[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8ad-c4R3NfaVsFItiZIGryWppYUrbnxe9UjlCaRtyV8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},734,"Pakolaiset","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"734-doyle-arthur-conan-pakolaiset","734__Doyle_Arthur_Conan__Pakolaiset","Romaani kahdesta maanosasta","romaani",[],[],"fi",1893,1925,88278,575965,true,null,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun lopun Ranskaan ja Kanadaan. Alkuosa kuvaa Ludvig XIV:n hovin juonitteluja ja hugenottien uskonnollisia vainoja, kun taas jälkimmäisessä osassa päähenkilöt pakenevat uuteen maailmaan ja kohtaavat erämaan vaarat.","Arthur Conan Doylen 'Pakolaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 734.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAKOLAISET\n\nRomaani kahdesta maanosasta\n\n\nKirj.\n\nSIR A. CONAN DOYLE\n\n\nSuomennos.\n\nAlkuteoksen nimi: \"The Refugees\" (1893)\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1925-26.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nEDELLINEN OSA. Vanhassa maailmassa:\n\n  1. Amerikkalainen vieras.\n  2. Kuningas kotioloissaan.\n  3. Oven puolustus.\n  4. Kansansa isä.\n  5. Belialin lapset.\n  6. Taistelu talon herruudesta.\n  7. Uusi ja vanha maailma rinnatusten.\n  8. Nouseva aurinko.\n  9. Kuningas huvittelee.\n 10. Auringon pimennys Versailles'issa.\n 11. Aurinko paistaa jälleen.\n 12. Kuningas ottaa vastaan.\n 13. Kuningas on kekseliäs.\n 14. Viimeinen valtti.\n 15. Yöllinen ratsastus.\n 16. Kun on piru merrassa.\n 17. Portillac'in vankityrmä.\n 18. Yllätysten yö.\n 19. Kuninkaan kabinetissa.\n 20. Kaksi Françoise'ta.\n 21. Mies vaunuissa.\n 22. Portillac'in mestauslava.\n 23. De Catinat'n kukistuminen.\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA. Uudessa maailmassa:\n\n 24. Kultaisen kyynäräkepin lähtö.\n 25. Kuoleman vene.\n 26. Viimeinen satama.\n 27. Kutistuva saari.\n 28. Quebec'in lahdessa.\n 29. Ääni laivan akkunassa.\n 30. Sisämaan vesiä.\n 31. Päänahaton mies.\n 32. Sainte Marie'n isäntä.\n 33. Ruskean hirven surma.\n 34. Veristä väkeä.\n 35. Kuolema ovella.\n 36. Paaluvarustuksen valtaus.\n 37. Munkki saapuu.\n 38. Sainte Marie'n ruokasali.\n 39. Kaksi uimaria.\n 40. Loppu.\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA:\n\nVANHASSA MAAILMASSA\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nAMERIKKALAINEN VIERAS.\n\n\nIkkuna oli sellainen, jommoisia Pariisissa yleisesti käytettiin\nkuudennentoista sataluvun lopulla. Se oli korkea ja kapea, varustettu\npihtipielillä ja leveällä poikkipienalla, jonka yläpuolella olevaan\nruutuun oli maalattu vähäinen vaakunakilpi -- kolme hopeapohjalla\nlepäävää punaista jalka-ansaa. Ikkunan ulkopuolella istui seinässä\nkiinni jykevä rautakanki, josta riippui pienoinen kullattu villapaalin\nkuva, heilahdellen ja naristen tuulen joka henkäyksestä. Vastapäätä\nkadun toisella puolella oli toisia samanlaisia taloja, yhtä korkeita,\nkapeita ja porvarillisen siistejä, joiden julkisivuja leikkelivät\nristikkäin käyvät kannatinpylväät ja kattoja koristivat terävät\npäätykolmiot ja pienet kulmatornit. Ja alhaalta rakennusten välistä\nkuului epälukuisten jalkain kopinaa St. Martin-kadun mukulakiveykseltä.\n\nIkkunan sisäpuolella oli ruskealla espanjannahalla päällystetty leveä\nikkunalavitsa, jolla leväten perheen jäsenet voivat akkunaverhojen\nvälistä katsella vilkasta katuvilinää. Kaksi heistä istui nytkin\nlavitsalla, mies ja nainen, mutta selkänsä he olivat kääntäneet\nulkopuoliselle näytelmälle ja kasvonsa isoon ja komeasti sisustettuun\nasuinsuojaan. Tuontuostakin he vilkaisivat toisiinsa, ja heidän\nsilmistään voi nähdä, ettei heidän onnensa kaivannutkaan muuta\nkatsottavaa.\n\nEikä tuo ollut ihmekään, sillä kauniimpaa paria olisi saanut kauan\netsiskellä. Nainen oli hyvin nuori, korkeintaan kaksissakymmenissä,\nkasvot tosin kalpeat, mutta sellaista kalpeutta, joka loisti itsestään\nja oli niin raitis ja puhdas ja puhui sellaisesta sisäisestä\npuhtaudesta ja viattomuudesta, ettei niiden neitseellinen valo\nkaivannutkaan värien hurmaa lisäkukkeudekseen. Piirteet olivat hienot\nja pehmeät, ja sinimustat hiussuortuvat ja pitkät tummat silmäripset\nloivat somia varjoja silmäterien uneksivalle harmaudelle ja ihon\nnorsunluuhohteelle. Tytön koko olennossa oli jotain levollista ja\npidätettyä, jota vaikutusta yhä koroitti sileä mustasilkkinen puku ynnä\nkivihiilihelmistä tehty rintaneula ja rannerengas, jotka olivat hänen\nainoina koristeinaan. Tällainen oli Adele Catinat, kuuluisan\nhugenottiuskoisen verkakauppiaan ainoa tytär.\n\nMutta jos hänen pukunsa oli synkän yksitotinen, niin sitä loistavampi\noli hänen istuintoverinsa asu. Tämä oli tyttöä kenties kymmentä vuotta\nvanhempi; pienillä kapeilla kasvoilla oli aito soturimainen ilme, musta\nhuuliparta oli huolellisesti hoidettu ja tummanruskeiden silmien\nsäihkyvä katse näytti voivan saada yhtä helposti miehet tottelemaan\nkuin naiset sulamaan. Hänen takkinsa oli taivaansininen, koristettu\npoikittaisilla hopeapunoksilla ja leveillä hopeaolkaimilla. Valkeat\nsäämiskäliivit kurkistivat takin aukosta, ja samaa ainetta olivat\npolvihousut, jotka katosivat pitkävartisiin kiiltonahkasaappaisiin,\njoiden koroissa helisivät kullatut kannukset. Hopeakahvainen miekka ja\nsulkaniekka hattu, jotka istuja oli laskenut vierelleen lavitsalle,\ntäydensivät muhkean asepuvun, jonka kantaminen laskettiin miehelleen\nkunniaksi, sillä jokainen ranskalainen tunsi sen olevan Ludvig XIV:n\nkuuluisan Sinisen kaartin upseerivormun. Repäisevän uljaalta soturilta\ntämä nuori herra tosiaan näyttikin ylväine kiharapäineen ja huolettoman\nluontevine liikkeineen. Ja sellaiseksi hän oli osoittautunut\nsotakentälläkin, kunnes Amory de Catinat'n nimi oli saanut mainehikkaan\nkaiun kaikkien niiden tuhansien uljaiden alhaisaatelisten joukossa,\njotka parveilivat kuninkaan pyhitetyn persoonan ympärillä.\n\nMolemmat nuoret olivat ensimmäisen polven serkuksia, ja\nkaunispiirteisistä kasvoistaan voi hyvin tuntea heidät\nlähisukulaisiksi. De Catinat polveutui jalosukuisesta\nhugenottiperheestä, mutta kadotettuaan jo lapsena molemmat vanhempansa\noli hän astunut armeijaan ja ponnistellut nykyiseen asemaansa ilman\nkaikkia suotuisia syrjävaikutuksia pelkän mieskohtaisen kuntonsa\nnojalla. Hänen isänsä nuorempi veli sen sijaan oli luopunut aatelisesta\n\"de\"-lisäkkeestä nimensä edessä, kun oli nähnyt kerettiläiseksi\nkatsotun uskontonsa sulkevan häneltä kaikki jalosukuiselle miehelle\nsopivat elämänurat, ja antautunut harjoittamaan kauppaa Pariisissa\nsellaisella menestyksellä, että hänet nykyisin luettiin kaupungin\nrikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien porvarien joukkoon. Hänen kattonsa\nalla nuori soturi nyt istui, ja hänen ainoan tyttärensä kättä tämä\njuuri piteli omassaan.\n\n\"Kerropas minulle, Adele\", hän sanoi, \"mikä sinut nyt panee noin\nmurheellisen näköiseksi?\"\n\n\"Enhän minä ole murheellinen, Amory.\"\n\n\"Älähän -- mitäs sitten tietääkään tuo pieni ryppy noiden kaarevien\nkulmakarvojesi välissä? Ahaa, näethän että osaan lukea sinun tuulesi\nkasvoistasi niinkuin paimen lukee säätä taivaan pilvistä.\"\n\n\"Eihän se ole mitään, Amory -- mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Sinähän jätät minut yksin tän'iltana.\"\n\n\"Mutta palaanhan taas huomen-aamulla.\"\n\n\"Ja täytyykö sinun todella, ihan todella, lähteä pois täältä\ntän'iltana?\"\n\n\"Tänne jääminen tietäisi kohta virkaeroa minulle. Minunhan pitää\naikaisin huomen-aamulla olla vahtivuorossani kuninkaan makuusuojan\novella! Aamumessun jälkeen astuu majuri de Brissac minun tilalleni ja\nsitten olen jälleen vapaa mies.\"\n\n\"Ah, Amory, kun sinä noin puhelet kuninkaasta ja hovista ja sen\nsuurista vallasnaisista, niin tulen ihan ihmeisiini!\"\n\n\"Mikä sinut sitten oikein panee ihmettelemään!\"\n\n\"No, kun ajattelen että sinä, joka elät sellaisen loiston keskellä,\nalennut tulemaan kauppiaan halpaan majaan.\"\n\n\"Ah, mutta minkäs aarteen tämä maja sitten kätkeekään?\"\n\n\"Sehän se minua kaikkein enimmän ihmetyttääkin. Että sinä, joka elät\nkaiket päivät niin kauniiden ja henkevien ihmisten parissa, luulet\nminun olevan rakkautesi arvoinen -- minun, joka olen vain kuin\npikkuinen hiiri, aivan yksin tässä isossa talossa, ja niin arka ja\nkömpelö! Sehän se vasta ihmeellistä on!\"\n\n\"Kullakin on oma makunsa\", sanoi nuori mies, silittäen serkkunsa\npienoista kättä. \"Naisten laita on aivan sama kuin kukkien. Mikä pitää\nsuurista loistavista auringonkukista tai ruusuista, joiden suuruus ja\nväriloiste pakostakin paistaa jokaisen silmiin. Mutta minulle on\nrakkain pieni orvokki, joka kätkeytyy sammalen turviin ja kuitenkin on\nniin suloinen katsella ja levittää tuoksuaan kauas ympärilleen. --\nMutta yhä vielä on tuo juro ryppy otsallasi, armaani!\"\n\n\"Tahtoisin, että isä pian palaisi kotia.\"\n\n\"Miksi niin? Tunnetko itsesi täällä niin yksinäiseksi?\"\n\nTytön kalpeille kasvoille lennähti nopea hymy. \"Enhän minä yksin ole\nennenkuin vasta illalla. Mutta minä olen aina niin rauhaton, kun hän on\npoissa kotoa. Nykyään saa kuulla niin paljon poloisten veljiemme\nvainoomisesta.\"\n\n\"Joutavia! Setäni kyllä kykenee varjelemaan itsensä vainolaisilta.\"\n\n\"Hän on lähtenyt verkakauppiaitten esimiehen luo puhumaan tuon\nrakuunamajoituksen johdosta.\"\n\n\"Ah, siitähän et ole minulle vielä puhunutkaan.\"\n\n\"Tässähän on siitä ilmoitus.\" Hän otti pöydältä sinisen paperikääryn,\njosta riippui punainen sinetti nauhassaan. Upseerin tuuheat mustat\nkulmakarvat rypistyivät, kun hän silmäsi paperiin.\n\n\"Täten annetaan sinulle, Theophile Catinat, St. Martin kadun varrella\nasuva verkakauppias, tiedoksi\", luki hän kirjeestä, \"että olet\nvelvollinen antamaan majaa ja muonaa kapteeni Dalbert'in johdossa\noleville 20 Languedocin sinisen rakuunarykmentin sotilaalle, kunnes\nsinulle toisin ilmoitetaan. (Allekirj.) de Beaupre (kuninkaan\nkomissaari).\"\n\nDe Catinat tunsi hyvin tämän pakkokeinon, jolla hugenotteja rasitettiin\nRanskan kaikilla kulmilla, mutta hän oli imarrellut mieltään sillä\najatuksella, että hänen oma upseeriasemansa varjelisi hänen\nsukulaistaan moisesta kohtalosta. Harmista huudahtaen hän nakkasi\nkirjeen kädestään.\n\n\"Milloin niiden pitäisi tulla?\"\n\n\"Isä sanoi, että tän'iltana.\"\n\n\"Sitten ne eivät jää tänne kauaksi. Huomen-aamulla minä tuon mukanani\nkäskykirjeen, joka karkoittaa ne tästä talosta. Mutta aurinkohan näkyy\njo painuneen St. Martinkirkon taa, ja minun pitäisi olla jo\npaluumatkalla.\"\n\n\"Ei, ei -- sinä et saa vielä lähteä.\"\n\n\"Tahtoisin ensin nähdä sinut isäsi huostassa, sillä pelkään jättää\nsinua yksin noiden roikaleiden tullessa. Ja kuitenkaan ei mikään\npuolustava syy auttaisi, jollen ole ajoissa Versailles'issa. Mutta\nkatsopas -- portaiden eteen on pysähtynyt jokin ratsastaja. Hänellä ei\nole vormupukua. Kukaties hän on isäsi lähetti.\"\n\nTyttö käännähti innokkaasti ikkunaan ja kurkisti verhojen välistä ulos,\nnojaten kättään serkkunsa hopeaolkaimeen.\n\n\"Ah, minähän olin aivan unohtaa!\" hän huudahti. \"Tuohan on se\namerikkalainen vieraamme. Isä sanoi hänen tulevan tänään.\"\n\n\"Amerikkalainen vieraanne!\" toisti soturi ällistyneenä, ja molempien\npäät painuivat katselemaan ulos ikkunasta. Ratsastaja, joka oli kookas\nja leveäharteinen nuori mies, lyhyttukkainen ja parraton, käänsi\npitkän, mustanpuhuvan ja järeäpiirteisen naamansa juuri heitä kohti,\nkatseensa harhaillessa talon julkisivua pitkin. Hänellä oli päässään\npehmeälierinen harmaa huopahattu Pariisissa outoa tyyliä, mutta muuten\nolivat hänen tummat yksivakaiset vaatteensa ja pitkävartiset saappaansa\nsamanlaiset kuin millä pääkaupungin porvarilla hyvänsä. Ja sittekin oli\nhänen ulkomuotonsa niin tavallisuudesta poikkeava, että kaupunkilaisia\noli kertynyt hänen ympärilleen tiheäksi rykelmäksi ällistelemään suut\nauki ratsastajaa ja tämän ratsua. Monta koloa ja naarmua saanut pyssy,\njossa oli hirveän pitkä piippu, oli perästään sidottu kiinni hänen\njalustimeensa, piipunsuun heiluessa korkealla ilmassa hänen päänsä\npäällä. Kummastakin pistoolikotelosta riippui iso musta nahkareppu, ja\nkirjava punahetaleinen huopapeite oli kääritty mytyksi hänen satulansa\ntaa. Hevonen, jykeväjäseninen päistärikkö, oli kiiltävän hikinen\nselästään ja räiskyneen mudan vallassa vatsan puolelta, ja se\nnotkistihe seistessään etupolvilleen aivan kuin ratki nääntyneenä. Kun\nratsastaja tuntui päässeen talosta selville, hypähti hän keveästi alas\nsatulasta, ja irroitettuaan pyssynsä, reppunsa ja peitteensä huitoi\nhuolettomasti itselleen tietä ällistelevän väkijoukon läpi ja alkoi\nkolkuttaa kovasti ulko-ovelle.\n\n\"Kuka ihmeessä hän saattaa ollakaan?\" ihmetteli de Catinat.\n\"Kanadalainen ehkä? Sellainenhan olen melkein itsekin. Minulla on yhtä\npaljon tuttavia meren tuolla puolen kuin täälläkin. Mitämaks tunnenkin\nhänet. Sielläpäin ei ole vallan paljon valkoisia kasvoja, ja niinä\nkahtena vuonna, jolloin olin meren takana, oli tuskin yksiäkään\nSaguenaysta Nipissipgiin saakka, joita minä en olisi tullut näkemään.\"\n\n\"Ei, hän on Englannin siirtomaista, Amory. Mutta hän puhuu meidän\nkieltämme. Hänen äitinsä oli meille sukua.\"\n\n\"Entä hänen nimensä?\"\n\n\"Se on Amos -- Amos ... ah, noita nimiä! Niin, Greenhän se oli -- Amos\nGreen. Hänen isänsä ja minun isäni ovat tehneet paljon kauppaa\nkeskenään, ja nyt on hänen poikansa, joka tietääkseni on koko ikänsä\nelänyt vain erämaissa, lähetetty tänne oppimaan vähän maailman tapoja.\nAh, hyvä Jumala -- mitä kummaa siellä nyt onkaan tapahtunut?\"\n\nAlakerran eteisestä oli äkkiä kuulunut kirkunaa ja huutoja, kiivaan\nmiehenäänen luikkamista ja kiireisten askelien kopinaa. Tuossa paikassa\noli de Catinat joutunut portaiden puoliväliin ja jäänyt ällistyneenä\nkatselemaan eteisessä tarjoutuvaa näytelmää.\n\nKäytävän kummallakin seinällä seisoi kaksi naispalvelijaa kirkuen minkä\nsaivat ääntä keuhkoistaan. Keskellä pyöri miespalvelija Pierre,\nyksitotinen vanha kalvinisti, jonka ei vielä koskaan oltu nähty\nkadottavan jäykkää arvokkaisuuttaan, ympäri kuin väkkärä, viuhtoen\nkäsivarsillaan ja parkuen niin että melun olisi voinut luulla kuuluvan\nvaikka Louvre'iin saakka. Hänen laihaa kinttuaan verhoavaan harmaaseen\nvillasukkaan oli pureutunut kiinni tuuhea, musta ja karvainen pallo,\njosta näkyi ylöspäin tirkistelevä pieni punainen silmä ja sen alla\nvalkoinen hammasrivi, joka piteli tarmokkaasti kiinni saaliistaan.\nHuudot kuultuaan oli hevosestaan huolehtinut nuori muukalainen\nsyöksynyt sisään ja nähdessään vanhusparan pulan käynyt käsiksi\npurijaan, antanut sille pari navakkaa iskua kuonolle ja työntänyt sen\npää edellä takaisin nahkareppuun, josta se palvelijain hirmuksi oli\nputkahtanut esiin.\n\n\"Älkää joutavia hätäilkö\", sanoi hän sujuvalla ranskankielellä; \"sehän\non vain karhu.\"\n\n\"Ah, taivahan isä!\" huusi Pierre, pyyhkäisten kyyneleet silmistään.\n\"Voi, se on tehnyt minut ainakin viittä vuotta vanhemmaksi! Minä\nseisoin ovella kumartamassa monsieurille ja ennenkuin arvasinkaan, oli\nse takaapäin kimpussani.\"\n\n\"Syy oli minun, kun olin jättänyt repunsuun auki. Elukka on vain pentu\nja syntyi vasta samana päivänä kuin lähdin New Yorkista, kuusi viikkoa\nsitten. Onko minulla kunnia puhutella isäni ystävää, monsieur\nCatinat'ta?\"\n\n\"Ei, monsieur\", puuttui kaartilainen portailta puheisiin. \"Setäni on\nkaupungilla, mutta minä olen kapteeni de Catinat, teidän nöyrä\npalvelijanne, ja tässä on mademoiselle Catinat, tämän talon emäntä.\"\n\nVieras nousi portaita ylös ja tervehti heitä molempia yhdellä haavaa\narkaillen ja jäykästi, aivan kuin metsän villi peura, joka on päättänyt\nhypätä peloittavalta näyttävän esteen yli. Hän seurasi heitä saliin --\nmutta tuossa tuokiossa hän oli jälleen hävinnyt heidän näkyvistään, ja\nhe voivat kuulla vain hänen kumajavat askeleensa portailta. Palatessaan\nhänellä oli ihanan kiiltävä turkiseläimen nahka kädessään. \"Karhu on\ntulijaislahja teidän isällenne, mademoiselle\", sanoi hän. \"Tämän toin\nAmerikasta teille itsellenne. Eihän se paljonkaan arvoinen ole, mutta\nvoihan siitä tehdä teille nahkasäärykset tai käsipuuhkan.\"\n\nAdele huudahti ihastuksesta, kun hänen hyväilevät kätensä upposivat\nsyvälle nahan pehmeään karvaan. Ja syytä hänellä olikin ihailla\nsaalistaan, sillä harvoin sai kuningaskaan sellaisen lahjan. \"Ah,\nkuinka ihana tämä onkaan, monsieur\", hän huudahti. \"Minkä eläimen nahka\nse on ja mistä olette sen saanut?\"\n\n\"Se on mustakettu. Ammuin sen itse viime kierroksellani Oneidajärven\nirokeesikylissä.\"\n\nNeito painoi kauniin taljan poskeaan vastaan, jonka marmorinvalkea\nhipiä paistoi suloisesti sen mustaa pehmeyttä vastaan. \"Minua\npahoittaa, ettei isä ole täällä toivottamassa teitä tervetulleeksi,\nmonsieur\", sanoi hän; \"mutta sallikaa minun tervehtiä teitä\nsydämellisesti hänen sijastaan. Teille varattu huone on yläkerrassa, ja\nPierre saattaa teidät sinne, jos haluatte.\"\n\n\"Minulleko huone? Mitä varten.\"\n\n\"No, toki -- nukkuaksenne, monsieur!\"\n\n\"Pitääkö minun sitten nukkua sisällä huoneessa?\"\n\nDe Catinat puhkesi nauramaan nähdessään vieraan hämmästyneen naaman.\n\"Eihän teidän ole pakko, jollette itse tahdo\", sanoi hän.\n\nToisen kasvot kirkastuivat oitis, ja hän astahti lattian poikki huoneen\nperäikkunalle, joka antoi pihalle päin. \"Ah!\" hän huudahti aivan kuin\nriemullisen keksinnön tehdessään: \"tuollahan kasvaa pyökkipuu,\nmademoiselle, ja jos saan viedä makuuhuopani sen juurelle, niin nukun\nulkosalla paljon paremmin kuin missään huoneessa. Talvisaikaan se tosin\nei käy laatuun, mutta kesällä minusta tuntuisi sisällä maatessani kuin\nputoisi katto alas rinnoilleni.\"\n\n\"Te ette siis ole kaupunkilainen?\" kysyi de Catinat.\n\n\"Isäni asuu New Yorkissa -- aivan Peter Stuyvesantin lähinaapurina,\njosta varmastikin lienette kuullut puhuttavan. Isä on hyvin karaistunut\nmies, ja häntä se ei pahoin rasita, mutta minä saan jo tarpeekseni\nparista yöstä peräkanaa Albanyssa tai Schenectadyssa käydessäni. Koko\nikäni olen näet elänyt metsissä.\"\n\n\"Olen varma, että isäni sallii teidän nukkua missä tahdotte ja tehdä\nmitä itse haluatte, kunhan vain olette tyytyväinen.\n\n\"Kiitän teitä, neiti. Lähden siis viemään kapineeni pihalle ja\nruokkimaan hevostani.\"\n\n\"Ei, sen tekee Pierre.\"\n\n\"Minäkö antaisin ratsuni vieraan haltuun! Olen tottunut huolehtimaan\nsiitä itse.\"\n\n\"Sitten lähden kanssanne\", sanoi de Catinat. \"Minulla on pari sanaa\nsanottavana teille. Näkemiin siis, Adele, huomiseksi.\"\n\nMolemmat nuoret miehet lähtivät yhdessä portaita alas, ja kaartilainen\nseurasi vierasta pihalle. \"Teillä on ollut tänään pitkä matka\", hän\nsanoi.\n\n\"Niin on -- Rouenista saakka.\"\n\n\"Oletteko väsyksissä?\"\n\n\"Ei; minua harvoin väsyttää.\"\n\n\"Olkaa sitten neidin parissa, kunnes hänen isänsä palasi kotiin.\"\n\n\"Miksi tätä pyydätte?\"\n\n\"Siksi että minun täytyy lähteä, ja hän saattaa kukaties tarvita\nsuojelijaa.\"\n\nMuukalainen ei vastannut mitään vaan nyökkäsi, ja heittäen mustan\ntakkinsa yltään hän rupesi voimakkaasti hankaamaan ratsunsa rapaisia ja\nhiestyneitä kupeita.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nKUNINGAS KOTIOLOISSAAN.\n\n\nOli edellistä päivää seurannut aamu. Versailles'in linnan iso kello oli\njuuri kajahduttanut kahdeksan lyöntiä, ja hallitsijan ylösnousun aika\noli melkein käsissä. Halki linnan loppumattoman pitkiä käytäviä ja\nfreskomaalauksin koristettuja eteissuojia kävi tukahdutettu kohu ja\nhyörinä, aivankuin liikuttaessa varpaisilla kiihkeän odotuksen hetkenä,\nsillä kuninkaan ylösnousu oli tärkeä valtiotoimi, jossa sangen monilla\nhenkilöillä oli omat erikoistehtävänsä. Höyryävää hopeista vesimaljaa\nkantava lakeija kiiruhti monsieur de St. Quentin'in, kuninkaan\nhoviparturin valtapiiriin. Toisia sipsutteli vaateläjiä käsivarrellaan\nkuninkaan makuuhuoneen eteissuojaan vievää käytävää pitkin.\nHopeakirjaisissa sinisissä vormuissaan upeilevat kaartilaiset\nsuoristautuivat kuin seipäiksi ja ojensivat peitsensä käsivarren päähän\nitsestään, kun vahtivuorossa oleva nuori upseeri, joka oli ikävissään\nkatsellut ikkunasta hovilaisten ilonpitoa ulkoparvekkeella, käännähti\ntiukasti kannoillaan ja lähti astelemaan kuninkaallisen makuuhuoneen\nisoa valkokultakirjaista ovea kohti.\n\nTuskin oli hän päässyt vartiopaikalleen sen eteen, kun kädensijaa\nkierrettiin hyvin hiljaa sisältäpäin, valtava ovenpuolikas pyörähti\näänettömästi saranoillaan ja kynnyksen yli astui varpaisillaan mies,\nsulkien yhtä varovaisesti oven perästään.\n\n\"Hs!\" hän kuiskutti sormi huulillaan, ja koko hänen sileäksi ajeltu\nnaamansa korkealle kohotettuine kulmakarvoineen ilmaisi mitä tärkeintä\nvaroitusta. \"Kuningas nukkuu yhä vielä.\"\n\nNuo sanat kulkivat kuiskeena miehestä toiseen siinä ihmisparvessa, joka\noli kunnioittavasti kokoutunut oven ulkopuolelle. Puhuja, joka oli\nkuninkaan ylikamaripalvelija monsieur Bontems, viittasi vahtiupseerille\nja vei tämän takaisin siihen ikkunakomeroon, josta tämä oli juuri\ntullut.\n\n\"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat\", tervehti hän kunnioittavan\ntuttavallisuuden sävyllä.\n\n\"Hyvää huomenta, Bontems. Kuinka kuningas on nukkunut?\"\n\n\"Ihmeteltävän hyvin.\"\n\n\"Mutta eikö hänen ole aika jo nousta?\"\n\n\"Ei aivan vielä.\"\n\n\"Ettekö aio herättää häntä?\"\n\n\"Vasta seitsemän ja puolen minuutin perästä.\" Kamaripalvelija kaivoi\npovestaan esiin pienen munanmuotoisen kellon joka oli sen miehen\nlakina, joka _itse_ oli kahdenkymmenen miljoonan ihmisen lakina.\n\"Kuka komentaa päävahtia?\"\n\n\"Majuri de Brissac.\"\n\n\"Tässäkö te tulette olemaan?\"\n\n\"Minulla on nelituntinen vartiovuoro kuninkaan persoonan\nläheisyydessä.\"\n\n\"Se sattui hyvin. Kuningas antoi minulle eräitä ohjeita vietäväksi\nvahtipäällikölle, kun hän illalla jäi _pikku riisunnan_ jälkeen\nkahdenkesken minun kanssani. Hän pyysi minun mainitsemaan,\nettä monsieur de Vivonnea ei ole päästettävä mukaan _suureen\npukeutumiseen_. Teidän on ilmoitettava se hänelle itselleen.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\n\"Sitten, jos sattuisi tulemaan kirjelippunen _häneltä_ --\nymmärrättehän, tuolta uudelta...\"\n\n\"Madame de Maintenon'ilta?\"\n\n\"Aivan niin. Mutta parempi on, ettei mainita nimiä. Jos tämä sattuisi\nlähettämään kirjeen, niin teidän on otettava vastaan ja jätettävä se\nperille aivan huomaamattomasti, kun kuningas antaa teille siihen\ntilaisuuden.\"\n\n\"Se tapahtuu.\"\n\n\"Mutta jos se _toinen_ sattuisi tulemaan, niinkuin onkin\nmahdollista -- ymmärrättehän, se entinen...\"\n\n\"Madame de Montespan?\"\n\n\"Ah, tuota teidän kerkeätä soturikieltänne, kapteeni! Jos hän siis\nsattuisi tulemaan, niin teidän on hienosti suljettava häneltä tie --\nkohteliaassa muodossa, ymmärrättehän, mutta missään tapauksessa häntä\nei saa päästää sisään kuninkaan suojiin.\"\n\n\"Hyvä on, Bontems.\"\n\n\"Ja nyt meillä on enää vain kolme minuuttia aikaa.\"\n\nMahtava palvelija kulki yhä suuremmaksi kasvavan odottelijajoukon\nhalki, kasvoillaan ylvään nöyrä ilme kuten ainakin miehellä, joka\ntietää olevansa tosin vain lakeija, mutta siltä ainakin lakeijain\nkuningas, koska oli itsensä kuninkaan lakeija. Oven edessä seisoi rivi\nalempiarvoisia lakeijoita, joiden puuteroidut palmikot, punaiset\nsamettitakit ja hopeaiset olkalaput kimaltelivat ikkunasta tulevan\naamuauringon säteissä.\n\n\"Onko uunin hoitaja täällä?\" tiedusteli Bontems.\n\n\"On, monsieur\", vastasi eräs virkalainen, joka kannatti rintansa\ntasalla mäntypilkkeillä kuormitettua emaljitarjotinta.\n\n\"Entä akkunaverhojen avaaja?\"\n\n\"Tässä, monsieur.\"\n\n\"Entä peitteen nostaja?\"\n\n\"Tässä, monsieur.\"\n\n\"Olkaa siis valmiit sanan saatuanne.\" Hän käänsi uudelleen ovenripaa ja\nkatosi pimeään huoneeseen.\n\nSe oli iso neliömäinen suoja, jonka kahta korkeaa ikkunaa peittivät\narvaamattoman kallishintaiset silkkikaihtimet. Niiden raoista lähetti\naamuinen aurinko sisään muutamia pienoisia sädekimppuja, jotka\nsuurenivat kartiomaisesti kulkiessaan huoneen läpi ja kohdatessaan\nsinisinä väriläikkinä kevätesikon värisiä seinäpintoja. Iso nojatuoli\nseisoi mustalle tuhalle palaneen liesiristikon vieressä, jonka yli\nkohoava mahtava mustamarmorinen uuninrinta ylhäällä päättyi tuhansiksi\nmutkitteleviksi koristekiekuroiksi ja vaakunakuvioiksi, kunnes suli\nyhteen kauniisti maalatun kattolaudoituksen kanssa. Huoneen nurkassa\nilmaisi kapea vuode ja syrjään viskattu nahkapeite paikkaa, jossa\nuskollinen Bontems oli viettänyt yönsä.\n\nAivan keskellä huonetta seisoi suunnaton pilarisänky, jonka\ngobelinikuteiset uutimet oli painettu päänsijan pieluksen taa.\nKiilloitettu messinkikaide ympäröi vuodetta, jättäen sisäpuolelleen\nviiden jalan levyisen tilan. Tässä aitauksessa nähtiin valkealla\nliinalla peitetty pieni pyöreä pöytä, jolla lepäsi hopealautanen ja\nemaljoitu pikari, edellisellä kolme ohutta viipaletta kananrintaa ja\njälkimmäisessä pisara Frontiac-viiniä -- siltä varalta, että kuningas\nyöllä sattuisi tuntemaan itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi.\n\nKun Bontems kulkea hiiviskeli äänettömästi lattian poikki, jolla hänen\njalkansa painuivat syvään sammalpehmeään mattoon, voi hän kuulla\nnukkujan pitkän hienoisen hengityksen ja tuntea nenässään unen\nuuvuttaman sakean ilman. Hän astui kaiteen aukosta aitauksen\nsisäpuolelle ja odotteli kello kädessä sen sekunnin tuloa, jolloin\nrautainen hovitapa määräsi kuninkaan herätettäväksi. Hänen vierellään\npilkisti kallisarvoisen vihreäsilkkisen peitteen poimuista, puolittain\nhautautuneena pieluksen ilmaviin Valenciennes-pitseihin, lyhyeksi\nleikatun mustan tukan peittämä pyöreä pää sekä kyömynenän ja\nesiinpistävän alahuulen koristama kasvoprofiili. Kamaripalvelija\nnäpähytti kellonkuoren kiinni ja kumartui nukkujan yli.\n\n\"Minulla on kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että kello on\npuoli yhdeksän.\"\n\n\"Ah!\" Kuningas avasi hitaasti isot tummanruskeat silmänsä, teki\nristinmerkin ja suuteli pientä mustaa pyhäinjäännössäiliötä, jonka hän\nveti esiin nauhasta yöpaitansa alta. Sitten hän nousi istualleen\nvuoteessa ja tuijotti räpyttelevin silmin ympärilleen kuin ajatuksiaan\nkooten.\n\n\"Mainitsitteko käskyni vahtiupseerille, Bontems?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Kuka on vartiovuorossa?\"\n\n\"Majuri de Brissac päävahdissa ja kapteeni de Catinat käytävässä.\"\n\n\"De Catinat! Ah, se nuori mies, joka pysähdytti hevoseni\nFontainebleaussa. Minä muistan hänet. Saatte antaa merkin, Bontems.\"\n\nKamaripalvelija astui sukkelaan ovelle ja työnsi sen auki. Sisään\nsyöksähtivät uunien ylihoitaja ja neljä punatakkista ja\nvalkoperuukkista lakeijaa, käyden itsekukin kerkeäkätisinä ja\näänettömin askelin omaan askareeseensa. Yksi sieppasi Bomtems'in\nvuoteesta peiton ja patjan ja kiidätti ne kuin vilauksessa\neteishuoneeseen; toinen joudutti pois yöaterian hopeakalustoineen;\nkolmas nykäisi syrjään kohokuvioin koristellusta silkkisametista tehdyt\nisot akkunaverhot ja päästi leveän valovirran huoneeseen. Sittenkun\nuuninkaitsija oli latonut liedenristikolle hopeatarjottimella tuomansa\nmäntykalikat ja sytyttänyt ne, laski hän kaksi pyöreää halkoa ristiin\nniiden päälle, sillä aamuilma oli kolakanlainen, ja poistui sitten\nseuralaisineen.\n\nTuskin olivat nämä halpa-arvoiset aamutervehtijät ennättäneet mennä,\nkun paljon ylhäisempiä vieraita saapui. Ensimmäisinä asteli niitä\nrinnakkain sisään kaksi, toinen vähän päälle kaksikymmenvuotias\nnuorukainen, keskikokoinen mutta lihavahko, hidasliikkeinen ja\nylpeäryhtinen, silkkisukan verhoama sääri siromuotoinen ja kasvot\nkylläkin kauniit mutta elottomat kuin naamio, paitsi milloin\nsilmännurkista sattumoilta irvisti pahanilkinen leikillisyys. Hänellä\noli yllään rikkaasti koristeltu takki luumunvärisestä sametista ja\nrinnan yli käyvässä nauhassa kimalteli P. Ludvigin ritarikunnan tähti.\nHänen toverinsa oli arviolta nelikymmenvuotias, tummahipiäinen, hyvin\narvokkaan ja juhlallisen näköinen, puettuna sileään mustasilkkiseen\npukuun, jonka kaulusta ja hihansuita koristivat kultakuteiset\npitsiröyhelöt. Kun tämä pari astui kuninkaan eteen, oli helppo huomata\nkaikissa kolmessa samaa sukulaisnäköä, josta hovissa outokin olisi\nvoinut arvata vanhemman tervehtijän olevan Monsieurin, kuninkaan\nnuoremman veljen, ja toisen jälleen tuntenut Dauphin Ludvigiksi, hänen\nainoaksi vihityssä avioliitossa syntyneeksi lapsekseen ja sen\nvaltaistuimen lailliseksi perilliseksi, jolle kohtalon merkillinen\nsuoma ei sallinut hänen eikä hänen poikansa koskaan nousta.\n\nMutta vaikka kaikkien noiden kolmen miehen kasvoissa ilmeni niin\ntuntuva yhdennäköisyys, Bourbonien kyömynenä ja heidän äitinsä ja\nisoäitinsä Anna itävaltalaisen perintönä Habsburgien paksu alahuuli,\nniin voi niistä kuitenkin erottaa luonnonlaadun ja luonteen suuren\neroavaisuuden. Kuningas oli nykyään kuudennellaviidettä, ja hänen\nlyhyeksi leikattu musta tukkansa oli jo hiukan kalju päälaelta ja\nharmaassa ohimoilta. Sittenkin oli hän säilyttänyt paljon\nnuoruudenaikaista kauneuttaan, johon vaikuttavana yhtyi vuosien antama\narvokkaisuus ja luonnollinen ylhäisyys. Hänen tummat silmänsä olivat\ntäynnä vilkasta ilmettä, ja hänen säännölliset kasvonpiirteensä olivat\nyhä edelleen maalarin ja kuvanveistäjän ilo ja ihastus. Luja ja samalla\ntunteellinen suu ynnä tuuheat, kauniisti kaartuvat kulmakarvat antoivat\nkasvoille voiman ja arvovaltaisuuden leiman; kun taas hänen veljensä\ntavallisesti aina umpimielinen ja itseensäsulkeutunut ilme kertoi\nmiehestä, jonka pitkäaikainen pakollinen harjoitus oli totuttanut\nsalaamaan tunteensa ja elämään syrjässä. Dauphinilla jälleen oli\nkauniimmat kasvot kuin hänen isällään, mutta niistä puuttui sitä elävää\nja alati vaihtelevaa ilmettä, joka voi yhtä helposti säteillä mitä\nlumoavinta leikkiä, kiihkeää närkästystä tai todella kuninkaallista\ntylyyttä, ja joka sai erään älykkään aikalaisen huomauttamaan, että\njollei Ludvig XIV kukaties ollutkaan suurin hallitsija mikä koskaan on\nelänyt, niin hän ainakin kykeni parhaiten esittämään sellaisen osaa.\n\nKuninkaan pojan ja kuninkaan veljen takana seisoi pieni ryhmä ylimyksiä\nja korkeita hoviherroja, joiden virkatoimet vaativat heidän läsnäoloaan\ntässä jokapäiväisessä vastaanotossa. Heitä oli puvuston suurmestari,\nkuninkaallisen makuusuojan ylimarsalkka, Mainen herttua, mustaan\nsamettiin puettu kalpea nuorukainen, joka ontui vasenta jalkaansa, ja\nhänen pieni veljensä Toulousen kreivi, molemmat kuninkaan aviottomia\npoikia lemmenliitosta madame de Montespanin kanssa. Näiden takana\njälleen olivat puvuston ylihoitaja, ensimmäinen henkilääkäri Fagon ja\nensimmäinen henkikirurgi Telier sekä kolme tulipunaiseen ja kultaan\npuettua paashia, jotka kantoivat käsivarrellaan kuninkaan vaatteita.\nNäille henkilöille oli suotu onni olla saapuvilla aamutervehdyksellä --\nkorkein kunnianosoitus, jota Ranskan hovissa voi unelmoida osakseen.\n\nBontems oli kaatanut kuninkaan käsille muutaman tipan väkiviinaa ja\nhuuhdellut niitä sitten hopeamaljassa, ja makuusuojan ylimarsalkka oli\nkurottanut kuninkaalle vihkivesimaljan, jonka yli tämä teki\nristinmerkin mutisten hiljaa rukouksen pyhälle hengelle. Sitten,\nnyökättyään veljelleen ja lausuttuaan tervehdyksen sanan Dauphinille ja\nMainen herttualle, hän heitti paljaat säärensä sängynlaidan yli ja\nistui vuoteenreunalla pitkässä silkkisessä yöpaidassaan, heilutellen\npieniä valkeita jalkojaan lattiaa tapaamatta -- arveluttavan\nvaarallinen asento arvostaan aralle miehelle, jollei tämä olisi\nkuninkaan tavalla ollut sydänjuuriaan myöten vakuutettu siitä, ettei\nhän minkäänlaisissa olosuhteissa voinut painua naurunalaiseksi toisten\nkuolevaisten silmissä. Sellaisena hän tänä kylmänkolakkana aamuhetkenä\nistui, tuo Ranskan herra ja itsevaltias, alastoman orjan tavoin\nalttiina jokaiselle viluttavalle puistatukselle, jolla huoneessa\nvallitseva veto armottomasti ahdisteli kuninkaallista hipiätä. Monsieur\nde St. Quentin, aatelinen henkiparturi, viskasi purppuraisen\npuuteroimisvaipan kuninkaan hartioille ja sovitti ison pitkäkiharaisen\nvaltaperuukin hänen päähänsä, sillä aikaa kuin Bontems veti punaiset\nsilkkisukat kuninkaallisiin sääriin ja asetti koruommellut\nsamettitohvelit hänen jalkainsa eteen. Kuningas hypähti alas niihin,\nkietaisi puuteroimisvaipan tiukemmin ympärilleen ja astui uunin luo,\nmissä istahti nojatuoliin ja piteli siroja käsiään lieden lämmittävässä\nhohteessa -- muun seurueen asettuessa puoliympyrään odottelemaan\n_suuren pukeutumisen_ hetkeä, joka kohta seuraisi.\n\n\"Mitäs tämä on, hyvät herrat?\" kysyi kuningas äkkiä ja katseli\npaheksivasti ympärilleen. \"Luulen tuntevani hajuvesien lemua.\nVarmastikaan ei kukaan teistä ole rohjennut pirskoitella itseään\nsellaisilla saapuessaan minun luokseni, hyvin tietäen kuinka\nvastenmielisiä ne minulle ovat.\"\n\nKaikki katselivat suurin silmin toisiinsa ja vakuuttivat\nviattomuuttaan. Mutta uskollinen Bontems oli kuulumattoin kissanaskelin\nkiertänyt heidän taaksensa ja nuuskinut ilmi syyllisen.\n\n\"Teidän armonne Toulousen kreivi, lemu tuntuu lähtevän teistä\", hän\nsanoi.\n\nToulousen kreivi, pieni punaposkinen pojanvesa, lennähti syytöksestä\npunaiseksi.\n\n\"Suvaitkaa suoda anteeksi, sire, mahdollisesti on mademoiselle de\nGrammont saattanut siroitella vaatteilleni hajuvesipullostaan, kun\nleikimme eilen yhdessä Marlyssa\", hän soperteli hämillään. \"En ole itse\ntuntenut siitä hajua, mutta jos se loukkaa teidän majesteettianne...\"\n\n\"Viekää hänet pois! Viekää hänet pois!\" kirkui kuningas. \"Huh, olen\nihan tukehtua mokomasta! Avatkaa alempi ikkunapuolisko, Bontems. No --\neipä väliä enää; hänhän on jo poistunut täältä. Monsieur de St.\nQuentin, eikö tänään ole meidän parranajeluaamumme?\"\n\n\"On, sire; kaikki on sitä varten valmista.\"\n\n\"Miksi ette sitten aloita? Kellohan on jo kolme minuuttia yli\nmääräajan. Käykää toimeen, monsieur; ja te, Bontems, antakaa sana\n_suuren pukeutumisen_ alkamisesta.\"\n\nOli ilmeistä, ettei kuningas ollut oikein hyvällä päällä tän'aamuna.\nHänen silmänsä vilkuilivat nopeasti ja kysyväisesti hänen veljeensä ja\npoikiinsa, mutta mitä valituksia ja pistelyjä lienee pyörinytkin hänen\nhuulillaan, ne esti de St. Quentinin ketteryys sanoiksi puhkeamasta.\nVanhan mielipalvelijan välinpitämättömyydellä hän saippuoi kuninkaan\nleuan ja posket paksuun vaahtoon, askarteli niillä hetken ajan\npartaveitsellään ja ruiskutti sitten väkiviinaa iholle. Tämän tärkeän\ntoimituksen päätyttyä veti eräs ylimyksistä lyhyet mustasamettiset\nroimahousut kuninkaan sääriin, toinen järjesteli housujen poimut,\nkolmas otti puuteroimisvaipan kuninkaan hartioilta ja kurotti hänelle\npaitaa, jota ensin oli lämmitetty lieden edessä. Sitten auttoivat muut\nhovilaiset kukin vuorostaan ylle timanttisolkiset kengät, säämiskäiset\nsäärystimet ja tulipunaiset iholiivit, jokainen kateellisen ylpeänä\nomasta etuoikeudestaan; ja liivien yli ripustettiin sininauhainen P.\nHengen timanttiristi ja punanauhainen P. Ludvigin tähti. Vennon\nvieraasta olisi tuntunut kummalta nähdä tuon pikku miehen istuvan\nhuolettomana ja passiivisena, tuijotellen miettiväisenä palaviin\nhalkoihin, sillä välin kuin hänen ympärillään pyöri ja hääri ahkerassa\ntouhussa vanhain historiallisten nimien kantajien sirostellen ja\nviimeistellen hänen pukuaan aivan kuin lapsiparvi mielinukkeaan\nkoristelemassa. Musta alustakki vedettiin hänen ylleen, mahtava\npitsiröyhelö sovitettiin leuan alle, avara päällystakki seurasi\nviimeisenä, kaksi kallisarvoista nenäliinaa kannettiin esiin\nemaljoidulla tarjottimella ja työnnettiin vastaaviin taskuihin,\nhopeasilainen mustapuu keppi pistettiin nukelle käteen -- ja sitten oli\nhallitsija vihdoin täysin sonnustettu aloittamaan päivän työn ja\nhelteen.\n\nKoko sen puolituntisen ajan, joka oli mennyt pukeutumistouhuun, oli\novessa käynyt katkeamaton liike ja uusien tulijain nimiä kulkenut\npuoliääneen lausuttuina vahtiupseerilta oven sisäpuolella olevalle\nhovivirkamiehelle ja tältä vuorostaan makuuhuoneen ylimarsalkalle.\nJokainen tulija oli kynnyksen luona kumartanut kolme kertaa syvään\nmajesteettia kohti ja sitten liittynyt hänelle läheisten tai tuttujen\nmiesten ryhmään keskustellakseen kuiskaillen viime uutisista,\nsääoireista tai päivän suunnitelmista. Sillä tapaa oli huoneeseen\nvähitellen kokoutunut viljalta väkeä, joukossa paljon sellaisia, jotka\nkukin osaltaan olivat olleet tekemässä Ludvig XIV:n aikakaudesta\nmainehikkaimman Ranskan historiassa. Kuninkaan vierellä nähtiin karkea\nmutta tarmokas Louvois, josta hänen kilpailijansa Colbert'in kuoltua\noli tullut kaikkivaltias ministeri, pohtimassa jotain sotilaallista\njärjestelykysymystä kahden upseerin kanssa. Näistä oli toinen iso ja\nryhdikäs soturi, toinen taas eriskummallinen kääpiö, lyhytlittainen\nrujokas, jolla kumminkin oli Ranskan sotamarskin arvomerkit ja jonka\nnimi herätti kauhua Alankomaitten rajoilla, sillä Luxembourg'ia\npidettiin tähän aikaan jo Conden sotamaineen perillisenä, samoin kuin\nhänen komeata toveriaan Vaubania toisena Turenne'ina. Näitä lähellä\npieni valkotukkainen ja lempeännäköinen pappismies, kuninkaan rippi-isä\nLa Chaise, kuiskaili mielipiteitään jansenilaisuudesta muhkealle\nBossuet'lle, Meaux'n kaunopuheliaalle piispalle, ja pitkälle ja\nlaihalle nuorelle apotti de Fenelonille, joka kuunteli haastelua otsa\nrypyssä, sillä hänen oman ajatustapansa epäiltiin jo olevan hiukan tuon\nkiistanalaisen harhaopin saastuttamaa. Oman piirinsä oli muodostanut\nympärilleen taidemaalari Le Brun, joka puheli taidekysymyksistä\nammattitoveriensa Verrion ja Laguerre'in, arkkitehtien Blondelin ja Le\nNôtren, kuvanveistäjäin Girardon'in, Puget'n, Desjardins'in ja\nCoysevox'n kanssa, joiden tuotteet jo kaunistivat kuninkaan uutta\npalatsia. Lähellä ovea naljaili Racine, kauniit kasvot tuhansissa\nilkikurisissa rypyissä, runoilija Boileaun ja arkkitehti Mansard'in\nkera, ja kaikkien kolmen nauru ja leikinlasku oli niin vapaata ja\näänekästä kuin vain näille kuninkaan mielipalvelijoille oli luvallista,\njoiden yksin kaikesta hoviväestä oli sallittu nimeään ilmoittamatta ja\nlupaa kysymättä kulkea tästä pyhitetystä ovesta edestakaisin.\n\n\"Mikähän häntä tän'aamuna oikein vaivaakaan?\" kysyi Boileau\nkuiskaamalla ja nyökäten päällään kuningasta kohti. \"Pelkäänpä että uni\nei ole tällä kertaa parantanut hänen pahaa tuultaan.\"\n\n\"Häntä alkaa käydä yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi huvittaa\", huokasi\nRacine pudistaen päätään. \"Minun on määrä mennä madame de Maintenonin\nhuoneeseen kello kolmelta koettaakseni, eikö sivu tai pari\n_Phedre'stäni_ auta majesteettia paremmalle tuulelle.\"\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi arkkitehti, \"ettekö usko, että madame itse\nsaattaisi olla parempi lohduttaja kuin teidän _Phedre'nne_?\nMadame on kerrassaan ihmeteltävä nainen. Hänellä on aivoja, hänellä on\nsydäntä, hänellä on tahdikkaisuutta ja hän on totta tosiaan\ntäydellinen.\"\n\n\"Ja kuitenkin on hänellä yhtä avua liiaksikin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Ikää.\"\n\n\"Poh! Mitäpä haittaa hänellä on vuosistaan, kun hän kantaa ne yhtä\nhyvin kuin olisi vasta kolmissakymmenissä? Kuinka kirkkaat silmät! Mikä\nkaunoinen käsivarsi! Ja meidän kesken puhuen, ystäväni, eihän kuningas\nitsekään enää ole nulikkavuosissaan.\"\n\n\"Ah, mutta miehen suhteen on asianlaita aivan toinen.\"\n\n\"Miehelle voi liika ikä olla satunnaiseksi pahaksi, naiselle se on\nkorjaamaton onnettomuus.\"\n\n\"Aivan totta. Mutta nuori mies kysyy neuvoa silmältään, vanhempi sen\nsijaan korvaltaan. Neljänkymmenen yli ennätettyä perii sukkelin kieli\nvoiton -- ennen niihin tuloa kauneimmat kasvot.\"\n\n\"Haa, te notkea konna! Te olette siis jo valinnut puolueenne\nuskoen, että viidenviidettä vuoden tahdikkuus vie voiton\nyhdeksänneljättävuotisesta kauneudesta. No, onneksi olkoon -- jos\nteidän valtiattarenne voittaa, niin muistaa hän epäilemättä ne, jotka\nensimmäisinä liehakoivat hänen suosiotaan.\"\n\n\"Mutta minusta te olette laskenut väärin, Racine.\"\n\n\"Saadaanpa nähdä.\"\n\n\"Ja jos todella olette tehneet väärän laskelman...\"\n\n\"Niin, mitä sitten?\"\n\n\"Silloin voi asianlaita käydä teille hiukan vakavaksi.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Markiisitar de Montespanilla on hyvä muisti.\"\n\n\"Hänen vaikutusvaltansa on kohta sulanut olemattomiin niinkuin lumi\npäivänpaisteessa.\"\n\n\"Älkäähän luottako siihen liiaksi, ystäväiseni. Kun mademoiselle des\nFontanges saapui tänne Provencesta, siniset silmänsä ja vaskenkarvaiset\nkutrinsa ainoina eväinään, niin huuteli jok'ainut mies, että Montespan\noli jo nähnyt valtansa lopun. Mutta nyt makaa Fontanges kuusi jalkaa\nkirkonpermannon alla, ja ihan viime viikolla vietti markiisitar kaksi\ntuntia kahdenkesken kuninkaan kanssa. Hän se voitti taaskin ja saattaa\nvoittaa vieläkin kerran.\"\n\n\"Ah, mutta tämäpä onkin aivan toisenveroinen kilpailijatar. Hänpä ei\nolekaan mikään typerä maalaistyttö, vaan Ranskan kaikkein älykkäin\nnainen.\"\n\n\"Poh, Racine, pitäisihän teidän tuntea kelpo herramme paremmin, koska\ntunnutte olleen hänen kintereillään aina Fronde'n päivistä saakka.\nLuuletteko te häntä mieheksi, jota huvittaisivat parhaitenkaan\ntarkoitetut saarnat, tai jota miellyttäisi viettää kaiket päivät\npuolivanhan naisen jalkojen juuressa katselemalla tämän kirjailutöitä\nja leikittelemällä hänen sukkulallaan, kun kerran hänen ympärillään\nkihertelevät Ranskan ihanimmat kasvot ja kirkkaimmat silmät yhtä\ntiukassa kuin tulppaanit hollantilaisessa kukkatarhassa? Ehei, voiton\nperii Montespan, tai jollei tämä, niin joku toinen nuorempi kaunotar.\"\n\n\"Parahin Boileau, minä vakuutan vieläkin kerran, että mainitsemanne\nnaisen aurinko tekee laskuaan. Ettekö ole vielä kuullut vereksimpiä\nuutisia?\"\n\n\"En kuiskaustakaan.\"\n\n\"Hänen veljeltään, monsieur de Vivonnelta, on kielletty pääsy kuninkaan\nsuojiin.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Mutta totta kuitenkin.\"\n\n\"Milloin se olisi tapahtunut?\"\n\n\"Aivan tän'aamuna.\"\n\n\"Keneltä sen kuulitte?\"\n\n\"Kapteeni de Catinat'lta, vahtiupseerilta. Hän on saanut määräyksen\nsulkea oven suosikin veljeltä.\"\n\n\"Hoo! Sitten kuningas tarkoittaa täyttä totta. Siksi hänen otsansa\nonkin niin pilvessä tänään. Kunniani kautta, jos markiisittarella on\nsitä älyä, jota ihmiset väittävät hänellä olevan, niin tulee kuningas\nhuomaamaan, että kaunokainen oli helpompi valloittaa kuin karkoittaa.\"\n\n\"Totta kyllä; Mortemart-suvun jäsenet eivät ole helposti käsiteltävää\nrotua.\"\n\n\"No niin, auttakoon armias taivas kuninkaamme hänen pulastansa! Mutta\nkukas tuo herra onkaan? Hänen kasvonsa ovat järeämmän muotin jälkeä\nkuin mitä tässä hovissa on totuttu näkemään. Hoo -- nytpä sai\nkuningaskin hänet näkyviinsä, ja Louvois viittailee häntä käymään\nlähemmäksi. Kunniani kautta, hänpä näyttää mieheltä, joka viihtyisi\nparemmin teltassa kuin kullatun katon alla.\"\n\nOuto vieras, joka näin oli kiinnittänyt Racinen huomiota, oli pitkä\nlaiha vanha mies, jolla oli korkea kyömynenä, tuimat ja vielä tuliset\nharmaat silmät ja koko olennossa niin ilmeinen vuosien painon, paljojen\nvaivojen ja kovien säiden leima, että hän siloisten ja koreitten\nhovilaisten keskellä näytti aivankuin lörpöttelevään papukaijaparveen\neksyneeltä vanhalta haukalta. Hänellä oli tosin yllään tummanvärinen\npuku sitä vakavata kuosia, joka oli hovissa tullut käytäntöön siitä\nlähtien kuin kuningas oli hyljännyt rivot tavat ja rakastajattarensa\nFontanges'in; mutta hänen kupeellaan riippuva kalpa ei ollut mikään\nsiro hovimiekka, vaan messinkikahvainen kelpo soturisäilä mustassa\nnahkatupessaan, jonka monet naarmut kertoivat pitkästä uskollisesta\npalveluksesta. Hän oli seisonut lähellä ovea, mustasulkainen\nmajavannahkalakkinsa kainalossaan, silmäillen puolittain halveksivasti\nedessään ja ympärillään lörpöttelevää ihmisparvea; mutta huomattuaan\nsotaministerin viittaavan hänelle alkoi hän raivata itselleen tietä\njoukon läpi, käyttäen kyynärpäitään jokseenkin suorasukaisella tavalla.\nLudvigilla oli hyvin suuressa määrässä hyvämuistisuuden kuninkaallista\nluonnonlahjaa.\n\n\"On jo vuosia vierähtänyt siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta muistan\nhänen kasvonsa vielä aivan hyvin\", sanoi hän ministerilleen. \"Hänhän on\nkreivi de Frontenac, eikö totta?\"\n\n\"Totta, sire\", vastasi Louvois; \"hän on todellakin Louis de Buade,\nFrontenacin kreivi ja Kanadan entinen kuvernööri.\"\n\n\"Olemme iloiset nähdessämme teidät jälleen kerran vastaanotossamme\",\nlausui kuningas, kun iäkäs ylimys notkisti päänsä ja suuteli hänelle\nkurotettua valkeata kättä. \"Toivon, etteivät Kanadan pakkaset ole\npäässeet jäähdyttämään uskollisen sydämenne tulta.\"\n\n\"Ainoastaan kuolema, sire, pystyy sen sammuttamaan.\"\n\n\"Sitten luotan siihen, että se hehkuu meidän hyväksemme vielä monet\nvuodet. Me tahtoisimme niiden kuluessa osoittaa kiitollisuuttamme siitä\nhuolenpidosta ja vaivannäöstä, jota olette omistanut merentakaisille\nmaakunnillemme, ja joskin olemme kutsuneet teidät sieltä takaisin, niin\non se pääasiallisesti tapahtunut senvuoksi, että tahdomme saada teidän\nomilta huuliltanne kuulla, miten kaikki asiat siellä sujuvat. Ja\nkaikkein ensiksi, koska Jumalan asiat ovat Ranskan etuja tärkeämmät,\nhaluamme tietää, kuinka pakanain käännyttäminen menestyy?\"\n\n\"Emme voi valittaakaan, sire. Nuo kelpo isät, niinhyvin jesuiitat kuin\nValitut veljet, ovat koettaneet parastansa, vaikka heillä tuntuukin\nolevan enemmän halua sekautua tämän maailman asioihin kuin huolehtia\ntulevaisesta.\"\n\n\"Mitäs te siihen sanotte, isäni?\" kysyi Ludvig ja iski silmää\njesuiitteihin kuuluvalle rippi-isälleen.\n\n\"Minun mielestäni, sire, on hyvän papin velvollisuus, samoin kuin\njokaisen muun kelpo katolilaisen, johtaa tämän maailman asioita käymään\noikeaan suuntaan, koskapa ne kerta ovat valmistuksena tulevaisen\nmaailman elämään.\"\n\n\"Se on aivan totta, sire\", sanoi de Frontenac, ja hänen ahavoittuneella\nposkellaan näkyi harmin punoitus; \"mutta niin kauan kuin teidän\nmajesteettinne kunnioitti minua uskomaila nuo asiat minun hoitooni, en\nmielelläni sallinut kenenkään sekautuvan velvollisuuksieni\nsuoritukseen, kantoipa sekautuja asetakkia tai papinkaapua.\"\n\n\"Jo riittää, herraseni, jo riittää!\" virkahti Ludvig terävästi. \"Minä\nolin kysynyt ainoastaan teidän ajatustanne lähetystoimesta.\"\n\n\"Se menestyy, sire. Rannikolla ja vuoristossa asuvat irokeesit,\nLoretten huronit sekä pitkin koko virran varsia asuvat algonkiinit\nTadousacista Sault la Marie-järveen saakka, jopa Dakotan suurten\ntasankojen intiaanit ovat kaikki omistaneet ristin heimomerkikseen. Isä\nMarquette on kulkenut läntistä virtaa myöten saarnaamaan Illinoisin\nasukkaille, ja jesuiitit ovat kuljettaneet hyvän sanoman Onondongon\nsoturien wigwameihin.\"\n\n\"Minä voinen lisätä, teidän majesteettinne\", puuttui isä La Chaise\npuheeseen, \"että he viedessään totuuden sanan noihin kaukaisiin\nmaanääriin ovat usein sinetöineet sen omalla hengelläänkin.\"\n\n\"Se on totta, sire, varsin totta\", huudahti de Frontenac\nsydämellisesti. \"Teidän majesteetillanne on noissa alusmaissaan paljon\nkelpo käskyläisiä, mutta ei keitään, jotka urhoollisuudessa veisivät\nnäistä voiton. Heitä saattaa palata Richelieu-virtaa pitkin\nirokeesikylistä takaisin kynnet irtirevittyinä, sormet katkottuina,\ntyhjä kuoppa toisen silmän sijassa ja pihkaisia polttonauloja\nruumiissaan yhtä tiheässä kuin on liljankuvia tuossa akkunaverhossa. Ja\nsittenkin he, oltuaan kuukauden päivät hyvien ursuliittinunnien\nhoidossa, ovat olleet valmiit lähtemään jäljelläolevan silmänsä\njohtamina jälleen intiaanien pariin, missä yksin koiratkin ovat\nsäikähtäneet heidän ruumiinnäköään ja silvottuja jäseniään.\"\n\n\"Ja tätä te olette sietänyt?\" huudahti Ludvig tulisesti. \"Te olette\nsallinut noiden inhoittavain murhamiesten jäädä henkiin?\"\n\n\"Olen pyytänyt apujoukkoja, sire.\"\n\n\"Ja minä olen niitä lähettänyt.\"\n\n\"Yhden rykmentin!\"\n\n\"Carignan-Salieren rykmentin. Sen parempata joukkoa minulla ei ole\npalveluksessani.\"\n\n\"Mutta enemmän on tarvis, sire.\"\n\n\"Ovathan siellä kanadalaiset itse. Eikö teillä ole miliisiväkeä? Ettekö\nvoi nostattaa kylläksi joukkoja rangaistaksenne noita Jumalan pappien\nroistomaisia murhaajia? Minä olen aina pitänyt teitä soturina, hyvä\nherra.\"\n\nDe Frontenacin silmät leimahtivat, ja kerkeä vastaus näkyi tuokion ajan\nvärisevän hänen huulillaan, mutta voimakkaalla ponnistuksella onnistui\nkuumaverisen vanhuksen hillitä itsensä.\n\n\"Teidän majesteettinne saa parhaiten kuulla, olenko minä soturi vai\nmikä olenkaan\", hän sanoi, \"kysymällä niiltä, jotka ovat nähneet minut\nSeneffessä, Mühlhausissa, Salzbachissa ja kymmenkunnassa muussa\npaikassa, joissa minulla oli kunnia taistella teidän majesteettinne\npuolesta.\"\n\n\"Teidän palveluksenne eivät ole meiltä unhottuneet.\"\n\n\"Siksi juuri että olen sotilas ja olen nähnyt jonkun verran sodan\nmenoa, minä tiedän kuinka vaikeaa on tunkeutua maahan, joka on\nAlankomaita suunnattoman paljon suurempi ja täynnä metsiä ja\ntiheikköjä, missä joka puun takana väijyy villi, joka, vaikkapa ei\nolekaan oppinut marssimaan tahdissa tai muodostamaan suoraa rintamaa,\nkykenee ainakin kaatamaan juoksevan peuran kahdensadan askeleen päästä\nja kulkemaan kolme peninkulmaa sillä aikaa kuin teikäläinen yhden. Ja\nsittenkun olette vihdoin tavoittaneet heidän kylänsä ja polttaneet\nporoksi heidän tyhjät majansa ja pienet maissipellot, niin mitäpä\nhyötyä siitä on? Saatte vain matkata takaisin omille asuma-alueillenne\ntakananne kokonainen pilvi näkymättöminä hiipiviä vihollisia, jotka\nkorjaavat päänahan jokaiselta kesken väsyneeltä mieheltänne. Te olette\nitse soturi, sire. Minä kysyn teiltä, onko sellainen sodankäynti helppo\nurakka kouralliselle sotureita, joilla apuna on vain joku satanen\nsuoraan aurankurjesta otettuja nostokkaita ja eränkävijöitä,\njoiden ajatukset koko ajan pyörivät heidän pyydyksissään ja\nmajavannahkakimpuissaan?\"\n\n\"Ei, ei; minua pahoittaa pikaisuuteni\", sanoi kuningas. \"Me koetamme\nkorjata tämän asian neuvostossamme.\"\n\n\"Sitten lämpiää sydämeni kuullessanne teidän majesteettinne puhuvan\ntäten\", huudahti vanha kuvernööri. \"Ja ilo tulee syttymään kaikissa\nsydämissä pitkin St. Lawrence-virran vartta, sekä valkoisissa että\npunaisissa, kun tiedoksi tulee, että heidän vesien takana asuva suuri\nisänsä on kääntänyt ajatuksensa heitä kohti.\"\n\n\"Älkää kuitenkaan odottako liian paljon, sillä Kanada on tuottanut\nmeille suuria kustannuksia, ja meillä on Europassakin paljon tehtävää.\"\n\n\"Ah, sire, kuinka minä halusta tahtoisinkaan, että teidän\nmajesteettinne saisi nähdä tuon suuren maan! Kun olette tehneet\nvoittoisan sotaretken täällä, niin mitäpä siitä on hedelmää? Kunniata,\nmuutamia neliöpeninkulmia maata, Luksemburg, Strassburg, jokunen\nkaupunki lisäksi kuningaskuntaanne; mutta siellä olisi teille, vain\nkymmenellä osalla kustannuksista ja sadannella osalla sotaväestä,\nkokonainen maailma avoinna. Se on niin suunnattoman avara, niin rikas,\nniin kaunis! Missäpä muualla onkaan sellaisia vuoria, sellaisia metsiä\nja sellaisia virtoja! Ja kaikki on meille tarjona, kunhan vain\nojennamme kätemme. Kukapa siellä meitä vastustaisi? Jokunen hajanainen\nintiaaniheimo ja kourallinen englantilaisia uudisviljelijöitä ja\nkalastajia. Kääntäkää ajatuksenne sinne, sire, ja muutaman vuoden\nkuluttua te pystytte istumaan turvallisesti linnassanne Quebeckissä ja\nsanomaan itsellenne, että jalkainne juuressa lepää suuri valtakunta,\njoka ulottuu pohjoisnavasta lämpimään etelämereen ja Atlantin aalloista\nMarquette-virran takaisille suurille tasangoille, ja että tämän\nvaltakunnan nimi on Ranska ja sen kuningas on Ludvig ja sen lippu on\nRanskan liljalippu.\"\n\nLudvigin posket olivat ruvenneet punoittamaan hänen kuullessaan tätä\nkunnianhimon unelmaa, ja hän oli kumartunut loistavin silmin etunojoon\ntuolissaan; mutta hän vaipui takaisin selkänojaa vasten, kun kuvernööri\noli lopettanut innostuneen puheensa.\n\n\"Kautta kunniani, kreivi\", hän sanoi, \"teihin on tarttunut hiukan tuota\nintiaanien kaunopuheisuuden lahjaa, josta olen kuullut puhuttavan.\nMutta palatkaamme noihin englantilaisiin. Nehän ovat hugenotteja, eikö\nniin?\"\n\n\"Suurimmaksi osaksi. Varsinkin pohjoisempana asuvat.\n\n\"Sittenhän olisi hyvä teko pyhälle kirkolle, jos lähettäisimme ne\ntiehensä. Niillä on kuulemma siellä jokin kaupunkikin. New -- New...\nMiksi ne sitä nimittävätkään?\"\n\n\"New Yorkiksi, sire. He valloittivat sen hollantilaisilta.\"\n\n\"Ahaa, New York. Ja enkö ole kuullut puhuttavan jostain toisestakin\npaikasta? Bos -- Bos...\"\n\n\"Bostonista, sire.\"\n\n\"Sehän tuo nimi olikin. Niiden satamat saattavat olla meille hyödyksi.\nSanokaapas nyt, Frontenac\", hän alensi ääntänsä niin, että hänen\nsanansa voivat kuulua ainoastaan kreivin, Louvois'n ja kuninkaallisen\npiirin korviin, \"millaisen voiman te tarvitsisitte häätääksenne nuo\nmiekkoset heidän alueiltaan? Rykmentin, kaksi rykmenttiä ja ehkäpä\nfregatin tai pari?\"\n\nMutta entinen kuvernööri pudisti harmaata päätään. \"Te ette tunne\nniitä, sire\", hän sanoi. \"Ne ovat jäykkäniskaista ja tuimaa sukua. Me\nkanadalaiset olemme, kaiken teidän armollisesti suomanne avustuksen\nkera, töintuskin kyenneet pitämään puoliamme heitä vastaan. Ja vaikka\nnoilla miehillä ei ole ollut minkäänlaista apulähdettä, ei muuta kuin\npelkkää vastusta talven pakkasista ja kulkutaudeista ja karuista\nasuma-alueistaan, ovat he sittenkin ahertaneet ja lisäytyneet niin,\nettä metsät ohenevat heidän edestään niinkuin lumikinokset auringossa,\nja heidän kirkkojensa kellot kajahtelevat siellä, missä vielä eilen\nkuultiin vain susien ulvontaa. He ovat rauhallista kansaa ja hidasta\nsotaan, mutta kun he kerran antautuvat siihen, niin ovat he vielä\nhitaammat lopettamaan. Voidakseni laskea Uuden Englannin teidän\nmajesteettinne käsiin, vaatisin viisitoistatuhatta miestä parhaita\njoukkojanne ja kaksikymmentä linjalaivaa.\"\n\nLudvig hypähti kärsimättömästi tuolistaan ja tarttui keppiinsä. \"Minä\ntoivoisin\", sanoi hän, \"että te ottaisitte oppia noista niin\npelättäviksi kuvailemistanne miekkosista, jotka tuntuvat mainiosti\npystyvän itse huolehtimaan itsestään. Tämä asia levätköön siksi, kunnes\nneuvostossa joudumme sitä käsittelemään. -- Kunnianarvoinen isä, aika\non käsissä käydä kappeliin, ja kaikki muu saa odottaa, kunnes olemme\nsuorittaneet velvollisuutemme taivasta kohtaan.\" Ottaen palvelijan\nkäsistä messukirjan hän lähti astelemaan ovea kohti niin nopeasti kuin\npääsi korkeilta koroiltaan, hovilaisten muodostaessa kujanteen\nmolemmin puolin ja sitten liittyessä häntä seuraamaan tarkassa\narvojärjestyksessä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nOVEN PUOLUSTUS.\n\n\nSillä aikaa kuin Ludvig myönsi hovilaisilleen suurimman ilon, mikä\nhänen omain sanainsa mukaan voi ihmisen osaksi tulla -- nähdä kuninkaan\nkasvot --, oli ovea vartioivalla nuorella upseerilla täysi työ\nmyöntäessään sisäänpääsyn tähän iloon monilukuisille korkeita arvonimiä\nomaaville pyrkijöille, joiden kanssa hän yleensä vaihtoi hymyn tai\ntervehdyksen, sillä hänen rehelliset ja kauniit kasvonsa olivat hovissa\nhyvin tutut. Nauravine silmineen ja reimoine sotilasryhtineen hän\ntosiaan näytti mieheltä, jolle onnetar täysin kourin jakoi suosiotaan.\nJa olipa hänellä syytäkin olla tyytyväinen osaansa. Vielä kolmisen\nvuotta sitten hän oli nimettömänä ja maineettomana upseerikokelaana\nkahakoinut villien algonkiinien ja irokeesien kanssa Kanadan\naarniometsissä. Miehistöä vaihdettaessa hän oli joutunut takaisin\nRanskaan komennettuna Picardien rykmenttiin, mutta onnekas sattuma oli\nantanut hänelle tilaisuuden eräänä talvipäivänä päästä Fontainebleaun\nmetsässä kiinni kuninkaan pillastuneen ratsun ohjaksiin, kun tämä oli\nollut vähällä syöksyä ratsastajineen syvään hiekkahautaan, ja siitä\nuroteosta oli hänelle ollut enemmän hyötyä kuin kymmenestä\nvoitollisesta sotaretkestä. Nyt oli hänen asemansa uskottuna upseerina\nkuninkaan kaartissa, nuorena, reippaana ja yleistä suosiota nauttivana,\ntodellakin kadehdittava. Ja kuitenkin on ihmisluonto niin ihmeellinen,\nettä tätä onnettaren suosikkia alkoi jo kyllästyttää kuningashovin\nmahtipontinen mutta yksitoikkoinen juhlallisuus, ja hän melkein ikävöi\ntakaisin entiseen tosin karkeampaan mutta vapaampaan palvelukseensa.\nYksinpä nytkin, kuninkaan kaikkein pyhimmän ovea vartioidessaan, hän\nantoi ajatustensa harhailla Suuren lännen jylhissä vuoristoissa ja\nkuohuvain koskien partailla, ja silloin hänen silmänsä aivan\nodottamatta sattuivat kasvoihin, jotka hän ennen muinoin oli monesti\nnähnyt edessään noina vaarojen päivinä.\n\n\"Ah, monsieur de Frontenac!\" hän huudahti unelmistaan heräten. \"Te ette\nole voinut unohtaa minua.\"\n\n\"Mitä! De Catinat! Ah, onpa todellakin iloista nähdä täällä tutut\nkasvot tuolta meren takaa! Mutta onpa pitkä harppaus Carignanin\nrykmentin upseerikokelaasta kaartin kapteeniksi. Te olette kohonnut\nnopeasti.\"\n\n\"Niin olen; mutta tuskinpa tunnen itseni siitä sen onnellisemmaksi.\nSattuu aikoja, jolloin antaisin vaikka mitä, jos saisin taas kerran\nlaskea tuohiveneessä alas Lachinen nivoja ja nähdä niiden\nkellanpunertavat rantaäyräät syksyisessä koreudessaan.\"\n\n\"Ah\", huokasi de Frontenac. \"Te kai tiedätte, että minun onneni on\nlaskenut yhtä nopeasti kuin teidän on noussut. Minut on kutsuttu sieltä\npois, ja de la Barre on tilallani. Mutta siellä on nousemassa myrsky,\njota hänen laisensa mies ei pysty asettamaan. Kun irokeesit jälleen\naloittavat skalppitanssin ja Dongan on yllyttämässä niitä New Yorkista\nkäsin, niin totta vie minua vielä kerran siellä tarvitaan, ja minut\ntavataan valmiina lähtemään kun kutsu vain tulee. Minä pyrin nyt\nkuninkaan puheille ja koetan, enkö saa häntä houkutelluksi esiintymään\nsuurena hallitsijana sekä siellä että täällä kotona. Jos minulla olisi\nvalta käsissäni, niin jopa, jumal'auta, kääntäisin maailmanhistorian\ntoiselle tolalle!\"\n\n\"Hs! Ei sanaakaan valtiopetoksellisista aikeista kaartinkapteenin\nkuullen\", huudahti de Catinat nauraen, kun karski vanha soturi kääntyi\nlähteäkseen kuninkaan luo.\n\nHyvin muhkea, hopealla kirjailtuun mustaan satiinipukuun puettu\nherrasmies oli tämän lyhyen juttelun aikana lähestynyt käytävää\npitkin ja aikoi oven avautuessa käydä hänkin sisään varmana kuin\nsellainen mies ainakin, jonka oikeutta ei kenenkään kannata panna\nkiistanalaiseksi. Mutta kapteeni de Catinat astui kuitenkin sukkelasti\nväliin ja sulki ruumiillaan häneltä pääsytien.\n\n\"Mieltäni hyvin pahoittaa, monsieur de Vivonne\", hän sanoi, \"mutta\nteiltä on pääsy kielletty.\"\n\n\"Minultako pääsy kielletty! Minulta! Te olette järjiltänne!\" Tulija\nperäytyi askeleen taapäin kasvot harmaina ja silmät tuijottavina,\nvapiseva käsi kohotettuna työntämään vartijan syrjään.\n\n\"Vakuutan teille, että sellaisen käskyn olen saanut.\"\n\n\"Mutta tämähän on uskomatonta. Se on varmasti erehdys.\"\n\n\"Hyvin mahdollista.\"\n\n\"Te siis päästätte minut sisään?\"\n\n\"Saamani käsky ei anna minulle sitä mahdollisuutta.\"\n\n\"Kunhan vain saisin virkkaa sanasen kuninkaalle.\"\n\n\"Valitettavasti, monsieur, se ei käy päinsä.\"\n\n\"Vain yhden ainoan sanan.\"\n\n\"Se ei todellakaan ole minun vallassani, monsieur.\"\n\nÄrtynyt aatelismies polki jalkaansa ja tuijotti oveen, ikäänkuin aikoen\nraivata itselleen pääsyn väkivaltaisesti. Sitten hän pyörähti ympäri ja\nalkoi rientää käytävää poispäin pää uhmaavasti kenossa, kuten olisi\ntehnyt jonkin huiman ja sukkelan päätöksen.\n\n\"Kas niin\", harmitteli de Catinat itsekseen, väännellen tuuheita mustia\nviiksiään; \"nyt on sillä varmastikin jokin koiranjuoni mielessä. Kohta\nsaan hänen sisarensa kimppuuni, ja silloin on minulla edessä hauska\nvaali joko rikkoa saamani määräys tai hankkia itselleni elinkautinen\nmahtava vihollinen. Totta vie, ennen minä puolustaisin yksinäni Fort\nRichelieutä irokeeseja vastaan kuin kuninkaan ovea kiukkuista naista\nvastaan. Jumal'auta, tuollahan jo onkin nainen, aivan niinkuin\npelkäsin! Ah -- kiitos taivaan, sehän onkin ystävä eikä vihollinen.\nHyvää huomenta, mademoiselle Nanon.\"\n\n\"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat.\"\n\nTulija oli iso tumma kaunotar, jonka kasvojen tuoreutta ja silmäin\nkirkkautta yksinkertainen musta puku oli omiaan koroittamaan.\n\n\"Minä olen vahdissa, kuten näette. En voi antautua juttusille teidän\nkanssanne.\"\n\n\"En muista pyytäneenikään monsieur'tä kanssani juttusille.\"\n\n\"Ah, mutta teidän ei ole lupa muikistella suutanne noin suloisesti,\nmuuten en malta olla puhelematta kanssanne\", kuiskasi kohtelias\nkapteeni. \"Mitäs te kädessänne piiloittelette?\"\n\n\"Onpahan vain kirje madame de Maintenonilta kuninkaalle. Tottahan\nannatte sen hänelle tilaisuuden tullen?\"\n\n\"Tottahan toki, mademoiselle. Entä kuinka jaksaa madame, teidän\nvaltiattarenne?\"\n\n\"Ah, hänen rippi-isänsä on ollut sisällä kaiken aamua, ja puhuuhan hän\ntosin niin ihmeen hyvin, mutta samalla myös niin julman lohduttomasti.\nMeidän mielemme on aina hyvin masennuksissa, kun monsieur Godet on\nkäynyt meitä katsomassa. Mutta unhotanhan, että monsieur itse on\nhugenotti eikä tiedä mitään rippi-isistä.\"\n\n\"Niin, mutta mitäpä minä raskauttaisinkaan mieltäni noilla\nriitapykälillä. Minä annan Sorbonnen ja Geneven jumaluusoppineitten\nitsensä kamppailla niistä kaikessa rauhassa. Mutta pitäähän miehen\nmuuten pysyä sukunsa uskossa, eikö totta, mademoiselle?\"\n\n\"Ah, jospa vain monsieur voisi puhella hiukan madame Maintenonin\nkanssa! Hän käännyttäisi teidät varmasti.\"\n\n\"Minäpä puhelisin mieluummin mademoiselle Nanon kanssa, jollei...\"\n\n\"Oh!\" Huudahdusta seurasi kiireinen hameiden kahina, ja kielevä\nkamarineito hävisi äkkiä erääseen syrjäkäytävään. Leveätä ja nyt aivan\nvaloisata käytävää pitkin läheni hyvin muhkea ja kaunis vallasnainen,\nkookas, ylen hienon ja erinomaisen ylpeän näköinen. Hänellä oli yllään\nmitä upein kullanvärinen samettiliivi ja kulta- ja hopeapitsein\nkoristeltu harmaasilkkinen hame. Verrattoman kallisarvoinen\ngenovalainen pitsihuivi puolittain peitti, puolittain paljasti hänen\nkukkean ihanan povensa, ollen edestä kiinnitetty helmisoljella, ja\ntummassa, tuuheakiharaisessa tukassa kierteli helminauha, jonka\njokainen päärly vastasi porvarin vuosituloa. Kaunotar oli tosin jo\nehtinyt ensimmäisen nuoruudenkukoistuksensa ohi, mutta kuninkaallisen\nvartalon muhkeat piirteet, hipiän puhtoisuus ja kasvojen jalo\nsäännöllisyys takasivat hänelle yhä vieläkin Ranskan hovin kauneimman\n-- ja teräväkielisimmän -- naisen maineen. Niin voittava oli hänen\nryhtinsä, niin mahdikas pienoisen pään ylpeä asento, niin uljas hänen\nliukuva käyntinsä, että ihailu voitti nuoressa upseerissa äskeisen\narkailun ja hän tunsi kohtalonsa todella kovaksi, kun hän kohottaen\nkättään tervehdykseksi astui suorittamaan väkinäistä velvollisuuttaan.\n\n\"Ah kapteeni de Catinathan se on\", sanoi madame de Montespan, ja hänen\nhymynsä vaikutti upseeriin paljon musertavammin kuin odotettu\notsanrypistys.\n\n\"Teidän nöyrä palvelijanne, markiisitar.\"\n\n\"Olen onnellinen tavatessani täällä ystävän, kun tulen korjaamaan\nerästä täällä tän'aamuna sattunutta naurettavaa erehdystä.\"\n\n\"Minua surettaa kuulla sellaisesta.\"\n\n\"Se koski veljeäni, monsieur de Vivonnea. Tuskin tahdon naurultani\nsaada sitä sanotuksi, mutta häneltä ihan todella kiellettiin pääsy\n_suureen pukeutumiseen_.\"\n\n\"Minun kovana osanani oli kieltää häneltä pääsy, madame.\"\n\n\"Teidänkö, kapteeni de Catinat! Ja millä oikeudella sitten?\" Ylpeä\nrouva suoristi ihanan vartalonsa, ja hänen sinisissä silmissään paloi\nsuuttunut ihmettely.\n\n\"Kuninkaan käskystä, madame.\"\n\n\"Kuninkaan! Onko mahdollista, että kuningas olisi käskenyt julkisesti\nsolvaamaan minun sukulaistani? Keneltä sitten saitte tuon julkean\nmääräyksen?\"\n\n\"Suoraan kuninkaalta itseltään Bontemsin kautta.\"\n\n\"Naurettavaa! Uskotteko te todella, että kuningas rohkenisi sulkea\novensa Mortemart-suvun jäseneltä kamaripalvelijan välityksellä? Te\nolette nähnyt unta, kapteeni.\"\n\n\"Pelkäänpä sen ehkä olevan mahdollista, madame.\"\n\n\"Mutta sellaiset unennäöt eivät aina ole onneksi näkijälle itselleen.\nMenkää sanomaan kuninkaalle, että minä olen täällä ja tahtoisin lausua\nsanasen hänelle.\"\n\n\"Mahdotonta, madame?\"\n\n\"Ja minkävuoksi mahdotonta?\"\n\n\"Minua on kielletty viemästä sanaa.\"\n\n\"Keneltä hyvänsäkö?\"\n\n\"Joka tapauksessa teiltä, madame.\"\n\n\"Kas nyt, kapteeni, te käytte yhä paremmaksi. Tätä loukkausta\nvain enää puuttuisi. Teidän on lupa kuljettaa sanomia kuninkaalle miltä\nhyvänsä seikkailijattarelta -- vaikkapa joltakin ikäkululta\nlastenhoitajattarelta\", -- hän nauroi kimakasti kuvatessaan\nkilpailijatartaan -- \"mutta ei muka Françoise de Mortemart'ilta,\nMontespanin markiisittarelta?\"\n\n\"Sellaisen määräyksen olen saanut, madame. Minua surettaa syvästi, että\nminun on pakko noudattaa sitä.\"\n\n\"Voitte niellä surunne, kapteeni. Saatte kukaties vielä kokea, että\nteillä on täysi syy nureksia kohtaloanne. Viimeisen kerran kysyn,\nkieltäydyttekö viemästä minulta sanaa kuninkaalle?\"\n\n\"Minun täytyy, madame.\"\n\n\"Silloin vien sen itse.\"\n\nHän hypähti ovea kohti, mutta kapteeni kävi väliin käsivarret\nojennettuina.\n\n\"Jumalan tähden, malttakaa mielenne, madame!\" hän rukoili. \"Toistenkin\nkorvat kuulevat teidän puheenne.\"\n\n\"Pah, roskajoukkoa!\" Markiisitar vilkaisi ryhmään sveitsiläissotilaita,\njotka kersanttineen seisoivat muutaman askeleen päässä ja tuijottivat\nsuut ammollaan tätä outoa näytelmää. \"Sanoinhan teille, että minä\n_tahdon_ puhutella kuningasta.\"\n\n\"Ei kukaan nainen ole koskaan ollut läsnä kuninkaan\naamupukeutumisessa.\"\n\n\"Sitten tahdon olla ensimmäinen nainen.\"\n\n\"Te syöksette minut turmioon, jos menette sisään.\"\n\n\"Siitä minä vähät -- minä menen vaan.\"\n\nJuttu oli käynyt kerrassaan vakavaksi. De Catinat oli sukkelajärkinen\nmies pulaan joutuessaan, mutta tällä kertaa seisoi hänenkin järkensä.\nMadame de Montespanin päättäväisyys, joksi tätä ominaisuutta hänen\nkuultensa nimitettiin, tai härkäpäisyys, kuten sitä hänen selkänsä\ntakana mainittiin, oli hovissa käynyt sananparreksi. Jos hän yritti\ntunkeutua väkisin sisälle, uskaltaisiko kapteeni-parka käyttää\nväkivaltaa naiseen, joka vielä eilispäivänä oli ollut hovin\nyksinvaltias ja joka kauneutensa, neronsa ja tarmonsa avulla hyvinkin\nvoisi taas huomenna kohota samaan asemaan? Jos hän taas päästäisi hänet\nkulkemaan, niin olisi hänen oma tulevaisuutensa murskana, sillä\nkuningas ei suvainnut koskaan vähintäkään poikkeusta käskyistään. Ja\ntoiselta puolen -- jos hän työntäisi tungettelijan takaisin, niin hän\ntekisi itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan tekoon, jonka\nmarkiisitar varmastikin kuolettavasti kostaisi kerran valtaan\npalattuaan. Pulma oli todella mitä epämieluisin. Mutta onnellinen\najatus välähti hänen päähänsä juuri samassa hetkessä, jolloin madame\nyritti leimuavin silmin ja kädet koholla syöksyä häntä kohti.\n\n\"Entä jos madame suvaitsisi odottaa lyhyen hetkisen\", sanoi hän\nlepytellen; \"kuningas lähtee aivan tuossa tuokiossa tämän kautta\nkappeliin.\"\n\n\"Eihän nyt vielä ole se aika.\"\n\n\"Luullakseni kello on juuri lyönyt.\"\n\n\"Ja miksi pitäisi minun odotella tässä kuten lakeijan?\"\n\n\"Vain lyhyestä hetkisestähän olisi kysymys, madame.\"\n\n\"Ei, min'en jää odottamaan.\" Hän astui jälleen askeleen ovea kohti.\n\nMutta upseerin herkkä korva oli kuullut oven takaa jalkojen liikettä,\nja nyt hän tiesi vallitsevansa tilannetta. \"Minä vien madamen sanoman\nperille\", hän ehdotti.\n\n\"Ahaa, joko viimeinkin tulitte järkiinne! Menkää ja sanokaa\nkuninkaalle, että minä tahdon puhua hänen kanssaan.\"\n\nDe Catinat'n täytyi voittaa vielä hetkinen aikaa. \"Toimitanko asian\npäivystävän kamariherran kautta?\"\n\n\"Ei, toimittakaa itse.\"\n\n\"Julkisestiko?\"\n\n\"Ei, ei -- vain hänen itsensä kuullen.\"\n\n\"Pitääkö minun selittää syy tähän tavattomaan toivomukseen?\"\n\n\"Oh, te teette minut ihan hulluksi! Sanokaa, mitä olen teille käskenyt,\nja heti paikalla!\"\n\nMutta nyt oli nuoren upseerin pula loppunut. Samassa silmänräpäyksessä\ntyönnettiin näet molemmat ovenpuoliskot selko selälleen ja Ludvig\nilmestyi kynnykselle, teiskaroiden eteenpäin korkeakantaisissa\nkengissään, koputtaen permantoa kepillään, takin avarat helmat\nliehuvina ja hovilaiset viuhkan tapaisena pyrstönä perässään. Hän\npysähtyi kohta kynnyksen yli astuttuaan ja kääntyi vahtiupseerin\npuoleen.\n\n\"Teillä on jokin kirje minulle annettavana?\"\n\n\"Niin on, sire.\"\n\nHallitsija työnsi sen tulipunaisen alusliivinsä taskuun ja aikoi jatkaa\nkulkuaan, mutta silloin sattui hänen katseensa madame de Montespaniin,\njoka hyvin suorana ja jäykkänä seisoi keskellä käytävää. Tumma\nnärkästyksen punoitus lehahti kuninkaan kasvoille, ja hän astui sanaa\nsanomatta kaunottaren ohi; mutta tämä kääntyi nokkelasti ja alkoi astua\nsamassa tahdissa hänen rinnallaan käytävää pitkin.\n\n\"En ollut odottanut tätä kunniaa, madame\", sanoi kuningas.\n\n\"Enkä minä ollut odottanut tätä häväistystä, sire.\"\n\n\"Häväistystä, madame? Te unhotatte, kenelle puhutte!\"\n\n\"Enpähän -- päinvastoin te olette minut unohtanut, sire.\"\n\n\"Te häiritsette minua.\"\n\n\"Tahdon kuulla tuomioni teidän omilta huuliltanne\", kuiskasi nainen.\n\"Minä jaksan kestää itseeni sattuvat iskut, sire, yksinpä sydämeni\nvaltiaankin taholta tulevat. Mutta sietämätöntä on kuulla, että\nveljeäni saavat lakeijat ja hugenottisoturit loukata ainoastaan\nsentakia, että hänen sisarensa on rakastanut häntä liian paljon.\"\n\n\"Nyt ei ole aika puhua sellaisista asioista.\"\n\n\"Missä saan sitten tavata teidät, sire?\"\n\n\"Omissa huoneissanne.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Kello neljältä.\"\n\n\"Sitten en tahdo häiritä teidän majesteettianne tämän kauempaa.\"\n\nHän teki kuninkaan edessä yhden kuuluisia kumarruksiaan ja kääntyi\nriemusta loistavin silmin erääseen syrjäkäytävään. Hänen kauneutensa ja\nälykkäisyytensä eivät olleet jättäneet häntä nytkään pulaan; ja kun hän\nnyt oli saanut kuninkaalta varman lupauksen, ei hän epäillyt\nhetkeäkään, etteikö hänen vieläkin kerran onnistuisi valloittaa\ntakaisin tuon miehen sydän, vaikkapa kuninkaallinen omatunto\nkamppailisikin vastaan.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKANSANSA ISA.\n\n\nLudvigin mieli oli jumalanpalvelukseen mennessä kaikki muuta kuin\nharras, kuten voi hyvin huomata hänen rypistyneestä otsastaan ja\ntiukasti yhteenpurruista huulista. Hän tunsi liiankin hyvin entisen\nlemmittynsä, tämän äkkipikaisuuden, uhkarohkeuden, hänen\nhillittömyytensä kohdatessaan vähintäkin vastustusta. Madame de\nMontespan pystyi panemaan kokoon häväistysjutun, käyttämään kuningasta\nitseäänkin vastaan kaikella katkeruudella kieltään, joka ennen oli\nmonesti saanut tämän nauramaan toisille -- kukaties vaikkapa saattamaan\nhänet naurunalaiseksi koko Europan silmissä. Ludvigia puistatti tätä\najatellessaan. Millä hinnalla hyvänsä oli moinen hirmukohtaus\nvältettävä. Mutta millä keinoilla hän oikein kykenisikään katkaisemaan\ntuon heitä niin kauan yhdistäneen siteen? Ennen hän oli kyllä\nkatkaissut samanlaisia siteitä; mutta lempeä la Vallière oli\nsäikähdyksissään etsinyt turvaa luostarista kohdattuaan ensimmäisen\nkatseen, joka kertoi rakkauden haihtumisesta. Se oli ollut totista\nkiintymystä. Mutta tämä nainenpa tulisi taistelemaan kynsin hampain\nviimeiseen hetkeen saakka, ennenkuin taipui luopumaan asemasta, joka\noli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Hän oli puhunut vääryydestä, joka\nhäntä oli muka kohdannut. Mutta mitä vääryyttä hänelle sitten oli\ntehty? Suunnattomassa itsekkyydessään, jota imarruksen tuoksua\ntäynnänsä oleva hovin ilma kasvatti kuten myrkkysientä, ei kuningas\nvoinut käsittää, millä tapaa nämä viisitoista yhdessä elettyä\nlemmenvuotta voisivat antaa tuolle naiselle joitakin oikeuksia häneen\nnähden. Hänhän oli koroittanut naisen asemaan, jota korkeammalle\nalamainen ei enää voinut päästä. Nyt hän oli väsynyt lemmittyynsä, ja\ntämän velvollisuus oli vetäytyä syrjään malttavaisesti -- eipäs,\nvaan syvästi kiitollisena kaikista hänen osakseen tulleista\nsuosionosoituksista. Hän saisi eläkkeen, lapsista pitäisi kuningas\nhuolen. Mitäpä sen enempää voi järkevä nainen vaatiakaan?\n\nJa olihan kuninkaalla sitäpaitsi niin ylistettävät syyt hylätessään\nhänet. Hän käänteli ja pyöritteli niitä hemmoitellen mielessään koko\najan kuin Pariisin arkkipiispa toimitti messua, ja mitä enemmän hän\nniitä muisteli, sitä mainiommilta ne hänestä tuntuivat. Hän ajatteli\nJumalaa jonkinlaisena suurempana Ludvigina ja taivasta vielä\nmahtavampana Versailles'ina. Jos hän vaati kuuliaisuutta\nkahdeltakymmeneltä miljoonalta alamaiseltaan, niin eikö hänen tullut\nvuorostaan osoittaa kuuliaisuutta sille, jonka käskynalainen hän itse\noli? Ylipäänsä jätti hänen omatuntonsa hänet tässä kuuliaisuussuhteessa\nrauhaan. Mutta tähän erikoiseen asiaan nähden -- suhteessaan naisiin --\nhän oli ollut -- liian pehmytmielinen. Aina siitä hetkestä asti,\njolloin hänen lempeä ja anteeksiantavainen espanjalainen puolisonsa oli\nensi kertaa astunut Ranskan hoviin, ei hän ollut antanut tämän koskaan\nolla vailla kilpailijattaria hänen suosiostaan ja sydämestään. Ja\nsitten, kun kuningatar oli kuollut, ei asia ollut käynyt sen\nparemmaksi. Rakastajatar oli seurannut toistaan, ja kun de Montespanin\noli onnistunut säilyttää asemansa niin kauan, niin se pikemminkin oli\njohtunut hänen itsepintaisuudestaan kuin kuninkaan kiintymyksestä.\nMutta nyt olivat isä la Chaise ja Bossuet alituisesti muistuttamassa\nhänelle, että hän oli saavuttanut ikänsä käännekohdan ja oli jo\nluikumassa alas sitä tietä, joka hautaan johtaa. Hänen viimeinen raju\nihastuksensa ja vihastuksensa poloiseen Fontanges'iin oli merkinnyt\nhänen intohimojensa viho viimeistä leimahtamista. Nyt oli tullut kylmän\narvokkuuden ja itsehillinnän aika, ja kumpaakaan hän ei voinut toivoa\nsaavansa ylläpitää madame de Montespanin kanssa eläessään.\n\nMutta tiesipä hän paikan, missä nuo molemmat hyveet hyvin viihtyisivät.\nSiitä päivästä alkaen, jolloin de Montespan oli asettanut lastensa\nhoitajaksi tuon muhkean ja hiljaisen lesken, oli kuningas tämän\nseurasta löytänyt koskaan tyhjentymätöntä ja alati lisäytyvää ilon ja\ntyytyväisyyden tunnetta. Jo alusta pitäen hän oli halusta istunut\ntuntikausia rakastajattarensa huoneissa, vaarinottaen ihmetellen,\nkuinka tahdikkaasti ja leppeästi uuden hoitajattaren oli onnistunut\nkesyttää aina ärtyisän Mainen herttuan ja vallattoman pienen Toulousen\nkreivin luonteita. Muodollisesti oli kuningas ollut valvomassa\nlastensa kasvatusta, mutta vähitellen hän oli ruvennut ihailemaan\nkasvattajatarta. Ja sitten oli hän itsekin vuorostaan joutunut tuon\nväkevän ja samalla suloisen naisen lumoihin, kysellyt tämän mieltä\nmonissa kysymyksissä ja toiminut hänen neuvojensa mukaan -- ja kaikki\ntämä oli käynyt helpommin ja luonnollisemmin kuin koskaan ikinä minkään\nministerin tai lemmityn neuvoa noutaessa. Jonkun aikaa hän oli\nepäillyt, että tuon lesken suuri hurskaus ja alituinen puhelu korkeista\nperiaatteista olivat vain pettävä naamio, sillä hän oli tottunut aina\nnäkemään pelkkää teeskentelyä ja ulkokullaisuutta ympärillään.\nTuntuihan totta vie uskomattomalta, että nainen, joka yhä oli kaunis,\njonka kirkkaat silmät ja siro vartalo vetivät vertoja mille hyvänsä\nhovin kaunottarista, olisi, elettyään koko ikänsä rivomielisissä\npiireissä, sittenkin voinut säilyttää nunnan sielun. Mutta tässä\nsuhteessa hän piankin sai huomata pettyneensä, sillä kohta kun hänen\noma puheensa alkoi säteillä suurempaa lämpöä kuin pelkästä viileästä\nystävyydestä aiheutuvaa, kohtasi hän jäistä kylmyyttä ja\nniukkasanaisuutta -- ja silloin tiesi hän kerrankin tavanneensa naisen,\njoka kunnioitti omaa persoonaansa enemmän kuin kuningasta. Ja ehkäpä\nnäin olikin parempi. Ystävyyden viileät ilot tuntuivat niin ihmeen\nviihdyttäviltä kaikkien intohimon myrskyjen jälkeen. Kaikkein\nonnellisimmaksi hän tästä lähtien tunsi itsensä istuessaan joka\niltapäivä madame de Maintenonin luona, saadessaan kuulla puhetta, jota\njoutava imartelu ei myrryttänyt, ja mielipiteitä, jotka eivät aina\nsuinkaan hivelleet hänen korviaan. Ja kuinka siunatun hyvä sitten\nolikaan tuon naisen vaikutusvalta häneen! Hän puheli hänen\nkuninkaallisista velvollisuuksistaan, kuinka hänen piti olla esikuvana\nalamaisilleen, ahkeroida alituisesti tulevaista elämää varten ja ennen\nkaikkea pyrkiä katkaisemaan kaikki ne saastaiset siteet, joihin synti\nja maailma olivat hänet kietoneet. Madame oli yhtä hyvä kuin rippi-isä\n-- hän oli todella itse rippi-isä, jonka etuina olivat suloiset kasvot\nja pyöreä käsivarsi.\n\nJa nyt hän tiesi hetken tulleeksi, jolloin hänen täytyi tehdä\nvalintansa tuon naisen ja de Montespanin välillä. Näiden molempain\nvaikutus häneen oli vallan vastakkaista laatua. Niiden oli mahdoton\nsopeutua yhteen. Hän seisoi hyveen ja paheen välillä, ja hänen täytyi\nvalita niistä toinen. Pahekin oli tosin hyvin viehättävä, hyvin kaunis,\nhyvin älykäs ja piteli häntä vankina tavan ja tottumuksen kahleilla,\njoita ihmisen on niin vaikea pudistaa yltään. Oli hetkiä, jolloin hänen\nmiesluontonsa horjui väkevästi sille taholle, jolloin hän tunsi\nkiusausta langeta takaisin vanhaan elämäänsä. Mutta Bossuet ja isä la\nChaise seisoivat alituisesti hänen vierellään kuiskailemassa ja\nrohkaisemassa hänen parempaa luontoaan, ja ennen kaikkea oli madame de\nMaintenon aina muistuttamassa hänelle, mitä hänen kuninkaallinen\nasemansa ja hänen kuusiviidettä ikävuottansa vaativat häneltä. Nyt\nhäneltä täydellä todella vaadittiin viimeistä päättävää ponnistusta.\nHänen sielunsa ei ollut turvassa hetkeäkään, niin kauan kuin vanha\nlemmitty vielä viipyi hovissa. Hän tunsi oman itsensä siksi hyvin, että\ntiesi olevansa mennyttä miestä joka kerran, kun vanha hurmaajatar\ntapasi hänet heikkona houkutuksille. De Montespan täytyi saada\npoistumaan Versailles'ista, mikäli se vain kävi päinsä ilman julkista\nhäväistysjuttua. Hän tahtoi pysyä lujana kohdatessaan hänet\niltapäivällä ja saada hänet täydellä todella ymmärtämään, että hänen\nvaltansa oli kerta kaikkiaan iäksi lopussa.\n\nTällaisia ajatuksia askarteli kuninkaan mielessä, kun hän\nmessun ajan oli polvistuneena rukousjakkarataan peittävälle\npunaiselle samettityynylle. Hän kuunteli aamuhartautta omassa,\nalttarin oikealla puolella sijaitsevassa kuoriaitauksessaan,\nhenkivartiosotilaiden ja persoonallisen seurueen seistessä hänen\nympärillään ja hovin herrojen ja naisten täyttäessä muun kappelin.\nHurskaus oli nykyisin muodissa, samoin kuin tummanväriset olkavaipat ja\npitsiröyhelöt, eikä kukaan hovilainen rohjennut osoittaa ulkonaisessa\nkäytöksessään maailmanmielisyyttä, kun kerta kuningas oli kallistunut\nuskonnollisuuteen. Mutta aika ikävä näytti kaikilla noilla sotilailla\nja aatelisherroilla olevan, kun he haukottelivat, räpyttelivät silmiään\nrukouskirjojensa ylitse; ne taas, jotka näyttivät hartauteen\nvajonneilta, ahmivat itseasiassa salaa Scuderyn tai Calparnedin uusinta\nromaania, joka oli älykkäästi sidotettu mustiin samettikansiin. Naiset\nkuitenkin olivat hartaampia eivätkä suinkaan pitäneet hurskauttaan\nvakan alla, sillä jokainen kannatti toisella kädellään vähäistä\nvahakynttilää rukouskirjansa yllä -- kuitenkin niin, että heidän\nkasvonsa näkyivät edullisessa valaistuksessa kuningasta kohti. Jokunen\nharva lienee todellisuudessa rukoillut vapaaehtoisesti ja sydämensä\nvaatimuksesta; mutta muuten oli Ludvigin politiikka muuttanut vanhain\naatelissukujen jäsenet liukkaiksi hovilaisiksi ja maailmanmiehet\nulkokultaisiksi silmänkääntäjiksi, kunnes koko hänen hovinsa oli\nmuuttunut ikäänkuin taikapeiliksi, joka sadoin särmin kuvasteli hänen\nomaa tekohurskauttaan.\n\nKappelista palatessa oli Ludvigin tapana vastaanottaa armonanomuksia ja\nkuunnella alamaistensa valituksia heitä syyttömästi kohdanneista\nvääryyksistä. Paluutie kävi erään aukion poikki, jolla armonanojat\nolivat tottuneet kuningasta odottamaan. Tänä aamuna siellä näkyi niitä\nainoastaan pari kolme -- pariisilainen käsityöläinen, joka kanteli\nammattikuntansa esimiestä vastaan, pikkutilallinen, jolta metsästäjän\nkoira oli repinyt lehmän, ja arentilainen, joka oli kärsinyt tylyyttä\nlinnanherralta. Lyhyt kuulustelu ja pikainen käsky kuninkaalliselle\nsihteerille riitti selvittämään nämä vähäpätöiset jutut; sillä vaikka\nLudvig itse olikin tyranni, oli hänellä ainakin se ansiopuoli, ettei\nhän sietänyt muita tyranneja valtakunnassaan. Hän oli aikeissa jatkaa\nmatkaa sisään, kun hänen eteensä syöksyi arvokkaan porvarin näköinen\nvanhanpuoleinen mies, jonka vakavat ja ryppyiset kasvonpiirteet\nilmaisivat yhdellä haavaa itsetuntoa ja syvää huolta. Laskeutuen\ntoiselle polvelleen kuninkaan eteen hän huusi: \"Oikeutta, sire,\noikeutta!\"\n\n\"Mitä tämä tietää?\" kysyi Ludvig. \"Kuka olette ja mitä tahdotte\nminulta?\"\n\n\"Olen Pariisin porvari, jolle on tehty julmaa vääryyttä.\"\n\n\"Te näytätte olevan hyvin kunnioitettava mies. Jos teille todella on\ntehty vääryyttä, niin saatte varmastikin oikeutta. Mitä teillä on\nvalittamista?\"\n\n\"Kaksikymmentä Languedocin sinistä rakuunaa on majoitettu talooni\nkapteeni Dalbert'in johdolla. He ovat anastaneet ruokaani, varastaneet\nomaisuuttani ja lyöneet palvelijoitani, ja kuitenkaan eivät\nviranomaiset ota valitustani kuuleviin korviin.\"\n\n\"Kautta kunniani, näyttääpä oikeutta varsin merkillisellä tavalla\nvalvottavan tässä meidän pääkaupungissamme!\" huudahti kuningas\nvihastuneena.\n\n\"Tosiaankin häpeällinen juttu\", sanoi Bossuet.\n\n\"Ja kuitenkin lienee pakkotoimilla hyvät syynsä\", ehätti isä la Chaise.\n\"Ehdottaisin että teidän majesteettinne tiedustaisi tämän miehen nimeä\nja ammattia sekä syytä, minkävuoksi rakuunat on majoitettu hänen\ntaloonsa.\"\n\n\"Te kuulitte tämän kunnianarvoisan isän kysymyksen.\"\n\n\"Nimeni, sire, on Catinat, ammatiltani olen verkakauppias, ja minua\nkohdellaan tällä tapaa senvuoksi, että kuulun reformeerattuun\nkirkkoon.\"\n\n\"Sitä minä arvelinkin!\" huudahti rippi-isä.\n\n\"Tämä muuttaa asian\", virkkoi Bossuet.\n\nKuningas pudisti päätänsä ja rypisti otsaansa. \"Saatte siis kaikesta\nkiittää vain itseänne. Asian korjaaminen on omassa vallassanne.\"\n\n\"Millä tavoin sitten, sire?\"\n\n\"Omistamalla ainoan oikean uskon.\"\n\n\"Minä olen jo sen jäsen, sire.\"\n\nKuningas polki ärtyneenä jalkaansa. \"Huomaan teidät sangen\nkovakorvaiseksi kerettiläiseksi\", hän tuiskahti. \"Ranskassa on\nainoastaan yksi kirkko, ja se on minun kirkkoni. Jos pysytte sen\nulkopuolella, niin turhaan odotatte minulta apua.\"\n\n\"Minulla on sama usko kuin isälläni ja häntä ennen isoisälläni, sire.\"\n\n\"Joskin he ovat tehneet syntiä, niin se ei oikeuta teitä jatkamaan.\nMinunkin isoisäni erhettyi, ennenkuin hänen silmänsä avattiin.\"\n\n\"Ja jalosti hän sovitti nuoruutensa erhetykset\", supisi jesuiitti\npuoliääneen.\n\n\"Te ette siis tahdo auttaa minua, sire?\"\n\n\"Teidän tulee ensin itse auttaa itseänne.\"\n\nVanha hugenotti teki toivottoman eleen noustessaan pystyyn; ja kun\nkuningas jatkoi matkaansa, suitsuttivat molemmat papit ylistystä hänen\nkumpaankin korvaansa.\n\n\"Te olette tehneet jalon teon, sire.\"\n\n\"Te olette totisesti kirkkomme ensimmäinen poika.\"\n\n\"Ja kyllin arvollinen astumaan Pyhän Ludvigin jälkiä.\"\n\nMutta kuninkaan kasvoista voi lukea, ettei hän itse ollut aivan\ntyytyväinen tekoonsa.\n\n\"Te olette siis sitä mieltä, arvoisat isät, ettei noiden ihmisten\nhartioille ole pantu liian suurta taakkaa?\"\n\n\"Liian suurtako? Ei toki, teidän majesteettinne oma sydän vain erehtyy\nliika suureen laupiuteen.\"\n\n\"Olen kuullut, että heitä siirtyy suurin joukoin pois valtakunnastani.\"\n\n\"Ja tämä on varmastikin vain eduksi, sire; sillä mitä siunausta voi\nodottaakaan tulevan sellaiselle maalle, joka suvaitsee noin\nkovakorvaisia uskottomia rajojensa sisällä?\"\n\n\"Sellaiset alamaiset, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan, tuskin ovat\nkuninkaallekaan uskollisia\", huomautti Bossuet. \"Teidän majesteettinne\nvalta olisi todella suurempi, jollei alueillanne löytyisi ainuttakaan\nkappelia, kuten he harhaoppisuutensa pesiä nimittävät.\"\n\n\"Isoisäni lupasi heille turvaoikeuden. Heitä suojelee, kuten hyvin\ntiedätte, se uskon-edikti, jonka hän Nantes'ssa antoi.\"\n\n\"Mutta teidän majesteettinne vallassa on korjata siiloin tehty\nerehdys.\"\n\n\"Millä tapaa sitten?\"\n\n\"Peruuttamalla tuon ediktin.\"\n\n\"Ja syöksemällä ehdoin tahdoin vihollisteni syliin kaksi miljoonaa\nhenkeä parhaita ammattilaisiani ja urhoollisimpia palvelijoitani! Ei,\nei, isä, minä uskon osoittaneeni totista kiivautta kirkko-äitimme\nhyväksi; mutta jonkin verran on perää siinä, mitä de Frontenac sanoi\ntänä aamuna -- ettei ole hyväksi sekoittaa tämän maailman asioita\ntulevan maailman asioihin. Mitäs te tästä sanotte, Louvois?\"\n\n\"Kaikella kunnioituksella kirkkoa kohtaan tahtoisin huomauttaa, sire,\nettä paholainen on antanut noille ihmisille niin verrattoman kätevyyden\nja älykkäisyyden, että he ovat parhaat kauppiaat ja käsityöläiset koko\nvaltakunnassa. Enpä todellakaan tiedä millä valtion raha-arkut\ntäytettäisiin, jos sellaiset veronmaksajat karkoitetaan pois\njoukostamme. Monet ovat jo lähteneet maasta ja vieneet ammattinsa\nmukanaan. Jos kaikkien täytyisi lähteä, niin kohtaisi meitä pahempi\ntappio kuin menetetystä sotaretkestä.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Bossuet, \"jos kerran tulisi tiedoksi, että kuningas\non ilmaissut tahtonsa, niin voi teidän majesteettinne aivan\nturvallisesti luottaa siihen, että kehnoimmatkin alamaisistanne\nrakastavat teitä niin palavasti, että kilvan juoksevat takaisin pyhän\nkirkkomme helmaan. Niin kauan kuin uskonvapausjulistus pysyy voimassa,\nsaavat he siitä sen vaikutuksen, että kuningas on laimea\nhurskaudessaan, ja rohkaistuvat paaduttautumaan erhetyksessään.\"\n\nKuningas pudisti päätään. \"Nuo harhauskoiset ovat aina olleet\nkovakorvaista väkeä\", sanoi hän.\n\n\"Ehkäpä\", huomautti Louvois, vilkaisten pilkallisesti Bossuet'hen,\n\"jos Ranskan piispat tarjoutuisivat maksamaan valtiolle veroa\nkymmenyksistään, niin voisimme kukaties tulla toimeen ilman noita\nhugenottejakin.\"\n\n\"Kaikki, mitä kirkolla on, on tarjona kuninkaan käytettäväksi\", vastasi\nBossuet kuivasti.\n\n\"Valtakunta on minun ja kaikki mitä siinä on\", lausui Ludvig,\nheidän astuessaan valtaistuinsaliin, jonne hovi oli kokoutunut\njumalanpalveluksen päätyttyä; \"mutta arvelen kestävän vielä kauan,\nennenkuin minun tulee tarvis vaatia kirkon omaisuutta haltuuni.\"\n\n\"Me luotamme siihen, sire\", toistivat molemmat papit kuin kaikuna.\n\n\"Mutta tällaiset puheenaiheet me voimme jättää neuvostomme\nkäsiteltäviksi. Missä Mansard on? Minun täytyy saada nähdä hänen\npiirustuksensa Marlyn linnan uutta siipirakennusta varten.\" Kuningas\nkävi erään sivupöydän luo ja hautautui mieliaskareeseensa, tarkastellen\nsuuren arkkitehtinsä jättimäisiä suunnitelmia ja tiedustellen\ninnokkaasti työn joutumista.\n\n\"Minä arvelen\", sanoi isä la Chaise, vetäen Bossuet'n vähän syrjään,\n\"että teidän korkea-arvoisuutenne on onnistunut jonkin verran pehmittää\nkuninkaan mieltä.\"\n\n\"Teidän voimallisella avullanne, isä.\"\n\n\"Ah, luottakaa siihen, etten minä jätä käyttämättä ainuttakaan sopivaa\ntilaisuutta edistääkseni hyvää työtä.\"\n\n\"Kun se on teidän käsissänne, on menestys varma.\"\n\n\"Mutta onpa eräs toinen, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla.\"\n\n\"Suosikillako -- de Montespanilla?\"\n\n\"Ei, ei; hänen aurinkonsa on laskenut. Ei, vaan madame de\nMaintenonilla.\"\n\n\"Olen kuullut, että hän on hyvin hurskas.\"\n\n\"Totta kyllä. Mutta hän ei suosi minun veljeskuntaani. Hän kannattaa\nsulpiciolaisia. Mutta meidän kaikkien täytyy vaikuttaa yhteisen\npäämäärän hyväksi. Mitähän jos teidän korkea-arvoisuutenne puhelisi\nhänen kanssaan?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni sen lupaan.\"\n\n\"Osoittakaa hänelle, mikä siunattu hyöty olisi hugenottien\nkarkottamisesta.\"\n\n\"Sen tulen tekemään.\"\n\n\"Ja vihjatkaa hänelle, että me puolestamme lupaamme\nmyötävaikutustamme...\" Hän kumartui ja kuiskasi loppusanat piispan\nkorvaan.\n\n\"Mitäh! Siihen ei kuningas toki suostuisi!\"\n\n\"Mikäs esteenä? Kuningatarhan on kuollut.\"\n\n\"Niin, mutta runoilija Scarronin lesken kanssa!\"\n\n\"Tämä on hyvää sukuperää. Molempain isoisät olivat parhaita ystäviä.\"\n\n\"Sittenkin se on mahdotonta!\"\n\n\"Mutta minä tunnen kuninkaan sydämen ajatukset ja sanon sen perusteella\nasian olevan mahdollisen.\"\n\n\"Te varmastikin tunnette kuninkaan sydämen mieliteot jos kukaan. Mutta\ntuollainen ajatus ei ikinä olisi pälkähtänyt minun päähäni.\"\n\n\"Antakaa sen siis nyt pälkähtää ja pysyä siinä. Jos madame tahtoo ajaa\nkirkon asiaa, niin tahtoo kirkko ajaa hänenkin asiaansa. Mutta kuningas\nviittaa, minun täytyy mennä.\"\n\nMunkin laiha musta vartalo kiiruhti hovilaistungoksen läpi, ja suuri\nMeaux'n piispa jäi seisomaan leuka rinnalle painuneena ja syviin\nmietteisiin vaipuneena.\n\nSillävälin oli koko hovipiiri keräytynyt tänne, ja koko valtava sali\nheloitti iloisesti naisten silkki-, sametti- ja brokaatipuvuista,\nkimaltelevista jalokivistä, helein värein maalatuista viuhkoista ja\nhuojuvista höyhentöyhdöistä. Herrain totisemmat harmaat, mustat ja\nruskeat takit muodostivat vakavan taustan tälle väriloisteelle, sillä\nkuninkaan ollessa mustissa täytyi kaikkien kavaljeerien seurata tapaa;\nja ainoastaan henkivartion upseerien siniset ja muskettisoturien\nhelmenharmaat levätit muistuttivat mieleen entisiä iloisempia aikoja,\njoilla herrat olivat pukujensa värikkäisyydessä kilpailleet naisten\nkanssa. Ja jos pukujen kuosi oli muuttunut, niin oli käytössävy\nmuuttunut vielä enemmän. Vanha leikittelevä kevytmielisyys ja vanhat\nintohimot uinuivat tosin epäilemättä pinnan alla, mutta yksitotinen\nkasvojen ilme ja vakava puhelu oli päivän muotina. Puheenaiheena ei\nenää ollut peijakkaan pelionni, Molièren viime näytelmä tai Lullyn uusi\nooppera, vaan päätä pudistettiin jansenilaisuuden hirvittäville\nhairauksille, Sorbonnesta karkoitetun Arnauld'in ja mainion Pascalin\nröyhkeälle kurittomuudelle tahi vertailtiin vakavissaan sellaisten\nsuosittujen saarnamiesten kuin Bourdalouen ja Massillonin ansioita.\nVärihohtoisten kattomaalauksien, peilikirkkaan parkettilattian ja\nraskaisiin kultakehyksiin ripustettujen kuolemattomien taulujen välillä\nliikkui ja teiskaroi Ranskan jaloin veri, nöyristyen maan tomuksi ja\nmullaksi keskellään seisovan pienoisen mustapukuisen miehen edessä,\njoka ei ollut sen vertaa edes oman itsensäkään herra, että olisi\nhuomannut olevansa leikkikaluna kahden juonikkaan naisen käsissä, jotka\npelasivat kiukkuista peliä Ranskan tulevaisuudesta ja kuninkaansa\nkohtalosta.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nBELIALIN LAPSET.\n\n\nVanha hugenotti oli, kuninkaan käännettyä hänelle nyreästi selkänsä,\njäänyt seisomaan aukiolle katse jäykästi maahan luotuna ja kasvoilla\nepäilyksen, surun ja vihastuksen vaihtelevat tunteet. Hän oli hyvin\nkookas ja laiha mies, kuihtuneissa kasvoissa korkea otsa, iso turpea\nnenä ja järeä leuka. Hän ei käyttänyt peruukkia eikä puuteria, mutta\nikä oli kylvänyt luonnollisia hopeitaan hänen sakeaan tukkaansa, ja\nepälukuiset hienot rypyt silmäkulmissa ja suupielissä antoivat hänen\nkasvoilleen luontaisen jylhän arvokkuuden leiman, joka ei kaivannut\nparturin lisäkaunisteluja. Mutta vaikka kumarainen varsi ja harmaa\ntukka todistivatkin vanhuudenvuosista, osoitti vihainen päänviskaus\nkuninkaan tuomitsevia sanoja kuullessa ja tuima kulmienrypistys\nohikulkevien hovilaisten pilkallisten katseiden johdosta, että\njuurevassa ukossa oli nuoruuden kiukkuista tulta vielä jonkin verran\nsäilynyt. Hän kantoi säätynsä mukaista korutonta mutta arvokasta pukua,\nhopeanappista ruskeata verkatakkia, polvihousuja samasta kankaasta ja\nvalkoisia villasukkia, ja jaloissa oli leveäkärkiset, terässolkiset\nkengät. Toisessa kädessä hän piteli matalaa, kultareunalla koristettua\nhuopahattuaan ja toisessa paperikääröä, johon hän oli suurella huolella\npiirrellyt valituskirjelmät kärsimästään vääryydestä ja jonka hän oli\ntoivonut saavansa jättää kuninkaan kirjurin käteen.\n\nHänen epäröintinsä lähinnä seuraavista toimenpiteistä sai hyvin\näkillisen ja jyrkän ratkaisun. Näinä päivinä hugenottia, vaikka\nhäntä ei vielä oltukaan lopullisesti kielletty hengittämästä Ranskan\nilmaa, kuitenkin pidettiin niiden lakien ulkopuolella olevana\nhylkyoliona, jotka turvasivat hänen katolisuskoisten maanmiestensä\nkansalaisoikeudet. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sorron aika oli\nlopulta johtanut siihen, ettei mitään alhaisen mielivallan eikä sokean\nuskonkiihkon asetta jätetty käyttämättä häntä vastaan. Häntä häirittiin\nalituisesti elinkeinonsa harjoittamisessa, työnnettiin syrjään kaikista\njulkisista toimista, hänen kotinsa häväistiin väkivaltaisilla\nsotilasmajoituksilla, hänen lapsiaan yllytettiin kapinoimaan häntä\nvastaan, ja kaikki hänen kantelunsa ja valituksensa saivat samallaisen\nlopun kuin äsken kerrottiin. Mikä roisto hyvänsä sai häntä\nrankaisematta loukata, tarvitsematta pelätä lain kostoa. Mutta siitä\nhuolimatta nämä ihmiset kuitenkin riippuivat vielä sydämin ja sieluin\nkiinni syntymämaassaan, joka oli heidät hyljännyt ja tehnyt\nperinnöttömiksi; tosi-ranskalaisella kiintymyksellä he pitivät kotoista\nmaaperää kalliimpana kuin vieraita ja merentakaisia maita, missä vapaus\nheitä tervehti. Mutta jopa oli lankeamassa heidän ylitseen niiden\npäivien varjo, jolloin heillä ei enää tulisi olemaan vapaata\nvalintavaltaa.\n\nPari kuninkaan sinitakkista kaartilaista oli teiskaroinut\nvahtivuorollaan tällä puolella palatsia ja saanut nähdä äskeisen\ntapauksen. Siitä rohkaistuneina he marssivat aukion poikki häväistyn\nmiehen luo ja katkaisivat sangen kovakouraisella tavalla hänen\nmurheelliset mietteensä.\n\n\"Hei, vanha virsikirja\", murahti toinen heistä yrmeästi, \"alappa\nlaputtaa siitä tiskisi taa.\"\n\n\"Sinunlaisesi äijänkäppyrä ei ole omiaan koristamaan kuninkaan\nkävelytietä\", huudahti toinen töykeästi kiroten. \"Mikä sinä olet oikein\nmiehiäsi nyrpistämään nokkasi kuninkaan uskonnolle, mokoma\nrihkamasaksa!\"\n\nVanha hugenotti silmäsi heitä vihaisesti ja ylenkatseellisesti ja\nkääntyi lähtemään tiehensä, mutta toinen sotilaista iski ärtyneenä\npeitsensä päällä häntä kylkiluihin.\n\n\"Pidä hyvänäsi, kirottu koira!\" karjaisi hän. \"Ettäs rohkenetkin\nmuljauttaa huuhkajansilmiäsi tuolla tapaa kuninkaan kaartilaisille.\"\n\n\"Te Belialin lapset\", kivahti vanhus, kylkeään pidellen, \"olisinpa\nkahtakymmentä vuotta nuorempi mies, niin ette uskaltaisi käyttäytyä\nnäin röyhkeästi minua kohtaan.\"\n\n\"Hohoo, vieläkö siinä syljet myrkkyäsi, vanha luudanvarsi? Jo kuulimme\nkylliksi, André! Hänhän uhkaili kuninkaan henkivartioita. Raahataan\nukko vahtihuoneeseen ja pidetään vähän hauskaa hänen kanssaan.\"\n\nMolemmat sotilaat pudottivat peitsensä ja syöksyivät vanhuksen\nkimppuun, mutta vaikka olivatkin isoja ja väkeviä miehiä, huomasivat he\nsaaliinsa riuskemmaksi kuin olisi voinut odottaa. Pitkillä jäntevillä\nkäsivarsillaan reuhtoi hän tuontuostakin itsensä irti heidän\notteestaan, ja vasta sitten kun hän oli lopen uupunut ja hengästynyt,\nonnistui ahdistajain saada kiinni hänen molemmista ranteistaan ja siten\ntehdä hänet puolustuskyvyttömäksi. Mutta eivätpä he vielä ennättäneet\npäästä nauttimaan surkeasta voitostaan kun paljas miekka välähti heidän\nsilmiensä edessä ja vihasta käheä ääni komensi heidät heti paikalla\nlaskemaan saaliinsa irti.\n\nKapteeni de Catinat oli vahtivuorosta päästyään lähtenyt linnan\nulkoparvekkeelle kävelemään ja sattunut näkemään tuon törkeän\nkohtauksen. Tunnettuaan väkivaltaa kärsivän vanhuksen kasvot hän oli\nsuinpäin hypännyt kaiteen yli ja paljastaen miekkansa syössyt niin\nraivokkaasti painijoita kohti, että kaartilaisten ei ainoastaan ollut\npakko päästää irti vangistaan, vaan toinen heistä uhkaavaa säilää\nkavahtaessaan horjahti selälleen maahan ja toinen lensi pallona hänen\nylitseen, ja molemmat pyörivät nyt reuhtoen maaperässä.\n\n\"Senkin roistot!\" läähätti de Catinat. \"Mitä tämä tietää?\"\n\nKumpikin miesroikaleista oli jo päässyt jälleen jaloilleen ja seisoivat\nhänen edessään pörröisinä ja häpeissään kuin uitetut koirat.\n\n\"Jos suvaitsette, kapteeni\", sanoi toinen ja teki kunniaa, \"niin tämä\nhugenottipahus tässä juuri solvaisi kuninkaan henkivartioita.\"\n\n\"Vaikka kuningas hylkäsi hänen valituksensa, niin hän kieltäytyi\npuittimasta tiehensä\", säesti toinen.\n\nDe Catinat aivan kiehui kiukusta. \"Ja pitääkö Ranskan kansalaisen, joka\non tullut puhumaan maansa valtiaan kanssa, senvuoksi joutuman\nteidänlaistenne sveitsiläiskoirien hampaisiin? Jumal'auta, senpä saamme\npian nähdä!\"\n\nHän sieppasi taskustaan pienen hopeapillin, jonka kimakka vihellys\njoudutti paikalle juoksujalkaa vanhan kersantin ja puolikymmentä\nsotamiestä vahtihuoneesta.\n\n\"Nimenne!\" kysyi kapteeni tuimasti.\n\n\"André Meunier.\"\n\n\"Entä sinun?\"\n\n\"Nikolai Klopper.\"\n\n\"Kersantti, vangitkaa sekä Meunier että Klopper.\"\n\n\"Käskynne mukaan, kapteeni\", vastasi kersantti, harmaaparta soturi\nConden ja Turennen päiviltä.\n\n\"Pitäkää huolta, että he saavat jo tänään tuomionsa.\"\n\n\"Mistä heitä on syytettävä, kapteeni?\"\n\n\"Siitä, että he törkeästi pahoinpitelivät iäkästä ja arvossa pidettyä\nporvaria, jolla oli asiaa kuninkaalle.\"\n\n\"Mutta hänhän tunnusti itse olevansa hugenotti!\" huusivat molemmat\nrikolliset yhdestä suusta.\n\n\"Hm!\" Kersantti kohautti epäilevästi hartioitaan. \"Esitämmekö me\ntosiaankin syytöksen juuri siinä muodossa, kapteeni? Mutta miten\nkapteeni vain suvaitsee.\" Uusi hartiainkohautus ennusti huonoa loppua\nhyvälle riita-asialle.\n\n\"Ei sentään\", sanoi kapteeni, jolle oli välähtänyt onnellinen ajatus.\n\"Minä syytän näitä miehiä siitä, että he kesken vahtivuoroaan ovat\nviskanneet peitsensä maahan ja esiytyivät pölyisin ja risaisin\nvormuin.\"\n\n\"Se kuulostaa paremmalta\", vastasi kersantti vanhan veteraanin\nsuorasukaisuudella. \"Jumal'auta, te epäkelvot olette häpäisseet\nkäytöksellänne kuninkaan henkivartioväen arvoa! Tunnin ratsastus\npuuhevosella ja musketti köytettynä kumpaankin jalkaan tulee opettamaan\nteille, että peitsen paikka on sotilaan kädessä eikä kuninkaan\nnurmikolla. Käykää käsiksi heihin! Huomio! Käännös oikeaan -- mars!\"\n\nJa marssin tahdissa poistui pieni aseellisparvi, vanha kersantti\ntoisten perässä.\n\nHugenotti oli jäänyt seisomaan taemmaksi, antamatta äkillisen\nonnenpotkauksen ollenkaan järkähdyttää hillityn arvokasta ryhtiään,\nmutta sotilaiden poistuttua syleilivät eno ja veljenpoika lämpimästi\ntoisiaan.\n\n\"Amory, enpä tosiaan luullut sinua täällä näkeväni!\"\n\n\"Enkä minä teitä, setä. Mikä kumman asia sai teidät tänne\nVersailles'iin?\"\n\n\"Kärsimäni vääryys. Jumalattomain käsi lepää raskaasti päällämme, ja\nkehen voisimmekaan hädässämme turvautua, jollei kuninkaaseen?\"\n\nNuori upseeri pudisti päätään. \"Kuningas on pohjaltaan hyväsydäminen\nmies\", sanoi hän. \"Mutta hänkin näkee asiat vain niiden silmälasien\nläpi, joita toiset tyrkyttävät hänen nenälleen. Häneltä te ette voi\ntoivoa vähääkään apua.\"\n\n\"Hän käski minun poistumaan näkyvistään.\"\n\n\"Kysyikö hän teidän nimeänne?\"\n\n\"Kysyi, ja minä sanoin sen hänelle.\"\n\nNuori kaartilainen vihelsi. \"Kävelkäämme portille\", sanoi hän. \"Kautta\nkunniani, jos sukulaiseni alkavat käydä täällä rakentamassa riitaa\nkuninkaan kanssa, niin saa komppaniani pian ruveta katselemaan\nitselleen uutta kapteenia.\"\n\n\"Kuningas ei kytkene meitä toisiimme. Mutta kummakseni käy, nepaimeni,\nkuinka sinä saatat elää tässä Baalin kartanossa tarvitsematta notkistaa\nniskaasi väärille jumalille.\"\n\n\"Minä kätken uskoni syvälle sydämeeni.\"\n\nVanhus pudisti vakavasti päätään.\n\n\"Sinä kuljet hyvin kapeata tietä\", hän sanoi, \"ja kiusaukset ja vaarat\nväijyvät sinua joka askeleella. Vaikeata on sinun käyskennellä Herrasi\ntietä, Amory, käsi kädessä Hänen kansansa vainoojitten kera.\"\n\n\"Kas niin, setä!\" kivahti nuorukainen kärsimättömästi. \"Minä olen\nkuninkaan soturi ja annan mustakaapujen ja valkokasukkain itsensä\nselvitellä keskinäiset välinsä. Kun saan elää kunniani säilyttäen ja\nkuolla velvollisuuttani täyttäen, niin saa kaikki muu olla minulta\nrauhassa.\"\n\n\"Elää rauhassa palatseissa ja syödä hienoilta liinavaatteilta\", sanoi\nvanha hugenotti katkerasti, \"kun pahantekijäin kädet lepäävät raskaasti\nlähiheimolaisteni hartioilla, ja astiat särjetään ja valitus ja itku\nkuuluu halki koko maan!\"\n\n\"Mikäs nyt sitten onkaan hätänä?\" kysyi nuori soturi, jota hiukan\nällistytti se raamatullinen puheenparsi, jota Ranskan kalvinilaiset\ntähän aikaan käyttivät jokapäiväisenä sanontatapanaan.\n\n\"Kaksikymmentä Moabin miestä on majoitettuna minun tyköni, ja\nkapteenina on heillä muuan Dalbert, joka on jo kauan ollut Israelin\nvitsauksena.\"\n\n\"Kapteeni Claude Dalbertko, Languedocin rakuunoista? Minulla ja hänellä\non jo vanhastaan vähän asioita selvitettävänä välillämme.\"\n\n\"Ah, ja perinnön lasten hajoitetuilla jäännöksillä on paljonkin\nkannettavana tuota murhahurttaa ja irstasta sidonilaista vastaan.\"\n\n\"Mitä hän sitten on tehnytkään?\"\n\n\"Hänen miehensä hävittävät taloani niinkuin koit kangaspakkaa. Ei\nmikään paikka saa olla rauhassa niiltä. Itse hän istuu minun\nhuoneessani, piippu suussaan ja viinapullo vierellään, ja hänen\npuheensa on kirousta ja kauhistusta. Hän ajoi käsivartensa voimalla\nPierre-vanhuksen pois aittojani vartioimasta.\"\n\n\"Haa!\"\n\n\"Ja minut itseni hän lykkäsi kellariin.\"\n\n\"Haa!\"\n\n\"Siksi että minä yritin varjella häneltä Adele-serkkuasi, jota hän\nhumalaisessa rakkaudenhoureissaan pyrki halailemaan!\n\n\"Oh!\" Jokaisen uuden kantelun kuullessaan oli nuori soturi rypistänyt\notsaansa yhä tuimemmin, mutta tämä viimeinen sai hänen kiukkunsa maljan\nkuohahtamaan yli laitojen, ja raivosta punoittavin poskin hän alkoi\nsännätä eteenpäin, kiskoen vanhaa sukulaistaan kyynärpäästä mukaansa.\nHe kulkivat pitkin laajan puiston poimuttelevia teitä, joita korkeat\npensasaidat reunustivat, avautuen tuolloin tällöin nurmiaukealle, jolla\nirstas marmorifauni tai hiukeava nymfi uinaili vihannan lehvikön\nsiimeksessä. Harvat vastaan sattuneet hovilaiset katselivat ihmeissään\ntuota epämukaista paria. Mutta nuorella soturilla oli liiaksi omia\nhuolia keritäkseen kiinnittämään huomiota vastaantuleviin. Lentävin\naskelin hän kiiti eteenpäin kapeata oiuspolkua, joka vei moniaiden\nvettä ruiskuttavien kividelfiinien ohitse leveälle lehtokujalle, jonka\nmahtavat puut näyttivät reunustaneen valtaväylää jo satoja vuosia,\nvaikka ne todellisuudessa oli vasta tänä vuonna kuljetettu tänne\nuskomattomalla vaivalla St. Germainin ja Fontainebleaun metsistä. Kujan\nperällä johti kapea portti ulos varsinaiselta palatsialueelta, ja sen\nläpi kiskoi nuori mies nyt iäkkään toverinsa, joka jo pahoin huohotti\nhänelle tottumattomasta hopusta.\n\n\"Kuinka sinä tänne tulit, setä?\"\n\n\"Vaunuilla.\"\n\n\"Missä ne nyt ovat?\"\n\n\"Tuollahan ne ovat majatalon takana.\"\n\n\"Joutukaamme siis niihin.\"\n\n\"Tuletko sinä tosiaankin mukaan, Amory?\"\n\n\"Jumal'avita, onpa aika tullaksenikin, päättäen siitä mitä juuri\nminulle kerroitte. Teidän talossanne näytään tarvittavan miestä, jolla\non kerkeä säilä kupeellaan.\"\n\n\"Mutta mitä sinä voit siellä tehdä?\"\n\n\"Tahdon haastaa sanasen tuon kapteeni Dalbert'in kanssa.\"\n\n\"Sitten olen tehnyt väärin sinua kohtaan, nepaimeni, sanoessani, ettei\nsydämesi ollut kokonaan Israelin lasten puolella.\"\n\n\"Vähät minä tiedän Israelin lapsista!\" kivahti de Catinat ärtyisesti.\n\"Sen vain tiedän, että vaikka Adeleni palvelisi ukkosen haltijaa\nniinkuin intiaaninainen tai kohdistaisi viattomat rukouksensa Mitshe\nManitulle, niin auttakoon armias sitä miestä minun käsissäni, joka\nrohkenee kiinnittää julkean katseensa häneen. Haa, tuollapa tulevat jo\nvaununne! Anna hevostesi lentää, ajuri -- viisi livreä saat, jos\ntunnissa saatat meidät Invaliidiportin läpi.\"\n\nEi ollut vallan vähäinen maineteko saada vanhuutta kitiseviä vaunuja\nkiitämään kuoppaisella tiellä eteenpäin, mutta jalosti tarjosi ajuri\nruoskan rohkaisevaa voimaa molemmille takkuisille kaakeilleen, niin\nettä vieterittömät ajopelit kiikkuivat milloin milläkin pyörällään\nkoholla maasta. Mutta vaikka puut ihan lentelivät ilmassa ja valkea\npölypilvi kohosi korkealle matkaajain perästä, rummutti kaartilainen\nkärsimättömästi sormillaan polviinsa ja paiskasi tuolloin tällöin\nhampaittensa välistä tuikean kysymyksen iäkkäälle vierustoverilleen.\n\n\"Milloin kaikki tämä tapahtui?\"\n\n\"Eilen illalla.\"\n\n\"Ja missä Adele nyt on?\"\n\n\"Kotona tietystikin.\"\n\n\"Entä tuo perhanan Dalbert?\"\n\n\"Kotona myöskin.\"\n\n\"Mitä! Jätittekö te tytön sen saatanan valtaan siksi aikaa kuin tulitte\nVersailles'iin?\"\n\n\"Minä lukitsin hänet huoneeseensa.\"\n\n\"Ooh -- mitä luulette lukkojen kestävän!\" Nuori mies haravoi hurjasti\nilmaa käsillään tuntiessaan oman voimattomuutensa tällä hetkellä.\n\n\"Ja onhan siellä Pierrekin.\"\n\n\"Hänestäkö jotain apua olisi!\"\n\n\"Ja myöskin Amos Green.\"\n\n\"Ah, se kuulostaa paremmalta. Hän on sentään mies, ainakin näöstä\npäättäen.\"\n\n\"Hänen äitinsä oli syntyperältään meidän kansaamme, kotoisin Staten\nIslandista läheltä Manhattan-saarta. Hän kuului niihin hajautuneihin\nlampaihin, jotka jo varhain pakenivat susilauman raivoa, kun kuninkaan\nkäsi ensin kohtasi raskaana Israelin lapsia. Hänen poikansa puhuu\nranskaa, ja kuitenkaan ei hän ulkonäöltään eikä tavoiltaan ole\nranskalainen.\"\n\n\"Hänelle sattui paha hetki tänne tullakseen.\"\n\n\"Ehkäpä jokin jumalallinen tarkoitus johti hänet meidän luoksemme.\"\n\n\"Ja jätittekö siis hänet jälkeenne taloon?\"\n\n\"Jätin; hän jäi istumaan Dalbert'in seuraan, polttelemaan piippua tämän\nkanssa ja kertoilemaan merkillisiä juttujansa.\"\n\n\"Miksi vartiaksi hänestä silloin olisi? Outo muukalainen vieraassa\nmaassa! Pahoin teitte, setä, jättäessänne Adelen yksin tuolla tapaa.\"\n\n\"Hän istuu kaikkivaltiaan varjeluksessa, Amory.\"\n\n\"Luottakaamme siihen. Ah -- minä olen tulta ja liekkiä sinne\npäästäkseni!\"\n\nHän työnsi päänsä vaunun akkunasta ulos pölypilveen ja kurotti\nniskaansa katsellakseen pitkänä hopeavyönä kiemurtelevaa virtaa ja sen\ntakana sinisestä autereesta kohoavaa kaupunkia, jonka latteasta\nääriviivasta urkeni ilmoihin Notre Damen kaksoistorni. St. Jacques'in\nkorkea, neulamainen huippu ja kokonainen metsä muita kahdeksansataa\nvuotta vanhan uskonnollisen hartauden muistomerkkejä. Sitä mukaa kuin\nmaantie painui virrankaltaalle, läheni kaupunginmuuri lähenemistään,\nkunnes he viimein ajoivat eteläisen tulliportin alitse ja jyryyttivät\nkivillä laskettua valtakatua pitkin, jättäen keveän Luxembourg-palatsin\npuistoineen oikealle puolelleen ja Colbert'in viimeisen luoman,\nInvaliidihotellin, vasemmalle. Äkkikäänne vei heidät alas\nrantakaduille, ja Pont Neufin yli ajettuaan he sivuuttivat muhkean\nLouvren linnan ja sukeltautuivat niiden kapeiden mutta karkeiden\nliikeväylien sokkeloon, jotka jatkoivat kaupunkia pohjoiseen päin.\nNuorella upseerilla riippui pää yhä edelleen ulos vaununakkunasta,\nmutta näköalan peittivät häneltä jykevät kullatut ajopelit, jotka mennä\njytyyttivät raskaasti heidän edellään. Kun katu sitten äkkiä leveni,\nkääntyivät nämä hiukan sivulle päin, niin että de Catinat voi nähdä\nvilauksen siitä talosta, jota kohti heidän matkansa kävi.\n\nSitä ympäröi joka taholta suunnaton ihmisjoukko.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nTAISTELU TALON HERRUUDESTA.\n\n\nHugenottikauppiaan talo oli korkea ja kapea rakennus, joka sijaitsi\nP. Martin- ja Biron-katujen kulmassa. Se oli nelikerroksinen, jylhän ja\nkarun näköinen niinkuin isäntänsäkin; siinä oli korkea suippopääty,\npitkät kapeat lyijypuitteiset akkunat, valtasivuna mustunut\nristikkoseinä, jonka hirsien väliä täytti harmaa rappaus; kapealle ja\nkorkealle ovelle johti viisi kiviporrasta. Toinen kerros oli\nvarastosuojana, jossa kauppias säilytti kangaspakkojaan, mutta kolmas\nja neljäs kerros olivat asuinhuoneita ja varustetut kadun puolella\nulkoparvekkeilla, joita reunustivat jykevät puukaiteet. Kun setä ja\nveljenpoika hypähtivät alas vaunuista, huomasivat he joutuneensa tuon\nedestakaisin liikehtivät ihmisjoukon ulkoliepeille, joka päät niskaan\ntaivutettuina ja kiihkeästä mielenkiinnosta sähisten tuijotteli\njonnekin yläpuolellaan olevaan. Seuraten ällistelijäin katseita näki\nnuori upseeri näyn, joka naulitsi hänetkin ällistyksestä paikalleen.\n\nYlemmältä parvekkeelta riippui pää alaspain mies, jonka vaaleansininen\ntakki ja valkoiset nahkahousut ilmaisivat hänen kuuluvan kuninkaan\nrakuunarykmenttiin. Hattu ja peruukki olivat häneltä pudonneet alas, ja\ntiukasti keritty pää heilui verkalleen eteen- ja taaksepäin hyvästi\nviitisenkymmentä jalkaa katukivityksen yläpuolella. Kalmankelmeät\nkasvot olivat suoraan alas katua kohti, ja ulospullahtaneista silmistä\nkuvastui hirmuinen kuolemanpelko. Mutta äänensä hänellä sentään oli\nvielä hyvästi vallassaan, koska koko katu kajahteli hänen armon- ja\navunkarjunnastaan.\n\nHänen yläpuolellaan parvekkeen kulmassa seisoi nuori mies, joka\nkumartuneena kaiteen yli piteli ilmassa heilahtelevaa rakuunaa\nmolemmista nilkoista. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet uhriin\npäin, vaan käännetyt olan yli puolittain taaksepäin katselemaan\nsotilasryhmää, joka osaksi uhkaillen, osaksi arkaillen yritti kavuta\navoimesta akkunasta ulos parvekkeelle. Nuorukaisen päänasento ilmaisi\npäättävää uhmaa, kun taas akkunasta tungeksijat olivat ilmeisesti\nkahdella päällä siitä, oliko paikoillaan pysyminen vai ryntäyksen teko\nheille edullisempi.\n\nYht'äkkiä päästi ihmisjoukko ihastuksen ja säikähdyksen parkaisun.\nRakuunaa riiputtava nuorukainen oli hellittänyt toisen kätensä otteen,\nniin että hänen uhrinsa roikkui enää vain toisesta nilkastaan,\nhaparoiden avuttomilla käsillään ilmaa ja seinärappausta ja päästellen\nvihlovan kimakoita kauhunälähdyksiä.\n\n\"Autatkos minut ylös, sinä paholaisen sikiö, autatkos minut ylös!\"\nkiljui poloinen soturi. \"Tahdotko sinä täydellä todella murhata minut?\nJoutukaa auttamaan, hyvät ihmiset, joutukaa auttamaan minua!\"\n\n\"Tekeekö teidän mielenne tänne ylös, kapteeni?\" sanoi voimakkaalla ja\nheleällä äänellä häntä riiputtava nuorukainen. Hän puhui puhdasta\nranskaa, mutta oudosti korostaen.\n\n\"Totta jumaliste!\"\n\n\"Komentakaa sitten miehenne tiehensä.\"\n\n\"Matkaanne sieltä, senkin naudat ja jukurit! Tahdotteko te nähdä minun\nmusertuvan kuoliaaksi katuun? Pois matkoihinne, sanon minä! Ettekö\njoudu siitä, helkkarin sikiöt!\"\n\n\"Se kuulostaa paremmalta\", sanoi nuorukainen, nähtyään sotamiesten\nhäviävän akkunasta. Hän heilahdutti rakuunaa säärestä niin\nvoimakkaasti, että tämä tavoitti kädellään kiinni parvekkeen\nalareunasta. \"Miltäs nyt tuntuu olonne, kapteeni?\" hän kysyi.\n\n\"Pidä kiinni minusta lujasti, herran nimessä, pidä kiinni lujasti!\"\n\n\"Ette te pääse putoamaan.\"\n\n\"Vedä sitten minut ylös viimeinkin!\"\n\n\"Ei niin kiirettä, kapteeni. Te voitte puhua aivan hyvin siitäkin\nasennossa.\"\n\n\"Auta minut ylös, sanon minä, auta minut ylös!\"\n\n\"Kaikki aikanaan. Minä pelkään, että teistä tuntuu jokseenkin\narvottomalta puhella kantapäät kohti taivasta.\"\n\n\"Ah, sinä riivattu, aiotko murhata minut!\"\n\n\"Päinvastoin, minä aion vetää teidät ylös.\"\n\n\"Taivas sinut palkitkoon!\"\n\n\"Mutta vain eräillä ehdoilla.\"\n\n\"Oh, niihin suostun sanomattasikin! Aih -- nyt minä putoon!\"\n\n\"Teidän on poistuttava tästä talosta -- teidän itsenne ja miestenne. Te\nette enää saa vaivata sitä vanhaa miestä ettekä hänen nuorta tytärtään.\nLupaatteko tämän?\"\n\n\"Lupaan, herran nimessä, lupaan! Me lähdemme oitis.\"\n\n\"Kunniasanallanneko?\"\n\n\"Ihan varmasti. Vedä nyt vain minut ylös.\"\n\n\"Älkäähän hätäilkö. Meidän on ehkä helpompi sopia asiat valmiiksi niin\nkauan kuin olette tässä asennossa. Minä en oikein tunne täkäläisiä\nlakeja. Ehkäpä tällainen tapaus ei liene vallan luvallinen. Takaatteko\nminulle, ettei minulle koidu mitään ikäviä jälkikahnauksia tästä\njupakasta?\"\n\n\"Ei mitään, ei yhtään mitään! Kunhan vain autatte minut ylös!\"\n\n\"No, hyvä on. Kas näin!\"\n\nHän kiskoi rakuunan säärestä kaiteen yli, niin että tämä pudota\nmoksahti kuin jauhosäkki parvekkeelle, maaten siunaaman aikaa siinä\naivan menehtyneenä. Sitten hän viimeinkin sai kompuroiduksi jaloilleen\nja syöksyi raivosta ulvahtaen akkunasta sisään.\n\nSillä aikaa kuin tätä pientä ilmanäytelmää kesti, oli nuori\nkaartinupseeri kerinnyt selviytyä ensimmäisestä ällistyksestään ja\nryntäissyt niin rajusti väkijoukon halki, että hän oli iäkkään\ntoverinsa kanssa päässyt melkein portaille saakka. Kaartilaisen\nunivormu oli kaikkialla paras passi kantajalleen, ja Catinat-vanhuksen\nkasvot olivat siksi tutut tässä kaupunginosassa, että ihmiset itsestään\ntekivät tilaa ryntäävälle parille. Ulko-ovi lennähti auki tulijain\nedessä ja kynnykselle ilmautui vanha Pierre väännellen epätoivoisesti\nkäsiään.\n\n\"Ah, isäntä, isäntä!\" hän voivotteli. \"Mikä kataluus, mikä häpeällinen\nkataluus! He murhaavat hänet!\"\n\n\"Kenen sitten, herran nimessä?\"\n\n\"Tuon kelpo nuoren herran, joka tuli tänne Amerikasta. Oi hyvä Jumala,\nkuunnelkaapa tuota elämätä!\"\n\nHänen vielä puhuessaan oli kolina ja kiljunta, jota oli kajahdellut\nylhäältä portaiden päästä, yht'äkkiä päättynyt hirvittävään\nrämähdykseen ja sitä säestivät hurjat kiroukset, jyskinä ja pauke,\njotka ihan tärisyttivät vanhaa taloa sen kaikissa liitoksissa. Nuori\nsoturi ja vanha hugenotti säntäsivät sukkelaan ulkoportaita ylös\npimeään eteiseen ja yrittivät jatkaa matkaa sisäportaita pitkin, joiden\nyläpäästä meteli kuului tulevan, kun heitä vastaan tulla hoipperehti\niso kaappikello, pää edellä ja harpaten neljä askelmaa kerrallaan,\nkunnes kolahti portaiden käänteessä seinää vastaan ja murskautui\nkasaksi puunlastuja ja väriseviä metallivieterejä. Seuraavassa\ntuokiossa lensi kellovainajan perästä neljä miestä yhtenä rykelmänä,\nhoippuen ja kuukahdellen portaita alas, kiljahdellen kimakasti ja\nähkyen yhteen ääneen mahtavasti kuin täyteen vireeseen poljetut\npalkeet. Niin tiukasti olivat kaikki takertuneet toisiinsa kiinni,\nettä silmä vain hädintuskin erotti keskeisimmän henkilön mustan\nverkatakin, kun taas hänestä kiinni riippuvat näyttivät olevan puetut\nsotilasvormuun. Mutta niin väkevä ja notkea tuntui kiinnipidelty mies\nolevan, että kohta kun hän sai vähänkin jalanvaraa kivipermannosta,\nkiskoi hän toisia mukanaan käytävän yhdestä päästä toiseen, aivan\nniinkuin ahdistettu karhu reutoo koiraparvea, joka riippuu hampain\nkiinni sen turkissa. Upseeri, joka oli rynnännyt portaita alas\npainiskelijain kintereillä, koetti päästä siviilimiehen kurkkuun, mutta\nveti kiroten kätensä takaisin, kun toinen sai lujilla valkoisilla\nhampaillaan puraistuksi hänen peukaloaan. Vietyään haavoitetun sormen\nsuuhunsa kiskaisi hän julmasti noituen säilänsä huotrasta ja aikoi\ntyöntää sen suojattoman vastustajansa ruumiin läpi, mutta silloin\nsyöksähti de Catinat väliin ja tarttui hänen ranteeseensa.\n\n\"Mikä roisto te olettekaan, Dalbert!\" hän huudahti.\n\nKuninkaan henkivartioupseerin univormun äkillinen ilmestyminen\ntappelupaikalle vaikutti tappelijoihin kuin taikasauvan kosketus.\nDalbert peräytyi sukkelasti taapäin, peukalo yhä vielä suussa ja\nmiekankärki permantoa kohti, katsella luimistellen synkeästi riidan\nerottajaan. Hänen pitkä kellertävän kalpea naamansa vääristyi kiukusta,\nja pienissä mustissa silmissä paloi tyydyttämättömän kostonhimon\npirullinen liekki. Hänen käskyläisensä olivat hellittäneet irti\nuhristaan ja seisoivat läähättäen rivissä kantapäät yhdessä, kun taas\nparhaaseen aikaan apua saanut nuorukainen nojautui seinää vasten,\nlyöden pölyä mustan takkinsa liepeistä ja antaen katseensa kulkea\nauttajasta ahdistajiin.\n\n\"Minulla oli jo entisestään pieni lasku selvitettävänä teidän\nkanssanne\", sanoi de Catinat ja paljasti rauhallisesti miekkansa.\n\n\"Nyt olen kuninkaan asioilla\", äyskäisi toinen.\n\n\"Epäilemättä. Asentoon, herraseni!\"\n\n\"Minä olen virantoimituksessa, sanon minä!\"\n\n\"Hyvä on. Kohottakaa miekkanne, monsieur!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä tapella teidän kanssanne.\"\n\n\"Eikö?\" De Catinat ponnahti eteenpäin ja iski toista täydellä voimalla\nvasten kasvoja. \"Nytpä luulisin teillä olevan\", hän sanoi.\n\n\"Kuolema ja paholaiset teidän kimppuunne!\" karjui rakuunakapteeni.\n\"Paljastakaa aseenne, miehet! Hei, te siellä ylhäällä kurkkivat\nlurjukset! Hakatkaa maahan tämä riitapukari ja käykää käsiksi\nvankiinne! Sukkelaan! kuninkaan nimessä!\"\n\nHänen huutoaan totellen kiiruhti tusinan verta lisää rakuunoita alas\nyläkerrasta, ja alhaalla olevat kolme lähenivät uudestaan äskeistä\nvastustajaansa. Tämä solahti kuitenkin sukkelasti heidän kurotettujen\nkäsivarsiensa alitse ja sieppasi vanhan kauppiaan kädestä tämän tukevan\nkävelykepin aseekseen.\n\n\"Nyt ollaan yhtä poikaa, monsieur\", sanoi hän ja asettui kaartilaisen\nrinnalle.\n\n\"Käskekää pois roikaleenne ja käykää taistelemaan aatelismiehen\ntapaan!\" huusi de Catinat kapteenille.\n\n\"Aatelismiehen tapaan! Kuulkaas tuota hugenottimoukkaa, jonka\nsukulaiset kaupustelevat kankaita!\"\n\n\"Kirottu konna! Annappa kun piirrän miekkani kärjellä valehtelijan\nmerkin kasvoihisi!\"\n\nHän syöksähti eteenpäin ja suuntasi työnnön, joka olisi helposti\nlöytänyt tiensä suoraan Dalbert'in sydämeen, jollei erään rakuunan\nraskas sapeli olisi sivulta päin langeten katkaissut hänen hennomman\naseensa terän melkein suojaristikon kohdalta. Voitonriemusta kiljaisten\nkarkasi uljas kapteeni aseettomaksi joutuneen vastustajansa kimppuun,\nmutta nuoren muukalaisen tukeva nuija lennätti vuorostaan hänen\nmiekkansa rämähtäen kivilaattiaan. Eräs portailla seisovista\nrakuunoista tempasi kuitenkin pistoolin vyöstään ja tähdäten sillä\nsuoraan kaartinupseerin päätä kohti aikoi tehdä leikistä todellisen\nlopun, mutta tällöin sekautui juttuun kolmaskin, tähän asti syrjässä\npysytellyt voima. Muuan pienoinen vanha herra, joka oli rauhallisesti\nnoussut kadulta sisään ja oven suusta katsellut suu huvitetussa hymyssä\ntapausten menoa, astahti nyt reippaasti keskelle joukkoa ja komensi\nmolempia riitapuolia laskemaan aseensa, kiljaisten niin käskevällä\nja arvovaltaisella äänellä, että miekkojen kärjet helähtivät\nyht'aikaisesti permantoon, aivan kuin olisi eteisessä esitetty vain\njokapäiväistä miekkailuharjoitusta.\n\n\"Jopa nyt jotakin, hyvät herrat, jopa nyt jotakin!\" sanoi vanha herra,\nantaen tuiman katseensa kulkea miehestä mieheen. Hän oli aivan pieni,\nheiveröinen äijän käpykkä, kuiva ja laiha kuin suolattu silakka.\nKeltaiset, esiintyöntyvät hampaat antoivat kasvoille irvistelevän\nilmeen, ja suunnaton kiharaperuukki, joka valui laihalle kaulalle ja\nkapeille hartioille, teki pään kovin isoksi. Hän oli puettu pitkään\nkullalla kirjailtuun lievetakkiin hiirenkarvaisesta sametista, mutta\npitkävartiset saappaat ja pieni kultapunoksinen kolmikolkkahattu\nantoivat hänelle sotilasmaisen näön. Mahdikas käytöstapa, pään ylpeän\npysty asento, mustien silmien terävä katse ja kuihtuneiden kasvojen\nkäskevä ilme antoivat umpi-oudonkin aavistaa, että tulija oli mies,\njoka oli tottunut käyttelemään suurta valtaa. Ja totta tosiaankaan ei\nRanskassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, jolle ei tämän miehen\nnimi olisi ollut tuttu, jonka silmissä hän ei olisi ollut ainoa, joka\nmaineeltaan ja merkitykseltään ylettyi kuninkaan veroiseksi -- tämä\npikkuruinen vanha herra, joka nyt seisoi hugenottitalon kynnyksellä\nkultainen nuuskarasia toisessa kädessä, toisessa pitsireunainen\nnenäliina. Sillä kukapa silloin elävien joukosta ei olisi tuntenutkaan\nviimeistä Ranskan suurista sukuruhtinaista, uljainta sen kuuluista\nkenraaleista, kaikkien ihailemaa Condeta, Rocroyn voittajaa ja Fronden\nsankaria? Hänen kellertävät kasvonsa nähdessään rakuunat jäykistyivät\nsuut auki tuijottelemaan, ja de Catinat teki miekanpätkällään kunniaa.\n\n\"He-hee!\" naurahteli vanha uros häneen tirkistellen. \"Taisittepa olla\nkerallani Reinin varrella -- mitä? Kasvonne ovat minulle tutut,\nkapteeni. Mutta kaartihan seurasi Turennea.\"\n\n\"Kuuluin silloin Picardien rykmenttiin, teidän korkeutenne. De Catinat\non nimeni.\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin! Mutta entäs te, monsieur, kuka saakeli te\nsitten olette?\"\n\n\"Kapteeni Dalbert, teidän korkeutenne, Languedocin sinisistä\nrakuunoista.\"\n\n\"Vai niin. Kun ajoin tästä ohi vaunuissani, näin teidän riippuvan pää\nalaspäin. Tuo nuorukainen taisi päästää teidät rauhaan eräillä\nehdoilla, mikäli voin huomata?\"\n\n\"Niin juuri, hän vannoi lähtevänsä tiehensä koko talosta\", huudahti\njuuri mainittu nuorukainen. \"Mutta kun päästin hänet menemään, niin hän\nusutti miehensä minun kimppuuni, ja siinä rytäkässä tulimme koko\njoukolla portaita alas.\"\n\n\"Kunniani kautta, pahaa jälkeäpä te näyttekin saaneen aikaan\", sanoi\nConde ja hymyili katsellessaan eteisen lattialla vallitsevaa\nsekasortoa. \"Ja te siis rikoitte valanne, kapteeni Dalbert -- häh?\"\n\n\"Enhän voinut pitää hugenotille ja kuninkaan viholliselle annettua\nlupausta\", vastasi rakuunakapteeni ynseästi.\n\n\"Te voitte antaa hänelle lupauksen, mutta ette pitää sitä. Entä kuinkas\nte, nuori mies, voitte päästää hänet menemään, vaikka olitte\nvoitonpuolella?\"\n\n\"Luotin hänen lupaukseensa.\"\n\n\"Taidatte olla hyvin herkästi luottavainen luonne.\"\n\n\"Olen tottunut sellaiseksi intiaanien parissa eläessäni.\"\n\n\"He-hee -- teistä lienee sitten intiaanin sana lujempi kuin kuninkaan\nrakuunaupseerin.\"\n\n\"Niin en vielä äsken osannut ajatella.\"\n\n\"Hm!\" Conde veti kelpo annoksen nuuskaa nenäänsä ja sipaisi\npitsiliinallaan samettiliivilleen pudonneet hituset.\n\n\"Näytätte sangen väkevältä, monsieur\", sanoi hän sitten, katsellen\ntarkoin nuoren muukalaisen leveitä hartioita ja kaarevaa rintaa.\n\"Kanadastako olette kotoisin?\"\n\n\"Olen elänyt sielläkin, monsieur, mutta New York on kotiseutuni.\"\n\nConde pudisti päätään. \"Onko se jokin saari?\"\n\n\"Ei, monsieur, vaan kaupunki.\"\n\n\"Missä maakunnassa se on?\"\n\n\"New Yorkin maakunnassa.\"\n\n\"Siis maakunnan pääkaupunki?\"\n\n\"Ei -- Albany on pääkaupunki.\"\n\n\"Kuinka sitten olette oppineet ranskaa puhumaan?\"\n\n\"Äitini oli ranskalaista sukuperää.\"\n\n\"Kauanko olette ollut Pariisissa?\"\n\n\"Tämän päivää.\"\n\n\"He-hee -- ja nyt te jo rupeatte viskelemään äitinne sukua ulos\nakkunasta!\"\n\n\"Tuo mies teki väkivaltaa nuorelle neidolle, ja kun pyysin häntä\nlopettamaan leikkinsä, niin hän paljasti säilänsä ja olisi kai tappanut\nminut, jollen olisi päässyt häneen käsiksi, ja sitten hän huusi\nrenkinsä avukseen. Pysyttääkseni näitä etäämmällä uhkasin viskata hänet\nalas kadulle, jos he liikahtaisivat askeltakaan. Mutta kun päästin\nhänet menemään, kävi koko joukko jälleen kimppuuni, ja kuka tietää\nmiten olisi käynytkään, jollei tämä herra olisi joutunut avukseni.\"\n\n\"Hm -- eipä käynyt hullummin. Nuori olette, mutta teissä tuntuu olevan\nmiestä pitämään puoltanne.\"\n\n\"Olen saanut harjoitusta vapaissa metsissä, monsieur.\"\n\n\"Jos siellä meren takana on enemmänkin teidänlaisia miehiä, niin\nsaattaapa de Fontenac-ystävälläni olla tiukka urakka, ennenkuin saa sen\nuuden valtakunnan pystyyn, josta hän niin innokkaasti puhelee. Mutta\nentäs te sitten, kapteeni Dalbert -- mitä teillä on tähän sanottavaa?\"\n\n\"Tein kuninkaan käskyä, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Häh -- käskikö kuningas teitä kiusaamaan nuoria neitosia? Enpä ole\nvielä koskaan kuullut, että kuningas olisi erehtynyt käyttäytymään\nkovakouraisesti naisenpuolta kohtaan.\" Kirpeä vanha herra naurahti\nkuivasti ja otti uuden nuuskapanoksen.\n\n\"Meitä on käsketty, teidän korkeutenne, käyttämään kaikkia keinoja\npakottaaksemme tämän niskurikansan palaamaan oikean kirkon helmaan.\"\n\n\"Kautta kunniani, oivalta apostolilta ja hurskaalta uskonsankarilta te\nnäytättekin, totta vie!\" sanoi Conde ja silmäsi ylenkatseellisesti\nrakuunan röyhkeihin kasvoihin. \"Mars matkoihinne, herraseni, älkääkä\nrohjetko enää astua jalallanne tämän kynnyksen yli.\"\n\n\"Mutta entä kuninkaan käsky, teidän korkeutenne!\"\n\n\"Minä kerron kuninkaalle hänet ensi kerran tavatessani, että armeijan\njohdosta erotessani jätin sotureja jälkeeni ja että nyt löydän rosvoja.\nEi sanaakaan, mies! Tiehenne täältä! Viekää häpeänne mennessänne,\nkunnianne te jätätte selkänne taakse.\" Siinä silmänräpäyksessä oli\nvanhasta keikarista tullut tulisilmäinen soturi. Dalbert hätkähti hänen\nleimuavasta katseestaan ja mutisi komennussanan miehilleen, jonka\njälkeen he paukkuvin askelin ja kilisevin kannuksin marssivat ulos\nkadulle.\n\n\"Teidän korkeutenne\", sanoi vanha hugenotti, astuen vuorostaan esiin ja\navaten erään eteiseen aukenevan oven, \"te olette totisesti tänään ollut\nIsraelille pelastus ja pilkkaajille loukkauksenkivi. Ettekö suvaitse\nlevähtää minun kattoni alla ja virvoittautua pisaralla viiniä,\nennenkuin jatkatte matkaanne?\"\n\nConde kohotti tuuheita kulmakarvojaan kuullessaan näin\nvanhatestamentillista puhetapaa, mutta kumarsi sitten kohteliaasti\nja astui sisälle alasaliin, katsellen ihmetellen ja ihaillen sen\nuljasta sisustusta. Tummine tammilaudoituksineen, kiiltävine\nparkettipermantoineen, muhkeine marmoriuunineen ja siroine\nkattokaarineen huone olisi kelvannut ruhtinaankin palatsiin.\n\n\"Vaununi odottavat kadulla\", sanoi hän, \"enkä jouda kauan viipymään.\nHarvoin lähdenkään Chantillyn linnastani tänne Pariisiin, mutta tällä\nkertaa antoi suotuisa sattuma minulle tilaisuuden auttaa kelpo miehiä.\nKun näkee talon kylttinä riippumassa rakuunaupseerin kantapäät ilmassa,\non niin vaikeata ajaa ohi utelematta lähemmin asianlaitaa. Mutta\npelkäänpä, että niin kauan kuin pysytte hugenottina, monsieur, teillä\nei ole Ranskassa rauhan päivää.\"\n\n\"Laki on ripustettu raskaasti meidän hartioillemme.\"\n\n\"Ja vielä raskaammaksi se uhkaa käydä, mikäli hovista kuulemani uutiset\npitävät paikkansa. Ihmettelen, miksi ette mieluummin pakene pois tästä\nmaasta.\"\n\n\"Ammattini ja velvollisuuteni pitelevät minua täällä.\"\n\n\"No niin, jokainen tietää itse parhaiten asiansa. Mutta eikö olisi\nviisainta taivuttaa niskaansa myrskyn puhaltaessa, häh?\"\n\nHugenotti teki hirmustuneen eleen.\n\n\"He hee -- en tarkoittanut mitään pahaa. Mutta missä onkaan se nuori\nkaunotar, joka on ollut tämän metelin alkuaiheena?\"\n\n\"Missä Adele on, Pierre?\" kysyi kauppias vanhalta palvelijalta, joka\noli kantanut pöytään hopeatarjottimella paksukupuisen pullon ja\nkaunisvärisiä venezialaisia laseja.\n\n\"Minä lukitsin hänet omaan huoneeseeni, monsieur.\"\n\n\"Entä missä hän nyt on?\"\n\n\"Täällä olen, isä!\" Nuori tyttö juoksi eteisestä sisälle ja kietoi\nkäsivartensa vanhan kauppiaan kaulaan. \"Ah, ethän vain kärsinyt mitään\npahaa noilta ilkeiltä miehiltä, taattokulta?\"\n\n\"En, en, rakas lapsi; ei kukaan meistä ole kärsinyt vahinkoa, ja siitä\nsaamme kiittää tätä hänen korkeuttaan Conden herttuaa.\"\n\nAdele kohotti katseensa, mutta loi sen nopeasti jälleen maahan\nkohdattuaan vanhan soturin terävän tirkistyksen. \"Jumala palkitkoon sen\nteidän korkeudellenne!\" sopersi hän hämillään, ja hehkuva puna\npurppuroi hänen hienot kasvonsa. Niin ihana oli niiden suloinen\npyöreys, isojen harmaiden silmien kostea loiste, pienille\nsimpukkakorville ja alabasterinvalkoiselle kaulalle lankeavan ruskean\ntukan pehmeä aalto, että yksin Condekin, joka kuuden vuosikymmenen\naikana oli ennättänyt nähdä kolmen kuningashovin kaikki kaunottaret,\nihmetteli silmät selällään pientä hugenottityttöstä.\n\n\"He hee --! Kunniani kautta, mademoiselle, saatattepa minut toivomaan,\nettä voisin vierittää neljäkymmentä ikävuotta hartioiltani.\" Hän\nnoikkasi ja huokasi siihen sävyyn, joka oli ollut muotina siihen aikaan\nkun Buckingham oli käynyt liehittelemässä Anna Itävaltalaista ja\nkardinaalit olivat olleet Ranskan todellisia valtiaita.\n\n\"Ranska ei voisi yhtä helposti luopua noista neljästäkymmenestä\nvuodesta, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Kas vain, kas vain! Niinkö sukkelakin osaatte olla? Tyttärellännehän\non aito hovikaunottaren kerkeä kieli, monsieur.\"\n\n\"Jumala varjelkoon häntä sellaisesta, teidän korkeutenne! Hän on puhdas\nja hyvä...\"\n\n\"He hee -- annattepa te kovin huonon mainesanan hovin väestä.\nVarmastikin, mademoiselle, te mieluummin tahtoisitte liittyä suureen\nmaailmaan kuuntelemaan sen suloista musiikkia, katselemaan sen\nkauneutta ja omistamaan kaiken mitä siinä on kallisarvoista, kuin\nkatsella alati akkunastanne St. Martin-kadulle ja istua ikänne kaiken\ntässä synkässä talossa, siksi kunnes ruusut kuihtuvat poskiltanne.\"\n\n\"Missä isäni on, siellä tunnen itseni aina onnelliseksi hänen\nvierellään\", vastasi neito ja laski molemmat kätensä isän käsivarrelle.\n\"En pyydä enempää kuin minulle on suotu.\"\n\n\"Ja minusta teet paraiten, kun lähdet jälleen huoneeseesi\", sanoi vanha\nkauppias kuivasti, sillä korkeasta iästään huolinutta oli herttualla\npahan naissankarin maine. Tämä oli puhuessaan lähestynyt aivan tytön\nrinnalle ja laskenut ryppyisen kätensä tämän säikähtävälle valkealle\nkäsivarrelle, Ja hänen pienet silmänsä räpyttelivät varsin viekkaasti.\n\n\"Kas, kas!\" sanoi hän, kun neito kiiruhti tottelemaan isänsä käskyä.\n\"Ei teidän tarvitse pelätä pienen kyyhkyläisenne puolesta. Tämä haukka\nainakin jo on kuluttanut liiaksi kyntensä iskeäkseen edes näinkään\nhoukuttelevaan saaliiseen. Totta tosiaan, tyttärenne näyttääkin olevan\nyhtä hyvä ja puhdas kuin hän on ihana, eikä enempää voi sanoa taivaan\nenkelistäkään. Mutta vaununi odottavat minua, ja minä toivotan teille\nkaikille, hyvät herrat, kaunista iltaa!\" Hän notkisti hiukan\nperuukkipäätänsä ja tepasteli ulos hullunkurisen keikarimaisin askelin.\nAkkunasta katsellessaan de Catinat voi nähdä hänen nousevan samoihin\nkullattuihin vaunuihin, jotka olivat ajaneet hänen edellään\nVersailles'ista palatessa.\n\n\"Kautta kunniani\", sanoi hän, kääntyen nuoren amerikkalaisen puoleen,\n\"me saamme kaikki olla kiitollisuudenvelassa prinssille, mutta minusta\nnäyttää, monsieur, että teille on velkamme vielä suurempi. Te panitte\nhenkenne alttiiksi serkkuni kunnian puolesta, ja ainoastaan teidän\nsauvaanne saan kiittää siitä, ettei Dalbert voinut seivästää minua\nsäilällään, kun olin hänen armoissaan. Tässä on käteni, monsieur!\nTällaista velkaa ei mies koskaan unhota.\"\n\n\"Ah, syytä kyllä sinulla onkin kiittää häntä, Amory\", puuttui puheeseen\nvanha hugenotti, joka oli palannut toisten luo saatettuaan kuuluisan\nvieraansa vaunuihin. \"Totisesti on hän vyöttänyt kupeensa auttaakseen\nsorrettuja ja pelastaakseen hädänalaisia. Ota vastaan vanhan miehen\nsiunaus, Amos Green, sillä ei edes oma poikanikaan, jos minulle\nsellainen olisi suotu, olisi voinut tehdä sen enempää minun puolestani\nkuin sinä, joka olet meille muukalainen.\"\n\nMutta heidän nuori vieraansa tuntui olevan enemmän hämillään heidän\nkiittelyistään kuin koko edellä käyneestä kahakasta. Kuumat veret\nvalahtivat hänen ahavoituneille kasvoilleen, jotka tosin olivat sileät\nkuin pojalla, mutta joiden tiukkapiirteisestä suusta ja sinisten\nsilmäin terävästä katseesta puhui voimakas ja itseensäluottavainen\nluonne.\n\n\"Minulla on itselläni äiti ja kaksi sisarta meren takana\", sanoi hän\nsoperrellen.\n\n\"Pidätkö sitten kaikkia naisia kunniassa heidän takiaan?\"\n\n\"Meidän puolella pidetään naisia aina kunniassa. Ehkäpä sen vuoksi,\nettä meillä on niitä niin vähän. Täällä vanhassa maassa te ette ole\noppineet tietämään, mitä merkitsee elää ilman naisseuraa. Minä olen\nsisämaan järviseuduilla metsästellessäni elänyt kuukausmääriä erämiehen\nelämää intiaanien majoissa, joissa he istua kykkivät kuin mitkäkin\nsammakot nuotiotuliensa ympärillä. Sitten kun olen palannut kotiani\nAlbanyyn ja kuullut sisarteni laulavan spinetin säestyksellä ja äitini\njuttelevan meille lapsuus- ja nuoruusajastaan täällä Ranskassa ja\nkaikesta siitä, mitä hän ja hänen omaisensa olivat saaneet kärsiä\noikean uskonsa takia -- silloin minä vasta tulin tietämään, mitä hyvä\nnainen oikein on ja kuinka hän auringonpaisteen tavalla sulattaa esiin\nrinnoistamme esiin kaiken sen, mikä niissä on puhdasta ja parasta.\"\n\n\"Todellakin tulisi naisten tuntea kiitollisuutta teitä kohtaan,\nmonsieur, joka olette yhtä kaunopuheinen kuin urhoollinen\", sanoi Adele\nCatinat, joka hänen puhuessaan oli ilmestynyt ovelle ja kuullut puheen\nloppuosan.\n\nNuorukainen oli hetkiseksi unhottanut luontaisen ujoutensa ja puhunut\nvapaasti ja miehekkäästi. Mutta immen niin äkkiä älytessään hän\npunastui jälleen hiusmartoa myöten ja loi katseensa alas.\n\n\"Suuren osan ikääni olen elänyt metsäläisten parissa\", hän sanoi\nhitaasti, \"ja siellä on niin harvoin tilaisuutta puhella, että pian\nunohtaa, kuinka sanat tulee oikein sovittaa. Tämän vuoksi isäni juuri\ntoimittikin minut joksikin aikaa tänne Ranskaan, sillä hän ei tahtonut\nminusta pelkkää erämiestä ja turkissaksaa.\"\n\n\"Kuinka kauan aiotte viipyä Pariisissa?\" kysyi kaartilainen.\n\n\"Siksi kunnes Efraim Savage tulee minut noutamaan.\"\n\n\"Mikä hän on miehiään?\"\n\n\"_Kultaisen kyynärpuun_ laivuri.\"\n\n\"Onko se teidän laivanne?\"\n\n\"Ei, kuin isäni laiva. Se on käynyt Bristolissa ja on nykyään\nRouenissa, mutta palaa sieltä jälleen Bristoliin. Kun se uudelleen\nsaapuu Ranskan rannikolle, tulee Efraim Pariisiin minua hakemaan, ja\nsilloin on minun lähdettävä täältä.\"\n\n\"Entä mitä te pidätte olostanne täällä?\"\n\nNuori mies hymyili. \"Ennenkuin tänne tulin, kerrottiin minulle, että\nPariisi oli hyvin touhuinen kaupunki, ja päättäen siitä vähästä, mitä\nolen ennättänyt tänä aamuna nähdä täällä, tuntuu se minusta olevan\ntouhuisin pesä koko auringon alla.\"\n\n\"Jumaliste\", huudahti de Catinat, \"te tulittekin tuonaan aika touhua\nportaita alas, neljä miestä yhdessä rymäkässä, hollantilainen\nkaappikello airuenanne ja kokonainen halkopino tuolinjalkoja\nsaattojoukkonanne. Ette kai ole vielä ennättänyt paljonkaan katsella\nkaupunkia?\"\n\n\"Vain sen verran, mitä näin kulkiessani eilen illalla matkalla tähän\ntaloon. Onhan tämä varsin ihmeellinen paikka, vaikka minä tunsin ilman\npuutteen salpaavan henkeäni sen kaduilla. Meidän New Yorkimme on\nmyöskin iso kaupunki. Siellä sanotaan elävän kokonaista kolmetuhatta\nihmistä yhdessä kasassa, ja niiden väitetään pystyvän panemaan\ntarvittaessa jalkeille neljäsataa soturia, vaikken sitä oikein voi\nuskoa. Mutta siinä kaupungissa voi joka kohdasta kuitenkin nähdä edes\nvähäsen Jumalan kättentöitä -- puiden ja ruohon vihannuutta ja auringon\nhelotusta lahdella ja virralla. Mutta täällä on silmien edessä pelkkää\nkiveä ja höylättyä puuta, minne tahansa katsonetkin. Teidän täytyy\ntodentotta olla ihmeellisen karaistunutta kansaa, kun voitte säilyä\nterveinä tällaisessa paikassa.\"\n\n\"Ja meistä taas te tunnutte karaistulta, joka olette viettänyt elämänne\nmetsissä ja järvillä\", huudahti neito. \"Kuinka ihmeellä te\nkykenittekään löytämään tienne noissa suurissa korvissa, joissa ei\nketään ole teitä opastamassa?\"\n\n\"Kas siinä jälleen toinen ihme! Minä puolestani ihmettelen, kuinka te\nkykenette löytämään tienne näiden tuhansien talojen sokkelossa. Omasta\nkohdastani toivoisin tänään selkeätä iltaa.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Jotta näkisin tähdet.\"\n\n\"Mutta samanlaisiahan ne aina ovat.\"\n\n\"Siinäpä se. Kun vain saan nähdä tähdet, niin on minun helppo osata\nkulkea ja löytää takaisin tähän taloon. Päivän aikaan saanen puukollani\nleikellä rasteja ovipieliin, sillä mokomassa ihmistungoksessa olisi\nmuuten vaikeata keksiä omia jälkiään.\"\n\nDe Catinat purskahti jälleen nauramaan. \"Jumal'avita\", hän sanoi, \"te\ntulette näkemään tämän Pariisin touhuisempana kuin koskaan ennen, jos\nmerkitsette kulkunne täällä ovipieliin niinkuin metsän puihin. Mutta\nehkäpä on parasta, että teillä on ensi alussa joku liehtarina täällä;\njos siis teillä, setä, sattuu tallissanne olemaan kaksi levännyttä\nhevosta, niin ratsastan yhdessä tämän ystävämme kanssa Versailles'iin,\njossa minulla on muutaman tunnin perästä jälleen vahtivuoro. Hän voi\nviipyä moniaan päivän siellä minun seurassani, jos hän tyytyy\nsotamiehen muonaan, ja saa nähdä vähän enemmän Ranskan loistosta kuin\nmitä täällä St. Martin-kadun varrella nähdään. Mitä tästä\nsuunnitelmasta pidätte, monsieur Green?\"\n\n\"Olisin hyvin iloinen saadessani lähteä kanssanne, jos voimme jättää\ntalonväen täällä hyvään rauhaan.\"\n\n\"Ah, älkää meidän puolestamme pelätkö\", sanoi isäntä. \"Conden prinssin\nsana on oleva meidän kilpenämme ja haarniskanamme vielä monen päivän\najan. Minä käsken Pierren satuloimaan teille hevoset.\"\n\n\"Ja minun pitää käyttää tämä lyhyt hetkinen parhaalla tavalla\nhyväkseni\", sanoi upseeri ja vetäytyi akkunakomeroon, missä Adele\nodotteli häntä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nUUSI JA VANHA MAAILMA RINNATUSTEN.\n\n\nNuori amerikkalainen oli oitis valmis matkaan, mutta de Catinat\nviivytteli lähtöä viimeiseen saakka. Kun hän sitten lopulta sai\nriuhtaistuksi itsensä irti lemmen pauloista, harjasi hän huolellisesti\nloistavan pukunsa, suoristi hattunsa hulmuavan sulkatöyhdön ja\ntarkasteli hyvin arvostelevin katsein uuden toverinsa varsin\nyksitotista asua.\n\n\"Mistä olette nuo vaatteet saanut?\" hän kysyisi.\n\n\"New Yorkista, ennen lähtöäni.\"\n\n\"Hm! Kankaassa ei ole mitään vikaa, ja onpa totta tosiaan tuo synkkä\nvärikin nykyään muodissa, mutta kuosi on outo meidän silmillemme.\"\n\n\"Minä taas en osaa kaivata muuta kuin ripsireunaista metsästystakkiani\nja intiaanimokkasiineja!\"\n\n\"Katsotaanpas tuota hattuanne esimerkiksi. Me emme pidä hattumme lieriä\nnoin lerpallaan. Annappa kun koetan, eikö siitä saisi kalua.\" Hän otti\ntoverinsa päästä tämän leveäreunaisen majavannahkahatun, löi lierin\nsivulta pystyyn ja kiinnitti sen hatunkupuun kultaisella soljella,\njonka otti omasta paidanrinnuksestaan. \"Kas nyt te näytätte aivan\nkunnon taistelukukolta, joka kelpaisi vaikka kuninkaan omaan\nmuskettisoturirykmenttiin\", sanoi hän nauraen. \"Mustat roimahousut ja\nsilkkisukat menevät mukiin, mutta miksi ette kanna miekkaa\nkupeellanne?\"\n\n\"Onhan minulla aina pyssy mukana, kun olen ratsastuksella.\"\n\n\"Herra armahtakoon, sellaisesta julkeudesta teidät täällä\nripustettaisiin nilkoistanne riippumaan niinkuin mikäkin maantierosvo!\"\n\n\"Ja onhan minulla tää kunnon puukkonikin.\"\n\n\"Yhä pahempaa ja pahempaa! No niin, saamme sitten tulla toimeen ilman\nmiekkaa -- ja ilman pyssyäkin, muistakaa se! Antakaahan kun sidon\nkaulahuivinne uudestaan. Kas noin! Ja nyt, jos teillä on halua lähteä\nkymmenen virstan ratsastukselle, niin minä olen puolestani valmis.\"\n\nMolemmat miehet todella tarjosivatkin hyvin vaikuttavan kokonaiskuvan\nantaessaan hevostensa hölkytellä ulos Pariisin ahtailta, mutkikkailta\nja vilkasliikkeisiltä laitakaduilta. Kapeine, hienopiirteisine\nkasvoineen ja reippaasti ylöskieräistyine viiksineen tarjosi de\nCatinat, joka oli toveriaan viittä vuotta vanhempi, sivakoine\nsotilasryhtineen ja loistavassa univormussaan oivallisen kuvan siitä\nmainehikkaasta kansasta, johon hän kuului.\n\nNuori amerikkalainen oli rotevampi ruumiiltaan, ja käännellessään\nkyömynenäistä ja kylmäveristä profiiliaan puolelta toiselle ja\nvaarinottaessaan kerkeästi ja tarkkaavaisesti ympärillään kuhisevaa\noutoa maailmaa, hän puolestaan esitti kuvan tosin vielä puolikypsästä,\nmutta paljon lupaavasta elämästä. Tiheä keltainen tukankasvu,\nvedensiniset, kylmästi arvostelevat silmät ja jykevät jäsenet\ntodistivat pikemminkin isän kuin äidin puolelta perityn veren virtaavan\nhänen suonissaan; ja vaikka hänen koruton pukunsa ja miekaton vyönsä\nviehättivätkin vähemmän silmää kuin toverin uljaampi asu, niin\nkertoivat ne kaunopuheliaasti jäykästä rodusta, joka oli taistellut\nkuumimmat taistelunsa ja voittanut kunniakkaimmat voittonsa\ntaivuttaessaan äärettömät erämaat ja niiden villit asukkaat tahdollensa\nkuuliaisiksi.\n\n\"Mikä tuo julman iso pytinki on lajiaan?\" hän kysyi, kun heidän eteensä\naukeni avarampi torin-tapainen.\n\n\"Se on Louvre, yksi kuninkaan linnoista.\"\n\n\"Sielläkö hän sitten asuu?\"\n\n\"Ei, hän asuu enimmäkseen Versailles'issa.\"\n\n\"Katsoppas mokomaa! Kumma kun ei miehelle riitä yksikin tuollainen\ntalo!\"\n\n\"Hui hai, hänellä on niitä paljon useampiakin -- St. Germain, Marly,\nFontainebleau, Clugny.\"\n\n\"Mutta mitä hän niillä tekee? Eihän kukaan voi asua useammassa kuin\nyhdessä paikassa samalla kertaa.\"\n\n\"No niin -- hän voi mielensä mukaan asua missä hyvänsä niistä, mitenkä\naina päähän pistää.\"\n\n\"Soo! Mutta onpa tuo vaan kerrassaan koko sokkelo taloksi. Olen mä\nnähnyt St. Sulpicen seminaarin Montrealissa, ja minusta se tuntui\nmaailman suurimmalta rakennukselta, mutta mitäpä sekään on tämän\nrumilaan rinnalla?\"\n\n\"Vai olette te käynyt Montrealissa? Muistatte sitten kai sikäläisen\nlinnankin?\"\n\n\"Tottahan toki, ja suuren luostarin ja kaikki ne puutalot rivissä\nalhaalla joen rannalla ja itäpuolella ison myllyn tokeitten luona;\nmutta kuinka te tunnette Montrealia?\"\n\n\"Olen palvellut siellä sotilaana, ja Quebeckissä samoin. Ehei,\nystäväiseni, ette te maarin olekaan tällä haavaa ainoa erämies täällä\nPariisissa, sillä olen minäkin aikanani kantanut peurannahkalapikkaita\nja hirvennahkatakkia ja kotkansulkaa majavannahkalakissani kuusi\nkuukautta peräkkäin, -- enkä totisesti panisi vastaan, vaikka saisin\nvaikka heti palata sinne takaisin.\"\n\nSininen salama tuikahti Amos Greenin silmistä, kun hän sai ilokseen\ntodeta, kuinka paljon uudella toverilla ja hänellä oli yhteistä, ja hän\nrupesi kyselemään uutta ja vanhaa niin innokkaasti, että he aivan\nhuomaamattaan kerkisivät virran yli vievän sillan poikki ja kaupungin\nlounaiselle tulliportille asti. Siellä näkyi pitkiä miesrivejä\nhääräilevän muurien juurella ahkerassa toimessa.\n\n\"Mitä väkeä nuo ovat?\" hän tiedusti uteliaasti.\n\n\"Eräs osasto kuninkaan sotaväkeä pitämässä harjoitustaan.\"\n\n\"Mutta minkä vuoksi niitä on niin paljon mukana? Odottavatko ne ehkä\nvihollista?\"\n\n\"Ei, herra paratkoon -- me elämme nykyään sovussa koko maailman\nkanssa.\"\n\n\"Sovussako? Mutta minkä vuoksi nuo miehet sitten on koottu tänne?\"\n\n\"Jotta olisivat valmiit, kun tosi tulee.\"\n\nNuori mies pudisti päätään hyvin ymmällään.\n\n\"Voisivathan ne varmastikin olla yhtä valmiit kotonaankin. Meidän\nmaassamme pitää jokainen mies muskettinsa ladattuna uuninsopessa ja on\naina valmis ja varuillaan, vaikka ei kulutakaan aikaa joutavuuksiin\nrauhan aikana.\"\n\n\"Meidän kuninkaamme on hyvin mahtava, ja hänellä on paljon vihollisia.\"\n\n\"Kuka ne viholliset on hänelle hankkinut?\"\n\n\"No, kukas muu kuin kuningas itse.\"\n\n\"Eikö silloin olisi parempi olla ilman sellaista kuningasta?\"\n\nKaartinupseeri loi epätoivoissaan silmänsä ylös taivaalle. \"Tällaista\npuhetta pitäen me joudumme tuota pikaa koristamaan Bastillen tai\nVincennes'in tyrmää\", hän sanoi. \"Teidän pitää tietää, että maansa\nsuuruutta lisätäkseen hän on koonnut ympärilleen sellaisen määrän\nvihollisia. Vasta viisi vuotta on kulunut Nimwegenin rauhanteosta,\njossa hän repäisi Ranskalle kuusitoista linnoitusta Espanjan Alamaista.\nSen jälkeen tuli Strassburgin ja Luksemburgin vuoro, ja genovalaisia\nhän kuritti aivan vast'ikään; niin että tästä kaikesta teidän pitäisi\nymmärtää, että monen mieli tekisi hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän\nvain osoittaisi itsensä heikoksi.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi hän on tehnyt kaikkea tätä?\"\n\n\"Siksi, että hän on suuri kuningas ja on tahtonut koroittaa Ranskan\nmahtia.\"\n\nMuukalainen pohti ja pyöritti vastaustaan jonkun aikaa ajatuksissaan,\nheidän ratsastaessaan korkeiden, hoikkien poppelien välistä, jotka\nloivat maantielle pitkiä mustia varjojuovia.\n\n\"Oli siellä meilläkin Schenectadyssä kerran tuollainen suuri mies\",\nvirkkoi hän viimein. \"Meikäläiset ovat kaikki yksinkertaisia ihmisiä ja\nluottavat vakaasti toisiinsa. Mutta kohta kun tuo mies oli asettunut\nsinne toisten joukkoon, rupesi yksi ja toinen kaipaamaan tavaroitaan --\nmikä majavannahkakimppua, mikä sääryksiään tai ihokasta, kunnes viimein\nvanha Peter Hendricks menetti kolmitalviaan päistärikkönsä. Siitäkös\nsyntyi hälinä ja hakeminen, kunnes varsa viimein löytyi tuon tulokkaan\npilttuusta. Silloin minä ja moniaat muut kävimme veitikkaan käsiksi ja\nripustimme hänet puunoksaan, yhtään sen tarkemmin ajattelematta hänen\nsuuruuttaan.\"\n\nDe Catinat muljautti närkästyneesti toveriinsa. \"Vertauksenne oli\njokseenkin karkeata lajia, naapuri\", hän tuiskahti. \"Jos meidän on\naikomus jatkaa matkaa sovussa, niin tulee teidän paremmin varjella\nkieltänne.\"\n\n\"En suinkaan tahtonut loukata teitä, ja ehkäpä olen väärässäkin\",\nvastasi nuori amerikkalainen; \"mutta minä puhun siten kuin käsitän\nasian, ja se on vapaan miehen oikeus.\"\n\nDe Catinat'n otsa silisi hänen kohdatessaan toisen totisen katseen.\n\"Mikäpä perisikään hovielämän, jos jokainen tekisi niin?\" sanoi hän. --\n\"Mutta, taivahan tasakäpälä, mikä teihin nyt meni?\"\n\nHänen toverinsa oli lipunut alas hevosensa selästä ja liukui nyt selkä\nkumarassa maata pitkin, tähystellen tarkasti maantien tomua. Sitten hän\nerosi tieltä, kiipesi ketterästi ruohoiselle mättäälle ja kurkisti\npensas-aidan yli palavin silmin, laajenevin sieraimin ja kasvot innosta\nhehkuvina.\n\n\"Nyt siltä miekkoselta meni loppukin järjestä\", murahti upseeri,\nsiepatessaan irtaimeksi joutuneen ratsun ohjakset käteensä. \"Parisin\nhälinä taisi olla miesparalle liiaksi... Kaikkien paholaisten nimessä\n-- mikä teitä nyt riivaa, kun tuijotatte ihankuin näkisitte aaveita\nkeskellä päivää?\"\n\n\"Tästä on kulkenut sarvas\", kuiskutti toinen ja osoitti sormellaan\nnurmikkoa pitkin. \"Eikä siitä ole kulunut kauaakaan, sillä jäljet ovat\nihan tuoreet, ja se on kävellyt hyvin verkalleen, koska sorkat ovat\njättäneet aivan tasaiset painannaiset. Olisinpa vain osannut ottaa\npyssyn mukaani, niin olisi vanha sukulaismies saanut kelpo reisipaistin\nmetsänriistaa.\"\n\n\"Joutukaa Herran nimessä takaisin satulaanne!\" huudahti de Catinat\nhermostuneena. \"Totta vie, te joudutte itse pian pahempien metsästäjien\nsaaliiksi, ennenkuin saan teidät turvallisesti toimitetuksi takaisin\nsetäukon taloon!\"\n\n\"Mikäs nyt taas on vinossa?\" kysyi Amos Green, hypähtäen jälleen\nhevosensa selkään.\n\n\"Voi hyvä mies -- nämä metsäthän ovat kuninkaan rauhoitettuja\nmetsästysmaita, ja te puhelette yhtä levollisesti hänen sarvaittensa\ntappamisesta, kuin olisitte jossakin Michiganin saloilla!\"\n\n\"Rauhoitettuja metsästysmaita! Sittenhän nuo olivat kesyjä eläimiä --\nhyi olkoon!\" Syvä inho kuvastui vieraan kasvoilla ja hän pani ratsunsa\nvilistämään sellaista laukkaa, että upseerin oli pakko huutaa häntä\nhiljentämään vauhtiaan.\n\n\"Tässä maassa ei ole tapana ratsastella noin rajupäisesti maantietä\npitkin\", sanoi hän läähättäen.\n\n\"Aika merkillinen maa tämä sitten onkin!\" huudahti amerikkalainen\nihmeissään. \"Minun olisikin ehkä helpompi pitää muistissani, mikä\ntäällä oikein on luvallista. Tänä aamunakin kun sieppasin pyssyn\npudottaakseni kyyhkysen, joka lensi kattojen yli, tarttui vanha Pierre\nminun käsivarteeni niin säikähtyneenä, kuin olisin tähdännyt jotain\nkuninkaan ministeriä. Entä sitten tuo sukulais-ukko, jonka ei sallita\nedes rukoilla Jumalaansakaan!\"\n\nDe Catinat nauroi. \"Kyllä te opitte piankin meidän tapoihimme. Tämä on\ntiheästi asuttu maa, ja jos jokainen saisi ratsastella ja ammuskella\nniinkuin mieli tekee, niin olisi toisille helposti vaara tarjona. Mutta\npuhutaanpa nyt mieluummin _teidän_ maastanne. Mikäli ymmärsin,\nolette suuren osan ikäänne elellyt metsissä.\"\n\n\"Olin vasta kymmenvuotias poika, kun enoni otti minut mukaansa\nSault-la-Marie-virran rannoille tekemään kauppaa Chippeva-intiaanien ja\nmuiden läntisten heimojen kanssa.\"\n\n\"Enpä tiedä, mitä kuvernöörimme La Salle tai ukko Frontenac olisivat\nsiitä röyhkeydestä sanoneet. Kaupanteko niillä seuduilla kuuluu\nRanskalle!\"\n\n\"Mepä jouduimmekin vangiksi, ja sillä tiellä tulin sitten näkemään sekä\nMontrealin että Quebeckinkin. Loppujen lopuksi viranomaiset palauttivat\nmeidät niine hyvinemme takaisin kotia, kun eivät tienneet mitä meille\noikein tehdä.\"\n\n\"Olipa se kelpo matka alkajaisiksi.\"\n\n\"Ja siitä lähtien olen metsästellyt ja liikkunut kauppamatkoilla kaiken\nikäni -- ensin Kennebec-virtaa pitkin Abenaqvi-intianien keskuudessa,\nMainen suurilla saloilla ja Penobscotin takana asuvain kalansyöjäin\nMicmac'ien luona. Myöhemmin Irokeesien maassa aina Seneca-kansan\nrajoille saakka. Saamamme turkikset me kokosimme Albanyyn ja\nSchenectadyyn ja sieltä New Yorkiin, mistä isäni toimitti ne sitten\nmeren poikki tänne Europpaan.\"\n\n\"Hänen on kai vaikea tulla toimeen ilman teitä?\"\n\n\"Ei se hänelle helpoksikaan käy. Mutta ukko kun on varoissaan, niin hän\narveli parhaaksi laittaa minut oppimaan tänne vähän sellaisia tapoja,\njoihin meidän kotimetsissä ei hevillä harjaudu. Senvuoksi hän pani\nminut matkaan, kun _Kultainen kyynäräkeppi_ lähti valtameren\npoikki, ja uskoi minut Efrain Savagen huostaan.\"\n\n\"Onko hänkin New Yorkin miehiä?\"\n\n\"Ei; hän on ensimmäinen mies, jonka tiedetään syntyneen Bostonissa.\"\n\n\"Vaikea on muistaa kaikkien noiden teidän kyläinne nimiä.\"\n\n\"Ja kuitenkin voi vielä tulla aika, jolloin ne ovat yhtä tunnetut kuin\nteidän Pariisinne.\"\n\nDe Catinat nauroi makeasti. \"Metsistänne te lienette saanut paljonkin\noppia, ystäväiseni, mutta ette ainakaan ennustamisen lahjaa. -- No\nniin, minunkin sydämeni ikävöi sinne valtameren taa yhtä palavasti kuin\nteidän, enkä pyytäisi mitään sen parempaa kuin päästä jälleen Point\nLevin hirsipaalutusten taa, vaikkapa kaikki viisi kansakuntaa\npitäisivätkin hornan elämää niiden ulkopuolella. Mutta nyt, jos\nvilkaisette puiden keskeen hakattua aukeaa pitkin, niin näette\nkuninkaan uuden palatsin.\"\n\n[1700-luvulla liittyi viisi siihen asti keskenään kamppaillutta\nintiaaniheimoa (mohawkit, senecat, cayngat, onundagat ja onayotekat)\nyhteen jonkinmoiseksi valtioliitoksi. Tähän \"viiden kansakunnan\"\nliittoon yhtyivät myöhemmin vielä huronit, tuskarorat ja wyendotit.\nKaikkia näitä heimoja kutsuttiin yhteisnimellä irokeeseiksi.]\n\nMolemmat nuoret miehet pidättivät ratsujaan ja katselivat\nhaltioituneina suunnatonta rakennusryhmää, sen häikäisevän valkeita\nseinämassoja, jalokivinä kimaltelevia ikkunarivejä, ihanan vehmaita\nnurmikoita, jotka olivat kylvetyt täyteen marmoripatsaita ja\nsateenkaaren väreissä välkkyviä suihkulähteitä, pensas-aitoja ja\npuuryhmiä, jotka etäällä taivaanrannalla sulivat yhteen muinaisen\nikimetsän kanssa. De Catinat'ta huvitti huomata toverinsa kasvoilla\nihmetyksen, miltei pelkäävän kunnioituksen ja rajattoman ihailun\nilmeitä, jotka nopeasti seurasivat toinen toistaan.\n\n\"No, mitäs tästä kaikesta sanotte?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Sanon, että Jumalan kauneimmat kättentyöt nähdään Amerikassa ja\nkauneimmat ihmistyöt täällä Europassa.\"\n\n\"Ah, ja koko Europassakaan ette missään tapaisi tämän vertaista\npalatsia, yhtä vähän kuin vertaa sille kuninkaalle, joka siinä asuu.\"\n\n\"Luuletteko, että minä saan tavata hänet?\"\n\n\"Kenetkä -- kuninkaanko? Ehei -- pelkäänpä että teikäläinen ei ole\ntottunut hovissa liikkumaan.\"\n\n\"Ka, miksi ei? Osaisinhan minä toki osoittaa kaikkea hänelle tulevaa\nkunniaa.\"\n\n\"No, kuinka te sitten tervehtisitte häntä?\"\n\n\"Pudistaisin kunnioittavasti hänen kättään ja tiedustaisin hänen ja\nhänen perheensä vointia.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, taitaisipa sellainen tervehdys paremmin\nmiellyttääkin kuningasta kuin notkistettu polvi ja kumara selkä; ja\nkuitenkin neuvoisin teitä, nuori metsäläinen, välttämään hovin polkuja,\njoilla te joutuisitte harhaan ja hukuksiin yhtä ehdottomasti kuin joku\nnäistä hovilaisista, joka äkkiarvaamatta tulisi siirretyksi sinne\nteidän Saguenay-vuortenne rotkoihin. Mutta -- halloo! Mikäs tuolta\ntuleekaan meitä kohti? Ihanhan ne näyttävät hovivaunuilta.\"\n\nValkoinen pölypilvi, joka oli nopeasti vierinyt heitä kohti pitkin\nvaltatietä, oli nyt niin lähellä, että sen sisästä välähteli helojen\nkultaus ja kuskin tulipunainen takki. Molempain ratsastajain väistäessä\nratsunsa kunnioittavasti syrjään keskitieltä, vyöryivät kahden\npäistärikön vetämät raskaat umpivaunut rämisten heidän ohitseen; niiden\nakkunasta he näkivät vilahduksen hyvin kauniista, mutta hyvin ylpeistä\nnaiskasvoista. Seuraavassa tuokiossa sai kuomun sisästä kuuluva terävä\nhuudahdus ajurin hillitsemään kimojaan, ja valkoinen käsi viittasi\nkäskevästi ratsastajat vaunujen vierelle.\n\n\"Tuo on madame de Montespan, koppavin naisenpuoli koko Ranskanmaassa\",\nennätti de Catinat kuiskata toverilleen. \"Hän näyttää tahtovan\npuhutella meitä; käyttäytykäähän niin kuin minäkin.\"\n\nHän kosketti kannuksillaan ratsunsa kupeita ja sai sen komealla\nsyöksyllä vaunun akkunan luo; sitten tempasi hän töyhtöniekan hatun\npäästään ja kumarsi satulannuppiin saakka. Amerikkalainen koetti matkia\nhänen kohteliaisuuttaan niinkuin paraiten taisi.\n\n\"Ohoo, kapteeni\", sanoi vallasnainen ja näytti sangen tuikealta;\n\"pianpa me jälleen tapaammekin toisemme.\"\n\n\"Olen kaiken ikäni ollut onnetarten suosikki, madame.\"\n\n\"Eipä siltä kuulunut tän'aamuna.\"\n\n\"Totta sanotte. Silloin ne antoivat minulle perin vastenmielisen\nvelvollisuuden suoritettavakseni.\"\n\n\"Ja te suorititte sen perin vastenmielisellä tavalla.\"\n\n\"Ah, madame, mitäpä muutakaan voin tehdä?\"\n\nKomea rouva nauroi ilkkuen, ja sitten hänen kasvonsa synkkenivät\nukkospilveksi.\n\n\"Te luulitte, että minun valtani kuninkaaseen oli jo ollutta ja\nmennyttä. Te arvelitte minun päiväni käyneen jo iltaan. Kaiketikin te\nuskoitte pääsevänne uuden vallanpitäjän suosioon osoittamalla töykeyttä\nentiselle.\"\n\n\"Mutta, madame...\"\n\n\"Voitte säästää korviani selityksiltänne. Minun tapanani on arvostella\nihmisiä heidän tekojensa eikä sanojensa perusteella. Luuletteko te\ntodella minun viehätysvoimani jo kokonaan sammuneen?\"\n\n\"Ei toki, madame, olin vain niin sokea, etten tullut sitä\najatelleeksikaan.\"\n\n\"Sokea kuin yökkö keskellä kirkasta päivää!\" vahvisti Amos Green\ntarmokkaasti toverinsa sanoja.\n\nMadame de Montespan kohotti kulmakarvansa korkealle ja vilkaisi\nuteliaasti uuteen ihailijaansa. \"Ystävänne tuntuu ainakin puhuvan\nsuoraan sydämestään\", hän sanoi. \"No niin, kello neljältä tänään saamme\nnähdä, ajattelevatko toisetkin hänen tavallaan; ja jos niin käy, niin\nsurkuttelen niitä, jotka erehtyivät luulemaan ohimenevää pilveä\nikuiseksi pimeydeksi.\" Hän katsahti vielä kerran tuikeasti nuoreen\nkaartilaiseen ja seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut jyristivät\njälleen menoaan.\n\n\"Joutukaahan -- mitä te siinä ällistelette!\" huudahti de Catinat\närtyneenä, kun hänen toverinsa oli jäänyt avosuin katselemaan\npois-vierivien vaunujen jälkeen. \"Ettekö ole ennen nähnyt naisia?\"\n\n\"En ainakaan tuollaista.\"\n\n\"Ette ainakaan yhtä teräväkielistä, sen uskallan vannoa.\"\n\n\"En ketään, jolla olisi ollut niin kauniit kasvot. Ja kuitenkin me\njätimme hyvin kauniit kasvot jälkeemme tuonne kaupunkiin St.\nMartin-kadun varrelle.\"\n\n\"Teissä tuntuu olevan miestä arvostelemaan naiskauneutta, vaikka olette\nkasvanutkin korpien povessa.\"\n\n\"Niin, olen kasvanut siksi erilläni naisten seurasta, että kun joudun\njonkun sellaisen eteen, kunnioitan hänessä jotakin hellää ja suloista\nja pyhää.\"\n\n\"Hoo -- hovissa te tulette kyllä näkemään naisia, jotka ovat sekä\nhelliä että suloisia, mutta saattepa etsiä kauan, ystäväiseni,\nennenkuin löydätte jonkun pyhimyksen. Tuokin äskeinen kaunotar syöksisi\nkernaasti minut turmioon jos vain voisi, ja ainoastaan senvuoksi, että\nminä tein velvollisuuteni häntä kohtaan. Ei, veikkoseni, hovissa on\nyhtä vaikea ohjata kulkuansa kuin Lachinen koskissa siellä meren\ntakana, jossa kallio väijyy oikealla ja kallio vasemmalla puolella ja\nedessä uusi kurimus, ja jos laskiessasi vain pyyhkäisetkin jotakin\nniistä, niin missä onkaan sitten tuohikanoottisi ja sinä itse? Mutta\nmeidän kallioinamme ovat kauniit ja kavalat naiset, ja hatarassa\nkanootissamme me kannamme koko ajallisen menestyksemme. No niin; --\nonpa täällä taas eräs uusi sellainen salakallio, joka mielellään\nvetäisi minut ja kanoottini omalle puolelleen, ja kukaties se saattaa\nollakin parempi puoli.\"\n\nNäin puhellen ratsastajat olivat kulkeneet sisään linnanportista, ja\nheidän eteensä levisi leveä valtakäytävä, jolla kuhisi vaunuja ja\nratsain-kulkijoita. Sorakäytävillä liikkui heleäpukuisia vallasnaisia\nkatsellen kauniita kukkapenkereitä ja läiskyviä suihkukaivoja, joiden\nkorkeat vesipatsaat kimaltelivat päivänvalossa kuin jalokivet. Eräs\nheistä, joka oli seissyt ja katsellut valtaportille päin, tuli\nkiireisesti ratsastajiamme vastaan äkättyään kaartinkapteenin sinisen\nasetakin. Se oli mademoiselle Nanon, madame de Maintenonin uskottu.\n\n\"Ah, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, kapteeni\", huusi hän jo\nkaukaa; \"olen jo niin kauan odotellut teitä! Madame haluaa heti kohta\npuhella teidän kanssanne. Kuningas saapuu hänen luokseen kello\nkolmelta, niin että meillä on vain kaksikymmentä minuuttia aikaa.\nKuulin surukseni teidän lähteneen Pariisiin ja asetuin senvuoksi\nodottelemaan teitä täällä. Madamella olisi jotain hyvin tärkeätä teiltä\npyydettävänä.\"\n\n\"Sitten lähden oitis kanssanne. -- Ah, de Brissac, tämäpä sattuikin\nhyvin!\"\n\nKookas ja rehevä upseeri, yllään samanlainen univormu kuin de\nCatinat'lla, kulki ohi. Nimensä kuultuaan hän käännähti kohti ja\nlähestyi hymysuin asetoveriaan.\n\n\"Ahaa, Amory, päättäen pölyisestä takistanne on orhillanne ollut\nsievänlainen aamupäiväharjoitus!\"\n\n\"Tulemme juuri Pariisista. Mutta minun täytyy paikalla lähteä asioita\ntoimittamaan. Tämä herra on ystäväni, monsieur Amos Green. Jätän hänet\nteidän huostaanne, sillä hän on ensi kertaa täällä Amerikasta asti ja\ntahtoisi mielellään nähdä kaikki, mitä voitte hänelle näyttää. Hän asuu\ntäällä minun majapaikassani. Aivan niin, uskon ratsunikin teidän\nhuostaanne, de Brissac. Voitte jättää sen tallirengille.\"\n\nHeittäen ohjakset upseeritoverilleen ja pusertaen Amos Greenin kättä\nhyppäsi de Catinat alas satulasta ja lähti aika joutua kamarineidon\nperästä, joka oli jo ennättänyt hyvän matkaa edelle.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nNOUSEVA AURINKO.\n\n\nAsunto, jossa eleli se nainen, jolla oli jo niin merkitsevä asema\nRanskan hovissa, oli yhtä vaatimaton kuin olivat hänen elämäntoiveensa\nolleet siihen aikaan, jolloin se oli hänelle luovutettu; mutta hänelle\nominaisella harvinaisella tahdikkaisuudella ja itsehillinnällä oli hän\njoka suhteessa säilyttänyt entiset elämäntapansa onnensa noustessakin\nja siten välttänyt herättämästä hovin juoruja ja kateutta. Eräässä\npalatsin siipirakennuksessa, kaukana keskeisten valtasalien\nlähettyviltä, monien portaiden ja pitkien käytävien takana, sijaitsi\npari kolme pienoista kamaria, joita kohti kuitenkin ensin hovin, sitten\nRanskan ja vihdoin koko maailman silmät olivat määrätyt suuntautumaan.\nSellainen asunto oli runoilija Scarronin varattomalle leskelle\nosoitettu, kun hänet oli komennettu hoviin kuninkaan ja madame de\nMontespanin lasten kasvattajattareksi, ja samassa asunnossa hän yhä\nviihtyi vielä sittenkin, kun hänen oli sallittu liittää markiisitar de\nMaintenonin arvonimi tyttönimensä Françoise d'Aubignyn jälkeen ja\nnauttia sitä eläkettä ja valta-asemaa, minkä kuninkaan armollinen\nsuosio oli myöntänyt hänelle. Näissä vaatimattomissa suojissa rakasti\nkuningas istua kernaasti joka päivä, löytäen henkevän ja hyveellisen\nnaisen seurasta suurempaa nautintoa ja hurmaa kuin hovinsa parhaiden\nälyniekkain haastelusta ja tunnustettujen kaunotarten kiemailusta; ja\nviisaammat hovilaisjoukosta alkoivat vähitellen ymmärtää, että täältä,\neikä enää madame de Montespanin loisteliaista salongeista, saivat\nalkunsa kaikki ne hienot valtiolliset suunnanmuutokset ja seuraelämän\nmääräävät tuulahdukset, joita oli syytä tarkoin seurata, jos mieli\npysyä hallitsijan suosiossa. Hovin maailmankatsomus oli yhtä\nyksinkertainen ja selvä kuin kirkon uskontunnustus. Jos kuningas\nkääntyi hurskaalle päälle, niin kohta lensivät messukirjat ja\nrukousnauhat kaikkialla näkösälle. Jos hän suvaitsi irstailla, niin\nketkäpä olivatkaan keveäkenkäisempiä kuin hänen uskolliset\nseuralaisensa? Mutta voi sitä miestä tai naista, joka oli irstas, kun\nhänen olisi pitänyt rukoilla ja lyödä rintoihinsa, tahi joka näytti\npitkää ja hapanta naamaa kuninkaan nauraessa! Ja siksipä pitikin\njokainen aina tarkasti silmällä kuninkaan kasvoja ja häneen vaikuttavia\nvoimia, jotta itsekukin ennätti kääntää purjeensa kohta ensimmäisen\nmerkin osoittaessa tuulen muuttumista.\n\nTähän saakka ei nuorella kaartinupseerilla ollut juuri koskaan\ntilaisuutta vaihtaa sanaa suurivaltaisen naisen kanssa, sillä\nluontaisesta taipumuksesta tämä eristäytyi kaikista syrjäisistä ja\nnäyttäytyi hovilaisseurassa ainoastaan hartaudenharjoituksissa. Siksipä\nvaltasikin hermostunut uteliaisuus de Catinat'n mielen, kun hän seurasi\ntepsuttelevaa opastaan uljaita käytäviä pitkin, joiden koristeluun\nRanskan rikkautta ja taidetta oli tuhlaten käytetty. Kamarineito\npysähtyi eräälle syrjäovelle ja kääntyi seuralaistaan kohti.\n\n\"Madame haluaa puhella teidän kanssanne tämän-aamuisista tapahtumista\",\nhän kuiskutti. \"Neuvoisin teitä olemaan mainitsematta madamelle\nsanaakaan kerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siinä asiassa pysyy\nhänen hellä sydämensä kovana.\" Hän heristi varoittaen sormeaan ja\nkoputettuaan sitten ovelle työnsi sen auki. \"Olen tuonut kapteeni de\nCatinat'n puheillenne, madame\", ilmoitti hän kovemmalla äänellä.\n\n\"Päästäkää kapteeni sisään.\" Äänessä oli lujuutta, mutta samalla\nmusiikin suloutta.\n\nKäskyä totellen de Catinat astui kynnyksen yli ja näki tulleensa\nhuoneeseen, joka ei ollut hänen omaa soturimajaansa suurempi eikä\npaljon komeampikaan. Mutta yksinkertaisuudestaan huolimatta todisti\nsisustuksen raikas puhtaus ja sirous, että sen haltijattarella oli\nhienon naisen herkkä aisti. Kultanahkainen huonekalusto, pehmyt\nlattiamatto, uskonnollisia aiheita esittävät tositaiteelliset\nseinätaulut, yksinkertaiset mutta sirolaskoksiset akkuna- ja oviverhot\n-- kaikki ne yhdessä antoivat puolittain kirkollisen, puolittain\nnaisellisen, mutta läpeensä rattoisan ja kodikkaan vaikutelman. Itse\nasiassa pani nurkkakomerossa seisova korkea marmorinen Madonnapatsas,\njonka puhtoiseen valkopintaan hyvänhajuisella öljyllä täytetty punainen\nlamppu loi rusottavaa kajastusta, ja sen edessä oleva puinen\nrukousjakkara punakantisine messukirjoineen huoneen näyttämään\npikemminkin ylimykselliseltä yksityiskappelilta kuin hovikaunottaren\nsalongilta.\n\nTyhjän tulisijan kummallakin sivulla olivat pienet vihreäpäällyksiset\nnojatuolit, joissa madamen ja kuninkaan oli tapana viettää mieluisia\npakinapuhteita. Niiden välissä seisova pieni kolmijalkainen pöytä oli\nkukkuroillaan emännän työkoreja ja ompelutöitä. Äärimmäisessä\nikkunanurkassa, selkä valoa vastaan, istui madame itse, kun nuori\nupseeri tuli ovesta sisään. Se oli hänen mielipaikkansa, ja kuitenkin\noli harvalla hänen ikäisellään naisella yhtä vähän syytä pelätä\npäivänvaloa, sillä terveet elämäntavat ja uuttera työ olivat\nsäilyttäneet hänen ihonsa niin puhtaana ja kukkeana, että mikä hyvänsä\nhovin nuorista kaunottarista olisi sitä kadehtinut. Hänen vartalonsa\noli kuninkaallisen sorja, hänen ryhtinsä ja liikkeensä täynnä\nluontaista arvokkaisuutta, ja hänen äänensä oli, kuten jo on\nhuomautettu, heleän soinnillinen. Hänen kasvojaan voi ennemminkin sanoa\nmiellyttäviksi kuin kauniiksi: otsa leveä ja valkoinen, suu luja mutta\nerittäin tunteellinen, ja suurten, rauhallisten, harmaiden silmäin\nkatse tulkitsi koko hänen sielunsa viritysasteikkoa: se voi nopeasti\nsulaa tyvenen kylmästä tarkastelusta herkkään huumoriin ja yht'äkkiä\nviskata syyllisiin vanhurskaan vihastuksen musertavia salamoita. Koko\nhänen ympäristönsä mielialaa kohottava tyyni rauhallisuus oli\nkuitenkin näiden kasvojen tavallisena ilmeenä, toisin kuin hänen\nkilpailijattarellaan, jonka kauniit piirteet eivät koskaan pysyneet\nlevossa, vaan milloin polttivat ja huikaisivat katsojaa kirkkaudellaan,\nmilloin panivat myrskyllään tämän vapisemaan kohtalostaan. Kerkeän älyn\nja kielen puolesta peri madame de Montespan tosin voiton, mutta\nvanhemman naisen syvällisempi luonne ja tasainen mielehikkäisyys\nosoittautuivat lopulta kuitenkin paremmiksi aseiksi. Ennättämättä\nkiinnittää huomiotaan mihinkään yksityisseikkoihin voi de Catinat tänä\nensi silmänräpäyksenä vain tajuta joutuneensa hyvin miellyttävän naisen\neteen, jonka isot miettiväiset silmät tähtäsivät arvostelevina häneen ja\nnäyttivät pystyvän lukemaan hänen ajatuksensa paremmin, kuin hän\nitsekään oli niistä tänä hetkenä selvillä.\n\n\"Muistaakseni olen jo joskus ennen tavannut teidät, monsieur, eikö\ntotta?\"\n\n\"Kyllä, madame, minulla on jo kerran tai pari ollut kunnia oleskella\nlähellä teitä, vaikka hyvä onneni ei ole vielä antanut minulle\ntilaisuutta puhella teidän kanssanne.\"\n\n\"Elämäni on ollut niin hiljaista ja yksinäistä, että pelkään jääneeni\noudoksi paljolle, mikä hovissa on parasta ja arvoisinta. Tällaisten\npaikkain kirouksena on, että pahe aina lennättää itsensä iltisti\ntarkastelijan silmäin eteen, kun taas hyve pysyttelee kainosti\nsyrjässä, niin että joskus tulee epäilleeksi, ettei sellaista olekaan\nolemassa. Tehän olette palvellut kuningasta sodassa, eikö niin?\"\n\n\"Olen, madame. Alankomaissa, Reinillä ja Kanadassa.\"\n\n\"Kanadassa! Ah! Mitäpä jalompaa osaa nainen voisi kuvitellakaan\nitselleen kuin saada liittyä siihen ylevään sisaruskuntaan, jonka\nperustivat pyhä Marie d'Incarnation ja siunattu Jeanne le Ber\nMontrealissa? Muistaakseni vasta eilen sain kuulla hurskaan isän Godet\ndes Marais'n puhuvan sen suurista aikaansaannoksista. Mikä ilo\nolisikaan saada kuulua sellaiseen sisaruspiiriin, ja pakanain\nkäännyttämisen sijasta hoidella niiden Jumalan soturien haavoja, jotka\novat kamppailleet itsensä saatanan kanssa!\"\n\nDe Catinat'sta, joka hyvin tunsi noiden hurskasten sisarten\nvaaranalaisen elämän, joita joka askeleella uhkasi kurjuus ja nälkä ja\nintiaanien skalppiveitsi, tuntui oudolta kuulla moisia sanoja tämän\nkaikkien kadehtiman naisen suusta, jolla oli kuninkaallinen valta\nastuinlautanaan.\n\n\"He ovat hyvin kunnioitettavia naisia\", tyytyi hän vastaamaan, muistaen\nmademoiselle Nanonin varoituksen ja peläten astumasta vaarallisten\nkysymysten iljanteiselle pinnalle.\n\n\"Ja epäilemättä teillä on ollut myöskin onni saada kuulla pyhän piispa\nLavalin saarnaavan?\"\n\n\"Kyllä, madame, olen kuullut hänen puhuvan.\"\n\n\"Ja olenko oikeassa otaksuessani, että Pyhän Sulpicion veljeskunta yhä\nkykenee pitämään puolensa jesuiittoja vastaan?\"\n\n\"Olen kuullut, madame, jesuiittain olevan voiton puolella Quebeckissä\nja noiden toisten Montrealissa.\"\n\n\"Entä kummalta te itse näistä molemmista otatte neuvoa sielunne parasta\nkoskevissa asioissa, monsieur?\"\n\nDe Catinat tunsi pahimman koetuksen nyt tulleen. \"En kummaltakaan,\nmadame.\"\n\n\"Ah, liiankin tavallista on nykypäivinä tulla toimeen ilman\nhengellisten isäin ohjausta, ja kuitenkaan en omasta kohdastani tiedä,\nmiten ilman heidän apuaan kykenisin ohjaamaan askeleitani minun\nosakseni pannulla vaikealla tiellä. Ken sitten on rippi-isänne?\"\n\n\"Minulla ei ole sellaista. Kuulun reformeerattuun kirkkokuntaan,\nmadame.\"\n\nHänen emäntänsä teki kauhistuneen eleen; kova ilme välähti hänen\nsilmiinsä ja huulensa rypistyivät tiukasti yhteen. \"Mitä, tällaistako\nsaa kuulla itse hovissa\", hän huudahti, \"Kuninkaan oman pyhitetyn\npersoonan lähettyvillä!\"\n\nDe Catinat oli uskonasioissa ollut jokseenkin välinpitämätön ja pitänyt\nuskontunnustustaan pikemminkin perhetraditsionina kuin oman lujan\nvakaumuksen esineenä, mutta hänen itsekunnioitustaan loukkasi, kun hän\nnäki toisten katselevan sitä kuin jotakin halveksuttavaa ja epäpuhdasta\nominaisuutta. \"Te voitte huomata, madame\", sanoi hän jäykästi, \"että\nuskonveljiäni ei ainoastaan ole seissyt Ranskan valtaistuimen\nvartiojoukkona, vaan jopa itsekin noussut sille istumaan.\"\n\n\"Jumala on kaikkiviisaassa aivoituksessaan sallinut sellaista tapahtua,\nja kukapa tietäisikään sen paremmin kuin minä, jonka isoisällä,\nTheodore d'Aubignyllä oli niin suuria ansioita kruunun siirtymisessä\nsuuren Henrikin päähän. Mutta Henrikin silmät aukenivat, ennenkuin\nhänen loppunsa tuli, ja minä rukoilen -- ah, rukoilen kaikesta\nsydämestäni -- että teidänkin silmänne vielä avattaisiin.\"\n\nHän nousi nojatuolistaan ja heittäytyen polvilleen rukousjakkaralle\npainoi kasvot käsiinsä muutamiksi minuuteiksi. Hänen hartautensa esine\nseistä jurotti sill'aikaa hyvin hölmistyneenä keskellä lattiaa tuskin\ntietämättä, tuliko hänen käsittää moinen osanotto loukkaukseksi vaiko\nsuosionosoitukseksi. Ovelta kuuluva koputus palautti hartaan uskovaisen\nkuitenkin äkisti tämän maailman asioihin; hänen kiirehtivästä\nkäskystään ilmautui uskollinen kamarineito kynnykselle.\n\n\"Kuningas on jo Voittojen salissa, madame\", tiedoitti hän. \"Hän on\ntäällä viiden minuutin perästä.\"\n\n\"Hyvä. Seiso ulkopuolella ja ilmoita minulle hänen tulostaan. Ja te,\nmonsieur\", jatkoi hän, jäätyään jälleen kahdenkesken upseerin kanssa,\n\"annoittehan minun kirjeeni kuninkaalle tän'aamuna?\"\n\n\"Annoin, madame.\"\n\n\"Ja, mikäli ymmärrän, kiellettiin madame de Montespanilta tänään\nsisäänpääsy _suureen pukeutumiseen_?\"\n\n\"Niin tapahtui.\"\n\n\"Mutta hän odotteli kuningasta käytävässä?\"\n\n\"Aivan niin, madame.\"\n\n\"Ja kiristi kuninkaalta lupauksen, että tämä ottaisi hänet puheilleen\nvielä tänään?\"\n\n\"Sekin on totta.\"\n\n\"En tahtoisi taivuttaa teitä puhumaan asioista, joiden ilmaiseminen\nteistä saattaa tuntua virkavelvollisuutenne rikkomiselta. Mutta minä\ntaistelen nyt pelättävää vihollista vastaan ja suuren päämäärän\npuolesta. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Arvaan madamen tarkoittavan, että te taistelette kuninkaan suosiosta\nsen hovinaisen kanssa, jonka nimen äsken mainitsitte.\"\n\n\"Taivas on todistajani, että minä en tässä asiassa ollenkaan ajattele\nomaa itseäni. Minä kamppailen paholaisen kanssa kuninkaan sielusta.\"\n\n\"Minusta se on sama juttu, madame.\"\n\nKorkea rouva hymyili. \"Jos kuninkaan ruumis olisi vaarassa, niin\nhuutaisin hänen uskollisia kaartilaisiaan apuun, ja kuinka paljon\nsuurempi syy minulla onkaan siihen nyt, kun niin paljon enemmän on\nkysymyksessä. Sanokaa siis, miltä kellonlyömältä kuninkaan pitikään\nmennä markiisittaren huoneisiin?\"\n\n\"Kello neljältä, madame.\"\n\n\"Minä kiitän teitä. Te olette tehnyt minulle suuren palveluksen, jota\nen tule unohtamaan.\"\n\n\"Kuningas saapuu, madame\", sanoi mademoiselle Nanon, pistäen jälleen\npäänsä sisään ovesta.\n\n\"Sitten teidän täytyy lähteä, kapteeni. Menkää tuon toisen huoneen läpi\nja sitten ulompaa käytävää pitkin. Ja ottakaa mukaanne tämä. Se on\nBossuet'n kirjanen katolisesta uskosta. Se on sulattanut toistenkin\nsydämiä -- toivon että se sulattaa teidänkin. Nyt hyvästi!\"\n\nDe Catinat lähti huoneesta toisen oven kautta, mutta katsahti\nkynnykseltä taakseen. Hänen emäntänsä oli kääntynyt selin häneen, ja\nhänen kätensä kurottautui uuninrintaa kohti. Samassa tuokiossa kun\nutelias kapteeni silmäsi taakseen, väisti hän päätänsä hiukan sivulle,\nniin että toinen voi nähdä mitä hän askaroi. Hän käänsi kamiinikellon\nminuuttiviisaria taaksepäin.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nKUNINGAS HUVITTELEE.\n\n\nKapteeni de Catinat oli tuskin häipynyt ovesta, kun toinen työntyi auki\nja kuningas astui huoneeseen. Rouva de Maintenon nousi miellyttävästi\nhymyillen ja niiasi syvään. Mutta tulijan kasvoilla ei näkynyt\nvastaavaa iloisuutta, vaan heittäytyi hän tyhjään nojatuoliin huulet\npitkällä ja otsa synkkänä.\n\n\"No sepä on epäkohtelias tervehdys\", virkkoi hän iloisuudella, jonka\nhän aina osasi omaksua kun oli välttämätöntä karkoittaa kuninkaan apea\nmieli. \"Synkkä huoneeni lienee jo vaikuttanut teihin pahasti.\"\n\n\"Ei, se on isä la Chaise ja Meaux'n piispa, jotka ovat juosseet koko\npäivän perässäni kuin kaksi koiraa hirven jälessä, jaaritellen\nvelvollisuuksistani, asemastani ja synneistäni, uhaten aina\nkehoitustensa ponneksi viimeisellä tuomiolla ja helvetintulella.\n\n\"Ja mitä he tahtoivat teidän majesteettianne tekemään?\"\n\n\"Rikkomaan lupaukseni, jonka tein valtaistuimelle noustessani ja jonka\nisoisäni teki ennen minua. He tahtovat minua peruuttamaan Nantes'in\nediktin ja karkoittamaan hugenotit maasta.\"\n\n\"Oo, mutta eihän teidän Majestettinne pidä vaivata mieltään\ntuollaisilla asioilla.\"\n\n\"Te ette siis tahtoisi että tekisin sen, madame?\"\n\n\"En, jos se vain tuottaisi surua teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Ehkä teillä vielä on helliä tunteita nuoruutenne uskontoa kohtaan?\"\n\n\"Ei, sire, en tunne muuta kuin vihaa kaikkea kerettiläisyyttä kohtaan.\"\n\n\"Ja kuitenkaan ette toivoisi että heidät karkoitettaisiin.\"\n\n\"Ottakaa huomioon, sire, että kaikkivaltias voi itse taivuttaa heidän\nsydämensä parempaan, jos hänellä on sellainen tarkoitus, kuten\nminullekin kävi. Eikö olisi parasta jättää asia Hänen käsiinsä.\"\n\n\"Tottavie\", sanoi Ludvig kasvot kirkastuen. \"Se sattui naulan päähän.\nSaapa nähdä keksiikö isä la Chaise siihen vastausta. On kovaa tulla\nuhatuksi ikuisella tulella kun ei tahdo hävittää valtakuntaansa.\nIankaikkisella piinalla! Olen nähnyt miehen, joka oli viettänyt\nviisitoista vuotta Bastille'ssa. Hän oli kuin hirvittävä kirja, jonka\nkullekin sivulle viiltoineen ja ryppyineen oli merkitty jokainen tunti\ntuossa elävässä kuolemassa. Entä sitte iankaikkisuus!\" Häntä puistatti\nja kauhu kuvastui hänen silmissään. Paremmilla vaikutteilla ei juuri\nollut sijaa hänen sielussaan ja hänen ympäristönsä oli ammoin huomannut\nettä viittauskin tuleviin kauhunpäiviin sai hänet vavahtamaan.\n\n\"Miksi ajattelette sellaisia asioita, sire\", virkkoi rouva\ntäyteläisellä, lempeällä äänellään. \"Mitä teillä on pelättävää, joka\nolette ollut oikeauskoisen kirkon ensimäinen poika.\"\n\n\"Luuletteko sitte että olen turvassa?\"\n\n\"Varmasti, sire.\"\n\n\"Mutta minä olen hairahtanut, hairahtanut syvästi. Itsekin olette sen\nsanonut.\"\n\n\"Mutta se on jo kaikki ohi, sire. Kukapa olisi synnitön? Te olette\nkääntänyt selkänne viettelykselle ja varmasti siis ansainnut\nanteeksiannon.\"\n\n\"Toivoisin että kuningatar vielä eläisi. Hän näkisi minut nyt parempana\nmiehenä.\"\n\n\"Minäkin toivoisin hänen elävän.\"\n\n\"Ja hän saisi tietää että koko muutos on teidän ansiotanne. Oh\nFrançoise te olette varmasti suojelusenkelini ihmishahmossa. Miten\nvoinkaan kiittää teitä siitä mitä olette minulle tehnyt. Hän kumartui\neteenpäin ja otti hänen kätensä, mutta koskettaessaan sitä äkillinen\ntuli leimahti hänen silmissään ja hän oli aikeissa kietoa toisen\nkätensä hänen ympärilleen, kun rouva äkkiä nousi välttyäkseen\nsyleilystä.\n\n\"Sire!\" sanoi hän jäykän näköisenä ja nostaen varoittavasti sormensa.\n\n\"Olette oikeassa, olette oikeassa, Françoise. Istukaa, koetan hillitä\nitseni. Yhä saman kirjotyön ääressä! Gobeliinintekijäni saavat olla\nvaruillaan.\"\n\nHän tarttui kiiltävän käärön toiseen päähän ja istuuduttuaan luoden\nkuninkaaseen kysyvän silmäyksen otti rouva toisen pään syliinsä\njatkaakseen työtään.\n\n\"Niin, sire, se esittää metsästysretkeä Fontainebleau'ssanne. Nuori\nhirvi, kuten näette ja koirat täydessä ajossa ja komea joukko herroja\nja naisia. Onko teidän majesteettinne ratsastanut tänään?\"\n\n\"En. Kuinka on mahdollista, Françoise, että teillä on niin jääkylmä\nsydän?\"\n\n\"Toivoisin että se olisi sitä. Ehkäpä olette ollut\nhaukkametsästyksellä?\"\n\n\"En. Mutta varmaankaan ei minkään miehen rakkaus ole teitä koskaan\nliikuttanut! Ja kuitenkin olette ollut puoliso.\"\n\n\"Sairaanhoitajana, sire, vaan en koskaan puolisona. Katsokaas tuota\nnaista puistossa, se on varmasti minun neitini, en tiennyt että hän jo\noli tullut Choisy'stä.\"\n\nMutta kuningasta ei voinut saada viekotelluksi aineestaan.\n\n\"Ettekö sitte rakastanut Scarron'ia\" jatkoi hän itsepäisesti. \"Olen\nkuullut että hän oli vanha ja yhtä ontuva kuin muutamat hänen\nrunoistaankin.\"\n\n\"Älkää puhuko niin kevyesti hänestä, sire. Olin hänelle kiitollinen,\nkunnioitin häntä, pidinkin hänestä.\"\n\n\"Mutta ette rakastanut häntä.\"\n\n\"Miksi koetatte lukea naisen sydämen salaisuuksia.\"\n\n\"Te ette rakastanut häntä, Françoise?\"\n\n\"Ainakin täytin velvollisuuteni häntä kohtaan.\"\n\n\"Onko tätä nunnan sydäntä koskaan sitte rakkaus kalvanut?\"\n\n\"Sire, älkää kyselkö minulta sellaista.\"\n\n\"Eikö se koskaan -- -- --?\"\n\n\"Säästäkää minua, sire, minä pyydän teitä.\"\n\n\"Mutta minun täytyy kysyä, sillä minun rauhani riippuu teidän\nvastauksestanne.\"\n\n\"Teidän sananne tuottavat tuskaa sielulleni.\"\n\n\"Ettekö koskaan, Françoise, ole sydämessänne tuntenut hiventäkään siitä\nrakkaudesta, joka minun sydämessäni kytee?\" Hän nousi, ojentaen kätensä\nanovana yksinvaltiaana, mutta rouva poiskääntynein päin yhä väisti\nhäntä.\n\n\"Saatte olla varma, sire, että vaikka rakastaisin teitä kuten nainen\nkonsanaan voi miestä rakastaa, niin hyppäisin ennemmin tuosta akkunasta\nkiviterassille, kuin sanalla tai viittauksellakaan tunnustaisin sen\nteille.\"\n\n\"Ja miksi, Françoise?\"\n\n\"Siksi, sire, että korkein toiveeni maan päällä on olla valittu\nkohottamaan teidän mielenne kohti korkeampia päämääriä, teidän\nmielenne, jonka suuruuden ja jalouden ehkä paremmin tunnen kuin kukaan\nmuu.\n\n\"Onko rakkauteni niin ala-arvoinen sitten?\"\n\n\"Olette tuhlannut liian paljon elämästänne ja ajatuksistanne naisen\nrakkaudelle. Ja nyt, sire, vuodet hiipivät eteenpäin ja piankin koittaa\npäivä, jolloin teidän on astuttava tekemään tiliä toimistanne ja\nsydämenne sisimmistä ajatuksista. Tahtoisin nähdä teidät, sire, jälellä\nolevana aikananne kohottamassa oikeauskoista kirkkoa, näyttämässä jaloa\nesimerkkiä alamaisillenne, ja korjaamassa kaikkea sitä pahaa, minkä\nehkä esimerkillänne olette aikaisemmin aiheuttanut.\"\n\nKuningas vaipui tuoliinsa takaisin syvään huoahtaen, \"Aina vaan samaa\",\nsanoi hän. \"Tehän olette vielä pahempi kuin isä la Chaise ja Bossuet.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan\" sanoi rouva iloisesti, nopeasti huomaten\ntilanteen vaatimukset. \"Olen ikävystyttänyt teitä, alentuessanne\nläsnäolollanne kunnioittamaan vaatimatonta huonettani. Se on todellakin\nkiittämättömyyttä ja varmasti rankaisisitte minua oikeudenmukaisesti,\njos huomenna jättäisitte minut yksinäisyyteeni ja siten riistäisitte\nminulta päivän auringon. Mutta kertokaa, sire, miten työt Marly'ssa\nluistavat. Olen äärettömän utelias tietämään, toimiiko uusi\nsuihkulaitos kunnollisesti.\"\n\n\"Suihkukaivo toimii moitteettomasti, mutta Mausard on siirtänyt\nrakennuksen oikean siiven liiaksi taaksepäin. Olen tehnyt hänestä hyvän\narkkitehdin, mutta minun täytyy opettaa hänelle vielä paljon. Osoitin\nhänelle hänen erehdyksensä tänä aamuna ja hän lupasi korjata sen.\n\n\"Ja mitä tuo muutos maksaa, sire.\"\n\n\"Muutaman miljoonan livreä, mutta sitte paraneekin näköala paljon\netelästä käsin. Olen sillä suunnalla ottanut lisämaata virstan verran,\nsillä siellä asusti joukko ryysyläisiä ja heidän hökkelinsä olivat\nkerrassaan rumia.\"\n\n\"Miksi ette ole ollut ratsastamassa tänään, sire?\"\n\n\"Äh, se ei tuota minulle mitään huvia. Oli aika, jolloin torvien\ntoitotus ja kavion kopse sai vereni liikkeelle, mutta nyt ne minua\ntympäisevät.\"\n\n\"Haukkametsästyskö myös?\"\n\n\"Sekin, en käy enään haukkametsästyksellä.\"\n\n\"Mutta, sire, teidän täytyy huvitella.\"\n\n\"Mikä on sen ikävämpää kuin huvitus, joka ei enää tehoo. En tiedä miten\nlienee. Kun olin poikanen ja äitini mukana kuljin paikasta toiseen,\nFronden taistellessa meitä vastaan ja Pariisin kapinoidessa, kun\nvaltaistuimemme ja elämämmekin oli vaarassa, silloin tuntui elämä niin\nkirkkaalta, uudelta ja mielenkiintoiselta. Nyt, kun ei tunnu vaaran\nvarjoakaan, kun minun ääneni on ylinnä Pariisissa kuten Ranskan ääni\nEuroopassa, nyt tuntuu kaikki ikävältä ja mauttomalta. Mitä hyötyä\nsiitä on, kun on kaikki huvitukset saatavissaan ja niitten\nmaistaminenkin tuntuu katkeralta.\"\n\n\"Todellinen huvi, sire, on sisäistä, iloisessa mielessä ja hyvässä\nomassatunnossa. Ja onhan luonnollista, että vanhentuessamme mielemme\nkääntyy vakavampaan. Voisimmepa moittiakin itseämme, ellei niin olisi,\nsillä se osoittaisi ettemme ole elämältä mitään oppineet.\"\n\n\"Voihan olla niinkin, mutta sittenkin on surullista ja raskasta, kun ei\nmikään huvita. Mutta kuka siellä on?\"\n\n\"Seuranaiseni koputtaa. Mitä nyt neiti?\"\n\n\"Herra Corneille, tulossa lukemaan kuninkaalle\", sanoi nuori neiti\navaten oven.\n\n\"Ah niin, sire, tiedän kuinka naisen kieli on turhanaikainen ja sen\nvuoksi olen toimittanut viisaamman teitä ihastuttamaan. Herra Racine'n\npiti saapua, mutta kuulin että hän oli pudonnut ratsultaan ja hän\nlähetti ystävänsä puolestaan. Saanko laskea hänet sisään?\"\n\n\"Oh, kuten tahdotte, madame, kuten tahdotte\", sanoi kuningas\nvälinpitämättömänä.\n\nNeiti Nanon'in viittauksesta pieni äreännäköinen mies, jonka harmahtava\ntukka valui hartioille asti, astui huoneeseen. Hän kumarsi syvään\nkolmasti ja istuutui sitten hermostuneesti aivan tuolin reunalle, jolta\nrouva oli ottanut neulomakorinsa. Rouva hymyili ja nyökkäsi päätään\nrunoilijalle, rohkaistakseen tätä ja kuningas painautui syvään\nnojatuoliin alistuvin ilmein.\n\n\"Pitäisikö olla huvi- vaiko murhenäytelmä, vai ehkä koomillinen\nmaalaiskappale?\"\n\n\"Ei maalaiskappaletta\", sanoi kuningas päättävästi. \"Sellaista voi ehkä\nnäytellä, vaan ei lukea, sillä ne ovat pikemminkin silmää kuin korvaa\nvarten.\"\n\nRunoilija kumarsi myöntävästi.\n\n\"Ei myöskään murhenäytelmää, herra\", virkkoi rouva de Maintenon,\nvilkaisten työstään. \"Kuninkaalla on tarpeeksi sitä lajia raskaina\nhetkinään, jotenka luulen että on parasta käyttää kykyänne\nilahduttaaksemme häntä.\"\n\n\"No, niin olkoonpa komedia\", sanoi kuningas, \"en olekaan saanut oikein\nmakeasti nauraa sen koommin kun Molière kuoli.\n\n\"Ah, Teidän Majesteetillanne on todella hieno maku\", virkkoi\nhovirunoilija, \"jos olisitte suvainnut ruveta runoilemaan, ei meillä\nolisi mitään mahdollisuuksia jälellä.\"\n\nLudvig hymyili, sillä häntä miellytti karkeinkin imartelu.\n\n\"Samoin kuin olette opettanut kenraaleillemme sotataitoa\nja arkkitehdeillemme rakennustaitoa, olisi teidän pitänyt\nrunoilijaparoillemmekin antaa korkeampaa lentoa. Mutta sodanjumala ei\nalentune jakamaan Apollon vaatimattomia laakeriseppeleitä.\"\n\n\"Olen joskus ajatellut, että minulla olisi taipumuksia siihen\", vastasi\nkuningas hyvillään, \"mutta paljolta työltäni ja raskaalta\nvaltiotaakaltani en ole saanut aikaa tunnetta kysyviin taiteisiin.\"\n\n\"Mutta olette rohkaissut muita tekemään sen minkä itsekin olisitte\nvoinut tehdä, sire. Olette vetänyt esille runoilijoita kuten aurinko\nkukkasia. Kuinka monta meillä on ollutkaan -- Molière, Boileau, Racine,\n-- toinen toistaan suurempia. Ja muitakin, pienempiä -- Scarron, niin\ntörkeä ja kuitenkin niin sukkela -- -- Oo, pyhä neitsyt, mitä olen\npuhunutkaan?\"\n\nRouva oli laskenut käsistään ompeleensa ja tuijotti voimakkain\npahaksuvin ilmein runoilijaan, joka vääntelehti tuolillaan,\nhuomatessaan hänen harmaitten silmiensä kylmän moitteen. \"Luulen että\non parasta että ryhdytte lukemaan, herra Corneille\", sanoi kuningas\nkuivasti.\n\n\"Aivan varmaan, sire. Luenko näytelmäni Dariuksesta?\"\n\n\"Kuka olikaan Darius?\" kysyi kuningas, jonka kasvatuksen kardinaali\nMazarin'in viekas kohteliaisuus siinä määrin oli laiminlyönyt, että hän\noli tietämätön kaikesta, mikä ei suorastaan henkilökohtaisesti ollut\nosunut hänen huomioonsa.\n\n\"Darius oli Persian kuningas, sire.\"\n\n\"Ja missä on Persia?\"\n\n\"Se on eräs kuningaskunta Aasiassa.\"\n\n\"Onko Darius vielä kuninkaana siellä?\"\n\n\"Ei, sire, hän taisteli Aleksanteri suurta vastaan.\"\n\n\"Ah, olen kuullut puhuttavan Aleksanterista. Hän oli kuuluisa kuningas\nja sotapäällikkö, eikö niin?\"\n\n\"Aivan kuten Teidän Majesteettinne, hän hallitsi viisaasti ja taisteli\nvoitokkaasti.\"\n\n\"Ja hän oli Persian kuningas, sanoitte?\"\n\n\"Ei, sire, vaan Makedonian kuningas. Darius oli Persian kuningas.\"\nKuningas rypisti otsaansa, sillä vähäisinkin oikaisu loukkasi häntä.\n\n\"Ette näy olevan asiastanne oikein selvillä ja tunnustanpa etten\nminäkään siitä paljoa välitä. Pyydän, käykää käsiksi johonkin muuhun.\"\n\n\"Tässä on minun 'Vale astrologini'.\"\n\n\"No, lukekaa se.\"\n\nCorneille alkoi lukea komediaansa. Sillä aikaa liukuivat rouva\nMaintenon'in valkeat, somat sormet moniväristen silkkilankojen välissä,\njoita hän kiinnitti neulomukseensa. Aika ajoin katsahti hän kelloon,\nsitten kuninkaaseen, joka istui syvälle nojatuoliinsa painautuneena,\npitsinen nenäliina kasvoillaan. Kello oli nyt kahtakymmentä vailla\nneljä, mutta hän tiesi, siirrettyään kelloa puolituntia taaksepäin että\ntodellinen aika oli kymmentä yli.\n\n\"So, so\", virkahti kuningas äkkiä. \"Siinä oli jotakin hullusti. Lähinnä\nviimeinen säe ontuu varmasti.\" Kuninkaan heikkouksiin kuului myös\nsuurennella arvostelijana ja sukkela runoilija taipui heti hänen\nkorjauksiinsa, olivatpa ne kuinka mielettömiä tahansa.\n\n\"Mikä säe, sire? On todella suuri etu kun on joku, jolta saa kuulla\nvirheensä.\"\n\n\"Lukekaa uudelleen tuo säkeistö.\"\n\nCorneille luki.\n\n\"Aivan niin, kolmannessa säkeessä on tavu liikaa. Ettekö huomaa sitä,\nmadame?\"\n\n\"En, ja luulenpa että olisin kehno arvostelija.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa\" sanoi Corneille punastumatta.\n\"Panenpa merkin siihen, jotta saan sen korjatuksi.\"\n\n\"Niin, ajattelin että se oli väärin. Joskaan en kirjoita itse, voitte\nkuitenkin huomata että minulla on tarkka korva. Väärä korko kiusaa\nkorvaani. Musiikissa on asianlaita sama. Vaikka tiedänkin siitä sangen\nvähän, voin kuitenkin kuulla epäsoinnun siinäkin, missä itse Lullykaan\nei huomaa mitään. Olen usein huomauttanut hänelle tuollaisista\nerehdyksistä hänen oopperoissaan ja olen aina saanut hänet vakuutetuksi\nettä olen ollut oikeassa.\"\n\n\"Sen uskon helposti, Teidän Majesteettinne.\"\n\nCorneille otti taas esille kirjansa ja oli jatkamaisillaan lukemistaan,\nkun kuului terävä naputus ovelta.\n\n\"Se on hänen korkeutensa ministeri, herra de Louvois\", sanoi neiti\nNanon.\n\n\"Laskekaa hänet sisään\", vastasi Ludvig. \"Herra Corneille, olen\nkiitollinen teille lukemastanne ja valitan että tärkeä valtiollinen\nasia nyt keskeyttää komedianne. Ehkäpä minulla jonakin toisena päivänä\non ilo kuulla jatkoa siihen.\"\n\nHän hymyili miellyttävään tapaansa, joka sai kaikki, jotka joutuivat\nhänen personallisen vaikutuksensa alaisiksi, unohtamaan hänen vikansa\nja muistamaan häntä ainoastaan personoituna arvokkuutena ja\nkohteliaisuutena.\n\nRunoilija hiipi kirja kainalossa ulos ja sisään astui kumartaen\nkuuluisa ministeri, suuriviiksinen, kotkannenäinen ja käskevännäköinen\nherra. Hänen eleensä olivat äärimmäisen kohteliaat, mutta hänen\nylpeistä kasvoistaan näki liiankin selvästi että hän halveksi tuota\nvaatimatonta huonetta ja sen haltijatarta. Viimemainittukin tunsi hyvin\nministerin tunteet, mutta hänen täydellinen itsehillintänsä esti häntä\nvastaamasta samalla mitalla.\n\n\"Minun asunnolleni tapahtuu tosiaan tänään suuri kunnia\", sanoi hän,\nnousten vastaanottamaan häntä ojennetuin käsin.\n\n\"Voitteko alentua istuutumaan tavalliseen tuoliin, koska minulla ei ole\nsopivampaakaan tässä pienessä nukkeasunnossani? Mutta ehkä häiritsen,\njos teillä on kuninkaalle valtion asioita puhuttavaa. Voin helposti\nvetäytyä viereiseen huoneeseen.\"\n\n\"Ei ensinkään, madame\", sanoi kuningas. \"Minun toivomukseni on että\njäätte tänne. Mikä nyt on, Louvois?\"\n\n\"Sanansaattaja on saapunut Englannista tärkein viestein, teidän\nmajesteettinne\", vastasi ministeri koettaen pitää raskasta ruhoaan\ntasapainossa kolmijalkatuolillaan. \"He ovat levottomia siellä ja\npuhutaan kansan noususta. Lordi Sunderlandin kirjeessä tahdottiin\ntietää voisiko kuningas siinä tapauksessa, että Alankomaat asettuvat\ntyytymättömäin puolelle, toivoa apua Ranskalta. Luonnollisesti, tuntien\nteidän Majesteettinne mielen, vastasin empimättä myöntävästi.\"\n\n\"Mitä te teitte?\"\n\n\"Vastasin, sire, että he saisivat apua.\"\n\nKuningas Ludvig punastui suuttumuksesta ja hän sieppasi pihdit uunin\nsuulta ikäänkuin lyödäkseen ministeriään niillä. Rouva hypähti\nnojatuolistaan ja pani kätensä tyynnyttäen hänen käsivarrelleen.\nKuningas heitti pihdit lattialle, mutta hänen silmänsä säkenöivät vielä\nkun hän kääntyi Louvoisin puoleen.\n\n\"Kuinka te uskalsitte!\" huusi hän.\n\n\"Mutta, sire --\"\n\n\"Kuinka te uskalsitte, sanon minä! Mitä! Te rohkenette vastata\nsellaiseen tiedusteluun kysymättä minulta! Kuinka usein pitää minun\nteille sanoa että minä olen valtio, -- minä yksin; että kaikki tulee\nminulta ja että minä yksinäni vastaan kaikesta Jumalalle! Mikä te\nolette? Minun välikappaleeni, minun aseeni! ja te uskallatte toimia\nilman minua!\"\n\n\"Luulin arvanneeni teidän ajatuksenne, sire\", sammalsi Louvois, jonka\nylpeät eleet olivat kerrassaan kadonneet ja jonka kasvot olivat yhtä\nvalkeat kuin hänen rintaröyhelönsä.\n\n\"Teidän tehtävänne ei ole arvailla minun toivomuksiani. Teidän\ntehtävänänne on kysyä niitä minulta ja sitte totella. Miksi olenkaan\nhyljännyt vanhan aatelin ja jättänyt valtakuntani asiat miehille,\njoitten nimiä ei koskaan Ranskan historiassa ole mainittu, kuten\nColbert'in ja teidän? Minua on siitä moitittu. Niinpä sanoi St.\nSimon'in herttua, viimeksi käydessään hovissa, että se on\nporvarihallitus. Ja niin se onkin. Minä tahdoin että se niin olisi,\nsillä tiesin että aatelisilla oli tapana ajatella itse ja minä en\nsuvaitse muita kun oman ajatukseni Ranskan hallitusasioissa. Mutta jos\nte porvarillisetkin rupeatte ottamaan vastaan lähettejä ja antamaan\nvastauksianne lähettiläille, silloin olen todella säälittävässä\nasemassa. Olen viime aikoina huomannut, Louvois, että olette mennyt\nvaltuuksienne yli. Te otatte liian paljon niskoillenne. Pitäkää huoli,\nettei minulla vast'edes ole tässä suhteessa valittamisen syytä.\"\n\nNöyryytetty ministeri istui aivan murtuneena, leuka rintaa vasten\npainuneena. Kuningas murjotti ja mutisi vielä muutaman hetken, mutta\nsitten vähitellen hänen kasvonsa taasen kirkastuivat, sillä hänen vihan\npuuskauksensa olivat tavallisesti yhtä lyhyet kuin äkilliset ja\nrajutkin.\n\n\"Teidän tulee pidättää lähettiä täällä, Louvois\", sanoi hän vihdoin\ntyyntyneellä äänellä.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Ja huomisessa neuvottelukokouksessa tuumimme sopivan vastauksen lordi\nSunderlandille lähetettäväksi. Lienee parasta ettemme tässä asiassa\nlupaile liikoja. Englantilaiset ovat aina olleet veitsenä kyljessämme.\nJos vain voisimme jättää heidät oman onnensa nojaan sellaisessa\nsodassa, joka askarruttaisi heitä muutamankin vuoden, niin voisimme\nrauhassa nujertaa tuon alankomaalaisen prinssin. Heidän viime\nkansalaissotansa kesti kymmenen vuotta ja toivottavasti seuraava kestää\nyhtä kauan. Sillä aikaa ennättäisimme me siirtää rajamme Reiniin asti,\nvai mitä, Louvois?\"\n\n\"Armeijamme ovat valmiina minä päivänä vain suvaitsette käskeä, sire.\"\n\n\"Mutta sota on kallista hommaa. En halua myydä hovin lautasia kuten\näskettäin. Miten on yleisten rahastojen laita?\"\n\n\"Niissä ei ole paljoakaan, sire, mutta on olemassa eräs keino, jolla\nhelposti voidaan saada rahaa. Tänä aamuna oli puhetta hugenoteista ja\nheidän vastaisesta jäämisestään tähän oikeauskoiseen valtakuntaan. Jos\nheidät nyt karkotettaisiin ja heidän omaisuutensa otettaisiin\nvaltiolle, niin teidän majesteetistanne tulisi rikkain ruhtinas\nkristikunnassa.\"\n\n\"Mutta tehän olitte aamulla sitä vastaan, Louvois?\"\n\n\"En ollut kerinnyt ajatella asiaa, sire.\"\n\n\"Tarkoitatte kai etteivät isä La Chaise ja piispa olleet ennättäneet\nmuokata teitä vielä\", sanoi Ludvig terävästi. \"Ah, Louvois, en ole\nelänyt vuosiani hovin ympäröimänä huomaamatta kuinka täällä asioita\nsaadaan toimeen. Sana sinne, toinen tänne, vieläpä kolmannellekin ja\nsitte kuninkaalle. Kun hyvät kirkolliset isäni ovat saaneet jotakin\npäähänsä, näen minä joka käänteessä heidän jälkiään, aivan niinkuin\nmyyrän jäljet tuntee siitä liasta jonka se on tielleen heittänyt. Mutta\nen tahdo että minua taivutetaan tekemään väärin niille, jotka Jumala on\nantanut minulle alamaisikseni, vaikka he olisivat erehtyneetkin.\"\n\n\"En toivoisi että tekisitte sitä, sire\", sanoi Louvois hämmästyneenä.\nKuninkaan syytös oli ollut niin asiallinen ettei hän sillä hetkellä\nedes kyennyt vastaansanomaan.\n\n\"Tiedän ainoastaan yhden henkilön\", jatkoi Ludvig, vilkaisten rouva\nMaintenon'iin, \"jolla ei ole mitään kunnianhimoa, joka ei kaipaa\nrikkautta eikä korotuksia ja jota siis ei koskaan voida lahjoa\nuhraamaan minun etuani. Sen vuoksi annan hänen mielipiteelleen niin\nsuuren arvon.\" Hän hymyili rouvalle puhuessaan, samalla kun ministerin\nkasvoista selvästi voi lukea sielua jäytävää kateutta.\n\n\"Velvollisuuteni oli huomauttaa teitä tästä, sire, ei vain viittauksena\nvaan mahdollisuutena\", sanoi hän, nousten. \"Pelkään, että olen jo\nliikaakin tuhlannut teidän majesteettinne aikaa, joten poistun nyt.\" Ja\nkumartaen hieman rouvalle ja syvään kuninkaalle hän astui huoneesta.\n\n\"Louvois käy sietämättömäksi\", sanoi kuningas. \"En tiedä missä hänen\nhävyttömyytensä raja onkaan. Ellei hän olisi niin erinomainen\npalvelija, olisin jo aikoja sitte lähettänyt hänet menemään hovista.\nHänellä on kaikessa oma mielipiteensä. Toissapäivänä vast'ikään väitti\nhän minun olevan väärässä, kun sanoin että Trianonin akkunoista yksi\noli kapeampi muita. Ne ovat samankokoisia, sanoi hän. Noudatin Le\nNotre'n mittanauhoineen ja tietysti akkuna oli, kuten olin sanonut,\nliian kapea. Mutta huomaan että kellonne on neljä. Minun täytyy mennä.\"\n\n\"Kelloni käy puoli tuntia jälessä, sire.\"\n\n\"Puoli tuntia.\" Kuningas näytti hetken kauhistuneelta ja rupesi sitten\nnauramaan.\n\n\"No, siinä tapauksessa on parasta jäädä, sillä on jo myöhäistä mennä ja\nvoin puhtaalla omallatunnolla sanoa että myöhästymiseni oli kellon eikä\nminun syytäni.\"\n\n\"Toivon ettei se ollut niin kovin tärkeää, sire\", virkkoi rouva kaino\nvoitonriemu silmissään.\n\n\"Ei millään tavalla.\"\n\n\"Ei mitään valtioasioita.\"\n\n\"Ei, ei, se oli vain määräaika, jona olin aikonut nuhdella erästä\nhävytöntä henkilöä käytöksensä johdosta. Mutta ehkäpä on parasta\nniinkuin on. Poisjäämiseni on sinänsä sellainen viesti ja sellaisessa\nmuodossa että toivon, etten enää näe asianomaista henkilöä hovissani.\nMutta, mitä tämä merkitsee?\"\n\nOvi oli lennähtänyt auki ja rouva de Montespan, kauniina ja raivokkaana\nseisoi heidän edessään.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nAURINGON PIMENNYS VERSAILLES'ISSA.\n\n\nRouva de Maintenon osasi erinomaisesti hillitä itsensä eikä koskaan\nhämmentynyt. Hän oli heti noussut istuimeltaan sellaisin ilmein, kuin\nhän olisi odottanut ikävään asti kaivattua vierasta. Hän ojensi\nmolemmat kätensä tervetuliaisiksi hymyillen suoraan vasten tulijaa.\n\n\"Sepä oli oikein iloista\", sanoi hän. Mutta rouva de Montespan oli\nhyvin vihainen, niin vihainen, että hänellä näytti olevan täysi työ\nhillitä itseään ja pidättää raivon purkausta. Hänen kasvonsa olivat\nhyvin kalpeat, hänen sinisilmissään oli jäykkä katse ja raivokkaan\nnaisellinen kylmä kiilto. Hetken katselivat he toisiaan, toinen\nhymyillen, toinen rypistäen kulmakarvojaan, kaksi Ranskan kauneinta ja\nkuninkaallisinta naista. Sitte de Montespan välittämättä kilpailijansa\nojennetuista käsistä, kääntyi kuninkaan puoleen, joka oli tarkannut\nhäntä synkkenevin katsein.\n\n\"Pelkään tunkeilevani, sire.\"\n\n\"Tulonne on todella hieman äkillinen.\"\n\n\"Jos niin on, täytyy minun pyytää anteeksi. Senjälkeen kuin tämä rouva\non ollut lapsieni kotiopettajana, on tapani ollut tulla hänen\nhuoneeseensa ilmottautumatta.\"\n\n\"Mitä minuun tulee, olette aina tervetullut sillä tavalla\", virkkoi\nhänen kilpailijansa täydellisellä tyyneydellä.\n\n\"Täytyy tunnustaa etten ole pitänyt edes tarpeellisena teidän\nlupaannekaan, madame\", vastasi toinen kylmästi.\n\n\"Sitten teidän täytyy tehdä se vastaisuudessa\", sanoi kuningas\ntuimasti. \"Nimenomainen käskyni on, että teidän tulee kaikessa osoittaa\nmahdollisimman suurta kunnioitusta tätä rouvaa kohtaan.\"\n\n\"Oo, tuota rouvaa kohtaan\", sanoi hän tehden liikkeen kädellään.\n\"Teidän majesteettinne käsky on lakimme, mutta minun täytyy koettaa\nmuistaa että se _on_ tämä rouva, sillä toisinaan voi joutua\nymmälle sikäli ettei tiedä minkä nimen teidän majesteettinne kulloinkin\non valinnut kunnioituksensa esineeksi. Tänään on de Maintenon, eilen\noli Fontanges, huomenna -- -- niin, kukapa voi sanoa mikä se huomenna\non.\"\n\nHän oli suurenmoinen seistessään siinä ylpeänä ja peloittavana,\naaltoilevin rinnoin ja katsoen säihkyvin sinisilmin kuninkaallista\nrakastajaansa. Vaikkakin tämä oli vihoissaan, laimeni hänen tuimuutensa\ntuntuvasti kun hän silmäili hänen täyteläistä kaulaansa ja hänen somien\nhartiainsa hienoja ääriviivoja.\n\nSiinä oli jotakin, joka sopi erinomaisesti hänen intohimoiselle\nolennolleen, hänen kauniin päänsä uhmaileva asento ja suurenmoinen\nhalveksunta, jota hän osoitti kilpailijalleen.\n\n\"Ette voita mitään julkeudellanne, madame\", sanoi kuningas.\n\n\"Se ei olekaan tapani.\"\n\n\"Joka tapauksessa käsitän sananne siksi.\"\n\n\"Totuutta on aina erehdytty pitämään julkeutena Ranskan hovissa, sire.\"\n\n\"Tämä riittää jo, madame.\"\n\n\"Pieninkin muru totuutta riittää.\"\n\n\"Te unohdatte itsenne, madame. Pyydän teitä poistumaan täältä.\"\n\n\"Minun täytyy ensin muistuttaa teidän majesteettianne, että minulla\npiti olla kunnia tavata teitä tänä iltana. Kello neljä teidän\nlupauksenne mukaan piti tulla luokseni. En voi epäilläkään, etteikö\nteidän majesteettinne aijo pitää lupaustaan huolimatta tämän huoneen\nlumoista.\"\n\n\"Olisin tullut, madame, mutta kello, kuten huomaatte, käy puoli tuntia\njälessä, jotenka aika meni huomaamattani ohi.\"\n\n\"Pyydän, sire, ettette anna sen asian mieltänne pahoittaa. Palaan\nasuntooni heti ja minulle on viiden aika yhtä sopiva kuin neljänkin.\"\n\n\"Kiitän teitä, madame, mutta en ole havainnut tätä kohtausta niin\nmiellyttäväksi, että haluaisin toista samanlaista.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei siis aijo tulla?\"\n\n\"Olisin mieluummin tulematta.\"\n\n\"Lupauksestanne huolimatta?\"\n\n\"Madame!\"\n\n\"Rikotte siis lupauksenne?\"\n\n\"Vaiti, madame, tämä on sietämätöntä.\"\n\n\"Se on todellakin sietämätöntä\", huusi vihastunut rouva, unohtaen\nkaiken säädyllisyyden. \"Oh, en pelkää teitä, sire, Olen rakastanut\nteitä, mutta en ole koskaan peljännyt teitä. Jätän teidät tänne, jätän\nteidät ominetuntoinenne ja rippi-_äitinenne_. Mutta totuuden sana\nteidän täytyy kuulla ennenkuin menen. Olette ollut uskoton\npuolisollenne, olette ollut uskoton rakastajattarellenne, mutta nyt\nvasta huomaan että voitte olla myöskin uskoton lupauksillenne.\"\n\nHän niiasi vihaisesti ja astui pää pystyssä huoneesta.\n\nKuningas ponnahti istuimeltaan kuin salaman tapaamana. Hän oli tottunut\nystävälliseen pikku puolisoonsa ja vielä ystävällisempään La\nVallière'een, jotenka tällainen puhetapa ei vielä koskaan ollut\njoutunut hänen kuninkaallisten korviensa kuuluville. Se oli hänelle\nkuin isku vasten kasvoja. Hän tunsi itsensä huumaantuneeksi,\nnöyryytetyksi ja hämmentyneeksi sellaisesta odottamattomasta\nmielenliikutuksesta. Mikä outo haju se olikaan, joka nyt ensi kerran\nsekottui siihen suitsutukseen, jonka ympäröimänä hän aina oli elänyt.\nJa silloin nousi hänen sielunsa syvimmästä viha sitä naista kohtaan,\njoka oli rohjennut nostaa äänensä häntä vastaan. Kateuden ja\nloukkauksen toista naista kohtaan saattoi hän käsittää ja sehän oli\noikeastaan epäsuora kohteliaisuus hänelle itselleen, mutta että hän\nsaattoi puhutella häntä ikäänkuin he olisivat vaan mies ja nainen,\nsensijaan että he olivat hallitsija ja alamainen, se oli liikaa.\nHäneltä pääsi tolkuton raivon huudahdus syöstessään ovelle.\n\n\"Sire!\" Rouva de Maintenon, joka tarkasti oli seurannut kuninkaan\nilmehikkäitten kasvojen vaihtuvaa väreilyä, astui nopeasti pari askelta\nja pani kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Minä lähden hänen jälkeensä.\"\n\n\"Mutta miksi, sire?\"\n\n\"Kieltämään häntä tulemasta hoviin.\"\n\n\"Mutta, sire --\"\n\n\"Te kuulitte mitä hän sanoi. Se oli hävytöntä. Minä menen.\"\n\n\"Mutta, sire, voittehan kirjoittaa hänelle!\"\n\n\"Ei, ei, tahdon tavata hänet.\" Hän työnsi oven auki.\n\n\"Oo, sire, pysykää lujana siinä tapauksessa!\"\n\nHuolestunein ilmein näki hän kuninkaan poistuvan käytävää pitkin\nkiireisin askelin ja vihaisin elein. Sitten hän palasi huoneeseensa ja\npolvistuen rukousjakkaralleen taivutti päänsä rukoukseen kuninkaan,\noman itsensä ja koko Ranskan puolesta.\n\nDe Catinat oli koettanut parastaan näyttääkseen nuorelle ystävälleen\nkaikkia suuren palatsin ihmeitä, joita tämä oli arvostellut ja ihaillut\narvostelukyvyllä ja synnynnäisellä maulla, jollaisen hän oli\nsaavuttanut eläessään vapaudessa ja luonnon jaloimpain töitten\nkeskellä. Vaikka mahtavat suihkulähteet ja tekoputoukset olivatkin\nsuurenmoisia, eivät ne kuitenkaan tehneet valtavampaa vaikutusta\nmieheen, joka oli matkustanut Eriejärveltä Ontariolle ja joka oli\nnähnyt Niagarajoen paiskautuvan äkkijyrkänteitä alas, eivätkä myöskään\nlaajat nurmikentät olleet niin suuret sille, joka oli silmäillyt\nDakotan äärettömiä lakeuksia. Itse rakennus, sen laajuus ja korkeus,\nsekä sen rakennuskivien kauneus hämmästytti häntä yhtäkaikki.\n\n\"Minun täytyy saada Efraim Savage tänne\", toisteli hän yhtämittaa. \"Hän\nei muuten usko että saattaa löytyä yksi rakennus mailmassa, joka pystyy\nvastaamaan koko Bostonia ja New Yorkia yhteensä.\"\n\nDe Catinat oli järjestänyt niin, että amerikkalainen jäisi hänen\nystävänsä majuri de Brissac'in seuraan, kun hänen toinen vartiovuoronsa\ntulisi. Tuskin oli hän asettunut paikalleen käytävässä, kun hän\nhämmästyksekseen näki kuninkaan ilman mitään seuruetta tai palvelijaa\ntulevan nopeasti kohti. Hänen kauniit kasvonsa olivat vihan rumentamat\nja hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet kuten ihmisen, joka on\ntehnyt tärkeän päätöksen.\n\n\"Vartioupseeri\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Tässä, sire.\"\n\n\"Mitä, Te taas. Kapteeni de Catinat. Ettekö ole ollut vartiossa sitte\naamun.\"\n\n\"En sire, tämä on toinen vahtivuoroni.\"\n\n\"Hyvä, tarvitsen apuanne.\"\n\n\"Olen käskettävänänne, sire.\"\n\n\"Onko täällä ketään alaistanne upseeria.\"\n\n\"Luutnantti de la Tremovuille on sivuvartiossa.\"\n\n\"Hyvä, sijoittakaa hänet tähän paikallenne.\"\n\n\"Ymmärrän, sire.\"\n\n\"Ja itse te menette herra de Vivonne'n luo. Tehän tiedätte hänen\nasuntonsa?\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Ellei hän ole siellä, täytyy teidän mennä etsimään häntä. Olipa hän\nmissä hyvänsä, täytyy teidän löytää hänet tunnin sisällä.\"\n\n\"Kuten käskette, sire.\"\n\n\"Te jätätte hänelle määräykseni. Kello kuuden aikaan tulee hänen olla\najopelineen palatsin itäisellä portilla. Hänen sisarensa rouva de\nMontespan odottaa häntä siinä ja velvoitan minä hänet viemään rouvan\nPetit Bourgin linnaan. Teidän tulee sanoa hänelle että hän on minulle\nvastuussa siitä että rouva tulee perille.\"\n\n\"Kyllä, sire.\" De Catinat kohotti miekkansa tervehdykseksi ja lähti\nasialleen.\n\nKuningas jatkoi matkaansa käytävässä ja avasi sitten oven,\njoka johti komeaan etuhuoneeseen. Se kimalteli kullassa ja peileissä\nja oli sisustettu ihmeellisen hienoilla hopealla silatuilla\nebenholtsihuonekaluilla ja varustettu tummanpunaisella aleppomatolla,\njoka oli pehmeä ja joustava kun metsän sammal. Tässä upeassa huoneessa\noli vain yksi olento -- pieni, yhtä väriä huonekaluston kanssa oleva\nneekeripoika hopeakirjaillussa samettipuvussa, seisoen kuin pieni musta\nkuvapatsas ovella, joka oli vastapäätä sitä josta kuningas oli tullut.\n\n\"Onko emäntäsi tuolla?\"\n\n\"Hän on juuri palannut.\"\n\n\"Tahdon tavata häntä.\"\n\n\"Anteeksi, sire, mutta hän -- -- --\"\n\n\"Pitääkö jokaisen asettua minua vastaan tänään\", murahti kuningas\nvihaisesti ja ottaen pientä hovipoikaa kauluksesta, lennätti hänet\ntoiselle puolen huonetta. Sitten hän koputtamatta avasi oven ja astui\nrouvan huoneeseen. Se oli laaja ja korkea, suuresti eroava siitä, josta\nhän juuri oli tullut. Yhdellä seinällä oli kolme katosta lattiaan\nulottuvaa akkunaa ja hienojen vaaleanpunaisten uutimien läpi valoi\nilta-aurinko hillityn, suloisen valonsa. Suuret haarakynttilänjalat\nkimaltelivat peilien välissä seinällä ja La Brun oli tuhlannut kaiken\nväririkkautensa kattoon, jossa Ludvig itse komeili Jupiterin hahmossa\nnakellen salamoitaan tuskasta vääntelehtivien alankomaalaisten ja\njättiläismäisten palatsikreivien joukkoon. Seinäverhojen, mattojen ja\nkaluston vallitsevana värinä oli vaaleanpunainen, jotenka koko huone\nmuistutti värinsä puolesta näkinkuoren sisäpintaa ja valaistuna kuten\nnyt, muistutti se kuninkaantyttären huonetta, jonka sadun prinssi oli\nrakennuttanut. Toisessa päässä huonetta makasi leposohvalla kasvot\npielukseen painettuina nainen, jota kuningas oli tullut luotaan\nkarkoittamaan.\n\nKuten kuihtunut kukka makasi hän siinä runsas ruskea tukka\nepäjärjestyksessä; sen alta pilkoitti norsunluunvalkea kaareva kaula ja\nsen yllä kauniisti taipunut, hienohipiäinen käsivarsi.\n\nKun hän kuuli oven sulkeutuvan, katsahti hän ylös ja huomattuaan\nkuninkaan, hypähti hän pystyyn ja riensi häntä kohden kädet\nojennettuina, sinisilmät kyynelten samentamina, koko ihana olemuksensa\nsulautuen naisellisuudeksi ja nöyryydeksi.\n\n\"Ah, sire\", huudahti hän, pienen ilon säteen välkähtäessä kyynelten\nläpi. \"Olen tehnyt teille vääryyttä. Olen julmasti tehnyt vääryyttä\nteille! Olette pitänyt sananne. Olette vain koetellut uskollisuuttani.\nAh, kuinka voinkaan puhua teille sellaisia sanoja -- kuinka voinkaan\npahoittaa jaloa sydäntänne! Olettehan tullut luokseni sanomaan että\nolette antanut anteeksi minulle!\"\n\nKuten sievä lapsi, joka vaatii hänelle tulevaa syleilyä, hän ojensi\nluottavaisesti kätensä, mutta kuningas astui nopeasti askeleen\ntaaksepäin ja karkoitti hänet luotaan vihaisin elein.\n\n\"Kaikki on ainaiseksi lopussa välillämme\", sanoi hän karkeasti.\n\"Veljenne odottaa teitä itäisellä portilla kello kuusi ja minun käskyni\non, että odotatte siinä kunnes saatte lisämääräyksiä.\"\n\nHän horjui ikäänkuin olisi saanut iskun. \"Pitääkö minun jättää teidät!\"\nhän huudahti.\n\n\"Teidän täytyy jättää hovi.\"\n\n\"Hovi! Mielelläni vaikka heti! Mutta Teitä! Ah sire, te pyydätte\nmahdottomia.\"\n\n\"En pyydä, madame, minä käsken. Koska kerran olette oppinut käyttämään\nväärin asemaanne, on teidän läsnäolonne sietämätön. Kaikki Europan\nkuninkaat eivät yhdessäkään ole rohjenneet puhua minulle sillä tavalla\nkuin te olette tänäpäivänä. Te olette loukannut minua omassa\npalatsissani -- minua, Ludvigia, kuningasta. Tällaista ei tapahdu\nkahdesti, madame. Olette ylimielisyydessänne mennyt liian pitkälle.\nLuulitte että suvaitsevaisuudessani olisin heikko. Nähtävästi arvelette\nettä kun yhdellä hetkellä teette minulle mieliksi, seuraavalla voitte\nkohdella minua vertaisenanne, ikäänkuin tuota nukkekuningasta voisi\ntaivuttaa sekä puoleen että toiseen. Näette nyt että olette erehtynyt.\nKello kuusi jätätte Versailles'n ainaiseksi.\" Hänen silmänsä salamoivat\nja hänen olentonsa näytti kasvavan hänen vihansa rajuudesta. Rouva\npeitti silmänsä toisella kädellään, ojentaen toista kuninkaaseen päin\nikäänkuin suojatakseen itseään hänen vihaiselta katseeltaan.\n\n\"Oh, olen ollut paha\", vaikeroi hän \"tiedän sen, minä tiedän sen.\"\n\n\"Olen iloinen että suvaitsette tunnustaa sen.\"\n\n\"Kuinka voin puhua teille sillä tavalla! Kuinka voinkaan! Kunpa joku\ntuho tulisi häjylle kielelleni! Minä, joka en ole teiltä saanut muuta\nkuin hyvää. Miten pitikään minun loukata teitä, joka olette kaiken\nonneni antaja. Oh sire, antakaa minulle anteeksi! Antakaa, säälinkin\nvuoksi, antakaa minulle anteeksi.\"\n\nLudvig oli luonnostaan helläsydäminen mies. Hän tuli liikutetuksi ja\nkauniin, ylpeän rouvan masennus teki hyvää hänen kopeudelleen. Hänen\nmuut suosikkinsa olivat olleet rakastettavia kaikissa vaiheissa, tämä\nainoa oli ollut ylpeä ja taipumaton, kunnes tunsi hänen valtiaskätensä.\nHänen ilmeensä sulivat lempeämmiksi katsellessaan häntä, mutta hän\npudisti yhtäkaikki päätään ja hänen äänensä oli yhtä luja kuin ennen,\nkun hän vastasi.\n\n\"Se on hyödytöntä, madame. Olen ajatellut asiaa jo kauemman aikaa ja\nteidän tämänpäiväinen mielettömyytenne on vaan jouduttanut sitä, mikä\nennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut. Teidän täytyy lähteä\npalatsista.\"\n\n\"Lähden palatsista. Sanokaa ainoastaan että olette antanut minulle\nanteeksi. Oh sire, en voi kestää vihaanne. Se murtaa minut. Minulla ei\nole voimaa siihen. Te ette aja minua maanpakoon, te tuomitsette minut\nkuolemaan. Ajatelkaa monia vuosia, joina olemme rakastaneet toisiamme\nja sanokaa että annatte minulle anteeksi. Olen uskaltanut kaikki teidän\nvuoksenne, puolisoni, kunniani, kaikki. Ettekö tahdo uhrata vihaanne\nniitä vastaan? Jumalani, hän itkee! Oh, en ole aivan hukassa, olen\npelastunut!\"\n\n\"Ei, ei, madame\", sanoi kuningas pyyhkäisten kädellään silmiään.\n\"Näette miehen heikkona, mutta tulette näkemään kuninkaan vahvana.\nTämänpäiväisen loukkauksenne annan mielelläni anteeksi, jos se tekee\nteidät onnellisemmaksi vetäytyessänne hovista. Mutta minulla on myös\nvelvollisuuksia alamaisiani kohtaan, minun täytyy olla heille\nesimerkkinä. Me olemme liian vähän ajatelleet sellaisia asioita. Mutta\nnyt on tullut aika silmätä myöskin entistä elämäänne ja valmistautua\ntulevaa varten.\"\n\n\"Ah, sire, tuotatte minulle tuskaa sanoillanne. Tehän ette vielä ole\nmiehuuden kukoistuksessakaan ja puhutte aivan kuin olisitte ikäloppu.\nVasta parinkymmenen vuoden kuluttua voi ihmisillä olla syytä sanoa että\nikä on muuttanut elämäntapanne.\"\n\nKuningas hätkähti. \"Kuka niin sanoo?\" huudahti hän vihaisesti.\n\n\"Oh, sire, se pääsi kieleltäni vahingossa. Älkää ajatelko sitä enään.\nEi kukaan puhu sellaista. Ei kukaan.\"\n\n\"Te salaatte minulta jotakin, kuka sellaista puhuu?\"\n\n\"Oh, älkää kyselkö minulta sitä, sire.\"\n\n\"Te sanoitte että puhutaan minun muuttaneen elämäntapani iän vuoksi\neikä uskonnon tähden.\n\n\"Oh, sire, se oli vain tyhmää hovijuorua, joka ei ansaitse huomiotanne.\nSe oli vain tuota tyhjää tavallista lorua, jolla hoviherrat paremman\npuutteessa koettavat saada naisensa hymyilemään.\"\n\n\"Tavallista juttua.\" Ludvig tuli tulipunaiseksi. \"Olenko sitten tullut\nniin vanhaksi. Olette tuntenut minut lähes kaksikymmentä vuotta,\nhuomaatteko te minussa muutosta?\"\n\n\"Minusta, sire, te yhä olette yhtä miellyttävä ja sorea kun silloin\nkuin ensikerran voititte neiti Tonnay-Charente'n sydämen.\"\n\nKuningas hymyili katsellessaan edessään olevaa ihanaa naista.\n\n\"Toden totta, voinpa sanoa ettei neiti Tonnay-Charente'nkaan suhteen\nole suuria muutoksia havaittavissa. Mutta sittenkin Françoise, luulen,\nettä on parasta kun eroamme.\"\n\n\"Jos se vain lisää onneanne, sire, niin kärsin kaikki, vaikka se olisi\nkuolemakseni.\"\n\n\"No nyt olemme oikealla tolalla.\"\n\n\"Teidän tarvitsee vain mainita paikka, sire. Petit Bourg, Chargny, tai\noma luostarini Faubourgissa St. Germainessa. Mitä väliä sillä on missä\nkukka kuihtuu, kun kerran aurinko on sille ainaiseksi selkänsä\nkääntänyt. Mutta eletty elämä on kuitenkin omani ja tulen elämään\nniitten päivien muistoissa, joina ei kukaan ollut tullut välillemme ja\njolloin teidän suloinen rakkautenne oli kokonaan minun. Olkaa\nonnellinen, eläkää onnellisena, älkääkä enää muistako, mitä tulin\nmaininneeksi noista joutavista jutuista. Teidän elämänne on\ntulevaisuudessa, minun menneisyydessä. Hyvästi, rakas sire, hyvästi.\"\n\nHän ojensi käsiään eteenpäin, hänen silmänsä sammuivat ja hän olisi\nkaatunut, ellei Ludvig olisi kiiruhtanut ottamaan hänet syliinsä.\nKaunis pää vaipui hänen olkaansa vasten, hän tunsi poskellaan lämpimän\nhenkäyksen ja hiusten tutun tuoksun. Hän tunsi käsivarsissaan\naaltoilevan poven, hän tunsi kätensä alla pienen sydämen, joka\nräpytteli kuin lintu häkissään. Kaunis valkea kaula oli taipunut\ntaaksepäin, silmät miltei sulkeutuivat ja huulet olivat raollaan juuri\nniin paljon että helmenvalkeat hampaat näkyivät ja ihanat kasvot olivat\nmelkein kiinni hänen omissaan. Silloin värähtivät silmäluomet ja suuret\nsiniset silmät katsoivat häneen, rakastavina, valittavina, puoleksi\nrukoilevina, puoleksi uhmaavina, koko naisen sielu välähtäen ilmoille.\nLiikahtiko kuningas? Vai liikahtiko hän itse? Heidän huulensa olivat\nyhtyneet pitkään suuteloon, sitten toiseen, ja suunnitelmia ja\npäätöksiä sateli Ludvigilta kuin syksyn lehtiä länsituulessa.\n\n\"Minun ei sitten täydy lähteä. Teillä ei voi olla sydäntä lähettää\nminua pois, eihän?\"\n\n\"Ei, ei, mutta te ette saa minua kiusata, Françoise.\"\n\n\"Kuolisin ennemmin kuin aiheuttaisin teille hetkenkään pahaamieltä,\nsire. Olen nähnyt teitä niin vähän viime aikoina, sire! ja rakastan\nteitä niin sanomattomasti. Se on tehnyt minut aivan mielettömäksi ja\nsitten tuo kauhun nainen -- --\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Oh, eihän minun tulisi puhua pahaa hänestä. Tahdon olla hänellekin,\ntuolle Scarron paran leskelle, teidän vuoksenne ystävällinen.\"\n\n\"Niin, niin, teidän täytyy olla ystävällinen hänelle. En halua mitään\nikävyyksiä.\"\n\n\"Ja jäättehän nyt minun luokseni, sire?\"\n\nHänen ovelat käsivartensa kietoutuivat kuninkaan kaulaan. Sitten hän\npiti häntä hetken kättensä ulottuvilla katsellakseen häntä tarkasti ja\nveti hänet taasen luokseen. \"Ettehän lähde luotani, rakas sire, on niin\nkauan siitä kun viimeksi olitte täällä?\"\n\nSuloiset kasvot, punertava hehku huoneessa ja illan hiljaisuus, kaikki\nikäänkuin yhtyi aikaansaamaan aistihurmauksen. Ludvig vaipui\nnojatuoliin.\n\n\"Minä jään\", sanoi hän.\n\n\"Entä ajoneuvot itäisellä portilla.\"\n\n\"Olen ollut kovin kova teille, Françoise. Antakaa minulle anteeksi.\nOnko teillä paperia ja kynä, jotta voin peruuttaa määräyksen?\"\n\n\"Täällä on, pöydällä, sire. Minullakin olisi kirje lähetettävä ja jos\nsaan jättää teidät hetkiseksi, niin kirjoitan sen etuhuoneessa.\"\n\nHän kiiruhti ulos voitonriemuisena. Taistelu oli ollut pelottava, mutta\nsitä suurempi oli voitto. Hän otti esille vaaleanpunaisen paperilapun\nkoreasta lippaasta ja kirjoitti hätäisesti muutaman rivin. Se sisälsi:\n\"Jos rouva Maintenonilla on jotakin sanaa lähetettävänä hänen\nmajesteetilleen, niin on hän muutaman tunnin ajan tavattavissa rouva\nMontespan'in luona.\" Tämän hän osoitti kilpailijalleen ja sen vei\nyhdessä kuninkaan määräyksen kanssa pieni neekeripoika heti perille.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nAURINKO PAISTAA JÄLLEEN.\n\n\nLähes viikon pysyi kuningas uudessa mielialassaan. Hänen elämäntapansa\njatkuivat muuten muuttumattomina paitsi että hän iltaisin tunsi\nsuurempaa vetovoimaa tuon hennon kaunottaren kuin rouva de Montespan'in\nhuoneisiin. Yhdenmukaisesti tuon äkillisen mielenmuutoksen kanssa\nvaihtoivat hänen pukunsa väriään. Mustan ja sinisen tilalle pääsivät\ntaasen keltainen, ruskea ja sireenin värit. Ilmaantuipa pieni\nkultapunonnainen hänen hattuunsa ja taskujensa suihin ja kokonaista\nkolme päivää pysyi hänen rukousjakkaransa hovikappelissa tyhjänä. Hänen\nkäyntinsä oli reippaampaa ja hän heilautteli keppiään nuorekkaasti\nikäänkuin uhmatakseen niitä, jotka näkivät hänen parannuksessaan\nvanhuuden ensi oireita -- rouva de Montespan oli hyvin tuntenut\nmiehensä sinkauttaessaan ovelan vihjauksensa.\n\nJa kun kuningas iloitsi, niin iloitsi myös koko suuri hovi.\n_Salongit_ alkoivat taas saavuttaa entisen loistonsa ja iloisia\npukuja ja kiiltäviä koruompeleita, jotka vuosikausia olivat maanneet\nlaatikkojen kätköissä, nähtiin vielä kerran palatsin halleissa.\nKappelissa saarnasi Bourdalone turhaan tyhjille penkeille, mutta\ntanssiaiset alakerrassa keräsivät koko hoviväen sinne ja herättivät\nrajatonta ihastusta. Rouva Montespanin vastaanottohuone oli joka aamu\nääriään myöten täynnä odottavia miehiä ja naisia, kullakin jokin pyyntö\nesitettävänä, jotavastoin hänen kilpailijansa huoneusto oli yhtä\nyksinäinen ja hyljätty kuin se oli ollut ennenkuin kuningas oli luonut\nsuosiollisen katseensa häneen. Tuttuja kasvoja, jotka ammoin olivat\nolleet karkoitettuja hovista, rupesi taas kenenkään estämättä tai\nmoittimatta ilmestymään hovin käytävissä ja puutarhoissa samalla kuin\njesuiittojen mustat kaavut ja piispan purppuraviitta miltei kokonaan\nsieltä hävisivät.\n\nMutta kirkollinen puolue, vaikka olikin tekopyhyyden esitaistelija, oli\nmyöskin hyveen puoltaja eikä ottanut tätä taka-askelta varsin vakavalta\nkannalta. Pappien ja prelaattien tarkat silmät vartioivat visusti\nLudvigia hänen edesottamisissaan samoin kuin varovainen metsämies\ntarkkailee nuorta hirveä, joka kedoilla teutaroi, luullen olevansa\nvoittamaton ja vapaa, vaikka joka metsänaukko ja polku on ansalla\nvarattu ja itse asiassa on yhtä varmasti hänen saaliinsa, kuin jos se\nmakaisi sidottuna hänen edessään. Sillä he tiesivät että hyvinkin pian\njokin kipu, pakotus tai satunnainen sana saisi hänet muistamaan\nkuolemaansa ja kietomaan hänet taas siihen taikauskoiseen pelkoon, joka\nkäsitti hänen uskontonsa. Senvuoksi he vain odottivat ja punoivat\nhiljaisuudessa keinojaan, joilla he tuhlaajapojan palattua parhaiten\nhäntä käsittelisivät.\n\nTässä tarkoituksessa vartoivat hänen rippi-isänsä, isä la Chaise ja\nBossuet, Meaux'n kuulu piispa, rouva de Maintenon'ia tämän huoneessa.\nMaapallo vierellään koetti hän opettaa maantietoa rammalle Maine'n\nherttualle ja kujeilunhaluiselle pikku Toulouse'n kreiville, joilla\nkummallakin perintönä isänsä vastenmielisyys opiskeluun ja äitinsä\nvihamielisyys kaikkea kuria ja itsehillintää kohtaan. Hänen ihmeteltävä\ntahdikkuutensa ja väsymätön kärsivällisyytensä oli kuitenkin voittanut\nnoitten luonnottomien pikkuprinssien rakkauden ja luottamuksen ja rouva\nde Montespanin katkerimpana suruna olikin, että ei ainoastaan hänen\nkuninkaallinen rakastajansa, vaan myöskin hänen omat lapsensa käänsivät\nselkänsä hänen _salonkinsa_ loistolle viettääkseen aikansa hänen\nkilpailijansa vaatimattomissa suojissa.\n\nRouva Maintenon lähetti molemmat oppilaansa pois ja otti vastaan\nkirkolliset herrat kunnioituksen sekaisella sydämellisyydellä, sillä he\neivät olleet ainoastaan hänen personallisia ystäviään vaan myöskin\ngallialaisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Hän oli antanut ministeri\nLouvois'n istua tavallisella tuolilla, mutta hän tarjosi hengenmiehille\nnojatuolinsa ja tahtoi ehdottomasti itse istua vaatimattomalla. Viime\npäivät olivat aiheuttaneet hänen kasvoilleen kalpeuden, joka\nhenkevöitti ja teki hänen piirteensä vielä entistään hienommiksi, mutta\nhän säilytti muuttumattomana sen suloisen rauhallisuuden, joka hänen\nolennolleen oli niin ominainen.\n\n\"Huomaan, rakas tyttäreni, että olette surrut\", sanoi Bossuet, katsoen\nhäneen ystävällisesti mutta tutkivasti.\n\n\"Olen todellakin, teidän armonne. Koko viime yön vietin rukoillen että\ntämä kalkki meiltä otettaisiin pois.\"\n\n\"Ja kuitenkaan ei teillä ole vähääkään syytä pelkoon, sen voin\nvakuuttaa. Luulkoot vain toiset että teidän vaikutusvaltanne häneen on\nlopussa; me jotka tunnemme kuninkaan sydämen, me ajattelemme toisin.\nVoi mennä muutama päivä, ehkäpä joku viikkokin, mutta kerran taas koko\nRanskan silmät kääntyvät ihmettelemään teidän onnenne nousua.\"\n\nRouvan otsa synkkeni ja hän katsahti prelaattiin sen näköisenä kuin ei\nhänen puheensa olisi ensinkään miellyttänyt häntä. \"Toivon ettei ylpeys\nainakaan ole johtava minua harhaan. Jos osaan lukea sydämeni\naivoitukset oikein, niin ei siinä surussa, joka sieluani repii, ole\najatustakaan omasta onnestani. Mitä valta minulle merkitsee, mitäpä\ntarvitsen? Pienen huoneen, vapaata aikaa hartaudenharjoituksiini,\nruokamurusen pahimpaan puutteeseeni -- mitäpä muuta pyytäisin? Miksi\nsiis tavoittelisin valtaa. Jos sydämeni suree, niin ei se sure sitä\nmitä olen ehkä menettänyt. En ajattele sitä enempää kuin jonkun langan\nkatkeamista ompeleessani. Kuninkaan vuoksi olen murheissani, hänen\njalon sydämensä, herkän sielunsa vuoksi, joka saattaisi kohota niin\nkorkealle, mutta joka on vedetty alas kuten kotka, jonka lentoa paha\npaino estää korkeuksiin kohoamasta. Hänen ja koko Ranskan vuoksi vietän\npäiväni itkussa ja yöni rukouksessa.\n\n\"Kaikesta tästä huolimatta olette kunnianhimoinen.\"\n\nSe oli jesuiitta, joka noin puhui. Hänen äänensä oli selkeä ja kylmä ja\nhänen läpitunkevat harmaat silmänsä näyttivät lukevan hänen sielunsa\nsyvyydet. \"Ehkä olette oikeassa, isä. Jumala minua varjelkoon\nitserakkaudesta. Enkä kuitenkaan luule että olen sitä. Kuningas on\nhyvyydessään tarjonnut minulle arvonimiä, mutta olen kieltäytynyt\nniistä; hän on tarjonnut minulle rahaa, mutta olen palauttanut ne\ntakaisin. Hän on alentunut kysymään minulta neuvoa valtion asioissa ja\nolen siitäkin kieltäytynyt. Missä siis on kunniahimoni?\"\n\n\"Sydämessänne, tyttäreni, mutta se ei ole syntistä kunnianhimoa. Se ei\nole tästä maailmasta. Tehän tahtoisitte kääntää kuninkaan mielen\nhyvään, eikö niin?\n\n\"Antaisin elämäni voidakseni tehdä sen.\"\n\n\"Siinäpä juuri teidän kunnianhimonne. Enkö osaa hyvin tulkita jaloa\nsieluanne? Tehän niin mielellänne näkisitte kirkon puhtaana ja selkeänä\nhallitsevan koko tätä valtakuntaa. Tehän tahtoisitte nähdä kodittomat\nhoivattuina ja puutteenalaiset autettuina, pahantekijät katuvina ja\nkuninkaan johtavana sieluna kaikessa hyvässä ja jalossa. Ettekö\ntoivoisi sitä, tyttäreni?\"\n\nHänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat hänen katsoessaan\njesuiittaan ja ajatellessaan hänen loihtimaansa mahdollisuutta. \"Ah\",\nsanoi hän, \"se olisi suuri ilo.\"\n\n\"Ja vielä suuremmaksi koituisi ilo, kun huoneenne hiljaisuudessa oma\nsydämenne tietäisi, että te olette sen aiheuttanut, että sellainen\nsiunaus kuninkaalle ja koko isänmaalle on tullut teidän kauttanne.\"\n\n\"Kuolisin, voidakseni tehdä sen.\"\n\n\"Me tahdomme että tekisitte sen mikä on vielä vaikeampaa. Teidän tulee\nelää tehdäksenne sen.\"\n\n\"Ah.\" Hän katsoi toisesta toiseen kysyvin ilmein.\n\n\"Tyttäreni\", jatkoi Bossuet juhlallisesti ojentaen valkean kätensä,\njossa punainen pappissormus kimalteli, \"on jo aika puhua selvää kieltä;\nteemme sen kirkon etua silmälläpitäen. Ei kukaan kuule eikä koskaan\ntule kuulemaan mitä välillämme nyt tapahtuu. Pitäkää, jos suvaitsette,\nmeitä kahta rippi-isinä, jotka pitävät salaisuutenne pyhänä. Sanon sitä\nsalaisuudeksi, vaikka se ei sitä olekaan meille, joitten tehtävänä on\nlukea ihmissydämen aivoitukset. Te rakastatte kuningasta?\"\n\n\"Teidän armonne!\" Hän säpsähti ja lämmin puna, joka hänen kasvoillaan\nhohti, levittäytyi hänen otsalleen ja kauniille kaulalleen.\n\n\"Te rakastatte kuningasta.\"\n\n\"Teidän armonne -- isäni!\" Hän kääntyi hädissään toisesta toisen\npuoleen.\n\n\"Rakastamisessa ei ole mitään syntiä, tyttäreni, antautumisessa me\nvasta rikomme. Toistan vieläkin, että rakastatte kuningasta.\"\n\n\"Ainakaan en ole koskaan sitä myöntänyt hänelle\", sammalsi hän.\n\n\"Ettekö aio koskaan sanoakaan?\"\n\n\"Taivas tuhotkoon kieleni ennemmin.\"\n\n\"Mutta miettikääpä, tyttäreni. Sellainen rakkaus kuin teidän on taivaan\nlahja ja sillä on varmaan jokin korkeampi tarkoitus. Inhimillinen\nrakkaus on liiankin usein vain myrkyllinen rikkaruoho, joka turmelee\nmaaperän, johon se pesiytyy, mutta tässä meillä on suloinen kukka, joka\ntuoksuu nöyryyttä ja siveyttä.\"\n\n\"Valitettavasti olen sitä turhaan koettanut kitkeä sydämestäni.\"\n\n\"Ei, antakaa sen ennemmin juurtua yhä syvemmälle sinne. Jos kuningas\nvain saisi tuta vähäistäkin hellyyttä puoleltanne, jos hän saisi\npienimmänkin merkin siitä, että sydämenne vastaa hänen tunteisiinsa,\nniin on luultavaa että tunnustamanne kunnianhimo tulee tyydytetyksi ja\nettä Ludvig läheisessä vuorovaikutuksessa jalon luonteenne kanssa on\nelävä sekä kirkon hengen että sen muotojen mukaan. Tämä kaikki voisi\nolla seurauksena rakkaudestanne, jota te koetatte salata jonakin\nsaastaisena.\"\n\nRouva kohottautui puoleksi, silmäillen vieraitaan vuoroon ja hänen\nkasvoilleen hiipi kauhistuksen ilme.\n\n\"Olenko käsittänyt teidät oikein!\" kysyi hän miltei läähättäen. \"Mitä\nkätkette sanojenne taakse. Ettehän voine neuvoa minua --\"\n\nJesuiitta oli noussut seisomaan ja hänen hento vartensa näytti\nkasvavan, kun hän vastasi: \"Tyttäreni, me emme neuvo teitä mihinkään,\njoka ei olisi kyllin arvokasta tehtävällenne. Me ajamme pyhän kirkkomme\nasiaa ja kirkon etu vaatii että menette naimisiin kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Kuninkaan kanssa! Naimisiin kuninkaan kanssa.\" Pieni huone tuntui\npyörivän hänen silmissään.\n\n\"Se on tulevaisuuden suurin toive. Näemme teissä toisen Jeanne\nd'Arc'in, joka tahtoo pelastaa sekä Ranskan että Ranskan kuninkaan.\"\n\nRouva istui liikkumattomana jonkun aikaa. Hänen kasvonsa olivat saaneet\nentisen levollisuutensa, mutta hänen katseensa solui ilmeettömänä\npitkin käsityönsä raitoja, kun hän kuvitteli kaikkea mikä sisältyi\nhänen äsken kuulemaansa vaatimukseen.\n\n\"Mutta siitähän ei voi tulla mitään\", sanoi hän vihdoin. \"Miksipä\nsuunnittelisimme sellaista, joka ei koskaan voi tapahtua.\"\n\n\"Ja miksi ei?\"\n\n\"Mikä Ranskan kuningas on nainut alamaisensa? Te näette kuinka joka\nprinsessa Euroopassa on valmis ojentamaan kätensä hänelle. Ranskan\nkuningattaren tulee olla kuninkaallista sukuperää, kuten viimeinenkin\noli.\"\n\n\"Tuon kaiken voi aina järjestää.\"\n\n\"Siinä on sitäpaitsi valtiollisia seikkoja. Jos kuningas vielä nai,\ntapahtuu se luonnollisesti tarkoituksella saada aikaan voimakas\nliittoutuma ja vahvistaa ystävyyttä jonkun naapurivallan kanssa tai\nmyös saadakseen lisäksi maakunnan, joka ehkä seuraisi morsiamen\nmyötäjäisinä. Mutta mitä myötäjäisiä minulla on? Lesken eläke ja\ntyökori.\" Hän naurahti katkerasti, mutta katsoi kuitenkin innokkaasti\nvieraisiinsa, ikäänkuin olisi tahtonut väitteitään kumotuiksi.\n\n\"Teidän myötäjäisinänne olisivat ruumiin ja hengen lahjanne, joita\ntaivas teille niin runsaassa mitassa on jakanut. Kuninkaalla on rahoja\nja maata tarpeeksi. Ja mitä valtioon tulee, niin voinko sitä paremmin\npalvella kuin saamalla aikaan varmuuden siitä, että kuningas vast'edes\npääsee näkemästä sellaisia näytelmiä kuin tänäpäivänä palatsissa\nsattui.\"\n\n\"Oh, jospa niin kävisi. Mutta ajatelkaa, isä, ajatelkaa hänen\nympäristöään. Dauphin'iä hänen veljeään, hänen ministereitään! Tiedätte\nkuinka vähän tämä heitä miellyttäisi ja kuinka helposti he saisivat\nhänet epäröimään. Ei, ei, se on vain unelma, isä, siitä ei voi tulla\nmitään.\"\n\nKirkonmiehet, jotka tähän saakka olivat hymyllä tai käden liikkeellä\nsuoriutuneet rouvan vastalauseista, tulivat nyt vakaviksi.\n\n\"Tyttäreni\", lausui jesuiitta, \"se on asia joka teidän tulee jättää\nkirkon tehtäväksi. Toivottavasti kirkollakin on vaikutusvaltaa\nkuninkaaseen nähden ja se voi niin ollen johtaa häntä oikeata latua,\nhuolimatta hänen omaisistaan ja heidän toivomuksistaan. Tulevaisuus\nnäyttää, kummalla suurempi voima on. Mutta te! Rakkaus ja velvollisuus\nkehoittaa teitä samaan päämäärään ja kirkko luottaa nyt teihin.\"\n\n\"Teen voitavani viimeiseen hengenvetoon saakka, isä.\"\n\n\"Ja te voitte luottaa kirkkoon. Se auttaa teitä, jos te nyt autatte\nsitä.\"\n\n\"Minulla ei ole sen korkeampaa toivetta.\"\n\n\"Olette oleva meidän tyttäremme, meidän kuningattaremme ja meidän\nesitaistelijamme ja te olette parantava kärsivän kirkon kaikki haavat.\"\n\n\"Ah, jospa voisin tehdä sen.\"\n\n\"Te voitte. Niinkauan kun maassa on kerettiläisyyttä, ei uskollisilla\nkirkonlapsilla voi olla rauhasta puhettakaan. Se on se hometahra, joka\non turmeleva kaiken hedelmän, ellei sitä ajoissa vastusteta.\"\n\n\"Mitä te haluatte sitten, isä?\"\n\n\"Hugenottien täytyy lähteä maasta. Heidät täytyy karkoittaa. Vuohet\ntäytyy erottaa lampaista. Kuningas on jo kahdenvaiheilla ja Louvois on\nnyt puolellamme; jos te asetutte puolellemme, niin käy kaikki hyvin.\"\n\n\"Mutta, isä, ajatelkaa kuinka paljon heitä on!\"\n\n\"Sitä suurempi syy on tarttua asiaan.\"\n\n\"Ja ajatelkaa heidän kärsimyksiään, jos heidät karkoitetaan.\"\n\n\"Sehän on heidän vapaassa valinnassaan.\"\n\n\"Se on totta, mutta kuitenkin asettuu sydämeni heitä puoltamaan.\"\n\nIsä La Chaise ja piispa pudistivat päätään. He olivat molemmat\nluonnostaan ystävällisiä ja helläsydämisiä, mutta sydän muuttuu\nkiveksi, kun uskonnon siunaus muuttuu lahkolaisuuden kiroukseksi.\n\n\"Aiotteko siis heittäytyä Jumalan vihollisten ystäväksi?\"\n\n\"En toki, jos he todella sitä ovat.\"\n\n\"Voitteko epäillä sitä? Onko mahdollista että sydämenne vielä on\nkiintynyt nuoruutenne kerettiläisyyteen?\"\n\n\"Ei, isä, mutta ei ole myöskään luonnollista unhottaa, että isäni ja\nisoisäni -- --\"\n\n\"Ei, he ovat vastanneet omista synneistään. Onko mahdollista että\nkirkko on voinut erehtyä teidän suhteenne? Kieltäydyttekö siis\nensimäisestä palveluksesta, minkä se pyytää teiltä? Olette valmis\nottamaan vastaan sen apua, mutta itse ette antaisi mitään sijaan.\"\n\nRouva de Maintenon nousi päättäneen näköisenä ja sanoi: \"Olette\nviisaampia kuin minä ja teidän huomaanne on jätetty kirkon onni. Teen\nminkä parhaaksi neuvotte.\"\n\n\"Lupaatteko sen?\"\n\n\"Lupaan.\"\n\nHänen molemmat vieraansa kohottivat yht'aikaa kätensä ja sanoivat.\n\"Tämä on siunattu päivä, ja vielä syntymättömät sukupolvet tulevan sitä\nsellaisena arvostelemaan.\"\n\nRouva istui puoleksi huumaantuneena niistä näköaloista, joita\ntulevaisuus lupasi. Kuten jesuiitta oli huomauttanut, oli hän aina\nollut kunnianhimoinen ja hänen kunnianhimonaan oli voida jättää tämä\nmaailma parempana kuin mitä se nyt oli. Jossain määrin oli hän jo\nsaanut sen tyydytystä maistaakin, sillä jonkun kerran oli hänellä ollut\ntilaisuus ohjata sekä kuningasta että tämän kautta koko kuningaskuntaa.\n\nMutta mennä naimisiin kuninkaan kanssa -- miehen, jonka puolesta hän\niloisin mielin olisi antanut henkensä ja jota hän syvimmästä\nsydämestään rakasti niin puhtaasti ja jalosti kuin nainen konsanaan oli\nrakastanut -- se kävi jo yli hänen ylpeimpienkin toiveittensa. Hän\ntunsi niin oman kuin kuninkaankin mielen. Hän oli varma siitä, että hän\nkuninkaan puolisona kykenisi ohjaamaan hänet oikealle tielle ja\npitämään kaiken pahan vaikutuksen loitolla hänestä. Hän ei aikoisi olla\nmikään heikko Maria Teresia, vaan pikemminkin, kuten pappi oli sanonut,\nuusi Jeanne d'Arc, joka johtaisi Ranskan ja Ranskan kuninkaan\nparemmille poluille. Ja joskin hänen, päästäkseen tähän päämäärään,\ntäytyi kovettaa sydäntään hugenotteja vastaan, ei se hänen mielestään\nollut hänen syynsä, vaan niitten, jotka hänelle sellaisia ehtoja\nasettivat. Kuninkaan puolisona! Rakastavan naisen ja intomielisen\nhaaveilijan sydän löi sitä ajatellessa rajusti.\n\nSuuren ilon kintereillä tuli kuitenkin epäilys ja toivottomuus. Eikö\nkoko tuo haave ollut vain kaunis uni? Ja kuinka voivat nuo miehet olla\nniin varmoja siitä, että he niin täydellisesti hallitsivat kuningasta?\nMutta ennenkuin hän ennätti pukea ajatuksensa sanoiksi, oli jesuiitta\njo huomannut hänen pelkonsa ja sanoi:\n\n\"Kirkko pitää lupauksensa heti ja teidän täytyy myös vuorollanne olla\nyhtä nopea.\"\n\n\"Olen jo antanut lupaukseni, isä.\"\n\n\"Sitten jää meidän asiaksemme ajaa tehtävänne läpi. Tehän jäätte\nhuoneeseenne koko illaksi? Kuningas on jo kahden vaiheilla. Puhuin\nhänen kanssaan aamulla ja hänen mielialansa oli synkkä ja toivoton.\n\n\"Hänen parempi minänsä inhoo jo syntejään, ja nyt, kun katumus on\nvaltaamaisillaan hänet kokonaan, on hän helpoimmin muokattavissa\ntarkoituksiimme. Minun täytyy saada puhutella häntä vielä kerran ja\nlähden nyt suoraan hänen luokseen. Ja ellen turhaan ole tutkinut hänen\nsydäntään kahdenkymmenen vuoden ajan, on hän varmasti keskustelumme\npäätyttyä teidän luonanne.\n\n\"Jätämme teidät nyt, ettekä näe meitä, mutta tulette näkemään\ntoimintamme vaikutukset ja te olette muistava lupauksenne.\" He\nkumarsivat yhtaikaa ja jättivät hänet mietteisiinsä.\n\nTunti kului ja toinenkin hänen siinä istuessaan odottaen kohtaloaan.\nKäsityö oli hänen edessään, mutta kädet lepäsivät toimettomina hänen\nhelmassaan. Hänen elämänsä tulevaisuus oli nyt ratkeamassa eikä hänellä\nollut mahdollisuutta kääntää sitä puoleen eikä toiseen. Päivä muuttui\njo illaksi ja illanrusko tummui pimeydeksi, mutta yhä istui hän\nodottaen. Toisinaan, kuullessaan käytävästä askeleita, loi hän\nodottavan silmäyksen oveen ja iloinen tervetuliainen välähti jo hänen\nkatseessaan, sammuakseen taas pettymyksen ilmeeseen.\n\nVihdoin kuuli hän varmat, kiireiset askeleet, jotka tuntuivat hänestä\nniin kohtalokkailta, että hän punoittavin poskin ja rajusti sykkivin\nsydämin nousi seisomaan. Ovi aukeni ja ulkokäytäväin harmaassa\nvalaistuksessa erotti hän kuninkaan suoran ja miellyttävän vartalon.\n\n\"Sire! odottakaa hetkinen, niin kamarineitini sytyttää lampun.\"\n\n\"Älkää kutsuko häntä.\" Hän astui sisään ja sulki oven jälkeensä.\n\n\"Françoise, hämärä on minulle tervetullut, sillä se säästää minua\nnäkemästä sulosilmienne moitteita, joita ei lempeä kielenne näy voivan\nlausua.\n\n\"Moitteita, sire! Herra varjelkoon minua niitä lausumasta.\"\n\n\"Kun viimeksi poistuin luotanne, Françoise, oli minulla hyvät\naikomukset mielessäni. Koetin viedä ne perille, mutta en jaksanut -- en\njaksanut. Muistan että varoititte minua ja olin hullu, kun en\nnoudattanut neuvoanne.\"\n\n\"Olemme kaikki heikkoja kuolevaisia, Sire, kukapa ei olisi langennut?\nSire, sydäntäni kouristaa nähdessäni teidät tuollaisena.\"\n\nKuningas seisoi takan ääressä, kasvot käsiin painettuina ja hänen\nhengityksestään huomasi helposti, että hän itki. Rouva de Maintenon\ntunsi ääretöntä sääliä tuota äänetöntä, katuvaa olentoa kohtaan ja hän\nojensi osaaottavasti kätensä häntä kohti ja antoi sen hetkisen levätä\nhänen käsivarrellaan. Seuraavassa tuokiossa puristi kuningas sen\nomiensa väliin ja rouva salli sen tapahtua vastustamatta.\n\n\"En voi tulla toimeen ilman teitä, Françoise\", sanoi hän. \"Olen mailman\nyksinäisin ihminen, elän kuin korkean vuoren huipulla vailla\nainoatakaan toveria. Kuka on minulle tosiystävä, keneen voin luottaa?\nYksi toimii kirkon hyväksi toinen perheensä, mutta useimmat omaksi\nparhaakseen. Ja kuka heistä kaikista on rehellinen? Te olette minun\nparempi minäni, minun suojelusenkelini. Hyvä isä puhuu totta ja mitä\nlähempänä olen teitä, sen kauempana olen kaikesta pahasta. Sanokaa\nminulle Françoise, rakastatteko minua.\"\n\n\"Vuosikausia olen rakastanut teitä, sire.\" Hänen äänensä oli matala\nmutta sointuva, naisen ääni, jolle teeskentely oli kauhistus.\n\n\"Olin toivonut sitä, Françoise, ja kuitenkin minua ilo värisyttää\nkuullessani sen teiltä. Tiedän ettei rikkaus ja arvonimet ole\nmielestänne suurenarvoiset, tiedän myös että mielenne palaa pikemmin\nluostariin kuin palatsiin, mutta kuitenkin pyydän teitä jäämään tänne\nja vallitsemaan täällä. Tahdotteko tulla vaimokseni, Françoise?\"\n\nNiin oli nyt tuo kohtalokas hetki tullut. Rouva vaikeni hetken,\nainoastaan hetkisen ennen viimeistä ratkaisevaa askelta, mutta sekin\ntuntui kuninkaasta liian pitkältä.\n\n\"Ettekö tahdo, Françoise\", kysyi hän pelko äänessä.\n\n\"Jumala suokoon, että tulisin sellaisen kunnian arvoiseksi. Vannon\ntässä, että jos taivas suo minulle toisen puolen elämääni lisää, niin\nolen joka hetken käyttävä vain tehdäkseni teidät onnellisemmaksi\nihmiseksi.\"\n\nPuhuessaan oli hän laskeutunut polvilleen ja kuningas pitäen yhä hänen\nkädestään polvistui hänen viereensä.\n\n\"Minä vannon myös\", sanoi hän, \"että jos minunkin suodaan elää vuoteni\nlisää, olette te nyt ja aina oleva ainokaiseni naisten joukosta.\"\n\nNiin he vannoivat molemmin puoliset valansa, jotka he todella\npitivätkin, sillä kumpikin eli vielä toisen puolen ikäänsä eikä\nkumpikaan seniltaista lupaustaan rikkonut.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nKUNINGAS OTTAA VASTAAN.\n\n\nVoi olla, että rouva de Maintenon'in uskottu, neiti Nanon oli saanut\nvihiä tästä kohtauksesta, mutta yhtä mahdollista on, että isä la\nChaise, veljeskunnalleen ominaisella oveluudella oli tullut siihen\njohtopäätökseen että asian julkisuuteen saattaminen paraiten pysyttäisi\nkuninkaan nykyisessä mielentilassaan. Oli miten oli, joka tapauksessa\ntiesi koko hovi seuraavana päivänä, että entinen suosikki oli joutunut\nepäsuosioon uudelleen ja että oli kysymys kuninkaan naimisiinmenosta\nlastensa opettajattaren kanssa. Siitä kuiskailtiin _pienessä\npukeutumisessa_, asia vahvistui suuressa puheillepääsyssä ja\nkuninkaan palatessa kappelistaan oli se jo yleisenä puheenaiheena.\nVikkelästi katosivat nyt liehuvat silkit ja sulkatöyhtöiset hatut\nentisiin komeroihinsa ja laatikoihin ja uudelleen otettiin esille\ntummat takit ja yksinkertaiset, arvokkaat hameet. Scudery ja Calpernadi\nhävisivät näkyvistä ja sijalle tuli messukirjat sekä Tuomas\nKempiläinen.\n\nBourdalone, joka viikon oli saarnannut tyhjille seinille, tapasi\nkappelinsa taas täynnä gentlemanneja ja kynttiläniekkoja hovinaisia.\nPuolen päivän aikaan ei hovissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi\nkuullut uutista, paitsi rouva de Montespan'ia, joka levottomana\nrakastajansa viipymisestä oli jäänyt ylpeässä eristäymisessään omiin\nsuojiinsa, eikä näinollen voinut tietää mitä oli tapahtunut. Moni olisi\nkyllä mielelläänkin vienyt hänelle tuon viestin, mutta kun kuningas\nniin usein viime aikoina oli muuttanut mieltään, ei kukaan rohjennut\ntehdä rouvasta itselleen ilmeistä vihollista, jonka kädessä taasen\nviikon perästä saattoi olla koko hovin elämä ja onni.\n\nLudvig oli synnynnäisessä itsekkyydessään siinä määrin tottunut\nkatsomaan tapauksia ainoastaan omaan persoonaansa kohdistuvina, ettei\nhänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen oma kauan kärsinyt\nperheensä, taipumatta tällä kertaa tavanmukaiseen täydelliseen\nkuuliaisuuteen, rohkenisi vastustaa hänen päätöksiään. Hän hämmästyi\nsenvuoksi suuresti, kun hänen veljensä pyysi yksityistä keskustelua\nhänen kanssaan ja lähestyi ilman sovinnaista hymyä ja nöyriä eleitä\njoita vaadittiin majesteettia lähestyttäessä.\n\nMonsieur oli kummallinen mukaelma vanhemmasta veljestään. Hän oli\nlyhyempi, mutta suunnattoman korkeat korot pitensivät hänet tavallisen\nmiehen mittaiseksi. Hänen olennossaan ei ollut ensinkään sitä\nsulavuutta, mikä kuninkaassa erikoisesti pisti silmään, eikä hänellä\nmyöskään ollut sitä käden ja jalkojen soreutta, jota sen ajan\nkuvanveistäjät kuninkaassa olivat ihailleet. Hän oli lihava, kävi\nhieman laahustaen ja käytti suunnatonta tekotukkaa, joka lukemattomissa\nkiehkuroissa valautui hänen hartioilleen.\n\nHänen kasvonsa olivat pitemmät ja tummemmat kuin kuninkaan ja nenänsä\noli erikoisen silmiinpistävä, mutta kummallakin veljellä oli suuret\nruskeat silmät, jotka he olivat perineet Itävallan Annalta. Häneltä\npuuttui myös kuninkaan aisti pukeutua yksinkertaisesti mutta\nvaikuttavasti. Sen sijaan hänen pukunsa oli ylt'yleensä liehuvien\nkorunauhojen peitossa, jotka kahisivat hänen liikkuessaan ja\ntakertuivat hänen jalkoihinsa niin että niitä tuskin eroitti. Hän oli\nylt'yleensä ristien, tähtien, jalokivien ja jos jonkinlaisten\narvomerkkien peitossa ja hänen takkinsa poikki kulki leveä, sininen\nPyhän Hengen ritarikunnan nauha, joka hänen sivullaan oli solmittu\nruusukkeeksi, miekan kantamista varten. Tällaisena vaappui hän\nkuningasta kohti, kantaen majavannahkaista töyhtöhattuaan oikeassa\nkädessään, muistuttaen sekä sisäiseltä että ulkonaiselta olemukseltaan\njonkunlaista pilakuvaa kuninkaasta.\n\n\"No, monsieur\", virkkoi kuningas hymähtäen, \"näytätte tänään vähemmän\niloiselta kuin tavallisesti. Pukunne on tosin loistava, mutta otsanne\non synkkä. Toivon että madame ja de Chartres'in herttua voivat hyvin?\"\n\n\"Kyllä, sire, he voivat hyvin, mutta he, kuten minäkin ovat\nmurheellisia ja samasta syystä.\"\n\n\"Todellakin ja miksi sitten?\"\n\n\"Olenko koskaan erehtynyt velvollisuuksissani nuorempana veljenänne,\nsire?\"\n\n\"Ette koskaan, Filip, ette koskaan\", vastasi kuningas laskien\nystävällisesti kätensä toisen olkapäälle. \"Olette ollut erinomaisena\nesimerkkinä alamaisilleni.\"\n\n\"Miksi sitte loukkaatte minua?\"\n\n\"Filip!\"\n\n\"Niin, sire, sanon että se on loukkaus. Olemme kuninkaallista sukua ja\nmeidän puolisommekin ovat sitä. Te naitte espanjalaisen prinsessan,\nminä nain Baijerin prinsessan. Se oli tosin hieman alentavaa, mutta\ntein sen kuitenkin. Ensimäinen puolisoni oli englantilainen prinsessa.\nKuinka voimme sallia että hallitsijahuoneeseen, jolla on tällaisia\nsuhteita, tunkeutuu nainen, joka on kyttyräselkäisen miehen leski,\nmiehen joka oli häväistyskirjailija ja jonka nimikin on tullut\nsananparreksi koko Europassa.\"\n\nKuningas tuijotti hämmästyneenä veljeensä, mutta pian vaihtui hämmästys\nsuuttumukseksi.\n\n\"No, tottavie\", huudahti hän. \"Tulinpa juuri sanoneeksi, että olette\nollut erinomainen veli minulle, mutta huomaan nyt sanoneeni sen\nennenaikaisesti. Te uskallatte siis asettua vastustavalle kannalle\nsiihen naiseen nähden, jonka minä olen valinnut puolisokseni.\"\n\n\"Niin teen, sire.\"\n\n\"Ja millä oikeudella?\"\n\n\"Perheen kunnian vuoksi, sire, joka on yhtä hyvin minun kuin\nteidänkin.\"\n\n\"Mies\", karjasi kuningas raivokkaasti. \"Ettekö vielä ole oppinut\ntietämään, että minä itse olen kaiken kunnian alkulähde tässä\nkuningaskunnassa ja että ketä hyvänsä minä tahdon kunnioittaa, hän\ntulee jo tuon tahtoni kautta kunnioitettavaksi? Vaikka ottaisin minkä\nlutkan hyvänsä Poisonnie-kadulta, voisin hänet omalla tahdollani\nkorottaa niin korkealle, että ylhäisinkin ranskalainen olisi ylpeä\nsaadessaan tehdä kumarruksen hänelle. Ettekö sitä tiedä?\"\n\n\"En, en tiedä sitä\", sanoi hänen veljensä heikon miehen\nitsepäisyydellä, joka tuntee olevansa umpikujassa.\n\n\"Pidän sitä loukkauksena sekä itseäni että puolisoani kohtaan.\"\n\n\"Puolisoanne! Kunnioitan kaikin puolin Charlotte Elisabetia, mutta\nmissä suhteessa hän on ylempänä sitä, jonka isoisä oli Henrik Suuren\nrakastettu ystävä ja asetoveri? Nyt on kylliksi jo. En halua alentua\nväittelemään kanssanne sellaisista asioista. Menkää matkaanne, älkääkä\ntulko silmieni eteen ennenkuin olette oppinut olemaan puuttumatta minun\nasioihini.\"\n\n\"Missään tapauksessa puolisoni ei tule häntä tuntemaan\", sähähti\nmonsieur. Mutta kun kuningas astui pari tuimaa askelta häntä kohti,\nkääntyi hän ympäri ja loikkasi huoneesta niin vikkelästi kuin vain\nraskaalta ruholtaan ja korkeilta koroiltaan pääsi.\n\nMutta kuningas ei saanut rauhaa sinä päivänä. Eilen olivat rouva\nMaintenon'in ystävät liittyneet yhteen hänen puolestaan, tänään\ntoimivat hänen vihamiehensä. Tuskin oli monsieur poistunut, kun\nhuoneeseen syöksyi loistavapukuinen nuorukainen, jonka tomuisista\nvaatteista heti saattoi päättää että hän oli juuri tullut\nratsastusmatkalta. Hän oli kalpeakasvoinen ja ruskeatukkainen ja ellei\nhänen nenänsä jo poikasena olisi saanut rumentavaa vammaa, olisi hän\nollut hämmästyttävästi kuninkaan näköinen. Nähdessään hänet olivat\nkuninkaan kasvot ensin kirkastuneet, mutta ne synkistyivät taas, kun\nnuori mies riensi hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen hänen\njalkoihinsa.\n\n\"Ah, sire,\" pyysi hän, \"säästäkää meitä tältä surulta, tältä\nnöyryytykseltä. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa ennenkuin saatatte\nsekä meidät että itsenne häpeään.\"\n\nKuningas vetäytyi pois hänestä ja rupesi astumaan vihaisesti edes\ntakaisin huoneessa.\n\n\"Tämä on sietämätöntä\", sanoi hän, \"pahasti teki veljeni, mutta poikani\non tehnyt vielä pahemmin. Sinä olet salaliitossa hänen kanssaan,\nLudvig. Monsieur on pyytänyt sinua näyttelemään tätä osaa.\"\n\nPerintöprinssi nousi seisaalleen ja katsoi vääjäämättä ankaraa isäänsä\nsilmiin.\n\n\"En ole nähnyt setääni\", sanoi hän. \"Olin Meudon'issa, kun kuulin\nuutisesta -- tämän hirvittävän uutisen -- ja hyppäsin oitis satulaan,\nsire, ratsastaakseni tänne pyytämään ettette vetäisi kuninkaallista\nhuonekuntaamme niin alas.\"\n\n\"Sinä olet häpeämätön, Ludvig.\"\n\n\"Se ei ole tarkoitukseni, sire. Mutta ajatelkaa että äitini oli\nkuningatar ja että olisi todella outoa, jos äitipuolekseni saisin\n-- --\"\n\nKuningas nosti käskevin elein kätensä, joka heti sai pojan vaikenemaan.\n\n\"Vaiti\", ärjäsi hän, \"tai tulet sanoneeksi sellaista, joka ikuisiksi\najoiksi luo ylipääsemättömän kuilun välillemme. Pitääkö minun kärsiä,\nettä minua kohdellaan pahemmin kuin kurjinta alamaistani, jolla\nkuitenkin on vapaus seurata omaa haluaan yksityisissä asioissaan.\"\n\n\"Tämä ei ole teidän yksityisasianne, sire, vaan koskee se meidän koko\nperhettämme. Teidän hallituksenne mainiot teot ovat lisänneet\nBurbonsuvun kunniakehän kirkkautta. Älkää antako sen sumentua, sire,\npyydän sitä teiltä polvillani.\"\n\n\"Puhut kuin mieletön\", sanoi hänen isänsä tylysti. \"Minä aion naida\nkunniallisen ja viehättävän naisen, joka kuuluu Ranskan jaloimpiin\nsukuihin ja sinä puhut aivan kuin olisin tekemäisilläni jotakin\nalentavaa ja ennenkuulumatonta. Mitä sinulla on tätä naista vastaan?\"\n\n\"Se, että hän on sellaisen miehen tytär, jonka paheet olivat yleensä\ntunnetut; että hänen veljensä on kaikkein huonoimpia maineeltaan; että\nhän on aina ollut seikkailijatar; että hän on raajarikon töhertäjän\nleski ja että hän on alhaisessa asemassa palatsissa.\"\n\n\"Uskallatko sinä nimittää lasteni hoitoa alhaiseksi toimeksi?\", sähähti\nkuningas leimuavin silmin. \"Sanon sinulle että kuningaskunnassani ei\nole sen korkeampaa asemaa kenelläkään. Lähde heti takaisin Meudon'iin,\nsir, silmänräpäyksessä, äläkä ikänä rohkene avata suutasi tässä\nasiassa. Mene matkoihisi! Ja kun aikanasi olet tämän maan kuningas,\nniin tee mitä haluat, mutta siihen mennessä älä sekaannu sen asioihin\njoka on sekä sinun isäsi että hallitsijasi.\"\n\nNuori mies kumarsi syvään ja poistui arvokkain askelin, mutta kääntyi\nvielä ovella ja sanoi: \"Apotti Fenelon tuli tänne kanssani,\nsuvaitsetteko ottaa hänet vastaan?\"\n\n\"Pois, pois\", huusi kuningas, silmät säihkyvinä ja vihaisena yhä astuen\nedes takasin.\n\nPerintöprinssi meni, ja samassa sukelsi esiin pitkä, laiha,\nneljissäkymmenissä oleva pappi. Hän oli hämmästyttävän siro. Hänellä\noli kalpeat hienopiirteiset kasvot ja hänen käytöksestään huomasi heti,\nettä hänellä oli vuosikausien tottumus hovitavoissa.\n\nKuningas kääntyi äkkiä ja tarkasti häntä tiukasti epäluuloisin katsein.\n\n\"Hyvää päivää, apotti Fenelon\", sanoi hän. \"Saanen kai kysyä, mikä on\ntulonne tarkoitus?\"\n\n\"Olette, sire, useamman kuin yhden kerran suvainnut alentua kysymään\nminulta alamaista neuvoani ja olettepa usein jälestäpäin lausunut\ntyytyväisyytennekin siihen.\"\n\n\"Entä sitte, entä sitte\", mutisi kuningas.\n\n\"Jos huhuissa on perää, sire, olette paraikaa vakavassa käännekohdassa,\njolloin puolueeton neuvo ehkä olisi suurenkin arvoinen. Tarvitseeko\nminun sanoa, että -- -- --\"\n\n\"Vaiti, vaiti, miksi tällaista sanaintuhlausta?\" huudahti kuningas.\n\"Teidät on lähetetty tänne taivuttamaan minua rouva de Maintenon'ista.\"\n\n\"Sire, sen naisen puolelta olen aina kokenut pelkkää ystävällisyyttä.\nKunnioitan häntä ja pidän häntä Ranskan parhaimpana naisena.\"\n\n\"No, mutta apotti Fenelon, sittehän tulette varmasti oikein iloiseksi,\nkun kuulette että aion mennä naimisiin hänen kanssaan. Hyvästi apotti.\nOlen pahoillani ettei minulla ole aikaa pitempään keskustelemaan tästä\nmieltäkiinnittävästä asiasta.\"\n\n\"Mutta, sire -- --\"\n\n\"Kun olen epätietoinen jostakin, apotti, panen neuvoillenne varsin\nsuuren arvon. Tässä asiassa minulla onneksi ei ole mitään epäilyksiä.\nMinulla on kunnia toivoa teille hyvää päivän jatkoa.\"\n\nPahin viha oli kuninkaasta jo häipynyt, mutta se oli jättänyt tilalle\nkylmän, katkeran ivan, jota hänen vastustajansa vielä enemmän\npelkäsivät.\n\nApottikin, joka muuten kyllä oli kerkeä kieleltään ja keinokas\nmieleltään, tunsi itsensä voitetuksi ja vaikeni. Hän astui pari askelta\ntaaksepäin, kumarsi hovitavan mukaan kolmasti ja poistui. Mutta\nkuningas ei saanut pitkää hengähdysväliä. Hänen ahdistajansa tiesivät\ntaivuttaneensa hänet itsepintaisuudella ennenkin ja he luottivat\nnytkin tähän keinoon. Nyt astui huoneeseen Louvois, ministeri\nmajesteetillisine eleineen ja suurine tekotukkineen. Huolimatta\nylpeästä ryhdistään huomasi hänen hienoilla kasvoillaan hätääntymistä,\nkun hän kohtasi kuninkaan tuhoaennustavan katseen. \"No Louvois, mitä\nnyt?\" kysyi hän kärsimättömästi. \"Onko sattunut joitakin tärkeitä\nvaltiollisia asioita?\"\n\n\"Nyt on kyseessä vain yksi valtiollinen asia, sire, mutta se\nsyrjäyttääkin tärkeydellään kaikki muut.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Naimisiinmenonne, sire.\"\n\n\"Te ette hyväksy sitä?\"\n\n\"Oh, sire, minkä sille voin?\"\n\n\"Ulos huoneestani, sir! Aijotteko kiduttaa minut kuoliaaksi\ntungettelevaisuudellanne. Mitä! Uskallatteko vielä jäädä, vaikka käsken\nteitä poistumaan?\" Kuningas astui tuimasti ministeriä kohti, mutta tämä\npaljasti äkkiä miekkansa. Ludvig hypähti hätääntyneenä ja hämmästyneenä\ntaaksepäin, mutta huomasikin että hänelle tarjottiin kahvaa eikä terää.\n\n\"Lävistäkää tällä sydämeni, sire\", sanoi ministeri, polvistuen ja koko\nruumis liikutuksesta värähdellen. \"En tahdo elää nähdäkseni teidän\nsuuruutenne häviävän.\"\n\n\"Taivas\", huudahti kuningas, paiskaten miekan lattiaan ja painaen\nkätensä ohimoilleen. \"Luulen että teidän salaliittonne saattaa minut\nhulluksi. Onko ketään ihmistä kidutettu tässä elämässä tällä tavalla.\nSiitähän tulee yksityisluontoinen avioliitto, joka ei hituistakaan\nkoske valtiota. Kuuletteko mies? Oletteko nyt käsittänyt? Mitä te vielä\nvaaditte?\"\n\nLouvois hankkiutui jaloilleen ja pani miekkansa takasin tuppeen.\n\n\"Teidän majesteettinne pysyy siis päätöksessään?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minulla ei ole muuta sanomista.\" Lähtiessään painoi\nhän päänsä rintaansa vasten aivan murtuneen näköisenä, vaikka hän\ntosiasiassa tunsi sydämensä keventyneeksi kuninkaan vakuutuksesta,\nettei hänen vihaamansa nainen ainakaan nousisi Ranskan valtaistuimelle.\n\nTiheästi uudistuneet hyökkäykset eivät tosin saaneet kuningasta\nluopumaan päätöksestään, mutta ne olivat kuitenkin suuressa määrin\nkiusanneet ja katkeroittaneet häntä. Sellainen vastustuksen myrsky oli\njotakin aivan uutta miehelle, jonka tahto oli ollut maan ainoana\nlakina. Hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi ja hämmentyneeksi ja hänet\nvaltasi järjetön halu saada vuodattaa kaiken harminsa niiden\nniskoille, joitten neuvoa hän viimeksi oli seurannut. Kun ovenvartija\nsitten laski hänen rippi-isänsä, isä la Chaise'in sisään, ei kuninkaan\nulkomuoto juuri ollut kaikkein sydämellisimpiä.\n\n\"Toivotan teille kaikkea hyvää, sire, ja onnittelen teitä sydämestäni\nottamanne tärkeän askeleen johdosta, joka varmasti on tuottava\ntyydytystä niin tässä kuin tulevassakin elämässänne.\"\n\n\"En ole onnellinen enkä myöskään tyytyväinen\", vastasi kuningas\närtyisästi. \"Minua ei elämässäni ole kiusattu näin. Koko hovi on täällä\nkäynyt polvistumassa saadakseen minut muuttamaan aikeitani.\"\n\nJesuiitta katsoi häneen levottomasti harmailla silmillään.\n\n\"Onneksi\", virkkoi hän, \"on teidän majesteettinne lujatahtoinen mies,\njota ei niin helposti käännytetä, kuin he luulevat.\"\n\n\"Ei, todellakaan. Tuumaakaan en perääntynyt. Mutta sittenkin, täytyy\nminun myöntää että on sangen epämiellyttävää, kun on niin paljon\nvastustajia. Luulenpa että useimmat ihmiset olisivat taipuneet.\"\n\n\"Nyt on aika pysyä lujana, sire. Saatana raivoo huomatessaan teidän\npääsevän käsistään ja hän nostattaa kaikki ystävänsä ja lähettää kaikki\nlähettinsä pidättämään teitä.\"\n\nMutta kuningas oli nyt sillä tuulella, ettei häntä vähällä voinut\nlohduttaa.\n\n\"No ei teillä, isä, totisesti ole paljoakaan kunnioitusta perhettäni\nkohtaan. Veljeni, poikani, sekä apotti Fenelon ja sotaministeri ovat\nniitä lähettejä, joihin äsken viittasitte.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on kunnianne yhä suurempi. Te olette, sire, tehnyt\njalosti. Te olette ansainnut Pyhän kirkon kiitoksen ja siunauksen.\"\n\n\"Uskon tehneeni oikein, isä\", vastasi kuningas vakavana. \"Olisin\niloinen, jos saisin tavata teitä myöhemmin illalla, mutta nyt haluaisin\nhetkisen yksinäisyyttä.\"\n\nIsä la Chaise lähti kuninkaan luota syvästi epäillen hänen lujuuttaan.\nOli ilmeistä, että häneen kohdistetut monet pyynnöt olivat tehneet\nhänet epäröiväksi, vaikkeivät olleetkaan saaneet häntä varsinaisesti\npäätöksestään luopumaan. Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos niitä\njatkuisi, ja varmasti niitä yhä oli tulossa. Nyt täytyi keksiä\nsellainen keino, joka varmasti veisi asian päätökseen heti, sillä\njokaisen päivän viivytys sukeutuisi vastustajien hyödyksi. Epäröiminen\nmerkitsi nyt häviötä. Kaikki tuli nyt panna viimeisen kortin varaan.\n\nMeaux'n piispa odotti etuhuoneessa ja isä la Chaise esitti hänelle\nmuutamin sanoin aseman vaarallisuuden ja keinot sen torjumiseksi.\nYhdessä he sitte menivät rouva de Maintenon'in huoneeseen.\n\nHän oli hylännyt synkän leskenpukunsa, jota hän oli käyttänyt\nhoviintulostaan saakka ja oli nyt pukeutunut upeaan, joskin\nyksinkertaiseen hopeasarsilla koreiltuun satiiniin, joka paremmin\nsoveltui hänen tulevaisuuden unelmiinsa. Yksi ainoa timanttikoriste\nkimalteli hänen kauniissa tukassaan. Muutos oli tehnyt hänen kasvonsa\nja vartalonsa vuosia nuoremmaksi, vaikka hän muutoinkin oli vuosiaan\npaljon nuoremman näköinen. Nähdessään hänet nyt tällaisena\nsäännöllisine piirteineen, täydellisenä kaunottarena, tyynenä ja\nhienona, mitä suloisimpana olennoltaan, molemmat juoniniekat tulivat\nsiihen päätökseen että syynä heidän aikeensa epäonnistumiseen ei\nainakaan olisi oivallisen aseen puute.\n\nHeidän tullessaan oli rouva noussut seisomaan ja hänen ilmeistään\nnäkyi, että hän oli huomannut sen levottomuuden, joka heidän mielissään\nkyti.\n\n\"Teillä on huonoja uutisia?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, tyttäreni\", virkkoi piispa. \"Mutta meidän täytyy olla hyvin\nvaruillamme vihollisiimme nähden, jotka mielellään tahtoisivat saada\nkuninkaan kääntämään selkänsä teille, jos vain voisivat.\"\n\nHänen kasvonsa loistivat, kun hänen rakastajaansa mainittiin.\n\n\"Ah, te ette tiedä kaikkea. Hän on tehnyt pyhän lupauksen ja uskon\nhäntä niinkuin itseäni. Tiedän, että hän pysyy uskollisena.\"\n\nMutta jesuiitan järki oli varustautunut tätä naisellista\nherkkäuskoisuutta varten.\n\n\"Meidän vastustajamme ovat sekä monilukuiset että voimakkaat. Vaikka\nkuningas pysyisikin lujana, tullaan häntä joka käänteessä kiusaamaan,\nniin että hän loppujen lopuksi tuntee elämänsä vaivaloisemmaksi,\nsensijaan että hänen tulisi tuntea se iloisemmaksi, paitsi\nluonnollisesti, tyttäreni, sitä iloa, jonka te aina ehdottomasti\nhänelle tuotatte. Meidän täytyy saada asia päätökseen.\"\n\n\"Mutta miten, isä?\"\n\n\"Avioliitto täytyy solmia heti.\"\n\n\"Heti!\"\n\n\"Niin. Tänä iltana, jos vain mahdollista.\n\n\"Oh, isä, te vaaditte liian paljon. Sellaiseen ehdotukseen kuningas ei\nkoskaan suostuisi.\"\n\n\"Hän itse ehdottaa sitä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Aiomme pakottaa hänet siihen. Se on ainoa keino, jolla kaikki\nvastustus saadaan vaikenemaan. Kun se kerran on tehty, niin hovi\nhyväksyy sen. Niinkauan kuin se on tekemättä, vastustaa se sitä.\"\n\n\"Mitä siis tahdotte minua tekemään?\"\n\n\"Luopumaan vaatimuksistanne häneen.\"\n\n\"Luopumaan hänestä!\" hän kalpeni ja katsoi jesuiittaa tyrmistyneenä.\n\n\"Se on paras keino.\"\n\n\"Ah, isä, sen olisin voinut tehdä viime kuussa, viime viikolla, vieläpä\neilenaamulla, mutta nyt -- nyt se särkisi sydämeni.\"\n\n\"Älkää peljätkö, tyttäreni. Me neuvomme teitä siihen, mikä on paras.\nMenkää nyt heti kuninkaan luo, sanokaa hänelle että olette kuullut,\nettä hän teidän vuoksenne on saanut kärsiä paljon ikävyyttä ja sanokaa\nettä ette voi olla epäsovun aiheuttajana hänen perheessään ja että sen\nvuoksi tahdotte vapauttaa hänet hänen valastaan ja että itse vetäydytte\nhovista ainiaaksi. Menkää nyt, aivan heti.\"\n\n\"Niin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.\"\n\nHän heitti kepeän hunnun hartioilleen ja lähti.\n\n\"Seuraan neuvoanne\", virkkoi hän mennessään. \"Uskon että olette\nviisaampia kuin minä, mutta voi, jos hän ottaa sanani todeksi.\"\n\n\"Hän ei tule sitä tekemään.\"\n\n\"Se on kuitenkin hirvittävän uskallettua.\"\n\n\"Sellaista tarkoitusta kuin tämä ei saavuteta uskaltamatta jotakin.\nMenkää tyttäreni ja seuratkoon teitä taivaan siunaus.\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nKUNINGAS ON KEKSELIÄS.\n\n\nKuningas oli jäänyt huoneeseensa jotenkin synkissä mietteissä,\ntuumimaan keinoja, millä saavuttaisi tarkoituksensa, mutta samalla\nsaisi vaiennetuksi vastustuksen, josta lupasi tulla niin itsepintainen\nja yleinen. Äkkiä kuului hiljainen naputus ovella ja siinä seisoikin\nhänen ajatustensa esine hämärässä hänen edessään.\n\nKuningas, hypähti pystyyn ja ojensi tulijalle kätensä hymyillen\ntavalla, joka olisi poistanut voimakkaimmankin epäilyksen.\n\n\"Françoise, te täällä. Vihdoin saan tervetulleenkin vieraan, ja se\nonkin ensimmäinen laatuaan tänään.\"\n\n\"Sire, pelkään että teillä on ollut huolia.\"\n\n\"On todellakin, Françoise.\"\n\n\"Mutta minulla lääke siltä varalta.\"\n\n\"Ja mikä se on?\"\n\n\"Jätän hovin, sire, eikä teidän tarvitse sen enempää ajatella sitä,\nmitä välillämme on tapahtunut. Olen aikaansaanut eripuraisuutta, kun\ntarkoitukseni oli rakentaa rauhaa. Antakaa minun lähteä St Cyr'iin tai\nFontevrault'in luostariin, niin teitä ei enää mikään pakota uhrautumaan\nminun vuokseni.\"\n\nKuningas meni kuolon kalpeaksi ja tarttui hänen huntuunsa vapisevin\nkäsin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän tuossa tuokiossa panisi\npäätöksensä täytäntöön. Vuosikausia oli kuningas jo tottunut turvaamaan\nhäneen. Tukea kaivatessaan oli hän aina kääntynyt hänen puoleensa ja\nsilloinkin, kun hän, kuten viime viikolla, oli hänet joksikin ajaksi\njättänyt, oli hänelle välttämätöntä tietää, että hän oli olemassa, tuo\nuskollinen, aina anteeksiantava ja sovittava ystävä, joka odotti häntä\nneuvoillaan ja osanotollaan. Hänen mieleensä ei koskaan ollut\nvälähtänytkään, että tämä ystävä jättäisi hänet, vieläpä ainaiseksi\nkuten nyt. Senpävuoksi valtasikin hänet nyt tavaton levottomuus.\n\n\"Te ette voi tarkoittaa totta sillä, Françoise\", huudahti hän ääni\nvavisten. \"Ei ole mahdollista, että olette tosissanne!\"\n\n\"Sydämeni murtuu jättäessäni teidät, sire, mutta se murtuu myös\ntietäessäni olevani syynä vieraantumiseenne perheestänne ja\nministereistänne.\"\n\n\"Vaietkaa toki. Enkö minä ole kuningas. Enkö minä voi määrätä tekojani\nhuolimatta heistä. Ei, ei, Françoise, ette saa minua jättää! Teidän\ntäytyy jäädä tänne ja tulla puolisokseni!\" Hän voi tuskin puhua\nkiihtymykseltään ja piti yhä kiini hänen hunnustaan ikäänkuin\npidättääkseen häntä. Tuo nainen oli ollut hänelle ennenkin kallis,\nmutta nyt, kun hän huomasi voivansa menettää hänet, oli hän vielä\nmoninverroin kalliimpi. Rouva de Maintenon tunsi nyt asemansa vahvaksi\nja päätti käyttää sitä hyväkseen.\n\n\"Jonkun aikaa täytyy kulua ennen vihkimistämme sire. Sillä aikaa\njoudutte te alttiiksi uusille mieliharmeille. Kuinka voisin olla\nonnellinen tietäessäni, että olen syypää niinkin pitkäaikaiseen\ntuskaan.\"\n\n\"Miksi sen ajan pitäisi olla pitkän, Françoise?\"\n\n\"Päiväkin olisi liian pitkä, kun minä olen tuskanne aiheuttajana, sire.\nTunnen itseni onnettomaksi sitä ajatellessani. Uskokaa minua, parasta\nolisi että menisin luotanne.\"\n\n\"Ei koskaan! Se ei tule tapahtumaan! Miksi me odottaisimme päivääkään,\nFrançoise? Minä olen valmis, te olette myös, miksi emme voisi mennä\nnaimisiin nyt?\"\n\n\"Heti nyt! Oh sire!\"\n\n\"Mutta me menemme. Se on tahtoni, minun käskyni. Se olkoon vastaukseni\nniille, jotka tahtovat minua estää siitä. He eivät saa tietää siitä\nmitään, ennenkuin se on tapahtunut ja sitte saamme nähdä kuka heistä\nuskaltaa kohdella puolisoani epäkunnioittavasti. Antakaamme vihkiä\nitsemme salaisesti, Françoise. Lähetän luotettavan lähetin Pariisin\narkkipiispan luo ja vannon että vaikka koko Ranska asettuisi\nvastakynteen, hän on tekevä meistä miehen ja vaimon ennenkuin hän palaa\ntakaisin.\"\n\n\"Onko se teidän tahtonne, sire?\"\n\n\"Se on tahtoni ja ah, voin nähdä silmistänne että se on teidänkin\ntoivonne! Älkäämme menettäkö hetkeäkään, Françoise. Mikä siunattu\nkeksintö, joka ainiaaksi vaijentaa heidän kielensä. Kun kaikki on\nvalmista, saakoot sen tietää. Menkää huoneeseenne nyt, te rakkain\nystävistä ja uskollisin naisista. Kun tapaamme uudelleen, yhdymme\nperustamaan liiton, jota ei tämä hovi eikä tämä kuningaskunta pysty\npurkamaan.\"\n\nKuningas oli tulisessa kiihkossa uudesta päätöksestään. Hänestä oli\nkokonaan hävinnyt epäilys ja tyytymättömyys ja hän kulki ympäri\nhuoneessaan nopein askelin, hymysuin ja silmät loistavina. Sitten hän\nhelisti pientä kultaista kelloa, jonka kutsua noudatti hänen yksityinen\nhenkipalvelijansa.\n\n\"Mitä kello on, Bontems?\"\n\n\"Se on kohta kuusi, sire.\"\n\n\"Hm\", kuningas tuumi hetkisen.\n\n\"Tiedätkö missä kapteeni de Catinat on?\"\n\n\"Hän oli alakerroksessa, sire, mutta kuulin, että hän aikoo ratsastaa\ntakaisin Pariisiin tänä iltana.\"\n\n\"Ratsastaako hän yksin?\"\n\n\"Hänellä on eräs ystävä mukanaan, sire.\"\n\n\"Kuka se ystävä on, joku kaartinupseeriko?\"\n\n\"Ei sire, se on eräs muukalainen, merien takaa, Amerikasta mikäli\nymmärsin. Hän on viimeaikoina oleskellut hänen seurassaan ja kapteeni\nde Catinat on näytellyt hänelle teidän majesteettinne palatsin\nihmeitä.\"\n\n\"Muukalainen! Sen parempi. Mene, Bontems, ja tuo molemmat luokseni.\"\n\n\"Luulen etteivät he vielä ole lähteneet, sire. Minäpä käyn katsomassa.\"\n\nHän kiiruhti matkaan ja palasi kymmenisen minutin kuluttua.\n\n\"No, mitä kuuluu?\"\n\n\"Minulle oli onni myötäinen, sire, Heidän hevosensa olivat jo tuodut\nesille ja he olivat jo nousemassa satulaan kun tavotin heidät.\"\n\n\"Missä he ovat sitte?\"\n\n\"He odottavat teidän majesteettinne käskyä, sire.\"\n\n\"Ohjaa heidät luokseni, Bontems, eläkä laske ketään sisään, ei\nministereitäkään, ennenkuin he ovat poistuneet.\"\n\nDe Catinat'lle käynti kuninkaan luona oli usein toistuva tapahtuma\nhänen virkatehtävissään, mutta että kuninkaan käsky koski myös hänen\nystäväänsä, hämmästytti häntä aikalailla. Hän oli juuri kuiskaamassa\nhänen korvaansa muutamia tärkeimpiä ohjeita ja varoituksia, joita tuli\nottaa huomioon kuninkaan luona, kun Bontems tuli uudelleen ja johti\nheidät perille.\n\nAmos Green, jolle New Yorkin kuvernööri Dongan tähän saakka oli ollut\ninhimillisen vallan korkein ruumiillistuma, tunsi pelonsekaista\nuteliaisuutta astuessaan kristikunnan mahtavimman valtiaan\nyksityishuoneeseen. Odotushuoneen upeus, sen sametit, maalaukset ja\nkultaukset, siellä tungeskeleva hieno virkamiesjoukko ja vahdissa\nolevat komeat kaartilaiset olivat tehneet häneen suurenmoisen\nvaikutuksen, jotenka hän nyt odotti näkevänsä jonkun kruunuun ja\npurppuraan puetun olennon, joka sellaiseen ympäristöön sopi. Kun hän\nnäki edessään yksinkertaisesti puetun miehen, jolla oli kirkkaat silmät\nja vilkkaat eleet ja joka suoraryhtisenäkin oli häntä itseään puolta\npäätä lyhyempi, ei hän voinut olla katsahtamatta ympärilleen ikäänkuin\ntodetakseen oliko se kuningas, vai oliko hän mahdollisesti\nlöydettävissä siitä loppumattomasta jonosta koreapukuisia virkamiehiä,\njotka siinä häärivät kuninkaan ja ulkomaailman välittäjinä. Toverinsa\nkunnioittavasta tervehdyksestä huomasi hän kuitenkin, että se oli itse\nmajesteetti ja hänkin kumarsi suoristautuen sitte yksinkertaisen\narvokkaasti, kuten ainakin luonnon koulua käynyt mies.\n\n\"Hyvää iltaa kapteeni de Catinat\", sanoi kuningas miellyttävästi\nhymyillen. \"Mikäli ymmärrän on ystävänne muukalainen. Toivon, sir, että\nolette havainnut täällä yhtä ja toista mieltäkiinnittävää ja hauskaa.\"\n\n\"Olen kyllä, teidän majesteettinne. Olen nähnyt suuren kaupunkinne ja\nse on kerrassaan ihmeellinen. Ystäväni on näyttänyt minulle teidän\npalatsinnekin, metsineen ja nurmikenttineen. Kun palaan taas\nkotimaahani, on minulla paljon juttelemista kauniista maastanne.\"\n\n\"Te puhutte ranskaa, ettekä kuitenkaan ole kanadalainen.\"\n\n\"En, sire, olen Englannin alusmaista.\"\n\nKuningas katseli mielenkiinnolla muukalaisen voimakasta vartaloa, hänen\nrohkeata ilmettään ja vapaata käyttäytymistään. Hänen mielessään\nvälähtivät vaarat, joista de Frontenac oli ennustanut niistä alusmaista\ntulevan, ja hän ajatteli, että jos tämä nuori mies on rotunsa perikuva,\nniin olisi parempi olla ystävän- kuin viholliskannalla heidän kanssaan.\n\nHänen mieltään askarruttivat kuitenkin tällä hetkellä muut kuin\nvaltionasiat ja hän kiiruhti antamaan de Catinat'lle määräyksensä.\n\n\"Te ratsastatte Pariisiin yksityisessä palveluksessani. Ystävänne voi\nlähteä kanssanne, kaksi on aina varmempi kuin yksi valtiollista viestiä\nvietäessä. Haluan myös että lähdette vasta pimeän tultua.\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Kukaan ei saa tietää asiaanne ja pitäkää huoli siitä ettei teitä\nkukaan seuraa. Tehän tunnette Harley'n, Pariisin arkkipiispan talon?\"\n\n\"Tunnen, sire.\"\n\n\"Te käskette häntä tulemaan tänne ja olemaan puolenyön aikaan\npohjoispuolen takaovella. Ja olipa ilma mikä hyvänsä, täytyy hänen olla\ntäällä tänä yönä. Se on äärimmäisen tärkeää.\"\n\n\"Hän on varmasti saava käskynne.\"\n\n\"Hyvä. Jääkää hyvästi, kapteeni. Hyvästi, herra. Toivon että\noleskelunne Ranskassa tulisi hauskaksi.\" Hän huiskutti kättään heille\nja hymyili lumoavalla tavallaan, jolla hän oli voittanut niin monta\nsydäntä puolelleen.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nVIIMEINEN VALTTI.\n\n\nRouva de Montespan pysytteli yhä huoneissaan mieli levottomana\nkuninkaan poissapysymisestä, mutta ei tahtonut näyttää levottomuuttaan\nhoville, menemällä toisten joukkoon tai kyselemällä mitä oli\ntapahtunut. Vaikka hän täten jäikin tietämättömäksi onnentähtensä\näkillisestä ja täydellisestä sammumisesta, oli hänellä kuitenkin\ntoimelias ja tarmokas asiamies, jolta ei pieninkään seikka tapausten\nsarjassa jäänyt huomaamatta ja joka hoiti hänen etujaan sellaisella\ninnolla kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Ja oikeastaan ne\nolivatkin hänen, sillä rouvan veli monsieur de Vivonne sai kiittää\nsisarensa kuuluisuutta kaikesta mitä oli saanut, rahoista, maatiloista\nja korotuksista, ja hän tiesi varsin hyvin, että sisarensa tähden\nlaskettua seuraisi hänen omansa pian perässä. Ollen luonteeltaan\nrohkea, häikäilemätön ja kekseliäs hän ei ollut niitä miehiä, jotka\nensi hädässä antautuivat, vaan pelasi pelinsä loppuun sillä\nviekkaudella ja tarmolla, joka oli hänelle ominaista. Hän otti kaikesta\nvaarin, mitä ympärillään tapahtui ja kuultuaan ensi huhut kuninkaan\naikeista oleskeli hän alituiseen odotushuoneessa, tehden siellä\njohtopäätöksensä huomioistaan. Hän oli heti huomannut Monsieur'in ja\nperintöprinssin huolestuneen ulkonäön, isä la Chaise'n ja Bossuet'n\nkäynnit rouva luona ja tämän voitoniloiset kasvot kohtauksen jälkeen.\nHän oli nähnyt Bontems'in kiiruhtavan kutsumaan kapteenia ja hänen\nystäväänsä. Hän oli kuullut heidän määräävän hevoset tuotaviksi parin\ntunnin kuluttua ja lopuksi oli hän erään vakoilijakseen palkkaamansa\npalvelijan kautta saanut kuulla, että rouva de Maintenon'in\nhuoneustossa oli käynnissä tavaton touhu, että neiti Nanon oli aivan\nhaltioissaan innostuksesta ja että pari hovin muotikauppiasta oli\nkiireisesti kutsuttu rouva de Maintenon'in huoneisiin. Mutta vasta\nsilloin, kun hän samaiselta palvelijalta sai kuulla että erästä\nhuonetta pantiin kiireesti kuntoon Pariisin piispaa varten, vasta\nsilloin hän käsitti kuinka uhkaava vaara todella oli.\n\nRouva de Montespan oli viettänyt koko iltansa pitkällään sohvallaan\näärimmäisen ärtyisässä mielentilassa, josta koko hänen ympäristönsä sai\nkärsiä. Hän oli koettanut lukea, mutta heitti kirjan pois, sitten\nkoetti hän kirjoittaa, mutta repi paperin palasiksi. Hän oli kokonaan\npelon ja epäluulojen vallassa. Mitä kuninkaalle oli tapahtunut? Hän oli\neilen ollut jäykän ja kylmän näköinen ja ehtimiseen oli hän vilkaissut\nkelloa. Ja tänään hän ei ollut saapunut ensinkään. Oliko siihen syynä\nhänen leininsä? Ehkä, vai oliko mahdollista että hän taas menettäisi\nhänet. Sitä se ei voinut merkitä! Hän kääntyi oven vieressä olevaan\npeiliin päin. Huoneessa oli juuri kynttilät sytytetty, kokonaista\nkaksikymmentäneljä niitä oli ja kun jokainen niistä valoi loisteensa\nhopeaheijastimestaan, vallitsi siinä mitä kirkkain päivänvalo. Peilistä\nnäki hän loisteliaan huoneensa tummanpunaisen leposohvan ja siinä\nhuoneen ainoan olion valkoisiin ja hopeahohtoisiin harsoihin puettuna.\nHän nojasi kyynärpäihinsä ja ihaili siinä omien silmiensä syvää\ntummuutta, valkeaa kauhansa ja kasvojensa täydellisiä piirteitä.\nHän tutki niitä tarkoin, mielenkiinnolla, ikäänkuin hänen\nkilpailijattarensa olisi ollut siinä edessään, mutta missään ei hän\nvoinut huomata ajan hampaan rumia jälkiä. Yhä hän oli säilyttänyt\nkauneutensa, ja jos se kerran ennenkin oli valloittanut kuninkaan, niin\nmiksipä se ei sitä vieläkin pystyisi tekemään? Varmasti se vielä\ntehoisi! Hän jo moitti itseään pelostaan. Epäilemättä oli kuningas\nsairas, tai ehkäpä hän sittenkin vielä tulee. Ahaa! tuolla kuului ovi\navautuvan ja sitte nopeita askeleita eteisessä. Oliko se hän, vai ehkä\nhänen kirjeentuojansa?\n\nMutta ei, se olikin hänen veljensä, väsynein ilmein ja kasvot pitkinä.\nHän lukitsi oven tullessaan ja mennen huoneen poikki toiselle ovelle,\nlukitsi senkin.\n\n\"Eihän meitä kukaan häirinne\", läähätti hän. \"Kiiruhdin luoksesi, sillä\njoka sekunti on nyt kallis. Oletko kuullut kuninkaasta mitään?\"\n\n\"En mitään.\" Hän hypähti pystyyn ja tuijotti veljeensä yhtä kalpeana\nkuin tämäkin.\n\n\"Nyt on tullut toiminnan hetki, Françoise ja toiminnassahan Mortemartit\naina ovat parhaan puolensa näyttäneet. Älä nyt masennu tiedonannostani,\nvaan ole luja.\"\n\n\"Mikä nyt on?\" Hän koitti puhua luonnollisesti mutta hänen huuliltaan\ntuli vain käheä kuiskaus.\n\n\"Kuningas aikoo naida rouva de Maintenon'in.\"\n\n\"_Kotiopettajattaren_\"! Scarron'in lesken! mahdotonta!\"\n\n\"Se on varma.\"\n\n\"Naida? Sanoitko todella niin?\"\n\n\"Niin sanoin, hän aikoo naida hänet.\"\n\nNainen levitti kätensä halveksivasti ja nauroi äänekkäästi ja\nkatkerasti.\n\n\"Sinä näyt antavan peloittaa itsesi vähällä, veljeni\", sanoi hän. \"Ah,\net tunne pientä siskoasi. Ehkä arvaisit voimani suuremmiksi, ellet\nolisi veljeni. Annappa päivän kulua, yhden ainoan pienoisen päivän,\nniin saat nähdä, kuinka Ludvig, tuo kopea Ludvig suutelee hameeni\nhelmoja pyytäessään anteeksi tätä loukkaustaan. Vakuutan sinulle, ettei\nhän voi katkaista niitä siteitä, jotka häntä pitävät. En tarvitse kuin\nyhden päivän saadakseni hänet palaamaan.\"\n\n\"Mutta sitä et voi saada.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Vihkiäiset ovat tänä iltana.\"\n\n\"Sinä olet hullu, Charles.\"\n\n\"Asia on aivan varma. Ja muutamin katkonaisin lausein purki hän kaikki\ntietonsa. Sisar kuunteli kasvot jännittyneinä ja sitä mukaa kuin\nkertomus eteni, puristi hän käsiään yhä tiukemmalle. Veli oli lausunut\ntotuuden Mortemart'eista. He olivat tarmokasta sukua ja toiminnassa oli\nheidän voimansa. Kuunnellessaan veljeään täytti hänen sydämensä\npikemmin viha kuin pahamieli ja hänen luonteensa koko tarmo nousi ja\nterästyi viimeiseen iskuun.\n\n\"Lähden tapaamaan häntä\", sanoi hän lähestyen ovea.\n\n\"Ei, ei, Françoise. Usko minua, tärvelet kaikki, jos teet sen. Kuningas\non antanut ankaran määräyksen, ettei ketään saa laskea hänen\npuheilleen.\"\n\n\"Mutta minä läpäisen kaikki vartijat.\"\n\n\"Usko minua, sisko, se on täysin hyödytöntä. Olen puhutellut vartion\npäällikköä ja käsky on ehdoton.\"\n\n\"Oh, kyllä minä niistä suoriudun.\"\n\n\"Ei, sitä et saa.\" Hän asettui selin ovea vasten. \"Tiedän että se on\nturhaa enkä tahdo, että sisareni tulee koko hovin naurunesineeksi\nväkisin pyrkimällä sen miehen huoneeseen, joka hänet aikoo hyljätä.\"\n\nSisaren kasvot lehahtivat hänen sanojensa johdosta tulipunaisiksi ja\nhän pysähtyi epätietoisena.\n\n\"Jos saisin vain yhdenkin päivän, Charles, niin olen varma että\npalauttaisin hänet luokseni. Tässä on varmasti ollut muita vaikuttimia\ntoimessa. Ehkäpä tuo juonikas jesuiitta tai kerskaileva Bossuet. Yksi\npäivä vain voidakseni taistella heidän juoniaan vastaan! Näenhän kuinka\nhe heiluttavat helvetin lieskoja hänen typerien silmiensä edessä, aivan\nkuin soihtua käytetään käännyttämään vihaista sonnia! Voi, jospa voisin\npidättää heidät tämän illan! Ja tuo nainen sitte! Tuo kirottu nainen!\nTuo käärmeen sikiö, jota olen povellani elättänyt! Oh, mieluummin\nnäkisin Ludvigin haudassaan, kuin tuon naisen miehenä. Charles,\nCharles, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, sanon minä. Annan\nvaikka mitä, estääkseni sen.\"\n\n\"Mitä olet halukas antamaan siitä, sisko?\"\n\nHän katsahti veljeensä hämmästyneenä.\n\n\"Mitä, pitäisikö minun ehkä ostaa sinut sitävarten\", sanoi hän.\n\n\"Ei, mutta minä aion ostaa muita.\"\n\n\"Haa! oletko siis keksinyt jonkin keinon?\"\n\n\"Olen yhden ja ainoastaan yhden, mutta aika on täpärällä. Minä\ntarvitsen rahaa.\"\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Mikään ei ole liikaa. Niin paljon kuin voit antaa.\"\n\nKiihkosta vapisevin käsin avasi hän seinään salatun kaapin, jonne hän\noli piilottanut kalleutensa. Häikäisevä jalokivien loiste kohtasi\nveljen silmiä, kun hän sisarensa olan yli kurkisti sinne. Suuria\nrubiineja, kalliita smaragdeja, tummanpunaisia beryllejä ja kiiltäviä\ntimantteja oli siinä valtavana sekasortoisena kimalteluna, kaikki\nsatoa, jonka kuninkaan anteliaisuus oli hänelle yli viidentoista vuoden\naikaan kypsyttänyt. Yhdellä puolella oli kolme laatikkoa toistensa\nyläpuolella. Hän vetäsi auki alimman. Se oli ääriään myöten täynnä\nkultarahoja.\n\n\"Ota niin paljon kuin tahdot\", sanoi hän. \"Ja mikä on suunnitelmasi.\nNopeasti!\"\n\nVeli sulloi täysin kourin kultarahoja taskuihinsa. Hänen sormiensa\nvälistä putoili niitä lattialle, vierien sinne tänne, mutta ei\nkumpikaan niistä välittänyt.\n\n\"Suunnitelmasi?\" uudisti sisko.\n\n\"Meidän täytyy saada arkkipiispa estetyksi saapumasta tänne. Siten\nlykkääntyisi vihkiminen huomisiltaan ja sinulla olisi aikaa toimia.\"\n\n\"Mutta miten estää tuo matka?\"\n\n\"Hovissa on tusinan verran hyviä miekanmittelijöitä, jotka ovat\nostettavissa vähemmälläkin kun mitä minulla on yhdessä taskussani.\nSiellä on de la Touche, nuori Turberville, vanha majuri Despard,\nRaymond de Carnac ja neljä Latour'ia. Kokoonnumme kaikki maantielle ja\nodotamme siinä.\"\n\n\"Ja hyökkäätte arkkipiispan kimppuun?\"\n\n\"Ei, vaan sananviejien.\"\n\n\"Oh, mainiota! Sinä olet sentään ensimmäinen veljien joukossa! Ellei\nPariisiin mene mitään sananviejää, niin olemme pelastuneet, mene, mene\näläkä menetä hetkeäkään, rakas Charlesini.\"\n\n\"Tähän asti on kaikki hyvin, mutta mitäs me teemme heille sitte kun he\novat käsissämme. Minusta näyttää että voisimme menettää päämme siinä\njupakassa. He ovat joka tapauksessa kuninkaan sananviejiä, emmekä me\nsiis voi heitä miekallammekaan lävistää.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Sitä ei tultaisi antamaan anteeksi.\"\n\n\"Mutta huomaa, että ennenkuin asia selviääkään, on minulla taas\nvaikutusvaltani kuninkaaseen.\"\n\n\"Varsin hyvä, pikku siskoni, mutta kuinka pitkäaikaiseksi muodostuu\nvaikutusvaltasi? Olisipa se miellyttävää elämää jos meidän joka kerta\nkuninkaan suosion vaihtuessa täytyisi pötkiä maanpakoon. Ei, Françoise,\nkorkeintaan voimme pidättää sananviejät.\"\n\n\"Miten sen voisitte toimittaa?\"\n\n\"Minullapa on hyvä tuuma. Viemme heidät markiisi de Montespan'in\nlinnaan.\n\n\"Miehenikö!\"\n\n\"Juuri niin. Portillac'iin.\"\n\n\"Katkerimman vihamieheni linnaan. Oh Charles, ethän ole vakavissasi.\"\n\n\"Päinvastoin. En koskaan ole ollut enemmän vakavissani. Markiisi oli\neilen Pariisissa eikä ole vielä palannut. Missä on hänen vaakunalla\nvarustettu sormuksensa?\"\n\nHänen sisarensa etsi jalokivien joukosta ja otti sieltä kultaisen\nleveäkantaisen sormuksen.\n\n\"Tämä on avaimemme. Kun taloudenhoitaja Marçeau näkee sen, saamme\nvarmasti joka vankikopin linnassa käytettäväksemme. Tämä tai ei mitään.\nSe on ainoa paikka missä turvallisesti voimme sananviejiä pitää.\"\n\n\"Mutta kun puolisoni palaa kotiin?\"\n\n\"Niin, hän ehkä hämmästyy hieman vankejaan ja kohteliaalla Marçeau'lla\ntulee ehkä olemaan tuskallinen hetki tai pari. Mutta eihän siinä mahda\nviikkoakaan kulua ja sillä aikaa uskon että olet varmasti suorittanut\ntaistelusi loppuun. Ei siis enää sanaakaan, aika on täpärällä. Hyvästi\nFrançoise. Emme antaudu kamppailutta. Lähetän sanan sinulle tänä\niltana, joten saat tietää miten meitä on onni suosinut.\"\n\nHän syleili armaasti sisartaan, suuteli häntä ja kiiruhti sitte\nhuoneesta.\n\nTuntikausia veljensä lähdön jälkeen käveli rouva de Montespan\näänettömin askelin pehmoisilla matoillaan edestakasin kädet nyrkissä,\nsilmät leimuten ja koko sielunsa mustasukkaisuuden ja vihan vallassa.\nKello löi kymmenen -- yksitoista, tuli puoliyö ja yhä hän odotteli\ntuimana ja kiihkeänä, kuunnellen tarkasti joka askelta, joka\nmahdollisesti toisi hänelle toivotun viestin. Viimein se tulikin. Hän\nkuuli nopeita askeleita käytävässä, koputuksen eteisen oveen ja sitte\npari kuiskaavaa sanaa mustalle hovipojalle. Kärsimättömyydestä vavisten\nryntäsi hän huoneeseen ja otti itse kirjelapun tomuiselta\nratsumieheltä, joka sen oli tuonut. Ainoastaan neljä sanaa oli siinä\nhötäisty likaiselle paperiliuskalle, mutta ne olivat omiaan\nnostattamaan punan hänen poskilleen ja hymyn hänen huulilleen. Se oli\nhänen veljensä käsialaa. Siinä seisoi: \"Arkkipiispa ei tule tänä\niltana.\"\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nYÖLLINEN RATSASTUS.\n\n\nDe Catinat oli täydelleen selvillä tehtävänsä tärkeydestä. Asian\nsalassa pitäminen, johon kuningas häntä oli velvoittanut, hänen\nilmeinen kiihtymyksensä ja viestin sisältö, vahvistivat kaikki osaltaan\nniitä kulkupuheita, jotka alkoivat kierrellä hovissa. Hän tunsi kyllin\nhyvin ne juonet ja vastajuonet, joita hovi oli täynnä, tajutakseen että\nvarovaisuus oli välttämätön hänen voidakseen saattaa perille kuninkaan\nmääräyksen. Hän odotti sen vuoksi pimeän tuloa, ennenkuin antoi\nsotilaspalvelijalleen määräyksen tuoda hevoset portille, joka oli\njulkinen paikka. Kun hän sitte ystävineen asteli sinne, selvitti hän\ntälle tilanteen hovissa muutamin sanoin sekä huomautti, että heidän\nyöllinen ratsastuksensa mahdollisesti saattoi paljonkin vaikuttaa\nRanskan tulevaan historiaan.\n\n\"Minä pidän teidän kuninkaastanne\", virkkoi Amos Green, \"ja olen oikein\niloinen saadessani ratsastaa hänen asiallaan. Hän on tosin pieni riepu\nollakseen suuren kansan päämies, mutta hänellä on päällikön silmä. Jos\nhänet tapaisi Mainen metsissä yksinkin, niin voisi sanoa, ettei hän ole\naivan tavallinen ihminen. No niin, olen hyvilläni, kun hän menee uusiin\nnaimisiin, vaikka niin suuressa taloudessa olisi pitelemistä mille\nnaiselle hyvänsä,\"\n\nDe Catinat hymähti hänen tuumilleen kuningattaren velvollisuuksista.\n\n\"Oletteko aseistettu? kysyi hän. Teillä ei kai ole miekkaa tai\npistoolia?\"\n\n\"Ei. Ellen voi ottaa pyssyäni mukaani, niin olen mieluummin ilman\nsellaista asetta, jota en ole tottunut käyttämään. Mutta minulla on\nveitseni. Kuinka niin sitte?\"\n\n\"Siksi vaan, että tämä saattaa olla vaarallista.\"\n\n\"Missä suhteessa.\"\n\n\"Moni estäisi mielellään tämän naimiskaupan. Kaikki ylhäisimmät miehet\nkuningaskunnassa ovat ankarasti sitä vastaan, ja jos he voisivat\npidättää meitä matkallamme, niin voisivat he myös estää sen\ntoimeenpanon ainakin tänä iltana.\"\n\n\"Mutta minä luulin, että se oli salaisuus.\"\n\n\"Hovissa ei ole mitään salaisuuksia. Perintöprinssi, kuninkaan veli,\ntai heidän ystävänsä näkisivät mielellään että joutuisimme Seinevirtaan\nennenkuin saavuttaisimme arkkipiispan asunnon tänä iltana. Mutta kuka\ntuo on?\"\n\nPyylevä hahmo sukelsi esille hämärästä samalla tiellä, jolla hekin\nkulkivat. Kun se läheni, erottautui puussa riippuvan värillisen lampun\nvalossa kaartinupseerin sini ja hopea. Se oli majuri de Brissac, de\nCatinat'n omasta rykmentistä.\n\n\"Halloo! Minne matka?\" kysyi hän.\n\n\"Pariisiin, majuri.\"\n\n\"Lähden itsekin sinne tunnin kuluttua. Ettekö odota minua, menemme\nsitte yhdessä?\"\n\n\"Valitan, mutta ratsastan sinne tärkeällä asialla, enkä voi odottaa\nminuuttiakaan.\"\n\n\"Hyvä. Hyvää yötä sitte ja hauskaa matkaa.\"\n\n\"Onko ystävänne majuri luotettava mies?\" kysyi Amos Green katsahtaen\ntaakseen.\n\n\"Hän on varma kuin teräs.\"\n\n\"Sittepä minä puhun hänelle pari sanaa.\"\n\nAmerikkalainen kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin de\nCatinat'n jäädessä harmistuneena odottamaan. Kokonaista viisi minuuttia\nkului, ennenkuin hänen toverinsa taas yhtyi häneen, ja ranskalaisen\nkuuma soturiveri kiehui jo malttamattomuutta ja kiukkua.\n\n\"Luulen että on parasta, että ratsastatte Pariisiin omin neuvoin\",\ntuoksahti hän. Kun olen kuninkaan asioissa, en voi viivyttää matkaani\nkaikenlaisten mielijohteittenne vuoksi.\"\n\n\"Olen pahoillani siitä\", sanoi toinen rauhalliseen tapaansa. \"Minulla\noli hieman sanottavaa majurille, sillä ajattelin etten ehkä häntä enää\ntapaisi.\"\n\n\"Tässäpä onkin hevosemme\", sanoi kaartilainen työnnettyään auki\ntakaoven. \"Oletko ruokkinut ja juottanut ne kunnollisesti, Jaakko?\"\n\n\"Kyllä, kapteeni\", vastasi hevosten tuoja,\n\n\"Satulaan siis, ystävä Green ja levosta ei puhettakaan ennenkuin\nPariisin tulet näkyvät.\"\n\nHevosten tuoja katseli heidän lähtöään pilkallinen ilme kasvoillaan.\n\"Etteköhän vain seisottele aikaisemmin. Saapa nähdä vaan. Eiköhän siitä\nole huolta pidetty. Saapa nähdä, saapa nähdä\", mutisi hän itsekseen.\n\nPari virstaa nelistivät toverukset rinnakkain. Tuuli alkoi kiihtyä\nlännestäkäsin ja tummat pilvet peittivät taivaan, aika-ajoin paljastaen\npuolikuun. Tällöinkin oli niin pimeä ettei tietä, varjostavien puitten\nvälissä ensinkään näkynyt, puhumattakaan silloin kun kuu peittyi\nkokonaan pilviin. Ainakin de Catinat'sta tuntui siltä, kun hän\nkurotteli päätään hevosensa korvien tasalle tai kumartui sen harjaan\nsaakka voidakseen eroittaa tietä. Viimein kysäsi hän toveriltaan.\n\n\"Saatteko mitään selvää tiestä?\"\n\n\"Näyttää siltä kuin siinä tänäpäivänä olisi kulkenut monta pyörää.\"\n\n\"Mitä. Herran nimessä! Tarkotatteko todella että näette siinä pyörän\njälkiä?\"\n\n\"Varmasti. Miksipäs en?\"\n\n\"Mitä hullutuksia. Minähän en näe tietä ensinkään.\"\n\nAmos Green nauroi sydämensä pohjasta.\n\n\"Kun olette kulkenut metsissä öiseen aikaan yhtä usein kuin minä ja kun\nvalon näyttäminen silloin merkitsee päänahkanne menetystä, niin tottuu\npakostakin käyttämään silmiään.\"\n\n\"Sitten on parasta että ajatte edellä ja minä seuraan teitä aivan\nkintereillä. No, mikä nyt on.\" Hän oli kuullut omituisen äänen, aivan\nkuin jotakin olisi katkennut ja amerikkalainen horjahteli satulassaan\nhetkisen.\n\n\"Se oli toinen jalustimen hihna, joka putosi.\"\n\n\"Voitteko löytää sen?\"\n\n\"Voin kyllä, mutta tulen toimeen ilmankin sitä. Jatkakaamme matkaamme\nvain.\"\n\n\"Hyvä on, nyt voin nähdäkin teidät.\"\n\nViitisen minuuttia ratsastettuaan tällätavoin aivan toistensa\nkintereillä, kuului toinen samanlainen ääni kuin äskenkin ja\nkaartilainen vierähti satulasta maahan. Hän oli tosin samassa hetkessä\ntaas jaloillaan yhä pitäen suitsista kiinni, mutta hän kiroili niinkuin\nvihainen ranskalainen konsanaan voi.\n\n\"Tuhannen perhanaa\", huudahti hän, \"mitäs nyt sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Teidänkin jalustimenne hihna on katkennut.\"\n\n\"Kaksi jalustimen hihnaa viiden minuutin kuluessa. Se ei ole\nmahdollista.\"\n\n\"Se ei ole mikään sattuma\", sanoi amerikkalainen vakavasti heittäytyen\nsatulasta. \"Mitä! Mitä tämä merkitsee. Minun toisestakin jalustimestani\non hihna leikattu niin, ettei siinä ole jälellä kuin hiuskarvan\nverran.\"\n\n\"Niin on minunkin. Voin tuntea sen kädelläni. Onko teillä tulukset.\nOttakaamme valkeaa.\"\n\n\"Ei, ei, se joka on pimeässä, on paraiten turvassa. Me näemme sen, mikä\nmeille on tarpeellista.\"\n\n\"Minun ohjanikin ovat leikatut.\"\n\n\"Niin näkyy minunkin olevan.\"\n\n\"Ja satulavyönikin.\"\n\n\"Onpa ihme että olemme tähän saakka päässeet ehjin luin. Mutta kuka\njuutas meille tällaisen jutkun on tehnyt.\"\n\n\"Kukapa muu kuin tuo Jaakko roisto! Hänen hoidossaan ovat hevoset\nolleet. Jumaliste, kun tulen taas Versailles'iin, saa hän tuntea, miltä\nhihna maistuu.\"\n\n\"Mutta miksi hän olisi sen tehnyt?\"\n\n\"No, hänet on siihen houkuteltu. Hän on ollut niitten välikappaleena,\njotka tahtoisivat estää matkaamme.\"\n\n\"Hyvin mahdollista. Mutta heillä täytyy olla joku järkisyy tähän. Hehän\ntietävät varsin hyvin, että hihnojen katkeaminen ei voi estää meitä\nsaavuttamasta päämääräämme, sillä voimmehan me ratsastaa satulattakin\nja jos siksi tulee, niin voimme juostakin loppumatkan.\"\n\n\"He toivoivat tietenkin, että me olisimme katkaisseet niskamme.\"\n\n\"Yhden niskanhan saattaisi käydä niin, mutta tuskin toisen, saatuaan\nvaroituksen edellisestä.\"\n\n\"Mitä te sitte luulette heidän tarkoittavan\", huudahti de Catinat\nkärsimättömästi. \"Johonkin johtopäätökseenhän meidän täytyy päästä,\nsillä joka minuutti on kallis.\"\n\nMutta toinen ei niinkään ollut saatavissa rauhallisesta ja\njärjestelmällisestä puhe- ja ajatustavastaan.\n\n\"Heidän tarkoituksensa ei ole ollut pysäyttää meitä\", jatkoi hän. \"Mitä\nhe siis ovat ajatelleet? He ovat ainoastaan voineet koettaa viivyttää\nmeitä. Ja miksi sitten? Mitä se heille merkitsee, jos me tulemme\nperille tuntia aikaisemmin tai myöhemmin. Ei kerrassa mitään --.\"\n\n\"Taivaan tähden --\", keskeytti de Catinat kiivaasti.\n\n\"-- Miksi he tahtoisivat viivyttää meitä sitten?\" jatkoi Amos Green\njauhamistaan. \"Mikäli voin nähdä, on siihen ainoastaan yksi syy ja se\non se, että muut siten ennättäisivät edellemme ja sitten pidättäisivät\nmeidät. Siinä se on, kapteeni. Panisinpa majavannahkalakin kaninnahkaa\nvastaan, että olen oikeilla jäljillä. Tällä tiellä on tepastellut\nainakin tusina ratsumiehiä sitte kasteen laskeutumisen, ja jos me\nolemme viivytelleet matkallamme, niin on heillä ollut kyllin aikaa\nvalmistaa suunnitelmiaan päämme menoksi.\"\n\n\"Tottavie, te voitte olla oikeassa\", sanoi de Catinat. \"Mikä on\nehdotuksenne siis?\"\n\n\"Ehdotan että ratsastamme takaisin ja kuljemme jotakin kiertotietä\nperille.\"\n\n\"Se on mahdotonta. Meidän täytyy siinä tapauksessa ratsastaa Meudon'in\ntienristeykseen saakka ja siten pitentäisimmme matkaamme kymmenellä\nvirstalla.\"\n\n\"Parempi on olla perillä tuntia myöhemmin kuin olla pääsemättä sinne\nensinkään.\"\n\n\"Joutavia! Pelkän otaksuman perusteella meitä ei tieltä käännytetä.\nVirstan päässä on St Germainen tienristeys ja kun tulemme sinne, niin\nvoimme kääntyä joen eteläpuoleiselle tielle ja siten muuttaa\nsuuntaamme.\"\n\n\"Mutta ellemme pääse sinne asti?\"\n\n\"Jos joku rohkenee asettua tiellemme, niin me kyllä tiedämme mitä\nsilloin teemme.\"\n\n\"Te siis taistelisitte?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Mitä. Ehkä kokonaista tusinaa vastaan?\"\n\n\"Vaikka sataa vastaan, kun kerran olemme kuninkaan asialla.\"\n\nAmos Green kohautti olkapäitään.\n\n\"Ette kai te pelkää?\"\n\n\"Kyllä, olen aikalailla pelossani. Tappelu on varsin paikallaan, ellei\nsitä voi välttää, mutta pidän hullun yrityksenä ratsastaa suoraapäätä\nloukkuun, kun voi kiertääkin sen.\"\n\n\"Tehkää miten tahdotte\", sanoi de Catinat vihaisesti. \"Isäni oli\nkunnian mies, hänellä oli tuhansia tynnyrinaloja maata, eikä hänen\npoikansa aio väistää velvollisuuttaan kuningasta kohtaan.\"\n\n\"Minun isäni oli kauppamies ja hän omisti tuhansia näädännahkoja ja\nhänen poikansa tuntee aina hullun ulkonäöstä.\"\n\n\"Te olette häpeämätön, sir\", huudahti de Catinat. \"Me suoritamme tämän\nasian sopivammassa tilaisuudessa. Nyt jatkan minä matkaani ja varsin\nmielelläni näen teidän palaavan Versailles'iin takasin, jos se teitä\nhuvittaa.\" Hän nosti erinomaisen kohteliaasti lakkiaan, hyppäsi\nsatulaan ja ratsasti tietä eteenpäin.\n\nAmos Green epäröi hetkisen, mutta nousi hänkin satulaan ja oli pian\nsaavuttanut toverinsa. De Catinat'in viha ei niin äkkiä sulanut ja hän\nratsasti jäykin niskoin, taakseen vilkaisematta. Äkkiä hän näki jotakin\njoka sai hänet taas hymyilemään. Kaukana heidän edessään, kahden\npuuryhmän välissä näkyi epämääräinen luku keltaiselle vivahtavia\nvaloja, niin tiheässä kuin kukat puutarhassa. Ne olivat Pariisin\nvaloja.\n\n\"Katsokaa\" huudahti hän osoittaen niihin päin, \"tuolla on kaupunki ja\ntässä lähellä täytyy St Germainen tienristeyksen olla. Lähdemme sitä\ntietä, välttääksemme mahdollisen vaaran.\"\n\n\"Hyvä on, mutta teidän ei pitäisi ratsastaa niin kovasti, sillä\nsatulavyönne voi milloin hyvänsä katketa.\"\n\n\"Eikö mitä, tulkaa pois vaan, olemme aivan lähellä matkamme päämäärää.\nSt Germainen tie alkaa juuri tuosta käänteestä ja sitte voimme määrätä\ntiemme valojen mukaan.\"\n\nHän läimäytti piiskalla hevostaan ja he nelistivät yhdessä käänteen\nohi.\n\nSeuraavassa tuokiossa syöksyivät molemmat päistikkaa hevosineen\npäivineen maahan, de Catinat osaksi hevosensa alle, kun hänen toverinsa\ntaasen lennähti parinkymmenen askeleen päähän jääden siihen makaamaan\nliikkumattomana ja äänettömänä keskelle tietä.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nKUN ON PIRU MERRASSA.\n\n\nMonsieur de Vivonne oli asettanut väjytyksensä taitavasti. Umpinaisessa\najopelissä ja valittujen roistojen seurassa oli hän lähtenyt palatsista\npuolisen tuntia aikaisemmin kuin kuninkaan lähetit, ja sisarensa\nrahoilla oli hän toimittanut niin, ettei heidän matkansa menisi liian\njoutuin. Päästyään tienhaaraan oli hän käskenyt ajajan viemään\najopelinsä hieman eteenpäin ja oli sitonut kaikki ratsuhevoset aitaan\noman silmälläpitonsa alla. Sitte oli hän asettanut vartijan hieman\naikaisemmin tielle, jotta hän valomerkillä antaisi tiedon lähettien\ntulosta. Vankka köysi pingotettiin sitte eräästä tienviereisestä puusta\nkahdeksantoista tuuman korkeudelle ja merkin saatua oli köyden toinen\npää pingoitettu tien toisella puolella olevaan portinpieleen.\n\nTulijat eivät mitenkään saattaneet sitä huomata, varsinkin kun se oli\npingoitettu juuri tien mutkaan, jotenka siis heidän hevosensa\nkompastuivat ja tulivat nurinniskoin maahan vieden ratsastajat\nmennessään. Samassa syöksähti tusina roistoja, jotka olivat lymyilleet\npuitten pimennossa, paljastetuin miekoin heidän kimppuunsa. Mutta\nheidän uhrinsa eivät liikahtaneetkaan. De Catinat makasi raskaasti\nhengittäen toinen jalka hevosen kaulan alla. Veri vuoti kapeana virtana\nhänen kalpeilla kasvoillaan, tippuen pisara pisaralta hopeisille\nolkalapuille, Amos Green ei tosin ollut haavoittunut, mutta kun\nsatulavyö oli hevosen kaatuessa katkennut oli hän lentänyt niin\nhervottomasti ja sellaisella voimalla kovalle tielle, että oli\nmenettänyt kokonaan hengityskykynsä. Monsieur Vivonne sytytti lyhdyn ja\nvalaisi sillä kummankin tajuttoman miehen kasvoja.\n\n\"Tämä on paha juttu, majuri Despard\", sanoi hän lähimmälle miehelleen.\n\"Luulen että he ovat kumpikin mennyttä miestä.\"\n\n\"No, no. Sieluni kautta, ei mies minun nuoruudessani niin vähästä\nkuollut\", vastasi toinen, kääntäen tuimat harmaantuneet kasvonsa lyhdyn\nvaloon. \"Olen lentänyt hevosen selästä useamman kerran kuin takissani\non karvoja eikä minulle, lukuunottamatta paria luunmurtumaa, niistä\nkoskaan ole ollut sen enempää haittaa. Pistä miekkasi hevosten\nkolmannen kylkiluun alle, de la Touche, eivät ne taida enää pystyä\nkäyttämään kavioitaan näillä teillä.\"\n\nKaksi syvää huokausta ja pään retkahdus maahan ilmaisi että kaksi\nuljasta sotaratsua oli vapautunut vaivoistaan.\n\n\"Missä Latour on?\" kysyi monsieur Vivonne. \"Achille Latour on tutkinut\nlääketiedettä Montpellier'ssa. Missä hän on?\"\n\n\"Täällä, teidän ylhäisyytenne. Tapani ei ole kerskailla, mutta olen\nyhtä nokkela veitsen kuin miekankin käytössä ja erinäisillä sairailla\noli leikki kaukana kun pääsin käsiksi heidän nahkaansa ensikerran.\nKumpaista minun pitäisi tarkastaa?\"\n\n\"Tuota tuolla tiellä.\"\n\nRatsumies kumartui Amos Greenin puoleen. \"Tämä ei viivy enää kauan\ntässä maailmassa, voin päättää sen hänen hengityksestään.\"\n\n\"Ja miten hän on vioittunut?\"\n\n\"Tapaus on _subluxatio epigastrii_. Tieteelliset nimitykset\ntuppautuvat yhä kielelleni, mutta on sangen vaikea pukea niitä\njokapäiväisiin sanoihin. Mielestäni on parasta lävistää miekalla hänen\nkaulansa, sillä hänen loppunsa on aivan lähellä.\"\n\n\"Ei, jos elämäsi on sinulle kallis\", karjasi joukon johtaja. \"Jos hän\nkuolee ilman haavoja, niin meitä ei voida syyttää siitä. Tutki nyt\ntoista.\"\n\nMies kumartui de Catinat'n yli ja pani kätensä hänen sydämelleen. Juuri\nsilloin pääsi kapteenilta syvä huokaus, hän avasi silmänsä ja katseli\nympärilleen kuten ihminen, joka ei tiedä missä hän on tai miten on\ntullut siihen. De Vivonne, joka oli vetäissyt lakkinsa silmilleen ja\npeittänyt alaosan kasvojaan vaipallaan, otti esille pullon ja kaatoi\nvähän sen sisällöstä vahingoittuneen miehen suuhun. Heti palautui puna\nhänen verettömille poskilleen ja hänen muistinsa virisi uudelleen.\nHän kompuroi jaloilleen ja koetti raivokkaasti työntää luotaan\npidättäjiään. Mutta hänen päätään huimasi ja hän pysyi hädintuskin\npystyssä.\n\n\"Minun täytyy päästä Pariisiin\", huohotti hän, \"minun täytyy päästä\nkuninkaan asialle. Joudutte perikatoon jos pidätätte minut.\"\n\n\"Hänellä ei ole muuta vikaa kuin pari naarmua\", sanoi entinen lääkäri.\n\n\"Pitäkää kiinni häntä sitte ja viekää ensin kuoleva mies ajoneuvoihin.\"\n\nLyhty valaisi ainoastaan pienen alan, jotenka sen ollessa käännettynä\nde Catinat'han päin, Amos Green joutui varjoon. Nyt he käänsivät lyhdyn\nsinne päin, jossa nuori mies makasi. Mutta hänestä ei ollut\nmerkkiäkään. Hän oli kadonnut.\n\nHetkisen tuijotti roistojoukko ympärilleen ja lyhdyn valo loi keltaista\nvaloaan heidän töyhtölakkeihinsa, tuimiin silmiinsä ja hurjiin\nkasvoihinsa. Mutta sitte heiltä pääsi karkea kirousten tulva ja de\nVivonne karahti valetohtorin kurkkuun ja olisi varmasti kuristanut\nhänet siihen paikkaan, elleivät toiset olisi käyneet väliin ja\nerottaneet heidät.\n\n\"Sinä sen valehteleva koira\", raivosi hän. \"Sellaistako sinun\ntaitavuutesi onkin? Mies on päässyt karkuun ja me olemme hukassa.\"\n\n\"Hän on tehnyt sen kuolinkamppailussaan\", läähätti toinen käheästi,\nnousten istuvilleen ja hieroen kaulaansa.\n\n\"Vakuutan teille, että hän oli _in extremis_ [henkitoreissaan].\nHän ei voi olla kaukana.\"\n\n\"Se on totta, hän ei voi olla kaukana\", sanoi de Vivonne. \"Hänellä ei\nole hevosta eikä aseita. Te, Despard ja de Carnac vartioikaa tätä,\nettei hän pääse tekemään meille kolttosta. Sinä Latour ja sinä\nTurberville, ratsastakaa tietä eteenpäin ja odottakaa eteläisellä\nportilla. Jos hän aikoo Pariisiin ensinkään, niin täytyy hänen mennä\nsen kautta. Jos saatte hänet käsiinne, niin sitokaa hänet eteenne\nhevosen selkään ja tuokaa hänet kohtauspaikallemme. Joka tapauksessa\nasia on vähäpätöinen, sillä hän on muukalainen, tuo mies, ja aivan\nsattumalta mukana. Viekää toinen nyt ajoneuvoihin ja lähdemme heti\nliikkeelle, ennenkuin ennättävät tehdä hälyytyksen.\"\n\nKaksi ratsumiestä lähti etsimään pakolaista ja de Catinat, yhä\ntaistellen epätoivoisesti päästäkseen irti, vietiin St Germainen tietä\npitkin eteenpäin ja paiskattiin ajoneuvoihin. Kolme ratsumiestä\nratsasti edellä, ajomiestä käskettiin seuraamaan heitä ja de Vivonne,\nlähetettyään yhden miehistään viemään tietoa sisarelleen, seurasi\nmuitten hurjimustensa kanssa vaunujen jälessä.\n\nOnneton kaartinupseeri oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja huomasi\nolevansa ranteista ja nilkoista sidottuna vankina liikkuvassa tyrmässä,\njoka heilahteli raskaasti puoleen ja toiseen huonolla tiellä. Hän oli\npudotessaan pyörtynyt ja hevosen paino oli pahasti ruhjonut hänen\nsäärtään, mutta haava hänen kasvoissaan oli aivan vähäpätöinen ja veri\noli jo kauan sitte tauonnut juoksemasta.\n\nKuitenkin oli hänen sielunsa sairaampi kuin ruumiinsa. Hän painoi\nkasvonsa sidottuihin käsiinsä ja polki mielettömästi jalkojaan,\nhuojutellen ruumistaan edestakasin epätoivossaan. Mikä hullu hän oli\nollut! Moninkerroin hullu! Kuinka hän saattoi vanhana sotilaana, joka\noli jotakin nähnyt sodastakin, mennä silmät auki sellaiseen loukkuun.\nKuningas oli valinnut hänet, kaikkien muitten joukosta luotettavimpana,\nsanansaattajakseen ja nyt hän oli pettänyt hänet -- pettänyt hänet niin\nhäpeällisesti -- miekanlyönnittä ja laukaustakaan ampumatta. Ja häntä\noli varoitettukin. Nuori mies, joka ei tiennyt mitään hovin juonista,\nvaan jota johti luonnon antama järki, oli häntä varoittanut. De Catinat\nheittäytyi rajusti ajoneuvojen nahkapieluksille epätoivoisissa\najatuksissaan.\n\nMutta sitte voitti järki taas, kuten kunnon kelttiläiselle rodulle on\nominaista. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, nyt oli katsottava,\neikö sitä voinut jollakin tavalla korjata. Amos Green oli päässyt\nlivistämään. Se oli suuresti de Catinat'n eduksi. Amos Green oli\nkuullut mitä kuninkaan käsky sisälsi ja hän oli myös käsittänyt sen\ntärkeyden.\n\nTosin hän tunsi sangen vähän Pariisia, mutta sellainen mies, joka\neksymättä löysi öisen tiensä Mainen aarniometsissä, ei varmaankaan\nerehtyisi hakiessaan Pariisin arkkipiispan tunnettua taloa. Mutta sitte\nhän muisti asian, joka lyijynraskaana rupesi painamaan hänen sydäntään.\nHän muisti äkkiä, että kaupungin portit suljettiin kello kahdeksalta\nillalla. Nyt oli kello yhdeksän paikkeilla. Itse olisi hän helposti\npäässyt sisään, sillä hänen vormunsa olisi ollut varma passi kuninkaan\nasioissa. Mutta miten pääsisi Amos Green sinne, muukalaisena ja\nsiviilimiehenä? Se oli mahdotonta, selvästi mahdotonta. Ja sittenkin,\nhuolimatta kaikesta, tunsi hän epämääräistä toivoa, että tuo tarmokas\nja aina keinon keksivä mies jollakin tavalla suoriutuisi kaikista\nvaikeuksista.\n\nJa sitte rupesi hän miettimään pakoa. Ehkäpä hän itse vielä kerkiäisi\nviemään perille kuninkaan käskyn! Mitä miehiä mahtavat hänen\nkiinniottajansa olla? He eivät olleet sanallakaan ilmaisseet, kenen\nasioilla he liikkuivat. Monsieur ja perintöprinssi johtuivat hänen\nmieleensä. Ehkä toisen heistä. Hän oli tuntenut ainoastaan yhden\nroistoista, nimittäin majuri Despardin, miehen joka alituiseen oleskeli\nVersailles'in huonoimmissa viinituvissa ja jonka miekka aina oli valmis\nsen puolesta, jolla kulloinkin oli täysinäisempi kukkaro. Ja minne\nolivat he viemässä häntä? Ehkä kuolemaan. Mutta jos he olisivat\ntahtoneet päästä hänestä, miksi he siis olivat virvotelleet häntä, kun\nhän jo oli tiedottomana. Ja entä ajopelit sitte? Mikä tarkoitus tällä\nkaikella oli? Uteliaana kurkisti hän vaununakkunasta.\n\nRatsumies oli kummallakin puolella, mutta edessä oli akkuna ja\nsen läpi saattoi hän hieman tarkata ympäristöään. Pilvet olivat\nhäipyneet ja kuu paistoi kirkkaasti valaisten laajaa seutukuntaa\nhimmeällä loisteellaan. Oikealle avautui laaja näköala; suuria ketoja\nja puuryhmiä siellä täällä sekä joku linnantorni, joka kohosi\nmetsikköjen yli. Jostakin luostarista kuului kumea kellonsoitto, joka\ntuli ja meni tuulenhenkäysten mukana. Vasemmalla näkyi kimmeltelevä\nPariisi. Se jäi nopeasti taakse. Hänen matkansa ei siis käynyt\nVersailles'iin eikä pääkaupunkiin. Taas rupesi hän miettimään paon\nmahdollisuuksia. Miekka oli häneltä otettu ja molemmat pistoolit olivat\njääneet hänen hevosraukkansa satulalaukkuihin. Hän oli siis aseeton ja\nvaikka hän voisikin irroittaa siteensä, oli hänellä tusina miehiä\nvastassaan. Kolme ratsasti rinnan hänen edellään, yksi oli kummallakin\npuolella ja kavion kopseesta päättäen arvioi hän jälessätulevien luvun\nainakin puoleksi tusinaksi. Liian monta vastustajaa siis aseettomalle\nmiehelle. Siinä tuumiskellessaan sattui hänen huomionsa ajomiehen\nleveään selkään ja äkkiä huomasi hän vaunun lampun valossa jotakin,\njoka sai hänet kauhistumaan.\n\nMies näytti ilmeisesti vaikeasti haavoitetulta. Oli merkillistä, että\nhän siitä huolimatta pysyi istuimellaan ja pystyi sellaisella voimalla\npiiskaamaan hevosiaan. Hänen päällystakkinsa selkämyksessä aivan\nvasemman lapaluun alla ammotti pitkä viilto, joka oli vedetty jollakin\nterävällä aseella ja sen ympärillä oli laaja puna, joka puhui selvää\nkieltä. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kun hän kohotti piiskansa ja kuu\nvalaisi hänen käsiään, huomasi de Catinat että ne olivat ylt'yleensä\ntahmeina verestä. Kapteeni kurottautui nähdäkseen miehen kasvoja, mutta\nhänen leveälierinen lakkinsa oli vedetty silmille ja päällystakin\nkaulus oli pystyssä, joten hänen kasvonsa olivat kokonaan varjossa.\nMiehen äänettömyys ja kauheat jäljet olivat jähmetyttää de Catinat'n\nurhean sydämen ja hän mutisi hiljaa erään hugenottivirren, sillä hän\ntuli siihen päätökseen, ettei muu kuin paholainen itse voinut ajaa\nvaunuja veripunasin käsin, miekan läpi selässä.\n\nNyt olivat he saapuneet paikalle, jossa päätie jatkui suoraan\neteenpäin, vaan jossa eräs sivutie kääntyi jyrkkää alamäkeä suoraan\nSeinevirtaa kohti. Etujoukko jatkoi matkaansa päätietä ja sivulla\nratsastavatkin seurasivat heitä kun de Catinat hämmästyksekseen\nhuomasi, että ajopelit äkkiä kääntyivätkin jyrkännettä alas, hevosten\nlähtiessä nelistämään minkä käpälästä pääsivät ja ajomiehen ruoskiessa\nniitä raivokkaasti, niin että kömpelötekoiset ajopelit pomppien\nhäilyivät tiepuolesta toiseen heitellen häntä istuimelta istuimelle.\nHänen takanaan kuului hämmästyneitä huudahduksia ja sitte huimaa\ntakaa-ajoa. Lentämällä he kaikki lensivät, puitten vilistessä ohi\ntiepuolessa ja hevosten nelistäessä niin että mahat maata viistivät, ja\nyhä heilautteli tuo punakätinen paholainen ruoskaansa ja kiljui\nhurjistuneille hevosille. Vuoronperään heilahtelivat vaunut oikealle ja\nvasemmalle, toisinaan ne kulkivat vain kahden pyörän varassa ja olivat\npyörähtämäisillään ympäri. Ja vaikka he matkasivat nopeasti, ajoivat\nheidän takaa-ajajansa vielä nopeammin. Kavioitten kopina kuului aivan\nselän takana ja pian näkyi jo sivuakkunasta hevosen turpa, sitten\nsilmät, korvat, kaula ja vihdoin koko hevonen ja sen selässä\ntuimakatseinen Despard pistoolin piipun loistaessa hänen kädessään.\n\n\"Tähtää hevosia, Despard\", kuului komentava ääni takaa.\n\nKuului pamaus ja vaunut kallistuivat arveluttavasti, kun hevonen\nsuonenvedontapaisesti hypähti syrjään. Mutta ajaja kiljui yhä ja\nheilutti piiskaansa ja yhä vierivät vaunut eteenpäin. Nyt kääntyi tie\näkkiä ja tuolla näkyi aivan suoraan edessä Seinevirta kylmänä ja\ntyynenä välkkyen kuutamossa. Molemmin puolin tietä oli maa tasaista ja\nlaski lakeasti suoraan vedenkalvoon asti. Ei merkkiäkään sillasta\nnäkynyt, ainoastaan tummana pilkkuna keskellä jokea näkyi lautta, joka\npalasi viemästä myöhäisiä matkustajia joen toiselle rannalle. Ajaja\nvain ei häikäillyt, vaan kiristäen ohjaksia pakotti hevoset suoraapäätä\njokeen. Tuntiessaan kylmän veden jaloissaan epäröivät ne ja juuri\nsilloin kaatui toinen niistä valittaen kyljelleen. Despardin kuula oli\nsittenkin vaikuttanut. Salamana heittäytyi ajomies istuimeltaan jokeen,\nmutta takaa-ajavat ratsut ehättivät ennen ja ympäröiden hänet joka\npuolelta tarttuivat häneen, ennenkuin hän ennätti syvemmälle ja vetivät\nhänet rannalle. Hänen leveälierinen lakkinsa oli temmellyksessä\npudonnut ja de Catinat näki hänen kasvonsa kuunvalossa. Taivaan\nnimessä! Sehän oli Amos Green.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nPORTILLAC'IN VANKITYRMÄ.\n\n\nRoistot hämmästyivät yhtä paljon kuin de Catinat'kin, kun he huomasivat\ntällä eriskummallisella tavalla vanginneensa uudelleen sanansaattajan,\njota he jo olivat pitäneet menneenä miehenä. Heiltä pääsi oikein\nkirousten ja huudahdusten ryöppy, kun he riisuttuaan hänen suuren\npäällystakkinsa näkivät nuoren amerikkalaisen tummat vaatteet.\n\n\"Tuhannen perhanaa\", huudahti eräs heistä. \"Tämähän on sama mies, jota\ntuo pirun kakara Latour luulotteli meille kuolleeksi!\"\n\n\"Kuinka hän tänne tuli?\"\n\n\"Ja missä on Etienne Arnoud?\"\n\n\"Hän on pistänyt Etiennen kuoliaaksi. Katsokaas tuota pitkää viiltoa\npäällystakissa.\"\n\n\"Niin ja katsokaa hänen käsiään! Hän on tappanut Etiennen ja ottanut\nhänen päällystakkinsa ja lakkinsa.\"\n\n\"Mitä, meidän ollessa aivan käden ulottuvilla!\"\n\n\"Niin, siitä ei päästä.\"\n\n\"Jumaliste\", jyrähti vanha Despard. \"En puolestani koskaan rakastanut\nerikoisesti Etienneä, mutta olen tyhjentänyt yhden ja toisen lasin\nviiniä hänen kanssaan ja pidänpä huolen siitä, että hänen kuolemansa\ntulee kostetuksi. Pannaanpa nämä ohjakset poikasen kaulaan ja\nripustamme hänet lähimpään puuhun.\"\n\nUseampia paria käsiä oli jo riisumassa kuollutta hevosta kun de Vivonne\nraivasi tiensä keskelle joukkoa ja muutamalla käskevällä sanalla esti\nväkivallanteon.\n\n\"Jos henkenne on teille jonkin arvoinen, niin älkää koskeko siihen\nmieheen\", sanoi hän.\n\n\"Mutta hän on tappanut Etiennen.\"\n\n\"Siitä asiasta sovitaan myöhemmin. Tänä iltana on hän kuninkaan\nsanansaattaja. Onko toinen turvassa?\"\n\n\"Hän on täällä.\"\n\n\"Sitokaa tämä mies ja asettakaa hänet toisen viereen. Riisukaa kuollut\nhevonen ja de Carnac, valjasta oma hevosesi sen paikalle. Voit hypätä\najurinistuimelle ja ajaa, sillä meillä ei ole enää pitkä matka\nmääräpaikkaan.\"\n\nVaihto oli äkkiä tehty, Amos Green istutettiin de Catinat'n viereen ja\npian olivat vaunut taas työläästi nousemassa samaa jyrkännettä ylös,\njota ne äsken sellaisella vauhdilla olivat tulleet alas. Amerikkalainen\nei ollut sitte vangitsemisensa virkkanut sanaakaan; hän oli seisonut\ntylsänä, kädet rinnan yli sidottuina, sill'aikaa kun hänen kohtalostaan\noli kiistelty. Nyt, kun hän taas oli kahden toverinsa kanssa, hän\nrypisteli silmäkulmiaan ja mutisi itsekseen kuten ainakin mies, jota\nonnetar on kohdellut kovakätisesti.\n\n\"Nuo saakelin hevoset\", murisi hän. \"Amerikkalainen hevonen olisi\nmennyt veteen kuin sorsa vain. Monta kertaa olen uittanut Sagamore\noriini Hudsonin poikki. Jos olisimme päässeet joen yli, niin olisi\nmeillä ollut suora tie Pariisiin.\"\n\n\"Rakas ystäväni\", virkkoi de Catinat pannen sidotut kätensä toverinsa\nkäsille, \"voitteko antaa minulle anteeksi äskeiset puheeni\nVersailles'sta lähdettyämme?\"\n\n\"No, no, mies, en ole ajatellutkaan niitä.\"\n\n\"Te olitte tuhannesti oikeassa ja minä olin kuten sanoitte, hullu --\nsokea, itsepäinen hullu. Kuinka jalomielisesti teittekään kun ette\njättänyt minua. Mutta miten jouduitte mukaan. En ole eläessäni\nhämmästynyt niin perinpohjin kuin nähdessäni äsken teidän kasvonne.\"\n\nAmos Green naurahti itsekseen.\n\n\"Ajattelin, että olisitte hämmästynyt aikalailla, jos olisitte tiennyt\nkuka teidän ajajananne oli\", virkkoi hän. \"Kun putosin hevosen selästä,\nmakasin aivan hiljaa, osaksi saadakseni takaisin hengityskykyni, mutta\nmyös senvuoksi että katsoin terveellisemmäksi maata kuin seista, kun\nhuomasin korvien juuressa niin monta kalisevaa miekkaa. Kun he sitte\nkaikki kokoontuivat teidän ympärillenne, vyörytin itseni ojaan ja\nryömien sitä myöten pääsin tien risteykseen puitten varjoon, ja ennen\nkuin he huomasivatkaan poistumistani, olin jo vaunujen luona.\nVälähdyksenä selvisi minulle silloin ainoa keino, jolla mahdollisesti\nvoisin auttaa teitä. Ajomies oli kääntynyt katselemaan mitä hänen\ntakanaan tapahtui. Silloin sivalsin veitseni, hypähdin etupyörälle ja\ntukin hänen suunsa ainaiseksi.\"\n\n\"Ääntä päästämättäkö hän lähti?\"\n\n\"En ole turhan vuoksi elänyt intiaanien parissa.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Vedin hänet ojaan ja puin päälleni hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.\nEn ottanut hänen päänahkaansa kuitenkaan.\"\n\n\"Päänahkaansa? Taivas! Sehän kuuluu vain villeille.\"\n\n\"No, niin, ajattelin ettei se ehkä kuulu maan tapoihin. Olenpa\nhyvilläni etten tehnyt sitä. Tuskin olin sitte saanut ohjat käsiini,\nkun he toivat teidät sidottuna vaunuihin. En pelännyt, että he\ntuntisivat minua, mutta olin levoton siitä etten tietäisi mitä tietä\najaisin ja siten paljastaisin itseni. Mutta he helpottivat tehtävääni,\nkun he asettivat kolme ratsua edelleni ja suoriuduin mainiosti, kunnes\nnäin tuon tienhaaran ja läksin vasemmalle. Olisimme päässeet heidän\nkäsistään, ellei tuo roisto olisi ampunut hevosta ja jos ne mielellään\nolisivat menneet veteen.\"\n\nKapteeni puristi uudelleen toverinsa käsiä. \"Te olette ollut yhtä\nuskollinen minulle kun miekka kahvalle. Se oli rohkeasti ajateltu ja\nuljaasti tehty.\"\n\n\"Mutta mitäs nyt?\" kysyi Amos Green.\n\n\"En tiedä keitä nämä miehet ovat enkä myöskään minne meitä viedään.\"\n\n\"Todennäköisesti heidän kyläänsä, poltettaviksi.\"\n\nDe Catinat nauroi levottomuudestaan huolimatta. \"Te näytte\nvälttämättömästi tahtovan olla Amerikassa. Ranskassa ei toimiteta näitä\nasioita sillä tavalla.\"\n\n\"Näkyvätpä olevan Ranskassa sangen valmiita hirttämäänkin. Uskokaa\npois, tunsin itseni sangen onnettomaksi kun he äsken panivat nuo\nohjakset kaulaani.\"\n\n\"Otaksun, että he vievät meidät johonkin paikkaan, johon he voivat\nsulkea meidät, kunnes asia haihtuu mielistä.\"\n\n\"Hyvä, silloin saavat olla varovaisia meidän suhteemme.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Muussa tapauksessa he eivät ehkä tarvittaessa löydä meitä.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\nVastaukseksi nykäsi ja väänsi amerikalainen pari kertaa käsiään ja piti\nniitä erillään hänen edessään.\n\n\"Siunatkoon, sehän on ensimmäinen oppi, jonka imeväinen\nsaa intiaanimajassa. Olen ennen päässyt irti Huronien\nraakanahkasiteistäkin, miten sitte jäykkä jalustinhihna voisi minua\npidellä. Ojentakaa kätenne tänne.\" Muutamalla sukkelalla käänteellä\naukaisi hän de Catinat'n siteet. \"Nyt jalat. He saavat oppia että meitä\non helpompi ottaa kuin pitää kiini.\"\n\nSamalla alkoi kulku hiljetä ja edellä ratsastavat seisattuivat\nkokonaan. Katsoessaan akkunasta näkivät vangit edessään suuren tumman\nrakennuksen, joka oli niin korkea ja laaja että se sulki kaiken\nnäköalan. Heidän yllään oli korkea holvikäytävä ja lampun valossa näkyi\nkarkeatekoinen puuportti joka oli varustettu raskailla rautapienoilla\nja terävillä piikeillä. Portin yläosassa oli rautaristikko, ja sen\ntakaa näkyi lyhdyn tuike silloin tällöin sekä vanhat parrakkaat kasvot,\njotka tirkistelivät heitä ristikon läpi. De Vivonne seisoi\njalustimissaan ja kurotti päätään ristikkoon, niin että nuo kaksi\nmiestä, jotka innokkaimmin olisivat tahtoneet tietää mistä oli kysymys,\neivät voineet kuulla vähääkään keskustelusta. He näkivät ainoastaan,\nettä ratsumies piti kultasormusta yläällä ja että alempana olevat\nkasvot, jotka alussa näyttivät tuimilta ja mahdottomilta, nyt rupesivat\nnyökkäämään ja hymyilemään. Hetkeä myöhemmin katosivat kasvot kokonaan\nja portti avautui naristen vanhoilla saranoillaan. Ajoneuvot ajoivat\nlinnanpihalle ja jäi muu seurue paitsi de Vivonne portin ulkopuolelle.\nKun hevoset seisahtuivat, keräytyi joukko raa'an näköisiä miehiä\najoneuvojen ääreen ja he vetivät vangit kovakouraisesti ulos. Ympärillä\nliekehtivien soihtujen valossa huomasivat he nyt, että heidät oli\nsuljettu korkeatornisten muurien sisäpuolelle. Suuriruhoinen, parrakas\nmies, sama joka oli ollut ristikon takana, seisoi aseistetun joukon\nkeskellä ja jakoi siinä määräyksiään.\n\n\"Ylempään koppiin, Simon\", sanoi hän. \"Ja pidä huoli että he saavat\nkaksi kupoa olkia ja leipäkyrsän, kunnes saamme tietää isäntämme\ntahdon.\"\n\n\"En tiedä kuka teidän isäntänne lienee, mutta tahtoisin tietää millä\nvaltuuksilla hän uskaltaa pidättää kaksi kuninkaan sanansaattajaa\nheidän matkallaan?\"\n\n\"Pyhän Dionysiuksen nimessä. Jos minun isäntäni suvaitsee tehdä\nkuninkaalle pienen kepposen, niin olen minä mukana\", vastasi kopea ukko\nnauraen. \"Mutta nyt suu poikki. Vie pois heidät, Simon, ja sinä olet\nheistä vastuussa minulle.\"\n\nTurhaan de Catinat raivosi ja uhkaili hirvittävillä toimenpiteillä\nniitä kaikkia, jotka olivat osallisena hänen vangitsemisessaan. Kaksi\nkookasta palvelijaa työnsi häntä takaa ja yksi veti häntä edestä ja\npakoittivat hänet täten menemään kapeasta ovesta kivitetylle\nkäytävälle, pienen kankeaan takkiin puetun miehen näyttäessä tietä.\nVankien jalat olivat kytketyt niin, että he voivat ottaa ainoastaan\nhyvin lyhyitä askelia. Laahustaen täten eteenpäin kulkivat he kolmen\nperäkkäisen käytävän ja kolmen oven läpi, joista jokaisen pieni mies\navaimillaan lukitsi ja telkitsi. Sitte he nousivat ylös kivisiä\nkiertoportaita, jotka olivat kuluneet kuopille vuosisataisesta käytöstä\nja lopulta heidät työnnettiin nelikulmaiseen pieneen koppiin, jonne\nheidän perässään heitettiin kaksi kupoa olkia. Hetkistä myöhemmin\nkuului raskas avain kääntyvän lukossa ja he jäivät kahden omiin\nmietteisiinsä kukin.\n\nMustaa mustemmat olivatkin de Catinat'n mietteet. Hyvä onni oli\nauttanut hänet hoviin ja nyt oli huono onni murskannut kaikki. Hän\nolisi turhaan viitannut omaan voimattomuuteensa. Hän tunsi siinä\nsuhteessa kuninkaallisen herransa hyvin. Hän oli antelias, kun hänen\nkäskyjään noudatettiin, mutta heltymätön, jos niissä erehtyi. Hän ei\ntuntenut mitään puolustusta siinä suhteessa. Huono-onninen mies oli\nhänestä yhtä kamala kuin tehtävänsä laiminlyöjäkin. Tärkeällä hetkellä\noli kuningas uskonut hänelle tuikitärkeän tehtävän ja hän ei ollut\npystynyt sitä suorittamaan. Mikäpä pelastaisi hänet enää epäsuosiosta\nja tuhosta? Vähät hän välitti vankityrmästä tai epävarmasta\nkohtalostaan, mutta hänen sydäntään painoi tärvelty virkaura ja niitten\nriemu, jotka kademielin olivat seuranneet hänen nopeaa ylenemistään.\nLisäksi olivat Pariisissa hänen omaisensa -- oma suloinen Adelensa ja\nhänen vanha setänsä, joka oli ollut hänelle isänä. Kukapa heitä nyt\nsuojelisi heidän kohtaloissaan, kun hän oli menettänyt sen voiman,\njolla hän olisi voinut heitä tukea. Kuinka kauan kestäisikään, kun he\ntaas saattoivat joutua Dalbertin ja hänen rakuunainsa raakuuksille\nalttiiksi. Hän puri hampaitaan sitä ajatellessaan ja heittäytyi\nvoihkien olkivuoteelleen, himmeästi valaistussa kopissaan.\n\nMutta hänen tarmokas toverinsa ei ollut autautunut alakuloisuuden\nvaltaan. Heti kun vankilan ovi rasahti lukkoon ja hän tiesi, ettei\nhäntä enää häirittäisi, oli hän vapauttanut itsensä kahleistaan ja oli\ntunnustellut seiniä ja permantoa saadakseen selville millainen se\npaikka oikein oli, johon heidät oli teljetty. Hänen etsiskelynsä\npäättyi takan löytöön eräässä nurkassa ia sinne oli heitetty kaksi\npaksua pölkkyä, jotka varmaankin olivat olleet edellisten asukasten\npäänalustana. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei ollut mitään\nmahdollisuutta päästä piipun kautta pakenemaan, veti hän molemmat\npölkyt akkunan puoleiselle seinälle. Panemalla pölkyt päällekkäin ja\nnousemalla niiden päälle varpailleen ylettyi hän akkunaa kannattavaan\npoikkipuuhun saakka. Sovittaen jalkansa seinässä olevaan\nkolontapaiseen, veti hän sitte itsensä niin korkealle että saattoi\nnähdä linnanpihan joka juuri tyhjeni ihmisistä. Ajopelit ja de Vivonne\nolivat juuri poistumassa, kun hän pääsi ylös ja hetkeä myöhemmin kuuli\nhän raskaan portin narinan ja ulkopuolelle jääneitten ratsujen\nkavionkopinan. Vanha hovimestari ja hänen apurinsa olivat poistuneet.\nSoihdutkin olivat poissa ja paitsi parin vartiomiehen tasaista\nastuntaa, joka kuului kaksikymmentä jalkaa alempaa, vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus koko suuressa linnassa.\n\nJa suuri linna se olikin. Tukien itseään käsillään näki hän\nihmeekseen edessään mahtavan muurin torneineen, huippuineen ja\nrintavarustuksineen, kaikki hiljaisina ja kylminä kuun loisteessa.\nOmituisia ajatuksia valautuu ihmisen mieleen tuollaisina erikoisina\nhetkinä. Hän muisti äkkiä kirkkaan kesäpäivän tuolla puolen valtamerta,\nkun hän ensi kertaa oli tullut etelään Albanysta ja kuinka hänen isänsä\noli tullut häntä vastaan Hudsonjoen varrella olevalle telakalle ja\nsitte vienyt hänet kanavaportin kautta näyttääkseen hänelle Peter\nStuyvesant'in taloa, muka esimerkkinä siitä kuinka suuri se kaupunki\noli, joka vast'ikään oli siirtynyt alankomaalaisilta englantilaisten\nkäsiin. Ja kuitenkaan ei Peter Stuyvesant'in talo ja hänen huvilansa\nyhteensä ollut yhden ainoan siipirakennuksenkaan kokoinen tähän linnaan\nverraten, joka taasen vuorostaan oli kuin koirankoppi Versailles'n\nrinnalla. Hän toivoi, että hänen isänsä nyt olisi täällä näkemässä\nkaikkea tätä suuruutta, mutta sitte hän peruuttikin toiveensa, kun hän\näkkiä muisti olevansa vanki kaukaisessa maassa ja että hänen näköalansa\nrajoittui siihen mitä hän vankilansa ahtaasta akkunasta saattoi nähdä.\n\nAkkuna oli niin suuri, että hän hyvin olisi voinut ryömiä siitä ulos,\nellei siinä olisi ollut ristikkoa. Hän pudisteli sitä ja riippui siitä,\nmutta sen tangot olivat sormen vahvuisia ja ne olivat huolellisesti\nliitetyt, jotenka ne eivät antaneet perään. Sitten hän, saatuaan\nvakavamman jalansijan ja pidellen itseään yhdellä kädellä, koetti\nveitsellään särkeä liitoskohtaa. Mutta se oli sementtiä ja niin sileää\nja kovaa kuin lasi. Hänen veitsensä vääntyi, kun hän sen siihen upotti.\nMutta ympäryskivi oli hiekkakiveä eikä siis vallan kovaa. Jos hän voisi\nsaada sitä koverretuksi, niin saattaisi hän ehkä vetää irti sekä tangot\nettä sementin. Hän hyppäsi takaisin permannolle ja rupesi tuumimaan,\nmiten hän edullisimmin kävisi työhön käsiksi, kun hänen huomionsa\nkääntyi toverinsa valitteluihin.\n\n\"Näytätte sairaalta, ystäväni\", sanoi hän.\n\n\"Sieluni on sairas\", huokaili toinen. \"Voi, mikä kirottu hullu olen\nollutkaan. Se vie minulta aivan järjen.\"\n\n\"Jokin painaa mieltänne?\", sanoi Amos Green istuutuen puupölkyilleen.\n\nKapteeni teki kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Kuinka voitte kysyäkään sellaista, kun yhtä hyvin kuin minäkin\ntiedätte, kuinka surkeasti tehtäväni epäonnistui. Kuningashan tahtoi,\nettä arkkipiispa vihkisi heidät. Kuninkaan tahto on laki, siis joko\narkkipiispa tai ei kukaan. Tällä hetkellä olisi hänen pitänyt olla\npalatsissa. Hyvä Jumala! Voin nähdä kuninkaan yksityishuoneen, voin\nnähdä hänen siellä odottavan yhdessä rouva de Maintenon'in kanssa,\nvoinpa kuulla heidän keskustelevan onnettomasta de Catinat'sta -- --\"\nHän painoi kasvonsa käsiinsä uudelleen.\n\n\"Minäkin näen tuon kaiken,\" sanoi amerikkalainen melkein tylsästi,\n\"mutta näen jotakin muutakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Näen arkkipiispan vihkimässä heitä.\"\n\n\"Arkkipiispan? Oletteko raivohullu?\"\n\n\"Mahdollisesti, mutta minä näen hänet.\"\n\n\"Hän ei voi olla palatsissa.\"\n\n\"Päinvastoin. Puolituntia sitte saapui hän palatsiin.\"\n\nDe Catinat hypähti pystyyn. \"Palatsissa!\" huudahti hän. \"Kuka hänelle\nsiis tiedon olisi vienyt?\"\n\n\"Minä sen toimitin\", sanoi Amos Green.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nYLLÄTYSTEN YÖ.\n\n\nJos amerikkalainen luuli tällä lyhyellä ilmoituksellaan\nhämmästyttäneensä ja ilahuttaneensa toveriaan, niin erehtyi hän\npahanpäiväisesti, sillä de Catinat lähestyi häntä myötätuntoinen ja\nhuolekas ilme kasvoillaan ja pani hyväillen kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Rakas ystäväni\", alkoi hän. \"Olen ollut ajattelematon ja itsekäs. Olen\nsuurennellut omia pikkuhuoliani enkä ole ajatellut ensinkään niitä\nvaivoja, joita te puolestani olette nähnyt. Pudotessanne hevosen\nselästä olette ehkä loukannut itsenne pahemminkin kuin luulette. Pankaa\nnyt maata oljille ja koettakaa hieman nukk -- -- --\"\n\n\"Vakuutan teille että arkkipiispa on perillä\", intti Amos Green\nkärsimättömästi.\n\n\"Aivan niin, aivan niin. Tuolla on vettä astiassa, minäpä kastelen\nsiinä kaulaliinani ja sidon sen päänne -- -- --\"\n\n\"Kuuletteko mies! Ettekö ymmärrä? Piispa on palatsissa.\"\n\n\"On, on\", sanoi de Catinat rauhoittavasti. \"Aivan varmaan hän on\nsiellä. Toivon ettei teillä ole tuskia?\"\n\nAmerikkalainen heristeli nyrkkejään ja huusi: \"Te luulette, että olen\ntullut hulluksi ja tottavie, ei puutu paljon, ettette sitä teekin\nminusta. Kun kerran sanon että lähetin piispan sinne, niin tarkoitan\nettä todella olen pitänyt huolen siitä. Ettekö muista, että palasin\npuhuttelemaan ystäväänne majuria?\"\n\nNyt oli kapteenin vuoro tulla kärsimättömäksi.\n\n\"Kyllä, entä sitte?\" kysyi hän käyden toista käsivarteen.\n\n\"No niin, kun me lähetämme metsissä vakoilijan liikkeelle, niin, jos\nasia on sen arvoinen, lähetämme tunnin kuluttua toisen, jotenka toinen\nniistä ainakin tulee takaisin ehjin nahoin. Se on irokeesien tapa ja\nhyvä tapa onkin.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Minä alan luulla, että olette pelastanut minut.\"\n\n\"Älkää nipistäkö käsivarttani niin jumalattomasti. Kävin siis majuria\npuhuttelemassa ja pyysin häntä Pariisiin mennessään sivuuttamaan\narkkipiispan oven.\"\n\n\"Ja sitte, mitä sitte?\"\n\n\"Näytin hänelle liitupalasta ja sanoin hänelle, että jos olemme käyneet\nsiellä, niin näette suuren ristin vasemmalla ovenpielestä. Ellei tuota\nristiä näy siinä, niin menkää taloon ja pyytäkää arkkipiispaa lähtemään\npalatsiin, minkä kavioista lähtee. Majuri lähti tuntia myöhemmin, hän\noli siis Pariisissa puolen yhdentoista maissa. Piispa oli ehkä\najoneuvoissaan kello yksitoista ja Versailles'hin hän joutui puolta\ntuntia myöhemmin, siis puoli kaksitoista. -- Jumaliste, luulenpa että\nolen tehnyt hänet hulluksi!\"\n\nEi ollut ihme, että nuori eränkävijä säikähti kertomuksensa vaikutusta.\nHitaalla ja vakavalla luonteellaan hän ei pystynyt käsittämään tulisen\nranskalaisen äkillisiä ja rajuja mielialan vaihteluja. De Catinat, joka\noli irroittanut siteensä ennenkuin heittäytyi vuoteelleen, pyöri nyt\nkoppinsa ympäri kuin vimmattu, heitellen käsivarsiaan ja sääriään\nkorkealle, kuuvalon vääristellessä hänen asentojaan seinälle yhä\nhullunkurisemmiksi. Lopuksi heittäytyi hän toverinsa kaulaan ja purki\nhänelle loppumattoman tulisen kiitos- ja ylistysvirren, taputellen ja\nsyleillen häntä ja tehden kaikenmaailman lupauksia ja valoja.\n\n\"Voi jos voisin tehdä jotakin hyväksenne\", hoki hän yhtämittaa.\n\n\"Te voitte, te voitte\", vakuutti toinen. \"Pankaa maata oljille ja\nkoettakaa nukkua.\"\n\n\"Ja ajatelkaa, että olen ollut niin hävytön teitä kohtaan! Kyllä nyt\nolette saanut suloisesti kostaa minulle.\"\n\n\"Herran nimessä, menkää nyt nukkumaan.\" Kehoituksillaan ja hieman\nväkivaltaa käyttäen sai hän riemastuneen toverinsa oljille takaisin ja\npeitoksi sirotteli hän olkia hänen ylleen. De Catinat oli väsynyt\npäivän tapauksista ja viimeinen yllättävä ilonaihe oli kuluttanut\nviimeisetkin voiman rippeet. Niinpä hänen silmänsä painuivat hiljalleen\nkiinni, pään vaipuessa yhä syvemmälle olkiin, ja viimeinen näky minkä\nhän vielä selvästi tajusi, oli amerikkalainen, joka jalat ristissä\nistuen, kuuvalossa innokkaasti vuoleskeli pitkällä veitsellään toista\npuupölkkyä.\n\nSiinä määrin oli nuori kaartilainen väsynyt, että päivä oli\njo yli puolen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun hän\nvihdoin heräsi. Hetkisen katseli hän hämmentyneenä ympärilleen, sillä\nhäntä oudoksutti vaatteisiin takertuneet oljet ja vankikopin\nkarkeatekoinen ristikaareen muovailtu katto. Mutta äkkiä palautui hänen\nmuistiinsa eilinen päivä, viestinvienteineen, salaväijytyksineen ja\nvangitsemisineen ja hän hypähti seisaalleen nopeasti. Hänen toverinsa,\njoka oli torkkunut eräässä nurkassa, hyppäsi myös pystyyn kuultuaan\nhänen ensi liikkeensä. Hänellä oli vielä veitsi kädessä herätessään ja\nhän vilkasi heti oveen.\n\n\"Ahaa, se olittekin te\", virkkoi hän. \"Luulin että se oli äskeinen\nmies.\"\n\n\"Onko täällä sitte käynyt joku?\"\n\n\"On, toivat tänne nuo kaksi leipää ja tuopin vettä juuri ennen auringon\nnousua, kun aioin ruveta levolle.\"\n\n\"Puhuiko hän mitään?\"\n\n\"Ei, se oli tuo pieni, musta äijä.\"\n\n\"Simoniksi häntä kuuluivat kutsuneen.\"\n\n\"Sama mies. Hän pani leivät tuohon ja meni mennessään. Ajattelin että\nhän ehkä viipynee täällä kauemminkin jos hän vielä tulee tänne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos asetamme nuo jalustinhihnat hänen nilkkoihinsa, niin luulenpa\nettei hän niistä vapaudu yhtä pian kuin me.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No hänhän voisi kertoa meille, missä olemme ja mitä meille aiotaan\ntehdä.\"\n\n\"Joutavia! mitä sillä on väliä, kun asiamme kerta on toimitettu!\"\n\n\"Ehkäpä ei teihin nähden -- makuasioistahan ei voi riidellä. -- Mutta\nminuun nähden sillä on paljonkin väliä. En ole tottunut istumaan\ntällaisissa pesissä, niinkuin karhu loukussa ja odottamaan mitä muut\nsuvaitsevat tehdä minulle. Se on minulle aivan uutta. Pariisi oli\nmielestäni ahtaanlainen paikka, mutta se oli kuin heinäaro tähän\nverrattuna. Minun tottumuksiini tämä ei sovellu ja minä aion lähteä\ntäältä pois.\"\n\n\"Tässä ei auta muu kuin kärsivällisyys.\"\n\n\"En usko sitä. Minä luulen että pari kiilaa ja rautakanki auttaa meitä\nparemmin.\"\n\nSamalla avasi hän takkinsa ja veti sen alta lyhyen ruostuneen raudan ja\nkolme terotettua puista kiilaa.\n\n\"Mistä nuo olette saanut?\"\n\n\"Ne ovat minun tämänöistä työtäni. Rautakanki oli ylinnä ristikossa, ja\nsiinä olikin työpaikka. Kiilat veistin pölkystä.\"\n\n\"Ja mihin tarkoitukseen ne sopivat?\"\n\n\"No tähän: kiila numero yksi menee tuohon reikään jonka olen hakannut\nkivien väliin. Toisesta pölkystä olen valmistanut kurikan ja pari\nlyöntiä sillä tuon kiilan päähän saa sen niin lujaan, että voitte\nriippua koko painollanne siinä. Nämä kaksi menevät samalla tavalla\nnoihin ylempiin reikiin. Näin! Katsokaas, nyt voitte nousta näille\nseisomaan ja katsomaan akkunasta, rasittamatta liiaksi varpaittenne\njäntereitä. Koettakaapas.\"\n\nDe Catinat kiipesi ylös ja katseli innokkaasti ristikon läpi. \"En tunne\ntätä paikkaa\", sanoi hän pudistaen päätään. \"Se voi olla joku niistä\nkolmestakymmenestä linnasta, jotka ovat Pariisin eteläpuolella kuuden,\nseitsemän peninkulman etäisyydellä siitä. Mutta mikä se niistä on? Ketä\nkummaa huvittaa kohdella meitä tällä tavalla? Kun näkisin jonkin\nvaakunakilven, niin se ehkä auttaisi minua. Ahaa, tuolla näkyy yksi\nerään akkunan keskipienassa. Mutta en saa selvää siitä matkan pituuden\nvuoksi. Olen varma että sinun silmäsi, Amos, ovat paremmat kuin minun,\nkoetahan katsoa mitä tuossa nimikilvessä seisoo.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla kivilaatalla keskellä akkunaa.\"\n\n\"Ahaa, näen sen vallan selvästi. Minusta näyttää niinkuin siinä olisi\nkolme hiirihaukkaa istumassa siirappitynnörin päällä.\"\n\n\"Kolme kotkaa torninhuipussa ehkä. Se olisi Hautevillen vaakuna. Mutta\nse ei ole mahdollista, sillä heillä ei ole mitään linnaa sadan virstan\nulettuvilla.\" Hän oli hyppäämäisillään alas ja laski koko painonsa\nristikon poikkiraudalle.\n\nHänen hämmästyksekseen se seurasikin mukana.\n\n\"Katsohan, Amos, katsohan tänne\", huudahti hän.\n\n\"Ahaa, huomasitkos sen. Niin, sen irroitin minä viime yönä.\"\n\n\"Millä aseella? Veitselläsikö?\"\n\n\"Ei, en päässyt mihinkään veitselläni, mutta kun olin saanut irti tuon\nsivuraudan, niin joutui työni paremmin. Panen nyt tämän takaisin\npaikoilleen, jottei kukaan tuolla alhaalla huomaisi, että olen saanut\nsen irti.\"\n\n\"Ovatko kaikki muutkin irti?\"\n\n\"Ei ole vielä muuta kuin tuo yksi, mutta ensi yönä irroitamme nekin.\nSinä voit ottaa tämän ja työskennellä sillä, samalla kun minä käytän\ntyökaluani toisen irroittamiseksi. Katsohan, kivi on pehmeänlaista ja\nhankaamalla sitä saa siihen pienen ojan, jota myöten sitten voi\nirroittaa poikkiraudan. Olisipa merkillistä, ellemme huomiseksi ole\nsaaneet tietämme selväksi täältä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta, vaikka pääsisimmekin tuonne linnanpihalle,\nminnekäs sitte tie veisi?\"\n\n\"Yksi asia kerrallaan ystäväni, yhtä hyvin voit jättää Cennebec'iin\nmenon, kun et huomaa miten pääsisit Penobscotin poikki. Joka\ntapauksessa on linnanpihalla enemmän ilmaa kuin täällä ja kun kerran\nakkuna on meille selvä, niin pian tuumimme selväksi lopunkin.\"\n\nToverukset eivät uskaltaneet työskennellä päivällä, sillä he\npelkäsivät, että vanginvartija voisi heidät yllättää tai että heidät\nalhaaltapäin huomattaisiin. Ei ketään käynyt heidän luonaan, ja he\nsöivät leipänsä ja joivat vetensä sellaisella ruokahalulla, että näytti\nsiltä kuin he usein olisivat ravinneet itseään huonommallakin\nravinnolla. Heti kun ilta tuli, seisoivat he kumpikin naulallaan ja\nhieroivat kiveä ja kiskoivat ristikkorautoja. Oli sateinen yö ja nousi\nukkosilma, mutta he näkivät jokseenkin hyvin ja akkunan ulkokaari esti\nheitä näkymästä. Ennen puolta yötä olivat he irroittaneet yhden raudan\nja toinen oli juuri lähtemässä, kun hiljainen liike sai heidät\nkääntymään ja he näkivät vanginvartijan seisovan keskellä lattiaa, suu\nammollaan katsellen heitä.\n\nDe Catinat oli huomannut hänet ensin ja oli heti hypännyt alas\nlyödäkseen häntä kangellaan, mutta nähtyään uhkaavan liikkeen oli\nvanginvartija rynnännyt ovelle ja vetänyt sen kiinni perässään juuri\nkun amerikkalaisen työase lentää huristi hänen korvansa juuresta\njatkaen matkaansa käytävään. Kun ovi rämähti lukkoon, jäivät toverukset\nkatsomaan toisiaan. Kapteeni kohotteli hartioitaan ja Amos Green\nvihelsi pitkään.\n\n\"Tuskinpa maksaa vaivaa jatkaa\", virkkoi de Catinat vihdoin.\n\n\"Yhtähyvin voimme tehdä tätä kuin muutakin. Mutta jos minun aseeni\nolisi tullut tuumaakin alempana, niin olisi ukko ollut meidän. No niin,\nehkä hän saikin hieman tai sitten katkaisi niskansa rappusia\nkiiruhtaessaan. Minulla ei ole enää millä työtäni jatkaisin, mutta pari\nhakkausta sinun kangellasi saa työmme valmiiksi. Aa, olit oikeassa,\nnytpä meidät ottaa piru.\"\n\nSuuri kello oli alkanut soida linnassa ja kuului äänekästä\npuheensorinaa ja jalkojen kopinaa. Järeitä käskyjä jaettiin\nlinnanpihalla ja sitte kuului avainten rasahduksia. Kun tämä kaikki\ntapahtui näin yön hiljaisuudessa, näytti selvästi siltä kuin hälyytys\nolisi pantu toimeen. Amos Green pisti kätensä taskuihin ja heittäytyi\nselälleen oljille ja de Catinat taas nojasi synkännäköisenä seinään,\nodottaen mitä tuleman piti. Kului viisi minuttia, meni toinen viisi\neikä kuulunut mitään. Hälinä linnanpihalla jatkui, mutta heidän\nkoppiinsa johtavassa käytävässä ei kuulunut minkäänlaista liikettä.\n\n\"Sittenkin otan tuon viimeisen raudan irti\", sanoi amerikalainen\nvihdoin nousten ja meni akkunaan. \"Katsotaanpa kuitenkin mistä nuo\nkissannaukujaiset johtuvat.\" Hän kiipesi orrelleen puhuessaan ja\nkatsahti ulos.\n\n\"Tulehan tänne\", huudahti hän kiihkeänä toverilleen. Heillä näkyy\nolevankin jokin toinen leikki siellä ja näyttää siltä kuin ei heillä\nolisi aikaa ajatella meitä nyt.\n\nDe Catinat kiipesi hänen rinnalleen ja molemmat katsoivat\nlinnanpihalle. Valkea oli viritetty joka linnannurkkaukseen ja piha oli\ntäynnä väkeä, joista moni kantoi soihtua. Keltainen loimu leikki\nsomasti linnan jylhänharmailla muureilla välistä nousten niin korkealle\nettä korkeinkin torninhuippu hohti kullalle tummaa taivasta vastaan,\nkunnes se taas tuulen painamana vaipui niin pieneksi, että se tuskin\nvalaisi kantajansa kasvoja. Pääportti oli auki ja vaunut, jotka\nilmeisesti juurikään olivat saapuneet, olivat pienen oven edessä aivan\nheidän akkunansa kohdalla. Vaunujen pyörät ja sivut olivat paksussa\nrapakossa ja hevoset seisoivat allapäin höyryävinä, kuten pitkästä ja\nnopeasta ajosta ainakin.\n\nTöyhtölakkinen, ratsupukuinen mies astui vaunusta ja kääntyen ympäri,\nveti perässään toisen henkilön. Siinä syntyi pieni ottelu, kuului huuto\nja sitte molemmat katosivat ovesta sisään. Kun se oli sulkeutunut,\najoivat vaunut pois, soihdut ja tulet sammuivat, pääportti läimähti\nlukkoon taas ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennen tätä äkillistä\nvälinäytöstäkin.\n\n\"No, ovatko he nyt saaneet toisen kuninkaan sanansaattajan käsiinsä?\"\nsanoi de Catinat.\n\n\"Kohta täällä onkin sijaa kahdelle taas\", virkkoi Amos Green. \"Jos vain\nsaamme olla rauhassa hetkisen, niin ei tämä koppi meitä kauan pidätä.\"\n\n\"Ihmettelenpä, minne vanginvartija on joutunut.\"\n\n\"Olkoon missä tahtoo, niin kauan kuin vain pysyy täältä poissa. Annahan\nminulle kankesi taas. Tämä rupeaa jo lähtemään. Hän alkoi työskennellä\nhuimasti, koettaen syventää uurretta kivessä. Äkkiä hän lopetti ja\njännitti kuuloaan.\n\n\"Tuhannen tulimmaista, tuolla työskentelee joku toisella puolella.\"\n\nMolemmat kuuntelivat tarkasti. Muurin toiselta puolen kuului vasaran\nkalketta, sahan kahinaa ja lautojen läiskettä.\n\n\"Mitä kummia ne siellä mahtavat tehdä?\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Voitko nähdä heitä?\"\n\n\"He ovat liian lähellä muuria.\"\n\n\"Minä luulen voivani nähdä\", sanoi de Catinat. \"Olen hoikempi sinua.\"\nHän pisti päänsä; kaulansa ja toisen hartiansa aukosta poikkirautojen\nvälissä ja jäi siihen, kunnes hänen ystävänsä, luullen, että hän oli\ntarttunut kiinni, veti häntä jalasta vapauttaakseen hänet pinteestä.\nHän väänsi itsensä kuitenkin helposti takasin ja kuiskasi.\n\n\"He rakentavat siellä jotakin.\"\n\n\"Rakennustako?\"\n\n\"Niin, heitä on neljä miestä, lyhtyjen valossa.\"\n\n\"Mitä he mahtavat rakentaa.\"\n\n\"Luulen että se on jonkinlainen vaja. Voin nähdä neljä kuoppaa joihin\nhe sovittavat neljää pystyparrua.\"\n\n\"Hyvä, emme voi lähteä täältä niinkauan kun tuolla on neljä miestä\naivan akkunan alla.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Mutta me voimme päättää työmme siitä huolimatta.\"\n\nHänen hiljainen kovertamisensa hukkui kokonaan alempana kasvavaan\nmeluun. Rauta irtautui toisesta päästään ja hän veti sitä hitaasti\npuoleensa. Silloin, kun hän juuri oli saamassa sen kokonaan irti,\nilmaantui äkkiä pyöreä pörrötukkainen ja suippolakkinen pää hänen ja\nkuuvalon väliin. Niin perinpohjin hämmästyi Amos Green tuosta\näkillisestä ilmestyksestä, että hän päästi raudan käsistään ja pudoten\nulkopuolelle se luisui akkunalaudan yli maahan.\n\n\"Sinä jumalaton hölmö\", huusi ääni alhaalta, \"onko sinulla\niankaikkisesti peukalo keskellä kämmentä, kun sillä tavalla pudottelet\ntyökalujasi! Tuhannen tulimmaista. Sinä olet särkenyt hartiani.\"\n\n\"Mikä siellä nyt on\", huusi toinen vastaan. \"Saakelin Pierre, jos sinun\nsormesi olisivat yhtä kerkeät kuin kielesi, niin sinusta tulisi Ranskan\nensimmäinen kirvesmies.\"\n\n\"Mitäs tämä on, sinä tolkuton apina. Sinähän pudotit työkalujasi\nniskaani.\"\n\n\"Minä! En ole pudottanut mitään.\"\n\n\"Hölmö! Uskotteletko minulle, että rautatankoja putoilee taivaasta.\nSinä heitit minua rautatangolla, kuulitko senkin kömpelökätinen\ntolvana.\"\n\n\"Minä en ole sinua heittänyt\", huusi toinen. \"Mutta pyhän neitsyen\nnimessä, ellet pian lopeta, niin tulen alas ja löylyytän sinut\nperinpohjin.\n\n\"Suu kiinni, senkin tyhjännalkuttajat\", sanoi kolmas ääni käskevästi.\n\"Ellei työ tule valmiiksi ennen päivänkoittoa, niin siitä tulee tuima\nlasku eräille.\"\n\nSitten alkoi taas yhtämittainen sahaus ja vasaran pauke. Pää yhä tuli\nja meni. Sen omistaja käveli varmaankin jollakin telineellä joka oli\nrakennettu heidän akkunansa alle, mutta ei katseellakaan ilmaissut\nhuomanneensa mustaa aukkoa aivan vieressään. Oli jo aamuaikainen ja\nensimmäiset, kylmät valonsäteet alkoivat leikkiä linnanpihalla\nennenkuin työ oli valmis ja miehet lähteneet pois. Silloin vasta\nuskalsivat vangit kiivetä ylös ja katsoa, mitä siellä oli syntynyt yön\nkuluessa. Ja nähdessään sen, oli heiltä henki salpautua. Se oli\nmestauslava.\n\nSiinä se oli pahaenteisenä, mustista, likaisista lankuista\nkokoonkyhättynä ja näytti siltä kuin sitä ennenkin olisi usein käytetty\nsamaan tarkoitukseen. Se oli tuettu heidän puoleistaan muuria vastaan\nja oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä ja tuonpuoleisella sivulla johti\nsille puuportaat. Sen keskellä seisoi mestaustukki jonka pää oli\nruskeanpunaisia tahroja täynnä.\n\n\"Nyt luulen että on parasta lähteä\", sanoi Amos Green.\n\n\"Työmme on ollut turha\", vastasi de Catinat surullisena. \"Olkoon\nkohtalomme mikä hyvänsä -- eikä se juuri hyvältä näytä -- emme voi\nmuuta kuin alistua siihen miehen tavoin.\"\n\n\"No, no, mies. Akkuna on selvä, lähtekäämme.\"\n\n\"Se on turha. Näen tuollapuolen pihan rivin aseistettuja miehiä.\"\n\n\"Rivissä? Ja tähän vuorokauden aikaan!\"\n\n\"Niin ja tuolla tulee lisää. Katso, tuolla, keskiovesta. Mutta mitä\ntaivaan nimessä tämä merkitsee.\" Hänen puhuessaan aukeni äskeinen ovi\nja merkillinen saattue marssi siitä ulos. Ensin tuli pari tusinaa\njalkamiehiä, kulkien parittain ja puettuina ruskeanpunaisiin palvelijan\npukuihin, kukin kantaen pertuskaa. Heidän perässään astui suurikokoinen\nparrakas mies, ilman puseroa, karkean paidan hihat käärittyinä\nyläpuolelle kyynärpään ja suuri kirves olalla, Sitten tuli rukouksia\nmutiseva pappi avonaisessa messukaapussa ja hänen kanssaan mustiin\npuettu nainen, kaula paljastettuna ja rintaa vasten painuvin päin,\njonka yllä riippui musta liina. Aivan naisen takana astui pitkä, laiha\nja tuimannäköinen mies, jolla oli punoittavat karkeat kasvot,\nesiinpistävine, pitkine nenineen. Hänellä oli päässään litteä\nsamettilakki, johon timanttineulalla oli sovitettu kotkansulka. Hänen\ntummat silmänsä loistivat merkillisen kirkkaina, ne ikäänkuin\nsäkenöivät mieletöntä iloa, johon sisältyi uhkaa ja pelkoa. Hänen\njäsenensä nytkähtelivät hänen käydessään, kasvot vääntelehtivät\nomituisesti ja hän käyttäytyi kuten ihminen, joka koettaa peittää\nsielussaan palavaa riemua. Tuon merkillisen saattueen jälkijoukkona\nmarssi vielä tusinanverran ruskeapukuisia palvelijoita.\n\nTullessaan lavan rappujen ääreen epäröi nainen jatkaa matkaansa, mutta\nhänen takanaan tuleva mies työnsi häntä eteenpäin sellaisella voimalla\nettä hän kompastui alimpaan astimeen ja olisi varmasti kaatunut, ellei\nolisi saanut papin käsivarresta kiini. Nähdessään sitte ylös päästyään\nkammottavan mestauspölkyn, pääsi häneltä parkaisu ja hän vetäytyi\nkauhistuneena takaperin. Mutta taas työnsi mies häntä ja kaksi\npalvelijaa otti häntä ranteista ja raahasi häntä eteenpäin.\n\n\"Oi Maurice! Maurice\", huusi hän. \"En ole valmis kuolemaan. Oi, anna\nanteeksi Maurice, anna anteeksi, samoinkuin itsekin toivot\nanteeksiantoa.\" Hän pyrki lähemmä miestä, koetti ottaa häntä kädestä ja\ntarttua hänen hihaansa, mutta mies seisoi käsi miekankahvassa ja kasvot\naivan vääntyneinä mielettömästä ilosta. Kun nainen näki nuo hirvittävän\npilkalliset kasvot, kuolivat rukoukset hänen kalpeilta huuliltaan. Hän\nkääntyi hänestä pois ja vetäsi päätään peittäneen mustan hunnun\ntaaksepäin.\n\n\"Ah sire\", hän huusi \"sire, jos nyt voisitte nähdä minut!\"\n\nKuullessaan huudon ja nähdessään nuo kalpeat kasvot, tuntui de\nCatinat'sta kuin hän olisi saanut miekan iskun. Sillä tuossa pyövelin\npölkyn vieressä seisoi nainen, joka oli ollut voimakkain, älykkäin ja\nkaunein Ranskan naisista -- Françoise de Montespan, kuninkaan aivan\näskeinen lemmitty.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nKUNINKAAN KABINETISSA.\n\n\nSamana yönä, kun nuo merkilliset seikkailut sattuivat kuninkaan\nsanansaattajille, istui hän itse yksinään kabinetissaan. Katosta hänen\nyläpuolellaan riippui kultaketjussa neljä siipiniekkaa rakkaudenjumalaa\nja niitten kannattama hyvätuoksuinen lamppu, joka valoi kirkkaan\nloisteen huoneeseen, heijastuen kymmenkertaisena seinillä olevista\npeileistä. Hopealla silatut eebenpuiset huonekalut, kauniit\nsavonnièrematot, Toursin silkit, gobelinit, kulta- ja Sivers'in\nporsliinitavarat -- kaikki hienoin ja paras, mitä Ranska silloin pystyi\ntuottamaan, oli koottu näitten seinien sisäpuolelle. Sinne ei koskaan\nollut päässyt mitään, mikä ei olisi ollut mestarituote lajissaan. Ja\nkaiken tämän häikäisevän loiston keskellä istui sen isäntä synkkänä ja\nvakavana nojaten kättään poskeen, kyynärpää pöytää vasten ja silmät\ntuijottaen harhailevina seinään. -- Mutta vaikka hänen katseensa\nolikin suunnattuna seinään, ei hän siellä mitään nähnyt, sillä ne\ntarkastelivat pikemminkin hänen oman elämänsä pitkää tapaussarjaa aina\naikaisimpiin vuosiin saakka, jolloin unelmat ja todellisuus niin\nmielellään sekaantuvat keskenään. Oliko se totta, vai oliko hän nähnyt\nunta noista kahdesta miehestä, jotka usein kumartuivat hänen kehtonsa\nyli ja joista toinen oli puettu mustaan takkiin, risti rinnalla ja jota\nhän oli tottunut kutsumaan isäksi, kun taas toisella oli punainen\nkauhtana ja pienet vilkuilevat silmät. Vielä nytkin, enemmän kuin\nneljänkymmenen vuoden perästä, välähti hänen silmissään tuo\nturmeltunut, viekas ja voimakas mies, vanha Richelieu, Ranskan\nkruunaamaton kuningas. Ja sitten tuo toinen kardinaali, pitkä, laiha\nolento, joka oli ottanut häneltä hänen taskurahansa ja pukenut hänet\nvanhoihin vaatteisiin eikä olisi suonut hänelle hänen ravintoaankaan.\nKuinka hyvin muistikaan hän sen päivän, jona Mazarin viimeisen kerran\npunasi poskensa ja kuinka hovi oli tanssinut ilosta kuultuaan hänen\npoismenostaan. Entä hänen äitinsä, kuinka kaunis hän oli ja kuinka\nsuurenmoinen. Hyvin hän muisti kuinka rohkeasti hän käyttäytyi tuon\nsodan aikana, jolloin aatelin valta nujerrettiin ja kuinka hän sitte\nkuollessaan pyysi, etteivät papit tahraisi hänen myssynsä nauhoja\npyhillä öljyillään!\n\nSitte hän muisteli omia tekojaan, kuinka hän oli kyninyt mahtavat\nalamaisensa siinä määrin että hän, sen sijaan että olisi ollut\nikäänkuin ensimmäisenä samanarvoisten joukossa, olikin jäänyt yksin,\nhuimaavaan korkeuteen, jonka varjo himmenti kaikki muut. Sitten tulivat\nhänen sotansa, lakinsa ja sopimuksensa. Hänen huolenpitonsa alla oli\nRanska siirtänyt rajojaan sekä itään että pohjoseen, ja kuitenkin\nsisällisesti sulautunut niin yhdeksi, että sillä oli vain yksi mieli ja\nse mieli ilmeni hänen sanassaan. Vielä johtui hänen mieleensä kaikki se\nkauneus, minkä naiset olivat hänelle suoneet.\n\nSiinä oli Olympe de Mancini, jonka italialaiset silmät ensimäisinä\nolivat opettaneet hänelle, että löytyi voima, joka pystyi kuninkaitakin\nhallitsemaan, tämän sisar Maria Mancini, hänen puolisonsa tummine\nauringonpolttamine kasvoineen, Henrietta, Englannista, jonka kuolema\nensi kertaa avasi hänen silmänsä näkemään elämän surullisia puolia ja\nvielä La Vallière, Montespan ja Fontanges. Toiset niistä olivat\nkuolleet, toiset luostarissa. Monet, jotka olivat olleet turmeltuneita\nja kauniita, olivat nyttemmin ainoastaan turmeltuneita.\n\nJa mikä oli tuloksena hänen huolta ja ponnistusta täynnä olevasta\nelämästään? Hän oli jo keski-iän tuollapuolen, hän oli menettänyt halun\nnuoruutensa huvituksiin, kihti ja huimaus muistuttivat hänelle\nalituisesti sitä nuoruuden kuningaskuntaa, jota hän ei voinut kutsua\ntakasin. Ja kaikkina näinä vuosina hän ei ollut voittanut itselleen\nainoatakaan tosiystävää, ei omassa perheessään, ei hovissaan eikä koko\nmaassaan, sitä naista lukuunottamatta, jonka kanssa hän aikoi\nvihityttää itsensä tänä yönä. Ja tämä nainen, kuinka kärsivällinen,\nkuinka hyvä ja kuinka jalo hän olikaan! Hänen kanssaan yhdessä voi hän\ntoivoa pyyhkivänsä pois kuluneen elämänsä kaikki synnit ja hulluudet.\nKunpa arkkipiispa vain tulisi, jotta hän voisi tuntea, että tuo nainen\ntodella oli hänen omansa, ja että hän omisti hänet siteillä, jotka\nkestäisivät elämän loppuun saakka!\n\nOveen koputettiin. Hän ponnahti kiihkeänä pystyyn, luullen kirkonmiehen\njo saapuneen. Mutta se olikin hänen henkipalvelijansa, joka ilmoitti\nettä Louvois pyysi luoksepääsyä. Heti hänen perässään saapuikin\nministeri, nokka pystyssä ja tärkeänä. Hänellä oli kaksi nahkalaukkua\nkädessään.\n\n\"Sire\", sanoi hän Bontemsin poistuttua, \"toivon etten häiritse teitä.\"\n\n\"Ei ensinkään, Louvois. Ajatukseni rupesivat jo käymään ikäväksi\ntoveriksi minulle ja olen iloinen päästessäni niistä.\"\n\n\"Olen vakuutettu, etteivät teidän majesteettinne ajatukset voi olla\nmuuta kuin mieluisat\", vastasi hovimies. \"Mutta olen tässä tuonut\nmukanani jotakin, jonka toivon vain lisäävän niitten mieluisuutta.\"\n\n\"Ah, mitä se on?\"\n\n\"Kun niin moni aatelistostamme on matkustanut Unkariin ja Saksaan, niin\nsuvaitsitte te viisaudessanne haluta kuulla, millaisia tietoja he\nystävilleen täällä kotona lähettävät ja millaisia täältä heille menee.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minulla on nyt tässä kaikki mitä kuriiri on saanut kokoon ja myöskin\nse mikä täältä on lähdössä, kukin erä omassa laukussaan. Vaha on\npehmitetty väkiviinalla ja kiinnikkeet irroitettu höyryllä, joten ne\nnyt ovat auki. Kuningas otti kouran täyden laukusta ja katseli\nosoitteita.\n\n\"Tahtoisin todella lukea noitten ihmisten ajatukset\", sanoi hän. \"Sillä\ntavallahan ainoastaan voin päättää niitten ihmisten mielialan, jotka\nedessäni kumartelevat ja hymyilevät. Otaksun ettette itse ole lukenut\nnäitä\", lisäsi hän epäluuloisena.\n\n\"Oh, sire, kuolisin ennemmin.\"\n\n\"Vannotteko sen.\"\n\n\"Autuuteni kautta, sire.\"\n\n\"Hm! Siellä on yksi, joka näkyy olevan pojaltanne.\"\n\nLouvois'n väri vaihtui ja hän sammalsi katsoessaan kuorta. \"Teidän\nmajesteettinne on näkevä, että hän on yhtä uskollinen kaukana kuin\nteidän lähellännekin, muutoin hän ei olisi minun poikani.\"\n\n\"Alkakaamme sitte sillä. Ah, siinä ei ole kuin kymmenkunta riviä.\n'Rakas Achille, miten kaipaankaan sinua. Kun sinä et ole täällä, on\nhovissakin ikävä kuin luostarissa. Naurettava isäukkoni astuskelee yhä\nympäri kuin kalkkunakukko, ikäänkuin kaikki hänen mitalinsa ja ristinsä\nvoisivat peittää sitä tosiasiaa, että hän on vain päälakeija, eikä\nhänellä ole valtaa enempää kuin minullakaan. Hän houkuttelee\nkuninkaalta sangen paljon hyvää, mutta en voi kuvitella mitä hän sillä\ntekee, sillä minä en ainakaan ole hyötynyt mitään. Olen yhä velkaa ne\nkymmenentuhatta tuolle miehelle Ortevrekadulla. Ellei minua kohta\nonnista neljän nikkarin pelissä, niin on tästä lähdettävä sinun\ntoveriksesi!' Hm! Epäilin teitä väärin, Louvois. Huomaan nyt, että\n_ette_ ole lukenut näitä kirjeitä.\"\n\nSillä aikaa kun kuningas luki kirjettä oli ministeri istunut kuin\ntulisilla hiilillä kasvot punaisina kuin punajuuri ja silmät\nmuljottavina päässä. Suuri oli helpotus, kun lukeminen päättyi, sillä\nvaikkakaan se ei sisältänyt mitään, mikä olisi saattanut hänet huonoon\nvaloon kuninkaan silmissä, tunsi hän kuinka joka hermo hänen\nruumiissaan jännittyi raivosta hänen ajatellessaan mitä viittauksia\nhänen nuori hurjapäänsä teki isästään. \"Senkin käärme\", sanoi hän. \"Voi\ntuota häijyä käärmettä. Kyllä opetan hänet vielä kiroamaan\nsyntymähetkeään.\"\n\n\"No, no, Louvois, tehän olette nähnyt paljon mailmaa ja teidän tulee\nolla filosofi. Kuumaverinen nuoriso sanoo aina pahemmin kuin\ntarkoittaa. Älkää ajatelko asiaa sen enempää. Mutta mikäs meillä tässä\non? Kirje rakkaimmalta tyttäreltäni miehelleen Conti'n prinssille.\nTuntisin hänen käsialansa tuhansien joukosta. Voi, pikku kultani, ei\nhän voisi aavistaakaan, että näkisin hänen viatonta lörpötystään.\nMitäpä siitä luenkaan, kun kerran tunnen hänen lapsellisen sydämensä\njoka ajatuksen.\"\n\nHän aukaisi punaisen hyvänhajuisen paperin hymyillen hellästi, mutta\nkun hän oli päässyt muutaman rivin, katosi hymy ja hän hypähti pystyyn\nmuristen vihasta, ja painaen kättään sydämelleen tuijotti yhä paperiin.\n\"Huitukka!\" huudahti hän käheästi. \"Häpeämätön, sydämetön letukka!\nLouvois, te tiedätte, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Te tiedätte,\nettä hän on ollut silmäteräni. Mitä olen häneltä koskaan kieltänyt?\"\n\n\"Olette ollut itse hyvyys, sire\", sanoi Louvois, jonka omia haavoja\nkirveli vähemmän, kun hän näki toisenkin kärsivän.\n\n\"Kuulkaa, mitä hän sanoo minusta: Isä vaari on jotenkin ennallaan,\npaitsi että polvet ovat alkaneet tutista. Sinä muistat, kuinka meillä\noli tapana nauraa hänen hienostelulleen ja siroudelleen! Sen hän on\nkaiken jättänyt, ja vaikka hän kyllä vieläkin tepastelee korkeilla\nkoroillaan niinkuin Landes'n talonpoika puujaloillaan, on hänen\npuvuistaan hävinnyt kaikki loistavuus. Tietysti koko hovi matkii häntä,\njotenka voit arvata millainen ikävyyden pesä se on. Sitten näkyy tuo\nnainen yhä pysyvän hänen suosiossaan ja hänen puseronsa ovat yhtä\nmauttomat kuin vaarin takitkin, mutta kun palaat, niin me lähdemme\nyhdessä maaseudulle ja sinä puet itsesi punasamettiin ja minä\nsinisilkkiin ja me pidämme omaa pientä värikästä hovia,\nmajesteetillisesta vaaristamme huolimatta.\"\n\nLudvig painoi kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Te kuulette mitä hän puhuu minusta, Louvois.\"\n\n\"Se on häpeällistä, sire, häpeällistä.\"\n\n\"Hän antaa minulle liikanimiä -- minulle, Louvois!\"\n\n\"Se on kauheata, sire.\"\n\n\"Ja polveni! Voisi luulla, että olen vanha mies.\"\n\n\"Se on loukkaavaa, sire. Mutta pyydän saada sanoa, että tämä on tapaus,\njossa teidän majesteettinne filosofina ei anna mielensä tulla\njärkytetyksi. Nuoriso on aina kuumaverinen ja sanoo pahemmin kuin se\noikeastaan tarkoittaa. Älkää enää ajatelko sitä.\"\n\n\"Tehän puhutte kuin hölmö, Louvois. Lapsi, jota olen rakastanut,\nkääntyy minua vastaan ja minun ei pitäisi ajatella sitä. Oh, se on taas\nuusi opetus siitä, että kuningas voi kaikkein vähimmin luottaa niihin,\njoilla virtaa hänen vertaan suonissaan. Mutta kenenkäs käsialaa tämä\non? Sehän on kardinaali de Bouillon'in. Omaan sukuunsa ei näy voivan\nluottaa, mutta tämä pyhä mies rakastaa minua ei ainoastaan sen vuoksi\nettä olen auttanut hänet sille paikalle, missä hän on, vaan koska hän\nluonteensa mukaan kunnioittaa ja rakastaa niitä, jotka Jumala on\nasettanut hänen yläpuolelleen.\"\n\n\"Luen teille hänen kirjeensä, Louvois, näyttääkseni teille että\nRanskassa vielä on jälellä sitäkin, mitä sanotaan uskollisuudeksi ja\nkiitollisuudeksi. 'Rakas prinssi de la Roshe-sur-Yon, ah, se on hän,\njolle hän kirjoittaa. Lupasin teille lähtiessänne silloin tällöin\nilmoittaa miten asiat kehittyvät hovissa, kun kysyitte neuvoani siinä,\nmaksoiko vaivaa tuoda tytärtänne hoviin siinä toivossa että hän\nmahdollisesti voittaisi kuninkaan suosion!' Mitä, mitä roistoutta tämä\non, Louvois? 'Sulttaani näkyy menevän pahasta yhä huonompaan. Fontanges\noli ainakin Ranskan sievin nainen, vaikka, meidän kesken sanoen, hänen\ntukkansa oli hieman liian punertava, -- erinomainen väri kyllä\nkardinaalin puvussa, rakas herttua, mutta ylhäiselle naiselle sopii\nkorkeintaan kastanjan ruskea. Montespankin oli aikanaan hieno nainen,\nmutta ajatelkaa, että hän nyt on ihastunut erääseen leskeen, joka on\nhäntä itseään vanhempi, naiseen joka ei edes koeta tehdä itseään\npuoleensavetäväksi, vaan on aina polvillaan rukousjakkarallaan ja\nneuloo kirjauksiaan aamusta iltaan. Sanotaan että syksy ja kevät\nsopivat huonosti yhteen, mutta luulen että kahdesta syksystä tulee\nvielä huonompi pari.' Louvois! Louvois! En voi lukea enempää. Onko\nteillä yhtään vangitsemismääräystä mukananne?\"\n\n\"On yksi, sire.\"\n\n\"Bastille'enkö?\"\n\n\"Ei, kun Vincennes'iin.\"\n\n\"Se on yhtä hyvä. Täyttäkää se, Louvois! Pankaa tuon roiston nimi\nsiihen! Antakaa vangita hänet tänä yönä, ja vietäköön hän sinne omissa\nvaunuissaan. Häpeämätön, kiittämätön ja pahasuinen lurjus. Oh, Louvois,\nmiksi toittekaan minulle näitä kirjeitä! Miksi myönnyittekään hulluun\npäähänpistooni. Hyvä Jumala, eikö maailmassa enää olekaan totuutta,\nkunniantuntoa eikä uskollisuutta.\"\n\nHän polki jalkaansa ja pui nyrkkiään mielettömänä vihasta ja\npettymyksestä.\n\n\"Panenko muut takaisin laukkuun?\" kysyi Louvois innokkaasti.\n\nKuninkaan alettua lukea kirjeitä oli hän seisonut kuin neuloilla,\npeljäten mitä paljastuksia hyvänsä. \"Pankaa ne takaisin, mutta pitäkää\nlaukku.\"\n\n\"Molemmatko?\"\n\n\"Ah, unohdin toisen. Ehkäpä minulla on joku kunniallinen alamainen\nkauempana, vaikka kaikki kotoiset näkyvät olevan teeskentelijöitä.\nOttakaa sieltä yksi umpimähkään. Keneltä tämä on? Ah, sehän on\nRochefoucauldin herttualta. Hän on aina tuntunut kohtuulliselta ja\nvelvollisuutensa tuntevalta nuorelta mieheltä. Mitä hänellä on\nsanottavaa? Danube -- Belgrad -- suurvisiiri -- -- Ooh!\" Hän kiljasi\naivankuin olisi saanut miekan iskun. \"Mitä ihmettä, sire?\" Ministeri\noli ottanut pari askelta, sillä hän säikähti kuninkaan kasvonilmeitä.\n\n\"Viekää pois ne, Louvois! Viekää pois ne\", huusi hän työntäen\npaperikasan luotaan. \"Toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt niitä. En\ntahdo nähdä niitä enää. Hän ivaa rohkeuttanikin, vaikka hän oli vasta\nkehdossaan, kun minä jo olin juoksuhaudoissa. 'Tämä sota ei sopisi\nkuninkaalle', kirjoittaa hän. 'Sillä täällä tapellaan, eikä täällä voi\ntehdä sellaisia turvallisia pikku valloituksia, joista kuningas niin\nkovasti pitää.' Jumaliste, hän saa päällään maksaa tämän pilansa! Niin\nLouvois, siitä tulee kallis pila. Mutta viekää ne pois. Olen nähnyt\nniin paljon kuin voin kestää.\"\n\nMinisteri heitteli kirjeitä takaisin laukkuun, kun hänen silmiinsä\narvaamatta sattui rouva de Maintenon'in rohkea ja selvä käsiala. Jokin\npahahenki kuiskasi hänelle silloin, että tässä oli nyt joutunut ase\nhänen käteensä, jolla hän voisi murskata sen, jonka nimikin täytti\nhänet kateudella ja vihalla. Jos hän nyt tekisi itsensä kirjeessään\nsyypääksi johonkin varomattomuuteen, silloin voisi kuninkaan sydän\nkääntyä hänestä vielä viimeisellä hetkellä. Hän oli ovela mies ja\ntilaisuuden tarjoutuessa käytti hän sitä hyväkseen.\n\n\"Haa!\" virkkoi hän, \"olipa turha avata tuotakin.\"\n\n\"Mitä niin, Louvois, kenen se on?\"\n\nMinisteri työnsi kirjeen hänen eteensä ja Ludvig hätkähti, kun hänen\nsilmänsä osuivat siihen.\n\n\"Rouva de Maintenon'in käsialaa!\" huudahti hän.\n\n\"Niin, se on hänen veljenpojalleen Saksassa.\"\n\nLudvig otti sen käteensä. Sitten hän, äkkinäisellä liikkeellä nakkasi\nsen toisten joukkoon, mutta käsi pyrki uudelleen sen puoleen. Hänen\nkasvonsa olivat harmaat ja väsähtäneen näköiset ja hikikarpaloita\nilmestyi hänen otsalleen. Jos tämäkin näyttäytyisi samanlaiseksi kuin\nedelliset! Ajatuskin järkytti häntä sielua myöten. Kahdesti yritti hän\nottaa sitä laukusta, mutta pudotti sen vapisevista sormistaan. Vasta\nkolmannella kerralla hän onnistui. Hän heitti sen Louvois'lle ja sanoi.\n\"Lukekaa se minulle.\"\n\nMinisteri otti kirjeen kuoresta ja tasoitteli sitä pöydällä,\nkasvoillaan pahanilkinen ilme, joka varmasti olisi maksanut hänen\nasemansa, jos kuningas olisi osannut tulkita sen oikein.\n\n\"Rakas veljenpoikani\", luki hän. \"Se mitä viime kirjeessäsi pyysit, on\naivan mahdotonta. En ole koskaan väärinkäyttänyt kuninkaan suosiota,\npyytämällä itselleni mitään etuja ja olisin hyvin pahoillani, jos minun\npitäisi anoa ylennyksiä omaisillenikaan. Ei kukaan iloitsisi enemmän\nkuin minä, jos kohoaisit majuriksi rykmentissäsi, mutta sen tulee\ntapahtua vain kuntosi ja uskollisuutesi avulla, etkä saa odottaa minun\nvälitystäni sellaisessa asiassa. Palvella sellaista miestä kuin\nkuningas on, on jo itsessään palkinto ja olen varma että palvelet häntä\nyhtä suurella innolla, jos jäät kornetiksi tai kohoot majuriksi. Häntä\nympäröi, onnettomasti kyllä, moni alhainen loiseläin. Toiset niistä\novat vain narreja kuten Lauzun, toiset taasen kuten Touqvet, konnia.\nMutta näkyy olevan sellaisiakin, jotka ovat sekä narreja että konnia,\nkuten Louvois, sotaministeri.\" Tässä lukija oli tukehtua raivosta ja\nistui yskien ja naputtaen sormiaan pöytään.\n\n\"Jatkakaa, Louvois, jatkakaa\", sanoi Ludvig hymyillen kattoa kohti.\n\n\"Siinä ovat pilvet, jotka aurinkoa ympäröivät, rakas veljenpoikani,\nmutta usko minua, aurinko loistaa kirkkaana niitten takana. Jo vuosia\nolen tuntenut tuon jalon luonteen, paremmin kun moni muu ja voin\nvakuuttaa sinulle, että hänellä on hyveitä, mutta jos hänen\nkunniakehänsä joskus himmeneekin, niin on se hänen ympäristönsä syytä,\njoka on osannut käyttää väärin hänen sydämensä hyvyyttä. Me toivomme\nnäkevämme sinut kohta Versailles'ssa, nääntyvänä voitonseppeleittesi\nalla. Siihen mennessä ole vakuutettu rakkaudestani ja toivostani että\npian saat korotuksen, vaikkakaan et voi saavuttaa sitä ehdottomallasi\ntavalla.\n\n\"Ah\", huudahti kuningas, silmät rakkaudesta loistaen. \"Kuinka voin\nepäillä häntä hetkeäkään! Mutta tulin niin järkytetyksi noista muista!\nFrançoise on uskollinen kuin teräs. Eikö se ollut kaunis kirje,\nLouvois?\"\n\n\"Rouva on erittäin terävä nainen\", sanoi ministeri välttelevästi.\n\n\"Ja sellainen sydänten tuntija. Eikö hän ole oikein arvostellut\nluonnettani?\"\n\n\"Mutta ei minun sydäntäni.\"\n\nKuului koputus oveen ja Bontems kurkisti sisään. \"Arkkipiispa on\nsaapunut, sire.\"\n\n\"Hyvä on, Bontems. Pyydä rouvaa olemaan hyvä ja käymään tämän kautta,\nja käske todistajat kokoontumaan etuhuoneeseen.\"\n\nKun palvelija kiiruhti ulos, kääntyi Ludvig ministerinsä puoleen.\n\"Pyydän teitä olemaan yhtenä todistajana, Louvois.\"\n\n\"Missä asiassa, sire?\"\n\n\"Vihkiäisissäni.\"\n\nMinisteri hätkähti. \"Mitä sire, nytkö jo?\"\n\n\"Nyt Louvois, viiden minuutin kuluttua.\"\n\n\"Hyvä, sire.\"\n\nOnneton hovimies koetti olla juhlallisen näköinen, mutta yö oli ollut\ntäynnä harmia hänelle ja kaiken lisäksi tuli hänen vielä olla\navustamassa tuon naisen tulemista kuninkaan puolisoksi. Se oli\nkatkerinta kaikesta.\n\n\"Pankaa kirjeet pois, Louvois. Viimeinen korvasi kaikki edelliset.\nMutta nuo roistot saavat maksaa hävyttömyytensä yhtä kaikki. Asiasta\ntoiseen, tuo nuori veljenpoika, jolle rouva kirjoitti. Gerard\nd'Aubignyhän hänen nimensä, eikö niin?\"\n\n\"Niin on, sire.\"\n\n\"Kirjoittakaa hänelle kapteenin valtakirja ja antakaa hänelle\nensimmäinen vapaaksi joutuva paikka.\"\n\n\"Kapteeniksiko, sire, hänhän ei ole vielä kahtakymmentä täyttänyt.\"\n\n\"Niin, Louvois. Pyydän saada tietää, minäkö vai te olette armeijan\nylipäällikkö? Varokaa itseänne, Louvois. Olen varoittanut teitä jo\nkerran ennen. Sanonpa teille, että jos suvaitsen korottaa saapaspihtini\nkomppanianpäälliköksi, niin ette saa arvellakaan kirjoittaessanne\nvaltakirjaa. Menkää nyt etuhuoneeseen ja odottakaa siellä muitten\ntodistajien kanssa, kunnes teitä tarvitaan.\"\n\nSillä aikaa oli ahkera touhu ollut käynnissä siinä pienessä huoneessa,\njossa punainen lamppu paloi pyhän neitsyen kuvan edessä. Françoise de\nMaintenon seisoi keskellä huonetta kiihottunut puna poskillaan ja\ntavallisesta poikkeava loiste tyynissä harmaissa silmissään. Hän oli\npuettu häikäisevän valkoiseen kirjokankaiseen pukuun, jonka kaulus ja\nhihat olivat kallisarvoista pitsiä. Kolme naista hääräili hänen\nympärillään nousten ja kumartuen ehtimiseen, lisäten siellä, tiukentaen\ntäällä, muutellen ja korjaten, kunnes kaikki oli heidän makunsa mukaan.\n\n\"Kas niin\", sanoi pääompelija painaen viimeisen muodon harmaalle\nnauharuusulle. \"Luulenpa että se sopii teidän majes--, tarkoitan\nrouvalle.\"\n\nRouva hymyili hoviompelijan sukkelalle kielelle.\n\n\"Minulla ei juuri ole makua pukuasioissa\", sanoi hän. \"Kuitenkin\ntahtoisin mielelläni olla puettu kuninkaan mielen mukaan.\"\n\n\"Ah, rouvaa on niin helppo pukea. Rouvalla on vartaloa. Rouvalla on\nryhtiä. Mikäpä puku ei sopisi tuolle kaulalle, tuollaisille vyötäisille\nja käsivarsille! Mutta ajatelkaa, kun meidän on tehtävä sekä vartalo\nettä puku. Esimerkiksi prinsessa Charlotte Elisabet. Eilen vast'ikään\nleikkasimme hänelle puvun. Hän on lyhyt, mutta paksu. Uskomatonta\nkuinka paksu hän on. Hänen pukuunsa meni enemmän kangasta kuin rouvan,\nvaikka hän on kahta kämmenenleveyttä lyhyempi. Ah, uskon ettei hyvä\nJumala tarkoittanut ketään ihmistä niin paksuksi. Mutta se on totta,\nhän on baijerilainen eikä ranskatar!\"\n\nMutta rouva ei paljoakaan huomannut ompelijattaren lörpötystä. Hänen\nkatseensa oli kohdistunut madonnan kuvaan nurkassa ja huulet liikkuivat\nrukouksessa, anoen voimaa tullakseen ansiokkaaksi siihen suureen\nkutsumukseen, joka niin äkkiä oli tullut hänen osakseen, köyhän\nkotiopettajattaren osaksi. Hän rukoili voimaa välttääkseen niitä\nvaaroja, jotka ympäröivät häntä kaikkialla ja että tämän yön toimitus\ntuottaisi siunausta Ranskanmaalle ja sille miehelle, jota hän rakasti.\nHiljainen koputus ovelle keskeytti rukoilevan.\n\n\"Se on Bontems, rouva\", sanoi neiti Nanon. \"Hän sanoo että kuningas on\nvalmiina.\"\n\n\"Sitte emme anna hänen odottaa. Tulkaa. Jumala antakoon siunauksensa\nsiihen mitä menemme tekemään.\"\n\nPieni seurue kokoontui kuninkaan etuhuoneeseen ja lähti sieltä\nyksityiskappeliin. Etumaisena astui muhkea piispa, puettuna vihreään\nmessupukuun, messukirja kädessä ja sormi vihkimäkaavan kohdalla lehtien\nvälissä. Hänen vierellään astui hänen almunjakajansa ja kaksi\nhovipoikaa punaisissa kauhtanoissa kantaen palavia soihtuja. Kuningas\nja rouva de Maintenon kulkivat rinnan, jälkimäinen rauhallisena ja\ntyynenä, lempeänä ja silmät maahan luotuina, kuningas taas punottavin\nposkin ja hieman levottomin elein, kuten se joka tuntee olevansa\nelämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Heidän takanaan, juhlallisen\näänettöminä, seurasi pieni joukko valittuja todistajia, laiha ja\nvaitelias isä La Chaise, Louvois, muljautellen silmiään morsiameen\npäin, markiisi de Charmarante, Bontems ja neiti Nanon.\n\nSoihdut valoivat kellertävää valoaan seurueeseen, sen kulkiessa\nhitaasti käytäviä pitkin ja poikki _salonkien_, joita heidän oli\nkuljettava matkallaan kappeliin ja ne valaisivat räikeästi maalattuja\nseiniä ja kattoja heijastuen taas kultauksista ja peileistä, mutta\njättivät nurkkauksiin pitkiä varjoja. Kuningas vilkuili hermostuneesti\nnoihin tummiin nurkkiin sekä seinillä riveissä riippuviin esi-isiensä\nja omaistensa muotokuviin. Kun hän meni Maria Teresan, kuningatar\nvainajan ohi, hätkähti hän ja pidätti henkeään kauhusta.\n\n\"Jumalani\", kuiskasi hän, \"hän rypisti silmäkulmiaan ja sylkäsi\nminulle.\"\n\nRouva pani viileän kätensä hänen ranteelleen. \"Ei se ollut mitään\",\nvirkkoi hän tuskin kuuluvasti. \"Se oli vain valo, joka lepatti\nmuotokuvalla.\"\n\nHänen sanoillaan oli tavallinen vaikutuksensa häneen. Säikähtynyt ilme\nkatosi hänen silmistään ja ottaen rouvaa kädestä, hän jatkoi matkaansa\npäättävästi. Hetkistä myöhemmin seisoivat he alttarin edessä ja\ntoimitus, joka yhdistäisi heidät elinijäksi, alkoi.\n\nKun he taas kääntyivät lähteäkseen, ja uusi sormus kimalteli rouvan\nsormessa, kuuli hänen ympäriltään onnittelujen sorinaa. Kuningas ei\nkuitenkaan sanonut sanaakaan, hän katsoi vain puolisoaan eikä tämäkään\npuolestaan toivonut enempää. Hän oli yhä tyyni, mutta veri jyskytti\nhänen ohimoissaan. \"Olet Ranskan kuningatar nyt\", kuuli hän sen\nhymisevän -- \"kuningatar, kuningatar, kuningatar!\" Mutta äkkiä huomasi\nhän varjon lähellään ja matala ääni kuiskasi. \"Muista, tyttäreni,\nlupauksesi kirkolle.\" Säpsähtäen kääntyi hän ja näki jesuiitan kalpeat\nja kiihkoisat kasvot.\n\n\"Kätesi on tullut kylmäksi, Françoise\", sanoi Ludvig. \"Menkäämme,\nrakkahin, olemme viipyneet liian kauan tässä synkässä kappelissa.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nKAKSI FRANÇOISE'TA.\n\n\nRouva de Montespan oli vetäytynyt levolle kepein mielin, saatuaan\nveljensä tiedonannon. Hän tunsi Ludvigin paremmin kuin moni muu ja\ntiesi kuinka tavattoman itsepäinen hän oli pikkuasioissa. Kun hän oli\nsanonut tahtovansa, että arkkipiispa heidät vihkisi, niin sen piti myös\nolla arkkipiispa. Tänä yönä siitä siis ei voinut tulla mitään. Huomenna\noli taas uusi päivä, ja ellei hän silloin saisi luovutetuksi kuningasta\naikeistaan, niin ei hänen kauneutensa eikä hänen taitonsa enää olleet\nminkään arvoiset.\n\nAamulla hän pukeutui huolellisesti, siveli hieman puuteria sinne,\npunamaalia tänne, muistipa varjostaa hymykuopatkin poskissaan,\nverhoutui laajaan sinipunaiseen samettipukuun ja laati kaulaansa komean\nhelmikoristeensa, aivan kuin konsanaan sotilas, joka teroittaa aseensa\ntaistelua varten elämästä ja kuolemasta. Edellisen illan suuresta\ntapauksesta hän ei ollut saanut mitään tietää, vaikka koko hovi siitä\nlauloi, sillä hän oli ylpeytensä ja häjyn kielensä vuoksi jäänyt\nystävittä ja tiedottajitta. Hän nousikin siitä syystä mitä\nparaimmalla tuulella, hautoen mielessään vain kysymystä, miten\nparaiten hankkisi itselleen pääsyn kuninkaan puheille. Hän oli\nvielä pukeutumishuoneessaan sovitellen pukunsa laskoksia, kun\nhänen kamaripalvelijansa ilmoitti, että kuningas odotti häntä\n_salongissa_. Rouva de Montespan uskoi tuskin korviaan. Koko aamun\noli hän rasittanut aivojaan keksiäkseen keinon päästä kuninkaan\npuheille, ja siinä oli hän nyt odottamassa häntä. Vilkaistuaan\nviimeisen kerran peiliin kiiruhti hän kuningasta vastaan.\n\nKuningas seisoi selin tulijaan, katsellen erästä Snyders'in maalausta,\nmutta kun hän sulki oven, kääntyi hän ja astui pari askelta rouvaa\nkohti. Rouva de Montespanilta oli päässyt ilonhuudahdus rientäessään\nkuningasta kohti ja rakkauden loiste silmissään oli hän samalla\nojentanut valkoiset käsivartensa hänen puoleensa. Mutta kuningas nosti\nkätensä tehden torjuvan eleen, ystävällisen mutta niin päättäväisen\nettä se pysäytti hänet kerrassaan. Kädet vaipuivat sivuille, hänen\nhuulensa vapisivat ja hän jäi katsomaan kuninkaaseen silmillä, joista\nsuru ja pelko puhuivat äänetöntä kieltään. Kuninkaan kasvoilla oli\nilme, jota hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja hänen sielunsa\nsyvimmässä kuiskasi jo jokin ääni että hän tänäpäivänä oli tapaava\nitseään voimakkaamman hengen.\n\n\"Olette taas minulle vihainen\", sanoi hän.\n\nKuningas oli tullut tapaamaan häntä aikeissa suoraan ilmoittaa\nnaimisiinmenostaan, mutta nyt, nähdessään hänen kauneutensa ja\nrakkautensa, tuntui hänestä, että olisi vähemmän raakaa lyödä hänet\nmaahan tuossa edessään. Sanokoon sen joku muu, ajatteli hän. Hän saa\nsen kyllä muutenkin tietää. Sitäpaitsi välttäisi hän ehkä ikävän\nkohtauksen, joka hänestä aina oli ollut vastenmielistä. Hänen\nsanottavansa oli kyllin vaikea jo sinänsä. Niin nopeasti kuin nämä\najatukset olivat välähtäneetkin kuninkaan mielessä, oli rouva ne\nyhtäkaikki ymmärtänyt katsoessaan hänen ruskeisiin silmiinsä.\n\n\"Te olette tullut sanomaan minulle jotakin ja nyt ette kuitenkaan\nrohkene sitä tehdä. Jumala siunatkoon hellää sydäntänne, joka saa\njulman kielen vaikenemaan.\"\n\n\"Ei toki, ei toki\", sanoi Ludvig. \"En tahtoisi olla julma. En voi\nunhottaa, että teidän älynne ja kauneutenne niin monen vuoden kuluessa\non kirkastanut päiväni ja antanut loistoa hovilleni. Mutta ajat\nmuuttuvat ja minulla on velvollisuuksia maailmaa kohtaan, jotka\nvaativat voittamaan henkilökohtaiset mielitekoni. Useammasta syystä\nluulen olevan parasta, että sovimme sillä tavalla kuin eilen puhuimme\nja että te siis vetäydytte hovista.\"\n\n\"Hovista, sire, ja kuinka pitkäksi ajaksi?\"\n\n\"Teidän täytyy vetäytyä ainaiseksi.\"\n\nRouva jäi katsomaan häneen kädet nyrkissä ja kasvot kalveten.\n\n\"Minun ei tarvinne sanoa, että tulen tekemään vetäytymisenne niin\nonnelliseksi kuin suinkin. Eläkkeenne saatte määrätä itse ja rakennutan\nteille palatsin mihin osaan Ranskaa haluatte, sillä ehdolla kuitenkin,\nettä se on kahdenkymmenen virstan etäisyydellä Pariisista. Sitäpaitsi\nmaatila -- --\"\n\n\"Oh, sire, kuinka voitte ajatellakaan, että tuollaiset asiat voisivat\nkorvata teidän rakkautenne menetyksen?\" Hänen sydämensä oli tullut\nlyijynraskaaksi. Jos kuningas olisi puhutellut häntä kiivaasti ja\nvihaisesti, olisi hän ehkä voinut toivoa käännyttävänsä hänet kuten\nennenkin, mutta hänen ystävällinen ja kuitenkin varma käytöksensä oli\njotakin aivan uutta ja hän tunsi, että kaikki hänen oveluutensa oli\nturha tällä kertaa. Hänen tyyneytensä raivostutti häntä ja kuitenkin\nkoetti hän tukahuttaa intohimoaan ja säilyttää nöyrän ilmeensä, mikä ei\nvähääkään ollut hänen ylpeän ja rajun luonteensa mukaista. Mutta pian\nse kävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\n\"Olen ajatellut perusteellisesti asiaa\", jatkoi kuningas, \"ja sen\ntäytyy käydä kuten jo sanoin, sillä muuta keinoa ei ole. Koska meidän\ntäytyy erota, on parasta että se tapahtuu äkkiä ja viivytyksettä.\nUskokaa minua, se ei ole hauskaa minustakaan. Olen käskenyt veljeänne\npitämään ajoneuvot valmiina takaportilla yhdeksän aikana, sillä\najattelin, että teille olisi mieluisampaa lähteä pimeän tultua.\n\n\"Peittääkseni häpeäni ilkamoivalta hovilta. Olette erittäin\nhienotunteinen, sire. Tai ehkäpä tämäkin oli jonkinlainen velvollisuus,\nmehän olemme kuulleet niin paljon velvollisuuksista näinä päivinä. Ja\nettekös juuri te -- -- --\"\n\n\"Tiedän, tiedän. Myönnän sen. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä,\nmutta uskokaa minua, tulen sovittamaan kaiken vointini mukaan. Ei, ei\nälkää katsoko minuun noin vihaisesti. Kun nyt viimeisen kerran näemme\ntoisemme, niin antakaamme siitä jäädä edes miellyttävä muisto.\"\n\n\"Miellyttävä muisto!\" Nyt katosi hänestä kaikki ystävällisyys ja\nnöyryys ja hänen äänessään soi iva ja viha. \"Miellyttävä muisto!\nTeillehän se kyllä lienee hauska muisto, kun voitte ruveta rakastamaan\ntoista, tarvitsematta nähdä mitään kalpeita kasvoja hovinne\n_salongeissa_ muistuttamassa uskottomuuttanne. Mutta minulle,\nistuessani jossakin yksinäisessä maatalossa, mieheni halveksimana,\nperheeni hyleksimänä, koko Ranskan pilkan ja ilveilyn esineenä, kaukana\nkaikesta, mikä elämälle antaa viehätystä, kaukana siitä miehestä, jonka\nrakkaudelle olen uhrannut kaikkeni -- minulle siitä todella tulee\nmiellyttävä muisto, olkaa varma siitä!\"\n\nKuningas oli hyvinkin huomannut rouvan silmistä leimuavan vihan, mutta\nkoetti kuitenkin hillitä suuttumustaan. Kun Ranskan kahden ylpeimmän\nhenkilön oli keskenään sovittava tällaisesta asiasta, oli toisen\nvälttämättömästi tingittävä jossakin. Hän tunsi, että hänen oli se\ntehtävä, mutta se oli sangen vaikeaa hänen kaltaiselleen käskevälle\nluonteelle.\n\n\"Käyttämällä sanoja, jotka eivät sovi teidän kielenne lausuttaviksi\neikä minun korvieni kuultaviksi, ette paranna asiaanne. Myöntäkää edes,\nettä siinä, missä minulla nyt olisi oikeus käskeä, minä käytän pyyntöä\nja missä minä voisin määrätä teistä alamaisenani, kehoitan teitä\nystävänäni.\"\n\n\"Oh, sire, te osoitatte minua kohtaan ylenpalttista hienotunteisuutta!\nMeidän lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt suhteemme tuskin riittää\nselittämään sellaista suvaitsevaisuutta puoleltanne. Minun pitäisi\ntodella tuntea suurta kiitollisuutta siitä, että ette ole käskenyt\nkaartinne jousimiehiä kunniavahdiksi minulle tai marssittanut minua\nmuskettisoturienne muodostamaa kunniakujaa palatsistanne.\"\n\n\"Sananne sointuvat katkerilta, madame.\"\n\n\"Sydämeni on katkera, sire.\"\n\n\"Ei, Françoise, olkaa järkevä, minä pyydän teitä. Olemme molemmat jo\nsivuuttaneet nuoruutemme.\"\n\n\"Viittauksenne vuosiini kuulostaa erittäin kohteliaalta suustanne,\nsire.\"\n\n\"Oh, te väännätte sanojani. Sitte en puhu enempää. Onko teillä mitään\nkysyttävää minulta ennenkuin lähden?\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän. \"Onko tuokin mies. Onko tuollakin sydän?\nOvatko nuo samat huulet, jotka niin usein ovat vakuuttaneet\nrakastavansa minua. Ovatko nuo samat silmät, jotka niin hellästi ovat\nkatsoneet minun silmiini. Voitteko te hyljätä naisen, jonka koko elämä\non ollut teidän, samalla tavalla kuin hylkäsitte St. Germain'in\npalatsin kun toinen uhkeampi oli teillä käytettävänänne? Ja tämäkö on\nkaikkien noitten lupausten, suloisten kuiskausten, kehotteluitten ja\nvalojen surkea loppu? Tämäkö! -- --\"\n\n\"Ei, ei Françoise, tämä on liian surullista meille molemmille.\"\n\n\"Surullista! Missä huomaa surua teidän kasvoillanne? Näen vain vihaa\nniissä, koska olen uskaltanut sanoa totuuden.\n\n\"Näen niissä iloa, kun tunnette saaneenne alhaisen asianne\ntoimitetuksi. Mutta missä näen surua? Ah, kun olen mennyt, niin kaikki\ntuntuu teistä niin helpolta -- eikö niin? Te voitte palata takaisin\nkotiopettajattarenne luo -- -- --\"\n\n\"Françoise!\"\n\n\"Niin, niin, ette voi minua peloittaa. Mitäpä minä välitän kaikesta,\nmitä voitte tehdä minulle. Mutta minä tiedän kaikki. Älkää luulko, että\nolen sokea. Tehän aioitte mennä naimisiin hänen kanssaan! Te, Ludvig\npyhän jälkeläinen ja hän, Scarron'in leski, tuo köyhä raataja, jonka\nminä armeliaisuudesta otin talouteeni! Ah, miten teidän hovilaisenne\nnauraisivat! Kuinka nuo pikku kynäilijät saisivat runoaiheita ja kuinka\nälyniekat laskettelisivat sukkeluuksiaan! Te ette kuule niistä mitään\ntietenkään, mutta teidän ystävillenne ne ovat kiduttavia.\"\n\n\"Kärsivällisyyteni ei kestä enempää\", huudahti kuningas, \"jätän teidät,\nmadame, ja ainaiseksi.\"\n\nMutta rouva oli raivoissaan menettänyt kaiken pelkonsa ja\nvarovaisuutensa. Hän asettui kuninkaan ja oven väliin, ja kasvot\nhehkuvina, silmät palavina ja pää hieman eteen työnnettynä polki hän\npientä, valkoista satiinitohveliaan mattoon.\n\n\"Teillä on kiire, sire! Hän odottaa teitä varmaankin.\"\n\n\"Antakaa minun mennä, madame.\"\n\n\"Mutta pettymyshän oli suuri eilenillalla, eikö niin, sire rukkani!\nSuuri taivas, mikä isku! Ei mitään arkkipiispaa! Ei mitään vihkiäisiä.\nKoko pikku suunnitelma meni piloille. Eikö se ollut julmaa?\" Ludvig\ntuijotti hänen kauniisiin, hurjiin kasvoihinsa hieman ymmällään ja\nhänen mieleensä välähti ajatus, että hän oli surusta menettänyt\njärkensä. Mitä muutakaan saattoi olla puhe arkkipiispasta ja\npettymyksestä? Hän piti arvolleen sopimattomana puhua ankarasti niin\nonnettomalle. Hänen täytyi lepytellä häntä ja ennenkaikkea päästä irti\nhänestä.\n\n\"Teillä on ollut hallussanne joukko minun perheeni jalokiviä\", sanoi\nhän, \"Pyydän teitä yhä pitämään ne pienenä osoituksena arvonannostani.\"\n\nHän oli toivonut tyynnyttävänsä häntä ja aiheuttavansa hänelle\nmielihyvää, mutta silmänräpäyksessä oli hän aarrekaapillaan ja syyti\nsieltä kaksin kourin kalleuksia lattialle kuninkaan jalkoihin. Ne\nkilisivät ja ratisivat, nuo pienet keltaiset, punaiset ja vihreät\npalloset, vieriessään lattialle ja sattuessaan seinävieren\ntammivuoraukseen.\n\n\"Ne kelpaavat kyllä lapsenpiialle, jos arkkipiispa joskus saapuisi.\"\n\nKuningas tuli nyt entistään enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli\ntullut mielipuoleksi. Hän päätti vedota hänen hellempiin tunteisiinsa.\nHän astui nopeasti ovelle ja kuiskasi jotakin. Nuorukainen, jolla\npitkät kultakiharat valuivat samettitakille saakka, astui huoneeseen.\nSe oli rouvan nuorin poika, Toulouse'n kreivi.\n\n\"Ajattelin, että tahtoisitte sanoa hänelle jäähyväiset, madame\", sanoi\nLudvig.\n\nRouva jäi tuijottamaan, voimatta käsittää hänen sanojensa merkitystä.\nSilloin hänelle äkkiä selvisi, että häneltä aiottiin ottaa sekä lapset\nettä rakastaja ja että tuo toinen nainen saisi puhutella heitä ja\nvoittaa heidän rakkautensa, sillä aikaa kun hän olisi kaukana muualla.\nKaikki, mitä tuossa naisessa oli häjyä ja katkeraa, leimahti silloin\nkorkeimmilleen, niin että hän todellakin sillä hetkellä oli sitä mitä\nkuningas oli pelännyt. Ellei hän saisi poikaansa, niin ei sitä saisi\nkukaan muukaan. Hänen aarteittensa joukossa oli jalokivillä koristettu\ntikari, aivan hänen vieressään. Hän sieppasi sen lattialta ja hyökkäsi\npakoilevan poikansa kimppuun. Ludvig kirkasi ja juoksi estämään häntä,\nmutta eräs toinen käsi oli häntä nopeampi. Eräs nainen oli kiiruhtanut\navonaisesta ovesta esiin ja saanut kohotetusta ranteesta kiini. Siinä\nsyntyi hetken ottelu, kaksi kuninkaallista vartaloa huojui ja väänteli,\nja äkkiä putosi tikari heidän väliinsä lattialle. Pelästynyt Ludvig\notti sen lattialta ja siepaten poikaansa kädestä, kiiruhti koko\nhuoneustosta pois. Françoise de Montespan horjahti leposohvaa vasten ja\nnäki edessään toisen Françoise'n varman katseen, naisen, jonka varjo\nnykyään näytti seuraavan häntä kaikkialla.\n\n\"Olen pelastanut teidät teosta, madame, jota te ensimmäisenä olisitte\nkatunut.\"\n\n\"Pelastanut minut. Tehän olette itse saattanut minut tähän tekoon.\"\n\nKukistunut suosikki nojasi sohvan korkeaan selkämystään pitäen käsiään\nselän takana samettisella kaarella. Hänen puoleksi avoimet silmänsä\nsäkenöivät tulta ja hänen huulensa olivat juuri niin paljon raollaan,\nettä hohtavan valkoiset hampaat hyvin näkyivät. Tällainen oli\ntodellinen Françoise de Montespan, kissansukuinen eläin, valmiina\nhyökkäykseen, kaukana siitä nöyrästä ja sulokielisestä Françoisesta,\njoka niin usein oli voittanut kuninkaan uudelleen puolelleen suloisilla\nsanoillaan. Rouva de Maintenon'in käsi oli haavoittunut taistelussa ja\nhänen sormistaan tippui verta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa\najatella sitä. Hänen harmaat silmänsä olivat lujasti suunnatut entiseen\nkilpailijaansa, kuten heikkoon ja petolliseen eläimeen, jonka voi\nvoimakkaammalla tahdollaan hallita.\n\n\"Niin, te se olette, joka olette minut tähän saattanut, te juuri, jonka\nminä otin hoivaani silloin, kun teillä tuskin oli leivän palaa tai\nviinin tilkkaa. Mitä teillä silloin oli? Ei kerrassaan mitään muuta\nkuin naurunalainen nimi. Ja mitä minä annoin teille? Kaikki! Te\ntiedätte, että annoin teille kaikki, rahaa, aseman, pääsyn hoviin!\nKaiken sen olette saanut minulta. Ja nyt pidätte te minua pilkkananne!\"\n\n\"Madame, en pidä teitä pilkkanani, päinvastoin säälin teitä sydämeni\npohjasta.\"\n\n\"Säälitte! Ha, ha! Mortemart Scarron'in lesken säälimänä. Menköön\nteidän säälinne samaa tietä kun kiitollisuutenne ja kurja\nluonteennekin. Älkäämme siitä enää välittäkö.\"\n\n\"Sananne eivät minua loukkaa.\"\n\n\"Uskonpa todella, ettette ole erittäin arkatuntoinen.\"\n\n\"En, kun omatuntoni on puhdas.\"\n\n\"Ah, sekään siis ei ole teitä vaivannut?\"\n\n\"Ei tässä asiassa, madame.\"\n\n\"Hyvä Jumala. Kuinka hirvittäviä ne muut asiat mahtavat ollakaan!\"\n\n\"En ole koskaan hautonut mielessäni pahaa teitä kohtaan.\"\n\n\"Ei mitään minua kohtaan? Oh, nainen nainen!\"\n\n\"Mitä olen sitte tehnyt. Kuningas tuli huoneeseeni seuraamaan lastensa\nopetusta. Hän viipyi siellä. Hän puhutteli minua. Hän kysyi ajatustani\nyhdessä ja toisessa asiassa. Voinko olla vastaamatta hänelle? Vai\nvoinko sanoa muuta kuin mitä ajattelin?\"\n\n\"Te käännytitte hänet minua vastaan.\"\n\n\"Olisin ylpeä, jos voisin uskoa käännyttäneeni hänet hyveen puoleen.\"\n\n\"Sanat lipuvat somasti huuliltanne.\"\n\n\"Toivoisin että voisin sanoa samaa teistä.\"\n\n\"Siten siis, oman tunnustuksenne mukaan, ryöstitte kuninkaan rakkauden\nminulta, te leskistä hyveellisin.\"\n\n\"Tunsin teitä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta ja ystävällisyyttä.\nOlette ollut, kuten niin monta kertaa olette huomauttanut minulle,\nhyväntekijäni. Ei ollut vähintäkään tarpeen muistuttaa sitä minulle,\nsillä en ollut hetkeksikään sitä unhottanut. Mutta kun kuningas kysyi\nminulta, mitä ajattelin, niin en tahdo kieltää, että nimitin syntiä sen\noikealla nimellä ja sanoin, että hän olisi arvokkaampi ihmisenä, jos\nhän pudistaisi päältään ne synnin kahleet, jotka häntä sitoivat.\"\n\n\"Tai että hän vaihtaisi ne toisiin!\"\n\n\"Niin, velvollisuuden kahleisiin.\"\n\n\"Äh, teidän tekopyhyytenne ällöttää minua! Jos kerran olette olevinanne\nnunna, miksi ette sitte ole siellä, missä nunnat ovat? Te tahtoisitte\nnauttia kummankin maailman parhaista antimista, eikö niin? Kaikesta,\nminkä hovi voi antaa ja samalla jäljitellä luostarielämää. Minun\nkanssani teidän on turha teeskennellä! Tunnen teidät yhtä hyvin, kuin\nsisin sydämenne tuntee teidät. Minä olin ainakin rehellinen, sen minkä\ntein, tein koko maailman nähden. Mutta te, pappienne ja rippi-isienne\nselän takana, rukousjakkaroinenne ja messukirjoinenne, älkää luulko\npettävänne minua, kuten olette pettänyt muita.\" Hänen vastustajansa\nharmaat silmät säkenöivät ensikertaa ja hän astui pari askelta\neteenpäin nostaen toista kättään ikäänkuin moittien.\n\n\"Minulle on yhdentekevä, mitä minusta sanotte\", sanoi hän. \"Se ei\nmerkitse enempää kuin mitä tuo turhamainen papukaija tuolla viereisessä\nhuoneessa papattaa. Mutta älkää kosketelko asioita, jotka ovat pyhiä.\nAh, jospa tekin tahtoisitte kohottaa ajatuksenne niihin asioihin, jos\ntekin tahtoisitte kohdistaa ajatuksenne sisäänpäin, niin huomaisitte,\nennenkuin on myöhäistä -- kuinka huonoa ja rumaa se elämä on ollut,\njota olette elänyt. Mitä olettekaan tehnyt! Hänen sielunsa oli teidän\nkäsissänne, niinkuin savi valajallaan. Jos te olisitte kohottanut\nhäntä, jos olisitte ohjannut häntä korkeampiin ilmapiireihin ja jos\nolisitte saanut esille kaiken, mikä hänessä oli jaloa ja hyvää, niin\najatelkaa, kuinka rakastettu ja siunattu teidän nimenne olisikaan,\nlinnan korkeuksista, mataliin mökkipahasiin saakka! Mutta ei. Te\nveditte hänet alas, te turmelitte hänen nuoruutensa, te erotitte hänet\npuolisostaan ja raatelitte hänen miehuutensa. Rikos, joka tehdään niin\nkorkeassa asemassa, synnyttää tuhansia muita niitten keskuudessa, jotka\nkatsovat häneen esimerkkinään ja kaikki, kaikki tuo lepää teidän\nhartioillanne. Kavahtakaa, madame, kavahtakaa, ennenkuin on myöhäistä!\nKauneudestanne huolimatta voi teillä ehkä olla vain joku vuosi\nelämänaikaa, kuten minullakin -- mahdollisesti. Silloin kun tuo ruskea\ntukka on harmaa, kun tuo valkoinen poski on sisäänpainunut ja kun tuo\nloistava silmä on himmentynyt, ah armahtakoon jumala silloin Françoise\nde Montespan'in synnintahrimaa sielua!\"\n\nHänen kilpailijansa pää oli painunut alas, juhlallisten sanojen ja\nkauniiden, vakavien silmien vaikutuksesta. Hetkisen seisoi hän\näänettömänä, ensi kertaa elämässään pelotettuna, mutta sitten tuo\npilkallinen, uhmaileva mieli palasi entiselleen ja hän nosti silmänsä\nja virkkoi ivahuulin.\n\n\"Kiitän teitä, mutta minulla sattuu jo entuudestaan olemaan rippi-isä.\nOh, madame, älkää koettako lumota minua. Tunnen teidät, ja tunnen\nteidät hyvin.\"\n\n\"Päinvastoin, te näytte tuntevan minua vähemmin kuin luulinkaan.\nPyydän, sanokaapa, jos tunnette minut niin hyvin, mikä minä olen?\"\n\nHänen kilpailijansa koko katkeruus ja viha soi hänen vastauksessaan.\n\n\"Te olette\", sanoi hän, \"lasteni kotiopettaja ja kuninkaan salainen\nrakastajatar.\"\n\n\"Te erehdytte\", vastasi rouva de Maintenon rauhallisesti. \"Olen teidän\nlastenne kotiopettaja ja olen kuninkaan puoliso.\"\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\nMIES VAUNUISSA.\n\n\nDe Montespan oli usein teeskennellyt pyörtymistä kun hän tahtoi\nlieventää kuninkaan vihastumista. Hän oli sitten kietonut käsivartensa\nhänen ympärilleen ja siten voittanut hänen säälinsä, joka onkin\nrakkauden kaksoissirar. Mutta nyt oppi hän tietämään mitä merkitsee\npyörtyminen parin sanan johdosta. Hän ei saattanut epäillä äsken\nkuulemainsa sanojen totuutta. Hänen kilpailijansa ilmeessä, hänen\nvakavassa katseessaan ja rauhallisessa äänessään oli jotakin, joka\nvakuutti asian todenperäisyyden. Hän seisoi hetkisen huumaantuneena,\nhengittäen raskaasti ja ojennellen avuttomasti käsivarsiaan, silmien\nloisteen hiipuessa vähitellen. Sitten hänen ylpeä päänsä vaipui\nrinnalle ja hän kaatui kilpailijansa jalkoihin parahtaen valittavasti\nkuten se, joka on taistellut tuimasti, mutta tietää ettei pysty enää\njatkamaan taisteluaan.\n\nRouva de Maintenon kumartui ja nosti hänet voimakkaille valkeille\nkäsivarsilleen. Hänen silmissään kuvastui syvä suru ja sääli, kun hän\nkatseli lumivalkeita kasvoja, jotka lepäsivät hänen rintaansa vasten ja\njoista oli kadonnut kaikki katkeruus ja ylpeys. Ainoastaan kyynel oli\njäänyt kimmeltämään tumman silmäripsen alle ja huulien oikullinen ilme\nnäkyi vielä, kuten lapsen, joka on itkenyt itsensä uneen. Hän kantoi\nhänet leposohvalle ja asetti silkkisen pieluksen hänen päänsä alle.\nSitte kokosi hän kaikki lattialle sirotellut jalokivet ja pani ne\ntakaisin aarrekaappiin. Lukittuaan sen ja asetettuaan avaimen niin että\nomistaja sen helposti huomaisi, soitti hän kelloa, joka kutsui paikalle\npienen mustan hovipojan.\n\n\"Emäntäsi on pahoinvoipa\", sanoi hän, \"mene hakemaan hänen\npalvelijoitaan.\" Ja sitten, näin täytettyään velvollisuutensa, lähti\nhän tuosta suuresta huoneesta, jonne hän jätti sametin ja kullan\nhohtoon kauniin kilpailijansa, makaamaan kuin särjetyn kukkasen\navuttomana ja toivottomana.\n\nTodellakin avuttomana, sillä hän ei voinut mitään tehdä ja toivottomana\nmyöskin, sillä mitenkäpä voi onni häntä enää suosia. Heti kun hän tuli\ntajuihinsa taas, lähetti hän palvelijansa pois, ja jäi kädet ristissä\nmiettimään surullista tulevaisuuttaan. Hänen täytyi lähteä, se oli\nvarma. Ei vain sen vuoksi, että se oli kuninkaan käsky, vaan myöskin\nsiksi, että häntä odotti vain surkuttelu ja pilkka hovin puolelta,\njossa hän tähän saakka oli ylinnä vallinnut. Tosin oli hän ennenkin\npystynyt pitämään puoliaan kuningatarta vastaan, mutta ei hänen\nkatkerin vihansakaan voinut estää häntä näkemästä, että hänen nykyinen\nkilpailijansa oli aivan toista lajia, kuin nöyrä Maria Teresia raukka.\nEi, hänen voimansa oli lopultakin murtunut. Hänen täytyi myöntää\nhävinneensä ja siis lähteä.\n\nHän nousi leposohvalta tuntien tulleensa kymmentä vuotta vanhemmaksi.\nHänellä oli paljon tehtävää ja aika oli lyhyt. Hän oli heittänyt\nkalleutensa kuninkaan jalkoihin, kun tämä oli maininnut niistä\njonkinlaisena korvauksena rakkauden menettämisestä, mutta nyt hän\ntuumi, että kun rakkaus kerran oli mennyt, niin ei ollut mitään syytä\nmenettää myös niitä. Ellei hän tästälähin enää olisikaan Ranskan\nvaikutusvaltaisin nainen, niin olisi hän ainakin sen rikkain.\nLuonnollisesti saisi hän myöskin eläkkeen ja se olisi varmasti runsas\nsillä Ludvig oli aina antelias. Ja sittenhän hänellä oli vielä kaikki\ntavaransa, minkä hän oli koonnut vuosien kuluessa, kullat ja hopeat,\nmaljakot ja taulut, ristiinnaulitunkuvat, kellot ja pikarit, yhteensä\nne tekisivät miljoonia livrejä. Omin käsin kääri hän arvokkaimmat ja\npienemmät esineet jättäen muut veljensä huolenpitoon. Koko päivän oli\nhän kuumeisen tarmokkaassa puuhassa, unohtaakseen niissä häviönsä ja\nkilpailijansa riemun. Illalla oli kaikki valmiina, ja hän oli\ntoimittanut niin, että hänen tavaransa lähetettäisiin Petit Bourg'iin\nhänen perässään, sillä sinne aikoi hän vetäytyä.\n\nPuoli tuntia ennen hänen lähtönsä määräaikaa johdatettiin hänen\nhuoneeseensa nuori ratsumies, jonka kasvot olivat hänelle oudot. Hän\ntuli hänen veljensä lähettämänä.\n\n\"Monsieur de Vivonne on pahoillaan siitä, madame, että huhu teidän\nlähdöstänne jo kiertää hovissa.\"\n\n\"Mitä se minulle kuuluu\", tiuskasi hän vanhaan tapaansa.\n\n\"Hän sanoo, madame, että hovilaiset saattavat ehkä kokoontua läntiselle\nportille, seuratakseen lähtöänne. Siellä on mahdollisesti madame de\nNeuilly ja Chambord'in herttuatar sekä mademoiselle de Rohan ja -- --\"\n\nRouva lysähti miltei kokoon, ajatellessaan sellaista nöyryytystä.\nLähteä palatsista, jossa hän oli ollut enemmän kuin kuningatar, niin\nmonen henkilökohtaisen vihamiehen purevan ivan ja pilkan esineenä! Se\nolisi todella tämänpäiväisten nöyryytysten huippu, katkeruuden maljan\nviimeinenkin pisara! Hänen voimansa oli murtunut. Tätä hän ei voisi\nkestää.\n\n\"Sanokaa veljelleni, monsieur, että olisin hänelle hyvin kiitollinen,\njos hän voisi järjestää niin, että voisin lähteä huomaamatta.\"\n\n\"Hän pyysi minua sanomaan, että hän jo on tehnyt sen, madame.\"\n\n\"Ah, mihin aikaan sitte?\"\n\n\"Nyt, niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Olen valmis lähtemään. Läntisellekö portille?\"\n\n\"Ei, vaan itäiselle. Ajopelit odottavat siellä.\"\n\n\"Entä missä on veljeni?\"\n\n\"Otamme hänen mukaan puiston portilla.\"\n\n\"Ja miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että häntä pidetään silmällä ja jos hänet huomataan ajoneuvojen\nluona, tulisi asia tunnetuksi.\"\n\n\"Hyvä. No niin, monsieur, ehkä tahdotte ottaa päällystakkini ja tämän\nlaukun, niin voimme lähteä heti.\"\n\nHe kulkivat kiertoteitse vähemmän käytettyjä käytäviä, rouva kiiruhtaen\nkuin syyllisyytensä tunteva eläin, huntu kasvoilla ja sydän säpsähtäen\njoka askeleella. Mutta onni oli hänelle suosiollinen. He eivät\ntavanneet ketään ja olivat pian itäisellä takaportilla. Pari tyyntä\nsveitsiläistä vartiosotilasta seisoi portin kummallakin puolella,\nnojaten muskettiinsa, ja lamppu portin yläpuolella valaisi odottavia\najoneuvoja. Ovi oli avoinna ja pitkä ratsumies mustassa päällystakissa\nauttoi hänet sisään. Sitten astui mieskin ajoneuvoihin ja istuutui\nvastapäätä häntä, paiskasi oven kiinni ja vaunut lähtivät vierimään\npäätietä.\n\nRouvaa ei ihmetyttänyt ensinkään että tuo pitkä mies oli käynyt hänen\nseuraansa vaunujen sisään, sillä oli tapana pitää vartija siellä; hän\narveli että se oli hänen veljensä paikka, jonka hän kohta oli ottava.\nSehän oli vallan luonnollista. Mutta kun kymmenen minuuttia kului, eikä\nhän puhunut eikä liikahtanut, rupesi rouvan uteliaisuus heräämään. Kun\nhän oli auttanut rouvaa vaunuihin, oli tämä huomannut että hänen\npukunsa oli herrasmiehen ja että hänen kumarruksensa ja muukin\nkäyttäytymisensä ilmaisi tottunutta hovimiestä. Mutta hovimiehet olivat\ntavallisesti ylen kohteliaita ja puheliaita ja tämä mies taas oli\nvaitelias ja tyyni. Taasen hän koetti tarkastaa häntä. Hänen lakkinsa\noli vedetty silmille ja kaulus oli nostettu suun eteen, mutta\nhämärässäkin hän näki kaksi silmää, jotka tuijottivat häneen samalla\ntavalla kuin hänkin mieheen.\n\nLopulta äänettömyys saattoi hänet epämääräisen levottomaksi. Hän päätti\nlopettaa sen.\n\n\"Varmasti olemme jo sivuuttaneet puiston portin, monsieur, jossa meidän\npiti ottaa veljeni mukaan.\"\n\nHänen toverinsa ei vastannut eikä liikahtanut. Rouva arveli, että\nvaunujen ratina ehkä oli estänyt häntä kuulemasta hänen kysymystään.\n\n\"Sanoin, monsieur\", toisti hän nojautuen lähemmäksi, \"että olemme ehkä\nsivuuttaneet sen paikan, jossa meidän piti tavata veljeni, monsieur de\nVivonne'n.\"\n\nEi mitään vastausta.\n\nVäristys kulki hänen jäsentensä läpi. Mikä mahtoikaan olla miehiään tuo\näänetön olio? Sitten hänelle johtui mieleen, että hän ehkä oli mykkä.\n\n\"Olette ehkä suruissanne\", sanoi hän, \"ettekä voi puhua. Jos se on\nsyynä vaiteliaisuuteenne, niin ehkä olette ystävällinen ja kohotatte\nkätenne merkiksi, niin minä ymmärrän.\" Mutta mies istui jäykkänä ja\npuhumattomana.\n\nSilloin hänet valtasi mieletön pelko, istuessaan tuollaisen\nkammottavan, äänettömän olion kanssa samoihin ajopeleihin suljettuna.\nHän kirkui pelossaan ja koetti avata akkunaa ja ovea. Mutta silloin\nkävi rautainen käsi hänen ranteeseensa ja pakotti hänet jälleen\nistuimelleen eikä kuulunut muuta ääntä kuin rattaitten ratina ja\nlaukkaavien hevosten kavionkapse. He olivat silloin jo maaseudulla,\nkaukana Versailles'sta.\n\nOli entistä pimeämpi, pilviä kerääntyi taivaalle ja silloin tällöin\nkuului ukkosen jylhä jyminä.\n\nRouva nojasi läähättäen vaunujen nahkapieluksiin. Hän oli rohkea\nnainen, mutta kun tämä äkillinen, outo sattuma tapasi hänet hänen juuri\nheikoimmillaan ollessaan, järkytti se häntä sielua myöten. Hän vetäytyi\nkokoon vaunujen nurkkaan ja tuijotti kauhusta laajentunein silmin\nvastapäätäistujaan. Kun hän edes sanoisi jotakin! Mikä ilmestys tai\nuhka hyvänsä olisi parempi kuin tämä! Oli jo niin pimeä että hän\ntöintuskin erotti hänen ulkopiirteitään ja sitä mukaa kuin rajuilma\nyltyi, lisääntyi pimeyskin. Tuuli puhalteli vihaisin vihurein ja yhä\nläheni ukkosen jyminä. Taas tuli hiljaisuus sietämättömäksi. Taas hänen\ntäytyi keskeyttää mihin hintaan hyvänsä.\n\n\"Sir\", sanoi hän, \"tässä täytyy olla jokin erehdys. En käsitä millä\noikeudella te estätte minua aukaisemasta akkunaa ja antamasta\nmääräyksiäni ajomiehelle.\"\n\nEi sanaakaan kuulunut.\n\n\"Toistan, sir, että tässä on jokin erehdys tapahtunut. Nämät ovat\nveljeni monsieur de Vivonnen vaunut ja hän on mies, joka ei tule\nsallimaan, että hänen sisartaan kohdellaan epäkohteliaasti.\"\n\nMuutamia raskaita sadepisaroita rapsahti akkunaa vasten. Pilvet\nlaskeutuivat yhä alemma ja tummenivat tummenemistaan. Hän ei nähnyt\ntoveriaan ensinkään enää ja se oli vieläkin kamalampaa. Hän huusi\ntaasen kauhusta, mutta se ei auttanut enempää kuin hänen sanansakaan.\n\n\"Sir\", huusi hän puiden nyrkkejään ja yrittäen tavottaa häntä hihasta,\n\"te pelotatte minua, te kauhistutatte minua. En ole koskaan tehnyt\nteille mitään pahaa. Miksi te siis tahtoisitte loukata onnetonta\nnaista? Oh puhukaa minulle, Jumalan tähden puhukaa jotakin!\"\n\nYhä vain sateen rapinaa eikä muuta ääntä kuin hänen oma kiivas\nhengityksensä.\n\n\"Ehkä ette tiedä kuka olen\", jatkoi hän pyrkien omaksumaan\ntavanmukaisen käskevän äänensä ja puhuen nyt täydelliselle ja\nläpitunkemattomalle pimeydelle. \"Voi käydä niin, että huomaatte liian\nmyöhään valinneenne väärän henkilön huvittelunne esineeksi. Olen\nmarkiisitar de Montespan ja minun ei ole tapanani unohtaa loukkauksia.\nJos tiedätte mitään hovista, niin pitäisi teidän myös tietää että\nsanani painaa siellä jotakin. Te voitte kuljettaa minua tosin\najoneuvoissanne, mutta olen henkilö, jonka katoaminen aiheuttaa nopeaa\netsintää ja myöskin nopean koston, jos minulle on tehty vääryyttä. Jos\ntahdotte -- -- oh Jesus! Armahda!\" Kalman värinen salama oli äkkiä\nvälähtänyt ja valaissut koko seutukunnan niin kirkkaaksi, kuin\nkonsanaan päivänvalo. Miehen kasvot olivat ainoastaan kämmenenleveyden\npäässä rouvasta, hänen suunsa oli ammollaan ja silmät raollaan, koko\nkasvot hillittömän iloisuuden vääristäminä. Jokainen yksityiskohta\nnäkyi miehestä salaman valossa -- hänen punainen vapiseva kielensä ja\nsen alapuolella hieman vaaleampi puna, leveät valkoiset hampaat ja\nruskea parta, joka oli leikattu suipoksi ja harjasmaisesti taipui\neteenpäin. Mutta se ei ollut salaman leimaus, eikä myöskään nuo\nnauravat, julmat kasvot, joka sai jääkylmät väreet kulkemaan Françoise\nde Montespan'in läpi, vaan se oli itse mies, mies, jota hän enin\npelkäsi maailmassa ja jonka hän kaikkein vähimmin oli odottanut\nnäkevänsä.\n\n\"Maurice\", huudahti hän \"Maurice, sinäkö se olet!\"\n\n\"Niin, pikku vaimoni, minä se olen. Olemme näet taas palanneet\ntoistemme syliin pitkän väliajan jälkeen.\"\n\n\"Oh, Maurice, kuinka oletkaan peloittanut minua. Kuinka voit olla niin\njulma? Miksi et puhunut minulle mitään?\"\n\n\"Sen vuoksi, että oli niin suloista istua hiljaisuudessa ja ajatella,\nettä olit taas niin monen vuoden perästä kokonaan minun. Oh, pikku\nvaimoni, olen niin usein ikävöinyt tätä hetkeä.\"\n\n\"Olen menetellyt väärin sinua kohtaan, Maurice. Olen tehnyt väärin,\nMaurice! Anna minulle anteeksi!\"\n\n\"Meidän perheessämmehän ei anneta anteeksi, Françoise kultani. Eikö\ntämä ole aivan kuin menneinä aikoina, kun yhdessä olimme ajelulla. Ja\nvielä samoissa vaunuissa! Ne ovat aivan samat, jotka toivat meidät\ntuomiokirkosta, jossa sinä niin somasti teit valasi. Minä istuin tässä\nkuten nytkin ja sinä istuit siinä ja minä otin sinua kädestä, kuten\nnytkin ja puristin sitä niin ja -- -- --\"\n\n\"Oh, sinä julmuri, olet katkaissut käsivarteni. Sinä olet vääntänyt\nranteeni sijoiltaan!\"\n\n\"Oh, en suinkaan, pikku vaimoni! Ja sittehän muistat, kun sanoit\nkuinka uskollisesti rakastaisit minua, kumarruin puoleesi ja suutelin\n-- -- --\"\n\n\"Ah auttakaa! Sinä raakalainen, sinä löit minua suulle! Sinähän löit\nminua sormuksellasi.\"\n\n\"Löin sinua! Kukapa olisi uskonut tuona keväisenä päivänä,\nsuunnitellessamme tulevaisuuttamme, että tämäkin oli odottamassa sinua\nja minua ja tämä, ja tämä.\"\n\nHän löi hurjasti häntä kasvoihin pimeässä. Rouva viskautui istuimelta\nja koetti kätkeä päänsä pieluksiin. Mielipuolen voimalla ja raivolla\nsatelivat hänen lyöntinsä rouvan yläpuolelle, eikä hän ensinkään\nhuomannut kuinka hänen kätensä särkyivät, sattuessaan koviin nahkoihin\nja vaunujen puuosiin.\n\n\"Olen vihdoinkin saanut sinut mykistymään\", sanoi hän vihdoin. \"Ja\nolenhan ennenkin suuteloillani saanut sinut vaikenemaan. Mutta maailma\nmenee menojaan, Françoise, ja ajat muuttuvat, naiset käyvät\nepärehellisiksi ja miehet ankaroiksi.\"\n\n\"Tapa minut jos tahdot\", vaikeroi rouva.\n\n\"Minä teenkin sen\", sanoi toinen tyynesti.\n\nYhä kiitivät ajopelit, hyppien ja huojuen epätasaisella maaseututiellä.\nMyrsky oli laannut, mutta yhä kuului ukkosen jylinää ja näkyi\nsalamoiden leimahtelua kauempana vastakkaisella taivaalla. Kuu\nnäyttäytyi kirkkaine, kylmine valoineen, valaen leveät aitaamattomat ja\npoppelien reunustamat aukeamat hopealoisteeseensa ja valaisten akkunan\nläpi kyyristyvää naista ja hänen kammottavaa toveriaan. Mies nojautui\nnyt istuimensa selkämystään, kädet ristissä rinnallaan ja ahmi\nsilmillään hyleksittyä naiskurjimusta, joka oli tehnyt niin julmaa\nvääryyttä hänelle.\n\n\"Minne aiot viedä minut?\" kysyi rouva vihdoin.\n\n\"Portillac'iin, pikku vaimoni.\"\n\n\"Miksi sinne? Mitä aiot tehdä minulle?\"\n\n\"Aion vaientaa soman valehtelevan kielesi ainaiseksi. Se ei saa enää\npettää ihmisiä.\"\n\n\"Aiotko murhata minut?\"\n\n\"Jos tahdot nimittää sitä sillä nimellä.\"\n\n\"Sinulla on kivikova sydän.\"\n\n\"Toisen sydämeni annoin eräälle naiselle.\"\n\n\"Oh, syntini saavat totisesti rangaistuksensa.\"\n\n\"Ole varma siitä, että ne sen saavat.\"\n\n\"Enkö voi millään tavalla korjata rikkomustani?\"\n\n\"Tulen pitämään huolen siitä, että teet sen.\"\n\n\"Sinulla on miekka vyölläsi, Maurice. Miksi et sitten tapa minua, jos\nolet niin katkeroittunut? Miksi et lävistä sydäntäni sillä?\"\n\n\"Ole huoleti siitä, että olisin tehnyt sen, ellei minulla olisi\nerinomainen syyni tehdä toisin.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Kerron sinulle. Portillac'issa on minulla valta harjoittaa sekä\nkorkeinta-, keski- että alioikeutta. Olen lääninherra siellä ja voin\nsiellä tutkia, tuomita ja panna täytäntöön. Se on minun laillinen\noikeuteni. Tuo kuningas parka ei edes tiedä, miten hän kostaisi\npuolestasi, sillä minulla on etuoikeuteni ja hän ei voi vastustaa sitä,\ntekemättä kaikkia Ranskan lääninherroja ikuisiksi vihamiehikseen.\"\n\nHän aukaisi taas suunsa ja nauroi omalle keksinnölleen, mutta rouva,\nväristen koko ruumiissaan, kääntyi pois hänen julmista, hehkuvista\nsilmistään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Kerran hän vielä rukoili Jumalaa\nantamaan anteeksi syntisen elämänsä. Ja niin he kiitivät läpi yön\nkahden, mies ja vaimo, puhumatta enää sanaakaan, mutta viha ja pelko\nsydämissään, kunnes kirkas tervasloiste eräästä kulmatornista valaisi\nheitä ja suunnaton epämääräinen varjo kohosi heidän edessään\npimeydestä. Se oli Portillac'in linna.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\nPORTILLAC'IN MESTAUSLAVA.\n\n\nTäten joutuivat Amory de Catinat ja Amos Green vankilansa akkunasta\nnäkemään yöllisen matkueen saapumisen vankeineen. Tästä johtui myös tuo\npahaaennustava astunta ja kummallinen saattue aikaisessa aamuhämärässä.\nJa täten he vielä joutuivat näkemään, kun Françoise de Montespan'ia\nvietiin teloitettavaksi ja kuulivat hänen viimeisen säälittävän\navunhuutonsa, kirvestä kantavan raakalaisen tarttuessa hänen\nhartioihinsa ja pakottaessa hänet polvilleen mestauspölkyn eteen.\nKiljahtaen koetti hän peräytyä likaiselta verentahrimalta pölkyltä,\nmutta pyöveli kohotti aseensa ja lääniherra astui askeleen eteenpäin\ntarttuakseen kullanruskeisiin suortuviin siten vetääkseen tuon kauniin\npään alas tukille, Mutta äkkiä jäi hän hämmästyksestä liikkumattomaksi,\nsuu puoleksi auki ja silmät ihmetyksestä selällään.\n\nHämmästykseensä hänellä olikin täysi syy. Hänen edessään olevasta\nnelikulmaisesta vankilan akkunasta putkahti äkkiä mies pää edellä\nkäsilleen maahan ja oli melkein silmänräpäyksessä taas jaloillaan.\nAivan hänen kintereillään tuli toinen pää, jonka omistaja putosi hieman\nraskaammin kuin edellinen, mutta oli hänkin nopeasti pystyssä.\nEnsimäinen oli puettu kuninkaallisen kaartin siniseen takkiin,\nhopeisine olkalappuineen, toinen taas oli tummapukuinen sileäksi ajeltu\nrauhanmies, ja molemmilla oli ruosteinen rautakanki kädessään.\nKumpainenkaan heistä ei puhunut sanaakaan, mutta sotilas astui pari\naskelta eteenpäin ja löi kannellaan pyöveliä, joka oli jäänyt\nlyömäasentoonsa uhriinsa päin. Kuului ilkeä särähdys, aivankuin\nmunankuori olisi rikottu ja kiljahtaen pelottavasti pudotti pyöveli\nkirveensä, tavotti päätään molemmin käsin ja juostuaan sinne tänne\nmestauslavalla putosi kuolleena alla olevalle linnanpihalle. Salaman\nnopeudella oli de Catinat vaihtanut aseensa pyövelin kirveeseen ja\nkääntyen de Montespan'iin päin, raskas aseensa olalla ja uhkaava ilme\nkasvoillaan huudahti hän:\n\n\"No nyt!\"\n\nLääninherra oli ollut liian hämmästynyt saadakseen sanaakaan suustaan.\nNyt hän vasta oivalsi, että nämä muukalaiset olivat tulleet hänen ja\nhänen saaliinsa väliin.\n\n\"Ottakaa kiinni nuo miehet\", karjasi hän kääntyen seuralaistensa\npuoleen.\n\n\"Silmänräpäys ensin\", huusi de Catinat sellaisella äänellä ja voimalla,\nettä se vaati huomiota. \"Te näette puvustani, mikä mies minä olen. Olen\nkuninkaan henkivartija. Ja joka koskee minuun, käy käsiksi\nkuninkaaseen. Olkaa siis varovaisia. Se on vaarallista leikkiä.\"\n\n\"Käykää kiinni, pelkurit\", raivosi lääninherra.\n\nMutta asemiehet epäröivät, sillä kuninkaan nimi oli peljätty koko\nRanskassa. De Catinat huomasi heidän epävarmuutensa ja käytti\ntilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Tämä nainen on kuninkaan oma suosikki ja jos loukkaatte hänen\nhiuskarvaansakaan, niin vakuutan, ettei ainoakaan sielu tällä\npihamaalla pääse siitä vähemmällä, kuin kidutuskuolemalla. Hölmöt,\ntahdotteko puhaltaa viimeisen henkäyksenne venytyspenkillä tai\nkiemurrella palavassa öljyssä tuon mielipuolen käskystä.\"\n\n\"Keitä nuo miehet ovat, Marceau?\" huusi lääniherra raivoissaan.\n\n\"He ovat vankeja, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Vankeja! Kenen vankeja?\"\n\n\"Teidän, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Kuka sinua käski pidättämään heitä?\"\n\n\"Te, heidän tuojansa näyttivät teidän sinettisormustanne.\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt heitä. Tässä on nyt jotakin pirua. Mutta siitä\nei tule mitään, että he uhmaisivat minua omassa linnassani tai\nsotkeutuisivat vaimoni ja minun välisiin asioihin. Ei Jumal'avita.\nSiitä he eivät läpäise elävinä. Ja nyt Marceau, Etienne, Gilbert ja\nJean, kaikki, jotka olette syöneet leipääni, käykää kiinni, sanon\nminä.\"\n\nHän katseli hurjin silmin ympärilleen, mutta näki vain alakuloisia ja\npoispäin kääntyneitä kasvoja. Kauheasti kiroten vetäsi hän miekkansa\ntupesta ja hyökkäsi vaimonsa kimppuun, joka puoleksi tiedottomana oli\nlyyhistynyt mestauspölkyn viereen. De Catinat juoksi heidän väliinsä\nsuojellakseen rouvaa, mutta Marceau, parrakas taloudenhoitaja oli jo\nkäynyt herraansa vyötäisistä. Mielipuolen voimilla, hammasta purren ja\nvaahdossa suin väänteli hän itseään palvelijansa lujassa syleilyssä ja\nonnistuen kääntää miekkansa taaksepäin työnsi sen parran läpi suoraan\nMarceaun kurkkuun.\n\nTämä kaatui taaksepäin, päästäen tukahtuneen äänen, veren pulputessa\nsuusta ja haavasta. Mutta ennenkuin murhaaja oli edes vapauttanut\nmiekkansa uhristaan, olivat de Catinat ja Amos Green muutamain\npalvelijain avustamina, vetäneet hänet pitkälleen mestauslavalle ja\nAmos Green sitoi hänet niin lujasti, ettei hän voinut liikuttaa muuta\nkuin silmiään ja huuliaan ja niillä hän mulkoili ja sylki kuin\nvimmattu.\n\nMarceau oli palvelijain kesken erittäin pidetty ja heidän raivonsa oli\nmurhan johdosta niin suuri, että lääninherran pää olisi piankin eronnut\nruumiista valmiilla mestauspölkyllä, ellei samassa olisi kuulunut pitkä\nja selvä torventoitotus, joka nousi ja laski, tuhansin värähdyksin\nkertautuen aikaisessa aamukuulakassa. De Catinat heristi korviaan kuten\nkoira, joka kuulee metsästäjän kutsun.\n\n\"Kuulitko, Amos?\"\n\n\"Se oli torven ääntä.\"\n\n\"Se oli kaartin merkinantopuhallus. Te siellä, kiiruhtakaa portille!\nAvatkaa portti ja laskekaa silta alas! Kiiruhtakaa, tai saatte vieläkin\nkärsiä isäntänne synneistä! Kylläpä oli pelastus hiuskarvassa, Amos!\"\n\n\"Sanoppa muuta, ystävä. Näin hänen ojentavan kätensä tarttuakseen\nrouvan tukkaan, juuri kun sinä laskeuduit akkunasta. Hetki vielä, niin\nolisi hän menettänyt päänahkansa. Mutta hän on kaunis nainen,\nkauniimpaa en ole eläessäni nähnyt eikä ole mielestäni sopivaa, että\nhän tuolla polvistuu noilla likaisilla lankuilla.\" Hän veti\nlääninherran päällystakin hänen yltään ja käärittyään sen kokoon,\nasetti sen tiedottomana makaavan rouvan pään alle sellaisella\nhellyydellä ja hienotunteisuudella, että se tuntui mahdottomalta hänen\ntapaiselleen ja kokoiselleen miehelle. Hän oli vielä kumartuneena\nrouvan yli, kun kuului laskusillan narahdus ja hetkeä myöhemmin\nkavioitten kapsetta. Joukko ratsumiehiä liehuvin töyhdöin ja heiluvin\nharjoin oli juuri tulossa linnanpihalle. Ensimmäisenä ratsasti solakka\nmies täysissä kaartilaisen varustuksissa, lakissa sulkatöyhtö,\npuhvelinnahkakintaat käsissä ja miekka välähdellen auringonvalossa. Hän\nnelisti mestauslavaa kohti ja hänen tarkkaan tummaan silmäänsä osui\npieninkin yksityisseikka ryhmässä, joka odotti häntä. De Catinat'n\nkasvot kirkastuivat nähdessään hänet ja hän hyppäsi heti hänen\nluokseen.\n\n\"De Brissac!\"\n\n\"De Catinat! No miten ihmeen nimessä olet joutunut tänne?\"\n\n\"Olen ollut vangittuna. Sanohan, de Brissac, veitkö sanan Pariisiin?\"\n\n\"Varmasti vein.\"\n\n\"Ja arkkipiispa tuli?\"\n\n\"Tuli varmasti.\"\n\n\"Entä vihkiminen?\"\n\n\"Kävi niinkuin oli suunniteltu. Sen vuoksi tuon naisparan tuolla täytyi\nlähteä palatsista.\"\n\n\"Ajattelin vähän sinnepäin.\"\n\n\"Toivon ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa?\"\n\n\"Ystäväni ja minä tulimme juuri viime hetkessä ja pelastimme hänet.\nHänen miehensä makaa tuolla. Hän on itse paholainen, de Brissac.\"\n\n\"Hyvin luultavaa, mutta luulen että enkelikin tulisi katkeraksi, jos\nhäntä sillä tavalla kohdeltaisiin.\"\n\n\"Olemme sitoneet hänet. Hän tappoi erään miehen ja minä tapoin toisen.\"\n\n\"No, hitto vie, sinäpä olet ollut toimelias!\"\n\n\"Kuinka tiesit että olimme täällä?\"\n\n\"Se oli minulle aivan odottamaton yllätys.\"\n\n\"Te ette siis tulleet meidän vuoksemme?\"\n\n\"Emme. Tulimme tuon naisen vuoksi.\"\n\n\"Kuinka tuo junkkari sai hänet käsiinsä sitten?\"\n\n\"Hänen veljensä piti ottaa hänet ajoneuvoihinsa. Hänen miehensä sai\nsiitä vihiä ja lähettämällä rouvalle valheellisen viestin, sai hänet\nomiin vaunuihinsa, jotka olivat toisella portilla odottamassa. Kun de\nVivonne huomasi, ettei hän saapuisikaan ja että hänen huoneensa oli\ntyhjä, pani hän toimeen tiedusteluja ja pääsi siten perille minne hän\noli lähtenyt. De Montespanin vaakuna oli nähty ovessa ja sen vuoksi\nlähetti kuningas minut joukkoineni tänne niin nopeasti kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Ah, ja te olisitte tulleet liian myöhään, ellei omituinen sattuma\nolisi johtanut meitä tänne. En ymmärrä kuka meidät matkalla pidätti,\nsillä tämä mies ei näy tietävän asiasta mitään. Oli miten oli, kaikki\nselvinnee jälestäpäin. Mutta mitä nyt teemme?\"\n\n\"Minulla on omat määräykseni. Rouva on lähetettävä Petit Bourg'iin, ja\njokainen, joka on ollut osallisena hänen pahoinpitelyynsä on\npidätettävä, kunnes kuningas suvaitsee toisin määrätä. Linna on myös\notettava kuninkaan haltuun. Mutta sinä, de Catinat, sinulla ei taida\nolla mitään tekemistä nyt?\"\n\n\"Ei mitään muuta, kuin että mieleni tekisi ratsastaa Pariisiin\nkatsomaan miten setäni ja hänen tyttärensä voivat\"\n\n\"Ah, tuota suloista pikku serkkuasi! Hitto vie, en ihmettele että Pyhän\nMartin kadun varrella asuvat tuntevat sinut niin hyvin. Mutta minä olen\nkerran vienyt perille sinun viestisi, nyt on sinun vuorosi viedä\nminun.\"\n\n\"Erittäin mielelläni, ja minne?\"\n\n\"Versailles'iin. Kuningas on kuin tulisilla hiilillä, saadakseen tietää\nmatkastamme. Sinulla on suurin oikeus kertoa se hänelle, koska ilman\nsinua ja ystävääsi siitä olisi tullut surullinen sanoma.\"\n\n\"Olen siellä kahden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Onko teillä hevoset?\"\n\n\"Meidän hevosemme tapettiin.\"\n\n\"Tuolla tallissa on varmaan muutamia. Ota niistä kaksi parasta, sillä\nolette menettänyt omanne kuningasta palvellessanne.\"\n\nNeuvo oli liian hyvä jätettäväksi huomioonottamatta. De Catinat\nviittasi Amos Greenille ja kiiruhti hänen kanssaan talliin, sillä välin\nkuin de Brissac muutamalla lyhyellä käskyllä riisutti aseista\npalvelijakunnan, asetti vahteja kaikkialle linnaan sekä järjesti rouvan\nlähettämisen matkaan ja hänen miehensä vartioinnin. Tuntia myöhemmin\nratsastivat ystävykset Pariisia kohti nauttien sanomattomasti\nraittiista ilmasta, joka tuntui heistä entistäkin suloisemmalle\nvankilan kosteuden ja ummehtuneisuuden jälkeen. Kaukana heidän takanaan\nkohosi puuryhmien takaa korkea torninhuippu muistuttaen heille linnaa,\njonka ne olivat jättäneet ja jota aamuauringon kultaiset säteet jo\nvalaisivat poistaen heidän vankilansa synkän muiston.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\nDE CATINAT'N KUKISTUMINEN.\n\n\nKaksi päivää vihkiäisten jälkeen pidettiin rouvan vaatimattomissa\nsuojissa neuvottelu, jonka tuloksen kohtalo oli määrännyt tuottamaan\nsanomatonta kurjuutta sadoille tuhansille ihmisille, mutta samalla,\nkaitselmuksen suuressa viisaudessa, myöskin olemaan välikappaleena\nlevittämään ranskalaista käsiteollisuutta, näppäryyttä ja eloisuutta\nraskasliikkeisempien germaanilaisten kansojen sekaan, jotka sitten\ntämän hapatuksen vaikutuksesta ovat tulleet vain voimakkaammiksi ja\nparemmiksi. Sillä historiassa on usein suurikin kunto saanut aikaan\npahaa, kun päinvastoin rikoksellisista teoista on voinut olla mitä\nsiunauksellisimpia seurauksia. Nyt oli tullut kirkon aika vaatia\nsaamansa lupaus rouvalta ja hänen kalpeat kasvonsa ja surulliset\nsilmänsä todistivat selvästi, kuinka turhaan hänen hellä sydämensä oli\ntaistellut ympäristönsä uskonkiihkoa vastaan. Hän tunsi Ranskan\nhugenotit. Kukapa voi tuntea heitä paremmin kuin hän, ottaen huomioon,\nettä hän oli samaa ainesta ja että hänet oli kasvatettu heidän\nuskossaan? Hän tunsi heidän kärsivällisyytensä, heidän jaloutensa,\nriippumattomuutensa ja lujuutensa. Mitä mahdollisuuksia oli heidän\nmyöntymiselleen kuninkaan tahtoon? Ehkäpä joku ylhäisöstä taipuisi,\nmutta muut nauraisivat hänen vankiloilleen, kaleeriorjuudelleen ja\nvieläpä hirsipuulleenkin, kun oli kysymyksessä heidän isiensä uskonto.\nEllei heidän uskontoaan enää suvaittaisi ja jos he pysyivät uskollisina\nsille, oli heillä edessään joko pako isänmaastaan tai sitten elävä\nkuolema airoissa tai työskentely jalkaraudoissa maantien teossa. Se oli\npelottava vaihtoehto väestölle, joka oli niin lukuisa, että se sinänsä\nmuodosti kansakunnan. Ja pelottavinta kaikesta oli, että hänen, joka\nitse oli heidän veriheimolaisensa, piti antaa äänensä heitä vastaan.\nMutta hän oli antanut lupauksensa ja nyt oli koittanut aika, jolloin se\noli täytettävä.\n\nSiinä olivat läsnä kaunopuheinen piispa Bossuet, Louvois, sotaministeri\nsekä kuuluisa jesuiitta, isä La Chaise, kukin kooten todistuksen\ntodistuksen päälle kukistaakseen kuninkaan vastahakoisen mielen. Heidän\nvieressään seisoi vielä eräs pappi, niin hintelä ja kalpea, kuin olisi\nhän juuri noussut vaikealta tautivuoteelta, mutta jonka suurissa\nsilmissä paloi kiihkeä loimu ja pelottava päättäväisyys.\n\nRouva istui kirjailunsa ääressä ja sovitteli värikkäitä silkkilankojaan\näänettömänä. Kuningas nojasi käteensä ja kuunteli kirkonmiesten\ntodisteluja sen näköisenä joka tietää olevansa ahdistettu, mutta ei\njaksa potkia tutkainta vastaan. Matalalla pöydällä oli paperi ja sen\nvieressä kynä ja muste. Se oli peruuttamiskäsky, josta puuttui vain\nkuninkaan allekirjoitus tullakseen laiksi.\n\n\"Ja sitte, isä, olette sitä mieltä, että jos nyt tällä tavalla kukistan\nkerettiläisyyden, niin ansaitsen sillä pelastuksen tulevassa elämässä?\"\nkysyi kuningas.\n\n\"Tulette saamaan siitä palkinnon.\"\n\n\"Ja te ajattelette samalla tavalla, herra piispa.\"\n\n\"Varmasti, sire.\"\n\n\"Entäs te, apotti de Chayla?\"\n\nKuihtunut pappi puhui ensi kertaa, hänen korpinkasvoilleen ilmestyi\nhieno puna ja syvällä olevat silmänsä saivat entistä synkemmän\nloisteen.\n\n\"En voi vakuuttaa teille pelastusta, sillä siihen tarvittaisiin paljon\nenemmän, mutta kadotus on varmasti teidät perivä, jos ette sitä tee...\"\n\nKuningas liikahti vihaisesti ja rypisti puhujalle silmäkulmiaan.\n\n\"Teidän sananne ovat tuikeammat, kuin mihin olen tottunut\", huomautti\nhän.\n\n\"Sellaisessa asiassa olisi julmaa jättää teitä epätietoisuuteen. Sanon\nvieläkin, että sielunne kohtalo on hiuskarvan varassa. Kerettiläisyys\non kuoleman synti. Tuhannet kerettiläiset kääntyisivät kirkon helmaan\ntakaisin, jos vain käskette. Senvuoksi on teidän sielunne vastuussa\nnoitten tuhansien synneistä. Mitä toivoa sillä siis voisi olla, ellette\nheitä käännytä?\"\n\n\"Isäni ja isoisäni antoivat heidän olla rauhassa.\"\n\n\"Niinpä palavatkin isänne ja isoisänne helvetin tulessa, ellei Jumala\naivan erikoisesti ole venyttänyt armoaan.\"\n\n\"Hävytöntä!\" kuningas hypähti tuoliltaan.\n\n\"Sire, sanon teille totuuden, vaikka olisitte viisikymmentä kertaa\nkuningas. Mitä minä huolin kenestäkään, kun puhun kuninkaitten\nkuninkaan puolesta? Katsokaa ovatko nämä jäsenet sellaisen miehen, joka\npelkää julistaa totuutta?\"\n\nÄkillisellä liikkeellä vetäsi hän kauhtanansa pitkät hihat ylös ja\nojensi valkoiset lihattomat käsivartensa. Luut olivat kokonaan mutkilla\nja vääntyneet mitä eriskummallisimpaan muotoon. Louvoiskin, tuo hovissa\nkaraistunut mies ja molemmat kirkonmiehet kauhistuivat nähdessään nuo\npelottavat jäsenet. Hän nosti ne päänsä yläpuolelle ja käänsi silmänsä\ntaivasta kohti.\n\n\"Taivas on valinnut minut todistamaan uskon puolesta ennenkin\", sanoi\nhän. \"Kun kuuiin, että tarvittiin veriuhria Siamin nuoren kirkon\neloonjäämiseksi, matkustin sinne. He viilsivät minut auki, he\nristiinnaulitsivat minut ja väänsivät ja musersivat luuni. He jättivät\nminut siihen, kuolleena miehenä, mutta Jumala puhalsi minuun elävän\nhenkensä taas, jotta voisin olla apuna Ranskan uudestisyntymisen\nsuuressa työssä.\"\n\n\"Teidän kärsimyksenne, isä\", sanoi Ludvig, istuutuen jälleen,\n\"oikeuttavat teitä vetoomaan sekä kirkkoon että minuun, joka olen sen\nensimäinen puoltaja ja suojelija. Mitä te siis neuvotte tekemään,\nelleivät hugenotit mielihyvällä aio taipua?\"\n\n\"He taipuvat\", huudahti de Chayla hymyillen aavemaisesti. \"Heidän\ntäytyy joko taipua tai murtua. Mitä se tekee, vaikka he murskautuisivat\ntomuksi, kunhan vain voimme rakentaa yhtenäisen kirkon maassa?\" Hänen\nsyvät silmänsä kiiluivat julmuutta ja hän heristi toista kuivunutta\nkättään raivokkaassa vihassa.\n\n\"Kokemanne julmuudet eivät ole opettaneet teitä lempeäksi muita\nkohtaan.\"\n\n\"Lempeäksi! Kerettiläisiä kohtaan! Ei, sire, omat kärsimykseni ovat\nopettaneet minulle, että maailma ja liha eivät ole mitään ja että\ntodellinen laupeus toista kohtaan on siinä, että valtaan hänen sielunsa\nsenkin uhalla että hänen syntinen ruumiinsa tuhoutuisi. Minä tahdon\nnoitten hugenottien sielut omikseni, sire, vaikka minun täytyisi\nmuuttaa koko Ranska teurastuslaitokseksi.\"\n\nLudvigiin tekivät puhujan pelottomat sanat ja hurja totisuus selvästi\nsyvän vaikutuksen. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui syviin\najatuksiin.\n\n\"Sitäpaitsi\", sanoi La Chaise leppeästi, \"tuskin tarvittaisiin noita\nankarampia toimenpiteitä, joista hyvä apottimme puhuu, sillä, kuten jo\nolen huomauttanut, olette, sire, niin rakastettu kuningaskunnassanne,\nettä paljas vakuutus siitä, että se on teidän tahtonne, riittää\nvarmasti palauttamaan heidät oikeaan uskoon.\n\n\"Toivoisin, että voisin ajatella niin, isä. Mutta mitä nyt?\"\n\nSe oli hänen palvelijansa, joka oli avannut oven puoleksi.\n\n\"Kapteeni de Catinat on täällä ja tahtoisi päästä puheillenne heti,\nsire.\"\n\n\"Pyydä kapteenia tulemaan. Ah!\" Onnellinen ajatus näytti pälkähtäneen\nhänen päähänsä.\n\n\"Saammepa nähdä, mitä rakkaus minua kohtaan saa aikaan tällaisessa\nasiassa, sillä jos sitä jossakin on tavattavissa, niin täytynee sen\nennenkaikkea elää omissa henkivartijoissani.\"\n\nKaartilainen oli juuri saapunut matkaltaan ja jätettyään Amos Greenin\nhevosten luo, oli hän sellaisenaan, tomuisena ja lian tahrimana tullut\ntuomaan viestinsä kuninkaalle. Hän astui sisään ja seisoi tyynenä,\ntottuneena kohtaamaansa näkyyn, vieden kätensä kunnioittavaan\ntervehdykseen.\n\n\"Mitä uutisia, kapteeni?\"\n\n\"Majuri de Brissac käski ilmoittaa teille, sire, että hänellä on\nPortillac'in linna hallussaan, että rouva on turvassa ja että hänen\nmiehensä on vangittuna.\"\n\nLudvig ja hänen puolisonsa vaihtoivat helpotuksen silmäyksen.\n\n\"Se on hyvä\", sanoi kuningas. \"Mutta asiasta toiseen. Te olette\npalvellut minua viime päivinä monella tavalla ja aina menestyksellä.\nOlen kuullut, Louvois, että de la Salle on kuollut isorokkoon.\"\n\n\"Hän kuoli eilen, sire.\"\n\n\"Haluan, että siirrätte vapaana olevan paikan _majuri_ de\nCatinat'lle. Sallikaa minun ensimmäisenä onnitella teitä\nkorotuksenne johdosta, vaikkakin teidän täytyy vaihtaa sinitakkinne\nmuskettisoturieni harmaaseen. Me emme voi luovuttaa teitä\nlähistöstämme.\"\n\nDe Catinat suuteli kuninkaan ojennettua kättä.\n\n\"Toivon olevani kyllin ansiokas ottamaan vastaan hyvyytenne, sire.\"\n\n\"Tehän tekisitte voitavanne palvellaksenne minua?\"\n\n\"Elämäni on teidän kokonaan, sire.\"\n\n\"Hyvä. Tahdon panna uskollisuutenne pienelle koetukselle.\"\n\n\"Olen valmis mihin koetukseen tahansa, sire.\"\n\n\"Se ei olekaan niin vakavaa laatua. Näette tuon paperin tuolla\npöydällä. Se sisältää käskyn, että kaikkien hugenottien valtakunnassani\ntulee hyljätä erheellisen oppinsa maanpaon tai vangitsemisen uhalla.\nNyt on minulla syytä toivoa, että ne monet alamaisistani, jotka tässä\nsuhteessa ovat harhateillä, vannoutuvat irti siitä, niin pian kuin\nsaavat kuulla että se on minun nimenomainen tahtoni. Minulle olisi\nsuuri ilo havaita että asia on niin, sillä minua surettaisi suuresti\nryhtyä käyttämään väkivaltaa ketään kohtaan, joka kantaa ranskalaisen\nnimeä. Käsitättekö minua?\"\n\n\"Kyllä, sire.\" Nuori mies oli käynyt kalman kalpeaksi, hän muutteli\nyhtämittaa jalkojaan ja sulki ja aukoi käsiään. Hän oli katsonut\nkuolemaa silmään monta kertaa ja monessa muodossa, mutta milloinkaan ei\nhän ollut tuntenut rohkeutensa niin masentuvan kuin nyt.\n\n\"Olette itse hugenotti, mikäli tiedän. Haluaisin nähdä teidät\nensimäisenä hedelmänä toimenpiteestäni. Antakaa meidän omasta suustanne\nkuulla, että te ainakin olette valmis seuraamaan johtoani, niin siinä\nkuin muissakin asioissa.\"\n\nNuori sotilas epäröi, vaikkakaan hänen epäröintinsä ei koskenut sitä,\nmitä hän vastaisi, vaan ainoastaan muotoa mihin hän vastauksensa\npukisi. Hän tunsi, että onnetar lyhyessä hetkessä oli ottanut häneltä\nkaiken sen hyvän, mitä se vuosien kuluessa oli hänelle suonut.\n\nKuningas kohautteli silmäkulmiaan ja naputteli kärsimättömästi\nsormillaan pöytään, nähdessään upseerinsa alakuloiset kasvot ja\nmasentuneen käytöksen.\n\n\"Miksi tuumia niin kauan?\" sanoi hän. \"Tehän olette mies, jonka minä\nolen nostanut ja yhä tahdon korottaa. Mies, jolla on majurin valtakirja\nkolmenkymmenen ikäisenä, voi olla marsalkka viiskymmenvuotiaana. Teidän\nmenneisyytenne on minun ja samoin on tulevaisuutenne laita. Mitä muuta\nte vielä toivotte?\"\n\n\"Minulla ei ole muuta toivoa, kun saada palvella teitä, sire.\"\n\n\"Miksi sitte vaikenette? Miksi ette anna minulle vakuutustanne, jota\npyydän?\"\n\n\"En voi tehdä sitä, sire.\"\n\n\"Ette voi?\"\n\n\"Se on mahdotonta. Minulla ei enää olisi rauhaa rinnassani eikä\nitsekunnioitustani jäljellä, jos tietäisin aseman tai rikkauden\ntoivossa hyljänneeni isieni uskonnon.\"\n\n\"Mies, tehän olette mieletön! Toisella puolellahan on kaikki mitä\nvoitte toivoa ja toisella ei ole mitään.\"\n\n\"Siellä on kunniani, sire.\"\n\n\"Onko teistä siis häpeällistä liittyä minun uskontooni?\"\n\n\"Minulle olisi häpeällistä liittyä siihen hyödyn vuoksi, uskomatta\nsiihen.\"\n\n\"No uskokaa siihen.\"\n\n\"Valitettavasti, sire, ihminen ei voi pakoittaa itseään uskomaan.\nUskohan on jotakin, joka lähestyy meitä emmekä me sitä.\"\n\n\"Tottavie isä\", sanoi kuningas, hymyillen katkerasti jesuiitta\nrippi-isälleen, \"minun täytyy ruveta ottamaan kaartinkadettini teidän\nkoulustanne, koska upseereistani on tullut uskonoppineita ja\nviisastelijoita. Niin, te siis kieltäydytte tottelemasta pyyntöäni.\"\n\n\"Oh, sire\", -- -- de Catinat astui pari askelta ojentaen kyynel\nsilmässä kätensä. Mutta kuningas keskeytti hänet käden liikkeellä.\n\n\"En halua mitään vastaväitteitä. Arvostelen miestä hänen tekojensa\nmukaan. Vannotteko vai ettekö?\"\n\n\"En voi, sire.\"\n\n\"Näette nyt\", sanoi Ludvig, kääntyen taas jesuiitan puolen. \"Se ei käy\nniin helposti kuin luulette.\"\n\n\"Tämä mies on uppiniskainen, se on totta, mutta moni muu on\ntaipuisampi.\"\n\nKuningas pudisti päätään. \"Kunpa tietäisin mitä tehdä\", virkkoi hän.\n\"Madame, tiedän, että te aina annatte minulle oikean neuvon. Olette\nkuullut kaiken, mitä tässä on sanottu. Mikä on teidän mielipiteenne?\"\n\nHän katsoi yhä työhönsä, mutta hänen äänensä oli kirkas ja luja, kun\nhän vastasi.\n\n\"Olette itse sanonut olevanne kirkon vanhin poika. Jos vanhin poika\nhylkää sen, niin kukapa sitte täyttää sen käskyjä. Ja totta on sekin,\nmitä pyhä apotti sanoo. Voitte panna sielunne vaaralle alttiiksi, jos\nannatte kerettiläisyyden synnit anteeksi. Se kasvaa ja kukoistaa, ja\nellei sitä nyt juurineen kitketä, saattaa se tukahuttaa totuuden,\nniinkuin ohdakkeet vehnän.\"\n\n\"Ranskassa on nykyään seutuja\", sanoi Bossuet, \"missä kirkkoa ei näy\npäivämatkan varrella ja missä kaikki kansa ylimmästä aatelista alimpaan\ntalonpoikaan ovat samaa kirottua uskontoa. Niin on Cevenneillä laita,\njossa kansa on yhtä tuimaa ja jylhää kuin sen vuoretkin. Taivas\nvarjelkoon sitä pappia, jonka osaksi joutuu heidän käännyttämisensä\ntakasin kirkon helmaan.\n\n\"Kenen lähettäisin niin vaaralliseen seutuun?\" kysyi Ludvig.\n\nApotti de Chayla oli silmänräpäyksessä polvillaan kuninkaan edessä,\nojennellen kauheita käsivarsiaan. \"Lähettäkää minut, sire. Minut!\"\nhuudahti hän. \"En ole koskaan pyytänyt teiltä suosionosoitusta enkä\ntule vastakaan sitä tekemään. Mutta olen mies, joka voin murtaa tuon\nvastahakoisen joukon. Lähettäkää minut viestiänne viemään Cevennien\nväestölle!\" Kuningas mutisi itsekseen, kun hän kunnioituksen ja inhon\nsekaisin tuntein katseli tuota kuihtunutta ja palavasilmäistä\nkiihkoilijaa.\n\n\"Hyvä, apotti\", lisäsi hän ääneen, \"te saatte lähteä Cevenneille.\"\n\nEhkäpä ankara munkki näki aavistuksena sen hirvittävän aamun, jolloin\nviisikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa, hänen kyyristyessään\npalavan kotinsa nurkkaan. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja väristys\nkulki hänen laihan ruumiinsa läpi. Sitte hän nousi ja pannen kätensä\nristiin rinnalle vaipui entiseen tunteettomuuteensa.\n\nLudvig otti kynän käteensä ja veti paperin lähemmäksi.\n\n\"Te annatte siis kaikki minulle saman neuvon, te isä, te madame, te\napotti ja te Louvois. Hyvä, jos siitä koituu pahaa, älköön sitä\nluetteko minulle viaksi. Mutta mitä tämä merkitsee?\"\n\nDe Catinat oli astunut askeleen eteenpäin ojentaen kätensä anovasti.\nHänen palava, kiivas luonteensa oli äkkiä unohtanut kaiken\nvarovaisuuden ja hän oli sillä hetkellä näkevinään lukemattoman joukon\nmiehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat samaa uskoa kuin hänkin ja jotka\neivät voineet sanoa sanaakaan puolestaan, hän näki heidän kaikkien\nkohdistavan katseensa häneen, puolustajanaan ja puolestapuhujanaan. Hän\noli sangen vähän tullut ajatelleeksi näitä asioita silloin, kun kaikki\noli hyvin, mutta nyt vaaran uhatessa hänen luonteensa syvempi puoli\nheräsi ja hän tunsi kuinka vähäpätöinen elämä ja onni oli suuren\nperiaatteen ja sen noudattamisvaatimuksen rinnalla.\n\n\"Älkää allekirjoittako sitä, sire\", huudahti hän. \"Kerran te vielä\ntoivotte, että teidän kätenne ennemmin olisi kuivettunut, kuin\ntarttunut tuohon kynään. Minä tiedän sen, sire, olen varma siitä.\nAjatelkaa tuota avutonta joukkoa, ajatelkaa kaikkia noita lapsukaisia,\nnuoria neitosia, vanhuksia ja heikkoja. Heidän uskonsa on sama kuin he\nitse. Käskekää yhtähyvin lehtiä muuttamaan oksilta, joilla ne kasvavat.\nNe eivät voi sitä tehdä, korkeintaan voitte toivoa, että he\nmuuttuisivat kunniallisista ihmisistä teeskentelijöiksi. Ja miksi sen\ntekisitte. He kunnioittavat teitä. He rakastavat teitä. He eivät tee\nkenellekään pahaa. He ovat ylpeitä saadessaan palvella teitä\narmeijassa, taistella teidän puolestanne, tehdä työtä hyväksenne ja\nolla rakentamassa kuningaskuntanne suuruutta. Minä rukoilen teitä,\nsire, ajatelkaa vielä kerran, ennenkuin allekirjoitatte käskyn, joka on\naiheuttava kurjuutta ja häviötä niin monelle.\"\n\nHetken kuningas epäröi kuunnellessaan sotilaan lyhyitä ja katkonaisia\nlauseita, joilla tämä puhui omiensa puolesta, mutta hänen piirteensä\nkovenivat taas, kun hän muisti, ettei hänen henkilökohtainenkaan\npyyntönsä ollut voinut taivuttaa tuota nuorta hovikeikaria.\n\n\"Ranskan uskontona tulee olla sen kuninkaan uskonto\", sanoi hän, \"ja\njos minun omat henkivartijani asettuvat tässä asiassa minua\nvastustamaan, niin täytyy minun hankkia muita, jotka ovat\nuskollisempia. Tuo majurinvaltakirja, menee kapteeni de Belmont'ille,\nLouvois.\"\n\n\"Hyvä on, sire.\"\n\n\"Ja de Catinat'n valtakirja siirtyy luutnantti Labadoyère'lle.\n\n\"Hyvä on, sire.\"\n\n\"Ja minä en saa palvella teitä enää?\"\n\n\"Olette liian hieno minun palvelukseeni.\"\n\nDe Catinat'n kädet vaipuivat huomaamatta sivuille ja hänen päänsä\npainui rinnalle. Sitte, tajuten että hänen elämänsä toiveet nyt olivat\nkokonaan menneet raunioksi ja tuntien sen julman vääryyden, mikä häntä\noli kohdannut, hän purskahti toivottomaan itkuun ja ryntäsi huoneesta\nvoimattomassa vihassaan. Nyyhkyttäen ja elehtien, takki napittamatta ja\nlakki väärinpäin päässä tuoksahti hän talliin, missä Amos Green\nrauhallisena poltteli piippuaan ja arvostelevin silmin seurasi hevosten\nharjaamista.\n\n\"Mikä helkkari nyt on hätänä?\" kysyi hän pitäen piippua pesästä ja\npuhallellen sinisiä haikuja nenäänsä kohti.\n\n\"Tätä miekkaa\", huusi ranskalainen, \"minulla ei enää ole oikeus kantaa!\nNiinpä katkaisen sen!\"\n\n\"Hyvä, minäpä katkaisen myös veitseni jos se rohkaisee sinua.\"\n\n\"Ja nämät\", sanoi de Catinat, repien hopeisia olkalappujaan, \"saavat\nmennä saman tien.\"\n\n\"Oh, sinä ennätät enemmän kuin minä, sillä eihän minulla tuollaisia ole\nkoskaan ollut. Mutta kuulehan ystävä, annahan minun tietää mikä sinua\nsurettaa, jotta näkisin, eikö sitä voisi auttaa jollakin tavoin.\"\n\n\"Pariisiin! Pariisiin!\" huusi kapteeni mielettömästi. \"Jos minut onkin\ntuhottu, niin voin ehkä vielä pelastaa heidät. Satulaan pian!\"\n\nAmerikkalaiselle oli selvää, että jokin äkillinen onnettomuus oli\ntapahtunut ja sen vuoksi hän kiiruhti auttamaan toveriaan ja renkejä\nhevosten satuloimisessa. Viisi minuuttia myöhemmin olivat he matkalla\nja tunnin kuluttua seisauttivat he höyryävät ja vaahdon peittämät\nratsunsa korkean talon kohdalla Pyhän Martin kadulla. De Catinat\nhyppäsi satulasta ja juoksi rappuja ylös, Amoksen seuratessa verkalleen\nperässä.\n\nVanha hugenotti ja hänen kaunis tyttärensä istuivat samalla puolen\nkookasta tulisijaa käsikädessä ja hypähtivät molemmat pystyyn hänen\ntullessaan. Tyttö heittäytyi ilosta huudahtaen sulhasensa syliin ja\nvanhus tarttui veljenpoikansa ojentamaan käteen. Toisella puolen\ntulisijaa istui oudonnäköinen vanha mies, pitkävartinen piippu suussa\nja viinilasi vieressään penkillä. Hän oli harmaatukkainen ja -partainen\nja hänellä oli paksu punainen nenä ja pienet harmahtavat silmät, jotka\ntuikkivat tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen pitkät kapeat kasvonsa\nolivat täynnä ristiin rastiin kulkevia ryppyjä ja olivat ne perin\nliikkumattomat, ja kun ne lisäksi olivat kauttaaltaan yhdenväriset,\ntummemmat kuin tummin pähkinäpuu, niin ne muistuttivat paraiten\nkarkeasyisestä puusta veistettyä kuvaa. Hän oli puettu siniseen\nsarssipuseroon ja punaisiin housuihin, jotka olivat polvien kohdalta\npaksussa tervassa. Jaloissa oli hänellä kömpelötekoiset tasakärkiset\nkengät, joissa oli teräksiset soljet ja vierellään oli hänellä, paksun\ntammisen kepin päässä, kauhtunut hopeanauhainen lakki. Harmaan\ntukkansa oli hän takaapäin koonnut lyhyeksi kankeaksi piiskaksi ja\nmessinkivartinen merimieskoukku riippui hänen tervatulla nahkavyöllään.\n\nDe Catinat'lla oli liian paljon tekemistä huomatakseen tuota\neriskummallista vierasta, mutta Amos Green huudahti ilosta nähdessään\nhänet ja riensi tervehtimään häntä. Toisen puisevat kasvot värähtivät\njuuri sen verran, että kaksi tupakan ruskeuttamaa hammasta pääsi\nnäkyviin ja nousematta istuimeltaan ojensi hän punaisen, kohtalaisen\nlapion kokoisen kätensä tulijalle.\n\n\"Mitä! Kapteeni Efraim\", huudahti Amos englanninkielellä. \"Eipä teitä\nolisi luullut täällä tapaavansa. De Catinat, tässä on vanha ystäväni,\nEfraim Savage, jonka suojeluksessa tulin tänne.\"\n\n\"Ankkuri haalattu ja luukut kiini\", virkkoi muukalainen omituisella\npitkäveteisellä äänellä, jonka hän oli perinyt esi-isiltään,\nenglantilaisilta puritaaneilta.\n\n\"Ja milloin aiotte purjehtia?\"\n\n\"Niinpian kuin jalkasi on laivankannella, jos vain kaitselmus antaa\ntuulta ja nousuvettä. Mitäs kaikkea sinulle kuuluu?\n\n\"Oikein hyvää. Minulla on paljon kerrottavaa teille.\"\n\n\"Toivon että olet pitänyt itsesi erilläsi heidän paavillisesta\nvillityksestään.\"\n\n\"Olen, olen Efraim.\"\n\n\"Ja ettei sinulla ole ollut mitään tekemistä punaisen naisen kanssa.\"\n\n\"No, no, mutta mikä nyt?\"\n\nHarmaa tukka oli noussut pystyyn ukolla ja pienet harmaat silmät\nkiiluivat suuttumuksesta. Amos, seuraten niitten suuntaa, näki de\nCatinat'n istuvan käsi Adelen vyötäisillä ja tämän pää nojautuneena\nsulhasensa olkaa vasten.\n\n\"Ah, jos minä vain osaisin tuota heidän sip-sip, lipilaarikieltään!\nOnko tuollaista näkyä ennen nähty! Amos poikani, mitä häpeemättömiä\nletuksia nuo ranskalaiset ovat!\"\n\n\"Eihän toki. Varmasti tuollaisia näkyjä on nähtävissä meidänkin\npuolellamme valtamerta, eikä sitä kukaan pahakseen panne.\"\n\n\"Ei koskaan, Amos. Ei missään Jumalan maassa.\"\n\n\"No, on, olen nähnyt ihmisten kuhertelevan New Yorkissakin.\n\n\"Ah, New Yorkissa! Minähän sanoinkin, ettei missään Jumalan maassa. En\nvoi vastata New Yorkista enkä Virginiasta. Eteläpuolella Cape Cod'ia\ntai New Haven'ia en voi taata mitä ihmiset tekevät, mutta varmasti voin\nsanoa, että he Bostonissa tai Salem'issa tai Plymouthissa saisivat\nkuritushuonetta ja jalkapuuta tuollaisesta.\"\n\nHän puisti päätään ja muljautti silmiään rikolliseen pariin päin.\n\nMutta he ja heidän vanha omaisensa olivat aivan liian syventyneinä\nomiin asioihinsa edes ajatellakseenkaan puritaani-merikarhua. De\nCatinat oli kertonut tarinansa muutamin katkerin lausein, kärsimänsä\nvääryyden, virastaerottamisensa ja sen tuhon, joka koitti Ranskan\nhugenoteille. Adele naisten enkelimäiseen tapaan, ajatteli vain\nsulhastaan ja hänen onnettomuuksiaan, kuunnellessaan hänen\nkertomustaan, mutta vanha kauppamies kömpi jaloilleen, kun hän kuuli\nNantes'in ediktin peruuttamisesta ja seisoi vapisevin jäsenin ja\ntuijotti ympärilleen hämmennyksissään.\n\n\"Mitä minä teen, mitä minä teen\", valitti hän. \"Olen liian vanha\nalottaakseni elämän uudelleen.\"\n\n\"Älä pelkää, setä\", sanoi de Catinat rohkaisevasti. \"On niitä muitakin\nmaita, kuin Ranska.\"\n\n\"Mutta ei minulla. Ei, ei, olen liian vanha. Mutta Herra, sinun kätesi\nlepää raskaana palvelijasi päällä. Nyt on vihan malja avattu. Ah, minne\nmennä, minne kääntyä.\" Hän väänteli käsiään neuvottomuudessaan.\n\n\"Mikä häntä vaivaa, Amos?\" kysyi merimies, \"vaikka en ymmärrä mitään\nsiitä, mitä hän sanoo, näen kuitenkin että hän on nostanut hätämerkin.\"\n\n\"Hänen täytyy omaisineen jättää isänmaansa.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Sen vuoksi, että he ovat protestantteja ja kuningas ei salli sitä.\"\n\nEfraim Savage oli silmänräpäyksessä salin toisella puolella, ja puristi\nvanhan kauppamiehen hentoa kättä omissa suurissa kourissaan. Hänen\nvoimakkaassa otteessaan ja karkeissa ahavoituneissa kasvoissaan ilmeni\nsellainen veljellinen osan-otto, että se rohkaisi vanhusta paljon\nenemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet tehdä.\n\n\"Mikä veripunainen nainen Ranskalla onkaan, Amos!\" sanoi merimies.\n\"Sano tälle miehelle, että me viemme hänet meren yli, sano hänelle,\nettä meillä on siellä maa, johon hän soveltuu kuin tappi tynnöriin,\nkerro hänelle että uskonto on siellä kaikille vapaa ja ettei siellä ole\npaavin lähettejä Baltimore'a lähempänä eikä myöskään Penobseatin\nkapusiinimunkkeja. Sano hänelle että jos hän tahtoo tulla mukaan, niin\n_Kultainen kyynäräkeppi_ odottaa häntä ankkuri nostettuna ja lasti\nruumassa. Puhu hänelle mitä tahdot ja niin kauan kunnes saat hänet\nlähtemään.\"\n\n\"Sitte meidän täytyy lähteä heti\", sanoi de Catinat, kun hän kuuli\nsydämellisen tiedonannon, jota juuri tulkittiin hänen sedälleen.\n\n\"Tänä iltana käsky julaistaan ja huomenna voi jo olla myöhäistä.\"\n\n\"Mutta minun liikkeeni!\" sanoi kauppamies.\n\n\"Ottakaa arvokkain mukaanne ja jättäkää loput. Se on parempi kuin\nmenettää kaikki ja vielä vapauskin kaupanpäälle.\"\n\nNiin lopulta päätettiinkin. Samana iltana, viittä minuttia ennen\nporttien sulkemista, lähti Pariisista viisihenkinen seurue, kolme\nratsain ja kaksi umpinaisissa ajopeleissä, jonka katolla oli useita\nraskaita laatikoita. He olivat ensimäisiä lehtiä jotka lähtivät lentoon\nennen rajumyrskyä, aikaisimpia niistä tuhansista, joita seuraavina\nkuukausina virtasi kaikilla Ranskasta vievillä teillä, mutta\njoista liiankin moni päätyi kaleeri-orjuuteen, vankiloihin ja\nkidutuskammioihin. Sittenkin tulvi heitä rajojen yli riittävä määrä\nmuuttaakseen naapurimaiden teollisuuden ja muovaillakseen heidän\nluonnettaan tuntuvasti. Samoinkuin israelilaiset ennen vanhaan, ajoi\nheidätkin kodeistaan vihastunut kuningas, joka vielä heidän lähtiessään\npani heidän tielleen kaikenlaisia vaikeuksia. Ei yhdelläkään heistä\nollut toivon kipinääkään päästä luvattuun maahansa ilman tuskallista,\npitkää vaellusta, pennittöminä, ilman ystäviä ja hyljättyinä.\n\nKuvaamattomiksi ovat jääneet ne vaivat ja vaarat, joitten alaisiksi nuo\nvaeltajat joutuivat. Paljon niistä tietäisivät Sveitsin vuoret ja\nReininmaa; Valloonien metsät, Englanti ja Irlanti ovat heidän\nvalituksensa kuulleet, vieläpä Berliinissä ja kaukaisella Venäjänmaalla\novat he kyyneleitään kuivanneet. Mutta seuratkaamme tämän pienen tutun\njoukon rohkeata matkaa ja heidän vaihtelevia kohtaloitaan suurella\nläntisellä mantereella, joka niin kauan oli ollut hedelmätön --\nsiihenhän oli kylvetty vain ihmiskunnan rikkaruohoa -- mutta joka nyt\nvihdoin oli nouseva korkeaan kukoistukseen.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA:\n\nUUDESSA MAAILMASSA.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\nKULTAISEN KYYNÄRÄKEPIN LÄHTÖ.\n\n\nPieni joukko matkasi nyt edellä uutisten, kiitos de Catinat'n ajoissa\ntuomien tietojen. Kun he kulkivat Louvierkylän läpi aikaseen aamulla,\nhuomasivat he tunkiolla alastoman ruumiin ja tiedusteluunsa saivat\neräältä vahdilla kuulla, että se oli eräs hugenotti, joka oli kuollut\nkatumattomana, mutta sen ei tarvinnut merkitä sitä, että uusi laki\nolisi astunut voimaan, sillä sellaista sattui sangen usein siihen\naikaan. Rouen'issa oli kaikki rauhallista, ja ennen iltaa oli kapteeni\nEfraim Savage vienyt laivaansa, _Kultaiseen kyynäräkeppiin_, sekä\nheidät että heidän tuomansa tavarat. Se oli tosin pieni alus, noin\nseitsemänkymmenen tonnin vetoinen, mutta aikana, jolloin moni lähti\nmerille avoveneessä, peläten enemmän kuninkaan, kuin luonnonvoimien\nraivoomista, oli se kuitenkin hyvä turvapaikka. Samana yönä nosti alus\nankkurinsa ja lähti lipumaan alas kiemurtelevaa jokea. Se oli hidasta\nkulkua. Oli puolikuu ja itätuuli, ja joki kierteli ja kaarteli niin\nvaihtelevasti, että toisinaan näytti siltä, kun he olisivat menossa\nvirtaa ylöspäin.\n\nPitkät matkat saattoivat he kulkea täysin purjein eteenpäin,\nmutta usein täytyi heidän myös laskea laivan molemmat veneet vesille ja\nhinata sitä vaivaloisesti. Perämies Tomlinson Salemista ja kuusi\nvakavaa tupakkaapurevaa uusenglantilaista merimiestä palmettohatuissaan\nvetivät hartaasti airoillaan, kunnes heitä aamunkoitteessa tarvittiin\npurjeitten selvittelemiseen ja Amos Green, de Catinat ja vieläpä vanha\nkauppamieskin astuivat heidän tilalleen. Vihdoin auringon noustua alkoi\njoki levetä ja kumpainenkin ranta kaartui yhä kauemmaksi muodostaen\nvälilleen pitkän suppilonmuotoisen merenlahden. Efraim Savage haisteli\nilmaa ja astuskeli reippain askelin laivankannella, vilkutellen\nharmaita silmiään. Tuuli oli heikentynyt, mutta vei heitä kuitenkin\nhitaasti eteenpäin.\n\n\"Missä tyttö on\", kysyi Efraim.\n\n\"Hän on minun hytissäni\", sanoi Amos Green. \"Ajattelin, että hän ehkä\ntulee toimeen siellä, kunnes pääsemme yli.\"\n\n\"Missä itse aiot maata sitten?\"\n\n\"No, no. Kuusenoksa-vuode ja koivunkuorinen peitto on ollut minulle\nkylliksi näinä vuosina. En tarvitse muuta kuin tuon valkopetäjäisen\nlaivankannen ja huopapeittoni.\"\n\n\"Hyvä, vanha mies ja tuo sinitakkinen, hänen veljenpoikansa voivat\nsaada kaksi vapaata vuodetta. Mutta sinun täytyy puhua tuolle nuorelle\nmiehelle, Amos. Minä en halua mitään hakkailua laivallani, poika, ei\nmitään kuiskutteluja tai armastelua tai muita sellaisia hullutuksia.\nSano hänelle, että tämä laiva sattuu olemaan Bostonista ja ellei hän\npysy erillään tuosta tytöstä, niin näytän minä hänelle bostonilaisia\ntapoja. Niitä on näytetty paremmillekin miehille kuin hän on. Pidä\nhuoli siitä, ettei laivassa kuherrella, muutoin opetan minä häntä\nerinäisillä pyöräyksillä.\"\n\n\"Sääli että lähdimme niin äkkiä, etteivät he kerinneet mennä naimisiin\nennen sitä. Hän on hyvä tyttö, Efraim ja hän on myös kelpo mies,\nvaikkakin heidän tapansa hieman poikkeavatkin meikäläisistä. He eivät\nnäy ottavan elämää yhtä raskaasti kuin me, ja ehkäpä he saavatkin siitä\nirti enemmän huvia.\"\n\n\"En ole eläessäni kuullut, että meidät olisi pantu tänne hakemaan huvia\nsiitä\", sanoi vanha puritaani, puistaen päätään. \"Kuoleman varjon\nlaakso ei minusta tunnu nimensäkään puolesta sopivan miksikään\nleikkikentäksi. Se on koettelemusta ja kuritusta, sitä se on,\nkatkeruuden sappi ja synninkahleet. Me olemme pahoja hamasta\nsyntymästämme, niinkuin löyhkäävästä suosta juokseva joki, ja meillä on\ntarpeeksi tekemistä pitääksemme itsemme oikealla tiellä eikä puhua\nhuvista ja muista joutavuuksista.\"\n\n\"Minusta se näyttää olevan yhtä sekalaista, kuin rasvaiset ja kuivat\nkakut pemmikaanipussissa. Katsokaapa tuota aurinkoa, kun se juuri on\npainumassa puitten taa ja katsokaa tuota punaista hehkua pilvissä ja\nvirran kalvossa, joka kiertyy kuin punainen nauha ympärillämme. Se on\nsanomattoman kaunista silmälle ja se meitä ilahuttaa, enkä usko että se\nvaikuttaisi sillä tavalla mieleeni, ellei Luoja olisi niin tahtonut.\nMonta kertaa, kun illan tullen olen metsässä maannut polttaen piippuani\nja olen tuntenut kuinka hyvälle tupakka maistaa ja nähnyt kuinka\nloistava kellastunut vaahtera ja purppuranvärinen saarni on ja kuinka\npunainen kumipuu väikkyy pensaston lomassa, silloin olen aina\najatellut, että se mies on täysi hölmö, joka epäilee, ettei tämä kaikki\nolisi tarkoitettu tekemään ihmistä onnellisemmaksi.\"\n\n\"Sinä olet ajatellut liian paljon metsissä\", virkkoi Efraim Savage,\nlevottomasti katsahtaen häneen. \"Älä anna purjeittesi kasvaa\nsuuremmiksi kuin laivasi kantaa, poika, äläkä luota omaan viisauteesi.\nIsäsi oli kotoisin Bay'stä ja sinä juonnat juuresi suvusta, joka\nennemmin pudisti Englannin tomut jaloistaan, kuin kumarsi Baalia. Pidä\nsanasta kiinni, äläkä mene siitä yli. Mutta mikä vanhaa miestä vaivaa?\nHän ei näytä oikein rauhalliselta.\"\n\nVanha kauppamies oli nojannut laivan kaiteeseen ja katsellut kaihoisin\nja väsynein silmin punaista, kiemurtelevaa jälkeä laivanperässä, joka\nnäytti Pariisiin päin. Adelekin oli tullut kannelle ja hieroskeli nyt\nvanhan miehen kylmiä käsiä ja kuiskasi hänelle rakkauden ja lohdutuksen\nsanoja, ajattelematta vähääkään niitä vaivoja ja huolia, jotka hänellä\nitsellään vielä oli edessään. He olivat jo tulleet niin pitkälle\nmatkallaan, että hiljalleen virtaava joki oli vaihtunut paiskelevaksi\naallokoksi. Vanha mies näki kauhulla kuinka kokkapuu nousi korkealle\nilmaan ja kävi mielettömästi kiinni kaiteeseen, kun kansi näytti\nluistavan hänen altaan.\n\n\"Me olemme aina Jumalan kädessä\", kuiskasi hän. \"Mutta Adele, on\npelottavaa tuntea Hänen voimansa liikkuvan allamme.\"\n\n\"Tulkaa kanssani, setä\", sanoi de Catinat, pannen kätensä ukon\nkäsikoukkuun. \"Siitä on jo kauan kun olette levännyt. Ja sinä Adele,\nminä pyydän, että menet nukkumaan, tyttöparkani, sillä matkamme on\nollut väsyttävä. Menkää nyt, tehkää mielikseni, ja kun heräätte, niin\novat sekä Ranska että muut huolemme jääneet kauas taaksemme.\" Kun isä\nja tytär olivat jättäneet kannen meni de Catinat taas perään, jossa\nAmos Green ja kapteenikin olivat.\n\n\"Olen oikein iloinen kun sain heidät alas, Amos\", virkkoi hän, \"sillä\npelkään, että meillä vielä tulee olemaan vaikeuksia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Näetkö tuolla harmaan maantien, joen vasemmalla rannalla? Kahdesti\nolen jo puolen tunnin ajalla nähnyt siellä hevosmiehiä ratsastavan\nhenkensä edestä. Tuolla, missä näet torninhuippuja ja savua on Honfleur\nja sinne he menivät. En ymmärrä kuka muu, kuin kuninkaan sanansaattaja\nsaattaisi ratsastaa niin hurjasti. Oh, katso tuolla tulee kolmas!\"\n\nHarmaalla, vihreitä niittyjä kiertelevällä viivalla, näkyi musta\npilkku, joka liikkui eteenpäin suurella nopeudella, katosi puuryhmän\ntaakse näyttäytyäkseen taas ja joka oli matkalla kaukana siintävään\nkaupunkiin. Kapteeni Savage otti esille kiikarinsa ja tarkasti\nratsastajaa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän kohottaessaan sen uudelleen. \"Sotilas se on,\naivan varmasti. Voin nähdä hänen miekkansa välkähtävän auringon\nvalossa. Minä luulen, että saamme enemmän tuulta kohta ja tuulella me\njätämme jälkeemme minkä laivan hyvänsä Ranskan vesillä, mutta\nkaleerilaiva tai myös asestettu laiva voisi nyt päästä kimppuumme.\"\n\nDe Catinat oli Amerikassa ollessaan oppinut ymmärtämään englannin\nkieltä aika hyvin, joskaan ei osannut sitä sujuvasti puhua. Hän kääntyi\nnyt Amos Greenin puoleen ja sanoi: \"Pelkään, että tuotamme hyvälle\nkapteenillemme harmia ja että hän vielä palkinnoksi ystävällisyydestään\nmenettää sekä laivansa että lastinsa. Kysyppä häneltä, eikö hän pitäisi\nparempana laskea meidät maalle, jossakin tuolla oikealla rannalla. Me\nvoisimme ehkä rahojemme avulla päästä Alankomaihin.\"\n\nEfraim Savage katsoi matkustajaansa entistä hieman leppeämmällä\nsilmällä. \"Nuori mies\", virkkoi hän, \"huomaan että ymmärrätte\njonkinverran puhettani.\" De Catinat nyökkäsi päätään myöntävästi.\n\n\"Sanonpa teille sitte, että minua ei hevillä nujerreta. Jokainen, joka\non ollut minun mukanani merillä, sanoisi teille samaa. Se on näet sillä\ntavalla, että niin kauan kuin Jumala tahtoo, seison minä ruorissa ja\nmäärään itse suuntani, ymmärrättekö?\"\n\nDe Catinat nyökkäsi taas, vaikka saikin aivan vaillinaisen käsityksen\nvanhan merikarhun kuvakielestä.\n\n\"Tulemme kohta tuon kaupungin kohdalle ja kymmenessä minuutissa saamme\ntietää, odottaako meitä vielä mikään vaara. Sillä aikaa kerron teille\njutun, josta voitte päätellä minkälaisen miehen kanssa olette lähtenyt\npurjehtimaan. Siitä alkaa nyt olla kymmenen vuotta, kun purjehdin\n_Sukkelalla_, noin kuudenkymmenen tonnin prikillä, tehden kauppaa\nBostonin ja Jamestownin välillä. Etelään veimme aina puutavaraa,\nturkiksia ja muita tarveaineita ja pohjoiseen taas toimme tupakkaa ja\nsiirappia. Eräänä yönä, heikonlaisella etelätuulella ajoimme karille,\nkaksi penikulmaa itään Mayniemestä ja pohjaan sitä mentiin niin kuin\nkivi. No niin, aamulla, kun siinä uiskentelin ympäri etumaston\npuolikkaan varassa, näkemättä merkkiäkään tovereistani tai maasta.\nMinulla ei ollut erikoisen kylmä, sillä oli aikainen syksy ja sain\nsitäpaitsi suurimman osan ruumistani kohotetuksi maston päälle, mutta\nminulla oli nälkä ja jano ja olin sitäpaitsi loukkaantunut. Minun ei\nauttanut tehdä muuta, kuin vetää vyötäni pari reikää tiukemmalle ja\nveisattuani virren, aloin katsella ympärilleni. Ja kyllä siinä\nkatselemista riittikin, enemmän kuin tarpeeksi. Viiden, kuuden jalan\npäässä minusta oli näet suuri kala, suunnilleen yhtä pitkä kuin puukin,\njosta pitelin kiinni. Tuntuu aika somalta, kun täytyy pitää jalkojaan\nvedessä, kun tuollainen otus on ääressä, valmiina maistelemaan\nvarpaitasi.\"\n\n\"Hyvä Jumala\", huusi ranskalainen sotilas. \"Eikö se syönyt teitä?\"\n\nEfraim Savage'n silmät vilkuttivat lystikkäästi hänen muistellessaan\ntapausta. \"Minäpä söin sen\", virkkoi hän.\n\n\"Mitä!\" huudahti Amos.\n\n\"Se on totinen tosi. Minulla oli kääntöveitsi taskussani, tämä sama\nveitsi, ja sillä aikaa kuin potkin jaloillani pidättääkseni petoa\nkauempana, sain veitselläni irroitetuksi hyvänlaisen epätasaisen\npuupalan, jonka terotin molemmista päistään, kuten eräs neekeri kerran\nDelawaressa oli minua neuvonut. Sitten lopetin potkimisen ja odotin.\nHai tuli kohti, kuin haukka kananpojan kimppuun. Kun se sitte kääntyi\nvatsa ylöspäin, työnsin minä vasemmalla kädelläni puupalasen suoraan\nsen irvistävään kitaan ja annoin sen purra sitä samalla kun pistin\nveitseni sen kidusten väliin. Se koetti päästä irti siitä, mutta minäpä\nnäet en hellittänyt, vaikka se vei minut niin syvälle, etten luullut\nkoskaan enää palaavani pinnalle. Olin jo menehtymäisilläni kun tulimme\ntaas ylös, mutta ukko olikin kääntynyt selälleen ja sillä oli\nparikymmentä reikää valkeassa paidan etumuksessaan. Pääsin sitte\ntakasin mastonpuolikkaalleni, vaikka olinkin sukeltanut\nviitisenkymmentä syltä ja silloin minä pyörryin.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Kun taas selvisin, oli tyyni ja siinä ui kuollut hai aivan lähelläni.\nUitin mastoni sen luo ja irroittamallani köyden pätkällä tein silmukan\nsen pyrstön ympäri ja kiinnitin sen sitte mastoon. Sitte ryhdyin\nsyömäpuuhiin ja viikon kuluessa pääsin jo sen selkäevään saakka, kun\n_Siro_ Gloucesteristä tapasi minut siinä niin pyöreänä ja\nlihavana, että töin tuskin pääsin kapuamaan sen kannelle. Se on\ntällaista, jota Efraim Savage tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei häntä\nhevillä nujerreta.\"\n\nKertoessaan muistelmiaan oli puritaani-kapteeni silmäillyt vuoroon\npilviä, vuoroon lepattavia purjeita. Tuuli tuli puuskittain, väliin\ntäyttäen purjeet, jättääkseen ne taas velttoina riippumaan. Repaleiset\npilvet kulkivat sitävastoin hyvää vauhtia taivaalla. Niitä kapteeni\nmielenkiinnolla tarkkaili, aivankuin hän olisi ratkaissut vaikeaa\ntehtävää. He olivat nyt Honfleur'in kohdalla, puolisen penikulman\npäässä siitä.\n\nUseita pursia ja prikejä näkyi siellä yhdessä rykelmässä ja kokonainen\nlaivasto kalastajaveneitä laski juuri purjeitaan. Kaikki oli kuitenkin\nrauhallista, sekä kaarevalla laiturilla, että puolikuun muotoisella\nlinnakkeella, jonka yllä liehui kultalilja-lippu. Satama oli nyt heidän\ntakanaan ja vauhti näytti paranevan tuulen kiihtyessä. De Catinat oli\njo mielestään varma, että vaarat oli vältetty, kun ne yht'äkkiä\nnäyttivät päinvastoin kasvavan.\n\nAallonmurtajan takaa tuli äkkiä näkyviin suuri, musta alus, joka pyörsi\nheitä kohti ja jonka keulasta ja kymmenestä airoparista pärskyi\nkorkealle valkea vaahto. Sen perässä riippui soma valtakunnan vaakuna\nja kokassa kiilsi auringonvalossa suuri tykki. Se oli täynnä miehiä ja\nsiellä täällä näkyvästä välähdyksestä saattoi päättää, että he olivat\nhyvin aseistettuja. Kapteeni otti kiikarinsa, tähysti sitä hetken ja\nvihelsi pitkään. Sitten hän taas katsahti pilviin.\n\n\"Kolmekymmentä miestä\", sanoi hän, \"ja se voittaa meidät vauhdissa\nkolmannella osalla.\"\n\n\"Te, sir, riisukaa tuo sininen takki päältänne, tai muuten saattaa\nsiitä tulla harmia meille kaikille. Herra pitää kyllä huolen omistaan,\njos me vain itse vältämme tyhmyyksiä. Ota auki nuo luukut Tomlinson.\nKas niin! Missä on Jean Sturt ja Hiram Jefferson? Aseta heidät\nluukkujen ääreen ja kun minä vihellän, on ne paiskattava kiinni\njälleen. Ylemmä, ylemmä! Anna vetää niin täysillä purjeilla, kuin\nmahdollista. Amos ja Tomlinson, tulkaahan tänne, että saan puhua pari\nsanaa kanssanne.\"\n\nKolmin seisoivat he peräkannella neuvotellen ja tarkaten\ntakaa-ajajiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tuuli parani, mutta\nse ei vielä ollut yhtämittainen ja perässä tuleva laiva saavutti heitä\nyhä. He voivat jo erottaa perässä istuvien meriupseerien kasvot ja\ntykkimiehen palavan sytyttimen, jota hän piti valmiina kädessään.\n\n\"Haloo!\", huusi eräs upseeri selvällä englanninkielellä. \"Laskekaa\nsivullemme tai ammumme.\"\n\n\"Keitä te olette ja mitä te tahdotte?\" huusi Efraim Savage äänellä,\njoka kuului rannalle asti.\n\n\"Tulemme kuninkaan nimessä ja me etsimme erästä pariisilaista\nhugenotti-seuruetta, joka astui laivaanne Rouen'issa.\"\n\n\"Kääntäkää eturaaka ja laskekaa laivan sivuun\", komensi kapteeni Savage.\n\"Laskekaa raput alas ja olkaa varuillanne! Kas niin. Nyt olemme\nvalmiita ottamaan vastaan heidät.\"\n\nRaakapuu kääntyi ja laiva kellui rauhallisesti laineilla. Toinen laski\nsen kylkeen pitkittäin, tykki suunnattuna amerikalaiseen ja osasto\nmiehiä sormi liipasimella, valmiina ampumaan.\n\nHe nauroivat ja kohauttelivat olkapäitään nähdessään, että heitä\nvastassa oli kokonaista kolme miestä. Nuori, rivakkaliikkeinen ja\nkissanviiksinen mies oli silmänräpäyksessä kannella miekka\npaljastettuna kädessä.\n\n\"Kaksi miestä tänne. Seisokaa tuossa rappujen päässä, kersantti.\nHeittäkää tänne köysi ja kiinnittäkää se pylvääseen. Pitäkää varanne\nsiellä ja olkaa valmiina ampumaan. Te tulette kanssani, korpraali\nLemoine. Kuka on laivan kapteeni?\"\n\n\"Minä olen\", sanoi Efraim Savage alistuvasti.\n\n\"Teillä on kolme hugenottia laivallanne?\"\n\n\"Oho! Hugenotteja, ovatko ne niitä? Huomasin kyllä, että heillä oli\nkiire päästä maasta, mutta kun he rehellisesti maksoivat matkansa, niin\nei minun asiani ollut tutkia heitä sen enempää. Vanha mies ja hänen\ntyttärensä sekä eräs nuori mies, suunnilleen teidän ikäisenne ja\njonkinlaisessa erikoispuvussa?\"\n\n\"Univormussa, sir. Kuninkaallisen kaartin univormussa. Kyllä ne ovat\nniitä, joita etsimme.\"\n\n\"Ja te aijotte viedä heidät mennessänne?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"Ihmisparat. Oikein sääli tulee heitä.\"\n\n\"Niin minunkin, mutta käsky on käsky ja se täytyy täyttää.\"\n\n\"Aivan niin. Vanha mies nukkuu hytissään. Neiti on omassaan myös ja\nkolmas nukkuu lastiruumassa, sillä meillä ei ollut muuta paikkaa\nhänelle.\"\n\n\"Nukkuu, sanoitte? Sitten lienee parasta yllättää hänet.\"\n\n\"Mutta luuletteko, että uskallatte tehdä sen yksin. Hän on tosin\naseeton, mutta hän on suurikasvuinen nuori mies. Etteköhän tee\nviisaammin, jos kutsutte parikymmentä miestä avuksenne?\"\n\nUpseeri oli oikeastaan ajatellutkin sitä, mutta kapteenin pureva\nhuomautus yllytti häntä.\n\n\"Tulkaa kanssani, korpraali\", sanoi hän. \"Näitäkö rappuja, sanoitte?\"\n\n\"Niin, rappuja alas ja sitte suoraan eteenpäin. Hän makaa tuolla kahden\nverkapaalun välissä.\"\n\nEfraim Savage katsoi ylös ja veti suunsa julmaan hymyyn. Tuuli vinkui\nnyt köysistössä ja maston tukiköydet soivat kuin kaksi harpunkieltä.\nAmos Green oleili kersantin lähettyvillä, joka oli pantu vartioimaan\nrappuja, kun taas Tomlinson, perämies, seisoi täysinäinen vesiämpäri\nkädessään jutellen huonolla ranskankielellä edessään olevien\nmerimiesten kanssa.\n\nUpseeri laskeutui hitaasti rappuja alas ja korpraali seurasi hänen\njälessään ollen jo rintaansa myöten luukussa, kun toinen oli kerinnyt\npohjalle. Ehkäpä hän oli huomannut jotakin Efraim Savagen ilmeessä tai\nehkäpä myös ympäröivä pimeys oli peloittanut nuorta ranskalaista\nupseeria, joka tapauksessa heräsi hänessä äkkiä epäluulo.\n\n\"Ylös takaisin, korpraali\", huusi hän. \"Luulen olevan parasta, että\npysytte siellä ylhäällä!\"\n\n\"Mutta minä luulen, että sinun on parasta pysyä siellä, missä olet\",\nsanoi puritaani, joka oli huomannut upseerin tarkoituksen hänen\neleistään. Ja asettaen jalkansa korpraalin rintaa vasten, antoi hän\ntälle sellaisen sysäyksen, että sekä hän, että raput tulivat suinpäin\nalla seisovan upseerin niskaan. Tätä tehdessään puhalsi hän samalla\npilliinsä ja samassa oli luukku paikallaan ja molemmat rautasalvat\nkiini. Kuullessaan luukun rämähdyksen oli kersantti kääntynyt päin,\nmutta samassa sieppasi Amos Green häntä vyötäisistä ja heitti hänet\nlaidan yli mereen. Nyt katkesi laivoja yhdistävä köysi, raakapuu\nkääntyi entiseen asentoonsa ja ämpärintäysi vettä ryöpsähti yli\ntykkimiehen sammuttaen hänen sytytyssoihtunsa ja kastellen\nsankkiruudin. Sankka kuulasade vingahti ilmassa ja tupsahti laivan\nkylkeen, mutta kun valtoimena oleva laiva hyppeli jyrkissä, lyhyissä\nlaineissa, oli tähtääminen aivan mahdotonta. Turhaan ponnistelivat\nmiehet airoissaan, turhaan koitti tykkimies kuin mieletön saada\ntykkiään uudelleen kuntoon. Laiva joutui suunnastaan samalla kun priki\nlensi pois täysin purjein navakassa tuulessa. Pum! jymähti vihdoin\ntykistä ja viisi pientä reikää suurpurjeessa osoitti, että kartessit\nolivat lentäneet liian korkealta. Toinen laukaus ei jättänyt\nminkäänlaista jälkeä ja kolmannella huomasi selvästi, että he olivat\ntykinkantaman ulkopuolella. Puolta tuntia myöhemmin oli musta pilkku\ntaivaanrannalla ja siinä pieni kullalta hohtava läikkä ainoa, mikä enää\nnäkyi Honfleur'in vartiolaivastoa. Yhä matalammiksi kävivät rannat,\nsininen ulappa laajeni laajenemistaan, kunnes le Havre'n savut\nnäyttivät pieniltä pilvenhattaroilta läntisellä taivaanrannalla.\nKapteeni Efraim Savage käveli laivansa kannella yhtä tuimannäköisenä\nkuin ennenkin, mutta hänen harmaat silmänsä vilkuttivat hieman\nleikillisesti.\n\n\"Tiesin, että Herra pitää murheen omistaan\", virkkoi hän tyytyväisenä.\n\"Meillä on nyt kokka suoraan kotia kohti ja tämän paikan ja Bostonin\nkolmen vuoren välillä ei ole mutaläiskääkään. Sinä olet viimeaikoina\nsaanut liian paljon noita ranskalaisia viinejä, Amos, mennäänpä tuonne\nalas maistamaan oikeata Bostonin valmistetta johon on pantu\nkaksinkertainen annos maltaita.\"\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\nKUOLEMAN VENE.\n\n\nKahden päivän ajaksi joutui _Kultainen kyynäräkeppi_ seisomaan\ntyynessä le Hague niemen kohdalla, mutta kolmantena nousi navakka tuuli\nja nopeasti loittonivat he rannikolta, niin että se muutaman tunnin\nkuluttua miltei häipyi näkyvistä. Olisi luullut, että pakolaiset tuolla\naavalla ulapalla, missä raikas tuuli hyväili poskia ja suolainen vesi\ntuntui miltei huulilla, olisivat päässeet huolista ja voineet\nainaiseksi jättää jäljen rippeetkin noista tarmokkaista miehistä,\njoitten hurskas uskonvimma oli saanut aikaan enemmän vahinkoa, kuin\nkevytmielisyys ja pahuus olisivat yhteensä voineet vaikuttaa. Mutta\nvieläkään he eivät niistä päässeet, sillä mökkiläisen synnit jäävät\nuseimmiten oven sisäpuolelle, kun taas palatsin korkeudesta pahuus\nleviää yli maitten ja merien.\n\n\"Olen levoton isästä, Amory\", sanoi Adele, heidän seistessään vanttien\nääressä ja tarkatessaan ohutta pilvenkaistaletta, joka osoitti suuntaa,\nminne se maa jäi, jonka he ainaiseksi olivat jättämäisillään.\n\n\"Mutta eihän hänellä enää mitään vaaraa ole.\"\n\n\"Ehkäpä ei julmien lakien puolelta, mutta pelkään, ettei hän saa nähdä\nluvattua maatamme.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Adele? Setäukkohan on terve ja reipas.\"\n\n\"Ah, Amory, hänen sydänjuurensa olivat kasvaneet kiinni Pyhän Martin\nkadulle ja kun ne revittiin irti, merkitsi se hänelle koko elämää.\"\n\n\"Mutta hänhän tottuu uuteen elämään vähitellen.\"\n\n\"Kunpa niin olisi! Mutta pelkään kovasti, että hän on liian vanha\nsellaiseen muutokseen. Hän ei valita sanallakaan, mutta näen hänen\nkasvoistaan, että hän on kokonaan murtunut, tuntikausia saattaa hän\ntuijottaa jälkeensä Ranskaa kohti kyynelten valuessa hiljaa poskille.\nJa hänen tukkansa on viikon kuluessa muuttunut harmaasta aivan\nvalkoiseksi.\"\n\nDe Catinat oli myöskin huomannut tuon värinvaihdoksen. Hän oli myös\nhuomannut, että hänen kasvonsa olivat entistä totisemmat ja että hänen\npäänsä oli raskaasti painunut rintaa vasten hänen käydessään. Hän oli\njo sanomaisillaan että merimatka mahdollisesti palauttaisi hänen\nhyvinvointinsa, kun Adele huudahti hämmästyksestä ja osoitti sormellaan\nmerelle. Hän oli sillä hetkellä erinomaisen kaunis, seistessään siinä\nkäsi ojennettuna ja varjostaen silmiään toisella, tumma tukka hulmuten\ntuulessa ja poskilla näkemänsä aiheuttama puna.\n\n\"Katso\", huudahti hän. \"Tuolla kelluu jotakin laineilla. Näin sen äsken\nnousevan aallon harjalle.\"\n\nHän katsoi tytön osoittamaan suuntaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään.\nHeillä oli yhä myötätuuli, tummanvihreät aallot nousivat korkeina ja\nniitten harjat alkoivat leikitellä vaaleankeltaisina ryöppyinä. Silloin\ntällöin viskautui aalto kannellekin pärskytellen suolaista vettään\nsilmille.\n\nÄkkiä huomasi de Catinat aallon harjalla jotakin mustaa, joka samassa\nkatosi toisen harjan taakse. Se oli niin kaukana, ettei hän voinut\nerottaa, mikä se oli, mutta pari tottuneempia silmiä oli jo huomannut\nsen. Amos Green oli seuratessaan tytön osoitusta heti arvannut\nasianlaidan.\n\n\"Kapteeni Efraim\", huusi hän, \"tuolla on vene oikealla.\"\n\nUusenglantilainen merikarhu nosti kiikarinsa tukien sitä laivanlaitaa\nvasten.\n\n\"Niin on, se on vene\", sanoi hän, \"mutta tyhjä. Se voi olla joku laidan\nyli huuhtoutunut tai rannalta karannut vene. Laskeppa tuota kohti\nTomlinson, meille onkin nyt yksi liika vene tuiki tarpeen.\"\n\nPuolisen minuutin kuluttua oli laiva kääntynyt ympäri ja kulki nyt\ntuulen painamana venettä kohti, joka yhä hyppeli ja tanssi laineilla.\nTullessaan lähemmä huomasivat he, että jotakin riippui sen laidalla.\n\n\"Se on miehen pää!\" huusi Amos Green.\n\nMutta Efraim Savagen kävi tavallista vakavammaksi. \"Se on miehen\njalka\", sanoi hän. \"Taitaapa olla parasta, että tyttö menee alas\nhyttiinsä.\"\n\nJuhlallisen hiljaisuuden vallitessa laskivat he yksinäisen aluksen\nviereen, joka niin merkillisen lipun suojassa purjehti. Katsoessaan\nalas näkivät he kaamean näyn.\n\nVene oli pieni, kolmenkymmenen jalan mittainen palko, pituuteensa\nverraten leveähkö ja aivan tasapohjainen, joten helposti huomasi että\nse oli rakennettu joella tai järvellä liikkumista varten. Veneen\nperässä, aivan yhteen sulloutuneina oli kolme henkeä, mies\nkunniallisessa käsityöläisen puvussa, vaimo samaa yhteiskuntaluokkaa ja\npieni, vuoden vaiheilla oleva lapsi. Vene oli puolillaan vettä ja\nnainen makasi lapsineen pohjalla kasvot alaspäin ja lapsen pikku\nkiharat samoinkuin äidin tummat suortuvat liikehtivät kuten kaislat\nveden levottomalla pinnalla. Mies, jonka kasvot olivat käyneet harmaan\nsinertäviksi, makasi kasvot ylöspäin, silmät nurin päässä ja\navonaisesta suusta näkyi kutistuneen nahan kaltainen kieli. Keulassa\noli vielä pieni hintelä mies selällään, aivan kokoon vetäytyneenä\npidellen yhä kädessään veneen ainoata airoa. Hän oli mustiin puettu ja\navattu kirja oli poikkipuolin hänen kasvoillaan ja hänen jäykistynyt\njalkansa pisti esille laidan yli hankaan takertuneena.\n\nPian oli vene laskettu vesille _Kultaisesta kyynäräkepistä_ ja\nhaaksirikkoiset nostettu kannelle. Ei merkkiäkään ruuasta tai juomasta\nlöytynyt veneestä eikä mitään muutakaan lukuunottamatta tuota ainutta\nairoa ja avattua raamattua, joka oli miehen kasvoilla. Mies, vaimo ja\nlapsi olivat jo olleet kuolleina ainakin vuorokauden, joten heidät\nhaudattiin heti tavanmukaisella lyhyellä rukouksella siunaten meren\navaraan syliin. Pieni mustapukuinen mies oli myös ensinäkemältä\nnäyttänyt kuolleelta, mutta Amos oli huomannut, että hänen sydämensä\nvielä heikosti sykki ja että kellon lasille jota pidettiin hänen suunsa\nedessä ilmestyi heikko sumuntapainen. Hänet asetettiin nyt, kuiviin\nlakanoihin käärittynä, maston viereen ja perämies koetti, kaatamalla\nvähäväliä hänen suuhunsa rommia, saada hänessä vielä mahdollisesti\nlöytyvän elonkipinän syttymään.\n\nSillävälin käski Efraim Savage tuoda kannelle pyydystämänsä vangit.\nHieman hullunkurisilta he näyttivät seistessään siinä ja\nsiristellessään silmiään tottumattomina kirkkaaseen auringonvaloon.\n\n\"Olen pahoillani, kapteeni\", virkkoi merikarhu, \"mutta joko näet teidän\noli tultava meidän mukanamme tai meidän oli jäätävä teidän kanssanne.\nTuolla toisella puolen odottavat minua Bostonissa ja minulla ei\ntodellakaan ollut aikaa viivytellä.\"\n\nRanskalainen sotilas kohautti olkapäitään ja silmäili ympärilleen nolon\nnäköisenä. Hän ja korpraalinsa olivat aikalailla merikipeitä ja heidän\nsurkeutensa vain lisääntyi heidän nähdessään Ranskan häipyvän\nnäkyvistä.\n\n\"Haluatteko mieluummin jatkaa kanssamme matkaa Amerikaan vaiko lähteä\ntakaisin Ranskaan?\"\n\n\"Takaisin Ranskaan, jos vain voimme päästä sinne. Ranskaan minun täytyy\npäästä, jollei muusta syystä, niin ainakin antaakseni tuolle tykkimies\nhölmölle ansionmukaisen ravistuksen.\"\n\n\"No, no, me paiskasimme ämpärillisen vettä hänen sankkiruutiinsa näet,\njotenka hän lienee koettanut parastaan. Mutta tuo tuolla on Ranskanmaa,\nse on juuri häipymässä näkyvistämme.\"\n\n\"Näen sen, näen sen! Ah, jospa jalkani kerran vielä pääsisivät sen\nkamaralle.\"\n\n\"Tässä on vene vieressämme ja te voitte ottaa sen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mikä onni! Vene! Korpraali Lemoine, lähtekäämme heti!\"\n\n\"Kuka hölmö sillä tavalla lähtisi! Tarvitsettehan myös muonaa mukaanne.\nTomlinson, laske veneeseen lekkeri vettä, lihaa ja korppuja! Hiram\nJefferson, tuo pari airoja perästä. Siitä tulee kyllä pitkä soutumatka\nkun on vastatuuli, mutta huomen-illalla olette perillä, ellei ilma\ntästä pahene.\"\n\nPian oli ranskalaisilla veneessä se, minkä he mahdollisesti tarvitsivat\nmatkallaan ja niin he lähtivät rantaa kohti lakkien liehuessa ja\n_hauskaa matkaa_-huutojen kaikuessa.\n\nTaas kääntyi eturaaka paikalleen ja _Kultainen kyynäräkeppi_\nkäänsi keulansa länteen.\n\nTuntikausia saattoi erottaa veneen pienenä pilkkuna aaltojen huipulla,\nkunnes se vihdoin häipyi usvaan ja sen mukana katosi viimeinen\nyhdysside, joka heitä liitti suureen vanhaan mailmaan.\n\nMutta sillä aikaa, kun tämä tapahtui, oli maston vieressä makaava,\ntiedoton mies räpäyttänyt silmäluomiaan ja vetäistyään heikosti\nhenkeään, lopulta avannut silmänsä. Hänen ihonsa oli kuin pergamenttia,\njoka kireänä peitti hänen luitaan ja hänen jäsenensä olivat pienet,\nkuin kivuloisen lapsen. Mutta vaikka hän näytti niin heikolta ja\navuttomalta, oli hänen suurissa, tummissa silmissään omituinen\narvokkuuden ja voiman leima. Vanha de Catinat oli tullut kannelle ja\nkun hän huomasi miehen ja hänen pukunsa, kiiruhti hän hänen luokseen,\nkohotti kunnioittavasti hänen päänsä käsivarsilleen ja antoi sen levätä\nsiinä.\n\n\"Hän on yksi uskollisista\", virkkoi hän, \"hän on meidän\nsielunpaimeniamme. Nyt on siunaus saatu matkallemme.\"\n\nMutta toipilas hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.\n\n\"Luulen, etten seuraa pitkältä matkassanne\", sanoi hän heikolla\näänellä, \"sillä Jumala on jo kutsunut minut toiselle matkalle. Olen\nkuullut jo hänen kutsunsa ja olen valmis lähtemään. Olen todella\nIsigny'n kirkon pastori, ja kun kuulimme jumalattoman kuninkaan käskyn,\nlähdin minä ja kaksi Herralle uskollista pienen lapsensa kanssa\ntoivossa, että pääsisimme Englantiin. Mutta ensimmäisenä päivänä\nhuuhtoi suuri laine toisen airomme ja kaiken mitä veneessä oli,\nleipämme ja juomavetemme mereen ja me jäimme aaltojen heiteltäviksi\nilman muuta toivoa, kuin Hän. Ja sitten alkoi Hän kutsua meitä\nluokseen, toisen toisensa perään, ensin lapsen, sitte vaimon ja sitte\nmiehen, kunnes minä yksinäni olin jälellä, mutta tunnenkin, ettei minun\naikani enää ole pitkä. Ja koska tekin olette uskollisia, niin enkö\nvoisi palvella teitä vielä jollakin tavalla ennenkuin lähden.\"\n\nKauppamies pudisti päätään, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä tuuma,\nja hän kiiruhti kasvot ilosta loistaen Amos Greenin luo ja kuiskasi\nhänelle jotakin. Amos naurahti ja meni kapteeni Savagen puheille.\n\n\"Kyllä on jo aika\", sanoi Efraim tuimasti.\n\nSitte kuiskuttelijat menivät de Catinat'n luo. Hän hypähti ilmaan ja\nsilmät loistivat riemusta. Ja sitte he menivät Adelen luo hänen\nhyttiinsä ja hän säpsähti ja punastui, käänsi suloiset kasvonsa heistä\npois ja korjaili tukkalaitettaan, kuten naisten on tapana saadessaan\näkkiä kutsun johonkin.\n\nKoska aika oli kallis ja koska tuolla äärettömällä ulapallakin oli\neräs, joka milloin hyvänsä saattoi särkeä heidän suunnitelmansa,\ntapasivat tuo komea nuori mies ja puhdas neito itsensä äkkiä\nkäsikädessä polvistumassa kuolevan pastorin edessä, joka kohotti\nkuihtuneen kätensä siunaukseen lausuessaan hiljaa ne sanat, jotka\nainaiseksi yhdistäisivät heidät yhdeksi.\n\nAdele oli usein mielessään kuvitellut vihkimistilaisuuttaan.\nUsein oli hän unelmissaan polvistunut Amoryn kanssa Pyhän Martin\nkadun temppelissä. Toisinaan oli hänen mielikuvituksensa vienyt\nhänet johonkin pieneen maalaiskirkkoon, noihin vaatimattomiin\nturvapaikkoihin, joihin kourallinen uskovaisia kokoontui hartauttaan\nharjoittamaan ja tänne hän lopullisesti olikin sijoittanut tuon naisen\nelämässä korkeimman toimituksen. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan,\nettä se olisi tapahtunut laivan valkosella kannella, joka joka hetki\nuhkasi luisua hänen altaan lokkien toimiessa kuorolaulajina ja\nlaineitten laulaessa morsiusparille monituhatvuotista ylistysvirttään.\nMilloin voisikaan hän unehuttaa tätä näkyä. Kellertäviä mastoja ja\npullottavia purjeita, haaksirikkoisen kalmankarvaisia kasvoja ja\nhaljenneita huulia, isänsä vakavia kasvoja, hänen polvillaan tukiessa\nkuolevaa vihkijää, de Catinat'a, kuluneessa ja haalistuneessa\nsinitakissaan, kapteeni Savage'ia, puisevat kasvot käännettyinä\ntaivasta kohti ja Amos Greeniä, seisten kädet taskussa ja silmissä\nrauhallinen loiste. Ja heidän takanaan vielä hintelä perämies ja\nuusenglantilaisten vakava merimiesjoukko palmettohattuineen.\n\nNäin oli nyt kuitenkin käynyt ja onnentoivotukset seurasivat sitte\nkuten ainakin, tosin vieraalla, kovalla kielellä ja lujin, airontyvessä\nja köysien vetämisessä harjaantunein kädenpuserruksin.\n\nToimituksen päätyttyä jäi de Catinat vaimonsa kanssa nojaamaan\nvantteihin ja katseli siinä, kuinka musta laivanlaita nousi ja laski ja\nkuinka vihreä merivesi liukui nopeasti ohi.\n\n\"Kaikki on niin outoa ja uutta\", virkkoi nuori vaimo. \"Meidän\ntulevaisuutemme näyttää yhtä epämääräiseltä ja mustalta kuin nuo\npilviröykkiöt edessämme.\"\n\n\"Jos se minusta riippuu\", vastasi aviomies, \"niin tulevaisuutemme on\noleva yhtä iloinen ja kirkas kuin auringonvalo, joka kisailee tuolla\naaltojen harjalla. Maa, joka karkoitti meidät pois, on kaukana\ntakanamme, mutta tuolla edessämme on toinen, vielä ihanampi maa, ja\njoka tuulenhenkäys vie meitä yhä lähemmäksi sitä. Vapaus odottaa meitä\nsiellä ja me tuomme mukanamme nuoruutemme ja rakkautemme, ja voiko\nihmismieli enempää toivoa.\" Siinä he seisoivat ja puhelivat, kunnes\nhämy tummui ja tähdet vilkkuivat heidän yläpuolellaan. Mutta ennenkuin\nne taas katosivat, oli uskollinen kamppailija saanut rauhan\n_Kultaisella kyynäräkepillä_ ja tuo pieni hajaantunut joukko\nIsigny'stä oli saanut sielunpaimenensa luokseen jälleen.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\nVIIMEINEN SATAMA.\n\n\nKolmen viikon ajan pysyi tuuli itäisenä tai koillisena, koko ajan\nvoimakkaana, joskus nousten puolimyrskyksikin. _Kultainen\nkyynäräkeppi_ liukui iloisesti täysin purjein aallolta toiselle ja\nkolmannen viikon lopulla laskivat Amos ja Efraim Savage enää vain\ntunteja, jolloin heidän syntymämaansa tulisi näkyviin. Vanhalle\nmerikarhulle, joka ikänsä oli tottunut tulemaan ja lähtemään, oli asia\nyhdentekevä, mutta Amos, joka ei milloinkaan ollut ollut poissa\nkotimaastaan, oli jo kärsimätön ja istui alituisesti kahdenreisin\nkokkapuulla tarkastellen taivaanrantaa siinä toivossa, että hänen\nystävänsä laskelma osoittautuisi vääräksi ja että hänen rakastamansa\nranta joka hetki ilmestyisi hänen silmiensä eteen.\n\n\"Ei maksa vaivaa, poikani\", sanoi vihdoin kapteeni Savage, pannen\nsuuren punaisen kätensä hänen olalleen. \"Kun kerran lähtee merille,\ntäytyy myös varustaa itsensä hyvänlaisella annoksella kärsivällisyyttä,\nja on täysin turhaa havitella sitä, mitä ei voi saada.\"\n\n\"Ilmassa on kodin tuntua\", vastasi Amos \"Se tunkee nenään tavalla, jota\nen vähääkään tuntenut tuolla puolen meren. Ah, minulta menee ainakin\nkolme kuukautta Mohawkmetsässä, ennenkuin tunnen olevani entiselläni\ntaas.\"\n\n\"Niinpä niin\", sanoi hänen ystävänsä, pistäen tupakkamällin poskeensa.\n\"Olen kyntänyt meriä sitte ensimmäisten partahaiventeni, näet,\nenimmäkseen rannikkokauppaa tehden, mutta vesillä yhtäkaikki, niin\npitkälle kuin vain merilaeilta pääsin. Lukuunottamatta kahta vuotta,\njotka vietin maalla kuningas Filipin käskystä -- silloin näet\ntarvittiin rajalla joka miestä, joka suinkin pystyi pyssyä\nkäsittelemään -- en koskaan ole ollut kivenheiton matkaa kauempana\nsuolaisesta vedestä ja voinpa vakuuttaa sinulle, että en vielä ole\ntehnyt parempaa matkaa meren yli kuin tämä on.\"\n\n\"Niin olemme päässeet tästä, niinkuin kauris metsäpalon tieltä. Mutta\nminusta on merkillistä, että löydätte tienne niin varmasti ilman\nmerkkejä tai jälkiä. Hämmästyisinpä, jos todella löydämme Amerikan,\npuhumattakaan New Yorkin ahtaita vesiä.\"\n\n\"Olemme hieman liian pohjoisessa, Amos, olemme kulkeneet\nviidennelläkymmenellä leveysasteella aina la Hague niemestä saakka.\nHuomenna pitäisi meidän minun laskujeni mukaan nähdä maata.\n\n\"Ah, huomenna! Ja mikä paikka se on? Mount Desert? Long Island, vaiko\nCap Cod?\"\n\n\"Ei, poikani. Me olemme St Lawrence'n kohdalla ja näemme luultavasti\nArcaian rannikon. Mutta tällä tuulella pääsemme etelään päivässä tai\nenintään kahdessa. Sitte vielä pari tällaista matkaa, niin jään\nBostoniin ja ostan itselleni sievän tiilitalon Vihreänkujan varrella\npohjoisosassa kaupunkia tai vaikkapa Charles- tai Mystickadulla ja\nkatselen, kun laivat tulevat ja menevät. Ja siellä minä päiväni päätän\nlevossa ja rauhassa.\"\n\nVälittämättä ystävänsä vakuutuksista jännitti Amos koko päivän\nnäkövoimaansa turhaan etsiessään maata ja kun vihdoin tuli pimeä,\npainui hän kannen alle, otti esille karvareunaisen metsästyspukunsa,\nnahkasäärystimensä ja pesukarhunnahkalakkinsa, jotka olivat paljon\nenemmän hänen makuunsa kuin ne hienoverkaiset vaatteet, joihin\nsaksalainen räätäli oli hänet New Yorkissa pukenut. De Catinat oli myös\npukeutunut tummiin siviilivaatteisiin ja hän ja Adele järjestelivät\nkaiken ukon puolesta, joka oli käynyt niin heikoksi, ettei hän itse\nenää jaksanut toimittaa mitään. Keulakannelta kuului viulun kitinää ja\npuoliyöhön saakka kotoisten laulujen loilotusta, joihin somasti yhtyi\nlaineiden loiske ja vihurin vinkuna, uusenglantilaisten merimiesten\njuhliessa vakavaan ja tukevaan tapaansa kotiintuloaan.\n\nPerämiehen vahtivuoro oli sinä yönä kahdestatoista neljään ja sen\nensimäisinä tunteina oli kuuvalo. Aamuyöstä meni kuitenkin taivas\npilveen ja _Kultainen kyynäräkeppi_ syöksähti niillä seuduin niin\ntavallisiin sumutiheikköihin. Se oli niin läpäisemätön, että\nperäkannelta tuskin erotti etupurjeen haamua, puhumattakaan\nkeulapurjeesta, jota ei ensinkään näkynyt. Tuuli kävi yhä koillisesta\nja oli navakanlainen, jotenka priki kallistui tuntuvasti, niin että sen\nsuojapuolen vantit olivat vain käden ulottuvilla vedestä. Ilma oli\näkkiä viilentynyt siinä määrin, että perämiehen täytyi lämpimikseen\nastua edestakasin peräkannella ja hänen neljä miestään etsivät\ntuulensuojaa laivanlaidan takana. Yht'äkkiä eräs heistä ojensi kätensä\nja huudahtaen pelästyneenä osoitti sormellaan korkeata valkoista\nseinämää, joka kohosi pimeydestä, aivan kokkapuun edessä ja samassa\nlaiva törmäsi siihen sellaisella voimalla, että sen molemmat mastot\nkatkesivat, kuin kuiva kaisla ja muuttivat sen kannen silmänräpäyksessä\nsekasortoiseksi, muodottomaksi läjäksi köysiä ja särkynyttä puuta.\nPerämies oli yhteentörmäyksessä lentänyt toiseen päähän peräkantta ja\noli hädintuskin välttynyt joutumasta kaatuvan maston alle, kun taas\nhänen neljästä miehestään kaksi paiskautui keulapuolessa ammottavaan\naukkoon, kolmannen lyödessä päänsä murskaksi ankkuritukkiin. Tomlinson\nhoippui keulaan päin ja huomasi koko etuosan alusta painuneen sisään ja\nyksinäisen merimiehen istuvan huumaantuneena keskellä köysien,\npuupalasten ja läpättävien purjeriekaleitten ruuhkaa. Oli yhä pilkkosen\npimeä, eikä voinut erottaa muuta, kuin ohikiitävien laineiden valkosia\nkuohuharjoja. Perämies katseli ympärilleen epätoivoisena äkillisestä ja\nodottamattomasta onnettomuudesta, kun hän huomasi kapteeni Efraimin\naivan vieressään, puolipukeissa, mutta yhtä tyynenä ja vakaana kuin\nkonsanaan.\n\n\"Jäävuori\", virkkoi hän, haistellen kylmää ilmaa. \"Etkö haistanut sitä,\nTomlinson ystäväni?\"\n\n\"Tosin tuntui minusta kylmälle, mutta panin sen sumun syyksi.\"\n\n\"Niitten ympärillä on aina usvaa, vaikka Jumala viisaudessaan tietäköön\nmistä syystä, sillä ne ovat meidän merimiesten pahimpia vitsauksia.\nLaiva näkyy vuotavan kovasti, vesi on jo kaarien tasalla.\"\n\nMuuan miehistä oli jo rynnännyt kannelle ja yksi mittasi vedennousua.\n\n\"Kolme jalkaa vettä\", huusi hän, \"ja eilen illalla imivät pumput\ntyhjää.\"\n\n\"Jefferson ja John Moreton pumpuille\", komesi kapteeni. \"Tomlinson,\npane kuntoon suurvene, jotta saamme nähdä missä kunnossa laiva on,\nvaikka pelkään, ettei sitä voi korjata.\"\n\n\"Suurveneestä on särkynyt kaksi laitaa\", huusi eräs merimies.\n\n\"Entä pikkuvene?\"\n\n\"Se on palasina.\"\n\nPerämies repi tukkaansa, mutta Efraim Savage hymyili hiljalleen.\n\n\"Missä Amos on?\" huusi hän.\n\n\"Täällä, kapteeni Efraim, mitä voin tehdä?\"\n\n\"Ja minä?\" kysyi Catinat innokkaasti.\n\nAdele ja hänen isänsä olivat kääriytyneet vaippoihin ja asettuneet\ntuulen suojaan pyöreän kajuutan taa.\n\n\"Sano hänelle, Amos, että hän menee vuorolleen pumppuun\", sanoi\nkapteeni. \"Sinähän olet kätevä mies, mene tuonne suurveneeseen lyhty\nkerallasi ja koeta saada se korjatuksi. Puolisen tuntia Amos hakkasi,\nsovitteli ja nitoi, ja sillä aikaa kuului vain pumppujen yksitoikkoinen\nhelähtely laineitten loiskinnan lomassa.\n\n\"Sinulla ei ole paljon aikaa enää, Amos poikani\", sanoi kapteeni\nrauhallisesti. \"Se pysyy kyllä jo veden päällä, vaikka se ei olekaan\naivan tiivis.\"\n\n\"Hyvä, laskekaa alas se! Jatkakaa pumppuamista! Tomlinson, pidä huoli\nettä muonavaroja ja vettä on tarpeeksi. Tule kanssani, Jefferson.\"\n\nMerimies ja kapteeni hyppäsivät keikkuvaan veneeseen ja jälkimäisellä\noli lyhty kiinnitettynä vyöhönsä. He kulkivat laivan kuvetta, kunnes\npääsivät ruhjoutuneen keulan kohdalle. Kapteeni pudisti päätään\nnähdessään vaurion suuruuden.\n\n\"Leikatkaa irti etupurje ja antakaa se tänne.\"\n\nTomlinson ja Amos katkasivat siteet ja laskivat purjeen kulman alas,\nkapteeni ja merimies tarttuivat siihen ja vetivät purjeen ammottavan\nvuodon yli. Kapteenin kumartuessa sitä tehdessään kohosi laiva aallon\nharjalle ja hän näki silloin lyhtynsä kellertävässä valossa mustia,\npolveilevia rakoja, jotka lähtivät pääreijästä peräänpäin.\n\n\"Kuinka paljon vettä?\" kysyi hän.\n\n\"Viisi ja puoli jalkaa.\"\n\n\"Sitten on laiva mennyttä kalua. Voisin panna sormeni joka laudan\nväliin niin pitkältä, kun näen peräänpäin. Jatkakaa pumppausta siellä!\nOnko sinulla jo ruokavarat ja vesi, Tomlinson?\"\n\n\"On, kapteeni.\"\n\n\"Laske ne veneeseen. Laiva ei pysy veden päällä enää kuin korkeintaan\ntunnin. Voitteko nähdä jäävuorta?\"\n\n\"Sumu tuntuu hälvenevän ylähangan suunnalla. Tuolla se näkyykin,\nneljännespeninkulman päässä!\"\n\nSumu oli ohentunut äkkiä ja kuu valaisi suurta autiota merta ja\nhaaksirikkoutunutta alusta. Siellä näkyi myös kaamea jäävuori kuin\nsuunnaton purje heilahdellen hitaasti suurten aaltojen mukaan.\n\n\"Teidän täytyy pyrkiä sille\", sanoi kapteeni Efraim, \"muuta neuvoa ei\nole. Laskekaa tyttö veneeseen, No niin, isä ensin, jos hän niin tahtoo.\nSano heille, Amos, että he istuvat hiljaa, ja että Herra kannattaa\nmeitä, ellemme tee tuhmuuksia. Kas niin! Te olette rohkea tyttö,\nhuolimatta sipisipi söpösöpö kielestänne. Nyt muonat ja juomat ja\nkaikki vaipat ja peitot, mitä vain löydätte. Nyt toinen mies, se\nranskalainen. Niin, matkustajat ensin, teidän täytyy tulla! Nyt Amos!\nNyt miehistö ja sinä viimeisenä, Tomlinson ystäväni.\"\n\nOli onni, että heillä oli lyhyt matka, sillä vene painui melkein\nviimeistä laitaa myöten ja kahdella miehellä oli täysi työ pitää se\ntyhjänä vedestä, joka pyrki sen murtuneitten laitojen välistä sisään.\nKun kaikki olivat onnellisesti paikoillaan, hyppäsi kapteeni Efraim\ntakaisin laivaan, mikä olikin nyt kovin helppoa, kun laiva oli painunut\nmiltei veneen laidan tasalle. Hän tuli hetken päästä takasin vaatemytty\nkädessään ja heitti sen veneeseen.\n\n\"Antakaa mennä\", huusi hän.\n\n\"Hypätkää veneeseen ensin.\"\n\n\"Efraim Savage menee laivansa mukana\", sanoi merikarhu rauhallisesti.\n\"Tomlinson, ystäväni, minun tapani ei ole käskeä kahdesti. Antakaa\nmennä, sanon minä!\"\n\nPerämies työnsi haalla veneen menemään. Amos ja de Catinat huudahtivat\nkauhusta, mutta uusenglantilaiset tottelivat tylsinä, istuivat\ntuhdoilleen ja soutivat jäävuorta kohti.\n\n\"Amos! Amos! Voitko sietää tätä?\" huudahti de Catinat ranskaksi.\n\"Kunniani ei salli jättää häntä näin. Se olisi iankaikkinen häpeäni!\"\n\n\"Tomlinson, emmehän jätä häntä tuonne. Menkää uudelleen laivalle ja\npakottakaa hänet tulemaan.\"\n\n\"Se mies ei palaa hengissä, joka koettaisi pakottaa häntä siihen, mitä\nhän ei tahdo.\"\n\n\"Ehkä hän muuttaisi mielensä.\"\n\n\"Hän ei koskaan muuta mieltään.\"\n\n\"Mutta ettehän voi jättää häntä tuonne, mies. Teidän täytyy ainakin\nodottaa tässä ja nostaa hänet veneeseen.\"\n\n\"Vene vuotaa kuin seula\", sanoi perämies. \"Minä ohjaan sen jäävuorelle,\njätän teidät sinne, jos voimme saada siinä jalansijaa, ja sitte palaan\nnoutamaan kapteenia. Selvitelkää se päässänne, poikani, että mitä\npikemmin me olemme siellä, sitä pikemmin pääsen tänne takasin.\"\n\nMutta he eivät ennättäneet vetää viittäkymmentä aironnykäystä, kun\nAdele kiljasi kauhusta.\n\n\"Jumalani, nyt laiva uppoo.\"\n\nSe oli vaipunut vaipumistaan, kunnes se äkkiä rysähtäen painoi keulansa\nalas, kuten sukeltava vesilintu ja perän noustessa korkealle ilmaan\npainui syvyyteen perälyhdyn viimeisenä hyvästellessä aaltojen harjoja.\nKuin yhteisestä päätöksestä kääntyi vene ympäri ja palasi takaisin,\nniin nopeasti kuin vain henkensä edestä soutavat miehet sen saivat.\nMutta kaikki oli hiljaista onnettomuuspaikalla. Ei pienintäkään merkkiä\nnäkynyt, joka olisi voinut todeta _Kultaisen kyynäräkepin_\nviimeisen sataman. Yli neljännestunnin soutivat he ympäri paikalla,\nnäkemättä kapteeniaan ja vihdoin, kun ankarasta työstä huolimatta vesi\njo nousi heidän nilkkoihinsa, he taas kääntyivät ja pyrkivät\näänettöminä ja raskain sydämin turvapaikkaansa, jäävuorta kohti.\n\nNiin autio ja synkkä kuin se olikin, oli se kuitenkin heidän ainoana\ntoivonaan, sillä oli selvä, että vene ei kauan enää jaksaisi heitä\nkantaa. Tultuaan lähemmä, huomasivat he kauhukseen, että heidän\npuoleinen reuna oli yhtenäinen kuusikymmentä jalkaa korkea seinämä,\nvailla ainoatakaan repeytymää tai lovea.\n\nJäävuori oli laaja, ainakin viisikymmentä jalkaa joka suunnalle ja se\nantoi heille toivon, että mahdollisesti toiset sivut olisivat\nedullisemmat. Ammentaen ahkerasti vettä, he lähtivät kiertämään vuoren\ntoiselle sivulle, mutta tapasivat senkin yhtä jyrkkänä ja\nluoksepääsemättömänä. Taas he jatkoivat kiertämistään, ja taas he\nnäkivät seinän pikemmin kohoavan kuin laskevan. Heillä oli nyt jälellä\nvielä yksi sivu ja he tiesivät, että heidän elämänsä riippui siitä,\nsillä vesi oli noussut niin korkealle, että vene miltei oli\nvajoamistilassa. He joutuivat nyt täyteen kuuvaloon ja varmaankaan\neivät he koskaan unohda sitä näkyä, mikä heidän silmiään viimeisellä\nsivulla kohtasi. Vuori oli siltäkin puolelta yhtä jyrkkä ja korkea kuin\nmuiltakin ja se hohti ja kimmelsi tuhansista särmistään kirkkaassa\nkuuvalossa, mutta sen keskellä melkein veden pinnassa näkyi ammottava\nonkalo osoittamassa sitä kohtaa, mistä laiva, saadessaan itse\nturmionsa, oli poistanut suuren lohkareen ja siten valmistanut\nturvapaikan niille onnettomille, jotka olivat uskoneet itsensä sen\nhoivaan. Luola hohti suupuolessaan vihertävälle kuin smaragdi, sen\nreunat olivat valkoiset ja kirkkaat ja takaosassaan helotti se\npunertavana kuin purppura. Mutta se ei ollut luolan kauneus ja\nväriloisto, eikä myöskään pelastuksen varmuus, joka sai ilon ja\nihmetyksen huudon jokaisen suusta. Istuen jäämöhkäleellä, pitkä\nmaissipiippu hampaissaan oli siinä heidän edessään kapteeni Efraim\nSavage Bostonista ilmielävänä. Ensin haaksirikkoiset luulivat häntä\naaveeksi, tosin hieman jokapäiväisessä asennossa, mutta kohta he\nhuomasivat äänestä, että se todellakin oli hän ja vielä lisäksi\nmielentilassa, joka ei oikein sopinut kristitylle. \"Tomlinson ystäväni,\nkun kerran sanoin että soutaisit jäävuorelle, niin tarkoitin tietysti,\nettä soutaisit sinne suorinta tietä etkä kiertelisi valtamerien kautta.\nEi ole sinun ansiotasi, etten paleltunut kuoliaaksi ja niin minun\nkuitenkin olisi käynyt, ellei minulle sattunut mukaan kuivaa tupakkaa\nja tulukset.\"\n\nPysähtymättä vastaamaan päällikkönsä moitteisiin, lasketti perämies\nsuoraan prikin keulan lohkaisemalle penkereelle, jolle vene oli varsin\nhelppo vetää. Kapteeni Savage sieppasi heti kuivan vaatemyttynsä ja\nkatosi luolan perälle, palaten hetken kuluttua takaisin lämpimämpänä\nruumiinsa puolesta ja tyytyväisempänä mieleltään.\n\nSuurvene käännettiin nurin istuimeksi, ristikot ja tuhdot otettiin ulos\nja peitettiin vaipoilla leposohvaksi nuorelle rouvalle ja eväslaatikot\navattiin.\n\n\"Olimme levottomia puolestanne, Efraim\", sanoi Amos. \"Sydämeni oli\nraskas koko ajan, kun ajattelin, etten enää näkisi teitä.\"\n\n\"No, no, Amos, sinun olisi pitänyt tuntea minut paremmin.\"\n\n\"Mutta kuinka te pääsitte tänne, kapteeni\", kysyi Tomlinson. \"Luulin\nettä laiva oli upotessaan imaissut teidät mukanaan.\"\n\n\"Niin kävikin. Se oli jo kolmas laiva, jonka mukana olen mennyt\nsyvyyteen, mutta ei yksikään ole vielä pystynyt pidättämään minua\nsiellä. Menin tällä kerralla syvempään kuin _Sukkelan_ upotessa,\nmutta ei niin syvälle kuin _Maaherra Winthrop'in_ mukana. Kun\ntulin pinnalle taas, lähdin uimaan jäävuorta kohti, huomasin tuon\ntörmän tuossa ja kiipesin maihin. Tulin oikein iloiseksi kun näin\nteidät, sillä luulin että olitte hukkuneet.\"\n\n\"Me palasimme takasin onkiaksemme teidät vedestä ja ajoimmekin ehkä\nteidän ohitsenne pimeässä.\"\n\n\"Nostakaa ylös tuo veneen purje ja tehkää tytölle teltta. Sitte syömme\nja lepäämme niin hyvin, kuin taidamme, sillä tänään emme voi muuta\ntehdä ja huomenna saattaa olla työtä yllinkyllin.\"\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku.\n\nKUTISTUVA SAARI.\n\n\nAmos Green heräsi aamulla siitä, että tunsi käden olkapäällään ja\nhypättyään pystyyn, huomasi de Catinat'n seisovan vieressään.\nHaaksirikosta elämään jääneet merimiehet olivat ryhmässä ylösalasin\nkäännetyn veneen luona ja nukkuivat raskaasti yöllisen kovan työn\njälkeen. Auringon punainen kehrä oli juuri kohonnut meren pinnan\nyläpuolelle ja taivas ja vesi säihkyivät häikäisevän kirkkaina, yhtyen\ntaivaanrannalla loisteliaana sinipunana ja kultana. Ensisäteet tunkivat\nsuoraan heidän onkaloonsa kimallellen ja kiiltäen jääkristalleissa ja\nvalaen koko luolaan runsaan lämpimän loisteensa.\n\nEipä mikään satulinna liene koskaan ollut somempi kuin tämä luonnon\nmuovailema uiva pakopaikka.\n\nMutta ei amerikkalaisella eikä ranskalaisella ollut nyt aikaa ajatella\nhetken uutuutta ja kauneutta. Jälkimäisen kasvot olivat vakavat ja\nhänen ystävänsä vainusi niistä vaaran uhkaa.\n\n\"Mikä nyt on?\"\n\n\"Tuo vuori. Se menee palasiksi.\"\n\n\"So so, se on vankka kuin saari konsanaan.\"\n\n\"Olen pitänyt silmällä sitä. Näetkö tuota rakoa, joka ulottuu luolan\npohjalta eteenpäin. Kaksi tuntia sitten oli se niin kapea, että tuskin\nsormeni mahtui siihen ja nyt voisin hyvin ryömiä itse siihen. Vakuutan\nsinulle, että vuori on menossa kahtia.\"\n\nAmos meni käytävän tapaisen loukon päähän asti ja huomasi siinä, kuten\nystävänsä oli sanonut, sinertävän mutkittelevan raon, joka ulottui\nsyvälle jäävuoreen uumeniin ja jonka oli aiheuttanut joko aaltojen\nliikunta tai laivan pelottava sysäys. Hän herätti Efraim Savagen ja\nhuomautti hänelle vaarasta.\n\n\"Niin, jos se pahus saa vuodon, niin olemme hukassa. Se on sulanut aika\nnopeasti.\"\n\nKuuvalossa olivat he pitäneet vuoren seinämää sileänä, mutta nyt he\nauringon paisteessa huomasivat, että se oli täynnä uurteita ja vakoja,\njotka sulava jää siihen oli tehnyt. Koko vuori oli hauras ja reikiä\ntäynnä. He kuulivat kuinka vesi jo tippui ylemmiltä penkereiltä ja\npikku joet soljuivat mereen.\n\n\"Haloo!\" huusi Amos Green, \"mitä tuo oli?\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Ettekö sitte kuulleet mitään?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Voisin vannoa kuulleeni äänen.\"\n\n\"Mahdotonta, mehän olemme ainoat täällä.\"\n\n\"Ehkäpä se sitten oli mielikuvitusta.\"\n\nKapteeni Savage meni luolan eteläpäähän ja katseli sieltä valtamerta.\nTuuli oli asettunut ja meri lepäsi liikkumattomana eikä sen sileällä\npinnalla eroittanut muuta kuin suuren mustan parrun, joka uiskenteli\nniillä tienoin, mihin heidän laivansa oli uponnut.\n\n\"Meidän pitäisi oikeastaan olla laivareitillä\", virkkoi kapteeni\ntuumivan näköisenä. \"Tuollapäin ovat turskan ja sillinpyyntipaikat.\nArvatenkin olemme liian etelässä heidän kulkureiteiltään, mutta emme\nvoi olla kuin parinsadan penikulman päässä Port Royal'ista Arcadian\nrannikolla ja olemme siis aivan St Lawrence'iin menevällä reitillä. Jos\nminulla olisi kolme valkosyistä vuoristopetäjää, Amos, ja satakunta\njalkaa lujaa purjekangasta, niin kohottaisin tuonne huipulle sellaisen\nmaston, että se veisi meidät humisten Bostonlahteen. Sitte särkisin\noivan aluksemme ja möisin sen pala palalta ja luulenpa, että tekisin\nsiinä hyvän kaupan. Mutta raskas ja vanha se on, se on totta, vaan\nluulen, että se siitä huolimatta purjehtisi pari peninkulmaa tunnissa\nensiluokan rajuilmalla. Mutta mitäs tuo merkitsee, Amos?\"\n\nNuori metsämies taivutti päätään eteenpäin ja kuunteli tarkkaan. Hän\noli juuri vastaamaisillaan, kun de Catinat huudahti ja osoitti luolan\ntakaosaan. \"Katsokaas repeämää nyt.\"\n\nSe oli laajentunut ainakin jalkaa leveämmäksi heidän keskustellessaan\nja oli muuttunut korkeaksi solaksi.\n\n\"Mennäänpä sen läpi\", sanoi kapteeni.\n\n\"Se vie varmasti vuoren toiselle puolelle.\"\n\n\"Mennään sitte katsomaan sitä puolta.\" Kapteeni kulki edellä. Käytävä\noli hieman hämärä, sillä sen sinertävät seinämät olivat korkeat ja\ntaivas näkyi heidän päänsä yllä vain kiemurtelevana viivana.\nLiukastellen ja horjahdellen pääsivät he eteenpäin, kunnes sola äkkiä\navartui nelikulmaiseksi tasaiseksi jääkentäksi. Joka puolelle kohosi\nsiitä seinä jotenkin jyrkästi huipulle, mutta yhdellä puolella oli\nhieman rapun tapaista, jonka vesi siihen oli uurtanut, jotenka rivakka\nmies saattoi sitä kiivetä. Kaikki ryhtyivätkin koettamaan taitoaan ja\nmuutaman minuutin perästä heidän onnistuikin päästä aivan huipulle\nasti, seitsemänkymmentä jalkaa merenpinnasta. Viidenkymmenen\npeninkulman laajuudella ei näkynyt elävää olentoa, ei muuta kuin\nauringon häikäsevä loiste kaikkialla. Kapteeni Efraim vihelsi pitkään.\n\n\"Meillä on huono onni\", sanot hän.\n\nAmos Green katseli ympärilleen kummastelevin silmin.\n\n\"En ymmärrä\", sanoi hän. \"Ja kuitenkin olisin voinut vannoa -- --\nTaivaan nimessä, kuulkaa nyt!\"\n\nKirkkaassa aamuilmassa kajahti sotilastorven toitotus. Hämmästyksestä\nhuudahtaen kurottautuivat he kaikki jyrkänteen reunan yli.\n\nAivan jäävuoren alla oli suuri laiva. Sen kansi oli kiiltävän\nvalkoinen, sillä oli useita messinkitykkejä ja sotilaita seisoskeli\nsiellä täällä. Pieni osasto askarteli peräkannella aamuharjoituksissaan\nja se oli juuri heidän merkinantonsa, jonka haaksirikkoiset\nodottamattaan olivat kuulleet. Ollessaan äkkijyrkänteen reunasta\ntaampana he eivät voineet nähdä edes tervetulleen naapurinsa\nmastonhuippujakaan, samalla kuin heitä itseäänkään ei voitu laivasta\nhuomata. Alhaalta kaikuvista raikkaista huudoista voivat he nyt\npäättää, että heidätkin oli nähty.\n\nHe eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan liukuen ja nelinkontin tultuaan\nmärkää, niljakkaa jyrkännettä alas kiiruhtivat huutaen solaa myöten\ntakasin luolaansa, jossa heidän toverinsa juuri kesken ilotonta\naamiaistaan olivat kuulleet tuon yllättävän torvenpuhalluksen.\nMuutamalla sanalla selvitettyään näkemänsä, työnnettiin suurvene\nvesille, tavarat heitettiin siihen ja taas olivat he merellä vuotavassa\naluksessaan. Kierrettyään vuoren kulmauksen, tulivat he aivan hienon\nsotalaivan perän alle. Sen laidoilla kurotteli kymmenet ystävälliset\nkasvot ja maston nenässä liehui suuri kultaliljainen Ranskan lippu.\nMuutaman minuutin kuluttua olivat he veneineen päivineen laivan\nkannella.\n\nSe oli sotalaiva St. _Christophe_, joka oli tuomassa Kanadaan\nuutta kenraalikuvernööriä, markiisi de Denonvilleä.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku.\n\nQUEBEC'IN LAHDESSA.\n\n\nSangen kirjava oli seura, johon haaksirikkoiset olivat joutuneet. St\n_Christophe_ oli lähtenyt Rochellesta kolme viikkoa sitten,\nseuranaan neljä muuta pienempää alusta, jotka kuljettivat viittäsataa\nsotilasta St Lawrence'n siirtolan avuksi. Osasto oli kuitenkin eksynyt\npäälaivasta, mutta kuvernööri jatkoi matkaansa yksin, toivoen\ntapaavansa muut joen suussa. Hänen laivallaan oli komppania Quercyn\nrykmentistä, oman taloutensa palveluskunta ja Kanadan uusi piispa,\nSaint Vallier monine seuralaisineen. Samaa joukkoa olivat kolme\nfransiskaani munkkia ja viisi jesuiittaa, jotka olivat matkalla\nvaaralliseen lähetystyöhön irokeesien keskuuteen. Sitten siinä oli\npuolen tusinaa rouvia, jotka matkustivat tapaamaan miehiään meren\ntoiselle puolelle, sekä kaksi pyhän Ursulan nunnaa ja kymmenkunta\nritaria, jotka olivat lähteneet kaukaiseen maahan toivossa saada huonot\nraha-asiansa korjatuiksi. Vielä siinä oli parikymmentä nuorta\nanjoulaista maalaistyttöä, jotka olivat varmoja miehen saannista jo\nensimmäisessä satamassa, etenkin kun kuningas oli antanut heille, kuten\nkaikille köyhille alamaisilleen tällaisessa tapauksessa, myötäjäisinä\nlakanoita, keitinastian, tinalautasia ja kattilan.\n\nTähän joukkoon tuli nyt lisäksi kourallinen uusenglantilaisia\nindependenttejä, yksi puritaani Bostonista ja kolme hugenottia. Se oli\njotenkin samaa, kuin tuoda ruutitynnyri lähelle valkeata. Kaikilla\nlaivallaolijoilla oli kuitenkin niin paljon tekemistä omissa\nasioissaan, että haaksirikkoiset saivat olla sangen paljon itsekseen.\nKolmisenkymmentä sotilasta makasi kannen alla keripukissa ja kuumeessa,\njoten sekä nunnilla että munkeilla oli täysi työ hoitaessaan niitä.\nKuvernööri Denonville, hurskasmielinen ratsuväenupseeri käveli päivät\npääksytysten laivan kannella, lukien Davidin psalmeja ja valvoi yöt\nkarttojensa ja kirjojensa ääressä tehden suunnitelmia tulevaa aluettaan\nryöstelevien irokeesien tuhoomiseksi. Rouvat ja ritarit kuhertelivat,\nmaalaistytöt heittelivät mielisteleviä silmäyksiä Quercy'n\nryhdikkäisiin sotilaihin ja Saint Vallier tutki virkatehtäviään ja\nesitelmöi papeilleen. Efraim Savage töllisteli melkein koko päivän\npyhää miestä punakantisine messukirjoineen, kun tämä asteli laivan\nkannella mutisten \"hävityksen kauhistustaan\", mutta ukon omituinen\nkäytös pantiin yleensä pitkällisen jäävuorella oleskelun tiliin ja\nmyöskin vaikutti lieventävästi ranskalaisten omituinen päähänpisto,\njonka mukaan he eivät pitäneet anglosaksilaisen rodun edustajia täysin\nvastuunalaisina teoistaan.\n\nEnglannin ja Ranskan välillä vallitsi paraikaa rauha, vaikkakin Kanadan\nja New Yorkin välillä oli kahnausta, johtuen paraastaan siitä, että\nranskalaiset, eikä aivan aiheetta, luulivat englantilaisten\nsiirtolaisten yllyttävän heitä ahdistelevia punanahkoja. Efraim\nSavage'ia joukkoineen kohdeltiin siitä syystä sangen vierasvaraisesti\nlaivalla, vaikka se olikin niin täynnä väkeä, että he saivat etsiä\nitselleen makuusijan, missä vain saivat tilaa ojentaakseen ruumiinsa.\nDe Catinat'takin kohdeltiin kaikin puolin ystävällisesti ja itse\nkuvernöörinkin huomio kohdistui vanhaan sairaaseen mieheen ja hänen\nihanaan tyttäreensä. De Catinat oli matkan varrella vaihtanut\nsotilastakkinsa tummaan pukuun, jotenka hänessä, lukuunottamatta\nsotilaallista ryhtiään, ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut hänen\nolevan sotilaskarkurin. Vanha Catinat oli nyt niin heikko, ettei hän\nenää pystynyt vastaamaan kysymyksiinkään, hänen tyttärensä oli koko\najan hänen luonaan ja sotilas oli kyllin valtioviisas puhuakseen\nkenellekään sanaakaan, joten heidän salaisuutensa tähän saakka oli\npysynyt heidän omanaan. De Catinat tiesi vallan hyvin mitä Kanadassa\nhugenottina oleminen jo ennen ediktin peruuttamistakin oli merkinnyt ja\nhänellä ei ollut vähintäkään halua koettaa, millaista se olisi jälkeen\nperuuttamisen.\n\nPelastuksen jälkeisenä päivänä näkyi jo Breton'in niemi etelässä ja\npian häämötti Anticostin itäinen kärki, heidän purjehtiessaan nopeasti\nnavakassa itätuulessa. Sitten he kulkivat mahtavaa jokea ylös, joka\nalussa oli niin leveä ettei rantoja näkynyt keskeltä ensinkään. Se\nkapeni kapenemistaan, kunnes he jo näkivät Saguenay-joen raivokkaan\nsuupuolen vasemmalla kädellään ja pienestä Tadousac-kalastajakylästä\nkohoavat savut nousevan korkeitten petäjien lomitse.\n\nAlastomia intiaaneja, joitten kasvot olivat punasavella maalatut,\nliikuskeli heidän ympärillään koivukanooteissaan, tarjoten hedelmiä ja\nmuita elintarpeita kaupaksi, siten tuoden vaihtelua ja virkistystä\nkeripukin riuduttamille sotilaille. Sotalaiva kulki hitaasti ohi Mal\nBay'n, Eboulement-kuilun ja St. Paul-lahden, jota ympäröivät leveät\nlaaksot ja metsäiset vuoret olivat heleimmässä syysasussaan. Siinä oli\nväriä ja loistoa. Punaista, purppuraa ja kultaa vuoroin tummaa\nhavumetsää vastaan. Amos Green seisoi nojaten laivanlaitaan ja\nkatseli kaihoten suunnattomia, neitseellisiä metsämaita, joihin tuskin\nkukaan vielä oli jalallaan astunut. Kohta häämötti heidän edessään\nTourmente-niemen rohkeat ääriviivat, he sivuuttivat Beaupre'n lempeät\nja hedelmälliset tasangot, jotka kuuluivat Laval'in läänityksiin ja\nkaarrettuaan Orleans-saaren uutisasutuksen, näkivät he edessään leveän\nlahdelmantapaisen, Montmorency'n putoukset, Leviniemen paalutukset,\nlukuisia aluksia ankkurissa ja vihdoin oikealla tuon ihmeellisen vuoren\nvielä ihmeellisempine torneineen ja yhteiskuntineen sen juurella,\nRanskan Amerikassa olevan mahdin keskuksen ja tuen. Tykki jyrähti\nlinnakkeesta ja siihen vastasi laivasta samanlainen, lipun laskiessa ja\nlakkien liehuessa. Parvena syöksähti esiin veneitä ja kanootteja\ntervehtimään uutta kuvernööriä ja saattamaan sotilaita ja matkustajia\nmaihin.\n\nVanha kauppamies oli Ranskasta lähdettyään heikontunut heikontumistaan,\nkuten kasvi, jolta juuret on poistettu. Haaksirikon aiheuttama järkytys\nja tuulinen pakopaikka jäävuoren kupeella oli ollut liikaa hänen\nvuosilleen ja voimilleen. Sen jälkeen kun he olivat pelastuneet\nsotalaivalle, oli hän maannut keripukin uuvuttamain sotilasten\njoukossa, näyttämättä juuri muita elonmerkkejä, kuin tuskin huomattavan\nhengityksen ja suonenvedontapaisia nytkähdyksiä kurttuisella\nkaulallaan. Mutta kuullessaan tykin jymähdyksen ja tervehdyshuudot,\naukaisi hän silmänsä ja kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti\nvuoteellaan.\n\n\"Mitä tahdot, isä? mitä voimme tehdä hyväksesi?\" kysyi Adele. \"Olemme\nAmerikassa ja tässä on Amory ja minä, lapsesi.\"\n\nMutta vanhus pudisti päätään.\n\n\"Herra on tuonut minut luvattuun maahan, mutta hän ei ole tahtonut,\nettä astuisin siihen jalallani. Tapahtukoon Hänen tahtonsa ja siunattu\nolkoon Hänen nimensä iankaikkisesti! Mutta kuten Mooses, tahtoisin\nminäkin nähdä sen, vaikka en jalallani saakaan siihen astua. Luuletko\nAmory, että voisit taluttaa minut kannelle?\"\n\n\"Jos vaan saan jonkun toisen avukseni\", sanoi de Catinat ja noustuaan\nkannelle, palasi Amos Green seurassa.\n\n\"Nyt isä, jos tahdot panna kätesi kummankin olkapäälle, niin sinun\ntuskin tarvitsee laskea jalkaasikaan maahan.\"\n\nHetkistä myöhemmin oli vanha kauppamies kannella ja nuoret miehet\nsijoittivat hänet istumaan kokoonkäärityille köysille, selkä mastoa\nvasten, missä hän oli syrjässä kaikesta touhusta ja liikkeestä.\nSotilaat rupesivat jo sijoittumaan veneisiin ja kaikilla näkyi olevan\nniin paljon touhua omissa asioissaan, ettei heidän huomionsa ensinkään\nkääntynyt pieneen pakolaisryhmään, joka oli kerääntynyt väsyneen\nvanhuksen ympärille. Hän käänteli tuskaisesti päätään puoleen ja\ntoiseen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän näki leveän,\nsinertävän vedenkalvon, kaukaisen putouksen välkkeen, korkean linnan ja\npitkän punertavan vuoristoketjun luoteessa.\n\n\"Se ei ole Ranskaa\", sanoi hän. \"Se ei ole vihertävää, vienoa ja\nhymyilevää, mutta se on suurta, voimakasta ja vakavaa, kuin Se, joka\nsen on tehnytkin. Heikentyessäni, Adele, on sieluni enemmän vapautunut\nruumiistani ja olen nähnyt selvemmin paljon sellaista, mikä ennen on\nollut hämärää. Ja minusta on tuntunut, kuin olisi Amerikan maa, ei\nyksin Kanada, vaan sekin seutu, jossa sinä olet syntynyt, Amos ja\nkaikki se, mikä ulottuu tuonne laskevan auringon maille, Jumalan\nparaita antimia ihmisille. Hän on pitänyt sitä salassa läpi\naikakausien, jotta Hänen korkeat tarkoituksensa täällä pääsisivät\ntoteutumaan. Sillä täällähän on maa, joka on viaton, jolla ei ole\nmenneitä syntejä, joita sen tulisi sovittaa, ei vainoja eikä riitoja,\nei rumia tapoja eikä mitään pahuutta.\n\n\"Vuosien vieriessä kääntävät tänne kasvonsa kaikki ne, jotka ovat\nmurtuneita ja kodittomia, kaikki maattomat ja kaikki, jotka ovat\nkärsineet vääryyttä ja joita on hosuttu, aivan kuten meidän on käynyt.\nJa heistä on nouseva kansa, joka on noudattava sitä, mikä hyvä on ja\nhylkäävä kaiken, mikä on pahasta, muodostaen ja kehittäen itseään\nkorkeinta kohti. Näen täällä nousevan mahtavan kansan, joka ymmärtää,\nettä saattaa kysyä enemmän rohkeutta ylläpitää rauhaa kuin sotaa, joka\nnäkee kaikki ihmiset veljinään ja joka ei anna sydämensä kutistua vain\nomissa harrastuksissaan, vaan osaa lämmetä jaloille pyrkimyksille\nkautta koko maanpiirin. Tämän näen, Adele, maatessani tässä, sen maan\nrannikolla, jota jalallani en koskaan tule astumaan ja sen sanon\nsinulle, että jos sinä ja Amory lähdette tätä kansaa rakentamaan, niin\nette ole elämäänne turhaan eläneet. Niin on tapahtuva, ja kun se uusi\nkansa on syntynyt, suojelkoon sitä Jumala, vartioikoon ja johtakoon Hän\nsitä!\" Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja hänen silmänsä, jotka\nolivat olleet suunnatut korkeisiin metsiin ja kaukaisiin vuoristoihin,\nsammuivat vähitellen.\n\nAdele huudahti epätoivoisesti ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan.\n\n\"Voi, hän kuolee, Amory, hän kuolee!\" huudahti hän. Synkän näköinen\nfransiskaanimunkki, joka heidän lähettyvillään oli hypistellyt\nrukousnauhaansa, kuuli hänen huudahduksensa ja oli silmänräpäyksessä\nheidän luonaan.\n\n\"Hän on todellakin kuolemaisillaan\", sanoi hän, katsellessaan vanhuksen\ntuhkanharmaita kasvoja. \"Onko vanhus jo saanut kirkon sakramentit?\"\n\n\"En luule, että hän tarvitsee niitä\", sanoi de Catinat vältellen.\n\n\"Kukapa meistä ei tarvitsisi niitä, nuori mies\", sanoi munkki\nankarasti. \"Ja kuinka voisi ihminen toivoa pelastusta ilman niitä!\nToimitan itse ne viipymättä hänelle.\"\n\nMutta vanha hugenotti oli avannut silmänsä ja työnsi viimeisillä\nvoimanrippeillään luotaan harmaakauhtanaisen miehen, joka oli\nkumartunut hänen ylitseen.\n\n\"Jätin ennemmin kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuin alistuin sinun\nmääräyksiisi\", sanoi hän. \"Luuletko nyt saavasi minut valtaasi!\"\n\nFransiskaani hypähti hämmästyneenä taaksepäin ja hänen kylmät silmänsä\nvaelsivat de Catinat'sta itkevään tyttäreen.\n\n\"Te olette siis hugenotteja!\"\n\n\"Hiljaa! Älkää haastako riitaa kuolevan ääressä!\" sanoi de Catinat yhtä\ntuimasti kuin munkkikin.\n\n\"Kuolleen miehen ääressä!\" sanoi Amos Green juhlallisesti.\n\nVanhuksen kasvot olivat äkkiä herpautuneet ja hänen tuhannet ryppynsä\nolivat silinneet, aivankuin näkymätön käsi olisi niitä sivellyt ja\nhänen päänsä vaipui mastoa vasten. Adele jäi liikkumattomana\npolvilleen, kädet yhä vanhuksen kaulalla ja poski painuneena hänen\nolkaansa vasten. Hän oli mennyt tainnoksiin.\n\nDe Catinat nosti vaimonsa käsivarsilleen, kantoi hänet erään naisen\nhyttiin, joka jo aikaisemmin oli osoittanut heille ystävällisyyttä.\nKuolema ei ollut laivalla mikään outo vieras, sillä kymmenen sotilasta\noli haudattu matkan varrella, joten matkan onnistumisen ilossa\npuuhailivat matkustajat eivät paljoakaan huomanneet kuollutta\nvaeltajaa, varsinkin kun vielä alettiin kuiskailla, että hän oli\nhugenotti. Tuli vain lyhyt käsky, että hänet oli haudattava samana\niltana jokeen. Purjeentekijä ompeli tavanmukaisen kankaan ruumiin\nympärille ja niin oli Teofilus Catinat päättänyt vaelluksensa luvattuun\nmaahan ja päässyt rauhan satamaan. Mutta toista oli hänen eloonjääneen\nseuransa laita. Kun kaikki sotilaat oli viety maihin, koottiin heidät\nyhteen ja tarkastettiin. Eräs kuvernöörin seurueeseen kuuluva upseeri\ntuli sitten lukemaan heille tuomiota. Hän oli kookas, hyväntahtoisen\nnäköinen mies, mutta de Catinat'n valtasi paha aavistus, kun hän\nhuomasi munkin käyvän upseerin vieressä ja kuiskuttelevan tälle\ninnokkaasti. Munkin kasvoilla karehti häijy hymy ja se ei tiennyt hyvää\nkerettiläisille.\n\n\"Kyllä siitä huolehditaan, hyvä isä, kyllä siitä huolehditaan\", vastasi\nupseeri kärsimättömästi kuiskailuihin. \"Olen yhtä innokas Pyhän Kirkon\npalvelija kuin tekin.\"\n\n\"Toivon, että olette sitä, monsieur Bonneville. Ja luulenkin, että niin\nhurskaan kuvernöörin palveluksessa, kuin de Denonville on, ei ole hyvä\nolla veltto näissä asioissa.\"\n\nSotilas vilkaisi vihaisesti munkkiin, hyvin ymmärtäen mitä hänen\nsanojensa takana piili.\n\n\"Tahtoisin vain huomauttaa teille, isä, että jos usko on hyve, niin on\nsitä myöskin sääliväisyys.\" Sitte sanoi hän englanninkielellä. \"Kuka\nteistä on kapteeni Savage?\"\n\n\"Efraim Savage, Bostonista.\"\n\n\"Ja master Amos Green?\"\n\n\"Amos Green New Yorkista.\"\n\n\"Ja master Tomlinson?\"\n\n\"John Tomlinson, Salemista.\"\n\n\"Ja merimiehet Hiram Jefferson, Josef Cooper, Seek-grace Spaulding ja\nPaul Cushing, kaikki Massachusetts Bay'sta?\"\n\n\"Täällä.\"\n\n\"Kuvernöörin käskystä viedään kaikki luettelemani henkilöt kauppalaiva\n_Toivolle_, tuolle valkolaitaiselle prikille, jonka näette tuolla.\nSe lähtee tunnin kuluttua Englannin siirtomaihin etelään.\"\n\nHaaksirikkoiset merimiehet olivat suunniltaan ilosta, päästessään näin\nodottamatta lähtemään suoraan kotiinsa ja he kiiruhtivat kokoomaan\npienen omaisuutensa, mikä heille oli onnettomuudesta jäänyt. Upseeri\npani luettelon taskuunsa ja tuli suoraan Catinat'a kohti, joka seisoi\nsynkkänä, nojaten laivan kaiteeseen.\n\n\"Muistatteko minut vielä\", virkkoi hän, \"Tunsin teidät heti, vaikka\nolette vaihtanut sinitakkinne mustaan.\"\n\nDe Catinat tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:\n\n\"Muistan teidän oikein hyvin, de Bonneville, ja muistan myöskin matkan\nFrontenac'in linnakkeelle, jonka yhdessä teimme. Enhän voinut\nmuistuttaa teitä tuttavuudestamme, kun asiamme nyt ovat näin huonolla\nkannalla.\"\n\n\"No no, mies. Se, joka kerran on ollut ystäväni, on sitä aina.\"\n\n\"Pelkäsin sitäpaitsi, että tuttavuuteni ei olisi teille erikoisen\nterveellistä tuon mustan hilkkaniekan läsnäollessa.\"\n\n\"Niin, niin. Tehän tiedätte, miten meidän on laitamme täällä. Frontenac\npystyi pitämään heidät aisoissa, mutta de la Barre oli kuin savi heidän\nkäsissään ja tämä uusi näyttää olevan samaa maata. Mehän olemme täällä\nkahden tulen välissä, sulpitianit Montrealissa ja jesuiitat täällä. Jos\nyhdestä pääset, niin on toinen kimpussa. Mutta olen sydämestäni\npahoillani, että minun täytyy tervetuliaisiksi kohdella teitä tällä\ntavalla ja vielä enemmän vaimonne vuoksi.\"\n\n\"Mitä nyt sitte seuraa?\"\n\n\"Te jäätte vankina laivaan, kunnes se lähtee ja se tapahtuu noin viikon\nkuluessa.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Teidät viedään takaisin kotimaahan ja jätetään siellä Rochelle'n\nkuvernöörin käsiin, lähetettäviksi Pariisiin. Niin kuuluu monsieur\nDenonvillen käsky ja ellei sitä aivan puustavillisesti noudateta, on\nmeillä koko herhiläislauma kimpussamme.\"\n\nDe Catinat voihki tuskissaan. Kaiken tuskan, koettelemusten ja\nponnistusten jälkeen palata Pariisiin, vihamiesten pilkan esineeksi ja\nystävien säälittäviksi, se oli liian nöyryyttävää. Sitä ajatellessaan\npunastui hän häpeästä. Tulla viedyksi takasin kuin koti-ikäväinen\ntalonpoika, joka on karannut rykmentistään! Parasta hypätä ennemmin\ntuohon mustaan virtaan, ellei Adele-parkaa olisi. Sillä hänhän oli\nainoa, johon Adele saattoi turvata. Niin masentavaa! Niin häpeällistä!\nEikä mitään toivoa karata tästä uivasta vankilasta naisen kanssa, jonka\nkohtalo oli häneen lähtemättömästi liittänyt!\n\nDe Bonneville lähti, koetettuaan muutamilla avuttomilla sanoilla\nlohduttaa häntä, mutta munkki käveli yhä kannella hänen lähettyvillään,\naika ajoin salavihkaa katsahtaen häneen ja kaksi sotilasta asteli\nedestakaisin peräkannella muutaman jalan päässä hänestä. Heillä oli\nilmeisesti määräys pitää häntä silmällä. Murtunein mielin seisoi hän\nnojaten laivan laitaan ja katseli kanotissaan edestakaisin kiitäviä\nintiaaneja maalattuine kasvoineen ja sulkalaitteineen. Hänen silmiinsä\nsattui myös edessään oleva kaupungin ala-osa, irvistelevine päätyineen\nja karstottuneine seinineen, jotka vielä olivat pystyssä muistuttamassa\nmuutama vuosi sitte sattunutta hirvittävää tulipaloa.\n\nHänen siinä miettiessään kohtaloaan, sattui hänen korviinsa voimakas\nairojen loiske ja käännyttyään päin, näki hän suuren veneen menevän\naivan alitseen.\n\nSiinä menivät uusenglantilaiset, matkalla heitä odottavaan alukseen.\nNeljä merimiestä istui ryhmässä ja heidän edessään, vaippoihinsa\nkääriytyneinä, keskustelivat Amos Green ja Efraim Savage, viittoillen\naika ajoin lähtevään laivaan. Vanhan puritaanin ja uljaan metsämiehen\nkasvot kääntyivät useinkin de Catinat'han päin, mutta ei sanaakaan, ei\nedes ystävällistä käden heilahdusta tullut yksinäisen pakolaisen\nosaksi.\n\nHeillä oli niin paljon omassa tulevaisuudessaan ja onnessaan, etteivät\nhe muistaneetkaan hänen kurjuuttaan. Hän olisi mielellään kärsinyt\nvihamiestensä puolelta mitä hyvänsä, mutta tämä äkillinen\nvälinpitämättömyys ystävien puolelta tuli hänelle liian raskaaksi\nkestää. Hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten ja purskahti\nhillittömään itkuun. Kun hän taas nousi siitä, oli laiva jo nostanut\nankkurinsa ja oli täysin purjein poistumassa Quebec'in lahdesta.\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta luku.\n\nÄÄNI LAIVAN AKKUNASSA.\n\n\nSinä iltana laskettiin vanha Teofilus Catinat laivan laidalta kosteaan\nhautaansa, ainoastaan kahden veriheimolaisensa suremana. Seuraavan\npäivän vietti de Catinat laivan kannella, seuraten laivan\npurkamistouhua. Hän koetti, vaikka itse oli masentunut, rohkaista\nAdeleaan, kertomalla hänelle kokemuksiaan uudessa maailmassa ja\nnäyttämällä hänelle tuttuja paikkoja kaupungissa. Siinähän näkyi\nlinnoitus, johon hän oli majoittunut täällä ollessaan, jesuiittojen\nkoulu, piispa Laval'in tuomiokirkko, hänen vanhan komppaniansa\nvarastosuojat, jotka tuli oli miltei kokonaan hävittänyt ja Aubert de\nla Chesnaye'n talo, ainoa yksityisrakennus, joka oli palolta säästynyt.\n\nPaitsi näitä mielenkiintoisia paikkoja, voivat he laivasta nähdä myös\nkaupungin kirjavaa asujamistoa, joka sille antoi kokonaan muista\npoikkeavan leiman, lukuunottamatta sen sisarkaupunkia, Montrealia.\nSuurena, kanadalaista elämää esittävänä kuvasarjana näkivät he edessään\nseiväsaidalla reunustetun jyrkkämäkisen kadun, joka vilisi tulijoita ja\nmenijöitä. Siinä maleksi sotilaita riippuvissa lierilakeissaan ja\nsulkatöyhdöissään, yksinkertaisiin maalaisvaatteisiin puettuja\nmökinmiehiä joen rantamilta, muistuttaen sangen tuntuvasti\nnormandilaisia ja brittiläisiä esi-isiään. Siinä tepasteli nuoria\nelostelijoita Ranskasta ja läänitysalueilta, lakit kallellaan ja\npuvuissaan koettaen matkia ehkäpä jo vuosia sitten hyljättyjä\nVersailles'in muoteja. Tuolla seisoi pieni ryhmä metsämiehiä,\neränkävijöitä, nahkaisissa metsätakeissaan, karvareunaisissa\nsäärystimissään ja karvalakeissaan, joihin oli pistetty kotkan sulka.\nHe tulivat kerran vuodessa kaupunkeihin, jätettyään intiaani-vaimonsa\nja lapsensa johonkin ylämaan intiaanikylään. Punanahkojakin siellä\nnäkyi, parkinkarvaisia algonkiinikalastajia ja metsästäjiä, hurjia\nMicmac-intiaaneja idästä ja villejä abenakeja etelästä. Ja kaikkialla\nnäki fransiskaanien tummia viittoja, rekollettien leveitä hattuja sekä\njesuiittoja, joitten oveliin käsiin sikäläisen elämän kaikki langat\njohtivat.\n\nSellaista oli kansa tuon nuoren ranskalaisen siirtomaan omituisessa\npääkaupungissa, tuhansien virstojen päässä emämaasta. Mutta jos sen\nkaupunki oli omituinen, niin oli itse siirtomaa vielä merkillisempi,\nehkä merkillisin, mitä koskaan lienee perustettu. Sehän ulottui suuren\njoen vartta toista tuhatta virstaa, Tadoussac'ista idässä, aina\nkauppa-asemille suurten järvien rannoilla saakka. Suurimmalta osaltaan\nkäsitti se aivan joen rantamilla olevia kapeita viljelmiä, joitten\ntakana tiettömät aarniometsät ja tutkimattomat vuoristot alituisesti\nviekoittelivat niitten raivaajia metsämiehen ja kalastajan vapaaseen\nelämään. Yksinäinen peltotilkku siellä, täällä taasen pieni ryhmä\ntukeista salvettuja ja paaluaidalla ympäröityjä mökkejä viitoittivat\ntietä, jota sivistys oli tunkeutumassa suurelle mannermaalle, hädin\ntuskin jaksaen puolustautua sen ankaraa ilmastoa ja säälimättömiä\nalkuasukkaita vastaan. Tuon äärettömän alueen koko valkoinen\nasukasmäärä teki tuskin kahtakymmentä tuhatta henkeä, sotilaineen,\npappeineen päivineen, sekä vielä metsänkävijät vaimoineen ja lapsineen,\nmutta heidän tarmonsa oli siitä huolimatta suuri ja hallituksen\ntoiminta niin menestyksellinen, että he jo tähän aikaan olivat\njättäneet tuntuvat jälkensä koko maanosaan. Kun varakas englantilainen\nuutisviljelijä tyytyi elämään peltonsa antimista ja kun kirveen iskua\ntuolla puolen Alleghany-vuorten ei vielä ollut kuulunut, olivat rohkeat\nranskalaiset uranaukaisijat, mikä lähetyssaarnaajan, mikä taas\neränkävijän haahmossa tunkeutuneet mannermaan etäisimpiin\nkolkkiin saakka. He olivat kartoittaneet suuren järvialueen ja\nkäyneet vaihtokauppaa tuimien Sioux-intiaanien kanssa suurilla\nlakeuksilla, missä puinen intiaanimaja vaihtui vuodista rakennettuun\n_tee-pee'hen_. Marquette oli kulkenut Illinnois-virtaa aina\nMissisipille saakka ja oli tutkinut tuon mahtavan virran juoksua kunnes\nhän, ensimmäisenä valkoihoisena, oli nähnyt Missourin ryöpyt. La Salle\noli uskaltautunut vielä kauemmaksi, ohi Ohion, aina Meksikon lahdelle\nsaakka ja oli pystyttänyt Ranskan lipun sille paikalle, johon myöhemmin\nNew Orleans'in kaupunki oli kohoova. Toiset olivat vaeltaneet\nkalliovuorille ja luoteisiin suuriin erämaihin, saarnaten ja\nvaihtokauppaa tehden, kastaen ja pettäen aina kunkin mielen ja\ntarkoitusperän mukaan. Mutta yhteistä heillä kaikilla oli tavaton\nrohkeus, joka ei koskaan pettänyt ja loppumaton kekseliäisyys, joka\nauttoi heitä joka loukossa väjyvistä vaaroista. Ranskalaisia asusti\nbrittiläisten alusmaitten pohjoispuolella, heitä oli niitten\nlänsipuolella, vieläpä eteläpuolellakin, mutta silloisen kanadalaisen\nrautaisen heimon syyksi ei voida panna sitä seikkaa, etteivät nuo\nseudut nyt ole ranskalaisia.\n\nKaikkia näitä asioita selosteli de Catinat Adelelle syksyisen päivän\nkuluessa koettaen vetää hänen ajatuksiaan menneistä murheista ja edessä\nolevasta surullisesta matkasta. Adele, joka oli tottunut Pariisin\nkatujen rauhalliseen elämään ja Seinevirran leppoisiin maisemiin,\nkatseli hämmästyneenä mahtavaa virtaa, uljaita metsiä ja vuoristoja,\nmutta hän kävi kauhusta väristen miehensä käsipuoleen joka kerta, kun\nnahkapukuiset, kirjavanaamaiset algonkiinit soutaa sujuttivat heidän\nohitseen, niin että vaahto kanotin kokassa kuohui. Vähitellen painui\npäivä illaksi, vanha linnake kylpi taas illan ruskossa ja molemmat\npakolaiset laskeutuivat taas yösijoilleen koettaen rohkaista toisiaan,\nmutta kummallakin sydämessään synkät mietteet.\n\nDe Catinat'n hytti oli lähellä erästä kansiakkunaa ja hänellä oli\ntapana pitää sitä auki, koska laivakeittiö oli hänen seinänsä takana,\nja kuumensi ja pilasi hänen ilmansa. Sinä yönä hän ei päässyt uneen\nkäsiksi, vaan kieri vuoteellaan, miettien keinoja päästäkseen pois\ntästä kirotusta laivasta. Mutta minnepä mennä, jos he onnistuisivat\npääsemäänkin karkuun? Koko Kanada oli heiltä suljettu ja etelässä\nolivat kaikki metsät täynnä julmia intiaaneja. Englantilaisella\nalueella he tosin olisivat saaneet vapaasti tunnustaa uskoaan, mutta\nmitä saattoivat hänen vaimonsa ja hän aikaansaada maassa, jossa\npuhuttiin vierasta kieltä ja jossa heillä ei ollut ainoatakaan\ntuttavaa, puhumattakaan ystävistä. Jos vain Amos olisi pysynyt heille\nuskollisena, niin kaikki olisi käynyt hyvin, mutta hän oli heidät\nhyljännyt. Ja miksipä hän ei olisi sitä tehnyt. Eihän hän ollut heidän\nheimolaisiaan ja hän oli jo kyllin heitä auttanut monta kertaa. Kotona\nhäntä odotti oma väkensä ja rakastamansa erämiehen elämä. Mahdotonta\noli vaatia, että hän olisi viipynyt täällä heidän vuokseen, joita hän\noli tuntenut vasta muutaman kuukauden. Sitähän ei voinut odottaakaan ja\nkuitenkaan ei de Catinat saattanut uskoa sitä todeksi, ei voinut\nymmärtää sitä. Mutta mitä se oli? Hän oli selvästi erottavinaan\naaltojen hiljaisesta loiskinasta suhahtavan äänen. Mutta ehkäpä se oli\njoku ohisoutava intiaani! Mutta nyt se uusiutui, käskevänä ja tärkeänä.\nHän nousi istuvilleen ja katseli ympärilleen. Se kuului varmasti\navonaisesta kansiakkunasta. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt muuta,\nkuin leveän lahdelman laivoineen ja Point Levi'n tuikkivat valot. Kun\nhän taas painoi päänsä pielukseen, putosi jotakin napsahtaen hänen\nrinnalleen, vierähtääkseen siitä lattialle. Hän hypähti sängystään,\ntapasi lyhdyn käteensä ja valaisi lattiaa. Sielläpä ammus olikin --\nkultainen rintaneula. Kun hän nosti sen tarkastaakseen sitä lähemmin,\nsykähti hänen sydämensä ilosta. Sehän oli ollut hänen omaisuuttaan,\njonka hän oli antanut Amos Greenille toisena päivänä tapaamisensa\njälkeen, heidän puuhatessaan lähtöään Versailles'hin. Se oli varmaan\njokin merkki ja Amos ei siis ollutkaan heitä jättänyt. Hän pukeutui,\nvavisten innosta ja riensi kannelle. Oli pilkkoisen pimeä eikä hän\nvoinut nähdä mitään, mutta säännöllisistä askeleista, jotka kuuluivat\nkeulapuolelta, arvasi hän, että vartija yhä toimitti tehtäväänsä. Hän\nmeni laivan laidalle ja tirkisteli pimeään. Hän saattoi erottaa veneen\nhaahmon laivan kyljessä.\n\n\"Kuka siellä?\" kuiskasi hän.\n\n\"Oletko se sinä, de Catinat?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Olemme tulleet noutamaan teitä.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Amos.\"\n\n\"Onko vaimosi siinä?\"\n\n\"Ei ole, mutta voin herättää hänet.\"\n\n\"Hyvä, mutta ota ensin tämä köysi. Vedä nyt tikarapuut ylös.\"\n\nDe Catinat tarttui ojennettuun köyteen ja kiskoessaan sitä puolensa\nhuomasi, että se oli kiinnitetty köysirappuihin, joitten päähän oli\nsovitettu teräskoukut laivan laitaan kiinnittämistä varten. Hän sovitti\nne paikoilleen ja hiipi sitte hiljaa keskilaivassa olevalle naisten\nsalongille, joka oli luovutettu hänen vaimonsa käytettäväksi. Hän oli\nainoa nainen laivassa, joten de Catinat saattoi turvallisesti naputtaa\nhänen ovelleen ja muutamin sanoin kiirehtiä häntä sekä kehoittaa häntä\nvarovaisuuteen. Muutamassa minuutissa oli Adele pukeutunut ja pantuaan\narvoesineensä pieneen nyyttiin, livahti hän ovesta ulos. Yhdessä he\nsitte hiipivät peräpuolelle, korkean laivanlaidan suojassa. He olivat\njo miltei perillä, kun de Catinat äkkiä seisahtui ja purren hampaitaan\npäästi hiljaisen kirouksen. Köysirappujen ja heidän välissään seisoi\npimeimmässä paikassa fransiskaanin tuima haamu. Hilkka syvälle silmien\nyli vedettynä, tirkisteli hän pimeyteen ja lähestyi heitä, aivankuin\nolisi huomannut heidät. Takamastossa riippui himmeä lyhty. Hän otti sen\nkäteensä ja piti sitä päänsä yli valaistakseen heitä.\n\nMutta de Catinat ei ollut niitä miehiä, joitten kanssa sopi leikitellä.\nHän oli ikänsä tottunut tekemään äkkiä päätöksensä ja toimimaan\nripeästi. Pitikö tuon kostonhaluisen munkin päästä viime hetkessä hänen\nja hänen vapautensa väliin? Se oli vaarallisen yritys. Hän työnsi\nAdelen syrjään maston suojaan, ja munkin tultua lähemmä hyökkäsi hän\nhänen kimppuunsa ja tarttui hänen kaapuunsa. Mutta samassa valui toisen\nhilkka takaraivolle ja tuikean kirkonmiehen kasvojen sijasta näkikin de\nCatinat lyhdyn himmeässä valossa Efraim Savage'n vilkahtelevat harmaat\nsilmät ja vakavat kasvot. Samalla hetkellä kohosi laidan yli toinenkin\nhaamu ja kuumaverinen ranskalainen heittäytyi suunniltaan ilosta Amos\nGreenin syliin.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä\", sanoi nuori eränkävijä koettaessaan hieman\nhämillään vapautua toisen syleilystä. \"Hän on meidän käsissämme veneen\npohjalla, pukinnahkakinnas kurkussa.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Se mies, jonka kaapua kapteeni Savage kantaa. Hän tuli kimppuumme\njuuri kun menit vaimoasi noutamaan, mutta me toimitimme hänet\nkahdenkesken aivan vaarattomaksi. Onko rouvasi jo täällä?\"\n\n\"Hän on tässä aivan.\"\n\n\"Sitte toimeen, niin pian kuin suinkin, sillä joku voi yllättää\nmeidät.\"\n\nAdele nostettiin laidan yli ja istutettiin koivuisen kanootin perään.\nKolmen miehen irroittivat he tikapuut ja sitte laskeutui kukin köyttä\nmyöten alukseen. Kaksi intiaania, jotka istuivat airoissa, työnsivät\nveneen loitommalle ja alkoivat soutaa virtaa ylöspäin ja muutamaa\nhetkeä myöhemmin näkyi St. Christophe'sta ainoastaan kaksi himmeästi\ntuikkivaa valoa,\n\n\"Ota airo, Amos, niin minä otan toisen\", sanoi Efraim Savage\nriisuessaan munkinkaapua yltään. \"Tunsin itseni turvallisemmaksi tässä,\ntuolla laivan kannella, mutta nyt se ei enää auta mitään. Luulen, että\nolisimme voineet sulkea luukut ja ottaa haltuumme koko laivan,\nmessinkikanuunoineen päivineen, jos olisimme halunneet.\"\n\n\"Ja tulleet hirtetyiksi merirosvoina raakapuuhun seuraavana aamuna\",\nvirkkoi Amos. \"Luulenpa, että teimme viisaimmin, kun otimme hunajan ja\njätimme pesän paikalleen. Toivon, että olette hyvässä voinnissa,\nrouva.\"\n\n\"Olen kyllä, mutta minun on vaikeata käsittää, mitä on tapahtunut ja\nmissä olemme.\n\n\"Niin on minunkin laitani\", sanoi de Catinat.\n\n\"Ettekö sitte odottanut meitä takaisintuleviksi?\"\n\n\"En osannut odottaa sitä, enkä tätä.\"\n\n\"Niin, mutta ettehän voineet ajatella, että olisimme jättäneet teidät\nnoin vaan, sanaakaan virkkamatta.\"\n\n\"Tunnustan olleeni sydänjuuriani myöten pahoillani.\"\n\n\"Pelkäsin, että niin kävisi\", sanoi Amos, \"kun vilkaisin sinuun\nsyrjäsilmin ja näin kuinka synkkänä seisoit katsellen lähtöämme. Mutta\njos meidän olisi nähty keskustelevan ja neuvottelevan, niin olisivat he\npaikalla olleet selvillä tuumistamme. Nyt, sen sijaan, heillä ei ollut\nepäilyksen hiventäkään, paitsi tuolla miekkoisella tuolla veneen\npohjalla.\"\n\n\"Miten sitte suoriuduitte kaikesta?\"\n\n\"Me poistuimme aluksestamme eilen illalla ja pääsimme maihin Beaupre'n\npuolelle, hankimme sitte tämän kanootin ja pysyttelimme koko päivän\npiilossa. Tänä iltana pääsimme sitte teidän laivanne kylkeen ja minulle\noli helppo herättää sinut, kun tiesin, missä makasit. Munkki oli\nvähällä turmella joko juonemme, mutta me panimme hänelle suukapulan ja\npyöräytimme hänet laidan yli. Efraim puki ylleen hänen kauhtanansa,\nvoidakseen vaaratta mennä auttamaan teitä, siltä olimme hieman\npeloissamme viivytyksen vuoksi.\"\n\n\"Ah, kyllä on ihanaa olla taas vapaudessa. Kuinka paljon olenkaan\nsinulle velkaa, Amos!\"\n\n\"Joutavia, sinähän huolehdit minusta omassa maassasi, nyt pidän minä\nhuolen sinusta täällä.\"\n\n\"Minne menemme nyt?\"\n\n\"Niin, siinäpä se. Ei ole muuta kuin yksi ainoa tie, sillä meritse emme\npääse etelään. Meidän täytyy kulkea maitse niin hyvin, kuin taidamme ja\nennen iltaa täytyy meidän olla hyvän matkaa Quebec'in linnakkeesta,\nsillä mikäli kuulin on heille moninkerroin mieluisampaa saada\nvangituksi hugenotti kuin irokeesipäällikkö. Tottavie, en ymmärrä\nkuinka sellaista melua saatetaan pitää siitä, mitä joku ajattelee\nsielunsa pelastuksesta, vaikka onhan tässä vanha Efraim yhtä ankarana\ntoisella puolella, jotenka kaikki sellainen hullutus ei näy olevan vain\nyhdellä puolella.\"\n\n\"Mitä sinä minusta puhut\", kysyi merikarhu, höristäen korviaan nimeään\nmainittaessa.\n\n\"Sanoin vain että te olette sellainen jäykkä protestanttiukko.\"\n\n\"Niin olen, jumalan kiitos. Minun tunnuslauseeni onkin vapaus\nuskonasioissa, näetkös, lukuunottamatta kveekareita ja paavinuskolaisia\nja -- ja -- en voi näet sietää, että Anne Hutchinson ja muut eukot\nkulkevat saarnailemassa ja muutenkin hulluttelevat.\"\n\nAmos nauroi ja sanoi: \"Kun kerran kaikkivaltias näkyy sietävän sen,\nniin mitäpä teidänkään maksaa panna sitä niin pahaksenne.\"\n\n\"Äh, sinä olet vielä nuori; tuskin lienevät korvantakaisesi kuivat.\nOdotahan kun tulet vanhemmaksi, niin tiedät enemmän. Ehkäpä minun vielä\ntäytyy kuulla suustasi ystävällinen sana tuonkin likaisen sikiön\npuolesta\", sanoi ukko Savage, survaisten veneenpohjalla makaavaa\nmunkkia airontyvellä.\n\n\"Luulenpa, että hän onkin hyvä mies, ymmärryksensä mukaan.\"\n\n\"Sitte luulen minäkin, että hai on kiltti kala, tietysti ymmärryksensä\nmukaan. Ei poikani, älä koetakaan minun kanssani sotkea mustaa ja\nvalkoista. Vaikka puhuisit leukasi sijoiltaan, niin et sittenkään saisi\nvastatuulta myötäiseksi muuttumaan. Annahan sieltä tupakkapussini ja\ntulukset, ehkäpä ystäväsi haluaa hieman verrytellä kangistuneita\njäseniään aironvarressa.\" Koko yön he ponnistivat virtaa ylös,\njännittäen kaikki hermonsa päästäkseen takaa-ajon mahdollisuudesta.\nPysyttelemällä eteläisellä rannalla, siten välttäen voimakkaan\nkeskivirran, kulkivat he nopeasti eteenpäin, sillä sekä Amos että de\nCatinat olivat kumpikin tottuneita soutajia ja molemmat intiaanit\nolivat pikemmin terästä kuin lihaa ja verta. Leveällä viralla vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan kanootin laitoihin lyövät\nlaineet, yöhaukan kirkuna ja ketun terävä haukahdus häiritsivät. Kun\naamu vihdoin koitti ja pimeys vaihtui huomaamatta hämäräksi, olivat he\njo silmänkantamattomissa linnakkeesta ja kaukana ihmiskäden jäljistä.\nNeitseelliset metsät, ihmeellisessä, syksyisessä väriloistossaan,\nulottuivat aivan veden rajaan molemmin puolin virtaa ja sen keskellä\nnäkyi pieni saari, jota ympäröi keltainen hiekkavyö ja jonka keskellä\nloisti kirkas värileikki tulipunaisia kumipuita ja sumakkeja\nmonivivahteisena rykelmänä.\n\n\"Olen kulkenut tästä ennenkin\", sanoi de Catinat. \"Muistan erikoisesti\nhuomioni kiintyneen tuohon suureen läiskärunkoiseen vaahteraan, kun\nmatkustin kuvernöörin kanssa Montrealiin. Se oli Frontenac'in aikana,\njolloin kuningas oli ensimmäinen mies valtakunnassa ja piispa toinen.\"\n\nIntiaanit, jotka kaiken aikaa olivat istuneet ilmeettöminä kuin\npuujumalat, höristivät korviaan äskeisen nimen kuullessaan.\n\n\"Veljeni puhui suuresta Onontio'sta\", sanoi toinen heistä, vilkaisten\ntaakseen. \"Olemme kuunnelleet pahojen lintujen liverryksiä ja ne\nkertovat meille, että hän ei koskaan enää tule lastensa luo suuren\nveden yli.\"\n\n\"Hän on suuren valkoisen isän luona\", vastasi de Catinat. \"Olen itse\nnähnyt hänet suuren valkoisen isän neuvottelussa ja hän on varmasti\npalaava kansansa luo, jos se vaan häntä tarvitsee.\"\n\nIntiaani pudisti paljaaksi ajeltua päätään.\n\n\"Kiimakuu on jo ohi, veljeni\", sanoi hän, \"ja ennenkuin munimiskuu on\ntullut, ei tämän virran seutuvilla ole ainoatakaan valkoista miestä,\npaitsi kivimuurien sisäpuolella.\n\n\"Miten niin? Olemme kuulleet niin vähän viime aikoina. Ovatko irokeesit\nniin tuimissa aikeissa?\"\n\n\"Veljeni, he lupasivat syödä suuhunsa huronit ja missä ovat huronit\nnyt? He käänsivät kasvonsa erieläisiin ja missä ovat erieläiset nyt? He\nmenivät länteen illinoiseja vastaan ja kuka voi enää löytää ainoatakaan\nillinoiskylää? He nostivat sotakirveensä andasteja vastaan ja heidän\nnimensä on pyyhitty pois maanpinnalta. Ja nyt ovat he tanssineet\nsellaisen sotatanssin ja laulaneet sellaisen sotalaulun, joka ei tiedä\nhyvää valkoisille veljilleni.\"\n\n\"Missä he sitten ovat?\"\n\nIntiaani heilautti kättään poikki läntisten ja eteläisten ilmojen.\n\n\"Missä niitä ei ole?\" sanoi hän.\n\n\"Metsät rytisevät heidän askeleistaan. He ovat kuin tuli kuivassa\nruohossa, niin nopeita ja peloittavia he ovat.\"\n\n\"Elämäni kautta\", sanoi de Catinat, \"jos ne pirut todella ovat\nkytkemättä, niin tarvitaan täällä vielä vanhaa Frontenac'ia, ellei\nmuuta varten, niin ainakin ajamaan heidät virtaan pää edellä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Amos. \"Näin hänet kerran kun minut vietiin hänen\neteensä toisten kanssa, syytettyinä metsästämisestä, kuten hän\nsanoi, ranskalaisella alueella. Hänen leukansa loksahteli kuin\nnäädänloukku ja hän katsoi meihin aivan kuin olisi halunnut päänahkamme\nsäärystimikseen. Mutta huomasin selvästi, että hän oli päällikköainesta\nja rohkea mies.\"\n\n\"Hän oli kirkon vihamies ja sielunvihollisen oikea käsi tässä maassa\",\nkuului ääni kanootin pohjalta.\n\nSe oli munkki, jonka oli onnistunut vapautua pukinnahkakintaasta ja\nvyöstä, joilla molemmat amerikkalaiset olivat kapuloineet hänen suunsa.\nHän oli kohonnut ryntäilleen ja katseli seuruetta palavilla, mustilla\nsilmillään.\n\n\"Hänen leuka-taklauksensa näkyy päässeen irtautumaan\", sanoi\nmerikapteeni. \"Minäpä hieman kiristän sitä.\"\n\n\"Tokkohan, mitäpä me häntä enää kuljetamme mukanamme\", sanoi Amos. \"Hän\non vain liikana painona meille, enkä ymmärrä mitä hyötyä meille enää on\nhänen seurastaan. Poistakaamme hänet kanootista.\"\n\n\"Niin, koetetaanpa painuuko hän vai pysyykö pinnalla\", huusi Efraim\ninnokkaana.\n\n\"Eihän toki, panemme hänet rannalle.\"\n\n\"Antaaksemme hänen joutua edellemme varoittamaan noita mustia piruja.\"\n\n\"Panemme hänet tuohon saareen.\"\n\n\"Se on hyvä. Huutakoon sieltä omiaan avuksi, kun sattuvat soutamaan\nohi.\"\n\nHe soutivat saarelle ja laskivat munkin maihin. Tämä ei puhunut\nsanaakaan, vaan kirosi heidät katseellaan. He jättivät hänelle hieman\nkorppuja ja jauhoja, jotta hän tulisi toimeen kunnes vapautuisi\nsaarelta.\n\nKuljettuaan sitten erään virran tekemän mutkan eteenpäin laskivat he\nkanoottinsa maihin pienessä poukamassa, missä mustikan- ja\nkarpalonvarret kasvoivat aina rantaan saakka ja missä nurmi oli\nvalkoisenaan kukkasia. Siinä he levittivät vähäiset ruokatavaransa ja\nsöivät aamiaisensa erinomaisella ruokahalulla, suunnitellen sen\nkuluessa matkansa jatkoa ja suuntaa.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\nSISÄMAAN VESIÄ.\n\n\nHe olivat verrattain hyvin varustautuneet matkaa varten.\nGloucesterilaisen kolmimaston kapteeni, joka vei amerikkalaiset\nQuebec'in lahdesta, tunsi kapteeni Efraim Savage'n hyvin, kuten yleensä\nkaikki Uusenglannin rannikolla. Hän olikin senvuoksi hyväksynyt Efraim\nSavagen tekemän kolmen kuukauden velkasitoumuksen, niin korkeaa korkoa\nvastaan, kuin hän suinkin onnistui vanhalta merikarhulta nylkemään\nja oli sitä vastaan antanut kolme erinomaista pyssyä, runsaan\nammusvaraston ja kylliksi rahaa hänen muita tarpeitaan varten. Täten\noli hän voinut vuokrata kanootin ja intiaanisoutajat sekä varustaa\nseurueensa lihalla ja korpuilla ainakin kymmeneksi päiväksi.\n\n\"On taas kuin hengittäisi vapaammin, tuntiessaan pyssyn tukin kädessään\nja pihkan hajun sieraimissaan\", sanoi Amos. \"Tästä ei voi olla sataa\nvirstaa enempää Albany'hin tai Senectady'iin, suoraan metsien halki.\"\n\n\"Niin, poikani, mutta miten jaksaa naisihminen kävellä sata virstaa\ntiettömiä metsiä. Siitä ei tule mitään. Parasta pitää vain vesi kölin\nalla ja luottaa Jumalaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei ole kuin yksi reitti mahdollinen. Meidän täytyy\nkulkea Richelieu-jokea aina Champlain ja St. Sacrament-järville saakka.\nSiellä olisimme jo lähellä Hudson-joen latvavesiä.\"\n\n\"Se on vaarallinen reitti\", sanoi de Catinat, joka oli ymmärtänyt\ntovereittensa keskustelun, vaikkakaan ei voinut ottaa siihen osaa.\n\"Meidän täytyisi siinä tapauksessa kulkea aivan Mohawk-intiaanien\nalueen rajamaita.\"\n\n\"Mutta luulen, että se on ainoa reitti, joka voi tulla kysymykseen.\"\n\n\"Ja minulla on hyvä ystävä Richelieu-joella, joka varmasti auttaisi\nmeitä eteenpäin\", sanoi de Catinat hymyillen. \"Adele, olenhan kertonut\nsinulle Charles de la Noue'sta, Sainte Marie'n lääninherrasta?\"\n\n\"Siitäkö, jota kutsuit Kanadan herttuaksi, Amory?\"\n\n\"Juuri hänestä. Hänen läänityksensä sijaitsee Richelieu'n äärillä,\nhieman etelään St. Louis'n linnoituksesta, ja olen varma siitä, että\nhän jouduttaisi matkaamme.\"\n\n\"Hyvä\", huudahti Amos, \"jos meillä on siellä ystäviä, niin käy meidän\nhyvin. Se ratkaisee koko asian, me pysyttelemme siis virralla.\nLähtekäämme heti sitten, sillä tuo munkki koettaa varmasti parhaansa,\nsaadakseen meidät satimeen.\"\n\nPieni matkue ahersi sitten kokonaisen viikon mahtavaa vesireittiä ylös,\npysytellen yhä eteläisellä rannalla, missä oli vähemmän asutusta.\nMolemmin puolin virtaa kasvoi metsä tiheänä, ainoastaan siellä täällä\nnäkyi kapeita, viljeltyjä kaistaleita, joilla keltainen sänki ilmaisi\nvehnän kasvaneen. Adele katseli mielenkiinnolla puutaloja, ulkonevine\nyläkertoineen ja jykeviä kivestä rakennettuja lääniherrojen kartanoita\nsekä joka satamassa olevia myllyjä, jotka, paitsi varsinaista\ntehtäväänsä viljan jauhajina, tarjosivat ampuma-aukoilla varustetun\nturvapaikan ympäristössä asuville hyökkäyksen sattuessa. Hirvittävä\nkokemus oli kanadalaisille opettanut, mikä englantilaisten\nsiirtolaisten vielä oli opittava, että nimittäin oli täydellistä\nmielettömyyttä sijoittaa muista eristetyn, yksinäisen maatalon keskelle\naukeita viljelyksiä.\n\nKanadalaiset sen sijaan raivasivat viljelyksensä säteettäin\nkyläkunnasta, sotilaallisia näkökohtia silmälläpitäen siten, että\npuolustus kävi mahdolliseksi kaikilla tahoilla ja keskittyi\nlopullisesti kiviseen läänityskartanoon. Nyt saattoikin joka mäellä ja\nvuorella nähdä vartijan kivääri kädessä, sillä joka paikassa\ntiedettiin, että irokeesien päänahkapartiot olivat liikkeellä, eikä\nkoskaan voinut arvata, mistäpäin hyökkäys tapahtui, paitsi että se\nsäännöllisesti tapahtui heikoimmin varustetulta kohdalta.\n\nKulkipa matkustaja tähän aikaan millä puolen maata hyvänsä, St\nLawrence'illa tai läntisellä järvialueella, Missisipin rantamilla tai\netelässä cherokeesien ja creekien asuinmailla, niin tapasi hän joka\npaikassa asukkaat pelonalaisessa odotuksessa ja aina samasta syystä.\nIrokeesit, kuten heitä ranskalaiset nimittivät, eli viiden kansan\nyhtymä, kuten he itse itseään kutsuivat, olivat nimittäin ainaisena\nuhkana koko mannermaalle. Heidän yhteenliittymisensä oli sangen\nluonnollinen, sillä he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat samaa\nkieltä ja kaikki yritykset saada heidät hajalle olivat olleet turhia.\nMohawk'it, cayua't, onondaga't, oneidat ja seneca't olivat kukin\nylpeitä totemeistaan ja päälliköistään, mutta sodan sattuessa olivat he\nirokeeseja ja yhden heimon vihollinen oli kaikkien muittenkin\nvihollinen. Heidän lukumääränsä ei ollut suuri, sillä he eivät koskaan\npystyneet nostattamaan kahtatuhatta sotilasta enempää ja heidän\nmaa-alansakin oli sangen rajoitettu, sillä heidän kylänsä sijaitsivat\nhajallaan Champlain- ja Ontario-järvien välissä. Mutta he olivat\nyksimielisiä ja ovelia, he olivat urhoollisia ja tarmokkaita ja\nhyökkäsivät silmittömästi. Eläen keskellä muita heimoja, iskivät he\nvuoroon kunkin kimppuun, eivätkä koskaan tyytyneet ainoastaan\nlannistamaan vastustajansa, vaan hävittivät heidät kokonaan\nolemattomiin, samalla pitäen kurissa muita valtioviisaudellaan.\nSotiminen oli heidän työnään ja julmuudet heidän huvinaan. Siten olivat\nhe nujertaneet kansan toisensa jälkeen, kunnes noin tuhannen\nneliöpeninkulman alalla ei ollut olemassa ainoatakaan heimoa, paitsi\nmitä he armosta olivat jättäneet henkiin. He olivat pyyhkäisseet\nkokonaan maanpinnalta huronit, lähetysasemineen päivineen, hirveässä\nverilöylyssä. Samoin oli käynyt luoteisten heimojen, kunnes jo kaukana\nasuvat sac'it ja foks'it vapisivat heidän nimeään mainittaessa. He\nolivat puhdistaneet kaikki läntiset alueet, kunnes he tulivat\nkosketuksiin sukulaistensa, Sioux-intiaanien kanssa, jotka vallitsivat\nsuuria lännen lakeuksia. Uusenglannin intiaanit idässä ja shawnee't ja\ndelaware't etelässä maksoivat heille sotaveroa ja kauhu heidän aseitaan\nkohtaan oli jo levinnyt Marylandin ja Virginian rintamaille saakka.\nTuskin koskaan lienee ihmiskunnan historiassa niin pieni joukko\nvallinnut niin laajaa aluetta ja niin kauan.\n\nPuolisen vuosisataa olivat nämä heimot kantaneet vihaa ranskalaisia\nkohtaan, aina siitä saakka, kun Champlain muutamien seuralaistensa kera\noli ottanut osaa taisteluihin heidän vihollistensa puolella. Kaikkina\nnäinä vuosina olivat he lymyilleet metsäkylissään ja silloin tällöin\nryhtyneet väkivaltaisuuksiin syrjäisemmillä seuduilla, mutta parhaasta\npäästä odottaneet oikeata hetkeä lyödäkseen. Ja nyt heistä näytti tuo\nhetki tulleen. He olivat hävittäneet kaikki ne heimot, jotka ehkä\nolisivat saattaneet yhtyä heidän valkoihoisiin vihollisiinsa. Toiset he\ntaas olivat eristäneet. He olivat myös hankkineet itselleen hyviä\nampuma-aseita ja runsaasti ampumatarpeita, joita he olivat saaneet\nsaksalaisilta ja New Yorkin englantilaisilta.\n\nRanskalaisten pitkä siirtokunta oli miltei avutonna heidän edessään. He\nolivat kokoontuneina metsissä, kuten koirat ketjussa odottaen, että\nheidän päällikkönsä veisivät heidät rynnäkköön tulisoihdut ja\nsotakirveet koholla.\n\nSellainen oli tilanne, kun pieni pakolaisjoukko meloi virtaa ylös,\netsien ainoata tietään rauhaan ja vapauteen. He tiesivät hyvinkin, että\nse oli vaarallinen. Pitkin Richelieu-jokea oli ranskalaisilla\netuvartioita ja paalulaitoksia, sillä kun läänityslaitos ulotettiin\nKanadaan, saivat kaikki syntyperäiset aatelismiehet läänityksensä\nsellaisilla ehdoilla, jotka parhaiten edistäisivät siirtokuntaa. Kukin\nlääniherra maanvuokralais-alaisineen, tottuneina aseiden käyttöön,\nmuodosti sotilaallisen voiman, aivan samaan tapaan kuin keskiajallakin,\nsaaden vuokralainen maapalstansa viljeltäväkseen ehdolla, että saapui\nkutsuttaessa aseisiin. Siksi oli myöskin vanhoja upseereja Carignan'in\nrykmentistä sijoitettu pitkin Richelieu-jokea, joka juoksee\nsuorakulmaisesi St. Lawrence-virrasta mohawk'ien maata kohti.\nPaaluvarustukset saattoivat tietenkin hyvin pitää puoliaan, mutta pieni\npakolaisjoukko oli alituisessa hengen vaarassa kulkiessaan asemalta\ntoiselle. Tosin eivät irokeesit olleet sotajalalla englantilaisten\nkanssa, mutta sotapolulla ollessaan he tuskin olisivat tehneet eroa\nranskalaisen ja englantilaisen välillä, joten Amos Green ja kapteeni\nEfraim vastoin tahtoaankin olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi,\nkuin heidän molemmat ranskalaiset toverinsakin.\n\nNoustessaan St. Lawrence-virtaa, kohtasivat he monta vastaantulevaa\nkanoottia. Yhdessä kulki jokin upseeri tai virkamies matkalla\nMontrealista tai Kolmivirralta, toisessa tuli kuormallinen turkiksia,\nintiaanin tai eränkävijän kuljettamana, Eurooppaan vietäviksi. Joskus\nnäki myös kanootissa auringon paahtaman, harmaatukkaisen miehen, joka\nkauhtuneessa, mustassa mekossaan souti rannalta toiselle, pysähtyen\nmatkallaan jokaiseen intiaanimajaan. Jos Kanadan kirkolliset asiat\nolivat huonolla kannalla, niin ei se ainakaan ollut tällaisten\nkyläpappien syytä, jotka ahersivat ja kuluttivat koko elämänsä tuomalla\ntoivon ja lohdutuksen sanomaa ja vieläpä hitusen sievempiä\nelämäntapojakin kaikille noissa rannattomissa erämaissa. Useinkin\nnäytti siltä kuin tulijat mielellään olisivat antautuneet puheisiin\npakolaisten kanssa, mutta he vain meloivat eteenpäin välittämättä\nheidän merkinannoistaan ja huudoistaan. Takaapäin ei heitä kukaan\nsaavuttanut, sillä he kulkivat aikaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. He\nvetivät aluksensa maalle yöpyessään ja sytyttivät nuotion kuivista\npuista, sillä saapuva talvi rupesi jo näyttämään tapojaan.\n\nNuoren ranskattaren ihmettelevä huomio ei kääntynyt ainoastaan virran\nrantamilla oleviin asumuksiin ja niitten asukkaisiin. Hänen miehensä ja\nAmos Green tekivät parhaansa opettaakseen häntä havaitsemaan myöskin\nmahtavien metsämaitten elämää, ja heidän kiertäessään matalikon tai\nniemekkeen huomauttivat he hänelle tuhansista seikoista, joita hän ei\nomin aistimin koskaan olisi havainnut. Milloin koski se pörröpäistä\npesukarhua, joka kurkisteli puunhalkeamasta, milloin taasen tiheän\nviidakon alla uiskentelevaa saukkoa, jonka suussa kiilsi vastapyydetty\nkala. Välistä osoittivat he hänelle villikissaa, joka hiipien oksaa\npitkin, tähysteli häijyillä, keltaisilla silmillään toisessa päässä\nleikittelevää oravaa tai kanadalaista villisikaa, joka rytisten ja\nrymyten raivasi tietään palsami- ja mustikkavarsien seassa. Hän oppi\ntuntemaan nuoren kotkan eloisan, terävän huudon, kertun kutsuvan äänen,\nsen siivenlyönnit lehvistössä ja kissalinnun pitkäveteisen nau'unnan.\nMahtavan virran sinisellä kalvolla soutaessaan, luonnon suloisen soiton\nkuuluessa rannoilta ja kaikkien värivivahdusten, mitä taiteilija\nkonsanaan saattaisi keksiä, tarjoutuessa hänen silmälleen nähtäviksi,\npalasi hymy taas hänen huulilleen ja hänen poskensa saivat sellaisen\nterveyttä uhkuvan punan, jota Ranska ei koskaan ollut pystynyt antamaan\nniille. De Catinat huomasi ilokseen muutoksen, mutta Adelen mukanaolo\nhuolestutti häntä rajattomasti, sillä hän tiesi, että vaikka luonto\nolikin tehnyt metsät taivaaksi, oli ihminen muuttanut ne helvetiksi ja\nettä nimeämättömät kauhut väijyivät kuihtuvien lehtien ja metsänkukkien\nkauneuden alla. Usein, maatessaan öisin hiipuvan nuotion ääressä\nkuusenoksavuoteellaan ja katsellessaan hentoa huopapeittoon\nkääriytynyttä ja rauhan unta nukkuvaa olentoa vierellään, tunsi hän,\nettei hänellä ollut oikeutta asettaa häntä sellaisille vaaroille\nalttiiksi ja päätti hän seuraavana aamuna kääntyä takasin ja palata\nQuebeciin, odottakoon heitä siellä sitten mikä kohtalo hyvänsä. Mutta\npäivän koittaessa palasi hänen mieleensä taas nöyryytys, surullinen\nkotimatka ja ehkä ainainen ero kaleerilaivassa ja vankilassa, ja se sai\nhänet yhä uudelleen purkamaan päätöksensä.\n\nSeitsemäntenä päivänä lepäsivät he ainoastaan muutaman penikulman\npäässä Richelieu-joen suusta, jonne de Saurel oli rakentanut laajan\npaaluvarustuksen, Richelieu'n linnakkeen. Tämän sivuutettuaan ei heillä\nenää olisi pitkä matka de Catinat'n ylimyksellisen ystävän luo, jonka\nhe varmasti uskoivat auttavan heitä matkan jatkamisessa. He olivat\nviettäneet yönsä pienellä, keskellä virtaa olevalla saarella ja olivat\njuuri työntämässä kanoottiaan vesille taas, kun Efraim Savage päästi\nepäselvän kurkkuäänen ja osoitti virralle päin. Suuri kanootti oli\ntulossa heidän suuntaansa sellaista kyytiä, kuin olisi sitä ollut\nsoutamassa tusina käsivarsia. Keulassa istui mustapukuinen mies joka\nkumartui eteenpäin joka aironvedolla, aivankuin hänelle olisi ollut\näärettömän tärkeää päästä eteenpäin. Pitkältäkään matkalta ei voinut\nerehtyä hänen suhteensa. Se oli sama uskonvimmainen munkki, jonka he\nolivat jättäneet saareen.\n\nPiiloutuneina pensaikkoon odottivat pakolaiset siksi, kunnes heidän\ntakaa-ajajansa olivat menneet heidän ohitseen ja kadonneet virran\nmutkaan. Sitten katsoivat he toisiinsa hölmistyneinä.\n\n\"Olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme paiskanneet hänet veteen tai\nottaneet hänet painolastiksemme\", sanoi Efraim. \"Hän on nyt meidän\nedellämme ja laskettaa täysin purjein.\"\n\n\"Niin, takaisinpäin emme missään tapauksessa voi lähteä, huomautti\nAmos.\n\n\"Mitenkäpä voisimme mennä eteenpäinkään\", sanoi de Catinat,\nepätoivoisena. \"Tuo kostonhimoinen piru jättää sanan linnoitukseen ja\nkaikkiin muihin paikkoihin matkan varrella. Hän on varmaankin käynyt\nQuebecissä, sillä kanootti oli kuvernöörin oma ja se kulkee miltei\npuolta nopeammin kuin meidän.\"\n\n\"Annahan kun tuumin\", sanoi Amos, istuen kaatuneen vaahteran rungolla,\npää vaipuneena käsien väliin.\n\n\"Niin\", sanoi hän sitte, \"ellei ole hyvä mennä taaksepäin ja ehkä vielä\npahempi mennä eteenpäin, niin on jälellä vain yksi mahdollisuus ja se\non, lähteä sivullepäin. Niin se on Efraim, vai mitä?\"\n\n\"Niin, poikani, ellet pääse vastatuuleen, on sinun laskettava\nlaitatuuleen. Minusta vain näyttää siltä, kuin olisi kareja keulan\nkummallakin puolen.\"\n\n\"Emme voi lähteä pohjoiseen, siis on meidän mentävä etelään.\"\n\n\"Ja jättää kanootti?\"\n\n\"Se on ainoa mahdollisuus. Me voimme oikaista metsän läpi ja tulla\nlähelle ystäväsi taloa Richelieu-joella. Siten eksytämme munkin\njäljiltämme eikä meillä ole hänestä sen enempää huolta, jos hän\npysyttelee St. Lawrence-joella.\"\n\n\"Muu ei auta\", virkkoi Efraim surullisena. \"Tapanani ei ole ollut\nkulkea maitse silloin, kun olen voinut kulkea vesitse, enkä ole käynyt\nsylenkään vertaa metsässä sitte kuningas Filipin käynnin alusmaissaan,\njotenka sinun, Amos, täytyy määrätä suunta ja pitää perää suoraan.\"\n\n\"Matka ei ole varsin pitkä eikä se kestä kauan. Lähtekäämme tuonne\netelärannalle, jotta pääsemme matkaan. Jos vaimosi väsyy, de Catinat,\nniin kannamme häntä vuoroon.\"\n\n\"Oh, ette uskokaan, kuinka hyvä kulkija olen. Näin ihanassa\nilmastossahan voi kävellä vaikka loppumattomiin.\"\n\n\"Lähdemme sitten virran poikki.\"\n\nPian olivat he toisella puolella ja kävivät maihin metsän reunaan.\nSiinä he jakoivat pyssyt ja ampumatarpeet tasan kullekin, samoin\nruokavarat ja vähäiset kantamuksensa. Maksettuaan sitte intiaaneille ja\nneuvottuaan heitä olemaan puhumatta mitään heidän matkasuunnastaan,\nkäänsivät he selkänsä virralle ja painuivat metsän hiljaisuuteen.\n\n\n\n\nYhdesneljättä luku.\n\nPÄÄNAHATON MIES.\n\n\nKoko päivän kävelivät he eteenpäin kulkien perättäin siten, että Amos\nastui edellä, sitten seurasi merikapteeni ja hänen jälessään nuori\nrouva ja viimeisenä jonossa de Catinat.\n\nNuori eränkävijä eteni varovaisesti nähden ja kuullen paljon sellaista,\njoka jäi kokonaan toisten huomiokyvyn ulkopuolelle. Vähäväliä hän\nseisahtui ja tutki tarkoin lehtiä ja oksia, sammalia ja maata. Heidän\nmatkansa kulki enimmäkseen korkean havumetsän keskellä olevia\nmetsänaukioita, joilla kasvoi rehevä nurmi ja joille syksyiset asterit\nja euforbiat antoivat monivärisen loisteen. Välistä sulkivat kuitenkin\nmahtavat puunrungot heiltä miltei kokonaan tien ja heidän täytyi\nhapuilla puolihämärässä ja raivata tiensä tiheitten ja sotkuisten\nviidakkojen läpi. Äkkiä saattoivat puut kadota heidän edestään ja\nheidän täytyi kiertää laajoja rämeitä, joilla kasvoi villiriisi ja\nsiellä täällä ryhmä pensasmaisia leppiä tai oli heidän kaarrettava\nhiljainen salojärvi, jonka tummansinisellä pinnalla kareili ympärillä\nkasvavien puitten komeat varjot, kuvastuen punaisessa ja keltaisessa\nloistossaan kuten peilissä.\n\nUsein joutuivat he puroillekin, joista toiset, joissa taimen hyppeli ja\nkalasääski kalasteli, olivat kirkasvetisiä ja ryöppyileviä, kun taas\ntoiset juoksivat myrkyllisistä soista ja olivat tummavetisiä ja joiden\npoikki heidän oli polviaan myöten kahlattava ja kannettava Adelea\nkäsivarsillaan. Koko päivän he siten kulkivat, näkemättä ainoatakaan\nihmistä.\n\nMutta vaikka siellä ei ihmisiä ollutkaan, ei siellä silti elämää\npuuttunut. Heidän ympärillään kuului surinaa ja liverrystä ja\nkaakatusta, soilta ja puroilta, pensaikoista ja puunlatvoista. Milloin\nnäkivät he hirven ruskean kyljen puitten lomista, milloin taas mäyrän,\njoka puikahti koloonsa heidän lähestyessään. Kerran he tapasivat karhun\njäljet pehmeässä maassa ja kerran löysi Amos pensaikosta hirven sarven,\njonka sen omistaja kuukausi sitten oli siihen pudottanut. Somat\npunaruskeat oravat hyppelivät heidän päittensä yläpuolella ja joka\ntammesta kuului monikymmeninen kuoro, joka viserteli sen lehvistön\nsuojassa. Järvien rantamia kiertäessään näkivät he kurkien levittelevän\nsiipiään ja villihanhien lumiaurana lähtevän muuttoretkelleen, tai\nkuulivat he koskelon väräjävällä äänellään valittavan.\n\nSinä iltana yöpyivät he metsässä ja Amos viritti nuotion tiheään\nviidakkoon, josta valkeaa ei voinut erottaa kuin muutaman askeleen\npäähän. Päivällä oli hieman satanut, mutta erämiehen koetulla taidolla\nteki hän kaksi pientä majaa jalavista ja lehmuksen kuoresta, toisen\nranskalaisille pakolaisille ja toisen Efraimia ja itseään varten. Hän\noli ampunut villihanhen ja siitä ja jäljelläolevista korpuista valmisti\nhän sekä illallisen että aamiaisen. Seuraavana päivänä puolenpäivän\naikaan saapuivat he pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli\nhiiltyneitä puita nuotion jäleltä. Amos kulutti sen ääressä puoli\ntuntia, lukiessaan mitä sen ympärillä olevat tikut, jätteet ja maaperä\ntaisivat kertoa. Jatkaessaan matkaansa, selitti hän seuralaisilleen,\nettä siinä oli ollut nuotio kolme viikkoa sitten, että yksi\nvalkoihoinen ja kaksi intiaania, matkalla lännestä itään, olivat siinä\nmajailleet ja että toinen intiaaneista oli nainen. Jälkiäkään muista\nkanssakuolevaisista eivät he matkallaan nähneet, ennenkin Amos myöhään\niltapäivällä äkkiä pysähtyi keskellä tiheää lehtoa ja nosti kätensä\nkorvalleen.\n\n\"Kuulkaa!\" sanoi hän.\n\n\"En kuule mitään\", sanoi Efraim.\n\n\"En minäkään\", lisäsi de Catinat.\n\n\"Ah, mutta minä kuulen\", huudahti Adele ihastuneena. \"Se on kello ja se\nsoi samaan aikaan kuin kaikki kellot Pariisissakin soivat!\"\n\n\"Te olette oikeassa, rouva, he kutsuvat sitä iltasoitoksi.\"\n\n\"Ah, niin, nyt kuulen minäkin sen\", huudahti de Catinat. \"Lintujen\nliverrykseltä en äsken kuullut sitä. Mutta mistä saattaa kello kuulua\nkeskellä kanadalaista aarniometsää?\"\n\n\"Me olemme lähellä Richelieu'n siirtolaa. Sen täytyy olla linnoituksen\nkappelin kello.\"\n\n\"St. Louis'in linnoitus! Sitten emme ole kaukana ystäväni kartanosta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ehkä nukumme siellä ensi yön, jos luulet että hän\ntodella on luotettava.\"\n\n\"Varmasti. Hän on omituinen mies, jolla on omat tapansa mutta uskoisin\nhänen haltuunsa vaikka elämäni.\"\n\n\"Hyvä. Suuntaamme kulkumme etelään linnoituksesta, niin tulemme suoraan\nhänen maatilalleen. Mutta jokin säikyttelee tuolla lintuja yöpuultaan.\nAh, kuulen ihmisaskeleita! Painautukaa tuonne pensaikon suojaan, kunnes\nnäemme kuka niin rohkeasti astuu metsissä.\"\n\nHe piiloutuivat kaikki neljä tiheikköön ja tähystelivät runkojen\nlomitse sinnepäin, minne Amoksen katse suuntautui.\n\nPitkän aikaa oli erämiehen herkän korvan kuulema ääni heille\narvoituksena, mutta vihdoin kuulivat hekin kuivien oksien risahduksia\nmetsästä. Hetkistä myöhemmin astui näkyviin mies, jonka ulkonäkö oli\nniin outo ja ympäristöön sopimaton, että yksin Amoskin katseli häntä\nihmetyksellä.\n\nHän oli hyvin pieni ja niin tumma ja ahavoittunut, että häntä hyvinkin\nolisi voinut pitää intiaanina, ellei hänen käyntitapansa ja\nvaatetuksensa olisi puhunut aivan toista. Hänellä oli päässään\nreunoistaan kulunut leveälierinen lakki, joka oli siinä määrin\nkauhtunut, että oli mahdotonta saada selvää sen alkuperäisestä väristä.\nHänen vaatteensa olivat nahasta ja niin väljät ja huonosti tehdyt, että\nne vallan riippuivat hänen laihoilla jäsenillään. Jaloissaan oli\nhänellä ratsumiehen saappaat, jotka olivat yhtä kuluneet ja tahraiset\nkuin hänen muukin ruumiinverhonsa. Selässään kantoi hän suurta\nkangasmyttyä, josta pisti esiin kaksi pitkää keppiä ja kummassakin\nkainalossaan kantoi hän suurta nelikulmaista esinettä, jotka näyttivät\njonkinlaisilta maalauksilta.\n\n\"Hän ei ole intiaani\", kuiskasi Amos, \"eikä erämieskään. Ikänäni en ole\nmoista kuvatusta nähnyt.\"\n\n\"Hän ei ole matkustaja, ei sotilas eikä metsämieskään\", sanoi de\nCatinat.\n\n\"Minusta näyttää, kuin hän olisi sitonut suurmaston selkäänsä ja\nkantaisi etu- ja suurpurjetta kainalossaan\", irvisteli kapteeni Efraim.\n\n\"Hänellä ei näy olevan tovereita, joten voimme huoletta ilmaista\nitsemme.\"\n\nHeidän kohoutuessaan piilostaan huomasikin vieras heidät. Mutta,\nsensijaan, että hän olisi näyttänyt levottomalta, joutuessaan äkkiä\nventovieraitten keskelle synkässä metsässä ja tällaiseen aikaan, muutti\nhän heti suuntaansa ja tuli heitä kohti. Juuri kun hän astui metsän\naukiolle, kumahti taas äskeinen kello ja heti otti hän lakkinsa\npäästään ja taivutti päänsä rukoukseen.\n\nNäky, joka silloin tarjoutui heille, sai heidät kaikki huudahtamaan\nkauhusta.\n\nMieheltä näytti puuttuvan kokonaan pään yläosa. Ei jälkeäkään tukasta,\neikä edes valkeasta päännahastakaan, vaan sen sijaan hirvittävästi\nkäpristynyt pinta, jota ympäröi otsan yläosassa ja korvien yläpuolella\nselvä punainen viiva.\n\n\"Herran nimessä!\" huudahti Amos. \"Häneltähän on otettu päänahka!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi de Catinat, \"katsokaa hänen käsiään.\"\n\nHän oli kohottanut kätensä rukoillessaan ja pari kolme tynkää näkyi\nentisillä sormien sijoilla.\n\n\"Olen kyllä nähnyt monenlaisia ja merkillisiäkin kokkakoristeita, mutta\ntuollaista ei vielä ole tullut vastaani\", sanoi Efraim.\n\nHänen kasvonsa olivatkin aivan erikoiset. Hän olisi voinut olla minkä\nikäinen hyvänsä ja kuulua mihinkä kansakuntaan tahansa, sillä hänen\nkasvonpiirteensä olivat siinä määrin runnellut, etteivät ne voineet\nilmaista kerrassaan mitään. Toinen silmäluomi oli aivan kurttuinen ja\nsisäänpainunut, joten helposti arvasi, että itse silmä oli poissa.\nToinen silmä loisti siitä huolimatta ihmeen iloisena ja ystävällisenä,\nkuin konsanaan erikoisella onnen suosikilla. Hänen kasvonsa olivat\ntäynnä omituisia ruskahtavia läikkiä, jotka olivat inhoittavan näköisiä\nja hänen nenänsä oli katkaistu ja muutenkin arpia täynnä. Mutta\nhuolimatta kauhistuttavasta ulkomuodostaan, oli hänen olennossaan\njotakin niin jaloa, hänen päänsä asennossa ja hänen ilmeissään niin\nhienoa, että yksin tympeä puritaanikin sitä hätkähti. Outo kulkija oli\nkuin ihana kukkanen, joka vielä särjettynäkin tuoksuu hyvälle.\n\n\"Hyvää iltaa, lapseni\", sanoi muukalainen, ottaen maalaukset\nkainaloonsa ja lähestyen heitä. \"Otaksun että olette linnoituksesta,\nvaikka saanen ehkä huomauttaa, että metsät eivät ole luotettavia\nkävelypaikkoja naisille tähän aikaan.\"\n\n\"Olemme matkalla Charles de la Noue'n maakartanoon\", sanoi de Catinat,\n\"ja toivomme pian pääsevämme turvaan. Mutta minua surettaa, nähdessäni,\nkuinka hirvittävästi teitä on pahoinpidetty.\"\n\n\"Ah, olette siis huomanneet pikku vahinkoni! He eivät parempaa tiedä,\nihmisparat. He ovat vain pahankurisia lapsia -- ilomielisiä, mutta\npahankurisia. Mutta on aivan naurettavaa, että syntisen ihmisruumiin\naina pitää olla taakkana vapaalle hengelle. Tässä olisin nyt minäkin\ntäynnä intoa jatkamaan matkaa, mutta täytyy vaan istuutua tuohon\ntukille lepäämään, sillä nuo veitikat räjähdyttivät hieman\npohjelihaksiani pienemmiksi.\"\n\n\"Hyvä Jumala, räjähdyttivät pohkeenne! Senkin pirut!\"\n\n\"Niin, niin, mutta ei niitä käy moittiminen. Eihän toki, se olisi\nsydämetöntä. He ovat tietämättömiä raukkoja ja pimeyden ruhtinas heitä\njohtaa. He upottivat vain pieniä panoksia ruutia pohjelihaksiini ja\nräjähdyttivät ne sitten ja se teki minut hieman huonommaksi kulkijaksi,\nvaikka en ennenkään ollut erittäin joutuisa. Tours'issa koulua\nkäydessäni kutsuivat toverini minua aina madoksi, niin, ja sittemmin\nseminaarissa sain yhä pitää saman nimen.\"\n\n\"Kuka olette sitte, sir ja kuka teitä on noin pahoinpidellyt?\"\n\n\"Oh, olen kovin vähäpätöinen henkilö. Nimeni on Ignatius Morat ja\nkuulun jesuiittojen seuraan ja mitä minun pahoinpitelijöihini tulee,\nniin, jos olette lähetetyt lähetystyöhön irokeesien joukkoon, niin\ntässä näette, mikä teitä siellä odottaa, mutta minulla ei ole\nvalittamisen syytä. Hyväinen aika, hehän ovat kohdelleet minua paljon\nparemmin kuin isä Jogues'ta tai isä Brebceut'ia ja monia muita, joita\nvoisin mainita. Niin, niin, minulla oli niin varma toivo saada kuolla\nmarttyyrinä, varsinkin kun he keksivät, että tukkalaitteeni oli liian\niso, kuten he leikillisesti sanoivat. Mutta, otaksun, etten ollut\nkyllin ansiokas sitä saamaan, niin, tiedänhän, etten todella olekaan\nsitä, joten kaikki päättyi vain pieneen kovakätisyyteen.\"\n\n\"Minne olette menossa sitten?\" kysyi Amos, joka ihmetyksellä oli\nkuunnellut miehen puhetta.\n\n\"Aijon Quebeciin. Te näette kuinka hyödytön olento olen, jotenka minun\ntäytyy ensin käydä piispan puheilla, ennenkuin pystyn mitään hyvää\naikaansaamaan.\"\n\n\"Tarkoitatte kai, että aijotte jättää lähetystoimenne piispan huomaan?\"\nkysyi de Catinat.\n\n\"Eihän toki. Sen tekisin kyllä, jos itse saisin päättää siitä, sillä on\nvallan uskomatonta, millainen pelkuri olen. Te ette voi uskoa\nmahdolliseksi että Herran palvelija saattaisi olla niin peloissaan,\nkuin minä joskus olen. Tulen näkeminenkin saattaa koko ruumiini\nvapisemaan sen jälkeen, kun kävin läpi tulikokeen, jossa he käyttävät\npalavia tervastikkuja ja josta nuo rumat jäljet ovat jääneet\nkasvoihini. Järjestön määräyksiä täytyy noudattaa, eikä yksikään sen\njäsenistä jätä työmaataan vähäpätöisten syitten vuoksi. Mutta pyhä\nkirkkomme ei salli, että rampa mies toimittaa sen uskonnollisia menoja,\njotenka jään entistäkin hyödyttömämmäksi, kunnes olen saanut piispalta\nerikoisen luvan niiden toimittamiseen tällaisenakin.\"\n\n\"Ja mitä sitte aijotte tehdä?\"\n\n\"Oh, no tietysti lähden takaisin lammaslaumani luo.\"\n\n\"Irokeesienkö luo?\"\n\n\"Siellä on työpaikkani.\"\n\n\"Amos\", virkkoi de Catinat. \"Olen viettänyt elämäni rohkeitten miesten\nparissa, mutta luulenpa, että tämä on rohkein kaikista, joita olen\ntavannut!\"\n\n\"Varmasti\", sanoi Amos. \"Minäkin olen nähnyt monta kunnon miestä, mutta\nen luule, että niistä yksikään on ollut tämän veroinen. Olette väsynyt,\nisä. Ettekö haluaisi vähän kylmää hanhea ja täällä olisi ehkä vielä\ntilkka konjakkiakin matissani?\"\n\n\"Ei toki, poikani, jos nautin muuta kuin aivan yksinkertaisinta\nravintoa, niin tekee se minut niin laiskaksi, että minusta todella\ntulee '_laiskamato_'.\"\n\n\"Mutta teillähän ei ole pyssyä eikä muonaa, kuinka tulette toimeen\noikeastaan?\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala on yllin kyllin varannut näihin metsiin ravintoa\nsellaiselle matkamiehelle, joka ei uskalla syödä liian paljon. Olen\nsaanut aivan kyllikseni villejä luumuja ja viinirypäleitä, pähkinöitä\nja karpaloita ja vastikään söin aimo annoksen maksaruohoja tuolla\nkalliolla.\"\n\nErämies irvisteli pahasti noita herkkuja mainittaessa.\n\n\"Yhtä kernaasti söisin kulhollisen liimaa\", sanoi hän, \"mutta mitä te\nselässänne kannatte?\"\n\n\"Se on kirkkoni. Ah, minullahan on kaikki tarvittavat esineet siinä,\nteltta, alttari ja messukaapu. En uskalla ilman lupaa viettää\njumalanpalvelusta, mutta varmastikin tuo vanha mies on papiksi vihitty\nja toimittaa mielellään pyhän toimituksen ennenkuin eroomme.\"\n\nAmos tulkitsi veitikka silmässä ehdotuksen Efraimille, mutta tämä\npuristi suuret kätensä nyrkkiin ja mutisi jotakin paavilaisuuden\nsuolattomasta lihakeitosta.\n\nDe Catinat ehätti vastaamaan, että he kaikki olivat maallikoita ja että\nheidän täytyi kiiruusti jatkaa matkaansa, jos tahtoivat päästä perille\nennen pimeän tuloa.\n\n\"Olette oikeassa, poikani\", virkkoi pieni jesuiitta. \"Nuo poloiset\nihmiset ovat jo lähteneet kylistään ja muutaman päivän kuluttua niitä\non metsä täynnä, vaikka luulen ettei niistä vielä yksikään ole tullut\nRichelieu-joen poikki. Minulla olisi kuitenkin eräs asia, jonka\npyytäisin teitä toimittamaan.\"\n\n\"Mikä asia se on?\"\n\n\"Pyytäisin teitä muistamaan, että jätin isä Lambervilleile Onondaga'ssa\ntekemäni irokeesiläis-ranskalaisen sanakirjan. Hänelle jätin myös\nselontekoni suurten järvien luona olevasta kuparilöydöstä, jonka tein\npari vuotta sitte siellä käydessäni ja vielä kojeeni, joka näyttää\npohjoisen taivaan tähtien kuukautiset asemat tältä leveysasteelta\nkatsottuina.\n\n\"Jos näet isä Lamberville'en tai minun kävisi hullusti jotenkin, me\nnäet emme juuri elä kauan lähetystyössä irokeesien keskuudessa, niin\nolisi hyvä, että joku edes saisi jotakin hyötyä työstäni.\"\n\n\"Kerron sen ystävälleni tänä iltana. Mutta mitä nuo suuret maalaukset\novat, isä ja miksi kannatte niitä metsissä mukananne?\" Hän käänteli\nniitä puhuessaan ja koko seurue kerääntyi niiden ääreen, katsellen\nniitä ihmeissään.\n\nNe olivat karkeatekoisia, mauttoman kirjavasti väritettyjä töherryksiä.\nToisessa oli kuvattu punainen mies, joka rauhallisesti nojasi, kuten\nnäytti, vuoristojonoa vasten, pitäen jotakin soittokonetta kädessään,\nkruunu päässä ja suu autuaassa hymyssä. Toisessa taas oli samanlainen\nmies, huutaen täyttä kurkkua, puolen tusinan samanvärisen miehen\nympäröimänä, jotka löivät häntä seipäillä ja pistelivät peitsillä.\n\n\"Ne kuvaavat pelastettua ja tuomittua sielua\", selitti isä Ignatius,\nkatsellen maalauksiaan silminnähtävällä tyydytyksellä.\n\n\"Nuo ovat pilviä, joilla autuas mies lepää, nauttien taivaan ihanista\niloista. Se on hyvin tehty, tuo kuva, mutta sillä ei ole oikein\ntehokasta vaikutusta, kun siitä puuttuu majava ja tupakkapiippu.\nHuomaatte ettei heillä ole paljon järkeä, ihmisparoilla, jotenka meidän\non heitä opetettava varsin kouraantuntuvasti. Tuo toinen on parempi. Se\non jo saanut monta vaimoa kääntymään ja miehetkin ovat sitä\nsäikähtäneet. Kun keväällä taas palaan, niin en tuokaan enää tuota\nautuasta miestä ensinkään, vaan tuon viisi kadotettua sielua, yhden\nkullekin kansalle. Meidän täytyy taistella saatanaa vastaan sellaisilla\naseilla, kuin vain keksimme, nähkääs. Ja nyt, lapseni, jos teidän\ntäytyy lähteä, niin antakaa minun ensin siunata teidät.\"\n\nSilloin tapahtui vallan ihmeitä, sillä tuon miehen sielun ylevä kauneus\nkohosi yläpuolelle kaiken lahkolaiskurjuuden ja protestantit\npolvistuivat maahan ja yksin vanha Efraimkin huomasi sydämensä sulavan\nja kuunteli pää kumarassa raajarikon ja puolisokean muukalaisen\nvieraskielisiä sanoja.\n\n\"Eläkää terveinä\", sanoi hän, heidän noustuaan. \"Paistakoon pyhän\nEulalian aurinko teille leppeänä ja varjelkoon teitä pyhä Anna vaaran\nhetkellä.\"\n\nJa niin he jättivät tuon eriskummallisen mutta sankarillisen olennon,\nhorjumaan eteenpäin metsän läpi, kuvineen ja silvottuine jäsenineen. Ja\njos Rooman kirkko kerran hajoo, niin tapahtuu se sen korkeimpien\nviranhaltijain heikkouden vuoksi -- heikkoushan on sillä taholla\nlöydettävissä kaikissa kirkkokunnissa -- tai myös sen vuoksi, että he\nniin ahdasmielisesti koettavat tulkita suuria asioita, mutta koskaan\nsitä ei voida panna sen alempien, varsinaisten taistelijain syyksi,\nsillä koskaan maailmassa eivät miehet ja naiset ole tuhlaavammin ja\nloistavammin uhranneet itseään kuin sen palveluksessa.\n\n\n\n\nToinenneljättä luku.\n\nSAINTE MARIE'N ISÄNTÄ.\n\n\nJättäen St. Louis'n linnakkeen oikealle, josta kellon kumahdukset\nolivat kuuluneet, riensivät matkamiehemme eteenpäin, niin nopeasti kuin\ntaisivat, sillä illan varjot rupesivat jo kovasti pitenemään. Pian\npilkoittikin puitten lomasta veden sinertävä kalvo ja kohta näkivät he\nedessään leveän joen nopeasti virtaavan ohitseen. Ranskassa sellainen\njoki olisi näyttänyt mahtavalta virralta, mutta hehän tulivat aavalta\nSt. Lawrence-joelta, joten heidän silmänsä olivat tottuneet suuriin\nvesiin. Amos ja de Catinat olivat ennenkin käyneet Richelieu-joen\nrantamilla ja heidän sydämensä sykähtivätkin ilosta, nähdessään sen\nedessään, sillä he tiesivät, että heillä siinä oli suora tie, toiselle\nkotipoluille ja toiselle vapauteen ja rauhaan. Muutama päivän matka\nsitä alas ja vielä joku päivä ihania, saarista rikkaita Champlain- ja\nSacramente-järviä, metsäisten Adirondac-vuorten suojassa niin he\nolisivat Hudson-joen lähteillä ja heidän ponnistuksensa ja vaaransa\nmuodostaisivat pian ainoastaan hupaisen jutteluaiheen pitkinä\ntalvi-iltoina.\n\nJoen toisella puolella oli peljätty irokeesien maa ja kahdessa kohdassa\nsaattoivat he sieltä nähdä nuotion savujen nousevan iltataivasta kohti.\nJesuiitan vakuutuksen mukaan ei yksikään irokeesi vielä ollut tullut\njoen yli ja he kulkivat senvuoksi rohkeasti itäistä rantaa johtavaa\npolkua. Mutta heidän vaeltaessaan eteenpäin sai ankaran sotilaallinen\nkäsky heidät äkkiä pysähtymään ja he näkivät kaksi kiiltävää heihin\ntähdättyä musketin piippua tiheikössä, josta oli hyvä näköala polulle.\n\n\"Me olemme ystäviä\", huusi de Catinat.\n\n\"Mistä tulette sitten\", kysyi näkymätön vahti.\n\n\"Quebec'istä.\"\n\n\"Ja minne matka?\"\n\n\"Monsieur Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n herran luo.\"\n\n\"Hyvä on. Vaarattomia ihmisiä, du Lhut. Heillä on nainenkin mukanaan.\nTervehdin teitä madame, isäni puolesta.\"\n\nMolemmat miehet sukelsivat esille tiheiköstä. Toinen heistä olisi\nvallan hyvin käynyt täysiverisestä intiaanista, ellei hän niin\nkohteliaasti olisi käyttänyt erinomaista ranskankieltä. Hän oli pitkä,\nlaihahko mies ja hyvin tumma ja hänellä oli läpikuultavat mustat silmät\nja tuima, kulmikas suu, joka on ominaista ainoastaan intiaanille. Hänen\nkarkea, liehuva tukkansa oli koottu keskelle päätä töyhdöksi ja siihen\npistetty kotkansulka oli hänen ainoana päähineenään. Karvareunainen\nnahkapuku, peurannahkamokkasiineineen oli samanlainen kuin mitä Amoskin\nkäytti erämatkoillaan, mutta hänen vyössään hohtavat kultaketjut ja\nsormessa kimalteleva kallis sormus sekä runsaasti kirjaeltu pyssynsä\nantoivat eräänlaista hienosto-väritystä hänen varusteilleen.\nKeltasavella maalattu otsaviiru ja sotakirves hänen vyöllään lisäsi\ntaas hänen olemuksensa epäjohdonmukaisuutta.\n\nToinen oli epäilemättä puhdas ranskalainen, hieman vanhempi, mutta\ntumma ja jäntevä hänkin, harmahtava-partainen ja kasvot tuimat ja\nterävät. Hän oli metsästäjänpuvussa, ja kantoi vyötäröllään\nkirjavanauhaista vyötä, johon oli sovitettu pistoolien kannatin. Hänen\nkauriinnahkainen puseronsa oli edestäpäin koristeltu siilin harjaksilla\nja intiaanien helmikudoksilla ja hänen punaiset säärystimensä olivat\nreunustetut pesukarhun hännillä. Nojaten pitkään, ruskeaan pyssyynsä\nhän jäi seisomaan, toverinsa tullessa seuruetta vastaan.\n\n\"Toivottavasti annatte anteeksi varovaisuutemme\", sanoi hän. \"Mutta\nemme koskaan arvaa, minkä tunnussanan nuo roistot keksivät,\nsaattaakseen meidät satimeen. Pelkään, madame, että teillä on ollut\npitkä ja vaivaloinen matka.\"\n\nAdele parka, joka oli pyhän Martin kadun emäntien kesken ollut kuuluisa\nsiisteydestään, uskalsi tuskin katsoa tahraantunutta ja repeytynyttä\npukuaan. Väsymyksen ja vaarat oli hän hymyssäsuin kestänyt, mutta kun\nhän ajatteli täytyvänsä esiintyä tällaisena ventovieraitten parissa,\nniin oli hän vähällä menettää malttinsa.\n\n\"Äitini tulee oikein iloiseksi, saadessaan vastaanottaa teidät ja pitää\nhuolen kaikista tarpeistanne\", sanoi hän nopeasti aivan kuin olisi\narvannut hänen ajatuksensa. \"Mutta te, sir, olen varmasti nähnyt teidät\nennenkin.\"\n\n\"Ja minä teidät\" vastasi kaartilainen. \"Nimeni on Amory de Catinat,\naikoinani Picardy'n rykmentissä. Te varmastikin olette Achille de la\nNoue de Sainte Marie, jonka muistan tavanneeni isänne kanssa\nkuvernöörin vastaanotossa Quebecissä.\"\n\n\"Olen sama mies\", vastasi toinen ojentaen kätensä ja hymyillen hieman\nkankeasti. \"En ihmettelisi, vaikka ette tuntisikaan minua, sillä\nolinhan viimeksi tavatessamme hieman toisenlaisissa pukineissa.\"\n\nDe Catinat oli todella muistavinaan hänet yhtenä niistä nuorista\naatelisvesoista, joitten oli tapana kerran vuodessa tulla\npääkaupunkiin, tiedustellakseen viimeisiä muotiuutuuksia ja kuullakseen\nyli vuoden vanhoja Versailles-juoruja sekä elääkseen edes parin viikon\najan ilossa ja humussa yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Peräti\ntoisenlaisena esiintyi hän nyt hiustöyhtöineen ja sotamaalauksineen,\nseistessään siinä suuren tammen varjossa, kivääri kädessä ja sotakirves\nvyöllä.\n\n\"Meillä on täällä yksi elämäntapa metsiä varten ja toinen kaupunkia\nvarten\", sanoi hän, \"vaikka rakas isäni ei tahdo siihen taipua, vaan\nkantaa aina Versailles'in mukanaan, liikkuipa hän sitte missä hyvänsä.\nTe tunnette hänet vanhastaan, joten minun ei tarvitse sanojani\ntarkemmin selittää. Mutta me pääsemmekin nyt vapaaksi vahtivuorostamme\nja voimme siis opastaa teidät perille.\"\n\nKaksi kanadalaista vuokraajaa eli farmaria karkeissa puvuissaan,\nkantaen kumpikin ampuma-asettaan niin tottuneella tavalla, että de\nCatinat heti huomasi heidän olevan harjaantuneita sotilaita, oli äkkiä\nilmestynyt näyttämölle. Nuori de la Noue antoi heille muutamia ohjeita\nja seurasi sitte pakolaisia polkua pitkin.\n\n\"Ette ehkä tunne ystävääni\", sanoi hän, viitaten vartiotoveriinsa,\n\"mutta olen varma, ettei hänen nimensä ole teille outo. Hän on\nGreysolon du Lhut.\"\n\nSekä Amos että de Catinat katsoivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla\nerämiesten kuuluisaa johtajaa, miestä, jonka elämä oli kulunut\npyrkimyksessä länteen, yhä vaan länteen, ja joka puhui hyvin vähän,\neikä kirjoittanut mitään, mutta joka aina oli ensimmäisenä kun oli\nkysymyksessä vaarat tai vaikeuksien voittaminen. Ei uskonto eikä\nminkäänlainen hyödyn tavoittelu vetänyt häntä noihin läntisiin\naarniometsiin, vaan yksinomaan rakkaus luontoon ja seikkailuihin. Ja\nhän oli siinä määrin vaatimaton, ettei hän koskaan edes kertonut\nmatkoistaan, joten ei kukaan tarkoin tiennyt missä hän oli ollut ja\nminne saakka päässyt. Vuosikausiksi saattoi hän poistua siirtokunnasta\nDacotan suurille tasangoille tai luoteisiin valtaviin erämaihin\nilmestyäkseen taas jonakin päivänä Sault La Marie'hen tai johonkin\nmuuhun sivistyksen etuvartiopaikkaan, hieman laihempana, ehkä hieman\nruskeampana, mutta aina yhtä vaiteliaana. Kauimpanakin asuvat intiaanit\ntunsivat hänet yhtä hyvin kuin omat päällikkönsäkin. Hän saattoi\nnostattaa intiaaniheimoja sotapolulle ja tuoda ranskalaisten avuksi\ntuhatkin maalattua villiä, joitten kieltä ei kenkään tuntenut ja\njoitten asumapaikoilla ei kukaan ollut käynyt. Useimmat uskalikot\nranskalaiset matkailijat, jotka tuhansia vaaroja koettuaan luulivat\ntulleensa uuteen, ennen käymättömään maahan, saattoivatkin siellä\ntavata du Lhut'in istumassa leirivalkeansa ääressä, piippu hampaissa ja\naina uusi intiaani-morsian vierellään. Tai voi matkamies kohdata tuon\nvaiteliaan miehen ollessaan tuhansien virstojen päässä ystävistään,\npahimman vaaran hetkellä ja saatuaan tarvitsemansa avun, nähdä hänen\nkatoavan yhtä äkkiä kuin hän oli ilmestynytkin. Sellainen oli se mies,\njoka nyt astui heidän kanssaan Richelieu-joen rantaa ja sekä Amos että\nde Catinat tiesivät, että hänen läsnäolollaan noilla seuduilla oli oma\nmerkityksensä ja että paikka, jonka du Lhut oli valinnut itselleen, oli\nvaaranalainen.\n\n\"Mitä ajattelet noista tulista tuolla puolen joen, du Lhut?\" kysyi\nnuori de la Noue.\n\nSeikkailija oli juuri täyttämässä piippuaan eltaantuneella\nintiaanitupakalla, jota hän leikkasi irti kääröstä päänahkaveitsellä.\nHän vilkasi kahteen savupatsaaseen, jotka nousivat suoraan punaista\niltataivasta kohti.\n\n\"En pidä niistä?\"\n\n\"Ne ovat siis irokeesien tulia?\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"No, se osoittaa ainakin, että he vielä ovat tuolla puolen joen.\"\n\n\"Se osoittaa, että he ovat tällä puolen.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nDu Lhut sytytti piippunsa tuluksillaan, \"lrokeesit ovat tällä puolen\njoen\", sanoi hän. \"He ovat tulleet sen yli eteläpuolella meitä.\"\n\n\"Ja ette sanoneet siitä meille mitään. Mistä tiedätte että he ovat\ntulleet joen yli ja miksi ette puhunut meille mitään siitä?\"\n\n\"En tiennyt sitä, ennenkuin näin nuo tulet tuolla.\"\n\n\"Miten ne sen saattavat kertoa teille?\"\n\n\"Hyväinen aika, senhän voisi intiaanilapsikin sanoa teille\", sanoi du\nLhut kärsimättömästi. \"Kun irokeesit ovat sotapolulla, eivät he tee\nmitään ilman tarkoitusta. Heillä on siis joku tarkoitus näyttäessään\ntuliaan. Jos heidän sotaväkensä olisi tuolla puolen, ei sillä voisi\nolla mitään tarkoitusta. Sentähden ovat heidän miehensä tällä puolen\njoen. Ja he eivät olisi voineet mennä joen yli pohjoispuolella meitä,\ntulematta huomatuiksi linnoituksesta. He ovat siis menneet yli meidän\neteläpuolellamme. Amos nyökkäsi päätään, täydelleen hyväksyen\npäätelmän.\n\n\"Niin on asianlaita\", sanoi hän. \"Se on irokeesien tapa. Lyön vetoa,\nettä hän on oikeassa.\"\n\n\"Sitten niitä voi olla ympärillämme tässä metsässä\", sanoi de la Noue.\n\nDu Lhut nyökkäsi päätään ja imasi piippuaan. De Catinat silmäsi\nympärillään olevia komeita puita, niitten kuihtuvaa lehtiasua, ja\npehmeätä nurmea, jolla illan pitkät varjot viipyivät. Kuinka vaikeata\nolikaan uskoa, että kaiken tuon kauneuden alla saattoi piillä vaara,\nniin kuolettava ja hirvittävä, että se miehistäkin miestäkin saattoi\nkauhistuttaa, saatikka sitten, kun hänellä oli mukanaan nainen, jota\nhän sydämestään rakasti. Häneltä pääsikin syvä helpotuksen huokaus kun\nhän huomasi laajan viljelmän keskellä paaluvarustuksen muurin ja sen\ntakana kohoovan herraskartanon. Suorassa linjassa paaluvarustuksesta\nkäsin oli tusinan verran pikkutaloja, joitten seetripuupäreiset katot\nkääntyivät räystäältään ylöspäin vanhaan normandilaiseen tapaan ja\njoitten asukkaat elivät niissä lääniherran suojeluksen alla --\nomituinen pieni vesa läänitysjärjestelmää keskellä amerikkalaista\naarniometsää.\n\nPääportin yllä näkyi heidän lähestyessään valtava kilpi, johon oli\nmaalattu vaakuna, kärpän kuvineen hopeapohjalla. Molemmin puolin\nporttia pilkisti messinkikanuuna ampuma-aukosta. Kun he olivat\nsaapuneet portin sisäpuolelle, sulkivat vartijat sen raskailla\npuupuomeilla. Pieni ryhmä miehiä, naisia ja lapsia seisoi linnan oven\nedessä ja kynnyksellä olevalla korkeaselkäisellä nojatuolilla istui\neräs mies.\n\n\"Te tunnette isäni\", sanoi nuori de la Noue kohautellen hartioitaan.\n\"Hän kuvittelee, ettei hän koskaan ole lähtenytkään normandilaisesta\nlinnastaan ja että hän yhä on de la Noue'n linnaherra, mahtavin mies\npäivämatkan ulottuvilla Rouen'ista ja Normandien rikkainta sukua. Hän\non nyt ottamassa vastaan verojaan ja vuotuisia kymmenyksiään\nalustalaisiltaan, ja hän ei pitäisi sopivana keskeyttää niin\njuhlallista toimitusta, vaikka itse kuvernööri saapuisi hänen\nvieraakseen. Jos se herättää mielenkiintoanne, niin voitte tulla tätä\ntietä ja odottaa kunnes hän on lopettanut. Teidät madame, vien heti\näitini luo, jos suvaitsette seurata minua.\"\n\nNäky oli ainakin amerikkalaisille kerrassaan uutta. Kolminkertainen\nrivi miehiä, naisia ja lapsia seisoi puoliympyrässä isäntänsä edessä,\nmiehet karkeina ja ahavoittuneina, naiset sievinä ja siisteinä ja\nlapset suut auki ja silmät pyöreinä ja pelosta tavallista hiljaisempina\nnähdessään vanhempiensa syvästi kunnioittavan käytöksen. Lääniherra, jo\nikämies istui kauniisti leikellyllä tuolillaan, jäykkänä ja\nsuoraryhtisenä ja tavattoman juhlallinen ilme kasvoillaan.\n\nHän oli kaunisvartaloinen mies, pitkä ja harteva. Hänen kasvonsa olivat\nvoimakkaat ja selväpiirteiset. Hän oli sileäksi ajeltu ja hänen suuri\nkotkannenänsä ja tuuheat kulmakarvansa kaartuivat korkealle, kohti\nsuurta tekotukkaa, jota hän yhä käytti samanlaisena, kuin oli ollut\nkäytännössä hänen nuoruutensa Ranskassa. Päässään oli hänellä\nvalkoinen, punaisilla sulilla reunustettu lakki, keikarimaisesti\nkallellaan. Hänen takkinsa, joka oli kanelinruskeaa verkaa ja jonka\nkaulus ja taskujen suut olivat koristetut hopeanauhoilla, oli vielä\nsangen sievä, vaikka selvästi näki, että sitä oli useammankin kerran\nuudestaan reunustettu ja korjattu. Kaikki tämä sekä mustat samettiset\npolvihousut ja korkeat, huolellisesti kiilloitetut kengät tekivät\nyhdessä asun, jollaista de Catinat ei koskaan ollut nähnyt Kanadan\naarniometsissä.\n\nHeidän siinä katsellessaan toimituksen menoa, astui joukosta\nkarkeatekoinen maamies, polvistui nelikulmaiselle matolle ja pani\nkätensä lääniherransa käsien väliin. \"Monsieur de la Sainte Marie,\nMonsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie\", sanoi hän\nkolmasti. \"Tarjoon sinulle täten uskollisuuteni ja palvelukseni, joka\nsinulle on tuleva läänitykseni vuoksi ja jota lääniherruutesi alla\nviljelen,\"\n\n\"Ole uskollinen, poikani, pysy rohkeana ja uskollisena!\" sanoi vanha\naatelismies juhlallisesti ja jatkoi sitten aivan muuttuneella äänellä:\n\"mitä hittoa sinun tyttärelläsi tuolla on?\"\n\nNuori tyttö oli astunut joukosta esiin ja toi suurella puunkuorella,\nkuten tarjottimella, korkean rovion kaloja.\n\n\"Se on kymmenyksesi kaloja, jonka olen valani perusteella velvollinen\nantamaan sinulle, sanoi _vasalli_. Siinä on kahdeksankymmentä\nkappaletta, sillä olen saanut kahdeksansataa tässä kuussa.\"\n\n\"Perhana\", laukasi aatelismies. \"Luuletko sinä André Dubois, että aion\npilata terveyteni syömällä kahdeksankymmentä kalaa noin vain? Luuletko\nsinä, että minulla ja henkipalvelijoillani ja palveluskunnallani sekä\nmuilla talouteni jäsenillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä kalaa?\nVastaisuudessa, tuodessasi kymmenyksiäsi kaloissa, et saa tuoda viittä\nenempää kerrallaan. Missä on taloudenhoitaja? Theuriet, vie kalat\nkeskimmäiseen varastohuoneeseen ja pidä huolta, ettei kalanhaju\ntunkeudu siniseen huoneeseen eikä vaimoni huoneustoon.\"\n\nVanhaan, nukkavieruun hännystakkiin puettu mies tuli kantaen suurta\ntinalautasta ja vei pois koko kasan valkoista kalaa. Sitten astui kukin\nvuokralainen vuoroonsa esille suorittamaan vanhan-aikaisen\nkunnianosoituksensa ja jätti aina ammattinsa mukaan jotakin herransa\nylläpidoksi. Yksi toi pussin vehnää, toinen tynnörin perunoita, toiset\ntaas mikä hirven mikä majavan nahan. Kaikki vei taloudenhoitaja talteen\nja kun jokainen oli tuonut osuutensa, päättyi juhlallinen toimitus. Kun\nlääniherra nousi, nykäsi hänen poikansa, joka oli palannut takaisin, de\nCatinat'ta hihasta ja vei hänet isänsä luo.\n\n\"Isä\", sanoi hän, \"tämä on monsieur de Catinat, jonka muistanette\nmuutama vuosi sitten Quebecissä.\"\n\nLääniherra kumarsi hyvin armollisesti ja pudisti kaartilaista\nkädestä. \"Olette erittäin tervetullut kartanooni, sekä te, että\nhenkipalvelijanne.\"\n\n\"He ovat ystäviäni, monsieur. Tämä on monsieur Amos Green ja tämä on\nkapteeni Efraim Savage. Vaimoni on matkassani myös, mutta teidän\nhuomaavainen poikanne vei hänet vaimonne luo.\"\n\n\"Minulle on tapahtunut suuri kunnia, todella suuri kunnia\", sanoi vanha\nmies, kumartaen ja heilauttaen kättään leveästi. \"Muistan teidät vallan\nhyvin, sir, sillä näillä seuduin tapaa sangen harvoin säätyhenkilöitä.\nMuistan myös isänne, sillä me palvelimme yhdessä Rocroi'ssa, vaikka hän\nolikin jalkaväessä ja minä kuuluin Grissot'n punaisiin rakuunoihin.\nTeidän vaakunassannehan on pääskynen sinisellä pohjalla ja kun nyt\nlähemmin ajattelen, niin oli teidän isoisänne isän nuorempi tytär\nnaimisissa erään la Noue de Andely'n kanssa, joka oli sukumme nuorempaa\nhaaraa. Sukulaismies, te olette tervetullut.\" Hän kietoi äkkiä kätensä\nde Catinat'n kaulaan ja löi häntä kolmasti kämmenellään selkään.\n\nNuori kaartilainen oli liiankin hyvillään sellaisesta\ntuttavallisuudesta.\n\n\"En aijo pitkäksi aikaa jäädä rasittamaan kestiystävyyttänne\", vastasi\nhän, \"sillä olemme matkalla Champlain-järvelle ja toivomme päivän tai\nparin päästä olevamme valmiit lähtemään.\"\n\n\"Teidän käytettävänänne on meillä huoneusto niin pitkäksi aikaa, kuin\nvain suvaitsette kunnioittaa meitä täälläolollanne. Hitto vieköön! Enpä\nole joka päivä tilaisuudessa avaamaan porttejani miehelle, jonka\nsuonissa virtaa niin jaloa verta! Ah, sir, sen tunnen niin usein täällä\nmaanpakolaisuudessani, sillä ketäpä täällä olisi, jonka kanssa voisi\nkeskustella kuin vertaisensa kanssa. Onhan täällä kuvernööri, on\ntarkastaja, pari, kolme pappia ja neljä viisi upseeria, mutta kuinka\nmoni heistä on jalosukuinen. Tuskin yksikään. He ostavat täällä\narvonimiä aivan kuin turkkeja ja heidän mielestään on komeampaa omistaa\nkanootillisen majavannahkoja kuin sukutaulun aina Rolandista saakka.\nMutta olin unhoittaa velvollisuuteni. Te olette varmaan väsyneitä\nja nälkäisiä, te ja ystävänne. Tulkaa kanssani paperoituun\n_salonkiin_; niin saamme nähdä, voiko hovimestarini toimittaa\nteille jotakin virkistävää. Tehän pelaatte korttia, ellen väärin\nmuista? Ah, taitoni rupee jo unhoittumaan ja olisin oikein iloinen, jos\nsaisin koettaa pari peliä kanssanne.\"\n\nKartano oli korkea ja luja, Se oli rakennettu harmaasta kivestä,\npuukehykselle. Suuri, raudoilla pienattu ovi, jonka kautta he menivät\ntaloon, oli täynnä pieniä ampuma-aukkoja ja johti sarjaan kellareita ja\nvarastohuoneita, joihin koottiin perunat, kaalit, punajuuret,\nsavustetut lihat, kuivatut ankeriaat ja muut talvitarvikkeet. Kiviset\nkiertoportaat veivät heidät sitten laajaan, korkeaan keittiöön, jonka\nlattia oli laakakivistä ja josta eri suunnille johti käytävät\npalvelijain, tai kuten vanha aatelisherra mieluimmin sanoi, alamaisten\nhuoneisiin. Tämän yläpuolella oli varsinainen asuinhuoneusto, jonka\nkeskeisin huone oli suuri ruokasali valtavine takkoineen ja karkeine\nkotitekoisine huonekaluineen. Uhkeat karhun- ja hirventaljat peittivät\nsuurimman osan ruskeapintaista lattiaa ja sarviniekat peuranpäät\nvuorottelivat muskettirivien kanssa seinillä. Leveä, karkeatekoinen\nvaahterapuinen pöytä täytti koko keskiosan huonetta ja pian siihen oli\nkatettu komea kaurispiirakka, tuore lohenpuolikas ja valtava\nkarpaloleivos, joihin nälkäiset matkamiehet innolla kävivät kiinni.\nLääniherra sanoi jo syöneensä, mutta kun hän monista kehoituksista\nvihdoin yhtyi heidän kanssaan pöytään, päätyi hän syömään enemmän kuin\nEfraim Savage ja juomaan enemmän kuin Du Lhut ja lauloi loppujen\nlopuksi pienen rakastettavan ranskalaisen laulun, tra-la-ra-kuoroineen,\njonka sanoja bostonilaiset eivät toki tajunneet, onneksi koko seuralle.\n\n\"Madame ruokailee vaimoni huoneessa\", huomautti hän, kun astiat oli\nkorjattu pöydästä. \"Voit tuoda pullon Frontigniac'ia, vuodelta\nkolmekymmentä, Theuriet. Oh, saattepa nähdä, herrat, että meillä täällä\nerämaassakin on vähän, aivan vähäsen sellaista, joka ei ole niinkään\nhullua. Ja tehän tulette Versailles'sta, de Catinat! Se rakennettiin\nvasta sen jälkeen, kun jo olin poistunut Ranskasta, mutta kyllä muistan\nvanhan Ranskan elämän St. Germainin hovissa, ennenkuin Ludvig tuli\nvakavaksi. Ah kuinka viattoman onnellisia aikoja ne olivatkaan, kun\nmadame de Nevailles'n täytyi sulkea kunnianeitojen akkunaluukut,\nestääkseen kuningasta pääsemästä heidän luokseen ja kun hän ajoi meidät\nkaikki kahdeksan ulos aamutuimaan, sopimaan pienet kiistamme\nkaksintaistelulla! Pyhän Dionysiuksen kautta, enpä ole vielä kokonaan\nunhoittanut tuota somaa ranneliikettä ja vaikka olenkin jo vanha, niin\nluulen, etten olisi niinkään kehno vastustaja pienessä ottelussa.\" Hän\ntepasteli arvokkaaseen tapaansa salin poikki sapeliensa ja\npistinmiekkojen luo ja alkoi oven luona ottaa miekkailuaskeleita,\nhyökäten sinne ja tänne, väistäen oletetun vihollisen hyökkäyksiä ja\npolkien jalallaan, huudahdellen \"Punto! reverso! stoccata! dritta! man\ndritta\" sekä muuta miekkailukoulujen siansaksaa. Vihdoin hän palasi\nheidän seuraansa, väsymyksestä huohottaen ja tekotukka nurinpäin.\n\n\"Sellaista se meidän vanha koulumme oli\", sanoi hän. \"Epäilemättä te\nnuoret olette sitä paljonkin parantaneet, mutta se oli tarpeeksi hyvä\nespanjalaisille Rocroy'ssä ja parissa muussakin paikassa, jonka voisin\nmainita. Mutta kait hovissa vieläkin näkee elämää. Kait siellä vielä\nrakastellaan ja verta vuodatetaan. Kuinka Lauzun on edistynyt\nmademoiselle de Montpensier'n kosinnassa? Tuliko sitten todistetuksi,\nettä madame de Clermant oli ostanut pienen pullon Le Vic'iltä, tuolta\nmyrkynsekoittaja-naiselta, kahta päivää aikaisemmin, kuin lihaliemi\nvaikutti niin epäedullisesti hänen miehensä vatsaan? Mitä teki Biron'in\nherttua kun hänen veljenpoikansa karkasi herttuattaren kanssa? Onko se\ntotta, että hän korotti hänen avustustaan viidelläkymmenellä tuhannella\nsiitä hyvästä?\" Sellaisia olivat ne kahden vuoden ikäiset kysymykset,\njotka eivät tähän saakka olleet saaneet vastausta Richelieu-joen\nrantamilla. Myöhään yöhön, kun hänen toverinsa jo aikoja kuorsasivat\npeittojensa alla, istui de Catinat haukotellen ja silmiään räpytellen\nja koetti parhaansa mukaan tyydyttää vanhan hovimiehen uteliaisuutta ja\nsaattaa hänet aikansa tasolle pienimpiinkin Versailles'in juoruihin\nnähden.\n\n\n\n\nKolmasneljättä luku.\n\nRUSKEAN HIRVEN SURMA.\n\n\nKaksi päivää olivat matkamiehet jo viettäneet Sainte Marie'n\nläänikartanossa ja he olisivat hyvinkin mielellään oloaan siellä\njatkaneet, sillä kohtelu oli lämmin ja sen suojat olivat viihtyisät,\nmutta syksyinen puna metsissä oli jo muuttumassa ruskeaksi ja he\ntiesivät kuinka äkkiä jää ja lumi saattoi saapua noissa pohjoisissa\nseuduissa ja kuinka mahdottomaksi kävisi matkan jatkaminen, jos talvi\nheidät todella yllättäisi. Vanha aatelismies lähetti tiedustelijoita\nmaa- ja vesiteitse, mutta he eivät nähneet jälkeäkään irokeeseistä joen\nitärannoilla, joten oli selvä, että du Lhut oli erehtynyt. Mutta\ntoisella puolella kohosivat yhä sankat savut merkkinä siitä, että\nvihollinen ei suinkaan ollut kaukana. Koko päivän saattoi kartanon\nakkunoista ja paaluvarustuksista nähdä nuo vaaran viitat, jotka\nmuistuttivat heille, että hirvittävä kuolema väjyi aivan kotinurkilla.\n\nPakolaiset olivat levänneet ja virkistyneet ja olivat yksimielisinä\nmatkan jatkamisen puolella.\n\n\"Jos lumi tulee, niin käy matkamme moninkerroin vaarallisemmaksi\",\nsanoi Amos, \"sillä jättämiämme jälkiä voisi lapsikin seurata.\"\n\n\"Mutta miksi pelkäisimme\", sanoi vanha Efraim, \"totisesti tämä on\nsuolaerämaa, vaikka se johtaakin Hinnomin laaksoon, mutta Herra on\nvahvistava meitä Jerobeamin lapsia vastaan. Pidä suunta suoraan, Amos,\nkiristä peräsintä ja meidän luotsimme on vievä meidät satamaan.\"\n\n\"Minua ei myöskään peloita, Amory, ja olen täydelleen levännyt\",\nsanoi Adele. \"Me tunnemme itsemme vielä paljon onnellisemmiksi\nenglantilaisissa alusmaissa, sillä emmehän varmasti voi sanoa, vaikka\ntuo peloittava munkki vieläkin tulisi ja veisi meidät takaisin\nQuebeciin ja Pariisiin.\"\n\nOli todella hyvinkin mahdollista, että kostonhimoinen fransiskaani,\ntultuaan vakuutetuksi, etteivät pakolaiset olleet painuneet Montrealiin\neikä Kolmijoelle, etsisi heitä Richelieu-joen rannoilta. Kun de Catinat\nmuisteli, kuinka kiihkein elein hän tuona aamuna oli soutanut suuressa\nkanootissaan heidän ohitseen ja kuinka hän ruumiin nykäyksillään oli\nkoettanut kiihdyttää aluksensa vauhtia, tunsi hän selvästi, että\nvaimonsa mainitsema vaara oli, ei ainoastaan mahdollinen, vaan sangen\nuhkaava. Lääniherra oli tosin hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut olla\nnoudattamatta kuvernöörin käskyä. Pitkä käsivarsi, joka ulottui aina\nVersailles'sta saakka, näytti ahdistavan heitä täällä koskemattomien\nmetsien keskelläkin, valmiina tarttumaan heihin ja viemään heidät\nalennukseen ja kurjuuteen. Metsän vaarat olivat toki mieluisammat, kuin\nne.\n\nMutta lääniherra ja hänen poikansa, jotka eivät tienneet mitään heidän\nmatkaan joutumisensa pakottavista syistä, koettivat itsepintaisesti\npidättää heitä ja siinä heitä kannatti du Lhut, jonka harvakseen\nlausutut sanat painoivat aina enemmän, kuin pitkät puheet ja joka ei\nkoskaan sanonut mitään muuta, kuin minkä varmasti tiesi.\n\n\"Olette nähneet pikku taloni\", sanoi vanha aatelismies, tehden\nkohteliaan eleen kurttuisella, sormusten peittämällä kädellään. \"Se ei\ntosin ole sellainen kuin toivoisin sen olevan, mutta sellaisenaan on se\nsydämellisesti teidän käytettävissänne talven ajaksi, jos te ja\ntoverinne vain suvaitsette kunnioittaa minua jäämällä tänne. Ja mitä\nmadame'en tulee, niin en epäilekään, että vaimoni ja hän löytävät\nyllinkyllin huvia ja tehtävää itselleen. Mutta tästä muistuukin\nmieleeni, de Catinat, että ette vielä ole esitetty. Theuriet, mene\nemäntäsi luo ja ilmoita hänelle, että pyydän häntä olemaan ystävällisen\nja tulemaan luoksemme kunniahalliin.\"\n\nDe Catinat oli kylliksi maailman mies, säikähtääkseen turhista, mutta\nhän hätkähti hieman, kun rouva, josta vanha aatelisherra aina puhui\nniin suurenmoisella kunnioituksella, näytti muistuttavan yhtä\nvoimakkaasti täysiveristä intiaanivaimoa kuin kunniahallikin muistutti\nranskalaista aittaa. Hän oli tosin puettu punaiseen taftipuseroon ja\nmustaan hameeseen, hänellä oli hopeasolkiset kengät ja hyvänhajuinen\nambra-pallo riippumassa hopeaketjussa vyötäröillään, mutta hänen\nkasvonsa olivat samanväriset kuin skotlantilaisen hongan kuori ja hänen\nvoimakas nenänsä ja kulmikas suunsa, sekä kaksi pitkää, pikimustaa\npalmikkoaan eivät jättäneet epäilykselle sijaa hänen syntyperäänsä\nnähden.\n\n\"Sallikaa minun esittää teidät, monsieur de Catinat\", sanoi de Sainte\nMarie'n lääniherra juhlallisesti, \"vaimolleni, Onega de la Noue de\nSainte Marie'lle, naimaoikeudella tämän läänitysalueen linnarouva,\nsamoin kuin d'Andely'n linnan Normandiassa ja Varennes'n tilusten\nProvençe'issa, sekä perintöoikeudella naispuolelta Onondagan kansan\npäällikkö. Enkelini, olen koettanut parhaani mukaan kehoittaa\nystäviämme jäämään luoksemme Sainte Marie'hin ennemmin kuin\nmatkustamaan Champlain-järvelle.\"\n\n\"Jättäkää ainakin valkoinen liljanne Sainte Marie'hin\", sanoi tumma\nprinsessa erinomaisella ranskankielellä, puristaen punaisilla\nsormillaan Adelen valkoista kättä. \"Pidämme hänet täällä turvassa,\nkunnes jää taas sulaa, lehdet puhkeavat ja vuokot kukkivat. Tunnen\nkansani, monsieur, ja vakuutan teille, että metsät ovat täynnä kuolemaa\nja että lehdet eivät turhan vuoksi ole punaisia, sillä surma väijyy\njoka puun takana.\"\n\nDe Catinat'han vaikutti enemmän talonemännän miellyttävä käytös, kuin\nhänen lausumansa varoitukset. Hän, jos kukaan mahtoi ymmärtää ajan\nmerkit, arveli hän.\n\n\"En tiedä mitä tehdä\", vaikeroi hän epätoivossaan. \"Minun täytyy päästä\neteenpäin, mutta kuinka voin panna hänet alttiiksi noin kammottaville\nvaaroille? Jäisin mielelläni tänne talveksi, mutta teidän täytyy uskoa\nsanaani, kun vakuutan teille, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Du Lhut, te tiedätte, miten tämä asia on järjestettävä\", sanoi\nlääniherra. \"Mitä kehottaisitte ystävääni tekemään, koska hän on\npäättänyt joutua englantilaisiin alusmaihin ennen talventuloa.\"\n\n\"Ainoastaan yksi tie on mahdollinen, vaikka sekin on vaarallinen. Metsä\non turvallisempi, kuin joki, sillä kaihlikko on täynnä piiloitettuja\nkanootteja. Viiden penikulman päässä täältä on Poitou'n paalulinnake ja\nviisitoista virstaa siitä eteenpäin on Auvergne. Lähdemme huomenna\nPoitou'hun tarkastamaan, onko kaikki turvallista. Minä lähden mukaan ja\nvakuutan, että jos siellä on irokeeseja, niin Greysolon du Lhut ottaa\nsiitä selvän. Rouvan jätämme tänne ja jos huomaamme tien turvalliseksi,\nniin palaamme noutamaan hänet. Samalla tavalla etenemme Auvergne'en ja\nsiellä teidän täytyy odottaa, kunnes kuulette, missä päin heidän\nsotilasosastonsa liikkuvat. Minusta tuntuu, kuin ei kestäisi kauankaan,\nkun olemme siitä selvillä.\n\n\"Mitä, aiotteko erottaa meidät\", huudahti Adele kauhistuneena.\n\n\"Se on viisainta, siskoni\", sanoi Onega, pannen kätensä hyväilevästi\nhänen vyötäröilleen. \"Ette tunne noita vaaroja, mutta me tunnemme,\nemmekä tahdo, että valkea liljamme niihin sortuu. Te jäätte tänne\nilahduttamaan meitä sillä aikaa, kun suuri päällikkö du Lhut,\nranskalainen soturi, teidän miehenne sekä tuo vanha sotapäällikkö, joka\nnäyttää niin varovaiselta ja tuo toinen päällikkö, jolla on jäsenet\nkuin villipeuralla, tarkastavat metsän, josko se on turvallinen,\nennenkuin te uskaltaudutte sinne.\"\n\nNiin lopulta päätettiinkin ja Adele, vastaansanomisistaan huolimatta,\nuskottiin Sainte Marie'n linnanrouvan hoiviin, de Catinat'n vannoessa,\nettä hän viivyttelemättä palaisi Poitou'sta häntä noutamaan. Vanha\naatelismies ja hänen poikansa olisivat mielellään liittyneet heidän\nmatkaansa, mutta heillä oli sekä omat, että monien alustalaistensa\nhenki suojeltavana ja sitäpaitsi oli pienen joukon turvallisempi\nliikkua metsissä, kuin isomman. Lääniherra varusti heidät\nsuosituskirjeellä de Lannes'lle, Poitou'n kuvernöörille ja niin he\nneljän miehen, aikaisena aamuhetkenä hiipivät kuin varjot\npaalulaitoksen portista, vartioväen toivottaessa heille onnea ja olivat\npian häipyneet metsän pimentoihin.\n\nLa Noue'sta Poitou'hun oli vesiteitse ainoastaan kaksitoista virstaa,\nmutta metsätietä, jolloin oli puroja kahlattava, kaihlarantaisia järviä\nkierrettävä ja raivattava polku miehen korkuista villiriisiä kasvavien\nsoiden poikki, tuli matka kaksinkertaiseksi. He kulkivat perättäin, du\nLhut'in johtaessa. Hänen askeleensa olivat äänettömät ja nopeat kuten\nvillillä eläimellä, vartalo oli etukumarassa ja pyssy kainalossa\nvalmiina joka hetki. Hänen tummat silmänsä vilkuivat oikealta\nvasemmalle, huomaten pienimmätkin merkit maassa ja puissa sekä lintujen\nja petojen varovaisimmatkin liikkeet pensaikossa. De Catinat kävi hänen\njälessään, sitten tuli Efraim Savage ja vihdoin Amos, kullakin pyssy\nvireessä ja joka hermo jännittyneenä. Puolenpäivän aikaan olivat he jo\nehtineet ohi puolimatkan ja pysähtyivät tiheikköön syömään kuivan\nleipänsä ja juustonsa, sillä du Lhut ei sallinut heidän virittää tulta.\n\n\"Tänne asti he eivät vielä ole tulleet\", kuiskasi hän, \"mutta olen\nvarma, että he ovat tulleet joen poikki. Ah, kuvernööri de la Barre ei\ntiennyt, mitä hän teki saattaessaan nuo miehet liikkeelle ja vielä\nvähemmän tietää tuo hurskas rakuuna, jonka kuningas on lähettänyt\nmeille.\"\n\n\"Olen nähnyt heidät rauhantöissä\", huomautti Amos. \"Olen käynyt kauppaa\nOnondaga'ssa ja aina seneka-intiaanien maassa ja tiedän, että he ovat\nsuurenmoisia metsästäjiä ja urhoollisia miehiä.\"\n\n\"He ovat erinomaisia metsästäjiä, mutta saalis, jota he mieluimmin\najavat, on heidän kanssaveljensä. Olen itse johtanut heidän\npäänahkapartioitaan ja olen myös tapellut heidän kanssaan ja voin\nvakuuttaa teille, että kun Ranskasta tulee tänne kenraali, joka tuskin\ntietää, että aurinko on taistelussa saatava selkäpuolelle, niin on hän\npian huomaava, ettei hän voi näille kerrassa mitään. He puhuvat heidän\nkyliensä polttamisesta! Se on yhtä järkevää, kuin jos potkaisen\nampiaispesän rikki ja luulen samalla tuhonneeni ampiaiset.\"\n\n\"Tehän olette Uudesta Englannista, monsieur?\"\n\n\"Toverini on sieltä, mutta minä New Yorkista.\"\n\n\"Aivan niin. Näin astunnastanne ja silmästänne, että metsä on teille\nollut kuin koti. Uusenglantilainen kulkee vesiä ja hän tappaa turskan\nsuuremmalla nautinnolla kuin peuran. Ehkä hänen kasvonsa sen vuoksi\novatkin niin surulliset. Minäkin olen kulkenut suurilla vesillä ja\nmuistan, että minunkin kasvoni olivat surulliset. Nyt näkyy olevan\nheikko tuuli, joten voimme virittää piippumme vaaratta. Navakalla\ntuulella olen voinut määritellä päänahkapartion kahdenkin virstan\nmatkalla, mutta puut estävät hajun etenemisen ja sitäpaitsi irokeesien\nnenät eivät haista niin tarkasti kuin Sioux- ja Dakota-intiaanien.\nJumala teitä varjelkoon, monsieur, jos teillä kerran riehuu sota\nintiaanien kanssa. Se on vaikeaa meillekin, mutta siitä tulisi tuhat\nkertaa vaikeampi teille.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että me olemme saaneet taistella intiaanien kanssa alusta\nalkaen ja me pidämme heidät aina mielessämme kun rakennamme talomme. Te\nnäette, kuinka tämän joenkin varrella jokainen talo ja joka satama\nturvaa toisiaan. Mutta te, pyhän Annan nimessä, oikein päänahkaani\nsyhyi, kun tullessani teidän asumasijoillenne, näin yksinäiset\nmaatalonne pikku viljelyksineen keskellä suuria metsiä, ilman avun\ntoivoakaan ainakaan kahdenkymmenen virstan päässä. Intiaanisota on\nkiirastuli Kanadalle, mutta siitä tulee helvetti englantilaisissa\nalusmaissa!\"\n\n\"Me olemme hyviä ystäviä intiaanien kanssa\", sanoi Amos. \"Meitä ei\nhalutakaan valloittaa heidän alueitaan.\"\n\n\"Teidän kansallanne on merkillinen ominaisuus valloittaa, vaikka\nsanottekin, että ette halua sitä tehdä\", huomautti Du Lhut. \"Me taas\npäristelemme rumpujamme, liehutamme lippujamme ja nostatamme miehiämme\nliikekannalle, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole suuria\nlähtenyt. Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin kaksi suurmiestä\nKanadassa. Toinen niistä oli monsieur de Ia Salle, jonka hänen omat\nmiehensä ampuivat viime vuonna tuolla suuren virran luona ja toisen,\nvanhan Frontenac'in on tultava tänne takaisin, ellei tahdota, että\nViiden kansan villit laumat muuttavat Uuden Ranskan erämaaksi.\nIhmettelenpä, jos tästä kahden vuoden perästä valkokeltainen lippu\nvielä liehuu muualla, kuin Quebecin kallioilla. Mutta huomaan, että\nkatsotte minuun kärsimättömästi, de Catinat, ja tiedänhän, että\nlaskette vain tunteja, kunnes olemme taas Sainte Marie'ssä. Eteenpäin\nsiis ja toivokaamme, että loppumatkamme olisi yhtä rauhallinen kuin sen\nalkukin.\"\n\nRunsaan tunnin astuivat he eteenpäin halki metsien, seuraten tarkasti\nvanhan tienuurtajan askeleita. Päivä oli kaunis ja taivaalla näkyi\ntuskin ainoatakaan pilveä, auringon valaessa soman varjoverkon\nnurmelle, tunkeutuessaan metsän tiheikön läpi.\n\nToisinaan joutuivat he suoraan auringon paisteeseen, tullakseen jälleen\ntiheisiin lehtoihin, joihin sen säteet pääsivät ainoastaan silloin\ntällöin tunkeutumaan, valtavan lehvistön läpi. Tuo äkillinen valon ja\nvarjon vaihtelu olisi ollut kaunista, mutta tietoisuus uhkaavasta\nvaarasta ja aina piilevästä tuhosta juuri noissa varjopaikoissa,\nherätti pikemminkin pelkoa kuin ihastusta. Kepeästi, äänettömästi\nhiipivät nuo neljä miestä valtavien puunrunkojen lomitse.\n\nÄkkiä laskeutui du Lhut polvilleen ja asetti korvansa maata vasten. Hän\nnousi jälleen, pudisti päätään ja astui eteenpäin kasvot vakavina ja\nsuunnaten katseensa nopeasti varjopaikasta toiseen, joka suunnalle.\n\n\"Kuulitteko jotakin?\" kysyi Amos. Du Lhut pani sormen huulilleen ja oli\nsilmänräpäyksessä taas polvillaan, korva maaperässä.\n\nHän hypähti pystyyn sen näköisenä, kuin olisi kuullut, mitä oli\nodottanutkin.\n\n\"Käykää eteenpäin\", sanoi hän rauhallisesti, \"ja käyttäytykää aivan\nsamalla tavalla kuin koko päivän olette tehneet.\"\n\n\"Mikä nyt on sitten?\"\n\n\"Intiaaneja.\"\n\n\"Edessämmekö?\"\n\n\"Ei, vaan takanamme.\"\n\n\"Mitä heillä on tekeillä.\"\n\n\"He seuraavat meitä.\"\n\n\"Montako heitä on?\"\n\n\"Kaksi, arvelen.\"\n\nYstävykset vilkaisivat tahtomattaan taakseen metsän tummiin\ntiheikköihin. Ainoastaan yhdellä kohdalla näkyi auringon säde leveänä\nviivana valaisevan heidän polkuaan, mutta paitsi tuota ainoata\nvaloläikkää, vallitsi kaikkialla synkkä ja hiljainen hämärä.\n\n\"Älkää katsoko taaksenne\", kuiskasi du Lhut. \"Käykää kuten ennenkin.\"\n\n\"Ovatko ne vihollisia?\"\n\n\"Ne ovat irokeesejä.\"\n\n\"Ajavatko he meitä takaa?\"\n\n\"Eivät, me ajamme nyt heitä takaa.\"\n\n\"Käännymmekö siis?\"\n\n\"Ei, he katoaisivat kuin tuhka tuuleen.\"\n\n\"Kuinka kaukana he ovat?\"\n\n\"Noin parinsadan askeleen päässä, arvelen.\"\n\n\"He eivät voi nähdä meitä siis?\"\n\n\"En luule, mutta en ole varma. He kulkevat meidän jälkiämme nyt.\"\n\n\"Mitäs me sitte teemme?\"\n\n\"Me kierrämme pienessä ympyrässä heidän taakseen.\"\n\nKääntyen äkkiä vasemmalle, johti hän heidät kaartaen metsän läpi,\nnopeasti ja kuitenkin äänettömästi, käyttäen hyväkseen pimeimpiä\nvarjoseutuja. Sitten hän taas kääntyi ja pysähtyi kohta.\n\n\"Nyt olemme omilla jäljillämme taas\", sanoi hän.\n\n\"Niin, ja kaksi punanahkaa on kulkenut siitä\", sanoi Amos, kumartuen ja\nosoittaen jälkiä, jotka olivat kokonaan näkymättömiä de Catinat'n ja\nEfraimin silmille.\n\n\"Täysikasvuinen sotilas ja nuorukainen, joka käy ensi kertaa\nsotapolulla\", virkkoi du Lhut. \"He ovat astuneet nopeasti, sillä tuskin\nnäkyy kantapään jälkiä ensinkään. He ovat kulkeneet peräkkäin.\nSeuratkaamme nyt heitä vuorostamme, niin saamme nähdä, onko meillä\nparempi onni.\"\n\nHän seurasi nopeasti jälkiä, pyssy vireessä kädessään, toisten\nseuratessa aivan kintereillä, mutta ei ääntä eikä liikettä\nminkäänlaista kuulunut heidän edessään olevassa tiheikössä. Äkkiä du\nLhut taas pysähtyi ja laski pyssynsä maahan.\n\n\"He ovat vieläkin takanamme\", sanoi hän.\n\n\"Vieläkin takanamme?\"\n\n\"Niin, tällä kohdalla me äsken poikkesimme sivulle. He ovat hetken\nolleet kahdenvaiheilla, kuten näette heidän jalan jäljestään, mutta\novat päättäneet taas seurata meitä.\"\n\n\"Jos taas kierrämme puoliympyrän ja kiirehdimme kulkuamme, niin\npääsemme heidän taakseen.\"\n\n\"Ei, he ovat varuillaan nyt. Heidän täytyy nyt tietää, että me vain\nheidän vuokseen palasimme omille jäljillemme. Painautukaa tuon\nkaatuneen rungon suojaan, niin katsomme, emmekö näkisi heitä\nvilaukselta.\"\n\nSuuri mädännyt puunrunko, joka kokonaan oli homeen ja punaisten sienien\npeittämä, makasi heidän vieressään. Sen taakse ranskalainen kyyristyi\nja hänen kolme toveriaan seurasivat esimerkkiä, kurkistellen edessään\nolevan pensassuojan läpi. Yhä loisti äskeinen leveä kimppu auringon\nsäteitä kahden petäjän välistä, mutta kaikkialla muualla oli hämärää ja\nhiljaista kuin tuomiokirkossa, jonka pilaristo oli metsää ja katto\nlehvistöä. Ei narahtavaa runkoa, ei napsahtavaa oksaa, ei mitään muuta\nääntä kuulunut kuin ketun terävä haukahdus jossakin metsän sydämessä.\nDe Catinat'n hermot olivat äärimmilleen kiihoittuneet. Se oli\nsamanlaista kuin sokkosilla olo Versailles'n hovissa, kun Ludvig sattui\nleikkituulelle ja kun piilouduttiin puutarhan pensaikkoihin ja tammien\nsuojaan. Ero oli vain pantissa. Siellä oli se makeislaatikko tai ehkä\nleikkauksilla koristettu viuhka, täällä kuolema.\n\nKymmenisen minuuttia kului, mutta ei merkkiäkään elävästä olennosta\nkuulunut.\n\n\"He ovat tuolla viidakossa\", kuiskasi du Lhut, osoittaen päällään\ntiheään pensastoon parin sadan jalan päässä.\n\n\"Oletteko nähnyt heidät?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miten sen sitte tiedätte?\"\n\n\"Näin oravan tulevan pesästään tuossa suuressa, valkeassa pyökissä. Se\nloikkasi takaisin taas, aivan kuin se olisi pelästynyt jotakin.\nPesästään se voi nähdä tuonne pensaikkoon.\n\n\"Luuletteko, että he tietävät meidän läsnäolostamme?\"\n\n\"He eivät voi nähdä meitä, mutta heillä on epäluulonsa. He pelkäävät\njoutuvansa ansaan.\"\n\n\"Hyökkäämmekö pensastoon?\"\n\n\"He ampuisivat siinä tapauksessa meistä kaksi ja katoaisivat kuin\nvarjot metsään. Ei, parasta olisi jatkaa matkaamme.\"\n\n\"Mutta he seuraavat jälkiämme.\"\n\n\"Enpä luule heidän sitä tekevän. Meitä on neljä ja heitä vaan kaksi ja\nhe tietävät nyt, että me pystymme vainuamaan jälkiä yhtä hyvin kuin\nhekin. Pysytelkää noiden runkojen suojassa, jotta he eivät näkisi\nmeitä, kas niin. Nyt kuljemme aivan kumarassa, kunnes olemme päässeet\nnoitten leppäpensaitten ohi. Nyt meidän täytyy kiirehtiä, sillä missä\nkaksi irokeesiä liikkuu, siellä piileksii niitä todennäköisesti\nparisataa aivan lähellä.\n\n\"Jumalan kiitos, etten ottanut Adelea mukaan\", sanoi De Catinat.\n\n\"Niin monsieur, hyvä on pitää vaimoaan toverinaan, mutta se ei käy\nirokeesien lähettyvillä eikä juuri muittenkaan intiaanien alueilla.\"\n\n\"Te ette siis ota vaimoanne matkaan kulkiessanne?\" kysyi sotilas.\n\n\"Otan kyllä, mutta en anna hänen kulkea kylästä toiseen. Hän jää aina\nmajaansa.\"\n\n\"Te jätätte siis hänet jälkeenne?\"\n\n\"Päinvastoin, hän on aina lausumassa minut tervetulleeksi\nkotiutuessani. Pyhän Anna nimessä, kyllä tuntisinkin itseni\nraskasmieliseksi, ellei joka kylässä tästä Illinoisin kallioille\nsaakka, olisi vaimoni minua vastassa.\"\n\n\"Sittehän hänen täytyy matkustaa teidän edellänne.\"\n\nDu Lhut nauroi sydämensä pohjasta, mutta ääneti. \"Missä uusi kylä,\nsiellä uusi vaimo\", sanoi hän. \"Mutta minulla ei koskaan ole enempää\nkuin yksi kussakin, sillä olisihan ranskalaiselle häpeä näyttää huonoa\nesimerkkiä heille, kun meidän hyvät isämme uhraavat elämänsä\nsaarnatessaan heille hyveitä. Ah tässä on Ajidaumo-puro, johon\nintiaanit laskevat sampiverkkonsa. Poitou'hin on vielä seitsemän\nvirstaa.\"\n\n\"Olemme kait perillä ennen yötä?\"\n\n\"Luulen, että on viisainta odottaa pimeän tuloa, ennenkuin käymme\nperille asti. Koska irokeesien tiedustelijoita liikkuu täällä asti, on\nluultavaa, että heitä on runsaasti Poitoun ympärillä ja voi käydä\nniinkin, että viimeiset askeleemme ovat vaikeimmat, ellemme ole\nvaruillamme ja etenkin jos nuo kaksi pääsevät edellemme varoittamaan\nheitä.\" Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli pää alhaalla. \"Pyhän Annan\nnimessä\", mutisi hän, \"emme ole vieläkään päässeet heistä. He ovat yhä\njäljillämme.\"\n\n\"Kuuletteko heitä?\"\n\n\"Kuulen, he eivät ole kaukana meistä. Mutta he saavat huomata, että he\novat seuranneet meitä yhden kerran liikaa. Nyt näytän teille hieman\neränkäynti-taitoa, joka ehkä on uutta teille. Riisukaapa jalkineenne,\nmonsieur.\"\n\nDe Catinat noudatti neuvoa, Du Lhut'in riisuessa myöskin mokkasiininsa.\n\n\"Pankaa ne nyt käteenne, kuten kintaat\", sanoi vanha tienuurtaja ja\npian oli Efraimilla ja Amoksella tovereittensa jalkineet kintainaan.\n\n\"Heittäkää pyssyt selkäänne. Kas noin! Nyt nelinkontin ja painakaa\nkätenne lujasti maahan. Erinomaista! Kaksi miestä tekee neljän miehen\njäljet. Tulkaa nyt kanssani, monsieur.\"\n\nHän kulki puulta puulle samassa suunnassa, kuin heidän toverinsakin,\nmutta neljä, viisi jalkaa etempänä. Sitten hän äkkiä painautui pensaan\ntaa ja veti de Catinat'n viereensä.\n\n\"Heidän täytyy mennä tästä ohi muutaman minuutin perästä\", kuiskasi\nhän. \"Älkää ampuko, jos vain voitte välttää sitä.\" Jokin välähti du\nLhut'in kädessä ja hänen toverinsa huomasi kohta, että hän oli\nvetäissyt pienen sotakirveensä vyöltään. Taas tunsi de Catinat verensä\nvapisevan, kun hän katseli oksarykelmien läpi, odottaen mitä metsän\nhämärästä oli tulossa. Ja äkkiä hän näkikin jotakin liikettä. Se\nliiteli kuin varjo puunrungolta toiselle, niin nopeasti, että hän\ntuskin voi päättää oliko se ihminen, vai eläin. Yhä uudelleen ja\nuudelleen näki hän sen, joskus kahtena, sitte taas yhtenä, äänettömänä,\nsalaperäisenä. Hetken oli kaikki taas hiljaista, mutta sitten hiipi\näkkiä pensaikosta hirvittävin olento, mikä konsanaan lienee maanpäällä\nastunut, sotapolulla oleva irokeesipäällikkö.\n\nHän oli pitkä, voimakas mies ja hänen harjasmainen päänahkatupsunsa\nkotkan sulkineen teki hänestä hämärässä jättiläisen, sillä hän oli\nainakin kahdeksan jalan mittainen helmikoristeisista mokkasiineistaan\npäähineensä korkeimpaan huippuun. Hänen kasvonsa olivat toiselta\npuolelta maalatut koiran näköiseksi noella, keltavärillä ja punasella\nja toinen puoli kuvasi lintua, joten ne edestäpäin näyttivät oudoilta\nja eriskummallisilta. Hänen vyötäröllään oli näkinkuorilla ja\nhelmillä koristettu vyö ia tusinanverran päänahkoja liehui hänen\nhousunreunamuksessaan hänen kulkiessaan. Hän astui pää alhaalla, silmät\nkiiluivat tuhoa ennustavasti ja sieraimet laajenivat ja sulkeutuivat\nvuoroon, aivankuin kiihoittuneella eläimellä. Pyssyään piti hän\nedessään valmiina ja hän hiipi eteenpäin polvet koukussa, kurkistellen\nja kuunnellen, pysähtyen ja taas syöksyen eteenpäin, kuin varovaisuus\nitse. Pari askelta hänen takanaan astui noin neljäntoistavuotias\nnuorukainen, puettuna ja aseistettuna samalla tapaa, mutta kasvot\nmaalaamattomina ja ilman noita hirvittäviä, kuivattuja voitonmerkkejä\nhousunneulomuksessa. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään, mutta hänen\nsilmänsä kiiluivat ja sieraimensa värähtelivät samanlaista murhanhimoa\nkuin vanhemmankin toverinsa. He lähenivät, äänettöminä, kauheina,\nhiipien metsän pimennoista, samalla tavalla kuin heidän rotunsakin oli\nhistorian hämäristä noussut, rautaisina ruumiiltaan ja tiikereinä\nmieleltään.\n\nHe olivat jo pensaitten kohdalla, kun nuorempi sotilas äkkiä huomasi\njotakin epäilyttävää, jonkin paikaltaan väistetyn oksan tai\nliikahtelevan lehden. Hän pysähtyi ja katseli epäluuloisena\nympärilleen. Hetki vielä, niin olisi hän ehtinyt varoittaa toveriaan,\nmutta du Lhut ei antanut tälle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa, vaan\nhyökkäsi pensaan yli ja upotti samassa sotakirveensä hänen kalloonsa.\nDe Catinat kuuli kumean jysähdyksen, aivan kuin kirves olisi uponnut\nmätään puuhun ja mies kaatui kuin tukki, nauraen kamalasti ja potkien\nja pieksäen voimakkailla jäsenillään. Nuorempi sotilas hyppäsi kuin\nkauris kaatuneen toverinsa yli ja katosi metsään, mutta hetkistä\nmyöhemmin kuului edestäpäin laukaus, jota seurasi heikko, valittava\nhuudahdus.\n\n\"Se oli hänen kuolinhuutonsa\", sanoi du Lhut tyynesti. \"Sääli oli ampua\nhänet, mutta se oli kuitenkin parempi kuin antaa hänen mennä.\"\n\nHänen puhuessaan tulivat toiset kaksi paikalle, Efraimin tukkiessa\nuutta panosta muskettiinsa. \"Kuka nauroi?\" kysyi Amos.\n\n\"Tuo se nauroi,\" sanoi du Lhut, nyökäten päällään kuolevaan soturiin\npäin, joka makasi suuressa verilätäkössä, hirvittävät kasvot\nvääntyneinä jäykkään nauruun.\n\n\"Heillä on sellainen tapa, kun he saavat kuoliniskunsa. Tunsin erään\nseneka-päällikön, joka nauroi kuusi tuntia yhteen mittaan\nkidutuspylväässä. Ah, hän onkin jo kuollut.\"\n\nHänen puhuessaan teki intiaani viimeisen nytkähdyksen käsillään ja\njaloillaan ja jäi makaamaan jäykkänä, yhä irvistäen sinistä taivasta\nkohti.\n\n\"Hän on suuri päällikkö\", sanoi du Lhut. \"Hän on Ruskea hirvi,\nmohawk-heimoa, ja toinen on hänen nuorempi poikansa. Me olemme nyt\nensimmäisinä vuodattaneet verta ja luulen, ettei se jää viimeiseksi,\nsillä irokeesit eivät jätä päällikköjensä surmaa kostamatta. Hän oli\nuljas taistelija, kuten näette hänen kaulastaan.\"\n\nHänellä oli kaulassaan merkillinen koriste, joka de Catinat'sta näytti\nkuin pavun palkoja olisi pujotettu nauhaan. Kumartuessaan sitä lähemmin\ntarkastamaan, huomasi hän kauhukseen, etteivät ne olleetkaan palkoja,\nvaan kuivuneita ihmissormia.\n\n\"Ne ovat kaikki oikean käden etusormia\", sanoi du Lhut, \"joten kukin\nniistä edustaa ihmiselämää. Niitä näkyy olevan kaikkiaan neljäkymmentä\nkaksi, kahdeksantoista, jotka hän on surmannut taistelussa ja muut\nkaksikymmentäneljä ovat vangittujen ja kidutettujen sormia.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Koska noilla kahdeksallatoista on kynnet jäljellä. Irokeesit alkavat\naina kidutuksensa puremalla eloonjääneiltä vangeiltaan kynnet. Näette,\nettä neljältäkolmatta puuttuu kynnet.\"\n\nDe Catinat'ta kauhistutti. Mitä pahoja henkiä ne olivatkaan, joitten\njoukkoon kohtalon oikku oli heittänyt hänet! Ja oliko mahdollista, että\nhänen Adelensa saattaisi joutua tuollaisten paholaisten käsiin. Ei, ei,\nvarmaankaan ei hyvä Jumala, jonka vuoksi he niin paljon olivat saaneet\nkärsiä, sallisi sellaisen onnettomuuden tapahtua! Vaikka olihan niin\nkauhea kohtalo sattunut muillekin naisille, jotka olivat yhtä helliä\nkuin Adelekin ja miehille, jotka rakastivat yhtä syvästi kuin hän\nitsekin. Eihän Kanadassa ollut ainoatakaan satamaa, jolla ei olisi\nollut kerrottavanaan sellaista tapahtumaa. Epämääräinen kauhu valtasi\nhänet siinä seistessään. Mehän aavistamme toisinaan tulevaisuudestamme\nenemmän kuin olemme halukkaita myöntämäänkään, tuolla sielumme\nsalaisissa syvyyksissä, missä ei järkemme varsinaisesti määrää, vaan\njossa vaisto ja epämääräiset mielialat meille puhuvat. Nyt peitti hänen\nsielunsa tuollainen uhkaavan vaaran pelko. Hänen ympärillään seisovat\npuut, kauas ulottuvine suurine oksineen, olivat ikäänkuin pahoja\nhenkiä, jotka ojentelivat aavemaisia jäseniään häntä kohti. Hiki nousi\nhänen otsalleen ja hän nojasi raskaasti muskettiinsa.\n\n\"Pyhän Eulalian nimessä\", sanoi du Lhut, \"ollaksenne vanha sotilas,\ntulette liian kalpeaksi pienestä verenvuodatuksesta.\"\n\n\"En voi hyvin. Ottaisin mielelläni ryypyn konjakkipullostanne.\"\n\n\"Kas tässä, toveri ja onneksi olkoon! Niin, samalla voin ottaa tuon\nkomean päänahan, jotta meillä olisi jotakin näytettävää matkaltamme.\"\nHän otti intiaanin pään polviensa väliin ja pyöräyttämällä kerran\nterävää veistään, oli hän irroittanut kamalan, vertavuotavan\nvoitonmerkkinsä.\n\n\"Lähtekäämme nyt\", sanoi de Catinat, kääntyen inholla poispäin.\n\n\"Niin, lähtekäämme. Mutta minun täytyy myös saada tuo karhun merkillä\nvarustettu helmivyö. Kas niin. Ja pyssy myös. Katsokaapa, missä se on\ntehty. _Lontoo_ siinä selvästi seisoo. Ah, monsieur Green,\nmonsieur Green, ei ole vaikea huomata, mistä Ranskan viholliset saavat\naseensa!\"\n\nVihdoin he taas lähtivät, jättäen irvistävän punanahan hiljaisen puun\nalle makaamaan, du Lhut'in kantaessa saalistaan. Sivumennen katsoivat\nhe kaksinkerroin makaavaa nuorukaista pensaikossa, jonne hän oli\nkaatunut. Du Lhut kulki nyt nopeasti, kunnes hän saapui pienelle\npurolle, joka ryöppyilevänä juoksi pääjokeen. Täällä hän riisui\njalkineensa ja kahlasi tovereineen vedessä puolisen virstaa.\n\n\"He seuraavat jälkiämme heti, kun ovat löytäneet päällikkönsä\", sanoi\nhän, \"mutta tällä tavalla saamme heidät eksytetyiksi, sillä juokseva\nvesi on ainoa, jossa irokeesin vainu loppuu. Nyt jäämme tähän\npensaikkoon hämärän tuloon saakka, sillä me olemme aivan lähellä\nPoitou'ta ja kun maasto siellä on aukeampaa, on sangen vaarallista\nedetä sinne päivän aikaan.\"\n\nHe jäivät siihen, piiloutuneina leppäpensaikkoon, varjojen pidetessä ja\nlaskevan auringon punatessa taivaalla ajelehtivia pilvenhattaroita. Du\nLhut kiertyi miltei palloksi ja vaipui piippu suussa kevyeen uneen,\njosta hän pienimmänkin rasahduksen kuullessaan heräsi. Molemmat\namerikkalaiset kuiskuttelivat kauan keskenään, Efraimin kertoessa\njotakin pitkää juttua risteilyistään priki _Ahkeralla_, joka oli\nmatkalla Jamestown'iin sokeri- ja siirappilastissa, mutta lopulta\nhiljaisen tuulen nukuttava humina vaivutti heidätkin uneen. De Catinat\npysyi yksin valveilla, sillä hänen hermonsa olivat yhä liian\njännitettyinä äskeisestä onnettomuuden aavistuksestaan. Mitä se saattoi\nmerkitä? Oliko Adele todella vaarassa? Hän oli kuullut puhuttavan\ntuollaisista varoituksista ennenkin. Mutta hänhän oli jättänyt Adelen\nturvaan tykkien ja paaluvarustusten suojaan. Viimeistään huomen illalla\nnäkisi hän hänet taas. Maatessaan siinä ja katsellessaan vaeltavia\npilviä puitten lomista, alkoivat hänen ajatuksensa kierrellä kaiken\nmaailman teitä ja yht'äkkiä oli hän Pyhän Martin kadulla, istuen\nleveällä, espanjannahalla päällystetyllä sohvalla akkunanpielessä.\nKullattu verkapaalu narisi kuten ennenkin ja hän piti kättään Adelen\nvyötäröillä, tytön verratessa itseään pieneen pelokkaaseen hiireen,\njoka asui suuressa autiossa talossa, sama tyttö, jolla kuitenkin oli\nrohkeutta pysyä hänen rinnallaan halki vaarallisten erämaiden. Hänen\najatuksensa siirtyivät Versailles'hin. Hän näki taas kuninkaan ruskeat\nsilmät, de Montespan'in rohkeat, kauniit kasvot ja de Maintenon'in\nkirkkaat piirteet. Uudelleen ratsasti hän yöllisen lähettimatkansa,\nuudelleen kyyditsi häntä aavemainen ajomies ja Amos Green'in kanssa oli\nhän taas pelastamassa Ranskan kauneinta naista mestauslavalta. Niin\nselvää ja elävää oli hänestä kaikki näkemänsä, että hän oikein\nsäikähti, kun hän taas tuli todellisuuteen ja huomasi yön tekevän\ntuloaan amerikkalaisessa metsässä ja näki du Lhut'in nousevan ja\ntekevän lähtöä.\n\n\"Oletteko ollut valveilla?\" kysyi seikkailija.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuulitteko mitään?\"\n\n\"En muuta kuin huuhkaimen huudon.\"\n\n\"Minusta tuntui, kuin olisin nukkuessani kuullut kaukaisen\npyssynlaukauksen.\"\n\n\"Unissanneko?\"\n\n\"Niin, kuulen nukkuessani yhtä hyvin kuin valveilla ollessanikin ja\nmuistan myös kuulemani. Teidän täytyy nyt seurata tarkkaan jälkiäni,\ntulemme aivan heti linnakkeelle.\"\n\n\"Teillä on ihmeteltävät korvat\", sanoi de Catinat, heidän kulkiessaan\nsotkuista viidakkoa. \"Kuinka voitte kuulla, että nuo miehet seurasivat\nmeitä tänään? En erottanut mitään ääntä, vaikka he jo olivat melkein\nkäden ulottuvilla meistä.\"\n\n\"En kuullutkaan heitä ensin.\"\n\n\"Näittekö sitten heidät?\"\n\n\"En kumpaakaan.\"\n\n\"Kuinka sitten tiesitte, että he olivat siellä?\"\n\n\"Kuulin pelästyneen närhen lentelevän puitten lomassa, sen jälkeen, kun\nme olimme siitä menneet. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin taas\nsaman. Silloin tiesin, että meidän jälkiämme seurasi jokin ja aloin\nkuunnella.\"\n\n\"Peijakas, te olette todellakin eränkävijä!\"\n\n\"Luulen, että nämä metsät vilisevät irokeesejä, vaikka meillä on ollut\nonni välttää heitä. Niin suuri päällikkö, kuin Ruskea hirvi, ei liiku\npienin joukoin eikä vähäpätöisillä asioilla. Heidän täällä olonsa\ntäytyy merkitä vaaraa Richelieu'n seuduille. Ette liene pahoillanne,\nkun jätitte rouvanne Sainte Marie'hin?\"\n\n\"Kiitän Jumalaa siitä.\"\n\n\"Metsät eivät ole varmoja, ennenkuin valkovuokot taas kukkivat. Teidän\ntäytyy jäädä Sainte Marie'hin siihen saakka, ellei lääniherra voi\nlähettää kanssanne lujaa vartiota.\n\n\"Jäisin ennemmin sinne vaikka loppuiäkseni, kuin panisin vaimoni\nsellaisille piruille alttiiksi.\"\n\n\"Niin, piruja he ovat, jos piruja koskaan on maan päällä astunut. Te\nhätkähditte, monsieur, kun otin Ruskean hirven päänahan, mutta kun\nolette nähnyt intiaaneja yhtäpaljon kuin minä, niin on teidän sydämenne\nainakin yhtä kova kuin minun. Ja nyt olemme aivan viljelysten rajoilla\nja paalulinnoitus on tuonnempana, vaahteraryhmän keskellä. Eivät näy\npitävän oikein tarkkaa vahtia, sillä olen jo kymmenisen minuuttia\nodottanut kuulevani vartijan kuka siellä-huudon. Te ette päässeet näin\nlähelle Sainte Marie'ta, tulematta huomatuiksi ja kuitenkin on de\nLannes yhtä vanha sotilas kuin la Noue'kin. Tuolla rannalla hän\ntavallisesti harjoittaa miehiään, mutta emme näe sinne asti nyt.\n\n\"Hän on siellä parastaikaa\", sanoi Amos, \"näen tusinan miehiä ainakin\nseisovan suorassa rivissä.\"\n\n\"Ei ainoatakaan vartijaa ja kaikki miehet harjoituksissa!\" sanoi du\nLhut halveksuvasti. \"Mutta niin näkyy olevan, kuten sanoitte, sillä\nnäen itsekin heidän seisovan jäykkinä ja suorina kuin hongankannot.\nLuulisipa, ettei intiaaneja olisi mailla eikä halmeilla, kun he\nseisovat niin tyyninä ja hiljaisina. Mennäänpä suoraan heidän luokseen\nja pyhän Annan nimessä, lupaanpa sanoa heidän komentajalleen ajatukseni\nhänen järjestelystään.\"\n\nDu Lhut lähti seuralaisineen suoraan avonaisen kentän poikki, kohti\nsotilasriviä, joka odotti heitä ääneti hämärässä. He olivat jo\nviidenkymmenen askeleen päässä heistä eikä yksikään ollut vielä\nnostanut kättään tai kysynyt tunnussanaa. Heidän äänettömyydessään oli\njotakin outoa ja kamalaa ja du Lhut'in kasvonilmeet muuttuivat äkkiä,\nhänen astuessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin. Hän kurotti\nkaulaansa ja katsoi taakseen, joen rantaa pitkin.\n\n\"Jumala!\" huudahti hän. \"Katsokaa linnoitusta.\"\n\n\n\n\nNeljäsneljättä luku.\n\nVERISTÄ VÄKEÄ.\n\n\nHe olivat jo päässeet puuryhmän luo ja linnoituksen olisi pitänyt olla\naivan heidän edessään. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli\nkadonnut.\n\nNiin odottamaton oli isku heille, että du Lhut'kin, vaikka\nlapsuudestaan saakka oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja\nvaaroihin, jäi hetkeksi seisomaan järkytettynä ja kauhistuneena. Sitten\nhän kiroten lähti nopeasti juoksemaan rivissä seisovia kohti,\ntovereittensa seuratessa aivan kintereillä. Lähestyessään saattoivat he\nhämärässä nähdä, ettei se ollutkaan varsinainen rivi. Äänetön ja\nliikkumaton upseeri seisoi parikymmentä askelta sotilaittensa edessä.\nHe huomasivat myös, että hänellä oli hyvin merkillinen, korkea päähine.\nHe juoksivat yhä eteenpäin pahaa aavistaen, kun heidän kauhukseen\npäähine rupesi äkkiä levenemään ja kasvamaan ja suuri lintu kohosi\nhitain lyönnein ilmaan ja laski lähellä olevaan puuhun. Silloin he\ntiesivät, että heidän pahin pelkonsa oli muuttunut todellisuudeksi ja\nettä heidän edessään seisoi Poitou'n varusväki.\n\nHeitä seisoi siinä parikymmentä, alastomina ja pajunvitsoilla lyhyiin\npylväisiin sidottuina ja heidän ruumiinsa olivat vääntyneet ja\nkiertyneet niin monenlaisiin kammottaviin mutkiin ja muotoihin, kuin\nkidutusta kärsivä ihminen suinkin saattaa. Siinä, mistä suuri haukka\noli lähtenyt, seisoi harmaahapsinen linnanpäällikkö. Hänen\nsilmäkuopissaan törrötti kaksi sammunutta kekälettä ja hänen lihaksensa\nriippuivat revittyinä kuin kerjäläisen vaaterepaleet. Hänen takanaan\nseisoivat hänen miehensä rivissä. Kaikkien jalat olivat polvia myöten\npoltetut karstalle ja heidän ruumiinsa olivat siinä määrin silvotut,\nkärvennetyt ja murskatut, että ne näyttivät riippuvan aivan\npajunvitsojen varassa. Hetkeksi jäivät kaikki neljä toverusta kauhusta\ntuijottaen katsomaan hirvittävää näkyä ja sitten toimi kukin luonteensa\nmukaisesti. De Catinat horjui suuren puun luo ja nojasi päätään\nkäsiinsä, kuoleman sairaana. Du Lhut heittäytyi polvilleen ja puhui\njotakin yläilmoille, puiden nyrkkejään tummenevalle taivaalle.\nEfraim Savage tutki pyssynsä sytytysruutia, huulet tiukasti\nyhteenpuristettuina ja silmät tulta iskien ja Amos Green lähti\nsanaakaan virkkaamatta kiertämään ympyröissä, hakien jälkiä.\n\nPian nousi du Lhut jaloilleen taas ja lähti hänkin juoksemaan sinne\ntänne, kuin kanakoira ja teki tuhansia havaintoja, jotka Amokseltakin\nolisivat jääneet huomaamatta. Yhä uudelleen kiersi hän ruumiita. Sitten\njuoksi hän metsän laitaan ja kiersi paalulinnoituksen hiiltyneille\nraunioille, joista vielä heikko savu nousi ilmoille.\n\n\"En löydä mitään jälkiä naisista ja lapsista\", sanoi hän.\n\n\"Hyvä Jumala! Siellähän oli naisia ja lapsiakin!\"\n\n\"He säästävät lapset, polttaakseen ne sitten vapaa-aikoinaan kylässään.\nNaiset he joko pitävät tai kiduttavat kuoliaaksi, miten milloinkin\npäähän pistää. Mutta mitä vanha mies tahtoo?\"\n\n\"Minä tahdon, Amos, että kysyt häneltä, miksi tässä viivyttelemme\nja ihmettelemme, kun meidän pitäisi täysin purjein lähteä heitä\ntakaa-ajamaan.\"\n\nDu Lhut hymähti ja pudisti päätään.\n\n\"Ystävänne on rohkea mies\", sanoi hän, \"jos hän luulee, että me neljän\nmiehen pystymme ajamaan takaa sataaviittäkymmentä.\"\n\n\"Sano hänelle, Amos, että Herra kyllä pitää meistä huolen\", sanoi vanha\nmies kiihtyneenä. \"Sano hänelle, että Hän on puolellamme Jerobeamin\nlapsia vastaan ja että me lyömme heidät maahan ja kukistamme heidät\nperäti. Mitä on ranskaksi 'lyö äläkä säästä?' Ennemmin kuljen suuni\nkiinnitaklattuna, kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä\nselvää, yksinkertaista puhetta.\"\n\nDu Lhut viittasi kädellään kieltävästi ukon tarkoituksiin ja sanoi:\n\"Meidän täytyy nyt olla äärimmäisen varovaisia, tai muutoin voimme\nmenettää päänahkamme ja aiheuttaa vielä Sainte Marie'ssä olevat\ntekemään samoin.\"\n\n\"Sainte Marie!\" huudahti de Catinat. \"Uhkaako Sainte Marie'tä vaara?\"\n\n\"He ovat nyt aivan suden kidassa. Tämä työ on tehty eilen illalla. He\nryntäsivät sen kimppuun sadanviidenkymmenen miehen voimalla. Tänä\naamuna lähtivät he täältä, painuakseen pohjoiseen jalkaisin. He ovat\nlymyilleet koko päivän tämän ja Sainte Marie'n välisissä metsissä.\"\n\n\"Sittenhän olemme tulleet aivan heidän lävitseen.\"\n\n\"Niin olemme. He ovat leiriytyneinä tänään ja lähettävät vain\ntiedustelijoita ja heidän joukossaan oli Ruskea hirvi poikineen, kun\nhän sattui tiellemme. Tänä iltana -- -- --\"\n\n\"Tänä iltana hyökkäävät he Sainte Marie'n kimppuun!\"\n\n\"Se on hyvin mahdollista, vaikka en uskoisi, että he niin pienillä\nvoimilla uskaltaisivat ryhtyä siihen. Niin, me emme enää voi tehdä\nmuuta, kuin kiireisesti joutua takaisin ja varoittaa heitä uhkaavasta\nvaarasta.\"\n\nJa niin lähtivät he vaivaloiselle paluumatkalleen, mielet siinä määrin\njännittyneinä, etteivät vähääkään muistaneet jo astumiaan eivätkä vielä\nedessään olevia virstoja.\n\nVanha ukko Efraim, joka oli vähemmän tottunut kävelemiseen kuin\nnuoremmat toverinsa, ontui jo hieman toista jalkaansa, mutta oli\niästään huolimatta sitkeä kuin tammi ja pysyi koko ajan kärsivällisenä.\nDu Lhut otti taas johdon käsiinsä, heidän lähtiessään pohjoista kohti.\n\nKuu paistoi kirkkaasti taivaalla, mutta heille ei ollut siitä\npaljoakaan apua metsän syvissä pimennoissa. Missä päiväiseen aikaan oli\nollut hämärä, oli nyt pilkkoisen pimeä, niin että de Catinat ei edes\nnähnyt puitakaan, joita vastaan hän törmäili. Siellä täällä joutuivat\nhe kuun valaisemalle metsänaukiolle ja joskus pääsi kuun hopeinen säde\ntunkeutumaan oksien läpi, auttaen heidän askeleitaan, mutta du Lhut\nkoetti säännöllisesti välttää avonaisia paikkoja ja kiersi ennemmin\naukion, kuin kulki sen poikki. Tuuli oli hieman kiihtynyt ja ilma oli\ntäynnä suhinaa ja oksien ja lehtien kahinaa. Paitsi tätä, oli kaikki\nhiljaista metsissä. Ainoastaan silloin tällöin kuului huuhkajan huuto\nja yökehrääjän pärinä jostakin kauempaa.\n\nPimeästä huolimatta, astui du Lhut yhtä nopeasti, kuin päivälläkin,\njoutumatta koskaan ymmälle matkan suunnasta. Hänen toverinsa huomasivat\nkuitenkin, että hän vei heitä toista tietä kuin aamulla, sillä kahdesti\nnäkivät he joen leveän uoman vasemmalla kädellään, kun he taas mennessä\nolivat nähneet vain puroja, jotka laskivat päävirtaan. Toisella\nkädellään osoitti du Lhut virran tuonpuoleiselle rannalle, jossa he\nsaattoivat erottaa veden päällä varjomaista liikettä.\n\n\"Irokeesien kanootteja\", kuiskasi hän.\n\n\"Siellä on niitä kymmenen kappaletta, kahdeksan miestä kussakin. He\novat toista joukkoa, mutta ovat myös menossa pohjoiseen.\"\n\n\"Miten tiedätte, että ne ovat toista joukkoa?\"\n\n\"Koska olemme jo tunti sitte menneet toisen jälkien poikki.\"\n\nDe Catinat hämmästeli suuresti tuota ihmeellistä miestä, joka saattoi\nkuulla nukkuessaan ja havaita jälkiä olosuhteissa, joissa tavalliset\nsilmät eivät huomanneet edes puunrunkoja. Du Lhut pysähtyi hetkeksi\ntarkastelemaan kanootteja, käänsi sitte selkänsä joelle ja painautui\nuudelleen metsään. Pari virstaa kuljettuaan pysähtyi hän taas äkkiä,\nhaistellen ilmaa, kuten jäljillä oleva koira.\n\n\"Tunnen palavan puun käryä\", sanoi hän. \"Tuolla suunnalla virstan\nmatkalla on tuli.\"\n\n\"Minä haistan sen myös\", sanoi Amos, \"hiipikäämme tätä tietä, niin\nnäemme heidän leirinsä.\"\n\n\"Olkaa varovaisia sitten\", kuiskasi du Lhut, \"sillä elämänne voi olla\naivan poikki napsahtavan risun varassa.\"\n\nHe lähestyivät hitaasti ja varovaisesti, kunnes äkkiä hyppelehtivä,\npunainen liekki loisti puitten välistä. He kiersivät vielä erään\npensaikon, kunnes pääsivät sellaiselle paikalle, josta hyvin voivat\nnähdä, tulematta itse huomatuiksi.\n\nKeskellä pientä aukeamaa paloi kuivista pölkyistä tehty valkea rätisten\nja säkeniä syösten. Punaiset liekit nousivat korkealle ja uhkea savu\nlevisi rovion yläpuolelle, muodostaen ikäänkuin suuren, oudon puun,\njolla oli harmaa lehdistö ja runkona tulipatsas. Mutta ei elävää sielua\nnäkynyt missään ja suuri valkea kohisi ja loimusi täydellisessä\nyksinäisyydessä hiljaisen metsän keskellä. Yhä lähemmä hiipivät\nmiehemme, mutta ei muuta liikettä näkynyt kun liekkien hulmuaminen,\neikä muuta ääntä kuulunut kun tervasten rätinä.\n\n\"Menemmekö valkean luo?\" kuiskasi de Catinat.\n\nVarovainen tienuurtaja pudisti päätään. \"Se voi olla ansa\", sanoi hän.\n\n\"Tai hyljätty leiri.\"\n\n\"Ei, sillä se ei ole palanut tuntiakaan.\"\n\n\"Sitäpaitsi on se liian suuri leirituleksi\", sanoi Amos.\n\n\"Mitä siitä sitte arvelette?\"\n\n\"Se on merkkituli.\"\n\n\"Niin, te olette oikeassa. Tämä tuli on vaarallinen naapuri, joten on\nparasta, että lähdemme tästä ja marssimme suoraan Sainte Marie'ta\nkohti.\"\n\nLiekit olivat pian tuikkivana pisteenä heidän takanaan ja katosivat\nkohta kokonaan. Du Lhut kiirehti yhä kulkua kunnes he saapuivat eräälle\nkuun valaisemalle aukeamalle. Hän oli jo menossa sen poikki, kun hän\näkkiä otti de Catinat'ta olkapäästä ja veti hänet vieressä olevan\nsumakkipensaan suojaan, Amos Green'in tehdessä samoin Efraim\nSavage'ille. Mies käveli avonaisen alueen toisella puolella. Hän oli\njuuri tullut esiin metsästä ja oli astumassa aukeaman poikki, joen\nrantaan päin. Hän kulki miltei kaksin kerroin taipuneena, mutta kun hän\ntuli puitten varjosta pois voivat he nähdä, että hän oli intiaani,\ntäydessä sotamaalissa, vöineen ja muskettineen. Aivan hänen\nkintereillään tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs, loppumattomiin\nsaakka, kunnes näytti siltä, kuin koko metsä olisi täynnä intiaaneja ja\njonon toista päätä ei koskaan näkyisikään. Viimeisenä tuli vihdoin\nmetsästäjän karvareunaiseen puseroon puettu mies jolla oli\nsulkatöyhtöinen lakki päässä. Hän meni ohi, kuten muutkin, kadoten\nmetsään yhtä äänettömästi, kuin olivat ilmestyneetkin. Meni viisi\nminuuttia, ennenkuin du Lhut piti kyllin turvallisena nousta\npiilostaan.\n\n\"Pyhän Annan nimessä\"', kuiskasi hän, \"luitteko kuinka monta niitä\noli?\"\n\n\"Kolmesataa yhdeksänkymmentä kuusi\", sanoi Amos.\n\n\"Minä sain neljäsataa kaksi.\"\n\n\"Ja te luulitte, että niitä olisi näillä mailla vain sata\nviisikymmentä!\" sanoi de Catinat.\n\n\"Ah, te ette käsitä asiaa. Tämä oli uusi joukko. Niitten, jotka\nvaltasivat linnakkeen, täytyy olla tuolla vasemmalla, sillä heidän\njälkensä ovat meidän ja joen välillä.\"\n\n\"He eivät voi olla samoja, sillä heillä ei näkynyt ainoatakaan tuoretta\npäänahkaa\", sanoi Amos.\n\nDu Lhut loi nuoreen metsämieheen hyväksyvän katseen. \"Peijakas vie,\nenpä tiennyt, että te metsämiehet olisitte niin teräviä. Teillä on\nsilmät päässä, monsieur ja ehkäpä teistä vielä joskus on mieluista\nmuistaa, että Greysolon du Lhut on sen teille sanonut.\"\n\nAmos tunsi itsensä ylpeäksi, kuullessaan nuo sanat mieheltä, jonka\nnimeä kunnioituksella mainittiin joka kerta, kun kauppamies ja\neränkävijä sattuivat saman leiritulen ääreen. Hän oli aikeissa vastata\njotakin, mutta silloin kuului kauempaa metsästä kauhistuttava huuto,\naivan kuin inhimillisen hädän ja tuskan äärimmäinen ilmaisu. Uudelleen\nja uudelleen kuulivat he tuon hirvittävän huudon, seistessään kasvot\nkalpeina pimeässä metsässä.\n\n\"He kiduttavat naisia\", sanoi du Lhut. \"Heidän leirinsä on tuolla.\"\n\n\"Emmekö voi tehdä mitään heidän hyväkseen?\", kysyi Amos.\n\n\"Niin, niin poikani, meidän täytyy kääntää laivamme, kun näemme\nhätämerkin\", sanoi kapteeni englanninkielellä. \"Juoskaamme heti\ntuonne.\"\n\n\"Tuolla leirissä\", sanoi Du Lhut, \"on kuusisataa sotilasta. Meitä on\nneljä. Teidän puheessanne ei ole mitään järkeä. Ellemme saa\nvaroitetuksi Sainte Marie'ssä olevia, voivat nämä pirut valmistaa\nheille samanlaisen kylvyn, kuin Poutouin varusväelle. Heidän osastonsa\nkokoontuvat maitse ja vesitse ja ennen päivän nousua saattaa heitä olla\njo tuhat miestä. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä eteenpäin ja viedä\nperille varoituksemme.\"\n\n\"Hän puhuu totta\", sanoi Amos Efraimille. \"Ei, te ette saa mennä\nyksin!\" Hän tarttui itsepäistä vanhaa merimiestä käsivarresta ja piti\nhäntä kiinni, estääkseen häntä ryntäämästä metsään.\n\n\"Yhdellä tavalla voimme kuitenkin turmella heidän tämäniltaisen\nilonsa\", sanoi du Lhut. \"Metsät ovat kuivat kuin ruuti, sillä kolmeen\nkuukauteen ei ole satanut tuskin pisaraakaan.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Ja tuuli puhaltaa suoraan heidän leiriään kohti, jonka toisella\npuolella on joki.\"\n\n\"Sytytämme metsän palamaan!\"\n\n\"Parempaa emme voi keksiä.\"\n\nSilmänräpäyksessä oli du Lhut koonnut kimpun kuivia oksia ja pannut ne\nkuolleen pyökin kupeelle, joka oli kuiva, kuin taula. Isku tuluksilla\nriitti synnyttämään pienen liekin, joka alkoi hiljaa nuoleksia pyökin\nvalkoisia kuoren hetaleita. Neljännesvirstan päässä teki du Lhut saman\ntempun ja sitten vielä kolmannen kerran, kunnes metsä oli ilmiliekissä\nkaikilta kolmelta kohdalta. Kiiruhtaessaan eteenpäin saattoivat he\nkuulla liekkien kumean huminan takanaan ja vihdoin lähestyessään jo\nSainte Marie'ta, näkivät he pitkän, korkean tuliaallon vyöryvän\nlänteen, Richelieu'tä kohti, ja silloin tällöin kohoovan valtavaksi\ntulisoihduksi, nuolaistessaan korkean petäjäryhmän, niinkuin pienen\nrisukimpun. Du Lhut myhäili tyytyväisenä hiljaiseen tapaansa,\nkatsoessaan takanaan punaisena loimuavaa taivasta.\n\n\"Monen heistä täytyy lähteä uimaan tulen tieltä\", sanoi hän. \"Heillä ei\nole niin paljon kanootteja, että he kaikki mahtuisivat niihin. Ah,\njospa minulla olisi pari sataa eränkävijöistäni tuolla joen toisella\npuolella, niin ei niistä yksikään pääsisi hengissä leiristään.\"\n\n\"Heillä oli joukossaan yksi, joka oli puettu kuin valkoinen mies\",\nhuomautti Amos.\n\n\"Niin oli ja kaikkein vaarallisin koko joukosta. Hänen isänsä oli\nalankomaalainen kauppias, äiti taas irokeesi ja hän käykin Flaamilaisen\näpärän nimellä. Ah, tunnen hänet hyvin ja sanonpa teille, että jos\nhelvetissä tarvitaan kuningasta, niin on hän aina virkaan valmiina\nmajassaan. Pyhän Annan nimessä, minulla on pieniä selvittelyjä hänen\nkanssaan ja toivon että voin maksaa hänelle velkani, ennenkuin tämä\njuttu on loppuun suoritettu. Hyvä, tuoltapa näkyy jo Sainte Marie'n\nvalot. Voinpa ymmärtää helpotuksen huokauksenne monsieur, sillä kautta\nautuuteni, todettuamme Poitoun kohtalon, olin itsekin peräti levoton,\nkunnes taas näkisin ne.\"\n\n\n\n\nViidesneljättä luku.\n\nKUOLEMA OVELLA.\n\n\nPäivä teki juuri tuloaan, kun neljä toverusta astuivat paaluvarustuksen\nportista, mutta, huolimatta aamuaikaisesta olivat kaikki alustalaiset\nja heidän perheensä jalkeilla ja katselivat valtavaa tulipaloa, joka\nraivosi etelässä. De Catinat ryntäsi joukon läpi ja riensi rappuja ylös\nAdelen luo, joka itsekin oli lentänyt häntä vastaan, joten he tapasivat\ntoisensa puolitiessä suuria kivirappuja, kuiskien toisilleen noita\ntolkuttomia, katkonaisia huudahduksia, jotka lienevät rakkauden\ntodellista, joskin kirjoittamatonta kieltä. Yhdessä he sitten nousivat\nsuureen halliin, missä vanha de la Noue poikineen katseli komeata\nnäkyä.\n\n\"Ah monsieur\", sanoi vanha aatelismies kumartaen hovitapaan. \"Olen\nsanomattoman iloinen, nähdessäni teidät taas tervennä kattoni alla, ei\nainoastaan teidän itsenne vuoksi, vaan myöskin rouvanne silmien vuoksi,\njotka -- jos hän sallinee vanhan miehen sanoa sen -- ovat aivan liian\nsomat pilattaviksi tuijottamalla koko päivän metsään, siinä toivossa,\nettä näkisi erään miehen astuvan sieltä esille. Olette kävellyt\nneljäkymmentä virstaa, monsieur de Catinat ja olette epäilemättä sekä\nnälkäinen että väsynyt. Kun olette entisellänne taas, täytyy minun\nsaada velkani takaisin korttipelissä, sillä onni ei ollut minulle\nsuosiollinen toissa iltana.\"\n\nMutta du Lhut oli astunut sisään de Catinat kintereillä, tuoden\nonnettomat viestinsä.\n\n\"Saatte kohta toisenlaisen pelin pelattavaksenne, monsieur de Sainte\nMarie\", sanoi hän. \"Tuolla metsissä on kuusisataa irokeesiä, ja he\nvalmistautuvat hyökkäämään.\"\n\n\"No, no, me emme voi sallia muutoksia ohjelmassamme muutamien villien\nvuoksi\", virkkoi lääniherra. \"Minun täytyy pyytää teitä antamaan\nanteeksi, rakas de Catinat'ni, että tuollaisen roskaväen piti päästä\nhäiritsemään vierailuanne tilallani. Mitä korttipeliimme tulee, niin en\nvoi olla sanomatta, että teidän tapanne turvautua kuninkaaseen ja\nsotamieheen, on tosin loistavaa, mutta ei suinkaan turvallista.\nNähkääs, kun viimeksi pelasin korttia de Lannes'en kanssa\nPoitou'ssa -- -- --\"\n\n\"De Lannes Poitou'sta on kuollut ja koko hänen väkensä myös\", sanoi du\nLhut. \"Paalulinnake on savuavana rauniona.\"\n\nLääniherra kohotti kulmakarvojaan ja otti annoksen nuuskaa, läimäyttäen\npienen kultaisen rasiansa kannen kiinni.\n\n\"Olen aina sanonut hänelle, että hänen linnakkeensa ei kestä, ellei hän\nhävitä vaahteroita, jotka kasvoivat aivan seinään kiinni. Sanoitte,\nettä he ovat kaikki kuolleet?\"\n\n\"Joka mies.\"\n\n\"Ja varustus poltettu?\"\n\n\"Ei tikkuakaan ole jäljellä.\"\n\n\"Näittekö noita roistoja?\"\n\n\"Näimme noin sadanviidenkymmenen jäljet. Sitten on siellä vielä\nsatakunta kanooteissa ja neljänsadan miehen vahvuinen osasto meni\nmeidän ohitsemme Flaamilaisen äpärän johdossa. Heidän leirinsä on\nviiden virstan päässä joen rannalla ja heitä täytyy olla vähintään\nkuusisataa.\"\n\n\"Teillä oli onni välttää heidät.\"\n\n\"Mutta he eivät olleet yhtä onnellisia. Me otimme hengiltä\nRuskean hirven ja hänen poikansa ja me sytytimme metsän palamaan\nkarkoittaaksemme heidät leiristään.\"\n\n\"Suurenmoista! Suurenmoista!\" sanoi lääniherra taputtaen hiljaa sieviä\nkäsiään, \"te olette hyvin suoriutuneet heistä, du Lhut, mutta otaksun,\nettä olette sangen väsynyt?\"\n\n\"En ole usein väsynyt. Olen valmis vaikka tekemään matkan uudestaan.\"\n\n\"Ehkäpä sitten tahtoisitte ottaa muutaman miehen mukaanne ja mennä\ntakaisin metsään, katsomaan mitä aikeita noilla roistoilla on.\"\n\n\"Viiden minuutin perästä olen valmis.\"\n\n\"Ehkäpä sinäkin Achille haluat lähteä mukaan?\" Hänen poikansa tummat\nsilmät ja intiaanikasvot loistivat hurjaa iloa.\n\n\"Kyllä minä lähden mukaan.\"\n\n\"Hyvä, me varustamme kaikki valmiiksi teidän poissaollessanne.\nMadame, ettehän pane pahaksenne ikävyyksiä, jotka näin häiritsevät\nvierailuanne meidän luonamme. Kun ensi kerran kunnioitatte minua\nkäynnillänne, toivon, että olemme selviytyneet noista syöpäläisistä\nainaiseksi. Meillähän on suuria etuja täällä. Richelieu-joki\non parempi kalalammikko ja nämä metsät ovat paljon komeampia\nhirvenmetsästys-puistoja, kuin ne, joista kuningas ylpeilee. Mutta\nonhan meillä pienet huolemmekin toiseltapuolen, kuten näette. Suokaa\nnyt anteeksi, mutta täällä on yksi ja toinen asia, joka vaatii minun\nhuomiotani. De Catinat, tehän olette kokenut sotilas ja olisin iloinen,\njos saisin käyttää hyväkseni neuvojanne. Onega, annappa minulle\npitsinenäliina ja merenvahapäinen keppini ja pidä huolta nuoresta\nrouvasta, kunnes hänen miehensä ja minä palaamme.\"\n\nOli jo täysi päivänvalo ja nelikulmainen aitaus linnanpihalla oli\ntäynnä hätääntyneitä ihmisiä, jotka juuri olivat kuulleet ikävät\nuutiset. Useimmat alustalaisista olivat entisiä sotilaita tai\nturkismetsästäjiä, jotka olivat palvelleet monessa intiaanisodassa ja\njoitten tumma hipiä ja uljas ryhti kertoi heistä oman tarinansa. He\nkuuluivat rotuun, joka vaihtelevalla onnella oli polttanut enemmän\nruutia, kuin ehkä mikään muu kansa maanpäällä ja kun he seisoivat siinä\npienissä ryhmissä keskustellen tilanteesta ja tarkastaen aseitaan, niin\nolisi tuskin minkään sotapäällikön tarvinnut toivoa karaistuneempia ja\ntaisteluintoisempia seuralaisia. Naiset, sensijaan, riensivät linnaan\nulkopuolella olevista mökeistään kalpeina ja hengästyneinä, vetäen\nlapsiaan perässään ja kantaen selässään arvokkaampia taloustarpeitaan.\nYleinen hämminki ja kiire, lasten huuto ja itku sekä tavaroiden\nkuljetus ja myttyjen mäiske oli täydellinen vastakohta metsien tyynelle\nkauneudelle, joka aamuauringon heleässä kirkkaudessa sitä ympäröi. Oli\nkummallista katsella lehvästön sadunomaista väriloistoa ja kuitenkin\ntietää, että murhan ja julmuuden henget raivosivat hillittöminä niin\nkauniin esiripun takana.\n\nDu Lhut'in ja nuoren de la Noue'n johtama tiedustelijajoukko oli jo\nlähtenyt ja lääniherran määräyksestä teljettiin molemmat portit\nvahvoilla tammipuomeilla, jotka sovitettiin rautahakasiin. Lapset\nsijoitettiin muutaman naisen hoivaan alempaan varastosuojaan ja muut\nnaiset komennettiin palosankojen ääreen ja pyssyjen latausta hoitamaan.\nMiehet tarkastettiin, -- heitä oli kaikkiaan viisikymmentä kaksi -- ja\njaettiin osastoihin, paalutuksen eri osien puolustustarpeen mukaan.\nYhdellä puolella oli varustus rakennettu ainoastaan muutaman jalan\npäähän joesta, joka seikka ei ainoastaan suuressa määrin helpottanut\npuolustusta vaan myös teki raittiin veden saannin mahdolliseksi.\n\nSainte Marie'n veneet ja kanootit olivat vedetyt maihin juuri tuolla\nkohdalla ja olivat siten viimeisenä pelastusvarana siinä tapauksessa,\nettä kaikki muut keinot pettäisivät. Lähin asema, St. Louis, oli\nainoastaan muutaman peninkulman päässä jokea ylöspäin ja de la Noue oli\njo lähettänyt nopean sananviejän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta.\nÄärimmilleen ahdistettuina saattaisivat he etsiä turvaa siellä.\n\nAmos Green'ille, kokeneena eränkävijänä olikin päivänselvä, että he\ntulisivat olemaan kovilla. Hän oli jättänyt Efraimin kuorsaamaan\nraskaassa unessa, ja lähtenyt itse piippu hampaissa tarkastelemaan\npuolustusmahdollisuuksia, tutkien arvostelevin silmin kaikkia sitä\nkoskevia yksityisseikkoja. Itse paaluvarustus oli varsin luja. Se oli\nyhdeksän jalan korkuinen ja rakennettu tiukaksi, niin paksuista\ntammipalkeista, että musketinkuula ei pystynyt sitä läpäisemään.\nPuolivälissä korkeuttaan oli siinä kapeita rakoja puolustajain\nmusketteja varten. Mutta toiselta puolen kasvoi metsää noin sadan jalan\npäässä paalutuksesta ja se tarjosi liian hyvän suojan hyökkääjille, kun\nvarusväki taas oli niin pieni, ettei se voinut sijoittaa kahtakymmentä\nmiestä enempää kullekin uhatuimmalle sivustalle. Amos tiesi, kuinka\nuhkarohkeita ja raivokkaita irokeesit olivat, hän tunsi heidän\nsuunnattoman viekkautensa ja kekseliäisyytensä keinoja valitessaan ja\nhänen kasvonsa synkkenivät, kun hän ajatteli nuorta rouvaa, joka tähän\nsaakka oli onnellisesti suoriutunut heidän suojeluksessaan, sekä\nvaimoja ja lapsia, jotka hän näki linnanpihalla kokoontuneina.\n\n\"Eikö olisi parempi jos lähettäisitte heidät pohjoiseen?\" ehdotti hän\nlääninherralle.\n\n\"Ilomielin tekisin sen monsieur, ja ehkä illalla, jos olemme hengissä\nja sää on pilvinen, voimme panna sen toimeen. Mutta minulla ei ole\nliikoja miehiä panna heidän suojakseen ja ilman suojelusta en voi heitä\nensinkään lähettää, kun tiedämme, että irokeesejä liikuskelee joella ja\nheillä on tiedustelijoita joka puolella.\"\n\n\"Olette oikeassa. Se olisi mieletöntä.\"\n\n\"Olen sijoittanut teidät itäiselle sivustalle ystävinenne viidentoista\nmiehen kera, monsieur de Catinat. Otattehan komentaaksenne heitä?\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Otan itse eteläpuolen komentooni, se näyttää olevan pahimmin uhattu.\nDu Lhut voi ottaa pohjoisen ja viisi miestä riittää kyllä joen\npuoliselle sivulle.\"\n\n\"Onko teillä kyllin ruokavaroja ja ruutia?\"\n\n\"Minulla on tarpeeksi jauhoja ja kuivattua ankeriasta, suoriutuaksemme\ntästä jutusta. Kehnonlaista ruokaa tosin, rakas herraseni, mutta\nrohkenenpa sanoa, että teillekin maistui Hollannissa ryyppy rännivettä\nrynnäkön jälkeen paremmalle, kuin sinileimainen Frontiniac, jota\ntoissailtana autoitte minua lopettamaan. Mitä ruutiin tulee, niin on\nmeillä koko kauppavarastomme käytettävänämme.\"\n\n\"Onko meillä aikaa kaataa muutamia noista puista?\" kysyi de Catinat.\n\n\"Mahdotonta, ne olisivat vain parempana suojana heille kaadettuina kuin\npystyssä.\"\n\n\"Mutta ainakin pitäisi poistaa pensaikko tuon koivunvesan ympäriltä,\njoka on itäisen sivustan ja metsänrajan välillä. Se on liian hyvä suoja\nheille hyökätessä.\"\n\n\"Niin, se pitäisi polttaa viipymättä.\"\n\n\"Ei, teemme vielä paremmin\", sanoi Amos. \"Varustamme heille ansan.\nMissä ruutivarasto on, josta äsken puhuitte?\"\n\n\"Theuriet. hovimestarini, on juuri jakamassa ruutia\npäävarastosuojassa.\"\n\n\"Hyvä on\", Amos katosi yläkertaan ja palasi suuri liinainen pussi\nkädessään. Tämän hän täytti ruudilla, kantoi sen selässään pensaikon\nluo ja sijoitti sen koivunvesan juurelle sekä leikkasi koivun kylkeen\npitkän merkin aivan kätkönsä yläpuolelle. Sitte peitti hän pussin\nhuolellisesti tuuheilla oksilla ja pudonneilla lehdillä, niin että se\nnäytti pieneltä mättäältä. Järjestettyään kaikki mieleisekseen, palasi\nhän takaisin, kiipesi paaluaidan yli ja hyppäsi sisäpuolelle.\n\n\"Luulenpa, että olemme nyt valmiit ottamaan heitä vastaan\", sanoi\nlääniherra. \"Mielelläni näkisin, että vaimoväki ja lapset olisivat\nturvassa, mutta ehkäpä voimme lähettää heidät joelle tänä iltana, jos\nkaikki käy toivomustemme mukaan. Onko kukaan kuullut du Lhut'ista?\"\n\n\"Jeanilla on parhaat korvat meistä kaikista, teidän ylhäisyytenne\",\nsanoi eräs mies messinkikanuunan ääressä. \"Hän luuli äsken kuulleensa\nlaukauksia.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on hän tullut kosketuksiin heidän kanssaan. Etienne,\nota kymmenen miestä mukaasi ja mene tuonne kuivuneen tammen luo ja\nsuojaa heitä, jos he peräytyvät, mutta älä minkään syyn nojalla mene\ntuumaakaan kauemmaksi. Minulla on liian vähän miehiä muutoinkin. Ehkä\ntahdotte nukahtaa hieman, de Catinat?\"\n\n\"Ei kiitos, en voisi nukkua kuitenkaan.\"\n\n\"Meillä ei nyt ole enempää tekemistä täällä. Mitä arvelette parista\npelistä nikkaria. Pieni turnaus korteilla on omiaan kuluttamaan aikaa.\"\n\nHe nousivat ylempään halliin, jonne Adelekin tuli, istuutuen miehensä\nviereen, tumman Onegan kyykistyessä akkunan ääreen, katsellen\ntarkkaavasti metsää. De Catinat ei voinut paljoakaan ajatella\nkorttejaan, sillä hänen mielessään väikkyi vain uhkaava vaara ja\nnainen, joka nojasi hänen käsivarteensa.\n\nVanha aatelismies eli sitävastoin kokonaan pelissään, milloin kiroillen\nhiljalleen, milloin taas myhäillen ja naurahtaen, aina onnen vaihtelun\nmukaan.\n\nHeidän pelatessaan kuului äkkiä kaksi kovaa koputusta ulkoa.\n\n\"Joku koputtaa\", huudahti Adele.\n\n\"Se on kuolema, joka kolkuttaa\", virkkoi tumma rouva akkunan luota.\n\n\"Eikö mitä, se oli vain pari kuulaa, jotka napsahtivat puuosiin.\nVastatuuli esti meitä kuulemasta itse laukauksia. Kortit ovat\nsekoitetut. Nyt on teidän jakonne ja minulla on lyönti. Minuun taisi\näsken tulla pieti.\"\n\n\"Miehiä juoksee metsästä\", huudahti Onega.\n\n\"Kas vain, tästä taitaa tulla vakavaa\", sanoi vanha aatelismies. \"Mutta\nvoimmehan lopettaa pelin myöhemminkin. Menkäämme katsomaan, mitä tämä\nkaikki merkitsee.\"\n\nDe Catinat oli jo rientänyt akkunaan. Du Lhut, nuori Achille de la Noue\nja kahdeksan avuksi lähetettyä miestä, juoksivat kyyristyneinä\npaaluvarustusta kohti, jonka portti oli avattu, jotta he pääsisivät\nsisään.\n\nSiellä täällä puitten takaa näkyi pieniä savupöllähdyksiä ja yksi\njuoksijoista, joka oli puettu valkeisiin housuihin, alkoi äkkiä hyppiä\npaikallaan ja punainen läikkä näyttäytyi pian valkoisella kankaalla.\nKaksi miestä tarttui häntä käsipuolesta ja kolmin he ryntäsivät\neteenpäin, ennättäen parhaiksi paalutuksen sisäpuolelle, kun portti\npaukahti kiinni heidän takanaan. Hetkistä myöhemmin jymähti kanuuna\npaaluvarustuksen nurkalla, peittäen koko metsänrajan sankkaan\nsavupilveen ja sen kuulat rapisivat puita vasten kuin rakeet akkunaan.\n\n\n\n\nKuudesneljättä luku.\n\nPAALUVARUSTUKSEN VALTAUS.\n\n\nJätettyään Adelen intiaani-emäntänsä hoivaan ja varoitettuaan häntä\nmenemästä akkunoihin, otti de Catinat muskettinsa ja riensi rappuja\nalas. Hänen mennessään ohi pienen ampumareijän, tulla suhahti kuula\nsiitä läpi ja litistyi pieneksi lyijylevyksi vastakkaiseen seinään.\nLääniherra oli jo alhaalla ja keskusteli du Lhut'in kanssa oven luona.\n\n\"Tuhat miestä, sanoitte?\"\n\n\"Niin, me jouduimme aivan tuoreille jäljille ja niitä oli ainakin\nkolmesataa. He ovat kaikki mohawkeja ja cayaga-intiaaneja, paitsi\npientä määrää oneida-intiaaneja. Me taistelimme juoksujalassa ja\nmenetimme viisi miestä.\n\n\"Kaikki kuolleina toivottavasti?\"\n\n\"Niin luulisin, mutta meillä oli kova työ, välttääksemme joutumasta\neristetyiksi. Jean Mance sai kuulan säärensä läpi.\"\n\n\"Näin, että häneen sattui.\"\n\n\"On parasta, että varustaudumme valmiiksi vetäytymään päärakennukseen,\njos he aikovat vallata paaluvarustuksen. Emme hevin voi toivoa\npidättävämme heitä, kun heitä on kaksikymmentä yhtä meikäläistä\nvastaan.\"\n\n\"Kaikki on valmiina.\"\n\n\"Ja kanuunallamme voimme estää heidän kanoottejaan pääsemästä sivu,\njoten voimme lähettää naiset ja lapset pois tänä iltana.\n\n\"Olin aikonut tehdä sen. Ottakaa komentoonne pohjoinen sivusta. Tulkaa\nnyt kymmenen miehen kera minun sivustalleni, niin minä tulen sitte\nmiehineni teille avuksi, jos he muuttavat hyökkäyksensä suuntaa.\"\n\nAmmunta kuului yhtenäisenä rätinänä metsän reunassa ja ilma oli täynnä\nkuulia. Hyökkääjät olivat tottuneita ampujia, jotka hankkivat elantonsa\npyssyllään ja joille siis vapiseva käsi tai heikko silmä merkitsi\nköyhyyttä ja nälkää. Joka rako ja ampumareikä oli jo saanut merkkinsä\nheidän luodeistaan ja lakki, jonka pyssynpiipun varassa kohotti\nvarustuksen yläpuolelle, oli paikalla repaleina. Toiselta puolen olivat\npuolustajat myöskin taitavia intiaanisodassa ja he tunsivat kaikki\nmetkut ja syötit, joilla puolustus tai vihollisen pettäminen kävi\ntehokkaammaksi. He pysyttelivät sivussa ampumareijiltä ja pitivät\nvihollista silmällä vain pienistä halkeamista sekä ampuivat nopeasti ja\ntarkasti tilaisuuden tarjoutuessa. Kaatuneen puun takaa esiin pistävä\nruskea sääri näytti jo mihin ainakin yksi kuula oli sattunut, mutta\nheitä oli vaikea tähdätä mihinkään, sillä intiaanit pysyttelivät\nlehvistön suojassa tai syöksähtivät salamana puun takaa toiselle, joten\nheille jäi ainoastaan savun pöllähdys tai tulen leimahdus varsinaiseksi\nmaalikseen. Seitsemän kanadalaista oli jo haavoittunut. Kolme heistä\nteki kuolemaa, mutta neljä muuta pysyttelivät miehuullisesti\nampumareikiensä ääressä, vaikka yksikin heistä oli saanut kuulan\nleukansa läpi ja sylki hampaita suustaan ladatessaan pyssyään.\nNaiset istuivat maassa rivissä ampumareikien alapuolella, kullakin\nkuula-lautanen ja ruutiastia vieressään, ladaten uudestaan pyssyjä sekä\nojentaen ne miehille, sellaisilla paikoilla, jossa nopea ampuminen oli\nvälttämätön.\n\nEnsimmäinen hyökkäys suuntautui miltei kokonaan linnan eteläpuolelle,\nmutta irokeesien saatua lisäjoukkoja, levisi ja piteni heidän ketjunsa\nensin idänpuolelle ja sitten myöskin pohjoiselle. Linna oli siten\nkokonaan tuli- ja savukehän ympäröimänä, paitsi leveän joen puolelta.\nVastakkaisella rannalla piilottelivat irokeesit kanootteineen ja yksi\nlähti jo kymmenen miehen soutamana yrittämään jokea ylös, mutta hyvin\nsuunnattu kanuunanlaukaus puhkasi sen laidan aivan keskeltä, upottaen\nsen ja toisen kartessilaukauksen jälkeen näkyi vain neljä uijaa veden\npinnalla pitkien tukkatöyhtöjen heiluessa, kuin oudon kalan selkäevät.\nMaanpuolella oli lääniherra käskenyt lopettaa kanuunankäytön, koska\nintiaanit käyttivät hyväkseen sen suurta ampumareikää ja suurin osa\nhaavoittuneista oli juuri tässä saanut vammansa.\n\nVanha aatelismies tepasteli paikasta toiseen, ruudin savun mustaamien\nmiesten joukossa, valkoisessa röyhelössään ja merivahakeppi kädessään.\nHän lasketteli pieniä sukkeluuksiaan ja napsautteli sormillaan\nnuuskarasiaansa sekä näytti paljon vähemmän huolestuneelta nyt, kuin\npelatessaan korttia de Catinat'n kanssa.\n\n\"Mitä arvelette tästä, du Lhut?\" kysyi hän.\n\n\"Hullusti ovat asiat. Me menetämme liian paljon väkeä.\"\n\n\"Niin, rakas ystäväni, mitäpä muutakaan voi odottaa. Kun tuhatkunta\nmusketinsuuta on suunnattuna näin pieneen joukkoon, niin täytyy siitä\nmuutamain kärsiä. Voi mies parka, joko sinäkin nyt menit!\"\n\nHänen vieressään seisova mies oli kaatunut mätkähtäen maahan ja jäi\nliikkumattomana makaamaan kasvot alaspäin. Du Lhut katsahti mieheen ja\nsitten ympärilleen.\n\n\"Hän ei ollut minkään ampumareijän kohdalla ja kuitenkin kävi kuula\nhänen hartioihinsa\", sanoi hän. \"Mistä se saattoi tulla? Ah Pyhän Annan\nnimessä, katsokaa tuonne!\"\n\nHän osoitti suuren tammen latvaa, jossa näkyi pieni savupilvi.\n\n\"Tuo roisto näkee paaluaidan yli, mutta puu ei mahda olla niin paksu,\nettei kuula häntä tavottaisi. Mies parka ei tarvinne muskettiaan enää\nja se näkyy olevan valmiiksi ladattu.\" De la Noue otti kaatuneen pyssyn\nja laukaisi puussa väijyvää intiaania kohti. Pari lehteä irtautui\npuusta ja irvistelevä punanaama näyttäytyi hetkeksi, nauraen\npilkallisesti. Salaman nopeasti vei du Lhut aseensa poskelleen ja\npainoi liipasinta. Mies teki ihmeellisen loikkauken ja tuli rytisten\nalas tiheän lehvistön läpi. Kuusi, seitsemänkymmentä jalkaa hänen\nalapuolellaan pisti rungosta yksinäinen, vankka oksa ja sille hän\nputosi tupsahtaen, kuin kivi suohon ja jäi siihen roikkumaan\nkaksinkerroin, heiluen puolelta toiselle, päänahkatupsun riippuessa\nhänen jalkojensa välissä.\n\nInnostuksen huuto nousi kanadalaisten joukossa, mutta se hukkui villien\nmurhanhimoiseen karjuntaan.\n\n\"Hänen jäsenensä nytkähtävät. Hän ei olekaan kuollut\", sanoi de la\nNoue.\n\n\"Antaa hänen kuolla siinä\", vastasi du Lhut kylmästi, painaen uutta\npanosta pyssyynsä.\n\n\"Ah, tuolla on tuo harmaa lakki taas. Se näkyy aina kuin pyssyni on\nlataamaton.\"\n\n\"Minäkin näin erään harmaan töyhtölakin pensaikossa.\"\n\n\"Se on tuon Flaamilaisen äpärän. Ottaisin mieluummin hänen päänahkansa,\nkuin sadan uljaimman intiaanin.\"\n\n\"Onko hän niin rohkea sitten?\"\n\n\"On, hän on kylläkin rohkea. Sitä ei voi kieltää ja kuinkapa hän\nmuutoin voisi olla irokeesien sotapäällikkönä. Mutta hän on viekas ja\novela ja julma -- --. Ah, Jumalani, jos kaikki kertomukset hänestä ovat\ntosia, niin on hänen julmuutensa uskomaton. Pelkäänpä, että kieleni\nkuivettuisi jos vain nimeltäkin mainitsisin hänen tekemänsä konnantyöt.\nAh, tuossa hän on taas.\"\n\nHarmaa töyhtölakki oli uudelleen näyttäytynyt savun lomassa. De la Noue\nja du Lhut ampuivat yht'aikaa ja lakki lennähti ilmaan. Samassa astui\npensaikosta pitkä sotilas, paljastaen itsensä täydellisesti\npuolustajille. Hänen kasvonsa olivat aito intiaanin, hieman vaaleammat\nehkä ja musta suippoparta erottautui hänen metsästyspuseroaan vastaan.\nHän levitti kätensä halveksuvin elein ja seisoi hetkisen, katsoen\nkiinteästi linnoitukseen päin. Sitten hyppäsi hän takaisin metsän\nsuojaan, kuulien vinkuessa ja katkoessa oksia hänen ympärillään.\n\n\"Niin, kyllä hän on rohkea\", toisti du Lhut kiroten, \"teidän\nalustalaisenne ovat viime aikoina käyttäneet enemmän kuokkaa kuin\nmuskettia, päättäen heidän ampumisestaan. Mutta irokeesit näkyvät nyt\nvetäytyvän lukuisammin itäpuolelle. Luulen, että he kohta hyökkäävät\nsiltä puolelta.\"\n\nAmmunta oli todella kiihtynyt de Catinat'n johtamalla sivulla ja oli\nselvä, että irokeesien päävoimat olivat siellä. Joka tukin, joka rungon\nja joka kiven takaa leimahti tuli, harmaan pikku pilven seuraamana ja\nkuulat vinkuivat yhtenäisenä virtana ampuma-aukoista. Amos oli\nkaivertanut itselleen pienen reiän, noin jalan korkeudelle maasta ja\nmaaten vatsallaan ampui ja latasi rauhalliseen tapaansa. Hänen\nvieressään seisoi Efraim Savage, suu tiukkana ja silmät säihkyen\nrypistyvien kulmakarvojen alta koko sielullaan antautuneena\namalekiläisten nujertamiseen. Hän oli menettänyt lakkinsa, joten\nharmaat hiukset liehuivat tuulessa, hänen kasvonsa olivat ruudin savun\nmustaamat ja oikeassa poskessaan oleva pitkä viilto osoitti, mistä\nintiaanikuula oli mennyt. De Catinat käyttäytyi, kuten sotilas ainakin.\nHän kulki miehestä mieheen milloin kiittäen, milloin kehoittaen,\nkäyttäen noita kultaisia sanoja, jotka saavat sotilaan sydämen\nsykähtämään ja hänen poskensa hehkumaan. Seitsemän miestä oli hän jo\nmenettänyt, mutta taistelun heiketessä muilla puolilla ja kiihtyessä\nhänen osallaan, tuli lääniherra poikineen sekä du Lhut kymmenen miehen\nkera hänen avukseen. De la Noue oli juuri ojentamassa nuuskarasiaansa\nde Catinat'lle, kun läpitunkeva, kimakka parkaisu sai heidät katsomaan\ntaakseen. Onega oli polvillaan heidän takanaan, väännellen käsiään\npoikansa ruumiin ääressä. Ensi silmäyksellä näki, että kuula oli\nlävistänyt hänen sydämensä ja että hän oli kuollut.\n\nHetkeksi kävivät vanhan aatelismiehen kasvot kalpeiksi ja käsi, jossa\nhän piti nuuskarasiaansa, vapisi kuin lehti tuulessa. Sitten pani hän\nrasian taskuunsa ja hillitsi kasvonsa väreilyn täydellisesti.\n\n\"De la Noue't kuolevat aina kunnian kentällä\", huomautti hän. \"Luulen,\nettä meidän täytyy saada muutama mies lisää sille nurkalle, missä tykki\non.\"\n\nNyt selvisikin, miksi irokeesit olivat valinneet itäisen sivun\npäähyökkäyksensä tekemiseen. Siinä oli tuo pensaikko juuri metsän ja\npaalumuurin keskivälillä. Hyökkäävä osasto saattoi hiipiä siihen asti\nja kokoonnuttuaan suorittaa lopullisen rynnäkkönsä. Ensin näkyi\nyksinäinen sotilas, miltei kaksin kerroin hiipivän sinne, sitte seurasi\ntoinen yhtä varovaisesti perässä, kunnes jo kolmas paljasti itseään sen\nverran, että sai kuolettavan luodin ja jäi paikalleen liikkumattomaksi.\nHeitä seurasi sitten pitkä rivi sotilaita, kunnes kolmekymmentä kuusi\nkappaletta oli päässyt viidakon suojaan. Silloin oli Amos Green'in aika\ntullut.\n\nMakuupaikaltaan saattoi hän nähdä koivun kylkeen leikkaamansa pitkän\nmerkin ja hän tiesi, että sen alapuolella oli kätkettynä tuomansa\nruutisäkki. Hän tähtäsi merkkiin ja laski sitten pyssynpiippua aina\nkoivun juuren kohdalle asti, niin alas kuin hän pensaikon vuoksi\nsaattoi arvata oikean kohdan olevan. Ensimäinen laukaus ei vienyt\nmihinkään tulokseen, mutta toisen tähtäsi hän jalkaa alemmaksi ja kuula\nlävisti pussin, aikaansaaden sellaisen räjähdyksen, että se vavahdutti\nkivistä päärakennusta kuin maanjäristys ja luja paaluaita heilahti kuin\nvilja myrskytuulessa. Korkealle, aina pisimpien puitten latvoihin\nsaakka kohosi sinertävä savupatsas ja ensimmäistä ankaraa jymähdystä\nseurasi kuoleman hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan ilmaan\nkohonneitten ruumiiden tömähdykset maahan pudotessaan. Sitten seurasi\npuolustajan hillitön ilonhuuto ja siihen vastaava intiaanien raivokas\nulvonta, samalla kuin metsästä tuiski tulta entistä vihaisemmin.\n\nIsku oli hyökkääjille raskas. Kolmestakymmenestä kuudesta\nvaliosoturista pääsi ainoastaan neljä takaisin metsän suojaan, ja hekin\nniin runneltuina, ettei heistä enää ollut aseenkäyttäjiksi. Intiaanit\nolivat jo ennestään menettäneet runsaasti miehiä, joten tämä uusi\nonnettomuus pani heidät harkitsemaan menettelyään, sillä irokeesit\nolivat yhtä varovaisia kuin rohkeitakin ja heidän keskuudessaan\narvosteltiin päällikköä myös sen mukaan, kuinka taitavasti hän osasi\nsäästää miehistönsä henkeä. Heidän tulensa heikkeni vähitellen ja\nlukuunottamatta joitakin yksityisiä laukauksia, taukosi viimein\nkokonaan.\n\n\"Onko mahdollista, että he ovat lopettaneet hyökkäyksensä!\" huudahti de\nCatinat iloissaan. \"Amos, luulenpa että olet pelastanut meidät.\"\n\nMutta ovela du Lhut pudisti päätään.\n\n\"Susi jättää pikemmin puoleksi kalvamansa luun, kuin irokeesi tällaista\nsaalista.\"\n\n\"Mutta he ovat menettäneet paljon miehiä.\"\n\n\"Niin, mutta ei suhteellisesti niin paljon, kuin me. Heidän tappionsa\non noin viisikymmentä tuhatta miestä kohti, mutta me olemme menettäneet\nparikymmentä kuudestakymmenestä. Ei, he pitävät nyt neuvottelua ja pian\nsaamme taas kuulla heistä. Mutta siihen saattaa mennä joku tunti ja jos\nseuraatte minun neuvoani, niin menette nyt nukkumaan pariksi tunniksi,\nsillä mikäli silmistänne huomaan, ette ole yhtä tottunut tulemaan\ntoimeen unetta kuin minä ja on hyvin luultavaa, ettemme tänä yönä saa\nlevätä hetkeäkään.\"\n\nDe Catinat oli todella äärimmäisen väsynyt. Amos ja Efraim Savage\nolivat jo kääriytyneet vaippoihinsa ja vaipuneet uneen, paikoilleen\npaaluvarustuksen suojassa. Kapteeni kiiruhti ensin yläkertaan\nlohduttaakseen vapisevaa Adelea ja heittäytyi sitte leposohvalle ja\nvaipui sikeään uneen. Kun hän taas heräsi uuteen musketinrätinään, oli\naurinko jo alhaalla ja illan lempeä valaistus heijastui huoneen\ntyhjillä seinillä. Hän hypähti vuoteeltaan, otti muskettinsa ja riensi\nalas. Puolustajat olivat taas asettuneet ampumareijilleen ja\nlääniherra, du Lhut ja Amos kuiskuttelivat innokkaasti keskenään. Ohi\nmennessään huomasi hän, että Onega yhä istui surren poikansa ruumiin\nääressä, vaihtamatta aamullista asentoaan.\n\n\"Mikä nyt on? Hyökkäävätkö he taas\", kysyi hän.\n\n\"Heillä on jokin pirullisuus mielessään\", sanoi du Lhut, tirkistäen\nampumareijän nurkasta. \"He näkyvät kerääntyvän lukuisasti itäpuolelle,\nvaikka ampuminen jatkuu etelästä. Intiaanien tapa ei ole hyökätä\navoimien paikkojen yli, mutta jos he pelkäävät, että meille on tulossa\napua St. Louisista niin he ehkä tekevät sen.\"\n\n\"Edessämme oleva metsä on täynnä heitä\", sanoi Amos. \"He hääräävät\npensaissa kuin muurahaiset pesässä.\"\n\n\"Arvatenkin tekevät he hyökkäyksen tältä puolelta ja suojaavat\nhyökkääjiä sivutulella.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi lääniherra. \"Tuokaa kaikki liiat pyssyt ja\nkaikki muut miehet tänne, paitsi viittä, jotka jäävät muille sivuille.\"\n\nHän oli tuskin saanut lausutuksi viimeistä sanaa, kun metsästä kuului\nkorvia särkevä ulina ja hetkistä myöhemmin sieltä syöksähti pilvenä\nintiaaneja, jotka ulvoen ja hyppien ja heiluttaen sotakirveitään ja\npyssyjään juoksivat aukean yli. Ei voinut ajatella mitään\nhelvetillisempää näkyä kuin minkä tuo joukko tarjosi. Heidän\nmahdollisimman räikeillä väreillä maalatut kasvonsa ja hulmuavat\npäänahka-töyhtönsä, heiluvat kätensä ja ammottavat suunsa, heidän\nväännellessään ja kierellessään ruumistaan, olivat jotakin, jota tuskin\npahinkaan painajainen voisi unessa nostattaa.\n\nMuutamat etimmäiset kantoivat mukanaan kanootteja ja päästyään\npaaluaidan luo, nostivat ne sitä vastaan pystyyn ja juoksivat niitä\nmyöten, aivankuin rappuja. Toiset ampuivat ampumareikien läpi, niin\nettä heidän ja puolustajain pyssynpiiput sattuivat vastakkain, toisten\nhypätessä ilman apua paaluaitaukselle ja siitä rohkeasti sisäpuolelle.\nKanadalaiset tekivät vastarintaa, kuten miehet, jotka tiesivät, ettei\narmosta voinut olla puhettakaan, jos he häviäisivät. Niinkauan kuin he\nvielä ehtivät ladata uudelleen, ampuivat he, mutta sitten käyttivät he\npyssyjään nuijina ja löivät hurjasti jokaista päätä, joka näyttäytyi\naitauksen yläpuolella. Aitauksen sisäpuolella oli melske aivan\npirullinen. Ranskalaisten huudot, villien ulvonta ja säikähtyneitten\nnaisten pelokas kirkuna yhtyi hirvittäväksi meteliksi, jonka seasta\njoskus kuului lääniherran kimakka ääni, hänen kehoittaessaan miehiään\npysymään lujina. Miekka kädessä, lakkinsa menettäneenä ja tekotukka\nnurin päässä sekä kokonaan entisen arvokkuutensa unohtaneena, näytti\nvanha aatelismies sinä päivänä, miten vanha sotilas Rocroi'n ajoilta\nosasi käyttäytyä ja du Lhut'in, Amoksen, de Catinat'n ja vanhan\nEfraimin kanssa oli hän aina eturivissä. He taistelivat niin\nepätoivoisesti, käyttäen miekkaa ja pyssyntukkia sotakirvestä vastaan,\nettä vaikka yli viisikymmentä punanahkaa yht'aikaa nousi aitauksen yli,\nolivat he jo tappaneet ja karkoittaneet melkein kaikki takaisin, kun\nuusi hyökyaalto intiaaneja nousi eteläpuolisen aitauksen yli. Silloin\nnäki du Lhut heti, että paaluvarustus oli menetetty ja että yksi ainoa\nkeino enää voi pelastaa itse talon.\n\n\"Pidättäkää heitä vielä hetkinen\", huusi hän ja juosten\nmessinkikanuunan luo, iski tulen tuluksistaan ja laukaisi sen keskelle\ntiheintä villien joukkoa. Heidän hetkeksi pysähtyessään, pisti hän\nrautanaulan sytytysreikään ja löi sen pyssyn tukilla päätään myöten\nsisään. Juosten pihan poikki, naulasi hän toisen kanuunan samalla\ntavalla ja pääsi talon ovelle juuri, kun varusväen jäännöskin\nhyökkääjien äärimmilleen ahdistamana peräytyi sen luo. Kanadalaiset\nsyöksyivät sisään ja käänsivät raskaan puuoven paikalleen katkaisten\nsäären eräältä perässä tunkevalta viholliselta. Hetkeksi pääsivät he\nnyt hengähtämään ja neuvottelemaan.\n\n\n\n\nSeitsemänneljättä luku.\n\nMUNKKI SAAPUU.\n\n\nMutta heidän asiansa oli huonolla kannalla. Jos he olisivat menettäneet\nmolemmat kanuunansa, niin että ne olisi voinut kääntää ovea kohti,\nolisi kaikki vastus enää ollut turha. Du Lhut'in mielenmaltti oli\nheidät kuitenkin pelastanut siitä vaarasta. Molemmat joenpuoleiset\nkanuunat ja kanootit olivat turvassa, sillä niitä saattoi vallita talon\nakkunoista. Mutta puolustajain lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt\nja nekin, jotka vielä olivat jäljellä, olivat peräti väsyneitä ja\nuseimmat haavoittuneita. Yhdeksäntoista miestä oli päässyt taloon,\nmutta niistäkin oli yksi saanut kuulan lävitseen ja makasi voihkien\nhallin lattialla ja toinen oli menettänyt kykynsä ampua, saatuaan\nsotakirveestä syvän haavan olkapäähänsä. Du Lhut, de la Noue ja de\nCatinat olivat päässeet leikistä ehjin nahoin, mutta Efraimilla oli\nkuulanreikä käsivarressa ja Amoksella oli vertavuotava haava kasvoissa.\nMuista oli tuskin ainoakaan päässyt vahingotta ja kuitenkaan ei ollut\naikaa ajatella heidän haavojaan, sillä vaara uhkasi yhä ja ripeä\ntoiminta oli ainoa, joka saattoi heidät pelastaa. Muutama laukaus\nakkunavarustusten takaa riitti puhdistamaan pihan, sillä se oli\nkokonaan ammunnalle alttiina, mutta vihollisella oli sensijaan\npaaluaitaus suojanaan ja sieltä ylläpitivät intiaanit raivokasta tulta\nakkunoihin. Puoli tusinaa alustalaista vastaili tuleen, päällikköjen\nneuvotellessa parhaasta menettelytavasta.\n\n\"Meillä on kaksikymmentäviisi naista ja neljätoista lasta\", sanoi\nlääniherra. \"Olen varma, että olette yhtämieltä kanssani, herrat,\nsiitä, että tärkein velvollisuutemme kohdistuu heihin. Monet teistä,\nkuten minäkin, olette menettäneet tänäpäivänä veljenne tai poikanne.\nPelastakaamme nyt ainakin vaimomme ja sisaremme.\"\n\n\"Ei yksikään irokeesikanootti ole mennyt vettä myöten ohitsemme\", sanoi\neräs kanadalainen. \"Jos naiset lähtevät pimeän tultua, voivat he päästä\nturvaan.\"\n\n\"Pyhän Annan nimessä\", huudahti du Lhut, \"luulen että olisi hyvä, jos\nsaisimme miehet yhteen matkaan, sillä en käsitä miten pystymme\npuolustautumaan aamuun saakka.\"\n\nHyväksymisen hyminää kuului kanadalaisten joukosta, mutta vanha\naatelismies pudisti tekotukkaista päätään päättäväisen näköisenä.\n\n\"No, no, mitä lörpötystä se on!\" huudahti hän. \"Pitäisikö meidän jättää\nSainte Marie'n päärakennus, jos jokin villijoukko suvaitsee hyökätä sen\nkimppuun. Eihän toki, hyvät herrat, meitähän on tässä vielä\nparikymmentä miestä ja kun varusväki saa tietää, että olemme näin\nkovilla, jonka tiedon se viimeistään huomen aamulla saa, niin se\nrientää meille varmasti avuksi.\"\n\nDu Lhut pudisti synkännäköisenä päätään.\n\n\"Jos aiotte jatkaa puolustusta, niin en minä teitä jätä, mutta on toki\nsääli uhrata urhoollisia miehiä tyhjän vuoksi.\"\n\n\"Kanootit kantavat hädin tuskin vaimot ja lapset\", sanoi Theuriet,\n\"niitä on vain kaksi suurta ja neljä pientä, eikä niissä ole sijaa\nainoallekaan miehelle.\"\n\n\"Se ratkaisee asian\", sanoi de Catinat, \"mutta kuka soutaa?\"\n\n\"Sinne ei ole kuin muutama peninkulma, sekin myötävirtaa ja jokainen\nmeidän naisistamme osaa käyttää airoja.\"\n\nIrokeesit olivat nyt verrattain rauhallisia, ainoastaan sattumoin\nkajahtava laukaus jostakin puusta tai aitauksen takaa ilmaisi heidän\nläsnäolonsa. He olivat menettäneet paljon miehiä ja olivat nyt joko\nkokoomassa kaatuneitaan tai neuvottelemassa seuraavasta sotaliikkeestä.\nAlkoi jo hämärtää ja aurinko oli jo laskenut puitten latvojen taa.\n\nJätettyään vahdin joka akkunaan, menivät johtajat talon takapuolelle,\nmissä kanootit olivat. Virralla, heidän pohjoispuolellaan ei näkynyt\nvihollisia ensinkään.\n\n\"Meillä on hyvä onni\", sanoi Amos. \"Taivas näkyy vetäytyvän pilveen,\njoten tulee sangen pimeä.\"\n\n\"Se on todella onni, sillä kolme päivää sitten oli vielä täysikuu\",\nvastasi du Lhut. \"En käsitä, kuinka eivät irokeesit ole eristäneet\nmeitä joen puolelta, mutta ehkä he ovat menneet kanooteillaan etelään,\nnoutamaan lisäjoukkoja. He voivat siinä tapauksessa palata milloin\nhyvänsä, joten meidän ei pitäisi menettää hetkeäkään.\"\n\n\"Tunnin sisällä kait on kyllin pimeä lähteä.\"\n\n\"Luulen, että nuo pilvet antavat vettä, joten tulee tavallista\npimeämpi.\"\n\nNaiset ja lapset kokoontuivat rannalle ja kullekin määrättiin paikkansa\nkanooteissa. Alustalaisten vaimot, jotka olivat koko elämänsä\nviettäneet vaarojen keskellä, olivat karaistuneita ja lujakätisiä\nnaisia ja pysyivät suurimmaksi osaksi tyyninä ja maltillisina,\nvaikkakin joku nuorempi heistä hieman itki. Nainen on aina\nurhoollisempi, kun hänellä on lapsi suojeltavanaan ja kukin naimisissa\noleva nainen saikin yhden erikoiseen hoitoonsa, kunnes he pääsisivät\nperille. Onega, lääniherran puoliso, joka oli yhtä varovainen ja\nkokenut kuin intiaanipäällikkö konsanaan, määrättiin koko joukon\nkomentajaksi.\n\n\"Se ei ole kovin kaukana, Adele\", sanoi de Catinat vaimolleen, joka\nriippui hänen käsivarressaan. \"Muistathan, että metsien kautta\ntullessamme kuulimme iltakellojen soiton. Se oli juuri St. Louis'in\nlinnoitus, josta se kuului ja se ei ole kuin parin penikulman päässä.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo jättää sinua, Amory. Olemme jakaneet kaikki\nsurumme tähän saakka, miksi nyt sitten eroaisimme?\"\n\n\"Rakkaani, te kerrotte tultuanne linnoitukseen meidän tilastamme ja he\ntulevat sitten auttamaan meitä.\"\n\n\"Tehkööt toiset sen, mutta minä jään tänne kanssasi. En tahdo olla\nhyödytön. Onega opetti minua lataamaan pyssyä. Minä en pelkää, en\ntodellakaan pelkää, jos vain annat minun jäädä tänne.\"\n\n\"Et saa pyytää sitä, Adele. Se on mahdotonta. En voi antaa sinun jäädä\ntänne.\"\n\n\"Mutta minä tunnen, että niin olisi paras.\"\n\nMiehen karkea järki ei vieläkään ole oppinut panemaan arvoa naista\njohtavalle hienolle vaistolle. De Catinat todisteli ja kehoitteli,\nkunnes sai Adelen vaikenemaan, joskaan ei vakuutetuksi.\n\n\"Se on kaikki minun vuokseni\", sanoi hän. \"Et voi uskoa millainen paino\nvierähtää sydämeltäni kun tiedän olevasi turvassa. Ja sinun ei tarvitse\npelätä minun puolestani, voimme helposti pitää puoliamme aamuun saakka.\nSilloin tulee apu linnoituksesta, sillä olen kuullut, että heillä on\nyllin kyllin kanootteja, ja sitten tapaamme taas toisemme.\"\n\nAdele oli ääneti, mutta puristi yhä lujemmin hänen käsivarttaan. Hänen\nmiehensä koetti vieläkin vakuuttaa häntä, kun akkunassa olevalta\nvahdilta pääsi hätääntynyt huudahdus.\n\n\"Tuolla näkyy kanootti joella, pohjoiseen meistä!\"\n\nPiiritetyt katsoivat toisiinsa pettynein ilmein. Olivatko irokeesit\nsittenkin estäneet heidän perääntymismahdollisuutensa.\n\n\"Kuinka monta sotilasta siinä on?\" kysyi lääniherra.\n\n\"En voi nähdä, on jo niin hämärä ja se pysyttelee rantapenkereen\nsuojassa.\"\n\n\"Mitä suuntaa se tulee?\"\n\n\"Tätä suuntaa. Ah, nyt se tulee ulommaksi, nyt voin nähdä sen selvästi.\nHerra olkoon kiitetty! Tusinan kynttilöitä poltan Quebec'in\ntuomiokirkossa, jos elän ensi kesänä.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\" huusi de la Noue kärsimättömästi.\n\n\"Se ei olekaan irokeesien kanootti. Siinä on vain yksi mies ja hän on\nkanadalainen.\"\n\n\"Kanadalainen?\" huudahti du Lhut, hypäten akkunaan. \"Kuka hullu\nuskaltaa yksin lähteä tällaiseen mehiläispesään. Ah, nyt näen hänet.\nHän pysyttelee viisaasti piilossa heidän kuuliltaan. Nyt hän soutaa\nkeskelle virtaa ja kääntyy meihin päin. No totisesti, eipä ole pyhä isä\nensikertaa airon lavassa.\"\n\n\"Se on jokin jesuiitta\", sanoi joku, kurkottaen kaulaansa. \"He ovat\naina siellä, missä vaara on suurin.\"\n\n\"Ei, se onkin fransiskaani-pappi, voin nähdä hänen hiippansa!\"\n\nHetkistä myöhemmin kuului kanootin kokan rasahdus rannan kiviin, ovi\naukeni ja pitkään fransiskaanin viittaan puettu mies astui sisään. Hän\nvilkaisi nopeasti ympärilleen ja astuen sitten de Catinat'a kohti, pani\nkätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Kas niin, ette päässyt käsistäni sittenkään\", sanoi hän. \"Olen siis\nsaanut kiinni pahan siemenen, ennenkuin se ennätti juurtua.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, isä?\" kysyi lääniherra. \"Olette varmaankin\nerehtynyt. Tämä on hyvä ystäväni, Amory de Catinat, ylhäistä\nranskalaista sukua.\"\n\n\"Hän on Amory de Catinat, kerettiläinen ja hugenotti\", sanoi munkki.\n\"Olen seurannut hänen jälkiään St. Lawrence-jokea, olen seurannut häntä\nRichelieu-jokea pitkin ja olisin seurannut häntä maailman ääriin\nsaakka, saadakseni hänet käsiini.\"\n\n\"Mutta, isä, teidän intonne menee liian pitkälle\", sanoi lääniherra.\n\"Minne te sitten veisitte ystäväni?\"\n\n\"Hänen täytyy vaimoineen lähteä takaisin Ranskaan, sillä Kanadassa ei\nole sijaa ainoallekaan kerettiläiselle.\"\n\nDu Lhut purskahti nauruun. \"Pyhän Annan nimessä, isä\", sanoi hän, \"jos\nte voisitte viedä meidät kaikki tällä hetkellä Ranskaan, niin me\nolisimme teille ikuisessa kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Ja muistakaa\", sanoi de la Noue ankarasti, \"että te olette minun\ntalossani ja puhutte minun vieraalleni.\"\n\nMutta munkki ei hämmästynyt aatelisherran tuimaa katsettaan.\n\n\"Katsokaa tätä\", sanoi hän, vetäisten paperin poveltaan. \"Se on\nkuvernöörin allekirjoittama ja käskee teitä kuninkaan epäsuosion uhalla\npalauttamaan tämän miehen Quebec'iin. Ah, monsieur, kun te tuona aamuna\njätitte minut autiolle saarelle, ette osannut arvata, että palaisin\nQuebec'iin tätä hakemaan ja että ajaisin teitä takaa satoja virstoja.\nMutta nyt olette minun enkä jätä teitä, ennenkuin näen teidät\nvaimoinenne varmasti laivan kannella, joka on vievä teidät takaisin\nRanskaan.\"\n\nHuolimatta katkerasta kostonhimosta, joka loisti munkin mustista\nsilmistä, ei de Catinat voinut olla ihailematta hänen tarmoaan ja\nsitkeyttään.\n\n\"Minusta näyttää että te olisitte paremmin sopinut sotilaaksi kuin\nKristuksen seuraajaksi\", sanoi hän. \"Mutta koska olette seurannut meitä\ntänne ja koska emme nyt pääse täältä minnekään, niin lienee parasta,\nettä sovimme asiastamme vähän myöhemmin.\"\n\nMutta molemmat amerikkalaiset oli vähemmän taipuvaisia antamaan asialle\nniin rauhallisen käänteen. Efraimin parta tutisi vihasta ja hän\nkuiskasi jotakin Amoksen korvaan.\n\n\"Kapteeni ja minä voimme helposti tehdä hänet vaarattomaksi\", sanoi\nnuori eränkävijä, vetäen de Catinat'n syrjään. \"Jos hän rohkenee astua\ntiellemme, niin saa hän sen kalliisti maksaa.\"\n\n\"Ei, ei, ei missään nimessä, Amos! Antakaa hänen olla. Hän uskoo\ntoimivansa velvollisuutensa mukaan, vaikkakin hänen intonsa on\nsuurempi, kuin hänen rakkautensa. Mutta nyt tulee sade ja on varmaankin\nkyllin pimeä kanoottien lähteä.\"\n\nTaivas oli kokonaan vetäytynyt raskaaseen pilveen ja pimeä oli tullut\nniin äkkiä, että he tuskin enää voivat erottaa edessään olevaa veden\npintaa. Intiaanit olivat sekä metsässä että valtaamansa paaluaidan\ntakana hiljaa, mutta ulvonta ja kiljunta, joka kuului alustalaisten\nmökeistä, kertoi, että he olivat niitten ryöstöpuuhissa. Äkkiä leimahti\npunainen liekki yhden katolta.\n\n\"He ovat sytyttäneet tuleen mökin\", sanoi du Lhut. \"Kanoottien täytyy\nheti lähteä, sillä kohta on joella yhtä valoisaa kuin päivällä. Pian\nnyt kanootteihin, ei hetkeäkään saa hukata.\"\n\nEi ollut enää aikaa hyvästelyihin. Yksi ainoa kiihkeä suudelma ja Adele\nvietiin pois ja istutettiin pienimpään kanoottiin, jossa, paitsi\nOnegaa, oli kaksi lasta ja yksi keskenkasvuinen tyttö. Muut ryntäsivät\nmyös paikoilleen kanooteissa ja muutamassa hetkessä olivat alukset\ntyönnetyt vesille ja kadonneet pimeyteen. Synkkä pilvi näytti aivan\nhaljenneen ja sade pieksi kolisten kattoa ja räiskyi rannallejääneiden\nsilmille, heidän koettaessaan vielä kerran nähdä poiskiitäviä aluksia.\n\n\"Kiittäkäämme Jumalaa tästä sateesta\", sanoi du Lhut. \"Se estää mökkiä\nsyttymästä liian nopeasti.\"\n\nMutta hän oli unohtanut, että vaikka katto olikin märkä, oli mökin\nsisus kuiva kuin taula. Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun jo valtava,\nkeltainen liekki leimahti yhdestä akkunasta ja sitten toisesta, kunnes\näkkiä katto romahti sisään ja koko mökki loisti kuin pikipata. Liekit\nsuhisivat ja sähisivät rankkasateessa, mutta kun ne saivat yltyä\naltapäin, nousivat ne yhä korkeammalle ja tulivat yhä voimakkaammiksi,\nvalaisten puut punertavalla hohteellaan ja muuttaen niiden rungot\nkiiltäväksi kupariksi. Paaluaitaus ja kartano loistivat kuin\npäivänvalossa ja joki näkyi selvänä pitkän matkaa. Hirvittävä ulvonta\nmetsästä ilmaisi, että villit olivat huomanneet kanotit, jotka kartanon\nakkunoista näkyivät noin neljännesvirstan päässä.\n\n\"He oikaisevat metsän kautta. He juoksevat joen rantaan\", huusi de\nCatinat.\n\n\"Heillä on siellä muutamia kanootteja\", sanoi du Lhut.\n\n\"Mutta heidän täytyy mennä meidän ohitsemme\", sanoi lääniherra. \"Menkää\nkanuunan ääreen ja koettakaa pysäyttää heidät.\"\n\nTuskin olivat he päässeet kanuunan luo, kun kaksi kanootillista\nsotilaita sukelsi esiin ruohikosta ja ohjaten keskivirtaan, ryhtyivät\nvimmatusti soutamaan pakolaisten jälkeen.\n\n\"Jean, sinä olet meidän paras ampujamme\", huusi de la Noue. \"Ammu sitä,\nkun se sivuuttaa tuon suuren hongan. Lambert, ota sinä toinen kanuuna\nhuostaasi. Näistä laukauksista saattaa riippua niitten henki, jotka\novat teille rakkaimmat.\"\n\nMolemmat vanhat, kurttuiset tykkimiehet tähtäsivät ja odottivat\nkanootteja tuleviksi kohdalle. Tulipalo valaisi yhä kirkkaammin ja\nleveä joki muistutti himmeää metallilevyä, jossa kaksi mustaa viivaa\nkuvasi kanootteja, jotka nopeasti liukuivat eteenpäin. Toinen oli\nviisikymmentä jalkaa edellä toisesta, mutta kummassakin taipuivat\nintiaanivartalot melkein kaksinkerroin, heidän vetäessään raivokkaasti\nairoillaan ja heidän toverinsa kiihoittivat heitä rannalta\nkiljunnallaan yhä ankarampaan ponnisteluun. Pakolaiset olivat jo\nkadonneet virran mutkan taakse.\n\nKun ensimmäinen kanootti tuli alemman kanuunan kohdalle, teki\nkanadalainen ristinmerkin sytytysreijän kohdalla ja laukaisi. Ilonhuuto\npääsi innokkailta katselijoilta, mutta sitä seurasi heti pettymyksen\nhuokaus. Panos oli sattunut veteen aivan maalin viereen ja nosti\nvaltavan vesipatsaan sen yli, niin että se ensin näytti uponneen. Mutta\nseuraavassa tuokiossa oli vesi taas painunut ja kanootti jatkoi\nmatkaansa muuten vahingoittumattomana, paitsi että yksi sotilas pudotti\naironsa ja suistui edessä olevan toverinsa päälle. Toinen tykkimies\ntähtäsi samaa kanoottia, sen tullessa kohdalle, mutta juuri, kun hän\nojensi sytytintä laukaistakseen, tuli paaluaidan takaa vinkuen luoti ja\nhän kaatui kuolleena tykkinsä ääreen.\n\n\"Tätä työtä minä kyllä olen tottunut tekemään, poikani\", sanoi Efraim\nSavage, juosten äkkiä paikalle. \"Mutta kun laukaisen kanuunan, niin\ntahdon asettaa sen myös itse. Autahan tuolla vivulla vähäsen, että saan\nsen suunnatuksi saarta kohti. Kas niin! Vähän alemma, jotta kölit\nolisivat yhtä korkealla! Nyt se on hyvä.\" Hän asetti sytyttimen\nkohdalle ja laukaisi.\n\nSe oli kaunis laukaus. Koko panos osui kanoottiin, noin kuusi jalkaa\nperästä lukien, ja katkaisi sen kahtia, kuin munankuoren. Ennenkuin\nsavu oli ehtinyt hälvetä, oli alus tehnyt täydellisen haaksirikon ja\ntoinen kanootti oli pysähtynyt pelastamaan muutamia haavoittuneita.\nToiset, jotka olivat yhtä taitavia vedessä kuin maallakin, uivat\nkiireimmiten rantaa kohti.\n\n\"Pian, pian\", huusi lääniherra. \"Ladatkaa kanuuna, voimme ehkä saada\ntoisenkin vielä.\"\n\nMutta siitä ei tullut mitään. Paljoa aikaisemmin, kuin he saivat\nkanuunan valmiiksi, olivat irokeesit jo nostaneet haavoittuneet\nkanoottiinsa ja soutivat taas vimmatusti pakolaisten perässä. Heidän\nliukuessaan pois, sammui äkkiä mökin palo ja he katosivat pimeyteen ja\nsateeseen.\n\n\"Jumalani!\" huudahti de Catinat, he joutuvat varmasti vangiksi.\nJättäkäämme tämä paikka, ottakaamme kanootti ja lähtekäämme heidän\njälkeensä. Tulkaa, tulkaa, joka hetki on kallis!\"\n\n\"Monsieur, te menette liian pitkälle levottomuudessanne\", sanoi\nlääniherra kylmästi. \"Minua ei haluta niin kevyesti jättää asemaani.\"\n\n\"Ah, mikä tämä sitten on? Puuta ja kiveä, jonka aina voi rakentaa\nuudestaan. Mutta ajatella, naisia ja lapsia noiden pahojen henkien\nvallassa. Oh, minä olen tulemaisillani hulluksi. Tulkaa toki!\nKristuksen tähden, tulkaa.\" Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän\nraivosi, heristäen nyrkkejään ilmassa.\n\n\"En usko, että he joutuvat vangiksi\", sanoi du Lhut, pannen kätensä\nrauhoittavasti hänen olalleen. \"Älkää peljätkö, heillä oli pitkä\netumatka ja naiset osaavat täällä soutaa yhtä hyvin kuin miehetkin.\nSitäpaitsi oli intiaanikanootti jo lähtiessään liian täynnä, ja lisäksi\ntulivat vielä haavoittuneet. Mohawkien tammikanootit ei myöskään ole\nyhtä nopeita, kuin täkäläiset koivunkuoriset. Joka tapauksessa, on\nmahdotonta lähteä heitä takaa-ajamaan, sillä meillä ei ole\nminkäänlaista alusta.\"\n\n\"Tuollahan on yksi.\"\n\n\"Niin mutta se ei kanna muuta kuin yhden miehen. Sehän on se, jolla\nmunkki saapui.\"\n\n\"Sitten lähden sillä yksin. Minun paikkani on vaimoni rinnalla.\" Hän\nlennätti oven auki, ryntäsi ulos ja oli työntämäisillään kehnon aluksen\nvesille, kun joku juoksi hänen ohitseen ja löi venehaalla kanotin\nlaidan puhki.\n\n\"Se on minun veneeni\", sanoi munkki heittäen aseensa maahan ja pannen\nkätensä ristiin rinnalle. \"Ja voin siis tehdä sillä, mitä tahdon.\"\n\n\"Te senkin piru. Te olette saattanut meidät perikatoon.\"\n\n\"Olen saanut teidät käsiini ja te ette enää pääse minulta karkuun.\"\n\nSotilaalle nousi kuuma veri päähän ja hän otti aseen maasta ja astui\naskeleen munkkia kohti. Valo virtasi avonaisesta ovesta munkin\nvakaville, karkeille kasvoille, mutta ei lihaskaan värähtänyt eikä ilme\nmuuttunut, vaikka hän näki raivosta hullaantuneen miehen heiluttavan\nasettaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Hän vain risti itsensä ja\nmutisi jonkin latinalaisen rukouksen puoliääneen. Hänen tyyneytensä\npelasti hänen henkensä. De Catinat heitti aseen maahan, kiroten\nkatkerasti ja kääntyi lähteäkseen rikotun veneen luota, kun äkkiä,\nkenenkään aavistamatta päärakennuksen vankka ovi painui ryskien sisään\nja joukko ulvovia villejä ryntäsi taloon.\n\n\n\n\nKahdeksasneljättä luku.\n\nSAINTE MARIE'N RUOKASALI.\n\n\nSe, mitä oli tapahtunut, on helposti selitetty. Talon pihanpuoleisten\nakkunain vartijat tunsivat, että oli enemmän kuin ihminen saattoi\nkestää, jäädä vartiopaikoilleen kun heidän lastensa ja vaimojensa\nkohtalo ratkaistiin toisella puolella. Kaikki oli rauhallista\npaaluaitauksen takana ja sekä intiaanien, että kanadalaisten huomio oli\nyhtä paljon kiintynyt tapahtumiin joella. Yksitellen olivat\nvartiomiehet sen vuoksi jättäneet paikkansa ja olivat kokoontuneet\ntalon taakse iloitsemaan vanhan merikarhun onnistuneesta laukauksesta\nja suremaan, kun toinen kanootti kiiti kuin verikoira pakolaisten\nperässä. Mutta intiaaneilla oli joukossaan eräs, joka oli yhtä\nkekseliäs ja viekas kuin du Lhut'kin. Flaamilainen äpärä oli\npaalutuksen takaa pitänyt silmällä taloa, kuten koira rotan reikää ja\nhän oli heti huomannut vartiomiesten poistumisen.\n\nParinkymmenen sotilaan avustamana oli hän metsänreunasta kantanut\nraskaan tukin ja estämättä päästyään aukean paikan poikki oli hän\nmiehineen iskenyt sen ovea vastaan sellaisella voimalla, että\npoikkitangot olivat murtuneet ja ovi oli lentänyt saranoiltaan.\nEnsimäinen tieto hyökkäyksestä tuli piiritetyille oven räsähdyksen\nmuodossa sekä kuullessaan kahden tehtävänsä laiminlyöneen vartiomiesten\nkiljahdukset, heidän joutuessaan intiaanien käsiin ja menettäessään\npäänahkansa hallissa. Koko alakerta oli intiaanien hallussa ja de\nCatinat vihamiehensä, munkin kera, oli jäänyt eristetyksi rappujen\nulottuvilta.\n\nOnneksi olivat kuitenkin kaikki kanadalaiset kartanot rakennetut\nsilmälläpitäen puolustusta intiaaneja vastaan. Puiset raput, jotka\nhädän tullen saattoi vetää ylös, riippuivat yläakkunasta maahan saakka\njoenpuolella. De Catinat riensi niiden luo munkin seuraamana. Hän\ntavoitteli niitä pimeässä mutta ne olivat poissa.\n\nSilloin valtasi hänet todella epätoivo. Minne saattoi hän nyt paeta.\nVene oli rikottu ja paaluaita oli hänen ja metsän välissä ja se oli\nirokeesien hallussa. Heidän ulinansa soi hänen korvissaan. He eivät\nvielä olleet huomanneet häntä, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat\nhe varmasti hänen kimpussaan. Äkkiä kuuli hän äänen jostakin pimeästä\nyläpuolellaan.\n\n\"Annahan tänne pyssysi, poikani\", sanoi ääni. \"Näen muutaman pakanan\nhaamun nousevan aitauksen yli.\"\n\n\"Se olen minä, se olen minä, Amos\", huusi de Catinat. \"Raput alas ja\npian, muutoin menetän henkeni aivan heti.\"\n\n\"Olkaa varovaisia, se voi olla juoni\", sanoi du Lhut'in ääni.\n\n\"Eikö mitä, minä vastaan siitä\", sanoi Amos, ja hetkistä myöhemmin\ntulivat raput alas, de Catinat ja munkki ryntäsivät rappuja ylös ja\nolivat tuskin saaneet jalkansa akkunalaudalle, kun parvi sotilaita\nsyöksyi alakerran ovesta ja painui rantaan. Kaksi muskettia välähti\nheidän yläpuolellaan ja jotakin läiskähti kuin kala veteen, ja samassa\nolivat jo molemmat miehet turvassa ja raput nostettu takaisin ylös.\n\nMutta kovin pieneksi oli se joukko jäänyt, joka nyt piti hallussaan\nviimeistä peräytymispaikkaa. Ainoastaan yhdeksän oli kaikkiaan jäänyt\nhenkiin, lääniherra, du Lhut, molemmat amerikkalaiset, munkki, de\nCatinat, Theuriet, ja kaksi alustalaista. Haavoitettuina, kärventyneinä\nja ruudinsavun mustaamina olivat he yhä täynnä epätoivoista taistelua\nkäyvien miesten raivoisaa rohkeutta, miesten, jotka tiesivät, ettei\nkuolema voinut saapua kauheammassa muodossa, kuin mitä antautuminen\ntarjosi heille. Kiviset raput nousivat suoraan keittiöstä päähalliin ja\novi, jonka alaosa oli suljettu parilla patjalla, oli ainoa pääsyn\nmahdollisuus koko kerrokseen. Kiihkeä kuiskailu ja pyssyn hanojen\nnaksahdukset ilmaisivat hyökkäyksen olevan tulossa.\n\n\"Pankaa lyhty oven yläpuolelle\", sanoi du Lhut, \"niin, että se valaisee\nrappuja. Siinä ei ole ampumatilaa kuin kolmelle, mutta te voitte kaikki\nladata ja ojentaa pyssyt ampujille. Monsieur Green, tulkaa tähän\npolvillenne viereeni ja te, Jean Duval. Jos meistä joku kaatuu, niin\ntäyttäkää heti hänen paikkansa. Ja olkaa nyt valmiina, sillä nyt he\ntulevat.\"\n\nKuului kimakka vihellys alhaalta ja silmänräpäyksessä olivat raput\ntäynnä ryntääviä punanahkoja, heilutellen hurjasti aseitaan. Pum! pum!\npum! paukahti kolme muskettia ja sitten vielä kaksi kertaa sarja läpi.\nSavu oli niin sakeana matalakattoisessa huoneessa, että tuskin näki\nojentaa pyssyjä niitä innokkaasti tavoitteleville. Mutta ei ainoakaan\nirokeesi päässyt kynnykselle asti eikä astuntaa kuulunut enää\nrappusissa. Ei muuta kuin vihaista murinaa ja silloin tällöin huokaus\nalhaalta. Tarkka-ampujat olivat päässeet vaurioitta, mutta he\nlopettivat ammunnan ja odottivat savun hälvenemistä.\n\nKun ilma selveni, näkivät he, kuinka tuhoisa heidän tulensa oli ollut\nahtaassa käytävässä. He olivat ampuneet ainoastaan yhdeksän laukausta\nja seitsemän intiaania loikoi pitkin suoria kivirappuja. Viisi heistä\nmakasi liikkumattomina, mutta kaksi koetti vielä hitaasti ryömiä\nomiensa luo. Du Lhut ja toinen alustalainen nostivat pyssynsä ja nuo\nkaksi raajarikkoista asettuivat hiljaisiksi.\n\n\"Pyhän Annan nimessä\", sanoi du Lhut, ladatessaan muskettiaan. \"Jos he\nsaavat meidän päänahkamme, niin kyllä me olemme myyneet ne hyvällä\nhinnalla. Ainakin sata intiaanieukkoa ulvoo valitusvirttään kylässään,\nkun he saavat kuulla tämänpäiväisestä työstämme.\"\n\n\"Niin kyllä, he eivät hevin unohda Sainte Marie'n tervetuliaisia\",\nsanoi vanha aatelismies. \"Minun täytyy vieläkin lausua syvän\nmielipahani siitä, rakas de Catinat'ni, että teille ja vaimollenne piti\nsattua tälläinen häiriö, käydessänne ystävällisesti minua\ntervehtimässä. Toivon, että vaimonne ja muut naiset jo ovat turvassa\nlinnoituksessa.\"\n\n\"Jumala suokoon, että niin olisi! En saa ennemmin hetkenkään rauhaa,\nkuin olen tavannut hänet.\"\n\n\"Jos he ovat turvassa, niin voimme aamulla odottaa apua. Chambly,\nlinnan päällikkö ei ole niitä miehiä, jotka jättävät toverinsa pulaan.\"\n\nKortit olivat vielä hajallaan pöydän päässä, kolmittain ladottuina\npäällekkäin, sellaisina kuin ne edelliseltä illalta siihen jäivät.\nMutta pöydällä oli jotakin muuta, joka oli paljon mielenkiintoisempaa\nheille, sillä aamiaisruokia ei oltu korjattu pois ja he olivat\ntapelleet koko päivän saamatta suupalaa tai ryyppyä. Silmä silmässä\nkuolemankin kanssa vaatii luonto saatavansa ja nälkäiset miehet kävivät\ntarmokkaasti käsiksi leipään, lampaan reiteen ja kylmään villihanheen.\nRyhmä viinipulloja oli tarjoilupöydällä ja niiden kaulat katkesivat\nkiireessä ja sisällys valui liukkaasti alas kuivia kurkkuja. Kolme\nmiestä oli aina vahdissa siitä huolimatta, sillä he olivat päättäneet,\nettei heitä enää tavattaisi nukkumassa. Villien huuto ja kirkuminen\nkuului ylös kuin olisi kaikki metsän sudet teljetty alakertaan, mutta\nrappusissa ei käynyt ketään.\n\n\"He eivät enää uudista hyökkäystään\", sanoi du Lhut varmuudella, \"sillä\nme annoimme heille liian ankaran opetuksen.\"\n\n\"Mutta jos he sytyttävät talon palamaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa he hämmästyvät\", sanoi taloudenhoitaja. \"Se on\nyhtenäistä kiveä, sekä seinät, että raput, paitsi muutamaa hirttä,\naivan toista maata kuin nuo mökit tuolla.\"\n\n\"Hiljaa!\" huudahti Amos Green ja nosti kätensä. Kiljunta oli lakannut\nja he kuulivat vasaran tasaista pauketta puuta vasten.\n\n\"Mitä se mahtaa olla!\"\n\n\"Joitakin uusia koiranjuonia, varmaankin.\"\n\n\"Olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, hyvät herrat\", huomautti\nlääniherra, unohtamatta kohteliaita hovitapoja, \"että minun uskoni on,\nettä he ovat oppineet nuoren ystävämme keinon ja avaavat nyt\nruutitynnöreitä varastohuoneessa.\"\n\nDu Lhut pudisti päätään sille ajatukselle.\n\n\"Punanahan tapa ei ole tuhlata ruutia\", sanoi hän. \"Se on aivan liian\nkallista heille, jotta he siihen ryhtyisivät. Ah kuulkaahan tuota.\"\n\nMelu ja ulvonta oli alkanut uudelleen, mutta siinä oli nyt aivan\ntoinen, villimpi ja järjettömämpi sävy ja siihen sekaantui laulunpätkiä\nja naurun hohotuksia.\n\n\"Haa, he ovat avanneet konjakkitynnörit\", huudahti du Lhut. \"Kyllä he\nolivat pahoja ennestäänkin, mutta nyt heistä tulee oikein helvetin\npiruja.\"\n\nHänen puhuessaan kuului taas yleinen kiljunta, mutta sen yli kuului\narmoa rukoileva ääni. Kauhu kasvoillaan katselivat piiritetyt toisiaan.\nRaskas, palavan lihan käry nousi alhaalta ja yhä tuo kammottava huuto\nja armonanonta. Se alkoi hitaasti ja värähdellen hiljetä ja loppui\nsitten ainaiseksi.\n\n\"Kuka se oli?\" kuiskasi de Catinat, tuntien veren jäähtyvän suonissaan.\n\n\"Luulen, että se oli Jean Corbeil.\"\n\n\"Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan! Hänen vaivansa ovat loppuneet\nja soisinpa, että meilläkin olisi hänen rauhansa! Ah, ampukaa, ampukaa\nhänet!\"\n\nEräs mies oli äkkiä juossut rappujen juureen ja heilauttanut kättään,\naivan kuin olisi heittänyt jotakin. Se oli Flaamilainen äpärä. Amos\nGreenin musketti välähti, mutta mies oli hypännyt takaisin yhtä\nnopeasti, kuin oli tullutkin. Jotakin putosi heidän keskelleen ja vieri\nlattiaa pitkin lyhdyn valossa.\n\n\"Maahan! maahan! Se on pommi\", huusi de Catinat.\n\nMutta esine oli pysähtynyt du Lhut'in jalkoihin ja hän näki sen nyt\nselvästi. Hän otti vaatteen pöydältä ja peitti sen.\n\n\"Se ei ole mikään pommi\", sanoi hän rauhallisesti, \"ja se _oli_\nCorbeil, joka kuoli äsken.\"\n\nNeljän tunnin ajan kuului mellastus, tanssiminen ja juominki\nvarastohuoneesta, ja avatuista konjakkitynnöreistä nouseva löyhkä\ntäytti ilman. Monta kertaa kehittyi villien kesken tuima tappelu ja\nriita ja näytti siltä, kuin he olisivat kokonaan unohtaneet\nyläpuolellaan olevat vihollisensa, mutta piiritetyt saivat pian\nhuomata, että he olivat yhtä tarkan silmälläpidon alaisia kuin\nennenkin. Kun Theuriet, taloudenhoitaja, meni erään ampuma-aukon ohi,\njoka oli valon kohdalla, sai hän heti kuolettavan luodin paaluaidan\ntakaa ja Amos ja vanha lääniherra pelastuivat hädintuskin samanlaisesta\nkohtalosta, kunnes he viimein tukkivat kaikki muut ampuma-aukot paitsi\nne, jotka toivat joelle päin. Siltä puolelta ei ollut mitään vaaraa ja\nkun päivä oli taas koittamassa, piti joku heistä koko ajan silmällä\njokea, josta kaivattu apu oli odotettavissa.\n\nHitaasti hiipi valo itäisellä taivaalla, ensin harmaana juovana, sitten\npunaisena vyönä, leviten ja laajeten kunnes se kohosi lämpimänä aaltona\ntaivaan yli, punertaen vaeltavien pilvien reunat. Metsämaiden yllä\nlepäsi ohut harmaa sumu, josta mahtavat tammen latvat ylenivät kuin\nutuiset saaret usvamerestä. Valon kasvaessa repeili sumu risaisiksi\nkaistaleiksi, jotka ohentuessaan häipyivät kokonaan näkyvistä, kunnes\naurinko nostaessaan hehkuvan reunansa itäisen metsän yli, valoi\nloisteensa lakastuvan lehdistön purppuraan ja punaan sekä virran\nsinikalvoon, joka leveänä polveili pohjoista kohti. De Catinat seisoi\njoenpuoleisessa akkunassa ja imi ahnein vedoin puitten pihkaista\ntuoksua, johon sekoittui kostean maan raskas haju, kun hänen silmiinsä\näkkiä osui tumma pilkku joella.\n\n\"Tuolla on kanootti tulossa tännepäin\", huudahti hän.\n\nSilmänräpäyksessä riensivät kaikki akkunaan, mutta du Lhut juoksi\nheidän perässään ja työnsi heidät vihaisesti oven luo.\n\n\"Aijotteko kuolla ennen aikojanne\", sanoi hän.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Efraim, joka ymmärsi hänen eleensä hyvin, vaikkei\nkäsittänytkään sanoja. \"Meidän täytyy jättää vahti kannelle. Amos\npoikani, jää tähän kanssani ja ole valmiina, jos he näyttäytyvät.\"\n\nMolemmat amerikkalaiset ja du Lhut olivat vartiossa ovella, sillä aikaa\nkuin muut pitivät silmällä lähestyvää venettä. Syvä huokaus pääsi äkkiä\nainoalta eloonjääneeltä alustalaiselta.\n\n\"Se on irokeesi-kanootti\", sanoi hän.\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Valitettavasti on se niin, teidän ylhäisyytenne, ja se on sama, joka\nmeni ohitsemme illalla.\"\n\n\"Ah, sitten ovat naisemme pelastuneet.\"\n\n\"Toivottavasti, mutta pelkään, että siinä nyt on enemmän väkeä, kuin\nsiinä mennessä oli.\"\n\nHenkeään pidättäen odotti pieni eloonjäänneitten joukko kanoottia, joka\ntulla viiletti, niin että vaahto kokassa kuohui. He saattoivat jo\nnähdä, että siinä oli paljon väkeä mutta he muistivat, että se oli\nottanut toisen kanootin haavoittuneet matkaan. Yhä se läheni, kunnes\ntultuaan heidän kohdalleen, kääntyi ja soutajat kohottivat aironsa,\nratketen räikeään ivanauruun. Kanootin perä oli katsojiin päin ja he\nnäkivät, että siinä istui kaksi naista. Välimatkasta huolimatta ei\nvoinut erehtyä toisen kalpeitten ja toisen tummien kasvojen suhteen.\nSiinä istuivat Adele ja Onega.\n\n\n\n\nYhdeksäsneljättä luku.\n\nKAKSI UIMARIA.\n\n\nCharles de la Noue, Sainte Marie'n lääniherra, oli karaistunut ja\nhillitty mies, mutta häneltä pääsi syvä huokaus ja katkera kirous,\nnähdessään intiaanivaimonsa omien heimolaistensa käsissä, sillä heiltä\nhän ei voinut odottaakaan armoa.\n\nSiitä huolimatta voitti hänessä taas vanha hovimies ja hän kääntyi de\nCatinat'n puoleen, lausuakseen jonkin osaaottavan sanan, kun hän\nakkunassa näki jonkun varjontapaisen vilahtavan ja samassa oli kapteeni\nhävinnyt näkyvistä. Sanaakaan lausumatta oli tämä laskenut raput alas\nja laskeutui kuumeisella kiireellä maahan. Päästyään alas viittasi hän\ntovereilleen, että he vetäisivät raput takaisin ja heittäytyen virtaan,\nlähti uimaan kanoottia kohti. Aseettomana ja ilman minkäänlaista\nsuunnitelmaa valtasi hänet ainoastaan tunne, että hänen täytyi olla\nvaimonsa rinnalla nyt, vaaran hetkellä. Johtakoon kohtalo heidät\nelämään tai kuolemaan, mutta yhdessä vaimonsa kanssa tahtoi hän sen\nkestää, vannoi hän itselleen, halkoessaan vahvoilla käsivarsillaan\nlaineita.\n\nMutta oli eräs toinenkin, jonka velvollisuuden tunto ajoi turvasta\nsurman suuhun. Koko yön oli munkki vartioinut de Catinat'ta kuin\nsaituri aarrettaan, ajatellen, että tuo kerettiläinen oli se\nrikkaruohon siemen, joka itäisi ja leviäisi kunnes se tukehuttaisi\npyhän kirkon valitun yrttitarhan Kanadassa. Nähdessään hänen nyt\nrientävän tikarappuja alas, pelkäsi hän kadottavansa kalliin saaliinsa\nja huomaamatta innoltaan vaaraa, kiiruhti hän vartioitavansa\nkintereillä maahan ja heittäytyi virtaan kymmenkunta jalkaa hänen\njälessään.\n\nAkkunassa seisoville katselijoille tarjoutui joella harvinainen näky.\nKeskivirrassa oli intiaanien kanootti, täynnä tummia sotilaita ja\nheidän keskellään kyyristyneinä molemmat naiset. Heitä kohti ui de\nCatinat mieletöntä vauhtia, nousten vahvat hartiat joka vedolla veden\nyläpuolelle ja hänen takanaan ponnisti munkki ruskeassa hiipassaan ja\nlaaja viitta veden pintaa viistäen. Hän oli kuitenkin laskenut voimansa\nliian suuriksi. Hän oli tosin hyvä uimari, mutta hänen vaatteensa\nestivät hänen liikkeitään ja painoivat häntä veden alle. Hänen vetonsa\nkävivät yhä hitaammiksi ja päänsä painui yhä alemma, kunnes hän lopulta\nkohotti kätensä taivasta kohti ja huutaen kovalla äänellä \"In manus\ntuas, Domine\", katosi virran pyörteisiin. Pari minuuttia senjälkeen\nnäkivät he intiaanien nostavan de Catinat'n kanoottiinsa, joka heti\nkääntyi ja jatkoi matkaansa tulisella kiireellä.\n\n\"Jumalani!\" huudahti Amos Green. \"Nyt hän on mennyttä miestä.\"\n\n\"Olen neljänkymmenen vuoden kuluessa nähnyt yhtä ja toista, mutta\ntällaista en koskaan.\"\n\nLääniherra otti hyppysellisen nuuskaa kultarasiastaan ja\npyhkäisi takkinsa etumuksesta sille pudonneet jyväset sievällä\npitsinenäliinallaan.\n\n\"Monsieur de Catinat teki, kuten ranskalaisen jalosukuisen tulee\",\nsanoi hän. \"Jos jaksaisin uida, niinkuin kolmekymmentä vuotta sitten,\nniin olisin tehnyt hänelle seuraa.\" Du Lhut pudisti päätään ja vilkasi\npuhujaan. \"Meitä on nyt vain kuusi jäljellä\", sanoi hän. \"Pelkään, että\nheillä taas on jokin juoni mielessään, kun he ovat niin hiljaa.\"\n\n\"He ovat lähdössä pois\", huusi alustalainen, joka tähysteli eräästä\nsivuakkunasta. Mitä tuo saattaa merkitä! Pyhä neitsyt, onko\nmahdollista, että olemme pelastuneet? Katsokaa, kuinka he tungeksivat\npuitten lomitse. Nyt juoksevat he kanooteilleen ja he heiluttelevat\naseitaan ja osoittelevat sormillaan.\"\n\n\"Tuo sekarotuinen piru on heidän joukossaan\", sanoi Efraim.\n\"Haluaisinpa koettaa pyssyäni häneen, ellei se olisi ruudin ja lyijyn\nhaaskausta.\"\n\n\"Olen osannut maaliin pitemmältäkin matkalta\", sanoi Amos, asettaen\npyssynsä kapeaan, akkunan eteen tehdyssä suojalaitteessa olevaan\nrakoon. \"Antaisinpa ensivuoden kauppatuloni, jos saisin hänet\nkaatumaan.\"\n\n\"Se on neljäkymmentä jalkaa pitempi matka, kuin mitä minun pyssyni\nkantaa\", huomautti du Lhut. \"Mutta olen nähnyt englantilaisten ampuvan\nsellaiselta matkalta useinkin.\"\n\nAmos tähtäsi tarkkaan, tukien asettaan akkunalautaa vasten ja laukasi.\nPieni joukko kohotti ilonhuudon, sillä Flaamilainen äpärä kaatui. Mutta\nsamassa oli hän taas jaloillaan ja pui uhmaten nyrkkiään akkunassa\nolijoille.\n\n\"Piru vieköön\", huudahti Amos katkerasti englannin kielellä. \"Ammuin\nhäntä vaillinaisella kuulalla. Yhtä hyvin olisin voinut heittää häntä\nkivellä.\"\n\n\"Ei, Amos poikani, älä kiroo, vaan lasketa häntä vielä kerran ja vähän\nvoimakkaammalla annoksella, jos vain aseesi kestää.\"\n\nEränkävijä sulloi pyssyynsä täyden panoksen ja valitsi täysin pyöreän\nkuulan pussistaan, mutta kun hän taas haki häntä tähtäimeensä, oli sekä\nhänen maalinsa, että muutkin intiaanit kadonneet näkyvistä. Joella\nlensi yksinäinen, vankeja kuljettava kanootti parinkymmenen airon\nsoutamana, kuin tuulispää, mutta muita vihollisia ei näkynyt missään.\nHe olivat kadonneet kuin paha unennäkö. Kolkkona seisoi kuulien\nseulaksi lävistämä aitaus, sen sisäpuolella makasivat kymmenet ruumiit\nliikkumattomina ja ympäristössä törröttivät poltetut katottomat mökit,\nmutta äänetön metsä paistatteli aamuauringon loisteessa niin\nrauhallisena ja tyynenä, kuin ei sen kätköissä koskaan mitään\npaholaisvoimia olisi ollutkaan.\n\n\"Hitto vie, luulenpa että he ovat menneet menojaan\", sanoi lääniherra.\n\n\"Pitäkää varanne, ettei se vain ole jokin koiranjuoni\", sanoi du Lhut.\n\"Miksi he pakenisivat kuuden miehen edestä, kun he ovat voittaneet\nkuusikymmentä.\"\n\nMutta alustalainen oli katsellut toisesta akkunasta ja yht'äkkiä hän\nlaskeutui polvilleen, nosti kätensä ylös ja mutisi rukouksia ja\nkiitosvirsiä. Hänen viisi toveriaan riensivät huoneen poikki ja\npäästivät raikuvan riemunhuudon. Joen yläosan täytti kokonaan\nkanoottilaivasto, jonka varusteista ja muskettien piipuista auringon\nvalo heijasti kuin pieniä salaman välähdyksiä. He saattoivat jo erottaa\nsäännöllisten joukkojen valkoiset takit, eränkävijäin ruskeat puserot\nja huronien ja algonkiinien kirjavat värit. He lähenivät, lisääntyen\njoka hetki ja leviten joen rannasta toiseen, samalla kun poistuvasta\nirokeesikanootista näkyi enää vain pieni piste, joka pian katosi\nkokonaan puitten varjoon. Muutaman hetken kuluttua olivat eloonjääneet\ntaistelijat jo rannalla, heilutellen lakkejaan ilmassa ja samassa\nsuhahtivat myös heidän pelastajiensa ensimmäiset kanootit rantakiville.\nEtimmäisen kanootin perässä istui pieni, ryppyinen, suurella\ntekotukalla varustettu mies, joka piti kultakahvaista miekkaa\npolvillaan. Heti kun köli tapasi pohjaan, hyppäsi hän matalaan veteen\nja kiiruhti kahlaten lääniherran luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.\n\n\"Rakas Charlesini\", huudahti hän, \"Sinä olet puolustanut taloasi\nsankarillisesti. Mitä, vain kuusi miestä jäljellä. Sehän on ollut\nveristä työtä.\"\n\n\"Tiesin, ettet jättäisi toveriasi pulaan, Chambly. Olemme pelastaneet\ntalon, mutta meidän tappiomme ovat hirvittävät. Poikani on kaatunut ja\nvaimoni on siinä intiaanikanootissa, jonka näit soutavan edelläsi.\"\n\nSt. Louisin linnan komentaja puristi ystävänsä kättä äänettömänä.\n\n\"Toiset pääsivät onnellisesti perille\", sanoi hän vihdoin. \"Yksi\nkanootti vain joutui intiaanien käsiin, airon katkeamisen vuoksi. Kolme\nheistä hukkui ja kaksi joutui vangiksi. Toinen oli eräs ranskalainen\nrouva, mikäli ymmärsin ja toinen oli sinun vaimosi.\"\n\n\"Niin, ja he ovat ottaneet hänen miehensä myöskin.\"\n\n\"Voi ihmisparkoja! Mutta jos jaksat ystävinesi tulla kanssamme, niin\nlähdemme ajamaan heitä takaa hetkeäkään viivyttelemättä. Kymmenen\nmiestäni jäävät vartioimaan taloasi, joten sinä voit saada heidän\nkanoottinsa. Hyppää siihen ja rientäkäämme heidän jälkeensä, sillä\nsiellä on varmasti kysymys elämästä tai kuolemasta.\"\n\n\n\n\nNeljäskymmenes luku.\n\nLOPPU.\n\n\nIrokeesit eivät olleet kohdelleet pahasti de Catinat'ta, nostettuaan\nhänet kanoottiin. Heille oli täydelleen käsittämätöntä, että mies\nsaattoi vapaaehtoisesti lähteä turvallisesta paikasta ja heittäytyä\nheidän käsiinsä. He pitivät häntä hulluna ja se herätti heissä pelkoa\nja kunnioitusta, kuten tavallista villien kesken. He eivät edes\nsitoneet hänen käsiään, sillä eihän hän yrittäisi karata, kun kerran\noli vapaasta tahdostaan tullutkin. Kaksi sotilasta tarkasti vain, oliko\nhän aseistettu ja sitten hänet jätettiin molempien naisten väliin,\nkanootin viilettäessä rantaa kohti, viemään sanaa muille St. Louis'in\nvarusväen tulosta. Sitten se taas lähti liikkeelle ja pakeni nopeasti\nvirran keskiuomassa. Adele oli kalmankalpea ja hänen kätensä oli kylmä\nkuin marmori, kun hänen miehensä otti sen omaansa.\n\n\"Rakkaani\", kuiskasi hän, \"kerro minulle, miten on laitasi. Eihän sinua\nvain ole pahoinpidelty.\"\n\n\"Oh, Amory, miksi tulitkaan, miksi tulitkaan, Amory! Luulen, että\nolisin kestänyt mitä hyvänsä, mutta jos he nyt tekevät sinulle pahaa,\nniin käy se minulle ylivoimaiseksi.\"\n\n\"Kuinka olisin voinut jäädä sinne, kun tiesin että olit heidän\nkäsissään. Olisin tullut hulluksi!\"\n\n\"Oh, ainoa lohdutukseni oli tieto, että sinä olit turvassa.\"\n\n\"Ei, ei, olemme yhdessä jo kestäneet niin paljon, että emme enää voi\nerota. Mitäpä kuolema on, Adele! Miksi sitä pelkäisimme!\"\n\n\"Minä en sitä pelkää.\"\n\n\"En minäkään. Kaikkihan käy, niinkuin Jumala tahtoo ja mitä hän tahtoo,\non lopultakin paras. Jos jäämme elämään, niin on meille tämäkin muisto\nyhteisenä. Jos taas kuolemme, niin käymme käsikädessä uuteen elämään.\nRohkeutta siis vain, rakkaani, niin on kaikki hyvin.\"\n\n\"Sanokaa, monsieur\", sanoi Onega, \"onko mieheni vielä elossa.\"\n\n\"On, hän on elossa ja voi hyvin.\"\n\n\"Se on hyvä. Hän on suuri päällikkö ja minä en ole koskaan katunut\nsitä, että menin naimisiin vierasheimolaisen kanssa. Mutta poikani! Ah,\nkukapa antaa minulle poikani takaisin! Hän oli kuin nuori koivu, niin\nsorja ja voimakas! Kukapa hänelle riitti juoksussa, tai hypyssä. Eikä\nkukaan voittanut häntä uinnissa. Ennenkuin tämä aurinko uudelleen\npaistaa, olemme jo kaikki kuolleet ja minä saan pian nähdä poikani\ntaas.\"\n\nIrokeesit soutivat, kunnes pääsivät runsaan kymmenen virstaa Sainte\nMarie'sta. Sitten he ohjasivat kanootin pieneen lahdelmaan omalla\npuolellaan jokea, hyppäsivät maihin ja vetivät vankinsa perässä.\nKahdeksan miestä kantoi kanoottia jonkun matkaa rannasta ja\npiiloittivat sen metsään kahden kaatuneen puun väliin sekä peittivät\nsen oksilla ja lehdillä. Lyhyen neuvottelun perästä lähtivät he\nvaeltamaan metsän läpi. He kulkivat jonossa, kuljettaen vankeja\nkeskellään. Heitä oli kaikkiaan viisitoista miestä, joista kahdeksan\nkulki edellä ja seitsemän perässä. Heillä oli jokaisella musketti ja\nollen nopeita kuin hirvet, ei karkaamista voinut ajatellakaan. Vankien\ntäytyi seurata mukana ja odottaa kärsivällisesti, mitä tulevaisuus\nmukanaan toi.\n\nKoko päivän kesti surullista matkaa. He kulkivat suurten rämeiden\npoikki, kiersivät sinivetisiä metsäjärviä, missä kurjet levittelivät\nsiipiään heidän lähestyessään tai painuivat metsän syvänteisiin, jossa\nainainen hämärä vallitsi ja jossa putoilevat pähkinät ja maiskuttelevat\noravat olivat ainoat äänen aiheuttajat. Onega oli kestävä kuin intiaani\nkonsanaan, mutta Adele, huolimatta tottuneisuudestaan edellisiltä\nmatkoiltaan, oli aivan väsynyt ennen iltaa. De Catinat tunsikin sen\nvuoksi suurta helpotusta, kun puitten lomasta äkkiä välähti suuri\nvalkea ja he tulivat intiaanien leirille, jonne suurin osa Sainte\nMarie'sta karkoitetuista sotilaista oli kokooontunut. Täällä oli myös\njoukko intiaani-vaimoja, jotka mohawk- ja cajaga-kylistä olivat\nsaapuneet sinne, ollakseen lähempänä miehiään. Joukko majoja oli\nkyhätty ympyrään ja kunkin edustalla paloi tuli, jolla puiselle\nkolmijalalle asetetussa kattilassa kiehui iltaruoka. Kaiken keskustassa\noli risuista tehty suuri valkea, sekin ympyrän muotoon, joten sen\nsisään jäi noin kahdentoista jalan laajuinen vapaa ala. Keskelle\nympyrää oli pystytetty paalu ja siihen oli sidottu jotakin, joka oli\ntäynnä punaisia ja mustia läikkiä. De Catinat astui nopeasti Adele'n\neteen, estääkseen häntä näkemästä tuota pelottavaa näkyä, mutta se oli\njo myöhäistä. Adele'a värisytti ja hän vetäisi syvään henkeä, mutta ei\npäästänyt ääntäkään.\n\n\"He näkyvät jo alkaneen\", sanoi Onega tyynesti. \"Niin, kohta tulee\nsitten meidän vuoromme ja me näytämme heille, että osaamme kuolla.\"\n\n\"He eivät ole vielä pahoinpidelleet meitä\", sanoi de Catinat. \"Ehkäpä\nhe pitävät meitä panttivankeina tai vaihtoa varten.\"\n\nOnega pudisti päätään. \"Älkää pettäkö itseänne sellaisilla toiveilla\",\nsanoi hän, \"kun he ovat olleet niin ystävällisiä teitä kohtaan,\nmerkitsee se vain sitä, että teidät on säästetty kidutettavaksi.\nVaimonne naitetaan jollekin päällikölle, mutta meidän on kuoltava,\nsillä te olette sotilas ja minä taas liian vanha vaimoksi.\"\n\nNaimisiin irokeesin kanssa! Nuo hirvittävät sanat koskivat kummankin\nsydämeen kovemmin kuin kamalimmankaan kuolon ajatus. De Catinat'n pää\nvaipui rinnalle ja hän olisi kaatunut, ellei Adele olisi tukenut häntä\nkäsivarsillaan.\n\n\"Älä pelkää, rakas Amory\", kuiskasi hän.\n\n\"Käyköön miten hyvänsä, mutta se ei ainakaan tapahdu, sillä vannon,\netten elä kauemmin kuin sinäkään. Ei, olkoon synti tai ei, mutta ellei\nkuolema tule minun luokseni, niin menen minä sen luo.\"\n\nDe Catinat katsoi Adele'n lempeitä kasvoja, joilla nyt kuvastui luja,\nperuuttamaton päätös. Hän tiesi, että hän oli toimiva sanojensa mukaan,\nja että he, käyköön muuten miten tahansa, ainakin säästyisivät tältä\nviimeiseltä häväistykseltä. Ei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että\nvarmuus hänen vaimonsa kuolemasta saattaisi täyttää hänet sellaisella\nriemulla!\n\nHeidän saapuessaan irokeesileiriin, ryntäsivät vaimot ja sotilaat\nheitä kohti ja he joutuivat astumaan irvistelevien ja ivaavien,\ninhoittavanaamaisten villien muodostamaa kujaa. Heidän vartijansa\njohdattivat heidät tuon roskajoukon läpi ja veivät heidät sitten\nerääseen syrjässä olevaan majaan. Se oli muuten tyhjä, paitsi että sen\nseinillä riippui pajunvitsoista valmistettuja kalanpyydyksiä ja eräässä\nnurkkauksessa oli kurkkuvarasto.\n\n\"Päälliköt saapuvat kohta ja päättävät kohtalostamme\", sanoi Onega.\n\"Tuolla he jo tulevatkin ja saatte pian nähdä, että olin oikeassa,\nsillä tunnen hyvin kansani tavat.\"\n\nHetkistä myöhemmin tulikin vanha sotapäällikkö, seurassaan kaksi\nnuorempaa urosta sekä tuo puolihollantilainen irokeesi, joka oli\njohtanut äskeistä hyökkäystä ja asettuen oven suuhun, katseli hän\nvuoroon kutakin vankia, mutisten heille omituisia kurkkuääniään.\nHaukan, suden, karhun ja kyyn totem'it osoittivat, että kukin heistä\nedusti kansansa viittä mahtavaa heimoa. Flaamilainen äpärä poltteli\nkivistä piippua ja puhui heistä enimmän, ilmeisesti väitellen toisen\nnuoremman villin kanssa joka lopulta näytti taipuvan hänen\nmielipiteeseensä. Viimein ärähti vanha päällikkö muutaman tuiman sanan\nja asia näytti saaneen ratkaisunsa.\n\n\"Ja sinä kaunottareni\", sanoi sekarotuinen ranskaksi, kääntyen Onegan\npuoleen, \"sinä olet tänäyönä saava oppia, mitä omaa kansaansa vastaan\nasettuminen merkitsee.\"\n\n\"Sinä sekarotuinen epäsikiö\", vastasi peloton vanha nainen, \"sinun\npitäisi ottaa lakki päästäsi puhutellessasi minua, jonka suonissa\nvirtaa onondagain jalointa verta. Oletko sinäkin sotilas, joka et\ntuhannen miehen kanssa pysty tunkeutumaan taloon, jota kourallinen\nmaanmiehiä puolustaa! Eipä ole ihme, jos isäsi kansa on sinut hylännyt!\nMene takaisin peltoja kitkemään ja leikkimään luumukivillä, sillä\njonakin päivänä saatat metsissä kohdata miehen, ja siten tuottaa häpeää\nsille kansalle, joka on ottanut sinut omakseen!\"\n\nSekarotuisen häijyt kasvot tulivat harmaiksi hänen kuunnellessaan\npilkallisia sanoja, joita vanki hänelle sähisi. Hän astui häntä kohti\nja tarttuen hänen oikeaan käteensä, tunki hänen etusormensa palavaan\npiippuun. Onega ei yrittänytkään vetää pois sitä, vaan istui kasvot\nvärähtämättä kokonaisen minuutin, katsellen avonaisesta ovesta\nilta-auringon iloa ja pientä juttelevaa intiaaniryhmää sen edustalla.\nSekarotuinen tarkkasi häntä ahneesti kuullakseen valituksen tai\nnähdäkseen tuskan ilmeen hänen kasvoillaan, mutta kirosi lopulla\npettyneenä ja heittäen käden alas, astui ulos majasta. Onega työnsi\nhiiltyneen sormensa poveensa ja nauroi.\n\n\"Hän on täydellinen hölmö\", sanoi hän. \"Ei hän edes osaa kiduttaa. Minä\nolisin saanut hänet itkemään, siitä olen varma. Mutta te, monsieur,\nolette kovin kalpea.\"\n\n\"Sen vaikutti ehkä tuo pirullinen näky. Ah, jospa pääsisin hänen\nkanssaan kahdenkesken. Hän saisi varmaan maksaa tuon sydänverellään.\"\n\nIntiaaninainen näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Minusta tuntuu kummalliselta\", sanoi hän, \"että ajattelette sitä, mitä\nminulle tapahtuu, vaikka olette itse samassa kadotuksessa. Mutta meitä\nodottaa mainitsemani kohtalo.\"\n\n\"Ah.\"\n\n\"Te ja minä kuolemme paalussa. Vaimonne annetaan tuolle koiralle, joka\njuuri lähti tästä.\"\n\n\"Adele, Adele! mitä minä teen.\" Hän repi tukkaansa voimattomuudessaan\nja raivossaan.\n\n\"Ei, älä pelkää Amory, rohkeuteni ei petä minua. Mitä merkitystä on\nkuoleman tuskalla, kun se meidät yhdistää?\"\n\n\"Nuorempi päällikkö puhui teidän puolestanne, monsieur, huomauttaen,\nettä _Mitche Manitou_ oli lyönyt teitä hulluudella, kuten selvästi\nvoi huomata siitä, että vapaaehtoisesti uitte heidän kanootilleen ja\nettä rutto varmasti puhkeaisi heidän kansansa keskuuteen, jos teidät\nsidottaisi paaluun. Mutta tuo sekarotuinen selitti, että rakkaus usein\nilmeni hulluutena valkonaamojen keskuudessa ja että se oli vain se,\njoka teidätkin oli saattanut heittäytymään virtaan.\"\n\nDe Catinat huokasi rukouksen, että hän voisi kohdata kuoleman, kuten\nsotilaan ja miehen sopi.\n\n\"Milloin se tapahtuu?\" kysyi hän.\n\n\"Nyt, aivan kohta. He menivät juuri panemaan kaikki kuntoon. Mutta\nteillä on vielä aikaa, sillä minut kidutetaan ensin.\"\n\n\"Amory, Amory, emmekö voisi kuolla yhdessä nyt!\" huudahti Adele,\nkietoen käsivartensa miehensä kaulaan. \"Jos se on synti, niin saamme\nsen varmaan anteeksi. Lähtekäämme heti ja jättäkäämme nämä hirvittävät\nihmiset ja tämä julma maailma, päästäksemme sinne, missä rauha\nvallitsee.\"\n\nIntiaanirouvan silmät leimahtivat ilosta.\n\n\"Te olette puhunut oikein, Valkea lilja\", sanoi hän. \"Miksipä odottaa,\nmilloin he suvaitsevat kiduttaa teitä. Katsokaa, tuolla loimuaa jo\nheidän valkeansa puitten kylkiä valaisten ja voitte kuulla niitten\nulvonnan, jotka janoovat vertanne. Jos kuolette oman kätenne kautta,\nniin ryöstätte heiltä mieluisan näytännön ja päällikkö menettää\nmorsiamensa. Ja siten tulee teistä lopulta voittaja ja heistä voitetut.\nOlette puhunut oikein, Valkea lilja, siten menettelette oikein.\"\n\n\"Mutta miten suoritamme sen?\"\n\nOnega vilkasi molempiin sotilaisiin, jotka oli pantu ovelle vartioimaan\nheitä. He olivat kääntyneet poispäin vangeistaan, nähdäkseen\nmieltäkiinnittävät valmistukset tulossa olevaan kauhistuttavaan\nnäytökseen. Sitten hän pisti kätensä syvälle avaraan puseroonsa ja veti\nesille pienen, kaksipiippuisen pistoolin, kaksine hanoineen, joilla oli\nsiivekkään ratsumiehen muoto. Se näytti varsin leikkikalulta, niin\nsievä ja lukemattomilla kiemuroilla ja leikkauksilla se oli koristettu\nSe olikin Pariisin hienoimmasta asepajasta lähtöisin ja kauneutensa\nvuoksi lääniherra sen viime käynnillään Quebec'issä oli ostanutkin. Nyt\nse saattoi olla hyödyksikin, sillä sen molemmat piiput olivat ladatut.\n\n\"Aioin käyttää sitä itse\", sanoi Onega, pistäessään sen salaa de\nCatinat'n käteen, \"mutta olen nyt päättänyt näyttää heille että voin\nkuolla, kuten oikean onondagan tulee ja että ansaitsen heidän\nsuurimpien päälliköittensä veriheimolaisuuden. Ottakaa se, sillä\nvannon, etten käytä sitä muuhun kuin mahdollisesti lävistääkseni tuon\nsekarotuisen sydämen.\"\n\nIlon puna peitti de Catinat'n kasvot hänen puristaessaan pienen aseen\nkäteensä. Tässä oli vihdoin avain rauhan porttien avaamiseen. Adele\nnojasi poskeaan hänen olkapäähänsä ja naurahti mielihyvästä.\n\n\"Annathan minulle anteeksi, rakkaani\", kuiskasi de Catinat.\n\n\"Anteeksi! Siunaan sinua ja rakastan sinua koko sydämelläni ja\nsielullani. Syleile minua, rakas, ja rukoile, ennenkuin teet sen.\"\n\nHe olivat yhdessä laskeutuneet polvilleen, kun majaan astui kolme\nsotilasta ja lausuivat muutamia lyhyitä sanoja sukulaisnaiselleen. Hän\nnousi hymyillen.\n\n\"He odottavat minua\", sanoi hän, \"saatte nähdä, Valkea lilja ja te\nmonsieur, kuinka hyvin tiedän, miten minun asemassani olevan tulee\nkuolla. Jääkää hyvästi ja muistakaa Onegaa.\"\n\nHän hymyili taas ja poistui majasta kolmen vartijansa keskellä,\nvarmoin, nopein askelin kuten kuningatar, joka astuu valtaistuimelleen.\n\n\"Nyt Amory!\" kuiskasi Adele, ummistaen silmänsä ja kietoutuen yhä\nlähemmä miestään.\n\nHän kohotti pistolin, mutta sitten hän äkkiä laski sen taas, vetäen\nlyhyen ihmetystä ilmaisevan henkäyksen ja jäi polvilleen, tuijottamaan\nkorkeaan puuhun, joka näkyi avonaisesta majan ovesta.\n\nSe oli suuri, erittäin vanha ja risaisen näköinen puu, jonka kuori\nriippui pitkissä suikaleissa ja koko runko oli sammalen ja sienien\npeitossa. Noin kymmenen jalan korkeudessa maasta haarautui se kahdeksi\nja täten muodostuneessa haarukassa oli äkkiä näkynyt suuri punainen\nkäsi, joka mielettömästi heiluen teki voimakkaasti kieltäviä liikkeitä.\nSeuraavassa tuokiossa, vankien ylen ihmeissään tuijottaessa puuhun,\nkatosi käsi rungon taakse ja sen tilalle ilmestyivät ihmiskasvot, jotka\nyhtä päättävästi jatkoivat kieltävää liikettään. Mahdotonta oli jäädä\nepätietoisuuteen, kenen nuo mahonginväriset, ryppyiset kasvot, tuuheat\nkulmakarvat ja vilkuilevat silmät olivat. Sehän oli kapteeni Efraim\nSavage Bostonista.\n\nHeidän siinä ihmetellessä ja tuijottaessa kuului äkkiä kimakka vihellys\nmetsän syvyydestä ja silmänräpäyksessä syöksyi joka pensas ja tiheikkö,\njoka puuntausta ja vesakko tulta ja savua ja muskettien pauke kiiri\nympäri aukeaman, lennättäen vinkuvan kuulasateen kiljuvien villien\nkeskelle. Veren jano oli vietellyt irokeesien vartijat katsomaan\nvankien kuolemaa ja kun kanadalaiset hyökkäsivät intiaanien kimppuun,\njäivät he kaikki tulikehän sisään. He syöksyivät suin päin ensin\nyhtäälle, sitten toisaalle, mutta joutuivat joka puolella surman\nsuuhun, kunnes vihdoin löysivät jonkin heikomman kohdan, josta sitten\nosa pääsi, kuin lampaat veräjästä. He jatkoivat mielettöminä pakoaan\nmetsän pimentoihin kuulien suhistessa korvien ympärillä, kunnes taas\nvihellys kutsui eränkävijät ja sotilaat takaa-ajosta.\n\nMutta yksi villi ennätti vielä tehdä tihujaan. Flaamilaisen äpärän\nvoitti kostonhimo kuoleman uhallakin. Hyökäten Onegan kimppuun, upotti\nhän sotakirveensä hänen päähänsä ja ulvoen sotahuutoaan ja heiluttaen\nveristä asettaan riensi hän sitten majaan, missä vangit yhä olivat\npolvillaan. De Catinat näki hänen tulevan ja mieletön ilo loisti hänen\nsilmistään. Hän nousi mennäkseen häntä vastaan ja kun sekarotuinen\nhyökkäsi sisään, laukasi hän pistoolinsa molemmat piiput hänen\nkasvoihinsa. Samalla syöksyi joukko kanadalaisia kiemurtelevien\nruumiiden yli, vangit tunsivat lämpimäin ystävällisten käsien\npuristavan omiaan ja nähdessään Amoksen, Efraimin ja du Lhut'in tutut\nja hymyilevät kasvot, tiesivät he että rauhan aika lopultakin oli\nheille koittanut.\n\nTäten loppuivat pakolaisten matkan vaivat, sillä sen talven viettivät\nhe levossa St. Louis'n linnan hoivissa ja keväällä, kun irokeesit\nolivat siirtäneet sodankäyntinsä St. Lawrence-joen yläjuoksun maille,\nsaattoivat he painua etelään englantilaisiin siirtomaihin ja sieltä\njatkaa Hudson-jokea myöten New Yorkiin, missä heitä Amoksen kotiväen\npuolelta odotti lämmin vastaanotto.\n\nYhteiset muistot ja yhdessä kestetyt vaarat olivat liittäneet molemmat\nnuoret miehet niin läheisiksi ystäviksi, että he pian perustivat\nyhteisen turkisliikkeen ja ranskalaisen nimi tuli lopulta yhtä\nyleisesti tunnetuksi Maine'n vuorimaissa ja Alleghanyn rinteillä, kuin\nse aikonaan oli ollut Versailles'n _salongeissa_ ja käytävillä.\nAikanaan rakensi de Catinat talon Staten Islandiin, jonne moni hänen\nuskonveljensä oli asettunut ja runsaan osan vuosivoitostaan uhrasi hän\nauttaakseen köyhyyden kanssa kamppailevia hugenottiystäviään. Amos\nGreen nai hollantilaisen tytön Schenectady'sta ja kun tästä ja\nAdele'sta tuli eroamattomat ystävät, oli avioliitto omiaan yhä\ntiukentamaan sitä rakkauden sidettä, joka molempien perheiden välillä\nvallitsi.\n\nMitä kapteeni Efraim Savage'iin tulee, niin palasi hän onnellisesti\nrakkaaseen Bostoniinsa ja toteutti kunniahimoisen toiveensa,\nrakentamalla itselleen sievän talon tiileistä korkealle paikalle\nkaupungin pohjoisosassa, josta hän saattoi seurata laivaliikettä\nvirralla ja lahdenpoukamassa. Siinä hän eli kaupunkilaistensa suuresti\nkunnioittamana. Hänestä tuli valitsija- ja neuvosmies ja hänen\nkomennettavakseen uskottiin komea sotalaiva, kun sir William Phips teki\nhyökkäyksensä Quebec'ia vastaan ja huomasi, ettei vanhaa jalopeuraa,\nFrontenac'ia, niinkään ajettu pesästään. Ja niin eli vanha merimies,\nkaikkien arvossapitämänä, aina hyvän matkaa seuraavalle vuosisadalle,\njolloin hän jo hämärtävillä silmillään saattoi nähdä jotakin maansa\nnousevasta suuruudesta.\n\nSainte Marie'n läänikartano oli pian saatettu entiseen kukoistukseen,\nmutta sen herra oli vaimonsa ja poikansa menettämisen jälkeen muuttunut\nmies. Hän tuli hoikemmaksi, tuimemmaksi vähemmän inhimilliseksi ja oli\nyhtenään johtamassa partioita, jotka tunkeutuivat syvälle irokeesien\nmetsiin ja jotka voittivat itse villitkin julmuudessa. Vihdoin koitti\npäivä, jolloin ei hän eikä yksikään hänen seuralaisistaan enää\ntuollaiselta retkeltä palannut. Monta kammottavaa salaisuutta kätkevät\nnuo suuret, hiljaiset metsät poveensa ja Charles de la Noue'n, Sainte\nMarie'n lääniherran kohtalo on yksi niistä.\n\n\n\n"]