[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f621kXApvVK09Mh_icHYX-Skb5prg7ITHBOZX8jkKwho":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},735,"Aavoilla ulapoilla","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"735-london-jack-aavoilla-ulapoilla","735__London_Jack__Aavoilla_ulapoilla",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1902,1915,27879,172202,false,45161,[25],"Ocean travel -- Fiction",[27,28,29,30],"Adventure","American Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Aavoilla ulapoilla\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story follows three boys, including a central character named Joe, as they navigate adventures in and around San Francisco, showcasing their youthful exuberance, friendship, and the trials of growing up. The opening chapters set the stage for a blend of light-hearted escapades and the challenges posed by their environment, hinting at deeper themes of bravery and personal growth.  The beginning of the novel introduces Joe and his two friends racing on bicycles through a park as they excitedly plan their activities for the day. The narrative captures Joe's internal conflict, balancing between wanting to be a carefree boy and grappling with his obligations, particularly concerning schoolwork and his father's expectations. This initial setup leads into Joe's interactions with his sister Bessie, marking early glimpses of familial dynamics and his resistance to societal norms, which are further explored as the boys embark on various adventures, including a risky venture into a more dangerous neighborhood, revealing much about their character and the era's social backdrop. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Wallenius, Toivo",261,"Joe Bronson kyllästyy koulunkäyntiin ja karkaa kotoaan pestautuen osterirosvojen laivalle San Franciscon lahdella. Vauhdikas poikien seikkailutarina kuvaa nuoren päähenkilön kasvua ja vaarallista elämää lainsuojattomien rantarosvojen parissa.","Jack Londonin 'Aavoilla ulapoilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 735. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AAVOILLA ULAPOILLA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuom. Toivo Wallenius\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Sisarukset.\n     II. Drakoniset parannukset.\n    III. Tiili-Simson.\n     IV. Voittajallakin on voittajansa.\n      V. Jälleen kotosalla.\n     VI. Tutkintopäivä.\n    VII. Isä ja poika.\n   VIII. Friskon poika.\n     IX. Ensi matka.\n      X. Rantarosvojen parissa.\n     XI. Kapteeni ja miehistö.\n    XII. Joe yrittää karata.\n   XIII. Ystävykset.\n    XIV. Osterisärkkäin äärillä.\n     XV. Myrskyn temmellyksessä.\n    XVI. Friskon pojan aatteet.\n   XVII. Friskon pojan tarina.\n  XVIII. Uusia velvollisuuksia.\n    XIX. Pakosuunnitelma.\n     XX. Vaaran hetkenä.\n    XXI. Joe isänsä luona.\n\n\n\n\nI luku:\n\nSisarukset.\n\n\nEnsinnä he juoksivat valkoisen rantahietikon poikki hyrskyjen\nkohistessa takana, ja maantielle ennätettyään he heittäytyivät\npolkupyöräinsä selkään ja kiitivät vihannoivan puiston halki. Heitä oli\nkaikkiaan kolme, kolme poikaa yllään kirjavat rapikkomekot, ja he\nporhalsivat pitkin polkupyörätietä oikein henkensä uhalla, kuten\nkirjavamekkoisten poikain on tapana. Kenties he ajoivat nopeammin kuin\nlait ja asetukset sallivat? Ainakin olivat puistonvartijat sitä mieltä;\nmutta he eivät olleet aivan varmoja asiasta, vaan tyytyivät vain\nvarottamaan, kun pojat suhahtivat ohitse. Nämä noudattivatkin heti\nhuomautusta, mutta jo seuraavassa polvekkeessa se unohtui heiltä, mikä\nmuuten on myöskin kuvaavaa koreamekkoisille poikasille.\n\nGolden Gate [_Golden Gate_, noin 1,5 km pituinen ja 6,5 km\nlevyinen salmi, yhdistää San Franciskon lahden kaupungin\npohjoispuolella mereen. Suom. huom.] puiston halki he ajoivat edelleen\nSan Franciskoon ja viilettivät pitkiä myötämäkiä niin hurjalla\nvauhdilla, että jalkamiehet pysähtyivät levottomina heidän jälkeensä\ntuijottamaan. Sitten heidän koreiden mekkojensa näki vilahtelevan\nkaupungin kaduilla. Pojat tekivät alinomaa mutkia välttääkseen suuria\nmäkiä; mutta milloin mäkeä ei käynyt karttaminen, silloin polkimet\npantiin vinhasti pyörimään, jotta nähtäisiin, kuka ensimmäisenä\nhuipulle ehtisi.\n\nSitä poikaa, joka tavallisesti saapui ensinnä ja johti kilpa-ajoa,\ntoverit nimittivät Joeksi. Tässä leikissä oli \"seurattava Jussia\", ja\n\"Jussina\" oli juuri Joe, joukon karskein ja reippain poika. Mutta kun\ntoverukset ajoivat läntisen kaupunginosan halki, sivuuttaen suuria ja\nupeita loistopalatseja, ei hän enää nauranutkaan yhtä äänekkäästi eikä\nniin useinkaan kuin ennen, vaan hiljensi huomaamatta vauhtiaan, kunnes\njoutui takapäähän. Laguna- ja Valleja-katujen risteyksessä toverit\nkääntyivät oikealle.\n\n-- Näkemiin, Fred! hän huusi vasemmalle poiketen. -- Heipä hei,\nCharley!\n\n-- Tulethan sitten illalla? huusivat toiset vastaukseksi.\n\n-- En tule -- en minä voi tulla tällä kertaa, hän vastasi.\n\n-- Mitä turhia -- tule pois! pyysivät toverit.\n\n-- En tule, minun täytyy päntätä illalla -- hei vain!\n\nHän näytti vakavalta ja hiukan alakuloiseltakin jatkaessaan yksin\nmatkaansa. Sitten hän alkoi päättäväisesti viheltää; mutta vihellys\nvaimentui melkoisesti, kävi lopulta peräti heikoksi ja laimeaksi ja\nhupeni viimein kokonaan, kun hän suuntasi pyöränsä suuren\nkaksikerroksisen kartanon ajotielle.\n\n-- Kas vain, Joe!\n\nHän epäröi hieman kirjastohuoneen ovella, hän tiesi kyllä, että sisällä\nistui Bessie lukea jutuuttaen läksyjänsä. Varmaankin hän suoriutuisi\nniistä pian, tuumi Joe; ainahan hän ennätti lukea läksynsä ennen\npäivällistä, ja päivällinen syötäisiin kyllä muutaman minuutin perästä.\nHänen omat läksynsä sitä vastoin -- niin, niihin ei oltu koskettukaan.\nTämä ajatus harmitti häntä. Siinä oli jo kyllin, että ihmisellä oli\nsisar -- joka päälle päätteeksi työntyi olkapäätä vasten nojautumaan,\nkun toinen parhaillaan läksyjänsä luki. Hän tiesi hyvin itse, ettei hän\nsuinkaan ollut tyhmä. Mutta hän ajatteli alituiseen muita asioita --\nsille ei mahtanut mitään -- ja taisi harvoin läksynsä.\n\n-- Joe kulta, tulehan tänne! kutsui ääni hiukan valittaen.\n\n-- No -- mikä nyt on? Joe virkkoi työntäen kärsimättömästi oviverhon\nsyrjään.\n\nHän lausui sanat äreällä äänellä, mutta katui melkein samassa\ntuokiossa, kun kohtasi pienen, hennon tytön kummastelevan, vakavan\nkatseen. Tyttö istui ison pöydän ääressä, jota peittivät korkeat\nkirjakasat. Hän oli kyyristynyt lyijykynä ja piirustusvihko kädessään\nniin mahtavaan lepotuoliin, että näytti siinä vieläkin hennommalta ja\naremmalta kuin todellisuudessa oli.\n\n-- Mitä, pikku sisko, oikein haluat? virkkoi Joe ystävällisemmällä\näänellä ja astui tytön luo.\n\nSisar tarttui hänen käteensä ja painoi sitä poskeaan vasten.\nMielistellen hän ojentui lähemmäksi veljeänsä.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Joe kulta? Etkö kertoisi sitä minulle? hän uteli\nhellästi.\n\nMutta poika oli vaiti. Hänestä oli naurettavaa uskoa huoliaan pikku\nsisarelle, vaikka tällä sattuikin olemaan paremmat todistukset kuin\nhänellä itsellään. Ja naurettavaa oli sekin, että sisko rupeaa\ntiedustelemaan hänen huoliaan.\n\nKylläpä hänellä on pehmeä poski, mietti Joe, kun tyttö hiljaa painoi\nkasvojaan hänen kättänsä vasten. Kun nyt vain voisi temmata sen pois --\ntämähän oli niin peräti narrimaista. Mutta silloin Bessie tietysti\nolisi tuntenut mielipahaa; tyhjästähän ne tytöt pahastuvat, hän tuumi.\n\nTyttö piteli hänen kättään siten, että saattoi suudella kämmenpuolta.\nOli aivan kuin ruusunlehti olisi pudonnut sille -- ja sellainen oli\nhänen tapansa uudistaa kysymyksensä.\n\n-- Ei minua mikään vaivaa, lausui Joe vihdoin; mutta siitä huolimatta\npääsi häneltä kuin vahingossa: -- Tiedäthän sinä isäni.\n\nSamassa Bessie näytti yhtä huolestuneelta kuin hän itsekin.\n\n-- Mutta onhan isä niin kiltti ja herttainen, Joe, hän alotti. -- Miksi\nsinä et tahdo tehdä hänelle mieliksi? Ei hän vaadi sinulta liikoja, ja\nhän tarkottaa vain sinun omaa parastasi. Sinä et olekkaan huonopäinen,\nkuten toiset pojat. Jos vain viitsisit lukea hiukan...\n\n-- Lukea! huudahti Joe kiivaasti ja tempasi pois kätensä. -- Taidat\nsinäkin ruveta läksyttämään minua. Pian kai kyökkipiika ja\ntallipoikakin veisaavat samaa virttä!\n\nHän työnsi kädet housuntaskuihin ja tuijotti eteensä ajatellen\nmurheellista vastaisuutta, joka oli täynnään loputtomia läksyjä ja\nläksytyksiä.\n\n-- Eikö sinulla ollut muuta asiaa? hän kysyi ja kääntyi lähtemään.\n\nMutta sisar tarttui jälleen hänen käteensä. -- Minulla olikin aivan\ntoisenlaista asiaa, mutta sinä näytit niin pahantuuliselta, että minä\nluulin -- tuota noin. -- Hän vaikeni, mutta rohkaisi sitten taas\nmielensä. -- Halusin kertoa sinulle, että meillä on aikomus lähteä\nlauantaina lahden poikki Oaklandiin ja käydä siellä vuoristossa.\n\n-- Keitä on mukana?\n\n-- Myrtle Hayes...\n\n-- Mitä? Semmoinen pikku letus? keskeytti Joe.\n\n-- Eipäs olekkaan mikään letus, sen minä takaan! vastasi Bessie\nvilkkaasti. -- Hän on maailman parhaita tyttöjä!\n\n-- No, se ei sitten merkitse suuriakaan, kun tietää, minkälaisia\ntyttöjä sinä tunnet. Mutta jatka. Keitä muita sinne tulee?\n\n-- Pearl Sayther ja hänen sisarensa Alice ja Jessie Hilborn ja Sadie\nFrench ja Edna Crothers. Siinä ovat kaikki tytöt.\n\nJoe tuhautti halveksivasti sieramiinsa. -- No, entäs pojat sitten?\n\n-- Maurice ja Felix Clement, Dick Shofield, Burt Layton ja...\n-- Kyllä riittää -- pelkkiä jänishousuja!\n\n-- Minä -- minä ajattelin pyytää sinua ja Frediä ja Charleya, virkkoi\ntyttö hiukan vapisevin äänin. -- Sen vuoksi minä kutsuinkin sinua.\n\n-- Mitä te sitten aiotte siellä toimittaa? kysyi Joe.\n\n-- Me kävelemme, poimimme kukkia -- unikot ovat jo puhjenneet -- syömme\npäivällistä jollakin hauskalla paikalla ja -- ja...\n\n-- Palaatte taas kotiin, lausui Joe päätteeksi.\n\nBessie nyökäytti päätään. Joe työnsi jälleen kädet taskuihinsa ja\nasteli edes ja takaisin.\n\n-- On siinäkin oikea sisarseura, hän virkkoi jyrkästi -- ja yhtä\ntyttömäinen on ohjelmakin. Ei sellainen minulle maistu!\n\nBessie puristi yhteen vapisevat huulensa, mutta pysyttelihe urheana. --\nNo, mitä sinä sitten haluaisit? hän tiedusteli.\n\n-- Silloin minä otan kernaammin Fredin ja Charleyn mukaani ja toimitan\njotain muuta -- niin, jotain muuta!\n\nHän vaikeni ja katsahti sisareensa. Tämä odotti maltillisena hänen\nratkaisuaan, mutta hän tunsi, ettei voinut tulkita tunteitaan ja\nmielihalujaan. Ja kun hän tuumaili kaikkea, mikä mieltä painoi, pääsi\npahantuulisuus taas vallalle.\n\n-- Äh, et sinä ymmärrä mitään! hän kivahti. -- Et sinä sellaisia\nymmärrä. Sinä tahdot vain kulkea hienona ja esiintyä sievästi ja saada\nhyviä todistuksia. Et sinä välitä vaaroista ja seikkailuista ja muusta\nsellaisesta, etkä sinä piittaa reima pojista, joissa on uskallusta ja\nsisua ja muuta sellaista. Sinä pidät siivoista pikkupojista, joilla on\nvalkoinen kaulus ja siistit vaatteet ja tukka aina jakauksella ja jotka\nistuvat vapaahetkensä sisällä ja opettajien hemmoteltavina ja saavat\nylistystä ahkeruudestaan, kilteistä mammanpojista, jotka eivät joudu\nkoskaan pälkääseen -- ne kun käyvät vain poimimassa kukkia ja syömässä\npäivällistä tyttöjen seurassa. Kyllä se joukko tunnetaan -- minä en\nsiedä niiden hajuakaan, ei niissä ole sen enempää sisua kuin\nlammaslaumassa. Niin juuri -- lampaita ne ovat kaikki tuollaiset. Mutta\nminä en olekkaan mikään lammas, se on varmaa. Eikä minua haluta lähteä\nteidän huviretkillenne -- sekin on varmaa -- minä en tule mukaan!\n\nBessien ruskeissa silmissä kimmelsi kyyneliä, ja hänen huulensa\nvapisivat. Tämä harmitti poikaa sanomattomasti. Mitä kummaa tytöilläkin\non virkaa? -- aina ne piipittävät ja väittävät vastaan ja ovat kuin\nmitkäkin. Ei heistä saanut tolkkua.\n\n-- Sinulle ei voi koskaan sanoa mitään, aina sinä rupeat irvistelemään,\nhän virkkoi tyynnytellen.\n\n-- Enhän minä sillä mitään tarkottanut, Bess. En yhtään mitään. Minä...\n\nHän vaikeni avutonna ja katseli sisartaan. Tyttö nyyhkytti, ja ruumis\noikein värisi, kun hän koetti itkuaan tukahuttaa. Hänen poskilleen\nkieri; suuria kyynelkarpaloita.\n\n-- Voi teitä -- te tytöt! huudahti Joe ja lähti harmistuneena\nhuoneesta.\n\n\n\n\nII luku:\n\nDrakoniset parannukset.\n\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Joe saapui päivällisaterialle. Hän oli\nvielä harmissaan ja söi sanaakaan virkkamatta, vaikka vanhemmat ja\nBessie keskustelivatkin vilkkaasti.\n\nTuollainen se Bessie on, hän ajatteli jurona; ensinnä ulisee ja sitten\nseuraavassa silmänräpäyksessä taas nauraa ja hymyilee, ikäänkuin ei\nolisi mitään tapahtunut. Mutta sellainen ei hän itse ollut. Jos\n_hänelle_ sattui käymään niin hullusti, että itkuun puhkesi, niin\nsitä asiaa ei hän unohtanut moneen päivään. Tytöt ne vain\nteeskentelivät -- niin, se oli totinen tosi. Eivät he tunteneet\nsadattakaan osaa siitä, mitä sanoivat itkiessään. Kyllähän sen hyvin\nymmärsi! Niin he tekivät vain siitä syystä, että se oli heistä hauskaa.\nHyvin he voivat, kun saattoivat tehdä toisia onnettomiksi, varsinkin\npoikia. Sen vuoksi he aina teeskentelivät.\n\nNäitä viisaita mietteitä hauteessaan hän tuijotti lautaseen eikä\nhyljeksinyt laisinkaan ruokaa; sillä Cliff Housesta ei kukaan paina\nWestern Additioniin -- kuten hän oli aamupäivällä tehnyt -- saamatta\ntuimaa ruokahalua.\n\nIsä loi toisinaan häneen ystävällisen ja hiukan huolestuneen katseen.\nSitä Joe ei huomannut, mutta Bessie sen näki -- jok'ikisen silmäyksen.\n\nHerra Bronson oli keski-ikäinen mies, voimakas ja tukevarakenteinen,\nolematta silti lihava. Kasvot olivat vakojen uurtamat ja kulmikkaat,\npiirteet ankarat, mutta silmät lempeät, ja erinäiset suun seutuvilla\nolevat juovat merkitsivät pikemmin leikillisyyttä kuin ankaruutta.\nKauan ei tarvinnut sivullisen heitä tutkia, ennenkuin jo selvisi,\nkuinka suuressa määrin isä ja poika olivat toistensa kaltaiset.\nKummallekin oli kuvaavaa sama leveä otsa ja voimakkaat leukaluut, ja\njos otti huomioon ikäerotuksen, niin silmätkin olivat aivan yhtäläiset,\nkuten samaan palkoon kuuluvat herneet.\n\n-- No, miten sinulta luistaa, Joe? kysyi herra Bronson lopulta, kun\npäivällinen oli päättynyt ja he olivat juuri nousemaisillaan pöydästä.\n\n-- Enpä tiedä, vastasi Joe huolettomasti ja lisäsi: -- Meillä on\nhuomenna tutkinto. Siitäpähän sen saa nähdä.\n\n-- Minne sinä menet? tiedusteli äiti, kun poika aikoi poistua. Äiti oli\nhento nainen, jolla oli samanlaiset ruskeat silmät ja myöskin sama\nlempeä käytös kuin Bessiellä.\n\n-- Omaan huoneeseeni, vastasi Joe. -- Lukemaan, hän lisäsi vielä.\n\nÄiti taputti hellästi hänen päätään ja suuteli häntä. Herra Bronson\nhymyili hyväksyen, ja poika nousi joutuisasti portaita, lujasti\npäättäen päntätä ahkeraan, niin että voisi seuraavana päivänä suoriutua\nkunnialla tutkinnosta.\n\nHuoneeseensa saavuttuaan hän lukitsi oven ja istuutui mukavasti\npulpettinsa ääreen, joka oli laadittu käytännölliseksi ja pojan\nlukukammioon sopivaksi. Sitten hän silmäili kirjoja. Seuraavana aamuna\nhäntä kuulusteltaisiin ensinnä historiassa, sen vuoksi oli parasta\nalottaa siitä. Hän avasi kirjan koirankorvan kohdalta ja alkoi lukea:\n\n\"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota\nAteenan ja Megaran välillä, koska nämä molemmat kaupungit vaativat\nvaltaansa Salamis saarta.\"\n\nTuopa oli helppoa, mutta mitä ne Drakonin lait olivatkaan? Siitä täytyi\nottaa selko.\n\nHän oli peräti ahkera lukiessaan seuraavia sivuja, mutta sitten\nhän sattui kohottamaan katseensa kirjasta ja näki tuolilla\nmailapallonaamion sekä kintaan. Hänen puolueensa ei olisi mitenkään\nvoinut viime lauantaina joutua tappiolle, ellei Fred olisi menetellyt\nkömpelösti. Kunpa Fred ei olisi silloin töhertänyt! Hän kykeni muutoin\nsuoriutumaan sadasta vaikeasta heitosta perätysten, mutta juuri kun\nvoitto oli kysymyksessä, hän saattoikin typertyä kaikkein helpoimmasta\nheitosta. Alkoi olla aivan välttämätöntä siirtää hänet kenttää\nvalvomaan ja tehdä Jonesista maalivahti. Vaikka oli se Joneskin\ntavattoman kiihkeä; hän pystyi koppaamaan kuinka vaikean pallon\ntahansa, oli tilanne kuinka arveluttava hyvänsä, mutta ei voinut\nkoskaan tietää, mitä hän aikoi tehdä saatuaan pallon käsiinsä.\n\nJoe säpsähti. Oli tämäkin historian lukemista! Hän syventyi jälleen\nkirjaansa ja jatkoi:\n\n\"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait...\"\n\nHän luki lauseen kolmeen kertaan ja muisti sitten, ettei ollutkaan\nottanut selkoa Drakonin laeista.\n\nOvelle koputettiin. Hän käänsi lehtiä, niin että ne rapisivat\nkuuluvasti, mutta ei vastannut.\n\nKoputus uudistui, ja hän kuuli Bessien huutavan: -- Joe kulta!\n\n-- Mitä sinä haluat? hän kysyi. Mutta ennenkuin sisar ennätti vastata,\nhän lisäsi kiireisesti: -- Et saa tulla. Minulla on paljon työtä.\n\n-- Minä vain arvelin, että voisin auttaa sinua, virkkoi tyttö\npyytävästi. -- Minä olen jo valmis, ja minä ajattelin...\n\n-- Tietysti sinä olet jo valmis! Joe huusi. -- Sinähän olet aina\nvalmis!\n\nHän piteli molemmin käsin päätään voidakseen pysyttää katseensa\nkirjassa, mutta pallopelinaamio häiritsi häntä. Kuta innokkaammin hän\nkoetti pitää katsettaan kirjassa, sitä selvempänä hänen sisimmässään\nesiintyi tuolilla lojuvan naamion kuva ja kaikki ne kilpailut, joissa\nse oli ollut mukana.\n\nEi, tämä ei käynyt päinsä. Hän paiskasi kirjan pulpetille nurin ja\nastui tuolin luo. Rivakasti hän heitti sekä naamion että kintaan\nvuoteen alle ja teki sen niin rajusti, että kuuli naamion kimmahtavan\nseinästä.\n\n\"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota\nAteenan ja Megaran välillä...\"\n\nNaamiohan oli kimmahtanut takaisin seinästä. Mahtoikohan kimmahtaa niin\nkauas, että sen voi nähdä? Ei, hän ei katsoisi laisinkaan. Vähät siitä,\nvaikka se olisikin kierinyt esille. Se ei kuulunut historiaan.\nMahtoikohan...\n\nHän kurkisti hiukkasen kirjan ylitse -- ja siinä naamio makasi kuin\nmakasikin irvistäen, aivan vuoteen syrjän alapuolella. Tämähän oli\naivan sietämätöntä, mahdotonta oli lukea, kun naamio kujeili. Hän kävi\njälleen vuoteen luo, otti naamion lattialta, astui vaatesäiliölle,\nheitti sen sinne ja lukitsi oven. Jumalan kiitos, että siitä pääsi! Ja\nnyt työhön! Hän istuutui uudelleen.\n\n\"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota\nAteenan ja Megaran välillä, koska nämä molemmat kaupungit vaativat\nvaltaansa Salamis saarta.\"\n\nNiin, tuo ei ollut mitään kummaa, kunhan vain olisi tietänyt, mitä ne\nDrakonin lait olivat. Seinällä hohti himmeä kajastus, ja hän havaitsi\nsen äkkiä. Mistä se tuli? Hän katsahti ulos akkunasta. Laskevan\nauringon säteet valaisivat matalalla leijailevia kesäpilviä, jotka\nsaivat lämpimän punertavan ja ruusunpunaisen värisävyn -- siitä johtui\ntuo lempeä kajastus.\n\nPilvistä katse siirtyi alapuolella leviävän lahden pinnalle. Merituuli\nvaimeni päivän illetessä, ja muuan kalastaja-alus pyrki valkamaan Fort\nPointin luo, liukuen hiljalleen viimeisten leyhkäin kuljettamana.\nHiukan etäämpää kohosi kiemurteleva savupatsas eräästä hinaajalaivasta,\njoka veti kolmimasto-kuunaria ulapalle. Hän antoi katseittensa\nharhailla Martin Countyn puoleiselle rannalle. Raja, missä maa ja vesi\nyhtyivät, oli jo häipynyt pimeään, ja pitkiä varjoja ryömi kohti\nkukkuloita, kohti Tamalpais vuorta, jonka teräväpiirteiset ääriviivat\nkuvastuivat lännen taivasta vasten.\n\nVoi, jospa hän, Joe Bronson, olisi tuolla kalastaja-aluksessa ja saisi\npurjehtia kotiin mukanaan meren syvänteiden saaliita. Tai jos olisi\ntuolla kuunarilla, joka lähti päivän laskiessa ulos merelle -- ulos\navaraan maailmaan! Se vasta olisi elämää, silloin vasta oikein eläisi,\nsilloin vasta jotain merkitsisi. Mutta sen sijaan hän istui täällä\nhuoneeseen salpautuneena ja kiusasi aivojaan lukemalla kansoista, jotka\nolivat kuolleet vuosituhansia ennen kuin hän oli syntynytkään.\n\nMutta hän riistäysi vapaaksi akkunan äären taulusta, joka tuntui\nkahlehtivan häntä oikein ruumiillisella voimalla, ja kantoi sitten\ntuolinsa ja historiansa huoneen kaukaisimpaan loukkoon, minne istuutui\nselin akkunaan päin.\n\nHetkistä myöhemmin hän seisoi jälleen katselemassa uneksivasti ulos.\nOli aivan käsittämätöntä, kuinka hän oli sinne joutunut. Sen verran hän\nmuisti, että oli eräällä kirjan oikeanpuolisella sivulla tavannut\nalaotsakkeen, jossa sanottiin: \"Drakonin lait ja asetukset\"; ja sitten\nhän oli saapunut akkunan ääreen aivan kuin unissakävijä. Kuinkahan\nkauan hän jo olikaan seisonut siinä? Kalastaja-alus, jonka hän oli\nnähnyt Fort Pointin edustalla, livahti juuri Meiggsin telakkaan -- niin\nmuodoin olisi jo pitänyt kulua kokonainen tunti. Ensimmäiset tähdet\nalkoivat tuikkia Tamalpais vuoren harjanteen yläpuolella.\n\nHän kääntyi huoahtaen palatakseen loukkoonsa, kun korviin kajahti\npitkä, kimeä ja läpitunkeva vihellys. Viheltäjä oli Fred! Hän huokasi\nvielä kerran. Vihellys toistui, ja sitten kuului vielä toinenkin\nvihellys. Se oli Charleyn vihellys! He odottivat kulmassa --\nmiekkoiset!\n\nNo, tänä iltana ei kannattanut odottaa häntä. Kuului kaksinvihellys.\nHän vääntelihe tuolillaan ja ähkyi. Ei, tänä iltana ei kannattanut\nodottaa häntä, hän toisti ja nousi samalla haavaa. Olihan tuiki\nmahdotonta lähteä heidän kanssaan ulos, ennenkuin oli saanut selkoa\nDrakonin uudistuksista! Mutta sama voima, joka oli kahlehtinut hänet\nakkunan ääreen, tuntui taas vetävän häntä huoneen halki, pulpetin luo;\nse pakotti hänet laskemaan historiansa muiden koulukirjain joukkoon, ja\nhän oli jo avannut oven ja joutunut puoliväliin eteistä, kun hän sen\nhuomasi. Hän ponnisti silloin voimiaan ja aikoi palata sisään, mutta\nsitten juolahti hänen mieleensä, ettei haitannut, vaikka lähti hiukan\njalottelemaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan työtä.\n\nVain hetkiseksi, hän lupasi itsekseen portaita laskeutuessaan. Astunta\nkävi yhä kiireisemmäksi -- lopulta hän harppasi kolme askelmaa\nkerrallaan. Hän painoi lakin päähänsä ja vilisti täyttä laukkaa\ntakaportista. Ja ennenkuin hän pääsi kadulle, olivat Drakonin\nuudistukset joutuneet yhtä kauas kuin Drakon itsekin -- ja yhtä etäälle\nvastaisuuteen oli siirtynyt huominen tutkintokin.\n\n\n\n\nIII luku:\n\nTiili-Simson.\n\n\n-- Mitäs te aiotte toimittaa? kysyi Joe kohdatessaan Fredin ja\nCharleyn.\n\n-- Noutaa leijoja, vastasi Charley. -- Joudu, me olemme jo odotelleet\nsinua kyllin kauan.\n\nKaikki kolme riensivät eteenpäin vuoren harjanteen laelle, mistä he\nnäkivät Union-kadun syvällä alapuolellaan, melkein jalkainsa juuressa.\nTätä paikkaa he nimittivät Hiidenpurnuksi, eikä nimi ollutkaan\nhulluimpia. Itseään he sanoivat vuorelaisiksi, ja vuorelaisten\nlaskeutuminen Hiidenpurnuun oli heidän mielestään suuri seikkailu.\n\nNäiden kolmen vuorelaisen parhaita huvituksia oli päästää leijoja\nilmaan järjestelmällisesti ja taitavasti, ja monesti heidän onnistui\nsaada kuusi, jopa kahdeksankin leijaa kohoamaan kilometrin pituisen\nlangan varassa pilvien lähistölle liehumaan. Heidän täytyi usein uusia\nleijavarastonsa, sillä toisinaan katkesi lanka tai epäkuntoon joutunut\nleija tempasi kaikki toiset mukanaan alas, tai myöskin sattui tuuli\näkkiä lientymään, niin että leijat putosivat Purnuun, mistä niitä ei\nkäynyt saaminen takaisin. Tähän oli syynä se, että Purnun nuoriso oli\nkavalaa ja rosvomaista joukkoa, jolla oli eriskummalliset käsitykset\nhenkilökohtaisesta omistusoikeudesta.\n\nLeijaonnettomuuden jälkeisenä päivänä saattoi nähdä saman leijan\nliitävän ilmassa kiinnitettynä lankaan, joka ulottui Hiidenpurnuun\npurnulaisten majoihin. Siitä johtui, että purnulaiset, jotka\nkuuluivat kehittymättömään rotuun eivätkä tunteneet tieteellistä\nleijapurjehdusta, osottivat sitä suurempaa kekseliäisyyttä, kun oli\nkoetettava hyötyä naapurien, vuorelaisten, keksinnöistä.\n\nPaikkakunnalla oli muuan vanha merimies, joka myöskin hyötyi\nvuorelaisten leijaurheilusta; sillä hän oli perehtynyt purjehdukseen ja\nilmavirtoihin ja myöskin kätevä ja pystyi valmistamaan parhaita\nleijoja, mitä konsanaan oli saatavissa. Hän asusti lähellä merta\nmatalassa majassa, mistä hän vielä saattoi hämärtynein silmin seurata\nluodetta ja vuoksea sekä ohitse kulkevia laivoja, muistellen päiviä,\njolloin hänkin liikuskeli ulapoilla.\n\nPäästäkseen harjulta hänen majaansa täytyi poikien kulkea Hiidenpurnun\nkautta, ja sinne he paraillaan aikoivat. Usein he olivat käyneet\nnoutamassa leijojaan päivällä, mutta tämä oli ensimmäinen retki pimeän\naikana, ja he pitivät sitä vaarallisena seikkailuna, kuten se\ntodellisuudessa olikin.\n\nHiidenpurnu oli suoraan sanoen köyhälistön kaupunginosa, jonka\nmutkittelevain ja ahtaiden katujen varsilla asusti tiheään\nsulloutuneena väkeä kaiken maailman kansakunnista, oikein\nyleismaailmallista sotkua. Pojat pyrkivät eteenpäin niin hyvin kuin\ntaisivat lian ja tunkioiden keskitse. Ilta oli vielä varhainen, kun he\nastelivat Purnun halki merikarhun mökkiä kohti, eikä heille tehtykään\nmitään pahaa, vaikka moni Purnun pojista katsoikin heihin karsaasti ja\nkivahti heille toisinaan ärsyttäviä haukkumasanoja.\n\nMerikarhu ei valmistanut vain sellaisia leijoja, jotka lensivät\nmainiosti; hän pystyi tekemään sellaisiakin, jotka voi kääntää kokoon\nja kuljettaa mukavasti mukanaan. Kukin pojista osti muutamia, ja\nkantaen näitä kääröihin pantuina kainalossaan he lähtivät palaamaan\nsamaa tietä, mitä olivat saapuneetkin.\n\n-- Pitäkää tarkasti silmällä liigapoikia! neuvoi leijamestari. -- Ne\novat juuri iltasin luovimassa.\n\n-- Emme me pelkää, vakuutti Charley. -- Kyllä me heistä suoriudumme.\n\nMutta pojat, jotka olivat tottuneet harjanteen leveisiin ja\nrauhallisiin katuihin, hämmästyivät, jopa kauhistuivatkin sitä elämää,\njoka kuohui tässä tiheään ahdetussa korttelissa. Se tuntui heistä\ntiuhalta ja kummalliselta viidakkorämeeltä, jonka halki oli kahlattava.\nIkäänkuin toisiaan suojatakseen he pysyttelivät aivan lähekkäin tässä\nkapeakujaisessa sokkelikossa, tuntien, kuinka vierasta ja tuntematonta\nkaikki tämä oli.\n\nLapsia kaiken ikäisiä ryömi kaduilla ja käytävillä heidän jaloissaan.\nPaljaspäisiä ja puoleksi puettuja naisia seisoi ovilla juoruamassa tai\nkäyskenteli kaduilla kainalossa elintarpeiden rippeitä. Kaikkialla\nhaisi mädäntyneille hedelmille ja kalalle, happamalle ja löyhkäävälle.\nIsoja, paksuja miehiä tallusteli ohitse, ja pieniä repalemekkoja\nhapuili eteenpäin käsissään kuohuvat oluttuopit. Lakkaamatonta sorinaa,\npuhetta ja kaikkien kielten sekasotkua, kimeitä huutoja, toraa ja\ntappelua -- koko Hiidenpurnu kiehui keskeytymättömänä hälinänä aito\nihmiskeon tavoin.\n\n-- Uh! Kyllä tuntuu hyvältä, kun tästä pääsee, virkkoi Fred.\n\nHän puhui kuiskaten, ja Joe ja Charley nyökkäsivät päätään tuikeina.\nHeillä ei ollut halua jutella, he astuivat niin rivakasti kuin\ntungoksessa kävi päinsä. Heissä vallitsivat samat tunteet kuin\nmatkamiehissä, jotka vaeltavat vaarallista ja vihamielistä tiheikköä.\n\nJa vaarat ja vihamielisyys vaanivat Purnussakin. Sen asukkaat näyttivät\npaheksuvan noiden ylhäältä saapuneiden muukalaisten vierailua. Pienet\nlikaiset riiviöt lennättivät haukkumasanoja heidän jälkeensä, kun he\nkulkivat ohitse. Toiset irvistelivät heille näennäisen urheina, mutta\nolivat valmiit pakenemaan havaitessaan ensimmäisen hyökkäysmerkin.\nToisia inhottavia veijareita liittyi rähiseväksi joukoksi poikia\nseuraamaan, ja lauma kävi yhä rohkeammaksi sitä mukaa kuin se kasvoi.\n\n-- Älkää välittäkö heistä, neuvoi Joe. -- Älkää olko tietävinännekään,\nastutaan vain edelleen. Pian tästä pälkähästä jo päästäänkin.\n\n-- Eipäs, nyt vasta sellaiseen joudutaankin, virkkoi Fred puoliääneen.\n-- Katsokaappa tuonne!\n\nKadun kulmassa, jota he juuri lähenivät, seisoi neljä viisi heidän\nikäistään poikaa. Katulyhdyn valo osui heihin ja osotti, että eräällä\noli räikeän punainen tukka. Poika ei voinut olla kukaan muu kuin\n\"Tiili-Simson\", pahamaineisen joukkueen epäilty johtaja. Poikien\nmieleen muistui, että hän oli kahdesti johtanut joukkonsa harjanteelle\nja saanut siellä nuorten kesken aikaan pakokauhun, niin että kaikki\nolivat päätä pahkaa syöksyneet kotiin, jonka jälkeen heidän isänsä ja\näitinsä olivat puhelimitse kutsuneet hätään poliiseja.\n\nNähdessään kulmaan asettuneen joukkueen jälkiparvi hävisi\nsilmänräpäyksessä, ilmaisten selvästi pelkoaan. Tämä vain lisäsi\npoikain levottomuutta, mutta silti he jatkoivat urheasti matkaansa.\n\nPunatukka erosi joukostaan ja asettui poikien eteen, sulkien heiltä\ntien. Nämä koettivat kiertää, mutta hän ojensi käsivartensa esteeksi.\n\n-- Mitä te täällä toimitatte? hän tiuskasi. -- Miks' ette pysy\nkotosalla?\n\n-- Me olemme juuri matkalla kotiin, virkkoi Fred sävyisästi.\n\nTiili-Simson kääntyi Joen puoleen. -- Mitä sinulla on kainalossa? hän\ntiedusteli.\n\nJoe pysyi tyynenä eikä välittänyt toisesta. -- Tulkaa, hän sanoi\nFredille ja Charleylle ja aikoi astua liigan johtajan ohitse.\n\nMutta Tiili-Simson iski salamannopeasti häntä kasvoihin ja sieppasi\nyhtä sukkelasti leijakäärön hänen kainalostaan.\n\nJoe huudahti käheästi, raivoisasti, unohti kaiken varovaisuutensa ja\nhyökkäsi vastustajansa kimppuun.\n\nSitä ei liigan johtaja ollut ilmeisesti odottanut, kaikkein vähimmän\ntäällä hänen omalla alueellaan. Hän siirtyi taaksepäin, pidellen yhä\nkääröä, ja hänen mieltään raatelivat tappeluhalu ja saaliinhimo.\n\nJälkimmäinen pääsi voitolle, hän pyörsi ympäri ja pakeni nopeasti\npitkin kapeata sivukatua ja yhä edelleen sokkelomaisia solia ja kujia\nmyöten.\n\nJoe tiesi painuvansa vihollismaan vaarallisiin keskuksiin, mutta hänen\nomistusoikeusvaistoaan ja ylpeyttään oli loukattu, ja niin hän ajoi\nkiivaasti pakenijaa takaa.\n\nFred ja Charley seurasivat, vaikka välimatka pitenikin yhä enemmän, ja\nheidän jäljessään riensi kolme liigapoikaa, jotka juostessaan\npäästelivät vihellysmerkkejä, varmaankin kutsuakseen saapuville liigan\nmuut jäsenet.\n\nTakaa-ajon jatkuessa vastattiinkin näihin merkkeihin eri tahoilta, ja\npian näkyi parikymmentä tummaa olentoa juosta kipittävän Fredin ja\nCharleyn kintereillä. Pojat ponnistivat kaikki voimansa, jotta\nnopsajalkaisempi Joe ei pääsisi häipymään näkyvistä.\n\nTiili-Simson suuntasi matkansa erästä rakentamatonta alaa kohti aikoen\npujahtaa jostain lymyaukosta. Hän oli jo entuudestaan varannut\nitselleen pakoteitä, jotka johtivat aitauksien lomitse, vajojen ja\nulkohuoneiden yli ja pimeiden loukkojen läpi, missä paikkoihin\nperehtymätön ahdistaja pakostakin liikkui varovaisemmin ja eksyi\nhelposti jäljiltä.\n\nMutta Joe tavotti Tiili-Simsonin, ennenkuin tämä ennätti määränpäähän,\nja silloin molemmat horjahtivat kumoon ja kierivät loassa tukevasti\ntoisiaan syleillen.\n\nFredin, Charleyn ja jälkijoukon päästessä paikalle he olivat jälleen\npystyssä ja seisoivat uhkaavina vastakkain.\n\n-- Mitäs sinä tahdot, mitä? huusi punatukkainen liigan johtaja\nkäskevästi. -- Mitäs sinä tahdot? Annappas kuulla!\n\n-- Tahdon saada leijani, Joe vastasi.\n\nTämä ilmotus sai Tiili-Simsonin silmät välkehtimään. Leijat olivat\ntavaraa, jota hänen itsensä suuresti teki mieli. -- Silloin sinun\ntäytyy ensin tapella! hän uhkasi.\n\n-- Minkä vuoksi? sanoi Joe harmistuneena. -- Leijat ovat minun,\nhän lisäsi siten osottaen olevansa peräti tietämätön niistä\nomistusoikeus-käsitteistä, mitkä Hiidenpurnussa olivat vallalla.\n\nLiiga, joka oli susilauman tavoin keräytynyt johtajansa taakse, alkoi\nkuorossa ulvoa ja naukua.\n\n-- Miksi minä rupeaisin niistä tappelemaan? toisti Joe.\n\n-- Siksi että minä tahdon, vastasi Simson. -- Ja siitä, mitä minä\ntahdon, siitä ei pääse mihinkään. Ymmärrätkös?\n\nMutta sitä ei Joe ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tunnustaa, että\nTiili-Simsonin sana oli lakina San Franciskossa tai missään sen osassa.\nHänen kunnia- ja oikeuskäsitteitään oli loukattu, hänen verensä alkoi\nkuohua.\n\n-- Anna nyt ne leijat tänne, ja tee se heti paikalla, hän huusi\nuhkaavasti ja kurkotti kättään kääröä kohti.\n\nMutta Simson veti kätensä takaisin.\n\n-- Tiedätkös, kuka minä olen? hän kysyi. -- Minä olen Tiili-Simson,\nenkä minä annakkaan kenenkä vain hypätä nokalleni!\n\n-- Anna hänen olla, kuiskasi Charley Joen korvaan. -- Viis muutamasta\nleijasta! Älä välitä hänestä -- lähdetään pois täältä.\n\n-- Leijat ovat minun, vastasi Joe synkkänä ja itsepäisenä. -- Leijat\novat minun, ja minä aion ottaa ne takaisin.\n\n-- Ethän sinä voi tapella koko joukkoa vastaan, väitti Fred. -- Vaikka\nvoittaisitkin hänet, niin saisit kumminkin selkääsi noilta toisilta.\n\nLiiga huomasi heidän neuvottelevan kuiskaten. Se arveli Joen puolestaan\nepäröivän ja alkoi jälleen ulvoa.\n\n-- Hoh, he pelkäävät! Jänistääkö? ivailivat nuoret veijarit. -- Suutaan\nkyllä osaa soittaa, mutta pelkää, että siisti paita ryvettyy -- mitäs\nmamma silloin sanoisi?\n\n-- Suu kiinni! kivahti johtaja käskevästi, ja he tottelivat.\n\n-- Aiotko antaa minulle leijani? sanoi Joe ja astui päättävästi esiin.\n\n-- Tahdotkos sitten tapella niistä? virkkoi Tiili-Simson yhtä\ntopakkana.\n\n-- Tahdon, vastasi Joe.\n\n-- Hei, tappelu, tappelu! Tulkaas katsomaan! ulvoi liiga täyttä\nkurkkua.\n\n-- No, minä kyllä pidän huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti,\nvirkkoi samassa karkea miesääni.\n\nKaikki tarkastelivat uteliaina miestä, joka oli huomaamatta lähestynyt\nryhmää ja yhtäkkiä ilmotti aikovansa valvoa kaksintaistelua.\nKadunkulman sähkölampun valossa pojat näkivät, että mies oli iso ja\nroteva ja puettu työvaatteisiin, kömpelöt jalkineet jalassa; housuja\nkannatti musta nahkahihna ja päässä oli musta rasvainen lakki. Kasvot\nolivat harmaat kivihiilen tomusta, avoimena reuhottavan karkean sinisen\npaidan välistä näkyi kaula ja luja rinta.\n\n-- Kuka te olette? tiuskasi Simson keskeytyksestä suuttuneena.\n\n-- Se ei kuulu sinuun, vastasi tulokas tylysti. -- Mutta jos se tieto\ntekee sinut paremmaksi, niin minä olen lämmittäjänä Kiinaan lähtevässä\nlaivassa ja aion pitää huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti. Se\non minun asiani; ja sinun asianasi on tapella rehellisesti. Iskekää nyt\nkiinni älkääkä nahjustelko siinä koko iltaa.\n\nNuo kolme toverusta olivat yhtä iloissaan lämmittäjän tulosta kuin\nSimson joukkoineen oli harmissaan. Liigalaiset neuvottelivat useita\nminuutteja, ja sitten Simson laski käärön erään toverinsa syliin ja\nkävi vastustajaa kohti.\n\n-- Tulehan sitten! hän virkkoi heittäen nutun yltään. Joe ojensi\ntakkinsa Fredille ja hyökkäsi Tiili-Simsonia kohti. Hetkisen he\nseisoivat heristäen toisilleen nyrkkiä. Sitten Simson läimäytti\nsalamannopeudella ankaran iskun, painui taitavasti kumaraan ja livahti\nsaavuttamattomiin.\n\nJoessa heräsi äkkiä kunnioitus vastustajan taitavuutta kohtaan, mutta\nsiitä oli vain seurauksena se, että koko se suunnaton määrä\nitsepintaisuutta, mikä hänen luonnossaan piili, jännittyi äärimmilleen,\nja hän päätti lujasti päästä voitolle.\n\nLämmittäjän läsnäolo vaikutti terveellisesti Simsonin tovereihin, jotka\nsaivat tyytyä vain rohkaisemaan Tiili-Simsonia ja pilkkaamaan toista.\n\nMolemmat pojat kiersivät yhtämittaa kehää, milloin hyökäten, milloin\npuolustautuen ja toisinaan jaellen tuntuvia iskuja. Kummankin\ntaistelutapa oli aivan vastakkaista laatua. Joe pysytteli suorana ja\nhajasäärisenä; Simson taas kyyristelihe pää hartiain välissä, oli\nalituiseen liikkeessä hyppien, juosten ja turvautuen ainakin\npariinkymmeneen erilaiseen temppuun, joita Joe ei tuntenut.\n\nNeljännestunnin kuluttua kumpikin oli peräti uupunut, mutta Joe\noli kuitenkin säilynyt vastustajaansa pirteämpänä. Ravinnon\nriittämättömyys, epäterveellinen elintapa sekä tupakan ylenmääräinen\nkäyttö olivat heikontaneet liigan johtajaa, joka jo alkoi haukkoa\nhenkeään.\n\nSimson oli alkupuolella suuremman taitavuutensa tähden saanut\npidellyksi vastustajaansa aika kovakouraisesti, mutta hän oli jo käynyt\nvoimattomaksi ja hänen lyöntinsä heikoiksi. Tästä hän hurjistui ja\nturvautui hyökkäyssuunnitelmaan, joka ei tosin ollut epärehellinen,\nmutta ainakin karkea. Hänen tapanaan oli kaarrella toista, ponnahtaa\näkkiä ilmaan ja iskeä kohti, sitten kyyristyä ja heittäytyä maahan Joen\njalkoihin. Kun hän makasi maassa, ei Joe saattanut lyödä häntä, ja\nsiten hän ryömi syrjään ja hypähti jälleen pystyyn, uudistaakseen saman\nliikkeen.\n\nMutta Joe kyllästyi siihen ja valmistautui ehkäisemään temppua. Hän\nviivytteli lyöntiään hetkeen, jolloin Simson aikoi kyyristyä alas.\nSimson kaatui, mutta sille puolen, minne Joen nyrkinisku oli hänet\nlennättänyt. Hän kellahti nurinniskoin ja kohosi sitten puoliksi, mutta\njäi istumaan itkien ja huohottaen.\n\nToverit yllyttivät häntä nousemaan, ja hän koettikin pari kertaa, mutta\noli liian uuvuksissa ja lyönneistä lamaantuneena.\n\n-- Minä alistun, hän virkkoi. -- Minä tunnustan saaneeni selkääni.\n\nLiiga seisoi äänetönnä ja johtajansa tappiosta harmistuneena.\n\nJoe astui esiin.\n\n-- Annappas nyt tänne minun leijani, hän lausui pojalle, joka piteli\nkääröä.\n\n-- Siitä ei tule mitään, sanoi eräs toinen liigan jäsenistä tunkeutuen\nJoen eteen.\n\nTälläkin nuorukaisella oli aivan tulipunainen tukka.\n\n-- Kyllä sinun täytyy löylyttää minutkin, ennenkuin saat ne takaisin,\nhän uhkasi.\n\n-- Sepä merkillistä, väitti Joe suorasukaisesti. -- Johan minä olen\ntapellut ja voittanut -- siinä on tarpeeksi.\n\n-- Eikä ole, vastasi uusi vastustaja. -- Minä olen Punapää-Simson.\nTiili-Simson on näes minun veljeni.\n\nTällä lailla Joe oppi tuntemaan vieläkin erään purnulaisten tavoista,\njosta hänellä ei ollut siihen mennessä ollut aavistustakaan.\n\n-- No hyvä, hän virkkoi, ja vääryys saattoi hänen taisteluhalunsa\nkiihtymään entistä enemmän. -- Tulehan sitten!\n\nPunapää-Simson oli veljeänsä vuotta nuorempi ja osottautui varsin\nepärehelliseksi tappelupukariksi. Suopeamielisen lämmittäjän oli useita\nkertoja sekaannuttava leikkiin, ennenkuin toinen Simson virui maassa ja\ntunnusti joutuneensa tappiolle.\n\nTaas pyyteli Joe leijojansa lujasti uskoen, että tällä kertaa ne\nainakin annettaisiin hänelle. Mutta silloin pyörähti esiin vielä\nkolmaskin poika, jonka tukan loistava, komea väri ilmaisi Joelle, että\nuusi vastustajakin kuului Simsonien valtiassukuun. Hän oli veljiään\ntuoreempi vesa, rakenteeltaan hiukan hintelämpi ja niin pisamainen,\nettä se näkyi selvästi sähkövalossakin.\n\n-- Älä luulekkaan pääseväsi käsiksi leijoihisi, ennenkuin olet antanut\nselkään minullekin! hän huusi kimeästi. -- Minä olen Rusoharja-Simson,\netkä sinä ole voittanut meitä, ennenkuin minäkin olen maassa!\n\nLiiga huusi hyväksyvästi, ja Rusoharja-Simson kiskoi yltään tahraisen\nnuttunsa ja valmistautui otteluun.\n\n-- Oletkos valmis? hän tiedusteli Joelta.\n\nJoe oli iskenyt rystysensä verille, hänen nenästään vuosi verta ja\nhuulet olivat halkeilleet ja turvoksissa. Paita oli repeytynyt kaulasta\nvyötäreihin asti. Lisäksi hän oli lopen uupunut ja hengitti työläästi.\n\n-- Kuinka monta Simsonia teitä oikein onkaan? hän kysyi. -- Minä aion\npäästä kotiin, ja jos teidän perhekuntaanne yhä riittää, niin täytyy\ntäällä olla koko yö.\n\n-- Minä olen viimeinen ja paras joukosta, vakuutti Rusoharja-Simson. --\nJos minut voitat, niin saat leijasi -- se on varma!\n\n-- No tuleppas sitten! huoahti Joe. -- Käy käsiksi vain!\n\nTosin suvun nuorimmalta puuttui veljiensä voima ja taito, mutta hän\nkorvasi tämän puutteen kiihkoisalla, kissamaisella taistelutavallaan,\njoka pakotti Joen ponnistamaan rajusti. Hän luuli jo useita kertoja,\nettä hänen oli kuin olikin annettava myöten tuolle pikku paholaiselle,\nmutta hän jännitti jälleen voimiaan ja jatkoi sisukkaana taistelua. Hän\ntunsi kamppailevansa periaatteen puolesta, ja sitä paitsi oli siinä\nhänen mielestään kysymyksessä kaikkien vuorelaisten kunnia -- heidän\nedustajanaan hänen oli kunnostauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Hän\npiti puoliaan ja kesti vaivoin vastustajansa nopeat ja herkeämättömät\nhyökkäykset, kunnes tämä nuori ja peräti kokematon miehenalku oli\ntyhjentänyt koko voimavarastonsa. Lopulta hänen täytyi tunnustaa, että\nSimsonin perhekunta oli joutunut tappiolle -- ensimmäisen kerran\nelämässään.\n\n\n\n\nIV luku:\n\nVoittajallakin on voittajansa.\n\n\nMutta Hiidenpurnun elämä oli perin mutkallista. Nuo kolme vuorelaista\nsaivat varsin pian kokea sen.\n\nEnnenkuin Joe oli vielä ehtinyt ottaa haltuunsa leijojaan, näki hän\nhämmästyen, että kaikki hänen vihollisensa, vieläpä lämmittäjäkin,\nlähtivät hurjaa vauhtia käpälämäkeen.\n\nAivan samoin kuin pikku tytöt ja räyhäävät pikku vekarat olivat\nkadonneet Simsonin liigan lähestyessä, samaten tämä joukko hupeni uuden\nja pelottavan hyökkäyksen tieltä.\n\nJoe kuuli pakenevain kauhistuneina huutavan: -- Kalaliiga! Kalaliiga!\nJa hän olisi itsekin pötkinyt pakoon, ellei olisi viime taistelunsa\njäljiltä ollut niin hengästyksissään, että käsitti mahdottomaksi\nvälttää vaaraa, minkälainen se sitten olisikin.\n\nFred ja Charley olisivat peräti mielellään paenneet sitä, mikä oli\nkarkottanut tiehensä kuuluisan Simsonin liigan, vieläpä karskin\nlämmittäjänkin; mutta he eivät voineet jättää toveriaan pulaan.\n\nAutiolle kadulle tuli parvittain tummia olentoja. Toiset piirittivät\ntoverukset, toiset syöksyivät pakenevien jälkeen.\n\nValitushuudot ilmaisivat pian heidän tavottaneen pakolaiset, ja kun\ntakaa-ajajat sitten palasivat, kuljettivat he mukanaan vastaan\nhangottelevaa Tiili-Simson parkaa, joka yhä vielä piteli leijakääröä.\n\nUteliaana Joe tarkasteli viimeksi saapuneen liigan jäseniä. He olivat\nseitsemästätoista neljäänkolmatta vuoden ikäisiä nuorukaisia, ilmetyitä\npimeyden peikkoja. Eräitten kasvot olivat niin paheitten leimaamia,\nettä Joe tunsi selkäpiitään karmivan, kun vain katsahtikin heihin.\n\nKaksi heistä piteli häntä lujasti käsivarsista, ja Fredin sekä Charleyn\ntäytyi alistua samaan kohtaloon.\n\n-- Kuulkaappas, veijarit, virkkoi eräs heistä käskevästi, esiintyen\nikäänkuin muiden johtajana; tästä täytyy ottaa selko. Mitäs täällä on\ntekeillä? Mitäs kuria sinulla oli mielessä, sinä punapää kettu?\n\n-- En minä tehnyt mitään, vikersi Simson.\n\n-- Vai et tehnyt. -- Johtaja pyörsi hänen kasvonsa lyhdynvaloa kohti.\n-- Kukas sinun naamataulusi on tuolla tapaa viirunnut? hän kysyi.\n\nTiili-Simson osotti Joe Bronsonia, joka silloin vuorostaan raahattiin\nesiin.\n\n-- Mitäs te täältä haette?\n\n-- Leijoja, vastasi Joe rohkeasti. -- Tuo aikoi ottaa minun leijani.\nHänellä on ne juuri kainalossaan.\n\n-- Ahaa, vai on? Kuuleppas, Tiilipää, täällä ei suvaita varkautta.\nSinulla ei ole juuri koskaan käsissäsi omaa tavaraa. Ja suorippas nyt\ntänne ne leijat ja pian.\n\nJohtaja ojensi kätensä uhkaavin elein, ja Simson taipui, vaikkakin\nkiukusta itkien.\n\n-- Mitäs sinulla sitten on kainalossasi? tiedusteli johtaja Frediltä ja\nsieppasi samassa hänenkin käärönsä. -- Kas vain, leijoja siinäkin! Ja\nihan oikeita leijoja -- tehdastavaraa. Mutta nyt te kyllä pääsette\nniistä, hän sanoi otettuaan haltuunsa myöskin Charleyn käärön. -- Mitä\nkummaa näille kolmelle lurjukselle oikein pitäisi tehdä? hän virkkoi\ntuomarinäänellä.\n\n-- Mistä syystä meille pitäisi jotain tehdä? kysyi Joe tulistuneena. --\nSenkö tähden, että ryöstätte meiltä leijat?\n\n-- Eipä suinkaan, eihän sellainen tule kysymykseenkään, vastasi johtaja\nkohteliaasti; mutta te kuljetatte täältä salaa leijoja ja saatte aikaan\nhäiriötä. Se on sopimatonta -- niin juuri, sopimatonta!\n\nKun asema kerran oli vaihtunut sellaiseksi, että vuorelaiset olivat\njoutuneet yleisen huomion keskustaksi, riistäysi Tiili-Simson äkkiä\nvapaaksi takistaan, pujottelihe erilleen vainoojistaan ja hyökkäsi\nasumattoman alan poikki piilopaikkaan, jota hän oli tavotellut Joen\nhäntä ahdistellessa.\n\nPari kolme liigalaista hyppäsi aidan yli ja lähti huudellen ajamaan\nhäntä takaa. Pojat kuulivat kahlekoirain ulvovan ja jalkain tömisevän\nheidän rynnätessään laatikoitten ja kattojen yli. Sitten kuului veden\nloisketta, kuin tynnöri olisi kaatunut kumoon.\n\nMuutaman minuutin perästä vainoojat palasivat takaisin melkoisen\nnoloina ja märkinä ryöpystä, jonka Tiili-Simson lurjus oli heille\nvalmistanut. Hän kuului paraillaan pilkkaavan ja uhkailevan heitä\njoltakin katolta, missä hän tunsi olevansa turvassa.\n\nTämä käänne tuntui saattavan johtajan hiukan ymmälle, ja hänen juuri\nvielä kerran kääntyessään toveruksien puoleen, kajahti pitkä ja\nomituinen vihellys -- ilmeisesti jonkun etuvartijan varotusmerkki. Pian\nsen jälkeen varottaja saapui itsekin juosten liigan pääjoukon luo, joka\njo oli alkanut peräytyä.\n\n-- Poliisit tulevat! hän huusi huohottaen. Katsahtaessaan samalle\ntaholle Joe saattoi nähdä kaksi kypäräpäistä poliisia, joilla oli\nrinnassaan kirkkaasti palavat lyhdyt.\n\n-- Meidän täytyy livistää tiehemme, hän kuiskasi Fredille ja\nCharleylle.\n\nLiiga oli jo lähtenyt käpälämäkeen ja sulki pojilta pakotien siltä\npuolen, ja vastaiselta taholta he näkivät poliisien lähenevän. He\nlähtivät silloin juoksemaan Simsonin piilopaikkaa kohti, ja poliisit\nkiiruhtivat jäljessä vaatien ankarin huudoin heitä pysähtymään.\n\nMutta nuoret jalat ovat nopeita, ja pelko tekee ne vieläkin\nnopeammiksi. Senpä vuoksi pojat ennättivätkin ensimmäisinä aidan ylitse\nja syöksyivät sitten hurjaa vauhtia parin takapihan poikki.\n\nHe havaitsivat pian, että poliisit olivat hyvin leväperäisiä\ntakaa-ajossaan. Varmaankin he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä\nrotanreikien kanssa, sillä he lopettivat juoksun ensimmäisen aidan\nosuessa heidän tielleen.\n\nTakapihoilla ei ollut mitään lyhtyjä, ja sydän kurkussa pojat\nhapuilivat pimeässä. Eräällä aukeamalla, joka oli täynnä tyhjiä\nhedelmälaatikoita ja rakennusaineksia, he saivat harhailla eksyksissä\nkokonaisen neljännestunnin. Kuinka tarkkaan he etsivätkin tietä, eivät\nhe voineet löytää muuta kuin loputtomia hedelmälaatikkoröykkiöitä.\nTästä rykelmästä he selviytyivät viimein erään vajan katolle -- mutta\nsitten olikin edessä taas kanakoppeja täynnä oleva takapiha.\n\nHiukan kauempana he osuivat tapaamaan laitteen, joka oli toimittanut\nSimsonin vainoojille ryöppykylvyn.\n\nSe oli perin mutkallinen vehje. Sille kohtaa, missä murrettu lauta\npäästi pojan ryömimään lauta-aidan lävitse, oli sovitettu pitkä salko\nsiten, että pahaa aavistamattoman kulkijan oli ehdottomasti kolhaistava\nsitä. Salko oli asetettu sillä tavoin, että se lievimmästäkin\nkosketuksesta työnsi syrjään ison kiven, joka piti täpärälle sijotettua\ntynnöriä pystyssä. Kun kivi putosi, menetti tynnöri tasapainonsa ja\ntyhjensi sisältönsä sen niskaan, joka kulki alitse ja kolhaisi salkoa.\n\nPojat tutkivat laitetta mitä suurimmalla hartaudella. Heidän onnekseen\ntynnöri oli jo tyhjentynyt; muuten hekin olisivat saaneet kylmän\nkylvyn, sillä Joe, joka kulki ensimmäisenä, oli törmännyt salkoon.\n\n-- Mahtaakohan tämä olla Simsonin ansa? hän virkkoi hiljaa.\n\n-- Kyllä kai, arveli Fred; tai sitten jonkin toisen hänen joukkoonsa\nkuuluvan.\n\nCharley nyhkäisi heitä varottaen käsivarresta.\n\n-- Hiljaa! Kuulitteko? hän kuiskasi.\n\nPojat kyyristyivät maahan.\n\nLähellä kuului joku puuhailevan jotain. He erottivat veden kohisevan\nsen virratessa vesijohdosta sankoon, ja sitten kuului lähestyviä\naskeleita. Pojat hiipivät vielä syrjemmälle ja saattoivat tuskin\nhengittää jännitykseltään. Heidän läheltään kulki tumma olento, se\nkiipesi laatikoille ja sitten ylemmäksi vajan katolle.\n\nSiinä oli itse Tiili-Simson asettelemassa ansaansa.\n\nHe kuulivat hänen sijottavan kiven ja salon paikoilleen, nostavan\ntynnörin pystyyn ja täyttävän sen vedellä parista sangosta, jotka hän\noli tuonut myötään.\n\nKun hän hyppäsi maahan noutaakseen lisää vettä, hyökkäsi Joe hänen\nkimppuunsa, iski hänet kumoon ja piteli häntä maassa.\n\n-- Nyt sinä pidät suusi, ymmärrätkös? hän virkkoi. -- Minulla on\nsinulle asiaa.\n\n-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi Simson niin helpotuksesta huoahtaen,\nettä toisetkin tunsivat sydämensä oikein keventyvän. -- Mitä sinä\ntäällä teet?\n\n-- Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein\nlyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin...\n\n-- Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. -- Kyllä minä näytän\nteille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain\nmukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.\n\nUseita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas\npimeään kujaan.\n\n-- Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden\nkorttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen\nkorttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!\n\nPojat sanoivat hyvästi ja lähtivät astumaan kujaa myöten. Hetkisen\nkuluttua he kuulivat Tiili-Simsonin neuvovan:\n\n-- Kun ensi kerran tulette leijaretkelle, niin kyllä on parasta jättää\nne kotiin!\n\n\n\n\nV luku:\n\nJälleen kotosalla.\n\n\nPojat seurasivat Tiili-Simsonin ohjausta, pääsivät Unionkadulle ja\nmuitta mutkitta vuorenharjanteelle.\n\nHarjanteelta he katselivat takaisin Purnuun, mistä yhä kuului tiheään\nasutuille paikoille ominaista sekavaa sorinaa.\n\n-- Sinne minä en mene enää ikinä, sanoi Fred harmistuneena. --\nKuinkahan sen lämmittäjän mahtoi käydä?\n\n-- Olipa onni, että pääsimme ehjin nahoin, virkkoi Joe filosofisesti.\n\n-- Hm, mitenkä lienee. Kyllä me kaksi saimme veromme ja sinä sitäkin\nenemmän, sanoi Charley nauraen.\n\n-- Niin, myönsi Joe; ja vielä pahemmin käy, kun ennätän kotiin. Heipä\nhei, pojat!\n\nTakaportti oli suljettu, kuten hän oli odottanutkin, niin että hänen\noli pakko kiertää ruokasalin puolelle ja kiivetä sisään akkunasta\nmurtovarkaan tavoin.\n\nKun hän pääsi isoon käytävään ja kulki sen halki hiljalleen portaita\nkohti, astui isä ulos kirjastohuoneesta.\n\nHämmästys oli molemminpuolinen, kumpikin seisahtui peräti\nkauhistuneena.\n\nJoessa heräsi hermostunut halu nauraa. Sillä hän luuli tietävänsä\ntarkalleen, minkä näköinen hän oli. Toden teolla hän kuitenkin näytti\npaljoa kurjemmalta kuin olisi koskaan voinut luullakkaan.\n\nIsänsä edessä seisovalla pojalla oli sekä lakki että takki yltyleensä\nkatuloan peitossa, kasvoilla näkyi taistelun merkkejä, ja nenä\nvarsinkin oli pahasti turvoksissa; toisessa ohimossa puunti haava, ja\nhuulet olivat verillä ja paisuneet. Toisesta poskesta oli nahka\nhankautunut pois, rystyset vuotivat vielä verta; sitä paitsi oli paita\nrepeytynyt kaulasta aina housunkaulukseen asti.\n\n-- Mitäs tämä oikein merkitsee, junkkari? sai herra Bronson lopulta\nlausutuksi.\n\nJoe seisoi sanatonna. Kuinka oli hänen lyhyesti kuvattava koko illan\ntapahtumat? -- sillä tietenkin oli hänen saatava mukaan kaikki, jotta\nvoisi kunnolla selittää, kuinka oli joutunut niin surkeaan tilaan.\n\n-- Eikö sinulla ole kieltä suussasi? kysyi herra Bronson maltittomana.\n\n-- Minä olen ... minä olen...\n\n-- No, mitä sitten? sanoi isä rohkaisevasti.\n\n-- Minä olen ... niin, nähkääs, minä olin Hiidenpurnussa, onnistui Joen\nviimein änkyttää.\n\n-- Siltä sinä näytätkin -- niin, juuri sellaiselta.\n\nHerra Bronson puhui ankarasti, mutta jos hänen milloinkaan oli ollut\nvaikea tukahuttaa hymyä, niin tällä kertaa oli.\n\n-- Luullakseni, hän jatkoi, sinä et sentään tarkota paholaisten\nolinpaikkaa, vaan jotain San Franciskon osaa -- vai kuinka?\n\nJoe viittasi kädellään kuvaavasti sille taholle, missä Unionkatu\nsijaitsi, ja sanoi: -- Tuolla alhaalla se on, isä!\n\n-- Kuka sen on Hiidenpurnuksi ristinyt?\n\n-- Minähän sen, sanoi Joe ikäänkuin olisi tunnustanut jonkin rikoksen.\n\n-- Hm. Nimi ei ole hullumpi ja todistaa sinulla olevan jonkinlaista\nmielikuvitusta. Vaikeata olisi parempaakaan keksiä! Varmaankin sinä\nkoulussa suoriudut hyvin äidinkielessä.\n\nTuo olettamus ei lisännyt Joen rohkeutta, sillä äidinkieli oli ainoa\naine, mitä hänen ei tarvinnut hävetä.\n\nPojan seistessä siinä äänetönnä, onnettomuuden ja häpeän perikuvana,\najatteli herra Bronson omia poikavuosiaan ja teki vertailuja. Hän tunsi\nymmärtämystä, jota Joe ei olisi pitänyt laisinkaan mahdollisena.\n\n-- Mutta nyt sinä tarvitset ennen kaikkea kylvyn ja laastaria ja\nlyijyvettä, sanoi herra Bronson. Ja sitten aika vauhtia vuoteeseen.\nSinä olet kyllä unen tarpeessa, ja siitä saat olla varma, että\nhuomenaamulla olet aika kankea ja arka ruumiiltasi.\n\nKello löi yksi, kun Joe kietaisi peitteen tiukasti ympärilleen; ja\nhänen ensimmäinen huomionsa tämän jälkeen oli se, että häntä häiritsi\nvarovainen, mutta itsepintainen koputus, joka tuntui jatkuvan satoja\nvuosia, kunnes hän ei enää jaksanut kuunnella sitä, vaan nousi istumaan\nja avasi silmänsä.\n\nPäivänvalo virtasi sisään akkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana.\n\nHän ojensi käsivarsiaan ja haukotteli; mutta hänen lihaksiaan särki, ja\nkädet vaipuivat taas alas, nopeammin kuin olivat kohonneet.\n\nHän tuijotti ymmällään eteensä, kunnes illan tapahtumat taas\npalautuivat mieleen, ja hän alkoi ähkyä.\n\nKoputus jatkui yhtä itsepintaisena, ja hän huudahti:\n\n-- Kyllä minä kuulen! Kuinka paljon kello on?\n\n-- Kello on kahdeksan, kuului Bessie sanovan oven takaa; ja sinun\ntäytyy kiiruhtaa, jollet tahdo myöhästyä koulusta.\n\n-- Hyvänen aika. -- Hän syöksähti vuoteesta, mutta voihkaisi\njäykistyneiden lihastensa arkuudesta ja vaipui verkalleen ja varovasti\ntuolille.\n\n-- Mikset sinä herättänyt minua varemmin? hän nurisi viimein.\n\n-- Isä sanoi, että sinun täytyi saada nukkua.\n\nJoe voihkaisi jälleen toiseen äänilajiin.\n\nSitten hänen katseensa osui historiaan, ja silloin hän taas voihkaisi\nuuteen äänilajiin.\n\n-- Hyvä on! hän huusi. -- Mene sinä vain, minä tulen ihan paikalla.\n\nHän saapui ruokasaliin verraten siistissä kunnossa; mutta jos Bessie\nolisi nähnyt hänen nilkuttavan alas portaita, hän olisi varmaankin\nkummastellut, miksi veli astui niin varovaisesti ja toisinaan irvisti\nniin pahasti, kun jäseniä oikein pisti ja jomotti. Tavatessaan Joen\nruokasalissa hän huudahti kuitenkin varsin säikähtyneenä ja juoksi\nhänen luokseen.\n\n-- Mikä sinun on, Joe? hän kysyi värisevällä äänellä. -- Mitä on\ntapahtunut?\n\n-- Ei mitään, mutisi Joe sirotellen sokeria puuroonsa.\n\n-- Niin, mutta --, alkoi Bessie.\n\n-- Älä nyt viitsi, keskeytti Joe. -- Minä olen tänään myöhästynyt,\nminun täytyy syödä aamiainen joutuisasti.\n\nJuuri silloin Bessie osui kohtaamaan rouva Bronsonin katseen, ja\nseurauksena oli, että pikku neiti riensi tiehensä uteliaisuutensa\ntukahuttaen.\n\nJoe oli siitä äidilleen kiitollinen, ja vielä suurempaa kiitollisuutta\nhän tunsi, kun ei äiti tehnyt mitään huomautuksia hänen ulkomuotonsa\njohdosta. Isä oli tietysti jo kertonut hänelle. Saattoi olla aina varma\nsiitä, ettei äiti väsyttänyt ketään turhilla tiedusteluilla.\n\nNäitä miettien hän söi kiireesti aamiaisensa, tuntien epäselvästi ja\nhäiriytyvänä, että äiti hääräili ympärillä levottomana hänen tähtensä.\nÄiti oli aina lempeä häntä kohtaan, ja tällä kertaa hän huomasi, että\näiti suuteli häntä tavallista hellemmin, kun hän aikoi lähteä\nheilutellen kirjojaan nahkahihnassa. Kääntyessään kulmasta hän huomasi\nmyöskin, että äiti seurasi häntä akkunasta katseillaan.\n\nMutta tärkeämpää oli tällä haavaa se, että hän tunsi jäsenensä hirveän\nkankeiksi ja aroiksi. Koulumatkalla oli jokainen askel ankara ponnistus\nja tuotti kovia tuskia.\n\nAuringon valo, joka heijastui sementtikäytävästä, kiusasi pahoin hänen\nloukkaantunutta silmäänsä, ja vaikka kaikki haavat aiheuttivatkin\nsuurta tuskaa, särki jäseniä kuitenkin pahimmin.\n\nMoista kankeutta hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan. Jok'ikinen lihas\ntotteli peräti vastahakoisesti, sormet olivat kovin turvonneet, ja\nniissä tuntui särkyä, kun niitä koukisti tai suoristi. Käsivarsista oli\nnahka poissa aina kyynärpäähän asti. Se johtui siitä hyvästä, että hän\noli niillä suojellut kasvojaan ja ruumistaan iskuilta.\n\nHän tuumaili, mahtoiko Tiili-Simson olla yhtä huonossa kunnossa, ja\ntämä yhteisen kurjuuden tunto teki tästä hänelle jonkinlaisen\nhengenheimolaisen.\n\nKoulupihalle ennättäessään hän huomasi, että kaikkein katseet\nkohdistuivat häneen.\n\nPojat kerääntyivät hänen ympärilleen täynnä kunnioitusta, ja yksinpä\nluokkatoverit ja lähimmät ystävätkin katselivat häntä jonkinlaisella\narvonannolla, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut heissä.\n\n\n\n\nVI luku:\n\nTutkintopäivä.\n\n\nIlmeisesti Fred ja Charley olivat kertoneet heidän käyneen\nHiidenpurnussa ja taistelleen Simsonin joukkoa ja Kalaliigaa vastaan.\nHuojennusta tuntien hän kuuli kellon lyövän yhdeksää ja astui\nkoulutaloon kaikkien poikien luodessa häneen ihailevia silmäyksiä.\nKatselivatpa tytötkin häntä, mutta arastellen ja säikkyneinä -- Joesta\ntuntui, että juuri siten he olisivat katselleet Danielia, kun tämä\nastui esiin jalopeurain luolasta, tai Daavidia, joka oli suoriutunut\nGoliatista. Tämä sankarinpalvonta teki häneen vastenmielisen\nvaikutuksen; hän tunsi itsensä kiusallisen itsetietoiseksi, mutta\ntoivoi samalla, että koulutoverit olisivat vaihtelun vuoksi kääntäneet\nkatseensa toiseen suuntaan.\n\nJa pian he sen tekivätkin. Luokalla jaettaessa isoja paperiarkkeja,\nnousi neiti Wilson, aineen opettaja (tuiman näköinen nuori nainen, joka\nkulki tietään maailman halki kuin olisi vaeltanut jaädytyshuoneessa ja\nlämpimimpinäkin päivinä oli luokassa vaippaan tai päällysnuttuun\nverhoutuneena), ja kirjotti taululle suuren roomalaisen ykkösen \"I\".\nJok'ikinen silmä, viisikymmentä paria, kiintyi odottavana hänen\nkäteensä, ja huoneessa oli haudanhiljaista.\n\nRoomalaisen ykkösen alapuolelle hän kirjotti:\n\n\"_a) Mitkä olivat Drakonin lait? b) Minkä vuoksi muuan ateenalainen\npuhuja sanoi, että niitä ei oltu kirjotettu musteella, vaan\nverellä_?\"\n\nNeljäkymmentä yhdeksän päätä painui kumaraan, ja neljäkymmentä yhdeksän\nkynää kulkea rapisi vilkkaasti paperiarkkeja pitkin. Ainoastaan Joen\npää pysyi pystyssä, ja hän tuijotti tauluun niin ymmällään, että neiti\nWilson, joka kakkosen kirjotettuaan sattui vilkaisemaan olkansa ylitse,\npysähtyi katselemaan häntä. Sitten opettaja kirjotti:\n\n\"_a) Miten aiheutti Ateenan ja Megaran Salamis saaresta käymä\ntaistelu Solonin uudistukset? b) Millä tapaa ne erosivat Drakonin\nlaeista_?\"\n\nHän kääntyi jälleen katsomaan Joe Bronsoniin. Tämä tuijotti tauluun\nyhtä ymmällään kuin ennenkin.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Joe? hän kysyi. -- Eikö sinulla ole paperia?\n\n-- On kyllä, poika vastasi ja alkoi masentuneena terottaa\nlyijykynäänsä.\n\nHän veisti siihen terävän kärjen. Sitten hän teki kärjen vieläkin\nterävämmäksi. Ja lopulta hänen onnistui ääretöntä kärsivällisyyttä\nkäyttäen saada se ihan ihmeteltävän teräväksi. Useat luokkatovereista\nkohottivat rapinan kuullessaan kummastellen päätään. Mutta sitä ei Joe\nhuomannut. Hän oli liiaksi syventynyt kynäänsä terottamaan ja hautomaan\najatuksia, jotka olivat perin kaukana sekä kynän terottamisesta että\nKreikan historiasta.\n\n-- Totta kai kaikki ymmärtävät, että kokeet pitää kirjottaa musteella.\n\nNeiti Wilson puhui koko luokalle, mutta hänen katseensa oli kiintynyt\nJoe Bronsoniin.\n\nJuuri kun kynä oli ohennut niin teräväksi kuin konsanaan saattoi, kärki\nkatkesi, ja Joe alotti työnsä uudelleen.\n\n-- Kuuleppas, Joe, minä pelkään, että sinä häiritset luokkaa, neiti\nWilson virkkoi viimein epätoivoisena.\n\nJoe laski kynän kädestään, sulki veitsensä napsahuttaen ja ryhtyi\njälleen ymmällään tuijottamaan tauluun. Mitä hän tiesi Drakonista tai\nSolonista tai muista kreikkalaisista.\n\nHyljätyksi hän tulisi, siitä ei päässyt minnekään. Toisia kysymyksiä ei\nkannattanut tarkastaakkaan. Ja vaikkapa olisikin osannut vastata\npariin, niin suotta oli kirjottaa niitä paperille, se ei kuitenkaan\npelastaisi. Sitä paitsi hänen kätensä oli liian arka pystyäkseen kynää\nkäyttämään. Taululle tuijottaminen teki silmiin kipeätä, ja vielä\nkipeämmältä tuntui, kun ne sulki; ja yksinpä ajatteleminenkin tuotti\nhänelle tuskia.\n\nNeljäkymmentä yhdeksän kynää kiiti kilpaa, totellen neiti Wilsonia,\njoka piirteli taululle kysymyksen toisensa jälkeen. Joe kuunteli\nrapinaa ja katseli, kuinka kysymykset lisääntyivät liitupalan\nvähetessä, ja koko elämä tuntui hänestä peräti surkealta. Kaikki näytti\npyörivän hänen silmissään. Päätä kivisti sisäpuolelta, ja ulkopuolelta\nsitä kirvelti, ja se tuntui olevan kokonaan omissa valloissaan,\nvälittämättä laisinkaan hänen tahdostaan.\n\nHiidenpurnun muistot valtasivat hänen mielensä kuin öiset\npainajaisnäyt, ja mahdotonta oli niitä karkottaa, kuinka koettikin. Hän\nkiinnitti mielensä ja katseensa neiti Wilsoniin, joka paraillaan istui\npöytänsä ääressä, ja juuri kun hän katseli opettajaa, kohosi hänen\nsilmäinsä eteen Tiili-Simsonin hävyttömät ja ärsyttävät kasvot. Turhaa\noli ponnistella. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja raihnaiseksi,\nuupuneeksi ja mitättömäksi. Mikään ei pelastanut häntä repuista. Ja kun\npaperit iänikuisen odotuksen jälkeen viimein kerättiin, antoi hän\nomansa melkein puhtaana -- siihen oli merkitty vain hänen nimensä,\ntutkintoaine sekä päivämäärä, mitkä oli kirjotettu yläreunaan.\n\nLyhyen lomahetken jälkeen jaettiin taas Paperiarkkeja, ja laskuopin\nkokeet alkoivat. Hän ei viitsinyt edes katsahtaakkaan kysymyksiin.\nTavallisissa oloissa hän olisi kyllä suoriutunut sellaisista kokeista,\nmutta nykyisessä mielen- ja ruumiintilassa hän tiesi sen mahdottomaksi.\nHän tyytyi painamaan kasvonsa käsiinsä ja odottamaan päivällislomaa.\nKohottaessaan kerran päätään kelloa katsoakseen hän havaitsi, että\nBessie silmäili häntä levottomana tyttöjen puolelta huonetta. Tämä vain\nlisäsi hänen närkästystään. Mitä se sisar siinä taas oli huolissaan?\nBessien ei tarvinnut pelätä. Hänhän suoriutuisi kokeista, jos kukaan.\nMiksei hän siis voinut antaa hänen olla rauhassa? Ja niin hän loi\nsisareen erikoisen ynseän katseen ja painoi kasvot käsiinsä. Eikä hän\nsiitä asennosta kohottautunut, ennenkuin kahdentoista kello soi.\nSilloin hän antoi opettajalle toisen puhtaan arkin ja asteli ulos\npoikaparven mukana.\n\nFred ja Charlie ja hän söivät tavallisesti aamiaisensa eräässä\nkoulukartanon nurkassa, jonka he olivat anastaneet haltuunsa. Mutta\ntänä päivänä joukko toisia poikia oli jostakin merkillisestä sattumasta\nvalinnut saman paikan ruokasalikseen. Joe tarkasteli heitä\nvastenmielisyyttä tuntien. Nykyisessä tilassaan häntä ei laisinkaan\nhaluttanut joutua sankaripalvonnan alaiseksi. Hänen päätänsä kivisti\nankarasti, ja hän oli myöskin huolissaan siitä, että koko tutkinto oli\nmennyt penkin alle; ja iltapäivä toisi lisää samaa lajia.\n\nFred ja Charley kiusasivat häntä. He räkättivät kuin harakat edellisen\nillan seikkailuista (antaen kuitenkin hänelle oikeudenmukaisen kunnian)\nja käyttäytyivät kovin suojelevasti pelokkaina ihailevia tovereitaan\nkohtaan. Mutta Joen pakinoihin ei kannattanut pyrkiä. Hän murahteli ja\nvastasi lyhyeen, virkkoi vain \"kyllä\" tai \"ei\" jokaiseen kysymykseen,\nkun häntä koetettiin houkutella keskusteluun osalliseksi.\n\nHän kaipasi jonnekin yksinäisyyteen, päästäkseen heittäytymään vihreään\nruohikkoon ja voidakseen unohtaa tuskansa, kipunsa ja mieliharminsa.\nHän nousi ja lähti etsimään sellaista paikkaa, mutta havaitsi, että\npuoli tusinaa tovereita seurasi kintereillä. Hänen teki mielensä\nkääntyä päin ja huutaa heille, että jättäisivät hänet rauhaan, mutta\nylpeys esti. Haluttomuus ja toivottomuus kuohahti hänen mieleensä\nvoimakkaana aaltona, ja sitten hänen päähänsä pälkähti äkkiä uusi\najatus. Koska kerran oli varmaa, että kokeet olivat auttamattomasti\npilalla, niin miksi hän enää alistuisi iltapäivän tutkintokidutukseen,\njoka ei suinkaan voisi muodostua aamuista kiusaa lievemmäksi? Ja hetken\nmielijohteen valtaamana hän teki rohkean päätöksen.\n\nHän kulki suoraa päätä koulun portille ja astui ulos kadulle. Siellä\nhänen ihailijansa pysähtyivät kummastuneina, mutta hän jatkoi matkaansa\nkulmaukseen ja katosi näkyvistä. Jonkun aikaa hän harhaili päämäärättä,\nkunnes saapui sähköraitiotielle. Muuan vaunu sattui pysähtymään\nkohdalle, ja siitä laskeutui matkustajia. Hän nousi vaunuun ja\nheittäytyi ulkopuolella olevalle nurkkapenkille. Hänen seuraava\nhavaintonsa oli, että vaunu pyörsi kääntölevyllään ja vieri kolisten\nnopeasti edelleen. Hänen edessään kohosi suuri höyrylauttarakennus.\nMitään kuulematta tai näkemättä hän oli matkannut San Franciskon\nliikekeskustan halki.\n\nHän vilkaisi kaupunginkelloon, joka koristi lauttarakennuksen päätyä.\nSe oli kymmenen minuuttia yli yhden -- hän ennättäisi varsin hyvin\nhöyrylautalle, joka lähti neljännestä yli. Hän teki nopean päätöksen,\nja laisinkaan ajattelematta, minne matkaisi, hän suoritti kymmenen\nsenttiä lipusta, meni sisään portista ja kiiti ennen pitkää lahden\npoikki Oaklandin kaunista kaupunkia kohti.\n\n[Oakland on noin 75000 asukkaan kaupunki, suunnilleen penikulman päässä\nSan Franciskosta.]\n\nYhtä hajamielisenä ja päämäärää vailla hän havaitsi istuvansa tuntia\nmyöhemmin Oaklandin satamalaiturilla, nojaamassa kivistävää päätään\nhirttä vasten. Paikaltaan hän saattoi silmäillä muutamain pienten\npurjealusten kannelle. Melkoinen joukko uteliaita tyhjäntoimittajia oli\nkerääntynyt laivoja tarkastelemaan, ja Joe huomasi mielenkiintonsa\nheräävän. Siinä oli neljä alusta, ja paikaltaan hän erotti niiden\nnimetkin. Eräässä aivan hänen kohdallaan olevassa laivassa oli nimi\n_Aave_ maalattuna suurin vihrein kirjaimin keulaan. Sen takana\nolevalla kolmella aluksella oli nimet _Oikutar, Osterikuningatar\nLentävä Hollantilainen_.\n\nKussakin laivassa oli kannen keskiosassa kajuutta, jonka katosta\ntyöntyi esiin lyhyt savutorvi, ja _Aaveen_ torvesta kohosi juuri\nsavua. Kajuutan ovi oli auki, ja kattoluukut olivat työnnetyt syrjään,\nniin että Joe saattoi nähdä sisään. Hän havaitsi kahdenkymmenen\nkorvilla olevan nuorukaisen puuhaavan siellä keittohommissa. Hänellä\noli jalassa isot pitkävartiset merisaappaat, yllään siniset housut ja\nmusta villapaita. Kyynärpäihin asti käärityt hihat paljastivat\nnäkösälle tukevat, auringon paahtamat käsivarret, ja nuorukaisen\nkohottaessa päätään huomasi, että hänen kasvonsa olivat yhtä ruskeat ja\nahavoituneet.\n\nJoen nenään tuli kahvin tuoksua, ja pienestä paistinpannusta lähti\nvalmistumaisillaan olevien papujen käry. Kokki laski pannun tulelle,\nhankasi sitä silavaviipaleella, kun se oli kuumentunut, ja heitti\nsiihen paksun palasen paahtolihaa. Askaroidessaan hän jutteli erään\nkannella häärivän toverin kanssa, joka uuraana täytteli sankoaan\nmerestä ja valoi sitten suolavettä kannelle kasattujen osteriläjien\nyli. Tämän suoritettuaan hän peitti osterit märillä säkeillä ja poistui\nkajuuttaan, missä hänelle oli varattu paikka pieneen pöytään. Kokkikin\ntuli siihen, ja sitten käytiin yhdessä käsiksi ruokaan. Tämä näky\nherätti Joen seikkailuhalun vilkkaammilleen. Kas, siinä vasta oli\nelämää! Nuo miehet ne elivät oikealla tavalla ja ansaitsivat\nelatuksensa aavalla ulapalla, auringon ja taivaan alla, meren keinuessa\nja tuulen puhaltaessa tai sateen valellessa heitä, miten kulloinkin\nsattui. Jok'ikinen päivä täytyi hänen istua sullottuna samaan\nhuoneeseen viidenkymmenen toisen poloisen kanssa ja vaivata aivojaan ja\nahtaa niihin kuivia tiedonrippeitä. Ja sillä välin nämä elivät\niloisina, huolettomina ja onnellisina, sousivat ja purjehtivat,\nkeittivät oman ruokansa ja saivat ihan varmaan kokea seikkailuja,\njoista voi vain haaveilla täpösen täysissä kouluhuoneissa.\n\nJoe huoahti. Hän tunsi, että hänet oli luotu tällaiseen elämään, ei\nkoulupojan päiviä viettämään. Opin, tiellä hän teki auttamattomasti\nhaaksirikon. Tutkinto oli mennyt päin honkia, ja juuri tällä haavaa hän\ntiesi Bessien palaavan kotiin voitonriemuisena, hänen suoriuduttuaan\nkunnialla viimeisestä tutkinnostaan. Oh, se oli sietämätöntä! Isä teki\nväärin pitäessään häntä koulussa. Se saattoi olla kylläkin sopivaa\npojille, joilla oli taipumusta lueskella, mutta ilmeisesti häneltä\npuuttui kokonaan moiset kyvyt. Ja olihan elämässä muitakin aloja kuin\nopintie. Merille oli lähtenyt miehiä aivan oppimattominakin, he olivat\nkohonneet mahtavaan asemaan, saaneet haltuunsa suuria laivastoja ja\nsuorittaneet suurtöitä ja piirtäneet nimensä historian lehdille. Miksi\nei hän, Joe Bronson, voisi tehdä samoin?\n\nHän sulki silmänsä ja tunsi ääretöntä sääliä itseään kohtaan. Ja\navatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi nukkuneensa, sillä aurinko\npainui nopeasti mailleen.\n\nOli jo pimeä, kun hän ennätti kotiin. Hän lähti suoraa päätä\nhuoneeseensa ja makuulle, ketään kohtaamatta. Kun hän painui viileiden\nlakanain väliin, hän huoahti tyydytyksestä, ajatellessaan, että tuli\nmitä tahansa, niin ei hänen tarvinnut enää olla huolissaan historiasta.\nSitten hänen mieleensä hiipi toinen ja varsin vastenmielinen ajatus.\nHän tiesi, että taas alkaisi uusi lukukausi ja että kuuden kuukauden\nkuluttua häntä odotti uusi tutkinto samassa aineessa.\n\n\n\n\nVII luku:\n\nIsä ja poika.\n\n\nSeuraavana päivänä aamiaisen jälkeen isä kutsui Joen luokseen\nkirjastohuoneeseen, ja tämä lähti meikein iloissaan siitä, että\nodotuksen aiheuttama jännitys vihdoinkin pääsisi laukeamaan. Herra\nBronson seisoi akkunan ääressä. Ulkopuolella tirskuttavat varpuset\nnäyttivät kiinnittäneen hänen huomionsa puoleensa sillä hetkellä.\nJoekin asettui akkunaan katselemaan ja näki nurmikolla varpusen pojan\nhullunkurisesti kuppelehtien koettavan turhaan pysyä pystyssä heikoilla\njaloillaan. Se oli pudonnut akkunaa kaartavassa ruusupensaassa olevasta\npesästä, ja varpusvanhemmat olivat aivan epätoivoissaan sen surkeasta\ntilasta.\n\n-- Tuo on niin nuorten lintujen tapaista, huomautti herra Bronson\nkääntyen Joen puoleen vakava hymy huulillaan. -- Ja minun mielestäni\nsinä, poikaseni, olet joutumaisillasi yhtä tukalaan asemaan. Minä\npelkään, että sinun mittasi on nyt täysi, Joe. Olen odottanut tätä jo\nkaiken vuotta -- sinun kehnot todistuksesi, huolimattomuutesi ja\ntarkkaamattomuutesi, alituinen halusi oleskella poissa kotoa etsimässä\nkaikenkaltaisia seikkailuja, kaikki ne ovat viitanneet siihen suuntaan.\n\nHän vaikeni ikäänkuin vastausta odotellen, mutta Joe oli ääneti.\n\n-- Minä olen myöntänyt sinulle yllin kyllin vapautta. Omasta puolestani\nuskon, että vapaudella on merkityksensä. Sellaisessa maaperässä kasvaa\nparhaita luonteita. Siksi en olekkaan ehkäissyt sinua loppumattomilla\nmääräyksillä ja kiusallisilla rajotuksilla. Olen vaatinut sinulta\nvarsin vähän, olet saanut mennä ja tulla melkein mielin määrin. Olen\nantanut sinun enimmäkseen olla oma herrasi, sillä olen luottanut\nsiihen, että oikeudentuntosi estäisi sinua vääryydestä ja ainakin\nsaattaisi sinut hoitamaan lukujasi. Mutta olen pettynyt sinun suhteesi.\nMitä tahdot minun tekevän? Laadinko sinulle lakeja ja rajotanko\naikaasi? Onko minun pidettävä sinua silmällä? Täytyykö minun väkisin\npakottaa sinut lukemaan läksysi?\n\n-- Minulla on täällä muuan kirje, jatkoi isä hetkisen kuluttua. Hän\notti pöydältä kuoren ja veti siitä esiin kirjotetun paperin.\n\nJoe tunsi neiti Wilsonin jäykän ja tylyn käsialan, ja hänen rohkeutensa\nlamaantui.\n\nIsä alkoi lukea:\n\n-- \"Lukukauden kuluessa hän on ollut työssään välinpitämätön ja\nhuolimaton, niin että hän oli tutkinnon tullessa kokonaan valmistumaton\nsiihen. Hän ei koettanut vastata ainoaankaan laskuopin ja historian\nkysymykseen, vaan jätti tutkinnon päätyttyä aivan tyhjän paperin.\nNäitten aineitten tutkinnot suoritettiin aamupäivällä. Iltapäivällä ei\nhän edes viitsinyt saapua loppukuulusteluihin.\"\n\nHerra Bronson herkesi lukemasta ja kohotti katseensa.\n\n-- Missä sinä iltapäivällä olit? hän tiedusteli.\n\n-- Minä lähdin höyrylautalla Oaklandin puolelle, Joe vastasi\nvälittämättä rikostansa lieventää vetoamalla kivistävään ruumiiseensa\nja päähänsä.\n\n-- Sehän taitaa olla \"kraapaamista\", vai kuinka?\n\n-- Niin on, Joe vastasi.\n\n-- Tutkinnon edellisenä iltana, jolloin sinun olisi pitänyt lukea, sinä\nkatsoit parhaaksi puikkia tiehesi ja ryhtyä tappeluun kaikenkaltaisten\nrenttujen kanssa. Minä en puhunut siitä sillä haavaa mitään. Luulen,\nettä sydämessäni olisin melkein antanut sen sinulle anteeksi, jos\nolisit menestynyt koulutyössäsi.\n\nJoella ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että asialla oli\ntoinenkin puolensa, mutta tunsi, ettei isä sitä kuitenkaan ymmärtäisi\n-- ei siitä siis kannattanut puhua.\n\n-- Sinun pahin vikasi, Joe, on huolimattomuus ja kykenemättömyys\nkeskittää harrastuksiasi. Sinä kaipaat jotain, mitä minä en ole tähän\nasti ottanut huomioon: ankaraa kuria. Olen jonkun aikaa tuuminut, eikö\nolisi viisainta lähettää sinut johonkin sotakouluun, missä sinulle\nmäärätään työt ja jok'ikinen hetki vuorokauden neljästäkolmatta\ntunnista on tarkoin käytettävä.\n\n-- Voi, isä, ette ymmärrä, ette saata ymmärtää! Joe puhkesi viimein\npuhumaan. -- Minä koetan kyllä lukea -- koetan oikein rehellisesti.\nMutta se ei käy -- en tiedä, mikä siihen on syynä, mutta se ei käy.\nEhkei minusta ole sellaiseen. Ehkä minua ei ole luotu koulutyöhön. Minä\ntahtoisin päästä ulos maailmalle. Minä tahtoisin nähdä elämää -- minä\nlähtisin mieluimmin merille -- vaikka minne hyvänsä, missä saatan\njotain tehdä ja tulla joksikin.\n\nHerra Bronson katsoi häneen ystävällisesti.\n\n-- Ainoastaan lukemalla sinä voit toivoa pääseväsi eteenpäin maailmassa\nja toimittavasi jotain suurta, hän virkkoi.\n\nJoe kohotti kätensä epätoivoissaan.\n\n-- Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, herra Bronson jatkoi. --\nMutta sinähän olet vasta poika, hyvin suuressa määrin samanlainen kuin\ntuo pikku varpunen, jota me tuonnoin tarkastelimme. Ellet sinä kotona\nkykene hillitsemään itseäsi tarpeeksi, voidaksesi pysyä kirjain\nääressä, niin ei sinulla ulkona maailmassakaan, jonne mielesi palaa,\nole tarpeeksi malttia suorittaa sen tarjoomia töitä.\n\n-- Mutta olkoon menneeksi, Joe, olkoon menneeksi. Kun olet suorittanut\nlukion oppimäärän ja ennenkuin lähdet yliopistoon, päästän sinut\njoksikin aikaa maailmalle.\n\n-- Päästäkää minut nyt jo, Joe pyysi kiihkeästi.\n\n-- Ei, nyt olisi liian varhaista. Eivät sinun siipesi vielä kanna. Sinä\net ole vielä valmiiksi muokattu, eivätkä sinun ihanteesi ja\ntoimintatapasi ole vakiintuneet.\n\n-- Mutta minä en voi lukea, Joe uhkasi. -- Minä tiedän, etten voi\nlukea.\n\nHerra Bronson katsoi kelloaan ja nousi lähteäkseen.\n\n-- Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä asiasta, hän selitti. -- En\ntiedä, mitä minun on tehtävä -- annanko sinun vielä yrittää lukiossa\nvai lähetänkö sinut sotakouluun.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ovelle ja katsahti taakseen.\n\n-- Mutta muistakin, Joe, hän virkkoi, etten ole sinulle vihoissani. Se\nsurettaa minua enemmän kuin harmittaa. Ajattele nyt asiaa ja sano\nminulle illalla, mitä aiot tehdä.\n\nIsä poistui, ja Joe kuuli ulko-oven lupsahtavan lukkoon hänen\njälkeensä. Hän heittäytyi isoon nojatuoliin ja sulki silmänsä.\nSotakouluun! Sitä hän pelkäsi kuin villi eläin sadinta. Ei, sellaiseen\nlaitokseen ei hän ikinä lähtisi. Ja lukio sitten -- hän huoahti syvään\nsitä ajatellessaan. Iltaan mennessä oli hänen ratkaistava, mitä halusi\ntehdä. Hyvä, hän tiesi, mitä halusi, eikä hänen tarvinnut odottaa\niltaan asti päästäkseen asiasta selville.\n\nHän nousi kasvoillaan päättäväinen ilme, pani lakin päähänsä ja poistui\npääovesta. Hän näyttäisi isälle, että hän pystyi suorittamaan osansa\nmaailman vaatimasta työstä. Niin hän mietti eteenpäin kulkiessaan.\nNiin, kyllä hän vielä näyttäisi...\n\nKouluun ennättäessään hänellä oli jo koko suunnitelma valmiiksi\nkehitettynä. Oli vain pantava se täytäntöön. Oli aamiaisloma, ja hän\npääsi huomaamatta luokkahuoneeseen kirjojaan ottamaan. Pihatietä\npoistuessaan hän kohtasi Fredin ja Charleyn.\n\n-- Mitäs nyt? Charley kysyi.\n\n-- Ei mitään, Joe murahti.\n\n-- Mitäs sinä siellä hommasit?\n\n-- Kävin noutamassa kirjani. Mitäs sinä luulit minun tekevän?\n\n-- Älä nyt latele verukkeita, Fred väitti. -- Mitä sinä niin\nsalaperäinen olet? Mikset voi kertoa meille, mitä sinulle on\ntapahtunut.\n\n-- Kyllä te siitä aikananne saatte tietää, Joe virkkoi merkitsevästi --\nmerkitsevämmin kuin oli aikonutkaan.\n\nJa peläten paljastavansa enemmänkin hän käänsi kummasteleville\ntovereilleen selkänsä ja kiiruhti tiehensä. Hän lähti suoraa päätä\nkotiin omaan huoneeseensa, missä hän ryhtyi heti järjestämään kaikkea\nkuntoon. Kaapistaan hän valitsi parit alusvaatteet, muutamia\npumpulipaitoja ja puoli tusinaa sukkaparia. Näiden lisäksi hän otti\nyhtä monta nenäliinaa, kamman ja hammasharjan.\n\nKäärittyään tavarat lujaan paperiin hän tarkasteli myttyään\ntyytyväisenä. Sitten hän astui pöytänsä ääreen ja otti pienestä\nsisälaatikosta muutamien kuukausien säästöt, jotka tekivät yhteensä\nuseita dollareita. Tätä summaa hän oli säästellyt heinäkuun neljänneksi\npäiväksi [Heinäkuun 4:s päivä on Yhdysvalloissa kansallinen juhlapäivä\n-- muistona vuoden 1776 heinäk. 4:nnen p:n itsenäisyysjulistuksesta --,\nraketteja lennättämällä, leikkipyssyillä ampumalla y.m. tavoin silloin\npidetään iloa. Suom. huom.], mutta työnsi sen nyt taskuunsa suuriakaan\nsurematta. Lopuksi hän sieppasi paperiarkin ja istuutui kirjottamaan:\n\n\"Älkää etsikö minua. Minä en menesty koulussa, ja nyt minä lähden\nmerille. Älkää olko huolissanne. Kyllä minä pystyn hoitamaan itseni.\nMinä tulen takaisin joskus, ja silloin te saatte kaikki olla ylpeät\nminusta. Hyvästi, isä ja äiti ja Bessie. Joe.\"\n\nArkin hän jätti pöydälleen, mistä sen saattoi helposti nähdä. Hän pisti\nkäärön kainaloonsa, silmäsi huonettaan viimeisen kerran ja hiipi\ntiehensä.\n\n\n\n\nVIII luku:\n\nFriskon poika ja tulokas.\n\n\n\"Friskon poikaa\" [_Frisko_, yleinen lyhennys San Francisko\nnimestä. Suom. huom.] harmitti -- harmitti ja kyllästytti, mikä olisi\ntuntunut kerrassaan mahdottomalta vekaroista, jotka istuivat laiturin\nreunalla onkimassa ja kadehtivat häntä sydämensä pohjasta. Tosin heillä\noli puhtaammat ja paremmat vaatteet, oli myös isä ja äiti. Mutta\nFriskon poika sai viettää vapaata elämää lahdella, kulkea seikkailusta\ntoiseen miesten parissa -- he sitä vastoin olivat sidotut kotielämän\nankaraan kuriin ja surkeaan yksitoikkoisuuteen. He eivät voineet\nuneksiakaan, että Friskon poika vuorostaan katseli heitä _Salaman_\nkannelta kuin korkeampia olentoja ainakin ja kadehti juuri sitä, mikä\ntoisinaan heistä itsestään tuntui kaikkein inhottavimmalta. Aivan\nsamoin kuin seikkailuhalu kuiski heidän korviinsa viekottelevia\nkuiskeitaan ja epämääräisiä viestejä oudoista maista ja reippaista\nteoista, samaten kodin salaperäisen ihana maailma hurmasi Friskon\npoikaa, ja hänen mielikuvituksensa kirkkaimmat haaveet koskivat veljiä,\nsiskoja, isän ohjeita ja äidin suudelmia -- seikkoja, jotka kaikki\nolivat hänelle tuiki tuntemattomia.\n\nHän rypisti otsaansa, nousi _Salaman_ kajuutan katolta, missä oli\npaistattanut päivää, ja potkaisi jalastaan raskaat saappaansa. Sitten\nhän kyyristihe kapealle sivukannelle ja rupesi heiluttelemaan jalkojaan\nviileässä suolavedessä.\n\n-- Sepä vasta on vapautta, tuumivat pojat häntä tarkastellessaan.\nLisäksi vielä nuo pitkävartiset merisaappaat, jotka olivat kiinnitetyt\nuumenia kiertävään nahkavyöhön, hurmasivat heitä aivan ihmeellisesti.\nHe eivät tienneet, ettei Friskon pojalla ollut kenkäin näköistäkään --\nettä nuo saappaat olivat vanhaa \"Ranskan Pekan\" perua ja pojalle kolme\nnumeroa liian suuret. Eivät he myöskään saattaneet aavistaa, kuinka\nepämukavat ne olivat kuumana suvipäivänä.\n\nFriskon pojan tyytymättömyyden aiheena olivat juuri nuo samaiset\npoikaset, jotka istuivat häntä ihailemassa. Mutta hänen kyllästymisensä\nsyy oli aivan toinen. _Salaman_ miehistöstä uupui yksi mies, ja\nniin täytyi hänen suorittaa enemmän työtä kuin hänen osalleen\noikeastaan kuului. Ruoanlaittoa vastaan ei hänellä ollut mitään,\nmyöskin suostui hän pesemään kansia ja pumppua käyttämään. Mutta kun\nvielä oli raaputeltava pois vanhaa maalia ja pestävä astiatkin, oli\nsiinä toki hänen mielestään liikaa. Hän arveli ansainneensa päästä\nvapaaksi moisista alentavista kokkipojan toimista. Sellaiset\nsoveltuivat vasta-alkaville, mutta taisihan hän jo muutakin: osasi\nhoitaa purjeita, nostaa ankkurin, pitää perää ja laskea maihin.\n\n-- Pois tielt siell alhall!\n\n\"Ranskan Pekka\", _Salaman_ kapteeni ja Friskon pojan herra ja\nmestari, heitti kannelle käärön ja luisui itse perässä oikean puolen\nvanttia myöten.\n\n-- Tul päräss! hän huusi pojalle, joka oli käärön omistaja ja\nparaillaan seisoi epäröiden laiturilla. Sieltä oli aluksen kannelle\nrunsaasti viisitoista jalkaa, eikä hän ulottunut käsiksi terästouviin,\njota myöten oli hinauduttava alas.\n\n-- No! Yks, kaks, kolme! laski ranskalainen leikkisästi kapteenien\ntapaan, milloin miehiä arveluttaa.\n\nPoika viskautui laiturilta ja sai kiinni vantista. Hetkistä myöhemmin\nhän tupsahti kannelle kädet hankauksesta kuumentuneina.\n\n-- Poika, täss on meijä uus märimies. Saanks lupa esittä. -- Ranskan\nPekka kumarsi virnistäen ja astui syrjään. -- Härr Joe Bronson, hän\nlisäsi hetken perästä.\n\nKotvasen molemmat pojat tarkastelivat toisiaan äänettöminä. He olivat\nilmeisesti jotensakin samanikäisiä, vaikka vieras näyttikin\ntukevammalta ja voimakkaammalta. Friskon poika työnsi esiin kätensä, ja\ntoinen pudisti sitä.\n\n-- Vai aiot sinä lähteä merille, mitä? Friskon poika kysäisi.\n\nJoe Bronson nyökkäsi päätään myöntymykseksi ja silmäili uteliaana\nympärilleen, ennenkuin vastasi: -- Niin aion. Koettelen jonkun aikaa\nmerielämää täällä lahdella, ja kun sitten alan tottua siihen, niin\nlähden oikein merille etukannen katoksessa.\n\n-- Missä, häh?\n\n-- Etukannen katoksessa -- missä merimiehet asustavat, Joe selitti\npunastuen, peläten sekaantuneensa merinimityksissä.\n\n-- Vai niin, kanssissa! Jokos sinä tunnet merielämää?\n\n-- Kyllä, tai en; tuota noin -- sen verran kuin kirjoista oppii.\n\nFriskon poika vihelsi, pyörähti kantapäällään ylpeästi ja lähti\nkajuuttaan.\n\n-- Lähtee merille, mokomakin, hän sanoi itsekseen nauraa hyräytellen\ntulta sytyttäessään ja valmistautuessaan illallista keittämään -- Ja\noikein \"etukannen katoksessa\", ja luulee viihtyvänsä mainiosti.\n\nSillä välin Ranskan Pekka opasteli tulokasta pitkin alusta, ikäänkuin\ntämä olisi ollut hänen vieraansa. Hän osottautui niin kohteliaaksi ja\nmielisteleväksi, että Friskon poika, pistäessään päänsä esiin luukusta\nkutsuakseen heidät illalliselle, oli tukehtumaisillaan, kun koetti\npidättää nauruaan.\n\nIllallinen maistui Joe Bronsonista hyvälle. Ruoka oli yksinkertaista,\nmutta maukasta, ja suolaisen meri-ilman sekä laivan tuoksu kiihotti\nhänen ruokahaluansa. Kajuutta oli puhdas ja siisti sekä ihmeteltävän\nmukava ahtaudestaan huolimatta. Jok'ikinen tuuman ala siitä oli tarkoin\nkäytetty. Pöytä oli saranoilla kiinnitetty senterboordilaatikkoon,\njoten se ei vienyt laisinkaan tilaa, milloin sitä ei käytetty. Molemmin\npuolin, osittain kansiorsien alla, sijaitsi kaksi makuukojua.\nMakuuvaatteet oli kääritty kokoon, ja aterioidessaan pojat istuivat\ntyystin pestyillä pohjalaudoilla. Heiluva laivalamppu, jonka\nmessinkiosat olivat kirkkaiksi hangatut, valaisi kajuuttaa, ja päivän\naikaan taas saatiin valoa neljästä himmeälasisesta akkunasta, jotka oli\nsovitettu kajuutan seiniin. Toisella puolen ovea oli kamiini sekä\npuusäiliö, toisella kaappi. Kajuutan etuseinää koristi pari rihlapyssyä\nsekä haulikko, ja Ranskan Pekan kojussa näkyi huopakäärön takaa\npatruunavyö, johon oli pistetty kaksi revolveria.\n\nKaikki tämä tuntui Joesta kuin unennäöltä. Lukemattomia kertoja hän oli\nmielikuvituksessaan loihtinut esiin tämäntapaista. Mutta nyt hän oli\nkeskellä todellisuutta, ja hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut\nmolemmat kumppaninsa vuosikausia. Ranskan Pekka hymyili hänelle\niloisesti pöydän toiselta puolen. Todellisuudessa hänen muotonsa oli\nroistomainen, mutta Joesta kasvot vain näyttivät ahavoituneilta.\nFriskon poika kuvaili ruokaa pureskellessaan viimeistä lounaismyrskyä,\njota vastaan _Salama_ oli saanut kamppailla, ja Joe alkoi tuntea\nyhä suurempaa kunnioitusta tuota poikaa kohtaan, joka oli elänyt\nlaineilla niin kauan ja tiesi niin paljon merestä.\n\nKapteeni tyhjensi lasin viiniä, sitten toisen ja vielä kolmannenkin.\nViimein hän ojentausi vuoteelleen, mustanpuhuvilla kasvoillaan ilettävä\npuna, ja alkoi pian äänekkäästi kuorsata.\n\n-- Parasta panna pitkäkseen ja nukkua pari tuntia, virkkoi Friskon\npoika ystävällisesti, osottaen Joelle tämän kojun. -- Me taidamme saada\nolla valveilla lopun yötä.\n\nJoe noudatti neuvoa, mutta ei saanut unta yhtä pian kuin toiset. Hän\nmakasi silmät avoimina, tarkaten kajuutassa riippuvan herätyskellon\nosottajia ja mietiskellen, kuinka nopeasti tapaus oli seurannut\ntoistaan viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa. Vielä samana aamuna\nhän oli ollut koulupoika, ja nyt hän oli meripoika _Salama_\nlaivassa, tietämättä minne matka vei. Hänen tätä ajatellessaan\ntuntuivat hänen viisitoista vuottaan karttuvan kahdeksikymmeneksi, ja\nhän tunsi koko ruumiissaan olevansa mies -- vieläpä merimieskin. Hän\ntoivoi, että Charley ja Fred olisivat saattaneet nähdä hänet juuri\ntällä hetkellä. No, kyllä he pian saisivat kuulla hänestä. Hän saattoi\nkuvitella heidän keskustelevan asiasta, toisten poikain kerääntyessä\nympärille. \"Kuka?\" -- \"Vai niin, Joe Bronson; hän lähti merille. Me\noltiin hyviä tovereita.\"\n\nYlpeänä Joe ajatteli sitä. Sitten hänen mielensä heltyi, kun hän muisti\näitiään, mutta jäykistyi jälleen, kun isä tuli mieleen. Eipä siksi,\nettä isä olisi ollut ilkeä ja kova; mutta hän ei vain ymmärtänyt\npoikia, Joen mielestä. Siinä oli koko vika. Juuri sinä samaisena aamuna\nhän oli sanonut, ettei maailma ollut mikään leikkikenttä ja että pojat,\njotka kuvittelivat sen sellaiseksi, pahasti erehtyivät ja kiittivät\nonneaan päästessään takaisin kotiin. No, kyllä hän omasta puolestaan\ntiesi, että maailmassa oli tarjona paljon raskasta työtä ja kovia\nkokemuksia, mutta hänen mielestään pojillakin oli jotain oikeuksia. Hän\nkyllä näyttäisi isälle, että saattoi pitää huolta itsestään. Ja muuten\nhän saattaisi kirjottaakin kotiin perehdyttyään jonkun verran uuteen\nelämäänsä.\n\n\n\n\nIX luku:\n\nEnsi matka.\n\n\nVene törmäsi hellävaroin _Salaman_ kylkeen herättäen Joen\nunelmista. Hän kummasteli, ettei ollut kuullut airojen kolisevan\nhankaimissa. Sitten kaksi miestä hyppäsi \"sarjan\" ylitse ja saapasteli\nkajuuttaan.\n\n-- Tuhat tulimaista, täälläkös vasta kuorsataan, virkkoi ensimmäinen\ntulokkaista, kierittäen sukkelasti Friskon pojan vuoteesta toisella\nkädellään ja kurottaen toista pöydällä olevaa pulloa kohden.\n\nRanskan Pekka kohotti päätään senterboordin takaa silmät raukeina ja\ntoivotti heidät tervetulleiksi.\n\n-- Kukas tämä sitten on? tiedusteli Cockney [Lontoolaisen pilkkanimi.\n-- Suom. huom.], joksi toista nimitettiin, maiskuttaen huuliaan\ntyhjennettyään lasin ja kierähyttäen Joen permannolle. --\nMatkustavainenko vai mitä?\n\n-- Ei suinka, Ranskan Pekka ehätti vastaamaan. -- Uus märimies. Oiken\nhyvä poika.\n\n-- Hyvä tai ei, mutta suunsa hän saa pitää, murisi toinen tulijoista,\njoka ei ollut vielä puhunut. Ja hän tuijotti tuimasti poikaan.\n\n-- Mutta sanoppas, tiedusteli toinen mies, kuinka saalis jaetaan? Bill\nja minä saamme tietysti hyvän osuuden.\n\n-- _Salama_ saa yks osa, kolmas osa, niinkuin sanotan; sitten me\njaka loppu viiten osan. Viis miest, viis osa. Se on oiken.\n\nRanskan Pekka väitti itsepintaisesti ja mongertaen, että\n_Salamalla_ oli kolmihenkisen miehistön oikeus, ja vetosi\nkannatusta saadakseen Friskon poikaan. Mutta tämä jätti heidät\nriitelemään asiasta ja ryhtyi kahvia keittämään.\n\nKoko kinastelu oli Joesta käsittämätön. Sen verran hän kuitenkin\nymmärsi, että riita oli aiheutunut hänestä. Lopulta Ranskan Pekka pääsi\nvoitolle; tulokkaat taipuivat pahasti muristuaan. Kun kahvi oli juotu,\nlähti koko miehistö kannelle.\n\n-- Pysyttele sinä peräpuolella poissa jaloista, kuiskasi Friskon poika\nJoelle. -- Kyllä minä opetan sinua tuntemaan köysiä ja taljoja sen\nverran kuin tarvitaan, kun ei satu olemaan pahaa kiirettä.\n\nJoen sydämen täytti äkkiä kiitollisuus, sillä hän tunsi hädän tullen\nsaattavansa toivoa apua ainoastaan Friskon pojalta, eikä keltään muulta\naluksessa olevalta. Hänessä alkoi jo herätä vaistomainen, epämääräinen\nvastenmielisyys Ranskan Pekkaa kohtaan.\n\nTaljat alkoivat kitistä, ja suunnaton isopurje kohosi hänen päänsä\nyläpuolelle yön pimeyteen. Bill irrotti etutouvin ja Cockney\nperäköyden, Friskon poika nosti halkaisijan, sillä välin kun Ranskan\nPekka väänsi peräsintä. Niin _Salama_ sai tuulta purjeisiinsa ja\nliukui keskiväylää kohti. Joe kuuli sanottavan, ettei sivulyhtyjä\npitänyt panna paikoilleen ja että oli tähysteltävä tarkoin.\nHän ei kuitenkaan käsittänyt muuta, kuin että siten rikottiin\npurjehdussääntöjä vastaan.\n\nOaklandin rantavalot alkoivat liukua ohitse. Pian saattoi huomata\ntummia rämepaikkoja telakoiden ja hämärinä häämöttävien laivojen\nvälimailla, ja siitä Joe tiesi, että alus suuntausi San Franciskon\nlahtea kohti. Tuuli puhalsi pohjoisesta leppeästi, ja _Salama_\nhalkoi hiljaa väylää, jota maa piiritti kaikilta puolin.\n\n-- Minne me lähdemme? Joe kysäisi Cockneyltä, koettaen olla\nystävällinen ja samalla uteliaisuuttaan tyydyttääkseen.\n\n-- Oh, tämän Bill veljen pitäisi vain noutaa vähän tavaroita\ntehtaastaan, selitti arvon mies varsin häikäilemättä.\n\nJoen mielestä Bill näytti peräti eriskummalliselta ollakseen oikein\ntehtaan omistaja. Mutta hän oli valmis kuulemaan oudompiakin seikkoja\ntässä uudessa maailmassa, eikä sen vuoksi virkkanut mitään. Hän oli jo\npaljastanut tietämättömyytensä Friskon pojalle puhuessaan etukannen\nkatoksesta, eikä häntä haluttanut enää joutua naurun alaiseksi.\n\nHetken kuluttua hänet lähetettiin kajuuttaan lamppua sammuttamaan.\n_Salama_ kääntyi tuuleen ja alkoi pyrkiä pohjoista kohti. Kaikki\nolivat ääneti, vain silloin tällöin Bill ja kapteeni vaihtoivat jonkun\nsanan kuiskaten. Lopulta alus pyörähti päin tuulta, ja halkaisija ja\nisopurje laskettiin varovaisesti.\n\n-- Ankkuritouvi lyhyeksi, Ranskan Pekka komensi kuiskaten Friskon\npojalle, joka siirtyi keulaan ja laski ankkurin hellittäen touvia\nmahdollisimman vähän.\n\n_Salaman_ vene vedettiin aluksen viereen ja samaten pikku pursi,\nmissä molemmat vieraat olivat saapuneet.\n\n-- Pitäkää huolta siitä, ettei tuo penikka rupea tyhmyyksiä tekemään,\nkomensi Bill matalalla äänellä, laskeutuessaan tovereineen omaan\npurteensa.\n\n-- Osaatko soutaa? kysäisi Friskon poika, kun he astuivat toiseen\nveneeseen.\n\nJoe nyökkäsi.\n\n-- Ota sitten airot, mutta älä kolistele.\n\nFriskon poika tarttui toiseen pariin, Ranskan Pekka asettui perää\npitämään. Joe havaitsi, että airoissa oli köysisuojustimet ja että\nhankaimetkin olivat peitetyt nahalla. Oli mahdotonta synnyttää kolinaa,\nellei vetänyt harhaan, ja Joe oli oppinut välttävästi soutamaan\nMerrit-järvellä [pienehkö luonnonjärvi San Franciskon lounaislaidassa\n-- Suom. huom.]. He seurasivat ensimmäisen veneen vanavedessä, ja\nsivulle vilkaistessaan hän huomasi, että kuljettiin maasta ulospäin\ntyöntyvän satamalaiturin reunamitse. Laituriin oli ankkuroitu kaksi\nlaivaa, joiden mastolyhdyt paloivat kirkkaasti, mutta he pysyttelivät\nvalopiirin ulkopuolella. Friskon pojan käskevä kuiskaus saattoi Joen\nlopettamaan soutunsa. Sitten veneet livahtivat aaveiden tavoin pienen\nlahden pohjukkaan, ja he nousivat maihin.\n\nJoe seurasi miehiä, jotka varovaisesti kapusivat parinkymmenen jalan\nkorkuista rinnettä ylöspäin. Huipulle päästyään hän havaitsi,\nettä oli jouduttu kapealle rautatielle, joka kulki suunnattomien\nrautaromu-kasojen lomitse, joita ratain halkomina ulottui joka taholle.\nEtäältä hän saattoi erottaa suuren tehdasmaisen rakennuksen hämärät\nääriviivat. Miehet alkoivat kantaa romua alas rantaan, ja tarttuen\nhäntä käsivarteen ja varottaen karttamaan melua Ranskan Pekka komensi\nhäntä tekemään samaten. Rannassa kantamukset luovutettiin Friskon\npojalle, joka ne latoi veneisiin. Kun paino sai veneet vaipumaan\nsyvemmälle, hän työnsi ne yhä kauemmaksi rannasta, jotta ne eivät\ntarttuisi pohjaan kiinni.\n\nJoe ahersi uutterasti, vaikka tämä puuha tuntuikin hänestä perin\noudolta. Minkä vuoksi työ oli suoritettava niin salaisesti, miksi oli\nvarottava melua? Hän oli juuri alkanut aprikoida sitä itsekseen ja\nvaistomaisesti tuntea ilkeää epäluuloa, kun kuuli rannasta päin\nhuuhkajan huutoa. Kummastellen, miten ihmeessä moisessa paikassa\nsaattoi olla huuhkajia, hän kumartui kokoamaan uutta taakallistaan.\nMutta äkkiä pimeästä syöksähti esiin mies, joka suuntasi salalyhdyn\nvalon suoraan häntä kohti. Huikaistuneena hän horjahti taaksepäin.\nSamassa paukahti miehen kädessä oleva revolveri kuin tykin jyrähdys.\nJoe käsitti vain sen, että häntä ammuttiin, ja hänen jalkansa tuntuivat\nvastustamattoman halukkailta pakenemaan. Vaikka olisi mielikin tehnyt,\nei ollut soveliasta jäädä antamaan selityksiä kiihtyneelle miehelle,\njolla oli kädessään savuava revolveri. Hän alkoi sen tähden juosta\nrantaa kohti, törmäten matkallaan toiseen lyhdynkantajaan, joka juoksi\nesiin rautakasan takaa. Mies pääsi nopeasti pystyyn ja ampua pamautti\nJoen jälkeen tämän kiitäessä rinnettä alas.\n\nJoe syöksähti veteen päästäkseen veneeseen. Ranskan Pekka istui\netupenkillä ja Friskon poika peräairoissa odotellen tyynesti hänen\ntuloaan. Veneen keula oli jo käännetty ulapalle päin, ja airot olivat\nvalmiina ensi vetoon, mutta he vartoivat hievahtamatta, vaikka molemmat\nmiehet olivat alkaneet ammuskella heitä rannalta. Toinen pursi oli\nlähempänä rantaa osaksi kiinni pohjassa. Bill koetti työntää sitä irti\nja kutsui Cockneytä avuksi. Mutta tämä sankarillinen mies oli joutunut\naivan tolaltaan ja kahlasi parhaillaan Joen jälkeen. Tuskin Joe oli\nennättänyt kavuta veneeseen peräpuolelta, kun toinen jo seurasi hänen\nesimerkkiään. Tämä lisäpaino sai raskaasti lastatun veneen melkein\nuppoamaan. Vettä virtasi tulvanaan sisään. Sillä välin olivat rannalle\njääneet miehet ladanneet uudelleen revolverinsa ja rupesivat jälleen\nampumaan, tällä kertaa tarkemmin tähdäten. Pitkin rantaa alkoi kuulua\nhälyytystä. Laivoista saattoi erottaa huutoja ja puhetta,\nsatamalaiturilla näkyi juoksevia miehiä. Jossain etäällä soi yhtä\nmittaa poliisin vihellyspilli.\n\n-- Korjaa luusi! karjaisi Friskon poika. -- Aiotko sinä upottaa meidät?\nMene auttamaan toveriasi.\n\nMutta Cockneyn hampaat kalisivat pelosta, ja hän oli liiaksi lamassa\nkyetäkseen puhumaan tai liikahtamaan.\n\n-- Häittä ulos se hullu mies! komensi Ranskan Pekka keulasta. Samassa\ntuokiossa luoti murskasi hänen kädessään olevan airon, ja hän ryhtyi\ntyynesti vaihtamaan sitä toiseen.\n\n-- Käyppäs kiinni, Joe, komensi Friskon poika.\n\nJoe ymmärsi, ja yhdessä he tarttuivat pelon lamauttamaan mies poloiseen\nja heittivät hänet veteen. Pari kolme luotia suhahti hänen korvissaan,\njuuri kun hän kohosi pinnalle -- parahiksi päästäkseen Billin\nveneeseen, mikä oli jo irtautunut pohjasta.\n\n-- No nyt! käski Ranskan Pekka, ja muutamin aironvedoin he pääsivät\nluodin kantamilta pimeyden suojaan.\n\nVettä oli tullut veneisiin niin runsaasti, että pienempi oli vaarassa\nvajota milloin hyvänsä. Molempien toisten soutaessa Joe alkoi\nranskalaisen määräyksestä heitellä mereen rautaa. Se pelasti heidät\nsillä haavaa. Mutta juuri kun he ennättivät _Salaman_ viereen,\nvene kallistui ja kellahti ylösalaisin, niin että jäljellä olevakin\nrautaromu vajosi meren pohjaan. Joe ja Friskon poika kohosivat pinnalle\nrinnatusten, ja yhdessä he kapusivat laivan kannelle mukanaan veneen\nköysi. Ranskan Pekka oli jo pelastunut ja auttoi heitä.\n\nKun he olivat ennättäneet tyhjentää veneen vedestä saapui Bill\ntovereineen perille. Kaikki ryhtyivät nopeasti työhön, ja uskomattoman\njoutuisasti saatiin isopurje ja halkaisija nostetuiksi ja ankkuri\nkannelle, ja _Salama_ kiiti väylää pitkin loitommalle. Aution\nrämepaikan kohdalla Bill ja Cockney sanoivat jäähyväiset ja lähtivät\npois veneessään. Kajuutassa Ranskan Pekka sadatteli huonoa onnea\nmoninaisilla kielillä ja etsi lohdutusta pullostaan.\n\n\n\n\nX luku:\n\nRantarosvojen parissa.\n\n\nTuuli kävi navakammaksi, kun he selviytyivät maan suojasta, ja\n_Salama_ kiiti pian suojapuoli kantta vedessä, joka kuohui aina\nistuma-aukon sarjaan asti. Sivulyhdyt olivat jo paikoillaan. Friskon\npoika hoiti peräsintä, ja hänen vieressään istui Joe mietiskellen\nyöllisiä tapahtumia.\n\nHän ei voinut enää olla näkemättä totuutta. Ankarasti häntä arvelutti\näskeinen retki. Jos hän oli tehnyt väärin -- niin hän mietti -- niin se\noli tapahtunut tietämättömyydestä; eikä häntä menneisyys hävettänyt\nniin suuressa määrin kuin tulevaisuus pelotti. Hänen kumppaninsa olivat\nvarkaita ja ryöväreitä -- rannikkorosvoja, joiden hurjista teoista hän\noli kuullut hämäriä juttuja. Ja nyt hän oli itse heidän parissaan ja\ntunsi seikkoja, jotka saattaisivat toimittaa heidät vankilaan. Hän\nymmärsi, että juuri tämä pakotti heidät pitämään häntä tarkasti\nsilmällä, ja se tekisi hänen pakonsa vaikeaksi. Mutta paeta hän oli\npäättänyt, paeta aivan ensi tilassa.\n\nSamassa hänen mietiskelynsä keskeytti voimakas puuska, joka painoi\n_Salaman_ kyljelleen, niin että vettä syöksähti alukseen. Friskon\npoika käänsi nopeasti ylemmä tuuleen ja hellitti samalla isoapurjetta.\nSitten hän ryhtyi omin voimin -- sillä Ranskan Pekka pysyttelihe\nalhaalla -- ja Joen toimetonna katsellessa reivaamaan purjeita.\n\nPuuska, joka oli kaatamisillaan _Salaman_, kesti vain lyhyen\nhetken mutta se ennusti tuulen yltyvän, ja pian pohjoisesta karkasi\nviuhuva vihuri toisensa jälkeen heidän kimppuunsa. Isopurje \"paloi\" ja\npaukkui tuulessa, niin että olisi luullut sen lentävän siekaleiksi.\nAlus keikkui hurjasti myrskyn nostamassa kikkeräaallokossa. Kaikki\nnäytti olevan sekaisin, mutta yksinpä Joenkin tottumaton silmä\nhavaitsi, että tuossa sekasorrossakin oli järjestystä. Hän näki, että\nFriskon poika tiesi tarkalleen, mitä oli tehtävä ja miten kaikki oli\ntehtävä. Toveriaan tarkatessaan hän oppi erään seikan, jonka\npuuttuminen on tuhonnut monen ihmisen elämän -- hän oppi käsittämään\nkuinka arvokasta on _oman kykynsä tunteminen_. Friskon poika\ntiesi, mihin hän pystyi, ja juuri tämän vuoksi hän luotti itseensä. Hän\noli tyyni ja maltillinen, toimi joutuisasti mutta ei hätiköiden.\nJok'ikinen reivinuora tuli tarkkaan kiinni. Tapaturmia saattoi kyllä\ntulla, mutta sitä ei ainakaan sattuisi että ensi puuskat irrottaisivat\nainoaakaan solmua.\n\nHän kutsui Joen keulemmaksi auttamaan itseään, sillä isoapurjetta oli\nkiristettävä halsseja tiukentamalla. Vatsallaan makaaminen pitkällä\nhalkaisijapuomilla ja yhden ainoan reivin tekeminen halkaisijaan oli\nhelppoa verrattuna siihen mitä jo oli suoritettu; ja niin he hetken\nkuluttua olivat jälleen alhaalla. Pojan ohjauksen mukaan Joe tiukensi\nhiukan halkaisijan kuuttia ja pistäytyi kajuuttaan laskemaan\nsenterboordia jalan verran alemmaksi. Ponnistusten aiheuttama jännitys\noli karkottanut hänen mielestään kaikki ikävät ajatukset. Seuraten\ntoverinsa esimerkkiä hän oli säilyttänyt malttinsa. Hän oli täyttänyt\nmääräykset hutiloimatta ja samalla liikoja vitkastelematta. Yhdessä he\nolivat ponnistaneet mitättömiä voimiaan valtaista luontoa vastaan\ntaistellen ja yhdessä he olivat taitonsa avulla päässeet voitolle.\n\nHän palasi toverinsa luo ruoriin ja tunsi voivansa ylpeillä tämän ja\nitsensäkin puolesta. Ja lukiessaan Friskon pojan silmistä sanattoman\nkiitoksen, hän punehtui kuin tyttö. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen\nmieleensä leimahti ajatus, että tuo poika oli varas, alhainen varas, ja\nvaistomaisesti hän vetäysi hänestä loitommalle. Ikänsä kaiken hän oli\nollut suojassa elämän nurjilta puolilta. Hänen lukemansa kirjat, jotka\nolivat aina olleet mitä parhaimpia, olivat ylistäneet rehellisyyttä ja\nsuoruutta, ja hän oli oppinut inhoamaan kaikkea rikollista.\n\nMuuan seikka kuitenkin kummastutti häntä. Ajatus, että Friskon poika\noli varas, tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta ei Friskon poika\nitse. Hänen olisi tietenkin pitänyt tuntea siveellistä paheksumista,\nmikä olisi saanut hänet karttamaan häntä; mutta sen sijaan toveri\nvetikin häntä puoleensa. Hän ei voinut mitään sille, että Friskon poika\nmiellytti häntä, vaikka hän ei osannutkaan selittää syytä. Jos hän\nolisi ollut hiukan vanhempi, olisi hän ymmärtänyt, että pojan hyvät\nominaisuudet ne vaikuttivat häneen niin voimakkaasti -- hänen\ntyyneytensä ja itseluottamuksensa, miehekkyytensä ja rohkeutensa ja\nmyöskin se ystävällisyys ja myötätunto, jota hän osotti vierasta\nkohtaan. Mutta tällä kertaa hän vain luuli, että hänen oma luontainen\npahuutensa esti häntä kammoamasta Friskon poikaa. Kuitenkaan hän ei,\nvaikka häpesikin omaa heikkouttaan, voinut tukahuttaa sitä lämmintä\ntunnetta, mikä hänen sielussaan kasvoi yhä voimakkaammaksi tuota\nerikoista rantarosvoa kohtaan.\n\n-- Vedäppäs venettä pari kolme jalkaa lähemmäksi, komensi Friskon\npoika, jonka silmä ennätti kaikkialle.\n\nLaivavene oli saanut köyttä liian pitkälti eikä sen tähden malttanut\nolla siivolla. Tuon tuostakin se jäi jäljelle, kunnes köysi pingottui,\nsyöksyi sitten eteenpäin, kääntyi poikittain ja keikahti seuraavalla\ntempaisulla niin pahasti, että oli painua suunnattomien valkoharjaisten\naaltojen alle, jotka ahnaina vyöryivät joka taholla. Joe kapusi\nlivettävälle peräkannelle ja läheni rautaa, johon vene oli kiinnitetty.\n\n-- Pidä varasi, varotti Friskon poika, kun voimakas puuska kallisti\n_Salamaa_ arveluttavasti. -- Kierrä köysi kerralleen raudan ympäri\nja hinaa aina silloin, kun se löystyy.\n\nTyö oli mutkallista \"maamoukalle\". Joe irrotti köyden niin, että\njäljellä oli vain yksi kierros, jota hän piteli toisella kädellä,\nkoettaen toisella hinata köyttä lyhemmäksi. Mutta samassa tuokiossa se\ntiukkeni hurjasti nykäisten, kun vene kapsahti suuren aallon harjaan.\nKöysi heltisi hänen kädestään ja alkoi liukua perälaidan ylitse. Hän\ntarrautui siihen vimmatusti kiinni ja laahautui sen mukana luisua\nkantta myöten.\n\n-- Päästä irti! Päästä irti! huusi Friskon poika.\n\nJoe hellitti juuri kun oli syöksymäisillään laidan ylitse, ja vene\nliukui nopeasti poispäin. Hän vilkaisi nolona toveriinsa, jonka hän\nodotti nuhtelevan häntä saamattomaksi. Mutta Friskon poika vain hymyili\nsuopeasti.\n\n-- Ei sillä ole väliä, hän virkkoi. -- Luut ehjinä ja kaikki miehet\ntallella! Parempi on menettää vene kuin mies, se on minun mielipiteeni.\nEikä minun olisi pitänytkään lähettää sinua sille asialle. Ei ole vielä\ntapahtunut mitään vahinkoa. Kyllä me tämän pian korjaamme. Käyppäs\nalentamassa senterboordia vielä pari jalkaa ja tule sitten tänne ja tee\nminun määräykseni mukaan. Mutta älä hätäile. Rauhallisesti ja varmasti!\n\nJoe alensi senterboordia ja palasi kannelle, jonka jälkeen hän sai\nasettua halkaisijan kuuttia hoitamaan.\n\n-- Ruori alas! huusi Friskon poika painaen peräsimen varren syrjään\nkoko ruumiinsa voimalla.\n\n-- Irrota kuutti! Kas niin. Nyt käsiksi isoonpurjeeseen!\n\nYhdessä he hinasivat reivatun isonpurjeen tiukemmalle. Joe alkoi\nlämmitä työstä. _Salama_ kääntyi päin tuulta kuin kilparatsu\nnousee takajaloilleen; purje paukkui ja kuutit suomivat kuin rakeet.\n\n-- Vedä sisään halkaisijakuutti!\n\nJoe noudatti käskyä, ja kun isopurje täyttyi tuulesta, kallistui alus\nvoimakkaasti toiselle laidalle. Tämä liike oli muuttanut Ranskan Pekan\nvuoteen tuulen alta tuulilaidalle ja keikahuttanut hänet alas\nlattialle, missä hän paraillaan virui humalaisen tiedottomassa tilassa.\n\nFriskon poika, joka seisoi selkäänsä peräsinpuuhun nojaten ja antoi\naluksen painua tuuleen, jotta se pysyisi entisellä urallaan, silmäili\npäämiestään inhon ilme kasvoillaan ja mutisi:\n\n-- Senkin sika! Ei piittaisi rahtuistakaan, vaikka tästä mentäisiin\nsuoraa päätä pohjaan.\n\nHe laskivat tuuleen kaksi kertaa, koettaen pysyä vanhassa suunnassaan,\nja sitten Joe huomasi tähtikirkkaassa yössä veneen keikkuvan aalloilla\ntuulen puolella.\n\n-- Ei kiirettä! varotti Friskon poika ohjaten alusta ylemmä tuuleen,\nniin että vauhti vähitellen hiljeni. -- Nyt!\n\nJoe kumartui laidan ylitse, kaappasi kiinni köydestä ja sitoi sen\nrautaan. Sitten he käänsivät jälleen sivumma tuuleen ja jatkoivat\nmatkaansa. Joe häpesi vieläkin, että oli tuottanut lisää vaivoja, mutta\nFriskon poika karkotti pian harmistumisen hänen mielestään.\n\n-- Ei siitä kannata olla millänsäkään, hän virkkoi. -- Vahinko voi\nsattua kelle hyvänsä näin alussa. Muutamat kyllä unohtavat, kuinka\nvaikeata heidän oli oppia, ja kiukustuvat kauheasti, kun joku\nalkavainen tekee erehdyksen. Mutta se ei ole minun tapaistani. Näes,\nminä muistan kyllä...\n\nJa hän kertoi Joelle useista hairahduksista, joita hänelle itselleen\noli sattunut, kun hän pienenä poikana ensin joutui merille, ja miten\nankarasti häntä oli muutamia kertoja rangaistu. Hän oli kiertänyt\nkuutin vapaan pään peräsinpuun ympäri, ja jutellessaan he istuivat\nrinnatusten, lähekkäin painautuneina istuma-aukon suojassa.\n\n-- Mikäs paikka tuo on? Joe kysyi, kun he kiitivät majakan ohitse, joka\nvilkkui kallioniemekkeen nenässä.\n\n-- Vuohisaari. Sen toisella rannalla on sotalaivastolla laivapoikain\nharjotusasema ja torpeedovarasto. Siellä vasta on hyvä kalastella --\nsaa kalliokaloja. Me laskemme suojan puolelta saarta ja ankkuroimme\nkauemma, Enkelisaaren suojaan. Siellä on karanteeniasema. Jahka Ranskan\nPekka selviää, niin saadaan tietää, minne matka pitää. Sinä voit nyt\nmennä alas nukkumaan. Kyllä minä tulen toimeen yksinkin.\n\nJoe pudisti päätään. Häntä ei nukuttanut laisinkaan, sillä mieli oli\nniin kiihottunut äskeisistä tapahtumista. Eikä hän olisi voinut nukkua,\nkun _Salama_ kiiti eteenpäin ja murskasi laineet hyrskysateeksi\nkeulallaan. Hänen vaatteensa olivat nyt puoleksi kuivuneet, ja hänestä\noli mieluisampaa pysyä kannella ja nauttia purjehduksesta.\n\nOaklandin valot olivat himmentyneet, kunnes näyttivät vain taivasta\nvasten heijastuvalta utuiselta kajastukselta. Mutta etelässä San\nFranciskon tulet loistivat virstan leveydeltä, kohoten kukkuloiksi ja\nkaartuen laaksoiksi. Antaen katseensa alottaa suuresta lautta-asemasta\nja siirtyä Sähkölennätinkukkulalle Joe saattoi pian määritellä\nkaupungin tärkeimmät kohdat. Jossain tuolla valojen ja varjojen\nkaaoksessa oli hänen isänsä koti, missä kenties parhaillaan muisteltiin\nhäntä ja huolestunein mielin ajateltiin hänen kohtaloaan. Ja siellä\nBessie nukkui rauhallisesti herätäkseen aamulla ihmettelemään, miksi ei\nJoe veikko saapunutkaan alas aamiaiselle. Poikaa puistatti. Oli jo\nmelkein aamu. Sitten hänen päänsä painui verkalleen Friskon pojan\nolkapäätä vasten, ja hän vaipui sikeään uneen.\n\n\n\n\nXI luku:\n\nKapteeni ja miehistö.\n\n\n-- Hei! Herää! Me laskemme ankkurin.\n\nJoe heräsi kavahtaen pystyyn, ymmällä omituisesta ympäristöstään; sillä\nuni oli karkottanut hänen huolensa, eikä hän muistanut, missä\nparhaillaan oli. Sitten se selvisi hänelle. Tuuli oli yön kuluessa\nlientynyt. Meri aaltoili vielä voimakkaana, mutta _Salama_ lipui\njuuri erään kalliosaaren suojaan. Taivas oli pilvetön ja ilmassa\nvarhaisen aamun raikas tuntu. Laineiden harjat kimmelsivät auringossa,\njoka parhaillaan nousi itäiselle taivaanrannalle. Etelässä sijaitsi\nAlcatraz-saari, ja sen tykkien reunustamalta harjalta tervehti torvien\ntoitotus alkavaa päivää. Lännessä ammotti Golden Gate Tyvenen\nvaltameren ja San Franciskon lahden välissä. Nousuveden mukana liukui\nverkalleen sisään täystamineinen laiva, kaikki purjeet, yksinpä\näärimmäiset prammipurjeetkin koholla.\n\nJoe hieroi unen silmistään ja nautti tuosta kauniista, loistavasta\nnäystä, kunnes Friskon poika käski hänen mennä keulapuulle ja valmistua\nlaskemaan ankkurin.\n\n-- Vedä valmiiksi auki noin viisikymmentä syltä ketjua ja pidä sitten\nankkuri varalla, komensi tilapäinen kapteeni. Hän pyörsi laivan\nlievästi tuuleen päin, hellittäen samalla haavaa halkaisijan kuutin. --\nHeitä irti viistopurjeen valli ja kiristä alasvetäjää!\n\nJoe oli edellisenä iltana nähnyt saman toimituksen ja kykeni nyt\nsuorittamaan sen kunnollisesti.\n\n-- No nyt! Mereen mutakoukku! Pidä varasi käännöksessä! Joutuin!\n\nKetjut soluivat mereen huimaavaa vauhtia, ja _Salama_ pysähtyi\npaikalleen. Friskon poika siirtyi keulapuolelle auttamaan, ja yhdessä\nhe laskivat alas isonpurjeen, korjasivat sen merimiestapaan ja\ntyönsivät haarukan puomin alle.\n\n-- Tästä saat sangon, sanoi Friskon poika sitten, ojentaen Joelle\nastian. -- Huuhdo nyt kansi, äläkä arastele vettä tai likaakaan. Ja\ntässä on luuta. Ala nyt hangata, niin että laiva kiiltää kuin kulta.\nKun se on tehty, niin tyhjennä vene vedestä, se alkoi yöllä vähän\nryypiskellä liitoksistaan. Minä lähden aamiaista keittämään.\n\nPian vesi loiskuili hilpeästi pitkin kantta, sillä välin kuin kajuutan\nlakeisesta kohoava savu ennusti aamiaiseksi koituvan herkkuja. Aika\najoin Joe kohotti päätään kesken työtään, ympäristöä tarkastaakseen. Se\noli omiaan viehättämään jokaista reipasta poikaa, eikä hän suinkaan\nollut mikään poikkeus. Siinä piilevä romanttisuus ja seikkailun tuntu\nhurmasi hänet omituisella tavalla, ja hänen onnensa olisi ollut\ntäydellinen, jos hän vain olisi saattanut olla muistamatta, keitä ja\nminkälaisia hänen toverinsa olivat miehiään. Mutta ajatellessaan tätä\nja varsinkin alhaalla humalassa nukkuvaa Ranskan Pekkaa hän tunsi\nkaiken tuon ihanuuden himmenevän. Hän ei ollut tottunut moisiin\nasioihin, elämän karu todellisuus häntä inhotti. Jos hän olisi ollut\nluonteeltaan heikompi, olisi se vaikuttanut häneen vahingollisesti,\nmutta näin ollen se vain vahvisti hänen puhtaana ja voimakkaana\npysymisen haluaan. Hän tahtoi aina säilyttää kunnioituksen omaa itseään\nkohtaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Miksi eivät ihmiset\nsaattaneet olla rehellisiä? Oikein tuntui pahalta, että tästä täytyi\nsuoria tiehensä ja jättää kaikki hauskuudet; mutta yölliset tapahtumat\nvaikuttivat vereksinä hänen muistissaan, ja pysyäkseen uskollisena\nitselleen hänen täytyi miettiä pakoa.\n\nTällöin hänet kutsuttiin aamiaiselle. Hän huomasi Friskon pojan yhtä\nkunnolliseksi kokiksi kuin merimieheksikin ja kiiruhti osottamaan\nhyväksymystään. Pöydällä oli puuroa ja tina-astiassa säilytettyä\nmaitoa, pihvipaistia ja paistettuja perunoita ja lisäksi vielä\noivallista ranskanleipää, voita ja kahvia. Ranskan Pekka ei ottanut\nosaa ateriaan, vaikka Friskon poika koetti parikin kertaa saada hänet\nhereille. Hän mutisi ja murisi, avasi puoleksi tahmeat silmänsä ja\nrupesi sitten jälleen kuorsaamaan.\n\n-- Ei sitä tiedä koskaan, milloin hän saa tuon puuskansa, Friskon poika\nselitti, kun Joe astiat pestyään saapui kannelle. -- Väliin hän kestää\nkokonaisen kuukauden, ja väliin taas hän ei jaksa pysyä siivolla\nviikonkaan aikaa. Toisinaan hän on hyvänahkainen, toisinaan\nvaarallinen. Niin että sinun on parasta jättää hänet rauhaan ja\npysytellä poissa tieltä. Äläkä ärsytä häntä, sillä siitä saattaa koitua\nikävyyksiä. -- Mutta käydäänpäs uimaan, hän lisäsi, valiten äkisti\nmiellyttävämmän puheenaiheen. -- Osaatko sinä uida?\n\nJoe nyökäytti päätään.\n\n-- Mikä tuo paikka on? hän tiedusteli seisoessaan valmiina hyppäämään\nveteen. Hän osotti erästä saaren poukamaa, jonka rannalla oli useita\nrakennuksia ja joukoittain telttoja.\n\n-- Karanteenilaitos. Kiinan laivoilla saapuu nykyään paljon\nisoonrokkoon sairastuneita, ja ne toimitetaan tuonne, kunnes lääkärit\nantavat niille luvan päästä maihin. Ja siinä ne ovatkin kauhean\ntarkkoja. Tiedätkös, kun --\n\nLoiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen\nhyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta\nharmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen\njälkeensä.\n\n-- Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he\nriippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. -- Pyydetäänpä\nkaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan\nkorvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?\n\nHe pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän\nlopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin\nongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä\nnelikollisen suolaisia sardiineja.\n\n-- Siin' on syöttejä, hän selitti. -- Pane vain ne kokonaisina. Eivät\nne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen\npäivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa -- se, joka ei\nsaa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.\n\nMolemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa\nsuollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta\nsamassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja\nnykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä\nkiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin\nnähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi.\nMärät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon\npoika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville.\nSeuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä -- se oli kolmen\nnaulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta.\nMiten komea saalis -- suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt\ntai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne\nvedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten\nkumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi\nvarmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei\nFriskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.\n\n-- Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. --\nTarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän\nsinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti\nkäyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.\n\n\n\n\nXII luku:\n\nJoe yrittää karata.\n\n\nPerkaustyö ei suinkaan ollut Joesta vastenmielistä. Hän oli päinvastoin\niloissaan siitä, ettei ollut ensimmäiseksi saanut kalaa, sillä siten\nhän saattoi helpommin toteuttaa pienen suunnitelmansa, joka oli\njuolahtanut hänen mieleensä uintiretkellä. Hän heitti peratun kalan\nvesisankoon ja vilkaisi ympärilleen. Karanteeniasema ei ollut\nkilometrinkään päässä, ja hän saattoi erottaa sotamiehen, joka\nvartijana asteli rannalla edes ja takaisin. Pistäytyen kajuuttaan hän\nkuunteli nukkuvain raskasta hengitystä. Saadakseen vaatemyttynsä hänen\nolisi täytynyt kulkea niin läheltä Friskon poikaa, että hän päätti\nantaa sen jäädä. Palattuaan jälleen kannelle hän veti veneen\nvarovaisesti laivan luo, laskeutui siihen mukanaan airopari ja irrotti\nköyden.\n\nEnsinnä hän souti varsin rauhallisesti asemaa kohti, varoen\nsynnyttämästä kolinaa, joka olisi voinut herättää nukkujat. Mutta\nvähitellen hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, kunnes vene kiiti\neteenpäin melkoista vauhtia. Suoritettuaan puolet matkasta hän vilkaisi\ntaakseen. Pako oli onnistunut, sillä hän tiesi, että vaikka hänet\nkeksittäisiinkin, ei _Salama_ kuitenkaan ennättäisi lähteä\nliikkeelle ja tavottaa häntä, ennenkuin hän jo oli joutunut rantaan ja\ntuon miehen suojaan, joka kantoi Samuli sedän [Samuli setä --\nYhdysvaltain vertauskuva. Suom. huom.] sotapoikain univormua.\n\nRannalta kajahti kiväärin pamaus, mutta hän istui selin maihin eikä\nviitsinyt kääntyä ympäri. Kuului toinenkin laukaus, ja luoti suhahti\nveteen parin jalan päähän hänen airostaan. Tällä kertaa hän käännähti.\nRannalla seisova sotamies suuntasi kiväärin häntä kohti ampuakseen\nkolmannen kerran.\n\nJoe oli pulassa, vieläpä varsin tukalassa. Muutaman minuutin voimakas\nsoutu veisi hänet rantaan ja turvaan; mutta juuri tuolla rannalla\nseisoi muuan Yhdysvaltain sotamies, joka aivan käsittämättömästä syystä\nitsepintaisesti uhkasi häntä pyssyllään. Nähdessään kiväärin kolmannen\nkerran kääntyvän kohti Joe alkoi kiireisesti huovata. Vene pysähtyi ja\nsotilas antoi kiväärin vaipua tarkastellen häntä kiinteästi.\n\n-- Minä tahdon päästä rantaan! Minulla on tärkeätä asiaa! Joe huusi\nhänelle.\n\nSotamies pudisti päätään.\n\n-- Mutta se on ylen tärkeätä! Antakaa nyt minun päästä rantaan!\n\nKiireisesti hän vilkaisi _Salamaan_ päin. Laukaukset olivat\nilmeisesti herättäneet Ranskan Pekan, sillä isopurje oli ylhäällä, ja\nvielä hänen katsellessaan nostettiin ankkuri ja halkaisija vedettiin\npaikoilleen.\n\n-- Tänne ei saa tulla! karjui sotamies. -- Isoarokkoa!\n\n-- Mutta minun täytyy! Joe huusi, tukahuttaen rinnasta nousevan\nnyyhkytyksen ja valmistautuen soutamaan.\n\n-- Silloin minä ammun, kajahti rohkaiseva vastaus, ja jälleen kivääri\nkohosi olkapään varaan.\n\nJoe mietti nopeasti. Saari oli laaja. Kenties ei kauempana ollut\nsotilaita, ja kunhan hän vain pääsisi rannalle, ei olisi laisinkaan\nväliä, vaikka vangitsisivatkin hänet. Häneen saattoi kyllä tarttua\nisorokko, mutta mieluummin hän otti senkin kuin palasi takaisin\nrosvojen pariin. Hän käänsi veneen puoliksi oikealle ja rupesi tarmonsa\ntakaa soutamaan. Lahti oli melkoisen suuri, ja lähin kohta, minne hänen\noli pyrittävä, sijaitsi aikamoisen matkan päässä. Jos hänessä olisi\nollut enemmän merimiestä, hän olisi suunnannut veneensä toiselle\ntaholle ja siten pakottanut ahdistajansa pyrkimään vastatuuleen. Mutta\nnäin ollen _Salama_ sai purjeisiinsa kyllin tuulta saavuttaakseen\nhänet.\n\nJonkun aikaa kumminkin vauhti pysyi samanlaisena. Tuuli oli heikko ja\nhieman epätasainenkin, niin että toisinaan hän oli voitolla, toisinaan\npurjehtijat. Kerran se yltyi, ja alus pääsi jo satakunnan metrin päähän\nhänestä. Sitten tuuli lientyi äkkiä tykkänään, niin että _Salaman_\nisopurje lepatti velttona puolelta toiselle.\n\n-- Ahaa! Sinä varasta paatti! Ranskan Pekka karjui hänelle juosten\nkajuuttaan kivääriä noutamaan. -- Minä sinu neyttä! Tule heti takasin\ntai minä tappa sinu! -- Mutta hän tiesi sotamiehen vartioivan heitä\nrannalta eikä uskaltanut ampua edes pojan ylitse.\n\nJoe puolestaan ei tullut ajatelleeksi tätä, sillä hän, jota ei ollut\nkoskaan ennen elämässä ammuttu, oli jo neljänkolmatta tunnin kuluessa\nsaanut olla kahdesti tulessa. Kerta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt\nsuuria. Ja niin hän veteli ripeästi edelleen Ranskan Pekan raivotessa\nkuin hullu, uhatessa häntä kaikenkaltaisilla rangaistuksilla, kunhan\nkerran saisi hänet uudelleen käsiinsä. Päälle päätteeksi Friskon\npoikakin rupesi osottamaan kapinallista mieltä.\n\n-- Ampukaa vain, jos uskallatte, niin kyllä minä toimitan teidät\nhirteen siitä hyvästä -- se on varma se, hän uhkaili. -- Kyllä teidän\non parasta antaa hänen livistää. Hän on kunnon poika, hän ei ole luotu\ntällaiseen roskaelämään, jota me molemmat vietämme.\n\n-- Jassoo, sinä möös! kirkui ranskalainen suunniltaan raivosta. --\nKyllä minä sinu neyttä, sinä koira!\n\nHän hyökkäsi kohti, mutta Friskon poika juoksutti häntä aika vauhtia\npitkin kantta. Kun juuri silloin sattui tulemaan voimakas tuulenpuuska,\nRanskan Pekka katsoi parhaaksi luopua siitä ajosta toiseen tärkeämpään\nryhtyäkseen. Hän riensi ruorin ääreen ja hellitti isoapurjetta -- sillä\ntuuli peräpuolelta -- ja käänsi sitten aluksen karkuria kohti. Viimeksi\nmainittu ponnisti vielä voimainsa takaa, mutta luopui sitten\nepätoivoisena kilpailusta ja veti airot veneeseen. Ranskan Pekka päästi\nisonpurjeen valloilleen ja pyörsi aluksensa liikkumattoman veneen\nviereen, mistä hän sitten kiskoi Joen kannelle.\n\n-- Pidä kielesi hampaiden takana, kuiskasi Friskon poika hänelle sillä\nvälin kuin kiukustunut ranskalainen joutuisasti sitoi kiinni köyttä. --\nÄlä vastaa! Anna hänen puhua, mitä haluaa, pysy vain ääneti. Silloin\npääset helpommalla.\n\nMutta Joen anglosaksilainen veri oli joutunut kuohuksiin, hän ei\nkallistanut korvaansa neuvoille.\n\n-- Kuulkaa nyt, herra Ranskan Pekka -- tai mikä teidän nimenne\nlieneekin, hän alkoi puhua -- Minä tahdon ilmottaa teille, että minua\nhaluttaa päästä täältä pois, ja minä aionkin päästä. Niin että teidän\nolisi parasta laskea minut heti maihin. Jollette tee sitä, niin minä\ntoimitan teidät vankilaan, niin totta kuin nimeni on Joe Bronson.\n\nFriskon poika odotteli kauhuissaan tulosta, ja Ranskan Pekka töllisteli\nkummissaan. Häntä uhmailtiin hänen omalla aluksellaan -- ja sen teki\nmokoma nulikka! Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tiesi\nmenettelevänsä vastoin lakia, kun pidätti pojan vallassaan, mutta\nsamalla häntä arvelutti päästää poikaa menemään, kun tämä jo tiesi yhtä\nja toista aluksesta ja sen toiminnasta. Poika oli lausunut varsin\nepämiellyttävän totuuden, kun kehui voivansa toimittaa hänet vankilaan.\nMuuta keinoa ei ollut kuin nolata hänet perin pohjin.\n\n-- Vai toimitta? -- Hänen kimakka äänensä kohosi korkeimmilleen. --\nSilloin saa sinä möös söurata mukan. Sinä oli souttamassa vänettä viime\nöön -- mitäs sinä sihe sano! Sinä varasti kans rautta -- mitäs sihe\nsano! Sinä jooksi pakko, -- mitäs sihe sano! Ja sitt sinä sano, ett\nsinä toimitta minu fangiute? Pyh-hyh!\n\n-- Mutta enhän minä tietänyt koko hommasta mitään, Joe vastusteli.\n\n-- Hah-hah! Onks sinä hullu? Kärto vaa se toomarille; ehken hän möös\nnaura?\n\n-- Mutta minä en tietänyt, Joe toisti miehuullisesti. -- En tietänyt,\nettä minä joutuisin tällä laivalla varasten pariin.\n\nFriskon poika hätkähti tämän nimityksen kuullessaan, ja jos Joe olisi\nkatsahtanut toveriinsa, hän olisi nähnyt, kuinka tämän kasvot\nlehahtivat hehkuvan punaisiksi.\n\n-- Ja nyt, kun minä sen tiedän, niin tahdon päästä maihin, hän jatkoi.\n-- Lakipykälistä minä en kyllä tiedä mitään, mutta kyllä minä tiedän\nhiukkasen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kyllä minä myöskin\nvastaan jokaisen tuomarin edessä, jos olen tehnyt jotain väärin --\ntulkoot vain kaikki Yhdysvaltain tuomarit samalla haavaa, niin minua ei\npelota. Mutta sitäpä te ette uskalla sanoa, herra Ranskan Pekka.\n\n-- Vai niinks sinä luule? No hyvä. Mutta sinä on yks suurvaras --\n\n-- Enkä ole -- ja uskaltakaappas sanoa se vielä kerta! Joen kasvot\nolivat kalpeat, ja hän vapisi koko ruumiiltaan, mutta ei suinkaan\npelosta.\n\n-- Varas! Ranskan Pekka härnäili.\n\n-- Se on valetta!\n\nJoe ei ollut turhan tautta elänyt poikana poikain parissa. Hän tiesi,\nmikä rangaistus tulisi hänen äsken lausumistaan sanoista, ja hän odotti\nsitä. Senpä vuoksi hän ei ollutkaan suuresti kummissaan, kun hetkistä\nmyöhemmin sai kömpiä pystyyn kannelta pään vielä humistessa iskusta,\njoka oli osunut hänen silmäinsä väliin.\n\n-- Sano se karta veel, uhmaili Ranskan Pekka nyrkki koholla iskemään\nuudelleen.\n\nKiukun kyyneleet kohosivat Joen silmiin, mutta hän pysyi tyynenä ja\nkuoleman vakavana.\n\n-- Kun te sanotte minua varkaaksi, niin valehtelette, Pekka, te\nvalehtelette. Vaikka tappaisitte minut, niin sanon sittenkin, että\nvalehtelette.\n\n-- Antakaa olla! -- Friskon poika oli kissan tavoin syöksähtänyt\nväliin, ehkäisten toisen lyönnin, ja painoi ranskalaista syrjään.\n\n-- Antakaa sen pojan olla rauhassa! hän jatkoi riistäytyen äkisti irti\nja asettui molempain väliin, siepaten käteensä raskaan rautaisen\nruorinvarren. -- Tämä saa jo riittää. Ettekö näe, hölmö, mitä maata tuo\npoika on? Hän puhuu totta. Hän on oikeassa, ja hän tietää sen, ja te\nsaisitte tappaa hänet saamatta häntä peruuttamaan sanojaan. Kas tässä\non käteni, Joe, -- Hän kääntyi ja ojensi kätensä Joelle, joka tarttui\nsiihen lujasti. -- Sinussa on sisua, etkä sinä arkaile näyttää sitä.\n\nRanskan Pekan suu vääristyi imelään hymyyn, mutta silmien häijy välke\ntodisti hymyn petollisuuden. Hän kohautti olkapäitään ja virkkoi: --\nAh, vai nii? Hän ei tykkä hyväilynimi. Hahhah! Se on vaa märimieste\nleikki. No pojat, annettan sitt antteks, ei panna -- mitä sitä nyt\nsanottan -- hamppan kolon. Justin nii, ei panna mittä hamppan kolon.\n\nHän ojensi kätensä, mutta Joe ei tarttunut siihen. Friskon poika\nnyökkäsi hyväksyvästi päätään, ja sitten Ranskan Pekka poistui\nkajuuttaan, yhä vielä kohautellen hartioitaan ja hymyillen.\n\n-- Hellittä isoseili, hän komensi, ja käänttä Hunter's Pointti päin.\nTällä kärta minä keittä päivällisen, ja sitt te saa söödä oikken hyvä\nrookka. Franskan Pekka ole oikken ärinomanen kokki!\n\n-- Sillä lailla hän aina tekee -- rupeaa oikein ystävälliseksi ja\nkeittää, kun haluaa sovitella, huomautti Friskon poika, työntäen ruorin\nvarren paikalleen ja totellen määräystä. -- Mutta ei häneen sittenkään\nvoi luottaa.\n\nJoe nyökäytti päätään, mutta ei puuttunut puheeseen. Hänen ei tehnyt\nlaisinkaan mieli keskustella. Äskeinen jännitys vavisutti häntä yhä\nvielä, ja sisimmässään hän harkitsi, kuinka hän oli käyttäytynyt. Mutta\nhän teki sen johtopäätöksen, ettei hänellä ollut mitään syytä hävetä\nomasta puolestaan.\n\n\n\n\nXIII luku:\n\nYstävykset.\n\n\nIltapuolella tuuli alkoi puhaltaa ulapalta ja saapui jo navakoina\npuuskauksina Tyvenen valtameren puolelta. Enkelisaari jäi nopeasti\nperäpuolelle, ja San Franciskon satamaosa alkoi tulla näkyviin\n_Salaman_ pyrkiessä siihen suuntaan. Pian he olivat joutuneet\nkeskelle laivaliikennettä ja etenivät puikkelehtien alusten lomitse,\njoita oli tullut kaikilta maailman ääriltä. Vähäistä myöhemmin he\nliukuivat San Franciskon ja Oaklandin välisen höyrylauttaväylän\npoikitse. Eräs lautoista sattui kulkemaan niin läheltä, että\nmatkustajat kerääntyivät reunalle katselemaan tuota sievää pikku alusta\nja sen perässä istuvia poikia.\n\nJoe tuijotti kademielin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä ylhäältä\npäin. Kaikki nuo ihmiset olivat nyt matkalla kotiinsa; hän taas --\nhänen tiensä kulki ties minne, Ranskan Pekan mielen mukaan. Häntä\nmelkein halutti huutaa apua. Mutta hän tajusi, kuinka mieletöntä se\nolisi ollut, ja siksi hän pysyi äänetönnä. Hän käänsi päätään ja antoi\nkatseittensa harhailla kaupungin savuisilla kukkuloilla. Ja sitten hän\nalkoi mietiskellä ihmisten ja alusten merkillisiä vaiheita.\n\nFriskon poika tarkkasi häntä salavihkaa ja seurasi hänen ajatuksiaan\naivan yhtä selvästi, kuin jos hän todella olisi lausunut ne ilmi.\n\n-- Onko sinulla koti jossain tuolla päin? hän kysäisi äkisti viitaten\nkädellään kaupunkia kohti.\n\nJoe hätkähti, sillä toveri oli arvannut hänen ajatuksensa aivan\nkohdalleen. -- On, hän vastasi yksinkertaisesti.\n\n-- Kerroppas siitä.\n\nNopeasti Joe kuvasi kotinsa, mutta toverin uteliaat kysymykset\npakottivat hänet syventymään yksityiskohtaisempaan selontekoon. Kaikki\nherätti mielenkiintoa Friskon pojassa, mutta ennen kaikkea rouva\nBronson ja Bessie. Viimeksi mainittuun hän ei näyttänyt laisinkaan\nkyllästyvän, vaan tiedusteli hänestä tiedustelemistaan. Eräät\nkysymyksistä olivat niin eriskummallisia ja yksinkertaisia, että Joe\ntuskin saattoi pidättää hymyään.\n\n-- Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi\npäästyään viimein loppuun.\n\nFriskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi\nperäti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän\nheilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston\ntaljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.\n\n-- No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.\n\n-- Ei minulla olekkaan kotia.\n\nNuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla\ntöytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein\nlupsahtaen.\n\nJoe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta\nniin hyvin kuin taisi. -- Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli.\n-- Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei\nole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä\nsyvemmälle.\n\n-- Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.\n\n-- Oh! -- Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti\nvarovaisuuden tuulen teille. -- Entäs siskoja?\n\n-- Ei ole ollut niitäkään.\n\n-- No entäs äitiä sitten?\n\n-- Minä olin hänen kuollessaan niin nuori, etten enää muista häntä.\n\n-- Entäs isää?\n\n-- Häntä en ole nähnyt paljoakaan. Hän lähti merille -- katosi\njonnekin.\n\n-- Älä! -- Joe ei tietänyt, mitä sanoisi, ja sitten syntyi painostava\nhiljaisuus, jota häiritsi vain keulasta kuuluva kuohujen kohina.\n\nJuuri silloin Pekka saapui vapauttamaan heidät vahdista, jotta he\npääsisivät syömään. Molemmat pojat tervehtivät hänen tuloaan\nhelpotuksen tuntein, ja äskeinen hämmennys haihtui aterian ääressä,\njoka vastasi täysin laivurin kerskausta. Sen jälkeen Friskon poika\nasettui Pekan tilalle, ja tämän syödessä Joe puhdisti astiat ja siivosi\nkajuutan. Sitten kaikki kerääntyivät peräpuolelle, missä laivuri koetti\npitää mielialaa edelleenkin hyvänä kertomalla heille Etelämeren\nhelmensukeltajain elämästä.\n\nTällä tapaa iltapäivä saatiin kulumaan. San Francisko oli jo aikoja\nsitten jäänyt taakse, Hunter's Point kierretty, ja paraillaan\npurjehdittiin San Mateon rannan sivuitse. Kerran Joe erotti\nvilahdukselta joukon pyöräilijöitä, jotka livahtivat esiin San Bruno\ntien mutkasta, ja hän muisti ajan, jolloin hän oli omalla pyörällään\nkiitänyt pitkin samaista rataa. Siitä oli vain kuukausi tai pari, mutta\noli kuin olisi siitä kulunut vuosikausia, sillä niin paljon oli\nennättänyt sen jälkeen tapahtua.\n\nKun illallinen oli syöty ja astiat pesty, he olivat ennättäneet kauas\nlahdelle, sille kohdalle rämemaita, jonka takana sijaitsee Redwood\nCity. Päivän laskiessa tuuli oli lientynyt, ja _Salama_ eteni vain\nverkalleen. Tällöin he havaitsivat aluksen, joka suuntausi heitä kohti\nheikkenevän tuulen kuljettamana. Friskon poika tunsi sen heti\n_Peuraksi_, ja sen totesi Ranskan Pekkakin asiata perinpohjin\ntutkittuaan. Kohtaus tuntui olevan hänelle erinomaisesti mieleen.\n\n-- Sitä johtaa Puna-Nelson, Friskon poika ilmotti Joelle. -- Ja siinä\nvasta on kamala mies. Minua aina pelottaa, kun hän saapuu lähistölle.\nNiillä on varmaan jotain suurempaa merrassa täällä päin, ja sitten ne\ntulevat aina Ranskan Pekkaa hakemaan avuksi. Saatpa nähdä, että hänellä\non jotain vihiä asiasta.\n\nJoe nyökkäsi ja tarkasteli uteliaana tuota lähenevää alusta. Se oli\ntosin hiukkasen isompi _Salamaa_, mutta muuten rakennettu\nsamaan tapaan -- toisin sanoen, ennen kaikkea mahdollisimman\nnopeakulkuiseksi. Isopurje oli niin laaja, että se soveltui pikemmin\nkilpapurjehdusalukseen, ja siihen oli varattu kokonaista kolme reiviä\nrajusäätä varten. Kannella ja mastoissa oli kaikki mitä parhaimmassa\nkunnossa, ei näkynyt mitään tarpeetonta tai kelvotonta. Köydet, taljat,\npurjeet, kaikki todistivat, että aluksella vallitsi perinpohjainen\njärjestys ja hyvä kuri.\n\nVerkalleen _Peura_ läheni yhä tummenevassa hämärässä ja laski\nankkurin kivenheiton päähän. Ranskan Pekka seurasi esimerkkiä ja lähti\nsitten veneessään vierailulle naapurin luo. Pojat laskeutuivat\npitkälleen kajuutan katolle odotellen siinä häntä palaavaksi.\n\n-- Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten\näänettömyyden.\n\nToinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. -- Niin että pidänkö? Kyllähän minä\ntuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen\nja sitten tämä vapaus -- kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on\nolla -- tuota noin --. -- Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi\nkieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: -- Varas.\n\n-- Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti\nhäntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä\njoutuvansa käännytysinnon valtaan.\n\n-- Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.\n\n-- Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?\n\n_Nyt on otollinen aika_, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran\nFriskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän\ntehnyt sitä -- ja viipymättä.\n\n-- Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko\nmaailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi -- ei ole tähänkään\nasti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten\nyritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.\n\n-- Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi\nsittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä -- tuota noin,\nmikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen\najattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi\nsen.\n\n-- Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. -- Ettäkö minä lähtisin\nsinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi -- ja -- ja kaikki\nmuut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs\nluulisit hänen tekevän?\n\nJoen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana\nesittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan\nmahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi\nvastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan -- ei, se oli aivan\nmahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään\nmiettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa\nnykyisestä tilasta.\n\n-- Hän jättäisi minut ehkä poliisin kynsiin, toveri jatkoi, ja\nlähettäisi minut vielä kasvatuslaitokseen. Mutta ennen minä kuolisin\nkuin alistuisin sellaiseen. Ja enhän minä sitä paitsi olekkaan samaa\nmaata kuin sinä, Joe, ja kyllä sinä sen hyvin tiedät. Minä olisin kuin\nkala kuivalla maalla, niin on minulle outoa sinun maailmasi. Ehei,\nkyllä kai minun täytyy vielä odottaa vähän, ennenkuin pötkin täältä.\nMutta sinun taas on parasta päästä suoraa päätä kotiin. Toimitan sinut\nmaihin aivan ensi tilassa, ja sitten kyllä selvitän Ranskan Pekalle.\n\n-- Siitä ei tule mitään, Joe keskeytti kiihkeästi. -- Minä en aio\njättää sinua pulaan, kun kerran lähden. Niin että ei sinun kannata\nkoettaakkaan mitään sellaista. Älä pelkää, minä pääsen kyllä tieheni,\nja kun keksin hyvän keinon, niin tahtoisin saada sinut mukaan. Taikka\ntule mukaan joka tapauksessa, kyllä asia sitten selviää itsestään.\nMitäs siihen sanot?\n\nFriskon poika pudisti päätään, ja tuijottaen tähtien kirjailemaan\ntaivaaseen hän antautui uneksimaan elämästä, jota hän olisi kernaasti\nviettänyt, mutta jonka ovet tuntuivat pysyvän hänelle armottomasti\nsuljettuina. Joe tunsi sydämessään elämän vakavuuden entistään\nsyvemmin, ja hän makasi äänetönnä, ankarasti mietiskellen.\n_Peuralta_ kuului karkeiden äänten sorinaa; ja maalta päin kajahti\nulapan poikki kirkon kellon juhlallinen sointu, kun kesäinen yö\nverkalleen verhosi heidät leppeään hämäräänsä.\n\n\n\n\nXIV luku:\n\nOsterisärkkäin äärillä.\n\n\nAika ja ympäristö haihtuivat hämärään, kunnes Ranskan Pekan karkea ääni\nherätti heidät unesta, johon he olivat vaipuneet.\n\n-- Alkaka jouttu! hän karjui. -- Sinä, Shoe! Päästä irti seissingi!\nJouttun! Jouttun! Hej, Poikka, laita kuntton klyyvari!\n\nJoe toimi kömpelösti pimeässä, hän ei tuntenut kojeiden nimiä eikä\ntiennyt, mistä niitä etsisi. Mutta hän suoriutui lopulta verraten\nhyvin, ja heitettyään seisingit kannelle, hän sai määräyksen auttaa\nisoapurjetta nostettaessa. Tämän jälkeen ankkuri kiskottiin merestä ja\nhalkaisija pantiin paikoilleen. Sitten kierrettiin kokoon vallit ja\nasetettiin kaikki järjestykseen, ennenkuin palattiin peräpuolelle.\n\n-- Oikken hyvä, oikken hyvä, ranskalainen kiitteli, kun Joe kapusi\nsarjan ylitse istuma-aukkoon. -- Ärinomast! Sinä tule hyvä märimies, se\non ihan vissi asja.\n\nFriskon poika kohotti erään arkun kantta ja vilkaisi kysyvästi Ranskan\nPekkaan.\n\n-- Tietysti, laivuri vastasi. -- Pannan sivulyhdyt palaman.\n\nFriskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja\nlähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.\n\n-- Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla\näänellä.\n\n-- Mihin sitten? Joe kysyi.\n\n-- Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan\ntiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan\nPekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi\nrahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta\nmuuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.\n\n-- Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.\n\n-- Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.\n\nMatka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi\ntuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi\noikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi\nruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin\ntiukensivat kuutteja.\n\nJoe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi.\nHänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet\nläpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli\nvyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja\nriistäen siten niidenkin vähäisen valon.\n\nMutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli\nlaskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi\nkykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.\n\n-- Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. -- Ja tunte minä\nmaankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van\ntietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta\nmaili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.\n\nJoe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.\n\n-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Kunhan olet liikkunut\nkyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi\nkelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.\n\nToista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he\nlähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti\ntuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa\nnähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.\n\n-- Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. -- Minä luule, että nyt ole\njo aikka.\n\nFriskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja\nseisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen\nsuoraan alaspäin.\n\n-- Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.\n\n-- Minkälain pohja?\n\n-- Mutaa, kuului vastaus.\n\n-- Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.\n\nViittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.\n\n-- Kaksi syltä, selitti Friskon poika -- ja osterinkuoria.\n\nRanskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. -- Oikken hyvä, hän sanoi.\n-- Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on\nvissi asja.\n\nFriskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä\nkummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin\ntarkoin tuntea lahden pohjan.\n\n-- Kymmenen jalkaa -- kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella\näänellä. -- Yksitoista jalkaa -- kuoria. Neljätoista jalkaa --\npehmeätä. Kuusitoista jalkaa -- mutaa. Ei pohjaa.\n\n-- Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.\n\nMuutaman minuutin aikana \"ei ollut pohjaa\", ja sitten kajahti äkkiä\nFriskon pojan huuto: -- Kahdeksan jalkaa -- kovaa!\n\n-- Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. -- Sinä, Joe, jookse köulan ja\nlaske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.\n\nJoe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas\nhän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.\n\n-- Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain\nvähän kettinkiä mukanaan.\n\nFriskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten\nkäärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin\nkannen alle nukkumaan.\n\nKello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli\nyltynyt kohottaen meren kuohuilemaan, _Salama_ keikkui ja kohoili,\nkiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen\ntäytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli\nlyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta\npimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.\n\nJoe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä\njuovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa\nerotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan\nkukkulat.\n\nSiirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen\nkutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä.\nSe oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen\nkeulasta nimen _Lentävä Hollantilainen_; se oli eräs niitä\nlaivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa\nvasemmalla hän näki _Aaveen_, ja ulompana oli puolikymmentä muuta\nalusta ankkurissa.\n\n-- Mitäs minä sinulle kärto?\n\nJoe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta\nja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.\n\n-- Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi\nasja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte --\nminä tunte.\n\n-- Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän\nsytytteli tulta.\n\nRanskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.\n\n-- Ehken lakka -- ehken kasva, hän julisti epävarmasti. -- Laitta\njouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.\n\nToistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa\nvalmisteltavan päivän ensi ateriaa. _Salamassa_ siitä oli pian\nsuoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin\nvalmiit nostamaan ankkuri.\n\nJoe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta\nkuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa\naallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon\nlattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä.\nToisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen\ntukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista\nhaaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat\npyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin\npituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä.\nTähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen\nverkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne\nosterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.\n\nKun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin\nmereen _Salaman_ kummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan\nja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne\nhidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista\nköyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa\nraapiessaan tärisi ja nyhti.\n\n-- Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.\n\nPojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko\noli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen\nsuurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten\npoimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen.\nIsot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin\nmereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin\nvuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat\nkaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntää _Salaman_\ntoiselle suunnalle.\n\nToisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla\ntapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin\ntervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata\npilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua\nJoen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta,\nhän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.\n\n-- Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. -- Sinä oppi pian.\nKyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.\n\nJoe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian.\nSilloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan\nhenkäistä ja vaihtaa pari sanaa.\n\n-- Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. --\nAinakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet\nsanovat sitä Bay Farm-saareksi. -- Hän viittasi enemmän oikealle. -- Ja\ntuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.\n\n-- Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.\n\nFriskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta\nnostamaan.\n\n-- Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. -- Näitä ei\nomista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat\npyydystävinään täällä.\n\n-- Miksi ovat _pyydystävinään_.\n\n-- No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla\nyksityisten särkkiä.\n\nHän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. -- Yksityiset särkät\novat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko\nlaivasto lähtee sinne rosvoamaan.\n\n-- Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.\n\n-- No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä\nharmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan\nlientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka\nsaattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta\nparasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.\n\nEnsinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea\nlounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he\nlaskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin\npilvien lomitse.\n\n-- Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen.\n-- Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain\npikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.\n\n-- Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; -- mutta\n_Salama_ pyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja\nsitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh!\nEi sittä tule mittän.\n\n\n\n\nXV luku:\n\nMyrskyn temmellyksessä.\n\n\nKaiken iltapäivää _Salama_ keikkui ankkuripaikallaan, ja illan\ntullen tuuli petollisesti lientyi. Tämä seikka ja Ranskan Pekan\nesimerkki rohkaisi muitakin osterialuksia siinä määrin, että ne\npäättivät jäädä paikoilleen yöksi. Mutta kaikkialla tutkittiin tarkoin\ntouveja ja laskettiin mereen vara-ankkureita.\n\nRanskan Pekka komensi molemmat pojat purteen, ja vaikka he olivatkin\nyhtä mittaa saamaisillaan sen täyteen vettä he kuljettivat mukanaan\ntoisen ankkurin, joka laskettiin mereen melkein suorakulmaisesti\nensimmäiseen verraten. Sitten Ranskan Pekka suolti ulos melkoisen mitan\nketjua ja köyttä, niin että _Salama_ peräytyi toista sataa jalkaa\ntalttuen siitä hiukan rauhallisemmaksi.\n\nKatsellessaan sitten kajuutan suojasta Joe näki edessään hurjana\nkuohuvan vesiaavikon. Osterisärkät sijaitsivat ulkona aukealla lahdella\nkerrassaan suojattomina, ja tuuli, joka sai vapaana pyyhältää ulapan\npoikki melkein parin penikulman matkan, nostatti meren niin hurjiksi\nvyöryiksi, että näytti siltä, kuin nuo keikkuvat alukset saattaisivat\nmilloin hyvänsä kallistaa mastonsa mereen. Juuri ennen hämärän tuloa\nilmestyi tuulen puolelle purjelaikku; se suureni suurenemistaan, kunnes\nse viimein osottautui _Peuran_ suunnattomaksi isoksipurjeeksi.\n\n-- Se hullu miäs! huusi Ranskan Pekka rientäen kajuutasta katsomaan. --\nYks' kaunis peivä -- ah, yks' kaunis peivä, se on vissi -- se mene noin\nvan, puf! -- ja siin se on, puf! -- ja sitten ei enä ole mitän Nelsoni,\nei mitän _Pöira_ ei yhtikän mittä.\n\nJoe katsahti kysyvästi Friskon poikaan.\n\n-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Nelsonin pitäisi panna\nainakin yksi reivi. Kaksi olisi vieläkin parempi. Mutta nyt hän vain\najaa täysin purjein, ikäänkuin paholainen olisi kintereillä. Liian\nkovaa hän ajaa; hän on liian häikäilemätön, vaikka ei ole vähintäkään\npakkoa. Minä olen purjehtinut sen miehen kanssa ja tunnen hänen\ntapansa.\n\nSuunnattoman linnun lailla _Peura_ kohosi ja liiteli heitä kohti\naallon vaahtoryöppyisellä harjalla.\n\n-- Älä piittaa siitä, varotti Friskon poika. -- Hän koettaa vain,\nkuinka lähelle pääsee meitä iskemättä yhteen.\n\nJoe nyökkäsi myöntymykseksi ja tuijotti silmät suurina tuota\nkammottavaa näkyä. _Peura_ hypähti ilmaan, kohottaen keulaansa\ntaivasta kohti, niin että emäpuun etuosa paljastui vaahdon ympäröimänä.\nSitten se syöksähti alaspäin kannen peittyessä kuohuihin ja kiiti\nhuimaavaa vauhtia heidän ohitseen niin läheltä, että puomi suhahti\n_Salaman_ köysistöstä vain jalan päässä.\n\nOhi livahtaessaan ruorin ääressä seisova Nelson heilutti kättään ja\nnauroi hilpeästi päin silmiä Ranskan Pekalle, jota tuo vaarallinen\ntemppu suuresti suututti.\n\nAlapuolelle päästyään oivallinen alus kääntyi ja kallistui niin\npahasti, että sen ruskea pohja paljastui senterboordia myöten,\noikaisihe jälleen ja syöksähti edelleen kuin paholaisen riivaamana. Se\nkulki ohitse oikealta puolen. He näkivät halkaisijan humahtaen\nlehahtavan alas ja ankkurin heilahtavan mereen; ja kun alus sitten\nperäytyi isonpurjeen palaessa paukkuen, he huomasivat toisenkin\nankkurin leiskahtavan kaukana edellisestä. Sitten isopurje lipui alas\nkannelle, se kierrettiin kokoon ja kiinnitettiin asemilleen, ja kaikki\ntämä ennätti tapahtua, ennenkuin alus oli päässyt pingottamaan molempia\nankkuritouvejaan.\n\n-- Ah, ah! Siin vasta on miästen miäs! Ranskalaisen silmät kiiluivat\nhänen katsellessaan moista ihailtavaa purjehdustaitoa, ja Friskon\npojankin katseisiin ilmestyi lämpöä.\n\n-- Ihan kuin huvijahti, hän vakuutti kajuuttaan palatessaan -- ihan\nkuin huvijahti, taikka vielä parempikin.\n\nYön koittaessa tuuli alkoi jälleen yltyä, ja kello yhdeltätoista se oli\npaisunut sellaiseksi, että Friskon poika selitti sen \"ulvovan\". Vähän\nnukuttiin _Salamassa_ sinä yönä. Ainoastaan hän kykeni ummistamaan\nsilmänsä. Ranskan Pekka nousi tuon tuostakin tarkastamaan. Kahdesti hän\nkäväisi kannella suoltamassa ankkurille enemmän köyttä. Joe makasi\nkojussaan kuunnellen ja koettaen turhaan saada unesta kiinni. Hän ei\nsuinkaan ollut peloissaan, mutta hän ei ollut tottunut nukkumaan\nmoisessa mylläkässä ja kohinassa. Ei hän myöskään ollut kuvitellut,\nettä alus saattaisi kappaleiksi hajoamatta tehdä sellaisia hurjia\nhyppyjä kuin nyt _Salama_ teki. Useasti se kierähti syrjälleen\nniin ankarasti, että hän uskoi sen varmasti kaatuvan. Toisinaan se\nhypähti korkealle ilmaan ja paiskautui sitten takaisin aaltoja vastaan\njymähtäen niin, että olisi luullut pohjan murtuvan muruiksi. Sitten se\ntaas jännitti ankkuriköysiä niin äkisti, että koko runko vapisi ja\nkitisi liitoksistaan.\n\nFriskon poika heräsi kerran ja hymyili hänelle virkkaen:\n\n-- Tätä sanotaan meidän kesken rimpuilemiseksi. Mutta odotappas, kunhan\npäivä koittaa ja me irrotamme koukut: Ellei joku laivoista silloin\najaudu rannalle, niin saat sanoa minua vaikka maamyyräksi.\n\nJa sen sanottuaan hän vääntäysi toiselle kyljelleen ja vaipui taasen\nuneen. Joe kadehti häntä. Kello kolmen vaiheilla hän kuuli Ranskan\nPekan ryömivän keulapuolelle ja hommailevan jotain kanssissa. Joe\nkatseli uteliaana hänen toimiansa ja näki hurjana keikkuvan laivalampun\nheikossa valossa, kuinka hän kiskoi sieltä esiin kaksi kimppua\nvaraköyttä. Nämä hän kuljetti kannelle, ja Joe tiesi hänen jatkavan\nniillä ankkuriköysiä.\n\nPuoli viideltä Ranskan Pekka hommaili lieden ääressä, ja kello viisi\nhän kutsui pojat kahville. Tämän juotuaan he ryömivät kannelle\nkatselemaan kaameata näytelmää. Päivä koitti koleana ja harmaana yli\nhurjana vyöryvän vesiaavikon. He erottivat hämärästi Asparagus-saaren\nrantaviivan, mutta saattoivat selvästi kuulla vyöryjen kohisevan sitä\nvastaan. Ja valon käytyä selvemmäksi he huomasivat, että alus oli yön\nkuluessa raahautunut aaltojen painosta ainakin puoli kilometriä\nankkuripaikaltaan.\n\nSamoin oli käynyt muidenkin alusten. _Peura_ oli melkein heidän\nrinnallaan, _La Caprice_ keikkui muutaman sadan metrin päässä, ja\nheidän ja rannan välissä oli viisi muuta kamppailevaa osterialusta.\n\n-- Kaksi on kateissa, ilmotti Friskon poika kohottaen kaukoputken\nsilmilleen ja tutkien rantaa.\n\n-- Tuolla onkin yksi! hän huusi. Ja tarkasteltuaan sitä huolellisesti\nhän lisäsi: -- Se on _Antaa mennä_. Pian se murtuu kappaleiksi.\nToivottavasti miehet ennättivät maihin.\n\nRanskan Pekkakin käytti kaukoputkea ja sitten vuorostaan Joekin. Hän\nsaattoi selvästi nähdä, kuinka tuo poloinen alus keikkui\nrantahyrskyissä, ja hietikolla hän erotti sen miehistönkin.\n\n-- Missä on _Aave_? uteli Ranskan Pekka.\n\nFriskon poika etsi sitä turhaan rannalta. Mutta suunnattuaan sitten\nputken ulapalle hän havaitsi sen keinuvan turvallisena kilometrin\npäässä.\n\n-- Lyönpä vetoa, ettei se ole siirtynyt tänä yönä sataakaan metriä, hän\nsanoi. -- Taisi tavata hyvän ankkuripaikan.\n\n-- Muta, julisti Ranskan Pekka. -- Siälä on yksi pikku paikka muta.\nKyllä se on menny kalua, jos se kynttä sen läpi, se on vissi asja.\nSillä on pärin köikäin ankkuri, kelppa van mutan. Minä sano pojille:\nhankki raskampi ankkuri, mutta ne van naura. Kyllä viälä itkevät yks'\nkaunis peivä, se on vissi asja.\n\nMuuan aluksista nosti purjetilkun ja alkoi hirvittävästi kamppaillen\npyrkiä ulommaksi tuhon ja kuoleman kynsistä. He tarkastelivat jonkun\naikaa, kuinka se keikkui ja kallistihe kammottavasti päästen vain\nhituisen eteenpäin.\n\nRanskan Pekka teki lopun heidän joutilaasta katselustaan. -- Hej,\ntenne! hän huusi. -- Pistä kaks' reivi isopurjen. Pian pois täält!\n\nTätä toimittaessaan he kuulivat äkkiä huudon, joka käänsi heidän\nhuomionsa ulapalle. Kohottaessaan katseensa he näkivät _Aaveen_\naivan lähimailla raahautuvan hurjaa vauhtia heitä kohti. Ranskan Pekka\nlivahti keulapuolelle ketterästi kuin kissa, ottaen samalla esiin\npuukkonsa, ja yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, joka pidätti\nvara-ankkuria. Tämä sai _Salaman_ painautumaan koko painollaan\npääankkurin varaan. Siitä se kääntyi vasemmalle, mikä tapahtui juuri\nviime tuokiossa; sillä seuraavassa silmänräpäyksessä _Aave_ liukui\nperä edellä yli sen paikan, jolta he olivat siirtyneet.\n\n-- Kas, sillähän on neljä ankkuria ulkona! huusi Joe nähdessään neljän\nköyden pingottuvan veteen melkein kohtisuorasti sen keulasta.\n\n-- Kaksi on haraa, irvisti Friskon poika, ja tuossa menee uuni.\n\nHänen puhuessaan kannelle ilmestyi kaksi nuorukaista, jotka pudottivat\nmereen keittouunin köyteen sidottuna.\n\n-- Hyh! Friskon poika huusi. -- Katsokaas Nelsonia. Hän on pistänyt\nyhden reivin, ja silloin tietää varmasti, että korvissa suhisee!\n\nVaahdoten kiiti _Peura_ heitä kohti uhmaillen myrskyä kuin mahtava\nmerieläin. Peräpuolitse kiitäessään Puna-Nelson heilutti kättään, ja\nviittätoista minuuttia myöhemmin, kun he parhaillaan nostivat ainoata\njäljellä olevaa ankkuriaan, hän ajoi jälleen ohitse melkoisen matkan\npäässä tuulen puolelta.\n\nRanskan Pekka seurasi ihaillen hänen kulkuaan, vaikka virkkoikin\nennustavasti: -- Yks' kaunis peivä, puf! se mene pohjan, se on vissi\nasja.\n\nHetkistä myöhemmin nostettiin _Salaman_ reivattu halkaisija, ja\nalus antautui vuorostaan taisteluun. Hidasta ja ankaraa ja vaarallista\ntyötä oli, kun oli pyrittävä ulommaksi rannasta, ja Joe kummasteli\nmonet kerrat, että niin pieni alus saattoi laisinkaan kestää\nluonnonvoimien raivoa. Mutta vähä vähältä se ponnisteli kauemmaksi\nsyvemmille vesille, missä kuuttia hiukan höllennettiin, ja sitten alus\nliukui suojaan Alamedan aallonmurtajan paasimuurin taakse, joka\nsijaitsi muutaman kilometrin päässä. Siellä he tapasivat _Peuran_\nrauhallisena ankkurissa, ja sinne kamppailivat seuraavina tunteina\nlaivaston jäännökset, paitsi _Aave_, joka oli kaikesta päättäen\najautunut maihin toisen haaksirikkoutuneen seuraksi. Iltapäivällä tuuli\noli lientynyt kummastuttavan äkisti, ja sää muuttui melkein kesäiseksi.\n\n-- Tämä ei näytä hyvältä, Friskon poika virkkoi illalla, kun Ranskan\nPekka oli soutanut purrellaan Nelsonin luo vierailemaan.\n\n-- Mikä ei näytä hyvältä? kysyi Joe.\n\n-- Mikä -- ilma tietysti. Se lauhtui liian äkisti. Se ei saanut\npuhaltaa itseään puhtaaksi, eikä se nyt heitä, ennenkuin on saanut\nitsensä tyhjiin. Saattaa yltyä ulvomaan minä hetkenä tahansa -- mikäli\nminä ymmärrän näitä asioita.\n\n-- Minne me täältä lähdemme? tiedusteli Joe. -- Mennäänkö takaisin\nosterisärkille?\n\nFriskon poika pudisti päätään. -- En minä tiedä, mitä Ranskan Pekka\naikoo tehdä. Se rautayritys meni myttyyn, osterin pyynti meni myöskin\nmyttyyn, ja nyt hän on niin harmissaan, että voi ryhtyä vaikka kuinka\nhurjaan yritykseen tahansa. Enpä kummastelisi, vaikka tästä\nlähdettäisiin Nelsonin kera kohti Redwood Cityä, missä niillä on se\nsuuri homma, niinkuin minä sinulle mainitsin. Jossain siellä päin se\non.\n\n-- Mutta minä en rupea sellaisiin yrityksiin, ilmotti Joe\npäättäväisesti.\n\n-- Etpä tietenkään, myönteli Friskon poika. -- Enkä minä luule, että\nsiellä sinua tarvitaankaan, kun Ranskan Pekalla on apunaan Nelson ja\nhänen molemmat miehensä.\n\n\n\n\nXVI luku:\n\nFriskon pojan aarteet.\n\n\nKeskustelun tauottua molemmat pojat makasivat kajuutan katolla parin\ntunnin ajan. Sitten Friskon poika lähti sanaakaan sanomatta alas ja\nraapaisi tulitikulla tulta. Joe kuuli hänen hapuilevan kajuutassa ja\nhetkistä myöhemmin kutsuvan lempeällä äänellä. Kajuuttaan siirryttyään\nhän näki Friskon pojan istuvan kojun laidalla, polvillaan merimiehen\nrihkamalaatikko ja kädessään huolellisesti taitettu kuvalehden lehti.\n\n-- Onko hän tämän näköinen? Friskon poika kysyi silitellen lehteä ja\nkääntäen sen niin, että toinenkin saattoi nähdä.\n\nKuva esitti poikaa ja kahta tyttöä, jotka istuivat vanhanaikuisessa\ntilavassa ullakkokamarissa jonkinlaista neuvottelua pitäen. Se\ntytöistä, joka parhaillaan puhui, oli katsojaan kääntyneenä, molemmat\ntoiset sitä vastoin selin.\n\n-- Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan\nkasvoihin.\n\n-- Sinun -- sinun -- sisaresi -- Bessie.\n\nSanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän\nlausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain\nsanomattoman pyhästä.\n\nJoe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään\nyhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi\njotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa.\nAivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän\nhehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta\nhillitsi itseään.\n\n-- Ei, ei -- anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja\ntyöntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi\nverkemmin: -- Minä luulin -- tuota noin -- minä luulin, että sinä\nymmärtäisit ja -- tuota noin --\n\nHänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän\nkäänsi nopeasti päänsä.\n\nSeuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla\nkäsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta\nkehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti\nmuodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut\nkuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa -- istumassa\nkäsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman\nluonnollisimmalta teolta.\n\nHän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti\npaljon hänen toverilleen.\n\n-- Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.\n\n-- Et sinä ymmärrä -- etkä voisikaan ymmärtää.\n\n-- Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!\n\nFriskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. -- Enkä minä luule, että\nosaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan\nsitä sanoiksi.\n\nMutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän\njatkoi:\n\n-- No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan\nmaaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole\nkoskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt\nsitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi -- minussa\nikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. -- Hän laski kätensä\nrinnalleen. -- Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri\nsellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä\ntietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä -- oh, siitä on jo pitkä\naika -- eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan\n-- juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään.\nMinusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja\nminä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä\nniin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä.\nMutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa\nsuoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän\nmuuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua,\nja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä\nirti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta\ntuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin\nsilloin se oli totta. En minä tiedä oikein -- enkä minä osaa sitä\nselittää sen paremmin.\n\nJoen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli\nmielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti\npäätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.\n\n-- Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa\nonnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi.\nSiitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa\nkuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää\nkehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten,\nkun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä\najattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän\nmahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun\nystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät\nhän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.\n\n-- Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin\nkarkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle\naakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin,\nettä rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen\naina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin,\nelättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin\nlähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun\nsinulle joskus toiste -- sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen\nelämääni.\n\n-- Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku\npoika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä -- minä olen ajatellut\nhäntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia\nselvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta\najatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta\nelämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä\nlailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita\nihmisiä -- sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä\ntulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi -- niin, en minä tiedä,\nminä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä,\nvai kuinka?\n\nJoe nyökäytti myöntävästi.\n\n-- Kerroppas minulle niistä -- jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi\nhuomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.\n\n-- Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän\nkäsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää\nsitä ainakin osaksi. -- Ensinnäkin ne ovat -- hm! -- tuota noin, ne\novat -- tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. -- Hän keskeytti selityksensä\ntuntien peräti epäonnistuneensa.\n\nFriskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.\n\nJoe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä\npalasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa --\ntuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli\nhentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä\ntypyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia,\nmustatukkaisia, keltakutrisia, -- lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia\nja -muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä\nyhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut \"hamepoika\", ja minkä\nvuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? -- Kaikki tytöt ovat\nsamanlaisia, hän päätti epätoivoisena. -- Ne ovat ihan samanlaisia kuin\nnekin, jotka sinä tunnet -- aivan varmasti.\n\n-- Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.\n\nJoe vihelsi. -- Etkö ole koskaan tuntenutkaan?\n\n-- Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua\nenglantia, enkä minä osannut italiaa -- ja sitten hän kuoli. Sama se --\nvaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä\nyhtä paljon kuin sinäkin.\n\n-- Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin\nsinä, vastasi Joe.\n\nMolemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin\nmietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut\nosottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä\noli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen\najatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa\nenemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja\nystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti --\nsiltä hänestä tuntui -- mutta tästä lähtien, no niin, se asia\nkorjautuisi varmasti tästä lähin.\n\nSamassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat\npojat riensivät kannelle.\n\n\n\n\nXVII luku:\n\nFriskon pojan tarina.\n\n\n-- Haala ylös isoseili ja vetä ankkuri! huusi ranskalainen. -- Pitä\nsitten kurssi _Pöiran_ mukkan! Otta pois sivulyhtyjä!\n\n-- Tule! Irrota seisingit -- joutuin, komensi Friskon poika.\n\n-- Vedä nyt tuosta vallista -- tuosta köydestä -- irrota se\nvaarnapenkistä. Älä vedä nopeammin kuin minä. Kas niin! Kiinni se! Me\npingotamme sitä myöhemmin. Juokse perään ja tiukenna isonpurjeen\nkuuttia! Työnnä ruori ylös!\n\nIsonpurjeen äkillisestä painosta _Salama_ pingotti ja nyki\nankkuriaan malttamattoman hevosen lailla, kunnes rautainen rauta\nirrottui nytkähtäen pohjasta ja alus vapautui.\n\n-- Hellitä kuutti! Tule takaisin ja auta kiskomaan kettinkiä!\nHalkaisija paikoilleen!\n\nPoika, joka huokaili kuvalehtien tyttöjä katsellessaan, oli kadonnut,\nja kannella puuhaili voimakkaana ja käskevänä merimies. Hän juoksi\nperään ja antoi aluksen kääntyä, kun halkaisija lensi ratisten ylös\nJoen nostamana. Juuri silloin liukui _Peura_ suunnattoman lepakon\nlailla heidän ohitseen hämärään.\n\n-- Voi, ne poika, ne tartte koko öö! he kuulivat Ranskan Pekan\närisevän. Ja sitten virkkoi Puna-Nelsonin yrmeä ääni:\n\n-- Älä sinä, franseesi, vikise! Minä olen itse opettanut Pojan\npurjehtimaan, eikä minun ole vielä koskaan tarvinnut hävetä hänen\npuolestaan.\n\n_Peura_ oli näistä kahdesta aluksesta nopeampi, mutta he eivät\nantaneet tuulen täyttää purjeita kokonaan ja pysyttelivät sen vuoksi\nniin lähellä, että pojat saattoivat kaiken aikaa nähdä heidät. Tuuli\npuhalsi tasaisena lännestä, luvaten ennen pitkää yltyä. Ajelehtivat\npilvet peittivät tähdet näkyvistä ja ilmaisivat siten, että ylemmissä\nilmakerroksissa vallitsi voimakkaampia virtauksia. Friskon poika\ntarkasteli taivasta.\n\n-- Saamme aika puuskan ennen aamua, hän selitti -- juuri niin kuin\nsanoin sinulle.\n\nMuutaman tunnin kuluttua alukset joutuivat lähelle San Mateon rantaa ja\nlaskivat ankkuriin kaapelinmitan päähän. Rannasta työntyi ulos pieni\naallonmurtaja, ja he saattoivat erottaa vähäisen jahdin, joka kellui\npohjaan ankkuroituna lähellä.\n\nTavan mukaan järjestettiin kaikki valmiiksi äkillisen lähdön varalle.\nAnkkurit voitiin nostaa ja purjeet levittää tuossa tuokiossa.\n_Peurasta_ saapui äänettömästi lipuen kaksi purtta. Puna-Nelson\noli luovuttanut toisen apumiehistään Ranskan Pekalle, joten kummassakin\npurressa oli kaksi henkeä. Nämä eivät suinkaan olleet mitään\nmiellyttävää joukkoa -- eivät ainakaan Joen mielestä -- sillä\nheidän kasvoillaan oli vimmatun vakava ilme, joka saattoi hänet\nmelkein värisemään. _Salaman_ kapteeni kiinnitti uumenilleen\npistoolivyönsä ja sijotti veneeseen kiväärin sekä lujan taljan, jossa\noli kaksi väkipyörää. Sitten hän kaatoi viiniä koko joukolle, ja\nseisoen pimeässä kajuutassa miehet joivat yrityksensä onneksi. Myöskin\nPuna-Nelson oli varannut mukaansa ampuma-aseita, hänen miehillään\ntaasen oli vyöllään tavallinen meripuukko. Veneisiin laskeutuessaan he\nliikkuivat varsin verkalleen ja äänettömästi. Ranskan Pekka varotti\nvielä poikia pysymään hiljaa laivassa ja karttamaan kaikkia metkuja.\n\n-- Jolleivät ne olisi ottaneet venettä, niin nyt sinä voisit päästä\npakoon, Joe, kuiskasi Friskon poika, kun veneet olivat kadonneet\npimeyteen rannan suojaan.\n\n-- Miksei _Salamalla_ yhtä hyvin? kuului odottamaton vastaus. --\nMe voisimme nostaa purjeet ja ennättää tiehemme, ennenkuin he\njoutaisivat päätäänkään kääntämään.\n\nFriskon poika epäröi. Toverihenki eli hänessä voimakkaana, ja hänestä\ntuntui vastenmieliseltä pettää päämiehensä.\n\n-- En luule, että olisi kaunista jättää heidät pinteeseen, hän virkkoi.\n-- Tietysti minä tiedän, hän jatkoi nopeasti, että he hommaavat jotain\nluvatonta; mutta muistathan tuon ensimmäisen yön, jolloin sinä juoksit\nvedessä venettä kohti ja rannalta paukuteltiin yhtä mittaa? Emmehän me\nsilloin jättäneet sinuakaan pulaan, vai kuinka?\n\nJoe myönsi vastahakoisesti, ja sitten hänen mieleensä juolahti uusi\najatus.\n\n-- Mutta he ovat rosvoja -- ja varkaita -- ja pahantekijöitä. He\nrikkovat lakia, eikä meitä haluta tehdä rikoksia. Eivätkä he kuitenkaan\njää avuttomiksi. Onhan heillä _Peura_. Ei mikään estä heitä\npääsemästä pakoon sillä, eivätkä he saa meitä kiinni pimeässä.\n\n-- No, lähdetään sitten. -- Friskon poika oli nyt taipunut, mutta\nyritys ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, sillä se tuntui yhä\nkavallukselta.\n\nHe ryömivät keulapuolelle ja alkoivat nostaa isoapurjetta. Ankkurin he\nsaattoivat jättää jälkeensä, jos oli tarpeen säästää aikaa. Mutta niin\npian kuin vallit alkoivat ratista levykaroissa, kuului pimeässä\nvarottava sähähdys \"pst!\" ja sitten kuiskasi joku: -- Antakaa olla!\n\nVilkaistessaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului, he havaitsivat\nkasvot, jotka tuijottivat heihin toisen aluksen laidan ylitse.\n\n-- Oh, se on vain _Peuran_ laivapoika, selitti Friskon poika. --\nAnna mennä vain!\n\nJälleen heidät keskeytettiin heti, kun väkipyörät alkoivat kalista.\n\n-- Kuulkaas, veijarit, hellittäkää ne vallit ajoissa, tai minä näytän\nteille toisen tempun!\n\nKun tätä uhkausta seurasi pistoolinhanan napsahdus niinkuin romaaneissa\nja näytelmissä tapahtuu, totteli Friskon poika ja siirtyi muristen\ntakaisin kajuutan puolelle. -- Oh, kyllä me vielä saamme yllin kyllin\ntilaisuuksia, hän kuiskasi lohduttavasti Joelle. -- Kylläpä se Ranskan\nPekka oli ovela. Hän arveli, että sinä saattaisit taas karata, ja pani\nmeille vahdin.\n\nRannalta ei kuulunut mitään, mikä olisi ilmottanut rosvojen puuhista.\nEi yksikään koira haukkunut, ei ainoatakaan valoa tuikahtanut.\nKuitenkin tuntui siltä, kuin ilmassa olisi ollut rauhattomuutta, joka\nennen pitkää puhkeisi myrskyksi. Yö ikäänkuin odotti jännittyneenä,\naivan kuin olisi hautonut kaikenkaltaisia hirmuja. Pojat tunsivat tämän\nselvästi kyyristyessään istuma-aukossa toistensa turviin.\n\n-- Sinun piti kertoa minulle siitä, kuinka karkasit, rohkeni Joe\nviimein lausua -- ja miksi sitten tulit takaisin.\n\nFriskon poika ryhtyi heti kertomaan, puhuen hillityllä äänellä aivan\ntoisen korvaan.\n\n-- Näes, kun päätin paeta entisestä elämästäni, niin ei minulla ollut\nainoatakaan tuttavaa, joka olisi auttanut minua. Mutta sen tiesin, että\nmaihin minun piti pyrkiä ja siellä etsiä jonkinlaista työtä, niin että\nvoisin sitten ruveta lueskelemaan. Arvelin myöskin, että maaseudulla\nolisi parempi tilaisuus siihen kuin kaupungissa. Ja niin minä livahdin\nNelsonin kynsistä. Minä olin näes silloin _Peuralla_. Eräänä\niltana minä laittauduin Alamedan osterisärkillä oltaessa maihin ja\nlivistin lahden seutuvilta niin joutuin kuin kintut kykenivät. Nelson\nei saanut minua kiinni. Mutta siellä päin asusti pelkästään\nportugalilaisia farmareita, eikä yhdelläkään ollut antaa työtä minulle.\nOli sitä paitsi onneton vuodenaika -- talvi. Siitä näet, kuinka paljon\nminä tunsin maaelämää.\n\n-- Minä olin säästänyt itselleni pari dollaria, ja kuljin sitten\neteenpäin, yhä syvemmälle sisämaahan, haeskelin työtä ja ostin leipää\nja juustoa ja muuta sen tapaista kauppamiehiltä. Usko pois, että oli\nöisin kylmä, kun täytyi nukkua ulkosalla ilman peitettä; ja minä olin\naina iloissani, kun aamu koitti. Mutta kaikkein pahinta oli se, että\njokainen katseli minua niin eriskummallisesti. Ne olivat kaikki niin\nepäluuloisia, eikä yksikään pelännyt sen ilmaisemista, ja toisinaan ne\nusuttivat koiransa minun kimppuuni ja käskivät minut tieheni. Näytti\nsiltä, kuin ei minua varten olisikaan tilaa maalla. Sitten loppuivat\nrahat, ja juuri kun olin pahimmin nälissäni, minut otettiin kiinni.\n\n-- Otettiin kiinni! Minkä vuoksi?\n\n-- Aivan syyttä. Tai varmaankin siksi, että elin. Ryömin eräänä yönä\nheinäsuovaan nukkumaan, siellä kun oli lämpimämpi, ja silloin tuli\nkylän poliisi ja vangitsi minut muka maankiertäjänä. Ensinnä he\nluulivat minua karkulaiseksi ja ilmottivat sähköteitse tuntomerkkini\njoka taholle. Minä kerroin, ettei minulla ollut mitään omaisia, mutta\nsitä he eivät ottaneet uskoakseen pitkään aikaan. Ja sitten, kun ei\nkukaan vaatinut minua huostaansa, tuomari lähetti minut erääseen\npoikain kasvatuslaitokseen San Franciskoon.\n\nHän vaikeni ja tuijotti kiinteästi rannalle päin. Pimeys ja\näänettömyys, johon miehet olivat kadonneet, oli kerrassaan\nläpitunkematon. Ei kuulunut muuta kuin yltyvän tuulen tohina.\n\n-- Minä jo luulin, että heittäisin henkeni siinä kasvatuslaitoksessa.\nOli kuin olisin joutunut vankilaan. Meitä vartioitiin kuin\npahantekijöitä. Mutta kyllä se olisi mennyt mukiin, jos olisin vain\nsietänyt niitä toisia poikia. Mutta he olivat enimmäkseen kaikkein\nkehnoimpia katupoikia -- valehtelivat, matelivat ja menettelivät\nraukkamaisesti, ei heissä ollut rahtuistakaan miestä eikä vähintäkään\naavistusta suorasta pelistä. Siellä ei ollut mitään muuta, mikä olisi\nollut minulle mieleen, kuin kirjat. Silloin minä lueskelinkin aika\nlailla, usko pois! Mutta se ei voinut korvata kaikkea. Minä kaipasin\nvapautta ja päivänpaistetta ja suolaista vettä. Ja mitä minä sitten\nolin tehnyt joutuakseni vankilaan sellaisten poikien pariin? Olin\nkoettanut luopua kehnosta elämästä ja ryhtyä parempaan, olin tehnyt\naivan oikein, ja sen nyt sain palkakseni. Näes, minä en ollut kyllin\nvanha ymmärtääkseni asiata perin pohjin. -- Välistä saatoin nähdä,\nkuinka auringon paiste kimalteli aalloilla ja valkaisi purjeet aivan\nhuikaiseviksi, ja _Peura_ pyyhälti loisteen halki ihan mielensä\nmukaan -- ja silloin tunsin itseni aivan hulluksi ikävästä. Ja sitten\npojat tekivät minulle jotain kehnoja kepposiaan, ja minä rupesin\nlöylyttämään koko joukkoa. Vartijat sulkivat minut tyrmään ja\nkurittivat minua. No niin, en voinut kestää kauempaa, odotin sopivaa\ntilaisuutta ja sitten lähdin käpälämäkeen. Siltä näytti, ettei maissa\nollut tilaa minulle, ja niin liityin Ranskan Pekan seuraan ja palasin\ntakaisin lahdelle. Siihen se yritys päättyi, mutta kyllä minä koetan\nuudestaan, kunhan tulen vanhemmaksi -- kyllin vanhaksi, että voin pitää\npuoliani.\n\n-- Sinun pitää palata maihin minun kanssani, virkkoi Joe käskevästi,\nlaskien kätensä toverin olkapäälle. -- Juuri niin sinun pitää tehdä.\nKun tästä --\n\nPäh! Rannalta kajahti revolverin laukaus. Päh! Päh! Joukko revolvereita\näänsi terävästi ja nopeasti. Kuului hurja huuto, mikä häipyi samassa.\nJoku alkoi parkua apua. Molemmat pojat kavahtivat silmänräpäyksessä\njaloilleen, nostivat isonpurjeen ja laittautuivat valmiiksi lähtemään.\n_Peuran_ poika menetteli samein. Jahdissa heräsi muuan mies\nunestaan, työnsi skailetista esiin päänsä, mutta vetäysi äkkiä takaisin\nnähdessään kaksi outoa alusta. Odotuksen jännitys oli päättynyt,\ntoiminnan aika oli käsissä.\n\n\n\n\nXVIII luku:\n\nUusia velvollisuuksia.\n\n\nFriskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli\nvalmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen\nliikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli\nvaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului\nväkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan:\n\"Laskekaa alemmaksi!\" ja \"heittäkää irti!\"\n\n-- Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä\ntarkottaen.\n\n-- Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusi _Peuran_ poika heille\naluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan\nhikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen\nkimpussa.\n\n-- Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. -- Onko kaikki valmiina?\n\n-- On -- selvä on.\n\n-- Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta\npistää esiin päätään. -- Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.\n\n-- Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus.\n-- Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.\n\n-- Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.\n\n-- Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasi _Peuran_ poika;\nja sen jälkeen oli mies ääneti.\n\n-- Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.\n\nMolemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen\nluo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan\nääni kyllin selvästi todisti.\n\n-- Ei, ei! hän huusi. -- Pannan se _Salaman. Pöirä_ seila liika\npian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se.\nPannan se _Salaman_. Häh? Mitä sinä sano?\n\n-- No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. -- Selvitetään se asia\nmyöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan.\nMinulta taittui käsivarsi.\n\nMiehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki\nkävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja,\nairojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi,\nettä hankittiin takaa-ajoa.\n\n-- No nyt! komensi Puna-Nelson. -- Kaikki samalla haavaa! Älkää\npäästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee!\nVetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja\nhuoatkaa vähän.\n\nVaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään\nankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä\ntuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin\nepämääräiset ääriviivat.\n\n-- Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. -- Vetäkää\nyhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä\nkerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!\n\nMiehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat\nlopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle\nja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen\nselälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin\nsovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson\noli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä\nriippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan\nnäyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli\nrannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan\nuhkasi yllättää heidät.\n\n-- Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle\nvalmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. -- Minä koetan pysytellä\nlähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten\nhuomenna merellä, Farralonesin luona. -- Hän hyppäsi purteensa miesten\njälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: -- Ja\nsitten Meksikoon, pojat -- Meksikoon päivää paistattamaan.\n\nJuuri kun _Salama_ ankkurista vapautuneena painautui lähtemään\nhalkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus,\njoka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko\noli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen\nteki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin\nettä _Salama_ joutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt\nmitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä\npäivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta\nmuistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä\ntoverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä\nvankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, että _Salama_\npääsisi pakoon.\n\nTakaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle\nheistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä\nvartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti,\njuoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen\naiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista\npelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.\n\n_Peura_ oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen\nselviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli _Salama_\njo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää\nvauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun\nHunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon\npoika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan,\nkuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja\nmietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin\nhauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä\nhänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain\nhöyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain\nkatua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä\nRanskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli\npujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan\nkahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika\nnoudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan\nalusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli\naaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki\ntuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta\nse hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää -- kenties sen\nvuoksi, että _Salama_ laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että\nisonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.\n\nHeti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat\nunisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli\nyltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren\ntarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja\nharmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman\nläntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan\nPekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä\nluovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka\nkeikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.\n\n-- Ne luule, ne saa kiin _Salama_! Pyh! -- Ja hän käänsi\naluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.\n\nTakaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken.\nIlmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa\nnopeammin.\n\n-- Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.\n\nRanskan Pekka nauroi. -- Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila\nvikkelämpi -- me seila korkeampi. Se pelkä tuuli -- me otta koko tuuli.\nOh, vartto van, niin saa näke.\n\n-- Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon\npoika -- ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka\nuskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua.\nKatsos!\n\nEdessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät\ntaivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse\npyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa\nkohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä\nvaluvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu\nlautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja\nluonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa\nlaajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.\n\nRanskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki\nylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas\nkajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken\ntyötä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen\novessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja\ntämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän!\nFriskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan\nlattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.\n\n-- Kissa vieköön, hän kuiskasi. -- Taitaa olla sinun isäsi?\n\nJoe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San\nAndreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja\nvarmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka -- ja heitä oli\ntoista tuhatta miestä.\n\n-- Älä hiisku mitään, hän varotteli.\n\nFriskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. -- Ranskan Pekka ei\nosaa lukea, hän mutisi -- eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää\nsinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki\nja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä,\nmitä sinä sille mahdat?\n\n-- Odota, niin saat nähdä.\n\nJoe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka.\nPahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt\naivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi\nalukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia\nse jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä\nenemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia\nmuuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin\nvastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän\noli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli\nvelvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään\nkohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet\nauttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen\nparhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan\nvaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä\nsuhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä\nmielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen\npäättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden,\nettä luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.\n\n\n\n\nXIX luku:\n\nPakosuunnitelma.\n\n\n-- Nyt sitä mennän! huusi Ranskan Pekka.\n\nMolemmat pojat juoksivat istuma-aukkoon. Oli jouduttu matalikon\näärimmäiseen päähän. Suunnaton neljänkymmenen jalan korkuinen aalto\nkohousi vaahtopäisenä korkealle heidän ylitseen, riistäen heiltä\nhetkeksi tuulen ja uhaten murskata tuon pienen aluksen kuin\nmunankuoren. Joe pidätti henkeään. Se oli valtava hetki. Ranskan Pekka\nlaski suoraan kohti, ja _Salama_ ryntäsi jyrkkää rinnettä\nylöspäin, seisahtui hetkiseksi päätä huimaavalle harjamalle ja vaipui\nsitten alapuolella ammottavaan syvänteeseen. Kääntäen toisinaan\naaltojen lomasta alemma tuuleen ja ohjaten sitten suoraan päin\nvaahtoharjoja, he ponnistelivat eteenpäin tuon vaarallisen vyöhykkeen\npoikki. Kerran kohahti erään aallon hyrsky suoraan alukseen ja oli\naivan tukahuttamaisillaan heidät, mutta muuten alus keinui ja hyppeli\nkevyesti kuin korkki.\n\nJoesta tuntui siltä, kuin hänet olisi nostettu irralleen itsestään --\nerilleen maailmasta. Tämä oli sittenkin elämää, tämä oli toimintaa!\nVarmaankaan ei tämä kuulunut tuohon vanhaan arkipäiväiseen maailmaan,\nmissä hän oli elänyt niin kauan! Höyrylaivan vettä valuvalle\nkansilastille kerääntyneet merimiehet heiluttivat öljylakkejaan, ja\nyksinpä komentosillalla oleva kapteenikin ilmaisi ihastustaan tuolle\nreippaalle miehistölle.\n\n-- Oh, katto, katto! Ranskan Pekka viittasi taaksepäin.\n\nHuvijahti ei uskaltanut antautua samaan leikkiin, vaan liikuskeli edes\nja takaisin matalikon sisäreunan vaiheilla. Ajojahti oli päättynyt.\nMuuan luotsikutteri, joka pakeni suojaan lähestyvän myrskyn tieltä,\nlensi heidän ohitseen pelästyneen linnun lailla ja sivuutti\nhöyrylaivan, ikäänkuin tämä olisi pysynyt paikallaan.\n\nPuolta tuntia myöhemmin _Salama_ kiiti vapaaksi viimeisen\nryöppyävän hyrskyn syleilystä ja liukui nousten ja laskien Tyvenen\nmeren pitkiä aaltoja myöten. Tuuli oli yltynyt ja pakotti reivaamaan\nsekä halkaisijan että isonpurjeen. Sitten laskettiin taas täyttä\nvauhtia oikealle kohti Farralonesta, joka sijaitsi noin neljän\npenikulman päässä. Kun aamiainen oli keitetty ja syöty, he ehättivät\n_Peuran_, joka oli pantu piihin ja joka ajelehti lounaaseen\nrannasta. Ruori oli köytetty paikoilleen, eikä kannella näkynyt\nainoatakaan sielua.\n\nRanskan Pekka moitiskeli katkeroituneena moista huolimattomuutta. -- Se\nole Puna-Nelsonin suur vika. Hän ei välittä. Hän ei pelkä mitä. Yks'\nkaunis peivä hän kohta kuale -- oikken pian! Minä ole vissi.\n\nKolme kertaa he kiersivät _Peuran_ ympäritse ja huusivat yhteen\nääneen, ennenkuin saivat ketään kannelle. Aluksessa nostettiin\nviipymättä purjeet ja yhdessä molemmat kaarnankappaleet laskivat\näärettömälle valtamerelle. Friskon poika selitti Joelle sen\nvälttämättömäksi, koska täytyi saada kyllin runsaasti tilaa, ennenkuin\nmyrsky kävisi täysin raivoin heidän kimppuunsa. Muussa tapauksessa he\nsaattaisivat ajautua alas Kalifornian rannikolle. Ruokaa ja vettä, hän\nvirkkoi, voi hankkia laskemalla jossain maihin, kunhan sää ensin\nparantuisi. Hän toivotti onnea Joelle sen johdosta, ettei tämä tuntenut\nmerikipua; se seikka tuotti hänelle myöskin Ranskan Pekan kiitokset ja\nteki tämän suopeammaksi kapinallista matruusiaan kohtaan.\n\n-- Kuuleppas, mitä meidän on tehtävä, kuiskasi Friskon poika\npäivällistä keittäessään. -- Me raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan\nja --\n\n-- Raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan?\n\n-- Niin, ja sidomme hänet käsistä ja jaloista, kunhan tulee pimeä.\nSitten sytytämme tulet ja laskemme rantaa kohti, koetamme päästä\nsatamaan, saman tekevää minne, kun vain pääsemme pois Puna-Nelsonin\nkynsistä.\n\n-- Niin, sanoi Joe mietittyään asiaa -- se olisi aivan paikallaan, jos\nminä kykenisin tekemään sen yksin. Mutta kun sinun täytyy auttaa --\nniin, näes, silloin sinä kavaltaisit Ranskan Pekan.\n\n-- Maltappas nyt, kun minä selitän. Minä autan sinua, jos lupaat\nminulle yhden asian. Ranskan Pekka otti minut alukseensa, kun karkasin\n\"ojennuslaitoksesta\", kun näin nälkää enkä tietänyt minne menisin, enkä\nminä juuri voi palkaksi toimittaa häntä vankilaan. Se ei olisi suoraa\npeliä. Eihän isäsi pakottaisi sinua syömään sanaasi, vai kuinka?\n\n-- Ei, ei tietenkään. -- Joe tiesi, kuinka pyhänä hänen isänsä piti\nkunniasanaansa.\n\n-- Sen tähden sinun täytyy luvata, ettei Ranskan Pekka joudu\nsyytteeseen -- ja isäsi täytyy suostua siihen myös.\n\n-- Hyvä on. Entä sinä itse? Ethän sinä sen jälkeen enää voi lähteä\nhänen mukanaan _Salamassa_.\n\n-- Oh, älä sinä minusta välitä. Ei minua kukaan kaipaa. Minä olen jo\nkyllin vahva ja tarpeeksi merielämään perehtynyt, niin että voin ruveta\ntavalliseksi merimieheksi. Minä lähden jonnekin toiselle maailman\nkulmalle ja alotan alusta.\n\n-- Sitten meidän täytyy antaa asian raueta.\n\n-- Minkä asian?\n\n-- Koko pakosuunnitelman.\n\n-- Joutavia! Siitä on jo sovittu.\n\n-- Kuuleppas nyt, veikkonen, minä en rupea semmoiseen kauppaan. Ennen\nminä lähden vaikka Meksikoon, ellet lupaa yhtä asiaa.\n\n-- No, mikä se on?\n\n-- Niin pian kuin päästään maihin, sinä antaudut minun valtaani ja\nluotat minuun. Ethän sinä tiedä mitään maamyyräin touhuista -- niin\nsinä sanoit itsekin. Ja minä puhun isälleni -- se käy vallan helposti\n-- niin että sinä saat oppia tuntemaan kunnon ihmisiä ja opiskella ja\nhankkia sivistystä ja ruveta joksikin muuksi kuin rantarosvoksi tai\nmerimieheksi. Eikö sinua enimmin haluttaisikin sellainen elämä?\n\nFriskon poika ei virkkanut mitään, mutta kasvojen ilme osotti varsin\nselvästi, että häntä kyllä halutti.\n\n-- Eikä se olisi muuta kuin oikeata ja kohtuullista, Joe jatkoi. --\nSinä olet auttanut minua kaiken aikaa, ja nytkin sinä autat minua\nhankkimaan takaisin isän rahat. Sen hän on velkaa sinulle.\n\n-- Mutta en minä pidä semmoisista kaupoista. Minun mielestäni ei\nsellainen mies ole minkään arvoinen, joka auttaa toista vain palkkaa\nsaadakseen.\n\n-- Ole nyt vaiti. Kuinka paljon luulet isän saavan maksaa\nsalapoliiseille ja muille sellaisille, jos haluaa saada takaisin\nkassakaappinsa? Lupaa nyt vain, ja jos eivät minun puuhani sitten\nmiellytäkään sinua, niin voithan peruuttaa. Tänne käsi, tämä on\nrehellinen kauppa.\n\nHe löivät kättä kaupantekiäisiksi ja alkoivat rakennella suunnitelmaa\nyön varalta.\n\nMutta myrsky, joka ulvoen pyyhälsi luoteesta, oli varannut\naivan toisenlaisia seikkailuja _Salamalle_ ja sen miehistölle.\nPäivällisen syötyään heidän oli pakko pistää kaksinkertaiset reivit\nsekä halkaisijaan että isoonpurjeeseen, eikä myrsky ollut kuitenkaan\nvielä yltynyt hurjimmilleen. Se oli mylleröinyt meren sellaiseen\nraivoon, että ulappa oli yhtämittaisena vesivuorten joukkona. Siinä oli\nedessä komea, mutta kaamea näky pienen aluksen matalalta kannelta\nkatsottuna. Molempien alusten miehistöt erottivat toinen toisensa vain\nsilloin, kun laivat viskautuivat samalla haavaa aaltojen harjamille.\nToisinaan hulahti vesiryöppyjä istuma-aukkoon tunkeutuen aina\nkajuuttaan asti, ja Joe sai käydä pieneen pumppuun käsiksi, jotta ruuma\npysyisi tyhjänä.\n\nKello kolmelta Ranskan Pekan onnistui merkein ilmottaa _Peuraan_,\nettä hänellä oli aikomus panna piihin ja laskea ajoankkuri. Tämä näytti\nleveältä, matalalta purjekangassäkiltä, jonka suuta piti ammollaan\nkolmikulmainen kehys. Siihen kiinnitettiin vetoköydet samoin kuin\nleijaan, niin että sen vastustavin puoli tuli kääntyneeksi aaltoja\nvasten. Vinhaa vauhtia ajautuva alus pysyisi sen avulla päin tuulta ja\naallokkoa, mikä oli moisessa myrskyssä turvallisin asento. Puna-Nelson\nheilutti kättään ilmaistakseen, että hän ymmärsi ja aikoi menetellä\nsamalla tapaa.\n\nRanskan Pekka siirtyi keulapuolelle laskeakseen itse ankkurin ja jätti\nFriskon pojan toimeksi kääntää aluksen oikealla hetkellä päin tuulta.\nRanskalainen seisoi livettävällä kannella odotellen otollista\ntilaisuutta. Mutta juuri silloin _Salama_ kohousi tavattoman\nsuuren hyöyn nostamana, ja kun se pääsi harjalle, hyökkäsi ankara\ntuulenpuuska sen kimppuun juuri sen suoristautuessa. Tämä vastaliike\nesti sitä taipumasta niin sukkelasti sivulle, jotta se olisi voinut\nantaa myöten tuulen äkkiä painaessa purjeita ja mastoa vastaan.\n\nKuului ankara paukahdus, jota seurasi rusahdus. Tuulenpuolen\ntaljaköydet olivat katkenneet, ja masto, halkaisija, isopurje,\nväkipyörät, taakit, ajoankkuri, Ranskan Pekka -- kaikki lennähtivät\nmereen. Aivan kuin ihmeen kautta kapteeni kaappasi kiinni vesitaakista\nja sai kietaistuksi käsivartensa halkaisijapuomin ympäri. Pojat\nriensivät keulapuolelle vetääkseen hänet turvaan, ja Puna-Nelson, joka\noli huomannut tapaturman, käänsi aluksensa ja laski kohti pelastamaan.\n\n\n\n\nXX luku:\n\nVaaran hetkenä.\n\n\nRanskan Pekka ei ollut vahingoittunut pudotessaan mereen _Salaman_\nmaston pyyhkäisemänä, mutta ajoankkurin, joka oli mennyt samalla\nkertaa, oli käynyt huonommin. Isonpurjeen kahveli oli iskenyt sen\npuhki, eikä se ottanut enää toimiakseen. Laitaa vastaan jyskivä\nköysistö piteli alusta vinosti aaltoja vastaan, mikä asento ei ollut\nkaikkein vaarallisimpia, mutta ei myöskään varsin turvallinen.\n\n-- Ajös, ajös, vanha _Salama_. Ei sinä koskan enä puske pein\ntuuli. Ei sinä koskan enä neytä pitkä nenä härrojen huvijahti.\n\nNäin valitteli kapteeni seisoen istuma-aukossa ja tarkastellen\nvaurioita silmät kosteina. Joekin, joka vihasi häntä sydämestään, tunsi\ntällä hetkellä sääliä häntä kohtaan. Voimakas vihuri sieppasi mukaansa\naallon hyrskeisen harjan ja heitti sen avuttomaan alukseen.\n\n-- Eikö sitä voi pelastaa? tiedusteli Joe suolavettä syljeskellen.\n\nFriskon poika pudisti päätään.\n\n-- Eikö kassakaappiakaan?\n\n-- Mahdotonta, hän vastasi. -- Ei tähän voisi saada toista alusta\nrinnalle, vaikka maksaisi koko maailman kullat. Nyt ei auta muuta kuin\najatella omaa pelastustaan.\n\nUusi aalto pyyhälsi heidän ylitseen, ja laivavene, joka oli jo aikoja\nsitten täyttynyt vedellä, lensi murskaksi perää vastaan. Sitten\nilmestyi _Peura_ heidän yläpuolelleen vesivuorella keinuen. Joe\nkavahti taaksepäin, sillä hänestä tuntui, kuin se syöksyisi seuraavassa\ntuokiossa suoraan heidän päälleen. Mutta samassa se vaipuikin\nammottavaan kuiluun, ja he saivat vuorostaan katsella sitä ylhäältä\npäin. Näky oli valtava, eikä Joe voinut sitä koskaan unohtaa.\n_Peura_ kiikkui lumivalkoisessa vaahdossa, ja vesi virtasi sen\nkannen ylitse kuohuvina koskina. Ilma oli täynnä tupruavaa vihmaa, joka\nsai kaiken näyttämään utuiselta ja epätodelliselta. Muuan miehistä oli\ntarrautunut kiinni vaaralliselle peräkannelle koettaen irrottaa veden\ntäyttämää laivavenettä. Poika kurottausi kauas istuma-aukon sarjasta,\njohon hän oli iskenyt toisen kouransa, ja ojensi hänelle puukkoa.\nToinen miehistä seisoi ruorin ääressä käännellen sitä vikkelin käsin ja\npakottaen aluksen laskemaan tuuleen. Hänen rinnallaan oli Nelson\nhaavottunut käsi siteessä, öljylakki tuulen teillä ja vaalea tukka\nliimautuneena sotkuisiksi kiemuroiksi yltympäri kasvoja. Koko hänen\nolemuksensa osotti lannistumatonta rohkeutta ja voimaa. Melkein tuntui\nsiltä, kuin yliluonnollinen mahti olisi henkinyt hänestä.\n\nJoe katseli häntä äkillisen kunnioituksen valtaamana. Hän käsitti, mitä\nsuunnattomia mahdollisuuksia tuossa miehessä piili, ja suri sitä, että\nniitä oli niin kurjasti tuhlattu. Varas ja rosvo! Tuona hetkenä Joen\nmielessä leimahti totuuden välähdys, hän aavisti elämän menestyksen ja\ntappion salaisuuden. Elämä siirsi syrjään esiripun, jotta hän saisi\nlukea siitä kuin kirjasta ja ymmärtää. Puna-Nelsonin kaltaisista\naineksista luotiin sankareita; mutta heillä oli, mitä häneltä\npuuttui -- valitsemiskykyä, mielen tasaisuutta, hengen tervettä\nhillitsemisvoimaa, lyhyesti sanoen juuri niitä ominaisuuksia, joista\nisä oli niin usein hänelle \"saarnaillut\".\n\nNämä ajatukset täyttivät Joen mielen silmänräpäyksen ajan. Sitten\n_Peura_ lennähti pilviä kohti ja kiisi heidän keulansa editse\nmahtavan aallon harjamalla.\n\n-- Se villi miäs! Se villi miäs! huusi Ranskan Pekka hämmästyneenä\nkatsellen. -- Se usko, että hän voi kiippa! Hän kuale! Me kaikki kuale!\nHän täytty keenty. Oh, se hullu, se hullu!\n\nMutta aika oli täpärällä, ja Puna-Nelson uhmasi vaaraa. Oikealla\nhetkellä hän kiippasi isonpurjeen toiselle laidalle ja käänsi jälleen\ntiukasti päin tuulta.\n\n-- Nyt se tulee! Pidä varasi ja hyppää veneeseen! huusi Friskon poika\nJoelle.\n\n_Peura_ hurahti heidän peräpuolitseen kallistuen niin, että\nkajuutan akkunat peittyivät veteen, ja laskien niin läheltä, että\nyhteentörmäyksen välttäminen näytti melkein mahdottomalta. Mutta\nvellova vesi heitti molemmat alukset erilleen. Nähdessään yrityksen\nepäonnistuneen Puna-Nelson valmistausi heti toiseen. Peräsin\ntyönnettiin sivulle, _Peura_ pyörähti kuin takajaloilleen kohoten\nja heilautti täten isonpurjeen puomin lähemmäksi _Salamaa_.\nRanskan Pekka oli likinnä sitä, eikä tämä otollinen tilaisuus kestänyt\nsilmänräpäystä kauempaa. Hän ponnahti ilmaan kissan lailla tarttuen\nmolemmin käsin aliköyteen. Sitten _Peura_ syöksähti edelleen\nkastaen hänet joka heilahduksella mereen. Mutta hän piteli yhä kiinni\nja laahautui alusta kohti joka kerta, kun kohosi jälleen ilmaan, kunnes\nsaattoi pudottautua istuma-aukkoon, juuri kun Puna-Nelson valmistautui\nuudistamaan liikkeensä.\n\n-- Nyt on sinun vuorosi, virkkoi Friskon poika.\n\n-- Eipä, sinun vuorosi, Joe vastasi.\n\n-- Mutta minä olen tottuneempi merellä, Friskon poika väitti.\n\n-- Ja minä osaan uida yhtä hyvin kuin sinäkin, toinen intti.\n\nVaikeata olisi ollut päättää, miten väittely olisi loppunut, mutta\nkävikin niin, että nopeasti toisiaan seuraavat tapahtumat tekivät\nratkaisun tarpeettomaksi. _Peura_ oli taas kiipannut ja kiiti\ntakaisin huimaa vauhtia. Se kallistui niin hirvittävästi, että\nkaatumisen välttäminen tuntui kerrassaan mahdottomalta. Siinä oli\nsuurenmoinen näky. Juuri silloin myrsky puhkesi täyteen raivoonsa,\nulvova tuuli velloi ryöppyäviä aallonharjoja, niin että ne kiehuivat.\n_Peura_ katosi näkyvistä suunnattoman vesivyöryn taakse. Aalto\nvieri edelleen, mutta seuraavassa tuokiossa pojat näkivät\nhämmästyksekseen aluksen entisellä paikalla vain raivoisaa vettä.\nEpäillen he katsoivat toisen kerran. _Peuraa_ ei vain näkynyt. He\nolivat yksinään myrskyn myllertämällä valtameren ulapalla.\n\n-- Herra olkoon armollinen heidän sieluilleen, virkkoi Friskon poika\njuhlallisesti.\n\nÄkillinen onnettomuus oli kauhistuttanut Joen siihen määrään, ettei hän\nsaanut sanaakaan suustaan.\n\n-- Purjehti suoraa päätä kumoon ja meni pohjaan painolasteineen,\nhuohotti Friskon poika. Kiinnittäen sitten huomionsa heidän omaan\nvaaranalaiseen asemaansa hän virkkoi: -- Nyt saamme tulla omin neuvoin\ntoimeen. Tuo puuskaus taittoi myrskyltä selän, mutta meri ärtyy\nvieläkin vihaisemmaksi, kun tuuli lientyy. Auta nyt toisella kädellä ja\npitele lujasti kiinni toisella. Meidän täytyy saada se päin laineita.\n\nVeitsi kädessä pojat ryömivät keulapuolelle, missä laitaan jyskivä\nmasto hylkykappaleineen haittasi pahasti aluksen liikkeitä. Friskon\npoika toimi johtajana tässä tukalassa työssä, mutta Joe noudatti\nneuvoja kuin vanha merikarhu. Tuon tuostakin hyökyaalto pyyhälsi\nkeulalaidan ylitse viskelles poikia edestakaisin kuin sukkuloita.\n\nEnsinnä sidottiin suurin osa veteen joutunutta sälyä keulapuolen\nristipollariin; sitten he viiltelivät ja hakkasivat hengästyneinä\nhuohottaen ja yhtä usein veden alla kuin sen päällä noita yhteen\nsotkeutuneita valleja, kuutteja, taakeja ja köysiä. Istuma-aukkoon\ntulvi runsaasti vettä, ja elleivät he ehtisi suoriutua työstään\najoissa, painuisi alus varmasti pohjaan. Lopulta oli kuitenkin\nvapauduttu kaikesta muusta paitsi vasemmanpuoleisesta köysistöstä.\nFriskon poika viilsi silloin poikki taljaköydet, myrsky suoritti lopun.\n_Salama_ ajautui nopeasti hylkysälyn alapuolelle, kunnes keulaan\nkiinnitetty nuora pingottui ja pakotti keulan kääntymään päin tuulta ja\naallokkoa.\n\nPojat herkesivät hetkiseksi työstä hurratakseen menestykselleen, mutta\nriensivät sitten peräpuolelle, missä kajuutta oli puolillaan vettä ja\ntavarat uiskentelivat sinne tänne. Ottaen perälaatikoista pari sankoa\nhe alkoivat ammentaa vettä mereen. Se oli ankaraa ja masentavaa työtä,\nsillä moni sangontäysi viskausi uudelleen heidän ylitseen. Mutta he\npysyivät itsepintaisina, ja yön saapuessa _Salama_, joka hilpeästi\nkeikkui vallattomana aalloilla ajoankkureineen, saattoi taas ylpeillä\nsiitä, että sen pumput toimivat moitteettomasti. Myrskyltä oli\ntaittunut selkä, kuten Friskon poika oli ennustanut. Tuuli oli\nkääntynyt länteen ja puhalsi vielä varsin navakasti.\n\n-- Jos sitä kestää, selitti Friskon poika, niin me ajaudumme huomenna\nKalifornian rannikolle. Ei tässä auta muu kuin odottaminen.\n\nHeidän mielensä oli alakuloinen toverien kuolemasta ja lamassa\nylenmääräisistä ponnistuksista. Sen vuoksi he eivät virkkaneet\nmontakaan sanaa, vaan painautuivat toisiaan vastaan lämpöä ja seuraa\netsien. Yö oli kurja, ja kylmä puistatti heitä yhtämittaa. Aluksessa ei\nollut ainoatakaan kuivaa paikkaa, suolavesi oli kastellut ruokavarat,\nhuopavaipat, kaiken. Toisinaan he vaipuivat unenhorrokseen. Mutta sitä\nkesti vain lyhyeltä, sillä kumpikin havahtui vuoron perään äkillisesti\nhätkähtäen, niin että toinenkin siitä heräsi.\n\nViimein päivä koitti, ja he alkoivat tarkastella ympäristöään. Tuuli ja\naallokko olivat vaimentuneet melkoisesti, eikä tarvinnut enää olla\nlevotonna _Salaman_ turvallisuudesta. Rannikko oli lähempänä kuin\nhe olivat odottaneet, sen kalliot kohousivat tummina ja uhkaavina\nharmaassa sarastuksessa. Mutta auringon noustessa he saattoivat nähdä\nkeltaiset hietikot, joita reunusti valkoinen kuohusarja, ja takana --\nse näytti melkein liian hyvältä ollakseen totta -- häämöttivät\nkaupungin taloryhmät ja savuavat uuninpiiput.\n\n-- Santa Cruz! Friskon poika huusi -- nyt ei tarvitse pelätä, että\nhukumme rantahyrskyihin.\n\n-- Onko kassakaappi siis pelastettu? kysyi Joe.\n\n-- Pelastettu! Onpa tietenkin. Eihän siellä tosin ole paljoa suojaa\nisoimmille aluksille, mutta tällä tuulella me laskemme suoraa päätä San\nLorenzo joen suuhun. Siellä on vähäinen järventapainen ja venehuone.\nVesi on sileätä kuin lasi ja me ulotumme melkein pohjaan jaloillamme.\nNäes, minä olen käynyt täällä kerran Puna-Nelsonin kanssa. Käy kiinni.\nMe pääsemme perille aamiaiseksi.\n\nNoutaen kaapeista hiukan varaköyttä hän sitoi sen ajoankkurin\njäännökseen ja kuljetti uuden touvin perään, missä hän kiinnitti sen\npollariin. Sitten hän irrotti keulasta vanhan touvin. _Salama_\nkääntyi niin, että keula suuntausi maihin päin. Kahdesta vara-airosta\nja kastuneista huopapeitteistä heidän onnistui valmistaa hätäpurjeet.\nKun kaikki oli kunnossa, Joe irrotti aluksen perässä uiskentelevista\nhylkytavarain jäännöksistä, ja Friskon poika tarttui ruoriin.\n\n\n\n\nXXI luku:\n\nJoe isänsä luona.\n\n\n-- Kas niin! huudahti Friskon poika kiinnitettyään _Salaman_ sekä\nkeulasta että perästä ja istuutuen pienen satamalaiturin pollarille. --\nMitäs nyt tehdään, kapteeni?\n\nJoe katsahti häneen kummastuneena. -- Mitä -- tuota noin -- mitä sinä\ntarkotat?\n\n-- No, etkö sinä mukamas ole kapteeni nyt? Mehän olemme päässeet\nmaihin. Tästä alkaen minä olen matruusi, enkö olekkin? Mitä sinä\nkäsket, kapteeni?\n\nJee älysi hänen tarkotuksensa. -- Joka mies aamiaiselle -- toisin\nsanoen -- maltappas vähän.\n\nHän katosi kajuuttaan ja otti esille ne rahat, mitkä hän oli alukseen\ntullessaan kätkenyt vaatemyttyynsä. Sitten hän lukitsi kajuutan oven,\nja he lähtivät kaupunkiin ravintolaa etsimään. Aamiaista syötäessä Joe\nsuunnitteli, mitä oli tehtävä edelleen, ja aterian jälkeen hän ilmaisi\naikeensa Friskon pojalle.\n\nKassanhoitajalta hän sai tietää, milloin aamujuna lähti San\nFranciskoon. Hän vilkaisi kelloaan.\n\n-- Minä ennätän vielä juuri ja juuri siihen, hän ilmotti toverilleen.\n-- Pidä kajuutan ovi lukittuna äläkä päästä ketään alukseen.\nTässä on rahaa; käy ravintolassa syömässä. Kuivaa peitteet ja nuku\nistuma-aukossa. Minä palaan huomenna. Mutta älä päästä ketään\nkajuuttaan. Hyvästi nyt.\n\nPuristettuaan kiireesti ystävän kättä hän riensi katua myöten asemaa\nkohti. Pilettiä leimatessaan junailija silmäili häntä kummastellen. Ja\nsiihen olikin syytä, sillä matkustajilla ei ollut tapana esiintyä\nmerisaappaissa, öljylakki päässä. Mutta Joe ei ollut milläänkään. Hän\nei edes huomannut sitä. Hän oli ostanut sanomalehden ja syventyi sitä\nlukemaan. Hetken kuluttua hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen\nuutinen:\n\n    _Otaksuttava merionnettomuus_.\n\n    Hinaajalaiva _Meren kuningatar_, jonka on vuokrannut\n    toiminimi Bronson & Tate, on palannut tuloksettomalta\n    tiedusteluretkeltä. Rosvoista, jotka niin häikäilemättömästi\n    ryöstivät toiminimen kassakaapin San Andreaksesta viime\n    tiistaiyönä, ei ole saatu mitään merkittäviä tietoja. Farralonesin\n    majakan vartija ilmottaa nähneensä keskiviikko-aamuna molempien\n    alusten pyrkivän merelle ankarassa myrskyssä. Kokeneet merimiehet\n    arvelevat heidän vääryydellä hankittuine aarteineen joutuneen\n    tuhon omiksi. Kerrotaan, että kassakaappi kymmenen tuhannen\n    dollarin ohella sisälsi erittäin tärkeitä asiakirjoja.\n\nTämän luettuaan Joe hengähti helpotuksesta. Ilmeisesti ei kukaan ollut\nsaanut surmaansa, San Andreaksessa olisihan siitä muuten mainittu\nsanomalehdessä. Ja jos olisi ollut pienintäkin vihiä hänen omasta\nkohtalostaan, ei lehti myöskään olisi ollut siitä kertomatta.\n\nSan Franciskon asemalla saattoivat uteliaat katselijat nähdä pojan,\njoka merimiehensaappaat jalassa ja öljylakki päässä nousi ajuriin ja\nkiirehti hyvää vauhtia matkoihinsa. Joe tiesi isänsä työajan ja\npelkäsi, ettei saisikaan tavata häntä, ennenkuin hän ennätti lähteä\naamiaiselle.\n\nToimistossa juoksupoika nyrpisti nenäänsä, kun hän työnsi oven\nauki ja ilmotti haluavansa puhutella herra Bronsonia. Eikä\nkonttoripäällikkökään tuntenut tuota epäilyttävää tunkeilijaa, kun tämä\nkääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Ettekö tunne minua, herra Willis?\n\nHerra Willis katsoi toistamiseen. -- Mitä, Joe Bronsonko? Mistä\nkummasta te tulette? Menkää vain sisään. Isänne on kyllä siellä.\n\nHerra Bronson herkesi sanelemasta pikakirjottajalleen ja kohotti\nkatseensa. -- Kas vain! Missä sinä olet ollut? hän virkkoi.\n\n-- Merillä, Joe vastasi nöyrästi ja lakkiaan hermostuneesti\nhypistellen, sillä hän ei tietänyt varmasti, miten hänet otettaisiin\nvastaan.\n\n-- Kovinpa oli matkasi lyhyt, vai mitä? Miltä maistui?\n\n-- Kyllähän se mukiin meni. -- Hän oli huomannut vilkkeen isän\nsilmäkulmassa ja tiesi, että reitti oli selvä. -- Eihän se ollut\nhullumpaa -- tuota noin -- kun ottaa huomioon --\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Niin, tuota noin -- olisihan voinut olla kurjempaakin, mutta ei\ntoisaalta olisi voinut käydä paremminkaan.\n\n-- Sepä kuulostaa mielenkiintoiselta. Paina puuta. -- Isä kääntyi\npikakirjottajan puoleen: -- Te voitte lähteä, herra Brown, ja -- hm --\nminä en tarvitsekkaan tänään enää teidän apuanne.\n\nTuskin Joe saattoi hillitä itkuaan, niin ystävällisesti ja\nluonnollisesti oli isä ottanut hänet vastaan -- aivan kuin ei olisi\ntapahtunut mitään erikoista. Tuntui siltä, kuin hän olisi juuri\npalannut lomalta tai mieheksi varttuneena joltakin liikematkalta.\n\n-- No, annappas nyt kuulla, Joe. Sinä puhuit minulle äsken arvotuksin\nja teit minut tavattoman uteliaaksi.\n\nJa Joe istuutui ja kertoi, mitä oli tapahtunut -- juurta jaksain --\nmaanantai-illasta aina nykyhetkeen asti. Jokaisen pikkuseikankin hän\nselitti -- yksityiskohtiaan myöten -- unohtamatta edes keskusteluja ja\nniitä suunnitelmia, joita oli tehnyt Friskon pojan varalta. Hänen\nkasvoilleen kohosi puna, ja hän innostui yhä enemmän. Herra Bronson oli\nmelkein yhtä kiihtynyt, kannustaen häntä kertomaan edelleen, milloin\nvauhti hiljeni, mutta pysyen muutoin äänetönnä.\n\n-- Niin että kai ymmärrätte, Joe päätti, ettei minun olisi juuri voinut\nkäydä paremmin.\n\n-- Saattaapa olla niin, virkkoi herra Bronson miettiväisesti. --\nSaattaapa olla, mutta on asialla toinenkin puoli.\n\n-- Sitä minä en ymmärrä. -- Joe tunsi suurta pettymystä, kun isän\narvostelu ei ollutkaan ehdottomasti hyväksyvä. Hänen mielestään\nkassakaapin pelastamisesta kannatti saada hartaammat kiitokset.\n\nIlmeisesti herra Bronson käsitti selvästi, miltä Joesta tuntui, sillä\nhän jatkoi: -- Mitä kassakaappiin tulee, niin siitä sinä ansaitset\ntäyden tunnustuksen. Herra Tate ja minä olemme jo kuluttaneet viisi\nsataa dollaria koettaessamme saada sitä takaisin. Se on niin tärkeä,\nettä me olemme myöskin luvanneet viiden tuhannen dollarin palkinnon,\ntuumimmepa tänä aamuna korottaakkin summaa. Mutta, poikaseni, -- herra\nBronson nousi ja laski kätensä hellästi Joen olkapäälle -- tässä\nmaailmassa on eräitä seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin kulta tai\npaperit, joita voi vaihtaa kullaksi. Miten on sinun itsesi laita? Se on\ntässä pääasia. Tahdotko myydä juuri nyt elämäsi parhaat mahdollisuudet\nyhdestä miljoonasta dollarista?\n\nJoe pudisti päätään.\n\n-- Se on pääasia, kuten jo sanoin. Ihmiselämää ei voi ostaa kaiken\nmaailman rikkauksilla. Eikä kullalla voi korvata kulunutta elämää; se\nei myöskään saata tehdä rikkaaksi ja kauniiksi elämää, joka on\nkutistunut, hukkaan mennyt ja ruma. Miten on sinun itsesi laita? Mitä\nnämä eriskummalliset seikkailut vaikuttavat sinun elämääsi -- juuri\n_sinun_ elämääsi, Joe? Aiotko palata siihen elämään huomenna uusin\ninnoin tai ylihuomenna tai seuraavana päivänä? Ymmärrätkö? Luuletko\nsinä, Joe, että minä asettaisin hetkeksikään poikani parhaita\nelämänmahdollisuuksia vaaraan vaivaisen kassakaapin vuoksi? Ja\n_voinko_ minä sanoa, ennenkuin aika on sen näyttänyt, ettei tämä\nsinun retkesi olisi saattanut muodostua paremmaksikin? Sellainen\nkokemus vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Dollari on tarkalleen toisensa\nkaltainen -- maailmassa niitä on lukemattomia: mutta ei yksikään Joe\nole minun Joeni kaltainen, eikä maailmassa ole ainoatakaan hänen\ntilalleen asetettavaksi. Etkö nyt ymmärrä, Joe? Etkö käsitä\ntarkotustani?\n\nHerra Bronsonin ääni värähti, ja seuraavassa tuokiossa Joe nyyhkytti\nsydän pakahtumaisillaan. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt isäänsä,\nja tällöin hän tajusi, kuinka paljon tuskaa hän oli mahtanut tuottaa\nisälle -- puhumattakaan äidistä ja siskosta. Mutta äskeiset neljä\njärkyttävää päivää olivat opettaneet hänet näkemään maailman ja ihmiset\nselvemmässä valossa, ja hän oli aina pystynyt pukemaan ajatuksensa\nsanoiksi. Niinpä hän alkoi nyt puhua näistä asioista ja siitä, mitä oli\noppinut maailmalla -- kertoi, mitä johtopäätöksiä oli tehnyt\nkeskustellessaan Friskon pojan ja Ranskan Pekan kanssa ja nähdessään\n_Peuran_ ja Puna-Nelsonin alapuolellaan kuohuvassa syvänteessä. Ja\nherra Bronson kuunteli ja ymmärsi vuorostaan hänkin.\n\n-- Mutta miten käy Friskon pojan, isä? Joe kysäisi loppuun\nennätettyään.\n\n-- Hm, siinä pojassa näyttää olevan melko lailla lupaavia aineksia,\nmikäli voi päättää sinun kuvauksestasi. -- Tällä kertaa herra Bronson\nsalasi silmäkulmansa vilkkeen. -- Ja minusta hän näyttää täysin\nkykenevän pitämään huolta itsestään.\n\n-- Isä? -- Joe ei saattanut uskoa korviaan.\n\n-- Maltappas sen tähden! Hän on nyt oikeutettu saamaan puolet noista\nluvatuista viidestä tuhannesta dollarista -- toinen puoli kuuluu\nsinulle. Te kaksi pelastitte kassakaapin valtameren syvyyteen\nvaipumasta, ja jos olisitte vain odottaneet hetkisen, niin olisimme\nkorottaneet palkintosummaa.\n\n-- Oh! Joe alkoi ymmärtää. -- Osan siitä voi vallan helposti järjestää.\nMinä en suostu ottamaan mitään. Mutta mitä toiseen puoleen tulee --\nniin ei Friskon poikakaan juuri sellaista halua. Hän kaipaa ystäviä ja\n-- ja -- vaikka ette sanonutkaan sitä, niin ne ovat kuitenkin\ntärkeämpiä kuin raha, eikä niitä saa rahalla. Hän haluaa saada ystäviä\nja päästä sivistyksen tielle, ei hän välitä kahdesta ja puolesta\ntuhannesta dollarista.\n\n-- Eikö sinun mielestäsi olisi parasta antaa hänen itsensä valita?\n\n-- Ei ollenkaan. Se asia on jo selvä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Näes, hän on päällikkö merellä, mutta minä maalla. Hän on nyt minun\nkomennettavanani.\n\n-- Sinulla on kai sitten valta ajaa hänen asiaansa tässä tapauksessa.\nNo hyvä. Minä esitän sinulle erään ehdotuksen. Minä hoidan hänen\nosuuttaan ja lupaudun maksamaan sen vaadittaessa. Muut asianne\njärjestämme myöhemmin. Sitten hän pääsee toimistoomme koetteeksi --\nsanokaamme vuoden ajaksi. Sinä voit ohjata hänen opintojaan, sillä olen\nvarma siitä, että tästä lähtien hoidat omat lukusi, tai myöskin voimme\nlähettää hänet iltakouluun. Ja jos hän suoriutuu koeajastaan\nkunniakkaasti, annan hänelle mahdollisuuden hankkia saman sivistyksen\nkuin sinäkin. Kaikki riippuu hänestä itsestään. No niin, herra\nasianajaja, mitä te sanotte holhokkianne koskevasta ehdotuksestani?\n\n-- Suostun siihen heti paikalla.\n\nIsä ja poika löivät kättä.\n\n-- Ja entä mitä sinä aiot nyt tehdä, Joe?\n\n-- Lähetän ensin sähkösanoman Friskon pojalle ja riennän sitten kotiin.\n\n-- Odotappas hetkinen, kunnes olen soittanut San Andreakseen ja\nilmottanut hyvät uutisemme herra Tatelle -- tulen sitten sinun mukaasi.\n\n-- Herra Willis, virkkoi herra Bronson heidän kulkiessaan toimiston\nhalki -- kassakaappimme on pelastettu, ja me otamme tänään lomaa joka\nmies. Olkaa niin ystävällinen ja ilmottakaa konttoristeille, että he\nsaavat olla vapaina lopun päivää. Ja kuulkaappas -- hän huusi jälkeensä\nhissiin astuessaan -- älkää vain unohtako juoksupoikaa!\n\n\n\n"]