaus."

Kolmastoista luku.

KUNINGAS ON KEKSELIÄS.

Kuningas oli jäänyt huoneeseensa jotenkin synkissä mietteissä, tuumimaan keinoja, millä saavuttaisi tarkoituksensa, mutta samalla saisi vaiennetuksi vastustuksen, josta lupasi tulla niin itsepintainen ja yleinen. Äkkiä kuului hiljainen naputus ovella ja siinä seisoikin hänen ajatustensa esine hämärässä hänen edessään.

Kuningas, hypähti pystyyn ja ojensi tulijalle kätensä hymyillen tavalla, joka olisi poistanut voimakkaimmankin epäilyksen.

"Françoise, te täällä. Vihdoin saan tervetulleenkin vieraan, ja se onkin ensimmäinen laatuaan tänään."

"Sire, pelkään että teillä on ollut huolia."

"On todellakin, Françoise."

"Mutta minulla lääke siltä varalta."

"Ja mikä se on?"

"Jätän hovin, sire, eikä teidän tarvitse sen enempää ajatella sitä, mitä välillämme on tapahtunut. Olen aikaansaanut eripuraisuutta, kun tarkoitukseni oli rakentaa rauhaa. Antakaa minun lähteä St Cyr'iin tai Fontevrault'in luostariin, niin teitä ei enää mikään pakota uhrautumaan minun vuokseni."

Kuningas meni kuolon kalpeaksi ja tarttui hänen huntuunsa vapisevin käsin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän tuossa tuokiossa panisi päätöksensä täytäntöön. Vuosikausia oli kuningas jo tottunut turvaamaan häneen. Tukea kaivatessaan oli hän aina kääntynyt hänen puoleensa ja silloinkin, kun hän, kuten viime viikolla, oli hänet joksikin ajaksi jättänyt, oli hänelle välttämätöntä tietää, että hän oli olemassa, tuo uskollinen, aina anteeksiantava ja sovittava ystävä, joka odotti häntä neuvoillaan ja osanotollaan. Hänen mieleensä ei koskaan ollut välähtänytkään, että tämä ystävä jättäisi hänet, vieläpä ainaiseksi kuten nyt. Senpävuoksi valtasikin hänet nyt tavaton levottomuus.

"Te ette voi tarkoittaa totta sillä, Françoise", huudahti hän ääni vavisten. "Ei ole mahdollista, että olette tosissanne!"

"Sydämeni murtuu jättäessäni teidät, sire, mutta se murtuu myös tietäessäni olevani syynä vieraantumiseenne perheestänne ja ministereistänne."

"Vaietkaa toki. Enkö minä ole kuningas. Enkö minä voi määrätä tekojani huolimatta heistä. Ei, ei, Françoise, ette saa minua jättää! Teidän täytyy jäädä tänne ja tulla puolisokseni!" Hän voi tuskin puhua kiihtymykseltään ja piti yhä kiini hänen hunnustaan ikäänkuin pidättääkseen häntä. Tuo nainen oli ollut hänelle ennenkin kallis, mutta nyt, kun hän huomasi voivansa menettää hänet, oli hän vielä moninverroin kalliimpi. Rouva de Maintenon tunsi nyt asemansa vahvaksi ja päätti käyttää sitä hyväkseen.

"Jonkun aikaa täytyy kulua ennen vihkimistämme sire. Sillä aikaa joudutte te alttiiksi uusille mieliharmeille. Kuinka voisin olla onnellinen tietäessäni, että olen syypää niinkin pitkäaikaiseen tuskaan."

"Miksi sen ajan pitäisi olla pitkän, Françoise?"

"Päiväkin olisi liian pitkä, kun minä olen tuskanne aiheuttajana, sire. Tunnen itseni onnettomaksi sitä ajatellessani. Uskokaa minua, parasta olisi että menisin luotanne."

"Ei koskaan! Se ei tule tapahtumaan! Miksi me odottaisimme päivääkään, Françoise? Minä olen valmis, te olette myös, miksi emme voisi mennä naimisiin nyt?"

"Heti nyt! Oh sire!"

"Mutta me menemme. Se on tahtoni, minun käskyni. Se olkoon vastaukseni niille, jotka tahtovat minua estää siitä. He eivät saa tietää siitä mitään, ennenkuin se on tapahtunut ja sitte saamme nähdä kuka heistä uskaltaa kohdella puolisoani epäkunnioittavasti. Antakaamme vihkiä itsemme salaisesti, Françoise. Lähetän luotettavan lähetin Pariisin arkkipiispan luo ja vannon että vaikka koko Ranska asettuisi vastakynteen, hän on tekevä meistä miehen ja vaimon ennenkuin hän palaa takaisin."

"Onko se teidän tahtonne, sire?"

"Se on tahtoni ja ah, voin nähdä silmistänne että se on teidänkin toivonne! Älkäämme menettäkö hetkeäkään, Françoise. Mikä siunattu keksintö, joka ainiaaksi vaijentaa heidän kielensä. Kun kaikki on valmista, saakoot sen tietää. Menkää huoneeseenne nyt, te rakkain ystävistä ja uskollisin naisista. Kun tapaamme uudelleen, yhdymme perustamaan liiton, jota ei tämä hovi eikä tämä kuningaskunta pysty purkamaan."

Kuningas oli tulisessa kiihkossa uudesta päätöksestään. Hänestä oli kokonaan hävinnyt epäilys ja tyytymättömyys ja hän kulki ympäri huoneessaan nopein askelin, hymysuin ja silmät loistavina. Sitten hän helisti pientä kultaista kelloa, jonka kutsua noudatti hänen yksityinen henkipalvelijansa.

"Mitä kello on, Bontems?"

"Se on kohta kuusi, sire."

"Hm", kuningas tuumi hetkisen.

"Tiedätkö missä kapteeni de Catinat on?"

"Hän oli alakerroksessa, sire, mutta kuulin, että hän aikoo ratsastaa takaisin Pariisiin tänä iltana."

"Ratsastaako hän yksin?"

"Hänellä on eräs ystävä mukanaan, sire."

"Kuka se ystävä on, joku kaartinupseeriko?"

"Ei sire, se on eräs muukalainen, merien takaa, Amerikasta mikäli ymmärsin. Hän on viimeaikoina oleskellut hänen seurassaan ja kapteeni de Catinat on näytellyt hänelle teidän majesteettinne palatsin ihmeitä."

"Muukalainen! Sen parempi. Mene, Bontems, ja tuo molemmat luokseni."

"Luulen etteivät he vielä ole lähteneet, sire. Minäpä käyn katsomassa."

Hän kiiruhti matkaan ja palasi kymmenisen minutin kuluttua.

"No, mitä kuuluu?"

"Minulle oli onni myötäinen, sire, Heidän hevosensa olivat jo tuodut esille ja he olivat jo nousemassa satulaan kun tavotin heidät."

"Missä he ovat sitte?"

"He odottavat teidän majesteettinne käskyä, sire."

"Ohjaa heidät luokseni, Bontems, eläkä laske ketään sisään, ei ministereitäkään, ennenkuin he ovat poistuneet."

De Catinat'lle käynti kuninkaan luona oli usein toistuva tapahtuma hänen virkatehtävissään, mutta että kuninkaan käsky koski myös hänen ystäväänsä, hämmästytti häntä aikalailla. Hän oli juuri kuiskaamassa hänen korvaansa muutamia tärkeimpiä ohjeita ja varoituksia, joita tuli ottaa huomioon kuninkaan luona, kun Bontems tuli uudelleen ja johti heidät perille.

Amos Green, jolle New Yorkin kuvernööri Dongan tähän saakka oli ollut inhimillisen vallan korkein ruumiillistuma, tunsi pelonsekaista uteliaisuutta astuessaan kristikunnan mahtavimman valtiaan yksityishuoneeseen. Odotushuoneen upeus, sen sametit, maalaukset ja kultaukset, siellä tungeskeleva hieno virkamiesjoukko ja vahdissa olevat komeat kaartilaiset olivat tehneet häneen suurenmoisen vaikutuksen, jotenka hän nyt odotti näkevänsä jonkun kruunuun ja purppuraan puetun olennon, joka sellaiseen ympäristöön sopi. Kun hän näki edessään yksinkertaisesti puetun miehen, jolla oli kirkkaat silmät ja vilkkaat eleet ja joka suoraryhtisenäkin oli häntä itseään puolta päätä lyhyempi, ei hän voinut olla katsahtamatta ympärilleen ikäänkuin todetakseen oliko se kuningas, vai oliko hän mahdollisesti löydettävissä siitä loppumattomasta jonosta koreapukuisia virkamiehiä, jotka siinä häärivät kuninkaan ja ulkomaailman välittäjinä. Toverinsa kunnioittavasta tervehdyksestä huomasi hän kuitenkin, että se oli itse majesteetti ja hänkin kumarsi suoristautuen sitte yksinkertaisen arvokkaasti, kuten ainakin luonnon koulua käynyt mies.

"Hyvää iltaa kapteeni de Catinat", sanoi kuningas miellyttävästi hymyillen. "Mikäli ymmärrän on ystävänne muukalainen. Toivon, sir, että olette havainnut täällä yhtä ja toista mieltäkiinnittävää ja hauskaa."

"Olen kyllä, teidän majesteettinne. Olen nähnyt suuren kaupunkinne ja se on kerrassaan ihmeellinen. Ystäväni on näyttänyt minulle teidän palatsinnekin, metsineen ja nurmikenttineen. Kun palaan taas kotimaahani, on minulla paljon juttelemista kauniista maastanne."

"Te puhutte ranskaa, ettekä kuitenkaan ole kanadalainen."

"En, sire, olen Englannin alusmaista."

Kuningas katseli mielenkiinnolla muukalaisen voimakasta vartaloa, hänen rohkeata ilmettään ja vapaata käyttäytymistään. Hänen mielessään välähtivät vaarat, joista de Frontenac oli ennustanut niistä alusmaista tulevan, ja hän ajatteli, että jos tämä nuori mies on rotunsa perikuva, niin olisi parempi olla ystävän- kuin viholliskannalla heidän kanssaan.

Hänen mieltään askarruttivat kuitenkin tällä hetkellä muut kuin valtionasiat ja hän kiiruhti antamaan de Catinat'lle määräyksensä.

"Te ratsastatte Pariisiin yksityisessä palveluksessani. Ystävänne voi lähteä kanssanne, kaksi on aina varmempi kuin yksi valtiollista viestiä vietäessä. Haluan myös että lähdette vasta pimeän tultua.

"Kyllä, sire."

"Kukaan ei saa tietää asiaanne ja pitäkää huoli siitä ettei teitä kukaan seuraa. Tehän tunnette Harley'n, Pariisin arkkipiispan talon?"

"Tunnen, sire."

"Te käskette häntä tulemaan tänne ja olemaan puolenyön aikaan pohjoispuolen takaovella. Ja olipa ilma mikä hyvänsä, täytyy hänen olla täällä tänä yönä. Se on äärimmäisen tärkeää."

"Hän on varmasti saava käskynne."

"Hyvä. Jääkää hyvästi, kapteeni. Hyvästi, herra. Toivon että oleskelunne Ranskassa tulisi hauskaksi." Hän huiskutti kättään heille ja hymyili lumoavalla tavallaan, jolla hän oli voittanut niin monta sydäntä puolelleen.

Neljästoista luku.

VIIMEINEN VALTTI.

Rouva de Montespan pysytteli yhä huoneissaan mieli levottomana kuninkaan poissapysymisestä, mutta ei tahtonut näyttää levottomuuttaan hoville, menemällä toisten joukkoon tai kyselemällä mitä oli tapahtunut. Vaikka hän täten jäikin tietämättömäksi onnentähtensä äkillisestä ja täydellisestä sammumisesta, oli hänellä kuitenkin toimelias ja tarmokas asiamies, jolta ei pieninkään seikka tapausten sarjassa jäänyt huomaamatta ja joka hoiti hänen etujaan sellaisella innolla kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Ja oikeastaan ne olivatkin hänen, sillä rouvan veli monsieur de Vivonne sai kiittää sisarensa kuuluisuutta kaikesta mitä oli saanut, rahoista, maatiloista ja korotuksista, ja hän tiesi varsin hyvin, että sisarensa tähden laskettua seuraisi hänen omansa pian perässä. Ollen luonteeltaan rohkea, häikäilemätön ja kekseliäs hän ei ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä antautuivat, vaan pelasi pelinsä loppuun sillä viekkaudella ja tarmolla, joka oli hänelle ominaista. Hän otti kaikesta vaarin, mitä ympärillään tapahtui ja kuultuaan ensi huhut kuninkaan aikeista oleskeli hän alituiseen odotushuoneessa, tehden siellä johtopäätöksensä huomioistaan. Hän oli heti huomannut Monsieur'in ja perintöprinssin huolestuneen ulkonäön, isä la Chaise'n ja Bossuet'n käynnit rouva luona ja tämän voitoniloiset kasvot kohtauksen jälkeen. Hän oli nähnyt Bontems'in kiiruhtavan kutsumaan kapteenia ja hänen ystäväänsä. Hän oli kuullut heidän määräävän hevoset tuotaviksi parin tunnin kuluttua ja lopuksi oli hän erään vakoilijakseen palkkaamansa palvelijan kautta saanut kuulla, että rouva de Maintenon'in huoneustossa oli käynnissä tavaton touhu, että neiti Nanon oli aivan haltioissaan innostuksesta ja että pari hovin muotikauppiasta oli kiireisesti kutsuttu rouva de Maintenon'in huoneisiin. Mutta vasta silloin, kun hän samaiselta palvelijalta sai kuulla että erästä huonetta pantiin kiireesti kuntoon Pariisin piispaa varten, vasta silloin hän käsitti kuinka uhkaava vaara todella oli.

Rouva de Montespan oli viettänyt koko iltansa pitkällään sohvallaan äärimmäisen ärtyisässä mielentilassa, josta koko hänen ympäristönsä sai kärsiä. Hän oli koettanut lukea, mutta heitti kirjan pois, sitten koetti hän kirjoittaa, mutta repi paperin palasiksi. Hän oli kokonaan pelon ja epäluulojen vallassa. Mitä kuninkaalle oli tapahtunut? Hän oli eilen ollut jäykän ja kylmän näköinen ja ehtimiseen oli hän vilkaissut kelloa. Ja tänään hän ei ollut saapunut ensinkään. Oliko siihen syynä hänen leininsä? Ehkä, vai oliko mahdollista että hän taas menettäisi hänet. Sitä se ei voinut merkitä! Hän kääntyi oven vieressä olevaan peiliin päin. Huoneessa oli juuri kynttilät sytytetty, kokonaista kaksikymmentäneljä niitä oli ja kun jokainen niistä valoi loisteensa hopeaheijastimestaan, vallitsi siinä mitä kirkkain päivänvalo. Peilistä näki hän loisteliaan huoneensa tummanpunaisen leposohvan ja siinä huoneen ainoan olion valkoisiin ja hopeahohtoisiin harsoihin puettuna. Hän nojasi kyynärpäihinsä ja ihaili siinä omien silmiensä syvää tummuutta, valkeaa kauhansa ja kasvojensa täydellisiä piirteitä. Hän tutki niitä tarkoin, mielenkiinnolla, ikäänkuin hänen kilpailijattarensa olisi ollut siinä edessään, mutta missään ei hän voinut huomata ajan hampaan rumia jälkiä. Yhä hän oli säilyttänyt kauneutensa, ja jos se kerran ennenkin oli valloittanut kuninkaan, niin miksipä se ei sitä vieläkin pystyisi tekemään? Varmasti se vielä tehoisi! Hän jo moitti itseään pelostaan. Epäilemättä oli kuningas sairas, tai ehkäpä hän sittenkin vielä tulee. Ahaa! tuolla kuului ovi avautuvan ja sitte nopeita askeleita eteisessä. Oliko se hän, vai ehkä hänen kirjeentuojansa?

Mutta ei, se olikin hänen veljensä, väsynein ilmein ja kasvot pitkinä. Hän lukitsi oven tullessaan ja mennen huoneen poikki toiselle ovelle, lukitsi senkin.

"Eihän meitä kukaan häirinne", läähätti hän. "Kiiruhdin luoksesi, sillä joka sekunti on nyt kallis. Oletko kuullut kuninkaasta mitään?"

"En mitään." Hän hypähti pystyyn ja tuijotti veljeensä yhtä kalpeana kuin tämäkin.

"Nyt on tullut toiminnan hetki, Françoise ja toiminnassahan Mortemartit aina ovat parhaan puolensa näyttäneet. Älä nyt masennu tiedonannostani, vaan ole luja."

"Mikä nyt on?" Hän koitti puhua luonnollisesti mutta hänen huuliltaan tuli vain käheä kuiskaus.

"Kuningas aikoo naida rouva de Maintenon'in."

"Kotiopettajattaren"! Scarron'in lesken! mahdotonta!"

"Se on varma."

"Naida? Sanoitko todella niin?"

"Niin sanoin, hän aikoo naida hänet."

Nainen levitti kätensä halveksivasti ja nauroi äänekkäästi ja katkerasti.

"Sinä näyt antavan peloittaa itsesi vähällä, veljeni", sanoi hän. "Ah, et tunne pientä siskoasi. Ehkä arvaisit voimani suuremmiksi, ellet olisi veljeni. Annappa päivän kulua, yhden ainoan pienoisen päivän, niin saat nähdä, kuinka Ludvig, tuo kopea Ludvig suutelee hameeni helmoja pyytäessään anteeksi tätä loukkaustaan. Vakuutan sinulle, ettei hän voi katkaista niitä siteitä, jotka häntä pitävät. En tarvitse kuin yhden päivän saadakseni hänet palaamaan."

"Mutta sitä et voi saada."

"Miksi en?"

"Vihkiäiset ovat tänä iltana."

"Sinä olet hullu, Charles."

"Asia on aivan varma. Ja muutamin katkonaisin lausein purki hän kaikki tietonsa. Sisar kuunteli kasvot jännittyneinä ja sitä mukaa kuin kertomus eteni, puristi hän käsiään yhä tiukemmalle. Veli oli lausunut totuuden Mortemart'eista. He olivat tarmokasta sukua ja toiminnassa oli heidän voimansa. Kuunnellessaan veljeään täytti hänen sydämensä pikemmin viha kuin pahamieli ja hänen luonteensa koko tarmo nousi ja terästyi viimeiseen iskuun.

"Lähden tapaamaan häntä", sanoi hän lähestyen ovea.

"Ei, ei, Françoise. Usko minua, tärvelet kaikki, jos teet sen. Kuningas on antanut ankaran määräyksen, ettei ketään saa laskea hänen puheilleen."

"Mutta minä läpäisen kaikki vartijat."

"Usko minua, sisko, se on täysin hyödytöntä. Olen puhutellut vartion päällikköä ja käsky on ehdoton."

"Oh, kyllä minä niistä suoriudun."

"Ei, sitä et saa." Hän asettui selin ovea vasten. "Tiedän että se on turhaa enkä tahdo, että sisareni tulee koko hovin naurunesineeksi väkisin pyrkimällä sen miehen huoneeseen, joka hänet aikoo hyljätä."

Sisaren kasvot lehahtivat hänen sanojensa johdosta tulipunaisiksi ja hän pysähtyi epätietoisena.

"Jos saisin vain yhdenkin päivän, Charles, niin olen varma että palauttaisin hänet luokseni. Tässä on varmasti ollut muita vaikuttimia toimessa. Ehkäpä tuo juonikas jesuiitta tai kerskaileva Bossuet. Yksi päivä vain voidakseni taistella heidän juoniaan vastaan! Näenhän kuinka he heiluttavat helvetin lieskoja hänen typerien silmiensä edessä, aivan kuin soihtua käytetään käännyttämään vihaista sonnia! Voi, jospa voisin pidättää heidät tämän illan! Ja tuo nainen sitte! Tuo kirottu nainen! Tuo käärmeen sikiö, jota olen povellani elättänyt! Oh, mieluummin näkisin Ludvigin haudassaan, kuin tuon naisen miehenä. Charles, Charles, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, sanon minä. Annan vaikka mitä, estääkseni sen."

"Mitä olet halukas antamaan siitä, sisko?"

Hän katsahti veljeensä hämmästyneenä.

"Mitä, pitäisikö minun ehkä ostaa sinut sitävarten", sanoi hän.

"Ei, mutta minä aion ostaa muita."

"Haa! oletko siis keksinyt jonkin keinon?"

"Olen yhden ja ainoastaan yhden, mutta aika on täpärällä. Minä tarvitsen rahaa."

"Paljonko?"

"Mikään ei ole liikaa. Niin paljon kuin voit antaa."

Kiihkosta vapisevin käsin avasi hän seinään salatun kaapin, jonne hän oli piilottanut kalleutensa. Häikäisevä jalokivien loiste kohtasi veljen silmiä, kun hän sisarensa olan yli kurkisti sinne. Suuria rubiineja, kalliita smaragdeja, tummanpunaisia beryllejä ja kiiltäviä timantteja oli siinä valtavana sekasortoisena kimalteluna, kaikki satoa, jonka kuninkaan anteliaisuus oli hänelle yli viidentoista vuoden aikaan kypsyttänyt. Yhdellä puolella oli kolme laatikkoa toistensa yläpuolella. Hän vetäsi auki alimman. Se oli ääriään myöten täynnä kultarahoja.

"Ota niin paljon kuin tahdot", sanoi hän. "Ja mikä on suunnitelmasi. Nopeasti!"

Veli sulloi täysin kourin kultarahoja taskuihinsa. Hänen sormiensa välistä putoili niitä lattialle, vierien sinne tänne, mutta ei kumpikaan niistä välittänyt.

"Suunnitelmasi?" uudisti sisko.

"Meidän täytyy saada arkkipiispa estetyksi saapumasta tänne. Siten lykkääntyisi vihkiminen huomisiltaan ja sinulla olisi aikaa toimia."

"Mutta miten estää tuo matka?"

"Hovissa on tusinan verran hyviä miekanmittelijöitä, jotka ovat ostettavissa vähemmälläkin kun mitä minulla on yhdessä taskussani. Siellä on de la Touche, nuori Turberville, vanha majuri Despard, Raymond de Carnac ja neljä Latour'ia. Kokoonnumme kaikki maantielle ja odotamme siinä."

"Ja hyökkäätte arkkipiispan kimppuun?"

"Ei, vaan sananviejien."

"Oh, mainiota! Sinä olet sentään ensimmäinen veljien joukossa! Ellei Pariisiin mene mitään sananviejää, niin olemme pelastuneet, mene, mene äläkä menetä hetkeäkään, rakas Charlesini."

"Tähän asti on kaikki hyvin, mutta mitäs me teemme heille sitte kun he ovat käsissämme. Minusta näyttää että voisimme menettää päämme siinä jupakassa. He ovat joka tapauksessa kuninkaan sananviejiä, emmekä me siis voi heitä miekallammekaan lävistää."

"Eikö?"

"Sitä ei tultaisi antamaan anteeksi."

"Mutta huomaa, että ennenkuin asia selviääkään, on minulla taas vaikutusvaltani kuninkaaseen."

"Varsin hyvä, pikku siskoni, mutta kuinka pitkäaikaiseksi muodostuu vaikutusvaltasi? Olisipa se miellyttävää elämää jos meidän joka kerta kuninkaan suosion vaihtuessa täytyisi pötkiä maanpakoon. Ei, Françoise, korkeintaan voimme pidättää sananviejät."

"Miten sen voisitte toimittaa?"

"Minullapa on hyvä tuuma. Viemme heidät markiisi de Montespan'in linnaan.

"Miehenikö!"

"Juuri niin. Portillac'iin."

"Katkerimman vihamieheni linnaan. Oh Charles, ethän ole vakavissasi."

"Päinvastoin. En koskaan ole ollut enemmän vakavissani. Markiisi oli eilen Pariisissa eikä ole vielä palannut. Missä on hänen vaakunalla varustettu sormuksensa?"

Hänen sisarensa etsi jalokivien joukosta ja otti sieltä kultaisen leveäkantaisen sormuksen.

"Tämä on avaimemme. Kun taloudenhoitaja Marçeau näkee sen, saamme varmasti joka vankikopin linnassa käytettäväksemme. Tämä tai ei mitään. Se on ainoa paikka missä turvallisesti voimme sananviejiä pitää."

"Mutta kun puolisoni palaa kotiin?"

"Niin, hän ehkä hämmästyy hieman vankejaan ja kohteliaalla Marçeau'lla tulee ehkä olemaan tuskallinen hetki tai pari. Mutta eihän siinä mahda viikkoakaan kulua ja sillä aikaa uskon että olet varmasti suorittanut taistelusi loppuun. Ei siis enää sanaakaan, aika on täpärällä. Hyvästi Françoise. Emme antaudu kamppailutta. Lähetän sanan sinulle tänä iltana, joten saat tietää miten meitä on onni suosinut."

Hän syleili armaasti sisartaan, suuteli häntä ja kiiruhti sitte huoneesta.

Tuntikausia veljensä lähdön jälkeen käveli rouva de Montespan äänettömin askelin pehmoisilla matoillaan edestakasin kädet nyrkissä, silmät leimuten ja koko sielunsa mustasukkaisuuden ja vihan vallassa. Kello löi kymmenen – yksitoista, tuli puoliyö ja yhä hän odotteli tuimana ja kiihkeänä, kuunnellen tarkasti joka askelta, joka mahdollisesti toisi hänelle toivotun viestin. Viimein se tulikin. Hän kuuli nopeita askeleita käytävässä, koputuksen eteisen oveen ja sitte pari kuiskaavaa sanaa mustalle hovipojalle. Kärsimättömyydestä vavisten ryntäsi hän huoneeseen ja otti itse kirjelapun tomuiselta ratsumieheltä, joka sen oli tuonut. Ainoastaan neljä sanaa oli siinä hötäisty likaiselle paperiliuskalle, mutta ne olivat omiaan nostattamaan punan hänen poskilleen ja hymyn hänen huulilleen. Se oli hänen veljensä käsialaa. Siinä seisoi: "Arkkipiispa ei tule tänä iltana."

Viidestoista luku.

YÖLLINEN RATSASTUS.

De Catinat oli täydelleen selvillä tehtävänsä tärkeydestä. Asian salassa pitäminen, johon kuningas häntä oli velvoittanut, hänen ilmeinen kiihtymyksensä ja viestin sisältö, vahvistivat kaikki osaltaan niitä kulkupuheita, jotka alkoivat kierrellä hovissa. Hän tunsi kyllin hyvin ne juonet ja vastajuonet, joita hovi oli täynnä, tajutakseen että varovaisuus oli välttämätön hänen voidakseen saattaa perille kuninkaan määräyksen. Hän odotti sen vuoksi pimeän tuloa, ennenkuin antoi sotilaspalvelijalleen määräyksen tuoda hevoset portille, joka oli julkinen paikka. Kun hän sitte ystävineen asteli sinne, selvitti hän tälle tilanteen hovissa muutamin sanoin sekä huomautti, että heidän yöllinen ratsastuksensa mahdollisesti saattoi paljonkin vaikuttaa Ranskan tulevaan historiaan.

"Minä pidän teidän kuninkaastanne", virkkoi Amos Green, "ja olen oikein iloinen saadessani ratsastaa hänen asiallaan. Hän on tosin pieni riepu ollakseen suuren kansan päämies, mutta hänellä on päällikön silmä. Jos hänet tapaisi Mainen metsissä yksinkin, niin voisi sanoa, ettei hän ole aivan tavallinen ihminen. No niin, olen hyvilläni, kun hän menee uusiin naimisiin, vaikka niin suuressa taloudessa olisi pitelemistä mille naiselle hyvänsä,"

De Catinat hymähti hänen tuumilleen kuningattaren velvollisuuksista.

"Oletteko aseistettu? kysyi hän. Teillä ei kai ole miekkaa tai pistoolia?"

"Ei. Ellen voi ottaa pyssyäni mukaani, niin olen mieluummin ilman sellaista asetta, jota en ole tottunut käyttämään. Mutta minulla on veitseni. Kuinka niin sitte?"

"Siksi vaan, että tämä saattaa olla vaarallista."

"Missä suhteessa."

"Moni estäisi mielellään tämän naimiskaupan. Kaikki ylhäisimmät miehet kuningaskunnassa ovat ankarasti sitä vastaan, ja jos he voisivat pidättää meitä matkallamme, niin voisivat he myös estää sen toimeenpanon ainakin tänä iltana."

"Mutta minä luulin, että se oli salaisuus."

"Hovissa ei ole mitään salaisuuksia. Perintöprinssi, kuninkaan veli, tai heidän ystävänsä näkisivät mielellään että joutuisimme Seinevirtaan ennenkuin saavuttaisimme arkkipiispan asunnon tänä iltana. Mutta kuka tuo on?"

Pyylevä hahmo sukelsi esille hämärästä samalla tiellä, jolla hekin kulkivat. Kun se läheni, erottautui puussa riippuvan värillisen lampun valossa kaartinupseerin sini ja hopea. Se oli majuri de Brissac, de Catinat'n omasta rykmentistä.

"Halloo! Minne matka?" kysyi hän.

"Pariisiin, majuri."

"Lähden itsekin sinne tunnin kuluttua. Ettekö odota minua, menemme sitte yhdessä?"

"Valitan, mutta ratsastan sinne tärkeällä asialla, enkä voi odottaa minuuttiakaan."

"Hyvä. Hyvää yötä sitte ja hauskaa matkaa."

"Onko ystävänne majuri luotettava mies?" kysyi Amos Green katsahtaen taakseen.

"Hän on varma kuin teräs."

"Sittepä minä puhun hänelle pari sanaa."

Amerikkalainen kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin de Catinat'n jäädessä harmistuneena odottamaan. Kokonaista viisi minuuttia kului, ennenkuin hänen toverinsa taas yhtyi häneen, ja ranskalaisen kuuma soturiveri kiehui jo malttamattomuutta ja kiukkua.

"Luulen että on parasta, että ratsastatte Pariisiin omin neuvoin", tuoksahti hän. Kun olen kuninkaan asioissa, en voi viivyttää matkaani kaikenlaisten mielijohteittenne vuoksi."

"Olen pahoillani siitä", sanoi toinen rauhalliseen tapaansa. "Minulla oli hieman sanottavaa majurille, sillä ajattelin etten ehkä häntä enää tapaisi."

"Tässäpä onkin hevosemme", sanoi kaartilainen työnnettyään auki takaoven. "Oletko ruokkinut ja juottanut ne kunnollisesti, Jaakko?"

"Kyllä, kapteeni", vastasi hevosten tuoja,

"Satulaan siis, ystävä Green ja levosta ei puhettakaan ennenkuin Pariisin tulet näkyvät."

Hevosten tuoja katseli heidän lähtöään pilkallinen ilme kasvoillaan. "Etteköhän vain seisottele aikaisemmin. Saapa nähdä vaan. Eiköhän siitä ole huolta pidetty. Saapa nähdä, saapa nähdä", mutisi hän itsekseen.

Pari virstaa nelistivät toverukset rinnakkain. Tuuli alkoi kiihtyä lännestäkäsin ja tummat pilvet peittivät taivaan, aika-ajoin paljastaen puolikuun. Tällöinkin oli niin pimeä ettei tietä, varjostavien puitten välissä ensinkään näkynyt, puhumattakaan silloin kun kuu peittyi kokonaan pilviin. Ainakin de Catinat'sta tuntui siltä, kun hän kurotteli päätään hevosensa korvien tasalle tai kumartui sen harjaan saakka voidakseen eroittaa tietä. Viimein kysäsi hän toveriltaan.

"Saatteko mitään selvää tiestä?"

"Näyttää siltä kuin siinä tänäpäivänä olisi kulkenut monta pyörää."

"Mitä. Herran nimessä! Tarkotatteko todella että näette siinä pyörän jälkiä?"

"Varmasti. Miksipäs en?"

"Mitä hullutuksia. Minähän en näe tietä ensinkään."

Amos Green nauroi sydämensä pohjasta.

"Kun olette kulkenut metsissä öiseen aikaan yhtä usein kuin minä ja kun valon näyttäminen silloin merkitsee päänahkanne menetystä, niin tottuu pakostakin käyttämään silmiään."

"Sitten on parasta että ajatte edellä ja minä seuraan teitä aivan kintereillä. No, mikä nyt on." Hän oli kuullut omituisen äänen, aivan kuin jotakin olisi katkennut ja amerikkalainen horjahteli satulassaan hetkisen.

"Se oli toinen jalustimen hihna, joka putosi."

"Voitteko löytää sen?"

"Voin kyllä, mutta tulen toimeen ilmankin sitä. Jatkakaamme matkaamme vain."

"Hyvä on, nyt voin nähdäkin teidät."

Viitisen minuuttia ratsastettuaan tällätavoin aivan toistensa kintereillä, kuului toinen samanlainen ääni kuin äskenkin ja kaartilainen vierähti satulasta maahan. Hän oli tosin samassa hetkessä taas jaloillaan yhä pitäen suitsista kiinni, mutta hän kiroili niinkuin vihainen ranskalainen konsanaan voi.

"Tuhannen perhanaa", huudahti hän, "mitäs nyt sitten on tapahtunut?"

"Teidänkin jalustimenne hihna on katkennut."

"Kaksi jalustimen hihnaa viiden minuutin kuluessa. Se ei ole mahdollista."

"Se ei ole mikään sattuma", sanoi amerikkalainen vakavasti heittäytyen satulasta. "Mitä! Mitä tämä merkitsee. Minun toisestakin jalustimestani on hihna leikattu niin, ettei siinä ole jälellä kuin hiuskarvan verran."

"Niin on minunkin. Voin tuntea sen kädelläni. Onko teillä tulukset. Ottakaamme valkeaa."

"Ei, ei, se joka on pimeässä, on paraiten turvassa. Me näemme sen, mikä meille on tarpeellista."

"Minun ohjanikin ovat leikatut."

"Niin näkyy minunkin olevan."

"Ja satulavyönikin."

"Onpa ihme että olemme tähän saakka päässeet ehjin luin. Mutta kuka juutas meille tällaisen jutkun on tehnyt."

"Kukapa muu kuin tuo Jaakko roisto! Hänen hoidossaan ovat hevoset olleet. Jumaliste, kun tulen taas Versailles'iin, saa hän tuntea, miltä hihna maistuu."

"Mutta miksi hän olisi sen tehnyt?"

"No, hänet on siihen houkuteltu. Hän on ollut niitten välikappaleena, jotka tahtoisivat estää matkaamme."

"Hyvin mahdollista. Mutta heillä täytyy olla joku järkisyy tähän. Hehän tietävät varsin hyvin, että hihnojen katkeaminen ei voi estää meitä saavuttamasta päämääräämme, sillä voimmehan me ratsastaa satulattakin ja jos siksi tulee, niin voimme juostakin loppumatkan."

"He toivoivat tietenkin, että me olisimme katkaisseet niskamme."

"Yhden niskanhan saattaisi käydä niin, mutta tuskin toisen, saatuaan varoituksen edellisestä."

"Mitä te sitte luulette heidän tarkoittavan", huudahti de Catinat kärsimättömästi. "Johonkin johtopäätökseenhän meidän täytyy päästä, sillä joka minuutti on kallis."

Mutta toinen ei niinkään ollut saatavissa rauhallisesta ja järjestelmällisestä puhe- ja ajatustavastaan.

"Heidän tarkoituksensa ei ole ollut pysäyttää meitä", jatkoi hän. "Mitä he siis ovat ajatelleet? He ovat ainoastaan voineet koettaa viivyttää meitä. Ja miksi sitten? Mitä se heille merkitsee, jos me tulemme perille tuntia aikaisemmin tai myöhemmin. Ei kerrassa mitään –."

"Taivaan tähden –", keskeytti de Catinat kiivaasti.

"– Miksi he tahtoisivat viivyttää meitä sitten?" jatkoi Amos Green jauhamistaan. "Mikäli voin nähdä, on siihen ainoastaan yksi syy ja se on se, että muut siten ennättäisivät edellemme ja sitten pidättäisivät meidät. Siinä se on, kapteeni. Panisinpa majavannahkalakin kaninnahkaa vastaan, että olen oikeilla jäljillä. Tällä tiellä on tepastellut ainakin tusina ratsumiehiä sitte kasteen laskeutumisen, ja jos me olemme viivytelleet matkallamme, niin on heillä ollut kyllin aikaa valmistaa suunnitelmiaan päämme menoksi."

"Tottavie, te voitte olla oikeassa", sanoi de Catinat. "Mikä on ehdotuksenne siis?"

"Ehdotan että ratsastamme takaisin ja kuljemme jotakin kiertotietä perille."

"Se on mahdotonta. Meidän täytyy siinä tapauksessa ratsastaa Meudon'in tienristeykseen saakka ja siten pitentäisimmme matkaamme kymmenellä virstalla."

"Parempi on olla perillä tuntia myöhemmin kuin olla pääsemättä sinne ensinkään."

"Joutavia! Pelkän otaksuman perusteella meitä ei tieltä käännytetä. Virstan päässä on St Germainen tienristeys ja kun tulemme sinne, niin voimme kääntyä joen eteläpuoleiselle tielle ja siten muuttaa suuntaamme."

"Mutta ellemme pääse sinne asti?"

"Jos joku rohkenee asettua tiellemme, niin me kyllä tiedämme mitä silloin teemme."

"Te siis taistelisitte?"

"Luonnollisesti."

"Mitä. Ehkä kokonaista tusinaa vastaan?"

"Vaikka sataa vastaan, kun kerran olemme kuninkaan asialla."

Amos Green kohautti olkapäitään.

"Ette kai te pelkää?"

"Kyllä, olen aikalailla pelossani. Tappelu on varsin paikallaan, ellei sitä voi välttää, mutta pidän hullun yrityksenä ratsastaa suoraapäätä loukkuun, kun voi kiertääkin sen."

"Tehkää miten tahdotte", sanoi de Catinat vihaisesti. "Isäni oli kunnian mies, hänellä oli tuhansia tynnyrinaloja maata, eikä hänen poikansa aio väistää velvollisuuttaan kuningasta kohtaan."

"Minun isäni oli kauppamies ja hän omisti tuhansia näädännahkoja ja hänen poikansa tuntee aina hullun ulkonäöstä."

"Te olette häpeämätön, sir", huudahti de Catinat. "Me suoritamme tämän asian sopivammassa tilaisuudessa. Nyt jatkan minä matkaani ja varsin mielelläni näen teidän palaavan Versailles'iin takasin, jos se teitä huvittaa." Hän nosti erinomaisen kohteliaasti lakkiaan, hyppäsi satulaan ja ratsasti tietä eteenpäin.

Amos Green epäröi hetkisen, mutta nousi hänkin satulaan ja oli pian saavuttanut toverinsa. De Catinat'in viha ei niin äkkiä sulanut ja hän ratsasti jäykin niskoin, taakseen vilkaisematta. Äkkiä hän näki jotakin joka sai hänet taas hymyilemään. Kaukana heidän edessään, kahden puuryhmän välissä näkyi epämääräinen luku keltaiselle vivahtavia valoja, niin tiheässä kuin kukat puutarhassa. Ne olivat Pariisin valoja.

"Katsokaa" huudahti hän osoittaen niihin päin, "tuolla on kaupunki ja tässä lähellä täytyy St Germainen tienristeyksen olla. Lähdemme sitä tietä, välttääksemme mahdollisen vaaran."

"Hyvä on, mutta teidän ei pitäisi ratsastaa niin kovasti, sillä satulavyönne voi milloin hyvänsä katketa."

"Eikö mitä, tulkaa pois vaan, olemme aivan lähellä matkamme päämäärää. St Germainen tie alkaa juuri tuosta käänteestä ja sitte voimme määrätä tiemme valojen mukaan."

Hän läimäytti piiskalla hevostaan ja he nelistivät yhdessä käänteen ohi.

Seuraavassa tuokiossa syöksyivät molemmat päistikkaa hevosineen päivineen maahan, de Catinat osaksi hevosensa alle, kun hänen toverinsa taasen lennähti parinkymmenen askeleen päähän jääden siihen makaamaan liikkumattomana ja äänettömänä keskelle tietä.

Kuudestoista luku.

KUN ON PIRU MERRASSA.

Monsieur de Vivonne oli asettanut väjytyksensä taitavasti. Umpinaisessa ajopelissä ja valittujen roistojen seurassa oli hän lähtenyt palatsista puolisen tuntia aikaisemmin kuin kuninkaan lähetit, ja sisarensa rahoilla oli hän toimittanut niin, ettei heidän matkansa menisi liian joutuin. Päästyään tienhaaraan oli hän käskenyt ajajan viemään ajopelinsä hieman eteenpäin ja oli sitonut kaikki ratsuhevoset aitaan oman silmälläpitonsa alla. Sitte oli hän asettanut vartijan hieman aikaisemmin tielle, jotta hän valomerkillä antaisi tiedon lähettien tulosta. Vankka köysi pingotettiin sitte eräästä tienviereisestä puusta kahdeksantoista tuuman korkeudelle ja merkin saatua oli köyden toinen pää pingoitettu tien toisella puolella olevaan portinpieleen.

Tulijat eivät mitenkään saattaneet sitä huomata, varsinkin kun se oli pingoitettu juuri tien mutkaan, jotenka siis heidän hevosensa kompastuivat ja tulivat nurinniskoin maahan vieden ratsastajat mennessään. Samassa syöksähti tusina roistoja, jotka olivat lymyilleet puitten pimennossa, paljastetuin miekoin heidän kimppuunsa. Mutta heidän uhrinsa eivät liikahtaneetkaan. De Catinat makasi raskaasti hengittäen toinen jalka hevosen kaulan alla. Veri vuoti kapeana virtana hänen kalpeilla kasvoillaan, tippuen pisara pisaralta hopeisille olkalapuille, Amos Green ei tosin ollut haavoittunut, mutta kun satulavyö oli hevosen kaatuessa katkennut oli hän lentänyt niin hervottomasti ja sellaisella voimalla kovalle tielle, että oli menettänyt kokonaan hengityskykynsä. Monsieur Vivonne sytytti lyhdyn ja valaisi sillä kummankin tajuttoman miehen kasvoja.

"Tämä on paha juttu, majuri Despard", sanoi hän lähimmälle miehelleen. "Luulen että he ovat kumpikin mennyttä miestä."

"No, no. Sieluni kautta, ei mies minun nuoruudessani niin vähästä kuollut", vastasi toinen, kääntäen tuimat harmaantuneet kasvonsa lyhdyn valoon. "Olen lentänyt hevosen selästä useamman kerran kuin takissani on karvoja eikä minulle, lukuunottamatta paria luunmurtumaa, niistä koskaan ole ollut sen enempää haittaa. Pistä miekkasi hevosten kolmannen kylkiluun alle, de la Touche, eivät ne taida enää pystyä käyttämään kavioitaan näillä teillä."

Kaksi syvää huokausta ja pään retkahdus maahan ilmaisi että kaksi uljasta sotaratsua oli vapautunut vaivoistaan.

"Missä Latour on?" kysyi monsieur Vivonne. "Achille Latour on tutkinut lääketiedettä Montpellier'ssa. Missä hän on?"

"Täällä, teidän ylhäisyytenne. Tapani ei ole kerskailla, mutta olen yhtä nokkela veitsen kuin miekankin käytössä ja erinäisillä sairailla oli leikki kaukana kun pääsin käsiksi heidän nahkaansa ensikerran. Kumpaista minun pitäisi tarkastaa?"

"Tuota tuolla tiellä."

Ratsumies kumartui Amos Greenin puoleen. "Tämä ei viivy enää kauan tässä maailmassa, voin päättää sen hänen hengityksestään."

"Ja miten hän on vioittunut?"

"Tapaus on subluxatio epigastrii. Tieteelliset nimitykset tuppautuvat yhä kielelleni, mutta on sangen vaikea pukea niitä jokapäiväisiin sanoihin. Mielestäni on parasta lävistää miekalla hänen kaulansa, sillä hänen loppunsa on aivan lähellä."

"Ei, jos elämäsi on sinulle kallis", karjasi joukon johtaja. "Jos hän kuolee ilman haavoja, niin meitä ei voida syyttää siitä. Tutki nyt toista."

Mies kumartui de Catinat'n yli ja pani kätensä hänen sydämelleen. Juuri silloin pääsi kapteenilta syvä huokaus, hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen kuten ihminen, joka ei tiedä missä hän on tai miten on tullut siihen. De Vivonne, joka oli vetäissyt lakkinsa silmilleen ja peittänyt alaosan kasvojaan vaipallaan, otti esille pullon ja kaatoi vähän sen sisällöstä vahingoittuneen miehen suuhun. Heti palautui puna hänen verettömille poskilleen ja hänen muistinsa virisi uudelleen. Hän kompuroi jaloilleen ja koetti raivokkaasti työntää luotaan pidättäjiään. Mutta hänen päätään huimasi ja hän pysyi hädintuskin pystyssä.

"Minun täytyy päästä Pariisiin", huohotti hän, "minun täytyy päästä kuninkaan asialle. Joudutte perikatoon jos pidätätte minut."

"Hänellä ei ole muuta vikaa kuin pari naarmua", sanoi entinen lääkäri.

"Pitäkää kiinni häntä sitte ja viekää ensin kuoleva mies ajoneuvoihin."

Lyhty valaisi ainoastaan pienen alan, jotenka sen ollessa käännettynä de Catinat'han päin, Amos Green joutui varjoon. Nyt he käänsivät lyhdyn sinne päin, jossa nuori mies makasi. Mutta hänestä ei ollut merkkiäkään. Hän oli kadonnut.

Hetkisen tuijotti roistojoukko ympärilleen ja lyhdyn valo loi keltaista valoaan heidän töyhtölakkeihinsa, tuimiin silmiinsä ja hurjiin kasvoihinsa. Mutta sitte heiltä pääsi karkea kirousten tulva ja de Vivonne karahti valetohtorin kurkkuun ja olisi varmasti kuristanut hänet siihen paikkaan, elleivät toiset olisi käyneet väliin ja erottaneet heidät.

"Sinä sen valehteleva koira", raivosi hän. "Sellaistako sinun taitavuutesi onkin? Mies on päässyt karkuun ja me olemme hukassa."

"Hän on tehnyt sen kuolinkamppailussaan", läähätti toinen käheästi, nousten istuvilleen ja hieroen kaulaansa.

"Vakuutan teille, että hän oli in extremis [henkitoreissaan]. Hän ei voi olla kaukana."

"Se on totta, hän ei voi olla kaukana", sanoi de Vivonne. "Hänellä ei ole hevosta eikä aseita. Te, Despard ja de Carnac vartioikaa tätä, ettei hän pääse tekemään meille kolttosta. Sinä Latour ja sinä Turberville, ratsastakaa tietä eteenpäin ja odottakaa eteläisellä portilla. Jos hän aikoo Pariisiin ensinkään, niin täytyy hänen mennä sen kautta. Jos saatte hänet käsiinne, niin sitokaa hänet eteenne hevosen selkään ja tuokaa hänet kohtauspaikallemme. Joka tapauksessa asia on vähäpätöinen, sillä hän on muukalainen, tuo mies, ja aivan sattumalta mukana. Viekää toinen nyt ajoneuvoihin ja lähdemme heti liikkeelle, ennenkuin ennättävät tehdä hälyytyksen."

Kaksi ratsumiestä lähti etsimään pakolaista ja de Catinat, yhä taistellen epätoivoisesti päästäkseen irti, vietiin St Germainen tietä pitkin eteenpäin ja paiskattiin ajoneuvoihin. Kolme ratsumiestä ratsasti edellä, ajomiestä käskettiin seuraamaan heitä ja de Vivonne, lähetettyään yhden miehistään viemään tietoa sisarelleen, seurasi muitten hurjimustensa kanssa vaunujen jälessä.

Onneton kaartinupseeri oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja huomasi olevansa ranteista ja nilkoista sidottuna vankina liikkuvassa tyrmässä, joka heilahteli raskaasti puoleen ja toiseen huonolla tiellä. Hän oli pudotessaan pyörtynyt ja hevosen paino oli pahasti ruhjonut hänen säärtään, mutta haava hänen kasvoissaan oli aivan vähäpätöinen ja veri oli jo kauan sitte tauonnut juoksemasta.

Kuitenkin oli hänen sielunsa sairaampi kuin ruumiinsa. Hän painoi kasvonsa sidottuihin käsiinsä ja polki mielettömästi jalkojaan, huojutellen ruumistaan edestakasin epätoivossaan. Mikä hullu hän oli ollut! Moninkerroin hullu! Kuinka hän saattoi vanhana sotilaana, joka oli jotakin nähnyt sodastakin, mennä silmät auki sellaiseen loukkuun. Kuningas oli valinnut hänet, kaikkien muitten joukosta luotettavimpana, sanansaattajakseen ja nyt hän oli pettänyt hänet – pettänyt hänet niin häpeällisesti – miekanlyönnittä ja laukaustakaan ampumatta. Ja häntä oli varoitettukin. Nuori mies, joka ei tiennyt mitään hovin juonista, vaan jota johti luonnon antama järki, oli häntä varoittanut. De Catinat heittäytyi rajusti ajoneuvojen nahkapieluksille epätoivoisissa ajatuksissaan.

Mutta sitte voitti järki taas, kuten kunnon kelttiläiselle rodulle on ominaista. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, nyt oli katsottava, eikö sitä voinut jollakin tavalla korjata. Amos Green oli päässyt livistämään. Se oli suuresti de Catinat'n eduksi. Amos Green oli kuullut mitä kuninkaan käsky sisälsi ja hän oli myös käsittänyt sen tärkeyden.

Tosin hän tunsi sangen vähän Pariisia, mutta sellainen mies, joka eksymättä löysi öisen tiensä Mainen aarniometsissä, ei varmaankaan erehtyisi hakiessaan Pariisin arkkipiispan tunnettua taloa. Mutta sitte hän muisti asian, joka lyijynraskaana rupesi painamaan hänen sydäntään. Hän muisti äkkiä, että kaupungin portit suljettiin kello kahdeksalta illalla. Nyt oli kello yhdeksän paikkeilla. Itse olisi hän helposti päässyt sisään, sillä hänen vormunsa olisi ollut varma passi kuninkaan asioissa. Mutta miten pääsisi Amos Green sinne, muukalaisena ja siviilimiehenä? Se oli mahdotonta, selvästi mahdotonta. Ja sittenkin, huolimatta kaikesta, tunsi hän epämääräistä toivoa, että tuo tarmokas ja aina keinon keksivä mies jollakin tavalla suoriutuisi kaikista vaikeuksista.

Ja sitte rupesi hän miettimään pakoa. Ehkäpä hän itse vielä kerkiäisi viemään perille kuninkaan käskyn! Mitä miehiä mahtavat hänen kiinniottajansa olla? He eivät olleet sanallakaan ilmaisseet, kenen asioilla he liikkuivat. Monsieur ja perintöprinssi johtuivat hänen mieleensä. Ehkä toisen heistä. Hän oli tuntenut ainoastaan yhden roistoista, nimittäin majuri Despardin, miehen joka alituiseen oleskeli Versailles'in huonoimmissa viinituvissa ja jonka miekka aina oli valmis sen puolesta, jolla kulloinkin oli täysinäisempi kukkaro. Ja minne olivat he viemässä häntä? Ehkä kuolemaan. Mutta jos he olisivat tahtoneet päästä hänestä, miksi he siis olivat virvotelleet häntä, kun hän jo oli tiedottomana. Ja entä ajopelit sitte? Mikä tarkoitus tällä kaikella oli? Uteliaana kurkisti hän vaununakkunasta.

Ratsumies oli kummallakin puolella, mutta edessä oli akkuna ja sen läpi saattoi hän hieman tarkata ympäristöään. Pilvet olivat häipyneet ja kuu paistoi kirkkaasti valaisten laajaa seutukuntaa himmeällä loisteellaan. Oikealle avautui laaja näköala; suuria ketoja ja puuryhmiä siellä täällä sekä joku linnantorni, joka kohosi metsikköjen yli. Jostakin luostarista kuului kumea kellonsoitto, joka tuli ja meni tuulenhenkäysten mukana. Vasemmalla näkyi kimmeltelevä Pariisi. Se jäi nopeasti taakse. Hänen matkansa ei siis käynyt Versailles'iin eikä pääkaupunkiin. Taas rupesi hän miettimään paon mahdollisuuksia. Miekka oli häneltä otettu ja molemmat pistoolit olivat jääneet hänen hevosraukkansa satulalaukkuihin. Hän oli siis aseeton ja vaikka hän voisikin irroittaa siteensä, oli hänellä tusina miehiä vastassaan. Kolme ratsasti rinnan hänen edellään, yksi oli kummallakin puolella ja kavion kopseesta päättäen arvioi hän jälessätulevien luvun ainakin puoleksi tusinaksi. Liian monta vastustajaa siis aseettomalle miehelle. Siinä tuumiskellessaan sattui hänen huomionsa ajomiehen leveään selkään ja äkkiä huomasi hän vaunun lampun valossa jotakin, joka sai hänet kauhistumaan.

Mies näytti ilmeisesti vaikeasti haavoitetulta. Oli merkillistä, että hän siitä huolimatta pysyi istuimellaan ja pystyi sellaisella voimalla piiskaamaan hevosiaan. Hänen päällystakkinsa selkämyksessä aivan vasemman lapaluun alla ammotti pitkä viilto, joka oli vedetty jollakin terävällä aseella ja sen ympärillä oli laaja puna, joka puhui selvää kieltä. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kun hän kohotti piiskansa ja kuu valaisi hänen käsiään, huomasi de Catinat että ne olivat ylt'yleensä tahmeina verestä. Kapteeni kurottautui nähdäkseen miehen kasvoja, mutta hänen leveälierinen lakkinsa oli vedetty silmille ja päällystakin kaulus oli pystyssä, joten hänen kasvonsa olivat kokonaan varjossa. Miehen äänettömyys ja kauheat jäljet olivat jähmetyttää de Catinat'n urhean sydämen ja hän mutisi hiljaa erään hugenottivirren, sillä hän tuli siihen päätökseen, ettei muu kuin paholainen itse voinut ajaa vaunuja veripunasin käsin, miekan läpi selässä.

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa päätie jatkui suoraan eteenpäin, vaan jossa eräs sivutie kääntyi jyrkkää alamäkeä suoraan Seinevirtaa kohti. Etujoukko jatkoi matkaansa päätietä ja sivulla ratsastavatkin seurasivat heitä kun de Catinat hämmästyksekseen huomasi, että ajopelit äkkiä kääntyivätkin jyrkännettä alas, hevosten lähtiessä nelistämään minkä käpälästä pääsivät ja ajomiehen ruoskiessa niitä raivokkaasti, niin että kömpelötekoiset ajopelit pomppien häilyivät tiepuolesta toiseen heitellen häntä istuimelta istuimelle. Hänen takanaan kuului hämmästyneitä huudahduksia ja sitte huimaa takaa-ajoa. Lentämällä he kaikki lensivät, puitten vilistessä ohi tiepuolessa ja hevosten nelistäessä niin että mahat maata viistivät, ja yhä heilautteli tuo punakätinen paholainen ruoskaansa ja kiljui hurjistuneille hevosille. Vuoronperään heilahtelivat vaunut oikealle ja vasemmalle, toisinaan ne kulkivat vain kahden pyörän varassa ja olivat pyörähtämäisillään ympäri. Ja vaikka he matkasivat nopeasti, ajoivat heidän takaa-ajajansa vielä nopeammin. Kavioitten kopina kuului aivan selän takana ja pian näkyi jo sivuakkunasta hevosen turpa, sitten silmät, korvat, kaula ja vihdoin koko hevonen ja sen selässä tuimakatseinen Despard pistoolin piipun loistaessa hänen kädessään.

"Tähtää hevosia, Despard", kuului komentava ääni takaa.

Kuului pamaus ja vaunut kallistuivat arveluttavasti, kun hevonen suonenvedontapaisesti hypähti syrjään. Mutta ajaja kiljui yhä ja heilutti piiskaansa ja yhä vierivät vaunut eteenpäin. Nyt kääntyi tie äkkiä ja tuolla näkyi aivan suoraan edessä Seinevirta kylmänä ja tyynenä välkkyen kuutamossa. Molemmin puolin tietä oli maa tasaista ja laski lakeasti suoraan vedenkalvoon asti. Ei merkkiäkään sillasta näkynyt, ainoastaan tummana pilkkuna keskellä jokea näkyi lautta, joka palasi viemästä myöhäisiä matkustajia joen toiselle rannalle. Ajaja vain ei häikäillyt, vaan kiristäen ohjaksia pakotti hevoset suoraapäätä jokeen. Tuntiessaan kylmän veden jaloissaan epäröivät ne ja juuri silloin kaatui toinen niistä valittaen kyljelleen. Despardin kuula oli sittenkin vaikuttanut. Salamana heittäytyi ajomies istuimeltaan jokeen, mutta takaa-ajavat ratsut ehättivät ennen ja ympäröiden hänet joka puolelta tarttuivat häneen, ennenkuin hän ennätti syvemmälle ja vetivät hänet rannalle. Hänen leveälierinen lakkinsa oli temmellyksessä pudonnut ja de Catinat näki hänen kasvonsa kuunvalossa. Taivaan nimessä! Sehän oli Amos Green.

Seitsemästoista luku.

PORTILLAC'IN VANKITYRMÄ.

Roistot hämmästyivät yhtä paljon kuin de Catinat'kin, kun he huomasivat tällä eriskummallisella tavalla vanginneensa uudelleen sanansaattajan, jota he jo olivat pitäneet menneenä miehenä. Heiltä pääsi oikein kirousten ja huudahdusten ryöppy, kun he riisuttuaan hänen suuren päällystakkinsa näkivät nuoren amerikkalaisen tummat vaatteet.

"Tuhannen perhanaa", huudahti eräs heistä. "Tämähän on sama mies, jota tuo pirun kakara Latour luulotteli meille kuolleeksi!"

"Kuinka hän tänne tuli?"

"Ja missä on Etienne Arnoud?"

"Hän on pistänyt Etiennen kuoliaaksi. Katsokaas tuota pitkää viiltoa päällystakissa."

"Niin ja katsokaa hänen käsiään! Hän on tappanut Etiennen ja ottanut hänen päällystakkinsa ja lakkinsa."

"Mitä, meidän ollessa aivan käden ulottuvilla!"

"Niin, siitä ei päästä."

"Jumaliste", jyrähti vanha Despard. "En puolestani koskaan rakastanut erikoisesti Etienneä, mutta olen tyhjentänyt yhden ja toisen lasin viiniä hänen kanssaan ja pidänpä huolen siitä, että hänen kuolemansa tulee kostetuksi. Pannaanpa nämä ohjakset poikasen kaulaan ja ripustamme hänet lähimpään puuhun."

Useampia paria käsiä oli jo riisumassa kuollutta hevosta kun de Vivonne raivasi tiensä keskelle joukkoa ja muutamalla käskevällä sanalla esti väkivallanteon.

"Jos henkenne on teille jonkin arvoinen, niin älkää koskeko siihen mieheen", sanoi hän.

"Mutta hän on tappanut Etiennen."

"Siitä asiasta sovitaan myöhemmin. Tänä iltana on hän kuninkaan sanansaattaja. Onko toinen turvassa?"

"Hän on täällä."

"Sitokaa tämä mies ja asettakaa hänet toisen viereen. Riisukaa kuollut hevonen ja de Carnac, valjasta oma hevosesi sen paikalle. Voit hypätä ajurinistuimelle ja ajaa, sillä meillä ei ole enää pitkä matka määräpaikkaan."

Vaihto oli äkkiä tehty, Amos Green istutettiin de Catinat'n viereen ja pian olivat vaunut taas työläästi nousemassa samaa jyrkännettä ylös, jota ne äsken sellaisella vauhdilla olivat tulleet alas. Amerikkalainen ei ollut sitte vangitsemisensa virkkanut sanaakaan; hän oli seisonut tylsänä, kädet rinnan yli sidottuina, sill'aikaa kun hänen kohtalostaan oli kiistelty. Nyt, kun hän taas oli kahden toverinsa kanssa, hän rypisteli silmäkulmiaan ja mutisi itsekseen kuten ainakin mies, jota onnetar on kohdellut kovakätisesti.

"Nuo saakelin hevoset", murisi hän. "Amerikkalainen hevonen olisi mennyt veteen kuin sorsa vain. Monta kertaa olen uittanut Sagamore oriini Hudsonin poikki. Jos olisimme päässeet joen yli, niin olisi meillä ollut suora tie Pariisiin."

"Rakas ystäväni", virkkoi de Catinat pannen sidotut kätensä toverinsa käsille, "voitteko antaa minulle anteeksi äskeiset puheeni Versailles'sta lähdettyämme?"

"No, no, mies, en ole ajatellutkaan niitä."

"Te olitte tuhannesti oikeassa ja minä olin kuten sanoitte, hullu – sokea, itsepäinen hullu. Kuinka jalomielisesti teittekään kun ette jättänyt minua. Mutta miten jouduitte mukaan. En ole eläessäni hämmästynyt niin perinpohjin kuin nähdessäni äsken teidän kasvonne."

Amos Green naurahti itsekseen.

"Ajattelin, että olisitte hämmästynyt aikalailla, jos olisitte tiennyt kuka teidän ajajananne oli", virkkoi hän. "Kun putosin hevosen selästä, makasin aivan hiljaa, osaksi saadakseni takaisin hengityskykyni, mutta myös senvuoksi että katsoin terveellisemmäksi maata kuin seista, kun huomasin korvien juuressa niin monta kalisevaa miekkaa. Kun he sitte kaikki kokoontuivat teidän ympärillenne, vyörytin itseni ojaan ja ryömien sitä myöten pääsin tien risteykseen puitten varjoon, ja ennen kuin he huomasivatkaan poistumistani, olin jo vaunujen luona. Välähdyksenä selvisi minulle silloin ainoa keino, jolla mahdollisesti voisin auttaa teitä. Ajomies oli kääntynyt katselemaan mitä hänen takanaan tapahtui. Silloin sivalsin veitseni, hypähdin etupyörälle ja tukin hänen suunsa ainaiseksi."

"Ääntä päästämättäkö hän lähti?"

"En ole turhan vuoksi elänyt intiaanien parissa."

"Entäs sitten?"

"Vedin hänet ojaan ja puin päälleni hänen päällystakkinsa ja lakkinsa. En ottanut hänen päänahkaansa kuitenkaan."

"Päänahkaansa? Taivas! Sehän kuuluu vain villeille."

"No, niin, ajattelin ettei se ehkä kuulu maan tapoihin. Olenpa hyvilläni etten tehnyt sitä. Tuskin olin sitte saanut ohjat käsiini, kun he toivat teidät sidottuna vaunuihin. En pelännyt, että he tuntisivat minua, mutta olin levoton siitä etten tietäisi mitä tietä ajaisin ja siten paljastaisin itseni. Mutta he helpottivat tehtävääni, kun he asettivat kolme ratsua edelleni ja suoriuduin mainiosti, kunnes näin tuon tienhaaran ja läksin vasemmalle. Olisimme päässeet heidän käsistään, ellei tuo roisto olisi ampunut hevosta ja jos ne mielellään olisivat menneet veteen."

Kapteeni puristi uudelleen toverinsa käsiä. "Te olette ollut yhtä uskollinen minulle kun miekka kahvalle. Se oli rohkeasti ajateltu ja uljaasti tehty."

"Mutta mitäs nyt?" kysyi Amos Green.

"En tiedä keitä nämä miehet ovat enkä myöskään minne meitä viedään."

"Todennäköisesti heidän kyläänsä, poltettaviksi."

De Catinat nauroi levottomuudestaan huolimatta. "Te näytte välttämättömästi tahtovan olla Amerikassa. Ranskassa ei toimiteta näitä asioita sillä tavalla."

"Näkyvätpä olevan Ranskassa sangen valmiita hirttämäänkin. Uskokaa pois, tunsin itseni sangen onnettomaksi kun he äsken panivat nuo ohjakset kaulaani."

"Otaksun, että he vievät meidät johonkin paikkaan, johon he voivat sulkea meidät, kunnes asia haihtuu mielistä."

"Hyvä, silloin saavat olla varovaisia meidän suhteemme."

"Miten niin?"

"Muussa tapauksessa he eivät ehkä tarvittaessa löydä meitä."

"Mitä te tarkoitatte?"

Vastaukseksi nykäsi ja väänsi amerikalainen pari kertaa käsiään ja piti niitä erillään hänen edessään.

"Siunatkoon, sehän on ensimmäinen oppi, jonka imeväinen saa intiaanimajassa. Olen ennen päässyt irti Huronien raakanahkasiteistäkin, miten sitte jäykkä jalustinhihna voisi minua pidellä. Ojentakaa kätenne tänne." Muutamalla sukkelalla käänteellä aukaisi hän de Catinat'n siteet. "Nyt jalat. He saavat oppia että meitä on helpompi ottaa kuin pitää kiini."

Samalla alkoi kulku hiljetä ja edellä ratsastavat seisattuivat kokonaan. Katsoessaan akkunasta näkivät vangit edessään suuren tumman rakennuksen, joka oli niin korkea ja laaja että se sulki kaiken näköalan. Heidän yllään oli korkea holvikäytävä ja lampun valossa näkyi karkeatekoinen puuportti joka oli varustettu raskailla rautapienoilla ja terävillä piikeillä. Portin yläosassa oli rautaristikko, ja sen takaa näkyi lyhdyn tuike silloin tällöin sekä vanhat parrakkaat kasvot, jotka tirkistelivät heitä ristikon läpi. De Vivonne seisoi jalustimissaan ja kurotti päätään ristikkoon, niin että nuo kaksi miestä, jotka innokkaimmin olisivat tahtoneet tietää mistä oli kysymys, eivät voineet kuulla vähääkään keskustelusta. He näkivät ainoastaan, että ratsumies piti kultasormusta yläällä ja että alempana olevat kasvot, jotka alussa näyttivät tuimilta ja mahdottomilta, nyt rupesivat nyökkäämään ja hymyilemään. Hetkeä myöhemmin katosivat kasvot kokonaan ja portti avautui naristen vanhoilla saranoillaan. Ajoneuvot ajoivat linnanpihalle ja jäi muu seurue paitsi de Vivonne portin ulkopuolelle. Kun hevoset seisahtuivat, keräytyi joukko raa'an näköisiä miehiä ajoneuvojen ääreen ja he vetivät vangit kovakouraisesti ulos. Ympärillä liekehtivien soihtujen valossa huomasivat he nyt, että heidät oli suljettu korkeatornisten muurien sisäpuolelle. Suuriruhoinen, parrakas mies, sama joka oli ollut ristikon takana, seisoi aseistetun joukon keskellä ja jakoi siinä määräyksiään.

"Ylempään koppiin, Simon", sanoi hän. "Ja pidä huoli että he saavat kaksi kupoa olkia ja leipäkyrsän, kunnes saamme tietää isäntämme tahdon."

"En tiedä kuka teidän isäntänne lienee, mutta tahtoisin tietää millä valtuuksilla hän uskaltaa pidättää kaksi kuninkaan sanansaattajaa heidän matkallaan?"

"Pyhän Dionysiuksen nimessä. Jos minun isäntäni suvaitsee tehdä kuninkaalle pienen kepposen, niin olen minä mukana", vastasi kopea ukko nauraen. "Mutta nyt suu poikki. Vie pois heidät, Simon, ja sinä olet heistä vastuussa minulle."

Turhaan de Catinat raivosi ja uhkaili hirvittävillä toimenpiteillä niitä kaikkia, jotka olivat osallisena hänen vangitsemisessaan. Kaksi kookasta palvelijaa työnsi häntä takaa ja yksi veti häntä edestä ja pakoittivat hänet täten menemään kapeasta ovesta kivitetylle käytävälle, pienen kankeaan takkiin puetun miehen näyttäessä tietä. Vankien jalat olivat kytketyt niin, että he voivat ottaa ainoastaan hyvin lyhyitä askelia. Laahustaen täten eteenpäin kulkivat he kolmen peräkkäisen käytävän ja kolmen oven läpi, joista jokaisen pieni mies avaimillaan lukitsi ja telkitsi. Sitte he nousivat ylös kivisiä kiertoportaita, jotka olivat kuluneet kuopille vuosisataisesta käytöstä ja lopulta heidät työnnettiin nelikulmaiseen pieneen koppiin, jonne heidän perässään heitettiin kaksi kupoa olkia. Hetkistä myöhemmin kuului raskas avain kääntyvän lukossa ja he jäivät kahden omiin mietteisiinsä kukin.

Mustaa mustemmat olivatkin de Catinat'n mietteet. Hyvä onni oli auttanut hänet hoviin ja nyt oli huono onni murskannut kaikki. Hän olisi turhaan viitannut omaan voimattomuuteensa. Hän tunsi siinä suhteessa kuninkaallisen herransa hyvin. Hän oli antelias, kun hänen käskyjään noudatettiin, mutta heltymätön, jos niissä erehtyi. Hän ei tuntenut mitään puolustusta siinä suhteessa. Huono-onninen mies oli hänestä yhtä kamala kuin tehtävänsä laiminlyöjäkin. Tärkeällä hetkellä oli kuningas uskonut hänelle tuikitärkeän tehtävän ja hän ei ollut pystynyt sitä suorittamaan. Mikäpä pelastaisi hänet enää epäsuosiosta ja tuhosta? Vähät hän välitti vankityrmästä tai epävarmasta kohtalostaan, mutta hänen sydäntään painoi tärvelty virkaura ja niitten riemu, jotka kademielin olivat seuranneet hänen nopeaa ylenemistään. Lisäksi olivat Pariisissa hänen omaisensa – oma suloinen Adelensa ja hänen vanha setänsä, joka oli ollut hänelle isänä. Kukapa heitä nyt suojelisi heidän kohtaloissaan, kun hän oli menettänyt sen voiman, jolla hän olisi voinut heitä tukea. Kuinka kauan kestäisikään, kun he taas saattoivat joutua Dalbertin ja hänen rakuunainsa raakuuksille alttiiksi. Hän puri hampaitaan sitä ajatellessaan ja heittäytyi voihkien olkivuoteelleen, himmeästi valaistussa kopissaan.

Mutta hänen tarmokas toverinsa ei ollut autautunut alakuloisuuden valtaan. Heti kun vankilan ovi rasahti lukkoon ja hän tiesi, ettei häntä enää häirittäisi, oli hän vapauttanut itsensä kahleistaan ja oli tunnustellut seiniä ja permantoa saadakseen selville millainen se paikka oikein oli, johon heidät oli teljetty. Hänen etsiskelynsä päättyi takan löytöön eräässä nurkassa ia sinne oli heitetty kaksi paksua pölkkyä, jotka varmaankin olivat olleet edellisten asukasten päänalustana. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä piipun kautta pakenemaan, veti hän molemmat pölkyt akkunan puoleiselle seinälle. Panemalla pölkyt päällekkäin ja nousemalla niiden päälle varpailleen ylettyi hän akkunaa kannattavaan poikkipuuhun saakka. Sovittaen jalkansa seinässä olevaan kolontapaiseen, veti hän sitte itsensä niin korkealle että saattoi nähdä linnanpihan joka juuri tyhjeni ihmisistä. Ajopelit ja de Vivonne olivat juuri poistumassa, kun hän pääsi ylös ja hetkeä myöhemmin kuuli hän raskaan portin narinan ja ulkopuolelle jääneitten ratsujen kavionkopinan. Vanha hovimestari ja hänen apurinsa olivat poistuneet. Soihdutkin olivat poissa ja paitsi parin vartiomiehen tasaista astuntaa, joka kuului kaksikymmentä jalkaa alempaa, vallitsi täydellinen hiljaisuus koko suuressa linnassa.

Ja suuri linna se olikin. Tukien itseään käsillään näki hän ihmeekseen edessään mahtavan muurin torneineen, huippuineen ja rintavarustuksineen, kaikki hiljaisina ja kylminä kuun loisteessa. Omituisia ajatuksia valautuu ihmisen mieleen tuollaisina erikoisina hetkinä. Hän muisti äkkiä kirkkaan kesäpäivän tuolla puolen valtamerta, kun hän ensi kertaa oli tullut etelään Albanysta ja kuinka hänen isänsä oli tullut häntä vastaan Hudsonjoen varrella olevalle telakalle ja sitte vienyt hänet kanavaportin kautta näyttääkseen hänelle Peter Stuyvesant'in taloa, muka esimerkkinä siitä kuinka suuri se kaupunki oli, joka vast'ikään oli siirtynyt alankomaalaisilta englantilaisten käsiin. Ja kuitenkaan ei Peter Stuyvesant'in talo ja hänen huvilansa yhteensä ollut yhden ainoan siipirakennuksenkaan kokoinen tähän linnaan verraten, joka taasen vuorostaan oli kuin koirankoppi Versailles'n rinnalla. Hän toivoi, että hänen isänsä nyt olisi täällä näkemässä kaikkea tätä suuruutta, mutta sitte hän peruuttikin toiveensa, kun hän äkkiä muisti olevansa vanki kaukaisessa maassa ja että hänen näköalansa rajoittui siihen mitä hän vankilansa ahtaasta akkunasta saattoi nähdä.

Akkuna oli niin suuri, että hän hyvin olisi voinut ryömiä siitä ulos, ellei siinä olisi ollut ristikkoa. Hän pudisteli sitä ja riippui siitä, mutta sen tangot olivat sormen vahvuisia ja ne olivat huolellisesti liitetyt, jotenka ne eivät antaneet perään. Sitten hän, saatuaan vakavamman jalansijan ja pidellen itseään yhdellä kädellä, koetti veitsellään särkeä liitoskohtaa. Mutta se oli sementtiä ja niin sileää ja kovaa kuin lasi. Hänen veitsensä vääntyi, kun hän sen siihen upotti. Mutta ympäryskivi oli hiekkakiveä eikä siis vallan kovaa. Jos hän voisi saada sitä koverretuksi, niin saattaisi hän ehkä vetää irti sekä tangot että sementin. Hän hyppäsi takaisin permannolle ja rupesi tuumimaan, miten hän edullisimmin kävisi työhön käsiksi, kun hänen huomionsa kääntyi toverinsa valitteluihin.

"Näytätte sairaalta, ystäväni", sanoi hän.

"Sieluni on sairas", huokaili toinen. "Voi, mikä kirottu hullu olen ollutkaan. Se vie minulta aivan järjen."

"Jokin painaa mieltänne?", sanoi Amos Green istuutuen puupölkyilleen.

Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.

"Kuinka voitte kysyäkään sellaista, kun yhtä hyvin kuin minäkin tiedätte, kuinka surkeasti tehtäväni epäonnistui. Kuningashan tahtoi, että arkkipiispa vihkisi heidät. Kuninkaan tahto on laki, siis joko arkkipiispa tai ei kukaan. Tällä hetkellä olisi hänen pitänyt olla palatsissa. Hyvä Jumala! Voin nähdä kuninkaan yksityishuoneen, voin nähdä hänen siellä odottavan yhdessä rouva de Maintenon'in kanssa, voinpa kuulla heidän keskustelevan onnettomasta de Catinat'sta – –" Hän painoi kasvonsa käsiinsä uudelleen.

"Minäkin näen tuon kaiken," sanoi amerikkalainen melkein tylsästi, "mutta näen jotakin muutakin."

"Mitä sitten?"

"Näen arkkipiispan vihkimässä heitä."

"Arkkipiispan? Oletteko raivohullu?"

"Mahdollisesti, mutta minä näen hänet."

"Hän ei voi olla palatsissa."

"Päinvastoin. Puolituntia sitte saapui hän palatsiin."

De Catinat hypähti pystyyn. "Palatsissa!" huudahti hän. "Kuka hänelle siis tiedon olisi vienyt?"

"Minä sen toimitin", sanoi Amos Green.

Kahdeksastoista luku.

YLLÄTYSTEN YÖ.

Jos amerikkalainen luuli tällä lyhyellä ilmoituksellaan hämmästyttäneensä ja ilahuttaneensa toveriaan, niin erehtyi hän pahanpäiväisesti, sillä de Catinat lähestyi häntä myötätuntoinen ja huolekas ilme kasvoillaan ja pani hyväillen kätensä hänen olkapäälleen.

"Rakas ystäväni", alkoi hän. "Olen ollut ajattelematon ja itsekäs. Olen suurennellut omia pikkuhuoliani enkä ole ajatellut ensinkään niitä vaivoja, joita te puolestani olette nähnyt. Pudotessanne hevosen selästä olette ehkä loukannut itsenne pahemminkin kuin luulette. Pankaa nyt maata oljille ja koettakaa hieman nukk – – –"

"Vakuutan teille että arkkipiispa on perillä", intti Amos Green kärsimättömästi.

"Aivan niin, aivan niin. Tuolla on vettä astiassa, minäpä kastelen siinä kaulaliinani ja sidon sen päänne – – –"

"Kuuletteko mies! Ettekö ymmärrä? Piispa on palatsissa."

"On, on", sanoi de Catinat rauhoittavasti. "Aivan varmaan hän on siellä. Toivon ettei teillä ole tuskia?"

Amerikkalainen heristeli nyrkkejään ja huusi: "Te luulette, että olen tullut hulluksi ja tottavie, ei puutu paljon, ettette sitä teekin minusta. Kun kerran sanon että lähetin piispan sinne, niin tarkoitan että todella olen pitänyt huolen siitä. Ettekö muista, että palasin puhuttelemaan ystäväänne majuria?"

Nyt oli kapteenin vuoro tulla kärsimättömäksi.

"Kyllä, entä sitte?" kysyi hän käyden toista käsivarteen.

"No niin, kun me lähetämme metsissä vakoilijan liikkeelle, niin, jos asia on sen arvoinen, lähetämme tunnin kuluttua toisen, jotenka toinen niistä ainakin tulee takaisin ehjin nahoin. Se on irokeesien tapa ja hyvä tapa onkin."

"Hyvä Jumala! Minä alan luulla, että olette pelastanut minut."

"Älkää nipistäkö käsivarttani niin jumalattomasti. Kävin siis majuria puhuttelemassa ja pyysin häntä Pariisiin mennessään sivuuttamaan arkkipiispan oven."

"Ja sitte, mitä sitte?"

"Näytin hänelle liitupalasta ja sanoin hänelle, että jos olemme käyneet siellä, niin näette suuren ristin vasemmalla ovenpielestä. Ellei tuota ristiä näy siinä, niin menkää taloon ja pyytäkää arkkipiispaa lähtemään palatsiin, minkä kavioista lähtee. Majuri lähti tuntia myöhemmin, hän oli siis Pariisissa puolen yhdentoista maissa. Piispa oli ehkä ajoneuvoissaan kello yksitoista ja Versailles'hin hän joutui puolta tuntia myöhemmin, siis puoli kaksitoista. – Jumaliste, luulenpa että olen tehnyt hänet hulluksi!"

Ei ollut ihme, että nuori eränkävijä säikähti kertomuksensa vaikutusta. Hitaalla ja vakavalla luonteellaan hän ei pystynyt käsittämään tulisen ranskalaisen äkillisiä ja rajuja mielialan vaihteluja. De Catinat, joka oli irroittanut siteensä ennenkuin heittäytyi vuoteelleen, pyöri nyt koppinsa ympäri kuin vimmattu, heitellen käsivarsiaan ja sääriään korkealle, kuuvalon vääristellessä hänen asentojaan seinälle yhä hullunkurisemmiksi. Lopuksi heittäytyi hän toverinsa kaulaan ja purki hänelle loppumattoman tulisen kiitos- ja ylistysvirren, taputellen ja syleillen häntä ja tehden kaikenmaailman lupauksia ja valoja.

"Voi jos voisin tehdä jotakin hyväksenne", hoki hän yhtämittaa.

"Te voitte, te voitte", vakuutti toinen. "Pankaa maata oljille ja koettakaa nukkua."

"Ja ajatelkaa, että olen ollut niin hävytön teitä kohtaan! Kyllä nyt olette saanut suloisesti kostaa minulle."

"Herran nimessä, menkää nyt nukkumaan." Kehoituksillaan ja hieman väkivaltaa käyttäen sai hän riemastuneen toverinsa oljille takaisin ja peitoksi sirotteli hän olkia hänen ylleen. De Catinat oli väsynyt päivän tapauksista ja viimeinen yllättävä ilonaihe oli kuluttanut viimeisetkin voiman rippeet. Niinpä hänen silmänsä painuivat hiljalleen kiinni, pään vaipuessa yhä syvemmälle olkiin, ja viimeinen näky minkä hän vielä selvästi tajusi, oli amerikkalainen, joka jalat ristissä istuen, kuuvalossa innokkaasti vuoleskeli pitkällä veitsellään toista puupölkkyä.

Siinä määrin oli nuori kaartilainen väsynyt, että päivä oli jo yli puolen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun hän vihdoin heräsi. Hetkisen katseli hän hämmentyneenä ympärilleen, sillä häntä oudoksutti vaatteisiin takertuneet oljet ja vankikopin karkeatekoinen ristikaareen muovailtu katto. Mutta äkkiä palautui hänen muistiinsa eilinen päivä, viestinvienteineen, salaväijytyksineen ja vangitsemisineen ja hän hypähti seisaalleen nopeasti. Hänen toverinsa, joka oli torkkunut eräässä nurkassa, hyppäsi myös pystyyn kuultuaan hänen ensi liikkeensä. Hänellä oli vielä veitsi kädessä herätessään ja hän vilkasi heti oveen.

"Ahaa, se olittekin te", virkkoi hän. "Luulin että se oli äskeinen mies."

"Onko täällä sitte käynyt joku?"

"On, toivat tänne nuo kaksi leipää ja tuopin vettä juuri ennen auringon nousua, kun aioin ruveta levolle."

"Puhuiko hän mitään?"

"Ei, se oli tuo pieni, musta äijä."

"Simoniksi häntä kuuluivat kutsuneen."

"Sama mies. Hän pani leivät tuohon ja meni mennessään. Ajattelin että hän ehkä viipynee täällä kauemminkin jos hän vielä tulee tänne."

"Kuinka niin?"

"Jos asetamme nuo jalustinhihnat hänen nilkkoihinsa, niin luulenpa ettei hän niistä vapaudu yhtä pian kuin me."

"Entä sitten?"

"No hänhän voisi kertoa meille, missä olemme ja mitä meille aiotaan tehdä."

"Joutavia! mitä sillä on väliä, kun asiamme kerta on toimitettu!"

"Ehkäpä ei teihin nähden – makuasioistahan ei voi riidellä. – Mutta minuun nähden sillä on paljonkin väliä. En ole tottunut istumaan tällaisissa pesissä, niinkuin karhu loukussa ja odottamaan mitä muut suvaitsevat tehdä minulle. Se on minulle aivan uutta. Pariisi oli mielestäni ahtaanlainen paikka, mutta se oli kuin heinäaro tähän verrattuna. Minun tottumuksiini tämä ei sovellu ja minä aion lähteä täältä pois."

"Tässä ei auta muu kuin kärsivällisyys."

"En usko sitä. Minä luulen että pari kiilaa ja rautakanki auttaa meitä paremmin."

Samalla avasi hän takkinsa ja veti sen alta lyhyen ruostuneen raudan ja kolme terotettua puista kiilaa.

"Mistä nuo olette saanut?"

"Ne ovat minun tämänöistä työtäni. Rautakanki oli ylinnä ristikossa, ja siinä olikin työpaikka. Kiilat veistin pölkystä."

"Ja mihin tarkoitukseen ne sopivat?"

"No tähän: kiila numero yksi menee tuohon reikään jonka olen hakannut kivien väliin. Toisesta pölkystä olen valmistanut kurikan ja pari lyöntiä sillä tuon kiilan päähän saa sen niin lujaan, että voitte riippua koko painollanne siinä. Nämä kaksi menevät samalla tavalla noihin ylempiin reikiin. Näin! Katsokaas, nyt voitte nousta näille seisomaan ja katsomaan akkunasta, rasittamatta liiaksi varpaittenne jäntereitä. Koettakaapas."

De Catinat kiipesi ylös ja katseli innokkaasti ristikon läpi. "En tunne tätä paikkaa", sanoi hän pudistaen päätään. "Se voi olla joku niistä kolmestakymmenestä linnasta, jotka ovat Pariisin eteläpuolella kuuden, seitsemän peninkulman etäisyydellä siitä. Mutta mikä se niistä on? Ketä kummaa huvittaa kohdella meitä tällä tavalla? Kun näkisin jonkin vaakunakilven, niin se ehkä auttaisi minua. Ahaa, tuolla näkyy yksi erään akkunan keskipienassa. Mutta en saa selvää siitä matkan pituuden vuoksi. Olen varma että sinun silmäsi, Amos, ovat paremmat kuin minun, koetahan katsoa mitä tuossa nimikilvessä seisoo."

"Missä?"

"Tuolla kivilaatalla keskellä akkunaa."

"Ahaa, näen sen vallan selvästi. Minusta näyttää niinkuin siinä olisi kolme hiirihaukkaa istumassa siirappitynnörin päällä."

"Kolme kotkaa torninhuipussa ehkä. Se olisi Hautevillen vaakuna. Mutta se ei ole mahdollista, sillä heillä ei ole mitään linnaa sadan virstan ulettuvilla." Hän oli hyppäämäisillään alas ja laski koko painonsa ristikon poikkiraudalle.

Hänen hämmästyksekseen se seurasikin mukana.

"Katsohan, Amos, katsohan tänne", huudahti hän.

"Ahaa, huomasitkos sen. Niin, sen irroitin minä viime yönä."

"Millä aseella? Veitselläsikö?"

"Ei, en päässyt mihinkään veitselläni, mutta kun olin saanut irti tuon sivuraudan, niin joutui työni paremmin. Panen nyt tämän takaisin paikoilleen, jottei kukaan tuolla alhaalla huomaisi, että olen saanut sen irti."

"Ovatko kaikki muutkin irti?"

"Ei ole vielä muuta kuin tuo yksi, mutta ensi yönä irroitamme nekin. Sinä voit ottaa tämän ja työskennellä sillä, samalla kun minä käytän työkaluani toisen irroittamiseksi. Katsohan, kivi on pehmeänlaista ja hankaamalla sitä saa siihen pienen ojan, jota myöten sitten voi irroittaa poikkiraudan. Olisipa merkillistä, ellemme huomiseksi ole saaneet tietämme selväksi täältä."

"Niinpä kyllä, mutta, vaikka pääsisimmekin tuonne linnanpihalle, minnekäs sitte tie veisi?"

"Yksi asia kerrallaan ystäväni, yhtä hyvin voit jättää Cennebec'iin menon, kun et huomaa miten pääsisit Penobscotin poikki. Joka tapauksessa on linnanpihalla enemmän ilmaa kuin täällä ja kun kerran akkuna on meille selvä, niin pian tuumimme selväksi lopunkin."

Toverukset eivät uskaltaneet työskennellä päivällä, sillä he pelkäsivät, että vanginvartija voisi heidät yllättää tai että heidät alhaaltapäin huomattaisiin. Ei ketään käynyt heidän luonaan, ja he söivät leipänsä ja joivat vetensä sellaisella ruokahalulla, että näytti siltä kuin he usein olisivat ravinneet itseään huonommallakin ravinnolla. Heti kun ilta tuli, seisoivat he kumpikin naulallaan ja hieroivat kiveä ja kiskoivat ristikkorautoja. Oli sateinen yö ja nousi ukkosilma, mutta he näkivät jokseenkin hyvin ja akkunan ulkokaari esti heitä näkymästä. Ennen puolta yötä olivat he irroittaneet yhden raudan ja toinen oli juuri lähtemässä, kun hiljainen liike sai heidät kääntymään ja he näkivät vanginvartijan seisovan keskellä lattiaa, suu ammollaan katsellen heitä.

De Catinat oli huomannut hänet ensin ja oli heti hypännyt alas lyödäkseen häntä kangellaan, mutta nähtyään uhkaavan liikkeen oli vanginvartija rynnännyt ovelle ja vetänyt sen kiinni perässään juuri kun amerikkalaisen työase lentää huristi hänen korvansa juuresta jatkaen matkaansa käytävään. Kun ovi rämähti lukkoon, jäivät toverukset katsomaan toisiaan. Kapteeni kohotteli hartioitaan ja Amos Green vihelsi pitkään.

"Tuskinpa maksaa vaivaa jatkaa", virkkoi de Catinat vihdoin.

"Yhtähyvin voimme tehdä tätä kuin muutakin. Mutta jos minun aseeni olisi tullut tuumaakin alempana, niin olisi ukko ollut meidän. No niin, ehkä hän saikin hieman tai sitten katkaisi niskansa rappusia kiiruhtaessaan. Minulla ei ole enää millä työtäni jatkaisin, mutta pari hakkausta sinun kangellasi saa työmme valmiiksi. Aa, olit oikeassa, nytpä meidät ottaa piru."

Suuri kello oli alkanut soida linnassa ja kuului äänekästä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa. Järeitä käskyjä jaettiin linnanpihalla ja sitte kuului avainten rasahduksia. Kun tämä kaikki tapahtui näin yön hiljaisuudessa, näytti selvästi siltä kuin hälyytys olisi pantu toimeen. Amos Green pisti kätensä taskuihin ja heittäytyi selälleen oljille ja de Catinat taas nojasi synkännäköisenä seinään, odottaen mitä tuleman piti. Kului viisi minuttia, meni toinen viisi eikä kuulunut mitään. Hälinä linnanpihalla jatkui, mutta heidän koppiinsa johtavassa käytävässä ei kuulunut minkäänlaista liikettä.

"Sittenkin otan tuon viimeisen raudan irti", sanoi amerikalainen vihdoin nousten ja meni akkunaan. "Katsotaanpa kuitenkin mistä nuo kissannaukujaiset johtuvat." Hän kiipesi orrelleen puhuessaan ja katsahti ulos.

"Tulehan tänne", huudahti hän kiihkeänä toverilleen. Heillä näkyy olevankin jokin toinen leikki siellä ja näyttää siltä kuin ei heillä olisi aikaa ajatella meitä nyt.

De Catinat kiipesi hänen rinnalleen ja molemmat katsoivat linnanpihalle. Valkea oli viritetty joka linnannurkkaukseen ja piha oli täynnä väkeä, joista moni kantoi soihtua. Keltainen loimu leikki somasti linnan jylhänharmailla muureilla välistä nousten niin korkealle että korkeinkin torninhuippu hohti kullalle tummaa taivasta vastaan, kunnes se taas tuulen painamana vaipui niin pieneksi, että se tuskin valaisi kantajansa kasvoja. Pääportti oli auki ja vaunut, jotka ilmeisesti juurikään olivat saapuneet, olivat pienen oven edessä aivan heidän akkunansa kohdalla. Vaunujen pyörät ja sivut olivat paksussa rapakossa ja hevoset seisoivat allapäin höyryävinä, kuten pitkästä ja nopeasta ajosta ainakin.

Töyhtölakkinen, ratsupukuinen mies astui vaunusta ja kääntyen ympäri, veti perässään toisen henkilön. Siinä syntyi pieni ottelu, kuului huuto ja sitte molemmat katosivat ovesta sisään. Kun se oli sulkeutunut, ajoivat vaunut pois, soihdut ja tulet sammuivat, pääportti läimähti lukkoon taas ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennen tätä äkillistä välinäytöstäkin.

"No, ovatko he nyt saaneet toisen kuninkaan sanansaattajan käsiinsä?" sanoi de Catinat.

"Kohta täällä onkin sijaa kahdelle taas", virkkoi Amos Green. "Jos vain saamme olla rauhassa hetkisen, niin ei tämä koppi meitä kauan pidätä."

"Ihmettelenpä, minne vanginvartija on joutunut."

"Olkoon missä tahtoo, niin kauan kuin vain pysyy täältä poissa. Annahan minulle kankesi taas. Tämä rupeaa jo lähtemään. Hän alkoi työskennellä huimasti, koettaen syventää uurretta kivessä. Äkkiä hän lopetti ja jännitti kuuloaan.

"Tuhannen tulimmaista, tuolla työskentelee joku toisella puolella."

Molemmat kuuntelivat tarkasti. Muurin toiselta puolen kuului vasaran kalketta, sahan kahinaa ja lautojen läiskettä.

"Mitä kummia ne siellä mahtavat tehdä?"

"En ymmärrä."

"Voitko nähdä heitä?"

"He ovat liian lähellä muuria."

"Minä luulen voivani nähdä", sanoi de Catinat. "Olen hoikempi sinua." Hän pisti päänsä; kaulansa ja toisen hartiansa aukosta poikkirautojen välissä ja jäi siihen, kunnes hänen ystävänsä, luullen, että hän oli tarttunut kiinni, veti häntä jalasta vapauttaakseen hänet pinteestä. Hän väänsi itsensä kuitenkin helposti takasin ja kuiskasi.

"He rakentavat siellä jotakin."

"Rakennustako?"

"Niin, heitä on neljä miestä, lyhtyjen valossa."

"Mitä he mahtavat rakentaa."

"Luulen että se on jonkinlainen vaja. Voin nähdä neljä kuoppaa joihin he sovittavat neljää pystyparrua."

"Hyvä, emme voi lähteä täältä niinkauan kun tuolla on neljä miestä aivan akkunan alla."

"Mahdotonta."

"Mutta me voimme päättää työmme siitä huolimatta."

Hänen hiljainen kovertamisensa hukkui kokonaan alempana kasvavaan meluun. Rauta irtautui toisesta päästään ja hän veti sitä hitaasti puoleensa. Silloin, kun hän juuri oli saamassa sen kokonaan irti, ilmaantui äkkiä pyöreä pörrötukkainen ja suippolakkinen pää hänen ja kuuvalon väliin. Niin perinpohjin hämmästyi Amos Green tuosta äkillisestä ilmestyksestä, että hän päästi raudan käsistään ja pudoten ulkopuolelle se luisui akkunalaudan yli maahan.

"Sinä jumalaton hölmö", huusi ääni alhaalta, "onko sinulla iankaikkisesti peukalo keskellä kämmentä, kun sillä tavalla pudottelet työkalujasi! Tuhannen tulimmaista. Sinä olet särkenyt hartiani."

"Mikä siellä nyt on", huusi toinen vastaan. "Saakelin Pierre, jos sinun sormesi olisivat yhtä kerkeät kuin kielesi, niin sinusta tulisi Ranskan ensimmäinen kirvesmies."

"Mitäs tämä on, sinä tolkuton apina. Sinähän pudotit työkalujasi niskaani."

"Minä! En ole pudottanut mitään."

"Hölmö! Uskotteletko minulle, että rautatankoja putoilee taivaasta. Sinä heitit minua rautatangolla, kuulitko senkin kömpelökätinen tolvana."

"Minä en ole sinua heittänyt", huusi toinen. "Mutta pyhän neitsyen nimessä, ellet pian lopeta, niin tulen alas ja löylyytän sinut perinpohjin.

"Suu kiinni, senkin tyhjännalkuttajat", sanoi kolmas ääni käskevästi. "Ellei työ tule valmiiksi ennen päivänkoittoa, niin siitä tulee tuima lasku eräille."

Sitten alkoi taas yhtämittainen sahaus ja vasaran pauke. Pää yhä tuli ja meni. Sen omistaja käveli varmaankin jollakin telineellä joka oli rakennettu heidän akkunansa alle, mutta ei katseellakaan ilmaissut huomanneensa mustaa aukkoa aivan vieressään. Oli jo aamuaikainen ja ensimmäiset, kylmät valonsäteet alkoivat leikkiä linnanpihalla ennenkuin työ oli valmis ja miehet lähteneet pois. Silloin vasta uskalsivat vangit kiivetä ylös ja katsoa, mitä siellä oli syntynyt yön kuluessa. Ja nähdessään sen, oli heiltä henki salpautua. Se oli mestauslava.

Siinä se oli pahaenteisenä, mustista, likaisista lankuista kokoonkyhättynä ja näytti siltä kuin sitä ennenkin olisi usein käytetty samaan tarkoitukseen. Se oli tuettu heidän puoleistaan muuria vastaan ja oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä ja tuonpuoleisella sivulla johti sille puuportaat. Sen keskellä seisoi mestaustukki jonka pää oli ruskeanpunaisia tahroja täynnä.

"Nyt luulen että on parasta lähteä", sanoi Amos Green.

"Työmme on ollut turha", vastasi de Catinat surullisena. "Olkoon kohtalomme mikä hyvänsä – eikä se juuri hyvältä näytä – emme voi muuta kuin alistua siihen miehen tavoin."

"No, no, mies. Akkuna on selvä, lähtekäämme."

"Se on turha. Näen tuollapuolen pihan rivin aseistettuja miehiä."

"Rivissä? Ja tähän vuorokauden aikaan!"

"Niin ja tuolla tulee lisää. Katso, tuolla, keskiovesta. Mutta mitä taivaan nimessä tämä merkitsee." Hänen puhuessaan aukeni äskeinen ovi ja merkillinen saattue marssi siitä ulos. Ensin tuli pari tusinaa jalkamiehiä, kulkien parittain ja puettuina ruskeanpunaisiin palvelijan pukuihin, kukin kantaen pertuskaa. Heidän perässään astui suurikokoinen parrakas mies, ilman puseroa, karkean paidan hihat käärittyinä yläpuolelle kyynärpään ja suuri kirves olalla, Sitten tuli rukouksia mutiseva pappi avonaisessa messukaapussa ja hänen kanssaan mustiin puettu nainen, kaula paljastettuna ja rintaa vasten painuvin päin, jonka yllä riippui musta liina. Aivan naisen takana astui pitkä, laiha ja tuimannäköinen mies, jolla oli punoittavat karkeat kasvot, esiinpistävine, pitkine nenineen. Hänellä oli päässään litteä samettilakki, johon timanttineulalla oli sovitettu kotkansulka. Hänen tummat silmänsä loistivat merkillisen kirkkaina, ne ikäänkuin säkenöivät mieletöntä iloa, johon sisältyi uhkaa ja pelkoa. Hänen jäsenensä nytkähtelivät hänen käydessään, kasvot vääntelehtivät omituisesti ja hän käyttäytyi kuten ihminen, joka koettaa peittää sielussaan palavaa riemua. Tuon merkillisen saattueen jälkijoukkona marssi vielä tusinanverran ruskeapukuisia palvelijoita.

Tullessaan lavan rappujen ääreen epäröi nainen jatkaa matkaansa, mutta hänen takanaan tuleva mies työnsi häntä eteenpäin sellaisella voimalla että hän kompastui alimpaan astimeen ja olisi varmasti kaatunut, ellei olisi saanut papin käsivarresta kiini. Nähdessään sitte ylös päästyään kammottavan mestauspölkyn, pääsi häneltä parkaisu ja hän vetäytyi kauhistuneena takaperin. Mutta taas työnsi mies häntä ja kaksi palvelijaa otti häntä ranteista ja raahasi häntä eteenpäin.

"Oi Maurice! Maurice", huusi hän. "En ole valmis kuolemaan. Oi, anna anteeksi Maurice, anna anteeksi, samoinkuin itsekin toivot anteeksiantoa." Hän pyrki lähemmä miestä, koetti ottaa häntä kädestä ja tarttua hänen hihaansa, mutta mies seisoi käsi miekankahvassa ja kasvot aivan vääntyneinä mielettömästä ilosta. Kun nainen näki nuo hirvittävän pilkalliset kasvot, kuolivat rukoukset hänen kalpeilta huuliltaan. Hän kääntyi hänestä pois ja vetäsi päätään peittäneen mustan hunnun taaksepäin.

"Ah sire", hän huusi "sire, jos nyt voisitte nähdä minut!"

Kuullessaan huudon ja nähdessään nuo kalpeat kasvot, tuntui de Catinat'sta kuin hän olisi saanut miekan iskun. Sillä tuossa pyövelin pölkyn vieressä seisoi nainen, joka oli ollut voimakkain, älykkäin ja kaunein Ranskan naisista – Françoise de Montespan, kuninkaan aivan äskeinen lemmitty.

Yhdeksästoista luku.

KUNINKAAN KABINETISSA.

Samana yönä, kun nuo merkilliset seikkailut sattuivat kuninkaan sanansaattajille, istui hän itse yksinään kabinetissaan. Katosta hänen yläpuolellaan riippui kultaketjussa neljä siipiniekkaa rakkaudenjumalaa ja niitten kannattama hyvätuoksuinen lamppu, joka valoi kirkkaan loisteen huoneeseen, heijastuen kymmenkertaisena seinillä olevista peileistä. Hopealla silatut eebenpuiset huonekalut, kauniit savonnièrematot, Toursin silkit, gobelinit, kulta- ja Sivers'in porsliinitavarat – kaikki hienoin ja paras, mitä Ranska silloin pystyi tuottamaan, oli koottu näitten seinien sisäpuolelle. Sinne ei koskaan ollut päässyt mitään, mikä ei olisi ollut mestarituote lajissaan. Ja kaiken tämän häikäisevän loiston keskellä istui sen isäntä synkkänä ja vakavana nojaten kättään poskeen, kyynärpää pöytää vasten ja silmät tuijottaen harhailevina seinään. – Mutta vaikka hänen katseensa olikin suunnattuna seinään, ei hän siellä mitään nähnyt, sillä ne tarkastelivat pikemminkin hänen oman elämänsä pitkää tapaussarjaa aina aikaisimpiin vuosiin saakka, jolloin unelmat ja todellisuus niin mielellään sekaantuvat keskenään. Oliko se totta, vai oliko hän nähnyt unta noista kahdesta miehestä, jotka usein kumartuivat hänen kehtonsa yli ja joista toinen oli puettu mustaan takkiin, risti rinnalla ja jota hän oli tottunut kutsumaan isäksi, kun taas toisella oli punainen kauhtana ja pienet vilkuilevat silmät. Vielä nytkin, enemmän kuin neljänkymmenen vuoden perästä, välähti hänen silmissään tuo turmeltunut, viekas ja voimakas mies, vanha Richelieu, Ranskan kruunaamaton kuningas. Ja sitten tuo toinen kardinaali, pitkä, laiha olento, joka oli ottanut häneltä hänen taskurahansa ja pukenut hänet vanhoihin vaatteisiin eikä olisi suonut hänelle hänen ravintoaankaan. Kuinka hyvin muistikaan hän sen päivän, jona Mazarin viimeisen kerran punasi poskensa ja kuinka hovi oli tanssinut ilosta kuultuaan hänen poismenostaan. Entä hänen äitinsä, kuinka kaunis hän oli ja kuinka suurenmoinen. Hyvin hän muisti kuinka rohkeasti hän käyttäytyi tuon sodan aikana, jolloin aatelin valta nujerrettiin ja kuinka hän sitte kuollessaan pyysi, etteivät papit tahraisi hänen myssynsä nauhoja pyhillä öljyillään!

Sitte hän muisteli omia tekojaan, kuinka hän oli kyninyt mahtavat alamaisensa siinä määrin että hän, sen sijaan että olisi ollut ikäänkuin ensimmäisenä samanarvoisten joukossa, olikin jäänyt yksin, huimaavaan korkeuteen, jonka varjo himmenti kaikki muut. Sitten tulivat hänen sotansa, lakinsa ja sopimuksensa. Hänen huolenpitonsa alla oli Ranska siirtänyt rajojaan sekä itään että pohjoseen, ja kuitenkin sisällisesti sulautunut niin yhdeksi, että sillä oli vain yksi mieli ja se mieli ilmeni hänen sanassaan. Vielä johtui hänen mieleensä kaikki se kauneus, minkä naiset olivat hänelle suoneet.

Siinä oli Olympe de Mancini, jonka italialaiset silmät ensimäisinä olivat opettaneet hänelle, että löytyi voima, joka pystyi kuninkaitakin hallitsemaan, tämän sisar Maria Mancini, hänen puolisonsa tummine auringonpolttamine kasvoineen, Henrietta, Englannista, jonka kuolema ensi kertaa avasi hänen silmänsä näkemään elämän surullisia puolia ja vielä La Vallière, Montespan ja Fontanges. Toiset niistä olivat kuolleet, toiset luostarissa. Monet, jotka olivat olleet turmeltuneita ja kauniita, olivat nyttemmin ainoastaan turmeltuneita.

Ja mikä oli tuloksena hänen huolta ja ponnistusta täynnä olevasta elämästään? Hän oli jo keski-iän tuollapuolen, hän oli menettänyt halun nuoruutensa huvituksiin, kihti ja huimaus muistuttivat hänelle alituisesti sitä nuoruuden kuningaskuntaa, jota hän ei voinut kutsua takasin. Ja kaikkina näinä vuosina hän ei ollut voittanut itselleen ainoatakaan tosiystävää, ei omassa perheessään, ei hovissaan eikä koko maassaan, sitä naista lukuunottamatta, jonka kanssa hän aikoi vihityttää itsensä tänä yönä. Ja tämä nainen, kuinka kärsivällinen, kuinka hyvä ja kuinka jalo hän olikaan! Hänen kanssaan yhdessä voi hän toivoa pyyhkivänsä pois kuluneen elämänsä kaikki synnit ja hulluudet. Kunpa arkkipiispa vain tulisi, jotta hän voisi tuntea, että tuo nainen todella oli hänen omansa, ja että hän omisti hänet siteillä, jotka kestäisivät elämän loppuun saakka!

Oveen koputettiin. Hän ponnahti kiihkeänä pystyyn, luullen kirkonmiehen jo saapuneen. Mutta se olikin hänen henkipalvelijansa, joka ilmoitti että Louvois pyysi luoksepääsyä. Heti hänen perässään saapuikin ministeri, nokka pystyssä ja tärkeänä. Hänellä oli kaksi nahkalaukkua kädessään.

"Sire", sanoi hän Bontemsin poistuttua, "toivon etten häiritse teitä."

"Ei ensinkään, Louvois. Ajatukseni rupesivat jo käymään ikäväksi toveriksi minulle ja olen iloinen päästessäni niistä."

"Olen vakuutettu, etteivät teidän majesteettinne ajatukset voi olla muuta kuin mieluisat", vastasi hovimies. "Mutta olen tässä tuonut mukanani jotakin, jonka toivon vain lisäävän niitten mieluisuutta."

"Ah, mitä se on?"

"Kun niin moni aatelistostamme on matkustanut Unkariin ja Saksaan, niin suvaitsitte te viisaudessanne haluta kuulla, millaisia tietoja he ystävilleen täällä kotona lähettävät ja millaisia täältä heille menee."

"Niin."

"Minulla on nyt tässä kaikki mitä kuriiri on saanut kokoon ja myöskin se mikä täältä on lähdössä, kukin erä omassa laukussaan. Vaha on pehmitetty väkiviinalla ja kiinnikkeet irroitettu höyryllä, joten ne nyt ovat auki. Kuningas otti kouran täyden laukusta ja katseli osoitteita.

"Tahtoisin todella lukea noitten ihmisten ajatukset", sanoi hän. "Sillä tavallahan ainoastaan voin päättää niitten ihmisten mielialan, jotka edessäni kumartelevat ja hymyilevät. Otaksun ettette itse ole lukenut näitä", lisäsi hän epäluuloisena.

"Oh, sire, kuolisin ennemmin."

"Vannotteko sen."

"Autuuteni kautta, sire."

"Hm! Siellä on yksi, joka näkyy olevan pojaltanne."

Louvois'n väri vaihtui ja hän sammalsi katsoessaan kuorta. "Teidän majesteettinne on näkevä, että hän on yhtä uskollinen kaukana kuin teidän lähellännekin, muutoin hän ei olisi minun poikani."

"Alkakaamme sitte sillä. Ah, siinä ei ole kuin kymmenkunta riviä. 'Rakas Achille, miten kaipaankaan sinua. Kun sinä et ole täällä, on hovissakin ikävä kuin luostarissa. Naurettava isäukkoni astuskelee yhä ympäri kuin kalkkunakukko, ikäänkuin kaikki hänen mitalinsa ja ristinsä voisivat peittää sitä tosiasiaa, että hän on vain päälakeija, eikä hänellä ole valtaa enempää kuin minullakaan. Hän houkuttelee kuninkaalta sangen paljon hyvää, mutta en voi kuvitella mitä hän sillä tekee, sillä minä en ainakaan ole hyötynyt mitään. Olen yhä velkaa ne kymmenentuhatta tuolle miehelle Ortevrekadulla. Ellei minua kohta onnista neljän nikkarin pelissä, niin on tästä lähdettävä sinun toveriksesi!' Hm! Epäilin teitä väärin, Louvois. Huomaan nyt, että ette ole lukenut näitä kirjeitä."

Sillä aikaa kun kuningas luki kirjettä oli ministeri istunut kuin tulisilla hiilillä kasvot punaisina kuin punajuuri ja silmät muljottavina päässä. Suuri oli helpotus, kun lukeminen päättyi, sillä vaikkakaan se ei sisältänyt mitään, mikä olisi saattanut hänet huonoon valoon kuninkaan silmissä, tunsi hän kuinka joka hermo hänen ruumiissaan jännittyi raivosta hänen ajatellessaan mitä viittauksia hänen nuori hurjapäänsä teki isästään. "Senkin käärme", sanoi hän. "Voi tuota häijyä käärmettä. Kyllä opetan hänet vielä kiroamaan syntymähetkeään."

"No, no, Louvois, tehän olette nähnyt paljon mailmaa ja teidän tulee olla filosofi. Kuumaverinen nuoriso sanoo aina pahemmin kuin tarkoittaa. Älkää ajatelko asiaa sen enempää. Mutta mikäs meillä tässä on? Kirje rakkaimmalta tyttäreltäni miehelleen Conti'n prinssille. Tuntisin hänen käsialansa tuhansien joukosta. Voi, pikku kultani, ei hän voisi aavistaakaan, että näkisin hänen viatonta lörpötystään. Mitäpä siitä luenkaan, kun kerran tunnen hänen lapsellisen sydämensä joka ajatuksen."

Hän aukaisi punaisen hyvänhajuisen paperin hymyillen hellästi, mutta kun hän oli päässyt muutaman rivin, katosi hymy ja hän hypähti pystyyn muristen vihasta, ja painaen kättään sydämelleen tuijotti yhä paperiin. "Huitukka!" huudahti hän käheästi. "Häpeämätön, sydämetön letukka! Louvois, te tiedätte, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Te tiedätte, että hän on ollut silmäteräni. Mitä olen häneltä koskaan kieltänyt?"

"Olette ollut itse hyvyys, sire", sanoi Louvois, jonka omia haavoja kirveli vähemmän, kun hän näki toisenkin kärsivän.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo minusta: Isä vaari on jotenkin ennallaan, paitsi että polvet ovat alkaneet tutista. Sinä muistat, kuinka meillä oli tapana nauraa hänen hienostelulleen ja siroudelleen! Sen hän on kaiken jättänyt, ja vaikka hän kyllä vieläkin tepastelee korkeilla koroillaan niinkuin Landes'n talonpoika puujaloillaan, on hänen puvuistaan hävinnyt kaikki loistavuus. Tietysti koko hovi matkii häntä, jotenka voit arvata millainen ikävyyden pesä se on. Sitten näkyy tuo nainen yhä pysyvän hänen suosiossaan ja hänen puseronsa ovat yhtä mauttomat kuin vaarin takitkin, mutta kun palaat, niin me lähdemme yhdessä maaseudulle ja sinä puet itsesi punasamettiin ja minä sinisilkkiin ja me pidämme omaa pientä värikästä hovia, majesteetillisesta vaaristamme huolimatta."

Ludvig painoi kasvonsa käsiinsä.

"Te kuulette mitä hän puhuu minusta, Louvois."

"Se on häpeällistä, sire, häpeällistä."

"Hän antaa minulle liikanimiä – minulle, Louvois!"

"Se on kauheata, sire."

"Ja polveni! Voisi luulla, että olen vanha mies."

"Se on loukkaavaa, sire. Mutta pyydän saada sanoa, että tämä on tapaus, jossa teidän majesteettinne filosofina ei anna mielensä tulla järkytetyksi. Nuoriso on aina kuumaverinen ja sanoo pahemmin kuin se oikeastaan tarkoittaa. Älkää enää ajatelko sitä."

"Tehän puhutte kuin hölmö, Louvois. Lapsi, jota olen rakastanut, kääntyy minua vastaan ja minun ei pitäisi ajatella sitä. Oh, se on taas uusi opetus siitä, että kuningas voi kaikkein vähimmin luottaa niihin, joilla virtaa hänen vertaan suonissaan. Mutta kenenkäs käsialaa tämä on? Sehän on kardinaali de Bouillon'in. Omaan sukuunsa ei näy voivan luottaa, mutta tämä pyhä mies rakastaa minua ei ainoastaan sen vuoksi että olen auttanut hänet sille paikalle, missä hän on, vaan koska hän luonteensa mukaan kunnioittaa ja rakastaa niitä, jotka Jumala on asettanut hänen yläpuolelleen."

"Luen teille hänen kirjeensä, Louvois, näyttääkseni teille että Ranskassa vielä on jälellä sitäkin, mitä sanotaan uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi. 'Rakas prinssi de la Roshe-sur-Yon, ah, se on hän, jolle hän kirjoittaa. Lupasin teille lähtiessänne silloin tällöin ilmoittaa miten asiat kehittyvät hovissa, kun kysyitte neuvoani siinä, maksoiko vaivaa tuoda tytärtänne hoviin siinä toivossa että hän mahdollisesti voittaisi kuninkaan suosion!' Mitä, mitä roistoutta tämä on, Louvois? 'Sulttaani näkyy menevän pahasta yhä huonompaan. Fontanges oli ainakin Ranskan sievin nainen, vaikka, meidän kesken sanoen, hänen tukkansa oli hieman liian punertava, – erinomainen väri kyllä kardinaalin puvussa, rakas herttua, mutta ylhäiselle naiselle sopii korkeintaan kastanjan ruskea. Montespankin oli aikanaan hieno nainen, mutta ajatelkaa, että hän nyt on ihastunut erääseen leskeen, joka on häntä itseään vanhempi, naiseen joka ei edes koeta tehdä itseään puoleensavetäväksi, vaan on aina polvillaan rukousjakkarallaan ja neuloo kirjauksiaan aamusta iltaan. Sanotaan että syksy ja kevät sopivat huonosti yhteen, mutta luulen että kahdesta syksystä tulee vielä huonompi pari.' Louvois! Louvois! En voi lukea enempää. Onko teillä yhtään vangitsemismääräystä mukananne?"

"On yksi, sire."

"Bastille'enkö?"

"Ei, kun Vincennes'iin."

"Se on yhtä hyvä. Täyttäkää se, Louvois! Pankaa tuon roiston nimi siihen! Antakaa vangita hänet tänä yönä, ja vietäköön hän sinne omissa vaunuissaan. Häpeämätön, kiittämätön ja pahasuinen lurjus. Oh, Louvois, miksi toittekaan minulle näitä kirjeitä! Miksi myönnyittekään hulluun päähänpistooni. Hyvä Jumala, eikö maailmassa enää olekaan totuutta, kunniantuntoa eikä uskollisuutta."

Hän polki jalkaansa ja pui nyrkkiään mielettömänä vihasta ja pettymyksestä.

"Panenko muut takaisin laukkuun?" kysyi Louvois innokkaasti.

Kuninkaan alettua lukea kirjeitä oli hän seisonut kuin neuloilla, peljäten mitä paljastuksia hyvänsä. "Pankaa ne takaisin, mutta pitäkää laukku."

"Molemmatko?"

"Ah, unohdin toisen. Ehkäpä minulla on joku kunniallinen alamainen kauempana, vaikka kaikki kotoiset näkyvät olevan teeskentelijöitä. Ottakaa sieltä yksi umpimähkään. Keneltä tämä on? Ah, sehän on Rochefoucauldin herttualta. Hän on aina tuntunut kohtuulliselta ja velvollisuutensa tuntevalta nuorelta mieheltä. Mitä hänellä on sanottavaa? Danube – Belgrad – suurvisiiri – – Ooh!" Hän kiljasi aivankuin olisi saanut miekan iskun. "Mitä ihmettä, sire?" Ministeri oli ottanut pari askelta, sillä hän säikähti kuninkaan kasvonilmeitä.

"Viekää pois ne, Louvois! Viekää pois ne", huusi hän työntäen paperikasan luotaan. "Toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt niitä. En tahdo nähdä niitä enää. Hän ivaa rohkeuttanikin, vaikka hän oli vasta kehdossaan, kun minä jo olin juoksuhaudoissa. 'Tämä sota ei sopisi kuninkaalle', kirjoittaa hän. 'Sillä täällä tapellaan, eikä täällä voi tehdä sellaisia turvallisia pikku valloituksia, joista kuningas niin kovasti pitää.' Jumaliste, hän saa päällään maksaa tämän pilansa! Niin Louvois, siitä tulee kallis pila. Mutta viekää ne pois. Olen nähnyt niin paljon kuin voin kestää."

Ministeri heitteli kirjeitä takaisin laukkuun, kun hänen silmiinsä arvaamatta sattui rouva de Maintenon'in rohkea ja selvä käsiala. Jokin pahahenki kuiskasi hänelle silloin, että tässä oli nyt joutunut ase hänen käteensä, jolla hän voisi murskata sen, jonka nimikin täytti hänet kateudella ja vihalla. Jos hän nyt tekisi itsensä kirjeessään syypääksi johonkin varomattomuuteen, silloin voisi kuninkaan sydän kääntyä hänestä vielä viimeisellä hetkellä. Hän oli ovela mies ja tilaisuuden tarjoutuessa käytti hän sitä hyväkseen.

"Haa!" virkkoi hän, "olipa turha avata tuotakin."

"Mitä niin, Louvois, kenen se on?"

Ministeri työnsi kirjeen hänen eteensä ja Ludvig hätkähti, kun hänen silmänsä osuivat siihen.

"Rouva de Maintenon'in käsialaa!" huudahti hän.

"Niin, se on hänen veljenpojalleen Saksassa."

Ludvig otti sen käteensä. Sitten hän, äkkinäisellä liikkeellä nakkasi sen toisten joukkoon, mutta käsi pyrki uudelleen sen puoleen. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja väsähtäneen näköiset ja hikikarpaloita ilmestyi hänen otsalleen. Jos tämäkin näyttäytyisi samanlaiseksi kuin edelliset! Ajatuskin järkytti häntä sielua myöten. Kahdesti yritti hän ottaa sitä laukusta, mutta pudotti sen vapisevista sormistaan. Vasta kolmannella kerralla hän onnistui. Hän heitti sen Louvois'lle ja sanoi. "Lukekaa se minulle."

Ministeri otti kirjeen kuoresta ja tasoitteli sitä pöydällä, kasvoillaan pahanilkinen ilme, joka varmasti olisi maksanut hänen asemansa, jos kuningas olisi osannut tulkita sen oikein.

"Rakas veljenpoikani", luki hän. "Se mitä viime kirjeessäsi pyysit, on aivan mahdotonta. En ole koskaan väärinkäyttänyt kuninkaan suosiota, pyytämällä itselleni mitään etuja ja olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi anoa ylennyksiä omaisillenikaan. Ei kukaan iloitsisi enemmän kuin minä, jos kohoaisit majuriksi rykmentissäsi, mutta sen tulee tapahtua vain kuntosi ja uskollisuutesi avulla, etkä saa odottaa minun välitystäni sellaisessa asiassa. Palvella sellaista miestä kuin kuningas on, on jo itsessään palkinto ja olen varma että palvelet häntä yhtä suurella innolla, jos jäät kornetiksi tai kohoot majuriksi. Häntä ympäröi, onnettomasti kyllä, moni alhainen loiseläin. Toiset niistä ovat vain narreja kuten Lauzun, toiset taasen kuten Touqvet, konnia. Mutta näkyy olevan sellaisiakin, jotka ovat sekä narreja että konnia, kuten Louvois, sotaministeri." Tässä lukija oli tukehtua raivosta ja istui yskien ja naputtaen sormiaan pöytään.

"Jatkakaa, Louvois, jatkakaa", sanoi Ludvig hymyillen kattoa kohti.

"Siinä ovat pilvet, jotka aurinkoa ympäröivät, rakas veljenpoikani, mutta usko minua, aurinko loistaa kirkkaana niitten takana. Jo vuosia olen tuntenut tuon jalon luonteen, paremmin kun moni muu ja voin vakuuttaa sinulle, että hänellä on hyveitä, mutta jos hänen kunniakehänsä joskus himmeneekin, niin on se hänen ympäristönsä syytä, joka on osannut käyttää väärin hänen sydämensä hyvyyttä. Me toivomme näkevämme sinut kohta Versailles'ssa, nääntyvänä voitonseppeleittesi alla. Siihen mennessä ole vakuutettu rakkaudestani ja toivostani että pian saat korotuksen, vaikkakaan et voi saavuttaa sitä ehdottomallasi tavalla.

"Ah", huudahti kuningas, silmät rakkaudesta loistaen. "Kuinka voin epäillä häntä hetkeäkään! Mutta tulin niin järkytetyksi noista muista! Françoise on uskollinen kuin teräs. Eikö se ollut kaunis kirje, Louvois?"

"Rouva on erittäin terävä nainen", sanoi ministeri välttelevästi.

"Ja sellainen sydänten tuntija. Eikö hän ole oikein arvostellut luonnettani?"

"Mutta ei minun sydäntäni."

Kuului koputus oveen ja Bontems kurkisti sisään. "Arkkipiispa on saapunut, sire."

"Hyvä on, Bontems. Pyydä rouvaa olemaan hyvä ja käymään tämän kautta, ja käske todistajat kokoontumaan etuhuoneeseen."

Kun palvelija kiiruhti ulos, kääntyi Ludvig ministerinsä puoleen. "Pyydän teitä olemaan yhtenä todistajana, Louvois."

"Missä asiassa, sire?"

"Vihkiäisissäni."

Ministeri hätkähti. "Mitä sire, nytkö jo?"

"Nyt Louvois, viiden minuutin kuluttua."

"Hyvä, sire."

Onneton hovimies koetti olla juhlallisen näköinen, mutta yö oli ollut täynnä harmia hänelle ja kaiken lisäksi tuli hänen vielä olla avustamassa tuon naisen tulemista kuninkaan puolisoksi. Se oli katkerinta kaikesta.

"Pankaa kirjeet pois, Louvois. Viimeinen korvasi kaikki edelliset. Mutta nuo roistot saavat maksaa hävyttömyytensä yhtä kaikki. Asiasta toiseen, tuo nuori veljenpoika, jolle rouva kirjoitti. Gerard d'Aubignyhän hänen nimensä, eikö niin?"

"Niin on, sire."

"Kirjoittakaa hänelle kapteenin valtakirja ja antakaa hänelle ensimmäinen vapaaksi joutuva paikka."

"Kapteeniksiko, sire, hänhän ei ole vielä kahtakymmentä täyttänyt."

"Niin, Louvois. Pyydän saada tietää, minäkö vai te olette armeijan ylipäällikkö? Varokaa itseänne, Louvois. Olen varoittanut teitä jo kerran ennen. Sanonpa teille, että jos suvaitsen korottaa saapaspihtini komppanianpäälliköksi, niin ette saa arvellakaan kirjoittaessanne valtakirjaa. Menkää nyt etuhuoneeseen ja odottakaa siellä muitten todistajien kanssa, kunnes teitä tarvitaan."

Sillä aikaa oli ahkera touhu ollut käynnissä siinä pienessä huoneessa, jossa punainen lamppu paloi pyhän neitsyen kuvan edessä. Françoise de Maintenon seisoi keskellä huonetta kiihottunut puna poskillaan ja tavallisesta poikkeava loiste tyynissä harmaissa silmissään. Hän oli puettu häikäisevän valkoiseen kirjokankaiseen pukuun, jonka kaulus ja hihat olivat kallisarvoista pitsiä. Kolme naista hääräili hänen ympärillään nousten ja kumartuen ehtimiseen, lisäten siellä, tiukentaen täällä, muutellen ja korjaten, kunnes kaikki oli heidän makunsa mukaan.

"Kas niin", sanoi pääompelija painaen viimeisen muodon harmaalle nauharuusulle. "Luulenpa että se sopii teidän majes–, tarkoitan rouvalle."

Rouva hymyili hoviompelijan sukkelalle kielelle.

"Minulla ei juuri ole makua pukuasioissa", sanoi hän. "Kuitenkin tahtoisin mielelläni olla puettu kuninkaan mielen mukaan."

"Ah, rouvaa on niin helppo pukea. Rouvalla on vartaloa. Rouvalla on ryhtiä. Mikäpä puku ei sopisi tuolle kaulalle, tuollaisille vyötäisille ja käsivarsille! Mutta ajatelkaa, kun meidän on tehtävä sekä vartalo että puku. Esimerkiksi prinsessa Charlotte Elisabet. Eilen vast'ikään leikkasimme hänelle puvun. Hän on lyhyt, mutta paksu. Uskomatonta kuinka paksu hän on. Hänen pukuunsa meni enemmän kangasta kuin rouvan, vaikka hän on kahta kämmenenleveyttä lyhyempi. Ah, uskon ettei hyvä Jumala tarkoittanut ketään ihmistä niin paksuksi. Mutta se on totta, hän on baijerilainen eikä ranskatar!"

Mutta rouva ei paljoakaan huomannut ompelijattaren lörpötystä. Hänen katseensa oli kohdistunut madonnan kuvaan nurkassa ja huulet liikkuivat rukouksessa, anoen voimaa tullakseen ansiokkaaksi siihen suureen kutsumukseen, joka niin äkkiä oli tullut hänen osakseen, köyhän kotiopettajattaren osaksi. Hän rukoili voimaa välttääkseen niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä kaikkialla ja että tämän yön toimitus tuottaisi siunausta Ranskanmaalle ja sille miehelle, jota hän rakasti. Hiljainen koputus ovelle keskeytti rukoilevan.

"Se on Bontems, rouva", sanoi neiti Nanon. "Hän sanoo että kuningas on valmiina."

"Sitte emme anna hänen odottaa. Tulkaa. Jumala antakoon siunauksensa siihen mitä menemme tekemään."

Pieni seurue kokoontui kuninkaan etuhuoneeseen ja lähti sieltä yksityiskappeliin. Etumaisena astui muhkea piispa, puettuna vihreään messupukuun, messukirja kädessä ja sormi vihkimäkaavan kohdalla lehtien välissä. Hänen vierellään astui hänen almunjakajansa ja kaksi hovipoikaa punaisissa kauhtanoissa kantaen palavia soihtuja. Kuningas ja rouva de Maintenon kulkivat rinnan, jälkimäinen rauhallisena ja tyynenä, lempeänä ja silmät maahan luotuina, kuningas taas punottavin poskin ja hieman levottomin elein, kuten se joka tuntee olevansa elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Heidän takanaan, juhlallisen äänettöminä, seurasi pieni joukko valittuja todistajia, laiha ja vaitelias isä La Chaise, Louvois, muljautellen silmiään morsiameen päin, markiisi de Charmarante, Bontems ja neiti Nanon.

Soihdut valoivat kellertävää valoaan seurueeseen, sen kulkiessa hitaasti käytäviä pitkin ja poikki salonkien, joita heidän oli kuljettava matkallaan kappeliin ja ne valaisivat räikeästi maalattuja seiniä ja kattoja heijastuen taas kultauksista ja peileistä, mutta jättivät nurkkauksiin pitkiä varjoja. Kuningas vilkuili hermostuneesti noihin tummiin nurkkiin sekä seinillä riveissä riippuviin esi-isiensä ja omaistensa muotokuviin. Kun hän meni Maria Teresan, kuningatar vainajan ohi, hätkähti hän ja pidätti henkeään kauhusta.

"Jumalani", kuiskasi hän, "hän rypisti silmäkulmiaan ja sylkäsi minulle."

Rouva pani viileän kätensä hänen ranteelleen. "Ei se ollut mitään", virkkoi hän tuskin kuuluvasti. "Se oli vain valo, joka lepatti muotokuvalla."

Hänen sanoillaan oli tavallinen vaikutuksensa häneen. Säikähtynyt ilme katosi hänen silmistään ja ottaen rouvaa kädestä, hän jatkoi matkaansa päättävästi. Hetkistä myöhemmin seisoivat he alttarin edessä ja toimitus, joka yhdistäisi heidät elinijäksi, alkoi.

Kun he taas kääntyivät lähteäkseen, ja uusi sormus kimalteli rouvan sormessa, kuuli hänen ympäriltään onnittelujen sorinaa. Kuningas ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, hän katsoi vain puolisoaan eikä tämäkään puolestaan toivonut enempää. Hän oli yhä tyyni, mutta veri jyskytti hänen ohimoissaan. "Olet Ranskan kuningatar nyt", kuuli hän sen hymisevän – "kuningatar, kuningatar, kuningatar!" Mutta äkkiä huomasi hän varjon lähellään ja matala ääni kuiskasi. "Muista, tyttäreni, lupauksesi kirkolle." Säpsähtäen kääntyi hän ja näki jesuiitan kalpeat ja kiihkoisat kasvot.

"Kätesi on tullut kylmäksi, Françoise", sanoi Ludvig. "Menkäämme, rakkahin, olemme viipyneet liian kauan tässä synkässä kappelissa."

Kahdeskymmenes luku.

KAKSI FRANÇOISE'TA.

Rouva de Montespan oli vetäytynyt levolle kepein mielin, saatuaan veljensä tiedonannon. Hän tunsi Ludvigin paremmin kuin moni muu ja tiesi kuinka tavattoman itsepäinen hän oli pikkuasioissa. Kun hän oli sanonut tahtovansa, että arkkipiispa heidät vihkisi, niin sen piti myös olla arkkipiispa. Tänä yönä siitä siis ei voinut tulla mitään. Huomenna oli taas uusi päivä, ja ellei hän silloin saisi luovutetuksi kuningasta aikeistaan, niin ei hänen kauneutensa eikä hänen taitonsa enää olleet minkään arvoiset.

Aamulla hän pukeutui huolellisesti, siveli hieman puuteria sinne, punamaalia tänne, muistipa varjostaa hymykuopatkin poskissaan, verhoutui laajaan sinipunaiseen samettipukuun ja laati kaulaansa komean helmikoristeensa, aivan kuin konsanaan sotilas, joka teroittaa aseensa taistelua varten elämästä ja kuolemasta. Edellisen illan suuresta tapauksesta hän ei ollut saanut mitään tietää, vaikka koko hovi siitä lauloi, sillä hän oli ylpeytensä ja häjyn kielensä vuoksi jäänyt ystävittä ja tiedottajitta. Hän nousikin siitä syystä mitä paraimmalla tuulella, hautoen mielessään vain kysymystä, miten paraiten hankkisi itselleen pääsyn kuninkaan puheille. Hän oli vielä pukeutumishuoneessaan sovitellen pukunsa laskoksia, kun hänen kamaripalvelijansa ilmoitti, että kuningas odotti häntä salongissa. Rouva de Montespan uskoi tuskin korviaan. Koko aamun oli hän rasittanut aivojaan keksiäkseen keinon päästä kuninkaan puheille, ja siinä oli hän nyt odottamassa häntä. Vilkaistuaan viimeisen kerran peiliin kiiruhti hän kuningasta vastaan.

Kuningas seisoi selin tulijaan, katsellen erästä Snyders'in maalausta, mutta kun hän sulki oven, kääntyi hän ja astui pari askelta rouvaa kohti. Rouva de Montespanilta oli päässyt ilonhuudahdus rientäessään kuningasta kohti ja rakkauden loiste silmissään oli hän samalla ojentanut valkoiset käsivartensa hänen puoleensa. Mutta kuningas nosti kätensä tehden torjuvan eleen, ystävällisen mutta niin päättäväisen että se pysäytti hänet kerrassaan. Kädet vaipuivat sivuille, hänen huulensa vapisivat ja hän jäi katsomaan kuninkaaseen silmillä, joista suru ja pelko puhuivat äänetöntä kieltään. Kuninkaan kasvoilla oli ilme, jota hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja hänen sielunsa syvimmässä kuiskasi jo jokin ääni että hän tänäpäivänä oli tapaava itseään voimakkaamman hengen.

"Olette taas minulle vihainen", sanoi hän.

Kuningas oli tullut tapaamaan häntä aikeissa suoraan ilmoittaa naimisiinmenostaan, mutta nyt, nähdessään hänen kauneutensa ja rakkautensa, tuntui hänestä, että olisi vähemmän raakaa lyödä hänet maahan tuossa edessään. Sanokoon sen joku muu, ajatteli hän. Hän saa sen kyllä muutenkin tietää. Sitäpaitsi välttäisi hän ehkä ikävän kohtauksen, joka hänestä aina oli ollut vastenmielistä. Hänen sanottavansa oli kyllin vaikea jo sinänsä. Niin nopeasti kuin nämä ajatukset olivat välähtäneetkin kuninkaan mielessä, oli rouva ne yhtäkaikki ymmärtänyt katsoessaan hänen ruskeisiin silmiinsä.

"Te olette tullut sanomaan minulle jotakin ja nyt ette kuitenkaan rohkene sitä tehdä. Jumala siunatkoon hellää sydäntänne, joka saa julman kielen vaikenemaan."

"Ei toki, ei toki", sanoi Ludvig. "En tahtoisi olla julma. En voi unhottaa, että teidän älynne ja kauneutenne niin monen vuoden kuluessa on kirkastanut päiväni ja antanut loistoa hovilleni. Mutta ajat muuttuvat ja minulla on velvollisuuksia maailmaa kohtaan, jotka vaativat voittamaan henkilökohtaiset mielitekoni. Useammasta syystä luulen olevan parasta, että sovimme sillä tavalla kuin eilen puhuimme ja että te siis vetäydytte hovista."

"Hovista, sire, ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Teidän täytyy vetäytyä ainaiseksi."

Rouva jäi katsomaan häneen kädet nyrkissä ja kasvot kalveten.

"Minun ei tarvinne sanoa, että tulen tekemään vetäytymisenne niin onnelliseksi kuin suinkin. Eläkkeenne saatte määrätä itse ja rakennutan teille palatsin mihin osaan Ranskaa haluatte, sillä ehdolla kuitenkin, että se on kahdenkymmenen virstan etäisyydellä Pariisista. Sitäpaitsi maatila – –"

"Oh, sire, kuinka voitte ajatellakaan, että tuollaiset asiat voisivat korvata teidän rakkautenne menetyksen?" Hänen sydämensä oli tullut lyijynraskaaksi. Jos kuningas olisi puhutellut häntä kiivaasti ja vihaisesti, olisi hän ehkä voinut toivoa käännyttävänsä hänet kuten ennenkin, mutta hänen ystävällinen ja kuitenkin varma käytöksensä oli jotakin aivan uutta ja hän tunsi, että kaikki hänen oveluutensa oli turha tällä kertaa. Hänen tyyneytensä raivostutti häntä ja kuitenkin koetti hän tukahuttaa intohimoaan ja säilyttää nöyrän ilmeensä, mikä ei vähääkään ollut hänen ylpeän ja rajun luonteensa mukaista. Mutta pian se kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Olen ajatellut perusteellisesti asiaa", jatkoi kuningas, "ja sen täytyy käydä kuten jo sanoin, sillä muuta keinoa ei ole. Koska meidän täytyy erota, on parasta että se tapahtuu äkkiä ja viivytyksettä. Uskokaa minua, se ei ole hauskaa minustakaan. Olen käskenyt veljeänne pitämään ajoneuvot valmiina takaportilla yhdeksän aikana, sillä ajattelin, että teille olisi mieluisampaa lähteä pimeän tultua.

"Peittääkseni häpeäni ilkamoivalta hovilta. Olette erittäin hienotunteinen, sire. Tai ehkäpä tämäkin oli jonkinlainen velvollisuus, mehän olemme kuulleet niin paljon velvollisuuksista näinä päivinä. Ja ettekös juuri te – – –"

"Tiedän, tiedän. Myönnän sen. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, mutta uskokaa minua, tulen sovittamaan kaiken vointini mukaan. Ei, ei älkää katsoko minuun noin vihaisesti. Kun nyt viimeisen kerran näemme toisemme, niin antakaamme siitä jäädä edes miellyttävä muisto."

"Miellyttävä muisto!" Nyt katosi hänestä kaikki ystävällisyys ja nöyryys ja hänen äänessään soi iva ja viha. "Miellyttävä muisto! Teillehän se kyllä lienee hauska muisto, kun voitte ruveta rakastamaan toista, tarvitsematta nähdä mitään kalpeita kasvoja hovinne salongeissa muistuttamassa uskottomuuttanne. Mutta minulle, istuessani jossakin yksinäisessä maatalossa, mieheni halveksimana, perheeni hyleksimänä, koko Ranskan pilkan ja ilveilyn esineenä, kaukana kaikesta, mikä elämälle antaa viehätystä, kaukana siitä miehestä, jonka rakkaudelle olen uhrannut kaikkeni – minulle siitä todella tulee miellyttävä muisto, olkaa varma siitä!"

Kuningas oli hyvinkin huomannut rouvan silmistä leimuavan vihan, mutta koetti kuitenkin hillitä suuttumustaan. Kun Ranskan kahden ylpeimmän henkilön oli keskenään sovittava tällaisesta asiasta, oli toisen välttämättömästi tingittävä jossakin. Hän tunsi, että hänen oli se tehtävä, mutta se oli sangen vaikeaa hänen kaltaiselleen käskevälle luonteelle.

"Käyttämällä sanoja, jotka eivät sovi teidän kielenne lausuttaviksi eikä minun korvieni kuultaviksi, ette paranna asiaanne. Myöntäkää edes, että siinä, missä minulla nyt olisi oikeus käskeä, minä käytän pyyntöä ja missä minä voisin määrätä teistä alamaisenani, kehoitan teitä ystävänäni."

"Oh, sire, te osoitatte minua kohtaan ylenpalttista hienotunteisuutta! Meidän lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt suhteemme tuskin riittää selittämään sellaista suvaitsevaisuutta puoleltanne. Minun pitäisi todella tuntea suurta kiitollisuutta siitä, että ette ole käskenyt kaartinne jousimiehiä kunniavahdiksi minulle tai marssittanut minua muskettisoturienne muodostamaa kunniakujaa palatsistanne."

"Sananne sointuvat katkerilta, madame."

"Sydämeni on katkera, sire."

"Ei, Françoise, olkaa järkevä, minä pyydän teitä. Olemme molemmat jo sivuuttaneet nuoruutemme."

"Viittauksenne vuosiini kuulostaa erittäin kohteliaalta suustanne, sire."

"Oh, te väännätte sanojani. Sitte en puhu enempää. Onko teillä mitään kysyttävää minulta ennenkuin lähden?"

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko tuokin mies. Onko tuollakin sydän? Ovatko nuo samat huulet, jotka niin usein ovat vakuuttaneet rakastavansa minua. Ovatko nuo samat silmät, jotka niin hellästi ovat katsoneet minun silmiini. Voitteko te hyljätä naisen, jonka koko elämä on ollut teidän, samalla tavalla kuin hylkäsitte St. Germain'in palatsin kun toinen uhkeampi oli teillä käytettävänänne? Ja tämäkö on kaikkien noitten lupausten, suloisten kuiskausten, kehotteluitten ja valojen surkea loppu? Tämäkö! – –"

"Ei, ei Françoise, tämä on liian surullista meille molemmille."

"Surullista! Missä huomaa surua teidän kasvoillanne? Näen vain vihaa niissä, koska olen uskaltanut sanoa totuuden.

"Näen niissä iloa, kun tunnette saaneenne alhaisen asianne toimitetuksi. Mutta missä näen surua? Ah, kun olen mennyt, niin kaikki tuntuu teistä niin helpolta – eikö niin? Te voitte palata takaisin kotiopettajattarenne luo – – –"

"Françoise!"

"Niin, niin, ette voi minua peloittaa. Mitäpä minä välitän kaikesta, mitä voitte tehdä minulle. Mutta minä tiedän kaikki. Älkää luulko, että olen sokea. Tehän aioitte mennä naimisiin hänen kanssaan! Te, Ludvig pyhän jälkeläinen ja hän, Scarron'in leski, tuo köyhä raataja, jonka minä armeliaisuudesta otin talouteeni! Ah, miten teidän hovilaisenne nauraisivat! Kuinka nuo pikku kynäilijät saisivat runoaiheita ja kuinka älyniekat laskettelisivat sukkeluuksiaan! Te ette kuule niistä mitään tietenkään, mutta teidän ystävillenne ne ovat kiduttavia."

"Kärsivällisyyteni ei kestä enempää", huudahti kuningas, "jätän teidät, madame, ja ainaiseksi."

Mutta rouva oli raivoissaan menettänyt kaiken pelkonsa ja varovaisuutensa. Hän asettui kuninkaan ja oven väliin, ja kasvot hehkuvina, silmät palavina ja pää hieman eteen työnnettynä polki hän pientä, valkoista satiinitohveliaan mattoon.

"Teillä on kiire, sire! Hän odottaa teitä varmaankin."

"Antakaa minun mennä, madame."

"Mutta pettymyshän oli suuri eilenillalla, eikö niin, sire rukkani! Suuri taivas, mikä isku! Ei mitään arkkipiispaa! Ei mitään vihkiäisiä. Koko pikku suunnitelma meni piloille. Eikö se ollut julmaa?" Ludvig tuijotti hänen kauniisiin, hurjiin kasvoihinsa hieman ymmällään ja hänen mieleensä välähti ajatus, että hän oli surusta menettänyt järkensä. Mitä muutakaan saattoi olla puhe arkkipiispasta ja pettymyksestä? Hän piti arvolleen sopimattomana puhua ankarasti niin onnettomalle. Hänen täytyi lepytellä häntä ja ennenkaikkea päästä irti hänestä.

"Teillä on ollut hallussanne joukko minun perheeni jalokiviä", sanoi hän, "Pyydän teitä yhä pitämään ne pienenä osoituksena arvonannostani."

Hän oli toivonut tyynnyttävänsä häntä ja aiheuttavansa hänelle mielihyvää, mutta silmänräpäyksessä oli hän aarrekaapillaan ja syyti sieltä kaksin kourin kalleuksia lattialle kuninkaan jalkoihin. Ne kilisivät ja ratisivat, nuo pienet keltaiset, punaiset ja vihreät palloset, vieriessään lattialle ja sattuessaan seinävieren tammivuoraukseen.

"Ne kelpaavat kyllä lapsenpiialle, jos arkkipiispa joskus saapuisi."

Kuningas tuli nyt entistään enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli tullut mielipuoleksi. Hän päätti vedota hänen hellempiin tunteisiinsa. Hän astui nopeasti ovelle ja kuiskasi jotakin. Nuorukainen, jolla pitkät kultakiharat valuivat samettitakille saakka, astui huoneeseen. Se oli rouvan nuorin poika, Toulouse'n kreivi.

"Ajattelin, että tahtoisitte sanoa hänelle jäähyväiset, madame", sanoi Ludvig.

Rouva jäi tuijottamaan, voimatta käsittää hänen sanojensa merkitystä. Silloin hänelle äkkiä selvisi, että häneltä aiottiin ottaa sekä lapset että rakastaja ja että tuo toinen nainen saisi puhutella heitä ja voittaa heidän rakkautensa, sillä aikaa kun hän olisi kaukana muualla. Kaikki, mitä tuossa naisessa oli häjyä ja katkeraa, leimahti silloin korkeimmilleen, niin että hän todellakin sillä hetkellä oli sitä mitä kuningas oli pelännyt. Ellei hän saisi poikaansa, niin ei sitä saisi kukaan muukaan. Hänen aarteittensa joukossa oli jalokivillä koristettu tikari, aivan hänen vieressään. Hän sieppasi sen lattialta ja hyökkäsi pakoilevan poikansa kimppuun. Ludvig kirkasi ja juoksi estämään häntä, mutta eräs toinen käsi oli häntä nopeampi. Eräs nainen oli kiiruhtanut avonaisesta ovesta esiin ja saanut kohotetusta ranteesta kiini. Siinä syntyi hetken ottelu, kaksi kuninkaallista vartaloa huojui ja väänteli, ja äkkiä putosi tikari heidän väliinsä lattialle. Pelästynyt Ludvig otti sen lattialta ja siepaten poikaansa kädestä, kiiruhti koko huoneustosta pois. Françoise de Montespan horjahti leposohvaa vasten ja näki edessään toisen Françoise'n varman katseen, naisen, jonka varjo nykyään näytti seuraavan häntä kaikkialla.

"Olen pelastanut teidät teosta, madame, jota te ensimmäisenä olisitte katunut."

"Pelastanut minut. Tehän olette itse saattanut minut tähän tekoon."

Kukistunut suosikki nojasi sohvan korkeaan selkämystään pitäen käsiään selän takana samettisella kaarella. Hänen puoleksi avoimet silmänsä säkenöivät tulta ja hänen huulensa olivat juuri niin paljon raollaan, että hohtavan valkoiset hampaat hyvin näkyivät. Tällainen oli todellinen Françoise de Montespan, kissansukuinen eläin, valmiina hyökkäykseen, kaukana siitä nöyrästä ja sulokielisestä Françoisesta, joka niin usein oli voittanut kuninkaan uudelleen puolelleen suloisilla sanoillaan. Rouva de Maintenon'in käsi oli haavoittunut taistelussa ja hänen sormistaan tippui verta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa ajatella sitä. Hänen harmaat silmänsä olivat lujasti suunnatut entiseen kilpailijaansa, kuten heikkoon ja petolliseen eläimeen, jonka voi voimakkaammalla tahdollaan hallita.

"Niin, te se olette, joka olette minut tähän saattanut, te juuri, jonka minä otin hoivaani silloin, kun teillä tuskin oli leivän palaa tai viinin tilkkaa. Mitä teillä silloin oli? Ei kerrassaan mitään muuta kuin naurunalainen nimi. Ja mitä minä annoin teille? Kaikki! Te tiedätte, että annoin teille kaikki, rahaa, aseman, pääsyn hoviin! Kaiken sen olette saanut minulta. Ja nyt pidätte te minua pilkkananne!"

"Madame, en pidä teitä pilkkanani, päinvastoin säälin teitä sydämeni pohjasta."

"Säälitte! Ha, ha! Mortemart Scarron'in lesken säälimänä. Menköön teidän säälinne samaa tietä kun kiitollisuutenne ja kurja luonteennekin. Älkäämme siitä enää välittäkö."

"Sananne eivät minua loukkaa."

"Uskonpa todella, ettette ole erittäin arkatuntoinen."

"En, kun omatuntoni on puhdas."

"Ah, sekään siis ei ole teitä vaivannut?"

"Ei tässä asiassa, madame."

"Hyvä Jumala. Kuinka hirvittäviä ne muut asiat mahtavat ollakaan!"

"En ole koskaan hautonut mielessäni pahaa teitä kohtaan."

"Ei mitään minua kohtaan? Oh, nainen nainen!"

"Mitä olen sitte tehnyt. Kuningas tuli huoneeseeni seuraamaan lastensa opetusta. Hän viipyi siellä. Hän puhutteli minua. Hän kysyi ajatustani yhdessä ja toisessa asiassa. Voinko olla vastaamatta hänelle? Vai voinko sanoa muuta kuin mitä ajattelin?"

"Te käännytitte hänet minua vastaan."

"Olisin ylpeä, jos voisin uskoa käännyttäneeni hänet hyveen puoleen."

"Sanat lipuvat somasti huuliltanne."

"Toivoisin että voisin sanoa samaa teistä."

"Siten siis, oman tunnustuksenne mukaan, ryöstitte kuninkaan rakkauden minulta, te leskistä hyveellisin."

"Tunsin teitä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta ja ystävällisyyttä. Olette ollut, kuten niin monta kertaa olette huomauttanut minulle, hyväntekijäni. Ei ollut vähintäkään tarpeen muistuttaa sitä minulle, sillä en ollut hetkeksikään sitä unhottanut. Mutta kun kuningas kysyi minulta, mitä ajattelin, niin en tahdo kieltää, että nimitin syntiä sen oikealla nimellä ja sanoin, että hän olisi arvokkaampi ihmisenä, jos hän pudistaisi päältään ne synnin kahleet, jotka häntä sitoivat."

"Tai että hän vaihtaisi ne toisiin!"

"Niin, velvollisuuden kahleisiin."

"Äh, teidän tekopyhyytenne ällöttää minua! Jos kerran olette olevinanne nunna, miksi ette sitte ole siellä, missä nunnat ovat? Te tahtoisitte nauttia kummankin maailman parhaista antimista, eikö niin? Kaikesta, minkä hovi voi antaa ja samalla jäljitellä luostarielämää. Minun kanssani teidän on turha teeskennellä! Tunnen teidät yhtä hyvin, kuin sisin sydämenne tuntee teidät. Minä olin ainakin rehellinen, sen minkä tein, tein koko maailman nähden. Mutta te, pappienne ja rippi-isienne selän takana, rukousjakkaroinenne ja messukirjoinenne, älkää luulko pettävänne minua, kuten olette pettänyt muita." Hänen vastustajansa harmaat silmät säkenöivät ensikertaa ja hän astui pari askelta eteenpäin nostaen toista kättään ikäänkuin moittien.

"Minulle on yhdentekevä, mitä minusta sanotte", sanoi hän. "Se ei merkitse enempää kuin mitä tuo turhamainen papukaija tuolla viereisessä huoneessa papattaa. Mutta älkää kosketelko asioita, jotka ovat pyhiä. Ah, jospa tekin tahtoisitte kohottaa ajatuksenne niihin asioihin, jos tekin tahtoisitte kohdistaa ajatuksenne sisäänpäin, niin huomaisitte, ennenkuin on myöhäistä – kuinka huonoa ja rumaa se elämä on ollut, jota olette elänyt. Mitä olettekaan tehnyt! Hänen sielunsa oli teidän käsissänne, niinkuin savi valajallaan. Jos te olisitte kohottanut häntä, jos olisitte ohjannut häntä korkeampiin ilmapiireihin ja jos olisitte saanut esille kaiken, mikä hänessä oli jaloa ja hyvää, niin ajatelkaa, kuinka rakastettu ja siunattu teidän nimenne olisikaan, linnan korkeuksista, mataliin mökkipahasiin saakka! Mutta ei. Te veditte hänet alas, te turmelitte hänen nuoruutensa, te erotitte hänet puolisostaan ja raatelitte hänen miehuutensa. Rikos, joka tehdään niin korkeassa asemassa, synnyttää tuhansia muita niitten keskuudessa, jotka katsovat häneen esimerkkinään ja kaikki, kaikki tuo lepää teidän hartioillanne. Kavahtakaa, madame, kavahtakaa, ennenkuin on myöhäistä! Kauneudestanne huolimatta voi teillä ehkä olla vain joku vuosi elämänaikaa, kuten minullakin – mahdollisesti. Silloin kun tuo ruskea tukka on harmaa, kun tuo valkoinen poski on sisäänpainunut ja kun tuo loistava silmä on himmentynyt, ah armahtakoon jumala silloin Françoise de Montespan'in synnintahrimaa sielua!"

Hänen kilpailijansa pää oli painunut alas, juhlallisten sanojen ja kauniiden, vakavien silmien vaikutuksesta. Hetkisen seisoi hän äänettömänä, ensi kertaa elämässään pelotettuna, mutta sitten tuo pilkallinen, uhmaileva mieli palasi entiselleen ja hän nosti silmänsä ja virkkoi ivahuulin.

"Kiitän teitä, mutta minulla sattuu jo entuudestaan olemaan rippi-isä. Oh, madame, älkää koettako lumota minua. Tunnen teidät, ja tunnen teidät hyvin."

"Päinvastoin, te näytte tuntevan minua vähemmin kuin luulinkaan. Pyydän, sanokaapa, jos tunnette minut niin hyvin, mikä minä olen?"

Hänen kilpailijansa koko katkeruus ja viha soi hänen vastauksessaan.

"Te olette", sanoi hän, "lasteni kotiopettaja ja kuninkaan salainen rakastajatar."

"Te erehdytte", vastasi rouva de Maintenon rauhallisesti. "Olen teidän lastenne kotiopettaja ja olen kuninkaan puoliso."

Yhdeskolmatta luku.

MIES VAUNUISSA.

De Montespan oli usein teeskennellyt pyörtymistä kun hän tahtoi lieventää kuninkaan vihastumista. Hän oli sitten kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja siten voittanut hänen säälinsä, joka onkin rakkauden kaksoissirar. Mutta nyt oppi hän tietämään mitä merkitsee pyörtyminen parin sanan johdosta. Hän ei saattanut epäillä äsken kuulemainsa sanojen totuutta. Hänen kilpailijansa ilmeessä, hänen vakavassa katseessaan ja rauhallisessa äänessään oli jotakin, joka vakuutti asian todenperäisyyden. Hän seisoi hetkisen huumaantuneena, hengittäen raskaasti ja ojennellen avuttomasti käsivarsiaan, silmien loisteen hiipuessa vähitellen. Sitten hänen ylpeä päänsä vaipui rinnalle ja hän kaatui kilpailijansa jalkoihin parahtaen valittavasti kuten se, joka on taistellut tuimasti, mutta tietää ettei pysty enää jatkamaan taisteluaan.

Rouva de Maintenon kumartui ja nosti hänet voimakkaille valkeille käsivarsilleen. Hänen silmissään kuvastui syvä suru ja sääli, kun hän katseli lumivalkeita kasvoja, jotka lepäsivät hänen rintaansa vasten ja joista oli kadonnut kaikki katkeruus ja ylpeys. Ainoastaan kyynel oli jäänyt kimmeltämään tumman silmäripsen alle ja huulien oikullinen ilme näkyi vielä, kuten lapsen, joka on itkenyt itsensä uneen. Hän kantoi hänet leposohvalle ja asetti silkkisen pieluksen hänen päänsä alle. Sitte kokosi hän kaikki lattialle sirotellut jalokivet ja pani ne takaisin aarrekaappiin. Lukittuaan sen ja asetettuaan avaimen niin että omistaja sen helposti huomaisi, soitti hän kelloa, joka kutsui paikalle pienen mustan hovipojan.

"Emäntäsi on pahoinvoipa", sanoi hän, "mene hakemaan hänen palvelijoitaan." Ja sitten, näin täytettyään velvollisuutensa, lähti hän tuosta suuresta huoneesta, jonne hän jätti sametin ja kullan hohtoon kauniin kilpailijansa, makaamaan kuin särjetyn kukkasen avuttomana ja toivottomana.

Todellakin avuttomana, sillä hän ei voinut mitään tehdä ja toivottomana myöskin, sillä mitenkäpä voi onni häntä enää suosia. Heti kun hän tuli tajuihinsa taas, lähetti hän palvelijansa pois, ja jäi kädet ristissä miettimään surullista tulevaisuuttaan. Hänen täytyi lähteä, se oli varma. Ei vain sen vuoksi, että se oli kuninkaan käsky, vaan myöskin siksi, että häntä odotti vain surkuttelu ja pilkka hovin puolelta, jossa hän tähän saakka oli ylinnä vallinnut. Tosin oli hän ennenkin pystynyt pitämään puoliaan kuningatarta vastaan, mutta ei hänen katkerin vihansakaan voinut estää häntä näkemästä, että hänen nykyinen kilpailijansa oli aivan toista lajia, kuin nöyrä Maria Teresia raukka. Ei, hänen voimansa oli lopultakin murtunut. Hänen täytyi myöntää hävinneensä ja siis lähteä.

Hän nousi leposohvalta tuntien tulleensa kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänellä oli paljon tehtävää ja aika oli lyhyt. Hän oli heittänyt kalleutensa kuninkaan jalkoihin, kun tämä oli maininnut niistä jonkinlaisena korvauksena rakkauden menettämisestä, mutta nyt hän tuumi, että kun rakkaus kerran oli mennyt, niin ei ollut mitään syytä menettää myös niitä. Ellei hän tästälähin enää olisikaan Ranskan vaikutusvaltaisin nainen, niin olisi hän ainakin sen rikkain. Luonnollisesti saisi hän myöskin eläkkeen ja se olisi varmasti runsas sillä Ludvig oli aina antelias. Ja sittenhän hänellä oli vielä kaikki tavaransa, minkä hän oli koonnut vuosien kuluessa, kullat ja hopeat, maljakot ja taulut, ristiinnaulitunkuvat, kellot ja pikarit, yhteensä ne tekisivät miljoonia livrejä. Omin käsin kääri hän arvokkaimmat ja pienemmät esineet jättäen muut veljensä huolenpitoon. Koko päivän oli hän kuumeisen tarmokkaassa puuhassa, unohtaakseen niissä häviönsä ja kilpailijansa riemun. Illalla oli kaikki valmiina, ja hän oli toimittanut niin, että hänen tavaransa lähetettäisiin Petit Bourg'iin hänen perässään, sillä sinne aikoi hän vetäytyä.

Puoli tuntia ennen hänen lähtönsä määräaikaa johdatettiin hänen huoneeseensa nuori ratsumies, jonka kasvot olivat hänelle oudot. Hän tuli hänen veljensä lähettämänä.

"Monsieur de Vivonne on pahoillaan siitä, madame, että huhu teidän lähdöstänne jo kiertää hovissa."

"Mitä se minulle kuuluu", tiuskasi hän vanhaan tapaansa.

"Hän sanoo, madame, että hovilaiset saattavat ehkä kokoontua läntiselle portille, seuratakseen lähtöänne. Siellä on mahdollisesti madame de Neuilly ja Chambord'in herttuatar sekä mademoiselle de Rohan ja – –"

Rouva lysähti miltei kokoon, ajatellessaan sellaista nöyryytystä. Lähteä palatsista, jossa hän oli ollut enemmän kuin kuningatar, niin monen henkilökohtaisen vihamiehen purevan ivan ja pilkan esineenä! Se olisi todella tämänpäiväisten nöyryytysten huippu, katkeruuden maljan viimeinenkin pisara! Hänen voimansa oli murtunut. Tätä hän ei voisi kestää.

"Sanokaa veljelleni, monsieur, että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän voisi järjestää niin, että voisin lähteä huomaamatta."

"Hän pyysi minua sanomaan, että hän jo on tehnyt sen, madame."

"Ah, mihin aikaan sitte?"

"Nyt, niin pian kuin mahdollista."

"Olen valmis lähtemään. Läntisellekö portille?"

"Ei, vaan itäiselle. Ajopelit odottavat siellä."

"Entä missä on veljeni?"

"Otamme hänen mukaan puiston portilla."

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että häntä pidetään silmällä ja jos hänet huomataan ajoneuvojen luona, tulisi asia tunnetuksi."

"Hyvä. No niin, monsieur, ehkä tahdotte ottaa päällystakkini ja tämän laukun, niin voimme lähteä heti."

He kulkivat kiertoteitse vähemmän käytettyjä käytäviä, rouva kiiruhtaen kuin syyllisyytensä tunteva eläin, huntu kasvoilla ja sydän säpsähtäen joka askeleella. Mutta onni oli hänelle suosiollinen. He eivät tavanneet ketään ja olivat pian itäisellä takaportilla. Pari tyyntä sveitsiläistä vartiosotilasta seisoi portin kummallakin puolella, nojaten muskettiinsa, ja lamppu portin yläpuolella valaisi odottavia ajoneuvoja. Ovi oli avoinna ja pitkä ratsumies mustassa päällystakissa auttoi hänet sisään. Sitten astui mieskin ajoneuvoihin ja istuutui vastapäätä häntä, paiskasi oven kiinni ja vaunut lähtivät vierimään päätietä.

Rouvaa ei ihmetyttänyt ensinkään että tuo pitkä mies oli käynyt hänen seuraansa vaunujen sisään, sillä oli tapana pitää vartija siellä; hän arveli että se oli hänen veljensä paikka, jonka hän kohta oli ottava. Sehän oli vallan luonnollista. Mutta kun kymmenen minuuttia kului, eikä hän puhunut eikä liikahtanut, rupesi rouvan uteliaisuus heräämään. Kun hän oli auttanut rouvaa vaunuihin, oli tämä huomannut että hänen pukunsa oli herrasmiehen ja että hänen kumarruksensa ja muukin käyttäytymisensä ilmaisi tottunutta hovimiestä. Mutta hovimiehet olivat tavallisesti ylen kohteliaita ja puheliaita ja tämä mies taas oli vaitelias ja tyyni. Taasen hän koetti tarkastaa häntä. Hänen lakkinsa oli vedetty silmille ja kaulus oli nostettu suun eteen, mutta hämärässäkin hän näki kaksi silmää, jotka tuijottivat häneen samalla tavalla kuin hänkin mieheen.

Lopulta äänettömyys saattoi hänet epämääräisen levottomaksi. Hän päätti lopettaa sen.

"Varmasti olemme jo sivuuttaneet puiston portin, monsieur, jossa meidän piti ottaa veljeni mukaan."

Hänen toverinsa ei vastannut eikä liikahtanut. Rouva arveli, että vaunujen ratina ehkä oli estänyt häntä kuulemasta hänen kysymystään.

"Sanoin, monsieur", toisti hän nojautuen lähemmäksi, "että olemme ehkä sivuuttaneet sen paikan, jossa meidän piti tavata veljeni, monsieur de Vivonne'n."

Ei mitään vastausta.

Väristys kulki hänen jäsentensä läpi. Mikä mahtoikaan olla miehiään tuo äänetön olio? Sitten hänelle johtui mieleen, että hän ehkä oli mykkä.

"Olette ehkä suruissanne", sanoi hän, "ettekä voi puhua. Jos se on syynä vaiteliaisuuteenne, niin ehkä olette ystävällinen ja kohotatte kätenne merkiksi, niin minä ymmärrän." Mutta mies istui jäykkänä ja puhumattomana.

Silloin hänet valtasi mieletön pelko, istuessaan tuollaisen kammottavan, äänettömän olion kanssa samoihin ajopeleihin suljettuna. Hän kirkui pelossaan ja koetti avata akkunaa ja ovea. Mutta silloin kävi rautainen käsi hänen ranteeseensa ja pakotti hänet jälleen istuimelleen eikä kuulunut muuta ääntä kuin rattaitten ratina ja laukkaavien hevosten kavionkapse. He olivat silloin jo maaseudulla, kaukana Versailles'sta.

Oli entistä pimeämpi, pilviä kerääntyi taivaalle ja silloin tällöin kuului ukkosen jylhä jyminä.

Rouva nojasi läähättäen vaunujen nahkapieluksiin. Hän oli rohkea nainen, mutta kun tämä äkillinen, outo sattuma tapasi hänet hänen juuri heikoimmillaan ollessaan, järkytti se häntä sielua myöten. Hän vetäytyi kokoon vaunujen nurkkaan ja tuijotti kauhusta laajentunein silmin vastapäätäistujaan. Kun hän edes sanoisi jotakin! Mikä ilmestys tai uhka hyvänsä olisi parempi kuin tämä! Oli jo niin pimeä että hän töintuskin erotti hänen ulkopiirteitään ja sitä mukaa kuin rajuilma yltyi, lisääntyi pimeyskin. Tuuli puhalteli vihaisin vihurein ja yhä läheni ukkosen jyminä. Taas tuli hiljaisuus sietämättömäksi. Taas hänen täytyi keskeyttää mihin hintaan hyvänsä.

"Sir", sanoi hän, "tässä täytyy olla jokin erehdys. En käsitä millä oikeudella te estätte minua aukaisemasta akkunaa ja antamasta määräyksiäni ajomiehelle."

Ei sanaakaan kuulunut.

"Toistan, sir, että tässä on jokin erehdys tapahtunut. Nämät ovat veljeni monsieur de Vivonnen vaunut ja hän on mies, joka ei tule sallimaan, että hänen sisartaan kohdellaan epäkohteliaasti."

Muutamia raskaita sadepisaroita rapsahti akkunaa vasten. Pilvet laskeutuivat yhä alemma ja tummenivat tummenemistaan. Hän ei nähnyt toveriaan ensinkään enää ja se oli vieläkin kamalampaa. Hän huusi taasen kauhusta, mutta se ei auttanut enempää kuin hänen sanansakaan.

"Sir", huusi hän puiden nyrkkejään ja yrittäen tavottaa häntä hihasta, "te pelotatte minua, te kauhistutatte minua. En ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa. Miksi te siis tahtoisitte loukata onnetonta naista? Oh puhukaa minulle, Jumalan tähden puhukaa jotakin!"

Yhä vain sateen rapinaa eikä muuta ääntä kuin hänen oma kiivas hengityksensä.

"Ehkä ette tiedä kuka olen", jatkoi hän pyrkien omaksumaan tavanmukaisen käskevän äänensä ja puhuen nyt täydelliselle ja läpitunkemattomalle pimeydelle. "Voi käydä niin, että huomaatte liian myöhään valinneenne väärän henkilön huvittelunne esineeksi. Olen markiisitar de Montespan ja minun ei ole tapanani unohtaa loukkauksia. Jos tiedätte mitään hovista, niin pitäisi teidän myös tietää että sanani painaa siellä jotakin. Te voitte kuljettaa minua tosin ajoneuvoissanne, mutta olen henkilö, jonka katoaminen aiheuttaa nopeaa etsintää ja myöskin nopean koston, jos minulle on tehty vääryyttä. Jos tahdotte – – oh Jesus! Armahda!" Kalman värinen salama oli äkkiä välähtänyt ja valaissut koko seutukunnan niin kirkkaaksi, kuin konsanaan päivänvalo. Miehen kasvot olivat ainoastaan kämmenenleveyden päässä rouvasta, hänen suunsa oli ammollaan ja silmät raollaan, koko kasvot hillittömän iloisuuden vääristäminä. Jokainen yksityiskohta näkyi miehestä salaman valossa – hänen punainen vapiseva kielensä ja sen alapuolella hieman vaaleampi puna, leveät valkoiset hampaat ja ruskea parta, joka oli leikattu suipoksi ja harjasmaisesti taipui eteenpäin. Mutta se ei ollut salaman leimaus, eikä myöskään nuo nauravat, julmat kasvot, joka sai jääkylmät väreet kulkemaan Françoise de Montespan'in läpi, vaan se oli itse mies, mies, jota hän enin pelkäsi maailmassa ja jonka hän kaikkein vähimmin oli odottanut näkevänsä.

"Maurice", huudahti hän "Maurice, sinäkö se olet!"

"Niin, pikku vaimoni, minä se olen. Olemme näet taas palanneet toistemme syliin pitkän väliajan jälkeen."

"Oh, Maurice, kuinka oletkaan peloittanut minua. Kuinka voit olla niin julma? Miksi et puhunut minulle mitään?"

"Sen vuoksi, että oli niin suloista istua hiljaisuudessa ja ajatella, että olit taas niin monen vuoden perästä kokonaan minun. Oh, pikku vaimoni, olen niin usein ikävöinyt tätä hetkeä."

"Olen menetellyt väärin sinua kohtaan, Maurice. Olen tehnyt väärin, Maurice! Anna minulle anteeksi!"

"Meidän perheessämmehän ei anneta anteeksi, Françoise kultani. Eikö tämä ole aivan kuin menneinä aikoina, kun yhdessä olimme ajelulla. Ja vielä samoissa vaunuissa! Ne ovat aivan samat, jotka toivat meidät tuomiokirkosta, jossa sinä niin somasti teit valasi. Minä istuin tässä kuten nytkin ja sinä istuit siinä ja minä otin sinua kädestä, kuten nytkin ja puristin sitä niin ja – – –"

"Oh, sinä julmuri, olet katkaissut käsivarteni. Sinä olet vääntänyt ranteeni sijoiltaan!"

"Oh, en suinkaan, pikku vaimoni! Ja sittehän muistat, kun sanoit kuinka uskollisesti rakastaisit minua, kumarruin puoleesi ja suutelin – – –"

"Ah auttakaa! Sinä raakalainen, sinä löit minua suulle! Sinähän löit minua sormuksellasi."

"Löin sinua! Kukapa olisi uskonut tuona keväisenä päivänä, suunnitellessamme tulevaisuuttamme, että tämäkin oli odottamassa sinua ja minua ja tämä, ja tämä."

Hän löi hurjasti häntä kasvoihin pimeässä. Rouva viskautui istuimelta ja koetti kätkeä päänsä pieluksiin. Mielipuolen voimalla ja raivolla satelivat hänen lyöntinsä rouvan yläpuolelle, eikä hän ensinkään huomannut kuinka hänen kätensä särkyivät, sattuessaan koviin nahkoihin ja vaunujen puuosiin.

"Olen vihdoinkin saanut sinut mykistymään", sanoi hän vihdoin. "Ja olenhan ennenkin suuteloillani saanut sinut vaikenemaan. Mutta maailma menee menojaan, Françoise, ja ajat muuttuvat, naiset käyvät epärehellisiksi ja miehet ankaroiksi."

"Tapa minut jos tahdot", vaikeroi rouva.

"Minä teenkin sen", sanoi toinen tyynesti.

Yhä kiitivät ajopelit, hyppien ja huojuen epätasaisella maaseututiellä. Myrsky oli laannut, mutta yhä kuului ukkosen jylinää ja näkyi salamoiden leimahtelua kauempana vastakkaisella taivaalla. Kuu näyttäytyi kirkkaine, kylmine valoineen, valaen leveät aitaamattomat ja poppelien reunustamat aukeamat hopealoisteeseensa ja valaisten akkunan läpi kyyristyvää naista ja hänen kammottavaa toveriaan. Mies nojautui nyt istuimensa selkämystään, kädet ristissä rinnallaan ja ahmi silmillään hyleksittyä naiskurjimusta, joka oli tehnyt niin julmaa vääryyttä hänelle.

"Minne aiot viedä minut?" kysyi rouva vihdoin.

"Portillac'iin, pikku vaimoni."

"Miksi sinne? Mitä aiot tehdä minulle?"

"Aion vaientaa soman valehtelevan kielesi ainaiseksi. Se ei saa enää pettää ihmisiä."

"Aiotko murhata minut?"

"Jos tahdot nimittää sitä sillä nimellä."

"Sinulla on kivikova sydän."

"Toisen sydämeni annoin eräälle naiselle."

"Oh, syntini saavat totisesti rangaistuksensa."

"Ole varma siitä, että ne sen saavat."

"Enkö voi millään tavalla korjata rikkomustani?"

"Tulen pitämään huolen siitä, että teet sen."

"Sinulla on miekka vyölläsi, Maurice. Miksi et sitten tapa minua, jos olet niin katkeroittunut? Miksi et lävistä sydäntäni sillä?"

"Ole huoleti siitä, että olisin tehnyt sen, ellei minulla olisi erinomainen syyni tehdä toisin."

"Mikä sitten?"

"Kerron sinulle. Portillac'issa on minulla valta harjoittaa sekä korkeinta-, keski- että alioikeutta. Olen lääninherra siellä ja voin siellä tutkia, tuomita ja panna täytäntöön. Se on minun laillinen oikeuteni. Tuo kuningas parka ei edes tiedä, miten hän kostaisi puolestasi, sillä minulla on etuoikeuteni ja hän ei voi vastustaa sitä, tekemättä kaikkia Ranskan lääninherroja ikuisiksi vihamiehikseen."

Hän aukaisi taas suunsa ja nauroi omalle keksinnölleen, mutta rouva, väristen koko ruumiissaan, kääntyi pois hänen julmista, hehkuvista silmistään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Kerran hän vielä rukoili Jumalaa antamaan anteeksi syntisen elämänsä. Ja niin he kiitivät läpi yön kahden, mies ja vaimo, puhumatta enää sanaakaan, mutta viha ja pelko sydämissään, kunnes kirkas tervasloiste eräästä kulmatornista valaisi heitä ja suunnaton epämääräinen varjo kohosi heidän edessään pimeydestä. Se oli Portillac'in linna.

Kahdeskolmatta luku.

PORTILLAC'IN MESTAUSLAVA.

Täten joutuivat Amory de Catinat ja Amos Green vankilansa akkunasta näkemään yöllisen matkueen saapumisen vankeineen. Tästä johtui myös tuo pahaaennustava astunta ja kummallinen saattue aikaisessa aamuhämärässä. Ja täten he vielä joutuivat näkemään, kun Françoise de Montespan'ia vietiin teloitettavaksi ja kuulivat hänen viimeisen säälittävän avunhuutonsa, kirvestä kantavan raakalaisen tarttuessa hänen hartioihinsa ja pakottaessa hänet polvilleen mestauspölkyn eteen. Kiljahtaen koetti hän peräytyä likaiselta verentahrimalta pölkyltä, mutta pyöveli kohotti aseensa ja lääniherra astui askeleen eteenpäin tarttuakseen kullanruskeisiin suortuviin siten vetääkseen tuon kauniin pään alas tukille, Mutta äkkiä jäi hän hämmästyksestä liikkumattomaksi, suu puoleksi auki ja silmät ihmetyksestä selällään.

Hämmästykseensä hänellä olikin täysi syy. Hänen edessään olevasta nelikulmaisesta vankilan akkunasta putkahti äkkiä mies pää edellä käsilleen maahan ja oli melkein silmänräpäyksessä taas jaloillaan. Aivan hänen kintereillään tuli toinen pää, jonka omistaja putosi hieman raskaammin kuin edellinen, mutta oli hänkin nopeasti pystyssä. Ensimäinen oli puettu kuninkaallisen kaartin siniseen takkiin, hopeisine olkalappuineen, toinen taas oli tummapukuinen sileäksi ajeltu rauhanmies, ja molemmilla oli ruosteinen rautakanki kädessään. Kumpainenkaan heistä ei puhunut sanaakaan, mutta sotilas astui pari askelta eteenpäin ja löi kannellaan pyöveliä, joka oli jäänyt lyömäasentoonsa uhriinsa päin. Kuului ilkeä särähdys, aivankuin munankuori olisi rikottu ja kiljahtaen pelottavasti pudotti pyöveli kirveensä, tavotti päätään molemmin käsin ja juostuaan sinne tänne mestauslavalla putosi kuolleena alla olevalle linnanpihalle. Salaman nopeudella oli de Catinat vaihtanut aseensa pyövelin kirveeseen ja kääntyen de Montespan'iin päin, raskas aseensa olalla ja uhkaava ilme kasvoillaan huudahti hän:

"No nyt!"

Lääninherra oli ollut liian hämmästynyt saadakseen sanaakaan suustaan. Nyt hän vasta oivalsi, että nämä muukalaiset olivat tulleet hänen ja hänen saaliinsa väliin.

"Ottakaa kiinni nuo miehet", karjasi hän kääntyen seuralaistensa puoleen.

"Silmänräpäys ensin", huusi de Catinat sellaisella äänellä ja voimalla, että se vaati huomiota. "Te näette puvustani, mikä mies minä olen. Olen kuninkaan henkivartija. Ja joka koskee minuun, käy käsiksi kuninkaaseen. Olkaa siis varovaisia. Se on vaarallista leikkiä."

"Käykää kiinni, pelkurit", raivosi lääninherra.

Mutta asemiehet epäröivät, sillä kuninkaan nimi oli peljätty koko Ranskassa. De Catinat huomasi heidän epävarmuutensa ja käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Tämä nainen on kuninkaan oma suosikki ja jos loukkaatte hänen hiuskarvaansakaan, niin vakuutan, ettei ainoakaan sielu tällä pihamaalla pääse siitä vähemmällä, kuin kidutuskuolemalla. Hölmöt, tahdotteko puhaltaa viimeisen henkäyksenne venytyspenkillä tai kiemurrella palavassa öljyssä tuon mielipuolen käskystä."

"Keitä nuo miehet ovat, Marceau?" huusi lääniherra raivoissaan.

"He ovat vankeja, teidän ylhäisyytenne."

"Vankeja! Kenen vankeja?"

"Teidän, teidän ylhäisyytenne."

"Kuka sinua käski pidättämään heitä?"

"Te, heidän tuojansa näyttivät teidän sinettisormustanne."

"En ole koskaan nähnyt heitä. Tässä on nyt jotakin pirua. Mutta siitä ei tule mitään, että he uhmaisivat minua omassa linnassani tai sotkeutuisivat vaimoni ja minun välisiin asioihin. Ei Jumal'avita. Siitä he eivät läpäise elävinä. Ja nyt Marceau, Etienne, Gilbert ja Jean, kaikki, jotka olette syöneet leipääni, käykää kiinni, sanon minä."

Hän katseli hurjin silmin ympärilleen, mutta näki vain alakuloisia ja poispäin kääntyneitä kasvoja. Kauheasti kiroten vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyökkäsi vaimonsa kimppuun, joka puoleksi tiedottomana oli lyyhistynyt mestauspölkyn viereen. De Catinat juoksi heidän väliinsä suojellakseen rouvaa, mutta Marceau, parrakas taloudenhoitaja oli jo käynyt herraansa vyötäisistä. Mielipuolen voimilla, hammasta purren ja vaahdossa suin väänteli hän itseään palvelijansa lujassa syleilyssä ja onnistuen kääntää miekkansa taaksepäin työnsi sen parran läpi suoraan Marceaun kurkkuun.

Tämä kaatui taaksepäin, päästäen tukahtuneen äänen, veren pulputessa suusta ja haavasta. Mutta ennenkuin murhaaja oli edes vapauttanut miekkansa uhristaan, olivat de Catinat ja Amos Green muutamain palvelijain avustamina, vetäneet hänet pitkälleen mestauslavalle ja Amos Green sitoi hänet niin lujasti, ettei hän voinut liikuttaa muuta kuin silmiään ja huuliaan ja niillä hän mulkoili ja sylki kuin vimmattu.

Marceau oli palvelijain kesken erittäin pidetty ja heidän raivonsa oli murhan johdosta niin suuri, että lääninherran pää olisi piankin eronnut ruumiista valmiilla mestauspölkyllä, ellei samassa olisi kuulunut pitkä ja selvä torventoitotus, joka nousi ja laski, tuhansin värähdyksin kertautuen aikaisessa aamukuulakassa. De Catinat heristi korviaan kuten koira, joka kuulee metsästäjän kutsun.

"Kuulitko, Amos?"

"Se oli torven ääntä."

"Se oli kaartin merkinantopuhallus. Te siellä, kiiruhtakaa portille! Avatkaa portti ja laskekaa silta alas! Kiiruhtakaa, tai saatte vieläkin kärsiä isäntänne synneistä! Kylläpä oli pelastus hiuskarvassa, Amos!"

"Sanoppa muuta, ystävä. Näin hänen ojentavan kätensä tarttuakseen rouvan tukkaan, juuri kun sinä laskeuduit akkunasta. Hetki vielä, niin olisi hän menettänyt päänahkansa. Mutta hän on kaunis nainen, kauniimpaa en ole eläessäni nähnyt eikä ole mielestäni sopivaa, että hän tuolla polvistuu noilla likaisilla lankuilla." Hän veti lääninherran päällystakin hänen yltään ja käärittyään sen kokoon, asetti sen tiedottomana makaavan rouvan pään alle sellaisella hellyydellä ja hienotunteisuudella, että se tuntui mahdottomalta hänen tapaiselleen ja kokoiselleen miehelle. Hän oli vielä kumartuneena rouvan yli, kun kuului laskusillan narahdus ja hetkeä myöhemmin kavioitten kapsetta. Joukko ratsumiehiä liehuvin töyhdöin ja heiluvin harjoin oli juuri tulossa linnanpihalle. Ensimmäisenä ratsasti solakka mies täysissä kaartilaisen varustuksissa, lakissa sulkatöyhtö, puhvelinnahkakintaat käsissä ja miekka välähdellen auringonvalossa. Hän nelisti mestauslavaa kohti ja hänen tarkkaan tummaan silmäänsä osui pieninkin yksityisseikka ryhmässä, joka odotti häntä. De Catinat'n kasvot kirkastuivat nähdessään hänet ja hän hyppäsi heti hänen luokseen.

"De Brissac!"

"De Catinat! No miten ihmeen nimessä olet joutunut tänne?"

"Olen ollut vangittuna. Sanohan, de Brissac, veitkö sanan Pariisiin?"

"Varmasti vein."

"Ja arkkipiispa tuli?"

"Tuli varmasti."

"Entä vihkiminen?"

"Kävi niinkuin oli suunniteltu. Sen vuoksi tuon naisparan tuolla täytyi lähteä palatsista."

"Ajattelin vähän sinnepäin."

"Toivon ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa?"

"Ystäväni ja minä tulimme juuri viime hetkessä ja pelastimme hänet. Hänen miehensä makaa tuolla. Hän on itse paholainen, de Brissac."

"Hyvin luultavaa, mutta luulen että enkelikin tulisi katkeraksi, jos häntä sillä tavalla kohdeltaisiin."

"Olemme sitoneet hänet. Hän tappoi erään miehen ja minä tapoin toisen."

"No, hitto vie, sinäpä olet ollut toimelias!"

"Kuinka tiesit että olimme täällä?"

"Se oli minulle aivan odottamaton yllätys."

"Te ette siis tulleet meidän vuoksemme?"

"Emme. Tulimme tuon naisen vuoksi."

"Kuinka tuo junkkari sai hänet käsiinsä sitten?"

"Hänen veljensä piti ottaa hänet ajoneuvoihinsa. Hänen miehensä sai siitä vihiä ja lähettämällä rouvalle valheellisen viestin, sai hänet omiin vaunuihinsa, jotka olivat toisella portilla odottamassa. Kun de Vivonne huomasi, ettei hän saapuisikaan ja että hänen huoneensa oli tyhjä, pani hän toimeen tiedusteluja ja pääsi siten perille minne hän oli lähtenyt. De Montespanin vaakuna oli nähty ovessa ja sen vuoksi lähetti kuningas minut joukkoineni tänne niin nopeasti kuin mahdollista."

"Ah, ja te olisitte tulleet liian myöhään, ellei omituinen sattuma olisi johtanut meitä tänne. En ymmärrä kuka meidät matkalla pidätti, sillä tämä mies ei näy tietävän asiasta mitään. Oli miten oli, kaikki selvinnee jälestäpäin. Mutta mitä nyt teemme?"

"Minulla on omat määräykseni. Rouva on lähetettävä Petit Bourg'iin, ja jokainen, joka on ollut osallisena hänen pahoinpitelyynsä on pidätettävä, kunnes kuningas suvaitsee toisin määrätä. Linna on myös otettava kuninkaan haltuun. Mutta sinä, de Catinat, sinulla ei taida olla mitään tekemistä nyt?"

"Ei mitään muuta, kuin että mieleni tekisi ratsastaa Pariisiin katsomaan miten setäni ja hänen tyttärensä voivat"

"Ah, tuota suloista pikku serkkuasi! Hitto vie, en ihmettele että Pyhän Martin kadun varrella asuvat tuntevat sinut niin hyvin. Mutta minä olen kerran vienyt perille sinun viestisi, nyt on sinun vuorosi viedä minun."

"Erittäin mielelläni, ja minne?"

"Versailles'iin. Kuningas on kuin tulisilla hiilillä, saadakseen tietää matkastamme. Sinulla on suurin oikeus kertoa se hänelle, koska ilman sinua ja ystävääsi siitä olisi tullut surullinen sanoma."

"Olen siellä kahden tunnin kuluttua."

"Onko teillä hevoset?"

"Meidän hevosemme tapettiin."

"Tuolla tallissa on varmaan muutamia. Ota niistä kaksi parasta, sillä olette menettänyt omanne kuningasta palvellessanne."

Neuvo oli liian hyvä jätettäväksi huomioonottamatta. De Catinat viittasi Amos Greenille ja kiiruhti hänen kanssaan talliin, sillä välin kuin de Brissac muutamalla lyhyellä käskyllä riisutti aseista palvelijakunnan, asetti vahteja kaikkialle linnaan sekä järjesti rouvan lähettämisen matkaan ja hänen miehensä vartioinnin. Tuntia myöhemmin ratsastivat ystävykset Pariisia kohti nauttien sanomattomasti raittiista ilmasta, joka tuntui heistä entistäkin suloisemmalle vankilan kosteuden ja ummehtuneisuuden jälkeen. Kaukana heidän takanaan kohosi puuryhmien takaa korkea torninhuippu muistuttaen heille linnaa, jonka ne olivat jättäneet ja jota aamuauringon kultaiset säteet jo valaisivat poistaen heidän vankilansa synkän muiston.

Kolmaskolmatta luku.

DE CATINAT'N KUKISTUMINEN.

Kaksi päivää vihkiäisten jälkeen pidettiin rouvan vaatimattomissa suojissa neuvottelu, jonka tuloksen kohtalo oli määrännyt tuottamaan sanomatonta kurjuutta sadoille tuhansille ihmisille, mutta samalla, kaitselmuksen suuressa viisaudessa, myöskin olemaan välikappaleena levittämään ranskalaista käsiteollisuutta, näppäryyttä ja eloisuutta raskasliikkeisempien germaanilaisten kansojen sekaan, jotka sitten tämän hapatuksen vaikutuksesta ovat tulleet vain voimakkaammiksi ja paremmiksi. Sillä historiassa on usein suurikin kunto saanut aikaan pahaa, kun päinvastoin rikoksellisista teoista on voinut olla mitä siunauksellisimpia seurauksia. Nyt oli tullut kirkon aika vaatia saamansa lupaus rouvalta ja hänen kalpeat kasvonsa ja surulliset silmänsä todistivat selvästi, kuinka turhaan hänen hellä sydämensä oli taistellut ympäristönsä uskonkiihkoa vastaan. Hän tunsi Ranskan hugenotit. Kukapa voi tuntea heitä paremmin kuin hän, ottaen huomioon, että hän oli samaa ainesta ja että hänet oli kasvatettu heidän uskossaan? Hän tunsi heidän kärsivällisyytensä, heidän jaloutensa, riippumattomuutensa ja lujuutensa. Mitä mahdollisuuksia oli heidän myöntymiselleen kuninkaan tahtoon? Ehkäpä joku ylhäisöstä taipuisi, mutta muut nauraisivat hänen vankiloilleen, kaleeriorjuudelleen ja vieläpä hirsipuulleenkin, kun oli kysymyksessä heidän isiensä uskonto. Ellei heidän uskontoaan enää suvaittaisi ja jos he pysyivät uskollisina sille, oli heillä edessään joko pako isänmaastaan tai sitten elävä kuolema airoissa tai työskentely jalkaraudoissa maantien teossa. Se oli pelottava vaihtoehto väestölle, joka oli niin lukuisa, että se sinänsä muodosti kansakunnan. Ja pelottavinta kaikesta oli, että hänen, joka itse oli heidän veriheimolaisensa, piti antaa äänensä heitä vastaan. Mutta hän oli antanut lupauksensa ja nyt oli koittanut aika, jolloin se oli täytettävä.

Siinä olivat läsnä kaunopuheinen piispa Bossuet, Louvois, sotaministeri sekä kuuluisa jesuiitta, isä La Chaise, kukin kooten todistuksen todistuksen päälle kukistaakseen kuninkaan vastahakoisen mielen. Heidän vieressään seisoi vielä eräs pappi, niin hintelä ja kalpea, kuin olisi hän juuri noussut vaikealta tautivuoteelta, mutta jonka suurissa silmissä paloi kiihkeä loimu ja pelottava päättäväisyys.

Rouva istui kirjailunsa ääressä ja sovitteli värikkäitä silkkilankojaan äänettömänä. Kuningas nojasi käteensä ja kuunteli kirkonmiesten todisteluja sen näköisenä joka tietää olevansa ahdistettu, mutta ei jaksa potkia tutkainta vastaan. Matalalla pöydällä oli paperi ja sen vieressä kynä ja muste. Se oli peruuttamiskäsky, josta puuttui vain kuninkaan allekirjoitus tullakseen laiksi.

"Ja sitte, isä, olette sitä mieltä, että jos nyt tällä tavalla kukistan kerettiläisyyden, niin ansaitsen sillä pelastuksen tulevassa elämässä?" kysyi kuningas.

"Tulette saamaan siitä palkinnon."

"Ja te ajattelette samalla tavalla, herra piispa."

"Varmasti, sire."

"Entäs te, apotti de Chayla?"

Kuihtunut pappi puhui ensi kertaa, hänen korpinkasvoilleen ilmestyi hieno puna ja syvällä olevat silmänsä saivat entistä synkemmän loisteen.

"En voi vakuuttaa teille pelastusta, sillä siihen tarvittaisiin paljon enemmän, mutta kadotus on varmasti teidät perivä, jos ette sitä tee..."

Kuningas liikahti vihaisesti ja rypisti puhujalle silmäkulmiaan.

"Teidän sananne ovat tuikeammat, kuin mihin olen tottunut", huomautti hän.

"Sellaisessa asiassa olisi julmaa jättää teitä epätietoisuuteen. Sanon vieläkin, että sielunne kohtalo on hiuskarvan varassa. Kerettiläisyys on kuoleman synti. Tuhannet kerettiläiset kääntyisivät kirkon helmaan takaisin, jos vain käskette. Senvuoksi on teidän sielunne vastuussa noitten tuhansien synneistä. Mitä toivoa sillä siis voisi olla, ellette heitä käännytä?"

"Isäni ja isoisäni antoivat heidän olla rauhassa."

"Niinpä palavatkin isänne ja isoisänne helvetin tulessa, ellei Jumala aivan erikoisesti ole venyttänyt armoaan."

"Hävytöntä!" kuningas hypähti tuoliltaan.

"Sire, sanon teille totuuden, vaikka olisitte viisikymmentä kertaa kuningas. Mitä minä huolin kenestäkään, kun puhun kuninkaitten kuninkaan puolesta? Katsokaa ovatko nämä jäsenet sellaisen miehen, joka pelkää julistaa totuutta?"

Äkillisellä liikkeellä vetäsi hän kauhtanansa pitkät hihat ylös ja ojensi valkoiset lihattomat käsivartensa. Luut olivat kokonaan mutkilla ja vääntyneet mitä eriskummallisimpaan muotoon. Louvoiskin, tuo hovissa karaistunut mies ja molemmat kirkonmiehet kauhistuivat nähdessään nuo pelottavat jäsenet. Hän nosti ne päänsä yläpuolelle ja käänsi silmänsä taivasta kohti.

"Taivas on valinnut minut todistamaan uskon puolesta ennenkin", sanoi hän. "Kun kuuiin, että tarvittiin veriuhria Siamin nuoren kirkon eloonjäämiseksi, matkustin sinne. He viilsivät minut auki, he ristiinnaulitsivat minut ja väänsivät ja musersivat luuni. He jättivät minut siihen, kuolleena miehenä, mutta Jumala puhalsi minuun elävän henkensä taas, jotta voisin olla apuna Ranskan uudestisyntymisen suuressa työssä."

"Teidän kärsimyksenne, isä", sanoi Ludvig, istuutuen jälleen, "oikeuttavat teitä vetoomaan sekä kirkkoon että minuun, joka olen sen ensimäinen puoltaja ja suojelija. Mitä te siis neuvotte tekemään, elleivät hugenotit mielihyvällä aio taipua?"

"He taipuvat", huudahti de Chayla hymyillen aavemaisesti. "Heidän täytyy joko taipua tai murtua. Mitä se tekee, vaikka he murskautuisivat tomuksi, kunhan vain voimme rakentaa yhtenäisen kirkon maassa?" Hänen syvät silmänsä kiiluivat julmuutta ja hän heristi toista kuivunutta kättään raivokkaassa vihassa.

"Kokemanne julmuudet eivät ole opettaneet teitä lempeäksi muita kohtaan."

"Lempeäksi! Kerettiläisiä kohtaan! Ei, sire, omat kärsimykseni ovat opettaneet minulle, että maailma ja liha eivät ole mitään ja että todellinen laupeus toista kohtaan on siinä, että valtaan hänen sielunsa senkin uhalla että hänen syntinen ruumiinsa tuhoutuisi. Minä tahdon noitten hugenottien sielut omikseni, sire, vaikka minun täytyisi muuttaa koko Ranska teurastuslaitokseksi."

Ludvigiin tekivät puhujan pelottomat sanat ja hurja totisuus selvästi syvän vaikutuksen. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui syviin ajatuksiin.

"Sitäpaitsi", sanoi La Chaise leppeästi, "tuskin tarvittaisiin noita ankarampia toimenpiteitä, joista hyvä apottimme puhuu, sillä, kuten jo olen huomauttanut, olette, sire, niin rakastettu kuningaskunnassanne, että paljas vakuutus siitä, että se on teidän tahtonne, riittää varmasti palauttamaan heidät oikeaan uskoon.

"Toivoisin, että voisin ajatella niin, isä. Mutta mitä nyt?"

Se oli hänen palvelijansa, joka oli avannut oven puoleksi.

"Kapteeni de Catinat on täällä ja tahtoisi päästä puheillenne heti, sire."

"Pyydä kapteenia tulemaan. Ah!" Onnellinen ajatus näytti pälkähtäneen hänen päähänsä.

"Saammepa nähdä, mitä rakkaus minua kohtaan saa aikaan tällaisessa asiassa, sillä jos sitä jossakin on tavattavissa, niin täytynee sen ennenkaikkea elää omissa henkivartijoissani."

Kaartilainen oli juuri saapunut matkaltaan ja jätettyään Amos Greenin hevosten luo, oli hän sellaisenaan, tomuisena ja lian tahrimana tullut tuomaan viestinsä kuninkaalle. Hän astui sisään ja seisoi tyynenä, tottuneena kohtaamaansa näkyyn, vieden kätensä kunnioittavaan tervehdykseen.

"Mitä uutisia, kapteeni?"

"Majuri de Brissac käski ilmoittaa teille, sire, että hänellä on Portillac'in linna hallussaan, että rouva on turvassa ja että hänen miehensä on vangittuna."

Ludvig ja hänen puolisonsa vaihtoivat helpotuksen silmäyksen.

"Se on hyvä", sanoi kuningas. "Mutta asiasta toiseen. Te olette palvellut minua viime päivinä monella tavalla ja aina menestyksellä. Olen kuullut, Louvois, että de la Salle on kuollut isorokkoon."

"Hän kuoli eilen, sire."

"Haluan, että siirrätte vapaana olevan paikan majuri de Catinat'lle. Sallikaa minun ensimmäisenä onnitella teitä korotuksenne johdosta, vaikkakin teidän täytyy vaihtaa sinitakkinne muskettisoturieni harmaaseen. Me emme voi luovuttaa teitä lähistöstämme."

De Catinat suuteli kuninkaan ojennettua kättä.

"Toivon olevani kyllin ansiokas ottamaan vastaan hyvyytenne, sire."

"Tehän tekisitte voitavanne palvellaksenne minua?"

"Elämäni on teidän kokonaan, sire."

"Hyvä. Tahdon panna uskollisuutenne pienelle koetukselle."

"Olen valmis mihin koetukseen tahansa, sire."

"Se ei olekaan niin vakavaa laatua. Näette tuon paperin tuolla pöydällä. Se sisältää käskyn, että kaikkien hugenottien valtakunnassani tulee hyljätä erheellisen oppinsa maanpaon tai vangitsemisen uhalla. Nyt on minulla syytä toivoa, että ne monet alamaisistani, jotka tässä suhteessa ovat harhateillä, vannoutuvat irti siitä, niin pian kuin saavat kuulla että se on minun nimenomainen tahtoni. Minulle olisi suuri ilo havaita että asia on niin, sillä minua surettaisi suuresti ryhtyä käyttämään väkivaltaa ketään kohtaan, joka kantaa ranskalaisen nimeä. Käsitättekö minua?"

"Kyllä, sire." Nuori mies oli käynyt kalman kalpeaksi, hän muutteli yhtämittaa jalkojaan ja sulki ja aukoi käsiään. Hän oli katsonut kuolemaa silmään monta kertaa ja monessa muodossa, mutta milloinkaan ei hän ollut tuntenut rohkeutensa niin masentuvan kuin nyt.

"Olette itse hugenotti, mikäli tiedän. Haluaisin nähdä teidät ensimäisenä hedelmänä toimenpiteestäni. Antakaa meidän omasta suustanne kuulla, että te ainakin olette valmis seuraamaan johtoani, niin siinä kuin muissakin asioissa."

Nuori sotilas epäröi, vaikkakaan hänen epäröintinsä ei koskenut sitä, mitä hän vastaisi, vaan ainoastaan muotoa mihin hän vastauksensa pukisi. Hän tunsi, että onnetar lyhyessä hetkessä oli ottanut häneltä kaiken sen hyvän, mitä se vuosien kuluessa oli hänelle suonut.

Kuningas kohautteli silmäkulmiaan ja naputteli kärsimättömästi sormillaan pöytään, nähdessään upseerinsa alakuloiset kasvot ja masentuneen käytöksen.

"Miksi tuumia niin kauan?" sanoi hän. "Tehän olette mies, jonka minä olen nostanut ja yhä tahdon korottaa. Mies, jolla on majurin valtakirja kolmenkymmenen ikäisenä, voi olla marsalkka viiskymmenvuotiaana. Teidän menneisyytenne on minun ja samoin on tulevaisuutenne laita. Mitä muuta te vielä toivotte?"

"Minulla ei ole muuta toivoa, kun saada palvella teitä, sire."

"Miksi sitte vaikenette? Miksi ette anna minulle vakuutustanne, jota pyydän?"

"En voi tehdä sitä, sire."

"Ette voi?"

"Se on mahdotonta. Minulla ei enää olisi rauhaa rinnassani eikä itsekunnioitustani jäljellä, jos tietäisin aseman tai rikkauden toivossa hyljänneeni isieni uskonnon."

"Mies, tehän olette mieletön! Toisella puolellahan on kaikki mitä voitte toivoa ja toisella ei ole mitään."

"Siellä on kunniani, sire."

"Onko teistä siis häpeällistä liittyä minun uskontooni?"

"Minulle olisi häpeällistä liittyä siihen hyödyn vuoksi, uskomatta siihen."

"No uskokaa siihen."

"Valitettavasti, sire, ihminen ei voi pakoittaa itseään uskomaan. Uskohan on jotakin, joka lähestyy meitä emmekä me sitä."

"Tottavie isä", sanoi kuningas, hymyillen katkerasti jesuiitta rippi-isälleen, "minun täytyy ruveta ottamaan kaartinkadettini teidän koulustanne, koska upseereistani on tullut uskonoppineita ja viisastelijoita. Niin, te siis kieltäydytte tottelemasta pyyntöäni."

"Oh, sire", – – de Catinat astui pari askelta ojentaen kyynel silmässä kätensä. Mutta kuningas keskeytti hänet käden liikkeellä.

"En halua mitään vastaväitteitä. Arvostelen miestä hänen tekojensa mukaan. Vannotteko vai ettekö?"

"En voi, sire."

"Näette nyt", sanoi Ludvig, kääntyen taas jesuiitan puolen. "Se ei käy niin helposti kuin luulette."

"Tämä mies on uppiniskainen, se on totta, mutta moni muu on taipuisampi."

Kuningas pudisti päätään. "Kunpa tietäisin mitä tehdä", virkkoi hän. "Madame, tiedän, että te aina annatte minulle oikean neuvon. Olette kuullut kaiken, mitä tässä on sanottu. Mikä on teidän mielipiteenne?"

Hän katsoi yhä työhönsä, mutta hänen äänensä oli kirkas ja luja, kun hän vastasi.

"Olette itse sanonut olevanne kirkon vanhin poika. Jos vanhin poika hylkää sen, niin kukapa sitte täyttää sen käskyjä. Ja totta on sekin, mitä pyhä apotti sanoo. Voitte panna sielunne vaaralle alttiiksi, jos annatte kerettiläisyyden synnit anteeksi. Se kasvaa ja kukoistaa, ja ellei sitä nyt juurineen kitketä, saattaa se tukahuttaa totuuden, niinkuin ohdakkeet vehnän."

"Ranskassa on nykyään seutuja", sanoi Bossuet, "missä kirkkoa ei näy päivämatkan varrella ja missä kaikki kansa ylimmästä aatelista alimpaan talonpoikaan ovat samaa kirottua uskontoa. Niin on Cevenneillä laita, jossa kansa on yhtä tuimaa ja jylhää kuin sen vuoretkin. Taivas varjelkoon sitä pappia, jonka osaksi joutuu heidän käännyttämisensä takasin kirkon helmaan.

"Kenen lähettäisin niin vaaralliseen seutuun?" kysyi Ludvig.

Apotti de Chayla oli silmänräpäyksessä polvillaan kuninkaan edessä, ojennellen kauheita käsivarsiaan. "Lähettäkää minut, sire. Minut!" huudahti hän. "En ole koskaan pyytänyt teiltä suosionosoitusta enkä tule vastakaan sitä tekemään. Mutta olen mies, joka voin murtaa tuon vastahakoisen joukon. Lähettäkää minut viestiänne viemään Cevennien väestölle!" Kuningas mutisi itsekseen, kun hän kunnioituksen ja inhon sekaisin tuntein katseli tuota kuihtunutta ja palavasilmäistä kiihkoilijaa.

"Hyvä, apotti", lisäsi hän ääneen, "te saatte lähteä Cevenneille."

Ehkäpä ankara munkki näki aavistuksena sen hirvittävän aamun, jolloin viisikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa, hänen kyyristyessään palavan kotinsa nurkkaan. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja väristys kulki hänen laihan ruumiinsa läpi. Sitte hän nousi ja pannen kätensä ristiin rinnalle vaipui entiseen tunteettomuuteensa.

Ludvig otti kynän käteensä ja veti paperin lähemmäksi.

"Te annatte siis kaikki minulle saman neuvon, te isä, te madame, te apotti ja te Louvois. Hyvä, jos siitä koituu pahaa, älköön sitä luetteko minulle viaksi. Mutta mitä tämä merkitsee?"

De Catinat oli astunut askeleen eteenpäin ojentaen kätensä anovasti. Hänen palava, kiivas luonteensa oli äkkiä unohtanut kaiken varovaisuuden ja hän oli sillä hetkellä näkevinään lukemattoman joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat samaa uskoa kuin hänkin ja jotka eivät voineet sanoa sanaakaan puolestaan, hän näki heidän kaikkien kohdistavan katseensa häneen, puolustajanaan ja puolestapuhujanaan. Hän oli sangen vähän tullut ajatelleeksi näitä asioita silloin, kun kaikki oli hyvin, mutta nyt vaaran uhatessa hänen luonteensa syvempi puoli heräsi ja hän tunsi kuinka vähäpätöinen elämä ja onni oli suuren periaatteen ja sen noudattamisvaatimuksen rinnalla.

"Älkää allekirjoittako sitä, sire", huudahti hän. "Kerran te vielä toivotte, että teidän kätenne ennemmin olisi kuivettunut, kuin tarttunut tuohon kynään. Minä tiedän sen, sire, olen varma siitä. Ajatelkaa tuota avutonta joukkoa, ajatelkaa kaikkia noita lapsukaisia, nuoria neitosia, vanhuksia ja heikkoja. Heidän uskonsa on sama kuin he itse. Käskekää yhtähyvin lehtiä muuttamaan oksilta, joilla ne kasvavat. Ne eivät voi sitä tehdä, korkeintaan voitte toivoa, että he muuttuisivat kunniallisista ihmisistä teeskentelijöiksi. Ja miksi sen tekisitte. He kunnioittavat teitä. He rakastavat teitä. He eivät tee kenellekään pahaa. He ovat ylpeitä saadessaan palvella teitä armeijassa, taistella teidän puolestanne, tehdä työtä hyväksenne ja olla rakentamassa kuningaskuntanne suuruutta. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa vielä kerran, ennenkuin allekirjoitatte käskyn, joka on aiheuttava kurjuutta ja häviötä niin monelle."

Hetken kuningas epäröi kuunnellessaan sotilaan lyhyitä ja katkonaisia lauseita, joilla tämä puhui omiensa puolesta, mutta hänen piirteensä kovenivat taas, kun hän muisti, ettei hänen henkilökohtainenkaan pyyntönsä ollut voinut taivuttaa tuota nuorta hovikeikaria.

"Ranskan uskontona tulee olla sen kuninkaan uskonto", sanoi hän, "ja jos minun omat henkivartijani asettuvat tässä asiassa minua vastustamaan, niin täytyy minun hankkia muita, jotka ovat uskollisempia. Tuo majurinvaltakirja, menee kapteeni de Belmont'ille, Louvois."

"Hyvä on, sire."

"Ja de Catinat'n valtakirja siirtyy luutnantti Labadoyère'lle.

"Hyvä on, sire."

"Ja minä en saa palvella teitä enää?"

"Olette liian hieno minun palvelukseeni."

De Catinat'n kädet vaipuivat huomaamatta sivuille ja hänen päänsä painui rinnalle. Sitte, tajuten että hänen elämänsä toiveet nyt olivat kokonaan menneet raunioksi ja tuntien sen julman vääryyden, mikä häntä oli kohdannut, hän purskahti toivottomaan itkuun ja ryntäsi huoneesta voimattomassa vihassaan. Nyyhkyttäen ja elehtien, takki napittamatta ja lakki väärinpäin päässä tuoksahti hän talliin, missä Amos Green rauhallisena poltteli piippuaan ja arvostelevin silmin seurasi hevosten harjaamista.

"Mikä helkkari nyt on hätänä?" kysyi hän pitäen piippua pesästä ja puhallellen sinisiä haikuja nenäänsä kohti.

"Tätä miekkaa", huusi ranskalainen, "minulla ei enää ole oikeus kantaa! Niinpä katkaisen sen!"

"Hyvä, minäpä katkaisen myös veitseni jos se rohkaisee sinua."

"Ja nämät", sanoi de Catinat, repien hopeisia olkalappujaan, "saavat mennä saman tien."

"Oh, sinä ennätät enemmän kuin minä, sillä eihän minulla tuollaisia ole koskaan ollut. Mutta kuulehan ystävä, annahan minun tietää mikä sinua surettaa, jotta näkisin, eikö sitä voisi auttaa jollakin tavoin."

"Pariisiin! Pariisiin!" huusi kapteeni mielettömästi. "Jos minut onkin tuhottu, niin voin ehkä vielä pelastaa heidät. Satulaan pian!"

Amerikkalaiselle oli selvää, että jokin äkillinen onnettomuus oli tapahtunut ja sen vuoksi hän kiiruhti auttamaan toveriaan ja renkejä hevosten satuloimisessa. Viisi minuuttia myöhemmin olivat he matkalla ja tunnin kuluttua seisauttivat he höyryävät ja vaahdon peittämät ratsunsa korkean talon kohdalla Pyhän Martin kadulla. De Catinat hyppäsi satulasta ja juoksi rappuja ylös, Amoksen seuratessa verkalleen perässä.

Vanha hugenotti ja hänen kaunis tyttärensä istuivat samalla puolen kookasta tulisijaa käsikädessä ja hypähtivät molemmat pystyyn hänen tullessaan. Tyttö heittäytyi ilosta huudahtaen sulhasensa syliin ja vanhus tarttui veljenpoikansa ojentamaan käteen. Toisella puolen tulisijaa istui oudonnäköinen vanha mies, pitkävartinen piippu suussa ja viinilasi vieressään penkillä. Hän oli harmaatukkainen ja -partainen ja hänellä oli paksu punainen nenä ja pienet harmahtavat silmät, jotka tuikkivat tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen pitkät kapeat kasvonsa olivat täynnä ristiin rastiin kulkevia ryppyjä ja olivat ne perin liikkumattomat, ja kun ne lisäksi olivat kauttaaltaan yhdenväriset, tummemmat kuin tummin pähkinäpuu, niin ne muistuttivat paraiten karkeasyisestä puusta veistettyä kuvaa. Hän oli puettu siniseen sarssipuseroon ja punaisiin housuihin, jotka olivat polvien kohdalta paksussa tervassa. Jaloissa oli hänellä kömpelötekoiset tasakärkiset kengät, joissa oli teräksiset soljet ja vierellään oli hänellä, paksun tammisen kepin päässä, kauhtunut hopeanauhainen lakki. Harmaan tukkansa oli hän takaapäin koonnut lyhyeksi kankeaksi piiskaksi ja messinkivartinen merimieskoukku riippui hänen tervatulla nahkavyöllään.

De Catinat'lla oli liian paljon tekemistä huomatakseen tuota eriskummallista vierasta, mutta Amos Green huudahti ilosta nähdessään hänet ja riensi tervehtimään häntä. Toisen puisevat kasvot värähtivät juuri sen verran, että kaksi tupakan ruskeuttamaa hammasta pääsi näkyviin ja nousematta istuimeltaan ojensi hän punaisen, kohtalaisen lapion kokoisen kätensä tulijalle.

"Mitä! Kapteeni Efraim", huudahti Amos englanninkielellä. "Eipä teitä olisi luullut täällä tapaavansa. De Catinat, tässä on vanha ystäväni, Efraim Savage, jonka suojeluksessa tulin tänne."

"Ankkuri haalattu ja luukut kiini", virkkoi muukalainen omituisella pitkäveteisellä äänellä, jonka hän oli perinyt esi-isiltään, englantilaisilta puritaaneilta.

"Ja milloin aiotte purjehtia?"

"Niinpian kuin jalkasi on laivankannella, jos vain kaitselmus antaa tuulta ja nousuvettä. Mitäs kaikkea sinulle kuuluu?

"Oikein hyvää. Minulla on paljon kerrottavaa teille."

"Toivon että olet pitänyt itsesi erilläsi heidän paavillisesta villityksestään."

"Olen, olen Efraim."

"Ja ettei sinulla ole ollut mitään tekemistä punaisen naisen kanssa."

"No, no, mutta mikä nyt?"

Harmaa tukka oli noussut pystyyn ukolla ja pienet harmaat silmät kiiluivat suuttumuksesta. Amos, seuraten niitten suuntaa, näki de Catinat'n istuvan käsi Adelen vyötäisillä ja tämän pää nojautuneena sulhasensa olkaa vasten.

"Ah, jos minä vain osaisin tuota heidän sip-sip, lipilaarikieltään! Onko tuollaista näkyä ennen nähty! Amos poikani, mitä häpeemättömiä letuksia nuo ranskalaiset ovat!"

"Eihän toki. Varmasti tuollaisia näkyjä on nähtävissä meidänkin puolellamme valtamerta, eikä sitä kukaan pahakseen panne."

"Ei koskaan, Amos. Ei missään Jumalan maassa."

"No, on, olen nähnyt ihmisten kuhertelevan New Yorkissakin.

"Ah, New Yorkissa! Minähän sanoinkin, ettei missään Jumalan maassa. En voi vastata New Yorkista enkä Virginiasta. Eteläpuolella Cape Cod'ia tai New Haven'ia en voi taata mitä ihmiset tekevät, mutta varmasti voin sanoa, että he Bostonissa tai Salem'issa tai Plymouthissa saisivat kuritushuonetta ja jalkapuuta tuollaisesta."

Hän puisti päätään ja muljautti silmiään rikolliseen pariin päin.

Mutta he ja heidän vanha omaisensa olivat aivan liian syventyneinä omiin asioihinsa edes ajatellakseenkaan puritaani-merikarhua. De Catinat oli kertonut tarinansa muutamin katkerin lausein, kärsimänsä vääryyden, virastaerottamisensa ja sen tuhon, joka koitti Ranskan hugenoteille. Adele naisten enkelimäiseen tapaan, ajatteli vain sulhastaan ja hänen onnettomuuksiaan, kuunnellessaan hänen kertomustaan, mutta vanha kauppamies kömpi jaloilleen, kun hän kuuli Nantes'in ediktin peruuttamisesta ja seisoi vapisevin jäsenin ja tuijotti ympärilleen hämmennyksissään.

"Mitä minä teen, mitä minä teen", valitti hän. "Olen liian vanha alottaakseni elämän uudelleen."

"Älä pelkää, setä", sanoi de Catinat rohkaisevasti. "On niitä muitakin maita, kuin Ranska."

"Mutta ei minulla. Ei, ei, olen liian vanha. Mutta Herra, sinun kätesi lepää raskaana palvelijasi päällä. Nyt on vihan malja avattu. Ah, minne mennä, minne kääntyä." Hän väänteli käsiään neuvottomuudessaan.

"Mikä häntä vaivaa, Amos?" kysyi merimies, "vaikka en ymmärrä mitään siitä, mitä hän sanoo, näen kuitenkin että hän on nostanut hätämerkin."

"Hänen täytyy omaisineen jättää isänmaansa."

"Mutta miksi?"

"Sen vuoksi, että he ovat protestantteja ja kuningas ei salli sitä."

Efraim Savage oli silmänräpäyksessä salin toisella puolella, ja puristi vanhan kauppamiehen hentoa kättä omissa suurissa kourissaan. Hänen voimakkaassa otteessaan ja karkeissa ahavoituneissa kasvoissaan ilmeni sellainen veljellinen osan-otto, että se rohkaisi vanhusta paljon enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet tehdä.

"Mikä veripunainen nainen Ranskalla onkaan, Amos!" sanoi merimies. "Sano tälle miehelle, että me viemme hänet meren yli, sano hänelle, että meillä on siellä maa, johon hän soveltuu kuin tappi tynnöriin, kerro hänelle että uskonto on siellä kaikille vapaa ja ettei siellä ole paavin lähettejä Baltimore'a lähempänä eikä myöskään Penobseatin kapusiinimunkkeja. Sano hänelle että jos hän tahtoo tulla mukaan, niin Kultainen kyynäräkeppi odottaa häntä ankkuri nostettuna ja lasti ruumassa. Puhu hänelle mitä tahdot ja niin kauan kunnes saat hänet lähtemään."

"Sitte meidän täytyy lähteä heti", sanoi de Catinat, kun hän kuuli sydämellisen tiedonannon, jota juuri tulkittiin hänen sedälleen.

"Tänä iltana käsky julaistaan ja huomenna voi jo olla myöhäistä."

"Mutta minun liikkeeni!" sanoi kauppamies.

"Ottakaa arvokkain mukaanne ja jättäkää loput. Se on parempi kuin menettää kaikki ja vielä vapauskin kaupanpäälle."

Niin lopulta päätettiinkin. Samana iltana, viittä minuttia ennen porttien sulkemista, lähti Pariisista viisihenkinen seurue, kolme ratsain ja kaksi umpinaisissa ajopeleissä, jonka katolla oli useita raskaita laatikoita. He olivat ensimäisiä lehtiä jotka lähtivät lentoon ennen rajumyrskyä, aikaisimpia niistä tuhansista, joita seuraavina kuukausina virtasi kaikilla Ranskasta vievillä teillä, mutta joista liiankin moni päätyi kaleeri-orjuuteen, vankiloihin ja kidutuskammioihin. Sittenkin tulvi heitä rajojen yli riittävä määrä muuttaakseen naapurimaiden teollisuuden ja muovaillakseen heidän luonnettaan tuntuvasti. Samoinkuin israelilaiset ennen vanhaan, ajoi heidätkin kodeistaan vihastunut kuningas, joka vielä heidän lähtiessään pani heidän tielleen kaikenlaisia vaikeuksia. Ei yhdelläkään heistä ollut toivon kipinääkään päästä luvattuun maahansa ilman tuskallista, pitkää vaellusta, pennittöminä, ilman ystäviä ja hyljättyinä.

Kuvaamattomiksi ovat jääneet ne vaivat ja vaarat, joitten alaisiksi nuo vaeltajat joutuivat. Paljon niistä tietäisivät Sveitsin vuoret ja Reininmaa; Valloonien metsät, Englanti ja Irlanti ovat heidän valituksensa kuulleet, vieläpä Berliinissä ja kaukaisella Venäjänmaalla ovat he kyyneleitään kuivanneet. Mutta seuratkaamme tämän pienen tutun joukon rohkeata matkaa ja heidän vaihtelevia kohtaloitaan suurella läntisellä mantereella, joka niin kauan oli ollut hedelmätön – siihenhän oli kylvetty vain ihmiskunnan rikkaruohoa – mutta joka nyt vihdoin oli nouseva korkeaan kukoistukseen.

JÄLKIMMÄINEN OSA:

UUDESSA MAAILMASSA.

Neljäskolmatta luku.

KULTAISEN KYYNÄRÄKEPIN LÄHTÖ.

Pieni joukko matkasi nyt edellä uutisten, kiitos de Catinat'n ajoissa tuomien tietojen. Kun he kulkivat Louvierkylän läpi aikaseen aamulla, huomasivat he tunkiolla alastoman ruumiin ja tiedusteluunsa saivat eräältä vahdilla kuulla, että se oli eräs hugenotti, joka oli kuollut katumattomana, mutta sen ei tarvinnut merkitä sitä, että uusi laki olisi astunut voimaan, sillä sellaista sattui sangen usein siihen aikaan. Rouen'issa oli kaikki rauhallista, ja ennen iltaa oli kapteeni Efraim Savage vienyt laivaansa, Kultaiseen kyynäräkeppiin, sekä heidät että heidän tuomansa tavarat. Se oli tosin pieni alus, noin seitsemänkymmenen tonnin vetoinen, mutta aikana, jolloin moni lähti merille avoveneessä, peläten enemmän kuninkaan, kuin luonnonvoimien raivoomista, oli se kuitenkin hyvä turvapaikka. Samana yönä nosti alus ankkurinsa ja lähti lipumaan alas kiemurtelevaa jokea. Se oli hidasta kulkua. Oli puolikuu ja itätuuli, ja joki kierteli ja kaarteli niin vaihtelevasti, että toisinaan näytti siltä, kun he olisivat menossa virtaa ylöspäin.

Pitkät matkat saattoivat he kulkea täysin purjein eteenpäin, mutta usein täytyi heidän myös laskea laivan molemmat veneet vesille ja hinata sitä vaivaloisesti. Perämies Tomlinson Salemista ja kuusi vakavaa tupakkaapurevaa uusenglantilaista merimiestä palmettohatuissaan vetivät hartaasti airoillaan, kunnes heitä aamunkoitteessa tarvittiin purjeitten selvittelemiseen ja Amos Green, de Catinat ja vieläpä vanha kauppamieskin astuivat heidän tilalleen. Vihdoin auringon noustua alkoi joki levetä ja kumpainenkin ranta kaartui yhä kauemmaksi muodostaen välilleen pitkän suppilonmuotoisen merenlahden. Efraim Savage haisteli ilmaa ja astuskeli reippain askelin laivankannella, vilkutellen harmaita silmiään. Tuuli oli heikentynyt, mutta vei heitä kuitenkin hitaasti eteenpäin.

"Missä tyttö on", kysyi Efraim.

"Hän on minun hytissäni", sanoi Amos Green. "Ajattelin, että hän ehkä tulee toimeen siellä, kunnes pääsemme yli."

"Missä itse aiot maata sitten?"

"No, no. Kuusenoksa-vuode ja koivunkuorinen peitto on ollut minulle kylliksi näinä vuosina. En tarvitse muuta kuin tuon valkopetäjäisen laivankannen ja huopapeittoni."

"Hyvä, vanha mies ja tuo sinitakkinen, hänen veljenpoikansa voivat saada kaksi vapaata vuodetta. Mutta sinun täytyy puhua tuolle nuorelle miehelle, Amos. Minä en halua mitään hakkailua laivallani, poika, ei mitään kuiskutteluja tai armastelua tai muita sellaisia hullutuksia. Sano hänelle, että tämä laiva sattuu olemaan Bostonista ja ellei hän pysy erillään tuosta tytöstä, niin näytän minä hänelle bostonilaisia tapoja. Niitä on näytetty paremmillekin miehille kuin hän on. Pidä huoli siitä, ettei laivassa kuherrella, muutoin opetan minä häntä erinäisillä pyöräyksillä."

"Sääli että lähdimme niin äkkiä, etteivät he kerinneet mennä naimisiin ennen sitä. Hän on hyvä tyttö, Efraim ja hän on myös kelpo mies, vaikkakin heidän tapansa hieman poikkeavatkin meikäläisistä. He eivät näy ottavan elämää yhtä raskaasti kuin me, ja ehkäpä he saavatkin siitä irti enemmän huvia."

"En ole eläessäni kuullut, että meidät olisi pantu tänne hakemaan huvia siitä", sanoi vanha puritaani, puistaen päätään. "Kuoleman varjon laakso ei minusta tunnu nimensäkään puolesta sopivan miksikään leikkikentäksi. Se on koettelemusta ja kuritusta, sitä se on, katkeruuden sappi ja synninkahleet. Me olemme pahoja hamasta syntymästämme, niinkuin löyhkäävästä suosta juokseva joki, ja meillä on tarpeeksi tekemistä pitääksemme itsemme oikealla tiellä eikä puhua huvista ja muista joutavuuksista."

"Minusta se näyttää olevan yhtä sekalaista, kuin rasvaiset ja kuivat kakut pemmikaanipussissa. Katsokaapa tuota aurinkoa, kun se juuri on painumassa puitten taa ja katsokaa tuota punaista hehkua pilvissä ja virran kalvossa, joka kiertyy kuin punainen nauha ympärillämme. Se on sanomattoman kaunista silmälle ja se meitä ilahuttaa, enkä usko että se vaikuttaisi sillä tavalla mieleeni, ellei Luoja olisi niin tahtonut. Monta kertaa, kun illan tullen olen metsässä maannut polttaen piippuani ja olen tuntenut kuinka hyvälle tupakka maistaa ja nähnyt kuinka loistava kellastunut vaahtera ja purppuranvärinen saarni on ja kuinka punainen kumipuu väikkyy pensaston lomassa, silloin olen aina ajatellut, että se mies on täysi hölmö, joka epäilee, ettei tämä kaikki olisi tarkoitettu tekemään ihmistä onnellisemmaksi."

"Sinä olet ajatellut liian paljon metsissä", virkkoi Efraim Savage, levottomasti katsahtaen häneen. "Älä anna purjeittesi kasvaa suuremmiksi kuin laivasi kantaa, poika, äläkä luota omaan viisauteesi. Isäsi oli kotoisin Bay'stä ja sinä juonnat juuresi suvusta, joka ennemmin pudisti Englannin tomut jaloistaan, kuin kumarsi Baalia. Pidä sanasta kiinni, äläkä mene siitä yli. Mutta mikä vanhaa miestä vaivaa? Hän ei näytä oikein rauhalliselta."

Vanha kauppamies oli nojannut laivan kaiteeseen ja katsellut kaihoisin ja väsynein silmin punaista, kiemurtelevaa jälkeä laivanperässä, joka näytti Pariisiin päin. Adelekin oli tullut kannelle ja hieroskeli nyt vanhan miehen kylmiä käsiä ja kuiskasi hänelle rakkauden ja lohdutuksen sanoja, ajattelematta vähääkään niitä vaivoja ja huolia, jotka hänellä itsellään vielä oli edessään. He olivat jo tulleet niin pitkälle matkallaan, että hiljalleen virtaava joki oli vaihtunut paiskelevaksi aallokoksi. Vanha mies näki kauhulla kuinka kokkapuu nousi korkealle ilmaan ja kävi mielettömästi kiinni kaiteeseen, kun kansi näytti luistavan hänen altaan.

"Me olemme aina Jumalan kädessä", kuiskasi hän. "Mutta Adele, on pelottavaa tuntea Hänen voimansa liikkuvan allamme."

"Tulkaa kanssani, setä", sanoi de Catinat, pannen kätensä ukon käsikoukkuun. "Siitä on jo kauan kun olette levännyt. Ja sinä Adele, minä pyydän, että menet nukkumaan, tyttöparkani, sillä matkamme on ollut väsyttävä. Menkää nyt, tehkää mielikseni, ja kun heräätte, niin ovat sekä Ranska että muut huolemme jääneet kauas taaksemme." Kun isä ja tytär olivat jättäneet kannen meni de Catinat taas perään, jossa Amos Green ja kapteenikin olivat.

"Olen oikein iloinen kun sain heidät alas, Amos", virkkoi hän, "sillä pelkään, että meillä vielä tulee olemaan vaikeuksia."

"Kuinka niin?"

"Näetkö tuolla harmaan maantien, joen vasemmalla rannalla? Kahdesti olen jo puolen tunnin ajalla nähnyt siellä hevosmiehiä ratsastavan henkensä edestä. Tuolla, missä näet torninhuippuja ja savua on Honfleur ja sinne he menivät. En ymmärrä kuka muu, kuin kuninkaan sanansaattaja saattaisi ratsastaa niin hurjasti. Oh, katso tuolla tulee kolmas!"

Harmaalla, vihreitä niittyjä kiertelevällä viivalla, näkyi musta pilkku, joka liikkui eteenpäin suurella nopeudella, katosi puuryhmän taakse näyttäytyäkseen taas ja joka oli matkalla kaukana siintävään kaupunkiin. Kapteeni Savage otti esille kiikarinsa ja tarkasti ratsastajaa.

"Niin, niin", sanoi hän kohottaessaan sen uudelleen. "Sotilas se on, aivan varmasti. Voin nähdä hänen miekkansa välkähtävän auringon valossa. Minä luulen, että saamme enemmän tuulta kohta ja tuulella me jätämme jälkeemme minkä laivan hyvänsä Ranskan vesillä, mutta kaleerilaiva tai myös asestettu laiva voisi nyt päästä kimppuumme."

De Catinat oli Amerikassa ollessaan oppinut ymmärtämään englannin kieltä aika hyvin, joskaan ei osannut sitä sujuvasti puhua. Hän kääntyi nyt Amos Greenin puoleen ja sanoi: "Pelkään, että tuotamme hyvälle kapteenillemme harmia ja että hän vielä palkinnoksi ystävällisyydestään menettää sekä laivansa että lastinsa. Kysyppä häneltä, eikö hän pitäisi parempana laskea meidät maalle, jossakin tuolla oikealla rannalla. Me voisimme ehkä rahojemme avulla päästä Alankomaihin."

Efraim Savage katsoi matkustajaansa entistä hieman leppeämmällä silmällä. "Nuori mies", virkkoi hän, "huomaan että ymmärrätte jonkinverran puhettani." De Catinat nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Sanonpa teille sitte, että minua ei hevillä nujerreta. Jokainen, joka on ollut minun mukanani merillä, sanoisi teille samaa. Se on näet sillä tavalla, että niin kauan kuin Jumala tahtoo, seison minä ruorissa ja määrään itse suuntani, ymmärrättekö?"

De Catinat nyökkäsi taas, vaikka saikin aivan vaillinaisen käsityksen vanhan merikarhun kuvakielestä.

"Tulemme kohta tuon kaupungin kohdalle ja kymmenessä minuutissa saamme tietää, odottaako meitä vielä mikään vaara. Sillä aikaa kerron teille jutun, josta voitte päätellä minkälaisen miehen kanssa olette lähtenyt purjehtimaan. Siitä alkaa nyt olla kymmenen vuotta, kun purjehdin Sukkelalla, noin kuudenkymmenen tonnin prikillä, tehden kauppaa Bostonin ja Jamestownin välillä. Etelään veimme aina puutavaraa, turkiksia ja muita tarveaineita ja pohjoiseen taas toimme tupakkaa ja siirappia. Eräänä yönä, heikonlaisella etelätuulella ajoimme karille, kaksi penikulmaa itään Mayniemestä ja pohjaan sitä mentiin niin kuin kivi. No niin, aamulla, kun siinä uiskentelin ympäri etumaston puolikkaan varassa, näkemättä merkkiäkään tovereistani tai maasta. Minulla ei ollut erikoisen kylmä, sillä oli aikainen syksy ja sain sitäpaitsi suurimman osan ruumistani kohotetuksi maston päälle, mutta minulla oli nälkä ja jano ja olin sitäpaitsi loukkaantunut. Minun ei auttanut tehdä muuta, kuin vetää vyötäni pari reikää tiukemmalle ja veisattuani virren, aloin katsella ympärilleni. Ja kyllä siinä katselemista riittikin, enemmän kuin tarpeeksi. Viiden, kuuden jalan päässä minusta oli näet suuri kala, suunnilleen yhtä pitkä kuin puukin, josta pitelin kiinni. Tuntuu aika somalta, kun täytyy pitää jalkojaan vedessä, kun tuollainen otus on ääressä, valmiina maistelemaan varpaitasi."

"Hyvä Jumala", huusi ranskalainen sotilas. "Eikö se syönyt teitä?"

Efraim Savage'n silmät vilkuttivat lystikkäästi hänen muistellessaan tapausta. "Minäpä söin sen", virkkoi hän.

"Mitä!" huudahti Amos.

"Se on totinen tosi. Minulla oli kääntöveitsi taskussani, tämä sama veitsi, ja sillä aikaa kuin potkin jaloillani pidättääkseni petoa kauempana, sain veitselläni irroitetuksi hyvänlaisen epätasaisen puupalan, jonka terotin molemmista päistään, kuten eräs neekeri kerran Delawaressa oli minua neuvonut. Sitten lopetin potkimisen ja odotin. Hai tuli kohti, kuin haukka kananpojan kimppuun. Kun se sitte kääntyi vatsa ylöspäin, työnsin minä vasemmalla kädelläni puupalasen suoraan sen irvistävään kitaan ja annoin sen purra sitä samalla kun pistin veitseni sen kidusten väliin. Se koetti päästä irti siitä, mutta minäpä näet en hellittänyt, vaikka se vei minut niin syvälle, etten luullut koskaan enää palaavani pinnalle. Olin jo menehtymäisilläni kun tulimme taas ylös, mutta ukko olikin kääntynyt selälleen ja sillä oli parikymmentä reikää valkeassa paidan etumuksessaan. Pääsin sitte takasin mastonpuolikkaalleni, vaikka olinkin sukeltanut viitisenkymmentä syltä ja silloin minä pyörryin."

"Entä sitte?"

"Kun taas selvisin, oli tyyni ja siinä ui kuollut hai aivan lähelläni. Uitin mastoni sen luo ja irroittamallani köyden pätkällä tein silmukan sen pyrstön ympäri ja kiinnitin sen sitte mastoon. Sitte ryhdyin syömäpuuhiin ja viikon kuluessa pääsin jo sen selkäevään saakka, kun Siro Gloucesteristä tapasi minut siinä niin pyöreänä ja lihavana, että töin tuskin pääsin kapuamaan sen kannelle. Se on tällaista, jota Efraim Savage tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei häntä hevillä nujerreta."

Kertoessaan muistelmiaan oli puritaani-kapteeni silmäillyt vuoroon pilviä, vuoroon lepattavia purjeita. Tuuli tuli puuskittain, väliin täyttäen purjeet, jättääkseen ne taas velttoina riippumaan. Repaleiset pilvet kulkivat sitävastoin hyvää vauhtia taivaalla. Niitä kapteeni mielenkiinnolla tarkkaili, aivankuin hän olisi ratkaissut vaikeaa tehtävää. He olivat nyt Honfleur'in kohdalla, puolisen penikulman päässä siitä.

Useita pursia ja prikejä näkyi siellä yhdessä rykelmässä ja kokonainen laivasto kalastajaveneitä laski juuri purjeitaan. Kaikki oli kuitenkin rauhallista, sekä kaarevalla laiturilla, että puolikuun muotoisella linnakkeella, jonka yllä liehui kultalilja-lippu. Satama oli nyt heidän takanaan ja vauhti näytti paranevan tuulen kiihtyessä. De Catinat oli jo mielestään varma, että vaarat oli vältetty, kun ne yht'äkkiä näyttivät päinvastoin kasvavan.

Aallonmurtajan takaa tuli äkkiä näkyviin suuri, musta alus, joka pyörsi heitä kohti ja jonka keulasta ja kymmenestä airoparista pärskyi korkealle valkea vaahto. Sen perässä riippui soma valtakunnan vaakuna ja kokassa kiilsi auringonvalossa suuri tykki. Se oli täynnä miehiä ja siellä täällä näkyvästä välähdyksestä saattoi päättää, että he olivat hyvin aseistettuja. Kapteeni otti kiikarinsa, tähysti sitä hetken ja vihelsi pitkään. Sitten hän taas katsahti pilviin.

"Kolmekymmentä miestä", sanoi hän, "ja se voittaa meidät vauhdissa kolmannella osalla."

"Te, sir, riisukaa tuo sininen takki päältänne, tai muuten saattaa siitä tulla harmia meille kaikille. Herra pitää kyllä huolen omistaan, jos me vain itse vältämme tyhmyyksiä. Ota auki nuo luukut Tomlinson. Kas niin! Missä on Jean Sturt ja Hiram Jefferson? Aseta heidät luukkujen ääreen ja kun minä vihellän, on ne paiskattava kiinni jälleen. Ylemmä, ylemmä! Anna vetää niin täysillä purjeilla, kuin mahdollista. Amos ja Tomlinson, tulkaahan tänne, että saan puhua pari sanaa kanssanne."

Kolmin seisoivat he peräkannella neuvotellen ja tarkaten takaa-ajajiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tuuli parani, mutta se ei vielä ollut yhtämittainen ja perässä tuleva laiva saavutti heitä yhä. He voivat jo erottaa perässä istuvien meriupseerien kasvot ja tykkimiehen palavan sytyttimen, jota hän piti valmiina kädessään.

"Haloo!", huusi eräs upseeri selvällä englanninkielellä. "Laskekaa sivullemme tai ammumme."

"Keitä te olette ja mitä te tahdotte?" huusi Efraim Savage äänellä, joka kuului rannalle asti.

"Tulemme kuninkaan nimessä ja me etsimme erästä pariisilaista hugenotti-seuruetta, joka astui laivaanne Rouen'issa."

"Kääntäkää eturaaka ja laskekaa laivan sivuun", komensi kapteeni Savage. "Laskekaa raput alas ja olkaa varuillanne! Kas niin. Nyt olemme valmiita ottamaan vastaan heidät."

Raakapuu kääntyi ja laiva kellui rauhallisesti laineilla. Toinen laski sen kylkeen pitkittäin, tykki suunnattuna amerikalaiseen ja osasto miehiä sormi liipasimella, valmiina ampumaan.

He nauroivat ja kohauttelivat olkapäitään nähdessään, että heitä vastassa oli kokonaista kolme miestä. Nuori, rivakkaliikkeinen ja kissanviiksinen mies oli silmänräpäyksessä kannella miekka paljastettuna kädessä.

"Kaksi miestä tänne. Seisokaa tuossa rappujen päässä, kersantti. Heittäkää tänne köysi ja kiinnittäkää se pylvääseen. Pitäkää varanne siellä ja olkaa valmiina ampumaan. Te tulette kanssani, korpraali Lemoine. Kuka on laivan kapteeni?"

"Minä olen", sanoi Efraim Savage alistuvasti.

"Teillä on kolme hugenottia laivallanne?"

"Oho! Hugenotteja, ovatko ne niitä? Huomasin kyllä, että heillä oli kiire päästä maasta, mutta kun he rehellisesti maksoivat matkansa, niin ei minun asiani ollut tutkia heitä sen enempää. Vanha mies ja hänen tyttärensä sekä eräs nuori mies, suunnilleen teidän ikäisenne ja jonkinlaisessa erikoispuvussa?"

"Univormussa, sir. Kuninkaallisen kaartin univormussa. Kyllä ne ovat niitä, joita etsimme."

"Ja te aijotte viedä heidät mennessänne?"

"Aivan varmaan."

"Ihmisparat. Oikein sääli tulee heitä."

"Niin minunkin, mutta käsky on käsky ja se täytyy täyttää."

"Aivan niin. Vanha mies nukkuu hytissään. Neiti on omassaan myös ja kolmas nukkuu lastiruumassa, sillä meillä ei ollut muuta paikkaa hänelle."

"Nukkuu, sanoitte? Sitten lienee parasta yllättää hänet."

"Mutta luuletteko, että uskallatte tehdä sen yksin. Hän on tosin aseeton, mutta hän on suurikasvuinen nuori mies. Etteköhän tee viisaammin, jos kutsutte parikymmentä miestä avuksenne?"

Upseeri oli oikeastaan ajatellutkin sitä, mutta kapteenin pureva huomautus yllytti häntä.

"Tulkaa kanssani, korpraali", sanoi hän. "Näitäkö rappuja, sanoitte?"

"Niin, rappuja alas ja sitte suoraan eteenpäin. Hän makaa tuolla kahden verkapaalun välissä."

Efraim Savage katsoi ylös ja veti suunsa julmaan hymyyn. Tuuli vinkui nyt köysistössä ja maston tukiköydet soivat kuin kaksi harpunkieltä. Amos Green oleili kersantin lähettyvillä, joka oli pantu vartioimaan rappuja, kun taas Tomlinson, perämies, seisoi täysinäinen vesiämpäri kädessään jutellen huonolla ranskankielellä edessään olevien merimiesten kanssa.

Upseeri laskeutui hitaasti rappuja alas ja korpraali seurasi hänen jälessään ollen jo rintaansa myöten luukussa, kun toinen oli kerinnyt pohjalle. Ehkäpä hän oli huomannut jotakin Efraim Savagen ilmeessä tai ehkäpä myös ympäröivä pimeys oli peloittanut nuorta ranskalaista upseeria, joka tapauksessa heräsi hänessä äkkiä epäluulo.

"Ylös takaisin, korpraali", huusi hän. "Luulen olevan parasta, että pysytte siellä ylhäällä!"

"Mutta minä luulen, että sinun on parasta pysyä siellä, missä olet", sanoi puritaani, joka oli huomannut upseerin tarkoituksen hänen eleistään. Ja asettaen jalkansa korpraalin rintaa vasten, antoi hän tälle sellaisen sysäyksen, että sekä hän, että raput tulivat suinpäin alla seisovan upseerin niskaan. Tätä tehdessään puhalsi hän samalla pilliinsä ja samassa oli luukku paikallaan ja molemmat rautasalvat kiini. Kuullessaan luukun rämähdyksen oli kersantti kääntynyt päin, mutta samassa sieppasi Amos Green häntä vyötäisistä ja heitti hänet laidan yli mereen. Nyt katkesi laivoja yhdistävä köysi, raakapuu kääntyi entiseen asentoonsa ja ämpärintäysi vettä ryöpsähti yli tykkimiehen sammuttaen hänen sytytyssoihtunsa ja kastellen sankkiruudin. Sankka kuulasade vingahti ilmassa ja tupsahti laivan kylkeen, mutta kun valtoimena oleva laiva hyppeli jyrkissä, lyhyissä laineissa, oli tähtääminen aivan mahdotonta. Turhaan ponnistelivat miehet airoissaan, turhaan koitti tykkimies kuin mieletön saada tykkiään uudelleen kuntoon. Laiva joutui suunnastaan samalla kun priki lensi pois täysin purjein navakassa tuulessa. Pum! jymähti vihdoin tykistä ja viisi pientä reikää suurpurjeessa osoitti, että kartessit olivat lentäneet liian korkealta. Toinen laukaus ei jättänyt minkäänlaista jälkeä ja kolmannella huomasi selvästi, että he olivat tykinkantaman ulkopuolella. Puolta tuntia myöhemmin oli musta pilkku taivaanrannalla ja siinä pieni kullalta hohtava läikkä ainoa, mikä enää näkyi Honfleur'in vartiolaivastoa. Yhä matalammiksi kävivät rannat, sininen ulappa laajeni laajenemistaan, kunnes le Havre'n savut näyttivät pieniltä pilvenhattaroilta läntisellä taivaanrannalla. Kapteeni Efraim Savage käveli laivansa kannella yhtä tuimannäköisenä kuin ennenkin, mutta hänen harmaat silmänsä vilkuttivat hieman leikillisesti.

"Tiesin, että Herra pitää murheen omistaan", virkkoi hän tyytyväisenä. "Meillä on nyt kokka suoraan kotia kohti ja tämän paikan ja Bostonin kolmen vuoren välillä ei ole mutaläiskääkään. Sinä olet viimeaikoina saanut liian paljon noita ranskalaisia viinejä, Amos, mennäänpä tuonne alas maistamaan oikeata Bostonin valmistetta johon on pantu kaksinkertainen annos maltaita."

Viideskolmatta luku.

KUOLEMAN VENE.

Kahden päivän ajaksi joutui Kultainen kyynäräkeppi seisomaan tyynessä le Hague niemen kohdalla, mutta kolmantena nousi navakka tuuli ja nopeasti loittonivat he rannikolta, niin että se muutaman tunnin kuluttua miltei häipyi näkyvistä. Olisi luullut, että pakolaiset tuolla aavalla ulapalla, missä raikas tuuli hyväili poskia ja suolainen vesi tuntui miltei huulilla, olisivat päässeet huolista ja voineet ainaiseksi jättää jäljen rippeetkin noista tarmokkaista miehistä, joitten hurskas uskonvimma oli saanut aikaan enemmän vahinkoa, kuin kevytmielisyys ja pahuus olisivat yhteensä voineet vaikuttaa. Mutta vieläkään he eivät niistä päässeet, sillä mökkiläisen synnit jäävät useimmiten oven sisäpuolelle, kun taas palatsin korkeudesta pahuus leviää yli maitten ja merien.

"Olen levoton isästä, Amory", sanoi Adele, heidän seistessään vanttien ääressä ja tarkatessaan ohutta pilvenkaistaletta, joka osoitti suuntaa, minne se maa jäi, jonka he ainaiseksi olivat jättämäisillään.

"Mutta eihän hänellä enää mitään vaaraa ole."

"Ehkäpä ei julmien lakien puolelta, mutta pelkään, ettei hän saa nähdä luvattua maatamme."

"Mitä tarkoitat, Adele? Setäukkohan on terve ja reipas."

"Ah, Amory, hänen sydänjuurensa olivat kasvaneet kiinni Pyhän Martin kadulle ja kun ne revittiin irti, merkitsi se hänelle koko elämää."

"Mutta hänhän tottuu uuteen elämään vähitellen."

"Kunpa niin olisi! Mutta pelkään kovasti, että hän on liian vanha sellaiseen muutokseen. Hän ei valita sanallakaan, mutta näen hänen kasvoistaan, että hän on kokonaan murtunut, tuntikausia saattaa hän tuijottaa jälkeensä Ranskaa kohti kyynelten valuessa hiljaa poskille. Ja hänen tukkansa on viikon kuluessa muuttunut harmaasta aivan valkoiseksi."

De Catinat oli myöskin huomannut tuon värinvaihdoksen. Hän oli myös huomannut, että hänen kasvonsa olivat entistä totisemmat ja että hänen päänsä oli raskaasti painunut rintaa vasten hänen käydessään. Hän oli jo sanomaisillaan että merimatka mahdollisesti palauttaisi hänen hyvinvointinsa, kun Adele huudahti hämmästyksestä ja osoitti sormellaan merelle. Hän oli sillä hetkellä erinomaisen kaunis, seistessään siinä käsi ojennettuna ja varjostaen silmiään toisella, tumma tukka hulmuten tuulessa ja poskilla näkemänsä aiheuttama puna.

"Katso", huudahti hän. "Tuolla kelluu jotakin laineilla. Näin sen äsken nousevan aallon harjalle."

Hän katsoi tytön osoittamaan suuntaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään. Heillä oli yhä myötätuuli, tummanvihreät aallot nousivat korkeina ja niitten harjat alkoivat leikitellä vaaleankeltaisina ryöppyinä. Silloin tällöin viskautui aalto kannellekin pärskytellen suolaista vettään silmille.

Äkkiä huomasi de Catinat aallon harjalla jotakin mustaa, joka samassa katosi toisen harjan taakse. Se oli niin kaukana, ettei hän voinut erottaa, mikä se oli, mutta pari tottuneempia silmiä oli jo huomannut sen. Amos Green oli seuratessaan tytön osoitusta heti arvannut asianlaidan.

"Kapteeni Efraim", huusi hän, "tuolla on vene oikealla."

Uusenglantilainen merikarhu nosti kiikarinsa tukien sitä laivanlaitaa vasten.

"Niin on, se on vene", sanoi hän, "mutta tyhjä. Se voi olla joku laidan yli huuhtoutunut tai rannalta karannut vene. Laskeppa tuota kohti Tomlinson, meille onkin nyt yksi liika vene tuiki tarpeen."

Puolisen minuutin kuluttua oli laiva kääntynyt ympäri ja kulki nyt tuulen painamana venettä kohti, joka yhä hyppeli ja tanssi laineilla. Tullessaan lähemmä huomasivat he, että jotakin riippui sen laidalla.

"Se on miehen pää!" huusi Amos Green.

Mutta Efraim Savagen kävi tavallista vakavammaksi. "Se on miehen jalka", sanoi hän. "Taitaapa olla parasta, että tyttö menee alas hyttiinsä."

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa laskivat he yksinäisen aluksen viereen, joka niin merkillisen lipun suojassa purjehti. Katsoessaan alas näkivät he kaamean näyn.

Vene oli pieni, kolmenkymmenen jalan mittainen palko, pituuteensa verraten leveähkö ja aivan tasapohjainen, joten helposti huomasi että se oli rakennettu joella tai järvellä liikkumista varten. Veneen perässä, aivan yhteen sulloutuneina oli kolme henkeä, mies kunniallisessa käsityöläisen puvussa, vaimo samaa yhteiskuntaluokkaa ja pieni, vuoden vaiheilla oleva lapsi. Vene oli puolillaan vettä ja nainen makasi lapsineen pohjalla kasvot alaspäin ja lapsen pikku kiharat samoinkuin äidin tummat suortuvat liikehtivät kuten kaislat veden levottomalla pinnalla. Mies, jonka kasvot olivat käyneet harmaan sinertäviksi, makasi kasvot ylöspäin, silmät nurin päässä ja avonaisesta suusta näkyi kutistuneen nahan kaltainen kieli. Keulassa oli vielä pieni hintelä mies selällään, aivan kokoon vetäytyneenä pidellen yhä kädessään veneen ainoata airoa. Hän oli mustiin puettu ja avattu kirja oli poikkipuolin hänen kasvoillaan ja hänen jäykistynyt jalkansa pisti esille laidan yli hankaan takertuneena.

Pian oli vene laskettu vesille Kultaisesta kyynäräkepistä ja haaksirikkoiset nostettu kannelle. Ei merkkiäkään ruuasta tai juomasta löytynyt veneestä eikä mitään muutakaan lukuunottamatta tuota ainutta airoa ja avattua raamattua, joka oli miehen kasvoilla. Mies, vaimo ja lapsi olivat jo olleet kuolleina ainakin vuorokauden, joten heidät haudattiin heti tavanmukaisella lyhyellä rukouksella siunaten meren avaraan syliin. Pieni mustapukuinen mies oli myös ensinäkemältä näyttänyt kuolleelta, mutta Amos oli huomannut, että hänen sydämensä vielä heikosti sykki ja että kellon lasille jota pidettiin hänen suunsa edessä ilmestyi heikko sumuntapainen. Hänet asetettiin nyt, kuiviin lakanoihin käärittynä, maston viereen ja perämies koetti, kaatamalla vähäväliä hänen suuhunsa rommia, saada hänessä vielä mahdollisesti löytyvän elonkipinän syttymään.

Sillävälin käski Efraim Savage tuoda kannelle pyydystämänsä vangit. Hieman hullunkurisilta he näyttivät seistessään siinä ja siristellessään silmiään tottumattomina kirkkaaseen auringonvaloon.

"Olen pahoillani, kapteeni", virkkoi merikarhu, "mutta joko näet teidän oli tultava meidän mukanamme tai meidän oli jäätävä teidän kanssanne. Tuolla toisella puolen odottavat minua Bostonissa ja minulla ei todellakaan ollut aikaa viivytellä."

Ranskalainen sotilas kohautti olkapäitään ja silmäili ympärilleen nolon näköisenä. Hän ja korpraalinsa olivat aikalailla merikipeitä ja heidän surkeutensa vain lisääntyi heidän nähdessään Ranskan häipyvän näkyvistä.

"Haluatteko mieluummin jatkaa kanssamme matkaa Amerikaan vaiko lähteä takaisin Ranskaan?"

"Takaisin Ranskaan, jos vain voimme päästä sinne. Ranskaan minun täytyy päästä, jollei muusta syystä, niin ainakin antaakseni tuolle tykkimies hölmölle ansionmukaisen ravistuksen."

"No, no, me paiskasimme ämpärillisen vettä hänen sankkiruutiinsa näet, jotenka hän lienee koettanut parastaan. Mutta tuo tuolla on Ranskanmaa, se on juuri häipymässä näkyvistämme."

"Näen sen, näen sen! Ah, jospa jalkani kerran vielä pääsisivät sen kamaralle."

"Tässä on vene vieressämme ja te voitte ottaa sen."

"Hyvä Jumala, mikä onni! Vene! Korpraali Lemoine, lähtekäämme heti!"

"Kuka hölmö sillä tavalla lähtisi! Tarvitsettehan myös muonaa mukaanne. Tomlinson, laske veneeseen lekkeri vettä, lihaa ja korppuja! Hiram Jefferson, tuo pari airoja perästä. Siitä tulee kyllä pitkä soutumatka kun on vastatuuli, mutta huomen-illalla olette perillä, ellei ilma tästä pahene."

Pian oli ranskalaisilla veneessä se, minkä he mahdollisesti tarvitsivat matkallaan ja niin he lähtivät rantaa kohti lakkien liehuessa ja hauskaa matkaa-huutojen kaikuessa.

Taas kääntyi eturaaka paikalleen ja Kultainen kyynäräkeppi käänsi keulansa länteen.

Tuntikausia saattoi erottaa veneen pienenä pilkkuna aaltojen huipulla, kunnes se vihdoin häipyi usvaan ja sen mukana katosi viimeinen yhdysside, joka heitä liitti suureen vanhaan mailmaan.

Mutta sillä aikaa, kun tämä tapahtui, oli maston vieressä makaava, tiedoton mies räpäyttänyt silmäluomiaan ja vetäistyään heikosti henkeään, lopulta avannut silmänsä. Hänen ihonsa oli kuin pergamenttia, joka kireänä peitti hänen luitaan ja hänen jäsenensä olivat pienet, kuin kivuloisen lapsen. Mutta vaikka hän näytti niin heikolta ja avuttomalta, oli hänen suurissa, tummissa silmissään omituinen arvokkuuden ja voiman leima. Vanha de Catinat oli tullut kannelle ja kun hän huomasi miehen ja hänen pukunsa, kiiruhti hän hänen luokseen, kohotti kunnioittavasti hänen päänsä käsivarsilleen ja antoi sen levätä siinä.

"Hän on yksi uskollisista", virkkoi hän, "hän on meidän sielunpaimeniamme. Nyt on siunaus saatu matkallemme."

Mutta toipilas hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.

"Luulen, etten seuraa pitkältä matkassanne", sanoi hän heikolla äänellä, "sillä Jumala on jo kutsunut minut toiselle matkalle. Olen kuullut jo hänen kutsunsa ja olen valmis lähtemään. Olen todella Isigny'n kirkon pastori, ja kun kuulimme jumalattoman kuninkaan käskyn, lähdin minä ja kaksi Herralle uskollista pienen lapsensa kanssa toivossa, että pääsisimme Englantiin. Mutta ensimmäisenä päivänä huuhtoi suuri laine toisen airomme ja kaiken mitä veneessä oli, leipämme ja juomavetemme mereen ja me jäimme aaltojen heiteltäviksi ilman muuta toivoa, kuin Hän. Ja sitten alkoi Hän kutsua meitä luokseen, toisen toisensa perään, ensin lapsen, sitte vaimon ja sitte miehen, kunnes minä yksinäni olin jälellä, mutta tunnenkin, ettei minun aikani enää ole pitkä. Ja koska tekin olette uskollisia, niin enkö voisi palvella teitä vielä jollakin tavalla ennenkuin lähden."

Kauppamies pudisti päätään, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä tuuma, ja hän kiiruhti kasvot ilosta loistaen Amos Greenin luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Amos naurahti ja meni kapteeni Savagen puheille.

"Kyllä on jo aika", sanoi Efraim tuimasti.

Sitte kuiskuttelijat menivät de Catinat'n luo. Hän hypähti ilmaan ja silmät loistivat riemusta. Ja sitte he menivät Adelen luo hänen hyttiinsä ja hän säpsähti ja punastui, käänsi suloiset kasvonsa heistä pois ja korjaili tukkalaitettaan, kuten naisten on tapana saadessaan äkkiä kutsun johonkin.

Koska aika oli kallis ja koska tuolla äärettömällä ulapallakin oli eräs, joka milloin hyvänsä saattoi särkeä heidän suunnitelmansa, tapasivat tuo komea nuori mies ja puhdas neito itsensä äkkiä käsikädessä polvistumassa kuolevan pastorin edessä, joka kohotti kuihtuneen kätensä siunaukseen lausuessaan hiljaa ne sanat, jotka ainaiseksi yhdistäisivät heidät yhdeksi.

Adele oli usein mielessään kuvitellut vihkimistilaisuuttaan. Usein oli hän unelmissaan polvistunut Amoryn kanssa Pyhän Martin kadun temppelissä. Toisinaan oli hänen mielikuvituksensa vienyt hänet johonkin pieneen maalaiskirkkoon, noihin vaatimattomiin turvapaikkoihin, joihin kourallinen uskovaisia kokoontui hartauttaan harjoittamaan ja tänne hän lopullisesti olikin sijoittanut tuon naisen elämässä korkeimman toimituksen. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan, että se olisi tapahtunut laivan valkosella kannella, joka joka hetki uhkasi luisua hänen altaan lokkien toimiessa kuorolaulajina ja laineitten laulaessa morsiusparille monituhatvuotista ylistysvirttään. Milloin voisikaan hän unehuttaa tätä näkyä. Kellertäviä mastoja ja pullottavia purjeita, haaksirikkoisen kalmankarvaisia kasvoja ja haljenneita huulia, isänsä vakavia kasvoja, hänen polvillaan tukiessa kuolevaa vihkijää, de Catinat'a, kuluneessa ja haalistuneessa sinitakissaan, kapteeni Savage'ia, puisevat kasvot käännettyinä taivasta kohti ja Amos Greeniä, seisten kädet taskussa ja silmissä rauhallinen loiste. Ja heidän takanaan vielä hintelä perämies ja uusenglantilaisten vakava merimiesjoukko palmettohattuineen.

Näin oli nyt kuitenkin käynyt ja onnentoivotukset seurasivat sitte kuten ainakin, tosin vieraalla, kovalla kielellä ja lujin, airontyvessä ja köysien vetämisessä harjaantunein kädenpuserruksin.

Toimituksen päätyttyä jäi de Catinat vaimonsa kanssa nojaamaan vantteihin ja katseli siinä, kuinka musta laivanlaita nousi ja laski ja kuinka vihreä merivesi liukui nopeasti ohi.

"Kaikki on niin outoa ja uutta", virkkoi nuori vaimo. "Meidän tulevaisuutemme näyttää yhtä epämääräiseltä ja mustalta kuin nuo pilviröykkiöt edessämme."

"Jos se minusta riippuu", vastasi aviomies, "niin tulevaisuutemme on oleva yhtä iloinen ja kirkas kuin auringonvalo, joka kisailee tuolla aaltojen harjalla. Maa, joka karkoitti meidät pois, on kaukana takanamme, mutta tuolla edessämme on toinen, vielä ihanampi maa, ja joka tuulenhenkäys vie meitä yhä lähemmäksi sitä. Vapaus odottaa meitä siellä ja me tuomme mukanamme nuoruutemme ja rakkautemme, ja voiko ihmismieli enempää toivoa." Siinä he seisoivat ja puhelivat, kunnes hämy tummui ja tähdet vilkkuivat heidän yläpuolellaan. Mutta ennenkuin ne taas katosivat, oli uskollinen kamppailija saanut rauhan Kultaisella kyynäräkepillä ja tuo pieni hajaantunut joukko Isigny'stä oli saanut sielunpaimenensa luokseen jälleen.

Kuudeskolmatta luku.

VIIMEINEN SATAMA.

Kolmen viikon ajan pysyi tuuli itäisenä tai koillisena, koko ajan voimakkaana, joskus nousten puolimyrskyksikin. Kultainen kyynäräkeppi liukui iloisesti täysin purjein aallolta toiselle ja kolmannen viikon lopulla laskivat Amos ja Efraim Savage enää vain tunteja, jolloin heidän syntymämaansa tulisi näkyviin. Vanhalle merikarhulle, joka ikänsä oli tottunut tulemaan ja lähtemään, oli asia yhdentekevä, mutta Amos, joka ei milloinkaan ollut ollut poissa kotimaastaan, oli jo kärsimätön ja istui alituisesti kahdenreisin kokkapuulla tarkastellen taivaanrantaa siinä toivossa, että hänen ystävänsä laskelma osoittautuisi vääräksi ja että hänen rakastamansa ranta joka hetki ilmestyisi hänen silmiensä eteen.

"Ei maksa vaivaa, poikani", sanoi vihdoin kapteeni Savage, pannen suuren punaisen kätensä hänen olalleen. "Kun kerran lähtee merille, täytyy myös varustaa itsensä hyvänlaisella annoksella kärsivällisyyttä, ja on täysin turhaa havitella sitä, mitä ei voi saada."

"Ilmassa on kodin tuntua", vastasi Amos "Se tunkee nenään tavalla, jota en vähääkään tuntenut tuolla puolen meren. Ah, minulta menee ainakin kolme kuukautta Mohawkmetsässä, ennenkuin tunnen olevani entiselläni taas."

"Niinpä niin", sanoi hänen ystävänsä, pistäen tupakkamällin poskeensa. "Olen kyntänyt meriä sitte ensimmäisten partahaiventeni, näet, enimmäkseen rannikkokauppaa tehden, mutta vesillä yhtäkaikki, niin pitkälle kuin vain merilaeilta pääsin. Lukuunottamatta kahta vuotta, jotka vietin maalla kuningas Filipin käskystä – silloin näet tarvittiin rajalla joka miestä, joka suinkin pystyi pyssyä käsittelemään – en koskaan ole ollut kivenheiton matkaa kauempana suolaisesta vedestä ja voinpa vakuuttaa sinulle, että en vielä ole tehnyt parempaa matkaa meren yli kuin tämä on."

"Niin olemme päässeet tästä, niinkuin kauris metsäpalon tieltä. Mutta minusta on merkillistä, että löydätte tienne niin varmasti ilman merkkejä tai jälkiä. Hämmästyisinpä, jos todella löydämme Amerikan, puhumattakaan New Yorkin ahtaita vesiä."

"Olemme hieman liian pohjoisessa, Amos, olemme kulkeneet viidennelläkymmenellä leveysasteella aina la Hague niemestä saakka. Huomenna pitäisi meidän minun laskujeni mukaan nähdä maata.

"Ah, huomenna! Ja mikä paikka se on? Mount Desert? Long Island, vaiko Cap Cod?"

"Ei, poikani. Me olemme St Lawrence'n kohdalla ja näemme luultavasti Arcaian rannikon. Mutta tällä tuulella pääsemme etelään päivässä tai enintään kahdessa. Sitte vielä pari tällaista matkaa, niin jään Bostoniin ja ostan itselleni sievän tiilitalon Vihreänkujan varrella pohjoisosassa kaupunkia tai vaikkapa Charles- tai Mystickadulla ja katselen, kun laivat tulevat ja menevät. Ja siellä minä päiväni päätän levossa ja rauhassa."

Välittämättä ystävänsä vakuutuksista jännitti Amos koko päivän näkövoimaansa turhaan etsiessään maata ja kun vihdoin tuli pimeä, painui hän kannen alle, otti esille karvareunaisen metsästyspukunsa, nahkasäärystimensä ja pesukarhunnahkalakkinsa, jotka olivat paljon enemmän hänen makuunsa kuin ne hienoverkaiset vaatteet, joihin saksalainen räätäli oli hänet New Yorkissa pukenut. De Catinat oli myös pukeutunut tummiin siviilivaatteisiin ja hän ja Adele järjestelivät kaiken ukon puolesta, joka oli käynyt niin heikoksi, ettei hän itse enää jaksanut toimittaa mitään. Keulakannelta kuului viulun kitinää ja puoliyöhön saakka kotoisten laulujen loilotusta, joihin somasti yhtyi laineiden loiske ja vihurin vinkuna, uusenglantilaisten merimiesten juhliessa vakavaan ja tukevaan tapaansa kotiintuloaan.

Perämiehen vahtivuoro oli sinä yönä kahdestatoista neljään ja sen ensimäisinä tunteina oli kuuvalo. Aamuyöstä meni kuitenkin taivas pilveen ja Kultainen kyynäräkeppi syöksähti niillä seuduin niin tavallisiin sumutiheikköihin. Se oli niin läpäisemätön, että peräkannelta tuskin erotti etupurjeen haamua, puhumattakaan keulapurjeesta, jota ei ensinkään näkynyt. Tuuli kävi yhä koillisesta ja oli navakanlainen, jotenka priki kallistui tuntuvasti, niin että sen suojapuolen vantit olivat vain käden ulottuvilla vedestä. Ilma oli äkkiä viilentynyt siinä määrin, että perämiehen täytyi lämpimikseen astua edestakasin peräkannella ja hänen neljä miestään etsivät tuulensuojaa laivanlaidan takana. Yht'äkkiä eräs heistä ojensi kätensä ja huudahtaen pelästyneenä osoitti sormellaan korkeata valkoista seinämää, joka kohosi pimeydestä, aivan kokkapuun edessä ja samassa laiva törmäsi siihen sellaisella voimalla, että sen molemmat mastot katkesivat, kuin kuiva kaisla ja muuttivat sen kannen silmänräpäyksessä sekasortoiseksi, muodottomaksi läjäksi köysiä ja särkynyttä puuta. Perämies oli yhteentörmäyksessä lentänyt toiseen päähän peräkantta ja oli hädintuskin välttynyt joutumasta kaatuvan maston alle, kun taas hänen neljästä miehestään kaksi paiskautui keulapuolessa ammottavaan aukkoon, kolmannen lyödessä päänsä murskaksi ankkuritukkiin. Tomlinson hoippui keulaan päin ja huomasi koko etuosan alusta painuneen sisään ja yksinäisen merimiehen istuvan huumaantuneena keskellä köysien, puupalasten ja läpättävien purjeriekaleitten ruuhkaa. Oli yhä pilkkosen pimeä, eikä voinut erottaa muuta, kuin ohikiitävien laineiden valkosia kuohuharjoja. Perämies katseli ympärilleen epätoivoisena äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuudesta, kun hän huomasi kapteeni Efraimin aivan vieressään, puolipukeissa, mutta yhtä tyynenä ja vakaana kuin konsanaan.

"Jäävuori", virkkoi hän, haistellen kylmää ilmaa. "Etkö haistanut sitä, Tomlinson ystäväni?"

"Tosin tuntui minusta kylmälle, mutta panin sen sumun syyksi."

"Niitten ympärillä on aina usvaa, vaikka Jumala viisaudessaan tietäköön mistä syystä, sillä ne ovat meidän merimiesten pahimpia vitsauksia. Laiva näkyy vuotavan kovasti, vesi on jo kaarien tasalla."

Muuan miehistä oli jo rynnännyt kannelle ja yksi mittasi vedennousua.

"Kolme jalkaa vettä", huusi hän, "ja eilen illalla imivät pumput tyhjää."

"Jefferson ja John Moreton pumpuille", komesi kapteeni. "Tomlinson, pane kuntoon suurvene, jotta saamme nähdä missä kunnossa laiva on, vaikka pelkään, ettei sitä voi korjata."

"Suurveneestä on särkynyt kaksi laitaa", huusi eräs merimies.

"Entä pikkuvene?"

"Se on palasina."

Perämies repi tukkaansa, mutta Efraim Savage hymyili hiljalleen.

"Missä Amos on?" huusi hän.

"Täällä, kapteeni Efraim, mitä voin tehdä?"

"Ja minä?" kysyi Catinat innokkaasti.

Adele ja hänen isänsä olivat kääriytyneet vaippoihin ja asettuneet tuulen suojaan pyöreän kajuutan taa.

"Sano hänelle, Amos, että hän menee vuorolleen pumppuun", sanoi kapteeni. "Sinähän olet kätevä mies, mene tuonne suurveneeseen lyhty kerallasi ja koeta saada se korjatuksi. Puolisen tuntia Amos hakkasi, sovitteli ja nitoi, ja sillä aikaa kuului vain pumppujen yksitoikkoinen helähtely laineitten loiskinnan lomassa.

"Sinulla ei ole paljon aikaa enää, Amos poikani", sanoi kapteeni rauhallisesti. "Se pysyy kyllä jo veden päällä, vaikka se ei olekaan aivan tiivis."

"Hyvä, laskekaa alas se! Jatkakaa pumppuamista! Tomlinson, pidä huoli että muonavaroja ja vettä on tarpeeksi. Tule kanssani, Jefferson."

Merimies ja kapteeni hyppäsivät keikkuvaan veneeseen ja jälkimäisellä oli lyhty kiinnitettynä vyöhönsä. He kulkivat laivan kuvetta, kunnes pääsivät ruhjoutuneen keulan kohdalle. Kapteeni pudisti päätään nähdessään vaurion suuruuden.

"Leikatkaa irti etupurje ja antakaa se tänne."

Tomlinson ja Amos katkasivat siteet ja laskivat purjeen kulman alas, kapteeni ja merimies tarttuivat siihen ja vetivät purjeen ammottavan vuodon yli. Kapteenin kumartuessa sitä tehdessään kohosi laiva aallon harjalle ja hän näki silloin lyhtynsä kellertävässä valossa mustia, polveilevia rakoja, jotka lähtivät pääreijästä peräänpäin.

"Kuinka paljon vettä?" kysyi hän.

"Viisi ja puoli jalkaa."

"Sitten on laiva mennyttä kalua. Voisin panna sormeni joka laudan väliin niin pitkältä, kun näen peräänpäin. Jatkakaa pumppausta siellä! Onko sinulla jo ruokavarat ja vesi, Tomlinson?"

"On, kapteeni."

"Laske ne veneeseen. Laiva ei pysy veden päällä enää kuin korkeintaan tunnin. Voitteko nähdä jäävuorta?"

"Sumu tuntuu hälvenevän ylähangan suunnalla. Tuolla se näkyykin, neljännespeninkulman päässä!"

Sumu oli ohentunut äkkiä ja kuu valaisi suurta autiota merta ja haaksirikkoutunutta alusta. Siellä näkyi myös kaamea jäävuori kuin suunnaton purje heilahdellen hitaasti suurten aaltojen mukaan.

"Teidän täytyy pyrkiä sille", sanoi kapteeni Efraim, "muuta neuvoa ei ole. Laskekaa tyttö veneeseen, No niin, isä ensin, jos hän niin tahtoo. Sano heille, Amos, että he istuvat hiljaa, ja että Herra kannattaa meitä, ellemme tee tuhmuuksia. Kas niin! Te olette rohkea tyttö, huolimatta sipisipi söpösöpö kielestänne. Nyt muonat ja juomat ja kaikki vaipat ja peitot, mitä vain löydätte. Nyt toinen mies, se ranskalainen. Niin, matkustajat ensin, teidän täytyy tulla! Nyt Amos! Nyt miehistö ja sinä viimeisenä, Tomlinson ystäväni."

Oli onni, että heillä oli lyhyt matka, sillä vene painui melkein viimeistä laitaa myöten ja kahdella miehellä oli täysi työ pitää se tyhjänä vedestä, joka pyrki sen murtuneitten laitojen välistä sisään. Kun kaikki olivat onnellisesti paikoillaan, hyppäsi kapteeni Efraim takaisin laivaan, mikä olikin nyt kovin helppoa, kun laiva oli painunut miltei veneen laidan tasalle. Hän tuli hetken päästä takasin vaatemytty kädessään ja heitti sen veneeseen.

"Antakaa mennä", huusi hän.

"Hypätkää veneeseen ensin."

"Efraim Savage menee laivansa mukana", sanoi merikarhu rauhallisesti. "Tomlinson, ystäväni, minun tapani ei ole käskeä kahdesti. Antakaa mennä, sanon minä!"

Perämies työnsi haalla veneen menemään. Amos ja de Catinat huudahtivat kauhusta, mutta uusenglantilaiset tottelivat tylsinä, istuivat tuhdoilleen ja soutivat jäävuorta kohti.

"Amos! Amos! Voitko sietää tätä?" huudahti de Catinat ranskaksi. "Kunniani ei salli jättää häntä näin. Se olisi iankaikkinen häpeäni!"

"Tomlinson, emmehän jätä häntä tuonne. Menkää uudelleen laivalle ja pakottakaa hänet tulemaan."

"Se mies ei palaa hengissä, joka koettaisi pakottaa häntä siihen, mitä hän ei tahdo."

"Ehkä hän muuttaisi mielensä."

"Hän ei koskaan muuta mieltään."

"Mutta ettehän voi jättää häntä tuonne, mies. Teidän täytyy ainakin odottaa tässä ja nostaa hänet veneeseen."

"Vene vuotaa kuin seula", sanoi perämies. "Minä ohjaan sen jäävuorelle, jätän teidät sinne, jos voimme saada siinä jalansijaa, ja sitte palaan noutamaan kapteenia. Selvitelkää se päässänne, poikani, että mitä pikemmin me olemme siellä, sitä pikemmin pääsen tänne takasin."

Mutta he eivät ennättäneet vetää viittäkymmentä aironnykäystä, kun Adele kiljasi kauhusta.

"Jumalani, nyt laiva uppoo."

Se oli vaipunut vaipumistaan, kunnes se äkkiä rysähtäen painoi keulansa alas, kuten sukeltava vesilintu ja perän noustessa korkealle ilmaan painui syvyyteen perälyhdyn viimeisenä hyvästellessä aaltojen harjoja. Kuin yhteisestä päätöksestä kääntyi vene ympäri ja palasi takaisin, niin nopeasti kuin vain henkensä edestä soutavat miehet sen saivat. Mutta kaikki oli hiljaista onnettomuuspaikalla. Ei pienintäkään merkkiä näkynyt, joka olisi voinut todeta Kultaisen kyynäräkepin viimeisen sataman. Yli neljännestunnin soutivat he ympäri paikalla, näkemättä kapteeniaan ja vihdoin, kun ankarasta työstä huolimatta vesi jo nousi heidän nilkkoihinsa, he taas kääntyivät ja pyrkivät äänettöminä ja raskain sydämin turvapaikkaansa, jäävuorta kohti.

Niin autio ja synkkä kuin se olikin, oli se kuitenkin heidän ainoana toivonaan, sillä oli selvä, että vene ei kauan enää jaksaisi heitä kantaa. Tultuaan lähemmä, huomasivat he kauhukseen, että heidän puoleinen reuna oli yhtenäinen kuusikymmentä jalkaa korkea seinämä, vailla ainoatakaan repeytymää tai lovea.

Jäävuori oli laaja, ainakin viisikymmentä jalkaa joka suunnalle ja se antoi heille toivon, että mahdollisesti toiset sivut olisivat edullisemmat. Ammentaen ahkerasti vettä, he lähtivät kiertämään vuoren toiselle sivulle, mutta tapasivat senkin yhtä jyrkkänä ja luoksepääsemättömänä. Taas he jatkoivat kiertämistään, ja taas he näkivät seinän pikemmin kohoavan kuin laskevan. Heillä oli nyt jälellä vielä yksi sivu ja he tiesivät, että heidän elämänsä riippui siitä, sillä vesi oli noussut niin korkealle, että vene miltei oli vajoamistilassa. He joutuivat nyt täyteen kuuvaloon ja varmaankaan eivät he koskaan unohda sitä näkyä, mikä heidän silmiään viimeisellä sivulla kohtasi. Vuori oli siltäkin puolelta yhtä jyrkkä ja korkea kuin muiltakin ja se hohti ja kimmelsi tuhansista särmistään kirkkaassa kuuvalossa, mutta sen keskellä melkein veden pinnassa näkyi ammottava onkalo osoittamassa sitä kohtaa, mistä laiva, saadessaan itse turmionsa, oli poistanut suuren lohkareen ja siten valmistanut turvapaikan niille onnettomille, jotka olivat uskoneet itsensä sen hoivaan. Luola hohti suupuolessaan vihertävälle kuin smaragdi, sen reunat olivat valkoiset ja kirkkaat ja takaosassaan helotti se punertavana kuin purppura. Mutta se ei ollut luolan kauneus ja väriloisto, eikä myöskään pelastuksen varmuus, joka sai ilon ja ihmetyksen huudon jokaisen suusta. Istuen jäämöhkäleellä, pitkä maissipiippu hampaissaan oli siinä heidän edessään kapteeni Efraim Savage Bostonista ilmielävänä. Ensin haaksirikkoiset luulivat häntä aaveeksi, tosin hieman jokapäiväisessä asennossa, mutta kohta he huomasivat äänestä, että se todellakin oli hän ja vielä lisäksi mielentilassa, joka ei oikein sopinut kristitylle. "Tomlinson ystäväni, kun kerran sanoin että soutaisit jäävuorelle, niin tarkoitin tietysti, että soutaisit sinne suorinta tietä etkä kiertelisi valtamerien kautta. Ei ole sinun ansiotasi, etten paleltunut kuoliaaksi ja niin minun kuitenkin olisi käynyt, ellei minulle sattunut mukaan kuivaa tupakkaa ja tulukset."

Pysähtymättä vastaamaan päällikkönsä moitteisiin, lasketti perämies suoraan prikin keulan lohkaisemalle penkereelle, jolle vene oli varsin helppo vetää. Kapteeni Savage sieppasi heti kuivan vaatemyttynsä ja katosi luolan perälle, palaten hetken kuluttua takaisin lämpimämpänä ruumiinsa puolesta ja tyytyväisempänä mieleltään.

Suurvene käännettiin nurin istuimeksi, ristikot ja tuhdot otettiin ulos ja peitettiin vaipoilla leposohvaksi nuorelle rouvalle ja eväslaatikot avattiin.

"Olimme levottomia puolestanne, Efraim", sanoi Amos. "Sydämeni oli raskas koko ajan, kun ajattelin, etten enää näkisi teitä."

"No, no, Amos, sinun olisi pitänyt tuntea minut paremmin."

"Mutta kuinka te pääsitte tänne, kapteeni", kysyi Tomlinson. "Luulin että laiva oli upotessaan imaissut teidät mukanaan."

"Niin kävikin. Se oli jo kolmas laiva, jonka mukana olen mennyt syvyyteen, mutta ei yksikään ole vielä pystynyt pidättämään minua siellä. Menin tällä kerralla syvempään kuin Sukkelan upotessa, mutta ei niin syvälle kuin Maaherra Winthrop'in mukana. Kun tulin pinnalle taas, lähdin uimaan jäävuorta kohti, huomasin tuon törmän tuossa ja kiipesin maihin. Tulin oikein iloiseksi kun näin teidät, sillä luulin että olitte hukkuneet."

"Me palasimme takasin onkiaksemme teidät vedestä ja ajoimmekin ehkä teidän ohitsenne pimeässä."

"Nostakaa ylös tuo veneen purje ja tehkää tytölle teltta. Sitte syömme ja lepäämme niin hyvin, kuin taidamme, sillä tänään emme voi muuta tehdä ja huomenna saattaa olla työtä yllinkyllin."

Seitsemäskolmatta luku.

KUTISTUVA SAARI.

Amos Green heräsi aamulla siitä, että tunsi käden olkapäällään ja hypättyään pystyyn, huomasi de Catinat'n seisovan vieressään. Haaksirikosta elämään jääneet merimiehet olivat ryhmässä ylösalasin käännetyn veneen luona ja nukkuivat raskaasti yöllisen kovan työn jälkeen. Auringon punainen kehrä oli juuri kohonnut meren pinnan yläpuolelle ja taivas ja vesi säihkyivät häikäisevän kirkkaina, yhtyen taivaanrannalla loisteliaana sinipunana ja kultana. Ensisäteet tunkivat suoraan heidän onkaloonsa kimallellen ja kiiltäen jääkristalleissa ja valaen koko luolaan runsaan lämpimän loisteensa.

Eipä mikään satulinna liene koskaan ollut somempi kuin tämä luonnon muovailema uiva pakopaikka.

Mutta ei amerikkalaisella eikä ranskalaisella ollut nyt aikaa ajatella hetken uutuutta ja kauneutta. Jälkimäisen kasvot olivat vakavat ja hänen ystävänsä vainusi niistä vaaran uhkaa.

"Mikä nyt on?"

"Tuo vuori. Se menee palasiksi."

"So so, se on vankka kuin saari konsanaan."

"Olen pitänyt silmällä sitä. Näetkö tuota rakoa, joka ulottuu luolan pohjalta eteenpäin. Kaksi tuntia sitten oli se niin kapea, että tuskin sormeni mahtui siihen ja nyt voisin hyvin ryömiä itse siihen. Vakuutan sinulle, että vuori on menossa kahtia."

Amos meni käytävän tapaisen loukon päähän asti ja huomasi siinä, kuten ystävänsä oli sanonut, sinertävän mutkittelevan raon, joka ulottui syvälle jäävuoreen uumeniin ja jonka oli aiheuttanut joko aaltojen liikunta tai laivan pelottava sysäys. Hän herätti Efraim Savagen ja huomautti hänelle vaarasta.

"Niin, jos se pahus saa vuodon, niin olemme hukassa. Se on sulanut aika nopeasti."

Kuuvalossa olivat he pitäneet vuoren seinämää sileänä, mutta nyt he auringon paisteessa huomasivat, että se oli täynnä uurteita ja vakoja, jotka sulava jää siihen oli tehnyt. Koko vuori oli hauras ja reikiä täynnä. He kuulivat kuinka vesi jo tippui ylemmiltä penkereiltä ja pikku joet soljuivat mereen.

"Haloo!" huusi Amos Green, "mitä tuo oli?"

"Mikä niin?"

"Ettekö sitte kuulleet mitään?"

"Emme."

"Voisin vannoa kuulleeni äänen."

"Mahdotonta, mehän olemme ainoat täällä."

"Ehkäpä se sitten oli mielikuvitusta."

Kapteeni Savage meni luolan eteläpäähän ja katseli sieltä valtamerta. Tuuli oli asettunut ja meri lepäsi liikkumattomana eikä sen sileällä pinnalla eroittanut muuta kuin suuren mustan parrun, joka uiskenteli niillä tienoin, mihin heidän laivansa oli uponnut.

"Meidän pitäisi oikeastaan olla laivareitillä", virkkoi kapteeni tuumivan näköisenä. "Tuollapäin ovat turskan ja sillinpyyntipaikat. Arvatenkin olemme liian etelässä heidän kulkureiteiltään, mutta emme voi olla kuin parinsadan penikulman päässä Port Royal'ista Arcadian rannikolla ja olemme siis aivan St Lawrence'iin menevällä reitillä. Jos minulla olisi kolme valkosyistä vuoristopetäjää, Amos, ja satakunta jalkaa lujaa purjekangasta, niin kohottaisin tuonne huipulle sellaisen maston, että se veisi meidät humisten Bostonlahteen. Sitte särkisin oivan aluksemme ja möisin sen pala palalta ja luulenpa, että tekisin siinä hyvän kaupan. Mutta raskas ja vanha se on, se on totta, vaan luulen, että se siitä huolimatta purjehtisi pari peninkulmaa tunnissa ensiluokan rajuilmalla. Mutta mitäs tuo merkitsee, Amos?"

Nuori metsämies taivutti päätään eteenpäin ja kuunteli tarkkaan. Hän oli juuri vastaamaisillaan, kun de Catinat huudahti ja osoitti luolan takaosaan. "Katsokaas repeämää nyt."

Se oli laajentunut ainakin jalkaa leveämmäksi heidän keskustellessaan ja oli muuttunut korkeaksi solaksi.

"Mennäänpä sen läpi", sanoi kapteeni.

"Se vie varmasti vuoren toiselle puolelle."

"Mennään sitte katsomaan sitä puolta." Kapteeni kulki edellä. Käytävä oli hieman hämärä, sillä sen sinertävät seinämät olivat korkeat ja taivas näkyi heidän päänsä yllä vain kiemurtelevana viivana. Liukastellen ja horjahdellen pääsivät he eteenpäin, kunnes sola äkkiä avartui nelikulmaiseksi tasaiseksi jääkentäksi. Joka puolelle kohosi siitä seinä jotenkin jyrkästi huipulle, mutta yhdellä puolella oli hieman rapun tapaista, jonka vesi siihen oli uurtanut, jotenka rivakka mies saattoi sitä kiivetä. Kaikki ryhtyivätkin koettamaan taitoaan ja muutaman minuutin perästä heidän onnistuikin päästä aivan huipulle asti, seitsemänkymmentä jalkaa merenpinnasta. Viidenkymmenen peninkulman laajuudella ei näkynyt elävää olentoa, ei muuta kuin auringon häikäsevä loiste kaikkialla. Kapteeni Efraim vihelsi pitkään.

"Meillä on huono onni", sanot hän.

Amos Green katseli ympärilleen kummastelevin silmin.

"En ymmärrä", sanoi hän. "Ja kuitenkin olisin voinut vannoa – – Taivaan nimessä, kuulkaa nyt!"

Kirkkaassa aamuilmassa kajahti sotilastorven toitotus. Hämmästyksestä huudahtaen kurottautuivat he kaikki jyrkänteen reunan yli.

Aivan jäävuoren alla oli suuri laiva. Sen kansi oli kiiltävän valkoinen, sillä oli useita messinkitykkejä ja sotilaita seisoskeli siellä täällä. Pieni osasto askarteli peräkannella aamuharjoituksissaan ja se oli juuri heidän merkinantonsa, jonka haaksirikkoiset odottamattaan olivat kuulleet. Ollessaan äkkijyrkänteen reunasta taampana he eivät voineet nähdä edes tervetulleen naapurinsa mastonhuippujakaan, samalla kuin heitä itseäänkään ei voitu laivasta huomata. Alhaalta kaikuvista raikkaista huudoista voivat he nyt päättää, että heidätkin oli nähty.

He eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan liukuen ja nelinkontin tultuaan märkää, niljakkaa jyrkännettä alas kiiruhtivat huutaen solaa myöten takasin luolaansa, jossa heidän toverinsa juuri kesken ilotonta aamiaistaan olivat kuulleet tuon yllättävän torvenpuhalluksen. Muutamalla sanalla selvitettyään näkemänsä, työnnettiin suurvene vesille, tavarat heitettiin siihen ja taas olivat he merellä vuotavassa aluksessaan. Kierrettyään vuoren kulmauksen, tulivat he aivan hienon sotalaivan perän alle. Sen laidoilla kurotteli kymmenet ystävälliset kasvot ja maston nenässä liehui suuri kultaliljainen Ranskan lippu. Muutaman minuutin kuluttua olivat he veneineen päivineen laivan kannella.

Se oli sotalaiva St. Christophe, joka oli tuomassa Kanadaan uutta kenraalikuvernööriä, markiisi de Denonvilleä.

Kahdeksaskolmatta luku.

QUEBEC'IN LAHDESSA.

Sangen kirjava oli seura, johon haaksirikkoiset olivat joutuneet. St Christophe oli lähtenyt Rochellesta kolme viikkoa sitten, seuranaan neljä muuta pienempää alusta, jotka kuljettivat viittäsataa sotilasta St Lawrence'n siirtolan avuksi. Osasto oli kuitenkin eksynyt päälaivasta, mutta kuvernööri jatkoi matkaansa yksin, toivoen tapaavansa muut joen suussa. Hänen laivallaan oli komppania Quercyn rykmentistä, oman taloutensa palveluskunta ja Kanadan uusi piispa, Saint Vallier monine seuralaisineen. Samaa joukkoa olivat kolme fransiskaani munkkia ja viisi jesuiittaa, jotka olivat matkalla vaaralliseen lähetystyöhön irokeesien keskuuteen. Sitten siinä oli puolen tusinaa rouvia, jotka matkustivat tapaamaan miehiään meren toiselle puolelle, sekä kaksi pyhän Ursulan nunnaa ja kymmenkunta ritaria, jotka olivat lähteneet kaukaiseen maahan toivossa saada huonot raha-asiansa korjatuiksi. Vielä siinä oli parikymmentä nuorta anjoulaista maalaistyttöä, jotka olivat varmoja miehen saannista jo ensimmäisessä satamassa, etenkin kun kuningas oli antanut heille, kuten kaikille köyhille alamaisilleen tällaisessa tapauksessa, myötäjäisinä lakanoita, keitinastian, tinalautasia ja kattilan.

Tähän joukkoon tuli nyt lisäksi kourallinen uusenglantilaisia independenttejä, yksi puritaani Bostonista ja kolme hugenottia. Se oli jotenkin samaa, kuin tuoda ruutitynnyri lähelle valkeata. Kaikilla laivallaolijoilla oli kuitenkin niin paljon tekemistä omissa asioissaan, että haaksirikkoiset saivat olla sangen paljon itsekseen. Kolmisenkymmentä sotilasta makasi kannen alla keripukissa ja kuumeessa, joten sekä nunnilla että munkeilla oli täysi työ hoitaessaan niitä. Kuvernööri Denonville, hurskasmielinen ratsuväenupseeri käveli päivät pääksytysten laivan kannella, lukien Davidin psalmeja ja valvoi yöt karttojensa ja kirjojensa ääressä tehden suunnitelmia tulevaa aluettaan ryöstelevien irokeesien tuhoomiseksi. Rouvat ja ritarit kuhertelivat, maalaistytöt heittelivät mielisteleviä silmäyksiä Quercy'n ryhdikkäisiin sotilaihin ja Saint Vallier tutki virkatehtäviään ja esitelmöi papeilleen. Efraim Savage töllisteli melkein koko päivän pyhää miestä punakantisine messukirjoineen, kun tämä asteli laivan kannella mutisten "hävityksen kauhistustaan", mutta ukon omituinen käytös pantiin yleensä pitkällisen jäävuorella oleskelun tiliin ja myöskin vaikutti lieventävästi ranskalaisten omituinen päähänpisto, jonka mukaan he eivät pitäneet anglosaksilaisen rodun edustajia täysin vastuunalaisina teoistaan.

Englannin ja Ranskan välillä vallitsi paraikaa rauha, vaikkakin Kanadan ja New Yorkin välillä oli kahnausta, johtuen paraastaan siitä, että ranskalaiset, eikä aivan aiheetta, luulivat englantilaisten siirtolaisten yllyttävän heitä ahdistelevia punanahkoja. Efraim Savage'ia joukkoineen kohdeltiin siitä syystä sangen vierasvaraisesti laivalla, vaikka se olikin niin täynnä väkeä, että he saivat etsiä itselleen makuusijan, missä vain saivat tilaa ojentaakseen ruumiinsa. De Catinat'takin kohdeltiin kaikin puolin ystävällisesti ja itse kuvernöörinkin huomio kohdistui vanhaan sairaaseen mieheen ja hänen ihanaan tyttäreensä. De Catinat oli matkan varrella vaihtanut sotilastakkinsa tummaan pukuun, jotenka hänessä, lukuunottamatta sotilaallista ryhtiään, ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut hänen olevan sotilaskarkurin. Vanha Catinat oli nyt niin heikko, ettei hän enää pystynyt vastaamaan kysymyksiinkään, hänen tyttärensä oli koko ajan hänen luonaan ja sotilas oli kyllin valtioviisas puhuakseen kenellekään sanaakaan, joten heidän salaisuutensa tähän saakka oli pysynyt heidän omanaan. De Catinat tiesi vallan hyvin mitä Kanadassa hugenottina oleminen jo ennen ediktin peruuttamistakin oli merkinnyt ja hänellä ei ollut vähintäkään halua koettaa, millaista se olisi jälkeen peruuttamisen.

Pelastuksen jälkeisenä päivänä näkyi jo Breton'in niemi etelässä ja pian häämötti Anticostin itäinen kärki, heidän purjehtiessaan nopeasti navakassa itätuulessa. Sitten he kulkivat mahtavaa jokea ylös, joka alussa oli niin leveä ettei rantoja näkynyt keskeltä ensinkään. Se kapeni kapenemistaan, kunnes he jo näkivät Saguenay-joen raivokkaan suupuolen vasemmalla kädellään ja pienestä Tadousac-kalastajakylästä kohoavat savut nousevan korkeitten petäjien lomitse.

Alastomia intiaaneja, joitten kasvot olivat punasavella maalatut, liikuskeli heidän ympärillään koivukanooteissaan, tarjoten hedelmiä ja muita elintarpeita kaupaksi, siten tuoden vaihtelua ja virkistystä keripukin riuduttamille sotilaille. Sotalaiva kulki hitaasti ohi Mal Bay'n, Eboulement-kuilun ja St. Paul-lahden, jota ympäröivät leveät laaksot ja metsäiset vuoret olivat heleimmässä syysasussaan. Siinä oli väriä ja loistoa. Punaista, purppuraa ja kultaa vuoroin tummaa havumetsää vastaan. Amos Green seisoi nojaten laivanlaitaan ja katseli kaihoten suunnattomia, neitseellisiä metsämaita, joihin tuskin kukaan vielä oli jalallaan astunut. Kohta häämötti heidän edessään Tourmente-niemen rohkeat ääriviivat, he sivuuttivat Beaupre'n lempeät ja hedelmälliset tasangot, jotka kuuluivat Laval'in läänityksiin ja kaarrettuaan Orleans-saaren uutisasutuksen, näkivät he edessään leveän lahdelmantapaisen, Montmorency'n putoukset, Leviniemen paalutukset, lukuisia aluksia ankkurissa ja vihdoin oikealla tuon ihmeellisen vuoren vielä ihmeellisempine torneineen ja yhteiskuntineen sen juurella, Ranskan Amerikassa olevan mahdin keskuksen ja tuen. Tykki jyrähti linnakkeesta ja siihen vastasi laivasta samanlainen, lipun laskiessa ja lakkien liehuessa. Parvena syöksähti esiin veneitä ja kanootteja tervehtimään uutta kuvernööriä ja saattamaan sotilaita ja matkustajia maihin.

Vanha kauppamies oli Ranskasta lähdettyään heikontunut heikontumistaan, kuten kasvi, jolta juuret on poistettu. Haaksirikon aiheuttama järkytys ja tuulinen pakopaikka jäävuoren kupeella oli ollut liikaa hänen vuosilleen ja voimilleen. Sen jälkeen kun he olivat pelastuneet sotalaivalle, oli hän maannut keripukin uuvuttamain sotilasten joukossa, näyttämättä juuri muita elonmerkkejä, kuin tuskin huomattavan hengityksen ja suonenvedontapaisia nytkähdyksiä kurttuisella kaulallaan. Mutta kuullessaan tykin jymähdyksen ja tervehdyshuudot, aukaisi hän silmänsä ja kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti vuoteellaan.

"Mitä tahdot, isä? mitä voimme tehdä hyväksesi?" kysyi Adele. "Olemme Amerikassa ja tässä on Amory ja minä, lapsesi."

Mutta vanhus pudisti päätään.

"Herra on tuonut minut luvattuun maahan, mutta hän ei ole tahtonut, että astuisin siihen jalallani. Tapahtukoon Hänen tahtonsa ja siunattu olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti! Mutta kuten Mooses, tahtoisin minäkin nähdä sen, vaikka en jalallani saakaan siihen astua. Luuletko Amory, että voisit taluttaa minut kannelle?"

"Jos vaan saan jonkun toisen avukseni", sanoi de Catinat ja noustuaan kannelle, palasi Amos Green seurassa.

"Nyt isä, jos tahdot panna kätesi kummankin olkapäälle, niin sinun tuskin tarvitsee laskea jalkaasikaan maahan."

Hetkistä myöhemmin oli vanha kauppamies kannella ja nuoret miehet sijoittivat hänet istumaan kokoonkäärityille köysille, selkä mastoa vasten, missä hän oli syrjässä kaikesta touhusta ja liikkeestä. Sotilaat rupesivat jo sijoittumaan veneisiin ja kaikilla näkyi olevan niin paljon touhua omissa asioissaan, ettei heidän huomionsa ensinkään kääntynyt pieneen pakolaisryhmään, joka oli kerääntynyt väsyneen vanhuksen ympärille. Hän käänteli tuskaisesti päätään puoleen ja toiseen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän näki leveän, sinertävän vedenkalvon, kaukaisen putouksen välkkeen, korkean linnan ja pitkän punertavan vuoristoketjun luoteessa.

"Se ei ole Ranskaa", sanoi hän. "Se ei ole vihertävää, vienoa ja hymyilevää, mutta se on suurta, voimakasta ja vakavaa, kuin Se, joka sen on tehnytkin. Heikentyessäni, Adele, on sieluni enemmän vapautunut ruumiistani ja olen nähnyt selvemmin paljon sellaista, mikä ennen on ollut hämärää. Ja minusta on tuntunut, kuin olisi Amerikan maa, ei yksin Kanada, vaan sekin seutu, jossa sinä olet syntynyt, Amos ja kaikki se, mikä ulottuu tuonne laskevan auringon maille, Jumalan paraita antimia ihmisille. Hän on pitänyt sitä salassa läpi aikakausien, jotta Hänen korkeat tarkoituksensa täällä pääsisivät toteutumaan. Sillä täällähän on maa, joka on viaton, jolla ei ole menneitä syntejä, joita sen tulisi sovittaa, ei vainoja eikä riitoja, ei rumia tapoja eikä mitään pahuutta.

"Vuosien vieriessä kääntävät tänne kasvonsa kaikki ne, jotka ovat murtuneita ja kodittomia, kaikki maattomat ja kaikki, jotka ovat kärsineet vääryyttä ja joita on hosuttu, aivan kuten meidän on käynyt. Ja heistä on nouseva kansa, joka on noudattava sitä, mikä hyvä on ja hylkäävä kaiken, mikä on pahasta, muodostaen ja kehittäen itseään korkeinta kohti. Näen täällä nousevan mahtavan kansan, joka ymmärtää, että saattaa kysyä enemmän rohkeutta ylläpitää rauhaa kuin sotaa, joka näkee kaikki ihmiset veljinään ja joka ei anna sydämensä kutistua vain omissa harrastuksissaan, vaan osaa lämmetä jaloille pyrkimyksille kautta koko maanpiirin. Tämän näen, Adele, maatessani tässä, sen maan rannikolla, jota jalallani en koskaan tule astumaan ja sen sanon sinulle, että jos sinä ja Amory lähdette tätä kansaa rakentamaan, niin ette ole elämäänne turhaan eläneet. Niin on tapahtuva, ja kun se uusi kansa on syntynyt, suojelkoon sitä Jumala, vartioikoon ja johtakoon Hän sitä!" Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja hänen silmänsä, jotka olivat olleet suunnatut korkeisiin metsiin ja kaukaisiin vuoristoihin, sammuivat vähitellen.

Adele huudahti epätoivoisesti ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan.

"Voi, hän kuolee, Amory, hän kuolee!" huudahti hän. Synkän näköinen fransiskaanimunkki, joka heidän lähettyvillään oli hypistellyt rukousnauhaansa, kuuli hänen huudahduksensa ja oli silmänräpäyksessä heidän luonaan.

"Hän on todellakin kuolemaisillaan", sanoi hän, katsellessaan vanhuksen tuhkanharmaita kasvoja. "Onko vanhus jo saanut kirkon sakramentit?"

"En luule, että hän tarvitsee niitä", sanoi de Catinat vältellen.

"Kukapa meistä ei tarvitsisi niitä, nuori mies", sanoi munkki ankarasti. "Ja kuinka voisi ihminen toivoa pelastusta ilman niitä! Toimitan itse ne viipymättä hänelle."

Mutta vanha hugenotti oli avannut silmänsä ja työnsi viimeisillä voimanrippeillään luotaan harmaakauhtanaisen miehen, joka oli kumartunut hänen ylitseen.

"Jätin ennemmin kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuin alistuin sinun määräyksiisi", sanoi hän. "Luuletko nyt saavasi minut valtaasi!"

Fransiskaani hypähti hämmästyneenä taaksepäin ja hänen kylmät silmänsä vaelsivat de Catinat'sta itkevään tyttäreen.

"Te olette siis hugenotteja!"

"Hiljaa! Älkää haastako riitaa kuolevan ääressä!" sanoi de Catinat yhtä tuimasti kuin munkkikin.

"Kuolleen miehen ääressä!" sanoi Amos Green juhlallisesti.

Vanhuksen kasvot olivat äkkiä herpautuneet ja hänen tuhannet ryppynsä olivat silinneet, aivankuin näkymätön käsi olisi niitä sivellyt ja hänen päänsä vaipui mastoa vasten. Adele jäi liikkumattomana polvilleen, kädet yhä vanhuksen kaulalla ja poski painuneena hänen olkaansa vasten. Hän oli mennyt tainnoksiin.

De Catinat nosti vaimonsa käsivarsilleen, kantoi hänet erään naisen hyttiin, joka jo aikaisemmin oli osoittanut heille ystävällisyyttä. Kuolema ei ollut laivalla mikään outo vieras, sillä kymmenen sotilasta oli haudattu matkan varrella, joten matkan onnistumisen ilossa puuhailivat matkustajat eivät paljoakaan huomanneet kuollutta vaeltajaa, varsinkin kun vielä alettiin kuiskailla, että hän oli hugenotti. Tuli vain lyhyt käsky, että hänet oli haudattava samana iltana jokeen. Purjeentekijä ompeli tavanmukaisen kankaan ruumiin ympärille ja niin oli Teofilus Catinat päättänyt vaelluksensa luvattuun maahan ja päässyt rauhan satamaan. Mutta toista oli hänen eloonjääneen seuransa laita. Kun kaikki sotilaat oli viety maihin, koottiin heidät yhteen ja tarkastettiin. Eräs kuvernöörin seurueeseen kuuluva upseeri tuli sitten lukemaan heille tuomiota. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, mutta de Catinat'n valtasi paha aavistus, kun hän huomasi munkin käyvän upseerin vieressä ja kuiskuttelevan tälle innokkaasti. Munkin kasvoilla karehti häijy hymy ja se ei tiennyt hyvää kerettiläisille.

"Kyllä siitä huolehditaan, hyvä isä, kyllä siitä huolehditaan", vastasi upseeri kärsimättömästi kuiskailuihin. "Olen yhtä innokas Pyhän Kirkon palvelija kuin tekin."

"Toivon, että olette sitä, monsieur Bonneville. Ja luulenkin, että niin hurskaan kuvernöörin palveluksessa, kuin de Denonville on, ei ole hyvä olla veltto näissä asioissa."

Sotilas vilkaisi vihaisesti munkkiin, hyvin ymmärtäen mitä hänen sanojensa takana piili.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille, isä, että jos usko on hyve, niin on sitä myöskin sääliväisyys." Sitte sanoi hän englanninkielellä. "Kuka teistä on kapteeni Savage?"

"Efraim Savage, Bostonista."

"Ja master Amos Green?"

"Amos Green New Yorkista."

"Ja master Tomlinson?"

"John Tomlinson, Salemista."

"Ja merimiehet Hiram Jefferson, Josef Cooper, Seek-grace Spaulding ja Paul Cushing, kaikki Massachusetts Bay'sta?"

"Täällä."

"Kuvernöörin käskystä viedään kaikki luettelemani henkilöt kauppalaiva Toivolle, tuolle valkolaitaiselle prikille, jonka näette tuolla. Se lähtee tunnin kuluttua Englannin siirtomaihin etelään."

Haaksirikkoiset merimiehet olivat suunniltaan ilosta, päästessään näin odottamatta lähtemään suoraan kotiinsa ja he kiiruhtivat kokoomaan pienen omaisuutensa, mikä heille oli onnettomuudesta jäänyt. Upseeri pani luettelon taskuunsa ja tuli suoraan Catinat'a kohti, joka seisoi synkkänä, nojaten laivan kaiteeseen.

"Muistatteko minut vielä", virkkoi hän, "Tunsin teidät heti, vaikka olette vaihtanut sinitakkinne mustaan."

De Catinat tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:

"Muistan teidän oikein hyvin, de Bonneville, ja muistan myöskin matkan Frontenac'in linnakkeelle, jonka yhdessä teimme. Enhän voinut muistuttaa teitä tuttavuudestamme, kun asiamme nyt ovat näin huonolla kannalla."

"No no, mies. Se, joka kerran on ollut ystäväni, on sitä aina."

"Pelkäsin sitäpaitsi, että tuttavuuteni ei olisi teille erikoisen terveellistä tuon mustan hilkkaniekan läsnäollessa."

"Niin, niin. Tehän tiedätte, miten meidän on laitamme täällä. Frontenac pystyi pitämään heidät aisoissa, mutta de la Barre oli kuin savi heidän käsissään ja tämä uusi näyttää olevan samaa maata. Mehän olemme täällä kahden tulen välissä, sulpitianit Montrealissa ja jesuiitat täällä. Jos yhdestä pääset, niin on toinen kimpussa. Mutta olen sydämestäni pahoillani, että minun täytyy tervetuliaisiksi kohdella teitä tällä tavalla ja vielä enemmän vaimonne vuoksi."

"Mitä nyt sitte seuraa?"

"Te jäätte vankina laivaan, kunnes se lähtee ja se tapahtuu noin viikon kuluessa."

"Entä sitte?"

"Teidät viedään takaisin kotimaahan ja jätetään siellä Rochelle'n kuvernöörin käsiin, lähetettäviksi Pariisiin. Niin kuuluu monsieur Denonvillen käsky ja ellei sitä aivan puustavillisesti noudateta, on meillä koko herhiläislauma kimpussamme."

De Catinat voihki tuskissaan. Kaiken tuskan, koettelemusten ja ponnistusten jälkeen palata Pariisiin, vihamiesten pilkan esineeksi ja ystävien säälittäviksi, se oli liian nöyryyttävää. Sitä ajatellessaan punastui hän häpeästä. Tulla viedyksi takasin kuin koti-ikäväinen talonpoika, joka on karannut rykmentistään! Parasta hypätä ennemmin tuohon mustaan virtaan, ellei Adele-parkaa olisi. Sillä hänhän oli ainoa, johon Adele saattoi turvata. Niin masentavaa! Niin häpeällistä! Eikä mitään toivoa karata tästä uivasta vankilasta naisen kanssa, jonka kohtalo oli häneen lähtemättömästi liittänyt!

De Bonneville lähti, koetettuaan muutamilla avuttomilla sanoilla lohduttaa häntä, mutta munkki käveli yhä kannella hänen lähettyvillään, aika ajoin salavihkaa katsahtaen häneen ja kaksi sotilasta asteli edestakaisin peräkannella muutaman jalan päässä hänestä. Heillä oli ilmeisesti määräys pitää häntä silmällä. Murtunein mielin seisoi hän nojaten laivan laitaan ja katseli kanotissaan edestakaisin kiitäviä intiaaneja maalattuine kasvoineen ja sulkalaitteineen. Hänen silmiinsä sattui myös edessään oleva kaupungin ala-osa, irvistelevine päätyineen ja karstottuneine seinineen, jotka vielä olivat pystyssä muistuttamassa muutama vuosi sitte sattunutta hirvittävää tulipaloa.

Hänen siinä miettiessään kohtaloaan, sattui hänen korviinsa voimakas airojen loiske ja käännyttyään päin, näki hän suuren veneen menevän aivan alitseen.

Siinä menivät uusenglantilaiset, matkalla heitä odottavaan alukseen. Neljä merimiestä istui ryhmässä ja heidän edessään, vaippoihinsa kääriytyneinä, keskustelivat Amos Green ja Efraim Savage, viittoillen aika ajoin lähtevään laivaan. Vanhan puritaanin ja uljaan metsämiehen kasvot kääntyivät useinkin de Catinat'han päin, mutta ei sanaakaan, ei edes ystävällistä käden heilahdusta tullut yksinäisen pakolaisen osaksi.

Heillä oli niin paljon omassa tulevaisuudessaan ja onnessaan, etteivät he muistaneetkaan hänen kurjuuttaan. Hän olisi mielellään kärsinyt vihamiestensä puolelta mitä hyvänsä, mutta tämä äkillinen välinpitämättömyys ystävien puolelta tuli hänelle liian raskaaksi kestää. Hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten ja purskahti hillittömään itkuun. Kun hän taas nousi siitä, oli laiva jo nostanut ankkurinsa ja oli täysin purjein poistumassa Quebec'in lahdesta.

Yhdeksäskolmatta luku.

ÄÄNI LAIVAN AKKUNASSA.

Sinä iltana laskettiin vanha Teofilus Catinat laivan laidalta kosteaan hautaansa, ainoastaan kahden veriheimolaisensa suremana. Seuraavan päivän vietti de Catinat laivan kannella, seuraten laivan purkamistouhua. Hän koetti, vaikka itse oli masentunut, rohkaista Adeleaan, kertomalla hänelle kokemuksiaan uudessa maailmassa ja näyttämällä hänelle tuttuja paikkoja kaupungissa. Siinähän näkyi linnoitus, johon hän oli majoittunut täällä ollessaan, jesuiittojen koulu, piispa Laval'in tuomiokirkko, hänen vanhan komppaniansa varastosuojat, jotka tuli oli miltei kokonaan hävittänyt ja Aubert de la Chesnaye'n talo, ainoa yksityisrakennus, joka oli palolta säästynyt.

Paitsi näitä mielenkiintoisia paikkoja, voivat he laivasta nähdä myös kaupungin kirjavaa asujamistoa, joka sille antoi kokonaan muista poikkeavan leiman, lukuunottamatta sen sisarkaupunkia, Montrealia. Suurena, kanadalaista elämää esittävänä kuvasarjana näkivät he edessään seiväsaidalla reunustetun jyrkkämäkisen kadun, joka vilisi tulijoita ja menijöitä. Siinä maleksi sotilaita riippuvissa lierilakeissaan ja sulkatöyhdöissään, yksinkertaisiin maalaisvaatteisiin puettuja mökinmiehiä joen rantamilta, muistuttaen sangen tuntuvasti normandilaisia ja brittiläisiä esi-isiään. Siinä tepasteli nuoria elostelijoita Ranskasta ja läänitysalueilta, lakit kallellaan ja puvuissaan koettaen matkia ehkäpä jo vuosia sitten hyljättyjä Versailles'in muoteja. Tuolla seisoi pieni ryhmä metsämiehiä, eränkävijöitä, nahkaisissa metsätakeissaan, karvareunaisissa säärystimissään ja karvalakeissaan, joihin oli pistetty kotkan sulka. He tulivat kerran vuodessa kaupunkeihin, jätettyään intiaani-vaimonsa ja lapsensa johonkin ylämaan intiaanikylään. Punanahkojakin siellä näkyi, parkinkarvaisia algonkiinikalastajia ja metsästäjiä, hurjia Micmac-intiaaneja idästä ja villejä abenakeja etelästä. Ja kaikkialla näki fransiskaanien tummia viittoja, rekollettien leveitä hattuja sekä jesuiittoja, joitten oveliin käsiin sikäläisen elämän kaikki langat johtivat.

Sellaista oli kansa tuon nuoren ranskalaisen siirtomaan omituisessa pääkaupungissa, tuhansien virstojen päässä emämaasta. Mutta jos sen kaupunki oli omituinen, niin oli itse siirtomaa vielä merkillisempi, ehkä merkillisin, mitä koskaan lienee perustettu. Sehän ulottui suuren joen vartta toista tuhatta virstaa, Tadoussac'ista idässä, aina kauppa-asemille suurten järvien rannoilla saakka. Suurimmalta osaltaan käsitti se aivan joen rantamilla olevia kapeita viljelmiä, joitten takana tiettömät aarniometsät ja tutkimattomat vuoristot alituisesti viekoittelivat niitten raivaajia metsämiehen ja kalastajan vapaaseen elämään. Yksinäinen peltotilkku siellä, täällä taasen pieni ryhmä tukeista salvettuja ja paaluaidalla ympäröityjä mökkejä viitoittivat tietä, jota sivistys oli tunkeutumassa suurelle mannermaalle, hädin tuskin jaksaen puolustautua sen ankaraa ilmastoa ja säälimättömiä alkuasukkaita vastaan. Tuon äärettömän alueen koko valkoinen asukasmäärä teki tuskin kahtakymmentä tuhatta henkeä, sotilaineen, pappeineen päivineen, sekä vielä metsänkävijät vaimoineen ja lapsineen, mutta heidän tarmonsa oli siitä huolimatta suuri ja hallituksen toiminta niin menestyksellinen, että he jo tähän aikaan olivat jättäneet tuntuvat jälkensä koko maanosaan. Kun varakas englantilainen uutisviljelijä tyytyi elämään peltonsa antimista ja kun kirveen iskua tuolla puolen Alleghany-vuorten ei vielä ollut kuulunut, olivat rohkeat ranskalaiset uranaukaisijat, mikä lähetyssaarnaajan, mikä taas eränkävijän haahmossa tunkeutuneet mannermaan etäisimpiin kolkkiin saakka. He olivat kartoittaneet suuren järvialueen ja käyneet vaihtokauppaa tuimien Sioux-intiaanien kanssa suurilla lakeuksilla, missä puinen intiaanimaja vaihtui vuodista rakennettuun tee-pee'hen. Marquette oli kulkenut Illinnois-virtaa aina Missisipille saakka ja oli tutkinut tuon mahtavan virran juoksua kunnes hän, ensimmäisenä valkoihoisena, oli nähnyt Missourin ryöpyt. La Salle oli uskaltautunut vielä kauemmaksi, ohi Ohion, aina Meksikon lahdelle saakka ja oli pystyttänyt Ranskan lipun sille paikalle, johon myöhemmin New Orleans'in kaupunki oli kohoova. Toiset olivat vaeltaneet kalliovuorille ja luoteisiin suuriin erämaihin, saarnaten ja vaihtokauppaa tehden, kastaen ja pettäen aina kunkin mielen ja tarkoitusperän mukaan. Mutta yhteistä heillä kaikilla oli tavaton rohkeus, joka ei koskaan pettänyt ja loppumaton kekseliäisyys, joka auttoi heitä joka loukossa väjyvistä vaaroista. Ranskalaisia asusti brittiläisten alusmaitten pohjoispuolella, heitä oli niitten länsipuolella, vieläpä eteläpuolellakin, mutta silloisen kanadalaisen rautaisen heimon syyksi ei voida panna sitä seikkaa, etteivät nuo seudut nyt ole ranskalaisia.

Kaikkia näitä asioita selosteli de Catinat Adelelle syksyisen päivän kuluessa koettaen vetää hänen ajatuksiaan menneistä murheista ja edessä olevasta surullisesta matkasta. Adele, joka oli tottunut Pariisin katujen rauhalliseen elämään ja Seinevirran leppoisiin maisemiin, katseli hämmästyneenä mahtavaa virtaa, uljaita metsiä ja vuoristoja, mutta hän kävi kauhusta väristen miehensä käsipuoleen joka kerta, kun nahkapukuiset, kirjavanaamaiset algonkiinit soutaa sujuttivat heidän ohitseen, niin että vaahto kanotin kokassa kuohui. Vähitellen painui päivä illaksi, vanha linnake kylpi taas illan ruskossa ja molemmat pakolaiset laskeutuivat taas yösijoilleen koettaen rohkaista toisiaan, mutta kummallakin sydämessään synkät mietteet.

De Catinat'n hytti oli lähellä erästä kansiakkunaa ja hänellä oli tapana pitää sitä auki, koska laivakeittiö oli hänen seinänsä takana, ja kuumensi ja pilasi hänen ilmansa. Sinä yönä hän ei päässyt uneen käsiksi, vaan kieri vuoteellaan, miettien keinoja päästäkseen pois tästä kirotusta laivasta. Mutta minnepä mennä, jos he onnistuisivat pääsemäänkin karkuun? Koko Kanada oli heiltä suljettu ja etelässä olivat kaikki metsät täynnä julmia intiaaneja. Englantilaisella alueella he tosin olisivat saaneet vapaasti tunnustaa uskoaan, mutta mitä saattoivat hänen vaimonsa ja hän aikaansaada maassa, jossa puhuttiin vierasta kieltä ja jossa heillä ei ollut ainoatakaan tuttavaa, puhumattakaan ystävistä. Jos vain Amos olisi pysynyt heille uskollisena, niin kaikki olisi käynyt hyvin, mutta hän oli heidät hyljännyt. Ja miksipä hän ei olisi sitä tehnyt. Eihän hän ollut heidän heimolaisiaan ja hän oli jo kyllin heitä auttanut monta kertaa. Kotona häntä odotti oma väkensä ja rakastamansa erämiehen elämä. Mahdotonta oli vaatia, että hän olisi viipynyt täällä heidän vuokseen, joita hän oli tuntenut vasta muutaman kuukauden. Sitähän ei voinut odottaakaan ja kuitenkaan ei de Catinat saattanut uskoa sitä todeksi, ei voinut ymmärtää sitä. Mutta mitä se oli? Hän oli selvästi erottavinaan aaltojen hiljaisesta loiskinasta suhahtavan äänen. Mutta ehkäpä se oli joku ohisoutava intiaani! Mutta nyt se uusiutui, käskevänä ja tärkeänä. Hän nousi istuvilleen ja katseli ympärilleen. Se kuului varmasti avonaisesta kansiakkunasta. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt muuta, kuin leveän lahdelman laivoineen ja Point Levi'n tuikkivat valot. Kun hän taas painoi päänsä pielukseen, putosi jotakin napsahtaen hänen rinnalleen, vierähtääkseen siitä lattialle. Hän hypähti sängystään, tapasi lyhdyn käteensä ja valaisi lattiaa. Sielläpä ammus olikin – kultainen rintaneula. Kun hän nosti sen tarkastaakseen sitä lähemmin, sykähti hänen sydämensä ilosta. Sehän oli ollut hänen omaisuuttaan, jonka hän oli antanut Amos Greenille toisena päivänä tapaamisensa jälkeen, heidän puuhatessaan lähtöään Versailles'hin. Se oli varmaan jokin merkki ja Amos ei siis ollutkaan heitä jättänyt. Hän pukeutui, vavisten innosta ja riensi kannelle. Oli pilkkoisen pimeä eikä hän voinut nähdä mitään, mutta säännöllisistä askeleista, jotka kuuluivat keulapuolelta, arvasi hän, että vartija yhä toimitti tehtäväänsä. Hän meni laivan laidalle ja tirkisteli pimeään. Hän saattoi erottaa veneen haahmon laivan kyljessä.

"Kuka siellä?" kuiskasi hän.

"Oletko se sinä, de Catinat?"

"Olen."

"Olemme tulleet noutamaan teitä."

"Jumala sinua siunatkoon, Amos."

"Onko vaimosi siinä?"

"Ei ole, mutta voin herättää hänet."

"Hyvä, mutta ota ensin tämä köysi. Vedä nyt tikarapuut ylös."

De Catinat tarttui ojennettuun köyteen ja kiskoessaan sitä puolensa huomasi, että se oli kiinnitetty köysirappuihin, joitten päähän oli sovitettu teräskoukut laivan laitaan kiinnittämistä varten. Hän sovitti ne paikoilleen ja hiipi sitte hiljaa keskilaivassa olevalle naisten salongille, joka oli luovutettu hänen vaimonsa käytettäväksi. Hän oli ainoa nainen laivassa, joten de Catinat saattoi turvallisesti naputtaa hänen ovelleen ja muutamin sanoin kiirehtiä häntä sekä kehoittaa häntä varovaisuuteen. Muutamassa minuutissa oli Adele pukeutunut ja pantuaan arvoesineensä pieneen nyyttiin, livahti hän ovesta ulos. Yhdessä he sitte hiipivät peräpuolelle, korkean laivanlaidan suojassa. He olivat jo miltei perillä, kun de Catinat äkkiä seisahtui ja purren hampaitaan päästi hiljaisen kirouksen. Köysirappujen ja heidän välissään seisoi pimeimmässä paikassa fransiskaanin tuima haamu. Hilkka syvälle silmien yli vedettynä, tirkisteli hän pimeyteen ja lähestyi heitä, aivankuin olisi huomannut heidät. Takamastossa riippui himmeä lyhty. Hän otti sen käteensä ja piti sitä päänsä yli valaistakseen heitä.

Mutta de Catinat ei ollut niitä miehiä, joitten kanssa sopi leikitellä. Hän oli ikänsä tottunut tekemään äkkiä päätöksensä ja toimimaan ripeästi. Pitikö tuon kostonhaluisen munkin päästä viime hetkessä hänen ja hänen vapautensa väliin? Se oli vaarallisen yritys. Hän työnsi Adelen syrjään maston suojaan, ja munkin tultua lähemmä hyökkäsi hän hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kaapuunsa. Mutta samassa valui toisen hilkka takaraivolle ja tuikean kirkonmiehen kasvojen sijasta näkikin de Catinat lyhdyn himmeässä valossa Efraim Savage'n vilkahtelevat harmaat silmät ja vakavat kasvot. Samalla hetkellä kohosi laidan yli toinenkin haamu ja kuumaverinen ranskalainen heittäytyi suunniltaan ilosta Amos Greenin syliin.

"Kaikki on järjestyksessä", sanoi nuori eränkävijä koettaessaan hieman hämillään vapautua toisen syleilystä. "Hän on meidän käsissämme veneen pohjalla, pukinnahkakinnas kurkussa."

"Kuka sitten?"

"Se mies, jonka kaapua kapteeni Savage kantaa. Hän tuli kimppuumme juuri kun menit vaimoasi noutamaan, mutta me toimitimme hänet kahdenkesken aivan vaarattomaksi. Onko rouvasi jo täällä?"

"Hän on tässä aivan."

"Sitte toimeen, niin pian kuin suinkin, sillä joku voi yllättää meidät."

Adele nostettiin laidan yli ja istutettiin koivuisen kanootin perään. Kolmen miehen irroittivat he tikapuut ja sitte laskeutui kukin köyttä myöten alukseen. Kaksi intiaania, jotka istuivat airoissa, työnsivät veneen loitommalle ja alkoivat soutaa virtaa ylöspäin ja muutamaa hetkeä myöhemmin näkyi St. Christophe'sta ainoastaan kaksi himmeästi tuikkivaa valoa,

"Ota airo, Amos, niin minä otan toisen", sanoi Efraim Savage riisuessaan munkinkaapua yltään. "Tunsin itseni turvallisemmaksi tässä, tuolla laivan kannella, mutta nyt se ei enää auta mitään. Luulen, että olisimme voineet sulkea luukut ja ottaa haltuumme koko laivan, messinkikanuunoineen päivineen, jos olisimme halunneet."

"Ja tulleet hirtetyiksi merirosvoina raakapuuhun seuraavana aamuna", virkkoi Amos. "Luulenpa, että teimme viisaimmin, kun otimme hunajan ja jätimme pesän paikalleen. Toivon, että olette hyvässä voinnissa, rouva."

"Olen kyllä, mutta minun on vaikeata käsittää, mitä on tapahtunut ja missä olemme.

"Niin on minunkin laitani", sanoi de Catinat.

"Ettekö sitte odottanut meitä takaisintuleviksi?"

"En osannut odottaa sitä, enkä tätä."

"Niin, mutta ettehän voineet ajatella, että olisimme jättäneet teidät noin vaan, sanaakaan virkkamatta."

"Tunnustan olleeni sydänjuuriani myöten pahoillani."

"Pelkäsin, että niin kävisi", sanoi Amos, "kun vilkaisin sinuun syrjäsilmin ja näin kuinka synkkänä seisoit katsellen lähtöämme. Mutta jos meidän olisi nähty keskustelevan ja neuvottelevan, niin olisivat he paikalla olleet selvillä tuumistamme. Nyt, sen sijaan, heillä ei ollut epäilyksen hiventäkään, paitsi tuolla miekkoisella tuolla veneen pohjalla."

"Miten sitte suoriuduitte kaikesta?"

"Me poistuimme aluksestamme eilen illalla ja pääsimme maihin Beaupre'n puolelle, hankimme sitte tämän kanootin ja pysyttelimme koko päivän piilossa. Tänä iltana pääsimme sitte teidän laivanne kylkeen ja minulle oli helppo herättää sinut, kun tiesin, missä makasit. Munkki oli vähällä turmella joko juonemme, mutta me panimme hänelle suukapulan ja pyöräytimme hänet laidan yli. Efraim puki ylleen hänen kauhtanansa, voidakseen vaaratta mennä auttamaan teitä, siltä olimme hieman peloissamme viivytyksen vuoksi."

"Ah, kyllä on ihanaa olla taas vapaudessa. Kuinka paljon olenkaan sinulle velkaa, Amos!"

"Joutavia, sinähän huolehdit minusta omassa maassasi, nyt pidän minä huolen sinusta täällä."

"Minne menemme nyt?"

"Niin, siinäpä se. Ei ole muuta kuin yksi ainoa tie, sillä meritse emme pääse etelään. Meidän täytyy kulkea maitse niin hyvin, kuin taidamme ja ennen iltaa täytyy meidän olla hyvän matkaa Quebec'in linnakkeesta, sillä mikäli kuulin on heille moninkerroin mieluisampaa saada vangituksi hugenotti kuin irokeesipäällikkö. Tottavie, en ymmärrä kuinka sellaista melua saatetaan pitää siitä, mitä joku ajattelee sielunsa pelastuksesta, vaikka onhan tässä vanha Efraim yhtä ankarana toisella puolella, jotenka kaikki sellainen hullutus ei näy olevan vain yhdellä puolella."

"Mitä sinä minusta puhut", kysyi merikarhu, höristäen korviaan nimeään mainittaessa.

"Sanoin vain että te olette sellainen jäykkä protestanttiukko."

"Niin olen, jumalan kiitos. Minun tunnuslauseeni onkin vapaus uskonasioissa, näetkös, lukuunottamatta kveekareita ja paavinuskolaisia ja – ja – en voi näet sietää, että Anne Hutchinson ja muut eukot kulkevat saarnailemassa ja muutenkin hulluttelevat."

Amos nauroi ja sanoi: "Kun kerran kaikkivaltias näkyy sietävän sen, niin mitäpä teidänkään maksaa panna sitä niin pahaksenne."

"Äh, sinä olet vielä nuori; tuskin lienevät korvantakaisesi kuivat. Odotahan kun tulet vanhemmaksi, niin tiedät enemmän. Ehkäpä minun vielä täytyy kuulla suustasi ystävällinen sana tuonkin likaisen sikiön puolesta", sanoi ukko Savage, survaisten veneenpohjalla makaavaa munkkia airontyvellä.

"Luulenpa, että hän onkin hyvä mies, ymmärryksensä mukaan."

"Sitte luulen minäkin, että hai on kiltti kala, tietysti ymmärryksensä mukaan. Ei poikani, älä koetakaan minun kanssani sotkea mustaa ja valkoista. Vaikka puhuisit leukasi sijoiltaan, niin et sittenkään saisi vastatuulta myötäiseksi muuttumaan. Annahan sieltä tupakkapussini ja tulukset, ehkäpä ystäväsi haluaa hieman verrytellä kangistuneita jäseniään aironvarressa." Koko yön he ponnistivat virtaa ylös, jännittäen kaikki hermonsa päästäkseen takaa-ajon mahdollisuudesta. Pysyttelemällä eteläisellä rannalla, siten välttäen voimakkaan keskivirran, kulkivat he nopeasti eteenpäin, sillä sekä Amos että de Catinat olivat kumpikin tottuneita soutajia ja molemmat intiaanit olivat pikemmin terästä kuin lihaa ja verta. Leveällä viralla vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan kanootin laitoihin lyövät laineet, yöhaukan kirkuna ja ketun terävä haukahdus häiritsivät. Kun aamu vihdoin koitti ja pimeys vaihtui huomaamatta hämäräksi, olivat he jo silmänkantamattomissa linnakkeesta ja kaukana ihmiskäden jäljistä. Neitseelliset metsät, ihmeellisessä, syksyisessä väriloistossaan, ulottuivat aivan veden rajaan molemmin puolin virtaa ja sen keskellä näkyi pieni saari, jota ympäröi keltainen hiekkavyö ja jonka keskellä loisti kirkas värileikki tulipunaisia kumipuita ja sumakkeja monivivahteisena rykelmänä.

"Olen kulkenut tästä ennenkin", sanoi de Catinat. "Muistan erikoisesti huomioni kiintyneen tuohon suureen läiskärunkoiseen vaahteraan, kun matkustin kuvernöörin kanssa Montrealiin. Se oli Frontenac'in aikana, jolloin kuningas oli ensimmäinen mies valtakunnassa ja piispa toinen."

Intiaanit, jotka kaiken aikaa olivat istuneet ilmeettöminä kuin puujumalat, höristivät korviaan äskeisen nimen kuullessaan.

"Veljeni puhui suuresta Onontio'sta", sanoi toinen heistä, vilkaisten taakseen. "Olemme kuunnelleet pahojen lintujen liverryksiä ja ne kertovat meille, että hän ei koskaan enää tule lastensa luo suuren veden yli."

"Hän on suuren valkoisen isän luona", vastasi de Catinat. "Olen itse nähnyt hänet suuren valkoisen isän neuvottelussa ja hän on varmasti palaava kansansa luo, jos se vaan häntä tarvitsee."

Intiaani pudisti paljaaksi ajeltua päätään.

"Kiimakuu on jo ohi, veljeni", sanoi hän, "ja ennenkuin munimiskuu on tullut, ei tämän virran seutuvilla ole ainoatakaan valkoista miestä, paitsi kivimuurien sisäpuolella.

"Miten niin? Olemme kuulleet niin vähän viime aikoina. Ovatko irokeesit niin tuimissa aikeissa?"

"Veljeni, he lupasivat syödä suuhunsa huronit ja missä ovat huronit nyt? He käänsivät kasvonsa erieläisiin ja missä ovat erieläiset nyt? He menivät länteen illinoiseja vastaan ja kuka voi enää löytää ainoatakaan illinoiskylää? He nostivat sotakirveensä andasteja vastaan ja heidän nimensä on pyyhitty pois maanpinnalta. Ja nyt ovat he tanssineet sellaisen sotatanssin ja laulaneet sellaisen sotalaulun, joka ei tiedä hyvää valkoisille veljilleni."

"Missä he sitten ovat?"

Intiaani heilautti kättään poikki läntisten ja eteläisten ilmojen.

"Missä niitä ei ole?" sanoi hän.

"Metsät rytisevät heidän askeleistaan. He ovat kuin tuli kuivassa ruohossa, niin nopeita ja peloittavia he ovat."

"Elämäni kautta", sanoi de Catinat, "jos ne pirut todella ovat kytkemättä, niin tarvitaan täällä vielä vanhaa Frontenac'ia, ellei muuta varten, niin ainakin ajamaan heidät virtaan pää edellä."

"Niin", sanoi Amos. "Näin hänet kerran kun minut vietiin hänen eteensä toisten kanssa, syytettyinä metsästämisestä, kuten hän sanoi, ranskalaisella alueella. Hänen leukansa loksahteli kuin näädänloukku ja hän katsoi meihin aivan kuin olisi halunnut päänahkamme säärystimikseen. Mutta huomasin selvästi, että hän oli päällikköainesta ja rohkea mies."

"Hän oli kirkon vihamies ja sielunvihollisen oikea käsi tässä maassa", kuului ääni kanootin pohjalta.

Se oli munkki, jonka oli onnistunut vapautua pukinnahkakintaasta ja vyöstä, joilla molemmat amerikkalaiset olivat kapuloineet hänen suunsa. Hän oli kohonnut ryntäilleen ja katseli seuruetta palavilla, mustilla silmillään.

"Hänen leuka-taklauksensa näkyy päässeen irtautumaan", sanoi merikapteeni. "Minäpä hieman kiristän sitä."

"Tokkohan, mitäpä me häntä enää kuljetamme mukanamme", sanoi Amos. "Hän on vain liikana painona meille, enkä ymmärrä mitä hyötyä meille enää on hänen seurastaan. Poistakaamme hänet kanootista."

"Niin, koetetaanpa painuuko hän vai pysyykö pinnalla", huusi Efraim innokkaana.

"Eihän toki, panemme hänet rannalle."

"Antaaksemme hänen joutua edellemme varoittamaan noita mustia piruja."

"Panemme hänet tuohon saareen."

"Se on hyvä. Huutakoon sieltä omiaan avuksi, kun sattuvat soutamaan ohi."

He soutivat saarelle ja laskivat munkin maihin. Tämä ei puhunut sanaakaan, vaan kirosi heidät katseellaan. He jättivät hänelle hieman korppuja ja jauhoja, jotta hän tulisi toimeen kunnes vapautuisi saarelta.

Kuljettuaan sitten erään virran tekemän mutkan eteenpäin laskivat he kanoottinsa maihin pienessä poukamassa, missä mustikan- ja karpalonvarret kasvoivat aina rantaan saakka ja missä nurmi oli valkoisenaan kukkasia. Siinä he levittivät vähäiset ruokatavaransa ja söivät aamiaisensa erinomaisella ruokahalulla, suunnitellen sen kuluessa matkansa jatkoa ja suuntaa.

Kolmaskymmenes luku.

SISÄMAAN VESIÄ.

He olivat verrattain hyvin varustautuneet matkaa varten. Gloucesterilaisen kolmimaston kapteeni, joka vei amerikkalaiset Quebec'in lahdesta, tunsi kapteeni Efraim Savage'n hyvin, kuten yleensä kaikki Uusenglannin rannikolla. Hän olikin senvuoksi hyväksynyt Efraim Savagen tekemän kolmen kuukauden velkasitoumuksen, niin korkeaa korkoa vastaan, kuin hän suinkin onnistui vanhalta merikarhulta nylkemään ja oli sitä vastaan antanut kolme erinomaista pyssyä, runsaan ammusvaraston ja kylliksi rahaa hänen muita tarpeitaan varten. Täten oli hän voinut vuokrata kanootin ja intiaanisoutajat sekä varustaa seurueensa lihalla ja korpuilla ainakin kymmeneksi päiväksi.

"On taas kuin hengittäisi vapaammin, tuntiessaan pyssyn tukin kädessään ja pihkan hajun sieraimissaan", sanoi Amos. "Tästä ei voi olla sataa virstaa enempää Albany'hin tai Senectady'iin, suoraan metsien halki."

"Niin, poikani, mutta miten jaksaa naisihminen kävellä sata virstaa tiettömiä metsiä. Siitä ei tule mitään. Parasta pitää vain vesi kölin alla ja luottaa Jumalaan."

"Siinä tapauksessa ei ole kuin yksi reitti mahdollinen. Meidän täytyy kulkea Richelieu-jokea aina Champlain ja St. Sacrament-järville saakka. Siellä olisimme jo lähellä Hudson-joen latvavesiä."

"Se on vaarallinen reitti", sanoi de Catinat, joka oli ymmärtänyt tovereittensa keskustelun, vaikkakaan ei voinut ottaa siihen osaa. "Meidän täytyisi siinä tapauksessa kulkea aivan Mohawk-intiaanien alueen rajamaita."

"Mutta luulen, että se on ainoa reitti, joka voi tulla kysymykseen."

"Ja minulla on hyvä ystävä Richelieu-joella, joka varmasti auttaisi meitä eteenpäin", sanoi de Catinat hymyillen. "Adele, olenhan kertonut sinulle Charles de la Noue'sta, Sainte Marie'n lääninherrasta?"

"Siitäkö, jota kutsuit Kanadan herttuaksi, Amory?"

"Juuri hänestä. Hänen läänityksensä sijaitsee Richelieu'n äärillä, hieman etelään St. Louis'n linnoituksesta, ja olen varma siitä, että hän jouduttaisi matkaamme."

"Hyvä", huudahti Amos, "jos meillä on siellä ystäviä, niin käy meidän hyvin. Se ratkaisee koko asian, me pysyttelemme siis virralla. Lähtekäämme heti sitten, sillä tuo munkki koettaa varmasti parhaansa, saadakseen meidät satimeen."

Pieni matkue ahersi sitten kokonaisen viikon mahtavaa vesireittiä ylös, pysytellen yhä eteläisellä rannalla, missä oli vähemmän asutusta. Molemmin puolin virtaa kasvoi metsä tiheänä, ainoastaan siellä täällä näkyi kapeita, viljeltyjä kaistaleita, joilla keltainen sänki ilmaisi vehnän kasvaneen. Adele katseli mielenkiinnolla puutaloja, ulkonevine yläkertoineen ja jykeviä kivestä rakennettuja lääniherrojen kartanoita sekä joka satamassa olevia myllyjä, jotka, paitsi varsinaista tehtäväänsä viljan jauhajina, tarjosivat ampuma-aukoilla varustetun turvapaikan ympäristössä asuville hyökkäyksen sattuessa. Hirvittävä kokemus oli kanadalaisille opettanut, mikä englantilaisten siirtolaisten vielä oli opittava, että nimittäin oli täydellistä mielettömyyttä sijoittaa muista eristetyn, yksinäisen maatalon keskelle aukeita viljelyksiä.

Kanadalaiset sen sijaan raivasivat viljelyksensä säteettäin kyläkunnasta, sotilaallisia näkökohtia silmälläpitäen siten, että puolustus kävi mahdolliseksi kaikilla tahoilla ja keskittyi lopullisesti kiviseen läänityskartanoon. Nyt saattoikin joka mäellä ja vuorella nähdä vartijan kivääri kädessä, sillä joka paikassa tiedettiin, että irokeesien päänahkapartiot olivat liikkeellä, eikä koskaan voinut arvata, mistäpäin hyökkäys tapahtui, paitsi että se säännöllisesti tapahtui heikoimmin varustetulta kohdalta.

Kulkipa matkustaja tähän aikaan millä puolen maata hyvänsä, St Lawrence'illa tai läntisellä järvialueella, Missisipin rantamilla tai etelässä cherokeesien ja creekien asuinmailla, niin tapasi hän joka paikassa asukkaat pelonalaisessa odotuksessa ja aina samasta syystä. Irokeesit, kuten heitä ranskalaiset nimittivät, eli viiden kansan yhtymä, kuten he itse itseään kutsuivat, olivat nimittäin ainaisena uhkana koko mannermaalle. Heidän yhteenliittymisensä oli sangen luonnollinen, sillä he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat samaa kieltä ja kaikki yritykset saada heidät hajalle olivat olleet turhia. Mohawk'it, cayua't, onondaga't, oneidat ja seneca't olivat kukin ylpeitä totemeistaan ja päälliköistään, mutta sodan sattuessa olivat he irokeeseja ja yhden heimon vihollinen oli kaikkien muittenkin vihollinen. Heidän lukumääränsä ei ollut suuri, sillä he eivät koskaan pystyneet nostattamaan kahtatuhatta sotilasta enempää ja heidän maa-alansakin oli sangen rajoitettu, sillä heidän kylänsä sijaitsivat hajallaan Champlain- ja Ontario-järvien välissä. Mutta he olivat yksimielisiä ja ovelia, he olivat urhoollisia ja tarmokkaita ja hyökkäsivät silmittömästi. Eläen keskellä muita heimoja, iskivät he vuoroon kunkin kimppuun, eivätkä koskaan tyytyneet ainoastaan lannistamaan vastustajansa, vaan hävittivät heidät kokonaan olemattomiin, samalla pitäen kurissa muita valtioviisaudellaan. Sotiminen oli heidän työnään ja julmuudet heidän huvinaan. Siten olivat he nujertaneet kansan toisensa jälkeen, kunnes noin tuhannen neliöpeninkulman alalla ei ollut olemassa ainoatakaan heimoa, paitsi mitä he armosta olivat jättäneet henkiin. He olivat pyyhkäisseet kokonaan maanpinnalta huronit, lähetysasemineen päivineen, hirveässä verilöylyssä. Samoin oli käynyt luoteisten heimojen, kunnes jo kaukana asuvat sac'it ja foks'it vapisivat heidän nimeään mainittaessa. He olivat puhdistaneet kaikki läntiset alueet, kunnes he tulivat kosketuksiin sukulaistensa, Sioux-intiaanien kanssa, jotka vallitsivat suuria lännen lakeuksia. Uusenglannin intiaanit idässä ja shawnee't ja delaware't etelässä maksoivat heille sotaveroa ja kauhu heidän aseitaan kohtaan oli jo levinnyt Marylandin ja Virginian rintamaille saakka. Tuskin koskaan lienee ihmiskunnan historiassa niin pieni joukko vallinnut niin laajaa aluetta ja niin kauan.

Puolisen vuosisataa olivat nämä heimot kantaneet vihaa ranskalaisia kohtaan, aina siitä saakka, kun Champlain muutamien seuralaistensa kera oli ottanut osaa taisteluihin heidän vihollistensa puolella. Kaikkina näinä vuosina olivat he lymyilleet metsäkylissään ja silloin tällöin ryhtyneet väkivaltaisuuksiin syrjäisemmillä seuduilla, mutta parhaasta päästä odottaneet oikeata hetkeä lyödäkseen. Ja nyt heistä näytti tuo hetki tulleen. He olivat hävittäneet kaikki ne heimot, jotka ehkä olisivat saattaneet yhtyä heidän valkoihoisiin vihollisiinsa. Toiset he taas olivat eristäneet. He olivat myös hankkineet itselleen hyviä ampuma-aseita ja runsaasti ampumatarpeita, joita he olivat saaneet saksalaisilta ja New Yorkin englantilaisilta.

Ranskalaisten pitkä siirtokunta oli miltei avutonna heidän edessään. He olivat kokoontuneina metsissä, kuten koirat ketjussa odottaen, että heidän päällikkönsä veisivät heidät rynnäkköön tulisoihdut ja sotakirveet koholla.

Sellainen oli tilanne, kun pieni pakolaisjoukko meloi virtaa ylös, etsien ainoata tietään rauhaan ja vapauteen. He tiesivät hyvinkin, että se oli vaarallinen. Pitkin Richelieu-jokea oli ranskalaisilla etuvartioita ja paalulaitoksia, sillä kun läänityslaitos ulotettiin Kanadaan, saivat kaikki syntyperäiset aatelismiehet läänityksensä sellaisilla ehdoilla, jotka parhaiten edistäisivät siirtokuntaa. Kukin lääniherra maanvuokralais-alaisineen, tottuneina aseiden käyttöön, muodosti sotilaallisen voiman, aivan samaan tapaan kuin keskiajallakin, saaden vuokralainen maapalstansa viljeltäväkseen ehdolla, että saapui kutsuttaessa aseisiin. Siksi oli myöskin vanhoja upseereja Carignan'in rykmentistä sijoitettu pitkin Richelieu-jokea, joka juoksee suorakulmaisesi St. Lawrence-virrasta mohawk'ien maata kohti. Paaluvarustukset saattoivat tietenkin hyvin pitää puoliaan, mutta pieni pakolaisjoukko oli alituisessa hengen vaarassa kulkiessaan asemalta toiselle. Tosin eivät irokeesit olleet sotajalalla englantilaisten kanssa, mutta sotapolulla ollessaan he tuskin olisivat tehneet eroa ranskalaisen ja englantilaisen välillä, joten Amos Green ja kapteeni Efraim vastoin tahtoaankin olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi, kuin heidän molemmat ranskalaiset toverinsakin.

Noustessaan St. Lawrence-virtaa, kohtasivat he monta vastaantulevaa kanoottia. Yhdessä kulki jokin upseeri tai virkamies matkalla Montrealista tai Kolmivirralta, toisessa tuli kuormallinen turkiksia, intiaanin tai eränkävijän kuljettamana, Eurooppaan vietäviksi. Joskus näki myös kanootissa auringon paahtaman, harmaatukkaisen miehen, joka kauhtuneessa, mustassa mekossaan souti rannalta toiselle, pysähtyen matkallaan jokaiseen intiaanimajaan. Jos Kanadan kirkolliset asiat olivat huonolla kannalla, niin ei se ainakaan ollut tällaisten kyläpappien syytä, jotka ahersivat ja kuluttivat koko elämänsä tuomalla toivon ja lohdutuksen sanomaa ja vieläpä hitusen sievempiä elämäntapojakin kaikille noissa rannattomissa erämaissa. Useinkin näytti siltä kuin tulijat mielellään olisivat antautuneet puheisiin pakolaisten kanssa, mutta he vain meloivat eteenpäin välittämättä heidän merkinannoistaan ja huudoistaan. Takaapäin ei heitä kukaan saavuttanut, sillä he kulkivat aikaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. He vetivät aluksensa maalle yöpyessään ja sytyttivät nuotion kuivista puista, sillä saapuva talvi rupesi jo näyttämään tapojaan.

Nuoren ranskattaren ihmettelevä huomio ei kääntynyt ainoastaan virran rantamilla oleviin asumuksiin ja niitten asukkaisiin. Hänen miehensä ja Amos Green tekivät parhaansa opettaakseen häntä havaitsemaan myöskin mahtavien metsämaitten elämää, ja heidän kiertäessään matalikon tai niemekkeen huomauttivat he hänelle tuhansista seikoista, joita hän ei omin aistimin koskaan olisi havainnut. Milloin koski se pörröpäistä pesukarhua, joka kurkisteli puunhalkeamasta, milloin taasen tiheän viidakon alla uiskentelevaa saukkoa, jonka suussa kiilsi vastapyydetty kala. Välistä osoittivat he hänelle villikissaa, joka hiipien oksaa pitkin, tähysteli häijyillä, keltaisilla silmillään toisessa päässä leikittelevää oravaa tai kanadalaista villisikaa, joka rytisten ja rymyten raivasi tietään palsami- ja mustikkavarsien seassa. Hän oppi tuntemaan nuoren kotkan eloisan, terävän huudon, kertun kutsuvan äänen, sen siivenlyönnit lehvistössä ja kissalinnun pitkäveteisen nau'unnan. Mahtavan virran sinisellä kalvolla soutaessaan, luonnon suloisen soiton kuuluessa rannoilta ja kaikkien värivivahdusten, mitä taiteilija konsanaan saattaisi keksiä, tarjoutuessa hänen silmälleen nähtäviksi, palasi hymy taas hänen huulilleen ja hänen poskensa saivat sellaisen terveyttä uhkuvan punan, jota Ranska ei koskaan ollut pystynyt antamaan niille. De Catinat huomasi ilokseen muutoksen, mutta Adelen mukanaolo huolestutti häntä rajattomasti, sillä hän tiesi, että vaikka luonto olikin tehnyt metsät taivaaksi, oli ihminen muuttanut ne helvetiksi ja että nimeämättömät kauhut väijyivät kuihtuvien lehtien ja metsänkukkien kauneuden alla. Usein, maatessaan öisin hiipuvan nuotion ääressä kuusenoksavuoteellaan ja katsellessaan hentoa huopapeittoon kääriytynyttä ja rauhan unta nukkuvaa olentoa vierellään, tunsi hän, ettei hänellä ollut oikeutta asettaa häntä sellaisille vaaroille alttiiksi ja päätti hän seuraavana aamuna kääntyä takasin ja palata Quebeciin, odottakoon heitä siellä sitten mikä kohtalo hyvänsä. Mutta päivän koittaessa palasi hänen mieleensä taas nöyryytys, surullinen kotimatka ja ehkä ainainen ero kaleerilaivassa ja vankilassa, ja se sai hänet yhä uudelleen purkamaan päätöksensä.

Seitsemäntenä päivänä lepäsivät he ainoastaan muutaman penikulman päässä Richelieu-joen suusta, jonne de Saurel oli rakentanut laajan paaluvarustuksen, Richelieu'n linnakkeen. Tämän sivuutettuaan ei heillä enää olisi pitkä matka de Catinat'n ylimyksellisen ystävän luo, jonka he varmasti uskoivat auttavan heitä matkan jatkamisessa. He olivat viettäneet yönsä pienellä, keskellä virtaa olevalla saarella ja olivat juuri työntämässä kanoottiaan vesille taas, kun Efraim Savage päästi epäselvän kurkkuäänen ja osoitti virralle päin. Suuri kanootti oli tulossa heidän suuntaansa sellaista kyytiä, kuin olisi sitä ollut soutamassa tusina käsivarsia. Keulassa istui mustapukuinen mies joka kumartui eteenpäin joka aironvedolla, aivankuin hänelle olisi ollut äärettömän tärkeää päästä eteenpäin. Pitkältäkään matkalta ei voinut erehtyä hänen suhteensa. Se oli sama uskonvimmainen munkki, jonka he olivat jättäneet saareen.

Piiloutuneina pensaikkoon odottivat pakolaiset siksi, kunnes heidän takaa-ajajansa olivat menneet heidän ohitseen ja kadonneet virran mutkaan. Sitten katsoivat he toisiinsa hölmistyneinä.

"Olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme paiskanneet hänet veteen tai ottaneet hänet painolastiksemme", sanoi Efraim. "Hän on nyt meidän edellämme ja laskettaa täysin purjein."

"Niin, takaisinpäin emme missään tapauksessa voi lähteä, huomautti Amos.

"Mitenkäpä voisimme mennä eteenpäinkään", sanoi de Catinat, epätoivoisena. "Tuo kostonhimoinen piru jättää sanan linnoitukseen ja kaikkiin muihin paikkoihin matkan varrella. Hän on varmaankin käynyt Quebecissä, sillä kanootti oli kuvernöörin oma ja se kulkee miltei puolta nopeammin kuin meidän."

"Annahan kun tuumin", sanoi Amos, istuen kaatuneen vaahteran rungolla, pää vaipuneena käsien väliin.

"Niin", sanoi hän sitte, "ellei ole hyvä mennä taaksepäin ja ehkä vielä pahempi mennä eteenpäin, niin on jälellä vain yksi mahdollisuus ja se on, lähteä sivullepäin. Niin se on Efraim, vai mitä?"

"Niin, poikani, ellet pääse vastatuuleen, on sinun laskettava laitatuuleen. Minusta vain näyttää siltä, kuin olisi kareja keulan kummallakin puolen."

"Emme voi lähteä pohjoiseen, siis on meidän mentävä etelään."

"Ja jättää kanootti?"

"Se on ainoa mahdollisuus. Me voimme oikaista metsän läpi ja tulla lähelle ystäväsi taloa Richelieu-joella. Siten eksytämme munkin jäljiltämme eikä meillä ole hänestä sen enempää huolta, jos hän pysyttelee St. Lawrence-joella."

"Muu ei auta", virkkoi Efraim surullisena. "Tapanani ei ole ollut kulkea maitse silloin, kun olen voinut kulkea vesitse, enkä ole käynyt sylenkään vertaa metsässä sitte kuningas Filipin käynnin alusmaissaan, jotenka sinun, Amos, täytyy määrätä suunta ja pitää perää suoraan."

"Matka ei ole varsin pitkä eikä se kestä kauan. Lähtekäämme tuonne etelärannalle, jotta pääsemme matkaan. Jos vaimosi väsyy, de Catinat, niin kannamme häntä vuoroon."

"Oh, ette uskokaan, kuinka hyvä kulkija olen. Näin ihanassa ilmastossahan voi kävellä vaikka loppumattomiin."

"Lähdemme sitten virran poikki."

Pian olivat he toisella puolella ja kävivät maihin metsän reunaan. Siinä he jakoivat pyssyt ja ampumatarpeet tasan kullekin, samoin ruokavarat ja vähäiset kantamuksensa. Maksettuaan sitte intiaaneille ja neuvottuaan heitä olemaan puhumatta mitään heidän matkasuunnastaan, käänsivät he selkänsä virralle ja painuivat metsän hiljaisuuteen.

Yhdesneljättä luku.

PÄÄNAHATON MIES.

Koko päivän kävelivät he eteenpäin kulkien perättäin siten, että Amos astui edellä, sitten seurasi merikapteeni ja hänen jälessään nuori rouva ja viimeisenä jonossa de Catinat.

Nuori eränkävijä eteni varovaisesti nähden ja kuullen paljon sellaista, joka jäi kokonaan toisten huomiokyvyn ulkopuolelle. Vähäväliä hän seisahtui ja tutki tarkoin lehtiä ja oksia, sammalia ja maata. Heidän matkansa kulki enimmäkseen korkean havumetsän keskellä olevia metsänaukioita, joilla kasvoi rehevä nurmi ja joille syksyiset asterit ja euforbiat antoivat monivärisen loisteen. Välistä sulkivat kuitenkin mahtavat puunrungot heiltä miltei kokonaan tien ja heidän täytyi hapuilla puolihämärässä ja raivata tiensä tiheitten ja sotkuisten viidakkojen läpi. Äkkiä saattoivat puut kadota heidän edestään ja heidän täytyi kiertää laajoja rämeitä, joilla kasvoi villiriisi ja siellä täällä ryhmä pensasmaisia leppiä tai oli heidän kaarrettava hiljainen salojärvi, jonka tummansinisellä pinnalla kareili ympärillä kasvavien puitten komeat varjot, kuvastuen punaisessa ja keltaisessa loistossaan kuten peilissä.

Usein joutuivat he puroillekin, joista toiset, joissa taimen hyppeli ja kalasääski kalasteli, olivat kirkasvetisiä ja ryöppyileviä, kun taas toiset juoksivat myrkyllisistä soista ja olivat tummavetisiä ja joiden poikki heidän oli polviaan myöten kahlattava ja kannettava Adelea käsivarsillaan. Koko päivän he siten kulkivat, näkemättä ainoatakaan ihmistä.

Mutta vaikka siellä ei ihmisiä ollutkaan, ei siellä silti elämää puuttunut. Heidän ympärillään kuului surinaa ja liverrystä ja kaakatusta, soilta ja puroilta, pensaikoista ja puunlatvoista. Milloin näkivät he hirven ruskean kyljen puitten lomista, milloin taas mäyrän, joka puikahti koloonsa heidän lähestyessään. Kerran he tapasivat karhun jäljet pehmeässä maassa ja kerran löysi Amos pensaikosta hirven sarven, jonka sen omistaja kuukausi sitten oli siihen pudottanut. Somat punaruskeat oravat hyppelivät heidän päittensä yläpuolella ja joka tammesta kuului monikymmeninen kuoro, joka viserteli sen lehvistön suojassa. Järvien rantamia kiertäessään näkivät he kurkien levittelevän siipiään ja villihanhien lumiaurana lähtevän muuttoretkelleen, tai kuulivat he koskelon väräjävällä äänellään valittavan.

Sinä iltana yöpyivät he metsässä ja Amos viritti nuotion tiheään viidakkoon, josta valkeaa ei voinut erottaa kuin muutaman askeleen päähän. Päivällä oli hieman satanut, mutta erämiehen koetulla taidolla teki hän kaksi pientä majaa jalavista ja lehmuksen kuoresta, toisen ranskalaisille pakolaisille ja toisen Efraimia ja itseään varten. Hän oli ampunut villihanhen ja siitä ja jäljelläolevista korpuista valmisti hän sekä illallisen että aamiaisen. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapuivat he pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli hiiltyneitä puita nuotion jäleltä. Amos kulutti sen ääressä puoli tuntia, lukiessaan mitä sen ympärillä olevat tikut, jätteet ja maaperä taisivat kertoa. Jatkaessaan matkaansa, selitti hän seuralaisilleen, että siinä oli ollut nuotio kolme viikkoa sitten, että yksi valkoihoinen ja kaksi intiaania, matkalla lännestä itään, olivat siinä majailleet ja että toinen intiaaneista oli nainen. Jälkiäkään muista kanssakuolevaisista eivät he matkallaan nähneet, ennenkin Amos myöhään iltapäivällä äkkiä pysähtyi keskellä tiheää lehtoa ja nosti kätensä korvalleen.

"Kuulkaa!" sanoi hän.

"En kuule mitään", sanoi Efraim.

"En minäkään", lisäsi de Catinat.

"Ah, mutta minä kuulen", huudahti Adele ihastuneena. "Se on kello ja se soi samaan aikaan kuin kaikki kellot Pariisissakin soivat!"

"Te olette oikeassa, rouva, he kutsuvat sitä iltasoitoksi."

"Ah, niin, nyt kuulen minäkin sen", huudahti de Catinat. "Lintujen liverrykseltä en äsken kuullut sitä. Mutta mistä saattaa kello kuulua keskellä kanadalaista aarniometsää?"

"Me olemme lähellä Richelieu'n siirtolaa. Sen täytyy olla linnoituksen kappelin kello."

"St. Louis'in linnoitus! Sitten emme ole kaukana ystäväni kartanosta."

"Siinä tapauksessa ehkä nukumme siellä ensi yön, jos luulet että hän todella on luotettava."

"Varmasti. Hän on omituinen mies, jolla on omat tapansa mutta uskoisin hänen haltuunsa vaikka elämäni."

"Hyvä. Suuntaamme kulkumme etelään linnoituksesta, niin tulemme suoraan hänen maatilalleen. Mutta jokin säikyttelee tuolla lintuja yöpuultaan. Ah, kuulen ihmisaskeleita! Painautukaa tuonne pensaikon suojaan, kunnes näemme kuka niin rohkeasti astuu metsissä."

He piiloutuivat kaikki neljä tiheikköön ja tähystelivät runkojen lomitse sinnepäin, minne Amoksen katse suuntautui.

Pitkän aikaa oli erämiehen herkän korvan kuulema ääni heille arvoituksena, mutta vihdoin kuulivat hekin kuivien oksien risahduksia metsästä. Hetkistä myöhemmin astui näkyviin mies, jonka ulkonäkö oli niin outo ja ympäristöön sopimaton, että yksin Amoskin katseli häntä ihmetyksellä.

Hän oli hyvin pieni ja niin tumma ja ahavoittunut, että häntä hyvinkin olisi voinut pitää intiaanina, ellei hänen käyntitapansa ja vaatetuksensa olisi puhunut aivan toista. Hänellä oli päässään reunoistaan kulunut leveälierinen lakki, joka oli siinä määrin kauhtunut, että oli mahdotonta saada selvää sen alkuperäisestä väristä. Hänen vaatteensa olivat nahasta ja niin väljät ja huonosti tehdyt, että ne vallan riippuivat hänen laihoilla jäsenillään. Jaloissaan oli hänellä ratsumiehen saappaat, jotka olivat yhtä kuluneet ja tahraiset kuin hänen muukin ruumiinverhonsa. Selässään kantoi hän suurta kangasmyttyä, josta pisti esiin kaksi pitkää keppiä ja kummassakin kainalossaan kantoi hän suurta nelikulmaista esinettä, jotka näyttivät jonkinlaisilta maalauksilta.

"Hän ei ole intiaani", kuiskasi Amos, "eikä erämieskään. Ikänäni en ole moista kuvatusta nähnyt."

"Hän ei ole matkustaja, ei sotilas eikä metsämieskään", sanoi de Catinat.

"Minusta näyttää, kuin hän olisi sitonut suurmaston selkäänsä ja kantaisi etu- ja suurpurjetta kainalossaan", irvisteli kapteeni Efraim.

"Hänellä ei näy olevan tovereita, joten voimme huoletta ilmaista itsemme."

Heidän kohoutuessaan piilostaan huomasikin vieras heidät. Mutta, sensijaan, että hän olisi näyttänyt levottomalta, joutuessaan äkkiä ventovieraitten keskelle synkässä metsässä ja tällaiseen aikaan, muutti hän heti suuntaansa ja tuli heitä kohti. Juuri kun hän astui metsän aukiolle, kumahti taas äskeinen kello ja heti otti hän lakkinsa päästään ja taivutti päänsä rukoukseen.

Näky, joka silloin tarjoutui heille, sai heidät kaikki huudahtamaan kauhusta.

Mieheltä näytti puuttuvan kokonaan pään yläosa. Ei jälkeäkään tukasta, eikä edes valkeasta päännahastakaan, vaan sen sijaan hirvittävästi käpristynyt pinta, jota ympäröi otsan yläosassa ja korvien yläpuolella selvä punainen viiva.

"Herran nimessä!" huudahti Amos. "Häneltähän on otettu päänahka!"

"Hyvä Jumala!" sanoi de Catinat, "katsokaa hänen käsiään."

Hän oli kohottanut kätensä rukoillessaan ja pari kolme tynkää näkyi entisillä sormien sijoilla.

"Olen kyllä nähnyt monenlaisia ja merkillisiäkin kokkakoristeita, mutta tuollaista ei vielä ole tullut vastaani", sanoi Efraim.

Hänen kasvonsa olivatkin aivan erikoiset. Hän olisi voinut olla minkä ikäinen hyvänsä ja kuulua mihinkä kansakuntaan tahansa, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat siinä määrin runnellut, etteivät ne voineet ilmaista kerrassaan mitään. Toinen silmäluomi oli aivan kurttuinen ja sisäänpainunut, joten helposti arvasi, että itse silmä oli poissa. Toinen silmä loisti siitä huolimatta ihmeen iloisena ja ystävällisenä, kuin konsanaan erikoisella onnen suosikilla. Hänen kasvonsa olivat täynnä omituisia ruskahtavia läikkiä, jotka olivat inhoittavan näköisiä ja hänen nenänsä oli katkaistu ja muutenkin arpia täynnä. Mutta huolimatta kauhistuttavasta ulkomuodostaan, oli hänen olennossaan jotakin niin jaloa, hänen päänsä asennossa ja hänen ilmeissään niin hienoa, että yksin tympeä puritaanikin sitä hätkähti. Outo kulkija oli kuin ihana kukkanen, joka vielä särjettynäkin tuoksuu hyvälle.

"Hyvää iltaa, lapseni", sanoi muukalainen, ottaen maalaukset kainaloonsa ja lähestyen heitä. "Otaksun että olette linnoituksesta, vaikka saanen ehkä huomauttaa, että metsät eivät ole luotettavia kävelypaikkoja naisille tähän aikaan."

"Olemme matkalla Charles de la Noue'n maakartanoon", sanoi de Catinat, "ja toivomme pian pääsevämme turvaan. Mutta minua surettaa, nähdessäni, kuinka hirvittävästi teitä on pahoinpidetty."

"Ah, olette siis huomanneet pikku vahinkoni! He eivät parempaa tiedä, ihmisparat. He ovat vain pahankurisia lapsia – ilomielisiä, mutta pahankurisia. Mutta on aivan naurettavaa, että syntisen ihmisruumiin aina pitää olla taakkana vapaalle hengelle. Tässä olisin nyt minäkin täynnä intoa jatkamaan matkaa, mutta täytyy vaan istuutua tuohon tukille lepäämään, sillä nuo veitikat räjähdyttivät hieman pohjelihaksiani pienemmiksi."

"Hyvä Jumala, räjähdyttivät pohkeenne! Senkin pirut!"

"Niin, niin, mutta ei niitä käy moittiminen. Eihän toki, se olisi sydämetöntä. He ovat tietämättömiä raukkoja ja pimeyden ruhtinas heitä johtaa. He upottivat vain pieniä panoksia ruutia pohjelihaksiini ja räjähdyttivät ne sitten ja se teki minut hieman huonommaksi kulkijaksi, vaikka en ennenkään ollut erittäin joutuisa. Tours'issa koulua käydessäni kutsuivat toverini minua aina madoksi, niin, ja sittemmin seminaarissa sain yhä pitää saman nimen."

"Kuka olette sitte, sir ja kuka teitä on noin pahoinpidellyt?"

"Oh, olen kovin vähäpätöinen henkilö. Nimeni on Ignatius Morat ja kuulun jesuiittojen seuraan ja mitä minun pahoinpitelijöihini tulee, niin, jos olette lähetetyt lähetystyöhön irokeesien joukkoon, niin tässä näette, mikä teitä siellä odottaa, mutta minulla ei ole valittamisen syytä. Hyväinen aika, hehän ovat kohdelleet minua paljon paremmin kuin isä Jogues'ta tai isä Brebceut'ia ja monia muita, joita voisin mainita. Niin, niin, minulla oli niin varma toivo saada kuolla marttyyrinä, varsinkin kun he keksivät, että tukkalaitteeni oli liian iso, kuten he leikillisesti sanoivat. Mutta, otaksun, etten ollut kyllin ansiokas sitä saamaan, niin, tiedänhän, etten todella olekaan sitä, joten kaikki päättyi vain pieneen kovakätisyyteen."

"Minne olette menossa sitten?" kysyi Amos, joka ihmetyksellä oli kuunnellut miehen puhetta.

"Aijon Quebeciin. Te näette kuinka hyödytön olento olen, jotenka minun täytyy ensin käydä piispan puheilla, ennenkuin pystyn mitään hyvää aikaansaamaan."

"Tarkoitatte kai, että aijotte jättää lähetystoimenne piispan huomaan?" kysyi de Catinat.

"Eihän toki. Sen tekisin kyllä, jos itse saisin päättää siitä, sillä on vallan uskomatonta, millainen pelkuri olen. Te ette voi uskoa mahdolliseksi että Herran palvelija saattaisi olla niin peloissaan, kuin minä joskus olen. Tulen näkeminenkin saattaa koko ruumiini vapisemaan sen jälkeen, kun kävin läpi tulikokeen, jossa he käyttävät palavia tervastikkuja ja josta nuo rumat jäljet ovat jääneet kasvoihini. Järjestön määräyksiä täytyy noudattaa, eikä yksikään sen jäsenistä jätä työmaataan vähäpätöisten syitten vuoksi. Mutta pyhä kirkkomme ei salli, että rampa mies toimittaa sen uskonnollisia menoja, jotenka jään entistäkin hyödyttömämmäksi, kunnes olen saanut piispalta erikoisen luvan niiden toimittamiseen tällaisenakin."

"Ja mitä sitte aijotte tehdä?"

"Oh, no tietysti lähden takaisin lammaslaumani luo."

"Irokeesienkö luo?"

"Siellä on työpaikkani."

"Amos", virkkoi de Catinat. "Olen viettänyt elämäni rohkeitten miesten parissa, mutta luulenpa, että tämä on rohkein kaikista, joita olen tavannut!"

"Varmasti", sanoi Amos. "Minäkin olen nähnyt monta kunnon miestä, mutta en luule, että niistä yksikään on ollut tämän veroinen. Olette väsynyt, isä. Ettekö haluaisi vähän kylmää hanhea ja täällä olisi ehkä vielä tilkka konjakkiakin matissani?"

"Ei toki, poikani, jos nautin muuta kuin aivan yksinkertaisinta ravintoa, niin tekee se minut niin laiskaksi, että minusta todella tulee 'laiskamato'."

"Mutta teillähän ei ole pyssyä eikä muonaa, kuinka tulette toimeen oikeastaan?"

"Oh, hyvä Jumala on yllin kyllin varannut näihin metsiin ravintoa sellaiselle matkamiehelle, joka ei uskalla syödä liian paljon. Olen saanut aivan kyllikseni villejä luumuja ja viinirypäleitä, pähkinöitä ja karpaloita ja vastikään söin aimo annoksen maksaruohoja tuolla kalliolla."

Erämies irvisteli pahasti noita herkkuja mainittaessa.

"Yhtä kernaasti söisin kulhollisen liimaa", sanoi hän, "mutta mitä te selässänne kannatte?"

"Se on kirkkoni. Ah, minullahan on kaikki tarvittavat esineet siinä, teltta, alttari ja messukaapu. En uskalla ilman lupaa viettää jumalanpalvelusta, mutta varmastikin tuo vanha mies on papiksi vihitty ja toimittaa mielellään pyhän toimituksen ennenkuin eroomme."

Amos tulkitsi veitikka silmässä ehdotuksen Efraimille, mutta tämä puristi suuret kätensä nyrkkiin ja mutisi jotakin paavilaisuuden suolattomasta lihakeitosta.

De Catinat ehätti vastaamaan, että he kaikki olivat maallikoita ja että heidän täytyi kiiruusti jatkaa matkaansa, jos tahtoivat päästä perille ennen pimeän tuloa.

"Olette oikeassa, poikani", virkkoi pieni jesuiitta. "Nuo poloiset ihmiset ovat jo lähteneet kylistään ja muutaman päivän kuluttua niitä on metsä täynnä, vaikka luulen ettei niistä vielä yksikään ole tullut Richelieu-joen poikki. Minulla olisi kuitenkin eräs asia, jonka pyytäisin teitä toimittamaan."

"Mikä asia se on?"

"Pyytäisin teitä muistamaan, että jätin isä Lambervilleile Onondaga'ssa tekemäni irokeesiläis-ranskalaisen sanakirjan. Hänelle jätin myös selontekoni suurten järvien luona olevasta kuparilöydöstä, jonka tein pari vuotta sitte siellä käydessäni ja vielä kojeeni, joka näyttää pohjoisen taivaan tähtien kuukautiset asemat tältä leveysasteelta katsottuina.

"Jos näet isä Lamberville'en tai minun kävisi hullusti jotenkin, me näet emme juuri elä kauan lähetystyössä irokeesien keskuudessa, niin olisi hyvä, että joku edes saisi jotakin hyötyä työstäni."

"Kerron sen ystävälleni tänä iltana. Mutta mitä nuo suuret maalaukset ovat, isä ja miksi kannatte niitä metsissä mukananne?" Hän käänteli niitä puhuessaan ja koko seurue kerääntyi niiden ääreen, katsellen niitä ihmeissään.

Ne olivat karkeatekoisia, mauttoman kirjavasti väritettyjä töherryksiä. Toisessa oli kuvattu punainen mies, joka rauhallisesti nojasi, kuten näytti, vuoristojonoa vasten, pitäen jotakin soittokonetta kädessään, kruunu päässä ja suu autuaassa hymyssä. Toisessa taas oli samanlainen mies, huutaen täyttä kurkkua, puolen tusinan samanvärisen miehen ympäröimänä, jotka löivät häntä seipäillä ja pistelivät peitsillä.

"Ne kuvaavat pelastettua ja tuomittua sielua", selitti isä Ignatius, katsellen maalauksiaan silminnähtävällä tyydytyksellä.

"Nuo ovat pilviä, joilla autuas mies lepää, nauttien taivaan ihanista iloista. Se on hyvin tehty, tuo kuva, mutta sillä ei ole oikein tehokasta vaikutusta, kun siitä puuttuu majava ja tupakkapiippu. Huomaatte ettei heillä ole paljon järkeä, ihmisparoilla, jotenka meidän on heitä opetettava varsin kouraantuntuvasti. Tuo toinen on parempi. Se on jo saanut monta vaimoa kääntymään ja miehetkin ovat sitä säikähtäneet. Kun keväällä taas palaan, niin en tuokaan enää tuota autuasta miestä ensinkään, vaan tuon viisi kadotettua sielua, yhden kullekin kansalle. Meidän täytyy taistella saatanaa vastaan sellaisilla aseilla, kuin vain keksimme, nähkääs. Ja nyt, lapseni, jos teidän täytyy lähteä, niin antakaa minun ensin siunata teidät."

Silloin tapahtui vallan ihmeitä, sillä tuon miehen sielun ylevä kauneus kohosi yläpuolelle kaiken lahkolaiskurjuuden ja protestantit polvistuivat maahan ja yksin vanha Efraimkin huomasi sydämensä sulavan ja kuunteli pää kumarassa raajarikon ja puolisokean muukalaisen vieraskielisiä sanoja.

"Eläkää terveinä", sanoi hän, heidän noustuaan. "Paistakoon pyhän Eulalian aurinko teille leppeänä ja varjelkoon teitä pyhä Anna vaaran hetkellä."

Ja niin he jättivät tuon eriskummallisen mutta sankarillisen olennon, horjumaan eteenpäin metsän läpi, kuvineen ja silvottuine jäsenineen. Ja jos Rooman kirkko kerran hajoo, niin tapahtuu se sen korkeimpien viranhaltijain heikkouden vuoksi – heikkoushan on sillä taholla löydettävissä kaikissa kirkkokunnissa – tai myös sen vuoksi, että he niin ahdasmielisesti koettavat tulkita suuria asioita, mutta koskaan sitä ei voida panna sen alempien, varsinaisten taistelijain syyksi, sillä koskaan maailmassa eivät miehet ja naiset ole tuhlaavammin ja loistavammin uhranneet itseään kuin sen palveluksessa.

Toinenneljättä luku.

SAINTE MARIE'N ISÄNTÄ.

Jättäen St. Louis'n linnakkeen oikealle, josta kellon kumahdukset olivat kuuluneet, riensivät matkamiehemme eteenpäin, niin nopeasti kuin taisivat, sillä illan varjot rupesivat jo kovasti pitenemään. Pian pilkoittikin puitten lomasta veden sinertävä kalvo ja kohta näkivät he edessään leveän joen nopeasti virtaavan ohitseen. Ranskassa sellainen joki olisi näyttänyt mahtavalta virralta, mutta hehän tulivat aavalta St. Lawrence-joelta, joten heidän silmänsä olivat tottuneet suuriin vesiin. Amos ja de Catinat olivat ennenkin käyneet Richelieu-joen rantamilla ja heidän sydämensä sykähtivätkin ilosta, nähdessään sen edessään, sillä he tiesivät, että heillä siinä oli suora tie, toiselle kotipoluille ja toiselle vapauteen ja rauhaan. Muutama päivän matka sitä alas ja vielä joku päivä ihania, saarista rikkaita Champlain- ja Sacramente-järviä, metsäisten Adirondac-vuorten suojassa niin he olisivat Hudson-joen lähteillä ja heidän ponnistuksensa ja vaaransa muodostaisivat pian ainoastaan hupaisen jutteluaiheen pitkinä talvi-iltoina.

Joen toisella puolella oli peljätty irokeesien maa ja kahdessa kohdassa saattoivat he sieltä nähdä nuotion savujen nousevan iltataivasta kohti. Jesuiitan vakuutuksen mukaan ei yksikään irokeesi vielä ollut tullut joen yli ja he kulkivat senvuoksi rohkeasti itäistä rantaa johtavaa polkua. Mutta heidän vaeltaessaan eteenpäin sai ankaran sotilaallinen käsky heidät äkkiä pysähtymään ja he näkivät kaksi kiiltävää heihin tähdättyä musketin piippua tiheikössä, josta oli hyvä näköala polulle.

"Me olemme ystäviä", huusi de Catinat.

"Mistä tulette sitten", kysyi näkymätön vahti.

"Quebec'istä."

"Ja minne matka?"

"Monsieur Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n herran luo."

"Hyvä on. Vaarattomia ihmisiä, du Lhut. Heillä on nainenkin mukanaan. Tervehdin teitä madame, isäni puolesta."

Molemmat miehet sukelsivat esille tiheiköstä. Toinen heistä olisi vallan hyvin käynyt täysiverisestä intiaanista, ellei hän niin kohteliaasti olisi käyttänyt erinomaista ranskankieltä. Hän oli pitkä, laihahko mies ja hyvin tumma ja hänellä oli läpikuultavat mustat silmät ja tuima, kulmikas suu, joka on ominaista ainoastaan intiaanille. Hänen karkea, liehuva tukkansa oli koottu keskelle päätä töyhdöksi ja siihen pistetty kotkansulka oli hänen ainoana päähineenään. Karvareunainen nahkapuku, peurannahkamokkasiineineen oli samanlainen kuin mitä Amoskin käytti erämatkoillaan, mutta hänen vyössään hohtavat kultaketjut ja sormessa kimalteleva kallis sormus sekä runsaasti kirjaeltu pyssynsä antoivat eräänlaista hienosto-väritystä hänen varusteilleen. Keltasavella maalattu otsaviiru ja sotakirves hänen vyöllään lisäsi taas hänen olemuksensa epäjohdonmukaisuutta.

Toinen oli epäilemättä puhdas ranskalainen, hieman vanhempi, mutta tumma ja jäntevä hänkin, harmahtava-partainen ja kasvot tuimat ja terävät. Hän oli metsästäjänpuvussa, ja kantoi vyötäröllään kirjavanauhaista vyötä, johon oli sovitettu pistoolien kannatin. Hänen kauriinnahkainen puseronsa oli edestäpäin koristeltu siilin harjaksilla ja intiaanien helmikudoksilla ja hänen punaiset säärystimensä olivat reunustetut pesukarhun hännillä. Nojaten pitkään, ruskeaan pyssyynsä hän jäi seisomaan, toverinsa tullessa seuruetta vastaan.

"Toivottavasti annatte anteeksi varovaisuutemme", sanoi hän. "Mutta emme koskaan arvaa, minkä tunnussanan nuo roistot keksivät, saattaakseen meidät satimeen. Pelkään, madame, että teillä on ollut pitkä ja vaivaloinen matka."

Adele parka, joka oli pyhän Martin kadun emäntien kesken ollut kuuluisa siisteydestään, uskalsi tuskin katsoa tahraantunutta ja repeytynyttä pukuaan. Väsymyksen ja vaarat oli hän hymyssäsuin kestänyt, mutta kun hän ajatteli täytyvänsä esiintyä tällaisena ventovieraitten parissa, niin oli hän vähällä menettää malttinsa.

"Äitini tulee oikein iloiseksi, saadessaan vastaanottaa teidät ja pitää huolen kaikista tarpeistanne", sanoi hän nopeasti aivan kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. "Mutta te, sir, olen varmasti nähnyt teidät ennenkin."

"Ja minä teidät" vastasi kaartilainen. "Nimeni on Amory de Catinat, aikoinani Picardy'n rykmentissä. Te varmastikin olette Achille de la Noue de Sainte Marie, jonka muistan tavanneeni isänne kanssa kuvernöörin vastaanotossa Quebecissä."

"Olen sama mies", vastasi toinen ojentaen kätensä ja hymyillen hieman kankeasti. "En ihmettelisi, vaikka ette tuntisikaan minua, sillä olinhan viimeksi tavatessamme hieman toisenlaisissa pukineissa."

De Catinat oli todella muistavinaan hänet yhtenä niistä nuorista aatelisvesoista, joitten oli tapana kerran vuodessa tulla pääkaupunkiin, tiedustellakseen viimeisiä muotiuutuuksia ja kuullakseen yli vuoden vanhoja Versailles-juoruja sekä elääkseen edes parin viikon ajan ilossa ja humussa yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Peräti toisenlaisena esiintyi hän nyt hiustöyhtöineen ja sotamaalauksineen, seistessään siinä suuren tammen varjossa, kivääri kädessä ja sotakirves vyöllä.

"Meillä on täällä yksi elämäntapa metsiä varten ja toinen kaupunkia varten", sanoi hän, "vaikka rakas isäni ei tahdo siihen taipua, vaan kantaa aina Versailles'in mukanaan, liikkuipa hän sitte missä hyvänsä. Te tunnette hänet vanhastaan, joten minun ei tarvitse sanojani tarkemmin selittää. Mutta me pääsemmekin nyt vapaaksi vahtivuorostamme ja voimme siis opastaa teidät perille."

Kaksi kanadalaista vuokraajaa eli farmaria karkeissa puvuissaan, kantaen kumpikin ampuma-asettaan niin tottuneella tavalla, että de Catinat heti huomasi heidän olevan harjaantuneita sotilaita, oli äkkiä ilmestynyt näyttämölle. Nuori de la Noue antoi heille muutamia ohjeita ja seurasi sitte pakolaisia polkua pitkin.

"Ette ehkä tunne ystävääni", sanoi hän, viitaten vartiotoveriinsa, "mutta olen varma, ettei hänen nimensä ole teille outo. Hän on Greysolon du Lhut."

Sekä Amos että de Catinat katsoivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla erämiesten kuuluisaa johtajaa, miestä, jonka elämä oli kulunut pyrkimyksessä länteen, yhä vaan länteen, ja joka puhui hyvin vähän, eikä kirjoittanut mitään, mutta joka aina oli ensimmäisenä kun oli kysymyksessä vaarat tai vaikeuksien voittaminen. Ei uskonto eikä minkäänlainen hyödyn tavoittelu vetänyt häntä noihin läntisiin aarniometsiin, vaan yksinomaan rakkaus luontoon ja seikkailuihin. Ja hän oli siinä määrin vaatimaton, ettei hän koskaan edes kertonut matkoistaan, joten ei kukaan tarkoin tiennyt missä hän oli ollut ja minne saakka päässyt. Vuosikausiksi saattoi hän poistua siirtokunnasta Dacotan suurille tasangoille tai luoteisiin valtaviin erämaihin ilmestyäkseen taas jonakin päivänä Sault La Marie'hen tai johonkin muuhun sivistyksen etuvartiopaikkaan, hieman laihempana, ehkä hieman ruskeampana, mutta aina yhtä vaiteliaana. Kauimpanakin asuvat intiaanit tunsivat hänet yhtä hyvin kuin omat päällikkönsäkin. Hän saattoi nostattaa intiaaniheimoja sotapolulle ja tuoda ranskalaisten avuksi tuhatkin maalattua villiä, joitten kieltä ei kenkään tuntenut ja joitten asumapaikoilla ei kukaan ollut käynyt. Useimmat uskalikot ranskalaiset matkailijat, jotka tuhansia vaaroja koettuaan luulivat tulleensa uuteen, ennen käymättömään maahan, saattoivatkin siellä tavata du Lhut'in istumassa leirivalkeansa ääressä, piippu hampaissa ja aina uusi intiaani-morsian vierellään. Tai voi matkamies kohdata tuon vaiteliaan miehen ollessaan tuhansien virstojen päässä ystävistään, pahimman vaaran hetkellä ja saatuaan tarvitsemansa avun, nähdä hänen katoavan yhtä äkkiä kuin hän oli ilmestynytkin. Sellainen oli se mies, joka nyt astui heidän kanssaan Richelieu-joen rantaa ja sekä Amos että de Catinat tiesivät, että hänen läsnäolollaan noilla seuduilla oli oma merkityksensä ja että paikka, jonka du Lhut oli valinnut itselleen, oli vaaranalainen.

"Mitä ajattelet noista tulista tuolla puolen joen, du Lhut?" kysyi nuori de la Noue.

Seikkailija oli juuri täyttämässä piippuaan eltaantuneella intiaanitupakalla, jota hän leikkasi irti kääröstä päänahkaveitsellä. Hän vilkasi kahteen savupatsaaseen, jotka nousivat suoraan punaista iltataivasta kohti.

"En pidä niistä?"

"Ne ovat siis irokeesien tulia?"

"Niin ovat."

"No, se osoittaa ainakin, että he vielä ovat tuolla puolen joen."

"Se osoittaa, että he ovat tällä puolen."

"Mitä?"

Du Lhut sytytti piippunsa tuluksillaan, "lrokeesit ovat tällä puolen joen", sanoi hän. "He ovat tulleet sen yli eteläpuolella meitä."

"Ja ette sanoneet siitä meille mitään. Mistä tiedätte että he ovat tulleet joen yli ja miksi ette puhunut meille mitään siitä?"

"En tiennyt sitä, ennenkuin näin nuo tulet tuolla."

"Miten ne sen saattavat kertoa teille?"

"Hyväinen aika, senhän voisi intiaanilapsikin sanoa teille", sanoi du Lhut kärsimättömästi. "Kun irokeesit ovat sotapolulla, eivät he tee mitään ilman tarkoitusta. Heillä on siis joku tarkoitus näyttäessään tuliaan. Jos heidän sotaväkensä olisi tuolla puolen, ei sillä voisi olla mitään tarkoitusta. Sentähden ovat heidän miehensä tällä puolen joen. Ja he eivät olisi voineet mennä joen yli pohjoispuolella meitä, tulematta huomatuiksi linnoituksesta. He ovat siis menneet yli meidän eteläpuolellamme. Amos nyökkäsi päätään, täydelleen hyväksyen päätelmän.

"Niin on asianlaita", sanoi hän. "Se on irokeesien tapa. Lyön vetoa, että hän on oikeassa."

"Sitten niitä voi olla ympärillämme tässä metsässä", sanoi de la Noue.

Du Lhut nyökkäsi päätään ja imasi piippuaan. De Catinat silmäsi ympärillään olevia komeita puita, niitten kuihtuvaa lehtiasua, ja pehmeätä nurmea, jolla illan pitkät varjot viipyivät. Kuinka vaikeata olikaan uskoa, että kaiken tuon kauneuden alla saattoi piillä vaara, niin kuolettava ja hirvittävä, että se miehistäkin miestäkin saattoi kauhistuttaa, saatikka sitten, kun hänellä oli mukanaan nainen, jota hän sydämestään rakasti. Häneltä pääsikin syvä helpotuksen huokaus kun hän huomasi laajan viljelmän keskellä paaluvarustuksen muurin ja sen takana kohoovan herraskartanon. Suorassa linjassa paaluvarustuksesta käsin oli tusinan verran pikkutaloja, joitten seetripuupäreiset katot kääntyivät räystäältään ylöspäin vanhaan normandilaiseen tapaan ja joitten asukkaat elivät niissä lääniherran suojeluksen alla – omituinen pieni vesa läänitysjärjestelmää keskellä amerikkalaista aarniometsää.

Pääportin yllä näkyi heidän lähestyessään valtava kilpi, johon oli maalattu vaakuna, kärpän kuvineen hopeapohjalla. Molemmin puolin porttia pilkisti messinkikanuuna ampuma-aukosta. Kun he olivat saapuneet portin sisäpuolelle, sulkivat vartijat sen raskailla puupuomeilla. Pieni ryhmä miehiä, naisia ja lapsia seisoi linnan oven edessä ja kynnyksellä olevalla korkeaselkäisellä nojatuolilla istui eräs mies.

"Te tunnette isäni", sanoi nuori de la Noue kohautellen hartioitaan. "Hän kuvittelee, ettei hän koskaan ole lähtenytkään normandilaisesta linnastaan ja että hän yhä on de la Noue'n linnaherra, mahtavin mies päivämatkan ulottuvilla Rouen'ista ja Normandien rikkainta sukua. Hän on nyt ottamassa vastaan verojaan ja vuotuisia kymmenyksiään alustalaisiltaan, ja hän ei pitäisi sopivana keskeyttää niin juhlallista toimitusta, vaikka itse kuvernööri saapuisi hänen vieraakseen. Jos se herättää mielenkiintoanne, niin voitte tulla tätä tietä ja odottaa kunnes hän on lopettanut. Teidät madame, vien heti äitini luo, jos suvaitsette seurata minua."

Näky oli ainakin amerikkalaisille kerrassaan uutta. Kolminkertainen rivi miehiä, naisia ja lapsia seisoi puoliympyrässä isäntänsä edessä, miehet karkeina ja ahavoittuneina, naiset sievinä ja siisteinä ja lapset suut auki ja silmät pyöreinä ja pelosta tavallista hiljaisempina nähdessään vanhempiensa syvästi kunnioittavan käytöksen. Lääniherra, jo ikämies istui kauniisti leikellyllä tuolillaan, jäykkänä ja suoraryhtisenä ja tavattoman juhlallinen ilme kasvoillaan.

Hän oli kaunisvartaloinen mies, pitkä ja harteva. Hänen kasvonsa olivat voimakkaat ja selväpiirteiset. Hän oli sileäksi ajeltu ja hänen suuri kotkannenänsä ja tuuheat kulmakarvansa kaartuivat korkealle, kohti suurta tekotukkaa, jota hän yhä käytti samanlaisena, kuin oli ollut käytännössä hänen nuoruutensa Ranskassa. Päässään oli hänellä valkoinen, punaisilla sulilla reunustettu lakki, keikarimaisesti kallellaan. Hänen takkinsa, joka oli kanelinruskeaa verkaa ja jonka kaulus ja taskujen suut olivat koristetut hopeanauhoilla, oli vielä sangen sievä, vaikka selvästi näki, että sitä oli useammankin kerran uudestaan reunustettu ja korjattu. Kaikki tämä sekä mustat samettiset polvihousut ja korkeat, huolellisesti kiilloitetut kengät tekivät yhdessä asun, jollaista de Catinat ei koskaan ollut nähnyt Kanadan aarniometsissä.

Heidän siinä katsellessaan toimituksen menoa, astui joukosta karkeatekoinen maamies, polvistui nelikulmaiselle matolle ja pani kätensä lääniherransa käsien väliin. "Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie", sanoi hän kolmasti. "Tarjoon sinulle täten uskollisuuteni ja palvelukseni, joka sinulle on tuleva läänitykseni vuoksi ja jota lääniherruutesi alla viljelen,"

"Ole uskollinen, poikani, pysy rohkeana ja uskollisena!" sanoi vanha aatelismies juhlallisesti ja jatkoi sitten aivan muuttuneella äänellä: "mitä hittoa sinun tyttärelläsi tuolla on?"

Nuori tyttö oli astunut joukosta esiin ja toi suurella puunkuorella, kuten tarjottimella, korkean rovion kaloja.

"Se on kymmenyksesi kaloja, jonka olen valani perusteella velvollinen antamaan sinulle, sanoi vasalli. Siinä on kahdeksankymmentä kappaletta, sillä olen saanut kahdeksansataa tässä kuussa."

"Perhana", laukasi aatelismies. "Luuletko sinä André Dubois, että aion pilata terveyteni syömällä kahdeksankymmentä kalaa noin vain? Luuletko sinä, että minulla ja henkipalvelijoillani ja palveluskunnallani sekä muilla talouteni jäsenillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä kalaa? Vastaisuudessa, tuodessasi kymmenyksiäsi kaloissa, et saa tuoda viittä enempää kerrallaan. Missä on taloudenhoitaja? Theuriet, vie kalat keskimmäiseen varastohuoneeseen ja pidä huolta, ettei kalanhaju tunkeudu siniseen huoneeseen eikä vaimoni huoneustoon."

Vanhaan, nukkavieruun hännystakkiin puettu mies tuli kantaen suurta tinalautasta ja vei pois koko kasan valkoista kalaa. Sitten astui kukin vuokralainen vuoroonsa esille suorittamaan vanhan-aikaisen kunnianosoituksensa ja jätti aina ammattinsa mukaan jotakin herransa ylläpidoksi. Yksi toi pussin vehnää, toinen tynnörin perunoita, toiset taas mikä hirven mikä majavan nahan. Kaikki vei taloudenhoitaja talteen ja kun jokainen oli tuonut osuutensa, päättyi juhlallinen toimitus. Kun lääniherra nousi, nykäsi hänen poikansa, joka oli palannut takaisin, de Catinat'ta hihasta ja vei hänet isänsä luo.

"Isä", sanoi hän, "tämä on monsieur de Catinat, jonka muistanette muutama vuosi sitten Quebecissä."

Lääniherra kumarsi hyvin armollisesti ja pudisti kaartilaista kädestä. "Olette erittäin tervetullut kartanooni, sekä te, että henkipalvelijanne."

"He ovat ystäviäni, monsieur. Tämä on monsieur Amos Green ja tämä on kapteeni Efraim Savage. Vaimoni on matkassani myös, mutta teidän huomaavainen poikanne vei hänet vaimonne luo."

"Minulle on tapahtunut suuri kunnia, todella suuri kunnia", sanoi vanha mies, kumartaen ja heilauttaen kättään leveästi. "Muistan teidät vallan hyvin, sir, sillä näillä seuduin tapaa sangen harvoin säätyhenkilöitä. Muistan myös isänne, sillä me palvelimme yhdessä Rocroi'ssa, vaikka hän olikin jalkaväessä ja minä kuuluin Grissot'n punaisiin rakuunoihin. Teidän vaakunassannehan on pääskynen sinisellä pohjalla ja kun nyt lähemmin ajattelen, niin oli teidän isoisänne isän nuorempi tytär naimisissa erään la Noue de Andely'n kanssa, joka oli sukumme nuorempaa haaraa. Sukulaismies, te olette tervetullut." Hän kietoi äkkiä kätensä de Catinat'n kaulaan ja löi häntä kolmasti kämmenellään selkään.

Nuori kaartilainen oli liiankin hyvillään sellaisesta tuttavallisuudesta.

"En aijo pitkäksi aikaa jäädä rasittamaan kestiystävyyttänne", vastasi hän, "sillä olemme matkalla Champlain-järvelle ja toivomme päivän tai parin päästä olevamme valmiit lähtemään."

"Teidän käytettävänänne on meillä huoneusto niin pitkäksi aikaa, kuin vain suvaitsette kunnioittaa meitä täälläolollanne. Hitto vieköön! Enpä ole joka päivä tilaisuudessa avaamaan porttejani miehelle, jonka suonissa virtaa niin jaloa verta! Ah, sir, sen tunnen niin usein täällä maanpakolaisuudessani, sillä ketäpä täällä olisi, jonka kanssa voisi keskustella kuin vertaisensa kanssa. Onhan täällä kuvernööri, on tarkastaja, pari, kolme pappia ja neljä viisi upseeria, mutta kuinka moni heistä on jalosukuinen. Tuskin yksikään. He ostavat täällä arvonimiä aivan kuin turkkeja ja heidän mielestään on komeampaa omistaa kanootillisen majavannahkoja kuin sukutaulun aina Rolandista saakka. Mutta olin unhoittaa velvollisuuteni. Te olette varmaan väsyneitä ja nälkäisiä, te ja ystävänne. Tulkaa kanssani paperoituun salonkiin; niin saamme nähdä, voiko hovimestarini toimittaa teille jotakin virkistävää. Tehän pelaatte korttia, ellen väärin muista? Ah, taitoni rupee jo unhoittumaan ja olisin oikein iloinen, jos saisin koettaa pari peliä kanssanne."

Kartano oli korkea ja luja, Se oli rakennettu harmaasta kivestä, puukehykselle. Suuri, raudoilla pienattu ovi, jonka kautta he menivät taloon, oli täynnä pieniä ampuma-aukkoja ja johti sarjaan kellareita ja varastohuoneita, joihin koottiin perunat, kaalit, punajuuret, savustetut lihat, kuivatut ankeriaat ja muut talvitarvikkeet. Kiviset kiertoportaat veivät heidät sitten laajaan, korkeaan keittiöön, jonka lattia oli laakakivistä ja josta eri suunnille johti käytävät palvelijain, tai kuten vanha aatelisherra mieluimmin sanoi, alamaisten huoneisiin. Tämän yläpuolella oli varsinainen asuinhuoneusto, jonka keskeisin huone oli suuri ruokasali valtavine takkoineen ja karkeine kotitekoisine huonekaluineen. Uhkeat karhun- ja hirventaljat peittivät suurimman osan ruskeapintaista lattiaa ja sarviniekat peuranpäät vuorottelivat muskettirivien kanssa seinillä. Leveä, karkeatekoinen vaahterapuinen pöytä täytti koko keskiosan huonetta ja pian siihen oli katettu komea kaurispiirakka, tuore lohenpuolikas ja valtava karpaloleivos, joihin nälkäiset matkamiehet innolla kävivät kiinni. Lääniherra sanoi jo syöneensä, mutta kun hän monista kehoituksista vihdoin yhtyi heidän kanssaan pöytään, päätyi hän syömään enemmän kuin Efraim Savage ja juomaan enemmän kuin Du Lhut ja lauloi loppujen lopuksi pienen rakastettavan ranskalaisen laulun, tra-la-ra-kuoroineen, jonka sanoja bostonilaiset eivät toki tajunneet, onneksi koko seuralle.

"Madame ruokailee vaimoni huoneessa", huomautti hän, kun astiat oli korjattu pöydästä. "Voit tuoda pullon Frontigniac'ia, vuodelta kolmekymmentä, Theuriet. Oh, saattepa nähdä, herrat, että meillä täällä erämaassakin on vähän, aivan vähäsen sellaista, joka ei ole niinkään hullua. Ja tehän tulette Versailles'sta, de Catinat! Se rakennettiin vasta sen jälkeen, kun jo olin poistunut Ranskasta, mutta kyllä muistan vanhan Ranskan elämän St. Germainin hovissa, ennenkuin Ludvig tuli vakavaksi. Ah kuinka viattoman onnellisia aikoja ne olivatkaan, kun madame de Nevailles'n täytyi sulkea kunnianeitojen akkunaluukut, estääkseen kuningasta pääsemästä heidän luokseen ja kun hän ajoi meidät kaikki kahdeksan ulos aamutuimaan, sopimaan pienet kiistamme kaksintaistelulla! Pyhän Dionysiuksen kautta, enpä ole vielä kokonaan unhoittanut tuota somaa ranneliikettä ja vaikka olenkin jo vanha, niin luulen, etten olisi niinkään kehno vastustaja pienessä ottelussa." Hän tepasteli arvokkaaseen tapaansa salin poikki sapeliensa ja pistinmiekkojen luo ja alkoi oven luona ottaa miekkailuaskeleita, hyökäten sinne ja tänne, väistäen oletetun vihollisen hyökkäyksiä ja polkien jalallaan, huudahdellen "Punto! reverso! stoccata! dritta! man dritta" sekä muuta miekkailukoulujen siansaksaa. Vihdoin hän palasi heidän seuraansa, väsymyksestä huohottaen ja tekotukka nurinpäin.

"Sellaista se meidän vanha koulumme oli", sanoi hän. "Epäilemättä te nuoret olette sitä paljonkin parantaneet, mutta se oli tarpeeksi hyvä espanjalaisille Rocroy'ssä ja parissa muussakin paikassa, jonka voisin mainita. Mutta kait hovissa vieläkin näkee elämää. Kait siellä vielä rakastellaan ja verta vuodatetaan. Kuinka Lauzun on edistynyt mademoiselle de Montpensier'n kosinnassa? Tuliko sitten todistetuksi, että madame de Clermant oli ostanut pienen pullon Le Vic'iltä, tuolta myrkynsekoittaja-naiselta, kahta päivää aikaisemmin, kuin lihaliemi vaikutti niin epäedullisesti hänen miehensä vatsaan? Mitä teki Biron'in herttua kun hänen veljenpoikansa karkasi herttuattaren kanssa? Onko se totta, että hän korotti hänen avustustaan viidelläkymmenellä tuhannella siitä hyvästä?" Sellaisia olivat ne kahden vuoden ikäiset kysymykset, jotka eivät tähän saakka olleet saaneet vastausta Richelieu-joen rantamilla. Myöhään yöhön, kun hänen toverinsa jo aikoja kuorsasivat peittojensa alla, istui de Catinat haukotellen ja silmiään räpytellen ja koetti parhaansa mukaan tyydyttää vanhan hovimiehen uteliaisuutta ja saattaa hänet aikansa tasolle pienimpiinkin Versailles'in juoruihin nähden.

Kolmasneljättä luku.

RUSKEAN HIRVEN SURMA.

Kaksi päivää olivat matkamiehet jo viettäneet Sainte Marie'n läänikartanossa ja he olisivat hyvinkin mielellään oloaan siellä jatkaneet, sillä kohtelu oli lämmin ja sen suojat olivat viihtyisät, mutta syksyinen puna metsissä oli jo muuttumassa ruskeaksi ja he tiesivät kuinka äkkiä jää ja lumi saattoi saapua noissa pohjoisissa seuduissa ja kuinka mahdottomaksi kävisi matkan jatkaminen, jos talvi heidät todella yllättäisi. Vanha aatelismies lähetti tiedustelijoita maa- ja vesiteitse, mutta he eivät nähneet jälkeäkään irokeeseistä joen itärannoilla, joten oli selvä, että du Lhut oli erehtynyt. Mutta toisella puolella kohosivat yhä sankat savut merkkinä siitä, että vihollinen ei suinkaan ollut kaukana. Koko päivän saattoi kartanon akkunoista ja paaluvarustuksista nähdä nuo vaaran viitat, jotka muistuttivat heille, että hirvittävä kuolema väjyi aivan kotinurkilla.

Pakolaiset olivat levänneet ja virkistyneet ja olivat yksimielisinä matkan jatkamisen puolella.

"Jos lumi tulee, niin käy matkamme moninkerroin vaarallisemmaksi", sanoi Amos, "sillä jättämiämme jälkiä voisi lapsikin seurata."

"Mutta miksi pelkäisimme", sanoi vanha Efraim, "totisesti tämä on suolaerämaa, vaikka se johtaakin Hinnomin laaksoon, mutta Herra on vahvistava meitä Jerobeamin lapsia vastaan. Pidä suunta suoraan, Amos, kiristä peräsintä ja meidän luotsimme on vievä meidät satamaan."

"Minua ei myöskään peloita, Amory, ja olen täydelleen levännyt", sanoi Adele. "Me tunnemme itsemme vielä paljon onnellisemmiksi englantilaisissa alusmaissa, sillä emmehän varmasti voi sanoa, vaikka tuo peloittava munkki vieläkin tulisi ja veisi meidät takaisin Quebeciin ja Pariisiin."

Oli todella hyvinkin mahdollista, että kostonhimoinen fransiskaani, tultuaan vakuutetuksi, etteivät pakolaiset olleet painuneet Montrealiin eikä Kolmijoelle, etsisi heitä Richelieu-joen rannoilta. Kun de Catinat muisteli, kuinka kiihkein elein hän tuona aamuna oli soutanut suuressa kanootissaan heidän ohitseen ja kuinka hän ruumiin nykäyksillään oli koettanut kiihdyttää aluksensa vauhtia, tunsi hän selvästi, että vaimonsa mainitsema vaara oli, ei ainoastaan mahdollinen, vaan sangen uhkaava. Lääniherra oli tosin hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut olla noudattamatta kuvernöörin käskyä. Pitkä käsivarsi, joka ulottui aina Versailles'sta saakka, näytti ahdistavan heitä täällä koskemattomien metsien keskelläkin, valmiina tarttumaan heihin ja viemään heidät alennukseen ja kurjuuteen. Metsän vaarat olivat toki mieluisammat, kuin ne.

Mutta lääniherra ja hänen poikansa, jotka eivät tienneet mitään heidän matkaan joutumisensa pakottavista syistä, koettivat itsepintaisesti pidättää heitä ja siinä heitä kannatti du Lhut, jonka harvakseen lausutut sanat painoivat aina enemmän, kuin pitkät puheet ja joka ei koskaan sanonut mitään muuta, kuin minkä varmasti tiesi.

"Olette nähneet pikku taloni", sanoi vanha aatelismies, tehden kohteliaan eleen kurttuisella, sormusten peittämällä kädellään. "Se ei tosin ole sellainen kuin toivoisin sen olevan, mutta sellaisenaan on se sydämellisesti teidän käytettävissänne talven ajaksi, jos te ja toverinne vain suvaitsette kunnioittaa minua jäämällä tänne. Ja mitä madame'en tulee, niin en epäilekään, että vaimoni ja hän löytävät yllinkyllin huvia ja tehtävää itselleen. Mutta tästä muistuukin mieleeni, de Catinat, että ette vielä ole esitetty. Theuriet, mene emäntäsi luo ja ilmoita hänelle, että pyydän häntä olemaan ystävällisen ja tulemaan luoksemme kunniahalliin."

De Catinat oli kylliksi maailman mies, säikähtääkseen turhista, mutta hän hätkähti hieman, kun rouva, josta vanha aatelisherra aina puhui niin suurenmoisella kunnioituksella, näytti muistuttavan yhtä voimakkaasti täysiveristä intiaanivaimoa kuin kunniahallikin muistutti ranskalaista aittaa. Hän oli tosin puettu punaiseen taftipuseroon ja mustaan hameeseen, hänellä oli hopeasolkiset kengät ja hyvänhajuinen ambra-pallo riippumassa hopeaketjussa vyötäröillään, mutta hänen kasvonsa olivat samanväriset kuin skotlantilaisen hongan kuori ja hänen voimakas nenänsä ja kulmikas suunsa, sekä kaksi pitkää, pikimustaa palmikkoaan eivät jättäneet epäilykselle sijaa hänen syntyperäänsä nähden.

"Sallikaa minun esittää teidät, monsieur de Catinat", sanoi de Sainte Marie'n lääniherra juhlallisesti, "vaimolleni, Onega de la Noue de Sainte Marie'lle, naimaoikeudella tämän läänitysalueen linnarouva, samoin kuin d'Andely'n linnan Normandiassa ja Varennes'n tilusten Provençe'issa, sekä perintöoikeudella naispuolelta Onondagan kansan päällikkö. Enkelini, olen koettanut parhaani mukaan kehoittaa ystäviämme jäämään luoksemme Sainte Marie'hin ennemmin kuin matkustamaan Champlain-järvelle."

"Jättäkää ainakin valkoinen liljanne Sainte Marie'hin", sanoi tumma prinsessa erinomaisella ranskankielellä, puristaen punaisilla sormillaan Adelen valkoista kättä. "Pidämme hänet täällä turvassa, kunnes jää taas sulaa, lehdet puhkeavat ja vuokot kukkivat. Tunnen kansani, monsieur, ja vakuutan teille, että metsät ovat täynnä kuolemaa ja että lehdet eivät turhan vuoksi ole punaisia, sillä surma väijyy joka puun takana."

De Catinat'han vaikutti enemmän talonemännän miellyttävä käytös, kuin hänen lausumansa varoitukset. Hän, jos kukaan mahtoi ymmärtää ajan merkit, arveli hän.

"En tiedä mitä tehdä", vaikeroi hän epätoivossaan. "Minun täytyy päästä eteenpäin, mutta kuinka voin panna hänet alttiiksi noin kammottaville vaaroille? Jäisin mielelläni tänne talveksi, mutta teidän täytyy uskoa sanaani, kun vakuutan teille, että se on mahdotonta."

"Du Lhut, te tiedätte, miten tämä asia on järjestettävä", sanoi lääniherra. "Mitä kehottaisitte ystävääni tekemään, koska hän on päättänyt joutua englantilaisiin alusmaihin ennen talventuloa."

"Ainoastaan yksi tie on mahdollinen, vaikka sekin on vaarallinen. Metsä on turvallisempi, kuin joki, sillä kaihlikko on täynnä piiloitettuja kanootteja. Viiden penikulman päässä täältä on Poitou'n paalulinnake ja viisitoista virstaa siitä eteenpäin on Auvergne. Lähdemme huomenna Poitou'hun tarkastamaan, onko kaikki turvallista. Minä lähden mukaan ja vakuutan, että jos siellä on irokeeseja, niin Greysolon du Lhut ottaa siitä selvän. Rouvan jätämme tänne ja jos huomaamme tien turvalliseksi, niin palaamme noutamaan hänet. Samalla tavalla etenemme Auvergne'en ja siellä teidän täytyy odottaa, kunnes kuulette, missä päin heidän sotilasosastonsa liikkuvat. Minusta tuntuu, kuin ei kestäisi kauankaan, kun olemme siitä selvillä.

"Mitä, aiotteko erottaa meidät", huudahti Adele kauhistuneena.

"Se on viisainta, siskoni", sanoi Onega, pannen kätensä hyväilevästi hänen vyötäröilleen. "Ette tunne noita vaaroja, mutta me tunnemme, emmekä tahdo, että valkea liljamme niihin sortuu. Te jäätte tänne ilahduttamaan meitä sillä aikaa, kun suuri päällikkö du Lhut, ranskalainen soturi, teidän miehenne sekä tuo vanha sotapäällikkö, joka näyttää niin varovaiselta ja tuo toinen päällikkö, jolla on jäsenet kuin villipeuralla, tarkastavat metsän, josko se on turvallinen, ennenkuin te uskaltaudutte sinne."

Niin lopulta päätettiinkin ja Adele, vastaansanomisistaan huolimatta, uskottiin Sainte Marie'n linnanrouvan hoiviin, de Catinat'n vannoessa, että hän viivyttelemättä palaisi Poitou'sta häntä noutamaan. Vanha aatelismies ja hänen poikansa olisivat mielellään liittyneet heidän matkaansa, mutta heillä oli sekä omat, että monien alustalaistensa henki suojeltavana ja sitäpaitsi oli pienen joukon turvallisempi liikkua metsissä, kuin isomman. Lääniherra varusti heidät suosituskirjeellä de Lannes'lle, Poitou'n kuvernöörille ja niin he neljän miehen, aikaisena aamuhetkenä hiipivät kuin varjot paalulaitoksen portista, vartioväen toivottaessa heille onnea ja olivat pian häipyneet metsän pimentoihin.

La Noue'sta Poitou'hun oli vesiteitse ainoastaan kaksitoista virstaa, mutta metsätietä, jolloin oli puroja kahlattava, kaihlarantaisia järviä kierrettävä ja raivattava polku miehen korkuista villiriisiä kasvavien soiden poikki, tuli matka kaksinkertaiseksi. He kulkivat perättäin, du Lhut'in johtaessa. Hänen askeleensa olivat äänettömät ja nopeat kuten villillä eläimellä, vartalo oli etukumarassa ja pyssy kainalossa valmiina joka hetki. Hänen tummat silmänsä vilkuivat oikealta vasemmalle, huomaten pienimmätkin merkit maassa ja puissa sekä lintujen ja petojen varovaisimmatkin liikkeet pensaikossa. De Catinat kävi hänen jälessään, sitten tuli Efraim Savage ja vihdoin Amos, kullakin pyssy vireessä ja joka hermo jännittyneenä. Puolenpäivän aikaan olivat he jo ehtineet ohi puolimatkan ja pysähtyivät tiheikköön syömään kuivan leipänsä ja juustonsa, sillä du Lhut ei sallinut heidän virittää tulta.

"Tänne asti he eivät vielä ole tulleet", kuiskasi hän, "mutta olen varma, että he ovat tulleet joen poikki. Ah, kuvernööri de la Barre ei tiennyt, mitä hän teki saattaessaan nuo miehet liikkeelle ja vielä vähemmän tietää tuo hurskas rakuuna, jonka kuningas on lähettänyt meille."

"Olen nähnyt heidät rauhantöissä", huomautti Amos. "Olen käynyt kauppaa Onondaga'ssa ja aina seneka-intiaanien maassa ja tiedän, että he ovat suurenmoisia metsästäjiä ja urhoollisia miehiä."

"He ovat erinomaisia metsästäjiä, mutta saalis, jota he mieluimmin ajavat, on heidän kanssaveljensä. Olen itse johtanut heidän päänahkapartioitaan ja olen myös tapellut heidän kanssaan ja voin vakuuttaa teille, että kun Ranskasta tulee tänne kenraali, joka tuskin tietää, että aurinko on taistelussa saatava selkäpuolelle, niin on hän pian huomaava, ettei hän voi näille kerrassa mitään. He puhuvat heidän kyliensä polttamisesta! Se on yhtä järkevää, kuin jos potkaisen ampiaispesän rikki ja luulen samalla tuhonneeni ampiaiset."

"Tehän olette Uudesta Englannista, monsieur?"

"Toverini on sieltä, mutta minä New Yorkista."

"Aivan niin. Näin astunnastanne ja silmästänne, että metsä on teille ollut kuin koti. Uusenglantilainen kulkee vesiä ja hän tappaa turskan suuremmalla nautinnolla kuin peuran. Ehkä hänen kasvonsa sen vuoksi ovatkin niin surulliset. Minäkin olen kulkenut suurilla vesillä ja muistan, että minunkin kasvoni olivat surulliset. Nyt näkyy olevan heikko tuuli, joten voimme virittää piippumme vaaratta. Navakalla tuulella olen voinut määritellä päänahkapartion kahdenkin virstan matkalla, mutta puut estävät hajun etenemisen ja sitäpaitsi irokeesien nenät eivät haista niin tarkasti kuin Sioux- ja Dakota-intiaanien. Jumala teitä varjelkoon, monsieur, jos teillä kerran riehuu sota intiaanien kanssa. Se on vaikeaa meillekin, mutta siitä tulisi tuhat kertaa vaikeampi teille."

"Miksi niin?"

"Siksi, että me olemme saaneet taistella intiaanien kanssa alusta alkaen ja me pidämme heidät aina mielessämme kun rakennamme talomme. Te näette, kuinka tämän joenkin varrella jokainen talo ja joka satama turvaa toisiaan. Mutta te, pyhän Annan nimessä, oikein päänahkaani syhyi, kun tullessani teidän asumasijoillenne, näin yksinäiset maatalonne pikku viljelyksineen keskellä suuria metsiä, ilman avun toivoakaan ainakaan kahdenkymmenen virstan päässä. Intiaanisota on kiirastuli Kanadalle, mutta siitä tulee helvetti englantilaisissa alusmaissa!"

"Me olemme hyviä ystäviä intiaanien kanssa", sanoi Amos. "Meitä ei halutakaan valloittaa heidän alueitaan."

"Teidän kansallanne on merkillinen ominaisuus valloittaa, vaikka sanottekin, että ette halua sitä tehdä", huomautti Du Lhut. "Me taas päristelemme rumpujamme, liehutamme lippujamme ja nostatamme miehiämme liikekannalle, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole suuria lähtenyt. Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin kaksi suurmiestä Kanadassa. Toinen niistä oli monsieur de Ia Salle, jonka hänen omat miehensä ampuivat viime vuonna tuolla suuren virran luona ja toisen, vanhan Frontenac'in on tultava tänne takaisin, ellei tahdota, että Viiden kansan villit laumat muuttavat Uuden Ranskan erämaaksi. Ihmettelenpä, jos tästä kahden vuoden perästä valkokeltainen lippu vielä liehuu muualla, kuin Quebecin kallioilla. Mutta huomaan, että katsotte minuun kärsimättömästi, de Catinat, ja tiedänhän, että laskette vain tunteja, kunnes olemme taas Sainte Marie'ssä. Eteenpäin siis ja toivokaamme, että loppumatkamme olisi yhtä rauhallinen kuin sen alkukin."

Runsaan tunnin astuivat he eteenpäin halki metsien, seuraten tarkasti vanhan tienuurtajan askeleita. Päivä oli kaunis ja taivaalla näkyi tuskin ainoatakaan pilveä, auringon valaessa soman varjoverkon nurmelle, tunkeutuessaan metsän tiheikön läpi.

Toisinaan joutuivat he suoraan auringon paisteeseen, tullakseen jälleen tiheisiin lehtoihin, joihin sen säteet pääsivät ainoastaan silloin tällöin tunkeutumaan, valtavan lehvistön läpi. Tuo äkillinen valon ja varjon vaihtelu olisi ollut kaunista, mutta tietoisuus uhkaavasta vaarasta ja aina piilevästä tuhosta juuri noissa varjopaikoissa, herätti pikemminkin pelkoa kuin ihastusta. Kepeästi, äänettömästi hiipivät nuo neljä miestä valtavien puunrunkojen lomitse.

Äkkiä laskeutui du Lhut polvilleen ja asetti korvansa maata vasten. Hän nousi jälleen, pudisti päätään ja astui eteenpäin kasvot vakavina ja suunnaten katseensa nopeasti varjopaikasta toiseen, joka suunnalle.

"Kuulitteko jotakin?" kysyi Amos. Du Lhut pani sormen huulilleen ja oli silmänräpäyksessä taas polvillaan, korva maaperässä.

Hän hypähti pystyyn sen näköisenä, kuin olisi kuullut, mitä oli odottanutkin.

"Käykää eteenpäin", sanoi hän rauhallisesti, "ja käyttäytykää aivan samalla tavalla kuin koko päivän olette tehneet."

"Mikä nyt on sitten?"

"Intiaaneja."

"Edessämmekö?"

"Ei, vaan takanamme."

"Mitä heillä on tekeillä."

"He seuraavat meitä."

"Montako heitä on?"

"Kaksi, arvelen."

Ystävykset vilkaisivat tahtomattaan taakseen metsän tummiin tiheikköihin. Ainoastaan yhdellä kohdalla näkyi auringon säde leveänä viivana valaisevan heidän polkuaan, mutta paitsi tuota ainoata valoläikkää, vallitsi kaikkialla synkkä ja hiljainen hämärä.

"Älkää katsoko taaksenne", kuiskasi du Lhut. "Käykää kuten ennenkin."

"Ovatko ne vihollisia?"

"Ne ovat irokeesejä."

"Ajavatko he meitä takaa?"

"Eivät, me ajamme nyt heitä takaa."

"Käännymmekö siis?"

"Ei, he katoaisivat kuin tuhka tuuleen."

"Kuinka kaukana he ovat?"

"Noin parinsadan askeleen päässä, arvelen."

"He eivät voi nähdä meitä siis?"

"En luule, mutta en ole varma. He kulkevat meidän jälkiämme nyt."

"Mitäs me sitte teemme?"

"Me kierrämme pienessä ympyrässä heidän taakseen."

Kääntyen äkkiä vasemmalle, johti hän heidät kaartaen metsän läpi, nopeasti ja kuitenkin äänettömästi, käyttäen hyväkseen pimeimpiä varjoseutuja. Sitten hän taas kääntyi ja pysähtyi kohta.

"Nyt olemme omilla jäljillämme taas", sanoi hän.

"Niin, ja kaksi punanahkaa on kulkenut siitä", sanoi Amos, kumartuen ja osoittaen jälkiä, jotka olivat kokonaan näkymättömiä de Catinat'n ja Efraimin silmille.

"Täysikasvuinen sotilas ja nuorukainen, joka käy ensi kertaa sotapolulla", virkkoi du Lhut. "He ovat astuneet nopeasti, sillä tuskin näkyy kantapään jälkiä ensinkään. He ovat kulkeneet peräkkäin. Seuratkaamme nyt heitä vuorostamme, niin saamme nähdä, onko meillä parempi onni."

Hän seurasi nopeasti jälkiä, pyssy vireessä kädessään, toisten seuratessa aivan kintereillä, mutta ei ääntä eikä liikettä minkäänlaista kuulunut heidän edessään olevassa tiheikössä. Äkkiä du Lhut taas pysähtyi ja laski pyssynsä maahan.

"He ovat vieläkin takanamme", sanoi hän.

"Vieläkin takanamme?"

"Niin, tällä kohdalla me äsken poikkesimme sivulle. He ovat hetken olleet kahdenvaiheilla, kuten näette heidän jalan jäljestään, mutta ovat päättäneet taas seurata meitä."

"Jos taas kierrämme puoliympyrän ja kiirehdimme kulkuamme, niin pääsemme heidän taakseen."

"Ei, he ovat varuillaan nyt. Heidän täytyy nyt tietää, että me vain heidän vuokseen palasimme omille jäljillemme. Painautukaa tuon kaatuneen rungon suojaan, niin katsomme, emmekö näkisi heitä vilaukselta."

Suuri mädännyt puunrunko, joka kokonaan oli homeen ja punaisten sienien peittämä, makasi heidän vieressään. Sen taakse ranskalainen kyyristyi ja hänen kolme toveriaan seurasivat esimerkkiä, kurkistellen edessään olevan pensassuojan läpi. Yhä loisti äskeinen leveä kimppu auringon säteitä kahden petäjän välistä, mutta kaikkialla muualla oli hämärää ja hiljaista kuin tuomiokirkossa, jonka pilaristo oli metsää ja katto lehvistöä. Ei narahtavaa runkoa, ei napsahtavaa oksaa, ei mitään muuta ääntä kuulunut kuin ketun terävä haukahdus jossakin metsän sydämessä. De Catinat'n hermot olivat äärimmilleen kiihoittuneet. Se oli samanlaista kuin sokkosilla olo Versailles'n hovissa, kun Ludvig sattui leikkituulelle ja kun piilouduttiin puutarhan pensaikkoihin ja tammien suojaan. Ero oli vain pantissa. Siellä oli se makeislaatikko tai ehkä leikkauksilla koristettu viuhka, täällä kuolema.

Kymmenisen minuuttia kului, mutta ei merkkiäkään elävästä olennosta kuulunut.

"He ovat tuolla viidakossa", kuiskasi du Lhut, osoittaen päällään tiheään pensastoon parin sadan jalan päässä.

"Oletteko nähnyt heidät?"

"En."

"Miten sen sitte tiedätte?"

"Näin oravan tulevan pesästään tuossa suuressa, valkeassa pyökissä. Se loikkasi takaisin taas, aivan kuin se olisi pelästynyt jotakin. Pesästään se voi nähdä tuonne pensaikkoon.

"Luuletteko, että he tietävät meidän läsnäolostamme?"

"He eivät voi nähdä meitä, mutta heillä on epäluulonsa. He pelkäävät joutuvansa ansaan."

"Hyökkäämmekö pensastoon?"

"He ampuisivat siinä tapauksessa meistä kaksi ja katoaisivat kuin varjot metsään. Ei, parasta olisi jatkaa matkaamme."

"Mutta he seuraavat jälkiämme."

"Enpä luule heidän sitä tekevän. Meitä on neljä ja heitä vaan kaksi ja he tietävät nyt, että me pystymme vainuamaan jälkiä yhtä hyvin kuin hekin. Pysytelkää noiden runkojen suojassa, jotta he eivät näkisi meitä, kas niin. Nyt kuljemme aivan kumarassa, kunnes olemme päässeet noitten leppäpensaitten ohi. Nyt meidän täytyy kiirehtiä, sillä missä kaksi irokeesiä liikkuu, siellä piileksii niitä todennäköisesti parisataa aivan lähellä.

"Jumalan kiitos, etten ottanut Adelea mukaan", sanoi De Catinat.

"Niin monsieur, hyvä on pitää vaimoaan toverinaan, mutta se ei käy irokeesien lähettyvillä eikä juuri muittenkaan intiaanien alueilla."

"Te ette siis ota vaimoanne matkaan kulkiessanne?" kysyi sotilas.

"Otan kyllä, mutta en anna hänen kulkea kylästä toiseen. Hän jää aina majaansa."

"Te jätätte siis hänet jälkeenne?"

"Päinvastoin, hän on aina lausumassa minut tervetulleeksi kotiutuessani. Pyhän Anna nimessä, kyllä tuntisinkin itseni raskasmieliseksi, ellei joka kylässä tästä Illinoisin kallioille saakka, olisi vaimoni minua vastassa."

"Sittehän hänen täytyy matkustaa teidän edellänne."

Du Lhut nauroi sydämensä pohjasta, mutta ääneti. "Missä uusi kylä, siellä uusi vaimo", sanoi hän. "Mutta minulla ei koskaan ole enempää kuin yksi kussakin, sillä olisihan ranskalaiselle häpeä näyttää huonoa esimerkkiä heille, kun meidän hyvät isämme uhraavat elämänsä saarnatessaan heille hyveitä. Ah tässä on Ajidaumo-puro, johon intiaanit laskevat sampiverkkonsa. Poitou'hin on vielä seitsemän virstaa."

"Olemme kait perillä ennen yötä?"

"Luulen, että on viisainta odottaa pimeän tuloa, ennenkuin käymme perille asti. Koska irokeesien tiedustelijoita liikkuu täällä asti, on luultavaa, että heitä on runsaasti Poitoun ympärillä ja voi käydä niinkin, että viimeiset askeleemme ovat vaikeimmat, ellemme ole varuillamme ja etenkin jos nuo kaksi pääsevät edellemme varoittamaan heitä." Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli pää alhaalla. "Pyhän Annan nimessä", mutisi hän, "emme ole vieläkään päässeet heistä. He ovat yhä jäljillämme."

"Kuuletteko heitä?"

"Kuulen, he eivät ole kaukana meistä. Mutta he saavat huomata, että he ovat seuranneet meitä yhden kerran liikaa. Nyt näytän teille hieman eränkäynti-taitoa, joka ehkä on uutta teille. Riisukaapa jalkineenne, monsieur."

De Catinat noudatti neuvoa, Du Lhut'in riisuessa myöskin mokkasiininsa.

"Pankaa ne nyt käteenne, kuten kintaat", sanoi vanha tienuurtaja ja pian oli Efraimilla ja Amoksella tovereittensa jalkineet kintainaan.

"Heittäkää pyssyt selkäänne. Kas noin! Nyt nelinkontin ja painakaa kätenne lujasti maahan. Erinomaista! Kaksi miestä tekee neljän miehen jäljet. Tulkaa nyt kanssani, monsieur."

Hän kulki puulta puulle samassa suunnassa, kuin heidän toverinsakin, mutta neljä, viisi jalkaa etempänä. Sitten hän äkkiä painautui pensaan taa ja veti de Catinat'n viereensä.

"Heidän täytyy mennä tästä ohi muutaman minuutin perästä", kuiskasi hän. "Älkää ampuko, jos vain voitte välttää sitä." Jokin välähti du Lhut'in kädessä ja hänen toverinsa huomasi kohta, että hän oli vetäissyt pienen sotakirveensä vyöltään. Taas tunsi de Catinat verensä vapisevan, kun hän katseli oksarykelmien läpi, odottaen mitä metsän hämärästä oli tulossa. Ja äkkiä hän näkikin jotakin liikettä. Se liiteli kuin varjo puunrungolta toiselle, niin nopeasti, että hän tuskin voi päättää oliko se ihminen, vai eläin. Yhä uudelleen ja uudelleen näki hän sen, joskus kahtena, sitte taas yhtenä, äänettömänä, salaperäisenä. Hetken oli kaikki taas hiljaista, mutta sitten hiipi äkkiä pensaikosta hirvittävin olento, mikä konsanaan lienee maanpäällä astunut, sotapolulla oleva irokeesipäällikkö.

Hän oli pitkä, voimakas mies ja hänen harjasmainen päänahkatupsunsa kotkan sulkineen teki hänestä hämärässä jättiläisen, sillä hän oli ainakin kahdeksan jalan mittainen helmikoristeisista mokkasiineistaan päähineensä korkeimpaan huippuun. Hänen kasvonsa olivat toiselta puolelta maalatut koiran näköiseksi noella, keltavärillä ja punasella ja toinen puoli kuvasi lintua, joten ne edestäpäin näyttivät oudoilta ja eriskummallisilta. Hänen vyötäröllään oli näkinkuorilla ja helmillä koristettu vyö ia tusinanverran päänahkoja liehui hänen housunreunamuksessaan hänen kulkiessaan. Hän astui pää alhaalla, silmät kiiluivat tuhoa ennustavasti ja sieraimet laajenivat ja sulkeutuivat vuoroon, aivankuin kiihoittuneella eläimellä. Pyssyään piti hän edessään valmiina ja hän hiipi eteenpäin polvet koukussa, kurkistellen ja kuunnellen, pysähtyen ja taas syöksyen eteenpäin, kuin varovaisuus itse. Pari askelta hänen takanaan astui noin neljäntoistavuotias nuorukainen, puettuna ja aseistettuna samalla tapaa, mutta kasvot maalaamattomina ja ilman noita hirvittäviä, kuivattuja voitonmerkkejä housunneulomuksessa. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään, mutta hänen silmänsä kiiluivat ja sieraimensa värähtelivät samanlaista murhanhimoa kuin vanhemmankin toverinsa. He lähenivät, äänettöminä, kauheina, hiipien metsän pimennoista, samalla tavalla kuin heidän rotunsakin oli historian hämäristä noussut, rautaisina ruumiiltaan ja tiikereinä mieleltään.

He olivat jo pensaitten kohdalla, kun nuorempi sotilas äkkiä huomasi jotakin epäilyttävää, jonkin paikaltaan väistetyn oksan tai liikahtelevan lehden. Hän pysähtyi ja katseli epäluuloisena ympärilleen. Hetki vielä, niin olisi hän ehtinyt varoittaa toveriaan, mutta du Lhut ei antanut tälle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa, vaan hyökkäsi pensaan yli ja upotti samassa sotakirveensä hänen kalloonsa. De Catinat kuuli kumean jysähdyksen, aivan kuin kirves olisi uponnut mätään puuhun ja mies kaatui kuin tukki, nauraen kamalasti ja potkien ja pieksäen voimakkailla jäsenillään. Nuorempi sotilas hyppäsi kuin kauris kaatuneen toverinsa yli ja katosi metsään, mutta hetkistä myöhemmin kuului edestäpäin laukaus, jota seurasi heikko, valittava huudahdus.

"Se oli hänen kuolinhuutonsa", sanoi du Lhut tyynesti. "Sääli oli ampua hänet, mutta se oli kuitenkin parempi kuin antaa hänen mennä."

Hänen puhuessaan tulivat toiset kaksi paikalle, Efraimin tukkiessa uutta panosta muskettiinsa. "Kuka nauroi?" kysyi Amos.

"Tuo se nauroi," sanoi du Lhut, nyökäten päällään kuolevaan soturiin päin, joka makasi suuressa verilätäkössä, hirvittävät kasvot vääntyneinä jäykkään nauruun.

"Heillä on sellainen tapa, kun he saavat kuoliniskunsa. Tunsin erään seneka-päällikön, joka nauroi kuusi tuntia yhteen mittaan kidutuspylväässä. Ah, hän onkin jo kuollut."

Hänen puhuessaan teki intiaani viimeisen nytkähdyksen käsillään ja jaloillaan ja jäi makaamaan jäykkänä, yhä irvistäen sinistä taivasta kohti.

"Hän on suuri päällikkö", sanoi du Lhut. "Hän on Ruskea hirvi, mohawk-heimoa, ja toinen on hänen nuorempi poikansa. Me olemme nyt ensimmäisinä vuodattaneet verta ja luulen, ettei se jää viimeiseksi, sillä irokeesit eivät jätä päällikköjensä surmaa kostamatta. Hän oli uljas taistelija, kuten näette hänen kaulastaan."

Hänellä oli kaulassaan merkillinen koriste, joka de Catinat'sta näytti kuin pavun palkoja olisi pujotettu nauhaan. Kumartuessaan sitä lähemmin tarkastamaan, huomasi hän kauhukseen, etteivät ne olleetkaan palkoja, vaan kuivuneita ihmissormia.

"Ne ovat kaikki oikean käden etusormia", sanoi du Lhut, "joten kukin niistä edustaa ihmiselämää. Niitä näkyy olevan kaikkiaan neljäkymmentä kaksi, kahdeksantoista, jotka hän on surmannut taistelussa ja muut kaksikymmentäneljä ovat vangittujen ja kidutettujen sormia."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Koska noilla kahdeksallatoista on kynnet jäljellä. Irokeesit alkavat aina kidutuksensa puremalla eloonjääneiltä vangeiltaan kynnet. Näette, että neljältäkolmatta puuttuu kynnet."

De Catinat'ta kauhistutti. Mitä pahoja henkiä ne olivatkaan, joitten joukkoon kohtalon oikku oli heittänyt hänet! Ja oliko mahdollista, että hänen Adelensa saattaisi joutua tuollaisten paholaisten käsiin. Ei, ei, varmaankaan ei hyvä Jumala, jonka vuoksi he niin paljon olivat saaneet kärsiä, sallisi sellaisen onnettomuuden tapahtua! Vaikka olihan niin kauhea kohtalo sattunut muillekin naisille, jotka olivat yhtä helliä kuin Adelekin ja miehille, jotka rakastivat yhtä syvästi kuin hän itsekin. Eihän Kanadassa ollut ainoatakaan satamaa, jolla ei olisi ollut kerrottavanaan sellaista tapahtumaa. Epämääräinen kauhu valtasi hänet siinä seistessään. Mehän aavistamme toisinaan tulevaisuudestamme enemmän kuin olemme halukkaita myöntämäänkään, tuolla sielumme salaisissa syvyyksissä, missä ei järkemme varsinaisesti määrää, vaan jossa vaisto ja epämääräiset mielialat meille puhuvat. Nyt peitti hänen sielunsa tuollainen uhkaavan vaaran pelko. Hänen ympärillään seisovat puut, kauas ulottuvine suurine oksineen, olivat ikäänkuin pahoja henkiä, jotka ojentelivat aavemaisia jäseniään häntä kohti. Hiki nousi hänen otsalleen ja hän nojasi raskaasti muskettiinsa.

"Pyhän Eulalian nimessä", sanoi du Lhut, "ollaksenne vanha sotilas, tulette liian kalpeaksi pienestä verenvuodatuksesta."

"En voi hyvin. Ottaisin mielelläni ryypyn konjakkipullostanne."

"Kas tässä, toveri ja onneksi olkoon! Niin, samalla voin ottaa tuon komean päänahan, jotta meillä olisi jotakin näytettävää matkaltamme." Hän otti intiaanin pään polviensa väliin ja pyöräyttämällä kerran terävää veistään, oli hän irroittanut kamalan, vertavuotavan voitonmerkkinsä.

"Lähtekäämme nyt", sanoi de Catinat, kääntyen inholla poispäin.

"Niin, lähtekäämme. Mutta minun täytyy myös saada tuo karhun merkillä varustettu helmivyö. Kas niin. Ja pyssy myös. Katsokaapa, missä se on tehty. Lontoo siinä selvästi seisoo. Ah, monsieur Green, monsieur Green, ei ole vaikea huomata, mistä Ranskan viholliset saavat aseensa!"

Vihdoin he taas lähtivät, jättäen irvistävän punanahan hiljaisen puun alle makaamaan, du Lhut'in kantaessa saalistaan. Sivumennen katsoivat he kaksinkerroin makaavaa nuorukaista pensaikossa, jonne hän oli kaatunut. Du Lhut kulki nyt nopeasti, kunnes hän saapui pienelle purolle, joka ryöppyilevänä juoksi pääjokeen. Täällä hän riisui jalkineensa ja kahlasi tovereineen vedessä puolisen virstaa.

"He seuraavat jälkiämme heti, kun ovat löytäneet päällikkönsä", sanoi hän, "mutta tällä tavalla saamme heidät eksytetyiksi, sillä juokseva vesi on ainoa, jossa irokeesin vainu loppuu. Nyt jäämme tähän pensaikkoon hämärän tuloon saakka, sillä me olemme aivan lähellä Poitou'ta ja kun maasto siellä on aukeampaa, on sangen vaarallista edetä sinne päivän aikaan."

He jäivät siihen, piiloutuneina leppäpensaikkoon, varjojen pidetessä ja laskevan auringon punatessa taivaalla ajelehtivia pilvenhattaroita. Du Lhut kiertyi miltei palloksi ja vaipui piippu suussa kevyeen uneen, josta hän pienimmänkin rasahduksen kuullessaan heräsi. Molemmat amerikkalaiset kuiskuttelivat kauan keskenään, Efraimin kertoessa jotakin pitkää juttua risteilyistään priki Ahkeralla, joka oli matkalla Jamestown'iin sokeri- ja siirappilastissa, mutta lopulta hiljaisen tuulen nukuttava humina vaivutti heidätkin uneen. De Catinat pysyi yksin valveilla, sillä hänen hermonsa olivat yhä liian jännitettyinä äskeisestä onnettomuuden aavistuksestaan. Mitä se saattoi merkitä? Oliko Adele todella vaarassa? Hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista varoituksista ennenkin. Mutta hänhän oli jättänyt Adelen turvaan tykkien ja paaluvarustusten suojaan. Viimeistään huomen illalla näkisi hän hänet taas. Maatessaan siinä ja katsellessaan vaeltavia pilviä puitten lomista, alkoivat hänen ajatuksensa kierrellä kaiken maailman teitä ja yht'äkkiä oli hän Pyhän Martin kadulla, istuen leveällä, espanjannahalla päällystetyllä sohvalla akkunanpielessä. Kullattu verkapaalu narisi kuten ennenkin ja hän piti kättään Adelen vyötäröillä, tytön verratessa itseään pieneen pelokkaaseen hiireen, joka asui suuressa autiossa talossa, sama tyttö, jolla kuitenkin oli rohkeutta pysyä hänen rinnallaan halki vaarallisten erämaiden. Hänen ajatuksensa siirtyivät Versailles'hin. Hän näki taas kuninkaan ruskeat silmät, de Montespan'in rohkeat, kauniit kasvot ja de Maintenon'in kirkkaat piirteet. Uudelleen ratsasti hän yöllisen lähettimatkansa, uudelleen kyyditsi häntä aavemainen ajomies ja Amos Green'in kanssa oli hän taas pelastamassa Ranskan kauneinta naista mestauslavalta. Niin selvää ja elävää oli hänestä kaikki näkemänsä, että hän oikein säikähti, kun hän taas tuli todellisuuteen ja huomasi yön tekevän tuloaan amerikkalaisessa metsässä ja näki du Lhut'in nousevan ja tekevän lähtöä.

"Oletteko ollut valveilla?" kysyi seikkailija.

"Olen."

"Kuulitteko mitään?"

"En muuta kuin huuhkaimen huudon."

"Minusta tuntui, kuin olisin nukkuessani kuullut kaukaisen pyssynlaukauksen."

"Unissanneko?"

"Niin, kuulen nukkuessani yhtä hyvin kuin valveilla ollessanikin ja muistan myös kuulemani. Teidän täytyy nyt seurata tarkkaan jälkiäni, tulemme aivan heti linnakkeelle."

"Teillä on ihmeteltävät korvat", sanoi de Catinat, heidän kulkiessaan sotkuista viidakkoa. "Kuinka voitte kuulla, että nuo miehet seurasivat meitä tänään? En erottanut mitään ääntä, vaikka he jo olivat melkein käden ulottuvilla meistä."

"En kuullutkaan heitä ensin."

"Näittekö sitten heidät?"

"En kumpaakaan."

"Kuinka sitten tiesitte, että he olivat siellä?"

"Kuulin pelästyneen närhen lentelevän puitten lomassa, sen jälkeen, kun me olimme siitä menneet. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin taas saman. Silloin tiesin, että meidän jälkiämme seurasi jokin ja aloin kuunnella."

"Peijakas, te olette todellakin eränkävijä!"

"Luulen, että nämä metsät vilisevät irokeesejä, vaikka meillä on ollut onni välttää heitä. Niin suuri päällikkö, kuin Ruskea hirvi, ei liiku pienin joukoin eikä vähäpätöisillä asioilla. Heidän täällä olonsa täytyy merkitä vaaraa Richelieu'n seuduille. Ette liene pahoillanne, kun jätitte rouvanne Sainte Marie'hin?"

"Kiitän Jumalaa siitä."

"Metsät eivät ole varmoja, ennenkuin valkovuokot taas kukkivat. Teidän täytyy jäädä Sainte Marie'hin siihen saakka, ellei lääniherra voi lähettää kanssanne lujaa vartiota.

"Jäisin ennemmin sinne vaikka loppuiäkseni, kuin panisin vaimoni sellaisille piruille alttiiksi."

"Niin, piruja he ovat, jos piruja koskaan on maan päällä astunut. Te hätkähditte, monsieur, kun otin Ruskean hirven päänahan, mutta kun olette nähnyt intiaaneja yhtäpaljon kuin minä, niin on teidän sydämenne ainakin yhtä kova kuin minun. Ja nyt olemme aivan viljelysten rajoilla ja paalulinnoitus on tuonnempana, vaahteraryhmän keskellä. Eivät näy pitävän oikein tarkkaa vahtia, sillä olen jo kymmenisen minuuttia odottanut kuulevani vartijan kuka siellä-huudon. Te ette päässeet näin lähelle Sainte Marie'ta, tulematta huomatuiksi ja kuitenkin on de Lannes yhtä vanha sotilas kuin la Noue'kin. Tuolla rannalla hän tavallisesti harjoittaa miehiään, mutta emme näe sinne asti nyt.

"Hän on siellä parastaikaa", sanoi Amos, "näen tusinan miehiä ainakin seisovan suorassa rivissä."

"Ei ainoatakaan vartijaa ja kaikki miehet harjoituksissa!" sanoi du Lhut halveksuvasti. "Mutta niin näkyy olevan, kuten sanoitte, sillä näen itsekin heidän seisovan jäykkinä ja suorina kuin hongankannot. Luulisipa, ettei intiaaneja olisi mailla eikä halmeilla, kun he seisovat niin tyyninä ja hiljaisina. Mennäänpä suoraan heidän luokseen ja pyhän Annan nimessä, lupaanpa sanoa heidän komentajalleen ajatukseni hänen järjestelystään."

Du Lhut lähti seuralaisineen suoraan avonaisen kentän poikki, kohti sotilasriviä, joka odotti heitä ääneti hämärässä. He olivat jo viidenkymmenen askeleen päässä heistä eikä yksikään ollut vielä nostanut kättään tai kysynyt tunnussanaa. Heidän äänettömyydessään oli jotakin outoa ja kamalaa ja du Lhut'in kasvonilmeet muuttuivat äkkiä, hänen astuessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin. Hän kurotti kaulaansa ja katsoi taakseen, joen rantaa pitkin.

"Jumala!" huudahti hän. "Katsokaa linnoitusta."

Neljäsneljättä luku.

VERISTÄ VÄKEÄ.

He olivat jo päässeet puuryhmän luo ja linnoituksen olisi pitänyt olla aivan heidän edessään. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kadonnut.

Niin odottamaton oli isku heille, että du Lhut'kin, vaikka lapsuudestaan saakka oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja vaaroihin, jäi hetkeksi seisomaan järkytettynä ja kauhistuneena. Sitten hän kiroten lähti nopeasti juoksemaan rivissä seisovia kohti, tovereittensa seuratessa aivan kintereillä. Lähestyessään saattoivat he hämärässä nähdä, ettei se ollutkaan varsinainen rivi. Äänetön ja liikkumaton upseeri seisoi parikymmentä askelta sotilaittensa edessä. He huomasivat myös, että hänellä oli hyvin merkillinen, korkea päähine. He juoksivat yhä eteenpäin pahaa aavistaen, kun heidän kauhukseen päähine rupesi äkkiä levenemään ja kasvamaan ja suuri lintu kohosi hitain lyönnein ilmaan ja laski lähellä olevaan puuhun. Silloin he tiesivät, että heidän pahin pelkonsa oli muuttunut todellisuudeksi ja että heidän edessään seisoi Poitou'n varusväki.

Heitä seisoi siinä parikymmentä, alastomina ja pajunvitsoilla lyhyiin pylväisiin sidottuina ja heidän ruumiinsa olivat vääntyneet ja kiertyneet niin monenlaisiin kammottaviin mutkiin ja muotoihin, kuin kidutusta kärsivä ihminen suinkin saattaa. Siinä, mistä suuri haukka oli lähtenyt, seisoi harmaahapsinen linnanpäällikkö. Hänen silmäkuopissaan törrötti kaksi sammunutta kekälettä ja hänen lihaksensa riippuivat revittyinä kuin kerjäläisen vaaterepaleet. Hänen takanaan seisoivat hänen miehensä rivissä. Kaikkien jalat olivat polvia myöten poltetut karstalle ja heidän ruumiinsa olivat siinä määrin silvotut, kärvennetyt ja murskatut, että ne näyttivät riippuvan aivan pajunvitsojen varassa. Hetkeksi jäivät kaikki neljä toverusta kauhusta tuijottaen katsomaan hirvittävää näkyä ja sitten toimi kukin luonteensa mukaisesti. De Catinat horjui suuren puun luo ja nojasi päätään käsiinsä, kuoleman sairaana. Du Lhut heittäytyi polvilleen ja puhui jotakin yläilmoille, puiden nyrkkejään tummenevalle taivaalle. Efraim Savage tutki pyssynsä sytytysruutia, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja silmät tulta iskien ja Amos Green lähti sanaakaan virkkaamatta kiertämään ympyröissä, hakien jälkiä.

Pian nousi du Lhut jaloilleen taas ja lähti hänkin juoksemaan sinne tänne, kuin kanakoira ja teki tuhansia havaintoja, jotka Amokseltakin olisivat jääneet huomaamatta. Yhä uudelleen kiersi hän ruumiita. Sitten juoksi hän metsän laitaan ja kiersi paalulinnoituksen hiiltyneille raunioille, joista vielä heikko savu nousi ilmoille.

"En löydä mitään jälkiä naisista ja lapsista", sanoi hän.

"Hyvä Jumala! Siellähän oli naisia ja lapsiakin!"

"He säästävät lapset, polttaakseen ne sitten vapaa-aikoinaan kylässään. Naiset he joko pitävät tai kiduttavat kuoliaaksi, miten milloinkin päähän pistää. Mutta mitä vanha mies tahtoo?"

"Minä tahdon, Amos, että kysyt häneltä, miksi tässä viivyttelemme ja ihmettelemme, kun meidän pitäisi täysin purjein lähteä heitä takaa-ajamaan."

Du Lhut hymähti ja pudisti päätään.

"Ystävänne on rohkea mies", sanoi hän, "jos hän luulee, että me neljän miehen pystymme ajamaan takaa sataaviittäkymmentä."

"Sano hänelle, Amos, että Herra kyllä pitää meistä huolen", sanoi vanha mies kiihtyneenä. "Sano hänelle, että Hän on puolellamme Jerobeamin lapsia vastaan ja että me lyömme heidät maahan ja kukistamme heidät peräti. Mitä on ranskaksi 'lyö äläkä säästä?' Ennemmin kuljen suuni kiinnitaklattuna, kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä selvää, yksinkertaista puhetta."

Du Lhut viittasi kädellään kieltävästi ukon tarkoituksiin ja sanoi: "Meidän täytyy nyt olla äärimmäisen varovaisia, tai muutoin voimme menettää päänahkamme ja aiheuttaa vielä Sainte Marie'ssä olevat tekemään samoin."

"Sainte Marie!" huudahti de Catinat. "Uhkaako Sainte Marie'tä vaara?"

"He ovat nyt aivan suden kidassa. Tämä työ on tehty eilen illalla. He ryntäsivät sen kimppuun sadanviidenkymmenen miehen voimalla. Tänä aamuna lähtivät he täältä, painuakseen pohjoiseen jalkaisin. He ovat lymyilleet koko päivän tämän ja Sainte Marie'n välisissä metsissä."

"Sittenhän olemme tulleet aivan heidän lävitseen."

"Niin olemme. He ovat leiriytyneinä tänään ja lähettävät vain tiedustelijoita ja heidän joukossaan oli Ruskea hirvi poikineen, kun hän sattui tiellemme. Tänä iltana – – –"

"Tänä iltana hyökkäävät he Sainte Marie'n kimppuun!"

"Se on hyvin mahdollista, vaikka en uskoisi, että he niin pienillä voimilla uskaltaisivat ryhtyä siihen. Niin, me emme enää voi tehdä muuta, kuin kiireisesti joutua takaisin ja varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta."

Ja niin lähtivät he vaivaloiselle paluumatkalleen, mielet siinä määrin jännittyneinä, etteivät vähääkään muistaneet jo astumiaan eivätkä vielä edessään olevia virstoja.

Vanha ukko Efraim, joka oli vähemmän tottunut kävelemiseen kuin nuoremmat toverinsa, ontui jo hieman toista jalkaansa, mutta oli iästään huolimatta sitkeä kuin tammi ja pysyi koko ajan kärsivällisenä. Du Lhut otti taas johdon käsiinsä, heidän lähtiessään pohjoista kohti.

Kuu paistoi kirkkaasti taivaalla, mutta heille ei ollut siitä paljoakaan apua metsän syvissä pimennoissa. Missä päiväiseen aikaan oli ollut hämärä, oli nyt pilkkoisen pimeä, niin että de Catinat ei edes nähnyt puitakaan, joita vastaan hän törmäili. Siellä täällä joutuivat he kuun valaisemalle metsänaukiolle ja joskus pääsi kuun hopeinen säde tunkeutumaan oksien läpi, auttaen heidän askeleitaan, mutta du Lhut koetti säännöllisesti välttää avonaisia paikkoja ja kiersi ennemmin aukion, kuin kulki sen poikki. Tuuli oli hieman kiihtynyt ja ilma oli täynnä suhinaa ja oksien ja lehtien kahinaa. Paitsi tätä, oli kaikki hiljaista metsissä. Ainoastaan silloin tällöin kuului huuhkajan huuto ja yökehrääjän pärinä jostakin kauempaa.

Pimeästä huolimatta, astui du Lhut yhtä nopeasti, kuin päivälläkin, joutumatta koskaan ymmälle matkan suunnasta. Hänen toverinsa huomasivat kuitenkin, että hän vei heitä toista tietä kuin aamulla, sillä kahdesti näkivät he joen leveän uoman vasemmalla kädellään, kun he taas mennessä olivat nähneet vain puroja, jotka laskivat päävirtaan. Toisella kädellään osoitti du Lhut virran tuonpuoleiselle rannalle, jossa he saattoivat erottaa veden päällä varjomaista liikettä.

"Irokeesien kanootteja", kuiskasi hän.

"Siellä on niitä kymmenen kappaletta, kahdeksan miestä kussakin. He ovat toista joukkoa, mutta ovat myös menossa pohjoiseen."

"Miten tiedätte, että ne ovat toista joukkoa?"

"Koska olemme jo tunti sitte menneet toisen jälkien poikki."

De Catinat hämmästeli suuresti tuota ihmeellistä miestä, joka saattoi kuulla nukkuessaan ja havaita jälkiä olosuhteissa, joissa tavalliset silmät eivät huomanneet edes puunrunkoja. Du Lhut pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kanootteja, käänsi sitte selkänsä joelle ja painautui uudelleen metsään. Pari virstaa kuljettuaan pysähtyi hän taas äkkiä, haistellen ilmaa, kuten jäljillä oleva koira.

"Tunnen palavan puun käryä", sanoi hän. "Tuolla suunnalla virstan matkalla on tuli."

"Minä haistan sen myös", sanoi Amos, "hiipikäämme tätä tietä, niin näemme heidän leirinsä."

"Olkaa varovaisia sitten", kuiskasi du Lhut, "sillä elämänne voi olla aivan poikki napsahtavan risun varassa."

He lähestyivät hitaasti ja varovaisesti, kunnes äkkiä hyppelehtivä, punainen liekki loisti puitten välistä. He kiersivät vielä erään pensaikon, kunnes pääsivät sellaiselle paikalle, josta hyvin voivat nähdä, tulematta itse huomatuiksi.

Keskellä pientä aukeamaa paloi kuivista pölkyistä tehty valkea rätisten ja säkeniä syösten. Punaiset liekit nousivat korkealle ja uhkea savu levisi rovion yläpuolelle, muodostaen ikäänkuin suuren, oudon puun, jolla oli harmaa lehdistö ja runkona tulipatsas. Mutta ei elävää sielua näkynyt missään ja suuri valkea kohisi ja loimusi täydellisessä yksinäisyydessä hiljaisen metsän keskellä. Yhä lähemmä hiipivät miehemme, mutta ei muuta liikettä näkynyt kun liekkien hulmuaminen, eikä muuta ääntä kuulunut kun tervasten rätinä.

"Menemmekö valkean luo?" kuiskasi de Catinat.

Varovainen tienuurtaja pudisti päätään. "Se voi olla ansa", sanoi hän.

"Tai hyljätty leiri."

"Ei, sillä se ei ole palanut tuntiakaan."

"Sitäpaitsi on se liian suuri leirituleksi", sanoi Amos.

"Mitä siitä sitte arvelette?"

"Se on merkkituli."

"Niin, te olette oikeassa. Tämä tuli on vaarallinen naapuri, joten on parasta, että lähdemme tästä ja marssimme suoraan Sainte Marie'ta kohti."

Liekit olivat pian tuikkivana pisteenä heidän takanaan ja katosivat kohta kokonaan. Du Lhut kiirehti yhä kulkua kunnes he saapuivat eräälle kuun valaisemalle aukeamalle. Hän oli jo menossa sen poikki, kun hän äkkiä otti de Catinat'ta olkapäästä ja veti hänet vieressä olevan sumakkipensaan suojaan, Amos Green'in tehdessä samoin Efraim Savage'ille. Mies käveli avonaisen alueen toisella puolella. Hän oli juuri tullut esiin metsästä ja oli astumassa aukeaman poikki, joen rantaan päin. Hän kulki miltei kaksin kerroin taipuneena, mutta kun hän tuli puitten varjosta pois voivat he nähdä, että hän oli intiaani, täydessä sotamaalissa, vöineen ja muskettineen. Aivan hänen kintereillään tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs, loppumattomiin saakka, kunnes näytti siltä, kuin koko metsä olisi täynnä intiaaneja ja jonon toista päätä ei koskaan näkyisikään. Viimeisenä tuli vihdoin metsästäjän karvareunaiseen puseroon puettu mies jolla oli sulkatöyhtöinen lakki päässä. Hän meni ohi, kuten muutkin, kadoten metsään yhtä äänettömästi, kuin olivat ilmestyneetkin. Meni viisi minuuttia, ennenkuin du Lhut piti kyllin turvallisena nousta piilostaan.

"Pyhän Annan nimessä"', kuiskasi hän, "luitteko kuinka monta niitä oli?"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä kuusi", sanoi Amos.

"Minä sain neljäsataa kaksi."

"Ja te luulitte, että niitä olisi näillä mailla vain sata viisikymmentä!" sanoi de Catinat.

"Ah, te ette käsitä asiaa. Tämä oli uusi joukko. Niitten, jotka valtasivat linnakkeen, täytyy olla tuolla vasemmalla, sillä heidän jälkensä ovat meidän ja joen välillä."

"He eivät voi olla samoja, sillä heillä ei näkynyt ainoatakaan tuoretta päänahkaa", sanoi Amos.

Du Lhut loi nuoreen metsämieheen hyväksyvän katseen. "Peijakas vie, enpä tiennyt, että te metsämiehet olisitte niin teräviä. Teillä on silmät päässä, monsieur ja ehkäpä teistä vielä joskus on mieluista muistaa, että Greysolon du Lhut on sen teille sanonut."

Amos tunsi itsensä ylpeäksi, kuullessaan nuo sanat mieheltä, jonka nimeä kunnioituksella mainittiin joka kerta, kun kauppamies ja eränkävijä sattuivat saman leiritulen ääreen. Hän oli aikeissa vastata jotakin, mutta silloin kuului kauempaa metsästä kauhistuttava huuto, aivan kuin inhimillisen hädän ja tuskan äärimmäinen ilmaisu. Uudelleen ja uudelleen kuulivat he tuon hirvittävän huudon, seistessään kasvot kalpeina pimeässä metsässä.

"He kiduttavat naisia", sanoi du Lhut. "Heidän leirinsä on tuolla."

"Emmekö voi tehdä mitään heidän hyväkseen?", kysyi Amos.

"Niin, niin poikani, meidän täytyy kääntää laivamme, kun näemme hätämerkin", sanoi kapteeni englanninkielellä. "Juoskaamme heti tuonne."

"Tuolla leirissä", sanoi Du Lhut, "on kuusisataa sotilasta. Meitä on neljä. Teidän puheessanne ei ole mitään järkeä. Ellemme saa varoitetuksi Sainte Marie'ssä olevia, voivat nämä pirut valmistaa heille samanlaisen kylvyn, kuin Poutouin varusväelle. Heidän osastonsa kokoontuvat maitse ja vesitse ja ennen päivän nousua saattaa heitä olla jo tuhat miestä. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä eteenpäin ja viedä perille varoituksemme."

"Hän puhuu totta", sanoi Amos Efraimille. "Ei, te ette saa mennä yksin!" Hän tarttui itsepäistä vanhaa merimiestä käsivarresta ja piti häntä kiinni, estääkseen häntä ryntäämästä metsään.

"Yhdellä tavalla voimme kuitenkin turmella heidän tämäniltaisen ilonsa", sanoi du Lhut. "Metsät ovat kuivat kuin ruuti, sillä kolmeen kuukauteen ei ole satanut tuskin pisaraakaan."

"Niin?"

"Ja tuuli puhaltaa suoraan heidän leiriään kohti, jonka toisella puolella on joki."

"Sytytämme metsän palamaan!"

"Parempaa emme voi keksiä."

Silmänräpäyksessä oli du Lhut koonnut kimpun kuivia oksia ja pannut ne kuolleen pyökin kupeelle, joka oli kuiva, kuin taula. Isku tuluksilla riitti synnyttämään pienen liekin, joka alkoi hiljaa nuoleksia pyökin valkoisia kuoren hetaleita. Neljännesvirstan päässä teki du Lhut saman tempun ja sitten vielä kolmannen kerran, kunnes metsä oli ilmiliekissä kaikilta kolmelta kohdalta. Kiiruhtaessaan eteenpäin saattoivat he kuulla liekkien kumean huminan takanaan ja vihdoin lähestyessään jo Sainte Marie'ta, näkivät he pitkän, korkean tuliaallon vyöryvän länteen, Richelieu'tä kohti, ja silloin tällöin kohoovan valtavaksi tulisoihduksi, nuolaistessaan korkean petäjäryhmän, niinkuin pienen risukimpun. Du Lhut myhäili tyytyväisenä hiljaiseen tapaansa, katsoessaan takanaan punaisena loimuavaa taivasta.

"Monen heistä täytyy lähteä uimaan tulen tieltä", sanoi hän. "Heillä ei ole niin paljon kanootteja, että he kaikki mahtuisivat niihin. Ah, jospa minulla olisi pari sataa eränkävijöistäni tuolla joen toisella puolella, niin ei niistä yksikään pääsisi hengissä leiristään."

"Heillä oli joukossaan yksi, joka oli puettu kuin valkoinen mies", huomautti Amos.

"Niin oli ja kaikkein vaarallisin koko joukosta. Hänen isänsä oli alankomaalainen kauppias, äiti taas irokeesi ja hän käykin Flaamilaisen äpärän nimellä. Ah, tunnen hänet hyvin ja sanonpa teille, että jos helvetissä tarvitaan kuningasta, niin on hän aina virkaan valmiina majassaan. Pyhän Annan nimessä, minulla on pieniä selvittelyjä hänen kanssaan ja toivon että voin maksaa hänelle velkani, ennenkuin tämä juttu on loppuun suoritettu. Hyvä, tuoltapa näkyy jo Sainte Marie'n valot. Voinpa ymmärtää helpotuksen huokauksenne monsieur, sillä kautta autuuteni, todettuamme Poitoun kohtalon, olin itsekin peräti levoton, kunnes taas näkisin ne."

Viidesneljättä luku.

KUOLEMA OVELLA.

Päivä teki juuri tuloaan, kun neljä toverusta astuivat paaluvarustuksen portista, mutta, huolimatta aamuaikaisesta olivat kaikki alustalaiset ja heidän perheensä jalkeilla ja katselivat valtavaa tulipaloa, joka raivosi etelässä. De Catinat ryntäsi joukon läpi ja riensi rappuja ylös Adelen luo, joka itsekin oli lentänyt häntä vastaan, joten he tapasivat toisensa puolitiessä suuria kivirappuja, kuiskien toisilleen noita tolkuttomia, katkonaisia huudahduksia, jotka lienevät rakkauden todellista, joskin kirjoittamatonta kieltä. Yhdessä he sitten nousivat suureen halliin, missä vanha de la Noue poikineen katseli komeata näkyä.

"Ah monsieur", sanoi vanha aatelismies kumartaen hovitapaan. "Olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät taas tervennä kattoni alla, ei ainoastaan teidän itsenne vuoksi, vaan myöskin rouvanne silmien vuoksi, jotka – jos hän sallinee vanhan miehen sanoa sen – ovat aivan liian somat pilattaviksi tuijottamalla koko päivän metsään, siinä toivossa, että näkisi erään miehen astuvan sieltä esille. Olette kävellyt neljäkymmentä virstaa, monsieur de Catinat ja olette epäilemättä sekä nälkäinen että väsynyt. Kun olette entisellänne taas, täytyy minun saada velkani takaisin korttipelissä, sillä onni ei ollut minulle suosiollinen toissa iltana."

Mutta du Lhut oli astunut sisään de Catinat kintereillä, tuoden onnettomat viestinsä.

"Saatte kohta toisenlaisen pelin pelattavaksenne, monsieur de Sainte Marie", sanoi hän. "Tuolla metsissä on kuusisataa irokeesiä, ja he valmistautuvat hyökkäämään."

"No, no, me emme voi sallia muutoksia ohjelmassamme muutamien villien vuoksi", virkkoi lääniherra. "Minun täytyy pyytää teitä antamaan anteeksi, rakas de Catinat'ni, että tuollaisen roskaväen piti päästä häiritsemään vierailuanne tilallani. Mitä korttipeliimme tulee, niin en voi olla sanomatta, että teidän tapanne turvautua kuninkaaseen ja sotamieheen, on tosin loistavaa, mutta ei suinkaan turvallista. Nähkääs, kun viimeksi pelasin korttia de Lannes'en kanssa Poitou'ssa – – –"

"De Lannes Poitou'sta on kuollut ja koko hänen väkensä myös", sanoi du Lhut. "Paalulinnake on savuavana rauniona."

Lääniherra kohotti kulmakarvojaan ja otti annoksen nuuskaa, läimäyttäen pienen kultaisen rasiansa kannen kiinni.

"Olen aina sanonut hänelle, että hänen linnakkeensa ei kestä, ellei hän hävitä vaahteroita, jotka kasvoivat aivan seinään kiinni. Sanoitte, että he ovat kaikki kuolleet?"

"Joka mies."

"Ja varustus poltettu?"

"Ei tikkuakaan ole jäljellä."

"Näittekö noita roistoja?"

"Näimme noin sadanviidenkymmenen jäljet. Sitten on siellä vielä satakunta kanooteissa ja neljänsadan miehen vahvuinen osasto meni meidän ohitsemme Flaamilaisen äpärän johdossa. Heidän leirinsä on viiden virstan päässä joen rannalla ja heitä täytyy olla vähintään kuusisataa."

"Teillä oli onni välttää heidät."

"Mutta he eivät olleet yhtä onnellisia. Me otimme hengiltä Ruskean hirven ja hänen poikansa ja me sytytimme metsän palamaan karkoittaaksemme heidät leiristään."

"Suurenmoista! Suurenmoista!" sanoi lääniherra taputtaen hiljaa sieviä käsiään, "te olette hyvin suoriutuneet heistä, du Lhut, mutta otaksun, että olette sangen väsynyt?"

"En ole usein väsynyt. Olen valmis vaikka tekemään matkan uudestaan."

"Ehkäpä sitten tahtoisitte ottaa muutaman miehen mukaanne ja mennä takaisin metsään, katsomaan mitä aikeita noilla roistoilla on."

"Viiden minuutin perästä olen valmis."

"Ehkäpä sinäkin Achille haluat lähteä mukaan?" Hänen poikansa tummat silmät ja intiaanikasvot loistivat hurjaa iloa.

"Kyllä minä lähden mukaan."

"Hyvä, me varustamme kaikki valmiiksi teidän poissaollessanne. Madame, ettehän pane pahaksenne ikävyyksiä, jotka näin häiritsevät vierailuanne meidän luonamme. Kun ensi kerran kunnioitatte minua käynnillänne, toivon, että olemme selviytyneet noista syöpäläisistä ainaiseksi. Meillähän on suuria etuja täällä. Richelieu-joki on parempi kalalammikko ja nämä metsät ovat paljon komeampia hirvenmetsästys-puistoja, kuin ne, joista kuningas ylpeilee. Mutta onhan meillä pienet huolemmekin toiseltapuolen, kuten näette. Suokaa nyt anteeksi, mutta täällä on yksi ja toinen asia, joka vaatii minun huomiotani. De Catinat, tehän olette kokenut sotilas ja olisin iloinen, jos saisin käyttää hyväkseni neuvojanne. Onega, annappa minulle pitsinenäliina ja merenvahapäinen keppini ja pidä huolta nuoresta rouvasta, kunnes hänen miehensä ja minä palaamme."

Oli jo täysi päivänvalo ja nelikulmainen aitaus linnanpihalla oli täynnä hätääntyneitä ihmisiä, jotka juuri olivat kuulleet ikävät uutiset. Useimmat alustalaisista olivat entisiä sotilaita tai turkismetsästäjiä, jotka olivat palvelleet monessa intiaanisodassa ja joitten tumma hipiä ja uljas ryhti kertoi heistä oman tarinansa. He kuuluivat rotuun, joka vaihtelevalla onnella oli polttanut enemmän ruutia, kuin ehkä mikään muu kansa maanpäällä ja kun he seisoivat siinä pienissä ryhmissä keskustellen tilanteesta ja tarkastaen aseitaan, niin olisi tuskin minkään sotapäällikön tarvinnut toivoa karaistuneempia ja taisteluintoisempia seuralaisia. Naiset, sensijaan, riensivät linnaan ulkopuolella olevista mökeistään kalpeina ja hengästyneinä, vetäen lapsiaan perässään ja kantaen selässään arvokkaampia taloustarpeitaan. Yleinen hämminki ja kiire, lasten huuto ja itku sekä tavaroiden kuljetus ja myttyjen mäiske oli täydellinen vastakohta metsien tyynelle kauneudelle, joka aamuauringon heleässä kirkkaudessa sitä ympäröi. Oli kummallista katsella lehvästön sadunomaista väriloistoa ja kuitenkin tietää, että murhan ja julmuuden henget raivosivat hillittöminä niin kauniin esiripun takana.

Du Lhut'in ja nuoren de la Noue'n johtama tiedustelijajoukko oli jo lähtenyt ja lääniherran määräyksestä teljettiin molemmat portit vahvoilla tammipuomeilla, jotka sovitettiin rautahakasiin. Lapset sijoitettiin muutaman naisen hoivaan alempaan varastosuojaan ja muut naiset komennettiin palosankojen ääreen ja pyssyjen latausta hoitamaan. Miehet tarkastettiin, – heitä oli kaikkiaan viisikymmentä kaksi – ja jaettiin osastoihin, paalutuksen eri osien puolustustarpeen mukaan. Yhdellä puolella oli varustus rakennettu ainoastaan muutaman jalan päähän joesta, joka seikka ei ainoastaan suuressa määrin helpottanut puolustusta vaan myös teki raittiin veden saannin mahdolliseksi.

Sainte Marie'n veneet ja kanootit olivat vedetyt maihin juuri tuolla kohdalla ja olivat siten viimeisenä pelastusvarana siinä tapauksessa, että kaikki muut keinot pettäisivät. Lähin asema, St. Louis, oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä jokea ylöspäin ja de la Noue oli jo lähettänyt nopean sananviejän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta. Äärimmilleen ahdistettuina saattaisivat he etsiä turvaa siellä.

Amos Green'ille, kokeneena eränkävijänä olikin päivänselvä, että he tulisivat olemaan kovilla. Hän oli jättänyt Efraimin kuorsaamaan raskaassa unessa, ja lähtenyt itse piippu hampaissa tarkastelemaan puolustusmahdollisuuksia, tutkien arvostelevin silmin kaikkia sitä koskevia yksityisseikkoja. Itse paaluvarustus oli varsin luja. Se oli yhdeksän jalan korkuinen ja rakennettu tiukaksi, niin paksuista tammipalkeista, että musketinkuula ei pystynyt sitä läpäisemään. Puolivälissä korkeuttaan oli siinä kapeita rakoja puolustajain musketteja varten. Mutta toiselta puolen kasvoi metsää noin sadan jalan päässä paalutuksesta ja se tarjosi liian hyvän suojan hyökkääjille, kun varusväki taas oli niin pieni, ettei se voinut sijoittaa kahtakymmentä miestä enempää kullekin uhatuimmalle sivustalle. Amos tiesi, kuinka uhkarohkeita ja raivokkaita irokeesit olivat, hän tunsi heidän suunnattoman viekkautensa ja kekseliäisyytensä keinoja valitessaan ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun hän ajatteli nuorta rouvaa, joka tähän saakka oli onnellisesti suoriutunut heidän suojeluksessaan, sekä vaimoja ja lapsia, jotka hän näki linnanpihalla kokoontuneina.

"Eikö olisi parempi jos lähettäisitte heidät pohjoiseen?" ehdotti hän lääninherralle.

"Ilomielin tekisin sen monsieur, ja ehkä illalla, jos olemme hengissä ja sää on pilvinen, voimme panna sen toimeen. Mutta minulla ei ole liikoja miehiä panna heidän suojakseen ja ilman suojelusta en voi heitä ensinkään lähettää, kun tiedämme, että irokeesejä liikuskelee joella ja heillä on tiedustelijoita joka puolella."

"Olette oikeassa. Se olisi mieletöntä."

"Olen sijoittanut teidät itäiselle sivustalle ystävinenne viidentoista miehen kera, monsieur de Catinat. Otattehan komentaaksenne heitä?"

"Mielelläni."

"Otan itse eteläpuolen komentooni, se näyttää olevan pahimmin uhattu. Du Lhut voi ottaa pohjoisen ja viisi miestä riittää kyllä joen puoliselle sivulle."

"Onko teillä kyllin ruokavaroja ja ruutia?"

"Minulla on tarpeeksi jauhoja ja kuivattua ankeriasta, suoriutuaksemme tästä jutusta. Kehnonlaista ruokaa tosin, rakas herraseni, mutta rohkenenpa sanoa, että teillekin maistui Hollannissa ryyppy rännivettä rynnäkön jälkeen paremmalle, kuin sinileimainen Frontiniac, jota toissailtana autoitte minua lopettamaan. Mitä ruutiin tulee, niin on meillä koko kauppavarastomme käytettävänämme."

"Onko meillä aikaa kaataa muutamia noista puista?" kysyi de Catinat.

"Mahdotonta, ne olisivat vain parempana suojana heille kaadettuina kuin pystyssä."

"Mutta ainakin pitäisi poistaa pensaikko tuon koivunvesan ympäriltä, joka on itäisen sivustan ja metsänrajan välillä. Se on liian hyvä suoja heille hyökätessä."

"Niin, se pitäisi polttaa viipymättä."

"Ei, teemme vielä paremmin", sanoi Amos. "Varustamme heille ansan. Missä ruutivarasto on, josta äsken puhuitte?"

"Theuriet. hovimestarini, on juuri jakamassa ruutia päävarastosuojassa."

"Hyvä on", Amos katosi yläkertaan ja palasi suuri liinainen pussi kädessään. Tämän hän täytti ruudilla, kantoi sen selässään pensaikon luo ja sijoitti sen koivunvesan juurelle sekä leikkasi koivun kylkeen pitkän merkin aivan kätkönsä yläpuolelle. Sitte peitti hän pussin huolellisesti tuuheilla oksilla ja pudonneilla lehdillä, niin että se näytti pieneltä mättäältä. Järjestettyään kaikki mieleisekseen, palasi hän takaisin, kiipesi paaluaidan yli ja hyppäsi sisäpuolelle.

"Luulenpa, että olemme nyt valmiit ottamaan heitä vastaan", sanoi lääniherra. "Mielelläni näkisin, että vaimoväki ja lapset olisivat turvassa, mutta ehkäpä voimme lähettää heidät joelle tänä iltana, jos kaikki käy toivomustemme mukaan. Onko kukaan kuullut du Lhut'ista?"

"Jeanilla on parhaat korvat meistä kaikista, teidän ylhäisyytenne", sanoi eräs mies messinkikanuunan ääressä. "Hän luuli äsken kuulleensa laukauksia."

"Siinä tapauksessa on hän tullut kosketuksiin heidän kanssaan. Etienne, ota kymmenen miestä mukaasi ja mene tuonne kuivuneen tammen luo ja suojaa heitä, jos he peräytyvät, mutta älä minkään syyn nojalla mene tuumaakaan kauemmaksi. Minulla on liian vähän miehiä muutoinkin. Ehkä tahdotte nukahtaa hieman, de Catinat?"

"Ei kiitos, en voisi nukkua kuitenkaan."

"Meillä ei nyt ole enempää tekemistä täällä. Mitä arvelette parista pelistä nikkaria. Pieni turnaus korteilla on omiaan kuluttamaan aikaa."

He nousivat ylempään halliin, jonne Adelekin tuli, istuutuen miehensä viereen, tumman Onegan kyykistyessä akkunan ääreen, katsellen tarkkaavasti metsää. De Catinat ei voinut paljoakaan ajatella korttejaan, sillä hänen mielessään väikkyi vain uhkaava vaara ja nainen, joka nojasi hänen käsivarteensa.

Vanha aatelismies eli sitävastoin kokonaan pelissään, milloin kiroillen hiljalleen, milloin taas myhäillen ja naurahtaen, aina onnen vaihtelun mukaan.

Heidän pelatessaan kuului äkkiä kaksi kovaa koputusta ulkoa.

"Joku koputtaa", huudahti Adele.

"Se on kuolema, joka kolkuttaa", virkkoi tumma rouva akkunan luota.

"Eikö mitä, se oli vain pari kuulaa, jotka napsahtivat puuosiin. Vastatuuli esti meitä kuulemasta itse laukauksia. Kortit ovat sekoitetut. Nyt on teidän jakonne ja minulla on lyönti. Minuun taisi äsken tulla pieti."

"Miehiä juoksee metsästä", huudahti Onega.

"Kas vain, tästä taitaa tulla vakavaa", sanoi vanha aatelismies. "Mutta voimmehan lopettaa pelin myöhemminkin. Menkäämme katsomaan, mitä tämä kaikki merkitsee."

De Catinat oli jo rientänyt akkunaan. Du Lhut, nuori Achille de la Noue ja kahdeksan avuksi lähetettyä miestä, juoksivat kyyristyneinä paaluvarustusta kohti, jonka portti oli avattu, jotta he pääsisivät sisään.

Siellä täällä puitten takaa näkyi pieniä savupöllähdyksiä ja yksi juoksijoista, joka oli puettu valkeisiin housuihin, alkoi äkkiä hyppiä paikallaan ja punainen läikkä näyttäytyi pian valkoisella kankaalla. Kaksi miestä tarttui häntä käsipuolesta ja kolmin he ryntäsivät eteenpäin, ennättäen parhaiksi paalutuksen sisäpuolelle, kun portti paukahti kiinni heidän takanaan. Hetkistä myöhemmin jymähti kanuuna paaluvarustuksen nurkalla, peittäen koko metsänrajan sankkaan savupilveen ja sen kuulat rapisivat puita vasten kuin rakeet akkunaan.

Kuudesneljättä luku.

PAALUVARUSTUKSEN VALTAUS.

Jätettyään Adelen intiaani-emäntänsä hoivaan ja varoitettuaan häntä menemästä akkunoihin, otti de Catinat muskettinsa ja riensi rappuja alas. Hänen mennessään ohi pienen ampumareijän, tulla suhahti kuula siitä läpi ja litistyi pieneksi lyijylevyksi vastakkaiseen seinään. Lääniherra oli jo alhaalla ja keskusteli du Lhut'in kanssa oven luona.

"Tuhat miestä, sanoitte?"

"Niin, me jouduimme aivan tuoreille jäljille ja niitä oli ainakin kolmesataa. He ovat kaikki mohawkeja ja cayaga-intiaaneja, paitsi pientä määrää oneida-intiaaneja. Me taistelimme juoksujalassa ja menetimme viisi miestä.

"Kaikki kuolleina toivottavasti?"

"Niin luulisin, mutta meillä oli kova työ, välttääksemme joutumasta eristetyiksi. Jean Mance sai kuulan säärensä läpi."

"Näin, että häneen sattui."

"On parasta, että varustaudumme valmiiksi vetäytymään päärakennukseen, jos he aikovat vallata paaluvarustuksen. Emme hevin voi toivoa pidättävämme heitä, kun heitä on kaksikymmentä yhtä meikäläistä vastaan."

"Kaikki on valmiina."

"Ja kanuunallamme voimme estää heidän kanoottejaan pääsemästä sivu, joten voimme lähettää naiset ja lapset pois tänä iltana.

"Olin aikonut tehdä sen. Ottakaa komentoonne pohjoinen sivusta. Tulkaa nyt kymmenen miehen kera minun sivustalleni, niin minä tulen sitte miehineni teille avuksi, jos he muuttavat hyökkäyksensä suuntaa."

Ammunta kuului yhtenäisenä rätinänä metsän reunassa ja ilma oli täynnä kuulia. Hyökkääjät olivat tottuneita ampujia, jotka hankkivat elantonsa pyssyllään ja joille siis vapiseva käsi tai heikko silmä merkitsi köyhyyttä ja nälkää. Joka rako ja ampumareikä oli jo saanut merkkinsä heidän luodeistaan ja lakki, jonka pyssynpiipun varassa kohotti varustuksen yläpuolelle, oli paikalla repaleina. Toiselta puolen olivat puolustajat myöskin taitavia intiaanisodassa ja he tunsivat kaikki metkut ja syötit, joilla puolustus tai vihollisen pettäminen kävi tehokkaammaksi. He pysyttelivät sivussa ampumareijiltä ja pitivät vihollista silmällä vain pienistä halkeamista sekä ampuivat nopeasti ja tarkasti tilaisuuden tarjoutuessa. Kaatuneen puun takaa esiin pistävä ruskea sääri näytti jo mihin ainakin yksi kuula oli sattunut, mutta heitä oli vaikea tähdätä mihinkään, sillä intiaanit pysyttelivät lehvistön suojassa tai syöksähtivät salamana puun takaa toiselle, joten heille jäi ainoastaan savun pöllähdys tai tulen leimahdus varsinaiseksi maalikseen. Seitsemän kanadalaista oli jo haavoittunut. Kolme heistä teki kuolemaa, mutta neljä muuta pysyttelivät miehuullisesti ampumareikiensä ääressä, vaikka yksikin heistä oli saanut kuulan leukansa läpi ja sylki hampaita suustaan ladatessaan pyssyään. Naiset istuivat maassa rivissä ampumareikien alapuolella, kullakin kuula-lautanen ja ruutiastia vieressään, ladaten uudestaan pyssyjä sekä ojentaen ne miehille, sellaisilla paikoilla, jossa nopea ampuminen oli välttämätön.

Ensimmäinen hyökkäys suuntautui miltei kokonaan linnan eteläpuolelle, mutta irokeesien saatua lisäjoukkoja, levisi ja piteni heidän ketjunsa ensin idänpuolelle ja sitten myöskin pohjoiselle. Linna oli siten kokonaan tuli- ja savukehän ympäröimänä, paitsi leveän joen puolelta. Vastakkaisella rannalla piilottelivat irokeesit kanootteineen ja yksi lähti jo kymmenen miehen soutamana yrittämään jokea ylös, mutta hyvin suunnattu kanuunanlaukaus puhkasi sen laidan aivan keskeltä, upottaen sen ja toisen kartessilaukauksen jälkeen näkyi vain neljä uijaa veden pinnalla pitkien tukkatöyhtöjen heiluessa, kuin oudon kalan selkäevät. Maanpuolella oli lääniherra käskenyt lopettaa kanuunankäytön, koska intiaanit käyttivät hyväkseen sen suurta ampumareikää ja suurin osa haavoittuneista oli juuri tässä saanut vammansa.

Vanha aatelismies tepasteli paikasta toiseen, ruudin savun mustaamien miesten joukossa, valkoisessa röyhelössään ja merivahakeppi kädessään. Hän lasketteli pieniä sukkeluuksiaan ja napsautteli sormillaan nuuskarasiaansa sekä näytti paljon vähemmän huolestuneelta nyt, kuin pelatessaan korttia de Catinat'n kanssa.

"Mitä arvelette tästä, du Lhut?" kysyi hän.

"Hullusti ovat asiat. Me menetämme liian paljon väkeä."

"Niin, rakas ystäväni, mitäpä muutakaan voi odottaa. Kun tuhatkunta musketinsuuta on suunnattuna näin pieneen joukkoon, niin täytyy siitä muutamain kärsiä. Voi mies parka, joko sinäkin nyt menit!"

Hänen vieressään seisova mies oli kaatunut mätkähtäen maahan ja jäi liikkumattomana makaamaan kasvot alaspäin. Du Lhut katsahti mieheen ja sitten ympärilleen.

"Hän ei ollut minkään ampumareijän kohdalla ja kuitenkin kävi kuula hänen hartioihinsa", sanoi hän. "Mistä se saattoi tulla? Ah Pyhän Annan nimessä, katsokaa tuonne!"

Hän osoitti suuren tammen latvaa, jossa näkyi pieni savupilvi.

"Tuo roisto näkee paaluaidan yli, mutta puu ei mahda olla niin paksu, ettei kuula häntä tavottaisi. Mies parka ei tarvinne muskettiaan enää ja se näkyy olevan valmiiksi ladattu." De la Noue otti kaatuneen pyssyn ja laukaisi puussa väijyvää intiaania kohti. Pari lehteä irtautui puusta ja irvistelevä punanaama näyttäytyi hetkeksi, nauraen pilkallisesti. Salaman nopeasti vei du Lhut aseensa poskelleen ja painoi liipasinta. Mies teki ihmeellisen loikkauken ja tuli rytisten alas tiheän lehvistön läpi. Kuusi, seitsemänkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan pisti rungosta yksinäinen, vankka oksa ja sille hän putosi tupsahtaen, kuin kivi suohon ja jäi siihen roikkumaan kaksinkerroin, heiluen puolelta toiselle, päänahkatupsun riippuessa hänen jalkojensa välissä.

Innostuksen huuto nousi kanadalaisten joukossa, mutta se hukkui villien murhanhimoiseen karjuntaan.

"Hänen jäsenensä nytkähtävät. Hän ei olekaan kuollut", sanoi de la Noue.

"Antaa hänen kuolla siinä", vastasi du Lhut kylmästi, painaen uutta panosta pyssyynsä.

"Ah, tuolla on tuo harmaa lakki taas. Se näkyy aina kuin pyssyni on lataamaton."

"Minäkin näin erään harmaan töyhtölakin pensaikossa."

"Se on tuon Flaamilaisen äpärän. Ottaisin mieluummin hänen päänahkansa, kuin sadan uljaimman intiaanin."

"Onko hän niin rohkea sitten?"

"On, hän on kylläkin rohkea. Sitä ei voi kieltää ja kuinkapa hän muutoin voisi olla irokeesien sotapäällikkönä. Mutta hän on viekas ja ovela ja julma – –. Ah, Jumalani, jos kaikki kertomukset hänestä ovat tosia, niin on hänen julmuutensa uskomaton. Pelkäänpä, että kieleni kuivettuisi jos vain nimeltäkin mainitsisin hänen tekemänsä konnantyöt. Ah, tuossa hän on taas."

Harmaa töyhtölakki oli uudelleen näyttäytynyt savun lomassa. De la Noue ja du Lhut ampuivat yht'aikaa ja lakki lennähti ilmaan. Samassa astui pensaikosta pitkä sotilas, paljastaen itsensä täydellisesti puolustajille. Hänen kasvonsa olivat aito intiaanin, hieman vaaleammat ehkä ja musta suippoparta erottautui hänen metsästyspuseroaan vastaan. Hän levitti kätensä halveksuvin elein ja seisoi hetkisen, katsoen kiinteästi linnoitukseen päin. Sitten hyppäsi hän takaisin metsän suojaan, kuulien vinkuessa ja katkoessa oksia hänen ympärillään.

"Niin, kyllä hän on rohkea", toisti du Lhut kiroten, "teidän alustalaisenne ovat viime aikoina käyttäneet enemmän kuokkaa kuin muskettia, päättäen heidän ampumisestaan. Mutta irokeesit näkyvät nyt vetäytyvän lukuisammin itäpuolelle. Luulen, että he kohta hyökkäävät siltä puolelta."

Ammunta oli todella kiihtynyt de Catinat'n johtamalla sivulla ja oli selvä, että irokeesien päävoimat olivat siellä. Joka tukin, joka rungon ja joka kiven takaa leimahti tuli, harmaan pikku pilven seuraamana ja kuulat vinkuivat yhtenäisenä virtana ampuma-aukoista. Amos oli kaivertanut itselleen pienen reiän, noin jalan korkeudelle maasta ja maaten vatsallaan ampui ja latasi rauhalliseen tapaansa. Hänen vieressään seisoi Efraim Savage, suu tiukkana ja silmät säihkyen rypistyvien kulmakarvojen alta koko sielullaan antautuneena amalekiläisten nujertamiseen. Hän oli menettänyt lakkinsa, joten harmaat hiukset liehuivat tuulessa, hänen kasvonsa olivat ruudin savun mustaamat ja oikeassa poskessaan oleva pitkä viilto osoitti, mistä intiaanikuula oli mennyt. De Catinat käyttäytyi, kuten sotilas ainakin. Hän kulki miehestä mieheen milloin kiittäen, milloin kehoittaen, käyttäen noita kultaisia sanoja, jotka saavat sotilaan sydämen sykähtämään ja hänen poskensa hehkumaan. Seitsemän miestä oli hän jo menettänyt, mutta taistelun heiketessä muilla puolilla ja kiihtyessä hänen osallaan, tuli lääniherra poikineen sekä du Lhut kymmenen miehen kera hänen avukseen. De la Noue oli juuri ojentamassa nuuskarasiaansa de Catinat'lle, kun läpitunkeva, kimakka parkaisu sai heidät katsomaan taakseen. Onega oli polvillaan heidän takanaan, väännellen käsiään poikansa ruumiin ääressä. Ensi silmäyksellä näki, että kuula oli lävistänyt hänen sydämensä ja että hän oli kuollut.

Hetkeksi kävivät vanhan aatelismiehen kasvot kalpeiksi ja käsi, jossa hän piti nuuskarasiaansa, vapisi kuin lehti tuulessa. Sitten pani hän rasian taskuunsa ja hillitsi kasvonsa väreilyn täydellisesti.

"De la Noue't kuolevat aina kunnian kentällä", huomautti hän. "Luulen, että meidän täytyy saada muutama mies lisää sille nurkalle, missä tykki on."

Nyt selvisikin, miksi irokeesit olivat valinneet itäisen sivun päähyökkäyksensä tekemiseen. Siinä oli tuo pensaikko juuri metsän ja paalumuurin keskivälillä. Hyökkäävä osasto saattoi hiipiä siihen asti ja kokoonnuttuaan suorittaa lopullisen rynnäkkönsä. Ensin näkyi yksinäinen sotilas, miltei kaksin kerroin hiipivän sinne, sitte seurasi toinen yhtä varovaisesti perässä, kunnes jo kolmas paljasti itseään sen verran, että sai kuolettavan luodin ja jäi paikalleen liikkumattomaksi. Heitä seurasi sitten pitkä rivi sotilaita, kunnes kolmekymmentä kuusi kappaletta oli päässyt viidakon suojaan. Silloin oli Amos Green'in aika tullut.

Makuupaikaltaan saattoi hän nähdä koivun kylkeen leikkaamansa pitkän merkin ja hän tiesi, että sen alapuolella oli kätkettynä tuomansa ruutisäkki. Hän tähtäsi merkkiin ja laski sitten pyssynpiippua aina koivun juuren kohdalle asti, niin alas kuin hän pensaikon vuoksi saattoi arvata oikean kohdan olevan. Ensimäinen laukaus ei vienyt mihinkään tulokseen, mutta toisen tähtäsi hän jalkaa alemmaksi ja kuula lävisti pussin, aikaansaaden sellaisen räjähdyksen, että se vavahdutti kivistä päärakennusta kuin maanjäristys ja luja paaluaita heilahti kuin vilja myrskytuulessa. Korkealle, aina pisimpien puitten latvoihin saakka kohosi sinertävä savupatsas ja ensimmäistä ankaraa jymähdystä seurasi kuoleman hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan ilmaan kohonneitten ruumiiden tömähdykset maahan pudotessaan. Sitten seurasi puolustajan hillitön ilonhuuto ja siihen vastaava intiaanien raivokas ulvonta, samalla kuin metsästä tuiski tulta entistä vihaisemmin.

Isku oli hyökkääjille raskas. Kolmestakymmenestä kuudesta valiosoturista pääsi ainoastaan neljä takaisin metsän suojaan, ja hekin niin runneltuina, ettei heistä enää ollut aseenkäyttäjiksi. Intiaanit olivat jo ennestään menettäneet runsaasti miehiä, joten tämä uusi onnettomuus pani heidät harkitsemaan menettelyään, sillä irokeesit olivat yhtä varovaisia kuin rohkeitakin ja heidän keskuudessaan arvosteltiin päällikköä myös sen mukaan, kuinka taitavasti hän osasi säästää miehistönsä henkeä. Heidän tulensa heikkeni vähitellen ja lukuunottamatta joitakin yksityisiä laukauksia, taukosi viimein kokonaan.

"Onko mahdollista, että he ovat lopettaneet hyökkäyksensä!" huudahti de Catinat iloissaan. "Amos, luulenpa että olet pelastanut meidät."

Mutta ovela du Lhut pudisti päätään.

"Susi jättää pikemmin puoleksi kalvamansa luun, kuin irokeesi tällaista saalista."

"Mutta he ovat menettäneet paljon miehiä."

"Niin, mutta ei suhteellisesti niin paljon, kuin me. Heidän tappionsa on noin viisikymmentä tuhatta miestä kohti, mutta me olemme menettäneet parikymmentä kuudestakymmenestä. Ei, he pitävät nyt neuvottelua ja pian saamme taas kuulla heistä. Mutta siihen saattaa mennä joku tunti ja jos seuraatte minun neuvoani, niin menette nyt nukkumaan pariksi tunniksi, sillä mikäli silmistänne huomaan, ette ole yhtä tottunut tulemaan toimeen unetta kuin minä ja on hyvin luultavaa, ettemme tänä yönä saa levätä hetkeäkään."

De Catinat oli todella äärimmäisen väsynyt. Amos ja Efraim Savage olivat jo kääriytyneet vaippoihinsa ja vaipuneet uneen, paikoilleen paaluvarustuksen suojassa. Kapteeni kiiruhti ensin yläkertaan lohduttaakseen vapisevaa Adelea ja heittäytyi sitte leposohvalle ja vaipui sikeään uneen. Kun hän taas heräsi uuteen musketinrätinään, oli aurinko jo alhaalla ja illan lempeä valaistus heijastui huoneen tyhjillä seinillä. Hän hypähti vuoteeltaan, otti muskettinsa ja riensi alas. Puolustajat olivat taas asettuneet ampumareijilleen ja lääniherra, du Lhut ja Amos kuiskuttelivat innokkaasti keskenään. Ohi mennessään huomasi hän, että Onega yhä istui surren poikansa ruumiin ääressä, vaihtamatta aamullista asentoaan.

"Mikä nyt on? Hyökkäävätkö he taas", kysyi hän.

"Heillä on jokin pirullisuus mielessään", sanoi du Lhut, tirkistäen ampumareijän nurkasta. "He näkyvät kerääntyvän lukuisasti itäpuolelle, vaikka ampuminen jatkuu etelästä. Intiaanien tapa ei ole hyökätä avoimien paikkojen yli, mutta jos he pelkäävät, että meille on tulossa apua St. Louisista niin he ehkä tekevät sen."

"Edessämme oleva metsä on täynnä heitä", sanoi Amos. "He hääräävät pensaissa kuin muurahaiset pesässä."

"Arvatenkin tekevät he hyökkäyksen tältä puolelta ja suojaavat hyökkääjiä sivutulella."

"Niin minäkin luulen", sanoi lääniherra. "Tuokaa kaikki liiat pyssyt ja kaikki muut miehet tänne, paitsi viittä, jotka jäävät muille sivuille."

Hän oli tuskin saanut lausutuksi viimeistä sanaa, kun metsästä kuului korvia särkevä ulina ja hetkistä myöhemmin sieltä syöksähti pilvenä intiaaneja, jotka ulvoen ja hyppien ja heiluttaen sotakirveitään ja pyssyjään juoksivat aukean yli. Ei voinut ajatella mitään helvetillisempää näkyä kuin minkä tuo joukko tarjosi. Heidän mahdollisimman räikeillä väreillä maalatut kasvonsa ja hulmuavat päänahka-töyhtönsä, heiluvat kätensä ja ammottavat suunsa, heidän väännellessään ja kierellessään ruumistaan, olivat jotakin, jota tuskin pahinkaan painajainen voisi unessa nostattaa.

Muutamat etimmäiset kantoivat mukanaan kanootteja ja päästyään paaluaidan luo, nostivat ne sitä vastaan pystyyn ja juoksivat niitä myöten, aivankuin rappuja. Toiset ampuivat ampumareikien läpi, niin että heidän ja puolustajain pyssynpiiput sattuivat vastakkain, toisten hypätessä ilman apua paaluaitaukselle ja siitä rohkeasti sisäpuolelle. Kanadalaiset tekivät vastarintaa, kuten miehet, jotka tiesivät, ettei armosta voinut olla puhettakaan, jos he häviäisivät. Niinkauan kuin he vielä ehtivät ladata uudelleen, ampuivat he, mutta sitten käyttivät he pyssyjään nuijina ja löivät hurjasti jokaista päätä, joka näyttäytyi aitauksen yläpuolella. Aitauksen sisäpuolella oli melske aivan pirullinen. Ranskalaisten huudot, villien ulvonta ja säikähtyneitten naisten pelokas kirkuna yhtyi hirvittäväksi meteliksi, jonka seasta joskus kuului lääniherran kimakka ääni, hänen kehoittaessaan miehiään pysymään lujina. Miekka kädessä, lakkinsa menettäneenä ja tekotukka nurin päässä sekä kokonaan entisen arvokkuutensa unohtaneena, näytti vanha aatelismies sinä päivänä, miten vanha sotilas Rocroi'n ajoilta osasi käyttäytyä ja du Lhut'in, Amoksen, de Catinat'n ja vanhan Efraimin kanssa oli hän aina eturivissä. He taistelivat niin epätoivoisesti, käyttäen miekkaa ja pyssyntukkia sotakirvestä vastaan, että vaikka yli viisikymmentä punanahkaa yht'aikaa nousi aitauksen yli, olivat he jo tappaneet ja karkoittaneet melkein kaikki takaisin, kun uusi hyökyaalto intiaaneja nousi eteläpuolisen aitauksen yli. Silloin näki du Lhut heti, että paaluvarustus oli menetetty ja että yksi ainoa keino enää voi pelastaa itse talon.

"Pidättäkää heitä vielä hetkinen", huusi hän ja juosten messinkikanuunan luo, iski tulen tuluksistaan ja laukaisi sen keskelle tiheintä villien joukkoa. Heidän hetkeksi pysähtyessään, pisti hän rautanaulan sytytysreikään ja löi sen pyssyn tukilla päätään myöten sisään. Juosten pihan poikki, naulasi hän toisen kanuunan samalla tavalla ja pääsi talon ovelle juuri, kun varusväen jäännöskin hyökkääjien äärimmilleen ahdistamana peräytyi sen luo. Kanadalaiset syöksyivät sisään ja käänsivät raskaan puuoven paikalleen katkaisten säären eräältä perässä tunkevalta viholliselta. Hetkeksi pääsivät he nyt hengähtämään ja neuvottelemaan.

Seitsemänneljättä luku.

MUNKKI SAAPUU.

Mutta heidän asiansa oli huonolla kannalla. Jos he olisivat menettäneet molemmat kanuunansa, niin että ne olisi voinut kääntää ovea kohti, olisi kaikki vastus enää ollut turha. Du Lhut'in mielenmaltti oli heidät kuitenkin pelastanut siitä vaarasta. Molemmat joenpuoleiset kanuunat ja kanootit olivat turvassa, sillä niitä saattoi vallita talon akkunoista. Mutta puolustajain lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt ja nekin, jotka vielä olivat jäljellä, olivat peräti väsyneitä ja useimmat haavoittuneita. Yhdeksäntoista miestä oli päässyt taloon, mutta niistäkin oli yksi saanut kuulan lävitseen ja makasi voihkien hallin lattialla ja toinen oli menettänyt kykynsä ampua, saatuaan sotakirveestä syvän haavan olkapäähänsä. Du Lhut, de la Noue ja de Catinat olivat päässeet leikistä ehjin nahoin, mutta Efraimilla oli kuulanreikä käsivarressa ja Amoksella oli vertavuotava haava kasvoissa. Muista oli tuskin ainoakaan päässyt vahingotta ja kuitenkaan ei ollut aikaa ajatella heidän haavojaan, sillä vaara uhkasi yhä ja ripeä toiminta oli ainoa, joka saattoi heidät pelastaa. Muutama laukaus akkunavarustusten takaa riitti puhdistamaan pihan, sillä se oli kokonaan ammunnalle alttiina, mutta vihollisella oli sensijaan paaluaitaus suojanaan ja sieltä ylläpitivät intiaanit raivokasta tulta akkunoihin. Puoli tusinaa alustalaista vastaili tuleen, päällikköjen neuvotellessa parhaasta menettelytavasta.

"Meillä on kaksikymmentäviisi naista ja neljätoista lasta", sanoi lääniherra. "Olen varma, että olette yhtämieltä kanssani, herrat, siitä, että tärkein velvollisuutemme kohdistuu heihin. Monet teistä, kuten minäkin, olette menettäneet tänäpäivänä veljenne tai poikanne. Pelastakaamme nyt ainakin vaimomme ja sisaremme."

"Ei yksikään irokeesikanootti ole mennyt vettä myöten ohitsemme", sanoi eräs kanadalainen. "Jos naiset lähtevät pimeän tultua, voivat he päästä turvaan."

"Pyhän Annan nimessä", huudahti du Lhut, "luulen että olisi hyvä, jos saisimme miehet yhteen matkaan, sillä en käsitä miten pystymme puolustautumaan aamuun saakka."

Hyväksymisen hyminää kuului kanadalaisten joukosta, mutta vanha aatelismies pudisti tekotukkaista päätään päättäväisen näköisenä.

"No, no, mitä lörpötystä se on!" huudahti hän. "Pitäisikö meidän jättää Sainte Marie'n päärakennus, jos jokin villijoukko suvaitsee hyökätä sen kimppuun. Eihän toki, hyvät herrat, meitähän on tässä vielä parikymmentä miestä ja kun varusväki saa tietää, että olemme näin kovilla, jonka tiedon se viimeistään huomen aamulla saa, niin se rientää meille varmasti avuksi."

Du Lhut pudisti synkännäköisenä päätään.

"Jos aiotte jatkaa puolustusta, niin en minä teitä jätä, mutta on toki sääli uhrata urhoollisia miehiä tyhjän vuoksi."

"Kanootit kantavat hädin tuskin vaimot ja lapset", sanoi Theuriet, "niitä on vain kaksi suurta ja neljä pientä, eikä niissä ole sijaa ainoallekaan miehelle."

"Se ratkaisee asian", sanoi de Catinat, "mutta kuka soutaa?"

"Sinne ei ole kuin muutama peninkulma, sekin myötävirtaa ja jokainen meidän naisistamme osaa käyttää airoja."

Irokeesit olivat nyt verrattain rauhallisia, ainoastaan sattumoin kajahtava laukaus jostakin puusta tai aitauksen takaa ilmaisi heidän läsnäolonsa. He olivat menettäneet paljon miehiä ja olivat nyt joko kokoomassa kaatuneitaan tai neuvottelemassa seuraavasta sotaliikkeestä. Alkoi jo hämärtää ja aurinko oli jo laskenut puitten latvojen taa.

Jätettyään vahdin joka akkunaan, menivät johtajat talon takapuolelle, missä kanootit olivat. Virralla, heidän pohjoispuolellaan ei näkynyt vihollisia ensinkään.

"Meillä on hyvä onni", sanoi Amos. "Taivas näkyy vetäytyvän pilveen, joten tulee sangen pimeä."

"Se on todella onni, sillä kolme päivää sitten oli vielä täysikuu", vastasi du Lhut. "En käsitä, kuinka eivät irokeesit ole eristäneet meitä joen puolelta, mutta ehkä he ovat menneet kanooteillaan etelään, noutamaan lisäjoukkoja. He voivat siinä tapauksessa palata milloin hyvänsä, joten meidän ei pitäisi menettää hetkeäkään."

"Tunnin sisällä kait on kyllin pimeä lähteä."

"Luulen, että nuo pilvet antavat vettä, joten tulee tavallista pimeämpi."

Naiset ja lapset kokoontuivat rannalle ja kullekin määrättiin paikkansa kanooteissa. Alustalaisten vaimot, jotka olivat koko elämänsä viettäneet vaarojen keskellä, olivat karaistuneita ja lujakätisiä naisia ja pysyivät suurimmaksi osaksi tyyninä ja maltillisina, vaikkakin joku nuorempi heistä hieman itki. Nainen on aina urhoollisempi, kun hänellä on lapsi suojeltavanaan ja kukin naimisissa oleva nainen saikin yhden erikoiseen hoitoonsa, kunnes he pääsisivät perille. Onega, lääniherran puoliso, joka oli yhtä varovainen ja kokenut kuin intiaanipäällikkö konsanaan, määrättiin koko joukon komentajaksi.

"Se ei ole kovin kaukana, Adele", sanoi de Catinat vaimolleen, joka riippui hänen käsivarressaan. "Muistathan, että metsien kautta tullessamme kuulimme iltakellojen soiton. Se oli juuri St. Louis'in linnoitus, josta se kuului ja se ei ole kuin parin penikulman päässä."

"Mutta minä en tahdo jättää sinua, Amory. Olemme jakaneet kaikki surumme tähän saakka, miksi nyt sitten eroaisimme?"

"Rakkaani, te kerrotte tultuanne linnoitukseen meidän tilastamme ja he tulevat sitten auttamaan meitä."

"Tehkööt toiset sen, mutta minä jään tänne kanssasi. En tahdo olla hyödytön. Onega opetti minua lataamaan pyssyä. Minä en pelkää, en todellakaan pelkää, jos vain annat minun jäädä tänne."

"Et saa pyytää sitä, Adele. Se on mahdotonta. En voi antaa sinun jäädä tänne."

"Mutta minä tunnen, että niin olisi paras."

Miehen karkea järki ei vieläkään ole oppinut panemaan arvoa naista johtavalle hienolle vaistolle. De Catinat todisteli ja kehoitteli, kunnes sai Adelen vaikenemaan, joskaan ei vakuutetuksi.

"Se on kaikki minun vuokseni", sanoi hän. "Et voi uskoa millainen paino vierähtää sydämeltäni kun tiedän olevasi turvassa. Ja sinun ei tarvitse pelätä minun puolestani, voimme helposti pitää puoliamme aamuun saakka. Silloin tulee apu linnoituksesta, sillä olen kuullut, että heillä on yllin kyllin kanootteja, ja sitten tapaamme taas toisemme."

Adele oli ääneti, mutta puristi yhä lujemmin hänen käsivarttaan. Hänen miehensä koetti vieläkin vakuuttaa häntä, kun akkunassa olevalta vahdilta pääsi hätääntynyt huudahdus.

"Tuolla näkyy kanootti joella, pohjoiseen meistä!"

Piiritetyt katsoivat toisiinsa pettynein ilmein. Olivatko irokeesit sittenkin estäneet heidän perääntymismahdollisuutensa.

"Kuinka monta sotilasta siinä on?" kysyi lääniherra.

"En voi nähdä, on jo niin hämärä ja se pysyttelee rantapenkereen suojassa."

"Mitä suuntaa se tulee?"

"Tätä suuntaa. Ah, nyt se tulee ulommaksi, nyt voin nähdä sen selvästi. Herra olkoon kiitetty! Tusinan kynttilöitä poltan Quebec'in tuomiokirkossa, jos elän ensi kesänä."

"Mikä se sitten on?" huusi de la Noue kärsimättömästi.

"Se ei olekaan irokeesien kanootti. Siinä on vain yksi mies ja hän on kanadalainen."

"Kanadalainen?" huudahti du Lhut, hypäten akkunaan. "Kuka hullu uskaltaa yksin lähteä tällaiseen mehiläispesään. Ah, nyt näen hänet. Hän pysyttelee viisaasti piilossa heidän kuuliltaan. Nyt hän soutaa keskelle virtaa ja kääntyy meihin päin. No totisesti, eipä ole pyhä isä ensikertaa airon lavassa."

"Se on jokin jesuiitta", sanoi joku, kurkottaen kaulaansa. "He ovat aina siellä, missä vaara on suurin."

"Ei, se onkin fransiskaani-pappi, voin nähdä hänen hiippansa!"

Hetkistä myöhemmin kuului kanootin kokan rasahdus rannan kiviin, ovi aukeni ja pitkään fransiskaanin viittaan puettu mies astui sisään. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja astuen sitten de Catinat'a kohti, pani kätensä hänen olkapäälleen.

"Kas niin, ette päässyt käsistäni sittenkään", sanoi hän. "Olen siis saanut kiinni pahan siemenen, ennenkuin se ennätti juurtua."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi lääniherra. "Olette varmaankin erehtynyt. Tämä on hyvä ystäväni, Amory de Catinat, ylhäistä ranskalaista sukua."

"Hän on Amory de Catinat, kerettiläinen ja hugenotti", sanoi munkki. "Olen seurannut hänen jälkiään St. Lawrence-jokea, olen seurannut häntä Richelieu-jokea pitkin ja olisin seurannut häntä maailman ääriin saakka, saadakseni hänet käsiini."

"Mutta, isä, teidän intonne menee liian pitkälle", sanoi lääniherra. "Minne te sitten veisitte ystäväni?"

"Hänen täytyy vaimoineen lähteä takaisin Ranskaan, sillä Kanadassa ei ole sijaa ainoallekaan kerettiläiselle."

Du Lhut purskahti nauruun. "Pyhän Annan nimessä, isä", sanoi hän, "jos te voisitte viedä meidät kaikki tällä hetkellä Ranskaan, niin me olisimme teille ikuisessa kiitollisuuden velassa."

"Ja muistakaa", sanoi de la Noue ankarasti, "että te olette minun talossani ja puhutte minun vieraalleni."

Mutta munkki ei hämmästynyt aatelisherran tuimaa katsettaan.

"Katsokaa tätä", sanoi hän, vetäisten paperin poveltaan. "Se on kuvernöörin allekirjoittama ja käskee teitä kuninkaan epäsuosion uhalla palauttamaan tämän miehen Quebec'iin. Ah, monsieur, kun te tuona aamuna jätitte minut autiolle saarelle, ette osannut arvata, että palaisin Quebec'iin tätä hakemaan ja että ajaisin teitä takaa satoja virstoja. Mutta nyt olette minun enkä jätä teitä, ennenkuin näen teidät vaimoinenne varmasti laivan kannella, joka on vievä teidät takaisin Ranskaan."

Huolimatta katkerasta kostonhimosta, joka loisti munkin mustista silmistä, ei de Catinat voinut olla ihailematta hänen tarmoaan ja sitkeyttään.

"Minusta näyttää että te olisitte paremmin sopinut sotilaaksi kuin Kristuksen seuraajaksi", sanoi hän. "Mutta koska olette seurannut meitä tänne ja koska emme nyt pääse täältä minnekään, niin lienee parasta, että sovimme asiastamme vähän myöhemmin."

Mutta molemmat amerikkalaiset oli vähemmän taipuvaisia antamaan asialle niin rauhallisen käänteen. Efraimin parta tutisi vihasta ja hän kuiskasi jotakin Amoksen korvaan.

"Kapteeni ja minä voimme helposti tehdä hänet vaarattomaksi", sanoi nuori eränkävijä, vetäen de Catinat'n syrjään. "Jos hän rohkenee astua tiellemme, niin saa hän sen kalliisti maksaa."

"Ei, ei, ei missään nimessä, Amos! Antakaa hänen olla. Hän uskoo toimivansa velvollisuutensa mukaan, vaikkakin hänen intonsa on suurempi, kuin hänen rakkautensa. Mutta nyt tulee sade ja on varmaankin kyllin pimeä kanoottien lähteä."

Taivas oli kokonaan vetäytynyt raskaaseen pilveen ja pimeä oli tullut niin äkkiä, että he tuskin enää voivat erottaa edessään olevaa veden pintaa. Intiaanit olivat sekä metsässä että valtaamansa paaluaidan takana hiljaa, mutta ulvonta ja kiljunta, joka kuului alustalaisten mökeistä, kertoi, että he olivat niitten ryöstöpuuhissa. Äkkiä leimahti punainen liekki yhden katolta.

"He ovat sytyttäneet tuleen mökin", sanoi du Lhut. "Kanoottien täytyy heti lähteä, sillä kohta on joella yhtä valoisaa kuin päivällä. Pian nyt kanootteihin, ei hetkeäkään saa hukata."

Ei ollut enää aikaa hyvästelyihin. Yksi ainoa kiihkeä suudelma ja Adele vietiin pois ja istutettiin pienimpään kanoottiin, jossa, paitsi Onegaa, oli kaksi lasta ja yksi keskenkasvuinen tyttö. Muut ryntäsivät myös paikoilleen kanooteissa ja muutamassa hetkessä olivat alukset työnnetyt vesille ja kadonneet pimeyteen. Synkkä pilvi näytti aivan haljenneen ja sade pieksi kolisten kattoa ja räiskyi rannallejääneiden silmille, heidän koettaessaan vielä kerran nähdä poiskiitäviä aluksia.

"Kiittäkäämme Jumalaa tästä sateesta", sanoi du Lhut. "Se estää mökkiä syttymästä liian nopeasti."

Mutta hän oli unohtanut, että vaikka katto olikin märkä, oli mökin sisus kuiva kuin taula. Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun jo valtava, keltainen liekki leimahti yhdestä akkunasta ja sitten toisesta, kunnes äkkiä katto romahti sisään ja koko mökki loisti kuin pikipata. Liekit suhisivat ja sähisivät rankkasateessa, mutta kun ne saivat yltyä altapäin, nousivat ne yhä korkeammalle ja tulivat yhä voimakkaammiksi, valaisten puut punertavalla hohteellaan ja muuttaen niiden rungot kiiltäväksi kupariksi. Paaluaitaus ja kartano loistivat kuin päivänvalossa ja joki näkyi selvänä pitkän matkaa. Hirvittävä ulvonta metsästä ilmaisi, että villit olivat huomanneet kanotit, jotka kartanon akkunoista näkyivät noin neljännesvirstan päässä.

"He oikaisevat metsän kautta. He juoksevat joen rantaan", huusi de Catinat.

"Heillä on siellä muutamia kanootteja", sanoi du Lhut.

"Mutta heidän täytyy mennä meidän ohitsemme", sanoi lääniherra. "Menkää kanuunan ääreen ja koettakaa pysäyttää heidät."

Tuskin olivat he päässeet kanuunan luo, kun kaksi kanootillista sotilaita sukelsi esiin ruohikosta ja ohjaten keskivirtaan, ryhtyivät vimmatusti soutamaan pakolaisten jälkeen.

"Jean, sinä olet meidän paras ampujamme", huusi de la Noue. "Ammu sitä, kun se sivuuttaa tuon suuren hongan. Lambert, ota sinä toinen kanuuna huostaasi. Näistä laukauksista saattaa riippua niitten henki, jotka ovat teille rakkaimmat."

Molemmat vanhat, kurttuiset tykkimiehet tähtäsivät ja odottivat kanootteja tuleviksi kohdalle. Tulipalo valaisi yhä kirkkaammin ja leveä joki muistutti himmeää metallilevyä, jossa kaksi mustaa viivaa kuvasi kanootteja, jotka nopeasti liukuivat eteenpäin. Toinen oli viisikymmentä jalkaa edellä toisesta, mutta kummassakin taipuivat intiaanivartalot melkein kaksinkerroin, heidän vetäessään raivokkaasti airoillaan ja heidän toverinsa kiihoittivat heitä rannalta kiljunnallaan yhä ankarampaan ponnisteluun. Pakolaiset olivat jo kadonneet virran mutkan taakse.

Kun ensimmäinen kanootti tuli alemman kanuunan kohdalle, teki kanadalainen ristinmerkin sytytysreijän kohdalla ja laukaisi. Ilonhuuto pääsi innokkailta katselijoilta, mutta sitä seurasi heti pettymyksen huokaus. Panos oli sattunut veteen aivan maalin viereen ja nosti valtavan vesipatsaan sen yli, niin että se ensin näytti uponneen. Mutta seuraavassa tuokiossa oli vesi taas painunut ja kanootti jatkoi matkaansa muuten vahingoittumattomana, paitsi että yksi sotilas pudotti aironsa ja suistui edessä olevan toverinsa päälle. Toinen tykkimies tähtäsi samaa kanoottia, sen tullessa kohdalle, mutta juuri, kun hän ojensi sytytintä laukaistakseen, tuli paaluaidan takaa vinkuen luoti ja hän kaatui kuolleena tykkinsä ääreen.

"Tätä työtä minä kyllä olen tottunut tekemään, poikani", sanoi Efraim Savage, juosten äkkiä paikalle. "Mutta kun laukaisen kanuunan, niin tahdon asettaa sen myös itse. Autahan tuolla vivulla vähäsen, että saan sen suunnatuksi saarta kohti. Kas niin! Vähän alemma, jotta kölit olisivat yhtä korkealla! Nyt se on hyvä." Hän asetti sytyttimen kohdalle ja laukaisi.

Se oli kaunis laukaus. Koko panos osui kanoottiin, noin kuusi jalkaa perästä lukien, ja katkaisi sen kahtia, kuin munankuoren. Ennenkuin savu oli ehtinyt hälvetä, oli alus tehnyt täydellisen haaksirikon ja toinen kanootti oli pysähtynyt pelastamaan muutamia haavoittuneita. Toiset, jotka olivat yhtä taitavia vedessä kuin maallakin, uivat kiireimmiten rantaa kohti.

"Pian, pian", huusi lääniherra. "Ladatkaa kanuuna, voimme ehkä saada toisenkin vielä."

Mutta siitä ei tullut mitään. Paljoa aikaisemmin, kuin he saivat kanuunan valmiiksi, olivat irokeesit jo nostaneet haavoittuneet kanoottiinsa ja soutivat taas vimmatusti pakolaisten perässä. Heidän liukuessaan pois, sammui äkkiä mökin palo ja he katosivat pimeyteen ja sateeseen.

"Jumalani!" huudahti de Catinat, he joutuvat varmasti vangiksi. Jättäkäämme tämä paikka, ottakaamme kanootti ja lähtekäämme heidän jälkeensä. Tulkaa, tulkaa, joka hetki on kallis!"

"Monsieur, te menette liian pitkälle levottomuudessanne", sanoi lääniherra kylmästi. "Minua ei haluta niin kevyesti jättää asemaani."

"Ah, mikä tämä sitten on? Puuta ja kiveä, jonka aina voi rakentaa uudestaan. Mutta ajatella, naisia ja lapsia noiden pahojen henkien vallassa. Oh, minä olen tulemaisillani hulluksi. Tulkaa toki! Kristuksen tähden, tulkaa." Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän raivosi, heristäen nyrkkejään ilmassa.

"En usko, että he joutuvat vangiksi", sanoi du Lhut, pannen kätensä rauhoittavasti hänen olalleen. "Älkää peljätkö, heillä oli pitkä etumatka ja naiset osaavat täällä soutaa yhtä hyvin kuin miehetkin. Sitäpaitsi oli intiaanikanootti jo lähtiessään liian täynnä, ja lisäksi tulivat vielä haavoittuneet. Mohawkien tammikanootit ei myöskään ole yhtä nopeita, kuin täkäläiset koivunkuoriset. Joka tapauksessa, on mahdotonta lähteä heitä takaa-ajamaan, sillä meillä ei ole minkäänlaista alusta."

"Tuollahan on yksi."

"Niin mutta se ei kanna muuta kuin yhden miehen. Sehän on se, jolla munkki saapui."

"Sitten lähden sillä yksin. Minun paikkani on vaimoni rinnalla." Hän lennätti oven auki, ryntäsi ulos ja oli työntämäisillään kehnon aluksen vesille, kun joku juoksi hänen ohitseen ja löi venehaalla kanotin laidan puhki.

"Se on minun veneeni", sanoi munkki heittäen aseensa maahan ja pannen kätensä ristiin rinnalle. "Ja voin siis tehdä sillä, mitä tahdon."

"Te senkin piru. Te olette saattanut meidät perikatoon."

"Olen saanut teidät käsiini ja te ette enää pääse minulta karkuun."

Sotilaalle nousi kuuma veri päähän ja hän otti aseen maasta ja astui askeleen munkkia kohti. Valo virtasi avonaisesta ovesta munkin vakaville, karkeille kasvoille, mutta ei lihaskaan värähtänyt eikä ilme muuttunut, vaikka hän näki raivosta hullaantuneen miehen heiluttavan asettaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Hän vain risti itsensä ja mutisi jonkin latinalaisen rukouksen puoliääneen. Hänen tyyneytensä pelasti hänen henkensä. De Catinat heitti aseen maahan, kiroten katkerasti ja kääntyi lähteäkseen rikotun veneen luota, kun äkkiä, kenenkään aavistamatta päärakennuksen vankka ovi painui ryskien sisään ja joukko ulvovia villejä ryntäsi taloon.

Kahdeksasneljättä luku.

SAINTE MARIE'N RUOKASALI.

Se, mitä oli tapahtunut, on helposti selitetty. Talon pihanpuoleisten akkunain vartijat tunsivat, että oli enemmän kuin ihminen saattoi kestää, jäädä vartiopaikoilleen kun heidän lastensa ja vaimojensa kohtalo ratkaistiin toisella puolella. Kaikki oli rauhallista paaluaitauksen takana ja sekä intiaanien, että kanadalaisten huomio oli yhtä paljon kiintynyt tapahtumiin joella. Yksitellen olivat vartiomiehet sen vuoksi jättäneet paikkansa ja olivat kokoontuneet talon taakse iloitsemaan vanhan merikarhun onnistuneesta laukauksesta ja suremaan, kun toinen kanootti kiiti kuin verikoira pakolaisten perässä. Mutta intiaaneilla oli joukossaan eräs, joka oli yhtä kekseliäs ja viekas kuin du Lhut'kin. Flaamilainen äpärä oli paalutuksen takaa pitänyt silmällä taloa, kuten koira rotan reikää ja hän oli heti huomannut vartiomiesten poistumisen.

Parinkymmenen sotilaan avustamana oli hän metsänreunasta kantanut raskaan tukin ja estämättä päästyään aukean paikan poikki oli hän miehineen iskenyt sen ovea vastaan sellaisella voimalla, että poikkitangot olivat murtuneet ja ovi oli lentänyt saranoiltaan. Ensimäinen tieto hyökkäyksestä tuli piiritetyille oven räsähdyksen muodossa sekä kuullessaan kahden tehtävänsä laiminlyöneen vartiomiesten kiljahdukset, heidän joutuessaan intiaanien käsiin ja menettäessään päänahkansa hallissa. Koko alakerta oli intiaanien hallussa ja de Catinat vihamiehensä, munkin kera, oli jäänyt eristetyksi rappujen ulottuvilta.

Onneksi olivat kuitenkin kaikki kanadalaiset kartanot rakennetut silmälläpitäen puolustusta intiaaneja vastaan. Puiset raput, jotka hädän tullen saattoi vetää ylös, riippuivat yläakkunasta maahan saakka joenpuolella. De Catinat riensi niiden luo munkin seuraamana. Hän tavoitteli niitä pimeässä mutta ne olivat poissa.

Silloin valtasi hänet todella epätoivo. Minne saattoi hän nyt paeta. Vene oli rikottu ja paaluaita oli hänen ja metsän välissä ja se oli irokeesien hallussa. Heidän ulinansa soi hänen korvissaan. He eivät vielä olleet huomanneet häntä, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat he varmasti hänen kimpussaan. Äkkiä kuuli hän äänen jostakin pimeästä yläpuolellaan.

"Annahan tänne pyssysi, poikani", sanoi ääni. "Näen muutaman pakanan haamun nousevan aitauksen yli."

"Se olen minä, se olen minä, Amos", huusi de Catinat. "Raput alas ja pian, muutoin menetän henkeni aivan heti."

"Olkaa varovaisia, se voi olla juoni", sanoi du Lhut'in ääni.

"Eikö mitä, minä vastaan siitä", sanoi Amos, ja hetkistä myöhemmin tulivat raput alas, de Catinat ja munkki ryntäsivät rappuja ylös ja olivat tuskin saaneet jalkansa akkunalaudalle, kun parvi sotilaita syöksyi alakerran ovesta ja painui rantaan. Kaksi muskettia välähti heidän yläpuolellaan ja jotakin läiskähti kuin kala veteen, ja samassa olivat jo molemmat miehet turvassa ja raput nostettu takaisin ylös.

Mutta kovin pieneksi oli se joukko jäänyt, joka nyt piti hallussaan viimeistä peräytymispaikkaa. Ainoastaan yhdeksän oli kaikkiaan jäänyt henkiin, lääniherra, du Lhut, molemmat amerikkalaiset, munkki, de Catinat, Theuriet, ja kaksi alustalaista. Haavoitettuina, kärventyneinä ja ruudinsavun mustaamina olivat he yhä täynnä epätoivoista taistelua käyvien miesten raivoisaa rohkeutta, miesten, jotka tiesivät, ettei kuolema voinut saapua kauheammassa muodossa, kuin mitä antautuminen tarjosi heille. Kiviset raput nousivat suoraan keittiöstä päähalliin ja ovi, jonka alaosa oli suljettu parilla patjalla, oli ainoa pääsyn mahdollisuus koko kerrokseen. Kiihkeä kuiskailu ja pyssyn hanojen naksahdukset ilmaisivat hyökkäyksen olevan tulossa.

"Pankaa lyhty oven yläpuolelle", sanoi du Lhut, "niin, että se valaisee rappuja. Siinä ei ole ampumatilaa kuin kolmelle, mutta te voitte kaikki ladata ja ojentaa pyssyt ampujille. Monsieur Green, tulkaa tähän polvillenne viereeni ja te, Jean Duval. Jos meistä joku kaatuu, niin täyttäkää heti hänen paikkansa. Ja olkaa nyt valmiina, sillä nyt he tulevat."

Kuului kimakka vihellys alhaalta ja silmänräpäyksessä olivat raput täynnä ryntääviä punanahkoja, heilutellen hurjasti aseitaan. Pum! pum! pum! paukahti kolme muskettia ja sitten vielä kaksi kertaa sarja läpi. Savu oli niin sakeana matalakattoisessa huoneessa, että tuskin näki ojentaa pyssyjä niitä innokkaasti tavoitteleville. Mutta ei ainoakaan irokeesi päässyt kynnykselle asti eikä astuntaa kuulunut enää rappusissa. Ei muuta kuin vihaista murinaa ja silloin tällöin huokaus alhaalta. Tarkka-ampujat olivat päässeet vaurioitta, mutta he lopettivat ammunnan ja odottivat savun hälvenemistä.

Kun ilma selveni, näkivät he, kuinka tuhoisa heidän tulensa oli ollut ahtaassa käytävässä. He olivat ampuneet ainoastaan yhdeksän laukausta ja seitsemän intiaania loikoi pitkin suoria kivirappuja. Viisi heistä makasi liikkumattomina, mutta kaksi koetti vielä hitaasti ryömiä omiensa luo. Du Lhut ja toinen alustalainen nostivat pyssynsä ja nuo kaksi raajarikkoista asettuivat hiljaisiksi.

"Pyhän Annan nimessä", sanoi du Lhut, ladatessaan muskettiaan. "Jos he saavat meidän päänahkamme, niin kyllä me olemme myyneet ne hyvällä hinnalla. Ainakin sata intiaanieukkoa ulvoo valitusvirttään kylässään, kun he saavat kuulla tämänpäiväisestä työstämme."

"Niin kyllä, he eivät hevin unohda Sainte Marie'n tervetuliaisia", sanoi vanha aatelismies. "Minun täytyy vieläkin lausua syvän mielipahani siitä, rakas de Catinat'ni, että teille ja vaimollenne piti sattua tälläinen häiriö, käydessänne ystävällisesti minua tervehtimässä. Toivon, että vaimonne ja muut naiset jo ovat turvassa linnoituksessa."

"Jumala suokoon, että niin olisi! En saa ennemmin hetkenkään rauhaa, kuin olen tavannut hänet."

"Jos he ovat turvassa, niin voimme aamulla odottaa apua. Chambly, linnan päällikkö ei ole niitä miehiä, jotka jättävät toverinsa pulaan."

Kortit olivat vielä hajallaan pöydän päässä, kolmittain ladottuina päällekkäin, sellaisina kuin ne edelliseltä illalta siihen jäivät. Mutta pöydällä oli jotakin muuta, joka oli paljon mielenkiintoisempaa heille, sillä aamiaisruokia ei oltu korjattu pois ja he olivat tapelleet koko päivän saamatta suupalaa tai ryyppyä. Silmä silmässä kuolemankin kanssa vaatii luonto saatavansa ja nälkäiset miehet kävivät tarmokkaasti käsiksi leipään, lampaan reiteen ja kylmään villihanheen. Ryhmä viinipulloja oli tarjoilupöydällä ja niiden kaulat katkesivat kiireessä ja sisällys valui liukkaasti alas kuivia kurkkuja. Kolme miestä oli aina vahdissa siitä huolimatta, sillä he olivat päättäneet, ettei heitä enää tavattaisi nukkumassa. Villien huuto ja kirkuminen kuului ylös kuin olisi kaikki metsän sudet teljetty alakertaan, mutta rappusissa ei käynyt ketään.

"He eivät enää uudista hyökkäystään", sanoi du Lhut varmuudella, "sillä me annoimme heille liian ankaran opetuksen."

"Mutta jos he sytyttävät talon palamaan."

"Siinä tapauksessa he hämmästyvät", sanoi taloudenhoitaja. "Se on yhtenäistä kiveä, sekä seinät, että raput, paitsi muutamaa hirttä, aivan toista maata kuin nuo mökit tuolla."

"Hiljaa!" huudahti Amos Green ja nosti kätensä. Kiljunta oli lakannut ja he kuulivat vasaran tasaista pauketta puuta vasten.

"Mitä se mahtaa olla!"

"Joitakin uusia koiranjuonia, varmaankin."

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, hyvät herrat", huomautti lääniherra, unohtamatta kohteliaita hovitapoja, "että minun uskoni on, että he ovat oppineet nuoren ystävämme keinon ja avaavat nyt ruutitynnöreitä varastohuoneessa."

Du Lhut pudisti päätään sille ajatukselle.

"Punanahan tapa ei ole tuhlata ruutia", sanoi hän. "Se on aivan liian kallista heille, jotta he siihen ryhtyisivät. Ah kuulkaahan tuota."

Melu ja ulvonta oli alkanut uudelleen, mutta siinä oli nyt aivan toinen, villimpi ja järjettömämpi sävy ja siihen sekaantui laulunpätkiä ja naurun hohotuksia.

"Haa, he ovat avanneet konjakkitynnörit", huudahti du Lhut. "Kyllä he olivat pahoja ennestäänkin, mutta nyt heistä tulee oikein helvetin piruja."

Hänen puhuessaan kuului taas yleinen kiljunta, mutta sen yli kuului armoa rukoileva ääni. Kauhu kasvoillaan katselivat piiritetyt toisiaan. Raskas, palavan lihan käry nousi alhaalta ja yhä tuo kammottava huuto ja armonanonta. Se alkoi hitaasti ja värähdellen hiljetä ja loppui sitten ainaiseksi.

"Kuka se oli?" kuiskasi de Catinat, tuntien veren jäähtyvän suonissaan.

"Luulen, että se oli Jean Corbeil."

"Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan! Hänen vaivansa ovat loppuneet ja soisinpa, että meilläkin olisi hänen rauhansa! Ah, ampukaa, ampukaa hänet!"

Eräs mies oli äkkiä juossut rappujen juureen ja heilauttanut kättään, aivan kuin olisi heittänyt jotakin. Se oli Flaamilainen äpärä. Amos Greenin musketti välähti, mutta mies oli hypännyt takaisin yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Jotakin putosi heidän keskelleen ja vieri lattiaa pitkin lyhdyn valossa.

"Maahan! maahan! Se on pommi", huusi de Catinat.

Mutta esine oli pysähtynyt du Lhut'in jalkoihin ja hän näki sen nyt selvästi. Hän otti vaatteen pöydältä ja peitti sen.

"Se ei ole mikään pommi", sanoi hän rauhallisesti, "ja se oli Corbeil, joka kuoli äsken."

Neljän tunnin ajan kuului mellastus, tanssiminen ja juominki varastohuoneesta, ja avatuista konjakkitynnöreistä nouseva löyhkä täytti ilman. Monta kertaa kehittyi villien kesken tuima tappelu ja riita ja näytti siltä, kuin he olisivat kokonaan unohtaneet yläpuolellaan olevat vihollisensa, mutta piiritetyt saivat pian huomata, että he olivat yhtä tarkan silmälläpidon alaisia kuin ennenkin. Kun Theuriet, taloudenhoitaja, meni erään ampuma-aukon ohi, joka oli valon kohdalla, sai hän heti kuolettavan luodin paaluaidan takaa ja Amos ja vanha lääniherra pelastuivat hädintuskin samanlaisesta kohtalosta, kunnes he viimein tukkivat kaikki muut ampuma-aukot paitsi ne, jotka toivat joelle päin. Siltä puolelta ei ollut mitään vaaraa ja kun päivä oli taas koittamassa, piti joku heistä koko ajan silmällä jokea, josta kaivattu apu oli odotettavissa.

Hitaasti hiipi valo itäisellä taivaalla, ensin harmaana juovana, sitten punaisena vyönä, leviten ja laajeten kunnes se kohosi lämpimänä aaltona taivaan yli, punertaen vaeltavien pilvien reunat. Metsämaiden yllä lepäsi ohut harmaa sumu, josta mahtavat tammen latvat ylenivät kuin utuiset saaret usvamerestä. Valon kasvaessa repeili sumu risaisiksi kaistaleiksi, jotka ohentuessaan häipyivät kokonaan näkyvistä, kunnes aurinko nostaessaan hehkuvan reunansa itäisen metsän yli, valoi loisteensa lakastuvan lehdistön purppuraan ja punaan sekä virran sinikalvoon, joka leveänä polveili pohjoista kohti. De Catinat seisoi joenpuoleisessa akkunassa ja imi ahnein vedoin puitten pihkaista tuoksua, johon sekoittui kostean maan raskas haju, kun hänen silmiinsä äkkiä osui tumma pilkku joella.

"Tuolla on kanootti tulossa tännepäin", huudahti hän.

Silmänräpäyksessä riensivät kaikki akkunaan, mutta du Lhut juoksi heidän perässään ja työnsi heidät vihaisesti oven luo.

"Aijotteko kuolla ennen aikojanne", sanoi hän.

"Niin, niin", sanoi Efraim, joka ymmärsi hänen eleensä hyvin, vaikkei käsittänytkään sanoja. "Meidän täytyy jättää vahti kannelle. Amos poikani, jää tähän kanssani ja ole valmiina, jos he näyttäytyvät."

Molemmat amerikkalaiset ja du Lhut olivat vartiossa ovella, sillä aikaa kuin muut pitivät silmällä lähestyvää venettä. Syvä huokaus pääsi äkkiä ainoalta eloonjääneeltä alustalaiselta.

"Se on irokeesi-kanootti", sanoi hän.

"Mahdotonta."

"Valitettavasti on se niin, teidän ylhäisyytenne, ja se on sama, joka meni ohitsemme illalla."

"Ah, sitten ovat naisemme pelastuneet."

"Toivottavasti, mutta pelkään, että siinä nyt on enemmän väkeä, kuin siinä mennessä oli."

Henkeään pidättäen odotti pieni eloonjäänneitten joukko kanoottia, joka tulla viiletti, niin että vaahto kokassa kuohui. He saattoivat jo nähdä, että siinä oli paljon väkeä mutta he muistivat, että se oli ottanut toisen kanootin haavoittuneet matkaan. Yhä se läheni, kunnes tultuaan heidän kohdalleen, kääntyi ja soutajat kohottivat aironsa, ratketen räikeään ivanauruun. Kanootin perä oli katsojiin päin ja he näkivät, että siinä istui kaksi naista. Välimatkasta huolimatta ei voinut erehtyä toisen kalpeitten ja toisen tummien kasvojen suhteen. Siinä istuivat Adele ja Onega.

Yhdeksäsneljättä luku.

KAKSI UIMARIA.

Charles de la Noue, Sainte Marie'n lääniherra, oli karaistunut ja hillitty mies, mutta häneltä pääsi syvä huokaus ja katkera kirous, nähdessään intiaanivaimonsa omien heimolaistensa käsissä, sillä heiltä hän ei voinut odottaakaan armoa.

Siitä huolimatta voitti hänessä taas vanha hovimies ja hän kääntyi de Catinat'n puoleen, lausuakseen jonkin osaaottavan sanan, kun hän akkunassa näki jonkun varjontapaisen vilahtavan ja samassa oli kapteeni hävinnyt näkyvistä. Sanaakaan lausumatta oli tämä laskenut raput alas ja laskeutui kuumeisella kiireellä maahan. Päästyään alas viittasi hän tovereilleen, että he vetäisivät raput takaisin ja heittäytyen virtaan, lähti uimaan kanoottia kohti. Aseettomana ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa valtasi hänet ainoastaan tunne, että hänen täytyi olla vaimonsa rinnalla nyt, vaaran hetkellä. Johtakoon kohtalo heidät elämään tai kuolemaan, mutta yhdessä vaimonsa kanssa tahtoi hän sen kestää, vannoi hän itselleen, halkoessaan vahvoilla käsivarsillaan laineita.

Mutta oli eräs toinenkin, jonka velvollisuuden tunto ajoi turvasta surman suuhun. Koko yön oli munkki vartioinut de Catinat'ta kuin saituri aarrettaan, ajatellen, että tuo kerettiläinen oli se rikkaruohon siemen, joka itäisi ja leviäisi kunnes se tukehuttaisi pyhän kirkon valitun yrttitarhan Kanadassa. Nähdessään hänen nyt rientävän tikarappuja alas, pelkäsi hän kadottavansa kalliin saaliinsa ja huomaamatta innoltaan vaaraa, kiiruhti hän vartioitavansa kintereillä maahan ja heittäytyi virtaan kymmenkunta jalkaa hänen jälessään.

Akkunassa seisoville katselijoille tarjoutui joella harvinainen näky. Keskivirrassa oli intiaanien kanootti, täynnä tummia sotilaita ja heidän keskellään kyyristyneinä molemmat naiset. Heitä kohti ui de Catinat mieletöntä vauhtia, nousten vahvat hartiat joka vedolla veden yläpuolelle ja hänen takanaan ponnisti munkki ruskeassa hiipassaan ja laaja viitta veden pintaa viistäen. Hän oli kuitenkin laskenut voimansa liian suuriksi. Hän oli tosin hyvä uimari, mutta hänen vaatteensa estivät hänen liikkeitään ja painoivat häntä veden alle. Hänen vetonsa kävivät yhä hitaammiksi ja päänsä painui yhä alemma, kunnes hän lopulta kohotti kätensä taivasta kohti ja huutaen kovalla äänellä "In manus tuas, Domine", katosi virran pyörteisiin. Pari minuuttia senjälkeen näkivät he intiaanien nostavan de Catinat'n kanoottiinsa, joka heti kääntyi ja jatkoi matkaansa tulisella kiireellä.

"Jumalani!" huudahti Amos Green. "Nyt hän on mennyttä miestä."

"Olen neljänkymmenen vuoden kuluessa nähnyt yhtä ja toista, mutta tällaista en koskaan."

Lääniherra otti hyppysellisen nuuskaa kultarasiastaan ja pyhkäisi takkinsa etumuksesta sille pudonneet jyväset sievällä pitsinenäliinallaan.

"Monsieur de Catinat teki, kuten ranskalaisen jalosukuisen tulee", sanoi hän. "Jos jaksaisin uida, niinkuin kolmekymmentä vuotta sitten, niin olisin tehnyt hänelle seuraa." Du Lhut pudisti päätään ja vilkasi puhujaan. "Meitä on nyt vain kuusi jäljellä", sanoi hän. "Pelkään, että heillä taas on jokin juoni mielessään, kun he ovat niin hiljaa."

"He ovat lähdössä pois", huusi alustalainen, joka tähysteli eräästä sivuakkunasta. Mitä tuo saattaa merkitä! Pyhä neitsyt, onko mahdollista, että olemme pelastuneet? Katsokaa, kuinka he tungeksivat puitten lomitse. Nyt juoksevat he kanooteilleen ja he heiluttelevat aseitaan ja osoittelevat sormillaan."

"Tuo sekarotuinen piru on heidän joukossaan", sanoi Efraim. "Haluaisinpa koettaa pyssyäni häneen, ellei se olisi ruudin ja lyijyn haaskausta."

"Olen osannut maaliin pitemmältäkin matkalta", sanoi Amos, asettaen pyssynsä kapeaan, akkunan eteen tehdyssä suojalaitteessa olevaan rakoon. "Antaisinpa ensivuoden kauppatuloni, jos saisin hänet kaatumaan."

"Se on neljäkymmentä jalkaa pitempi matka, kuin mitä minun pyssyni kantaa", huomautti du Lhut. "Mutta olen nähnyt englantilaisten ampuvan sellaiselta matkalta useinkin."

Amos tähtäsi tarkkaan, tukien asettaan akkunalautaa vasten ja laukasi. Pieni joukko kohotti ilonhuudon, sillä Flaamilainen äpärä kaatui. Mutta samassa oli hän taas jaloillaan ja pui uhmaten nyrkkiään akkunassa olijoille.

"Piru vieköön", huudahti Amos katkerasti englannin kielellä. "Ammuin häntä vaillinaisella kuulalla. Yhtä hyvin olisin voinut heittää häntä kivellä."

"Ei, Amos poikani, älä kiroo, vaan lasketa häntä vielä kerran ja vähän voimakkaammalla annoksella, jos vain aseesi kestää."

Eränkävijä sulloi pyssyynsä täyden panoksen ja valitsi täysin pyöreän kuulan pussistaan, mutta kun hän taas haki häntä tähtäimeensä, oli sekä hänen maalinsa, että muutkin intiaanit kadonneet näkyvistä. Joella lensi yksinäinen, vankeja kuljettava kanootti parinkymmenen airon soutamana, kuin tuulispää, mutta muita vihollisia ei näkynyt missään. He olivat kadonneet kuin paha unennäkö. Kolkkona seisoi kuulien seulaksi lävistämä aitaus, sen sisäpuolella makasivat kymmenet ruumiit liikkumattomina ja ympäristössä törröttivät poltetut katottomat mökit, mutta äänetön metsä paistatteli aamuauringon loisteessa niin rauhallisena ja tyynenä, kuin ei sen kätköissä koskaan mitään paholaisvoimia olisi ollutkaan.

"Hitto vie, luulenpa että he ovat menneet menojaan", sanoi lääniherra.

"Pitäkää varanne, ettei se vain ole jokin koiranjuoni", sanoi du Lhut. "Miksi he pakenisivat kuuden miehen edestä, kun he ovat voittaneet kuusikymmentä."

Mutta alustalainen oli katsellut toisesta akkunasta ja yht'äkkiä hän laskeutui polvilleen, nosti kätensä ylös ja mutisi rukouksia ja kiitosvirsiä. Hänen viisi toveriaan riensivät huoneen poikki ja päästivät raikuvan riemunhuudon. Joen yläosan täytti kokonaan kanoottilaivasto, jonka varusteista ja muskettien piipuista auringon valo heijasti kuin pieniä salaman välähdyksiä. He saattoivat jo erottaa säännöllisten joukkojen valkoiset takit, eränkävijäin ruskeat puserot ja huronien ja algonkiinien kirjavat värit. He lähenivät, lisääntyen joka hetki ja leviten joen rannasta toiseen, samalla kun poistuvasta irokeesikanootista näkyi enää vain pieni piste, joka pian katosi kokonaan puitten varjoon. Muutaman hetken kuluttua olivat eloonjääneet taistelijat jo rannalla, heilutellen lakkejaan ilmassa ja samassa suhahtivat myös heidän pelastajiensa ensimmäiset kanootit rantakiville. Etimmäisen kanootin perässä istui pieni, ryppyinen, suurella tekotukalla varustettu mies, joka piti kultakahvaista miekkaa polvillaan. Heti kun köli tapasi pohjaan, hyppäsi hän matalaan veteen ja kiiruhti kahlaten lääniherran luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"Rakas Charlesini", huudahti hän, "Sinä olet puolustanut taloasi sankarillisesti. Mitä, vain kuusi miestä jäljellä. Sehän on ollut veristä työtä."

"Tiesin, ettet jättäisi toveriasi pulaan, Chambly. Olemme pelastaneet talon, mutta meidän tappiomme ovat hirvittävät. Poikani on kaatunut ja vaimoni on siinä intiaanikanootissa, jonka näit soutavan edelläsi."

St. Louisin linnan komentaja puristi ystävänsä kättä äänettömänä.

"Toiset pääsivät onnellisesti perille", sanoi hän vihdoin. "Yksi kanootti vain joutui intiaanien käsiin, airon katkeamisen vuoksi. Kolme heistä hukkui ja kaksi joutui vangiksi. Toinen oli eräs ranskalainen rouva, mikäli ymmärsin ja toinen oli sinun vaimosi."

"Niin, ja he ovat ottaneet hänen miehensä myöskin."

"Voi ihmisparkoja! Mutta jos jaksat ystävinesi tulla kanssamme, niin lähdemme ajamaan heitä takaa hetkeäkään viivyttelemättä. Kymmenen miestäni jäävät vartioimaan taloasi, joten sinä voit saada heidän kanoottinsa. Hyppää siihen ja rientäkäämme heidän jälkeensä, sillä siellä on varmasti kysymys elämästä tai kuolemasta."

Neljäskymmenes luku.

LOPPU.

Irokeesit eivät olleet kohdelleet pahasti de Catinat'ta, nostettuaan hänet kanoottiin. Heille oli täydelleen käsittämätöntä, että mies saattoi vapaaehtoisesti lähteä turvallisesta paikasta ja heittäytyä heidän käsiinsä. He pitivät häntä hulluna ja se herätti heissä pelkoa ja kunnioitusta, kuten tavallista villien kesken. He eivät edes sitoneet hänen käsiään, sillä eihän hän yrittäisi karata, kun kerran oli vapaasta tahdostaan tullutkin. Kaksi sotilasta tarkasti vain, oliko hän aseistettu ja sitten hänet jätettiin molempien naisten väliin, kanootin viilettäessä rantaa kohti, viemään sanaa muille St. Louis'in varusväen tulosta. Sitten se taas lähti liikkeelle ja pakeni nopeasti virran keskiuomassa. Adele oli kalmankalpea ja hänen kätensä oli kylmä kuin marmori, kun hänen miehensä otti sen omaansa.

"Rakkaani", kuiskasi hän, "kerro minulle, miten on laitasi. Eihän sinua vain ole pahoinpidelty."

"Oh, Amory, miksi tulitkaan, miksi tulitkaan, Amory! Luulen, että olisin kestänyt mitä hyvänsä, mutta jos he nyt tekevät sinulle pahaa, niin käy se minulle ylivoimaiseksi."

"Kuinka olisin voinut jäädä sinne, kun tiesin että olit heidän käsissään. Olisin tullut hulluksi!"

"Oh, ainoa lohdutukseni oli tieto, että sinä olit turvassa."

"Ei, ei, olemme yhdessä jo kestäneet niin paljon, että emme enää voi erota. Mitäpä kuolema on, Adele! Miksi sitä pelkäisimme!"

"Minä en sitä pelkää."

"En minäkään. Kaikkihan käy, niinkuin Jumala tahtoo ja mitä hän tahtoo, on lopultakin paras. Jos jäämme elämään, niin on meille tämäkin muisto yhteisenä. Jos taas kuolemme, niin käymme käsikädessä uuteen elämään. Rohkeutta siis vain, rakkaani, niin on kaikki hyvin."

"Sanokaa, monsieur", sanoi Onega, "onko mieheni vielä elossa."

"On, hän on elossa ja voi hyvin."

"Se on hyvä. Hän on suuri päällikkö ja minä en ole koskaan katunut sitä, että menin naimisiin vierasheimolaisen kanssa. Mutta poikani! Ah, kukapa antaa minulle poikani takaisin! Hän oli kuin nuori koivu, niin sorja ja voimakas! Kukapa hänelle riitti juoksussa, tai hypyssä. Eikä kukaan voittanut häntä uinnissa. Ennenkuin tämä aurinko uudelleen paistaa, olemme jo kaikki kuolleet ja minä saan pian nähdä poikani taas."

Irokeesit soutivat, kunnes pääsivät runsaan kymmenen virstaa Sainte Marie'sta. Sitten he ohjasivat kanootin pieneen lahdelmaan omalla puolellaan jokea, hyppäsivät maihin ja vetivät vankinsa perässä. Kahdeksan miestä kantoi kanoottia jonkun matkaa rannasta ja piiloittivat sen metsään kahden kaatuneen puun väliin sekä peittivät sen oksilla ja lehdillä. Lyhyen neuvottelun perästä lähtivät he vaeltamaan metsän läpi. He kulkivat jonossa, kuljettaen vankeja keskellään. Heitä oli kaikkiaan viisitoista miestä, joista kahdeksan kulki edellä ja seitsemän perässä. Heillä oli jokaisella musketti ja ollen nopeita kuin hirvet, ei karkaamista voinut ajatellakaan. Vankien täytyi seurata mukana ja odottaa kärsivällisesti, mitä tulevaisuus mukanaan toi.

Koko päivän kesti surullista matkaa. He kulkivat suurten rämeiden poikki, kiersivät sinivetisiä metsäjärviä, missä kurjet levittelivät siipiään heidän lähestyessään tai painuivat metsän syvänteisiin, jossa ainainen hämärä vallitsi ja jossa putoilevat pähkinät ja maiskuttelevat oravat olivat ainoat äänen aiheuttajat. Onega oli kestävä kuin intiaani konsanaan, mutta Adele, huolimatta tottuneisuudestaan edellisiltä matkoiltaan, oli aivan väsynyt ennen iltaa. De Catinat tunsikin sen vuoksi suurta helpotusta, kun puitten lomasta äkkiä välähti suuri valkea ja he tulivat intiaanien leirille, jonne suurin osa Sainte Marie'sta karkoitetuista sotilaista oli kokooontunut. Täällä oli myös joukko intiaani-vaimoja, jotka mohawk- ja cajaga-kylistä olivat saapuneet sinne, ollakseen lähempänä miehiään. Joukko majoja oli kyhätty ympyrään ja kunkin edustalla paloi tuli, jolla puiselle kolmijalalle asetetussa kattilassa kiehui iltaruoka. Kaiken keskustassa oli risuista tehty suuri valkea, sekin ympyrän muotoon, joten sen sisään jäi noin kahdentoista jalan laajuinen vapaa ala. Keskelle ympyrää oli pystytetty paalu ja siihen oli sidottu jotakin, joka oli täynnä punaisia ja mustia läikkiä. De Catinat astui nopeasti Adele'n eteen, estääkseen häntä näkemästä tuota pelottavaa näkyä, mutta se oli jo myöhäistä. Adele'a värisytti ja hän vetäisi syvään henkeä, mutta ei päästänyt ääntäkään.

"He näkyvät jo alkaneen", sanoi Onega tyynesti. "Niin, kohta tulee sitten meidän vuoromme ja me näytämme heille, että osaamme kuolla."

"He eivät ole vielä pahoinpidelleet meitä", sanoi de Catinat. "Ehkäpä he pitävät meitä panttivankeina tai vaihtoa varten."

Onega pudisti päätään. "Älkää pettäkö itseänne sellaisilla toiveilla", sanoi hän, "kun he ovat olleet niin ystävällisiä teitä kohtaan, merkitsee se vain sitä, että teidät on säästetty kidutettavaksi. Vaimonne naitetaan jollekin päällikölle, mutta meidän on kuoltava, sillä te olette sotilas ja minä taas liian vanha vaimoksi."

Naimisiin irokeesin kanssa! Nuo hirvittävät sanat koskivat kummankin sydämeen kovemmin kuin kamalimmankaan kuolon ajatus. De Catinat'n pää vaipui rinnalle ja hän olisi kaatunut, ellei Adele olisi tukenut häntä käsivarsillaan.

"Älä pelkää, rakas Amory", kuiskasi hän.

"Käyköön miten hyvänsä, mutta se ei ainakaan tapahdu, sillä vannon, etten elä kauemmin kuin sinäkään. Ei, olkoon synti tai ei, mutta ellei kuolema tule minun luokseni, niin menen minä sen luo."

De Catinat katsoi Adele'n lempeitä kasvoja, joilla nyt kuvastui luja, peruuttamaton päätös. Hän tiesi, että hän oli toimiva sanojensa mukaan, ja että he, käyköön muuten miten tahansa, ainakin säästyisivät tältä viimeiseltä häväistykseltä. Ei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että varmuus hänen vaimonsa kuolemasta saattaisi täyttää hänet sellaisella riemulla!

Heidän saapuessaan irokeesileiriin, ryntäsivät vaimot ja sotilaat heitä kohti ja he joutuivat astumaan irvistelevien ja ivaavien, inhoittavanaamaisten villien muodostamaa kujaa. Heidän vartijansa johdattivat heidät tuon roskajoukon läpi ja veivät heidät sitten erääseen syrjässä olevaan majaan. Se oli muuten tyhjä, paitsi että sen seinillä riippui pajunvitsoista valmistettuja kalanpyydyksiä ja eräässä nurkkauksessa oli kurkkuvarasto.

"Päälliköt saapuvat kohta ja päättävät kohtalostamme", sanoi Onega. "Tuolla he jo tulevatkin ja saatte pian nähdä, että olin oikeassa, sillä tunnen hyvin kansani tavat."

Hetkistä myöhemmin tulikin vanha sotapäällikkö, seurassaan kaksi nuorempaa urosta sekä tuo puolihollantilainen irokeesi, joka oli johtanut äskeistä hyökkäystä ja asettuen oven suuhun, katseli hän vuoroon kutakin vankia, mutisten heille omituisia kurkkuääniään. Haukan, suden, karhun ja kyyn totem'it osoittivat, että kukin heistä edusti kansansa viittä mahtavaa heimoa. Flaamilainen äpärä poltteli kivistä piippua ja puhui heistä enimmän, ilmeisesti väitellen toisen nuoremman villin kanssa joka lopulta näytti taipuvan hänen mielipiteeseensä. Viimein ärähti vanha päällikkö muutaman tuiman sanan ja asia näytti saaneen ratkaisunsa.

"Ja sinä kaunottareni", sanoi sekarotuinen ranskaksi, kääntyen Onegan puoleen, "sinä olet tänäyönä saava oppia, mitä omaa kansaansa vastaan asettuminen merkitsee."

"Sinä sekarotuinen epäsikiö", vastasi peloton vanha nainen, "sinun pitäisi ottaa lakki päästäsi puhutellessasi minua, jonka suonissa virtaa onondagain jalointa verta. Oletko sinäkin sotilas, joka et tuhannen miehen kanssa pysty tunkeutumaan taloon, jota kourallinen maanmiehiä puolustaa! Eipä ole ihme, jos isäsi kansa on sinut hylännyt! Mene takaisin peltoja kitkemään ja leikkimään luumukivillä, sillä jonakin päivänä saatat metsissä kohdata miehen, ja siten tuottaa häpeää sille kansalle, joka on ottanut sinut omakseen!"

Sekarotuisen häijyt kasvot tulivat harmaiksi hänen kuunnellessaan pilkallisia sanoja, joita vanki hänelle sähisi. Hän astui häntä kohti ja tarttuen hänen oikeaan käteensä, tunki hänen etusormensa palavaan piippuun. Onega ei yrittänytkään vetää pois sitä, vaan istui kasvot värähtämättä kokonaisen minuutin, katsellen avonaisesta ovesta ilta-auringon iloa ja pientä juttelevaa intiaaniryhmää sen edustalla. Sekarotuinen tarkkasi häntä ahneesti kuullakseen valituksen tai nähdäkseen tuskan ilmeen hänen kasvoillaan, mutta kirosi lopulla pettyneenä ja heittäen käden alas, astui ulos majasta. Onega työnsi hiiltyneen sormensa poveensa ja nauroi.

"Hän on täydellinen hölmö", sanoi hän. "Ei hän edes osaa kiduttaa. Minä olisin saanut hänet itkemään, siitä olen varma. Mutta te, monsieur, olette kovin kalpea."

"Sen vaikutti ehkä tuo pirullinen näky. Ah, jospa pääsisin hänen kanssaan kahdenkesken. Hän saisi varmaan maksaa tuon sydänverellään."

Intiaaninainen näytti hämmästyneeltä.

"Minusta tuntuu kummalliselta", sanoi hän, "että ajattelette sitä, mitä minulle tapahtuu, vaikka olette itse samassa kadotuksessa. Mutta meitä odottaa mainitsemani kohtalo."

"Ah."

"Te ja minä kuolemme paalussa. Vaimonne annetaan tuolle koiralle, joka juuri lähti tästä."

"Adele, Adele! mitä minä teen." Hän repi tukkaansa voimattomuudessaan ja raivossaan.

"Ei, älä pelkää Amory, rohkeuteni ei petä minua. Mitä merkitystä on kuoleman tuskalla, kun se meidät yhdistää?"

"Nuorempi päällikkö puhui teidän puolestanne, monsieur, huomauttaen, että Mitche Manitou oli lyönyt teitä hulluudella, kuten selvästi voi huomata siitä, että vapaaehtoisesti uitte heidän kanootilleen ja että rutto varmasti puhkeaisi heidän kansansa keskuuteen, jos teidät sidottaisi paaluun. Mutta tuo sekarotuinen selitti, että rakkaus usein ilmeni hulluutena valkonaamojen keskuudessa ja että se oli vain se, joka teidätkin oli saattanut heittäytymään virtaan."

De Catinat huokasi rukouksen, että hän voisi kohdata kuoleman, kuten sotilaan ja miehen sopi.

"Milloin se tapahtuu?" kysyi hän.

"Nyt, aivan kohta. He menivät juuri panemaan kaikki kuntoon. Mutta teillä on vielä aikaa, sillä minut kidutetaan ensin."

"Amory, Amory, emmekö voisi kuolla yhdessä nyt!" huudahti Adele, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. "Jos se on synti, niin saamme sen varmaan anteeksi. Lähtekäämme heti ja jättäkäämme nämä hirvittävät ihmiset ja tämä julma maailma, päästäksemme sinne, missä rauha vallitsee."

Intiaanirouvan silmät leimahtivat ilosta.

"Te olette puhunut oikein, Valkea lilja", sanoi hän. "Miksipä odottaa, milloin he suvaitsevat kiduttaa teitä. Katsokaa, tuolla loimuaa jo heidän valkeansa puitten kylkiä valaisten ja voitte kuulla niitten ulvonnan, jotka janoovat vertanne. Jos kuolette oman kätenne kautta, niin ryöstätte heiltä mieluisan näytännön ja päällikkö menettää morsiamensa. Ja siten tulee teistä lopulta voittaja ja heistä voitetut. Olette puhunut oikein, Valkea lilja, siten menettelette oikein."

"Mutta miten suoritamme sen?"

Onega vilkasi molempiin sotilaisiin, jotka oli pantu ovelle vartioimaan heitä. He olivat kääntyneet poispäin vangeistaan, nähdäkseen mieltäkiinnittävät valmistukset tulossa olevaan kauhistuttavaan näytökseen. Sitten hän pisti kätensä syvälle avaraan puseroonsa ja veti esille pienen, kaksipiippuisen pistoolin, kaksine hanoineen, joilla oli siivekkään ratsumiehen muoto. Se näytti varsin leikkikalulta, niin sievä ja lukemattomilla kiemuroilla ja leikkauksilla se oli koristettu Se olikin Pariisin hienoimmasta asepajasta lähtöisin ja kauneutensa vuoksi lääniherra sen viime käynnillään Quebec'issä oli ostanutkin. Nyt se saattoi olla hyödyksikin, sillä sen molemmat piiput olivat ladatut.

"Aioin käyttää sitä itse", sanoi Onega, pistäessään sen salaa de Catinat'n käteen, "mutta olen nyt päättänyt näyttää heille että voin kuolla, kuten oikean onondagan tulee ja että ansaitsen heidän suurimpien päälliköittensä veriheimolaisuuden. Ottakaa se, sillä vannon, etten käytä sitä muuhun kuin mahdollisesti lävistääkseni tuon sekarotuisen sydämen."

Ilon puna peitti de Catinat'n kasvot hänen puristaessaan pienen aseen käteensä. Tässä oli vihdoin avain rauhan porttien avaamiseen. Adele nojasi poskeaan hänen olkapäähänsä ja naurahti mielihyvästä.

"Annathan minulle anteeksi, rakkaani", kuiskasi de Catinat.

"Anteeksi! Siunaan sinua ja rakastan sinua koko sydämelläni ja sielullani. Syleile minua, rakas, ja rukoile, ennenkuin teet sen."

He olivat yhdessä laskeutuneet polvilleen, kun majaan astui kolme sotilasta ja lausuivat muutamia lyhyitä sanoja sukulaisnaiselleen. Hän nousi hymyillen.

"He odottavat minua", sanoi hän, "saatte nähdä, Valkea lilja ja te monsieur, kuinka hyvin tiedän, miten minun asemassani olevan tulee kuolla. Jääkää hyvästi ja muistakaa Onegaa."

Hän hymyili taas ja poistui majasta kolmen vartijansa keskellä, varmoin, nopein askelin kuten kuningatar, joka astuu valtaistuimelleen.

"Nyt Amory!" kuiskasi Adele, ummistaen silmänsä ja kietoutuen yhä lähemmä miestään.

Hän kohotti pistolin, mutta sitten hän äkkiä laski sen taas, vetäen lyhyen ihmetystä ilmaisevan henkäyksen ja jäi polvilleen, tuijottamaan korkeaan puuhun, joka näkyi avonaisesta majan ovesta.

Se oli suuri, erittäin vanha ja risaisen näköinen puu, jonka kuori riippui pitkissä suikaleissa ja koko runko oli sammalen ja sienien peitossa. Noin kymmenen jalan korkeudessa maasta haarautui se kahdeksi ja täten muodostuneessa haarukassa oli äkkiä näkynyt suuri punainen käsi, joka mielettömästi heiluen teki voimakkaasti kieltäviä liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa, vankien ylen ihmeissään tuijottaessa puuhun, katosi käsi rungon taakse ja sen tilalle ilmestyivät ihmiskasvot, jotka yhtä päättävästi jatkoivat kieltävää liikettään. Mahdotonta oli jäädä epätietoisuuteen, kenen nuo mahonginväriset, ryppyiset kasvot, tuuheat kulmakarvat ja vilkuilevat silmät olivat. Sehän oli kapteeni Efraim Savage Bostonista.

Heidän siinä ihmetellessä ja tuijottaessa kuului äkkiä kimakka vihellys metsän syvyydestä ja silmänräpäyksessä syöksyi joka pensas ja tiheikkö, joka puuntausta ja vesakko tulta ja savua ja muskettien pauke kiiri ympäri aukeaman, lennättäen vinkuvan kuulasateen kiljuvien villien keskelle. Veren jano oli vietellyt irokeesien vartijat katsomaan vankien kuolemaa ja kun kanadalaiset hyökkäsivät intiaanien kimppuun, jäivät he kaikki tulikehän sisään. He syöksyivät suin päin ensin yhtäälle, sitten toisaalle, mutta joutuivat joka puolella surman suuhun, kunnes vihdoin löysivät jonkin heikomman kohdan, josta sitten osa pääsi, kuin lampaat veräjästä. He jatkoivat mielettöminä pakoaan metsän pimentoihin kuulien suhistessa korvien ympärillä, kunnes taas vihellys kutsui eränkävijät ja sotilaat takaa-ajosta.

Mutta yksi villi ennätti vielä tehdä tihujaan. Flaamilaisen äpärän voitti kostonhimo kuoleman uhallakin. Hyökäten Onegan kimppuun, upotti hän sotakirveensä hänen päähänsä ja ulvoen sotahuutoaan ja heiluttaen veristä asettaan riensi hän sitten majaan, missä vangit yhä olivat polvillaan. De Catinat näki hänen tulevan ja mieletön ilo loisti hänen silmistään. Hän nousi mennäkseen häntä vastaan ja kun sekarotuinen hyökkäsi sisään, laukasi hän pistoolinsa molemmat piiput hänen kasvoihinsa. Samalla syöksyi joukko kanadalaisia kiemurtelevien ruumiiden yli, vangit tunsivat lämpimäin ystävällisten käsien puristavan omiaan ja nähdessään Amoksen, Efraimin ja du Lhut'in tutut ja hymyilevät kasvot, tiesivät he että rauhan aika lopultakin oli heille koittanut.

Täten loppuivat pakolaisten matkan vaivat, sillä sen talven viettivät he levossa St. Louis'n linnan hoivissa ja keväällä, kun irokeesit olivat siirtäneet sodankäyntinsä St. Lawrence-joen yläjuoksun maille, saattoivat he painua etelään englantilaisiin siirtomaihin ja sieltä jatkaa Hudson-jokea myöten New Yorkiin, missä heitä Amoksen kotiväen puolelta odotti lämmin vastaanotto.

Yhteiset muistot ja yhdessä kestetyt vaarat olivat liittäneet molemmat nuoret miehet niin läheisiksi ystäviksi, että he pian perustivat yhteisen turkisliikkeen ja ranskalaisen nimi tuli lopulta yhtä yleisesti tunnetuksi Maine'n vuorimaissa ja Alleghanyn rinteillä, kuin se aikonaan oli ollut Versailles'n salongeissa ja käytävillä. Aikanaan rakensi de Catinat talon Staten Islandiin, jonne moni hänen uskonveljensä oli asettunut ja runsaan osan vuosivoitostaan uhrasi hän auttaakseen köyhyyden kanssa kamppailevia hugenottiystäviään. Amos Green nai hollantilaisen tytön Schenectady'sta ja kun tästä ja Adele'sta tuli eroamattomat ystävät, oli avioliitto omiaan yhä tiukentamaan sitä rakkauden sidettä, joka molempien perheiden välillä vallitsi.

Mitä kapteeni Efraim Savage'iin tulee, niin palasi hän onnellisesti rakkaaseen Bostoniinsa ja toteutti kunniahimoisen toiveensa, rakentamalla itselleen sievän talon tiileistä korkealle paikalle kaupungin pohjoisosassa, josta hän saattoi seurata laivaliikettä virralla ja lahdenpoukamassa. Siinä hän eli kaupunkilaistensa suuresti kunnioittamana. Hänestä tuli valitsija- ja neuvosmies ja hänen komennettavakseen uskottiin komea sotalaiva, kun sir William Phips teki hyökkäyksensä Quebec'ia vastaan ja huomasi, ettei vanhaa jalopeuraa, Frontenac'ia, niinkään ajettu pesästään. Ja niin eli vanha merimies, kaikkien arvossapitämänä, aina hyvän matkaa seuraavalle vuosisadalle, jolloin hän jo hämärtävillä silmillään saattoi nähdä jotakin maansa nousevasta suuruudesta.

Sainte Marie'n läänikartano oli pian saatettu entiseen kukoistukseen, mutta sen herra oli vaimonsa ja poikansa menettämisen jälkeen muuttunut mies. Hän tuli hoikemmaksi, tuimemmaksi vähemmän inhimilliseksi ja oli yhtenään johtamassa partioita, jotka tunkeutuivat syvälle irokeesien metsiin ja jotka voittivat itse villitkin julmuudessa. Vihdoin koitti päivä, jolloin ei hän eikä yksikään hänen seuralaisistaan enää tuollaiselta retkeltä palannut. Monta kammottavaa salaisuutta kätkevät nuo suuret, hiljaiset metsät poveensa ja Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n lääniherran kohtalo on yksi niistä.