[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJWEcqIjIM06eAP8Yjo_SLCd0OYjuY4DbBHGAnZQ-LSU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},736,"Rikos ja rangaistus","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"736-dostojevski-f-m-rikos-ja-rangaistus","736__Dostojevski_F._M.__Rikos_ja_rangaistus","Kuusiosainen romaani ynnä epilogi","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1866,1907,149119,907645,false,45263,[25,26,27,28,29],"Crime -- Psychological aspects -- Fiction","Detective and mystery stories","Murder -- Fiction","Psychological fiction","Saint Petersburg (Russia) -- Fiction",[31,32,33],"Classics of Literature","Novels","Russian Literature","\"Rikos ja rangaistus\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel first published in 1866. An impoverished former law student in Saint Petersburg plans to murder a pawnbroker, convincing himself that extraordinary men can commit crimes for higher purposes. After carrying out the deed, he spirals into psychological torment, consumed by guilt, paranoia, and horror. His intellectual justifications crumble as he confronts the internal and external consequences of his actions in this exploration of morality and conscience. (This is an automatically generated summary.)",[],346,"Pietariin sijoittuvassa romaanissa köyhä ylioppilas Raskolnikov tekee murhan koetellakseen teoriaansa poikkeusyksilöiden oikeudesta asettua lain yläpuolelle. Tekoa seuraa tuskallinen henkinen kamppailu, syyllisyys ja vähittäinen herääminen katumukseen rangaistuksen edessä.","F. M. Dostojevskin 'Rikos ja rangaistus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 736. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","RIKOS JA RANGAISTUS\n\nKuusiosainen romaani ynnä epilogi\n\n\nKirj.\n\nF. M. DOSTOJEVSKI\n\n\nViidennestätoista alkukielisestä painoksesta. Suomensi O. N--nen\n\n\n\nTurussa, Satamatyömiehen Osuuskunta r.l.\n\nAmmattilaisten Kirjapaino Oy, Turku, 1907.\n\n\n\n\n\n\nENSI OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nHeinäkuun alussa oli tavattoman kuumaa.\n\nIllan suussa astui eräs nuori mies ulos siitä huoneesta, jonka hän oli\nvuokrannut S-kadun varrelta, ja läksi vitkaisin, epävarmoin askelin\nK-sillalle päin.\n\nHän oli onnellisesti päässyt kohtaamasta emäntäänsä portaissa. Hänen\nhuoneensa oli välittömästi katon rajassa eräässä viisikerroksisessa\nrakennuksessa ja näytti enemmän kaapilta kuin ihmisasumukselta. Hänen\nemäntänsä, joka oli hänelle vuokrannut tämän huoneen, ja joka myös\nhuolehti hänen ruo'astaan ja palvelemisestaan, asui porrasta alempana,\nja aina kun hänen piti mennä ulos, täytyi hänen kulkea emännän kyökin\noven ohi ja se oli melkein aina avoinna. Ja aina kun hän meni ohi, sai\nhän kokea kiusallista, tuskallista tunnetta, jota hän häpesi ja joka\npakotti kummallisen virnistyksen hänen kasvoilleen.\n\nHän oli velassa emännälle, eikä tahtonut sen vuoksi tavata häntä.\n\nEi sen vuoksi, että hän olisi ollut arka tai pelkuri, vaan päinvastoin;\nmutta viime aikoina oli hän samallaisessa kiihkeässä ja liikutetussa\ntilassa kuin luulotautinen. Hän oli niin itseensä sulkeutunut kaiken\nsuhteen, että hän pelkäsi jokaista kohtausta, eikä yksistään emäntänsä\nkanssa. Köyhyys painoi häntä; mutta viime aikoina oli myös hänen sorron\nalainen tilansa lakannut olemasta taakkana hänelle. Hän ei tehnyt mitään\ntyötä, vaan tahtoi olla vallan toimeton. Hänen päähänsä ei koskaan\npälkähtänytkään pelätä sellaista henkilöä kuin emäntää, mitä pahaa tämä\nhautoneekin häntä vastaan. Mutta seistä portailla, kuunnella kaikkia\ntyhmyyksiä, kaikkea lörpötystä, joka ei häntä huvittanut, saada\nlakkaamattomia huomautuksia maksusta, uhkauksia, valituksia ja kaiken\nlisäksi hänen omat pakonsa, anteeksipyynnöt, valeet -- ei, mielummin\nhiipiä ohi kuin kissa, jotta ei kukaan kohtaisi häntä.\n\nKun hän oli astunut kadulle, tuntui hänestä itsestäänkin pelko emännän\nkohtaamisesta naurettavalta.\n\n\"Sellaista tuumaa hautoessa pelätä moisia pikkuasioita!\" ajatteli hän,\nvetäen suunsa hymyyn. \"Hm ... niin ... ihminen kykenee kaikkeen ja\nkuitenkin hän suvaitsee sellaista, että kaikki viedään suoraan hänen\nnenänsä alta, paljaan pelkuruuden vuoksi ... niin, siten on ... mitä\nihmiset enin pelännevät? Uutta askelta, uutta, itsenäistä sanaa he enin\npelkäävät... Mutta minä puhun liian paljon; senpä vuoksi en teekkään\nmitään, koska puhun. Ehkä myöskin puhun sen vuoksi, kun en tee mitään.\nVasta tänä viime kuukautena olen oppinut puhumaan -- kun loijoin kaiket\npäivät nurkassa ja ajattelin -- satuja. Minkä tähden oikeastaan kävelen\ntässä? Kykenenkö sitten tekemään jotakin _sellaista_? Onko se minun\nvakaa aikomukseni? Ei, ei hiukkaakaan, kaikki on vain mielikuvituksen\nleikkiä, tyhmyyksiä, niin, paljastaan tyhmyyksiä!\"\n\nUlkona oli pelottavan kuuma, sitäpaitsi ilma sellainen, että voi\ntukehtua, ahdinko, kaikkialla kalkkia, telineitä, tiilikiviä, pöllyä ja\ntuo omituinen kesähaju, jonka jokainen pietarilainen, joka ei ole\ntilaisuudessa vuokraamaan itselleen asuntoa maaseudulta, hyvin tuntee.\nKaikki tämä saattoi nuorukaisen jo ennestään kiihtyneet hermot mitä\ntuntehikkaimmiksi.\n\nSietämätön oluttupien löyhkä, joita oli etenkin tässä kaupunginosassa\nliikenemään asti, ja juopuneet miehet, jotka keskellä arkipäivää\nsukeltausivat näkyviin sieltä ja täältä, täydensivät tässä taulussa\nolevaa inhokkuutta ja surullista. Syvimmän vastenmielisyyden tunne\nväänsi hetken ajaksi nuoren miehen hienot piirteet. Hän oli tavattoman\nkaunis: säihkyvän mustat silmät, ruskeahko, yli keskimittainen, notkea\nja hyväkasvuinen. Mutta pian hän vaipui syviin mietteisiin, vaipui\nvallan itseensä ja tässä tilassa hän kulki edelleen kiinnittämättä\nhuomiota ympäristöön, tahtomatta kiinnittää huomiota siihen. Silloin\ntällöin mutisi hän jotakin itsekseen, sellainen oli hänen tapansa, kuten\nhän jo itsekin mainitsi. Tällä hetkellä hänelle selveni, että hänen\najatuksensa olivat sekavat ja että hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi;\nkahtena viime päivänä oli hän syönyt tuskin mitään.\n\nHän oli niin huonosti puettu, että jopa sellainenkin ihminen, joka olisi\nmoiseen tottunut, olisi hävennyt näyttäytyä sellaisissa rääsyissä\nkadulla keskellä kirkasta päivää. Se oli sitäpaitsi sellainen\nkaupunginosa, että huonosti puettu henkilö vaivoin voi siellä herättää\nkenessäkään kummastusta. Heinätorin läheisyys, jonkunlaisten majatalojen\nja etenkin työläis- ja käsityöläisväestön runsaus, joka, sullottuna\nnäille keskellä Pietaria sijaitseville kaduille ja kujille, sai aikaan\nsen, etteivät sellaiset henkilöt olleet ollenkaan harvinaisia; yksi\nsellainen ei herättänyt mitään huomiota. Nuoren miehen sydän oli jo\nennestään niin täynnä sappea, niin täynnä vihaa, ettei hän, huolimatta\ntoisinaan vielä sangen nuorekkaasta tunteellisuudesta, enää kauvemmin\nhävennyt rääsyjään. Asia oli vallan varmastikin toinen hänen\nkohdatessaan tuttuja tai entisiä tovereita, joita hän ei ylipäänsä\nmielellään tavannut. Mutta kun eräs juopunut, joka sattumalta hoiperteli\nkatua eteenpäin, äkkiä huusi hänelle: \"Kuules, senkin saksalainen\nhattuhampuusi!\" ja, täyttä kurkkua huutaen osotti häntä, silloin\npysähtyi nuori miekkosemme äkkiä ja tarttui kuin halvauksen tapaamana\nhattuunsa. Se oli korkea, pyöreä silinterihattu, jo sangen kulunut,\npunaseen vivahtava, pahoin runneltunut sekä täynnä reikiä ja pilkkuja ja\nilman reunusta. Mutta häpeää se ei ollut, vaan vallan toista tunnetta --\njonkinlainen kauhu valtasi hänet.\n\n\"Enkö sitä ajatellut!\" mutisi hän -- \"se on pahinta kaikista! Tuollainen\ntyhmyys, noin kurjan pieni pikkuasia voi tehdä tyhjäksi koko\nsuunnitelmani! Niin, liian omituinen hattu ... naurettava ja sen vuoksi\nsilmään pistävä ... minun rääsyihini sopii kieltämättä lakki, tavallinen\ntasainen lakki, vaan ei tällainen vanha linnunpelätti. Ei löydy ketään,\njolla on samanlainen, se näkyy virstan päähän ja painuu muistiin ... ja\ntodisteet, puhdistautuminen turhaa ... pikkuseikat, pikkuseikat ovat\nusein pääseikkoja!... Juuri nuo pikkuseikat saattavat kaikki\nturmioon...\"\n\nHänen matkansa ei ollut pitkä, tiesipä hän sen, miten monta askeltakin\nse oli; hänen oveltaan laskettuna tasan seitsemänsataa kolmekymmentä.\nHän oli kerran laskenut ne, kun kulki sinne ajatuksiin vaipuneena.\nSilloin ei hän itse uskonut mielikuviaan, niiden tavaton, viettelevä\njulkeus häntä vain kiihotti. Mutta nyt, kuukautta myöhemmin, alkoi hän\nkatsella asiaa toisin silmin ja tottui, huolimatta kaikista\nitsekiduttavista yksinpuheluista voimain ja päättäväisyyden puutteen\njohdosta, pian pitämään noita \"tavattomia\" mielikuvia mahdollisuuksina,\nvaikkakaan hän ei vielä täysin luottanut itseensä. Mutta tällä kerralla\noli hän aikeissa tehdä jonkinlaisen ennakkokokeen yritykseensä ja\njokaisella ottamallaan askeleella lisääntyi hänen kiihtymyksensä.\n\nSykkivin sydämin ja värisevin hermoin tuli hän tavattoman suureen\ntaloon, jonka toinen sivusta vietti kanavalle, toinen kadulle päin. Talo\noli jaettu pelkkiin pieniin huoneustoihin, joissa asui kaikenlaisia\nvähäpätöisiä käsityöläisiä ja työkansaa. Molemmissa porttikäytävissä ja\npihoilla hiipivät tulijat ja menijät lakkaamatta toistensa ohi. Kolme\ntai neljä piharenkiä puhdisti tallia; nuori tulija iloitsi siitä, ettei\nollut tavannut ketään heistä ja hiipi, kuljettuaan porttikäytävän läpi,\noikealla olevia portaita ylös. Ne olivat pimeät ja kapeat, hän tiesi sen\njo ennestään, hän oli tutkinut huoneustoa ja sen tekemä vaikutus\nmiellytti häntä. Sellaisessa ei utelias katsekaan ollut niin\nvaarallinen. \"Jos nyt pelkään tällä lailla, niin mitäpä en silloin\ntekisi, kun todella aijon ryhtyä tekoon?\"... ajatteli hän ehdottomasti,\nnoustessaan neljänteen kerrokseen. Täällä kohtasi hän virattomia\nsotilaita ja kantajia, jotka kantoivat eräästä huoneustosta huonekaluja.\nHän tiesi jo vanhastaan, että siinä asui eräs saksalainen\nvirkamiesperhe. \"Saksalainen muuttaa siis nyt, silloin on asuttu vain\nsen vanhuksen huoneusto neljännessä kerroksessa näitten portaitten\nvarrella. Se on hyvä ... joka tapauksessa...\" ajatteli hän ja nykäsi\nvanhuksen asunnon kellonauhasta. Kello soi heikosti kuin olisi se ollut\nläkkipellistä. Hän oli jo unohtanut kellon äänen ja nyt tuntui siltä,\nkuin muistuttaisi se häntä jostakin... Hän peräytyi hiukan, sillä hänen\nhermonsa olivat tulleet sangen tuntehikkaiksi. Pian sen jälkeen avattiin\novi, mutta vain hiukan raolleen. Oven avaaja, nainen, katseli tulokasta\nraosta ilmeisesti epäluuloisena; hänen salamoivat silmänsä vain näkyivät\npimeässä. Mutta kun hän näki alempana useita ihmisiä, rauhottui hän ja\navasi oven täydelleen. Tulokas astui pieneen huoneeseen, joka oli\nlautaseinällä jaettu kahtia, joista toinen osa oli pienoinen keittiö.\nVanhus seisoi vaijeten hänen edessään ja katseli häntä kysyvästi. Tämä\nvanhus oli pieni, kuivahko vanha nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;\nhänellä oli terävät, ilkeät silmät, pieni, terävä nenä ja paljas pää.\nVaaleaan, vähän harmahtavaan tukkaan oli runsaasti siroteltu pomadaa.\nOhuelle pitkälle kaulalleen oli hän kietonut flanellipalasen ja yllään\noli hänellä kuumuudesta huolimatta risanen ja tuiki haalistunut\nturkkiröijy. Nuori tulokas lienee tarkastellut häntä tavattoman\nhuolellisesti, sillä hänen kasvoillaan näyttäytyi taas vanha epäluulo.\n\n-- Minä olen Raskolnikov, ylioppilas, olin luonanne kuukausi sitten,\nsanoi nuori tulokas kevyesti kumartaen.\n\n-- Aivan niin, isäseni, muistan vielä vallan hyvin, että olitte täällä,\nsanoi vanhus kuitenkaan siirtämättä kysyviä katseitaan tulijan\nkasvoilta.\n\n-- Sepä hyvä ... nyt tulen taas samallaiselle asialle... jatkoi\nRaskolnikov, vähän hämillään ja kummissaan vanhuksen epäileväisyydestä.\n\n\"Ehkä hänen tapansa on sellainen,\" ajatteli hän, \"enkä minä ole sitä\nennen huomannut,\" mutta se koski häneen kuitenkin sangen epämieluisesti.\n\nVanhus näytti miettivän jotain, astui sitten vähän syrjään ja sanoi,\nosottaen arkihuoneensa ovea;\n\n-- Astukaa sisään, isäseni.\n\nSiinä pienessä huoneessa, johon nuori mies nyt astui, oli keltaset\nseinäpaperit, kurjenpolvet ja valkoset ikkunaverhot koristivat\nikkunoita, joista laskevan auringon valo tulvehti huoneeseen.\n\n\"_Silloin_ tulee auringon paistaa myös yhtäläiseen,\" juolahti hänen\nmieleensä, ja hän heitti pikaisen silmäyksen kamariin ja pani tarkoin\nmerkille sen kaluston. Siinä ei ollut mitään omituista. Huonekalut,\nkellertävästä puusta tehdyt, olivat sangen vanhat, leposohva suurine\ntaivutettuine selkänojineen, soikea pöytä sohvan edessä, toalettipöytä\npeilineen ikkunojen lomikossa, tuoleja seinustoilla ja pari\nkeltapuitteista tusinataulua -- siinä oli koko kalusto. Nurkassa paloi\npienen pyhimyskuvan edessä pieni lamppu. Kaikki oli sangen siroa,\nhuonekalut ja lattia olivat kuin kiillotetut, kaikki välkkyi. \"Se on\nLisavjetan ansio,\" ajatteli Raskolnikov. Koko asunnossa ei voinut tavata\ntomuhiukkastakaan. \"Ilkeillä, vanhoilla leskillä tapaa aina olla näin\nsiroa,\" ajatteli Raskolnikov edelleen ja vilkasi karttunikankaista\nesirippua, sen oven edessä, joka johti toiseen, pienempään kamariin,\njossa vanhuksen vuode ja pesukaappi olivat; sinne ei hän ollut vielä\nsaanut koskaan silmätä. Koko asumuksessa oli ainoastaan nämä kaksi\npientä huonetta.\n\n-- Mitä tahdotte? kysäsi vanhus kuivasti, astuen huoneeseen, asettuen\naivan Raskolnikovin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n-- Minulla olisi vain pantti, kas tässä! -- Hän veti taskustaan vanhan,\nlitteän hopeakellon. Sen takapuolelle oli kaiverrettu karttapallo; perät\nolivat terästä.\n\n-- Edellinenkin pantti on jo langennut maksettavaksi; jo toissa päivänä\nloppui odotusaika!\n\n-- Maksan teille koron ensi kuukaudesta; olkaa vain hieman\nkärsivällinen.\n\n-- Se riippuu vallan minun hyvästä tahdostani, tahdonko koetella\nkärsivällisyyttäni vai myynkö pantin nyt jo.\n\n-- Miten paljon annatte minulle tätä kelloa vastaan, AIjona Ivanovna?\n\n-- Sinä puhut aina tyhmyyksiä, isäseni; minun mielipiteeni mukaan ei se\nole minkään arvoinen. Sormuksesta annoin teille edellisellä viikolla\nkaksi seteliä (ruplan), kultasepältä saa ostaa uusia puolellatoista\nruplalla.\n\n-- Antakaa minulle tätä vastaan neljä ruplaa, niin lunastan sen, sillä\nse on ollut isäni. Saan kohta rahaa.\n\n-- Puolitoista ruplaa ja korko etukäteen, jos niin tahdotte.\n\n-- Puolitoista ruplaa! huudahti Raskolnikov kummissaan.\n\n-- Kuten tahdotte! -- Ja vanhus ojensi hänelle kellon takasin.\nRaskolnikov otti sen ja oli niin pahoillaan, että mieli kohta lähteä\ntiehensä, mutta hän tuli ajatelleeksi, etteihän hänellä ollut mitään\nmuuta keinoa ja etteihän tämä ollut ainoana syynä hänen tuloonsa.\n\n-- Ottakaa se sitten! sanoi hän raa'asti.\n\nVanhus otti avaimen taskustaan ja meni toiseen esiripun takana olevaan\nhuoneeseen. Raskolnikov, joka oli yksinään keskellä kamaria, kuunteli\nuteliaana ja veti johtopäätöksiään: \"Luultavasti ylemmässä laatikossa,\n-- avain hänellä siis on oikeassa taskussa ... siellä ne ovat kaikki\nkiinnitettyinä teräsrenkaaseen ... yksi niistä on muita suurempi,\nhammaslehtinen, se ei luonnollisestikaan sovi pesukaappiin ... tietysti\nsiellä vielä on jokin arkku, jokin matka-arkku ... se on pantava\nmieleen. Matka-arkuissa on aina tuollaiset avaimet...! Mutta miten\nkatalaa tämä kaikki sentään onkaan!\" pälkähti hänen päähänsä äkkiä.\n\nVanhus palasi.\n\n-- Kas tässä, isäseni; kymmenen prosenttia kuukaudessa puolestatoista\nruplasta -- on viisitoista kopekkaa etukäteen yhdeltä kuukaudelta. Ja\nniistä toisesta kahdesta ruplasta on teidän luonnollisestikin maksettava\nkaksikymmentä kopekkaa etukäteen -- summa viisineljättä. Tulette siis\nsaamaan yhteensä ruplan ja viisitoista kopekkaa kellosta; kas tässä\nsaatte sen.\n\n-- Mitä, ainoastaan ruplan ja viisitoista kopekkaa?\n\n-- Aivan niin.\n\nRaskolnikov ei kiistellyt kauvempaa, vaan otti vastaan rahat. Hän\nkatsahti vanhukseen ja viivytteli poistua, kuin olisi hänellä vielä\njotakin sanottavaa tai tehtävää, itse asiassa tietämättä mitä.\n\n-- Tulen vielä kerran tuomaan panttia teille näinä päivinä, Aljona\nIvanovna; hieno hopeinen paperossikotelo ... eräs toverini antaa sen\nminulle takaisin. Hän änkytti ja vaikeni.\n\n-- No, siitä kai saamme puhua sitten, isäseni.\n\n-- Hyvästi!... Istutteko aina näin yksinänne kotona, missä sisarenne on?\nkysäsi hän ulosmennessään niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.\n\n-- Mitä se teihin koskee, isäseni?\n\n-- Ei koskekaan; kysyinhän vaan suotta aikojaan. Te olette siis myös ...\nhyvästi, Aljona Ivanovna.\n\nRaskolnikov läksi sieltä äärimmilleen kiihtyneenä. Tämä kiihtymys\nlisääntyi yhä. Jopa hän portaita alas astuessaan pysähtyi useita kertoja\nvallan sekaannuksissa; päästyään vihdoin kadulle huudahti hän:\n\n\"Oi Jumala, miten inhottavaa tämä kaikki onkaan! Voiko se olla\nmahdollista, että minä ... minä ... ei, hulluuksia, mielettömyyttä!\"\nlisäsi hän päättävästi. \"Miten voi mieleeni johtuakaan niin kunnotonta?\nMinkä katalan teon tekisinkään! Niin likaista, inhottavaa, ilkeätä! ...\nja kokonainen kuukausi on minulla\"...\n\nHän ei voinut kahlehtia mielenliikutustaan. Se tavaton inhon tunne, joka\ntäytti hänen sydämensä jo hänen ollessaan matkalla vanhuksen luo, tuli\nnyt niin valtavaksi ja eläväksi, että synkkämielisyys täydelleen valtasi\nhänet. Juopuneen lailla kulki hän edelleenkin ollenkaan kiinnittämättä\nhuomiota heihin, jotka tulivat häntä vastaan, niin että hän lakkaamatta\ntörmäsi heitä vastaan; vasta tultuaan seuraavalle kadulle, palasi hänen\nitsehallitsemiskykynsä. Kohotettuaan päänsä huomasi hän seisovansa erään\noluttuvan sisäänkäytävän edustalla. Kaksi juopunutta miestä astui juuri\nnyt ovesta ulos ja hoiperteli portaita ylös, tukien toisiaan ja\nlasketellen toisilleen solvauksia. Hetken mietittyään läksi Raskolnikov\nportaita alas. Hän ei ollut koskaan ennen ollut missään oluttuvassa,\nmutta nyt kohtasi häntä huimaus, ja polttava jano vaivasi häntä. Hän\ntahtoi mielellään juoda kulauksen olutta, sitä halukkaammin, koska hän\nuskoi, että ruumiillinen heikkous johtui hänen tyhjästä vatsastaan. Hän\nistahti erääseen pimeään ja likaseen nurkkaan siivottoman pöydän ääreen,\npyysi olutta ja joi ahneesti ensimäisen lasin. Hän tunsi itsensä kohta\nparemmaksi ja hänen ajatuksensa selviytyivät. \"Pötyä kaikki\", sanoi hän\ntuntiessaan olevansa rohkeampi, \"ei kerrassaan mitään kiihtymisen syytä,\nainoastaan fyysillistä heikkoutta! Lasi olutta, palanen leipää -- ja\nkohta selkenevät ajatukset ja järki, ja tahto terästyy! Voi, miten\nkurjaa kaikki on!...\" Mutta huolimatta näistä ylenkatseellisista\npurkauksista oli hänen katsantonsa jo ilostunut ja hän alkoi erikoisella\nmielenkiinnolla tarkastella sisällä olevia henkilöitä, vallan kuin olisi\nhän vapautunut jostakin pelottavasta taakasta. Mutta kaikesta tästä\nhuolimatta tunsi hän hyvin, että tämä hänen alttiutensa paremmalle oli\nvain sairaloista.\n\nKellarissa oli nyt jälellä ainoastaan muutamia. Lukuunottamatta niitä\nkahta, jotka hän kohtasi portaissa, oli kokonainen joukko poistunut,\nviisi, kuusi miestä ja naista, vetohanurineen. Jälellä oli: puoleksi\njuopunut pikkuporvari, hänen toverinsa, suuri, harmaapartanen paksu\nmies, joka oli täysi humalassa nukahtanut penkille. Silloin tällöin\nlevitteli hän käsiään kuin unen pöpperössä oleva, näpäytteli sormiaan ja\nkohotti yläruumistaan, silti kuitenkaan nousematta penkiltä; ja kaiken\naikaa hän yritteli laulaa jotakin runomittaista sotkua siitä, että\nrakasteli vaimoaan kokonaisen vuoden.\n\nMutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen, vieläpä hänen vaitelias\ntoverinsakin katseli häntä vihaisesti ja epäilevästi. Sitä paitsi oli\nsiellä vielä eräs henkilö, joka näytti virastaan erotetulta\nvirkamieheltä; hän oli istahtanut syrjään, kallisteli silloin tällöin\nlasiaan ja katseli ympärilleen. Hänkin oli jotenkin pöhnässä.\n\n\n\n\nII\n\n\nRaskolnikov ei ollut tottunut näkemään paljon ihmisiä ympärilleen ja\nkarttoi kuten jo sanottiin kaikkea seuraa, etenkin viime aikoina. Nyt\nheräsi hänessä uusi tunne eloon, hän tunsi äkkiä vetoa ihmisiin, niin,\nhän oikein himoitsi päästä heidän seuraansa. Hän oli niin väsynyt siitä\nsyvästä synkkämielisyydestä ja mustasta mielenlaadustaan, jotka nyt\nolivat ahdistaneet kuukauden ajan, että hänessä oli syntynyt tarve saada\nhengittää toista maailmaa, vaikkakin vain hetken ajan, ja likasesta\nympäristöstä huolimatta jäi hän mielihyvän tuntein oluttupaan.\n\nIsäntä oli toisessa huoneessa, mutta tuli usein anniskeluhuoneeseen,\njoka oli muutamia portaita alempana. Hänen sirot leveä- ja\npunareunuksiset rasvanahkasaappaansa pistivät ennen kaikkea silmiin.\nHänellä oli yllään hihaton takki ja rasvaantunut atlassiliivi; hänellä\nei ollut kaulaliinaa, ja koko hänen kasvonsa kiilsivät kuin öljytyt.\nMyymäpöydän takana seisoi neljätoistavuotias poika ja eräs vielä\nnuorempi tarjoili. Siinä oli leikattuja kurkkuja, paahdettua leipää ja\nkalaa, leikattuna pieniksi paloiksi, ja kaikesta tästä levisi huoneeseen\niljettävä löyhkä. Huoneessa oli sietämättömän ummehtunutta. Kaikki oli\nniin viinanhöyryjen vallassa, että siitä voi saada päänsä pyörryksiin\nmuutamassa minuutissa.\n\nToisinaan tapaa henkilöitä, vieläpä vallan tuntemattomiakin, jotka\nmiellyttävät meitä ensi näkemällä, vallan omituisesti ja äkkiä,\nennenkuin vielä on vaihdettu sanaakaan. Sellaisen vaikutuksen teki\nRaskolnikoviin se vieras, joka istui syrjässä ja näytti virastaan\nerotetulta virkamieheltä. Hän muisti myöhemmin tuon vaikutuksen ja\narveli sen johtuneen aavistuksesta. Hän katsahti lakkaamatta\nvirkamieheen, ehkä myös sen tähden, että tämäkin lakkaamatta tuijotti\nhäneen; hyvin voi havaita, että hän mielellään olisi antautunut\njuttusiin. Muita krouvihuoneessa olevia, isäntäkin mukaanluettuna, hän\ntuskin huomasi, ikäänkuin olisivat he hänelle vastuksena. Hän katseli\nheitä melkein ylenkatseellisuuteen vivahtavasti, kuten halpa-arvoisia ja\nvähän kehittyneitä ihmisiä, joiden kanssa ei maksanut vaivaa puhua.\nVieras voi hyvinkin olla jo yli viidenkymmenen vuoden, keskikokoinen,\ntanakka; hän oli hyvin kaljupäinen ja kasvonsa olivat ahkerasta\njuomisesta pullottuneet ja tulleet kellanvihreiksi; hänellä oli\nturvottuneet silmäluomet, joiden lomasta väikkyi pari pientä, mutta\neloisaa ja punajuovaista silmää. Hänessä oli jotakin omituista; hänen\nkatseensa oli erinomaisen eloisa, järkevä ja viisas, mutta samalla oli\nmyös havaittavissa mielenvikaisuuden oireita. Hänellä oli yllään vanha,\nvallan rääsyinen takki, josta puuttui nappeja; yksi niistä riippui\nlangoissa ja sen hän oli pannut kiinni peittääkseen niin sanoaksemme\npaistetta. Nankinliivin alta näkyi vallan rypistynyt, likanen ja\ntahranen paidan rinnus. Parta oli kyllä ajettu, mutta jotenkin kauvan\nsitten, niin että harmaa sänki tunki jo esiin melkein kaikkialta. Hänen\nkäytöksessään oli jotakin aito virkamiesmäistä, mutta hän oli aina\ntavattoman rauhaton, pyyhkäsi toisinaan hiukset otsalta ja tuki tuon\ntuostakin päätän synkkämielisesti molemmin käsin, välillä lepuuttaen\nrikkinäisiä kyynäspäitään tahraseen ja pilkulliseen pöytään. Vihdoin\nkatsahti hän Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi lujalla ja\nvarmalla äänellä:\n\n-- Suonette kai, herraseni, minun kääntyä puoleenne muutamalla sanalla?\nSillä vaikkakaan ei teidän ulkonäkönne ilmase mitään erikoista, sanoo\nminulle kuitenkin kokemukseni, että te olette sivistynyt mies, eikä\njuoppouteen vajonnut. Aina olen kunnioittanut sivistystä ja tunnetta\nyhdessä; olen sitä paitsi arvoltani nimineuvos. Perhenimeni on\nMarmeladov, nimineuvos. Suokaa minun kysyä oletteko tekin ollut\nvirkamies?\n\n-- En, minä opiskelen... vastasi puhuteltu kummastellen tätä omituista,\nkiemuroivaa puhetapaa ja miehen odottamatonta puheluun yhtymistä.\nVaikkakin hän äsken oli ikävöinyt ihmisseuraa, tunsi hän kuitenkin kohta\nhänelle ensi sanoja lausuttaessa vanhan vastenmielisyytensä kaikkiin\nvieraisiin kasvoihin, jotka tahtoivat lähestyä häntä, palaavan.\n\n-- Ylioppilas siis ... tai ennen tätä ylioppilas, huudahti virkamies,\nsitäpä kohta ajattelinkin. Kokemus, herrani, suuri kokemukseni! -- ja\nhän osotti itsetyytyvästi otsaansa. -- Te olette siis ollut ylioppilas,\npalvellut tieteitä... Suvainnette kai?... Hän kohottausi horjuen, otti\npullonsa ja lasinsa ja istuutui vastapäätä Raskolnikovia.\nPäihtymyksestään huolimatta hän vielä puhui sujuvasti ja vapaasti ja\ntakertui sanoihinsa ainoastaan harvoin. Tavattoman kiihkeästi lyöttäytyi\nhän Raskolnikovin viereen, ikäänkuin ei hänkään olisi kuukauden aikaan\npuhunut kenenkään kanssa.\n\n-- Herrani, alkoi hän pannen painoa sanoille, -- köyhyys ei ole mikään\npahe, se on totuus. Tiedän myöskin, ettei ryypiskeleminen ole mikään\nhyve, ja se on vielä suurempi totuus. Mutta kerjääminen, herrani, se on\npahe. Köyhä voi vielä säilyttää synnynnäisen ihmisarvon tuntoonsa,\nkerjäläinen ei koskaan. Kerjäämistä ei ajeta ainoastaan kepillä pois\nihmisten yhdyskunnista, vaan se lakastaan pois luudilla, mikä on vielä\nalentavampaa. Ja se on oikeudenmukaista, sillä kerjäämällähän alentaa\nitseään enimmin; -- -- siitä sitten johtuu ryypiskeleminen! Herrani,\nkuukausi sitten löi herra Lebesjatnikov vaimoani ... ettekä te voi\nverrata vaimoani minuun, ymmärrättekö... Suokaa minun vielä kysyä ...\npelkästä uteliaisuudesta: oletteko koskaan nukkunut yötä jossakin\nheinäproomussa Nevalla?\n\n-- En, sitä en ole vielä tehnyt, vastasi Raskolnikov, -- miksi sitä\nkysytte?\n\n-- Juuri siksi, kun minä sen olen tehnyt ja vielä useampana yönä...\n\nHän täytti lasinsa, joi sen pohjaan asti ja vaipui mietteisiin. Hänen\nvaatteillaan ja tukassaan näkyi todellakin heinän jälkiä. Se oli\nkylläkin mahdollista, ettei hän viitenä viime päivänä ollut riisunut\nvaatteita yltään, eikä pessyt itseään. Ennen kaikkea olivat kädet\nlikaset, ihraset, punaset ja pitkäkyntiset.\n\nHänen keskustelunsa näytti herättävän yleistä, joskaan ei suurta\nhuomiota. Myymäpöydän takana olevat pojat alkoivat tyrskiä. Isäntä tuli\nsivuhuoneesta kuullakseen \"leikinlaskijaa\". Hän istuutui erääseen\nkulmaukseen ja haukotteli. Marmeladov oli nähtävästi vanhimpia kundeja\ntäällä. Hän oli luultavasti tottunut tuohon kummalliseen, kiemuraiseen\npuhetapaansa krouvikeskusteluissa tuntemattomien henkilöitten kanssa.\nTämän omituisuuden tapaa useilla retkuilla, etenkin sellaisilla, joita\nkohdellaan ankarasti kotonaan ja jotka saavat kärsiä paljon. He\nkoettavat sentähden ikäänkuin pitää itseään vahingottomina kaltaistensa\nseurassa ja toivovatpa vielä voivansa saavuttaa heidän arvonantonsa.\n\n-- Leikinlaskija! sanoi isäntä kuuluvasti, -- mutta miksi ei sitten\npuuhaa mitään? Miksi ette hoida virkaanne, koska kuitenkin olette\nvirkamies?\n\n-- Miksi en hoida virkaani, herraseni, vastasi Marmeladov, kääntyen\nsuoraan Raskolnikovin puoleen ikäänkuin hän olisi tehnyt tuon\nkysymyksen. -- Miksi en hoida virkaani? Eikö se ole minulle kiusallista\ntämä paikasta toiseen kuljeskeleminen, toimittamatta pienintäkään työtä.\nKun herra Lebesjatnikov kuukausi sitten omakätisesti löi vaimoani ja\nminä makasin vieressä juovuksissa, ettekö silloin usko, että minä\nkärsin? Suokaa anteeksi, nuori mies, oletteko koskaan kokenut, hm ...\nniin ... esimerkiksi pyytänyt rahaa joltakin toivomatta saavanne?\n\n-- Ehkäpä ... se on ... mitä tarkoitatte ... toivomatta saavansa?\n\n-- Tarkoitan vallan toivottomasti, niin että edeltä päin on varma siitä,\nettei saa mitään. Te tiedätte esimerkiksi, jo varmasti edeltä päin, että\nse ja se suopea ja hyödyllinen kansalainen ei muutamissa tapauksissa ole\nhalukas lainaamaan teille rahojaan; sillä, kysyn minä, miksi hän sen\ntekisi? Hänhän kyllä tietää ettei hän saa niitä takaisin. Ehkä\nsääliväisyydestä? Mutta herra Lebesjatnikov, joka nuuskii tietoonsa\nkaikki uudet teoriat, selitti äskettäin minulle, että meidän päivinämme\npitävät tieteet sääliväisyyttä jonakin vallan ei-siedettävänä, kuten\nesimerkiksi Englannissa, jossa harjotetaan valtiotaloutta. -- Miksi,\nkysyn siis teiltä, tulisi teille lainata rahaa? Ja kuitenkin, vaikka jo\nedeltäpäin tiedätte jotenkin varmasti, ettei siitä ole mitään hyötyä,\nkuitenkin menette hänen luokseen ja...\n\n-- Mutta miksi? kysyi Raskolnikov.\n\n-- Kun teillä ei ole mitään muutakaan keinoa, eikä muuta paikkaa, jonne\nvoisitte mennä? Joka ihmisellähän täytyy lopuksi olla mahdollisuus voida\npaikkaan tai toiseen. Sillä voihan tulla aikoja, jolloin ehdottomasti on\nmentävä johonkin paikkaan! Kun ainoa tyttäreni ensi kerran läksi kadulle\nkeltainen lippu mukanaan, menin myös minä ... sillä ainoalla\ntyttärelläni on keltainen lippu [poliisin valvonnan alla olevilla\nyleisillä naisilla on Pietarissa keltainen lippu merkkinä siitä, että\novat kirjoihin merkityt], lisäsi hän selitykseksi, samalla katsahtaen\nvierustoveriinsa vähän rauhattomana. \"Ei tee mitään, herrani, ei tee\nkerrassaan mitään!\" kiiruhti hän rauhallisen näköisenä selittämään, kun\npojat myymäpöydän takana alkoivat virnistellä ja itse isäntäkin veti\nsuunsa nauruun, \"ei tee mitään! Tämä virnistely ei ollenkaan suututa\nminua, sillä se on yleisesti tunnettu asia ja kaikki salainen on\npaljastettava. Sitä paitsi en minä puhu siitä ylenkatseella, vaan\nnöyryydellä. Mutta niitten olla!... Kas sellainen ihminen!...\nLuvallanne, nuori mies, voitteko ... mutta ei, ilmaistakseni ajatukseni\nparemmin: ei _voitteko_, vaan _rohkenetteko_ katsoa minua silmiin ja\nväittää jyrkästi, etten minä ole sika?\"\n\nRaskolnikov ei vastannut sanaakaan.\n\n-- Hyvä, jatkoi puhuja ensin odotettuaan, kunnes kovaääninen naurun\nhihitys oli loppunut, -- olkoonpa niinkin, että _minä_ olen sika, mutta\nvaimoni on nainen! Joskin minä olen eläin, niin onhan vaimoni, Katerina\nIvanovna, sivistynyt nainen ja esikuntaupseerin tytär. Olkoonpa niinkin,\nettä minä olen roisto, mutta hän on valistunut sielu ja sangen\nhienotunteinen, joka johtuu siitä kasvatuksesta minkä hän on saanut. Ja\nkaikesta tästä huolimatta ... voi jospa hän vain tahtoisi olla\nsääliväinen minua kohtaan! Herrani, herrani, joka ihmisellä täytyy toki\nolla ainakin _yksi_ sellainen paikka, jossa häntä kohtaan tunnetaan\nsääliä! Tosin on Katerina Ivanovna ylevä nainen, mutta sentään harjottaa\nhän vääryyttä minua kohtaan... Ja vaikkakin minä kyllä ymmärrän, että\nhän minua tukasta vetäessä tekee sen sääliväisyydestä (sillä toistan sen\npunastumatta, hän vetää minua tukasta, nuori mies, toisti hän vielä\nentistään arvokkaammin, kun hän uudelleen kuuli naurun hihitystä),\nmutta, Jumala paratkoon, jos hän kerran ... mutta, ei, ei! Kaikki tämä\non vallan mitätöntä ja sen arvoista, ettei siihen kannata tuhlata\nsanoja. Se on jo jonkun aikaa tapahtunut sangen usein ja monta kertaa\nolen hänelle tuottanut ikävyyksiä, mutta ... kohtaloni on nyt kerran\nsellainen, sillä minä olenkin parantumaton halju!\n\n-- Luonnollisesti! huomautti isäntä haukotellen.\n\nMarmeladov iski nyrkkinsä tanakasti pöytään.\n\n-- Kohtaloni on nyt sellainen! Ajatelkaa, herrani, ajatelkaa, olenpa\njuonut hänen sukkansakin! Hänen vuohenkarvasen kaulahuivinsa olen myös\njuonut; hän oli sen saanut ennen, se oli hänen omansa ... minä en edes\nollut itse sitä hänelle lahjottanut, ja me asumme eräässä kylmässä\nhökkelissä, ja hän on kylmettänyt itsensä talvella, ja hän on alkanut\nyskiä, yskiä verta. Meillä on kolme pientä lasta, ja Katerina Ivanovna\ntekee työtä aikasesta aamusta myöhäiseen yöhön; hän pesee ja puhdistaa\nja pitää lapset puhtaina, sillä, hän on nuoruudestaan saakka tottunut\npuhtauteen, mutta on heikkorintainen ... taipuisa kitumaan, ja se kaikki\ntuottaa minulle niin pahaa. Uskotteko, etten tunne sitä? Ja mitä enemmän\njuon, sitä pahempi on ollakseni. Miksi sitten juon?... Siksi, että\npäihtymyksestä etsin sääliväisyyttä ja myötätuntoa ... juon siksi, kun\n_tahdon_ kärsiä kaksinverroin!\n\nHän painoi päänsä kuin epätoivoissaan pöytää vasten.\n\n-- Nuori mies, jatkoi hän, samalla taasen kohottautuen entiseen\nasentoonsa, -- kuvittelen voivani lukea kasvoistanne suruisan piirteen.\nNäin sen jo kohta silloin, kun tulitte tänne ja siksi käännyin myös heti\nteidän puoleenne. Nähkääs, jos kerron teille historian omasta\nelämästäni, niin en tee sitä siksi, että vetäsin puoleeni näitten\nlaiskurien huomion, jotka sitä paitsi tuntevatkin sen kokonaisuudessaan,\nvaan siksi, kun haluan saada puhua sivistyneen ja säälivän ihmisen\nkanssa. Sen vuoksi tietäkää, että vaimoni on kasvatettu hienossa\nkuvernementtiaateliston instituutissa, tanssi huivitanssia kuvernöörin\nja muun korkean herrasväen kanssa, josta hän sai mitalin ja kiittävän\npalkintotodistuksen. Mitalin ... no, niin ... mitalin olemme myyneet ...\njo kauvan sitten ... todistus on vielä hänen matka-arkussaan --sen\nnäytti hän jo sangen kauvan sitten emännällemme. Ja vaikkakin hän on\nriidoissa emännän kanssa, tahtoo hän kuitenkin loistaa sillä kenen\nedessä tahansa ja muistella iloisia, kauvan sitten kuluneita päiviä.\nSitä en minä kiellä häneltä, enkä moiti häntä siitä, sillä se on hänen\nainoa jälellä oleva muistonsa ... kaikki muu on poissa. Niin, kyllä hän\non hieno nainen kaikin puolin ylpeine ja vakavine luonteineen. Hän pesee\nitse lattiansa ja syö vain ruisleipää, mutta hän ei puhu vähintäkään\nmuista. Hän ei tahtonut kuunnella herra Lebesjatnikovin törkeyksiä, ja\nkun herra Lebesjatnikov löi häntä siitä, joutui hän vuoteen omaksi, ei\nniin paljon pahoinpitelyn kuin sen vuoksi, että katsoi kunniaansa\nloukatun. Silloin kun minä hänet sain, oli hän leski ja kolmen lapsen\näiti, joista toinen oli toistaan pienempi. Hän oli juossut vanhempainsa\nluota kotoa ensimäisen miehensä, erään jalkaväen upseerin kanssa, ja oli\nmennyt naimisiin hänen kanssaan pelkästä rakkaudesta. Hän rakasti\nmiestään rajattomasti, mutta tämä alkoi pelata, joutui oikeuteen ja\nkuoli. Jopa mies viime aikoina tapasi lyödä vaimoaan, ja vaikkakaan ei\ntämä sitä ottanutkaan suostuvaisena vastaan, jonka minä voin varmasti,\nvakuuttaa, niin muistelee hän miestään kuitenkin kyynelsilmin ja asettaa\nhänet minun esikuvakseni, ja minä olen iloinen, olen todellakin iloinen\nsiitä, että hän ainakin mielikuvituksissaan uskoo kerran olleensa\nonnellinen... Olipa hän sitten leskenä kolmen lapsensa kera, sangen\nkaukana autiossa seudussa, jossa minäkin oleskelin siihen aikaan niin\ntoivottomassa köyhyydessä, ettei sitä voi kuvata, vaikkakin olen nähnyt\npaljon senlaatuista. Kaikki hänen sukulaisensa olivat hyljänneet\nhänet ... mutta hän oli myös ylpeä, liian ylpeä. Silloin, herrani ...\nsilloin tarjosin minä hänelle käteni ... olin leskimies ja omasin\nneljäntoistavuotiaan tyttären ensimäisestä vaimostani... En voinut nähdä\nsellaista kurjuutta ja te voitte arvata, miten suuri hänen\nonnettomuutensa lie ollut jos ajattelette, että hän, sivistynyt, hyvän\nkasvatuksen saanut ja hyvästä perheestä lähtenyt voi mukautua ottamaan\nminut miehekseen. Ja hän otti minut, itkien, nyyhkyttäen, käsiään\nväännellen hän otti minut ... eihän hänellä ollut muuta keinoa.\nYmmärrättekö mitä keinotonna oleminen tahtoo sanoa? Ei, sitä on teidän\nmahdoton käsittää... Ja kokonaisen vuoden täytin minä velvollisuuteni\nuskollisesti ja kunnollisesti ja tuohon (hän osotti viinapulloa) en\nkoskenut, sillä kyllä minullakin on kunniatuntoa. Mutta sitä ei\nriittänyt; menetin paikkani ... samaten olematta itse siihen\nsyyllinen ... muutamat hallintomuutokset olivat syynä siihen ... ja niin\naloin minä uudestaan. Siitä on jo puoli vuotta, kun me pitkän, pitkän\npaikasta toiseen kuleskelemisen jälkeen ja sanomattomia vaivoja\nkestettyämme muutimme tähän komeaan, lukemattomilla muistomerkeillä\nkoristettuun pääkaupunkiin. Täällä sain taas paikan -- ja menetin sen\nuudelleen. Ymmärrättekö, tällä kertaa se oli oma syyni, sillä nyt oli\nkohtaloni noussut vastaani... Nyt asumme erään Amalia Feodorovna\nLippewechsel nimisen naisen hökkelissä, mutta millä me elämme ja mitä me\nhänelle maksamme ... sitä en tiedä. Paitsi meitä asuu siellä useita\nmuitakin ... oikea Sodoma, kammottava ... hm ... niin... Kuitenkin on\nensimäisestä avioliitostani syntynyt tyttäreni nyt täysikasvuinen; ja\nsiitä en kerro mitään, mitä hänen täytyy kokea äitipuolensa vuoksi.\nSillä vaikka Katerina Ivanovnalla on sangen jalot tunteet ja ajatustapa,\nniin on hän kuitenkin tulinen äkkiä suuttuva nainen, joka ei voi hillitä\nitseään. Niin ... mutta sehän on niin samantekevää. Sonja ei\nluonnollisestikaan ole oppinut mitään erikoista, kuten voitte arvatakin.\nMinä koetin kolme neljä vuotta sitten käydä maantieteen ja\nmaailmanhistorian hänen kanssaan päästä päähän, mutta, koskei minulla\nitselläni ole sopivia oppikirjoja, syystä että ne kirjat, mitkä minulla\noli ... niin, niitä ei minulla ole enää ... ja sillä lailla tuli\nopetuksessa tenä eteen. Me lopetimme Kyrokseen, Persian kuninkaaseen.\nEhdittyään sitten kypsyneempään ikään, luki hän muutamia romaaneja ja\nnyt viimeksi herra Lebesjatnikovin välityksellä Levisin fysiologiaa ...\ntunnetteko sen teoksen?... Hän luki sen suurella mielenkiinnolla; paikka\npaikoin luki hän ääneensä meille kaikille; se on hänen koko\nsivistyksensä. Nyt käännyn erikoisesti teidän puoleenne, herrani,\nkysymyksellä: miten paljon voi teidän mielipiteenne mukaan köyhä, mutta\nkunniallinen tyttö ansaita rehellisellä työllä? Töin tuskin viittätoista\nkopekkaa päivässä, herrani, jos hän on kunniallinen, eikä omaa\ntaipumuksia erääseen määrättyyn, ja sen hän voi, ellei vaan koskaan pane\nkäsiään ristiin! Ja sitten ei herra valtioneuvos Ivan Ivanovitsh\nKlopstock ole kaupan päällisiksi ... oletteko kuullut puhuttavan\nhänestä? ... maksanut hänelle ompelupalkkaa puolesta tusinasta\npaitoja, olipa hän ajanut tyttäreni uloskin soimaten häntä, polkien\njalkaansa ja sanoen hänelle rivouksia päin naamaa sillä tekosyyllä,\nettei tyttö ollut ottanut oikeata mittaa paidankauluksesta. Ja kotona\nnälkääntyneet lapset... Katerina Ivanovna kulkee edes ja takaisin\nhuoneessa ja vääntelee käsiään, punaset pilkut hänen kasvoillaan tulevat\nnäkyvemmiksi ... se johtuu hänen sairaudestaan: \"Sinä juoppolalli, mitä\nhyötyä sinusta tosiaan tässä talossa, syöt, juot ja lämmittelet sillä\naikaa kun lapset eivät ole kolmeen päivään nähneet leipäpalastakaan!\"\nMinä makasin sillä kertaa ... no, miksempä siitä puhuisi? ... makasin\njuovuksissa ja kuulin mitä Sonjani vastasi (hän on niin kärsivällinen ja\nhänellä on niin viehättävä ääni ... pieni, vaalea tyttölapsi, kalpea ja\nlaihakasvoinen): \"Mutta Katerina lvanovna\", sanoi hän, \"tulisiko minun\nsitten ruveta _sellaiseksi_?\" Darja Franzovna, pahamaineinen nainen,\njoka jo useamman kerran oli ollut tekemisissä poliisin kanssa, oli jo\nusein antanut emännällemme puheen aihetta... \"Niin, ja olisiko se sitten\nniin suuri onnettomuus,\" vastasi Katerina lvanovna pilkallisesti ...\n\"maksaakohon vaivaa säilyttää sitä ... sitä kallisarvoista aarretta?\"\nEi, älkää tuomitko häntä, herrani, älkää laskeko sitä hänelle pahaksi!\nHän ei sanonut sitä täysin tietoisena, hän oli kiihtyneessä,\nsairaloisessa tilassa, nälistyneet lapsi raukat itkivät hänen\nympärillään, hän sanoikin sen myös enemmän loukatakseen kuin katkerana\ntotena... Sillä Katerina Ivanovnalla on nyt kerran niin tulinen luonne,\nja kun lapset alkavat itkeä, vaikkakin vain nälästä, silloin hän heti\niskee kätensä heihin ... ja sitten minä näen, että Sonetshka nousee\nmakuulta kello kuuden tienoissa, ottaa ylleen kaulaliinansa ja viittansa\nja lähtee... Kello yhdeksän hän palasi. Sisään tultuaan menee hän kohta\nKaterina Ivanovnan luo ja laskee vaijeten kolmekymmentä ruplaa pöydälle.\nSanakaan ei hän sanonut, ei myöskään kohottanut päätään, hän otti vain\nsuuren, vihreän _drap de dame_ saalimme (meillä on nimittäin _drap de\ndame_ shaali), peitti sillä päänsä ja laskeutui vuoteelle pää seinään\npäin käännettynä; silloin tällöin kulki pikku ruumiissa väristys\nharteista jalkoihin... Mutta minä makasin samanlaisena kuin ennenkin...\nJa silloin minä näin, nuori mies, näin, miten Katarina lvanovna, samaten\nsanaakaan sanomatta, meni Sonetshkan pikku vuoteen ääreen ja polvistui\nsiihen, suuteli hänen jalkojaan, eikä tahtonut kohottautua, ennenkuin\nmolemmat vaipuivat uneen toistensa syliin ... kumpikin heistä ...\nkumpikin heistä ... niin ... ja minä ... makasin juopuneena!\n\nMarmeladov vaikeni, aivan kuin olisi ääni lopahtanut. Sitten hän täytti\nnopeasti lasin, joi siitä ja rykäsi.\n\n-- Siitä ajasta saakka, herrani, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, --\nsiitä ajasta saakka ja erään epämiellyttävän tapauksen perusteella,\nilkeitten ihmisten kantelujen johdosta ... erittäinkin oli Darja\nFranzovna syypää siihen, siksi ettei hänelle puheensa mukaan oltu\nosotettu riittävää kunnioitusta ... siitä ajasta saakka oli siis\ntyttäreni Sofia Semenovna pakotettu hankkimaan keltaisen lipun, eikä\nvoinut sen vuoksi asua luonamme. Emäntämme, Amalia Feodorovnakaan ei\nvoinut suostua siihen, vaikkakaan hänellä ei ennen ollut mitään Darja\nFranzovnaa vastaan eikä herra Lebesjatnikovkaan ... hm... Ja juuri\nSonjan johdosta joutuivat Katerina lvanovna ja herra Lebesjatnikov\nvastakkain. Ennen tähtäili hän itse Sonetshkaa ja nyt oli hänen\nkunniantuntoaan äkkiä loukattu. \"Mitä,\" sanoi hän, \"tuleeko minun, niin\nvalistuneen miehen, asua samassa talossa kuin _sellainen_?\" Mutta sitä\nei Katerina lvanovna voinut sietää tyyneenä, vaan alkoi puolustaa\nSonetshkaa ... niin, ja sitten se tapahtui... Nyt tulee Sonetshka\nluoksemme korkeintaan hämärän aikana ja auttaa Katerina Ivanovnaa ja\njakaa kanssamme niin hyvin kuin voi... Hän on vuokrannut huoneen räätäli\nKapernaumovilta; Kapernaumov on halvattu ja änkyttää, koko hänen lukuisa\nperheensä sammaltaa samaten, samoin hänen vaimonsa ... he asuvat kaikki\nsamassa huoneessa, mutta Sonjalla on oma kamarinsa ... hm, niin! ... he\novat hyvin köyhää väkeä ja sammaltavat, niin... Minä siis nousin\nseuraavana aamuna ja läksin hänen ylhäisyytensä, Ivan Afanasjevitshin\nluo. Tunnetteko hänen ylhäisyyttään Ivan Afanasjevitshia?... Ette?...\nNo, silloinpa ette tunne Jumalan armoa nauttivaa ihmistä! Hän on ...\npuhdasta vahaa ... vahaa Jumalan silmissä; hän sulaa kuin vaha!\nKyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä, kun hän oli saanut kuulla kaiken.\n\"Hyvä,\" sanoi hän, \"Marmeladov, tosin olet sinä kerran ajanut odotukseni\nkarille ... mutta tahdon ottaa sinut vielä kerran palvelukseen omalla\nvastuullani\" ... hän käytti juuri näitä samoja sanoja ... \"muista se ja\nmene!\" Suutelin tomua hänen jalkansa alla ... luonnollisesti\najatuksissani, sillä todellisuudessa ei hän, kunniajäsen, valistuneen\najatustavan valtiomies, koskaan olisi sitä sallinut; palasin kotiin ja\nkun kerroin saavani takaisin virkani, saavani palkan, Jumalani, mikä ilo\nsiitä syntyi.\n\nMarmeladov vaikeni uudelleen sangen liikutettuna.\n\nNyt tuli kadulta sisään koko joukko juopuneita miehiä. Heillä oli\nposetivi mukanaan, jota eräs heistä soitti, ja seitsemänvuotinen, käheä\nlapsenääni lauloi Hutorokia. Kapakassa alettiin hoilata. Isäntä ja\ntarjoilijat saivat työtä palvellessaan vastatulleita. Marmeladov jatkoi\nkertomustaan välittämättä tulijoista. Hän näytti jo sangen uupuneelta,\nmutta mitä päihtyneemmäksi hän tuli, sitä puheliaammaksi hän myöskin\ntuli. Äskeinen onnensa sai hänet elpymään ja kohottipa vielä ikäänkuin\nilonloisteen hänen kasvoilleen. Raskolnikov kuunteli tarkkaavasti hänen\nkertomustaan.\n\n-- Siten se tapahtui, herrani, ja siitä on nyt noin viisi viikkoa ...\nniin... Tuskin olivat he, sekä Katerina Ivanovna että Sonetshka, saaneet\ntietää sitä, ennenkuin, Herra paratkoon, tuntui siltä kuin olisin\njoutunut taivaan valtakuntaan. Muulloin, kun eläimenä lojuin lattialla,\nkuulin vain haukkumasanoja. Mutta nyt he kulkivat varpaillaan; lasten\ntuli olla hiljaa kuin rotat: \"Semjon Saharitsh on väsynyt\nkonttorityöstään ja lepää ... tsth ... tsth!\" Ja sitä en minä käsitä\nvielä tänäänkään, mistä he saivat rahaa uuteen, siistiin virkapukuun ...\nyksitoista ruplaa viisikymmentä kopeekkaa... Saappaat, kaulus ... komea\ntakki ... kaikki yhdellätoista ja puolella ruplalla ... ja kaikki vallan\nerinomaista! Kun ensipäivän aamulla palasin konttorista kotiin, oli\nKaterina Ivanovna valmistanut kaksi ruokalajia, keittoa ja suolaa, lihaa\nynnä piparjuurta ... sellaista emme olleet koskaan ennen kokeneet.\nHänellä ei ollut kerrassaan mitään vaatteita, ei kerrassaan mitään ja\nnyt oli hän pukeutunut vallan sellaiseksi kuin olisi hän ollut lähdössä\nkesteihin ... eikä ainoastaan ulkonaisesti muuttunut! Hän ymmärtää tehdä\nvallan tyhjästäkin jotakin! Tukka kauniisti koottu, puhdas kaulus ja\npuhtaat kalvosimet ... ja hän oli vallan toinen ihminen, nuorempi,\nkauniimpi. Sonetshka, kyyhkyläiseni, oli lainannut meille rahaa. \"Nyt ei\nminun enää kauvemmin sovi tulla luoksenne, toisinaan vain kerran\nhämärässä, kun ei kukaan näe minua! Ja kuulkaapa! Kun minä eräänä\niltapäivänä tulin kotiin ja laskeuduin vähän vuoteelle, mitä luulette\nsilloin tapahtuneen? Vaikka Katerina Ivanovna tuskin viikkoa sitten oli\ntulisesti riidellyt emäntämme Amalia Feodorovnan kanssa ... ei hän\nvoinut kieltäytyä ilosta saada tarjota hänelle kahvia. Kokonaista kaksi\ntuntia istuivat he yhdessä ja pakisivat yhtä mittaa: 'Nähkääs, kun\nSemjon Saharitsh on saanut paikkansa takaisin ja saa palkkaa, niin piti\nhänen henkilökohtaisesti käydä tervehdyksellä hänen ylhäisyytensä luona\nja hänen ylhäisyytensä tuli itse ulos, antoi kaikkien muitten odottaa ja\nvei Semjon Saharitshin kädestä pitäen toisten nähden kabinettiinsa. Entä\nsitten, entä sitten! Minä olen kyllä, sanoi hän, Semjon Saharitsh,\nottaen huomioon taipumuksenne ... mutta koska nyt olette luvannut\nminulle ... ja koska meillä teidän eronne jälkeen on tapahtunut vähän\ntyhmyyksiä ... kuuletteko ... niin luotan kuten sanottu kunniasanaanne.'\nSe tahtoo sanoa, että kaiken tuon, se tietäkää, Katerina Ivanovna itse\nkeksi, mutta ei yhtään kevytmielisyydestä tai kerskumishalusta! Ei, hän\nuskoo sen kaiken itsekin, itse hän lohdutteleikse mielikuvillaan, Jumala\nparatkoon! Enkä minä soimaa häntä, en, sitä en voi... Kun minä kuusi\npäivää sitten annoin hänelle ensimäisen palkkaeräni, kaksikymmentä kolme\nruplaa neljäkymmentä kopekkaa kokonaisenaan, kutsui hän minua 'pikku\nkalakseen'. 'Sinä oma pieni kalani,' sanoi hän. Ja meidän kesken\nsanottuna, voitteko käsittää sitä? ... Olenko minä ehkä kaunis vai vain\nsäännöllinen aviomies? Mutta silti nipisti hän minua poskesta ja kutsui\nminua omaksi pikku kalakseen\".\n\nMarmeladov vaikeni, hänen teki mielensä nauraa. Mutta äkkiä alkoi\nalaleuka vavista ... hän koetti kuitenkin vastustaa sitä. Kapakoitsija,\nhänen ilettävä ulkomuotonsa, viisi heinäproomussa vietettyä yötä ...\nviinapullo ja lopuksi tuo sairaloinen rakkaus vaimoonsa ja perheeseensä\nsaattoivat hänen kuulijansa vallan ymmälle. Raskolnikov kuunteli\njännitetyn tarkkaavana, mutta hän kärsi samalla. Hän oli vihanen\nitselleen, syystä että oli moisessa paikassa.\n\n-- Herra, hyvä herra! huudahti Marmeladov tyynnyttyään, -- oi, herrani!\nTe ehkä ajattelette kuten nuo muut tuolla, että kaikki tämä on sangen\nnaurettavaa ja minä vain vaivaan teitä näillä kurjilla perhe-elämääni\nkoskevilla pikkuseikoilla; mutta minun mielestäni se ei ole nauramisen\narvoista, tunnen sen kokonaisuudessaan... Ja koko tämän elämän\nonnellisimman päivän ja sitä seuraavan illan toimi mielikuvitukseni\nvilkkaasti tehdessään suunnitelmia siitä, miten kaikki järjestettäisiin\ntulevaisuutta varten, miten minun olisi lapset puettava, miten\nvoisin hankkia vaimolleni hyvät, tyynet päivät, miten pelastaisin\ntyttäreni kunniattomasta elämästä ja uudelleen ottaisin hänet perheen\nhoteisiin ... ja paljon, paljon muuta ... kaikkea tätä uskalsin toivoa,\nherrani!... Mutta sitten, arvoisa herra, (Marmeladov vavahti äkkiä,\nkohotti päänsä ja katsoi kuuntelijaansa suoraan silmiin) sitten, näitten\nkaikkien mielikuvien jälkeisenä päivänä, siis tasan viisi päivää sitten,\notin minä illalla kavalalla tavalla, kuin varas sydänyöllä, matka-arkun\navaimen Katerina Ivanovnalta, varastin jälellä olevan palkkani (miten\npaljon sitä oli, en enää tiedä) ja nyt, katsokaa nyt minuun ... nyt on\nkaikki mennyttä, jok'ikinen huikkonen! Viiteen päivään on ole ollut\nkotona, siellä minua haeskellaan; paikkani olen menettänyt, takki on\nsiirtynyt Egyptin sillan luona olevalle krouvarille ... sijaan sain\ntämän rääsyn ... ja ... nyt on kaikki menetettyä!\n\nMarmeladov iski nyrkillä otsaansa, puri hampaitaan, sulki silmänsä ja\ntuki suruisena kyynäspäitään. Mutta minuutin kuluttua siitä muuttuivat\nhänen kasvonsa äkkiä ja teeskennellyn viekkauden ja teennäisen julkeuden\nilme kasvoillaan katsoi hän Raskolnikoviin, alkoi nauraa ja sanoi:\n\n-- Tänään olin Sonjan luona ja kerjäsin häneltä rahaa saadakseni\nkohmelon pois päästä, heh, heh, hee!\n\n-- Ja antoiko hän sinulle mitään? huudahti eräs vastatulleista, alkaen\nnauraa täysin kurkuin.\n\n-- Katsohan, tämä pullo on ostettu hänen rahoillaan, vastasi Marmeladov\nkääntyen taas Raskolnikovin puoleen. -- Kolmekymmentä kopekkaa työnsi\nhän minulle omakätisesti, ainoansa, siinä oli kaikki, mitä hänellä oli,\nnäin sen itse ... mitään ei hän sanonut, katsoi vaan vaijeten minuun...\nSiten ei surra ja itketä täällä maan päällä ihmisten vuoksi, vaan\nainoastaan tuolla ylhäällä; ei yhtäkään soimausta, ei yhtä ainoatakaan\nsoimausta, ja se tuottaa enemmän kipua, paljon enemmän! Niin,\nkolmekymmentä kopekkaa, ja hän tarvitsee ne kuitenkin itse niin erittäin\nkipeästi, eikö totta? Ettekö tekin usko samaa, herra hyvä? Hänenhän on\npidettävä itsensä niin puhtaana ja siistinä kuin mahdollista; ja tämä\npuhtaus, juuri tämä puhtaus, te ymmärrätte kai minua, maksaa rahaa!\nKäsitättekö? Niin, ja sitten tarvitsee hän pomadaa, vallan totta,\nehdottomasti, ja tärkätyt liinavaatteet ... hienot, erittäin sirot\njalkineet voidakseen näyttää pienen jalkansa, kun on astuttava\nvesilätäkön yli! Ymmärrättekö, herrani, ymmärrättekö, mitä sellainen\npuhtaus tahtoo sanoa? Hyvä, ja minä, hänen oma isänsä, olen nyt ottanut\nhäneltä nämä kolmekymmentä kopekkaa, käyttääkseni ne juomiseen! ja minä\njuon ... ja olen ne jo juonut!... Kuka tahtoo nyt tuntea sääliväisyyttä\nminunlaistani kohtaan? Voitteko pahoin minun tähteni, herrani, vai\nettekö? Sanokaa, herra, onko teillä sääliväisyyttä minua kohtaan vai\neikö? Heh, heh, heh, hee!\n\nHän tahtoi täyttää lasinsa, mutta pullossa ei ollut mitään, se oli\ntyhjä.\n\n-- Sinäpä juuri olisit omiasi ansaitsemaan toisten säälin, vastasi\nisäntä, joka uudelleen oli lähestynyt.\n\nKuului naurua ja haukkumasanoja. Ne, jotka olivat kuunnelleet\nkertomusta, nauroivat ja tekivät pilkkaa, toiset samaten, mutta\nainoastaan erotetun virkamiehen lausunnon johdosta.\n\n-- Tuntea sääliä? Miksi tuntea minua kohtaan sääliä? huudahti Marmeladov\näkkiä, nousten samalla seisaalleen ja ojentaen kätensä, aivan kuin olisi\nhän vain odottanut tätä sanaa. -- Miksi tuntea sääliä, sanot sinä? Niin,\neipä totta tosiaan olekaan mitään syytä tuntea sääliä minua kohtaan!\nRistiin tulee minut naulita, ristiin naulita, vaan ei tuntea sääliä!\nNiin, tuomari, ristiinnaulitse hänet, ristiin naulitse ... mutta silloin\nkun ristiinnaulitset hänet, niin sääli häntä! Ja silloin tulen itse\nluoksesi ristiinnaulittavaksi, sillä en janoa iloa, vaan kärsimyksiä ja\nkyyneleitä! Luuletko sinä sitten, krouvari, että tämä pullosi on\ntuottanut minulle iloa? Surua ja tuskaa olen etsinyt sen pohjalta, surua\nja kyyneleitä ja siten olen löytänyt ja saanut. Hänellä on kyllä\nsääliväisyyttä, joka on laupias meitä kaikkia kohtaan, hän, ainokainen,\nhän on myös kaikkien tuomari! Ja se päivä on tuleva, jolloin hän kysyy.\n\"Missä on se tytär, joka on myynyt itsensä pahan, sairaan äitinsä ja\nvierasten pikkulasten hyväksi? Missä on se tytär, joka tunsi hellyyttä\nmaallista isäänsä, hyödytöntä juoppoa kohtaan, inhoamatta hänen\neläimellistä elämäänsä?\" Ja hän sanoo: \"Tulkaa luokseni! Olen jo kerran\nennen antanut sinulle anteeksi ... kerran antanut anteeksi ... myös nyt\nolkoot lukuisat syntisi annetut sinulle anteeksi, sillä sinä olet paljon\nrakastanut!\" Hän antaa Sonjalleni anteeksi, minä tiedän sen, hän antaa\nhänelle anteeksi!... Sillä kun minä olin Sonjan luona, tunsin sen\nsydämeni sisimmässä... Ja hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi\nkaikille, sekä hyville että pahoille, sekä viisaille että tyhmille ...\nja kun hän on langettanut tuomionsa heistä kaikista, silloin hän myös\nkutsuu meidät esille: \"Astukaa lähemmäksi,\" sanoo hän, \"myös te! Astukaa\nlähemmäksi, te juoppolallit, te huorintekijät!\" Ja silloin tulevat\nkaikki pelotta esiin ja astuvat hänen eteensä. Ja hän sanoo: \"Te\nviisaat, te jotka käyttäydytte kuin eläimet ja olette niiden kaltaisia,\ntulkaa myös te tänne luokseni!\" Ja viisaat ja ymmärtäväiset vastaavat:\n\"Herra, miksi suvaitset aina myös heidän tulla luoksesi?\" Ja hän vastaa\nheille: \"Siksi annan heidän tulla luokseni, te viisaat ja ymmärtäväiset,\nkun ei kukaan heistä pidä itseään arvokkaana tulemaan luokseni\"... Ja\nhän ojentaa kätensä heitä kohti, ja me kumarrumme sen puoleen, ja me\nitkemme ja ymmärrämme kaiken! Niin, silloin me ymmärrämme kaiken, ja\nkaikki sen ymmärtävät ... ja Katerina Ivanovna ... myös hän ymmärtää\nsen... Herra, lähestyköön sinun valtakuntasi!\n\nHän vaipui takasin penkille uupuneena ja voimattomana. Välittämättä\nkenestäkään ja unohtaen ympäristönsä vaipui hän syviin ajatuksiin. Hänen\nsanansa olivat tehneet jonkin vaikutuksen; silmänräpäyksen vallitsi\nhiljaisuus, mutta pian sen jälkeen kajahteli huone uudelleen naurusta ja\nnimittelyistä.\n\n-- Ihana tuomio!...\n\n-- Tyhmää puhetta!...\n\n-- Kaunis virkamies ... j.n.e., j.n.e.\n\n-- Tulkaa, herra, sanoi Marmeladov äkkiä nostaen päänsä ja kääntyen\nRaskolnikovin puoleen, -- seuratkaa minua kotiin ... minä asun Koselin\ntalossa pihan puolella. Nyt on jo aika ... kotiin Katerina Ivanovnan\nluo.\n\nRaskolnikov olisi mielellään lähtenyt jo aikoa sitten, mutta hän oli\npäättänyt auttaa miestä. Heti osottautuikin, että Marmeladovin jalat\nolivat paljon heikommat kuin hänen suunsa; hän nojasi toveriinsa. Matkaa\noli pari kolme sataa askelta. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä\nenemmän lisääntyi ryypiskelijäin rauhattomuus ja pelko.\n\n-- Nyt en pelkää Katerina Ivanovnaa, kuiskasi hän mielenliikutuksessaan,\n-- en myöskään sitä, että hän vetää minua tukasta. Mitäpä tukasta on\nväliä ... lorua ... sen vakuutan teille ... vieläpä minä toivoisin, että\nhän pöyhisi hivuksiani ... sitä en minä pelkää ... mutta minä pelkään\nhänen silmiään niin, silmiään ... punasia pilkkuja poskipäillä, niitä\nmyös pelkään ... ja sitten ... pelkään hänen vetävän henkeään. Oletteko\nkoskaan huomannut tarkastaa, miten sitä tautia poteva vetää henkeä ...\nkiivaassa liikutuksen tilassa?... Pelkään myös lasten itkua... Sillä\nellei Sonja ole antanut heille mitään syötävää, niin ... en tiedä ... en\ntodellakaan tiedä! Mutta selkäsaunaa en pelkää... Tietäkää, herrani,\netteivät sellaiset iskut ollenkaan koske minuun ... pikemmin he\ntuottavat mielihyvää minulle... Se on paljon parempi ... antakaa hänen\nvain lyödä minua ja oikein perinpohjin pehmittää... Tuossa on talo,\nKoselin talo. Hän on kaluseppä, saksalainen, rikas ... tepä, hitto vie,\ntuette minua hyvin!...\n\nHe kulkivat pihan poikki ja ylös neljänteen kerrokseen. Mitä\nkorkeammalle he nousivat, sitä pimeämmäksi kävivät portaat. Kello oli\ntuskin yhtätoista, ja vaikkakaan ei Pietarissa tähän vuoden aikaan\ntodellisuudessa ole yötä laisinkaan, niin oli portaissa kuitenkin sangen\npimeätä.\n\nAivan portaitten päässä oli pieni sauhettunut ovi vallan avoinna;\nkynttilänpätkä valaisi sangen kurjaa, noin kymmenen askeleen pituista\nhökkeliä; käytävästä voi sen nähdä kokonaisuudessaan. Kaikki oli mullin\nmallin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, etenkin joukko lapsenryysyjä.\nTakimaisen nurkan edessä riippui risanen vuodeverho, luultavasti oli\nvuode sen takana piilossa. Huoneessa oli vain kaksi tuolia ja sangen\nrääsyinen vahakangaspeitteinen sohva, sen edessä yksinkertainen honkanen\nkyökkipöytä, maalaamaton ja liinaton. Pöydän reunalla oli läkkisessä\njalustassa pätkä palanutta talikynttilää. Näytti kuitenkin siltä, kuin\nolisi Marmeladovilla ollut oma huone, eikä mikään nurkka, mutta että\ntämä oli käytävähuone. Toisiin huoneisiin eli hökkeleihin, joihin Amalia\nLippewechsel oli kerroksen jakanut, johtava ovi oli avoinna. Sieltä\nkuului melua, huutoa ja naurua. Tuntui siltä kuin olisi siellä juotu\nteetä ja pelattu korttia. Silloin tällöin sinkoili mitä kaksimielisimpiä\nsanoja.\n\nRaskolnikov tunsi kohta Katerina Ivanovnan. Hän oli tavattoman laiha\nnainen, jotenkin suuri ja hyväkasvunen, hänellä oli vielä kaunis\ntummanruskea tukka ja suuria punasia pilkkuja poskipäillä. Hän asteli\nedes ja takaisin pienen huoneensa lattialla; huulet olivat kuivat\nja hengitys säännötöntä, katkonaista. Hänen silmänsä olivat\nkuumehohtoiset, mutta katse oli terävä ja liikkumaton. Nämä riutuneet,\nmielenliikutuksesta kiihottuneet kasvot tekivät talikynttilän\nlepattavassa valossa kiusallisen vaikutuksen. Hän näytti olevan noin\nkolmikymmenvuotias, eikä tosiaankin sopinut Marmeladoville... Hän ei\nnähnyt eikä kuullut tulijoita; hän näytti aatoksineen olevan tykkänään\nmuualla. Huoneessa oli sekä ummehtunutta että hiestävää; kuitenkaan ei\nyksikään ikkuna ollut avoinna. Portailta tunkeutui pahahajuinen löyhkä,\nja kuitenkin ei portaille vievää ovea oltu suljettu. Sisemmästä\nhuoneesta tunkeutui pilvittäin tupakansavua. Vaimo yski, mutta ei silti\nsulkenut ovea. -- Pienin pikku tyttö, joka oli noin kuuden vuoden vanha,\nnukkui lattialla, puoleksi istuen, kumarassa pää sohvaa vasten; poika,\njoka oli vuotta vanhempi, värisi koko ruumiiltaan, ja itki eräässä\nnurkassa; hän oli luultavasti saanut selkäänsä juuri vähää ennen.\nVanhin, noin kymmenvuotias tytär oli pitkä ja kapea kuin tulitikku;\nhänellä oli vain paita yllään ja sekin oli täynnä reikiä ja repaleinen\nkaikkialta. Paljailla olkapäillä riippui vanha drap de dame -viitta,\njonka hän ehkä oli saanut kaksi vuotta sitten, sillä nyt ulottui se\nhänelle ainoastaan polviin. Hän seisoi nurkassa veljensä vieressä,\npitkä, kapea käsi kierrettynä hänen kaulaansa. Hän näytti tahtovan\nrauhoittaa veljeään, kuiskasi tälle jotakin, koetti saada häntä kaikella\nmuotoa olemaan rupeamatta uudelleen itkemään, ja samalla kertaa\nseurasivat hänen suuret, suuret mustat silmänsä täynnä tuskaa äidin\nliikkeitä. Marmeladov astui huoneeseen; hän laskeusi polvilleen oven\nääreen ja työnsi Raskolnikovia edellään. Kun vaimo näki tuntemattoman,\njäi hän hämillään seisomaan hänen eteensä, mietti hetken ikäänkuin olisi\najatellut, miksi vieras oli tullut. Mutta hänestä näytti luultavalta,\nettä vieras aikoi johonkin toiseen huoneeseen, sillä hänen huoneensahan\noli vain läpikäytävä. Tätä ajatellessaan ei hän enää välittänyt\nvieraasta, vaan astui ulko-ovelle sulkeakseen sen. Huomattuaan miehensä\nsiinä oven kynnyksellä polvillaan, huudahti hän äkkiä.\n\n-- Vai niin, huusi hän raivoissaan, -- sinä olet siis palannut!\nKuritushuonesikiö! Hylky!... Missä rahat ovat? Mitä sinulla on taskussa,\nnäytäppä! Ja sinulla on toiset vaatteet? Missä vaatteesi ovat? Missä\nrahat ovat ... no, etkö voi avata suutasi?\n\nJa hän alkoi tarkastaa Marmeladovia. Tämä ojensi heti molemmat kätensä\nkuuliaisesti ja alamaisesti helpottaakseen täten taskujen tutkimista.\nKopekkaakaan ei ollut löydettävissä.\n\n-- Missä rahat ovat? huusi vaimo, -- voi, Jumalani, olisiko hän\ntodellakin juonut ne kaikki? Matka-arkussa oli vielä kaksitoista ruplaa!\nja raivoissaan tarttui hän miestään tukkaan ja veti hänet huoneeseen.\nMarmeladov helpotti hänen ponnistuksiaan nöyrästi ryömiessään polvillaan\nhänen perässään.\n\n-- Ja tämä on iloa minulle! Tämä ei ole kipua, va...ain i...iloa,\nherrani! huusi hän, kun Katerina Ivanovna veti häntä tukasta ja\ntoisinaan painoi hänen otsansa lattiaan. Nukkuva lapsi heräsi ja alkoi\nitkeä. Nurkassa oleva poika ei voinut kauvemmin pidättäytyä, hän alkoi\nväristä, huutaa ja riippui tavattomassa tuskassaan, joka muistutti\nhysteristä kohtausta, sisaressaan. Vanhin tyttö värisi kuin haavan\nlehti.\n\n-- Hän on juonut ne ... kaikki, kaikki on hän juonut! huusi vaimoraukka\nepätoivossaan. -- Vaatteetkin! Nälkä, nälkä! (hän väänteli käsiään ja\nosotti lapsia). -- Voi, kyllä tämä vallan kirottua elämää! Ja te siinä,\nettekö te häpeä! huusi hän kääntyen äkkiä Raskolnikovin puoleen. -- Te\nkai tulette myös krouvista? Olette juonut hänen kanssaan? Ryypiskellyt\nhänen rahansa? Ulos!\n\nNuori mies lähti kiireesti tiehensä sanomatta sanaakaan. Avonaiselle\novelle oli kokoontunut useita uteliaita. Julkeita, virnisteleviä\nkasvoja, paperossit ja piiput hampaissa, tunkeutui paikalle. Sisään\ntulvi olentoja yönutuissa, paitahihasillaan ja mitä kunnottomimmassa\npuvussa. Enimmin nauroivat he etenkin silloin, kun Katerina Ivanovna\nveti Marmeladovia tukasta ympäri huonetta ja tämä huusi, että se tuotti\nhänelle iloa. Jopa he tulivat sisään huoneeseenkin. Lopuksi kuultiin\nonnettomuutta ennustavaa huutoa: se oli itse Amalia Lippewechsel, joka\ntunkeutui joukon lomitse palauttaakseen järjestyksen omalla tavallaan ja\njo sadannen kerran uhatakseen haukkuma- ja ruokottomia nimityksiä\nlasketellen vaimoraukkaa sillä, että saa jo seuraavana päivänä muuttaa\ntiehensä. Kun Raskolnikov läksi, sai hän tilaisuuden koota muutamia\nkuparilantteja taskustaan, jotka hän oli saanut takaisin krouvissa\nvaihtamastaan ruplasta. Huomaamatta laski hän ne ikkunalle. Mutta jo\nportailla hän katui ja aikoi kääntyä takaisin.\n\n\"Minkä tyhmyyden olen taaskin tehnyt,\" ajatteli hän. \"Heillähän on\nSonjansa, ja minä tarvitsen itse rahani.\" Hän huomasi kuitenkin olevan\nmahdotonta ottaa niitä takaisin, jota hän ei kyllä muuten olisi\ntehnytkään. Hän antoi siis rahojen jäädä paikoilleen ja läksi kotiin.\n\n\"Sonjahan tarvitsee myös pomadaa,\" ajatteli hän edelleen, mennessään\nkadun poikki ja nauraen pilkallisesti, \"siisteys maksaa rahaa ...\nhm! Ehkä on Sonetshkalla tänään huono onni mukanaan; hänellehän voi\ntapahtua kuin metsästäjälle metsänriistan suhteen ... tai kuin\nkullankaivajalle ... ja silloin saattaisivat he huomenna olla\npakotettuja ilman rahojani nuolemaan sormiaan ... Voi, voi, sitä Sonjaa!\nMutta he ovat hyvin ymmärtäneet kaivaa itselleen kaivon siihen ... ja\nnyt he ammentavat vettä siitä! He käyttävät sitä nyt kuitenkin\nhyödykseen ja ovat tottuneet siihen. Ensin itkeneet ja valittaneet ja\nsitten tottuneet siihen! Ihminen, tuo lurjus, voikin tottua kaikkeen!\"\n\nHän vaipui syviin mietteisiin.\n\n\"Mutta jos minä nyt valehtelin,\" huudahti hän äkkiä pakon painamana,\n\"jospa ihminen ei todella olisikaan sellainen lurjus ... ihminen\nyleensä ... se on koko ihmiskunta ... niin silloin on se vallan samaa\nkuin että kaikki muu on ... on ennakkoluuloja, jotka ovat olemassa\nainoastaan sitä varten, että saattavat pelkoa vereen ... ja niin kai\nasian laita todellisuudessa liekin.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nRauhattoman, väsyttävän unen jälkeen heräsi hän myöhään seuraavana\npäivänä mieli katkerana, hermostuneena, kärtysenä ja katsahti vihasena\nympärilleen huoneessaan. Se muistutti pientä häkkiä, oli noin kuusi\naskelta pitkä ja näytti muuten sangen kehnolta tahrasine, tomusine ja\nkaikkialta seinästä irronneine tapetteineen. Se oli niin matala, että\njonkunkin pituinen ihminen olisi pelännyt kolauttavansa päänsä kattoon.\nHuonekalut olivat huoneen mukaset. Siinä oli kolme vanhaa, rikkinäistä\ntuolia, eräässä nurkassa oli maalattu pöytä, jolla oli muutamia kirjoja\nja luentoja; se paksu tomukerros, joka ne peitti, ilmaisi hyvin, ettei\nniihin oltu pitkään aikaan koskettu; olipa siinä vielä lopuksi mahdoton,\nsuuri sohva, joka oli melkein seinän pitunen ja puolen huoneen levynen.\nEnnen oli siinä ollut kunnollinen karttunikankainen päällys, nyt siitä\nrepaleet roikkuivat. Se toimitti Raskolnikoville vuoteen virkaa. Usein\nhän nukkui sillä sellaisena kuin kivi ja seisoi: riisumattomana,\npeitteettä, ainoastaan vanhan, kuluneen päällystakkinsa peitossa ja\npieni patja pään alla. Saadakseen päänalusen korkeammaksi, pinosi hän\ntavallisesti kaikki puhtaat ja likaset liinavaatteensa patjan alle.\nSohvan edessä oli pieni pöytä.\n\nOlisi vaikeata vajota syvemmälle ja tulla kurjemmaksi. Mutta nykyisessä\nmielentilassaan tunsi Raskolnikov itsensä jotenkin tyytyväiseksi. Hän\noli vallan vetäynyt itseensä kaikesta, kuin kilpikonna kuoreensa. Jopa\nse tyttö, jonka oli palveltava häntä, ja joka toisinaan katsahti hänen\nhuoneeseensa, saattoi hänen sappensa kuohumaan ja suututti häntä.\nSellaisten monomanien laita, jotka ovat riippuneet päähänpistossa tai\ntoisessa, tapaa olla samallainen. Hänen emäntänsä oli kahden viime\nviikon kuluessa ollut lähettämättä ruokaa hänelle ja hän ei ollut vielä\ntähän asti mukautunut sopimaan hänen kanssaan. Nastasja, emännän\nruuanlaittaja ja ainoa palvelijatar, oli itse asiassa sangen tyytyväinen\nvuokralaisensa mielialaan, sillä hän oli nyt tykkänään lopettanut\nsiivoomisen ja tomuuttamisen tämän luona. Ainoastaan poikkeustapauksena,\nnoin kerran viikossa otti hän luudan käteensä. Hän se oli nyt juuri\nherättänyt Raskolnikovin.\n\n-- Nouse jo, mitä siinä loijot ja nukut! huusi hän Raskolnikovin\nkorvaan; -- kello käy kymmenettä; toin sinulle teetä; tahdotko teetä?\nOlet kai lopen uupunut!\n\nRaskolnikov avasi silmänsä, kokosi aatoksensa ja tunsi Nastasjan.\n\n-- Emäntäkö se teetä lähettää? kysyi hän kohottautuen vähän\nvitkallisesti ja unisesti sohvallaan.\n\n-- Luuletko emännän sellaista tekevän?\n\nHän asetti oman, halkinaisen teekuppinsa Raskolnikovin eteen ja laski\nkaksi palaa keltaista sokeria pöydälle. Kerran ennen oli hän jo tehnyt\nteetä keitetyistä lehdistä.\n\n-- Kas tässä, Nastasja, sanoi hän kourien taskuaan (hän oli nukkunut\nvaatteet yllään) ja vetäen esiin muutamia kuparilantteja, -- mene\nostamaan minulle sämpylää. Ota myös vähän makkaraa ruokakauppiaalta,\nmutta sitä halvempaa.\n\n-- Lähden heti noutamaan sinulle sämpylää, mutta etkö tahdo mieluummin\nkaalia makkaran asemasta? Oikein hyvää eilistä kaalia. Kätkin sitä jo\neilen sinulle, mutta sinä tulit niin myöhään kotiin. Oikein hyvää\nkaalia.\n\nTuotuaan kaalia ja Raskolnikovin sitä nautittua istuutui Nastasja hänen\nviereensä sohvalle ja alkoi pakista. Hän oli maalta ja oikea\n\"läppätäti.\"\n\n-- Praskovja Pavlovna aikoo valittaa sinusta poliisille, sanoi hän.\n\nRaskolnikovin kasvot vääristyivät.\n\n-- Valittaa poliisille? Mitä minä sitten olen tehnyt?\n\n-- Sinä et maksa yhtään vuokraa, etkä myös muutakaan. Se sen\nluonnollisesti aiheuttaa.\n\n-- No, perhana, sepä nyt enää puuttui, mutisi hän hampaita kiristellen;\n-- ei, se ei ... sovi nyt.\n\n-- Hän on aika pöllö, lisäsi hän kuuluvasti. -- Lähdenpä tänään hänen\nluokseen keskustelemaan siitä.\n\n-- Tyhmä hän on ... se voi kyllä olla totta, yhtä tyhmä kuin minä, mutta\nsinä, senkin nero, makailet siinä kuin säkki, ja näkeehän sen, ettei\nsiitä mitään synny. Sinä sanoit ennen luettaneesi lapsia, mutta nyt et\ntee kerrassaan mitään.\n\n\"Kyllä minä teen...\" mutisi Raskolnikov tylysti ja kärttyisenä.\n\n-- Mitä sinä teet?\n\n-- Erästä työtä.\n\n-- Millaista työtä?\n\n-- Minä tuumin ... vastasi Raskolnikov vakavasti, sitten valjeten.\n\nNastasja oli pakahtua nauruun. Hän oli sellanen joka ei paljoa vaatinut\nnauraakseen; hän nauroi melkein lakkaamatta, niin että koko hänen\nruumiinsa heilui, siksi kunnes hän alkoi voida pahoin siitä.\n\n-- Oletko jo ajatellut itsellesi paljonkin rahaa? sai hän vihdoin\nviimeinkin sanotuksi.\n\n-- Saappaitta ei voi antaa opetusta. Sitäpaitsi syljen kaikelle.\n\n-- Varo vaan ettet sylje kaivoon. [Älä sylje kaivoon, voipa tapahtua,\nettä saat juoda kaivosta; venäläinen sananlasku.]\n\n-- Lapsia opettamalla saa vaan paljasta vaskea. Mitä muutamalla\nkopeekalla tekee? jatkoi hän välinpitämättömästi ikäänkuin hän itse\nolisi vastannut omiin ajatuksiinsa.\n\n-- Vai niin, sinä tahtoisit mieluummin saada suuren pääoman kerrallaan.\n\nRaskolnikov katsahti tyttöön ankara ilme kasvoillaan.\n\n-- Aivan niin, suuren pääoman kerrallaan, vastasi hän hetken vaijettuaan\nkuuluvalla äänellä.\n\n-- So, so, olehan vähemmällä, muuten sinua voi ruveta pelkäämään!\nMenenkö nyt noutamaan sämpylää, vai enkö?\n\n-- Kernaasti minun puolestani.\n\n-- Ah, olinpa vähällä unohtaa! Eilen poissaollessani tuli sinulle kirje.\n\n-- Minulle kirje! Keneltä?\n\n-- En tiedä, keneltä se on. Maksoin puolestasi kolme kopekkaa\nkirjeenkantajalle; saanko ne?\n\n-- No! anna se sitten minulle, Jumalan tähden, anna se minulle! huudahti\nRaskolnikov tulisesti. -- Herra Jumala.\n\nHetken kuluttua sai hän kirjeen. Se oli hänen äidiltään R----n\nkuvernementistä. Hän vallan kalpeni ottaessaan vastaan sen. Siitä oli jo\npitkä aika, kun hän oli saanut mitään kirjeitä; mutta nyt kouristi jokin\nmuukin hänen sydäntään.\n\n-- Nastasja, lähde taivasten nimessä tiehesi. Siinä on kolme kopekkaasi,\nlähde vain Jumalan tähden tiehesi!\n\nKirje vapisi hänen käsissään: hänen ei tehnyt mieli avata sitä Nastasjan\nläsnäollessa: hän tahtoi olla yksinään kirjeineen. Nastasjan lähdettyä\nvei hän kirjeen huulilleen, suuteli sitä ja katseli kauvan hellästi\npäällekirjoitusta. Se oli hänen äitinsä käsialaa, nuo hänelle niin\ntutut, hienot, vinot kirjaimet. Sangen kauvan sitten oli äiti itse\nopettanut häntä lukemaan ja kirjottamaan. Hän viivytti kirjeen\navaamista; näytti melkein siltä kuin olisi hän pelännyt. Vihdoin hän sen\navasi. Se oli suuri, paksu kahden luodin kirje. Kaksi suurta\nkirjepaperiarkkia oli vallan täynnä hienoa käsialaa.\n\n    \"Rodja-kultani,\" kirjoitti äiti, \"siitä on jo useita kuukausia, kun\n    viimeksi kirjotin sinulle. Olen kyllä itse sillä aikaa kärsinyt ja\n    useana yönä en ole voinut nukkua ajatellessani sinua. Mutta sinä et\n    varmastikaan tuomitse ankarasti vastentahtoista vaitioloani, sillä\n    sinä tiedät, miten hellästi rakastan sinua. Meillähän, minulla ja\n    Dunjalla, on vain sinä, sinä olet toivomme, kaikkeimme, varma\n    tukemme. Kyllä olen minäkin kärsinyt saatuani tietää, että sinä jo\n    muutamia kuukausia sitten olit jättänyt yliopiston, syystä ettei\n    sinulla ollut varoja elantoosi, ja opetustuntisi ja muut tulosi\n    olivat loppuneet. Mitenkä minä olisin voinut auttaa sinua\n    sadankahdenkymmenen ruplan vuotuisella eläkkeelläni? Ne viisitoista\n    ruplaa jotka lähetin sinulle neljä kuukautta sitten, olin, kuten\n    itse tiedät, saanut etukäteen eläkettäni vastaan täkäläiseltä\n    kauppiaaltamme, Vasili Ivanovitsh Vahrushiniltä. Hän on hyvä ihminen\n    ja oli isäsi hyvä ystävä. Mutta kun olin hänelle siirtänyt eläkkeen\n    nosto-oikeuteni, oli minun odotettava, kunnes velkani oli maksettu,\n    ja se on tapahtunut vasta nyt, niin etten ole tällä aikaa voinut\n    lähettää sinulle mitään. Mutta nyt toivon, Jumalan kiitos, taasen\n    voivani auttaa sinua niin, voinemmepa sanoa, että onni hymyilee\n    meille ja nyt tahdon kohta kertoa sen sinulle. Ensiksi saat, rakas\n    Rodja, tietää että sisaresi on ollut luonani puolitoista kuukautta\n    ja ettei meidän enään vast'edes tarvitse erota. Hänen kärsimyksensä\n    ovat, Jumalan kiitos, nyt lopussa, mutta tahdon kertoa sen kaiken\n    sinulle järjestyksessä, niin että käsität miten kaikki se on\n    tapahtunut, jonka me sinulta salasimme. Sinä kirjotit minulle, kaksi\n    kuukautta sitten kuulleesi, että Dunja kärsi sangen useita\n    lähentelyjä Svidrigailovin talossa, ja pyysit minulta tyydyttävää\n    selitystä, -- mitä osasin silloin vastata sinulle? Jos olisin\n    kirjottanut sinulle koko totuuden, niin olisit sinä kylläkin\n    jättänyt kaiken ja hätäkädessä lähtenyt jalkasin tänne, sillä tunnen\n    luonteesi ja mielesi. Sinä et olisi sietänyt sellaista, että\n    sisartasi häväistään. Olin itse epätoivonen, mutta mitä osasin\n    tehdä? Koko totuutta en silloin itsekään vielä tuntenut. Päävaikeus\n    oli siinä, että Dunetshka edellisenä vuonna vastaanottaessaan\n    kotiopettajan paikan tuossa talossa, sai kokonaista sata ruplaa\n    etukäteen sillä ehdolla, että se vähitellen kuitattaisiin hänen\n    kuukausipalkastaan. Senpätähden hän ei voinut jättää paikkaa,\n    ennenkuin velka oli maksettu. Tämä summa (nyt voin sanoa sinulle\n    kaikki, Rodja-kultaseni) oli pääasiallisesti tarkotettu sinulle\n    lähetettäväksi silloin, kun tarvitsit nuo kuusikymmentä ruplaa ja\n    myös saitkin ne meiltä viime vuonna. Me petimme sinua sillä kertaa,\n    kirjottaessamme, että tämä summa oli saatu Dunetshkan\n    säästörahoista. Asian laita ei ollut niin, nyt vasta sanon sinulle\n    täyden totuuden, koska kaikki nyt on Jumalan laupiaasta tahdosta\n    muuttunut parempaan päin ja että sinä tietäisit, miten suuresti\n    Dunja rakastaa sinua ja miten erinomainen sydän hänellä on. Herra\n    Svidrigailov oli alussa sangen töykeä hänelle ja kohteli häntä\n    epäkohteliaasti ja hävyttömästi... Mutta en tahdo kajota näihin\n    kaikkiin ikäviin yksityisseikkoihin, etten saata sinua turhaan\n    kuohuksiin, koska kaikki nyt kuitenkin on ohi. Lyhyesti sanottuna,\n    vaikkakin Marfa Petrovna, herra Svidrigailovin puoliso, ja talon muu\n    väki kohteli Dunetshkaa hyvin, oli hänen kuitenkin sangen tukalaa;\n    erittäinkin, kun herra Svidrigailov oli Bakkuksen [Bakkus,\n    Roomalaisten viininjumala] vaikutuksen alainen, vanha rykmentissä\n    saatu tottumus. Mutta ajattelehan, myöhemmin osottausi, että tällä\n    narrilla jo kauvan oli ollut tulinen himo Dunjaan, mutta hän peitti\n    kaikki törkeyden ja ylenkatseen naamarin taakse. Ehkä hän myös\n    häpesi ja kauhistui sitä, että hän silloisessa ijässään ja\n    perheenisänä voi johtua sellasiin kevytmielisiin ajatuksiin ja oli\n    sen vuoksi vihanen Dunjalle. Ehkä tahtoi hän myös vain salata koko\n    totuutta muilta peittämällä sen törkeyden ja pilkan kaapuun. Mutta\n    lopuksi ei hän voinut hillitä itseään enää kauvemmin, vaan julkeni\n    ilman ennakkovalmistelua tehdä Dunjalle häpeällisen esityksen,\n    luvaten hänelle paljon rahaa ja ilmaisten hänelle tahtovansa jättää\n    kaikki pulaan ja ottaa hänet mukaansa johonkin toiseen kylään tai\n    vaikkapa ulkomaille. Voit kuvitella mielessäsi, miten Dunja kärsii!\n    Paikkaa ei hän voinut jättää heti, ensiksi velan vuoksi ja\n    säästääkseen Marfa Petrovnaa, jonka epäluulot olisivat heti\n    vallanneet. Luonnollisesti olisi siitä ollut myös seurauksena\n    epäsopua perheessä ja eihän Dunja olisi asiasta suoriutunut ilman\n    suurta häväistystä. Sitä paitsi oli useita muita syitä, joiden\n    vuoksi Dunja ei ajatellut voivansa lähteä pois tuosta hirveästä\n    talosta ennenkuin kuuden viikon kuluttua. Sinähän tunnet Dunjan ja\n    tiedät miten viisas hän on ja mikä kestävä luonne hänellä on.\n    Dunetshka voi kestää paljon ja hänellä on äärimäisessäkin hädässä\n    niin paljon rohkeutta, ettei häntä helposti saada menettämään\n    malttiaan. Eikä hän minullekaan puhunut mitään, vain säästääkseen\n    minua, vaikkakin me usein kirjoitimme toisillemme. Mutta ratkaisu\n    tuli odottamatta. Marfa Petrovna urkki miestään puutarhassa, silloin\n    kun tämä yritti saada Dunetshkaa mukautumaan. Hän käsitti kaiken\n    väärin ja antoi koko syyn Dunetshkalle. Puutarhassa tapahtui tavaton\n    näytös: Marfa Petrovna löikin Dunjaa, ei tahtonut kuulla sanaakaan,\n    huusi ja mellakoitsi kokonaisen tunnin ja määräsi lopuksi, että\n    Dunja oli ajettava kotiin minun luokseni yksinkertaisilla\n    talonpoikaiskärryillä. Hänen tavaransa, liinavaatteensa ja pukunsa\n    heitettiin mullin mallin kokoomattomina kärryille. Loukattuna ja\n    solvaistuna täytyi Dunjan matkata seitsemäntoista virstaa\n    rankkasateella avonaisilla talonpoikaiskärryillä. Ajattele nyt itse,\n    mitä minun olisi ollut vastattava sinulta kaksi kuukautta sitten\n    saamaani kirjeeseen? Mitä oli minun kirjotettava? Olin vallan\n    suunniltani; totuutta en rohjennut kirjottaa sinulle, koska se olisi\n    saattanut sinut onnettomaksi, katkeroittuneeksi, kuohuksiin, ja mitä\n    olisit sinä voinut tehdä? Olisit ehkä syössyt itsesi turmioon; sitä\n    paitsi kielsi Dunetshka sen minulta. En myöskään voinut kirjottaa\n    kirjeeseen pelkkiä loruja, kun sydämelläni oli niin raskas suru\n    kannettavanaan. Kokonaisen kuukauden kesti kaikkialla kaupungissamme\n    puhetta tästä jutusta. Jopa se meni niinkin pitkälle, ettemme\n    voineet mennä kirkkoon kohtaamiemme halveksivain katseitten ja sen\n    kuiskimisen ja supattamisen vuoksi, joka silloin alkoi; puhuttiinpa\n    siitä ääneenkin meidän läsnäollessamme. Kaikki tuttavamme\n    kaikkosivat meitä, kaikki lakkasivat tervehtimästä meitä, ja hyvästä\n    lähteestä sain tietää, että muutamat puotipojat ja kanslistit olivat\n    päättäneet saattaa meille sen loukkauksen, että tervaamalla\n    kadunpuolisen ovemme saisivat isäntäväen kehottamaan meidän\n    muuttamaan talosta. Tähän kaikkeen oli Marfa Petrovna syypää, joka\n    kiirehti talosta taloon puhumaan pahaa Dunjasta ja mustaamaan hänen\n    mainettaan. Hän tunsi siihen aikaan melkein koko kaupungin ja kävi\n    siellä melkein joka päivä. Hän on aito lörppähuuli ja tottunut\n    kertoilemaan kaikki perhe-asiansa: ennen kaikkea syyttelee hän\n    miestään kaikkialla ja jokaiselle, niin että sinä voit ajatella,\n    että juttu oli ennen pitkää levinnyt ei yksistään koko kaupunkiin,\n    vaan koko piiriinkin. Minä vallan sairastuin siitä, mutta Dunetshka\n    oli minua kestävämpi. Olisitpa vain nähnyt, miten hän koetti\n    lohduttaa ja rohkaista minua! Hän on enkeli! Mutta Jumalan\n    laupeudesta loppui kärsimyksemme jotenkin pian: herra Svidrigailov\n    muutti mielensä, katui ja antoi, mahdollisesti säälistä Dunjaa\n    kohtaan, vaimonsa käsiin riittävän todisteen Dunetshkan\n    syyttömyydestä, nimittäin erään Dunjan kirjeen, jonka hän oli ollut\n    pakotettu, jo ennenkuin Marfa Petrovna tapasi heidät puutarhassa,\n    kirjottamaan herra Svidrigailoville, päästääkseen hänen kiihkeistä\n    selityksistään ja hyljätäkseen kaikki salaiset yhtymiset. Tämä kirje\n    oli Dunjan lähdettyä jäänyt herra Svidrigailovin haltuun. Dunja oli\n    siinä soimannut häntä mitä katkerimmin hänen arvottomasta\n    käytöksestään, esittänyt hänelle mitä vakavimmin, että hän oli\n    aviopuoliso ja perheenisä ja että oli häpeällistä tehdä onneton ja\n    suojaton tyttö raukka entistään onnettomammaksi. Sanalla sanottuna,\n    Rodja kultaseni, kirje oli niin jalosti ja arvokkaasti kirjotettu,\n    että itkin sitä lukiessani, enkä voi vielä nytkään ajatella sitä\n    ilman että kyyneleet pulpahtavat silmiini. Siihen tuli vielä lisäksi\n    palvelijain lausunnot, ja he tiesivät paljon enemmän kuin mitä herra\n    Svidrigailov aavistikaan. Marfa Petrovna oli vallan hämmästyksissään\n    ja 'uuden iskun kohtaama', kuten hän itse meille tunnusti mutta nyt\n    hän oli täydelleen vakuutettu Dunetshkan syyttömyydestä. Hän palasi\n    heti seuraavana päivänä, sunnuntaina, ajoi suoraan tuomiokirkkoon,\n    lankesi siellä polvilleen ja rukoili kyynelsilmin taivaan\n    Valtijattarelta voimaa, voidakseen kantaa tämän uuden koetuksen ja\n    täyttää velvollisuutensa. Suoraan kirkosta tuli hän sitten,\n    kenenkään luo välillä poikkeamatta, luoksemme, kertoi kaiken, itki\n    katkerasti, syleili katuvaisena Dunjaa ja pyysi häneltä anteeksi.\n    Heti samana aamuna kulki hän arvelematta talosta taloon, meni\n    takuuseen Dunetshkan viattomuudesta ja kuvasi hänen\n    jalomielisyyttään ja hänen erinomaista käytöstään mitä\n    imartelevimmin sanoin. Mutta tähänkään hän ei vielä tyytynyt; hän\n    näytti kaikille Dunetshkan Svidrigailoville kirjottaman kirjeen ja\n    luki sen heille, antoipa heidän jäljentääkin sen (joka minun\n    mielestäni oli vallan tarpeetonta). Tällä lailla kulki hän koko\n    kaupungin ympäriinsä useana päivänä peräkkäin. Valittavatpa muutamat\n    vielä, että hän oli kulkenut heidän ohitsensa, ja hänen oli sen\n    vuoksi mentävä järjestyksessä. Joka talossa odotettiin häntä ja\n    tiedettiin, koska hän tulee ja lukee kirjeen, ja usein luettaessa\n    tuli paikalle jo useita sellasia, jotka sen jo olivat useampaan\n    kertaan kuulleet joko kotonaan tai toisten luona. Minun mielipiteeni\n    mukaan oli tässä paljon, sangen paljon liikanaista, mutta Marfa\n    Petrovnan luonne vaatii nyt kerran suurentelua. Hän on kyllä nyt\n    puti puhtaaksi pessyt Dunetshkan nimen ja maineen ja koko häpeä\n    tästä onnettomasta asiasta on nyt langennut hänen miehensä osalle,\n    joka myös onkin ainoa syyllinen ja jota minä melkein säälin.\n    Todellisuudessa olikin tätä hupsua kohtaan harjotettu liian ankaraa\n    oikeutta. Dunjalle tarjottiin heti useista taloista lasten opetusta,\n    mutta hän hylkäsi ne kaikki. Jopa alettiin häntä katsella\n    erityisellä kunnioituksellakin. Kaikki tämä vaikutti suurimmaksi\n    osaksi sen tapauksen tuloon, jonka johdosta niin sanoakseni koko\n    olemassa olomme sai uuden käänteen. Tiedä siis, rakas Rodja, että\n    Dunja on saanut naimatarjouksen ja että hän jo on myöntynyt siihen,\n    jonka täten heti kiiruhdan ilmottamaan sinulle. Ja vaikkakin tämä\n    asia on suoritettu sinulta neuvoa kysymättä, et kai sentään, toivon\n    minä, suuttune minuun tai sisareesi, sillä kuten itse tulet\n    huomaamaan asian kulusta, olisi viivyttely, kunnes olisimme saaneet\n    sinulta vastauksen, ollut meille mahdotonta. Ethän sinäkään olisi\n    poissaolevana osannut tyydyttävästi arvostella kaikkea. Asia siis\n    suoritettiin ilman sinua. Mies on hovineuvos, nimeltään Pietari\n    Petrovitsh Lushin, Marfa Petrovnan kaukainen sukulainen; Marfa\n    Petrovna on juuri vaikuttanut paljon asian syntyyn. Se alkoi sillä,\n    että mies viime mainitun välityksellä ilmasi haluavansa tehdä\n    tuttavuuttamme. Hän otettiin luonnollisesti hyvin vastaan, joi\n    kahvia luonamme ja lähetti meille seuraavana päivänä kirjeen, jossa\n    hän esitti asiansa sangen kohteliaasti ja pyysi nopeaa ja\n    ratkaisevaa vastausta. Hän on sangen kokenut ja toimelias mies,\n    ollen aikeissa matkustaa Pietariin, niin että joka minuutti on\n    hänelle kallis. Me luonnollisesti alussa hämmästyimme suuresti tämän\n    odottamattoman kosinnan johdosta ja neuvottelimme ja harkitsimme\n    asiaa keskenämme kokonaisen päivän. Mies on luotettava ja\n    huolettomassa asemassa oleva, hoitaa kahta virkaa ja omaa sitä\n    paitsi varallisuutta. Tosin on hän jo neljänkymmenen viiden vuoden\n    vanha, mutta hänellä on vielä jotenkin miellyttävä ulkomuoto ja voi\n    vielä miellyttää naisia. Yleensä on hän sangen varma ja kunnollinen\n    mies, vähän vain kärtynen ja ylpeähkö. Mutta ehkä ensi silmäyksellä\n    vain näyttää siltä. Pyydän sentähden sinulta, Rodja-kulta,\n    etukäteen, ettet tuomitse häntä kovin äkkipikaisesti, kuten tapasi\n    on, vaikkakin hänessä olisi jotain, joka sinussa voisi herättää\n    vastenmielisyyttä ensi kerran kohdatessanne. Luultavasti saat hänet\n    nähdä jotenkin pian Pietarissa. Minä sanon tämän kaiken vain\n    varovaisuudesta, vaikkakin olen vakuutettu siitä, että hän tekee\n    sinuun miellyttävän vaikutuksen. Sillä jos ihmisiä on tuomittava\n    oikein, niin on se tehtävä perinpohjaisesti ja opittava tuntemaan\n    heidät siten vähitellen, ettei tapahtuisi erehdystä tai etteivät\n    ennakkoluulot johtaisi harhaan, jota perästä päin ehkä joutuisi\n    katumaan ja oikomaan. Mutta Pietari Petrovitsh on kaikesta päättäen\n    sangen kunnianarvonen mies. Kun hän kävi meillä ensi kerran,\n    ilmoitti hän meille, että hänellä oli varmat periaatteet, mutta että\n    hänellä oli, kuten hän lausui, 'nuorimman sukupolvemme mielipiteitä'\n    ja oli kaikkien ennakkoluulojen leppymätön vihollinen. Hän sanoi\n    paljon muutakin, sillä hän näyttää olevan vähän turhamainen ja pitää\n    siitä, että häntä kuunnellaan. Mutta sehän ei ole juuri mikään vika.\n    Minä ymmärrän luonnollisesti ainoastaan vähän siitä, mutta Dunja\n    sanoi, että jos kohta hän ei olekaan tavattoman suuresti sivistynyt\n    mies, niin on hän kuitenkin järkevä ja luultavasti hyvä. Sinähän\n    tunnet sisaresi luonteen kaikin puolin, Rodja. Hän on\n    lujaluonteinen, järkevä, kärsivällinen ja jaloluonteinen tyttö,\n    vaikkakin hänellä on tulinen sydän, jota olen koettanut taltuttaa.\n    Itsestään selvää on, ettei hänen sen enempää kuin miehenkään\n    puolelta ole puhetta mistään todellisesta rakkaudesta. Mutta Dunja\n    ei ole yksistään järkevä, vaan myöskin jalo tyttö, enkeli, joka\n    pitäisi miehensä onnellistuttamista velvollisuutenaan. Mies\n    huolehtii luonnollisesti myös tavallaan hänestä, siinä suhteessa ei\n    meillä ole vielä mitään epäilyn syytä, vaikkakin tämä asia, se minun\n    täytyy tunnustaa, on nopeasti kypsynyt. Sitä paitsi on mies myös\n    sangen kaukonäköinen ja pitää luonnollisena sen, että hänen oma\n    avio-onnensa varmistuu sitä mukaa kuin Dunetshka onnellistuu. Mitä\n    muuten tulee johonkin luonteitten eroavaisuuteen, joihinkin\n    vanhoihin tottumuksiin tai joihinkin erimielisyyksiin (joita ei\n    voida välttää mitä onnellisimmissakaan avioliitoissa), sanoi\n    Dunetshka minulle voivansa luottaa itseensä, sekä ettei ollut\n    pienintäkään rauhattomuuden syytä. Hän voisi kärsiä paljon, jos vain\n    heidän keskinäinen suhteensa perustuisi rehellisyyteen ja oikeuteen.\n    Tuntuipa esim. minustakin alussa, hänen olemuksensa vähän\n    vastenmieliseltä. Mutta sehän voi sangen hyvin johtua siitä, että on\n    suoraluonteinen. Varmastikin on asianlaita siten. Niinpä lausui hän\n    muun muassa toisella käynnillään, saatuaan Dunjan myöntävän\n    vastauksen, päättäneensä naida sellaisen kunniallisen tytön, jolla\n    ei ollut myötäjäisiä ja ennen kaikkea sellasen, joka oli otellut\n    elämän kanssa. Sillä, selitti hän, miehen ei sovi joutua vaimolleen\n    mistään kiitollisuuden velkaan; paljon parempi on, jos vaimo pitää\n    miestään hyväntekijänään. Tahdon lisätä, että hän ehkä lausui sen\n    hienommalla ja kohteliaammalla tavalla, kuin minä sen kirjotan,\n    sillä en muista enää hänen sanojaan, vaan muistan ainoastaan\n    ajatuksen. Sitä paitsi ei hän sanonut sitä missään erityisessä\n    tarkotuksessa, vaan nähtävästi ajattelemattomuudessaan, keskustelun\n    kuumuudessa. Koettipa hän vielä jälkeenpäin korjata ja miedontaa\n    lausuntoaan. Mutta minusta se tuntui kuitenkin vähän\n    vastenmieliseltä, kuten sanottu, ja sen sanoin myös myöhemmin\n    Dunjalle. Mutta hän vastasi minulle vallan harmistuneena: 'Sanat\n    ovat vallan toista kuin teko', ja onhan se todellakin totta.\n    Ratkaisun edellisenä yötä ei Dunetshka saanut unenrahtuakaan\n    silmiinsä. Luullessaan minun nukkuvan nousi hän vuoteeltaan ja\n    käveli koko yön edes ja takasin lattialla. Vihdoin hän polvistui\n    pyhimyksenkuvan eteen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Seuraavana\n    aamuna ilmotti hän minulle päättäneensä antaa myöntävän vastauksen.\n\n    \"Olen puhunut siitä, että Pietari Petrovitsh nyt matkustaa\n    Pietariin. Hänellä on tärkeitä toimia ja hän aikoo avata siellä\n    yleisen asian-ajotoimiston. Hän on jo pitemmän aikaa toiminut\n    oikeusjutuissa ja asioissa. Juuri näinä päivinä hän voitti erään\n    tärkeän oikeusjutun. Eräs syy, jonka vuoksi hän myös tahtoo\n    Pietariin, on se, kun hänellä on tärkeä asia esillä senaatissa.\n    Siten, Rodja-kultani, voi hänestä olla sinulle kaikissa suhteissa\n    suurta hyötyä, ja me, Dunja ja minä, uskomme, että sinä jo tästä\n    päivästä alkaen ratkaisevasti alat virkaurasi ja että siis voit\n    nähdä tulevaisuuden valoisana edessäsi. Oi, jospa kaikki tämä myös\n    tapahtuisi! Se olisi sellainen onni, että sitä voisi vain pitää\n    kaikkivaltiaan erikoisena armonosotuksena meitä kohtaan. Dunjan on\n    se tuuma vallan temmannut mukaansa. Me mainitsimme siitä joitakin\n    sanoja Pietari Petrovitshille. Mutta hän vastasi varovasti ja sanoi,\n    että hän luonnollisestikin tarvitsee kirjurin ja että hän\n    luonnollisestikin ottaa mieluummin sukulaisen kuin vieraan\n    leipiinsä, jos tämä vain on tarpeeksi kelvollinen sanottuun toimeen\n    (ikäänkuin et sinä kelpaisi siihen?) Mutta hän lausui myös\n    epäilyksensä sen suhteen, jäisikö sinulle opintojesi ohella aikaa\n    työskennellä hänen konttorissaan. Sillä kertaa jäi asia siihen,\n    mutta Dunja ei ole sittemmin voinut ajatella mitään muuta. Hän on\n    pelkkänä tulena ja liekkinä asian puolesta ja tekee suuria\n    suunnitelmia saadakseen nähdä sinun jolloinkin tulevaisuudessa\n    ottavan osaa Pietari Petrovitshin asianajotoimeen, ehkäpä\n    osakkaanakin, sitä suuremmalla syyllä, kun sinä olet\n    lakitieteellisessä tiedekunnassa. Minä olen hänen kanssaan samaa\n    mieltä, Rodja, ja otan osaa hänen suunnitelmiinsa ja toiveihinsa.\n    Kaikkihan puhuu sen puolesta, että siten tulee tapahtumaan, se\n    tahtoo sanoa, ellei Pietari Petrovitsh vallan odottamatta asettuisi\n    sitä vastaan (syystä ettei hän vielä tunne sinua). Mutta Dunja on\n    vallan vakuutettu siitä, että hän voi saavuttaa kaiken\n    vaikutusvallallaan tulevaan mieheensä. Luonnollisestikin olemme\n    varoneet lörpöttelemästä suunnitelmiamme Pietari Petrovitshille;\n    ennen kaikkea olemme täysin vaijenneet sen toivomme johdosta, että\n    sinusta tulisi hänen osakkaansa.\n\n    \"Hän on sangen selvästi ajatteleva ihminen ja ottaisi vallan\n    varmastikin moiset mielikuvituksemme jotenkin kuivakiskosesti\n    vastaan. Ei ole Dunja enempi kuin minäkään lausunut hänelle\n    halaistua sanaakaan siitä, että me hartaasti toivomme hänen auttavan\n    sinua ja tukevan rahoillaan siksi, kunnes olet lopettanut opintosi\n    yliopistossa. Emme ole puhuneet siitä, koska se ensinnäkin seuraa\n    itsestään ja koska hän varmasti tarjoutuu sen tekemään ilman että\n    tuhlaamme siihen sanaakaan (voisikohan hän kieltää Dunjalta sitä?)\n    Sinustahan voisi sitä paitsi tulla hänen oikea kätensä konttorissa,\n    eikä sinun tarvitsisi ottaa vastaan hänen apuaan armopalana, vaan\n    hyvin ansaittuna palkkanasi. Sillä lailla tahtoo Dunja sen järjestää\n    ja minä olen yhtä mieltä hänen kanssaan. Toiseksi emme ole hänelle\n    siitä puhuneet, syystä että tahdon saada sinut kohta tapahtuvassa\n    kohtauksessanne yhdenarvoiseksi hänen kanssaan. Kun Dunja lämmöllä\n    puhui sinusta hänelle, vastasi hän, että hänen on itsensä nähtävä\n    sinut ja kuitenkin katsottava hyvin tarkkaan, ennenkuin voi\n    muodostaa itselleen mielipidettä jostakin ihmisestä. Siksi tahtoi\n    hän ensin oppia tuntemaan sinut, ennenkuin hän lupaa mitään varmaa\n    sinun suhteesi... Tiedätkö mitä, kallehin Rodjani, minusta tuntuu\n    kypsyneen harkinnan jälkeen siltä kuin tekisin kaikissa tapauksissa\n    paraiten rupeamalla elämään itsekseni, kuten tähänkin asti, enkä\n    muuttaisi häitten jälkeen heidän luokseen. (Tätä en sano ollenkaan\n    Pietari Petrovitshin vuoksi, vaan vallan itseni tähden, täysin\n    henkilökohtaisista syistä, joita ehkä voitaisiin sanoa vanhan lesken\n    hupsutuksiksi). Olen täysin vakuutettu siitä, että Pietari\n    Petrovitsh on niin jalo ja hienotunteinen, että hän kehottaa minua\n    olemaan eroamatta tyttärestäni, ja vaikkakaan hän ei vielä ole\n    sanonut siitä sanaakaan, niin on se kai hänen mielestään vallan\n    luonnollista. Mutta minä kieltäydyn siitä. Olen usein elämässäni\n    huomannut, etteivät anopit ole miehille ollenkaan mieluisia, ja\n    sitäpaitsi, en minä tahdo olla kenenkään pienimpänäkään taakkana,\n    tahdon myös mieluummin säilyttää vapauteni, niinkauan kuin minulla\n    on palakin omaa leipää suuhun pantavaksi ja lapsia sellaisia kuin\n    sinä ja Dunetshka. Jos mahdollista, tahtoisin asua teidän kummankin\n    läheisyydessänne. Sillä näetkö, Rodja, olen säästänyt kaikkein\n    paraimpani kirjeeni loppuun: tiedä, rakas ystäväni, että me ehkä\n    piankin näemme toisemme ja saamme kolmivuotisen eron jälkeen kaikin\n    kolmin uudelleen syleillä toisiamme. Se on jo _varmasti_ päätetty,\n    että minä ja Dunja tulemme Pietariin. Mutta sitä en vielä tiedä\n    tarkalleen, koska. Joka tapauksessa se tapahtuu pian, sangen pian,\n    ehkä jo ensi viikolla. Kaikki riippuu vallan Pietari Petrovitshin\n    toimista. Pietariin tultuaan ilmottaa hän kohta meille. Hän tahtoo\n    erikoisista syistä kiiruhtaa häitä ja määrätä, jos vain mahdollista,\n    hääpäivän ennen paaston loppua. Ellei se kävisi laatuun niin\n    nopeasti, tulee se tapahtumaan kuitenkin heti jälkeen Marian\n    taivaaseennousupäivän. Oi, miten onnellisena silloin painan sinut\n    sydäntäni vastaan! Dunja on suunniltaan jälleennäkemisen ilosta ja\n    sanoipa hän kerran leikillään, että hän vain siitä syystä menee\n    naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa. Hän on enkeli! Hän ei nyt\n    kirjota sinulle, vaan pyytää ainoastaan sanomaan sinulle, että\n    hänellä on niin paljon puhuttavaa kanssani, sangen paljon, ettei\n    hänellä ole rohkeutta ottaa kynää käteensä. Muutamalla rivillä ei\n    hän saisi sanotuksi mitään kunnollista, vaan saattaisi itsensä\n    kiihtyneeksi. Hän syleilee sinua mitä sydämellisimmin ja lähettää\n    sinulle lukemattomia suuteloja. Mutta vaikkakin me siis ehkä piankin\n    saamme nähdä toisemme, tahdon kuitenkin näinä päivinä lähettää\n    sinulle niin paljon rahaa kuin mahdollista. Nyt, kun kaikki\n    tietävät, että Dunetshka menee naimisiin Pietari Petrovitshin\n    kanssa, on luottoni äkkiä kohonnut ja minä tiedän varmasti, että\n    Atanasius Ivanovitsh lainaa minulle aina viiteenkahdeksatta ruplaan\n    etukäteen eläkettäni vastaan, niin että ehkä lähetän sinulle\n    viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen ruplaan. Mielelläni tahtoisin\n    lähettää sinulle enemmän, mutta minä pelkään matkamme kustannuksia.\n    Ja vaikkakin Pietari Petrovitsh on ollut niin hyvä, että on ottanut\n    osan matkakustannuksista osalleen, hän tahtoo nimittäin toimittaa\n    tavaramme ja suuren matka-arkkumme (tavalla tai toisella tuttavuuden\n    avulla) pääkaupunkiin, niin täytyy meidän sentään ajatella tuloamme\n    Pietariin ja sitä, ettei siellä heti sovi ensi päivänä näyttäytyä\n    lantittomana. Olemme sitä paitsi tehneet Dunetshkan kanssa mitä\n    tarkimman arvion. Itse matka ei paljoa maksa. Rautatielle on meiltä\n    ainoastaan yhdeksänkymmentä virstaa ja me olemme jo joka tapauksessa\n    tehneet ajosta sopimuksen erään talonpoikaisajurin kanssa. Lopun\n    matkaa ajamme sitten reippain mielin kolmannessa luokassa, niin\n    etten ainoastaan toivo, vaan olen varma siitä, että voin sinulle\n    lähettää kolmekymmentä ruplaa. Mutta nyt saa riittää; kaksi arkkia\n    paperia olen kirjottanut täyteen reunojaan myöten ja nyt ei enää ole\n    tilaa enemmälle; siinä on koko historiamme. Mutta kylläpä olikin\n    tapauksia kertynyt koko joukko! Nyt, Rodja-kallehin, syleilen sinua.\n    Voi hyvin piakkoin tapahtuvaan kohtaukseemme saakka. Annan sinulle\n    äidin siunaukseni. Rakasta Dunjaa, sisartasi, rakasta häntä yhtä\n    paljon kuin hän sinua ja tiedä, että hän rakastaa sinua\n    tavattomasti, paljon enemmän kuin itseään. Hän on enkeli, mutta\n    sinä, Rodja, sinä olet kaikkemme, toivomme, tukemme. Jos vain sinä\n    olet onnellinen, niin olemme sitä kaikki. Rukoiletko vielä Jumalaa,\n    Rodja, kuten ennen, ja uskotko myös Luojamme ja Lunastajamme\n    hyvyyteen? Minä pelkään, että se uusi epäusko on alkanut versoa\n    sydämessäsi! Jos niin on, niin tahdon rukoilla puolestasi. Muistatko\n    vielä, rakas poikani, kun sinä isäsi eläessä istuit polvellani ja\n    sopersit rukouksiasi ja miten onnellisia me kaikki silloin\n    olimmekaan! Voi nyt hyvin, tai oikeammin, -- kohtaamiin! Syleilen\n    sinua sydämellisesti, sydämellisesti ja suutelen sinua lukemattomia\n    kertoja.\"\n\n                                  Viimeiseen hengenvetoonsa saakka\n\n                                     _Pulcheria Raskolnikovasi_.\n\nMelkein koko ajan kuin Raskolnikov luki, aina kirjeen alusta saakka,\nolivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä. Mutta lopetettuaan oli hän\nkalpea, kasvonpiirteet vääntyneet kuin halvauksen saaneella ja ilkeä,\nkatkera hymy suupielissä. Hän painoi kasvonsa ohueen, vanhaan patjaansa\nja istui kauvan, kauvan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen sydämensä tykytti\nkiivaasti, hänen sielussaan kuohui ja pauhasi. Vihdoin tuntui\nhuone-rähjä liian hiostavalta ja ahtaalta; olihan kaapin tai matka-arkun\nkaltainen. Sekä ajatukset että silmät tahtoivat tilaa. Hän tarttui\nlakkiinsa ja läksi ulos. Nyt ei hän pelännyt kohdata ketään portaissa.\nHän ei yhtään sitä ajatellutkaan. Hän suuntasi kulkunsa\nVasili-Ostroville päin pitkin V----n prospektia, ikäänkuin hänellä olisi\nollut kiire työhön. Mutta tapansa mukaan kulki hän väliä pitämättä\ntiestä, puhuen itsekseen, milloin hiljaa, milloin jotenkin kovaa, niin\nettä hän kiinnitti ohikulkijain huomion itseensä. Jotkut pitivät häntä\npäihtyneenä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nÄidin kirje tuotti hänelle tuskaa. Mutta itse pääseikan suhteen ei\nhänellä jo lukiessaankaan ollut mitään epäilystä. Pääseikassa oli hänen\npäätöksensä vakaa, järkähtämättömän vakaa: \"Näitä häitä ei vietetä minun\neläissäni, ja moinen herra Lushin menköön helvettiin!\"\n\n\"Sillä tämä seikka on aivan päivän selvä\", mutisi hän itsekseen ja\nnaurahti pahanilkisesti riemuiten päätöksensä johdosta. -- \"Ei, äiti\nkulta, ei, Dunja, ette te minua petä!... Ja vielä pyytävät anteeksi,\netteivät pyytäneet neuvoa minulta, vaan päättivät asian minun\ntietämättäni! Jopa jotakin! Arvelevat, ettei sitä nyt enää voi purkaa:\nmutta katsokaammepa, voiko, vai eikö voi! Lorua vain tuo tuollainen\npuhe, että Pietari Petrovitsh muka olisi sangen kokenut mies, niin\nkokenut mies, ettei voi mennä naimisiinkaan muualla kuin postivaunuissa,\nniin, tuskinpa muualla kuin rautateillä. Ei, Dunetskani, minä huomaan ja\nymmärrän mistä sinulla olisi niin _paljon_ puhuttavaa kanssani; minä\ntiedän mitä sinä olet miettinyt yöt läpeensä, kulkenut huoneessasi, ja\nminkä vuoksi rukoilit Kasanin Jumalan äitiä, joka on äidin vuoteen\nvieressä. Golgatalle kulkeminen on sangen raskasta. Hm... Tämä merkitsee\njo ratkaisevaa päätöstä: kokeneelle järki-ihmiselle tahdot kihlautua,\nAvdotja Romanovna, pääomaa omaavalle (_jo_ pääomaa omaavalle, se kuuluu\nsirommalta, luotettavammalta), kahta virkaa hoitavalle ja nuorimman\nsukupolvemme mielipiteitä omaavalle (kuten äiti kirjottaa). Näyttäähän\nhän hyvältä, kuten Dunetshka huomauttaa. Tämä '_näyttää_', on mitä\nverrattominta!... Ja Dunja kun menee naimisiin tämän 'näyttämisen'\nperusteella!... Suuremmoista, suuremmoista!...\n\n\"Mutta uteliaspa olisin tietämään, miksi äiti kulta kirjotti minulle\n'nuorista sukupolvista?' Olisikohan se vain henkilön luonteen\nkuvaamista, tai tarkotuksessa synnyttää minussa hyvä käsitys herra\nLushinista? Oi, noita viekkaita! Uteliaisuudesta haluaisin vielä\nselityksen erääseen toiseen seikkaan: missä määrin molemmat naiset\nolivat vilpittömiä toisilleen tuona päivänä ja tuona yönä ja koko sitä\nseuraavana aikana? Mahtoivatkohan he keskenään puhua suutansa puhtaiksi,\nvai käsittivätköhän molemmat, että sitä, mikä heillä kummallakin oli\nsydämellään ja ajatuksissaan ei tarvinnut ilmaista, eikä sen johdosta\nturhaan sanoja haaskata? Luultavasti on asianlaita sellainen;\nkirjeessähän on, että herra Lushin näytti äidistä vastenmieliselle,\n_hiukkasen vain_, mutta naivi äiti kultapa kääntyi Dunjan puoleen\nhuomautuksineen. Mutta tämä suuttui luonnollisestikin ja 'vastaili\nharmistuneena'. Luonnollisestikin! Kukapa ei suutahtaisi, kun asia on\nselvä ilman naivia kysymyksiäkin, ja kun jo on päätetty, ettei siitä\nenää tarvitse keskustella. Ja mitä hän vielä kirjottaa minulle: 'Rakasta\nDunjaa, Rodja, sillä hän rakastaa sinua enemmän kuin itseään';\neivätköhän vaan omantunnon soimaukset salaisesti vaivaa häntä sen\njohdosta, että suostui uhraamaan tyttärensä poikansa hyväksi? 'Sinä olet\ntukemme, kaikkemme!' 'Oi, äitikulta!'...\" Viha kiehui hänessä yhä\nvoimakkaampana, ja olisipa hän nyt kohdannut herra Lushinin, olisi hän\nluultavasti iskenyt hänet hengiltä!\n\n\"Hm ... se on totta\", jatkoi hän ajatusten myllertäessä hänen päässään,\n\"se on totta, että ihmistä on lähestyttävä vitkalleen ja varovasti,\njotta hänet oppisi tuntemaan; mutta herra Lushinista ei voi päästä\nselville. Pääseikka on, että hän on kokenut mies ja _näyttää_ hyvältä:\"\nonko se leikkiä, kun ottaa huolehtiakseen omalla kustannuksellaan\ntoisten suuresta matka-arkusta! Eikö hän silloin ole hyvä? Ja kuitenkin\novat molemmat, _morsian_ ja äiti, tilanneet talonpojalta matolla\npeitetyt kärryt (olen itse ajanut sellasilla!). Eipä haittaa! Ainoastaan\nyhdeksänkymmentä virstaa, \"mutta sitten ajamme reippain mielin\nkolmannessa luokassa\", tuhat virstaa. Kyllä se onkin järkevää! Mutta\nmitä te, herra Lushin ajattelette? Onhan hän teidän morsiamenne...\nEttekö te voi käsittää, että äidin täytyy matkaansa varten lainata\neläkettään vastaan? Tietystikin, mutta sehän paljastaa asian\nkauppamaisen luonteen. Yhteiseen voitto-osuuteen perustuvassa\nliikeyrityksessä jaetaan liikekustannuksetkin tasan kummallekin\nosanottajalle; \"suola ja leipä yhteistä, mutta tupakka erikseen\", kuten\nsananlasku sanoo. Ja tässäkin tuo kokenut mies vetää heitä hieman\nnenästä: matkatavaroista menee halvempi maksu kuin heidän matkastaan,\nehkeivät maksa kopekkaakaan. Eivätköhän he molemmat huomaa sitä, vai\neivätköhän tahallaan tahtone sitä huomata? Ja tietystikin he ovat\ntyytyväisiä, sangen tyytyväisiä! Ja he kai ajattelevat, että tämä on\nvain kukkasia, kyllähän hedelmät tulevaisuudessa kypsyvät! Mutta mikä\ntärkeintä: se ei ole saituruutta, eikä ahneutta, vaan kaiken\n_pohjasävy_! Tietysti tämä on tuleva, häitten jälkeinen ääni,\nennustus... Ja äiti parka, mitä kaikkea kuitenkaan jo haaveilee! Ja\nmitenkä hän tulee Pietariin? Kolme hopearuplaa eli kaksi \"lippua\"\nmukanaan, kuten tuo akka tapaa sanoa ... hm! Millä hän sitten toivoo\nPietarissa elävänsä? Tietystikin hän on jo jostakin syystä ennättänyt\nsaada tietää, _ettei hän voi_ asua Dunjan kanssa yhdessä häitten\njälkeen, ei ensi aikoinakaan! Tuo lempeä mies on varmastikin antanut sen\ntiedoksi, paljastanut, vaikkakin äiti kaikin voimin taistelee moista\notaksumaa vastaan: \"Itse, muka, kieltäydyn\". Mihin hän nyt ryhtyy, mihin\nluottaa: sadankahdenkymmenen ruplan eläkkeeseensäkö, kun siitä laskee\npois Atanasius Ivanovitshin velan? Talvikauluksia hän osaa kutoa ja\nkalvosimia ommella, ja turmelee vanhat silmänsä sillä. Ja\ntalvikauluksilla voi hän kaikkiaan ansaita ainoastaan kaksikymmentä\nruplaa vuodessa entisten sadankahdenkymmenen ruplansa lisäksi, sen minä\ntiedän ennestään. Hän siis luottaa herra Lushinin jalotunteisuuteen:\nitse hän muka tekee esityksen, tarjoaa hänelle! Pidä vain taskusi\navoinna! Mutta niin on aina näitten Schillerin kauniitten sielujen\nlaita: viimeiseen hetkeen saakka koristavat ihmistä riikinkukon sulilla,\nviime hetkeen saakka toivovat vain parasta, eivätkä ota huonoa lukuun\nollenkaan; ja vaikkakin aavistavat, millainen mitalin takapuoli on, niin\nvälttävät he kuitenkin ratkasevan sanan sanomista ajoissa. He pelkäävät\njo ajatellakin sellaista; taistelevat kaikin voimin totuutta vastaan\naina siksi kunnes heidän kaunistamansa ihminen vetää heitä nenästä.\nHalusta tahtoisin tietää, onko herra Lushinilla ritarimerkkiä; lyönpä\nvetoa, että hänellä on pyhä Anna napinlävessä ja että hän käyttää sitä\nhankkioitten ja kauppiaitten luona päivällisillä. Ehkäpä hän näyttelee\nsitä häissäänkin! [Pyhän Annan ritarimerkki on seitsemäs Venäjän\nkahdeksasta ritarimerkistä; se annetaan vain henkilö- eikä\nperinnölliselle aatelille.] Periköön hänet sitä paitsi vaikkapa\npiru!\"...\n\n\"Niin ... jääköön äiti, Jumala olkoon hänen kanssaan, hänhän on\nsellainen kuin on. Mutta Dunja? Dunetshkan, rakkaimpani, kyllä tunnen!\nOlithan sinä silloin jo kaksikymmenvuotias, kun viimeksi näimme\ntoisemme: opinhan minä jo tuntemaan luonteesi! Äiti kirjoittaa, että\n'Dunetshka voi kärsiä paljon'. Sen minä kyllä tiesin. Sen minä tiesin ja\nkaksi ja puoli vuotta olen ajatellut juuri sitä, että 'Dunetshka voi\nkärsiä paljon'. Jo se, että hän voi kärsiä herra Svidrigailovia kaikkine\nseurauksineen, todistaa sitä, että hän voi kärsiä sangen paljon. Ja nyt\nkuvittelee hän yhdessä äidin kanssa voivansa kärsiä herra Lushinia, joka\njo ensi käynnillään selvitteli teoriaansa niiden naisten\noivallisuudesta, jotka naimisiin mennessään pääsevät kurjuudestaan ja\ntällöin joutuvat kiitollisuuden velkaan miehilleen. Mutta jos nyt\notaksumme, että hän puhui itsensä pussiin, vaikkakin on järkevä mies\n(sellainen, ettei ehkä sentään puhunutkaan ajattelemattomuuksia, vaan\ntahtoi ainoastaan heti osottaa katsantokantansa), mutta mitä sanoo\nDunja, Dunja? Kyllä hän on käsittänyt tuon miehen; voiko hän elää hänen\nkanssaan? Kyllä hänen olisi parempi syödä yksinään mustaa leipää ja\njuoda vettä kuin myydä sieluaan ja siveellistä vapauttaan mukavasta\nelämästä; kyllä hänen ei pitäisi tehdä sitä, vaikkapa saisi koko\nSleswig-Holsteinin, puhumattakaan jostakin herra Lushinista. Ei,\nsellainen ei Dunja ollut silloin, kun minä hänet tunsin, -- eikä hän\nnytkään vielä ole muuttunut! Mitäpä sanoisin! Vaikeata oli sietää\nSvidrigailovin perhettä, vaikeata on myöskin kaiken elämänsä\nkihnuttaminen kotiopettajattarena kahden sadan ruplan palkalla\nkuvernementissa, mutta kuitenkin minä tiedän, että sisareni\nmieluummin menee neekeri orjuuteen istutuksille tai lättiläiseksi\nItämerenmaakuntain saksalaisille kuin alentuu kahlehtimaan sieluansa ja\nsiveellistä tuntoansa mieheen, jota hän ei voi kunnioittaa ja jonka\nkanssa hänellä ei ole mitään tekemistä, -- ikuisiksi ajoiksi ja\nyksistään henkilökohtaisten etujen vuoksi! Ja vaikkapa herra Lushin\nolisi mitä puhtainta kultaa tai väärentämätön briljantti, eipä hän vielä\nsilloinkaan taipuisi herra Lushinin lainmukaiseksi vuodetoveriksi! Miksi\nhän nyt suostuu? Mikä on syynä siihen? Mikä arvotuksen ratkaisu? Asia on\nselvä: oman itsensä, mukavuutensa vuoksi, vieläpä kuolemasta\npelastuakseenkaan ei hän olisi itseänsä myynyt, mutta toisen edestä hän\nsen tekee! Rakkaan, jumaloimansa ihmisen hyväksi hän myy itsensä! Kas\ntässä koko selvitys: veljensä, äitinsä hyväksi hän myy itsensä! Myy\nkaiken! Tällaisessa tapauksessa me panemme alttiiksi kunniantuntommekin,\nvapauden, mielenrauhan, jopa omantuntommekin, kaiken, kaiken laahaamme\nmarkkinoille. Vaikka menköönkin elämä, kunhan vain nämä rakastamamme\nolennot olisivat onnellisia! Vieläpä enemmänkin: hankimme itsellemme\ntodisteita, käymme jesuiittain koulua ja rauhoitumme sillä, koetamme\ntulla vakuutetuiksi siitä, että se on välttämätöntä, aivan välttämätöntä\nhyvän tarkotusperän saavuttamiseksi. Sellaisia me olemme, se on päivän\nselvää. Selvää on myös se, ettei tässä ole kysymystä mistään muusta kuin\nRodion Romanovitsh Raskolnikovista ja aivan ensi sijassa hänestä. Ja\nvarmaa on, että sisar voi perustaa hänen onnensa, pitää häntä\nyliopistossa, tehdä liikkeen osakkaaksi, tehdä hänen koko\ntulevaisuutensa suruttomaksi; voipa hänestä tulla rikaskin mies,\narvokas, kunnioitettava, ja lopuksi hän ehkä päättää päivänsä kuuluisana\nmiehenä! Mutta äiti? Mutta nythän on kysymyksessä Rodja, kallis Rodja,\nesikoinen! Miksikäs ei moisen esikoisen hyväksi voisi uhrata sellaista\ntytärtä! Oi, te lempeät ja epäoikeudelliset sydämet! Mekö ottaisimme\nvastaan samankaltaisen uhrin kuin Sonetshkan! Sonetshka Marmeladova,\nikuinen Sonetshka, niin kauan kuin maailma on olemassa! Oletteko\nmolemmat tarkasti harkinneet, miten suuri uhri se on? Oletteko? Onko\nteillä voimia sellaiseen? Onko siitä mitään hyötyä, onko se järkevää?\nTiedätkö myös, Dunetshka, ettei Sonetshkan uhri ole olenkaan alempi kuin\nsinun uhrisi herra Lushinille mennessäsi? 'Rakkaudesta ei voi olla\nkysymystäkään,' kirjottaa äiti. Mutta ellei rakkaus tai kunnioitus voi\ntulla kysymykseen, vaan päinvastoin, vieläpä inho, ylenkatse ja\nvastenmielisyys, niin mitä siitä silloin tulee? Ja voipa vielä sattua,\nettä hän joutuu sellaiseen asemaan, että on pakotettu 'pysymään\npuhtaana'. Eikö niin? Ymmärrättekö, ymmärrätkö, ymmärrättekö te, mitä\ntämä puhtaus merkitsee? Ymmärrättekö, että Lushinin puolison puhtaus on\nvallan samaa kuin Sonetshkan puhtaus, mutta voipa se olla huonompaakin,\ninhottavampaa, alempaa, syystä että Dunetshka katsoo myös siihen, että\nhänelle jää hiukkanen mukavuuttakin, kun sitä vastoin toisessa\ntapauksessa oli kysymyksessä aivan yksinkertaisesti nälkäkuolema!\nKalliimpi, kalliimpi hinta on tällä puhtaudella, Dunetshkani! Ja\nelleivät voimasi sitten riitä, tulee katumus! Entä miten paljon kaikilta\nsalattua huolta, surua, kirouksia, kyyneleitä, sillä ethän sinä ole\nmikään Marfa Petrovna? Ja mitenkä äidin silloin käynee? Onhan hän jo\nnytkin rauhaton, tuskastunut; entäpä silloin, kun hän huomaa kaiken\nselvästi? Ja minun?... Mitähän he molemmat ovat tosiaankaan ajatelleet\nminusta? En tahdo teidän uhrianne, Dunetshka, en tahdo äiti! Sillä\nlailla ei saa tapahtua niin kauan kuin minä elän, ei saa tapahtua, ei\nkoskaan! En suostu siihen!\"\n\nÄkkiä hän heräsi mietteistään ja pysähtyi.\n\n\"Se ei saa tapahtua? Mutta mitä sinä teet ehkäistäksesi sen\ntapahtumasta? Kiellät sen? Mutta mikä oikeus sinulla on sellaiseen? Mitä\nsinä voit luvata heille siitä, että saat sellaisen oikeuden? Pyhittää\nheille kaiken elämäsi, koko tulevaisuutesi, _kun olet lopettanut\nopintosi ja saanut paikan?_ Sen jo tunnemme, se on epävarmaa, mutta nyt?\nMutta nyt on tehtävä jotakin aivan heti, ymmärrätkö? Vaan mitäpä sinä\nnyt teet? Elät heidän kustannuksellaan. Heillähän on vain tuo\nsadankahdenkymmenen ruplan eläke! Miten sinä, tuleva miljoneeri, Zeus,\njoka määräät heidän kohtalonsa, suojelet heitä Svidrigailovin perheeltä\nja Atanasius Ivanovitsh Vahrushinilta? Ehkä kymmenen vuoden päästä?\nMutta kymmenessä vuodessa ennättää äiti tulla sokeaksi ompelemisesta ja\nkutomisesta ja ehkä myös kyynelistä; nääntyy nälkään, ja sisar? Niin,\najatteles, miten sisaren voi käydä kymmenen vuoden kuluttua tai miten\nhänen on käynyt noina kymmenenä vuonna? Arvaatkos?\"\n\nSiten vaivasi ja kiusasi hän itseään näillä kysymyksillä, tuntien siitä\njonkinlaista mielihyvääkin. Muuten eivät nämä kysymykset olleet mitään\nuusia, äkkipikaisia, vaan vanhoja, väsyttäviä. Ne olivat jo kauvan\nkiduttaneet häntä särkien hänen sydämensä. Jo kauvan sitten oli hänessä\nsyntynyt tämä tuska, lisääntynyt, pukeutuen kauheaan, julman ja\nfantastisen kysymyksen muotoon, joka kidutti hänen sydäntään ja\nmieltään, vaatien välttämättömästi ratkaisua. Ja nyt tapasi häntä äidin\nkirje salaman lailla. Se oli selvää, ettei nyt sopinut surra, kärsiä\npassiivisesti sen johdosta, etteivät kysymykset olleet ratkaistavia,\nvaan nyt oli ehdottomasti tehtävä jotakin, ja heti paikalla, mitä\npikimmin. Nyt oli päätös tehtävä, millainen tahansa, tai...\n\n\"Tykkänään kieltäydyttävä elämästä!\" huudahti hän äkkiä kiihtyneenä,\n\"tai kuuliaisesti kannettava kohtaloa, millainen se lieneekin, kerta\nkaikkiaan kuoletettava itsessä kaikki, kieltäydyttävä kaikesta\ntoimimisen, elämisen ja rakastamisen oikeudesta!\"\n\n\"Käsitättekö, käsitättekö, hyvä herra, mitä keinotonna oleminen\nmerkitsee?\" juolahti hänen mieleensä äkkiä Marmeladovin eilinen kysymys;\n\"sillä joka ihmisellähän täytyy olla jokin suoriutumismahdollisuus\"...\n\nÄkkiä hän vavahti; eräs, samaten eilinen, ajatus juolahti hänen\nmieleensä. Mutta ei hän sen vuoksi vavahtanut, että tuo ajatus juolahti\nhänen mieleensä. Hänhän tiesi, hänhän _aavisti_, että se\nvälttämättömästi \"juolahti mieleen\", jopa hän odotti sitä; eikä tämä\najatuskaan ollut eilinen. Mutta ero oli siinä, että se kuukautta\ntakaperin, vieläpä eilenkin, oli pelkkä haave, mutta nyt ... nyt ei se\nenää äkkiä näyttänyt haaveelta, vaan jossakin uudessa, kauheassa ja\nvallan tuntemattomassa valossa, ja nyt hän äkkiä sen käsitti... Hänen\npäätänsä pakotti ja hänen silmänsä himmenivät.\n\nHän katsahti kiireesti ympärilleen, hän etsi jotakin. Hänen teki\nmielensä istuutua ja hän etsi penkkiä; hän kulki silloin K----n\npuistikon poikki. Noin sadan askeleen päässä edessään näki hän penkin.\nHän läksi sinne mahdollisimman nopeasti; mutta matkalla tapahtui hänelle\npieni välinäytös, joka muutamaksi hetkeksi veti hänen huomionsa\npuoleensa.\n\nKatsahtaessaan penkkiin huomasi hän noin kahdenkymmenen askeleen päässä\nedessään kulkevan erään naisen. Mutta alussa ei hän kiinnittänyt häneen\nenempää huomiota kuin muihinkaan edessään oleviin esineisiin. Hänelle\noli jo usein tapahtunut esimerkiksi siten, ettei hän kotiin tultuaan\nollenkaan muistanut tietä, mitä oli tullut; hän oli jo tottunut\nkulkemaan siten. Mutta tuossa edellä kulkevassa naisessa oli jotakin\nomituista ja jotakin jo ensi silmäyksellä silmiinpistävää, niin että\nhänen huomionsa heti alkoi suuntautua häneen, -- alussa vastenmielisesti\nja harmilla, mutta sitten yhä enemmän ja enemmän. Hänen teki äkkiä\nmielensä saada tietää, mikä tässä naisessa todellisuudessa oli niin\nomituista. Ensiksikin hän näytti vielä sangen nuorelta tytöltä, kulki\nmoisessa kuumuudessa avopäin, ilman käsineitä ja auringonvarjoa,\nheiluttaen kummallisesti käsiään. Hänellä oli ollut silkkipuku, mutta\nsangen omituisesti puettu, tuskin napitettu, vyötäröistä alkaen takaa\nrepeytynyt, kokonainen pala liehui sinne tänne. Paljaalle kaulalle oli\nheitetty pienoinen kaulahuivi, mutta se oli vallan vinossa. Sitä paitsi\nkulki tyttö epävakaasti, kompastuen ja heiluen puoleen ja toiseen. Tämä\nkohtaus veti vihdoinkin Raskolnikovin kaiken huomion puoleensa. Hän\nehätti tytön juuri penkin luona; mutta saavuttuaan penkin luo heittäytyi\ntyttö heti sen nurkkaan, painoi päänsä penkin selkänojaa vasten ja sulki\nsilmänsä, nähtävästi tavattoman väsyneenä. Katsahdettuaan häneen arvasi\nRaskolnikov, että tyttö oli vallan juovuksissa. Omituista ja kauheata\noli katsella moista näytöstä. Raskolnikov arveli jo erehtyneensä. Hän\nnäki edessään peräti nuoret kasvot, noin kuusitoistavuotiaat, ehkäpä\nainoastaan viisitoista, -- pienet, vaaleaveriset, hauskat, mutta yhäti\nhehkuvat ja melkeinpä turvonneet. Tyttö oli enää nähtävästi sangen vähän\ntajuissaan; toinen jalka lepäsi toisella, jonka vuoksi se oli\npaljastunut paljoa enemmän kuin olisi ollut soveliasta, ja kaikista\nmerkeistä päättäen tajusi tyttö tuskin sitä, että hän oli kadulla.\nRaskolnikov ei istuutunut, eikä myöskään mielinyt lähteä pois, vaan\nseisoi hänen edessään kahden vaiheella. Tämä puistikko on melkeenpä aina\ntyhjä ja nyt, kellon kolmatta käydessä, ei siinä ollut moisessa\nkuumuudessa tuskin ketään. Mutta syrjässä, noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä pysähtyi puistikon syrjään eräs herra, jonka, kaikesta päättäen,\nsuuresti teki mieli lähestyä penkillä olevaa tyttöä joistakin\nerikoisista syistä. Hän oli luultavasti myös huomannut tytön jo kaukaa\nja kiirehtinyt, mutta Raskolnikov tuli hänen tielleen. Hän silmäili\nhäntä vihaisesti, koettaen kuitenkin peittää sitä tältä, ja odotti\nkärsimättömästi sitä että tuo kiusallinen ryysyläinen läksisi tiehensä.\nAsia oli selvä. Herra oli noin kolmikymmenvuotias, voimakas, suuri,\nmaidon ja veren värinen, punahuulinen, viiksikäs ja sangen\nkeikarimaisesti puettu. Raskolnikov kuohahti tavattomasti; hänen teki\näkkiä mielensä loukata jollakin lailla tuota paksua keikaria. Hän jätti\ntytön hetkeksi ja astui herran luo.\n\n-- Hei, te Svidrigailov! Mitä te tahdotte? huusi hän hänelle,\npuristellen nyrkkejään ja nauraen kiukusta vaahtoavilla huulillaan.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra tuimasti, rypistäen silmäkulmiaan ja\ntarkastellen kysyjää kiireestä kantapäähän.\n\n-- Se merkitsee että menkää tiehenne!\n\n-- Kuinka sinä lurjus rohkenet!...\n\nJa hän kohotti keppinsä. Raskolnikov syöksyi hänen kimppunsa\nnyrkkeineen, ollenkaan ottamatta huomioon sitä, että tuo voimakas herra\nolisi voinut suoriutua vaikkapa kahdesta hänen laisestaan. Mutta tällä\nhetkellä tarttui joku lujasti häneen takaapäin ja heidän välissään oli\npoliisi.\n\n-- Riittää, herrani, olkaa tappelematta julkisilla paikoilla, minä\npyydän. Mitä te tahdotte? Kuka te olette? kääntyi hän tuimasti\nRaskolnikovin puoleen, tarkastellen hänen rääsyistä pukuaan.\n\nRaskolnikov katsahti häneen tarkkaavasti. Siinä oli luotettavat sotilaan\nkasvot, harmaaviiksiset ja poskilta parrottuneet; silmäys oli järkevä.\n\n-- Juuri teitä minä tarvitsen, huudahti hän, tarttuen poliisia käteen.\n-- Minä olen entinen ylioppilas, Raskolnikov... Sen voitte myös\ntietää... Mutta lähtekää nyt kanssani, niin näytän teille jotakin, sanoi\nhän kääntyen vieraan puoleen.\n\nJa hän tarttui poliisia käteen, vetäen hänet penkin ääreen.\n\n-- Katsokaas, hän tuossa on vallan juovuksissa, tuli äsken puistikkoa\npitkin. Kuka tietää mitä hänelle on tapahtunut, mutta eipä hän vaan\nnäytä miltään ammattilaiselta. Varmastikin on hänet jossakin juovutettu\nja sitten petetty ... ensi kerran ... ymmärrättekö? Ja sitten ovat\najaneet kadulle. Katsokaapa, mitenkä puku on repeytynyt, katsokaa, miten\nhän on puettu: varmasti on joku vieras vetänyt vaatteet hänen ylleen,\nitse ei hän ole pukeutunut, tottumattomat miehen kädet ovat sen tehneet.\nSe on selvää. Ja nyt katsokaa tuonne: tuo minulle tuntematon keikari,\njonka kanssa mieleni teki kohta tapella, ensi kerran hänet nähdessäni,\non tarkastellut tuota juopunutta, tajutonta, ja nyt hänen tekee\nkauheasti mielensä astua hänen luokseen ja tarttua häneen ja viedä hänet\n-- moisessa tilassa -- jonnekin... Se on vallan varmaa; uskokaa vaan,\netten minä erehdy. Itse minä näin, miten hän tarkkaili ja seurasi\ntyttöä, minä vain tulin hänen tielleen. Nyt hän odottaa sitä että\nläksisin tieheni. Kas nyt hän on vetäytynyt hieman taaksepäin ja on\nkiertävinään paperossia... Mitäpä tekisimme hänelle? Ajatelkaa, emmekö\nveisi tyttöä asuntoonsa?\n\nPoliisi käsitti heti kaikki, ollen samaa mieltä. Lihavasta herrasta oli\nhän vallan selvillä, vaan ei tytöstä. Hän kumartui tarkastelemaan tyttöä\nlähemmin, ja hänen kasvoillaan kuvastui tavaton säälin tunne.\n\n-- Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, -- vielä vallan\nlapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, --\nmissä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli\ntylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, -- kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja\nveti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja\nkäskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!\n\n-- Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, -- otan teille\nheti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä\nneiti asuu?\n\n-- Tiehenne!... Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas\nkäsillään.\n\n-- Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä!\nPoliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. -- Tämäpä\nvasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen\nhäntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan\nryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!\n\n-- Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.\n\n-- Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti\npenkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.\n\n-- Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin\nkokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on\nrepeytynyt... Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!... Ehkäpä\nhän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää... Nykyään tapaa useita\nsellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen\nneiti, -- ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.\n\nEhkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä -- \"hienoja ja\nkunnollisia\", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.\n\n-- Pääasia on, arveli Raskolnikov, -- ettei häntä anneta tuon katalan\nkäsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen\nhänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene\ntiehensäkään!\n\nRaskolnikov puhui ääneensä ja osotti herraa suoraan kädellään. Tämä\nkuuli hänen sanansa ja mieli suuttua uudelleen, mutta hillitsi itsensä\nja tyytyi heittämään häneen halveksivan katseen. Sitten hän kulki\nvitkalleen vielä kymmenen askelta ja pysähtyi uudelleen.\n\n-- Siitä voi kyllä huolen pitää, ettei tuo tule häntä saamaan, vastasi\npoliisi mietteissään. -- Kunpa tyttö vaan sanoisi, minne hänet saa\nviedä, mutta... Neiti, neiti! Ja hän kumartui uudelleen.\n\nÄkkiä avasi tyttö silmänsä täydelleen, katseli tarkkaavasti, ikäänkuin\nolisi hän ymmärtänyt jotakin, nousi penkiltä ja läksi takasin samaan\nsuuntaan, mistä oli tullutkin. -- Hyi, te hävyttömät, antakaa minun\nolla! sanoi hän ja viuhtasi vielä kerran kädellään. Hän läksi nopeasti,\nmutta kuten ennenkin suuresti horjuen. Keikari läksi hänen jälkeensä,\nmutta toista lehtokäytävää, silti päästämättä tyttöä näkyvistä.\n\n-- Olkaa huoletta, en minä anna häntä, sanoi poliisi päättävästi,\nlähtien heidän jälkeensä.\n\n-- Voi, tuota nykyajan siveettömyyttä! toisti hän ääneensä, huoaten.\n\nTällä hetkellä valtasi Raskolnikovin jonkinlainen kauhu; yhdessä\nsilmänräpäyksessä oli hän kuin muuttunut.\n\n-- Kuulkaapas, hei! huusi hän poliisille.\n\nTämä kääntyi.\n\n-- Jättäkää sikseen! Mitä se teihin koskee? Jättäkää! Antakaa hänen\npäästä tahtonsa perille (hän osotti keikaria). Mitä se teihin kuuluu?\n\nPoliisi ei ymmärtänyt, vaan katseli silmät suurina. Raskolnikov alkoi\nnauraa.\n\n-- Vai niin! arveli poliisi, kättään heiluttaen ja lähtien keikarin ja\ntytön jälkeen. Hän piti Raskolnikovia luultavasti joko hulluna tai\nvieläkin pahempana.\n\n\"Hän vei minun kaksikymmentä kopekkaani mennessään,\" lausui Raskolnikov\nilkeästi yksin jäätyään. -- \"No ottakoon hän siltä toiseltakin ja\npäästäköön hänet menemään tyttöineen, siihenhän se asia päättyy... Miksi\nsekaannuin siihen auttamaan! Minun asianiko auttaminen on? Onko minulla\noikeutta mennä auttamaan? Nielkööt toisensa vaikkapa eläviltään, -- mitä\nse minuun koskee? Ja miten rohkenin minä luovuttaa nuo kaksikymmentä\nkopekkaa? Olivatko ne ehkä minun?\"\n\nNäistä kummallisista sanoista huolimatta kävi hänen mielensä apeaksi.\nHän istuutui tyhjälle penkille. Hänen ajatuksensa olivat sotkuset... Hän\nei voinut ajatella tällä hetkellä mitään erikoista. Hänen teki mielensä\nunohtaa kaikki, unohtaa, sitten herättyään alkaakseen aivan uutta\nelämää...\n\n-- Tyttö raukka, sanoi hän, katsellen tyhjää penkin nurkkaa.\n--Herättyään alkaa hän itkeä, sitten saa äiti tietää sen... Hän lyö,\npiiskaa häntä; häpeää ja tuskaa saa hän kärsiä, ehkäpä saa jättää\nkotinsakin ... vaikkeipa häntä ajetakaan pois, niin kuitenkin nuuskii\njoku Darja Franzovna hänet tietoonsa, ja tyttö saa lymytä sinne,\ntänne... Heti sen jälkeen seuraa sairala (siten käy aina niille, jotka\näitinsä luona elävät sangen kunniallisesti ja hiljaisuudessa heidän\nselkänsä takana harjoittavat syntiä), niin, ja sitten ... ja sitten taas\nsairala ... viinaa ... kapakka ... ja taas sairala ... kahden, kolmen\nvuoden kuluttua ovat sitten vallan kykenemättömät ja yhdeksäntoista,\njopa kahdeksankintoista vuotiaina ovat sitten vallan turmeltuneet...\nEnkö ole nähnyt sellaisia? Mutta miten heistä tuli sellaisia? Aivan\nsamalla lailla kuin... Hyi! Hitto huoli siitä! Sanotaan, että niin ja\nniin monen prosentin on vuosittain turmelluttava ... heidän on mentävä\nhelvettiin, että muut voisivat pysyä rauhallisina ja terveinä.\nProsentti! Totta tosiaan on nykyään kauniita sanoja: tuollaisia\nrauhoittavia, oppineita. Kun sanoo vaan prosentin, niin ei tarvitse sen\nenempää surra. Mutta olisipa siinä toinen sana, niin silloin ... voisi\ntuntua rauhattomammalta... Mutta jospa Dunetshkakin joutuu näitten\nprosenttien lukuun!... Toiseen tai toiseen?\n\n\"Mutta minne minä menen?\" ajatteli hän äkkiä. \"Kummallista. Jonkun\nvuoksihan minä läksin ulos. Heti kirjeen luettuani läksin ...\nVasili-Ostroville, Rasumihinille läksin, sinnehän se oli, nyt muistan.\nMutta itse asiassa: miksi? Ja miten juolahti mieleeni nyt tuo ajatus,\nettä läksisin Rasumihinille? Kummallista.\"\n\nHän ihmetteli itseään. Rasumihin oli eräs hänen entinen\nyliopistotoverinsa. Huomattavaa on, että Raskolnikovilla yliopistossa\nollessaan oli tuskin ketään toveria, sillä hän kaikkosi heitä, ei käynyt\nkenenkään luona eikä ottanut mielellään vieraita vastaan. Luonnollisesti\nkaikkosivat toisetkin pian häntä. Hän ei ottanut osaa kokouksiin,\nkeskusteluihin, huveihin eikä mihinkään muuhun. Hän työskenteli\nväsymättömästi, itseään säästämättä, ja sen vuoksi häntä kunnioitettiin,\nvaan ei suosittu. Hän oli sangen köyhä, mutta sangen ylpeä, keinokas,\nikäänkuin hänellä olisi jokin salaisuus. Muutamista tovereista tuntui\nsiltä kuin olisi hän pitänyt heitä kaikkia lapsina, katsellut heitä\nkorkeudestaan, pitäen itseään heitä parempana sivistyksessä, tiedoissa\nja vakaumuksessa ja arvostellen heidän vakaumustaan ja pyrintöjään mitä\nalhaisimmiksi.\n\nRasumihinin kanssa seurusteli hän enemmän, eipä nyt juuri seurustellut,\nvaan oli hänelle puheliaampi ja suorempi. Muuten oli mahdotonta olla\ntoisessa suhteessa Rasumihiniin. Hän oli tavattoman iloinen ja puhelias\npoika, yksinkertaisuuteen vivahtavan hyväntahtoinen. Mutta tämän\nhyväntahtoisuuden peitossa oli mielensyvyys ja henkinen arvo. Hänen\nparaimmat toverinsa ymmärsivät hänet, kaikki pitivät hänestä. Vaikkakin\nhän toisinaan tuntui itsepäiseltä, ei hän silti ollut tyhmä. Hänen\nulkomuotonsa oli ilmehikäs, -- pitkä, laiha, parta aina huonosti\najettuna, mustatukkanen. Toisinaan hän räyhäsi; häntä pidettiin sangen\nvahvana. Kerran yöllä iski hän eräässä seurassa yhdellä iskulla erään\nsuurivoimaisen vartijan kumoon. Juoda hän voi loppumattomasti, mutta\nosasi myös olla aivan juomatta; toisinaan hän kujeili vallan luvattomiin\nsaakka, mutta osasi myös olla tykkänään kujeilematta. Rasumihin oli myös\nmerkillinen sen vuoksi, etteivät mitkään pettymykset koskaan saattaneet\npahalle tuulelle, eivätkä mitkään vaikeat olosuhteet näyttäneet voivan\nmasentaa häntä. Hän voi viettää yönsä vaikkapa katolla, kärsiä mitä\njulminta nälkää ja tavatonta kylmää. Hän oli sangen köyhä, mutta itse\nhän elätti itsensä koettaen ansaita rahaa kaikellaisilla töillä. Hän\ntiesi useita lähteitä, joista voi työtä tekemällä saada jotakin. Kerran\nei hän koko talvena lämmittänyt huonettaan, vaan väitti että se oli\npaljon mielusempaa, syystä että kylmässä oli parempi nukkua. Nyt oli hän\nmyös ollut pakotettu jättämään yliopiston, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa.\nKaikin voiminsa kiirehti hän järjestämään olosuhteitaan sellasiksi, että\npääsisi jatkamaan opintojaan. Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan\nneljään kuukauteen, eikä Rasumihin tiennyt hänen asuntoaan. Noin kaksi\nkuukautta sitten olivat he kohdanneet toisensa kadulla, mutta\nRaskolnikov kääntyi ja poikkesi toiseen suuntaan, ettei tämä häntä\nhuomaisi. Rasumihin kyllä lienee hänet huomannut, mutta kulki edelleen,\nollakseen vaivaamatta _ystäväänsä_.\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"Minunhan teki äsken mieleni pyytää Rasumihiniltä työtä, että hän\nhankkisi joko tunteja tai jotakin muuta...\" ajatteli Raskolnikov, \"mutta\nmiten hän nyt voi auttaa minua? Otaksukaamme, että hän hankkii minulle\ntunteja, otaksukaamme, että hän jakaa viimeisen kopekkansakin kanssani,\njos hänellä on kopekkaakaan, että voisin ostaa uudet saappaat ja\nlaitattaa pukuni kuntoon, jotta voisin mennä tunteja antamaan ...\nhm... Niin, entäpä sitten? Mitä teen minä noilla vaivaisilla\nviisikopekkaisilla? Tarvitsenko minä niitä nyt? Sehän olisi vallan\nnaurettavaa, että menisin Rasumihinin luo...\"\n\nKysymys, miksi hän nyt menisi Rasumihinin luo, huolestutti häntä paljon\nenemmän kuin olisi luullut; rauhattomasti etsi hän jotakin onnettomuutta\nennustavaa tästä sangen tavalliselta näyttävästä tehtävästä.\n\n\"Mitä, minäkö tahtoisin järjestää asiani Rasumihinin avulla, ja pitää\nRasumihinia turvanani?\" kysyi hän kummissaan itseltään.\n\nHän ajatteli ja hieroi otsaansa, ja kummallista, miten hänen mieleensä\näkkiä johtui sangen pitkän tuumailun jälkeen omituinen ajatus.\n\n\"Hm ... Rasumihinin luo\", sanoi hän äkkiä vallan levollisesti, ikäänkuin\nratkaisevan päätöksen johdosta, -- \"Rasumihinin luo menen,\nluonnollisestikin ... _sitä_ seuraavana päivänä, jolloin _se_ jo on\npäätetty ja jolloin alan kaiken uudelleen...\"\n\nJa äkkiä hän tuli tajuihinsa.\n\n\"_Sitä_ seuraavana päivänä,\" huudahti hän nousten penkiltä, -- \"_se_\nsiis tullee tapahtumaan? Tulleeko se todellisuudessa tapahtumaan?\"\n\nHän jätti penkin ja lähti pois, melkeinpä juosten. Ensin aikoi hän\npalata kotiin, mutta kotiin meneminen alkoi hänestä tuntua kauhistavan\nvastenmieliseltä. Siellä, tuon kauhean kaapin nurkassahan hänessä oli\nkypsynyt kaikki _tämä_ viimeisten kuukausien kuluessa, -- ja kiiruhti\nedelleen.\n\nHänen hermostunut vavistuksensa muuttui kuumemaiseksi; tunsipa hän\nviluakin; häntä vilutti moisessa kuumuudessa! Voimiaan ponnistaen alkoi\nhän melkein itsetiedottomasti, jonkun sisäisen välttämättömyyden\npakotuksesta, tarkastella kaikkia kohtaamiaan esineitä, ikäänkuin\netsiäkseen voimistavaa ajanviettoa, mutta tämä onnistui hänelle huonosti\nja hän vaipui tämän tästä syviin mietteisiin. Kun hän taasen vavisten\nkohotti päätään ja katsahti ympärilleen, unohti hän heti, mitä äsken\njuuri oli ajatellut ja minkä ohi oli kulkenut. Tällä tavoin oli hän\nkulkenut koko Vasili-Ostrovin, tullut pikku Nevalle, kulki sillan yli ja\nkääntyi saarelle. Vihreys ja raitis ilma vaikuttivat alussa\nmiellyttävästi hänen väsyneisiin silmiinsä, jotka olivat tottuneet\nkaupungin tomuun, kalkkiin ja suuriin, ahtaisiin ja mahtaviin taloihin.\nTäällä ei ollut ummehtunutta ilmaa, ei mitään löyhkää, eikä mitään\nkapakoita. Mutta pian muuttuivat nämäkin uudet, miellyttävät tunteet\nsairaloisiksi ja ärtyisiksi. Toisinaan hän pysähtyi jonkun viheriään\nkätketyn huvilan eteen, tarkasteli aitaa, katseli kauvas, balkongeja ja\nterasseja, hienoja naisia ja puutarhassa juoksentelevia lapsia.\nErittäinkin kiinnittivät hänen mieltään kukat; hän katseli niitä\nkaikkein kauvimmin. Kohtasipa hän loistavia ajoneuvoja, ratsastajia ja\nratsastajattaria; hän katseli heitä uteliaasti ja unohti heidät,\nennenkuin he olivat kadonneet näkyvistä. Kerran hän pysähtyi ja laski\nrahansa, niitä oli jälellä vielä kolmekymmentä kopekkaa: \"Kaksikymmentä\npoliisille, kolme Nastasjalle kirjeestä, -- niin, ja eilen jätin\nMarmeladoville seitsemänviidettä tai viisikymmentä kopekkaa\", ajatteli\nhän; pian oli hän unohtanut laskunsa, eikä voinut edes muistaa, miksi\noli ottanut rahat taskustaan. Mennessään erään ruokalan ohi muistui\nhänen mieleensä, että hän oli nälkänen. Hän astui ruokalaan, joi ryypyn\nviinaa ja osti täytetyn piirakan, jota söi kävellessään. Hän ei ollut\npitkään aikaan maistanut viinaa, ja vaikka hän nyt joikin ainoastaan\nyhden ryypyn, vaikutti se heti häneen. Hänen jalkansa kävivät raskaiksi,\nja hän alkoi tuntea tarvitsevansa nukkua. Hän läksi kotiin; mutta\ntultuaan jo Petrovski-Ostroville, pysähtyi hän vallan uupuneena,\npoikkesi tieltä, meni pensaikkoon, heittäysi ruoholle ja nukahti heti.\n\nSairaloisessa mielentilassa ollessa ilmenevät unet usein tavattoman\nselvästi ja erinomaisen sopusointuisina todellisuuteen nähden. Silloin\nnäkee toisinaan sangen kummallisen kuvan, jonka muodostumistoimi osottaa\nsellaisia uskomattoman hienoja ja odottamattomia koko kuvaa vastaavia,\ntaiteellisia yksityisseikkoja, ettei uneksia olisi hereillä ollessaan\nkoskaan voinut luoda mitään sellaista, vaikkapa hän olisi sellainen\ntaiteilija kuin Pushkin tai Turgenjevkin. Tuollaset unet, sairaloiset\nunet, pysyvät aina mielessä ja vaikuttavat voimakkaasti ihmisen jo\nennestään kiihottuneeseen ja ärtyneeseen elimistöön.\n\nRaskolnikov näki kamalan unen. Hän uneksi lapsuudestaan, jolloin hän\nvielä oli syntymäkaupungissaan. Hän on seitsemän vuotias ja kävelee\neräänä juhlapäivänä iltapuolla isänsä kera kaupungin edustalla. Ilma on\nkolea ja raskas, seutu vallan sellainen kuin se oli hänen muistissaan;\nnyt unessa näytti se vielä selvemmältä kuin hänen hereillä ollessaan.\nKaupunki on vallan avoin kuin olisi se kämmenellä, ei yhtäkään puuta\nollut ympärillä; jossakin sangen kaukana, vallan taivaan rannalla,\nhäämöttää pienoinen metsä. Muutamien askelten päässä kaupungin\nviimeisestä piha-aidasta on kapakka, suuri kapakka, joka häneen teki\nsangen vastenmielisen vaikutuksen, synnyttipä pelkoakin hänen\nkulkiessaan sen ohi isänsä kera. Siellä oli aina suuri joukko ihmisiä,\njotka huusivat, nauroivat, riitelivät, lauloivat hävyttömiä lauluja ja\nsangen usein tappelivatkin; kapakan ympäristössä kuljeskeli aina\ntuollasia juopuneita ja pelottavia renttuja. Kohdatessaan sellasia\npainausi poika isäänsä kiinni, aina pahasti väristen. Kapakan ohi kulkee\nmaantie, joka aina on tomunen, ja se tomu on aina mustaa. Se kulkee\nkiemuroiden edemmäs ja kääntyy noin kolmensadan askeleen päässä suoraan\noikealle kaupungin kirkkomaahan. Keskellä kirkkomaata on kivinen kirkko,\njolla on vihreä kupoli ja jossa hän kävi isänsä ja äitinsä kera pari\nkertaa vuodessa päiväjumalanpalveluksessa, jolloin luettiin sielumessu\nhänen isoäidilleen, joka oli jo aikoja sitten kuollut ja jota hän ei\nollut nähnyt koskaan. Tällöin otettiin aina mukaan kutjaa [Kutja.\nRusinasekanen riisipuuro, jota käytetään maahanpaniaisissa ja\nkuolleitten muistojuhlissa. Suom. muist.] valkosella tarjottimella,\nsalvetin peitossa; kutja oli tehty riisistä, sokerista ja rusinoista,\njotka riisiin pistettyinä muodostivat ristin. Hän rakasti tätä kirkkoa\nja sen vanhoja pyhimyskuvia, jotka olivat suurimmaksi osaksi,\npuitteettomia, ja vanhaa pappia, jonka pää aina vapisi. Isoäidin haudan\nvieressä, jolla oli kiviliuska, oli myös hänen pienemmän veljensä\npienoinen hauta; tämä veli oli kuollut kuuden kuukauden vanhana eikä hän\nollut tätäkään tuntenut eikä voinut muistaa häntä. Mutta hänelle\nsanottiin että hänellä oli pieni veli, ja joka kerran kuin hän kävi\nkirkkomaalla, teki hän hurskaasti ja arvokkaasti ristinmerkin haudan\nääressä, polvistui sille ja suuteli sitä. Ja nyt hän uneksii kulkevansa\nisänsä kanssa kirkkomaalle ja menevänsä kapakan ohi; hän pitää isää\nkädestä ja katselee pelokkaasti kapakkaa. Eräs erikoinen seikka vetää\nhänen huomionsa puoleensa: tällä kertaa näyttää siltä kuin olisi siellä\nkansanjuhla, joukko ylellisesti puettuja tyttöjä, vaimoja miehineen ja\nkaiken karvasta väkeä. Kaikki ovat juovuksissa, kaikki kajauttelevat\nlauluja, ja kapakan portaitten edustalla on kärryt, mutta kummalliset\nkärryt. Ne ovat sellaiset suuret kärryt, joiden eteen valjastetaan\nsuuret vetohevoset ja joilla ajetaan tavaroita ja viinanassakoita. Hän\nkatseli aina mielellään noita tavattoman suuria vetohevosia, joilla oli\nlihavat jalat ja jotka kulkivat hiljaa, tasaisin askelin ja vetivät\nvaikkapa kokonaisen vuoren ollenkaan ponnistelematta ikäänkuin olisi\nkärryjä ollut helpompi vetää kuormitettuina kuin ilman kuormaa. Mutta\nnyt oli, ihme kyllä, moisten suurten kärryjen eteen valjastettu pieni,\nlaiha, vaaleanruskea talonpoikaishevonen, sellainen, joka muulloin --\nkuten hän itse oli usein nähnyt -- laahasi perässään suurta puu-tai\nheinäkuormaa, erittäinkin silloin kun pyörät pysähtyivät lokaan tai\npyöränraitteisiin; ja silloin ruoskivat talonpojat sellasta niin kipeän\nkirvelevästi, joskuspa kuonollekin ja silmille. Ja hänen oli niin ikävä,\nniin ikävä katsella sitä, että oli miltei itkeä; äiti tapasi ottaa hänet\ntällöin pois ikkunasta. Mutta nyt alkoi äkkiä melu: kapakasta tulee\njoukko ulos huutaen, laulaen, soittaen balalaikkaa, hulluna ja vallan\njuopuneena -- suuriin punasiin ja sinisiin paitoihin puettuja miehiä,\nkauhtanat heitetty harteille.\n\n-- Käykää kärryille, käykää kaikki kärryille, huutaa eräs, vielä nuori,\npaksuniskainen, rasva- ja punanaamainen mies. -- Kaikki otan mukaan,\nkäykää kärryille! Mutta heti kuuluu naurua ja huuto:\n\n-- Tuo kaakki se sitten vetää!\n\n-- Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin\ntuollasten kärryjen eteen?\n\n-- Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!\n\n-- Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen,\nhypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä\neteen. -- Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä,\n-- ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi\nlyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille,\nsanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä\nruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.\n\n-- Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. -- Kuulettehan, että\nhän lupaa laskea täyttä laukkaa!\n\n-- Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.\n\n-- Sehän vasta juoksee!\n\n-- Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!\n\n-- Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja\npilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on\ntilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu\npunaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja\nnahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa\nlakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun\naihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa!\nPari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa.\nKuuluu huuto: \"Nyt!\" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse\naskeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja\nnotkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat\nraesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat\nentistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia\nlakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen\njuoksemaan.\n\n-- Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies\njoukosta.\n\n-- Tule mukaan vaan! Käykää kaikki kärryille! huutaa Mikolka, -- sen\ntulee vetää teidät kaikki. Lämmitän sen helvetin tulella! Ja hän lyö,\nlyö, eikä tiedä enää raivoissaan, millä löisi.\n\n-- Isä, isä kulta, huutaa lapsi isälleen, -- isä kulta, mitä he tekevät?\nIsä, he lyövät hevosraukkaa.\n\n-- Lähtekäämme pois! sanoo isä, -- he ovat juopuneita, eivätkä tiedä\nmitä tekevät. Tule, äläkä katso taaksesi! Ja isä aikoo viedä hänet pois,\nmutta hän tempautuu hänen kädestään, ja juoksee itseään muistamatta\nhevosen luo. Mutta hevosraukan on jo käynyt huonosti. Se huohottaa,\npysähtyy, vetää taas ja on kaatumaisillaan.\n\n-- Ruoskikaa kuoliaaksi! huutaa Mikolka, -- siihen se nyt vielä kelpaa.\nMinä lyön sen hengiltä!\n\n-- Oletko sinä ristitty, lurjus, vai etkö? huutaa eräs ukko joukosta.\n\n-- Onko ennen nähty moisen hevosen vetävän tuollaista kuormaa? lisää\ntoinen.\n\n-- Sinä tapat sen liialla työllä! huutaa kolmas.\n\n-- Älä sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää\nkaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!...\n\nÄkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää\nkauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei\nvoi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja\nuskaltaa sentään potkia.\n\nKaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen\nkimppuun molemmilta puolin.\n\n-- Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.\n\n-- Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä\nolijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee,\nloppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja\nnaureskelee.\n\n... Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka\nsitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee\nkurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä\nkasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy\ntuota harmaahapsista ja -partaista vanhusta vastaan, joka puistaa\npäätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä\nviedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen\nhevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä\nkerran.\n\n-- Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois\nruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan,\ntarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.\n\n-- Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.\n\n-- Hän lyö sen hengiltä!\n\n-- Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu\nkova läjäys.\n\n-- Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.\n\nJa Mikolka nostaa seipään toiseen kertaan ja toinen isku, entistä\nvoimakkaampi, sattuu onnettoman hevosen selkään. Sen koko takaruumis\nvaipuu maahan, mutta hypähtää pystyyn ja vetää kaikin jälellä olevin\nvoimin sivulle päästäkseen liikkeelle. Mutta kaikilla tahoilla kohtaa se\nnuo kuusi ruoskaa, aisa kohoutuu uudelleen ja putoaa kolmannen kerran,\nsitten neljännen kerran, säännöllisesti, voimakkaasti. Mikolka on vallan\nmieletön, kun ei saa hevosta hengiltä yhdellä iskulla.\n\n-- Sitkeähenkinen eläin! huudetaan ympärillä.\n\n-- Heti paikalla se kuolee ehdottomasti, veljet, tähän kuolee! huutaa\njoku joukosta.\n\n-- Iskekää kirveellä! Tappakaa se pian, huutaa kolmas.\n\n-- Piru sinut periköön! Tilaa! huutaa Mikolka raivoissaan, heittäen pois\naisan, ja ottaen kärryistä rautakangen. -- Nyt varo itseäsi! huutaa hän\nja iskee kaikin voimin hevosraukkaansa. Isku sattuu, kaakki horjuu,\nvaipuu maahan, koettaa vetää, mutta kanki putoaa taasen voimakkaasti sen\nselkään ja hevonen kaatui ikäänkuin olisi siltä leikattu pois kaikki\nneljä jalkaa.\n\n-- Lopettakaa sen päivät! huutaa Mikolka, hypäten kuin mielettömänä alas\nrattailta. Useat, yhtäläiseen juopuneet ja kiihkon punaamat miehet\ntarttuvat kaikkeen, minkä käsiinsä saavat -- ruoskiin, nuijiin, aisoihin\nja juoksevat kuolevan eläimen luo. Mikolka asettuu syrjään ja alkaa\nlyödä kangella sitä selkään. Hevonen oikasee kuononsa, henkäsee\nraskaasti ja kuolee.\n\n-- Tappoi hevosensa! huutaa joukko.\n\n-- Miksikä ei juossut!\n\n-- Minun omaisuuttani se oli! huutaa Mikolka kanki kädessä ja silmät\nveristävinä. Hän seisoo vallan kun valitellen sitä, ettei ole useampaa\nhengiltä iskettävää.\n\n-- No, kyllä sinä et tunnu ristityltä! huutavat jo useat äänet joukosta.\n\nMutta poikaparka on jo vallan suunniltaan. Huutaen tunkeutuu hän joukon\nläpi hevosen luo, syleilee sen kuollutta, veristävää kuonoa ja suutelee\nsitä, suutelee sen silmiä, huulia... Sitten hypähtää hän äkkiä pystyyn\nja heittäytyy raivoissaan nyrkit ojossa Mikolkan kimppuun. Tällä\nhetkellä tarttuu isä, joka jo kauvan on koettanut saavuttaa häntä,\nhäneen ja vie hänet joukosta.\n\n-- Tule! Tule! sanoo isä hänelle, -- tule kotiin!\n\n-- Isä kulta? Miksi nuo ... tappoivat ... tuon hevosraukan! nyyhki hän;\nmutta nyyhkäys keskeyttää hänet ja sanat tunkeutuvat hänen ahdistetusta\nrinnastaan.\n\n-- He ovat juovuksissa ... tekevät kunnottomuuksia ... eihän se ole\nmeidän asiamme ... tule! sanoo isä. Poika tarttuu isänsä käteen, mutta\nhänen rintaansa ahdistaa, ahdistaa. Hän koettaa hengittää, huutaa, --ja\nherää.\n\nHän heräsi vallan hikisenä; tukka riippui märkänä hänen kasvoillaan,\nhengitys oli huohottavaa ja vielä vallan kauhuissaan kohottausi hän.\n\n-- Jumalan kiitos, että se oli vain unta! sanoi hän istuutuen erään puun\njuurelle ja hengittäen raskaasti. -- Mutta mitähän se merkinnee? Eihän\nse vain liene kuumeen alkua? Moinen kauhea uni!\n\nKoko hänen ruumiinsa oli kuin repeytynyt; mieli oli synkkä ja apea. Hän\nnojasi kyynäspäänsä polviinsa ja tuki molemmin käsin päätään.\n\n-- Jumalani! huudahti hän, -- onko se mahdollista, onko todellakin\nmahdollista, että mieleni tekee hankkia kirves ja iskeä tuota naista\npäähän, murskata hänen aivonsa ... uiskennella tahmeassa, lämpimässä\nveressä, murtaa lukko, ryövätä ja varastaa ... kätkeytyä, vallan\nverenpeittoisena ... kirveineni... Jumalani, onko se mahdollista?\n\nHän vapisi kuin lehti tätä puhuessaan.\n\n-- Mitä tosiaan aijonkaan tehdä? jatkoi hän kohottautuen kuin syvästi\nmietiskellen. -- Tiedänhän minä sen, etten voisi kestää sellaista; miksi\nsiis olen vaivannut itseäni aina tähän asti moisella ajattelemisella?\nJohan minä eilen mennessäni tuota _koetta_ tekemään, johan minä eilen\ntäydelleen käsitin, etten voisi kestää sitä... Miksi siis ajattelen\ntällasia? Johan minä eilen portaita astellessani sanoin itsekseni, että\nsellanen olisi alhaista, katalaa, inhottavaa ... johan paljas ajatuskin\nsaattoi minut suunniltani ja kauhuun...\n\n-- Ei, minä en kestä, en kestä! Vaikkakaan laskelmani eivät antaisi\nvähintäkään epäilemisen aihetta, vaikkakin kaikki tässä kuussa tekemäni\npäätökset olisivat selviä kuin päivä, yhtä oikeita kuin laskuoppi, niin\nen sittenkään! Jumalani! Tuntuuhan siltä kuin en olisi vielä tehnyt\nmitään päätöstä! Enhän minä sitä sentään kestä, en kestä!... Voi, miksi\nolen ajatellut sitä aina tähän saakka!\n\nHän nousi, katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ihmetellen kuinka\noli tullut sinne ja läksi T----n sillalle päin. Hän oli kalpea, hänen\nsilmänsä hehkuivat, hänen jäsenensä olivat vallan voimattomat, mutta\näkkiä alkoi hengittäminen tuntua hänestä keveämmältä. Hän tunsi jo\nheittäneensä harteiltaan tuon kauhean taakan, joka oli häntä rasittanut\nniin kauvan, ja hänen mielensä tyyntyi ja keveni. \"Jumalani\", rukoili\nhän, \"näytä minulle tie, ja minä luovun tuosta kirotusta ...\nhaaveestani!\"\n\nKulkiessaan sillan yli, katseli hän hiljaa ja rauhallisesti Nevaa ja\nlaskevan punertavan auringon säteitä. Heikkoudestaan huolimatta ei hän\nkuitenkaan tuntenut väsymystä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi se\ntaakka, joka oli ahdistanut hänen sydäntään kuukauden ajan, äkkiä\npudonnut siitä. Vapaus, vapaus! Hän on nyt vapaa tuosta lumouksesta,\nhaaveesta, kirouksesta, koettelemuksesta!\n\nMyöhemmin muistellessaan tätä aikaa ja kaikkea sitä, mitä hänelle\ntapahtui näinä päivinä, hetkeä hetken perästä, hämmästytti häntä aina\neräs taikauskoon johtava seikka, joka ei oikeastaan ollut niinkään\ntavaton, mutta joka aina näytti hänestä myöhemmin joltakin kohtalonsa\nenteeltä.\n\nHän ei nimittäin voinut mitenkään käsittää ja selvittää sitä, miksi hän,\njonka olisi ollut väsymyksensä ja uupumuksensa vuoksi edullisempaa\npalata kotiin lyhyintä ja suorinta tietä, palasi heinätorin poikki, jota\nhänen ei olisi ollenkaan tarvinnut kulkea. Mutka ei tosin ollut suuri,\nmutta ilmeinen ja vallan tarpeeton. Tosin oli hänelle jo usein\ntapahtunut, ettei hän kotiin palattuaan muistanut, mitä katuja hän oli\nkulkenut. Mutta miksi, kysyi hän aina itseltään, miksi tapahtui silloin\nniin tärkeä ja hänelle niin ratkaiseva satunnainen kohtaus heinätorilla,\nja juuri tällä hetkellä, tällä hänen elämänsä hetkellä, etenkin moisessa\nmielenliikutuksessa ja moisissa olosuhteissa, jolloin kohtauksella voi\nolla ainoastaan mitä ratkaisevin ja merkittävin vaikutus koko hänen\nkohtaloonsa? Aivan kuin se olisi odottanut häntä?\n\nKello oli yhdeksän paikkeilla hänen kulkiessaan heinätorin poikki.\nKaikki kauppiaat kasailivat tavaroitaan pöydiltään, veneistään,\nmyyntikojuistaan ja läksivät kotiinsa samaten kuin ostajatkin.\nRavintolain edustalla, läheisten talojen löyhkäävissä ja likasissa\npihoissa, mutta ennen kaikkea olut- ja viinamyymälöitten edustalla\ntungeskeli kaiken karvaisia tyhjäntoimittajia ja haljuja. Raskolnikov\npiti erittäin näistä paikoista ja lähellä sijaitsevista kujista silloin\nkun kuljeskeli päämäärättä kaduilla. Täällä ei kukaan ylpeä\nvastaantulija kiinnittänyt mitään huomiota hänen rääsyihinsä ja täällä\nvoi kulkea millasessa puvussa tahtoi ilman että tarvitsi hävetä ketään.\nK----n kadun kulmassa oli eräs aviopari, joka myöskenteli kahden pöydän\ntakaa tavaroita sellasia kuin lankaa, nauhaa, kaulahuiveja j.n.e. He\nolivat myös matkalla kotiinsa, mutta myöhästyivät jäädessään pakisemaan\nerään ohikulkevan tutun kanssa. Tämä tuttu oli Lisavjeta Ivanovna eli\nyksinkertaisesti, kuten kaikki häntä nimittivät, Lisavjeta, tuon\nkolleginreistratorin lesken ja pantinottajan Aljona Ivanovnan nuorempi\nsisar, jonka edellisen luona Raskolnikov oli käynyt panttaamassa\nkellonsa ja tekemässä _koettaan_... Hän oli jo kauvan tuntenut tämän\nLisavjetan ja tunsipa tämäkin häntä jonkun verran. Lisavjeta oli suuri,\npullea, kaino ja yksinkertainen, melkeinpä heikkomielinen, noin\nkolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen sisarensa piti häntä täydellisessä\norjuudessa. Hän sai tehdä työtä yöt, päivät, vavista sisarensa edessä ja\nsaada selkäänsäkin. Hän seisoi ajatuksissaan nyytti kainalossa\nkaupustelijan ja hänen vaimonsa edessä ja kuunteli heitä\ntarkkaavaisesti. He selittivät hänelle jotakin erikoisen innokkaasti.\nKun Raskolnikov äkkiä näki tytön edessään, tunsi hän jotakin erikoista\ntunnetta, joka oli mitä syvimmän hämmästyksen kaltaista, vaikkakaan\ntässä kohtauksessa ei ollut mitään erikoista.\n\n-- Teidän olisi, Lisavjeta Ivanovna, itse päätettävä asia, sanoi\nkaupustelija äänekkäästi. -- Tulkaa luoksemme huomenna siinä kello\nseitsemän tienoissa. Toiset tulevat myös silloin.\n\n-- Huomenna? sanoi Lisavjeta vitkallisesti ja miettivästi, ikäänkuin ei\nvielä olisi ennättänyt päättää asiaa.\n\n-- Voi, kyllä kai te pelkäätte Aljona Ivanovnaa alkoi kaupustelijan\nvaimo, päättäväinen nainen, lörpötellä. -- Kun teitä katselee, näytätte\nte vallan pieneltä lapselta. Ja vaikkei Lisavjeta Ivanovna olekkaan\nteidän oikea sisarenne, vaan sisarpuolenne, niin kuitenkin hän vallitsee\nteitä tuolla lailla.\n\n-- Mutta tällä kertaa älkää puhuko mitään Aljona Ivanovnalle, keskeytti\nmies, -- minä neuvon teitä tulemaan luoksemme lupaa pyytämättä. Se on\nhyödyllinen asia. Sittemmin voi sisarennekin ajatella asiaa.\n\n-- Koska siis tulen?\n\n-- Huomenna kello seitsemän; ja niistä toisistakin on silloin kyllä joku\nläsnä. Silloin voitte itse päättää asian.\n\n-- Pyydämme teitä teelle, lisäsi vaimo.\n\n-- Hyvä, kyllä tulen, lausui Lisavjeta, yhä edelleen miettivänä ja\nvitkalleen lähtien liikkeelle.\n\nRaskolnikov kulki edelleen, eikä kuullut enempää. Hän oli kulkenut ohi\nhiljaa, huomaamatta, koettaen saada selville edes jonkun sanan.\nEnsimäinen hämmästyksensä muuttui vähitellen kauhuksi ja kylmä väristys\nkarmi hänen selkäänsä. Hän sai tietää äkkiä ja vallan odottamatta, että\nhuomenna noin kello seitsemän tienoissa ei Lisavjeta, tuon akan sisar ja\nainoa seuralainen, ole kotona ja että akka on huomenna kello seitsemän\ntienoissa _yksinään kotonaan_.\n\nHänen asuntoonsa oli enää vain muutamia askelia. Hän tuli kotiinsa\nsamallaisena kuin kuolemaan tuomittu. Hän ei harkinnut mitään, eikä\nvoinutkaan harkita; nyt hän tunsi äkkiä koko olemuksessaan, ettei\nhänellä ollut jälellä vapaata harkitsemiskykyä eikä tahtoakaan, ja että\nkaikki nyt oli ratkaisevasti päätetty.\n\nSe on varmaa, että jos hänen olisi tarvinnut odottaa useita vuosia\nsopivaa tilaisuutta aikeittensa toimeenpanemiseksi, ei hän olisi voinut\ntoivoakaan selvempää viittausta suunnitelmansa toteuttamiseksi kuin se\noli, joka hänelle nyt tarjousi. Joka tapauksessa olisi ollut vaikeata\nsaada tietää varmasti edellisenä päivänä, huomiota herättämättä ja\nvaarallisia kysymyksiä ja utelemisia välttämättä, että tuo vanha akka,\njosta on kysymys, on huomenna sillä ja sillä kellonlyömällä aivan\nyksinään kotonaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMyöhemmin onnistui Raskolnikovin saada tietää, miksi kaupustelija ja\nhänen vaimonsa olivat kutsuneet Lisavjetan luokseen. Asia oli mitä\ntavallisin, eikä siinä ollut mitään erikoista. Eräs köyhä muuttoa tekevä\nperhe möi tavaroitaan, vaatteitaan, y.m., kaikki naisten. Koska olisi\nollut epäedullista myydä niitä torilla, niin etsivät he kaupustelijaa;\nLisavjeta toimitti sellaiset asiat, sai välityspalkan ja omasi laajan\nostajapiirin, syystä että hän oli rehellinen ja aina tarjosi korkeimman\nhinnan. Minkä hän oli hinnaksi määrännyt, siitä ei luopunut. Sitä paitsi\nhän puhui vähän ja oli, kuten jo sanottiin, hiljainen ja kaino...\n\nRaskolnikov oli viime aikoina muuttunut taikauskoiseksi. Sen jälkiä voi\nhavaita vielä pitkä aika perästäkin päin. Ja myöhemmin oli hän\ntaipuvainen näkemään tässä jotakin erikoista, salaista, ikäänkuin\nerikoiset vaikutteet ja seikat olisivat häntä kohdanneet. Jo edellisenä\ntalvena oli eräs tuttu ylioppilas, Rokorev, ennen Charkoviin lähtöään\nsatunnaisesti keskustellessa ilmottanut hänelle tuon vanhuksen nimen sen\ntapauksen varalta, että hänen tekisi mielensä pantata jotakin. Mutta\nhänellä ei ollut pitkään aikaan mitään syytä käydä vanhuksen luona,\nsyystä että hän antoi tunteja ja voi tällä lailla suoriutua\ntaloushuolistaan. Vasta puolitoista kuukautta sitten muistui osote hänen\nmieleensä. Hänellä oli kaksi esinettä, jotka sopivat pantattaviksi,\nvanha hopeakello, joka oli ollut hänen isänsä, ja kolmella punasella\nkivellä varustettu sormus, jonka hänen sisarensa oli hänen lähtiessään\nlahjottanut hänelle muistoksi. Hän päätti siis viedä sormuksen panttiin\nja kävi sen vuoksi vanhuksen luona. Käytyään hänen luonaan, syntyi\nhänessä jo heti ensi silmäyksellä aivan ilman mitään erikoista syytä\nvoittamaton inho tuota naista kohtaan. Hän sai vanhukselta kaksi seteliä\nja meni sen jälkeen erääseen pieneen ravintolaan, tilasi teetä, istuutui\nja vaipui mietteisiin. Eräs kummallinen ajatus liikkui hänen päässään\nkuin kananpoika kuoressa ja vaivasi hänen mieltään lakkaamatta.\n\nAivan hänen lähellään istui erään toisen pöydän ääressä hänelle\ntuntematon ylioppilas ja nuorehko upseeri; he olivat pelanneet biljardia\nja joivat nyt teetä. Äkkiä kuulee Raskolnikov, että ylioppilas ja\nupseeri puhuvat pantinottaja Aljona Ivanovnasta ja mainitsevat hänen\nosotteensa. Jo tämä tuntuu hänestä omituiselta; tuskin on hän päässyt\nvanhuksen luota, ennenkuin heti taas saa kuulla puhuttavan hänestä.\nLuonnollisestikin se oli vain sattuma, mutta kun hän ei jo aikasemmin\nollut voinut vapautua mitä kummallisimmasta tunteesta, jonka vanhus oli\nhänessä synnyttänyt, oli ylioppilaan kertomus kaikkine yksityiskohtineen\nAljona Ivanovnan suhteen sangen kolkkoa hänestä.\n\n-- Oivallinen eukko, sanoi hän, -- häneltä voi aina saada rahaa. Hän on\nrikas kuin juutalainen ja voisi, jos tahtoisi, lainata viisikin tuhatta,\nmutta hän ei halveksi lainata ruplaakaan panttia vastaan. Useat\nmeikäläiset ovat jo olleet hänen luonaan. Mutta kaikissa tapauksissa hän\non tavattoman kauhea...\n\nJa hän alkoi kertoa, miten ilkeä ja oikullinen tuo vanhus on, ja että\npantti on silloin menetetty, vaikkapa viipyi vain päivänkään yli\nmaksuajan, että hän antoi ainoastaan neljännen osan tavaran arvosta ja\nettä kymmenen prosenttia kuussa, j.n.e. Ylioppilas jutteli vielä paljon\nenemmän, kertoi, että vanhuksella oli sisar, Lisavjeta, jota hän alati\npiteli pahoin ja jota hän piti lakkaamattomassa orjuudessa aivan kuin\npientä lasta, vaikkakin Lisavjeta oli suuri, pitkä nainen ja vanhus itse\npieni ja hoikkakasvuinen...\n\n-- Tuo sisar on samaten luonnonilmiö! huudahti ylioppilas ja alkoi\nnauraa.\n\nHe alkoivat nyt puhua Lisavjetasta. Ylioppilas kertoili erikoisen\ntyytyväisesti ja nauroi melkein lakkaamatta. Upseeri kuunteli suuresti\nhuvitettuna ja pyysi ylioppilasta lähettämään Lisavjetan hänen luokseen\ntekemään hänelle liinavaatteita. Raskolnikov ei jättänyt kuuntelematta\nyhtäkään sanaa ja sai siten tietää kaikki kerrallaan. Lisavjeta oli\nvanhuksen nuorempi sisarpuoli; hänellä oli toinen äiti ja oli\nmahdollisesti viidenneljättä vuoden vanha. Hän teki työtä yöt, päivät ja\noli vanhuksen palvelijattarena ja pesijättärenä; sitä paitsi hän ompeli\nmyös vieraille, kävi taloissa pesemässä ja antoi kaiken ansionsa\nvanhukselle. Hän ei saanut ottaa vastaan mitään tarjousta tai mitään\ntyötä ilman vanhuksen suostumusta. Tämä oli myös jo tehnyt\ntestamenttinsa, ja Lisavjeta tiesi senkin, ettei hän tulisi, huonekaluja\ny.m.s. lukuunottamatta, saamaan ainoatakaan kopekkaa; kaikki rahat oli\nsisarpuoli testamentannut eräälle N----n kuvernementin luostarille että\nsiellä luettaisiin lakkaamatta sielumessuja Aljona Ivanovnan hyväksi.\nLisavjeta oli pikkuporvarillista sukuperää, eikä siis kuulunut kuten\nsisarensa virkamiessukuun. Hän oli naimaton, tavattoman suuri; hänen\njalkansa olivat pitkät, litteät ja ulkonevat; hän kulki aina kengät\nvinossa ja piti itsensä sangen puhtaana. Pääseikka, joka hämmästytti ja\nnauratti ylioppilasta, oli se, että Lisavjeta melkein aina oli raskaana.\n\n-- Mutta sinähän sanoit hänen olevan linnunpelätin? huomautti upseeri.\n\n-- No, vähän sitä maata; hänellä on ruskeahko iho ja näyttää\nvirkapukuiselta sotilaalta, mutta vastenmielinen ei hän ole ollenkaan,\nkuten tiedät. Hänen kasvonsa ovat uhkeanpuoliset, samaten silmät. Sehän\njo todistaa, että hän miellyttää useita. Hän on hiljanen, lempeä,\nvaitelias, myöntyväinen, kaikkeen myöntyvä. Onpa hänen hymynsä sangen\nmiellyttävääkin.\n\n-- Kyllä kai hän sinua miellyttääkin? naurahti upseeri.\n\n-- Ainoastaan kummallisuutensa vuoksi. Mutta aikomukseni olikin sanoa\nsinulle jotakin muuta. Tekisipä mieleni iskeä hengiltä tuo kirottu akka\nja ryövätä hänet ja vakuutan sinulle että voisin sen tehdä ilman mitään\nomantunnon tuskia, lisäsi ylioppilas kiihkeästi.\n\nUpseeri alkoi nauraa uudelleen, mutta Raskolnikov vavahti. Miten\nkummallista tämä olikaan!\n\n-- Suostumuksellasi tahdon tehdä sinulle vakavan kysymyksen, jatkoi\nylioppilas kiihkeästi. -- Luonnollisestikin sanoin äskeiset sanani\nainoastaan piloillani, mutta kuulehan: toisella puolen tyhmä,\nkäsittämätön, hyödytön, paha ja sairaloinen akka, josta ei ole mitään\nhyötyä, vaan päinvastoin vahinkoa kaikille, joka ei itse tiedä, miksi\nhän elää ja joka sitä paitsi voi kuolla tänään tai huomenna. Käsitätkö?\nKäsitätkö?\n\n-- Ymmärrän kyllä, vastasi upseeri, katsellen tarkkaavasti kiihkeätä\ntoveriaan.\n\n-- Kuule edelleen. Toisella puolella nuoria reippaita voimia, jotka\nhävivät käyttämättöminä, avuttomina, tuhansittain. Satoja, tuhansia\nhyviä töitä ja tekoja, joita voitaisiin tehdä vanhuksen rahoilla...\nSatoja, ehkä tuhansia olentoja voitaisiin johtaa oikeille teille,\nkymmeniä perheitä pelastaa häviöstä, kurjuudesta, häpeällisistä\ntaudeista -- ja kaikki tämä hänen rahoillaan! Tapa hänet, ota hänen\nrahansa ja käytä ne ihmiskunnan hyväksi. Mitä ajattelet, eikö yhtä\npientä vähäpätöistä rikosta voisi korvata tuhansilla hyvillä töillä?\nToisella puolen yksi olento -- toisella tuhat mädäntymisestä ja häviöstä\npelastettua henkeä! Yksi kuolema ja sitä vastaan sata elämää, -- onhan\nse yksinkertainen lasku! Mitä merkitsee itse teossa kuihtuvan, tyhmän ja\nilkeän akan olemassaolo elämän yleisellä vaakalaudalla? Ei enempää kuin\ntäi, torakka, eikä niinkään paljoa, sillä akka on paljon\nvahingollisempi; hän tuhoo toisten elämän; aivan äskettäin puri hän\nilkeyksissään Lisavjetaa sormeen; olipa täpärällä, ettei sitä leikattu\npois!\n\n-- Paljon mahdollista, että hän on arvoton elämään, huomautti upseeri,\n-- mutta onhan luonto vielä sellainen.\n\n-- Ah, veliseni, ikäänkuin ei luontoa voisi oikoa tai, antaa sille\noikeata suuntaa! Uppoisimmehan me muuten ennakkoluuloihin! Eihän silloin\nenää olisi mitään suuria miehiä. Puhutaan velvollisuudesta,\nomastatunnosta, -- mieleni ei tee puhua mitään velvollisuutta ja\nomaatuntoa vastaan -- mutta mitä me sillä ymmärrämme? Odotappa, tahdonpa\ntehdä sinulle vielä erään kysymyksen. Kuule!\n\n-- Ei, odota sinä; minäpä teen sinulle kysymyksen; kuule!\n\n-- No!\n\n-- Sinä puhut ja lörpöttelet niin paljon kaikesta tuollasesta, mutta\ntahtoisitko itse tappaa tuon vanhuksen vai et?\n\n-- Enpä luonnollisestikaan! Minä vain puhuin oikeudenmukaisuudesta...\nEihän minusta nyt ole kysymystä...\n\n-- Mutta minun mielipiteeni on, että ellet sinä itse tahdo sitä, niin ei\nvoi olla puhettakaan mistään oikeudenmukaisuudesta!... Tule pelaamaan\nvielä kerta!\n\nRaskolnikov oli tavattoman kuohuksissa. Tosin olivat hänen äsken\nkuulemansa sanat vallan tavallisia ja julkisia nuorison ajatuksia ja\nmielipiteitä, jos kohta olivatkin toisessa muodossa ja käsittelivät\ntoisia asioita kuin tavallisesti. Mutta miksi piti hänen juuri joutua\nkuulemaan moista keskustelua ja moisia ajatuksia, kun hänen omassa\npäässään liikkui _vallan samallaisia_ ajatuksia; ja mistä se johtui,\nettä hän jättäessään juuri tuon vanhuksen samallaiset ajatukset\nmielessä, osui kuulemaan tätä keskustelua?... Tämä kohtaus tuntui\nhänestä aina sangen omituiselta. Näköjään vähäpätöisellä ravintolassa\nkuullulla keskustelulla oli mitä suurin vaikutus asian edelleen\nkehittymiseen, aivan kuin se olisi ollut viittaus, määräys...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan kotiin heinätorilta, heittäytyi hän sohvalle ja istui siinä\ntunnin ajan vallan liikkumattomana. Sillä välin alkoi hämärtää; mitään\nkynttilää ei hänellä ollut ja tuskinpa olisi hänen mieleensä\njohtunutkaan sytyttää sitä. Hän ei voinut koskaan muistaa, oliko hän\nsillä kertaa ajatellut mitään vai ei. Vihdoin alkoi hän taas tuntea,\nettä tuo kuumemainen tila palasi, hän paleli, ja hänen mieleensä johtui\nettä hän voi heittäytyä pitkäkseen sohvalle. Äkkiä hän vaipui syvään,\nraskaaseen uneen.\n\nHän nukkui tavattoman kauvan ja vallan uneksimatta. Nastasjan, joka tuli\nhuoneeseen toisena aamuna kello kymmenen tienoissa, oli sangen vaikeata\nsaada häntä heräämään. Tyttö toi mukanaan teetä ja leipää hänelle. Tee\noli kerran ennen juotua ja Nastasjan omassa astiassa.\n\n-- Kas, miten hän nukkuu! huudahti tyttö harmistuneena, -- eikä hän\nmuuta teekkään kuin nukkuu!\n\nRaskolnikov kohottausi väsyneesti. Hänen päätänsä pakotti; hän nousi\nseisaalleen, kääntyi toiselle kyljelle ja vaipui uudestaan sohvalle.\n\n-- Panetko taaskin maata! kiljasi Natasja.\n\nRaskolnikov ei vastannut mitään.\n\n-- Tahdotko teetä?\n\n-- Myöhemmin, -- vastasi puhuteltu väsyneesti, sulkien taas silmänsä ja\nkääntyen seinään päin. Nastasja jäi hänen luokseen.\n\n-- Voipa hän todella ollakin sairas, sanoi hän lähtien pois.\n\nHän palasi kello kahden tienoissa tuoden keittoa. Raskolnikov makasi\nsamassa asennossa kuin ennenkin. Teehen ei hän ollut koskenut. Nastasja\njo loukkaantui ja alkoi harmistuneena herätellä nukkujaa.\n\n-- Lopeta jo nukkumisesi! huusi hän katsellen ylenkatseellisesti\nRaskolnikovia. Tämä kohottausi istumaan, mutta ei virkkanut tytölle\nmitään, vaan katseli maahan.\n\n-- Oletko sairas, vai etkö? kysyi Nastasja, mutta ei saanut nytkään\nmitään vastausta.\n\n-- Lähdehän vähän ulos, sanoi hän hetken vaijettuaan; -- anna tuulen\nvilvoittaa itseäsi. Etkö tahdo syödä mitään?\n\n-- Myöhemmin, vastasi Raskolnikov heikosti, -- mene! Ja hän viittasi\nkädellään.\n\nTyttö seisoi vielä hetken paikoillaan, katsahti sitten säälivästi\nRaskolnikoviin ja läksi.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua avasi Raskolnikov silmänsä, katsellen\nkauvan teetä ja keittoa. Sitten hän otti leipää, otti lusikan ja alkoi\nsyödä.\n\nHän söi vähän, ainoastaan kolme, neljä lusikallista, haluttomasti,\nkoneellisesti. Päänkivistys oli vähän lieventynyt. Syötyään oikasi hän\nitsensä uudelleen sohvalle, mutta ei voinut nukkua, vaan makasi\nliikkumattomana vatsallaan, kasvot patjaan painettuina. Hän uneksi\nlakkaamatta ja hänen unensa olivat aina sangen omituisia. Useimmin\ntuntui hänestä siltä kuin olisi hän Afrikassa, Egyptissä tai jossakin\nkeitaassa. Karavaani lepää, kamelit loikovat rauhallisina,\nylt'ympäriinsä on palmupiiri. Kaikki syövät, mutta hän juo vettä eräästä\npurosta, joka virtaa ja lirisee vallan hänen vieressään. Vesi on sangen\nvilposta, niin kummallisen sinistä ja raikasta, se virtaa kirjavien\nkivensirujen ja kullanhohtoisen hiekan yli ... Äkkiä hän kuuli selvästi,\nmiten kello löi. Hän vavahti, heräsi ja kohotti päänsä, katseli ikkunaa\nkohti, ajatteli, miten pitkällä päivä liekään ja hypähti seisaalle,\nvallan tajuissaan, aivan kuin joku olisi nykässyt häntä. Sitten hän meni\novelle, avasi sen raolleen ja kuunteli ääniä portaista. Hänen sydämensä\ntykytti kiivaasti; portaissa oli vallan hiljaista aivan kuin kaikki\nolisivat nukkuneet... Se tuntui hänestä omituiselta ja harvinaiselta,\nettä hän oli voinut viettää kaiken aikansa aina eilisestä saakka\nmoisessa tajuttomassa tilassa, eikä ollut vielä tehnyt mitään, ei\nvalmistellut mitään... Ehkä oli kello jo tällä välin lyönyt kuusi...\nTavaton, kuumeentapanen, tarkotukseton toimintahalu valtasi hänet äkkiä\nunen ja väsymyksen jälkeen. Valmistuksia oli sangen vähän. Hän ponnisti\naivojaan punnitakseen kaikkea ja muistaakseen kaikki. Hänen sydämensä\ntykytti ja jyskytti niin voimakkaasti, että hän vaivoin voi hengittää.\nEnsin oli hänen tehtävä silmukka päällysnuttuunsa -- se oli minuutin\ntyö. Hän pisti kätensä patjan alle, veti sieltä vanhan, kuluneen,\nlikasen paidan alla olevien liinavaatteitten joukosta, ja repi siitä\ntuuman levyisen ja noin viisitoista tuumaa pitkän liuskan. Tämän liuskan\ntaittoi hän kaksinkertaseksi, veti yltään suuren, paksun kesäviittansa,\n(ainoan takin, mikä hänellä oli yllään) ja ompeli liuskan molemmat päät\nkainalokuoppaan sisäpuolelle. Hänen sormensa vapisivat hänen\nommellessaan, mutta hän hillitsi itsensä, ja kun hän uudelleen veti\nviitan ylleen, ei päältä päin voinut havaita mitään. Neulan ja langan\noli hän jo edeltäkäsin varannut kaappiinsa. Silmukka oli hänen oma\nviekas keksintönsä; se oli nimittäin varattu kirvestä varten. Eihän hän\nvoinut kulkea kadulla kirves kourassa? Jos hän olisi vallan\nyksinkertaisesti kätkenyt sen viittansa alle, niin olisi hänen ollut\npakko pitää sitä kädellään kiini ja se olisi voitu huomata. Mutta nyt\nkun hänellä oli silmukka, tarvitsi hänen vain ripustaa kirves siihen,\njolloin se riippui vakaasti ja varmasti käden alla. Pistämällä käden\ntaskuunsa voi hän myös pitää kiinni varresta, niin ettei se päässyt\nheilumaan; ja kun viitta oli suuri kuin säkki, niin ei päältä päin\nvoinut ollenkaan huomata sitä, että hän piti jotakin viitan alla.\nSilmukan tekemisen oli hän keksinyt jo kaksi viikkoa sitten.\n\nTämän tehtyään pisti hän kätensä sohvan alle, koetteli vasenta puolta ja\nveti sieltä \"panttinsa\", jonka hän oli jo kauvan pitänyt varalla ja\nkätkenyt sinne. Itse asiassa ei se ollut mikään pantti, vaan vallan\nyksinkertaisesti sileäksi höylätty pieni lauta, joka oli samansuurunen\nja paksunen kuin hopeinen paperossikotelo. Tämän pienen laudankappaleen\noli hän sattumalta löytänyt erään puusepäntehtaan läheisyydessä sievästä\npihasta. Siihen oli hän sitonut ohuen rautapellin, joka luultavasti oli\nlohkaistu jostain toisesta esineestä ja jonka hän oli tavannut kadulla\nlaudankappaleen äärestä. Rautapelti oli hieman pienempi kuin lauta ja\nhän sitoi ne yhteen langalla. Sitten kääri hän ne siististi ja\nhuolellisesti puhtaaseen, Valkoseen paperiin ja kääri vielä nauhan\nkaiken ympäri, niin että pakettia olisi vaikea aukoa. Tämän teki hän\nsiksi että vanhuksen huomio siirtyisi hänestä solmuja avatessa, jolloin\nsopisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lisätäkseen sen painoa, jottei\nvanhus heti ensi hetkenä huomaisi, että pantti oli vain puusta. Kaiken\noli hän tehnyt valmiiksi jo etukäteen ja kätkenyt sohvan alle sopivan\ntilaisuuden varalle. Tuskin oli hän ottanut esille panttinsa, kun joku\nhuusi pihalta:\n\n-- Kello käy jo seitsemättä.\n\n-- Jo! Jumalani!\n\nHän kiirehti ovelle, kuunteli, otti hattunsa ja kulki varovasti kuin\nkissa nuo kolmetoista porrasta alaspäin. Tärkein oli enää jäljellä --\nkirveen varastaminen kyökistä. Jo kauvan sitten oli hän päättänyt\nkäyttää kirvestä tekoonsa. Tosin oli hänellä käytettävänään\npuutarhaveitsi, jonka voi taittaa kasaan, mutta hän ei voinut luottaa\nveitseen, eikä ennen kaikkea voimiinsa ja siksi oli hän ratkasevasti\nkallistunut kirveen puolelle. Kiinnittäkäämme nyt ohi mennen huomiota\ntässä asiassa tehtyjen päätösten omituisuuteen. Niillä oli kaikilla yksi\nomituisuus; mitä ratkasevammin ne olivat päätettyjä, sitä kamalammilta\nja mahdottomammilta ne hänestä näyttivät. Huolimatta siitä vaikeasta\nsisäsestä taistelusta, jonka hän oli suorittanut, ei hän voinut uskoa\nhetkeäkään aikeittensa toteutumiseen.\n\nVaikkapa hän olisi viime hetkeen saakka tutkinut ja ratkasevasti\npäättänyt kaikki, niin ettei enää olisi ollut mitään epäilyksen aihetta,\n-- niin olisi hän aina viimeiseen saakka selittänyt kaiken olevan\nhullutusta, mahdottomuutta ja luopunut siitä. Mutta vielä oli useita\nratkaisemattomia seikkoja ja epäilyn aiheita. Moinen pikkuseikka kuin\nkirveen saaminen ei häntä ollenkaan huolestuttanut; mikään ei tuntunut\nhänestä helpommalta kuin se. Nastasja oli melkein aina poissa, etenkin\niltasin; hän juoksi joko naapuriin tai kauppaan; mutta oven antoi hän\naina olla auki. Sepä oli myös syynä siihen, että emäntä aina nuhteli\nhäntä. Ei siis tarvinnut muuta kuin ajan tullen hiipiä sisään, ottaa\nkirves keittiöstä ja viedä se tunnin kuluttua (kun kaikki oli\nsuoritettu) takasin sinne. Tosin syntyi hänessä epäilyksiä sen suhteen,\noliko esim. Nastasja mahdollisesti jo palannut, kun hän tunnin kuluttua\ntulee tuomaan kirvestä takasin; silloin on hänen luonnollisestikin\nmentävä ohi ja odotettava siksi, kunnes Nastasja uudelleen on lähtenyt\npois. Mutta jospa hän kaipaisi kirvestä ja alkaisi etsiä, huutaa, --\nsilloin voitaisiin ruveta epäilemään tai ainakin saada epäilyn aihetta.\n\nMutta nämähän olivat pelkkiä pikkuasioita, joita hän ei alkanut harkita,\neikä koskaan ollut sitä tehnytkään. Hän ajatteli pääseikkaa ja lykkäsi\nsivuseikat siihen hetkeen, joka oli ratkaseva kaiken. Mutta tuo ratkasu\ntuntui hänestä yhä vielä mahdottomalta. Hän ei esim. voinut koskaan\nkuvitella voivansa lakata yhäti ajattelemasta sitä ja yksinkertasesti\nuskaltavansa lähteä sinne... Niinpä oli hänen äskeinen _kokeensakin_ (se\non se käynti, jolla hän oli ollut paikkaan tarkemmin perehtyäkseen) vain\nkoe, eikä mitään sellasta, jota hän todella tuumi panna toimeen. Hän\najatteli itsekseen: Lähdenpä sinne kerran katsomaan, mitäpä se\najattelemisesta paranee! Ja aivan oikein, hän ei ollut voinut kestää\nsitä, hän oli kauhistunut ja juossut tiehensä sieltä. Mutta kuitenkin\nnäytti siltä kuin olisi hän nyt ennättänyt punnitsemisensa ja asian\nsiveellisen puolen perinpohjaisen harkitsemisen loppuun. Hänen\ntodistelunsa oli niin terävää kuin partaveitsi, eikä hän itse enää\nvoinut keksiä mitään kumottavia asianhaaroja. Mutta tässä suhteessa ei\nhän täydelleen luottanut itseensä, vaan etsi lakkaamatta uusia\nvastasyitä, joskin vähemmän arvosia; ja hän ajoi takaa niitä vallan kuin\nolisi joku pakottanut häntä sitä tekemään. Mutta viimeinen Päivä, joka\noli tullut niin odottamatta ja oli ratkaseva kaiken, vaikutti häneen\nmelkein konemaisesti. Tuntui siltä, kuin olisi joku tarttunut hänen\nkäteensä ja vetänyt häntä mukanaan, vastustamattomasti, sokeasti,\nyliluonnollisen voimakkaasti, aivan kuin olisi hänen pukunsa lieve\njoutunut koneeseen, joka alkoi vetää häntä mukaansa.\n\n-- Alussa -- muuten jo kauvan edeltä päinkin -- huolestutti häntä\nkysymys: Miksi päästään melkein kaikkein rikosten perille niin\nverrattain helposti ja miksi on niin helppoa päästä kaikkein rikollisten\njäljille? Hän johtui vihdoin useihin sangen mieltäkiinnittäviin\njohtopäätöksiin ja hänen mielipiteensä mukaan ei pääsyynä ollut niin\nmahdottomuus salata rikosta kuin rikos itsessään. Rikoksen hetkellä\nlamautuu nimittäin melkein jokaisen rikoksentekijän tahdonvoima ja\najatuskyky osaksi, jolloin sen sijaan tulee lapsellista, kummallista\nkevytmielisyyttä ja juuri sinä hetkenä, jolloin mitä kipeimmin\ntarvittaisiin arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Hänen mielipiteensä\noli, että tämä arvostelukyvyn ja tahdonvoiman lamautuminen kohtaa\nihmistä kuin sairaus, lisääntyy vähitellen ja saavuttaa huippunsa vähää\nennen rikoksen tekoa, että se yksilöitten mukaan säilyy itse rikosta\ntehdessä ja vielä, että todelliset, todella tärkeät vaikeudet\nyrityksessä olivat ainoaltaan sivuseikkoja hänen ajatuksissaan. Tulee\nvain säilyttää kaiken arvostelukykynsä ja tahdonvoimansa ja silloin,\najan tullessa, on kaikki ohi, jos vain edeltäpäin on syventynyt asian\npienimpiinkin yksityiskohtiin... Mutta vielä ei hän ollut alottanut.\nHän ei edelleenkään uskonut ratkasevaan päätökseensä ja hetken tullessa\ntuntui kaikki vallan toisellaiselta kuin mitä hän oli ajatellut, vaan\naavistamattomalta, vallanpa odottamattomalta.\n\nEräs sangen vähäpätöinen seikka saattoi hänet jo heti alussa, ennenkuin\nhän oli ennättänyt portaita alas, suunniltaan. Tultuaan emännän\nkeittiön-ovelle, joka oli nyt, kuten aina ennenkin, avoinna, katseli hän\nsinne sisään tullakseen edeltäkäsin vakuutetuksi siitä, ettei emäntä\nitse ollut siellä Nastasjan poissa ollessa tai ettei Nastasja ollut\nsiellä. Mutta miten suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että\nNastasja tällä kertaa oli sekä kotona että askaroi keittiössä; hän otti\neräästä paikasta liinavaatteita ja ripusteli niitä nuoralle.\nRaskolnikovin mennessä ohi lopetti hän askaroimisensa ja katseli häntä\nhänen mennessään ulos. Raskolnikov käänsi pois kasvonsa ikäänkuin ollen\nhuomaamatta tätä. Mutta hänen yrityksensä oli ajanut karille -- hänellä\nei ollut kirvestä! Hän oli tavattoman hämmästynyt.\n\n-- Miksi kuvittelin mielessäni, ajatteli hän kulkiessaan\nporttikäytävässä, -- ettei hän olisi kotona juuri tällä hetkellä? Miksi?\nMiksi edellytin sen joksikin vallan itsestään selväksi?\n\nHän tunsi olevansa masentunut, oikein nöyrrytetty, hänen teki mielensä\nnauraa itselleen pelkästä suuttumuksesta... Mieletön, eläimellinen raivo\nkiehui hänessä.\n\nHän pysähtyi miettivänä porttikäytävään. Katujen mittelemiseen\nlähteminen tuntui hänestä vastenmieliseltä; kotiin palaaminen -- vielä\npahempaa. \"Minkä tilaisuuden olenkaan päästänyt käsistäni!\" mutisi hän\nsattumalta pysähtyessään aivan pihamiehen avonaisen oven edustalle.\nÄkkiä hän vavahti. Pihamiehen pimeästä huoneesta, kaksi askelta hänestä,\nvälkkyi penkin alta hänen silmiinsä jotakin... Hän katseli\nympärilleen... Ketään ei ollut saapuvilla. Hän hiipi varpaillaan sisään,\nastui kaksi porrasta alas ja lausui hiljaa pihamiehen nimen. -- \"Aivan\noikein, hän ei ollut kotona! Ehkä hän on jossakin läheisyydessä,\npihalla, koska ovi on vallan auki!\" Hän syöksähti penkin luo, veti sen\nalta kirveen (siellä oli kirves), joka oli joittenkin puitten joukossa,\nkiinnitti sen heti ennen ulos lähtöään silmukkaan, pisti molemmat\nkätensä taskuihin ja astui porttikäytävään.\n\nKukaan ei ollut nähnyt häntä! \"Mitä ei terävä järki saa aikaan, sen\ntekee paholainen\", ajatteli hän nauraen kummallisesti. Tämä seikka\ntuotti hänelle uutta rohkeutta.\n\nRauhallisesti ja vitkalleen jatkoi hän matkaansa kiirettä pitämättä,\njottei herättäisi kenessäkään epäluuloja. Hän kiinnitti sangen vähän\nhuomiota ohikulkeviin, jopa vältti katsella heitä kasvoihin ja koetti\nitse kulkea niin huomaamatta kuin mahdollista. Silloin tuli hän äkkiä\najatelleeksi hattuaan. -- \"Jumalani!... Toissapäivänähän minulla oli\nrahaa, miksikä en silloin ostanut niillä lakkia!\" Hän alkoi kiroilla ja\nnoitua.\n\nMennessään erään puodin ohi silmäsi hän toisella silmällään sisään ja\nkatsahti siellä olevaan seinäkelloon. Hänen oli kiirehdittävä, mutta\nsamalla tehtävä kierros, lähetäkseen taloa toiselta puolen...\n\nEnnen hänen onnistuessaan mielikuvituksissaan esittää kaikki, uskoi hän\nrupeavansa suuresti pelkäämään; mutta nyt hän pelkäsi tuskin\nnimeksikään, tunsipa tuskin pelon vivahdustakaan. Nyt oli hän, vaikkakin\nvain lyhyen ajan, vallan toisten ajatusten vallassa. Hänen kulkiessaan\nJussupovin puiston ohi, kantoi hän mielessään suurien suihkulähteitten\nrakentamista ja ajatteli, miten ilma on vilpoista niiden läheisyydessä.\nTämä ajatusjuoksu johti hänet vähitellen siihen vakaumukseen, että\nkaupungin olisi edullista laajentaa kesäpuistoa koko Marskentälle ja\nyhdistää se Mikaelin palatsin puutarhaan. Sitten kiinnitti hänen\nmieltään äkkiä kysymys: Mistä se johtuu, että ihmiset ovat kaikissa\nsuurissa kaupungeissa taipuvaiset asettumaan juuri sellaisiin\nkaupunginosiin, joissa ei ole puutarhoja eikä suihkukaivoja, vaan jonne\nkaikki lika, löyhkä ja kaikenlainen siivottomuus on kasaantunut, vieläpä\nsilloinkin, kun heillä on vapaus valita. Hän ajatteli myös omia\nkävelyretkiään heinätorille. \"Mitä tyhmyyttä\", ajatteli hän. \"Parempi on\nolla ajattelematta mitään\".\n\n\"Tällä lailla kai nekin, jotka viedään rangaistaviksi, ajattelevat\nkaikkien esineitten johdosta, joita kohtaavat\", johtui hänen mieleensä,\nmutta katosi nopeasti kuin salama... No nytpä hän on jo lähellä, tuossa\non talo, tuossa käytävä. Jostain kuului kellon lyönti. \"Mitä se on,\neihän kello vielä mahtane olla puolta kahdeksaa? Kyllä mahtaa kulkea\nedellä!\"\n\nOnnekseen suoriutui hän porttikäytävässä hyvin. Hänen edellään kulki\njuuri tällä hetkellä kuin kohtalon suosiosta tavattoman suuri\nheinäkuorma porttikäytävään, niin että se vallan saattoi hänet pimentoon\nhänen mennessään sen läpi. Tuskin oli kuorma päässyt pihalle, ennenkuin\nhän oli poikennut oikealle. Kuorman toiselta puolelta kuului huutoja ja\ntorailua, häntä ei kukaan nähnyt eikä kohdannut. Useat suurelle\nnelikulmaselle pihalle suunnatut ikkunat olivat avoinna, mutta hän ei\nkohottanut päätään -- häneltä puuttui voimia siihen. Ylös vanhuksen luo\njohtava porrasto oli aivan lähellä, aivan oikealla -- nyt hän jo seisoi\nsillä.\n\nHän veti henkeään ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan, koetteli\noliko kirves paikallaan, sekä alkoi sitten nousta varovasti ja hiljaa\nportaita ylöspäin, samalla kuunnellen tarkkaavasti, mutta portaatkin\nolivat nyt vallan ihmisistä vapaat, kaikki ovet olivat suljetut, eikä\nhäntä kohdannut kukaan. Toisessa kerroksessa tosin oli huoneusto, jonka\novi oli auki ja jossa työskenteli muutamia maalareja, mutta ei kukaan\nkatsonut käytävään. Hän pysähtyi, ajatteli ja harkitsi asiaa ja läksi\nedemmäs. -- Parasta kai olisi, etteivät he olisi tuossa ollenkaan,\nmutta ... onhan tässä vielä kaksi kerrosta.\n\nNyt on hän jo neljännessä kerroksessa; siinä on ovi ja vastapäätä tuo\ntoinen tyhjä huoneusto. Kolmas vanhuksen asunnon alla oleva kerros on\nmyös kaikesta päättäen tyhjä; oveen kiinnitetty nimikortti on otettu\npois! Kyllä he ovat muuttaneet! Hän veti syvään henkeä. Hetken kierteli\nhänen mielessään kysymys: \"Eikö olisi parasta lähteä?\" Hän ei vastannut\nsiihen, vaan kuunteli vanhuksen oven takana. Sieltä kuului\nkuolonhiljaisuus. Sitten kuunteli hän vielä kerran kuuluisiko portaista\nmitään, kuunteli kauvan tarkkaavasti... Sitten silmäili hän viimeisen\nkerran ympärilleen, rohkasi luontonsa ja koetti vielä kerran, oliko\nkirves sillä lailla silmukassa kuin sen piti. \"Enköhän näyttäne liian\nkalpealta,\" ajatteli hän, \"liian liikutetulta? Vanhus on epäluuloinen...\nEiköhän mahtaisi olla parasta odottaa siksi kunnes olen tyyntynyt?...\"\n\nMutta hän ei tyyntynyt. Päinvastoin tykytti hänen sydämmensä kovemmin,\nyhä kovemmin!... Hän ei kestänyt sitä kauvempaa, vaan ojensi kätensä\nkellon-nuoraa kohti ja soitti. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen,\nkovemmin.\n\nEi mitään vastausta. Vanhus oli luonnollisestikin kotona, mutta hän oli\nepäluuloinen ja yksin; Raskolnikov tunsi hiukan hänen tapojaan ...\nsitten painoi hän vielä kerran korvansa ovelle. Joko olivat hänen\naistinsa terottuneet (jota on vaikeata sanoa) tai oli hän todellakin\nkuullut jotakin, sen verran, että hän luuli erottaneensa hameen kahinan\nja oven lukon vikinän, kun sitä varovasti käännettiin. Joku seisoi\nvarmastikin oven takana ja kuunteli salaa kuten hänkin ulkopuolella ja\nmyös, kuten tuntui, korva ovella...\n\nRaskolnikov liikahti tarkotuksellisesti ja mutisi jotakin, jotenkin\nkuuluvasti, jottei herättäisi epäilyksiä, sitten hän soitti kolmannen\nkerran, mutta tyyneesti, vakaasti ja vähääkään ilmasematta\nkärsimättömyyttä. Jälkeenpäin ajatellessaan tätä, tuntui tämä hetki\nhänen mielestään täysin selvästi ikuisuudelta. Hän ei voinut ymmärtää,\nmistä hän oli saanut niin paljon viekkautta, etenkin kun hänen\nymmärryksensä oli joinakin hetkinä kuin sokaistu! Hän ei tuntenut mitään\nruumista omaavansakaan. Hetken kuluttua kuului säpin avaaminen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOvi aukeni nyt, kuten ennenkin, ainoastaan raolleen ja taas suuntautui\nhäneen pimeässä kaksi terävää ja epäilevää silmää. Silloin menetti\nRaskolnikov malttinsa ja oli tehdä suuren virheen.\n\nHän pelkäsi, että vanhus voisi ruveta pelkäämään syystä että oli\nyksinään hänen kanssaan ja koska hän ei myöskään voinut toivoa, että\nhänen ulkomuotonsa tyynnyttäisi vanhusta, tarttui hän oveen ja veti sen\nauki viedäkseen vanhukselta mahdollisuuden sulkea se. Tämän huomatessaan\nei vanhus päästänytkään sitä, niin että Raskolnikov oli vetämäisillään\nhänet oven mukana portaille. Mutta kun hän pysähtyi keskelle oviaukkoa\nja esti häntä tällä tavoin pääsemästä sisään, astui hän suoraan vanhusta\nvastaan. Pelästyneenä peräytyi vanhus, näytti mielivän sanoa jotakin,\nmutta ei voinut lausua sanaakaan vaan katseli suurin silmin\nRaskolnikoviin.\n\n-- Hyvä iltaa, Aljona Ivanovna, alkoi hän niin huolettomasti kuin\nmahdollista. Mutta kieli oli tarttua kitalakeen, hänen äänensä värisi,\n-- tuon ... teille esineen ... mutta menkäämme mieluummin ... tuonne\nhuoneeseen... Ja jättäen vanhuksen siihen astui hän suoraan, pyytämättä\nhuoneeseen. Vanhus juoksi hänen peräänsä; hänen kielensä pääsi\nsiteistään.\n\n-- Jumalani! Mitä te sitten tahdotte?... Kuka olette? Mitä haluatte?\n\n-- Suokaa anteeksi Aljona Ivanovna ... vanha tuttunne ...\nRaskolnikov ... kas tässä, tuon teille panttia, jonka lupasin\näskettäin... Ja hän ojensi vanhukselle pantin.\n\nVanhus heitti silmäyksen panttiin, mutta alkoi sitten heti katsella\nkutsumatonta vierasta suoraan silmiin. Hän katseli ilkeästi,\ntarkkaavasti ja epäilevästi. Kului ehkä minuutti; Raskolnikov luuli jo\nhuomanneensa vanhuksen silmissä jotakin semmoista ivaa kuin olisi tämä\njo arvannut kaiken. Hän tunsi näyttävänsä alakuloiselta, tuli\nsurulliseksi, niin surulliseksi, että jos vanhus olisi katsellut vielä\npuolikin minuuttia samalla lailla sanaakaan sanomatta, olisi hän\nvarmastikin juossut tiehensä.\n\n-- No, miksi minua tuolla lailla katselette ikäänkuin ette tuntisi\nminua? sanoi hän äkkiä harmistuneena. -- Ellette tahdo, niin\njättäkäämme, ja minä menen jonkun toisen luo, sillä minulla on kiire.\n\nHän tuskin itse ajatteli sitä sanoa, mutta sanat tunkeutuivat melkein\nvastentahtoisesti rinnasta.\n\nVanhus tointui, sillä nähtävästi rohkasi häntä vieraan päättäväinen\nääni.\n\n-- Mitä te, isäseni, sitten tahdotte niin äkkiä ... mitä teillä on?\nkysyi hän katsellen panttia.\n\n-- Hopeinen paperossikotelo. Kerroinhan minä siitä teille aivan\näskettäin.\n\nVanhus ojensi kätensä.\n\n-- Tehän olette niin kalpea? Ja kätenne vapisevat?\n\n-- Kuumetta se on! vastasi Raskolnikov lyhyesti. -- Eihän se kait ole\nihmeellistä, jos sairastuukin ... kun ei ole mitään syötävää ... lisäsi\nhän vaivoin kyeten lausumaan sanoja. -- Hän tunsi taas voimattomuutta;\nmutta vastaus näytti todenmukaiselta. Vanhus otti pantin.\n\n-- Mitä tämä on? kysyi hän katsellen Raskolnikovia vielä tarkkaavammin\nja punniten pakettia kädessään.\n\n-- Kapine ... paperossikotelo ... hopeinen ... katsokaa itse.\n\n-- Se ei tunnu ollenkaan hopealta... Miksi sen olette noin käärinyt?\n\nKoettaessaan irrottaa solmuja kääntyi vanhus ikkunaan päin paremmin\nnähdäkseen (kaikki ikkunat olivat kuumuudesta huolimatta kiinni) ja\njoutui siten seisomaan jokusen sekunnin selkä Raskolnikoviin\nkäännettynä. Tämä avasi päällysnuttunsa ja otti kirveen silmukasta,\nmutta ei ottanut sitä esiin viitan alta, vaan piti sitä ainoastaan\noikealla kädellä viitan alla. Hänen kätensä olivat melkein voimattomat,\nhän melkein tunsi, miten ne uupuivat yhä enemmän. Hän pelkäsi\npudottavansa kirveen ... äkkiä hän oli pyörtyä.\n\n-- No, kylläpä hän sen on kietonut nauhoihin! huudahti vanhus\nsuuttuneena ja oli kääntyä Raskolnikovin puoleen.\n\nNyt ei ollut varaa menettää silmänräpäystäkään. Raskolnikov veti esiin\nkirveen, kohotti sen melkein itsetiedottomasti molemmin käsin ja antoi\nsen pudota voimattomasti, melkein konemaisesti kamara edellä vanhuksen\npäähän. Hän antoi, kuten sanottu, kirveen pudota vallan voimattomasti,\nmutta iskun jälkeen palasivat hänen voimansa.\n\nVanhus oli avopäin kuten tavallista. Hänen ohut, vaalea, harmahtava\ntukkansa oli vahvasti pomadoittu, kuten tavallisesti, palmikoittu\nrotanhännäksi ja niskassa kokoon kiinnitetty kamman palasella. Isku oli\nlyhyen kasvun vuoksi pudonnut suoraan päälaelle. Vanhus huudahti, mutta\nvallan heikosti, ja vaipui maahan, mutta oli vielä siksi voimissaan,\nettä kohotti molemmat kätensä ylöspäin; toisessa kädessään piteli hän\nvielä panttia. Nyt löi Raskolnikov häntä vielä muutaman kerran kirveellä\npäälaelle. Verta alkoi valua kuin kumoon kaadetusta maljasta, ja ruumis\nvaipui etunojaan. Raskolnikov peräysi, antoi vanhuksen kaatua, kumartui\nheti katsomaan kaatuneen kasvoja ja näki, että tämä jo oli kuollut.\nSilmät tunkeutuivat kuopistaan aivan kuin ne olisivat olleet\nputoamaisillaan; otsa ja kasvot olivat ryppyset ja halvauksentapasesti\nvääristyneet.\n\nRaskolnikov laski kirveen lattialle kuolleen viereen ja tutki heti hänen\ntaskunsa, samalla varoen verivirtaa. Hän oli täysin tajuissaan, ei\ntuntenut mitään pyörrytystä tai tajuttomuutta, hänen kätensä ainoastaan\nvapisivat. Perästä päin hän muisteli olleensa sangen tarkkaava ja\nvarovainen, jottei tahraisi vaatteitaan vereen... Hän löysi avaimet; ne\nolivat, kuten ennenkin, kiinnitetyt teräsrenkaaseen. Hän kiiruhti heti\nne mukanaan makuukamariin. Se oli pieni huone, jossa oli suuri\npyhäinjäännösarkku. Toisella seinustalla oli puhdas vuode, jonka edessä\noli kirjavista silkkipalasista tehty verho. Toisella seinustalla oli\nkaappi. Kummallista kyllä, alkoi häntä värisyttää juuri kun aikoi\nsovittaa avainta kaappiin ja kuuli, miten se ulvahteli lukossa. Hänen\nalkoi taas äkkiä tehdä mielensä jättää kaikki ja juosta tiehensä. Mutta\ntätä tunnetta kesti vain hetken; sitä paitsi oli nyt jo myöhäistä juosta\ntiehensä. Hän nauroikin jo itselleen; mutta äkkiä johtui hänen mieleensä\neräs toinen huolestuttava ajatus. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin ei\nvanhus vielä olisikaan kuollut, vaan toipunut. Hän jätti avaimet ja\nkaapin rauhaan, kiiruhti takasin, tarttui kirveeseensä ja kohotti sen --\nmutta ei antanut sen pudota. Ei ollut mitään syytä epäillä, ettei vanhus\nolisi kuollut. Raskolnikov kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä\ntarkasti: pääkoppa oli murskaantunut. Hän tahtoi koskea sitä kädellään\nja koettaa, mutta veti sen takasin; olihan se ilmankin vallan varmaa.\nTällä välin oli verta virrannut jo kokonainen lammikko. Äkkiä huomasi\nhän vanhuksen kaulassa nauhan; hän tarttui siihen, mutta nauha oli\nvahvaa eikä hänen onnistunut vetää sitä poikki; sitä paitsi se oli veren\ntahraama. Hän koetti vetää sen pois kaulasta, mutta ei saanut.\nKiireessään otti hän kirveen ja aikoi sillä iskeä nauhan poikki, mutta\nei sentään uskaltanut. Pari minuuttia siten toimittuaan ja tahrattuaan\nkätensä ja kirveensä vereen, onnistui hänen vihdoinkin saada nauha\npoikki, jonka jälkeen hän veti sen esiin. Hän ei ollut pettynyt,\nnauhassa riippui pieni pussi. Nauhassa oli sitä paitsi kaksi ristiä,\ntoinen sypressipuinen, toinen messinkinen, jota paitsi vielä pieni\nemaljinen pyhimyskuva. Niiden keskellä oli pienempi, likanen nahkapussi,\njossa oli teräslukko ja sormus. Pussi oli täysinäinen; Raskolnikov pisti\nsen sisältöä tutkimatta taskuunsa. Ristit hän heitti vanhuksen rinnalle,\nmutta otti tällä kerralla kirveen mukaansa ja meni uudestaan\nmakuukamariin.\n\nHän koetti kiiruhtaa, tarttui avaimiin ja alkoi taas koetella niitä.\nMutta kaikessa hän epäonnistui: avaimet eivät sopineet. Se ei johtunut\nniin paljon käsien vapisemisesta kuin hänen lukemattomista\nerehdyksistään; vaikkakin hän esim. huomaa, ettei avain sovi, koettaa\nhän sitä yhä uudestaan. Vihdoin hän alkoi miettiä ja muisti, ettei\npienemmän avaimen kanssa yhteen kiinnitetty hammaslehtinen suurempi\nmitenkään voinut kuulua kaappiin, vaan että se, kuten hän jo edellisellä\nkerralla oli havainnut, kuului matka-arkkuun, ja että kaikki,\nvähimmänkin arvonen säilytettiin juuri tuossa matka-arkussa. Hän jätti\nheti kaapin ja tarkasteli vuoteen alustaa, missä vanhat naiset\ntavallisesti pitävät arkkujaan ja lippaitaan. Aivan oikein, siellä oli\ntoista arshinaa pitkä suuri arkku, jonka kupera kansi oli verhottu\npunasella sahvianinahalla ja teräspiikeillä. Tuo suuri hammaslehtinen\navain sopi ja lukko aukeni. Päällimmäisenä oli valkean raitin alla\njäniksennahkanen punavuorinen turkki, sen alla silkkipuku, sitten shaali\nja vihdoin alempana yhtä ja toista rojua. Ensinnä alkoi hän pyyhkiä\nverta käsistään tuohon punaseen turkkiin. \"Punasella ei verta juuri\nhuomaa\", ajatteli hän itsekseen, mutta muisti äkkiä: \"Jumalani! Olenko\nminä järjiltäni!\" ajatteli hän kauhuissaan.\n\nTuskin oli hän koskenut pukuun, ennenkuin hän huomasi turkin alta\nluisuvan kultakellon. Hän alkoi penkoa arkkua. Aivan oikein, vaatteitten\nalla oli kultatavaroita -- kaikki pelkkiä pantteja, langenneita ja\nlankeamattomia -- rannerenkaita, ketjuja, korvarenkaita, rintaneuloja\ny.m. Toiset olivat koteloissa, toiset huolellisesti ja sirosti\nkäärittyjä sanomalehtipaperiin ja langalla kiinni köytetyt. Vähääkään\nepäilemättä täytti hän niillä housun- ja takintaskunsa, rupeamatta\nollenkaan tarkastelemaan kutakin esinettä erikseen. Mutta hän ei ollut\nvielä saanut paljoa...\n\nÄkkiä hän kuuli askeleita toisesta huoneesta, jossa kuollut oli. Hän\nlakkasi ja kuunteli; kaikki oli hiljaista; se siis oli ollut vain\nmielikuvitusta. Äkkiä hän kuuli selvän ja heikon huudahduksen ikäänkuin\näkkinäistä voihkimista; sitten oli taas parin minuutin ajan\nkuolonhiljaisuus, Hän istui kumarruksissa arkun edessä ja odotti henkeä\nvetämättä, mutta äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui kirveeseensä ja\njuoksi pois makuukamarista.\n\nKeskellä huonetta seisoi Lisavjeta suuri nyytti kainalossa ja katseli\nkuin kivettyneenä kuollutta sisartaan. Hän oli kalpea, eikä kyennyt\nhuutamaan. Nähdessään Raskolnikovin tulevan juosten vastaansa, alkoi hän\nvavista, väristys kulki kiireestä kantapäähän ja hänen kasvonsa alkoivat\nhalvauksentapasesti vääristyä. Hän kohotti kätensä, avasi suunsa,\nkuitenkaan ääntä päästämättä; hän peräytyi vain lakkaamatta tuijottaen\ntulijaan, erääseen nurkkaan; hän näytti olevan tukehtumaisillaan.\nRaskolnikov heittäytyi kirves kädessä hänen kimppuunsa; Lisavjetan suu\nvääristyi vallan kuin pienen lapsen silloin kun se alkaa pelätä ja on\njuuri rupeamaisillaan itkemään. Lisavjeta raukka oli niin yksinkertanen,\narka pelkuri, ettei hän edes kohottanut käsiään suojatakseen kasvojaan,\nmikä kuitenkin olisi ollut ensimäinen ja luonnollisin liike tällä\nhetkellä, sillä kirves oli jo koholla hänen päällään. Hän vain ojensi\nvasemman kätensä ikäänkuin rukoillakseen armoa murhaajalta. Isku sattui\nkeskelle päälakea teräpuoli edellä ja halkasi otsan, melkeinpä koko\npäälaenkin. Hän vaipuu maahan. Raskolnikov menetti tajuntansa, otti\nnyytin, heitti sen taas luotaan ja juoksi toiseen etu-huoneeseen.\n\nTavaton kauhu valtasi Raskolnikovin entistä enemmän, etenkin tämän\ntoisen odottamattoman murhan johdosta. Hänen teki heti mielensä juosta\ntiehensä. Jos hän olisi tällä hetkellä kyennyt ajattelemaan selvemmin ja\nmiettimään, jos hän vain olisi voinut täydellisesti käsittää asemansa,\nkäsittänyt, miten toivoton, kauhea se oli ... olisi osannut harkita,\nmiten monet esteet hänellä vielä oli voitettavana, miten monta rikosta\nhänen ehkä vielä oli tehtävä päästäkseen täältä kotiinsa, niin olisi\nollut mahdollista, että hän olisi antanut kaiken olla sellasenaan ja\nitse mennyt antautumaan oikeuden käsiin, ei itsensä vuoksi peläten, vaan\ntekonsa aikaan saaman kauhun ja inhon vuoksi. Erittäinkin saattoi inho\nhänet liikutuksiin, sillä se lisääntyi joka hetki. Mistään hinnasta ei\nhän enää olisi palannut matka-arkun luo, eipä edes siihen\nhuoneeseenkaan.\n\nMutta hän vaipui vähitellen jonkunlaiseen hajamielisyyteen, johonkin\nmietiskelyyn. Pitkän aikaa oli hän kuin vallan muualla, unohti toisinaan\npääasian ja kiinnitti huomionsa sivuseikkoihin. Heittäessään kerran\nsattumalta silmäyksen keittiöön ja nähdessään sangollisen vettä\npankolla, johtui hänen mieleensä aatos pestä kätensä ja kasvonsa. Kädet\nolivat niljakkaat verestä. Kirveen hän pani veteen, otti saipuapalan,\njoka oli ikkunalla rikkinäisessä astiassa, ja pesi kätensä sangossa.\nSitten otti hän kirveen vedestä, pesi terän ja hieroi kauvan, lähemmä\nkolme minuuttia vartta, käyttäen saipuaakin siihen. Sitten pyyhki hän\nkaikki puhtaaksi muutamilla liinanpalasilla, jotka oli ripustettu\nkeittiöön kuivamaan, ja tarkasteli sitten kauvan kirvestä ikkunan\nääressä. Mitään veren merkkiä ei enään ollut havaittavissa, varsi vain\noli vielä vähän märkä. Varovasti ripusti hän kirveen silmukkaan\nkainalonsa alle. Sitten tarkasteli hän, niin paljon kuin keittiön\npimennossa sitä voi, viittaansa, housujaan ja saappaitaan. Ensi\nsilmäyksellä ei voinut havaita mitään, mutta saappaissa hän huomasi\njoitakin veripilkkuja. Hän kasteli erään kangaspalasen ja pyyhki ne\npois. Hän kyllä tiesi, ettei ollut tutkinut itseään kyllin tarkasti,\nvaan että jotain voi vielä olla jälellä hänen itsensä sitä huomaamatta,\nja että se pisti silmiin kun hän tuli ulos. Miettiväisenä seisoi hän\nkeittiössä. Hänen mieleensä johtui synkkiä, tuskastuttavia aatoksia; hän\nkuvitteli olevansa mielipuoli, ettei hänellä siinä tilassa ollut voimia\najatella selvästi tai puolustautua ja että hän ehkä nyt teki jotakin\nvallan toista kuin mitä piti tehdä... \"Jumalani, pakene, pakene!\" mutisi\nhän juosten toiseen huoneeseen. Mutta hänet valtasi pelästys, jonka\nvertaista hän ei vielä koskaan ollut kokenut.\n\nHän seisoi, katseli -- eikä uskonut silmiään. Ovi, ulko-ovi, joka johti\nportaille ja josta hän oli tullut, oli avoinna, kokonaisen kämmenen\nleveyden avoinna!... Se ei ollut koko aikana lukossa, eikä säppiäkään\noltu sysätty paikoilleen. Vanhus ei ollut sulkenut ovea perässään, ehkä\nepäluulonsa vuoksi. Mutta, Jumala paratkoon, hänhän oli nähnyt sen\njälkeen Lisavjetankin! Miten oli hän voinut kiinnittää huomiota siihen,\nettä Lisavjetan oli täytynyt tulla tavalla tai toisella ... eihän hän\nollut tullut sisään seinästä!\n\nHän syöksyi ovelle ja painoi säpin paikoilleen.\n\n\"Mutta ei, eihän sekään ole oikein! Minunhan täytyy lähteä täältä,\nlähteä täältä!\"\n\nHän veti säpin pois paikoiltaan, avasi oven ja kuunteli.\n\nHän kuunteli kauvan. Kaukaa, ehkä porttikäytävästä kuuli hän kahden\näänen huutavan, itkevän ja torailevan. \"Miksi eivät ne lopeta?...\" Hän\nodotti kärsivällisesti. Äkkiä muuttui kaikki vallan hiljaseksi, aivan\nkuin joku olisi leikannut äänen poikki. Puhelijat olivat eronneet. Hän\noli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä alla olevassa kerroksessa suurella\nryskeellä avattiin ovi ja joku läksi pientä ääntä pitäen alaspäin.\n\"Pysyisivät nyt edes vähän aikaa hiljaa,\" ajatteli hän itsekseen. Hän\nveti taas oven kiinni ja odotti. Äkkiä vallitsi hiljaisuus. Taas oli hän\nastumaisillaan portaille, kun hän uudelleen kuuli askeleita.\n\nNämä askeleet olivat vielä kaukana alhaalla, aivan portaitten alussa,\nmutta hän oli vallan vakuutettu siitä, että nämä askeleet johtaisivat\ntuonne ylös vanhuksen luo neljänteen kerrokseen. Miksi? Olivatko äänet\nsitten niin omituiset ja merkittävät? Askeleet olivat raskaat, tasaset,\nverkkaset. Nyt ne olivat jo ensi kerroksessa, ne tulivat ylemmäs;\nne tulivat selvemmiksi! Hän kuuli, miten tulija ähki. Hän on jo\nkolmannessa ... aivan oikein, tänne hän tulee! Äkkiä tunsi Raskolnikov\nolevansa kuin kivettynyt, aivan kuin kaikki olisi unta, jolloin usein\ntekee mieli paeta kuin kuolontuskaa, mutta on kuin paikalle naulattu\nvoimatta liikuttaa jäsentäkään.\n\nVihdoin kun tulija alkoi nousta jo neljättä porrasta, vavahti\nRaskolnikov äkkiä ja ennätti vielä hiipiä nopeasti ja hiljaa huoneeseen\nja sulkea oven. Sitten painoi hän hiljaa ja äänettömästi säpin\npaikoilleen. Hänen vaistonsa oli auttanut häntä. Hän seisoi henkeä\nvetämättä aivan oven ääressä. Tuntematon vieras oli jo myös vallan oven\nedustalla. He seisoivat nyt vallan vastakkain aivan samoin kuin hän\nennen oli seissyt vanhuksen kanssa vastakkain, kun ovi erotti heidät ja\nhän kuunteli.\n\nTulija veti muutaman kerran syvästi henkeään. \"Hän tuntuu olevan suuri\nja lihava,\" ajatteli Raskolnikov tarttuen kuin halvattuna kirveeseensä.\nHänestä tuntui kaikki tosiaankin unelta. Ulkopuolella oleva tarttui\nkellonnyöriin ja soitti tulisesti.\n\nKun kellon rämisevä ääni kuului hänen korvissaan, tuntui hänestä siltä,\nkuin liikkuisi joku huoneessa ... hän kuunteli joitakin hetkiä vallan\ntarkasti. Vieras soitti vielä kerran, odotti uudelleen ja alkoi sitten\näkkiä ja kärsimättömästi tempoa ovea kaikin voimin. Raskolnikov katseli\ntavattoman tuskallisena säppiä ja pelkäsi että se joka hetki pettäisi.\nMahdollisuus ei ollutkaan kaukana, sillä niin tulisesti temmottiin ovea.\nAjattelipa hän painaakin säppiä, mutta tuo tulija ehkä huomaisi sen.\nHänestä tuntui siltä, kuin olisi hän taas kadottamaisillaan tajuntansa.\n\"Nyt minä pian kaadun!\" johtui hänen mieleensä, mutta vieras alkoi puhua\nja hän tuli taas tajuihinsa.\n\n-- Mitä, nukkuvatko he, vai onko joku iskenyt heidät hengiltä? Kirottua!\nmutisi hän kumealla äänellä. Hei, Aljona Ivanovna, vanha noita!\nLisavjeta Ivanovna, te kuvaamaton kaunotar! Avatkaa! Voih, noita\nkirottuja naisia, mahtanevatko he nukkua?\n\nJa uudelleen tempasi hän vallan raivoissaan ehkä kymmenen kertaa\nkellonnyöriä. Hän oli luultavasti arvossa pidetty ja läheinen tuttu.\n\nSamana hetkenä kuului portaista lyhyitä, nopeita askeleita. Sieltä tuli\njoku. Raskolnikov ei sitä kuullut heti.\n\n-- Eikö kukaan ole kotona? huudahti äskönen tulija kuuluvasti ja\nilosesti, kääntyen tuon toisen puoleen, joka vielä nyki kellonnyöriä.\n\n-- Hyvää iltaa, Koch!\n\n\"Äänestä päättäen hän lienee sangen nuori mies,\" ajatteli Raskolnikov\näkkiä.\n\n-- Pirukin sen tietää, että olin vähällä särkeä lukon, vastasi Koch.\n--Mutta miten te minut tunnette?\n\n-- Miksipä en teitä tuntisi? Viimeksi toissapäivänä voitin kolme kertaa\nperäkkäin teidät Gambrinuksessa.\n\n-- Vai ... niin...\n\n-- Hän ei siis ole kotona? Kummallista. Muuten sangen tyhmää.\nMinnekkähän akka nyt on mennyt? Minulla kun olisi ollut asiaa!\n\n-- Niinpä minullakin, veliseni!\n\n-- No, mitä nyt on tehtävä? Menemmekö tiehemme? Voi, ja minä kun luulin\nsaavani rahaa! huudahti nuorempi tulija.\n\n-- Tietysti me lähdemme pois! Mutta miksi hän sitten lupasi? Tuo vanha\nnoita määräsi itse tunnin. Ja minä tein kaarroksen. Minä en vain, piru\nvieköön voi käsittää, minne hän olisi lähtenyt! Koko vuoden istuu hän\nkotonaan kuivamassa -- hänellä on sairas jalka -- ja nyt tällä kertaa on\nhän poissa, ulkona!\n\n-- Kysykäämmepä talonmieheltä?\n\n-- Mitä?\n\n-- Minne hän on mennyt ja koska hän palaa?\n\n-- Hm ... piru vieköön, kysykäämme! Ei kai hän ole lähtenyt\nminnekään!... Ja hän nykäsi vielä kerran ovea. -- Piru vieköön, emme voi\nmitään, lähtekäämme!\n\n-- Seis! huudahti nuorempi heistä äkkiä -- katsokaa: näettekö, mitenkä\novi taipuu, kun sitä vetää?\n\n-- Entäpä sitten?\n\n-- Se merkitsee, ettei sitä ole avaimella lukittu, vaan sisässä on\nsäppi. Kuuletteko, mitenkä säppi rämisee!\n\n-- Entäpä sitten?\n\n-- Ettekö jo nyt käsitä? Merkitseehän se, että siellä on joku sisällä!\nJos Aljona Ivanovna olisi lähtenyt ulos, olisi ovi suljettu avaimella\nulkoa päin, vaan ei säpillä sisältä päin. Ja ettekö kuule, miten säppi\nrämisee? Mutta säppiä ei voi käyttää ellei ole sisässä; käsitättekö?\nKotona siis kyllä ovat, vaan eivät tahdo avata!\n\n-- Totta tosiaan! Aivan niin! huudahti Koch hämmästyneenä. -- Mutta mitä\nhe siellä tekevät? Ja hän alkoi raivoissaan tempoa ovea.\n\n-- Seis! huudahti hänen toverinsa taas, -- älkää tempoko! Kaikki ei ole\nvallan kunnossa ... olettehan jo soittanut ja temponut -- eivätkä ole\nsittenkään avanneet. Sehän merkitsee, että he joko ovat tainnoksissa\ntai...\n\n-- Mitä?\n\n-- Siinäpä se on! Lähtekäämme talonmiehen luo; herättäköön hän heidät!\n\n-- Tehdään niin!\n\nMolemmat lähtivät alas.\n\n-- Seis! Jääkää te tänne, minä juoksen talonmiehen luo.\n\n-- Miksi jäädä tänne?\n\n-- Onko teistä sitten apua?...\n\n-- Kernaasti minun puolestani...\n\n-- Valmistaudun tässä rupeamaan tutkintotuomariksi! Täällä on\nilmeisesti, ilmeisesti tapahtunut jotakin! huudahti nuorempi sisään\npyrkijöistä, juosten portaita alas.\n\nKoch jäi jälelle, vetäen vielä kerran hiljaa kellonnyöriä; sitten veti\nhän vielä kerran hiljaa, ikäänkuin tutkivasti, ovesta tullakseen vielä\nkerran vakuutetuksi siitä, että ovi tosiaankin oli vain lyöty sisältä\nsäppiin. Sitten kumartui hän ähkien ja katseli avaimen reijästä, mutta\navain oli reijässä, niin ettei siitä voinut nähdä mitään.\n\nRaskolnikov seisoi paikoillaan ja piti kirveestään kuin halvattu. Hän\noli kuin kuumeessa ja valmistausi taisteluun, jos yritettäisiin tulla\nsisään. Jo silloin kun tulijat helistivät ovea ja neuvottelivat\nkeskenään, oli hän päättänyt ratkasta kaiken kerrallaan huutamalla\nheille sisältä. Toisinaan teki hänen mielensä solvata, suututtaa heitä,\nennenkuin he olisivat saaneet oven auki. \"Kumpa se vaan äkkiä\npäättyisi!\" ajatteli hän.\n\n-- Mutta piru vieköön!...\n\nAika kului, minutti toisensa jälkeen -- eikä ketään tullut. Koch alkoi\nliikkua.\n\n-- Piru kuitenkin!... huudahti hän äkkiä kärsimättömänä, jättäen\npaikkansa ja lähtien itsekin pois kolistellen saappaillaan. Askeleet\nhiljenivät.\n\n-- Jumalani, mitä on nyt tehtävä? Raskolnikov avasi säpin ja työnsi oven\nauki.\n\nEi kuulunut hiiskaustakaan. Äkkiä sulki hän ajattelemattomuudessaan oven\nja juoksi portaita alas.\n\nHän oli jo ennättänyt kolme porrasta alaspäin, kun hänen altaan alkoi\näkkiä kuulua melua... Minne nyt? Hän ei voinut piiloutua mihinkään. Hän\naikoi juuri kiirehtää takasin vanhuksen huoneeseen...\n\n-- Piru vieköön! Ottakaa kiinni!\n\nEräs henkilö juoksi huutaen alla olevista huoneista ja huusi täyttä\nkurkkua:\n\n-- Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Piru hänet periköön!\n\nHuuto loppui ulvontaan; loppuäänet kuuluivat pihalta. Kaikki vaikeni\ntaas. Mutta samalla alkoi useita ihmisiä meluten ja äänekkäästi ja\nkiihkeästi puhellen nousta portaita ylös. Heitä oli kolme tai neljä.\nYlinnä kuului tuon nuoremman miehen heleä ääni. \"Siinä he ovat!\"\n\nRajattomimmassa epätoivossaan meni Raskolnikov suoraan heitä vastaan.\n\"Tulkoon mitä tulee! Jos he minut pidättävät, on kaikki menetettyä, jos\nhe antavat minun mennä -- on myös kaikki menetettyä -- he tuntevat kyllä\nminut myöhemmin.\"\n\nHe lähenivät yhä toisiaan; heidän välillään oli enää vain yksi porras --\nja äkkiä ... pelastumisen toive! Muutamia askelia alempana, oikealla ...\ntyhjä, avonainen huoneusto, soma toisen kerroksen huoneusto, jossa oli\nmaalareita; nämä olivat nyt niinkuin tarkotuksella lähteneet pois\nsieltä. He olivat varmaankin ne, jotka äsken juoksivat pois, niin suurta\nmelua pitäen. Lattiat olivat äsken maalatut, keskellä huonetta oli vielä\nväripyttyjä, astioita ja pensselejä. Kuin salama oli hän mennyt\navonaisesta ovesta sisään ja piiloutui siellä sen taakse; se olikin\nviime hetkellä, tulijat olivat porrasten käänteessä. He menivät ohi,\nkorkeammalle, puhellen kovaäänisesti. Raskolnikov odotti hetken, hiipii\nvarpaillaan kätköstään ja juoksi tiehensä.\n\nKetään ei ollut portaissa! Ei myöskään porttikäytävässä. Hän kiirehti\nnopeasti kadulle, kääntyen sitten vasemmalle.\n\nHän tiesi hyvin, tiesi sangen hyvin, että äskeiset tulijat olivat jo\ntällä hetkellä vanhuksen luona, että he suuresti kummastelivat\ntavatessaan oven avoinna, vaikka se aivan äsken oli ollut suljettu, että\nhe jo olivat huomanneet nuo hengettömät ruumiit ja että tuskin\nennättäisi kulua minuttiakaan, ennenkuin he olisivat selvillä siitä,\nettä murhaaja oli äskettäin ollut siellä, piiloutunut johonkin, hiipinyt\nheidän ohitsensa ja kiirehtinyt tuohon tyhjään huoneustoon heidän\nkulkiessaan portaita ylös. Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan\nuskaltanut kiirehtää askeleitaan vähintäkään, vaikkakin lähimpään\nkadunkulmaan oli vain noin sata askelta. \"Eiköhän mahtaisi olla parasta\nluikkia johonkin porttikäytävään ja odottaa jossakin vieraassa\nporrastossa? Ei, se olisi liian uskaliasta! Eiköhän olisi parasta\nheittää pois kirvestä? Ottaa ajuri? Kaikki vaarallista!\"\n\nVihdoinkin on tuossa poikkikatu; melkein puolikuolleena kääntyi hän\nsille; hän käsitti nyt olevansa jo melkein puoleksi pelastunut. Täällä\nliikuskeli suuri ihmisjoukko ja hän katosi sen joukkoon kuin hiekkajyvä.\nMutta kaikki tämä tuska oli hänet niin väsyttänyt, että hän tuskin voi\npysyä pystyssä. Hiki kihosi hänestä, hänen kaulansa oli vallan märkä.\n\"Mutta tuopa on juopunut!\" huudahti joku hänelle hänen kääntyessään\nkanavalle.\n\nHän oli nyt sangen vähän tajuissaan; mitä pitemmälle kulki, sitä\nvähemmin. Kuitenkin muisti hän, että hän pelästyi huomatessaan, että\ntäällä oli yksinäisempää ja että hänet täällä helpommin havaittaisiin.\nHeikkoudestaan huolimatta teki hän kuitenkin kaarroksen ja palasi kotiin\nvastakkaiselta suunnalta.\n\nHän ei ollut vielä ennättänyt täyteen tajuntaansa, kulkiessaan\nporttikäytävän läpi, hän oli jo astunut portaille, kun muisti kirveen.\nHänellä oli vielä tärkeä asia suoritettavanaan, nimittäin kirveen\nvieminen sen entiselle paikalle. Luonnollisestikaan ei hänellä enää\nollut voimia ajatella, että ehkä olisi parempi olla panematta kirvestä\npaikoilleen, vaan sittemmin hävittää se tavalla tai toisella\nsalaisuudessa.\n\nMutta kaikesta hän suoriutui hyvin. Talonmiehen huoneen ovi oli täysin\nsuljettu, vaan ei lukossa. Oli siis sangen todenmukaista, että talonmies\nitse oli siellä sisällä. Mutta Raskolnikov oli nyt vallan menettänyt\nharkitsemiskykynsä, jonka vuoksi hän avasi oven yhtään epäröimättä. Jos\ntalonmies olisi kysynyt häneltä, mitä hän tahtoo, olisi hän ehkä\nsuorastaan ojentanut hänelle kirveen. Mutta talonmies ei ollut nytkään\nsiellä ja hän voi panna kirveen entiselle paikalleen penkin alle.\nPeittipä hän sen puukalikallakin, kuten se ennen oli ollut. Hän ei\ntavannut ketään, ei yhtä henkeäkään matkalla huoneeseensa; emännänkin\novi oli suljettu. Sisään tultuaan heittäysi hän sellaisenaan sohvalle.\nHän ei nukkunut, mutta oli tajutonna. Jos joku olisi astunut sisään,\nolisi hän hypähtänyt vuoteeltaan ja alkanut huutaa. Sotkuset ajatukset\npyörivät hänen päässään mutta hän ei voinut käsittää, eikä tarkastella\nmitään niistä, huolimatta kaikista ponnistuksista...\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiten makasi hän sangen kauvan. Silloin tällöin hän kyllä heräsi ja\nhuomasi, että yö oli jo pitkällä. Kuitenkaan ei hänen vielä tehnyt mieli\nnousta. Vihdoin hän huomasi, että päivä jo sarasti. Hän makasi sohvalla\nvatsallaan, vielä tyrmistyneenä äskösestä tajuttomuudestaan. Kamalat,\nepätoivoset avunhuudot kajahtivat hänen korviinsa. Muuten oli hän\ntottunut kuulemaan niitä joka yö kello kolmen tienoissa ikkunansa alta\nkadulta. Nepä hänet nytkin herättivät. -- \"Ah, nyt tulevat juopot\nkapakasta,\" ajatteli hän; \"kello on siis jo kolmannella.\" Äkkiä hän\nhypähti pystyyn aivan kuin joku olisi vetänyt hänet sohvalta. \"Mitä!\nkello käy jo kolmatta!\" Hän oikasi itsensä sohvalle ja muisti nyt vasta\nkaiken. Äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä hän muisti kaikki.\n\nEnsi hetkenä hän luuli tulevansa hulluksi. Tavaton vilu värisytti häntä;\nmutta se johtui kuumeesta, jota hän oli alkanut tuntea jo kauvan sitten.\nMutta nyt tärisivät hampaat niin voimakkaasti ja vilu värisytti häntä\nniin valtavasti, ettei hän tiennyt, mitä oli tehtävä. Hän avasi oven ja\nkuunteli; talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän katseli\nkummissaan itseään, ympärilleen, eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut\njättää oven auki tullessaan eilen illalla kotiin ja enempää\najattelematta heittäytyessään vaatettuna sohvalle, jopa hattukin päässä.\nHattu oli lattialla, jonne se oli pudonnut. \"Jos joku olisi tullut\nsisään, mitä olisi hän mahtanut ajatella? Luullut minun olevan\njuovuksissa, mutta...\" Hän kiiruhti ikkunan ääreen. Ulkona oli jotenkin\nvaloisaa ja hän tarkasteli itseään mahdollisimman nopeasti kiireestä\nkantapäähän, näkyisikö eilispäivästä mitään merkkejä. Mutta eipä siinä\nvielä kylliksi. Kuumeesta väristen alkoi hän riisuutua ja tarkastella\njoka vaatekappaletta erikseen. Hän käänsi ne kaikkiin suuntiin kolme,\nneljä kertaa, sillä hän ei luottanut itseensä. Mutta hän ei voinut\ntavata mitään merkkejä. Ainoastaan housujen lahkeissa, jotka olivat\nrääsyset ja repaleiset, näkyi joitakin kuivuneita veripilkkuja. Hän\ntarttui suureen linkkuveitseensä ja leikkasi rääsyt pois. Mitään enempää\nei hän huomannut. Nyt hän muisti, että rahakukkaro ja vanhuksen arkusta\nottamansa tavarat vielä olivat taskuissa. Hän ei ollut tähän saakka\najatellut ottaa niitä sieltä pois ja kätkeä! Eipä se edes silloinkaan\njohtunut hänen mieleensä, kun hän tarkasteli vaatteitaan! Miten\nhajamielinen hän olikaan! Heti otti hän esiin kaikki ja heitti pöydälle.\nKoottuaan kaikki ja käännettyään taskunsakin nurin tullakseen\nvakuutetuksi siitä, ettei niissä enää ollut mitään, vei hän koko kasan\nerääseen nurkkaan. Täällä aivan nurkassa oli seinäpaperi irrottunut niin\npaljon eräässä paikassa, että hän voi kätkeä sen taakse kaikki, kaikki\nmahtui sinne. \"Nyt ainakaan ei kukaan voi nähdä niitä, ei kukkaroakaan!\"\najatteli hän keventyneenä, nousi taas ja katseli ajatuksettomasti\nnurkkaan, missä seinäpaperi oli vielä kauvempana seinästä kuin ennen.\nÄkkiä johtui hänen mieleensä taas surullinen ajatus. \"Jumalani,\"\nkuiskasi hän epätoivoissaan, \"miten on laitani? Onko se nyt ehkä\nkätkössä? Sitenkö tavaroita kätketään?\"\n\nHän ei ollut ollenkaan ajatellut näitä asioita; hän uskoi joutuvansa\nkäsittelemään ainoastaan rahoja, eikä ollut sen vuoksi hankkinut\nkätköpaikkaa. \"Mutta nyt, tuottaako tämä iloa?\" ajatteli hän.\n\"Sillälaillako tavaroita kätketään? Varmaankin olen menettänyt järkeni!\"\nHän istuutui vallan väsyneenä sohvalle ja heti värisytti häntä uudelleen\ntuo sietämätön vilu. Konemaisesti veti hän luokseen lämpimän viittansa,\njoka oli hänen vieressään tuolilla, jonka jälkeen hän heti vaipui\ntajuttomaan uneen.\n\nMutta jo viiden minutin kuluttua hypähti hän uudelleen pystyyn ja\nheittäytyi raivoissaan päällystakkinsa kimppuun. \"Miten uskalsinkaan\nruveta nukkumaan, kun en vielä ollut suorittanut asiaani? Aivan niin,\naivan niin! Kainalon alla olevaa silmukkaa en vieläkään ottanut pois!\nSen unohdin! Miten voinkaan unohtaa moista asiaa!\" Hän ratkoi silmukan\npois ja repi sen säpäleiksi, jotka hän työnsi liinavaatteittensa\njoukkoon patjan alle. -- \"Revityt vaatesiekaleethan eivät sentään voine\nherättää mitään epäilyksiä; siltä näyttää, siltä näyttää!\" toisti hän\nseisten keskellä huonetta ja katsellen sairaloisesti jännitetyllä\ntarkkuudella ympärilleen lattialle ja kaikkialle, eikö hän sentään ollut\nunohtanut jotakin. Häntä alkoi vaivata tavattomasti varmuutensa,\nmuistinsa, jopa kaikkein yksinkertaisimman harkintakykynsäkin\nmenettäminen \"No, joko se nyt alkaa? Joko rangaistus nyt alkaa? Niin,\nniin, siten kai se lienee!\" Housuistaan leikkaamansa rääsyt olivat\nkeskellä lattiaa, niin että jokainen voi ne heti nähdä! -- \"Mutta mikä\nminun on!\" huudahti hän epätoivoissaan.\n\nSilloin juolahti hänen mieleensä omituinen ajatus: ehkä on koko puku\nveren tahraama, ehkä on siinä pilkkuja kaikkialla, vaikkei hän voi nähdä\nniitä, syystä että hänen havaintokykynsä on heikontunut, särkynyt ...\nhänen järkensä pimittynyt ... samalla hän muisti, että kukkarokin oli\nollut veressä. \"Ha, silloin on taskussakin veren merkkiä, sillä pistin\nsen sinne sellasenaan!\" Heti käänsi hän taskun nurin ja -- aivan oikein,\nvuorissa näkyi veren merkkejä! -- \"Enpä ole vielä menettänyt järkeäni\nvallan kokonaan, koska itse tulin ajatelleeksi tuollaista!\" sanoi hän\nriemuissaan itsekseen, hengittäen kevyemmin ja syvemmin, \"minulla oli\nvain kuumeentapainen heikkous, hetkinen hajamielisyys,\" ja hän repi pois\nkoko vasemman taskun vuorin housuistaan. Tällä hetkellä lankesi\nvalonsäde hänen vasemmalle saappaalleen; sukalla, joka näkyi saappaasta,\noli myös verisiä merkkejä. Hän veti saappaan jalastaan -- aivan oikein,\nkoko sukan varvaspuoli oli veren tahraama; hän oli kaiketikin astunut\nliian varomattomasti verilätäkköön... \"Mutta miten oli nyt meneteltävä?\nMinne panen sukan, taskun, rääsyt?\"\n\nHän otti kaikki käteensä ja seisoi keskellä huonetta. \"Uuniinko? --Mutta\nuunia aletaan kaikkein ensinnä tarkastaa. Polttaako? -- Mutta millä?\"\nHänellä ei ollut koskaan tikkuakaan. \"Ei, silloin on parasta mennä ulos\nja heittää pois kaikki johonkin. Niin, parasta kai on heittää pois!\"\ntoisti hän istuutuen taas sohvalle. -- \"Ja se on tehtävä heti,\ntuhlaamatta minuttiakaan!\" Mutta sen sijaan että olisi tehnyt sen,\nvaipui hänen päänsä yhä enemmän patjalle, taas värisytti häntä tuo\ntavaton vilu, taas veti hän päällysnutun päälleen. Ja kauvan, usean\ntunnin ajan, pyöri hänen päässään: \"Nyt, heti, tuhlaamatta hetkeäkään,\non minun lähdettävä jonnekin ja heitettävä pois kaikki, pois, näkyvistä,\npian, pian!\" Hän koetti usean kerran kohottautua sohvalta, mutta ei\nvoinut sitä. Kiivas ovelle koputtaminen herätti hänet vihdoin tykkänään.\n\n-- No, avaa toki, vai oletko kuollut? Aina hän nukkuukin! huusi Nastasja\nlyöden kädellään ovea. -- Kaiket päivät nukkuukin kuin koira! Kyllä\noletkin koira! Etkö avaa? Kello käy jo yhdettätoista.\n\n-- Ehkei hän ole kotona, sanoi miehen ääni.\n\n-- Haa! Talonmiehen ääni!... Mitä hän tahtonee?\n\nHän hypähti pystyyn ja istuutui sohvalle. Sydän tykytti niin kiivaasti,\nettä rintaa pakotti.\n\n-- Hänelläpä on säppi kiinni? lausui Nastasja -- kas vaan, alkaa\nsulkeutua säpin taakse! Tahdot kai, että sinut kannetaan ulos sieltä?\nAvaa, senkin pukari, herää!\n\n-- Mitähän he tahtonevat? Miksi tulee talonmies? Kaikki mahtaa olla\ntiedossa jo. Avannenko vai asettunenko vastarintaan? Käyköön miten\ntahansa...\n\nHän nousi, kumartui ja veti säpin auki.\n\nKoko huone oli niin pieni, että voi avata säpin nousematta pois\nsohvalta.\n\nAivan oikein: talonmies ja Nastasja.\n\nNastasja katsahti häneen niin omituisesti. Hän katseli kehottavin ja\npäättäväisin silmäyksin talonmiestä. Tämä ojensi hänelle harmaan, kokoon\nkäärityn paperin, joka oli sinetöitty tavallisella kirjelakalla.\n\n-- Tiedonanto konttorista, sanoi hän ojentaessaan paperin.\n\n-- Mistä konttorista?...\n\n-- Poliisilta, poliisikonttorista. Mistäs muusta konttorista?...\n\n-- Tuleeko minun mennä poliisikonttoriin?... Miksi?...\n\n-- Mistä minä sen tietäisin? Kun vaativat -- niin mene! -- Hän katseli\nRaskolnikovia tarkkaavasti, katsahti ympärilleen ja kääntyi lähtemään.\n\n-- Sinä kai olet hyvin sairas? huomautti Nastasja yhäti katsellen\nRaskolnikovia. Talonmies käänsi vielä kerran päätään ja katsoi häneen.\n\n-- Eilisestä asti on hänellä ollut kuume, lisäsi Nastasja.\n\nRaskolnikov ei vastannut, piti vain paperia kädessään sinettiä\nmurtamatta.\n\n-- Älä vielä nouse! jatkoi Nastasja säälivästi nähdessään Raskolnikovin\naikovan laskea jalkansa sohvalta. -- Jos olet sairas, niin älä mene,\neihän siinä ole henki kysymyksessä! Mutta mitä sinulla on käsissäsi?\n\nRaskolnikov katsoi. Oikeassa kädessään oli hänellä nuo leikkaamansa\nrääsyt, sukka ja pois repimänsä taskunvuori. Hän oli nukkunut ne\nkädessä. Myöhemmin tuumiskellessaan tätä muisti hän, että\npuolinukuksissaan, kuumeessa oli puristellut käsissään niitä lujemmin ja\nlujemmin ja oli sillä lailla herännyt.\n\n-- Kas, mitä rääsyjä hän on kasannut ja nukkuu ne kädessään, ikäänkuin\nne olisivat jokin aarre... Ja Nastasja nauroi sairaloisen hermostunutta\nnauruaan. Heti työnsi Raskolnikov ne kaikki viittansa alle ja alkoi\ntuijottaa Nastasjaan. Vaikkakaan hän ei tällä hetkellä kyennyt vetämään\nmitään järkevää johtopäätöstä, ymmärsi hän kuitenkin, ettei ihmistä\nkohdeltaisi niin lempeästi, jos aijottaisiin vangita hänet. --\n\"Mutta ... poliisi?\"\n\n-- Etkö tahdo teetä? Tahdotko? Minä tuon sitä; sitä on hieman jälellä...\n\n-- En ... minä lähden; lähden heti, mutisi hän nousten seisomaan.\n\n-- Mahtanetko päästä portaita alas?\n\n-- Minä menen...\n\n-- Tee kuten tahdot.\n\nNastasja meni talonmiehen luo. Raskolnikov laahautui ikkunan ääreen\nkatsellakseen kädessään olevia rääsyjä. -- \"Niissä on pilkkuja,\nvaikkeikaan niin huomattavia; kaikki on niin likasta ja haalistunutta.\nJoka ei sitä tiedä, ei myöskään näe sitä. Nastasja ei siis, Jumalan\nkiitos, ole voinut nähdä niin pitkän matkan päästä.\" Sitten avasi hän\nvapisevin käsin poliisin kirjeen ja alkoi lukea; hän luki kauvan,\nennenkuin hän vihdoinkin ymmärsi. Se oli tavallinen kutsumus\npoliisitoimistosta saapua sinne kello puoli kymmenen.\n\n\"Mutta mitä se merkitsee? Minulla ei ole vielä koskaan ollut mitään\ntekemistä poliisin kanssa! Ja miksi juuri tänään?\" kysyi hän itseltään\nrauhattomana. \"Jumalani, jospa se vain loppuisi!\" Hän aikoi juuri\nheittäytyä polvilleen rukoillakseen, mutta hänen täytyi hymyillä, ei\nrukoukselle, vaan itselleen. Hän pukeutui nopeasti. \"Jos nyt kerran olen\nhukassa, niin olkoon niin! Vedänkö sukan jalkaani? Silloinhan se ehkä\nlikaantuu vielä enemmän, niin että jäljet häviävät.\" Mutta tuskin oli\nhän vetänyt sen jalkaansa, ennenkuin hän veti sen pois inhon tuntein.\nMutta ajateltuaan, ettei hänellä ollut toistakaan, veti hän sen\nuudelleen jalkaansa ja hymyili taas. \"Kaikki on vain kuitenkin\nehdollista, relativista, vain jotain pintapuolista!\" ajatteli hän\nohimennen, vavisten koko ruumiiltaan. \"Nythän olen sentään vetänyt sen\njalkaani, täytyyhän minun se vetää vihdoin kuitenkin jalkaani!\" Hymyily\nvaihtui heti epätoivoon. \"Ei, minulla ei ole voimia,\" ajatteli hän.\nKuume saattoi hänen päänsä pyörryksiin. \"Se on loukku! He tahtovat\nhoukutella minut sinne ja äkkiä vallata minut,\" jatkoi hän mennessään\nportaita alas. \"Pahinta kuitenkin, että olen kuumeen sokasema ... voin\nvielä tehdä jonkun tyhmyyden\"...\n\nPortaissa hän muisti, ettei hän ollut kätkenyt tavaroita paremmin\nseinäpaperin taakse ja että hänen poissa ollessaan mahdollisesti\nvoitaisiin toimeenpanna kotitarkastus. Hän mietti ja pysähtyi. Mutta\nhänet oli vallannut sellainen epätoivo ja välinpitämättömyys omasta\nmielestään varman hukkansa vuoksi, että hän menetti kaiken toivonsa ja\nkulki edemmäs.\n\n-- \"Jospa se vain loppuisi!\"\n\nKadulla oli taas sietämätön kuumuus; eikä yhtä sadepisaraakaan koko\nnäinä päivinä! Sama tomu, kalkki ja savi, sama puotien ja oluttupien\nlöyhkä, juopuneita miehiä joka askeleella, husaareita ja puolijuopuneita\najureita. Aurinko poltti hänen silmiään niin että teki kipeätä, ja hänen\npäätään pyörrytti -- hän tunsi aivan samaa kuin sellainen kuumeessa\noleva, joka kulkee ulkona kauniina, aurinkoisena päivänä.\n\nTultuaan sen _eilisen_ kadun kulmaan, katseli hän tuskallisen\nliikutettuna _sitä_ taloa ... ja käänsi heti pois silmänsä.\n\n-- \"Jos he kysyvät, sanon sen ehkä,\" ajatteli hän lähetessään\npoliisikonttoria.\n\nPoliisikonttori oli hänen asunnostaan ehkä neljännesvirstan päässä. Se\noli aivan äskettäin muutettu erään uuden talon neljänteen kerrokseen.\nEntisessä huoneustossa oli hän ollut kerran ennen, joskin sangen kauvan\nsitten. Tultuaan porttikäytävään, näki hän oikealla portaat, josta eräs\nmies tuli kirja kädessä -- talonmies siis; konttorikin on siis myös\ntässä, ja hän astui portaita ylös. Kysyä hän ei tahtonut.\n\n-- \"Menen sisään, lankean polvilleni ja kerron, kaikki\"... ajatteli hän\nnoustessaan neljänteen kerrokseen.\n\nPortaat olivat ahtaat ja märät. Kaikki neljännen kerroksen keittiöt\nolivat näitten portaitten varrella ja olivat avoinna melkein koko\npäivän. Senpä tähden olikin ilma sangen painostava. Lakkaamatta kulki\nportaita ylös ja alas talonmiehiä, kirjat kainalossa. Lähettejä ja muuta\nkansaa, kumpaakin sukupuolta, tuli ja meni. Konttorin ovi oli samaten\navoinna. Täällä oli muutamia talonpoikia odottamassa. Myös täällä oli\nsangen painostavaa ja sitä paitsi oli sangen vaikeata hengittää äsken\nmaalattujen seinien väristä lähtevän hajun vuoksi. Odotettuaan hetken\npäätti hän astua lähimpään huoneeseen. Kaikki kamarit olivat tuiki\npieniä ja matalia. Kiusallinen rauhattomuus johti hänet edemmäs, kukaan\nei kiinnittänyt häneen huomiotaan. Toisessa huoneessa oli joitakin\nkirjureita, jotka olivat vain hieman paremmin puetut kuin hän.\n\n-- Mitä tahdotte?\n\nHän näytti kirjettään.\n\n-- Te olette ylioppilas? kysyi kirjuri katsellen kirjettä.\n\n-- Niin, entinen ylioppilas.\n\nKirjuri katsahti häneen, mutta ilman erikoista uteliaisuutta. Hän oli\ninhottavan näkönen mies, ja kasvonilmeensä oli muuttumaton.\n\n-- \"Häneltä en saa tietää mitään; hänestä on kaikki samantekevää,\"\najatteli Raskolnikov.\n\n-- Menkää tuonne, sihteerin luo, sanoi kirjuri, osottaen sormellaan\nviimeistä huonetta.\n\nHän meni tuohon huoneeseen (neljänteen järjestyksessä); se oli ahdas ja\ntäynnä ihmisiä, joiden joukossa oli joitakin paremminkin puettuja.\nHeidän joukossaan oli pari naistakin; toinen surupukunen ja köyhästi\npuettu, istui pöydän ääressä vastapäätä sihteeriä ja kirjoitti tämän\nsanelun mukaan. Toinen naisista oli sangen paksu, punakka -- ja\npilkkunaamainen, näyttäen sangen arvossa pidetyltä naiselta. Hän oli\nsangen komeasti puettu: hänellä oli niin suuri rintaneula kuin teevati;\nhän oli syrjässä ja odotti jotakin. Raskolnikov työnsi kirjeen\nsihteerille. Tämä katsahti siihen; sanoi: \"saatte odottaa\" ja jatkoi\nsaneluaan surupukuselle naiselle.\n\nRaskolnikov hengitti keveämmin. \"Se ei siis ole varmaa.\" Hän alkoi\nrohkaistua ja päätti olla varoillaan.\n\n\"Pieninkin tyhmyys, vähinkin varomattomuus voi saattaa minut hukkaan!\nHm!... Vahinko vain, ettei täälläkään ole raitista ilmaa,\" lisäsi hän,\n\"se on niin ummehtunutta! Päätänikin vielä pyörryttää ... ja entäpä\njärkeni!\"...\n\nHän tunsi olevansa tavattoman pyörryksissä. Hän epäili, voisiko hän\nhallita itseään. Jospa hän vain olisi osannut kiinnittää ajatuksensa\njohonkin pikkuseikkaan, johonkin vähäpätöiseen asiaan, mutta se ei\nonnistunut hänelle. Muuten huvitti häntä sihteeri; hän olisi mielellään\ntahtonut lukea jotakin hänen piirteistään, tahtonut silmätä hänen\nsisimpäänsä. Hän oli nuori mies, noin yhdenkolmatta vuotias, mutta hän\nnäytti vanhemmalta; hän oli tummahko ja kasvonsa olivat ilmeikkäät.\nHänen pukunsa oli uuden kuosin mukainen ja keikaileva, hänellä oli\njakaus niskassa, tukka oli huolellisesti kammattu ja pomadoittu; sitä\npaitsi oli hänellä mitä huolellisimmin pestyissä sormissaan useita\nsormuksia ja liivillä kultaset kellonperät. Erään läsnäolevan\nmuukalaisen kanssa puhui hän jokusen sanan ranskaakin, eikä niinkään\nhuonosti.\n\n-- Luisa Ivanovna, tehkää hyvin ja istukaa, sanoi hän kääntyen tuon\nkomean, punakan naisen puoleen, joka ei ollut uskaltanut istua, vaikka\nhänen vieressään oli tuoli.\n\n-- Ich danke (kiitos), sanoi puhuteltu ja istuutui silkkipukuaan\nkallistellen tuolille. Hän täytti melkein puoli huonetta ja tuoksui\nhajuvedelle. Hän näytti ujostelevan sitä, että otti niin suuren alan ja\ntuoksui hajuvedelle, mutta hymyili puoleksi surullisesti, puoliksi\njulkeasti ja oli rauhaton.\n\nSurupukunen nainen oli lopettanut kirjottamisensa ja nousi. Äkkiä astui\nsisään eräs nuori upseeri jotenkin meluisasti ja omavaltasesti,\nkohautellen olkapäitään joka hetki, heitti lakkinsa pöydälle ja istuutui\nnojatuoliin. Kun tuo komeapukunen nainen huomasi hänet, hypähti hän\ntuoliltaan ja alkoi notkistaa polviaan erikoisen ihastuneena, mutta\nupseeri ei ollut huomaavinaan häntä eikä hän uskaltanut istuutua\nuudelleen hänen läsnä ollessaan. Upseeri oli piiripäällikön apulainen.\nHän oli suora, punaviiksinen, hänen kasvonsa olivat jotenkin ilmeettömät\nlukuun ottamatta pientä julkeuden piirrettä. Hän katseli syrjästä\ntyytymättömänä Raskolnikoviin, jonka puku oli niin viheliäinen ja jonka\npersona arvottomasta ulkonäöstään huolimatta oli sangen huonosti\nsopusoinnussa sen kanssa. Raskolnikov oli myös niin varomaton, että\ntuijotti upseeriin liian kauvan, niin että upseeri alkoi tuntea\nloukkaantuvansa.\n\n-- Mitä tahdot? ärjäsi hän, kummastellen luultavasti sitä, ettei moinen\nryysyläinen paennut hänen salamoivia silmäyksiään.\n\n-- Minut on kutsuttu tänne ... ilmotuksen mukaan... vastasi Raskolnikov\nrauhallisesti.\n\n-- Kysymyksessä on rahain uloshaku ylioppilaalta, kiirehti sihteeri\nsanomaan avaten paperinsa. -- Kas tässä! jatkoi hän heittäen\nRaskolnikovin eteen paperin sekä osottaen erästä kohtaa -- lukekaa!\n\n-- \"Rahain? Minkä rahain\" ajatteli Raskolnikov. -- \"Mutta silloin se ei\nainakaan tarkota _sitä_.\" Ja hän vavahti ilosta. Hän tunsi äkkiä niin\nkeventyneensä kuin olisi hänen hartioiltaan otettu pois jokin taakka.\n\n-- Ja mihin aikaan teidät kutsuttiin tänne, herrani? huudahti\nluutnantti, joka -- ties mistä syystä -- loukkaantui yhä enemmän. --\nTeidät on kutsuttu tänne kello yhdeksäksi ja nyt käy kello jo\nkahdettatoista!\n\n-- Minä sain kutsun vasta neljännestunti sitten, sanoi Raskolnikov\nkuuluvasti yli olkain. Hän oli myös suuttunut aivan äkkiä ja\nodottamatta, mikä muuten tuntui tekevän hänelle hyvää. -- Siinä kai on\njo tarpeeksi, että ollenkaan tulin tänne, kun olen kuumeessa.\n\n-- Tehkää hyvin ja olkaa huutamatta!\n\n-- Minä en huuda, vaan puhun vallan levollisesti, mutta te huudatte\nminulle; olen ylioppilas enkä suvaitse, että minulle huudetaan!\n\nApulainen oli niin tulistunut, ettei hän ensi hetkenä saanut sanoja\nsuustaan, hän sähisi vain ja hypähti paikaltaan.\n\n-- Olkaa hyvä ja vaijetkaa! Te olette oikeudessa! Ei törkeyksiä,\nherrani!\n\n-- Myös te olette oikeudessa, huusi Raskolnikov hänelle, -- ja te ette\nainoastaan huuda, vaan vieläpä poltatte paperossia, poljette siis kaiken\nsopivaisuuden jalkainne alla!\n\nTämän sanottuaan tunsi Raskolnikov erityistä mielihyvää.\n\nSihteeri katseli heitä kumpaakin hymysuin. Tulinen luutnantti oli\nilmeisesti nolostunut.\n\n-- Se ei koske teihin! huusi hän vihdoin sangen kovaan; -- kas tässä,\ntahdotteko tunnustaa tämän vaatimuksen, joka on jätetty teitä vastaan?\nNäyttäkää se hänelle, Aleksander Grigorjevitsh. Valitus teitä vastaan!\nEtte maksa! Siitä sen näkee, millainen te olette!\n\nMutta Raskolnikov ei enää kuunnellut häntä, vaan tarttui kiihkeästi\npaperiin, etsien nopeasti ratkaisua. Hän luki sen kertaalleen, kaksi\nkertaa -- mutta ei ymmärtänyt mitään.\n\n-- Mikä tämä on? kysyi hän sihteeriltä.\n\n-- Teiltä vaaditaan rahoja erään velkakirjan perusteella. Teidän tulee\njoko suorittaa summa sekä kaikki kustannukset tai täytyy teidän jättää\nkirjallinen selitys siitä, milloin kykenette sen maksamaan, sitä paitsi\ntulee teidän suostua olemaan jättämättä pääkaupunkia ja olemaan sekä\nmyymättä irtainta omaisuuttanne tai olemaan menettämättä sitä muuten\nennenkuin olette suorittanut veikanne. Takaajalla sitävastoin on oikeus\nmyyttää irtain omaisuutenne ja menetellä teidän suhteenne lain mukaan.\n\n-- Niin, mutta ... minulla ei ole velkaa kenellekään.\n\n-- Se ei koske meihin. Meillä on maksettavaksi langennut ja lain mukaan\nprotesteerattu velkakirja, sadanviidentoista ruplan suuruinen, jonka te\nolette antanut kolleginasessori Sarnitsinin leskelle yhdeksän kuukautta\nsitten, ja me toivomme nyt, että annatte selityksen sen johdosta.\n\n-- Mutta sehän on emäntäni?\n\n-- Entäpä sitten, jos onkin emäntänne?\n\nSihteeri katsahti häneen sääliväinen hymy huulillaan aivan kun\noppilasta, joka suorittaa ensi koettaan, ja aivan kuin olisi hän\nmielinyt sanoa: \"No, miltä tuntuu?\" Mutta mitä välitti Raskolnikov nyt\nyhdestä velkakirjasta, tavarain ulosmittauksesta!... Eihän nyt\nkannattanut tulla levottomaksi moisen asian tähden ja kiinnittää siihen\nhuomiotaan! Hän seisoi siinä, luki, kuunteli, vastasi, vieläpä kysyikin,\nmutta kaikki kävi koneellisesti. Itsesäilytysvietin voitto, pelastuminen\näsken uhanneesta vaarasta valtasi tällä hetkellä kaikki hänen\naatoksensa. Hän tunsi hetken suoranaista, puhtaasti eläimellistä iloa.\nMutta samassa syntyi konttorissa tavaton melu. Luutnantti, joka vielä\noli sangen suuttunut sen halveksumisen johdosta, jota äsken oli saanut\nkokea, ja joka oli uudelleen ryhtynyt korjaamaan loukattua\nitserakkauttaan, purki nyt kaiken sappensa tuolle onnettomalle,\nkoreiluhaluselle naiselle, joka oli aina hänen sisään tulostaan saakka\nvilkunut häneen tuo hullunkurinen nauru suupielissään.\n\n-- Ja sinä, senkin tolvana, huusi hän äkkiä täyttä kurkkua hänelle\n(surupukunen nainen oli jo poistunut), -- mitä tapahtui sinun luonasi\nviime yönä? Mitä? Taas häpeällinen skandali, jonka saattoi kuulla kadun\ntoiselle puolelle! Taas tappelua ja juopumista! Mielesi kai tekee päästä\nvankilaan? Ja kuitenkin olen sanonut sinulle, kuitenkin olen jo\nvarottanut sinua kymmenen kertaa, mutta yhdennellätoista kerralla et\nvältä rangaistusta. Ja sentään olet sinä taas täällä, senkin tolvana!\n\nPaperi putosi Raskolnikovin käsistä ja hän katseli kummastellen tuota\nkomeata naista, jonka osaksi tuli niin paljon solvaussanoja. Mutta pian\nhän käsitti, mistä oli kysymys ja asia alkoi heti huvittaa häntä. Hän\nkuunteli tyytyväisenä ja olisi mielellään nauranut, sangen mielellään\nnauranut! Kaikkia hänen hermojaan tempoi.\n\n-- Ilja Petrovitsh! alkoi sihteeri rauhottavasti, mutta oli pakotettu\nkeskeyttämään ja odottamaan sopivampaa hetkeä, sillä tuon tulisen\nluutnantin voi saada lauhtumaan ainoastaan käyttämällä kouriin tuntuvia\nkeinoja; sen hän tiesi kokemuksesta.\n\nNainen alkoi heti rajuilman syntyessä vavista kuin haavanlehti; mutta\nomituista kyllä, mitä lukuisemmiksi ja kaksimielisemmiksi solvaukset\nkävivät, sitä rakastettavampi ilme väikkyi hänen kasvoillaan, sitä\nlumoavammaksi kävi hänen hymyilynsä jyrisevän luutnantin edessä. Hän\nkeikkui paikallaan, notkisti polviaan lakkaamatta ja odotti\nkärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen olisi sopivaa ottaa\npuheenvuoro itselleen; vihdoin täyttyikin hänen odottamansa toive.\n\n-- Ei minun luonani ollut mitään melua ja tappelua, herra kapteeni,\nalkoi hän äkkiä laverrella luonnollisestikin pannen aito saksalaisen\npainon sanoilleen, mutta silti puhuen sujuvasti venäjää, -- eikä mitään,\nmitään skandalia. Jo tullessaan he olivat juovuksissa, sanon minä herra\nkapteeni, enkä minä voi sille mitään, en hitustakaan... Taloni on siivo,\nherra kapteeni, ja kansaa minä kohtelen hyvin, herra kapteeni, enkä minä\npidä skandalista, en, minä en pidä ollenkaan skandalista. Mutta jo\ntullessaan he olivat juovuksissa ja kuitenkin pyysivät he sitten kolme\npulloa lisää, ja sitten nosti eräs heistä jalkansa pianolle ja alkoi\nsoittaa jalkoineen, ja eihän se käy laatuun siivossa talossa. Hän vallan\nsärki pianon ja se ei suinkaan ole sopivaa käyttäymistä ... sen sanoin\nmyös heille. Sitten hän otti pullon ja löi sillä heitä kaikkia selkään.\nJa kun minä sitten kutsuin talonmiehen ja kun Kalle tuli, iski hän\nKallen silmän siniseksi, samaten myös Henrieten silmän siniseksi ja\nminua iski hän viidesti korvalle. Ja sehän ei ole kaunista\nkäyttäytymistä siivossa talossa, herra kapteeni, ja minä huusin. Mutta\nhän avasi kanavan puoleisen ikkunan ja alkoi röhkiä kuin porsas, niin\nettä vallan hävetti. Ja miten voikaan hän ruveta matkimaan porsasta\nikkunassa! Hyi, hyi, hyi! Ja sitten tarttui Kalle hänen frakkiinsa\ntakaapäin ja veti hänet pois ikkunasta --niin, se on toden totta, herra\nkapteeni -- mutta sattui silloin särkemään hänen takkinsa. Silloin hän\nhuusi, että meidän oli maksettava hänelle viisitoista ruplaa korvausta\nsiitä. Ja minun olikin annettava hänelle viisi ruplaa, herra kapteeni,\ntakista. Ja sitten sanoi hän kirjottavansa meistä sanomalehteen, sillä,\nsanoi hän, \"teistä saan kirjottaa kyllä mihin lehteen tahansa,\" sanoi\nhän.\n\n-- Hän on siis joku sanomalehtisepustelija?\n\n-- Niin, herra kapteeni, ja hän on niin julkea vieras, herra kapteeni,\nkun hän on siivossa talossa...\n\n-- No, no, no! Riittää jo! Mutta minähän olen jo sanonut sinulle,\nsanonut, sanoinhan minä jo sinulle...\n\n-- Ilja Petrovitsh! lausui sihteeri uudelleen merkitsevästi. Luutnantti\nkatsahti häneen nopeasti; sihteeri nyökkäsi kevyesti päällään.\n\n-- ... sanonpa sinulle vielä kerran, arvoisa Lovisa Ivanovna, ja\nviimeisen kerran sanon sinulle, jatkoi luutnantti rauhallisemmin, --että\njos sinun \"siivossa talossasi\" tapahtuu vielä kerrankaan mitään\nkonnankujeita, niin vedän sinut itsesi edesvastuuseen. Vai niin, hän oli\nkirjailija, tekijä, joka maksatutti itselleen viisi ruplaa takkinsa\nliepukkeesta \"siivossa talossa\"? Niin, sellaisia ne herrat kirjailijat\novat! -- Ja hän heitti ylenkatseellisen silmäyksen Raskolnikoviin. --\nToissa päivänä sama näytös eräässä ruokapaikassa -- oli syönyt\npäivällisen, mutta ei tahtonut maksaa; kirjotan teistä sanomalehteen,\nsanoi hän. Höyrylaivassa solvaili eräs toinen toissa viikolta erästä\nkunniallista valtioneuvoksen perhettä, rouvaa ja tytärtä, mitä\nkatalimmalla tavalla. Eräänä päivänä ajettiin eräs sellainen ulos\neräästä konditoriasta. Sellaisia ne ovat kaikki nuo herrat kirjailijat,\nsepustelijat, ylioppilaat ja sanomalehtikirjottajat ... hyi! Ja sinä,\nmene tiehesi! Tulen kyllä itse luoksesi ... ole silloin varoillasi!\nKuulitko?\n\nLuise Ivanovna alkoi yhä enenevällä nopeudella kumarrella kaikille\nsuunnille ja kumarteli tällä lailla aina ovelle saakka. Mutta siinä hän\ntörmäsi selällään erästä komeata upseeria vastaan. Tällä oli terveet\nkasvot, paksu, vaalea ihoparta. Tämä upseeri oli Nikodin Fomitsh,\nneljännestarkastaja. Luise Ivanovna kumarsi nopeasti, melkein maahan\nsaakka ja hypäten nopein, kevein askelin lennähti ulos konttorista.\n\n-- Taas melua, taas ukkosta ja salamoita, rajusäätä ja tuuliaispäätä!\nlausui Nikodin Fomitsh, kääntyen rakastettavasti ja ystävällisesti Ilja\nPetrovitshin puoleen, -- taas sydän katkeroittunut, taas kuohahtanut!\nKuulin sen jo alas portaihin.\n\n-- Mitä vielä! sanoi Ilja Petrovitsh ylhäisen välinpitämättömänä ja meni\nmuutamat paperit kädessä erään toisen pöydän ääreen kohautellen\nolkapäitään askeleittensa mukaan. -- Katsokaa tänne, tehkää hyvin: herra\nkirjailija, entinen ylioppilas, ei maksa, antaa velkakirjan, ei tahdo\nmuuttaa, useita valituksia!... Kuitenkin tunsi hän loukkaantuneensa,\nsyystä että poltin paperossia hänen läsnä ollessaan! Itse viettää hän\nhuikentelevaa elämää. Suvaitkaa katsoa häneen, kas tuollainen on niitten\nherrojen miellyttävä ulkomuoto.\n\n-- Köyhyys ei ole mikään rikos, ystäväni, siten sen asian laita on! Sinä\nolet kuin ruuti, etkä voi kärsiä loukkauksia. Te luultavasti tunsitte\nhänen jollakin lailla loukanneen teitä, ettekä voinut hillitä itseänne,\njatkoi Nikodin Fomitsh kääntyen suoraan Raskolnikovin puoleen; -- Mutta\nse oli sangen pahoin. Vakuutan teille, että hän on rakastettavin ihminen\nmaailmassa, mutta yhtä tulenarka kuin ruuti, kuin puhdas ruuti! Syttyy,\nsäkähtää -- ja sitten se on siinä! Häipyi kuin tuuleen! Mutta loppujen\nloppu on, että hänellä on sydän puhdasta kultaa! Jo hänen\nrykmenttitoverinsa kutsuivat häntä vain \"luutnantti Ruudiksi\".\n\n-- Ja sellainen rykmentti kuin se oli! huudahti Ilja Petrovitsh sangen\ntyytyväisenä sen johdosta, että häntä niin mielusasti mairiteltiin,\nmutta kuitenkin vielä happamana.\n\nRaskolnikovin teki mieli sanoa heille kaikille jotakin mieluista.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, alkoi hän vallan vapaasti, kääntyen\näkkiä Nikodin Fomitshin puoleen, -- ajatelkaa asemaani... Sangen\nmielelläni pyydän herralta anteeksi, jos olen loukannut. Olen köyhä,\nsairas ylioppilas -- köyhyyden musertama. Entinen ylioppilas, koska en\nenää kykene ansaitsemaan elantoani, mutta saan rahaa ... ja silloin\nmaksan. Minulla on äiti ja sisar R:n kuvernementissa ... he lähettävät\nminulle rahaa, jolloin voin maksaa. Emäntäni on sangen taipusa, mutta\nhän on suuresti pahottunut, syystä että olen menettänyt opetustuntini,\nenkä ole maksanut mitään neljään kuukauteen, eikä hän ole lähettänyt\nminulle ruokaakaan... Minä en käsitä ollenkaan, mikä vekseli se on! Hän\nvaatii minulta nyt maksua vekselin nojalla, mutta miten minä voin\nmaksaa ... tuomitkaa itse!...\n\n-- Mutta eihän se ole meidän asiamme -- koetti sihteeri huomauttaa.\n\n-- Suvaitkaa, suvaitkaa! Olen vallan samaa mieltä kanssanne, mutta\nantakaa minun silti selittää, keskeytti hänet taas Raskolnikov, silti\nkääntymättä hänen puoleensa -- hän puhui vain Nikodin Fomitshille ja\nehkä myös Ilja Petrovitshille, vaikkakin tämä oli kaiken aikaa\nselailevinaan papereita ja ollenkaan huomaamatta häntä --, suokaa minun\nselittää puolestani, että olen jo kolme vuotta asunut nykyisen emäntäni\nluona, aina siitä saakka kuin tulin kaupunkiin ja ennen ... ennen ...\nmiksi sitä kieltäisin, heti alussa lupasin naida hänen tyttärensä,\nlupasin sen suullisesti, vallan vapaaehtosesti ... hän oli tyttö ...\nmuuten pidin hänestä ... joskaan en ollut niin rakastunut häneen ...\nsanalla sanoen: nuoruus! Sanonpa teille, että siihen aikaan oli luottoni\nemännän silmissä hyvä, sangen hyvä; vietin siihen aikaan onnellista\nelämää ... olin sangen kevytmielinen...\n\n-- Teiltä ei vaadita ollenkaan moisia läheisiä asioita, herrani, eikä\nmeilläkään ole aikaa kuunnella niitä, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet\nkarkeasti ja kylmästi, mutta Raskolnikov keskeytti hänet innostuneena,\nvaikkakin hänen näytti olevan sangen vaikeata puhua:\n\n-- Mutta suvaitkaa, suvaitkaa minun kertoa vaiheeni kaikki sellaisina\nkuin ne ovat olleet ... vaikka olenkin samaa mieltä kuin te, että on\nvallan tarpeetonta puhua kaikkea tätä -- mutta vuosi sitten kuoli tuo\ntyttö lavantautiin, mutta minä jäin asumaan entisen emäntäni luo kuten\nennenkin, ja kun hän muutti nykyseen asuntoonsa sanoi hän sangen\nystävällisesti minulle ... että hän luotti minuun ... mutta kysyi silti,\nenkö ehkä tahtoisi antaa velkakirjaa sadasta viidestätoista ruplasta,\nminkä summan silloin olin velkaa hänelle. Suokaa anteeksi, sanoi hän\nnimenomaan, heti kun olen antanut hänelle moisen paperin, saisin joutua\nhänelle velkaan miten paljon tahansa, eikä hän koskaan puolestaan ... ne\nolivat hänen omat sanansa ... käyttäisi tuota paperia, vaan minä saisin\nmaksaa milloin tahtoisin... Ja nyt, kun olen menettänyt opetustuntini,\nkun ei minulla ole mitään syötävää, silloin vaatii hän suoritusta...\nMitä tulee minun sanoa tällaisesta?\n\n-- Kaikki nuo tunteelliset yksityiskohdat eivät ollenkaan koske meihin,\nherrani, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet kylmästi, -- teidän on\njätettävä kirjallinen tunnustus ja sitoumus; teidän rakkautenne ei koske\nmeihin sen enempää kuin kaikki nuo tragilliset kuvailutkaan.\n\n-- No, mutta sinähän ... olet kovin julma... mutisi Nikodin Fomitsh\nistuutuen pöydän ääreen ja alkaen myös kirjottaa. Hän vähän häpesi.\n\n-- Kirjottakaa tähän, sanoi sihteeri Raskolnikoville.\n\n-- Mitä minä kirjotan? kysyi hän sangen karkeasti.\n\n-- Minä kyllä sanelen.\n\nRaskolnikovista tuntui siltä kuin kohtelisi sihteeri häntä nyt\nhalveksuvammin, kun oli ilmaissut sorretun tilansa, mutta, omituista\nkyllä, tuntui tämä hänestä nyt vallan samantekevältä. Jos hän olisi vain\nhitustakaan ajatellut asiaa, olisi hän varmaankin kummastellut sitä,\nmiten hän ylipäänsä oli voinut puhua heidän seurassaan sillä lailla kuin\noli tehnyt ja esittää heille tunteitaan. Mistä johtui tämä tunteellisuus\nniin äkkiä? Niin, vaikkapa huone ei olisikaan ollut täynnä\npoliisimiehiä, vaan hänen läheisimpiä ystäviään, ei hänellä nyt olisi\nvarmastikaan ollut yhtäkään inhimillistä sanaa sanottavana heille,\nsellainen tyhjyys oli äkkiä vallannut hänet. Mitä kiusallisimman ja\npitkällisimmän yksinäisyyden ja hylkäämisen välinpitämätön tunne oli\näkkiä vallannut hänen sielunsa. Se ei ollut siitä johtunutta häpeän\ntunnetta, että paljasti köyhyytensä Ilja Petrovitshin tapaselle, tai\nettä tuo luutnantti nyt riemuitsi hänen tähtensä, jossa nyt oli\ntapahtunut niin lapsellinen muutos. Oi ei, mitä välitti hän nyt omasta\nhäpeästään, kaikesta kunnianhimosta, noista luutnanteista, veloistaan,\npolisikonttorista, y.m. Vaikkapa hänet olisi tällä hetkellä tuomittu\npolttoroviolle, olisi hän tuskin voinut liikkua, tuskin voinut kuulla\ntuomiota. Jotakin aivan vierasta, uutta, odottamatonta ja ennen vallan\nkokematonta oli tapahtunut hänessä. Se ei ollut mikään todellinen\nvaisto ... ainoastaan selvä, sisällinen tunne siitä, ettei enää koskaan\nsaa lörpötellä moisia tunteellisia purkauksia kuin nyt näille\npolisikonttorin henkilöille, vaikkapa siellä olisi virkahenkilökunnan\nasemasta veljiä ja sisaria; ei nyt eikä koskaan tulevaisuudessa. Hän ei\nollut tuntenut koskaan tähän saakka niin omituista ja kauheata tunnetta,\nja enemmän kiusallista oli tässä tunne kuin tajunta ja käsitys; hän ei\nollut elämässään tähän asti tuntenut suorempaa, tuskallisempaa tunnetta.\n\nSihteeri alkoi sanella hänelle kovaan sellaista selitystä varten, jota\ntällaisissa tapauksissa käytetään, seuraavalla tavalla:\n\nMinä en voi maksaa nyt, mutta sitoudun tekemään siksi ja siksi ajaksi,\nen poistu kaupungista, en myy omaisuuttani enkä anna sitä pois j.n.e.\n\n-- Mutta ettehän osaa kirjottaa, kynähän putoo kädestänne! huomautti\nsihteeri tarkastellen uteliaasti Raskolnikovia. -- Oletteko sairas?\n\n-- Kyllä ... pääni on pyörryksissä ... sanelkaa edemmäs!\n\n-- Se on jo valmis; kirjottakaa nimenne sen alle.\n\nSihteeri otti paperin ja alkoi hommata muuta.\n\nRaskolnikov pani kynän pois, mutta sen sijaan että olisi noussut ja\nlähtenyt tiehensä, nojasi hän kyynäspäillään pöytään ja tuki päätään\nkäsillään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen ohimoihinsa isketty\nnaula. Omituinen ajatus pyöri hänen päässään: nousta heti ja mennä\nNikodin Fomitshin luo kertomaan hänelle kaikki, mitä oli tehnyt eilen,\nkaikki, kaikki yksityiskohdatkin -- sitten viedä hänet kotiinsa ja\nosottaa hänelle siellä nurkassa seinäpaperin takana olevat tavarat. Himo\ntehdä tämä oli niin voimakas, että hän jo oli nousemaisillaan sitä\ntekemään. -- \"Eiköhän minun sentään olisi parasta odottaa vielä\nminuutti?\" ajatteli hän. -- \"Ei, mieluummin olla tykkänään ajattelematta\nja antaa olla sellaisenaan!\" Mutta äkkiä jäi hän seisomaan kuin\nkiinninaulattuna. Nikodin Fomitsh puhui kiihkeästi Ilja Petrovitshin\nkanssa ja hän sattui kuulemaan seuraavat sanat:\n\n-- Ei se ole mahdollista, kyllä heidät on molemmat päästettävä vapaiksi.\nEnsinnäkin kaikki puhuu moista otaksumaa vastaan; päätä itse: miksi\nolisivat he kutsuneet talonmiestä, jos he sen olisivat tehneet? Ehkä\npuhdistautuakseen? Tai viekkaudestako? Ei, se olisi liian viekasta! Ja\nvihdoinkin, molemmat talonmiehet ja eräs nainen ovat nähneet ylioppilas\nPestrjakovin portilla hänen sisään mennessään; hän meni kolmen\ntuttavansa kera ja erosi heistä vallan portin edustalla, kysyen samalla\ntalonmieheltä asuntoa tuttaviensa läsnäollessa. No, jos joku kyselee\nasuntoa, onko hänellä silloin semmoset aikeet? Ja Koch -- ennen\nvanhuksen luo menoaan istui hän puolen tunnin ajan tuon hopeatyöntekijän\nluona ja läksi sinne tasan neljännestä vailla kahdeksan. Ajatelkaahan\nnyt...\n\n-- Mutta suo anteeksi, miten voidaan selittää sellainen vastatodiste: he\nväittävät itse, että he jyskyttivät ovea ja että se oli suljettu\nsisäpuolelta -- ja kolmen minuutin kuluttua siitä heidän palatessaan\ntalonmiehen kera tapaavat he oven avoinna?\n\n-- Siinä juuri solmu onkin: murhaaja oli joka tapauksessa siellä sisässä\nja oli pannut oven säppiin sisästä päin; hänet olisi varmastikin saatu\nkiinni, ellei Koch olisi ollut kyllin tyhmä lähteäkseen myös alas. Mutta\nsitä murhaaja käytti hyväkseen ja hiipi heidän ohitsensa johonkin. Koch\ntekee ristinmerkkejä molemmin käsin ja sanoo: \"Jos olisin jäänyt siihen,\nolisi hän myös iskenyt minut hengiltä kirveellään.\" Hän aikoo antaa\nlukea kiitosrukouksen ... hah, haa!\n\n-- Eikä kukaan ole nähnyt murhaajaa?\n\n-- Miten se olisi mahdollista? Talo on oikea Noakin arkki, huomautti\nsihteeri, joka oli kuunnellut keskustelua paikaltaan.\n\n-- Asia on selvä, asia on selvä! toisti Nikodin Fomitsh kiihkeästi.\n\n-- Eipä niinkään, asia on sangen sekava, vakuutti Ilja Petrovitsh.\n\nRaskolnikov otti hattunsa ja meni ovea kohti, mutta ei päässyt sinne\nsaakka...\n\nTultuaan taas tajuihinsa näki hän istuvansa tuolilla; oikealta tuki\nhäntä joku henkilö ja vasemmalla seisoi eräs toinen kellertävällä\nvedellä täytetty lasi kädessä; hänen edessään seisoi Nikodin Fomitsh ja\nkatseli häntä tarkkaavasti; hän nousi tuolilta.\n\n-- Mitä tämä on, oletteko sairas? kysyi Nikodin Fomitsh jotenkin\nterävästi.\n\n-- Jo kirjottaessaan hän vaivoin voi kulettaa kynää, huomautti sihteeri\nistuutuen paikalleen ja ruveten uudelleen askartelemaan papereineen.\n\n-- Oletteko ollut kauvan sairas? huusi Ilja Petrovitsh paikaltaan, jossa\nhän istui ja selaili joitakin papereita.\n\n-- Eilisestä saakka... mutisi Raskolnikov vastaukseksi.\n\n-- Olitteko te ulkona eilen?\n\n-- Olin kyllä.\n\n-- Sairaana?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Kello kahdeksan illalla.\n\n-- Ja missä, suvaitkaa kysyä?\n\n-- Kadulla.\n\n-- Lyhyesti ja selvästi.\n\nRaskolnikov oli vastannut terävästi ja lyhyesti; hän oli kalpea kuin\nliinavaate, eikä painanut mustia, kuumeisia silmiään maahan Iljan\nPetrovitshin katsellessa häntä.\n\n-- Hän voi vaivoin seistä jaloillaan, ja sinä... koetti Nikodin Fomitsh\nhuomauttaa.\n\n-- Eipä mitään! ... sanoi Ilja Petrovitsh omituisella äänenpainolla.\nNikodin Fomitsh aikoi vielä lisätä jotakin, mutta vaikeni nähdessään\nsihteerin katselevan häntä. Äkkiä syntyi yleinen hiljaisuus; se oli\nepämieluista.\n\n-- Hyvä, päätti Ilja Petrovitsh -- emme tahdo enää kauvemmin pidättää\nteitä.\n\nRaskolnikov läksi. Hän voi vielä kuulla, miten keskustelu hänen\nlähdettyään taas äkkiä uudelleen vilkastui ja ylinnä kaikkia kuului\nNikodin Fomitshin kysyvä ääni... Kadulla hän tuli täyteen tajuntaansa.\n\n\"Kotitarkastus, kotitarkastus, heti kotitarkastus!\" toisteli hän\nitsekseen kiirehtäen kulkuaan. \"Senkin ryövärit! Epäilevät!\" Entinen\npelko valtasi hänet taas kiireestä kantapäähän.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Mutta ehkä kotitarkastus jo oli pidetty? Ehkä tapaan heidät\nasunnossani?\"\n\nNyt on hän jo huoneessaan. Mitään ei ole tapahtunut, kukaan ei ollut\nsiellä. Eipä hän huomannut Nastasjaakaan. Mutta Herra Jumala! Miten oli\nhän voinut jättää kaikki nuo tavarat tuonne nurkkaan?\n\nHän kiirehti kätköpaikkaan ja veti sieltä tavarat seinäpaperin alta\npistääkseen ne taskuihinsa. Niitä oli kahdeksan esinettä: kaksi pientä\nrasiaa, sisältäen korvarenkaita, y.m. -- hän ei sitä katsonut -- sitten\nneljä pientä nahkarasiaa, sanomalehtipaperiin käärittyinä, ja vielä\njokin esine, ehkä ritarinmerkki, myös käärittynä sanomalehtipaperiin.\n\nHän pisti vähän joka taskuun ja tarkasteli, ettei päältä nähden\nsaattaisi havaita mitään. Kukkaron otti hän myös myötäänsä. Sitten hän\nläksi ja jätti oven tällä kertaa vallan auki.\n\nHän kulki nopeasti ja vakain askelin, vaikka tunsikin itsensä kuin\nsärjetyksi; mutta hän oli täydessä tajussaan. Hänen ainoana huolenaan\noli se mahdollisuus, että häntä voitiin ajaa takaa, että puolen tunnin\nkuluessa, ehkä neljänneksenkin, voitiin antaa käsky seurata hänen\njälkiään; hänen oli siis hinnalla millä tahansa koetettava saada kaikki\nkätköön niin pian kuin mahdollista. Hänen oli se tehtävä niin kauvan\nkuin hänellä vielä oli vähinkin määrä fyysillistä ja henkistä voimaa\njälellä... Mutta minne hän ne kätkisi?\n\nSen seikan suhteen oli hän jo kauvan sitten tehnyt päätöksensä: hän\nheittää kaikki kanavaan -- sittenhän kaikki oli loppu! Sen oli hän\npäättänyt viime yönä kuumeen houreissa ... noina hetkinä, jolloin hän\nuseampaan kertaan koetti rohkasta itseään ja lähteä: \"nopeasti,\nnopeasti, kaikki kätköön!\" Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty.\n\nHän oli jo harhaillut noin puoli tuntia, ehkä myös kauvemmin, Katarinan\nkanavan varsilla ja etsinyt jotakin paikkaa, missä voisi päästä veden\nrajaan. Mutta hänelle ei tarjoutunut mitään tilaisuutta aikeensa\ntoteuttamiseen; joko oli rannassa veneitä tai huuhtoivat pesijättäret\nsiellä liinavaatteitaan, kaikkialla hääri ihmisiä. Joka puolelta olisi\nvoitu nähdä, jos joku olisi laskeutunut rantaan, pysähtynyt ja heittänyt\njotakin veteen; se oli mahdotonta. Ja elleivät laatikot vielä sitä\npaitsi vaipuisi pohjaan, vaan uiskentelisivat pinnalla -- mikä oli\nsangen luultavaa -- silloin jokainen heti kiinnittäisi huomionsa niihin.\nHänhän sitä paitsi jo nytkin kiinnitti kaikkien ohikulkevien huomion\npuoleensa; häntä katseltiin ohi mentyäkin ikäänkuin hän yksinään\nansaitsisi huomiota. \"Mistä se johtuu, vai kuvittelenko sellaisia vain\nmielessäni?\" -- ajatteli hän.\n\nVihdoin johtui hänen mieleensä, että ehkä oli parasta mennä Nevalle.\nSiellä ei ollut niin paljon kansaa, siellä ei kukaan kiinnitettäisi\nhuomiota -- mutta ennen kaikkea niin kauvas täältä kuin mahdollista. Hän\nihmetteli sitä, ettei jo ennen tullut ajatelleeksi sitä; nyt oli hän\nhyödyttömästi käyttänyt puoli tuntia vain siitä syystä, että oli yöllä\nhoureissaan päättänyt tulla tälle paikalle. Hän oli sangen hajamielinen\nja muistamaton ja tunsi sen hyvin. Mutta nyt oli kiirehdittävä!\n\nHän kulki Nevalle V----n prospektia myöten. Mutta matkalla mietti hän\nvielä erästä seikkaa: \"Miksi heittää sitä veteen? Eikö olisi parasta\nkaivaa se jonnekin kauvas maahan, saarille, yksinäiseen paikkaan\nmetsässä jonkun risukon alle ja painaa paikka mieleensä?\" Ja vaikka hän\ntunsi olevansa kykenemätön harkitsemaan kaikkea, selvästi ja\nperinpohjasesti, niin tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin ei tätä\najatusta vastaan olisi mitään sanomista.\n\nMutta tätäkään aijettaan ei hän toteuttanut; tultuaan nimittäin V----n\nprospektin ohi paikalle, huomasi hän vasemmalla alastoman, kiviaidan\nympäröimän pihan. Tässä pihassa oli lautojen ympäröimä paikka, jossa oli\nkoottuna joukko rakennustarpeita. Kauvempaa pihalta näkyi savuttunut\nkivirakennus, luultavasti paja tai konetehdas; kaikki oli hiilenpölyn\npeitossa. Tässä olisi sopivata heittää kaikki luotaan ja mennä tiehensä.\n\nHän katseli tarkkaavasti ympärilleen ja kun ei hän nähnyt ketään\npihalla, meni hän sinne. Hän oli juuri pistämäisillään käden taskuunsa,\nkun hän huomasi portin takana suuren, hakkaamattoman kiven, ehkä noin\npuolen sentnerin painosen; se oli sen kiviaidan vieressä, mikä erotti\npihan kadusta. Kadulla kulki väkeä ohi, mutta kukaan ei voinut nähdä\nsinne, ellei tullut kadulta pihalle; se voi kyllä tapahtua ja siksi oli\nhänen kiirehdittävä.\n\nHän kokosi siis voimansa ja hänen onnistui vierittää kivi pois\npaikaltaan. Sen alla oli syvennys, ja sinne hän heitti kaikki tavarat\ntaskuistaan; kukkaron pani hän päällimäiseksi. Sitten hän vieritti kiven\ntaas paikalleen ja se meni taas samalle paikalle kuin ennenkin, se oli\nnyt vain hieman korkeammalla. Hän kokosi multaa ympärille, polki sitä\njaloillaan, niin ettei kukaan huomaisi mitään.\n\nSitten hän läksi paikalta, kääntyen torille. Tavaton ilo valtasi hänet,\naivan samallainen kuin äskettäin polisikonttorissa. \"Todisteet ovat\nhaudatut!\" Kenen mieleen johtuisi etsiä tuon kiven alta; se oli kyllä\nollut siinä siitä saakka kuin talo rakennettiin ja saisi ehkä olla\nsamassa paikassa vielä yhtä kauvan. Ja mitäpä sitten, vaikka tavarat nyt\nlöydettäisiinkin? Kuka ajattelisi juuri häntä? Kaikki jäljet olivat\nhävitetyt, missä olivat todisteet? Hermostunut hymyily leikitsi hänen\nhuulillaan hänen kulkiessaan torin poikki. Mutta tultuaan K----n\nbulevardille, missä hän toissa päivänä oli kohdannut tuon tytön, katosi\nhymy äkkiä. Toiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Hänestä oli sangen\nvastenmielistä mennä nyt tuon penkin ohi, jolla hän oli istunut tytön\nlähdettyä; samaten olisi hänestä tuntunut sangen vastenmieliseltä\nkohdata taas tuo sama polisi, jolle hän oli silloin antanut nuo\nkaksikymmentä kopekkaansa. \"Piru hänet periköön!\"\n\nHän kulki ja katseli ympärilleen, hajamielisenä ja harmistuneena. Kaikki\nhänen ajatuksensa liikkuivat nyt ainoastaan yhden seikan vaiheilla --\nhän tunsi, että se oli pääseikka, että hän nyt, aivan nyt, oli silmä\nsilmäkkäin sen kanssa, muuten ensi kertaa kahdessa kuukaudessa.\n\n\"Piru periköön kaikki!\" tuli hän äkkiä ajatelleeksi tavattoman\nkatkeroituneena. \"No, jos minun sitten tulee alkaa uutta elämää, niin\nolkoon niin, piru minut periköön!... Mutta Jumalani, miten tyhmää tämä\nkaikki onkaan!... Ja mitä olenkaan tänään valehdellut ja teeskennellyt!\nMiten katalasti imartelin ja hyväilinkään tuota konnaa, Ilja\nPetrovitshiä. Mutta sekin on vain tyhmyyttä; annan palttua kaikelle ja\nkaikille!\"\n\nÄkkiä hän pysähtyi; uusi, aivan odottamaton ja tavattoman yksinkertainen\nkysymys saattoi hänen ajattelemaan tykkänään toista, hämmästyttäen häntä\nrajattomasti.\n\n-- Jos nyt kaikki tämä on tehty harkinnan jälkeen, eikä vallan\nsuunnittelutta, jos sinulla oli varma ja määrätty päämäärä -- mistä\njohtui silloin se, ettet edes katsonutkaan rahakukkaroon, ettet edes\ntiedä, mitä olet saanut ja miksi olet koonnut päällesi kaikki nämä\ntuskat, tehnyt kaikki nämä kurjat, inhottavat ja kauheat teot täydessä\ntajussasi? Sinähän aijoit ensin heittää kaikki veteen, kukkaron ja nuo\nmuut esineet, joita et edes tarkastellut... Miten se on selitettävissä?\"\n\n\"Niin, siten on asian laita; aivan niin.\" Hän oli muuten tiennyt sen jo\nedeltäpäin, kun hän silloin tuona yönä päätti kaikki yhtään epäilemättä\nja horjumatta, aivan kuin sen olisi tullut olla siten, eikä mitenkään\nmuuten... Niin, hän tiesi sen hyvin ja muisti sen selvästi; siten oli\nhän myös päättänyt eilen sinä hetkenä, jolloin istui arkun ääressä ja\nveti sieltä esiin rasian... Niinhän se oli!...\n\n\"Se johtuu siitä, että olen sairas,\" päätti hän vihdoin synkkänä --\"olen\nkiusannut ja piinannut itseäni, enkä nyt enää tiedä, mitä teen. Sekä\neilen että toissa päivänä kiusasinkin itseäni myös -- kaiket päivät\nläpeensä. Vasta sitten, kun taas olen terve, lakkaavat nämä tuskat.\nMutta ellen enää tulekaan terveeksi?... Jumalani, miten vastenmielistä\nkaikki on minusta!\" Hän kulki edemmäs pysähtymättä. Hän koetti nyt vain\nkuluttaa aikaansa, mutta hän ei tiennyt, miten hän menettelisi. Hänet\nvaltasi voittamaton inhon tunne kaikkea kohtaan, mikä häntä ympäröi ja\nmitä hän kohtasi, jäykkä, voittamaton vihan tunne. Hän olisi nyt\nmieluimmin sylkenyt tai purrut sitä, joka oli häntä miellyttänyt...\n\nTultuaan Vasili-Ostroville pikku Nevan yli vievän sillan luo pysähtyi\nhän. \"Tuolla hän asuu, tuossa talossa. Miten on tämä selitettävissä,\nolenhan minä Rasumihinin asunnon edustalla! Enpä tiedä! Aivan kuin\nsilloinkin... Olenko tullut tarkotuksella tänne vai sattumaltako? Muuten\non saman tekevää ... luullakseni toissa päivänä sanoin ... että menisin\n_sitä seuraavana_ päivänä hänen luokseen; niin, ja siksi olen nyt tässä!\nMiksikä en nyt voisi mennä hänen luokseen?\"...\n\nHän kulki portaita ylös viidenteen kerrokseen Rasumihin luo.\n\nTämä oli kotona, istui huoneessaan, kirjotti ja tuli itse avaamaan\nhänelle ovea. He eivät olleet nähneet toisiaan neljään kuukauteen.\nRasumihin oli puettuna risaseen kotinuttuun ja paljaissa jaloissaan oli\nhänellä tohvelit; hänen partansa oli ajamaton ja kasvonsa pesemättömät;\nhän hämmästyi suuresti.\n\n-- Miten sinun laitasi on? huudahti hän katsellen toveriaan kiireestä\nkantapäähän; sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi pitkän, hiljasen\nvihellyksen.\n\n-- Noinko huonossa tilassa sinä olet? Voitathan sinä minutkin, lisäsi\nhän katsellen Raskolnikovin rääsyjä. -- Mutta istuhan, sinä kai olet\nväsyksissä! Ja kun Raskolnikov istuutui huomasi Rasumihin vasta, että\nhänen vieraansa oli sairas.\n\n-- Sinähän olet todella sairas, etkö tiedä sitä? Hän aikoi koettaa\nRaskolnikovin valtimoa, mutta, tämä veti pois kätensä.\n\n-- Ei ole tarpeen, sanoi hän; on tullut ... niin, minulla ei ole mitään\nopetustunteja ... tahtoisin mielelläni ... sitä paitsi, en tarvitse\nmitään opetustunteja.\n\n-- Mitä? Sinähän hourailet! huomautti Rasumihin, joka lakkaamatta\ntarkasteli häntä.\n\n-- Enkä, en minä houraile... Raskolnikov nousi. Mennessään Rasumihinin\nluo ei hän ollut ajatellut joutuvansa seisomaan silmä silmäkkäin tämän\nkanssa. Vasta nyt, tällä hetkellä, tunsi hän ettei hän kyennyt seisomaan\nsilmä silmäkkäin kehenkään kanssa. Hän oli melkein pakahtua\nsuuttumuksesta itseensä, vaikka oli vasta tuskin astunut kynnyksen yli.\n\n-- Hyvästi, lausui hän äkkiä ja meni ovea kohti.\n\n-- Mutta odotahan, odotahan; senkin houkkio!\n\n-- Ei ole tarpeen! vastasi hän ja veti uudelleen kätensä takasin.\n\n-- Mutta tuhat tulimmaista, miksi olet sitten tullut tänne? Oletko\ntäydessä tajussasi? Tuohan on jo vallan loukkaavaa ... en minä sinua\nnoin päästä!\n\n-- No, kuule sitten: olen tullut luoksesi, koska en tunne ketään muuta,\njoka voisi auttaa minua ... alkamaan... Sinä olet parempi -- se on\nviisaampi kuin nuo toiset ja voinet tuomita paremmin... Mutta nyt\nhuomaan, etten tarvitsekaan sinua kuuletko, en mitään ... en kenenkään\npalveluksia, enkä kenenkään osanottoa... Minä itse ... yksinäni... No,\nnyt riittää jo! Päästä minut rauhaan.\n\n-- Odotahan toki hetkinen, senkin nokikolari! Sinähän olet vallan hullu!\nTee kuten tahdot. Opetustunteja, näetkö, ei ole itsellänikään, enkä\nmuuten välitäkään sellaista, mutta tuolla torin laidassa on eräs\nkirjakauppias Gerumivov, joka tavallaan on parempi kuin kaikki\nopetustunnit. En tahtoisi vaihtaa häntä viiteen opetustuntiinkaan. Hän\naikoo ruveta julkasemaan pikkukirjasia, luonnontieteellisiä\npikkukirjasia -- sellaset tekevät kauppansa nykyään! Pelkkä nimi on\nrahan arvonen -- olet aina sanonut, että minä olen tyhmä; on niitä\nJumala paratkoon, vielä minuakin tyhmempiä! Nyt hän puhuu vielä jostain\nerikoisesta suunnasta -- luonnollisestikaan ei hän käsitä sitä, ja minä\nkannatan luonnollisestikin häntä hänen läsnäollessaan. Siinä on yli\nkahden arkin saksalaista tekstiä -- minun mielipiteeni mukaan tyhmintä\nmahdollista sekasotkua ... sanalla sanoen se on tutkimus aiheesta, onko\nnainen ihminen vai eikö? Luonnollisestikin todistetaan siinä mitä\njuhlallisimmin, että nainen myös on ihminen. Se kuuluu Gerumivovin\nmielipiteen mukaan naiskysymykseen; minä käännän tämän ja hän venyttää\nsen kahdesta ja puolesta arkista kuuden arkin mittaseksi; sitten\nannetaan sille helähtävä otsikko, joka täyttää puoli sivua, ja\nlähetetään kirja markkinoille puolen ruplan hintasena. Kääntämisestä\nsaan kuusi ruplaa arkilta, siis noin viisitoista koko teoksesta; siitä\nolen ottanut etukäteen kuusi ruplaa. Kun tämä on valmis, alamme\nsuomentaa jotakin valaita käsittelevää, sitten tulee joitakin kappaleita\nteoksen \"Confessions\" toisesta osasta -- muutamat ovat pitkäveteisiä\nloruja. Joku on nimittäin saanut Gerumivovin uskomaan, että Rousseau\nmyös oli jonkinlainen Radishtshev. Minä en luonnollisestikaan, piru\nperiköön, sano mitään sitä vastaan! -- No, tahdotko kääntää toisen arkin\nteosta \"Onko nainen ihminen vai eikö?\" Jos haluat, niin ota kirja, ota\npaperia, kyniä -- kaikki saat ilmaseksi -- ja tässä saat kolme ruplaa;\nolen ottanut käännöspalkkiosta kuusi ruplaa etukäteen toista ja kolmatta\narkkia vastaan, siitä siis tulee kolme ruplaa sinun osallesi. Kun\nsinulla on arkki valmis, saat loput kolme ruplaa. Ja sitten pyydän,\nettet uskoisi minun tahtoneen tehdä sinulle mitään palvelusta.\nPäinvastoin, tuskin olin nähnyt sinua, kun mieleeni johtui, että sinusta\nvoisi olla hyötyä minulle. Ensinnäkin olen jotenkin epävakava\noikokirjotuksessa ja toiseksi en ole myöskään kovin perehtynyt saksaan,\njonka vuoksi itse keksinkin suurimman osan; mutta lohduttelen itseäni\nsillä, että käännös sen johdosta vielä paranee, mutta voihan se,\npeijakas vieköön, tulla, ennestään huonommaksikin!... Otatko vai etkö?\n\nRaskolnikov otti vaijeten saksalaisen alkutekstin, otti kolme ruplaa ja\nläksi pois sanaakaan sanomatta. Mutta päästyään lähimmälle kadulle,\nkääntyi hän äkkiä, meni vielä kerran Rasumihinin luo ja laski tälläkin\nkertaa sanaakaan sanomatta paperit ja rahat pöydälle ja läksi tiehensä.\n\n-- Mutta sinussahan on juoppohulluus! huusi Rasumihin suuttuneena hänen\njälkeensä. -- Vai tahdotko ilveillä kanssani? Vallan saatoit minut pois\nsuunniltani!... Miksi, piru vieköön, tulit ollenkaan tänne?\n\n-- En tarvitse mitään käännöksiä, mutisi Raskolnikov mennessään portaita\nalas.\n\n-- Mutta mitä, perhana vieköön, sitten tarvitset? huusi Rasumihin\nhänelle. Toinen kulki vain vaijeten edelleen.\n\n-- Kuulehan! Missä sinä asut?\n\nVastausta ei seurannut.\n\n-- No, piru sinut periköön!...\n\nRaskolnikov oli jo taas kadulla. Nikolain sillalla sattui hän vielä\nkerran tulemaan tajuihinsa erään hänelle sangen vastenmielisen tapauksen\njohdosta. Eräs ajuri oli nimittäin antanut hänelle aito sivalluksen\npiiskalla selkään, syystä että hän oli ollut joutua hevosten jalkoihin,\nvaikka ajuri oli huutanut hänelle kolme, neljä kertaa. Piiskan isku teki\nniin kipeätä, että hän juoksi aina kaidepuuhun asti (hän kulki\najatuksissaan keskellä siltaa, ajotiellä, eikä jalkakäytävällä); hän\npuri raivoissaan hampaitaan; lähellä olevat nauroivat luonnollisesti.\n\n-- Se on oikein hänelle!\n\n-- Mokomakin lurjus!\n\n-- Tietystikin hän tekeytyy juopuneeksi ja koettaa joutua pyörien\nruhjottavaksi; meidän siitä on sitten vastattava.\n\n-- Se on myös ammattia, veliseni, se on myös ammattia!...\n\nHänen vielä seisoessaan kaidepuun ääressä ja katsellessaan pois ajavia\najopelejä, sekä selkäänsä hieroessaan tunsi hän äkkiä, että joku pani\nrahaa hänen käteensä. Hän nosti päätään; hänen edessään seisoi eräs\nvanha, päähineeseen puettu kauppiaan vaimo ja hattupäinen, päivänvarjoa\nkantava tyttö, arvattavasti edellisen tyttö. \"Ottakaa, isä hyvä,\nKristuksen tähden.\" Hän otti rahat ja he loittonivat. Raha oli\nkahdenkymmenen kopeekan lantti; puvusta päättäen voi häntä hyvinkin\npitää kerjäläisenä ja lahjan suuruudesta oli hänen luonnollisesti\nkiitettävä piiskan iskua, joka herätti heissä myötätuntoa.\n\nRaha kourassa kulki hän noin kaksi askelta eteenpäin ja kääntyi\nkasvoineen Nevaan päin, kohti hallituspalatsia. Taivas oli pilvetön ja\nvesi melkein sinistä, mikä on poikkeus Nevan suhteen. Tuomiokirkon\nkullattu kupooli, jota ei ole mistään edullisempaa katsella kuin täältä,\nloisti. Piiskan iskun tuottama kipu oli laannut tuntumasta, levoton,\nepäselvä ajatus valtasi hänet nyt tykkänään. Hän seisoi katsellen kauvan\nja jäykästi kaukaisuuteen; tämän paikan hän tunsi sangen hyvin. Ehkä\nsata kertaa oli hän pysähtynyt tähän kotimatkallaan yliopistosta\nkatsellakseen tätä todella komeata maisemaa ja melkein joka kerta oli\nhän kummastellut sen arvotuksentapasen vaikutuksen johdosta, minkä se\nhäneen teki. Selittämätön vilun tunne valtasi hänet aina hänen\nkatsellessaan tätä näköalaa. Hän ihmetteli joka kerta tuota synkkää ja\narvotuksellista vaikusta ja onnistumatta tähän asti selittää sitä toivoi\nhän tulevaisuuden ratkasevan arvotuksen. Se tuntui hänestä omituiselta,\nettä hän nyt oli, kuten ennenkin, pysähtynyt samalle paikalle ja että\nhän todella vielä voi kuvitella sellasta, että samat ajatukset, sama\nkysymys ja kuvat huvittaisivat häntä nyt yhtä paljon kuin silloin ...\naivan äskettäin vielä. Se tuntui hänestä melkein naurettavalle, mutta\nkuitenkin ahdisti se hänen rintaansa. Syvällä, syvällä tuolla\npohjattomassa kuilussa näki hän kaiken menneen, kaikki muinaiset\najatuksensa, päämääränsä ja vaikutuksensa -- myös koko tämän panoraaman,\nitsensä ja kaikki, kaikki! Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän yhä\nkauvempana siitä, niin että se vihdoin häipyi hänen silmistään. --\nTahdottomasti liikahtaessaan tunsi hän lantin kädessään; hän katseli\nsitä, kohotti kätensä ja heitti sen pitkälle luotaan veteen; sitten\nkääntyi hän lähtemään kotiin. Hänestä tuntui kuin olisi hän tällä\nhetkellä aivan kuin yhdellä iskulla erottautunut kaikesta.\n\nHänen kotiin tullessaan oli jo ilta; kuuden tunnin ajan oli hän siis\nkuljeskellut. Mitä teitä hän oli kulkenut, sitä ei hän enää tiennyt. Hän\nriisuutui, pani maata, väristen kuin uupunut hevonen, sohvalle, veti\npäällystakkinsa ylitseen ja vaipui uneen... Kamala huuto herätti hänet\njälleen. Jumala paratkoon, mikä huuto se oli! Sellaisia luonnottomia\nääniä, sellaista ulvontaa, voihkimista, hampaitten kiristelyä, itkuja ja\nsolvauksia ei hän ollut vielä koskaan kuullut. Hän ei ollut voinut\nkuvitellakaan moista eläimellistä esiintymistä. Kamalan tuskan\nahdistamana nousi hän ja istuutui: hän kärsi tavattomasti. Iskut, huudot\nja kiroukset kävivät yhä taajemmiksi. Äkkiä erotti hän suureksi\nkummastuksekseen emäntänsä äänen. Hän ulvoi, rukoili ja pyyteli\nkiihkeästi, nieli sanansa, niin ettei saattanut ymmärtää mitään --\nkerjäsi, että häntä lakattaisiin lyömästä, sillä tuntui siltä, kuin\nolisi häntä lyöty portaissa säälimättömästi. Lyöjän ääni oli käheä ja\nkamala kuulla siinä ilmenevän vihan ja raivon tähden. Äkkiä tunsi\nRaskolnikov äänen, se oli Ilja Petrovitshin! Ilja Petrovitsh oli siellä\nja pieksi emäntää -- hän potki häntä jalkoineen, iski hänen päätään\nportaita vastaan -- se on selvää, sen kuulee äänestä, voihkinasta,\niskuista! Mitä on tekeillä? Onko jo maailmanloppu? Raskolnikov kuulee,\nmiten paikalle kiiruhtaa ihmisiä kaikista kerroksista, kaikista\nportaista, ääniä, huutoja kajahtaa; siellä juostaan, koputetaan,\nisketään ovia kiinni, juostaan sinne, tänne!... \"Mutta miksi niin, mutta\nmiksi niin, ja millä oikeudella?\" toisti hän, luullen tulevansa\nhulluksi. Mutta ei, hänhän kuuli sen selvästi! Pian siis tullaan\nvarmasti hänenkin luokseen, sillä ... sehän on selvää, että tämä\ntapahtuu vain _sen tähden, vain sen tähden ... eilisen johdosta_ ...\nJumala paratkoon! Hän aikoi panna oven säppiin, mutta ei voinut kohottaa\nkättään ... ja olisihan se muuten hyödytöntäkin. Tuska vaivasi hänen\nsydäntään kuin jäälohkare, painoi häntä niin että hän nukahti...\nVihdoinkin se loppui ... vähitellen muuttui kaikki rauhaisaksi, noin\nkymmenen minuuttia oli sitä voinut kestää. Emäntä valitteli ja voihki,\nIlja Petrovitsh uhkaili ja solvasi yhä edelleen. Vihdoin hänkin vaikeni;\nhänen ääntään ei enää kuulu, onkohan hän mennyt pois? Herra Jumala!\nNiin, myös emäntä poistuu, lakkaamatta voihkien ja valitellen ... nyt\nisketään hänen ovensa kiinni... Joukko hajaantuu -- saattaa vielä kuulla\nheidän valittelevan, riitelevän, kutsuvan toisiaan, osaksi huutaen,\nosaksi kuiskaten. Heitä mahtoi olla sangen paljon; koko talon väki oli\nkasaantunut. Mutta, Jumalan tähden, onko se mahdollista?... Ja miksi,\nmistä se johtui?\n\nRaskolnikov vaipui väsyneenä takasin sohvalle, mutta ei voinut enää\nsulkea silmiään; noin puoli tuntia ujui hän moisessa tilassa tuntien\nniin sietämätöntä, rajatonta kauhua, ettei hän koskaan ollut tuntenut\nsen vertaa. Äkkiä tuli huone valosaksi. Nastasja tuli sisään kynttilä\nkädessä, tuoden keittoa. Katseltuaan tarkkaavasti Raskolnikovia ja\nnähtyään että hän oli valveilla, laski hän kynttilän kädestään ja asetti\nleivän, suolan, lautasen ja lusikan pöydälle.\n\n-- Et kai sinä ole syönyt mitään eilisestä lähtien, vaan olet\nkuljeskellut ympäri kaupunkia, vaikka väriset kuumeessa?\n\n-- Nastasja ... miksi emäntää piestiin?\n\nNastasja katseli häntä tarkkaavasti.\n\n-- Kuka löi emäntää?\n\n-- Ilja Petrovitsh, polisiupseerin apulainen ... tuolla portaissa noin\npuoli tuntia sitten... Miksi hän löi häntä sillä lailla ja ... miksi hän\ntuli tänne?\n\nNastasja rypisti otsaansa ja katseli Raskolnikovia kauvan vaijeten. Tämä\ntuijottaminen tuntui Raskolnikovista vastenmieliseltä ja teki hänet\nsurulliseksi.\n\n-- Nastasja, miksi sinä vaikenet? kysyi hän arasti ja heikolla äänellä.\n\n-- Se on veri..., vastasi tämä vihdoin hiljaa, ikäänkuin puhuen\nitsekseen.\n\n-- Veri?... Mikä veri?... mutisi Raskolnikov kalveten ja lähennellen\nseinää.\n\nNastasja katseli häntä yhä vieläkin vaijeten.\n\n-- Kukaan ei ole lyönyt emäntää, sanoi hän vihdoin ankarasti ja\npäättävällä äänellä.\n\nRaskolnikov katseli häntä ja voi tuskin hengittää.\n\n-- Minä kuulin sen kuitenkin ... en nukkunut ... olin valveilla, vastasi\nhän vielä aremmin. -- Minä kuuntelin kauvan ... se oli poliisiupseerin\napulainen ... kaikki tulivat juosten portaisiin...\n\n-- Täällä ei ole ollut ketään! Veri se on, joka tekee sinut\nrauhattomaksi. Kun ei sillä ole mitään tietä, jolloin se seisahtuu, niin\nkäy pää noin pyörälle... Tahdotko syödä vähän?\n\nRaskolnikov ei vastannut. Nastasja seisoi vielä hetkisen katsellen\nhäntä.\n\n-- Anna juotavaa ... Nastashuska.\n\nNastasja läksi noutamaan vettä, tuoden sitä valkeassa porsliniruukussa;\nmutta Raskolnikov ei muistanut enää enempää. Hän muisti vain sen, että\nryyppäsi kerran ja kaasi päälleen. Sitten hän menetti taas tajuntansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSairautensa aikana ei hän aina ollut tajutonna; hän oli kuumeellisessa\ntilassa, joka toisinaan vaihtui pyörrytykseen ja osittaiseen tajuntaan.\nMyöhemmin muisti hän sangen vähän tästä. Toisinaan hänestä tuntui siltä\nkuin kokoontuisi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka tahtoivat viedä\nhänet jonnekin, ja riitelivät ja torailivat hänestä. Sitten oli hän taas\nyksinään huoneessaan, kaikki olivat menneet tiehensä aivan kuin\npeloissaan, ainoastaan toisinaan avattiin ovea hieman, katsottiin häntä,\nuhattiin häntä, puhuttiin keskenään, naurettiin ja suututettiin häntä.\nHän muisti, että Nastasja usein oli hänen luonaan, voipa vielä erottaa\nvielä erään toisenkin, tutun; mutta hän ei tiennyt, kuka tämä todella\noli ja se kiusasi häntä, itkipä hän sen johdosta. Toisinaan hänestä\ntuntui siltä kuin olisi hän maannut siinä sillä lailla kokonaisen\nkuukauden, toisella kerralla siltä -- kuin olisi vielä sama päivä. Mutta\n_tuota tapausta_ ei hän ajatellut enää ollenkaan; mutta silloin tällöin\ntuntui hänestä siltä kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota ei saanut\nunohtaa -- hän kiusasi itseään päästäkseen sen perille; hän voihki,\nraivostui tai joutui sietämättömän tuskan valtaan. Sitten hän tahtoi\nnousta, tahtoi paeta, mutta aina esti joku häntä väkivallalla, ja hän\nvaipui heikkouden ja tajuttomuuden tilaansa. Vihdoin hän tuli täysin\ntajuihinsa.\n\nSe tapahtui eräänä aamuna kello kymmenen. Jos päivät olivat valosat,\nleikki aina tällä tunnilla valonsäde hänen kamarinsa oikealla seinällä.\nHänen vuoteensa vieressä seisoi Nastasja ja eräs toinenkin henkilö, joka\noli hänelle ventovieras ja joka uteliasti katseli häntä. Se oli nuori,\nhieman parrakas, pitkään takkiin puettu mies; hän näytti\nrahanlaskijalta. Puoliavoimesta ovesta katseli emäntäkin. Raskolnikov\nkohottausi.\n\n-- Kuka on tuo, Nastasja? kysyi hän osottaen tuota nuorta miestä.\n\n-- Kas vaan ... hän on tullut tajuihinsa! sanoi Nastasja.\n\n-- Todellakin! vahvisti rahanlaskija. Emäntä sulki oven ja katsoi. Hän\noli sangen ujo, ja keskustelu sekä selitykset olivat hänestä\nvastenmielisiä: hän oli lihava, paksu, nelikymmenvuotias nainen; hänen\nsilmänsä olivat mustat, samaten silmäripset; muuten hän oli laiskuuden\nja hyvinvoinnin vuoksi hyväntahtoinen, jotenkin kaunis, mutta\nsanomattoman ujo.\n\n-- Kuka te olette? kysyi Raskolnikov kääntyen rahanlaskijan puoleen.\nMutta tällä hetkellä avausi ovi sepposen selälleen ja sisään astui\nRasumihin, joka kumartausi, jottei iskisi päätään mihinkään.\n\n-- Tämähän on oikea hytti, huudahti hän sisään tullessaan, -- melkein\naina lyön otsani johonkin -- ja tätäkö kutsutaan asunnoksi! Mutta\nsinähän, veliseni, olet tullut tajuihisi! Kuulin sen äsken Pashenkalta.\n\n-- Hän heräsi juuri, sanoi Nastasja.\n\n-- Äsken heräsi, vahvisti rahanlaskija hymysuin.\n\n-- Mutta te, kuka te olette? kysyi Rasumihin häneltä. -- Minä olen\nRasumihin, ylioppilas ja aatelismiehen poika; tämä tässä on ystäväni.\nNo, entä te, kuka te olette?\n\n-- Minä olen eräässä konttorissa, kauppias Shelopajevin rahanlaskija ja\ntulen tänne liikeasioissa.\n\n-- Tehkää hyvin ja istukaa tänne tuolille! Rasumihin istuutui toiselle.\n-- Se oli oikein, veliseni, että heräsit, jatkoi hän kääntyen\nRaskolnikovin puoleen.\n\n-- Neljään päivään et sinä ole syönyt mitään, korkeintaan muutaman\nlusikallisen teetä. Sosimovitsh on ollut täällä kaksi kertaa. Muistatko\nSosimovitshiä? Hän tutki sinut tarkoin ja sanoi heti, ettei se ollut\nmitään vaarallista -- lorua kaikki vaan, joku isku päässä, hermotäräys,\nravinnon puute, sanoi hän -- siitä johtuu sairaus. Mutta se ei tee\nmitään, sellaista sattuu ja menee ohi. Hyvä toveri tuo Sosimovitsh,\nhänellä on hyvät taipumukset ammattiinsa. Mutta mitä! -- enhän minä\ntahdo pidättää teitä täällä, sanoi hän kääntyen uudelleen rahanlaskijan\npuoleen, -- tehkää hyvin ja ilmottakaa meille asianne? Ajattelehan,\nRodja, että konttorista tullaan jo toista kertaa tänne, aikasemmin oli\ntäällä eräs toinen, jonka kanssa jo olen puhunut. Kuka se oli, joka\nsilloin tuli?\n\n-- Luultavasti toissa päivänä; aivan oikein, se oli Aleksei\nSemjonovitsh, myös meidän konttorihenkilöitämme.\n\n-- Mutta ei kai hän ole niin tyhmä kuin te, vai mitä arvelette?\n\n-- Ehkäpä ei, hän onkin minua hienompi.\n\n-- Kiitoksen ansaitsette tuosta; no, olkaa hyvä ja jatkakaa.\n\n-- Asia on seuraava: Vasili Ivanovitsh Vahrushinilta, josta, kuten\notaksun, olette monta kertaa kuullut puhuttavan, on teidän äitinne\npyynnöstä tullut konttoriimme määräys suorittaa teille summa rahaa,\nalkoi rahanlaskija kääntyen Raskolnikovin puoleen. -- Siinä tapauksessa,\nettä olette täysin tajuissanne, suoritan teille viisineljättä ruplaa,\nminkä Vasili Ivanovitsh on äitinne pyynnöstä jättänyt tehtäväksemme.\nTunnetteko Vasili Ivanovitshin?\n\n-- Kyllä ... minä muistan hänet ... Vahrushinin ... sanoi Raskolnikov\nmiettivästi.\n\n-- Kuulkaa, hän tuntee kauppias Vahrushinin! huudahti Rasumihin. -- Hän\non siis täydessä tajussaan! Nyt minäkin huomaan, ettette tekään ole niin\ntyhmä. No, viisasta puhetta kuuntelee mielellään!\n\n-- Aivan oikein, hän se on, Vahrushin, Vasili Ivanovitsh; ja teidän\näitinne määräyksestä -- hänhän lähetti teille kerran ennenkin vähän\nsamalla lailla -- se nytkin tapahtuu. Toistaiseksi on minulla\njätettävänä teille viisineljättä ruplaa.\n\n-- Aivan oikein, \"toistaiseksi\", siinäpä sanoitte oikein! Tuo\n\"äidiltänne\" ei myöskään ollut hullumpaa. No, mitä te siis arvelette,\nonko hän jo täydessä tajussaan vai eikö vielä kokonaan -- mitä?\n\n-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on vain allekirjotuksen\nvuoksi, arvelen.\n\n-- Kyllä se toimitetaan. Onko teillä mitään kirjaa, johon voi kuitata?\n\n-- Kyllä, kyllä minulla on kuittauskirja, kas tässä!\n\n-- Antakaa tänne se. Nyt, Rodja, nouse, minä autan sinua; ota kynä ja\nkirjota alle; sillä nyt, rakas veliseni, tarvitsemme rahaa, rahat ovat\nmeille siirappia makeampaa.\n\n-- Ei tarvita, -- sanoi Raskolnikov ja työnsi kynän luotaan.\n\n-- Miksi ei niitä tarvita?\n\n-- Minä en kirjota nimeäni.\n\n-- Mutta, tuhat tulimmaista, miksi et?\n\n-- Minä en tarvitse mitään rahaa...\n\n-- Mitä, etkö tarvitse rahaa? Ei, veliseni, nyt sinä lasket leikkiä, sen\nvoin vaikka todistaa! Tehkää hyvin, älkääkä välittäkö hänestä, se on\nvain taas pieni kuumekohtaus. Se kohtaa niin usein häntä... Te olette\njärkevä mies ja me autamme häntä, se on, viemme yksinkertaisesti hänen\nkättään, hän kyllä kirjottaa. Auttakaa vähän.\n\n-- Voinhan minä muuten palata jonkun toisen kerran.\n\n-- Ei, ei; miksi vaivaisimme me teitä? Te olette järkevä mies... No,\nRodja, älä pidätä vierastamme ... etkö näe, että hän odottaa -- ja hän\nvalmistausi todella viemään Raskolnikovin kättä.\n\n-- Anna olla, teen sen itse... sanoi Raskolnikov ottaen kynän ja\nkirjottaen nimensä kirjaan. Rahanlaskija laski rahat ja poistui.\n\n-- Hyvä! Ja nyt, veliseni, etkö tahdo syödä vähän!\n\n-- Kyllä! vastasi Raskolnikov.\n\n-- Onko teillä keittoa?\n\n-- Kyllä, eilistä -- vastasi Nastasja, joka oli ollut sisässä koko ajan.\n\n-- Onko myös perunoita ja riissiä?\n\n-- Kyllä on perunoita ja riissiä.\n\n-- Hyvä, tuo tänne sitä ja ota mukaasi myös vähän teetä.\n\n-- Kyllä otan.\n\nRaskolnikov katseli Nastasjaa suuresti kummissaan uupunein silminsä. Hän\nvaikeni ja odotti, mitä se merkitsisi. \"Tuntuu siltä kuin en enää\nhourailisi,\" ajatteli hän, \"se on totta, toivon ma\"...\n\nParin minuutin päästä palasi Nastasja tuoden myös teetä. Keiton mukana\noli hän tuonut kaksi lusikkaa, kaksi lautasta ja kaikki lisätarpeet:\nsuolaa, piparijuurta, sinappia lihaa varten j.n.e. niin täydellisen\npöydän, ettei Raskolnikov ollut nähnyt sellaista pitkään aikaan.\nPöytäliinakin oli puhdas.\n\n-- Eipä olisi pahasti, Nastashushka, vaikka Praskovja Pavlovna\nlähettäisi myös pari pulloa olutta; kyllä me sitä juomme.\n\n-- Sen kyllä uskon, senkin veijari, mutisi Nastasja, lähtien kuitenkin\ntäyttämään annettua määräystä.\n\nRaskolnikov katseli edelleenkin tylsästi eteensä. Sillä välin istuutui\nRasumihin sohvalle hänen viereensä; tarttui häntä kömpelösti kuin karhu\nkaulaan, vaikkakin hän oli itse voinut kohottautua, ja vei oikealla\nkädellään lusikallisen keittoa hänen suuhunsa, ensin puhallettuaan sitä\npari kertaa, ettei hän polttaisi itseään. Keitto oli sangen vähän\nlämmintä. Raskolnikov nieli himokkaasti ensi lusikallisen, sitten toisen\nja kolmannen. Mutta äkkiä lakkasi Rasumihin arvellen että ensin oli\nkysyttävä lääkäriltä, ennenkuin hän sai enempää.\n\nNastasja tuli tuoden kaksi pulloa olutta.\n\n-- Tahdotko teetä!\n\n-- Kyllä.\n\n-- Anna nopeasti teetä, Nastasja, sillä mitä teehen tulee, ei meidän\ntarvitse kysyä sitä tiedekunnalta. Ah, siinähän on jo olutkin! Hän\nistuutui takasin tuolilleen, veti keiton ja lihan luokseen ja söi\nsellaisella ruokahalulla kuin ei hän olisi saanut mitään ruokaa kolmeen\npäivään.\n\n-- Nykyään syön päivällistä luonanne joka päivä, sanoi hän suu täynnä\ntuskin kuuluvasti, -- emäntäsi, Pashenka, juuri kohtelee minua niin\nkunnioittavasti. Minä en luonnollisestikaan ole tunkeileva hänen\nsuhteensa, mutta en pane myöskään vastaan. Kas tuossa tulee Nastasja\nteetä tuoden; miten kätevä hän sentään onkaan! Nastjenka, tahdotko\nolutta?\n\n-- Eläimeksikö minä rupeaisin!\n\n-- Entä teetä?\n\n-- Teetä kyllä.\n\n-- Kaada sitten! Odota, minä kaadan itse; käy istumaan pöydän ääreen.\n\nHän laittoi heti kaikki järjestykseen, kaasi teetä, sitten vielä toisen\nkupillisen, lopetti aamiaisensa ja istuutui taas sohvalle. Kuten\näskenkin tarttui hän vasemmallaan sairaan kaulaan, kohotti sitä ja alkoi\nsyöttää sairasta teelusikalla, taaskin puhallellen lakkaamatta ja sangen\nkiihkeästi ikäänkuin riippuisi paranemisen paras edellytys tästä\npuhaltelemisesta. Raskolnikov pysyi äänettömänä eikä vastustellutkaan,\nvaikka hän tunsikin jo olevansa taas kyllin voimakas nousemaan ja\nistumaan sohvalla ilman vierasta apua, hoitamaan lusikkaa tai kuppia\nomin käsinensä, jopa kävelemäänkin. Hänen mieleensä johtui omituinen,\nmelkeinpä eläimellinen viekkaus salata voimiaan ja jos tarpeellista oli,\nmyös teeskennellä toisinaan tajuttomuutta, tällöin kuitenkin\nkuunnellakseen ja tarkatakseen, mitä hänen ympärillään tapahtui.\nKuitenkaan ei hän voinut salata inhoaan, vaan noin kymmenen lusikallista\nsyötyään vapautti äkkiä päänsä, työnsi lusikan tulisesti takasin ja\nheittäytyi taas patjalleen. Hänen päänsä alla oli nyt oikea pääpatja --\nlainehtiva ja puhdaspäällyksinen; hän kyllä huomasi sen.\n\n-- Pashenka saa lähettää meille tänään hieman vadelmamehua, niin että\nvoimme sekottaa hänelle juomaa, sanoi Rasumihin jatkaen syöntiään ja\njuontiaan.\n\n-- Mistä hän saa vadelmamehua? kysäsi Nastasja pitäen teevatia viidellä\nkämmenellään ja siivilöiden teetä suussaan olevan sokeripalan läpi.\n\n-- Vadelmamehua, ystäväni, hän saa ostaa puodista. Näetkö, Rodja, sinun\nmaatessasi tajuttomana on tässä tapahtunut koko historia. Kun sinä viime\nkerralla juoksit luotani niin epäkohteliaasti sanomatta minulle, missä\nasut, raivostuin minä niin, että päätin saada sinut käsiini ja rangaista\nsinua. Aloin etsiä, heti samana päivänä, juoksin kaikkialla ja\ntiedustelin. Nykyisen asuntosi olin unohtanut, eikä minulla siitä selvää\nollutkaan. Niin, ja edellisestäsi tiesin vain sen, että se oli \"Viiden\nnurkkauksessa\" Garmalovin talossa. Etsiskelin kauvan tuota Garmalovin\ntaloa, kunnes osottausi, ettei talo ollutkaan Garmolovin, vaan Buhin.\nMiten toisinaan saattaakaan erehtyä! Minä olin vallan suuttunut ja menin\nvihdoin sattuman kaupalla osotetoimistoon. Ajattelehan, parissa\nminuutissa saivat he selvän sinusta; nimesi on siellä kirjoissa.\n\n-- Tiedän sen.\n\n-- Kun siis olin saanut selvän sinun asunnostasi, hankin heti tietooni\nsinun tilasi. Tiedän kaikki, veliseni, kaikki; sen voi vaikka\nNastasjakin todistaa; olen tehnyt tuttavuutta Nikodin Fomitshin kanssa,\nottanut selvän Ilja Petrovitshista, talonmiehestä, sihteeri Sametovista\nja vihdoin myös -- kaiken huipusta -- Pashenkasta!... Eikö totta,\nNastasja!...\n\n-- Hän tekee hänelle mitä tahtoo, mutisi Nastasja veitikkamaisesti\nnauraen.\n\n-- No, näetkö, veli hyvä, lyhyesti sanoakseni sain päähäni tuuman niin\nsanoakseni johtaa sähkövirran tänne kaikkialle ja kerrallaan raivata\npois kaikki ennakkoluulot, mitkä täällä vallitsevat; mutta Pashenka on\nvoittanut minut. Sitä minä en, veli hyvä, odottanut, että hän olisi ...\nniin miellyttävä ... niin! Mitä sinä arvelet?\n\nRaskolnikov vaikeni, mutta katseli edelleenkin häntä odottavin\nsilmäyksin.\n\n-- Niin! jatkoi Rasumihin kiinnittämättä huomiotaan Raskolnikovin\nvaiteliaisuuteen ja ikäänkuin tukeakseen omaa lausuntoaan -- nyt on\nkaikki mitä paraimmassa järjessä joka suhteessa!\n\n-- Niin, hän voi toimittaa jotakin! huudahti Nastasja uudelleen, sillä\nhänessä herätti tämä keskustelu tosi iloa.\n\n-- Mutta siinä sinä teit tyhmästi, veliseni, ettet saattanut asiaa\nparemmalle kannalle jo alussa. Pashenkasta on suoriuduttava toisella\ntavalla. Hänellä on niin sanoakseni aivan oikullinen luonne! Mutta siitä\nsaamme puhua enemmän sitten myöhemmin... Mutta miten saatoit antaa sen\nmennä niin pitkälle, että hän lopetti päivällisen lähettämisen luoksesi!\nEntä velkakirja sitten! Oletko sinä hullu, kun kirjotat nimesi\nvelkakirjaan! Ja sitten tuo tuleva naimisiin menosi hänen tytär\nvainajansa kanssa... Olen selvillä kaikesta! Muuten huomaan kyllä, että\ntämä on arka keskustelun aihe ja minä itse aasi; suo anteeksi. Ah niin,\nmitä tyhmyyksiin tulee, niin tiedä ettei Praskovja Pavlovna ole\nollenkaan niin tyhmä kuin ensi silmäyksellä saattaisi luulla, vai miten?\n\n-- Ei... sanoi Raskolnikov vitkaan, ajatellen olevan parasta lopettaa\nkeskustelu.\n\n-- Eikö totta? huudahti Rasumihin sangen ilosena sen johdosta että oli\nsaanut vastauksen. -- Mutta mikään erikoisen järkevä hän ei ollut, vai\nmiten? Sangen omituinen luonne ... en itsekään ymmärrä sitä...\nNeljänkymmenen vuoden vanha hän varmastikin on -- itse sanoo hän aina\nkuusineljättä. Muuten olen sangen pahoillani siitä, etten täydellisesti\nkäsitä häntä, vaikka jo tunnemme toisemme jotenkin hyvin. No, se on vain\ntyhmyyttä kaikki! Hän ajatteli nimittäin, ettet sinä enää ollut\nylioppilas, ettei sinulla ollut opetustunteja tai vaatteita, ja koska\nhänen tyttärensä oli kuollut, ei hänen enää tarvinnut kohdella sinua\nsukulaisena; ja kun sinä ryömit nurkkaasi etkä enää halunnut jatkaa\nseurustelua entiseen tapaan, sai hän aatoksen ajaa pois sinut. Se ajatus\noli hänellä ollut jo kauvan, velkakirja hänet vain saattoi levottomaksi,\netenkin kun sinä olit vakuuttanut, että äitisi maksaa...\n\n-- Siinä tein pahoin, että sanoin jotakin sellaista!... Äitini on niin\nköyhä, että hänen itsensä on melkein kerjättävä ... minä valehtelin,\nettä hän antaisi minun asua ja saada ruokaa, sanoi Raskolnikov\nkuuluvasti ja selvästi.\n\n-- No niin, sehän oli sangen järkevää. Seikka oli vain sellainen, että\neräs herra Tshebarov, joka on hovineuvos ja tottunut liikemies, sai\nasian alkuun. Ellei hän olisi siihen sekaantunut ei Pashenka olisi\ntehnyt mitään, sillä hänhän on niin ujo; mutta liikemies ei ole koskaan\nujo; hän kysyikin sen vuoksi heti, oliko mitään toiveita saada\nvelkakirjassa mainittu summa. Vastaus: kyllä on eräs äiti, joka nauttii\nsadankahdenkymmenen ruplan eläkettä ja joka ennen itse kärsii nälkää\nkuin jättää Rodjenkansa pulaan. Ja onpa eräs sisarkin, joka hätätilassa\nraataisi elinaikansa veljensä hyväksi. Sitä harkittiin ... makaa hiljaa\nvain. Olen nyt saanut selville kaikki, veli hyvä. Mutta se johtuu siitä,\nettä Pashenka on kunniallinen ja tunteellinen ja lörpöttelee kaikkea\nmahdollista... Tuleepa asiaan eräs liikemies -- ja sinä olet kadotettu.\nPashenka siirsi siis velkakirjan tuolle Tshebaroville ja tämä ei\nluonnollisesti viivytellyt ollenkaan, vaan antoi sen perittäväksi. Kyllä\nminä ajattelin saatuani kuulla tuon tehdä hänelle pienen metkun, mutta\nkun sitten sovimme sangen hyvin Pashenkan kanssa, tyydyin antamaan\nsellaisen määräyksen, että asian oli loputtava siihen sekä menin itse\ntakuuseen. Kuuletko, minä menin takuuseen puolestasi! Tshebarov\nkutsuttiin siis takasin, työnnettiin hänelle kymmenen ruplaa, otettiin\nvelkakirja takasin ja -- tässä on minulla kunnia antaa se sinulle\ntakasin -- sanasi on nyt tarpeeksi -- kas tässä, ota se, olen sitä\npaitsi repinyt sen kahtia, kuten tuleekin.\n\nRasumihin laski molemmat velkakirjan palaset pöydälle. Raskolnikov\nkatseli häntä, sanomatta sanaakaan ja kääntyen seinään päin. Rasumihin\ntunsi vastenmielisen liikutuksen tunnetta.\n\n-- Näen kyllä, veliseni, sanoi hän hetken kuluttua, että olen taas ollut\naika narri. Minä näet luulin saavani aikasi kulumaan ja mielesi\nrohkaistuksi puheillani, mutta minä olenkin vain suututtanut sinua.\n\n-- Sinäkö se siis olit, jota minä en kuumeessani tuntenut? kysyi\nRaskolnikov päätään kääntämättä.\n\n-- Niin, minä se olin; ja sinä jouduit vallan raivoihisi, kun minä\nsattumalta otin kerran Sametovin mukaani tänne.\n\n-- Sametovin?... Sihteerin?... Miksi? Raskolnikov kääntyi äkkiä ja\ntuijotti Rasumihiniin.\n\n-- Mutta mitä nyt ... miksi noin tulistut? Hän tahtoi tutustua sinuun,\noli itse sanonut toivovansa sitä, sillä me olimme jo paljon puhuneet\nsinusta... Miten olisin minä muuten voinut saada niin paljon tietoja\nsinusta? Hän on oiva mies, aivan erinomainen ... luonnollisesti\ntavallaan. Me olemme nyt ystäviä ja näemme toisemme melkein joka päivä.\nMinähän olen muuttanut tähän kaupunginosaan. Sitä et sinä vielä tiedä?\nMuutin tänne vallan äskettäin...\n\n-- Olenko houraillut?\n\n-- Sehän on selvää! Sinähän olet ollut vallan tajuton.\n\n-- Mitä olen houraillut?\n\n-- Kysymys sekin! Mitä sanotaan hourailemiseksi? No, veli hyvä, nyt ei\nole aikaa menetettävissä, nyt on toimittava.\n\n-- Tahdon tietää, mitä olen houraillut!\n\n-- Miksi juuri kyselet sitä -- Pelkäätkö ehkä jotakin salaisuutta? Ole\nvallan levollinen: mistään kreivittärestä ei ollut puhetta. Mutta\nverikoirasta ja korvarenkaista ja käädyistä ja krestovskijovista ja\njostakin talonmiehestä; myös Nikodin Fomitshista ja Petrovitshista,\nhänen apulaisestaan oli myös puhetta? Samaten suvaitsit olla sangen\nkiintynyt sukkaasi, huusit aina: \"Tuokaa tänne se!\" Sametov etsi itse\nsukkiasi joka nurkasta ja ojensi sinulle omakätisesti nuo inhottavat\nrääsyt parfymoituine ja sormuksilla koristeltuine sormineen. Vasta\nsilloin sinä rauhotuit ja pidit koko päivän tuota rääsyläjää käsissäsi.\nSitä ei auttanut koittaa ottaa sinun käsistäsi. Luultavasti on se vielä\ntuolla peiton alla. Ja sitten pyysit saada myös joitakin rääsyjä\nhousuistasi ja oikein vesissä silmin! Me koetimme saada selville, mitä\nrääsyjä ne mahtoivat olla -- mutta se oli mahdotonta... Mutta nyt\nliikeasioihin! Kas, tässä on viisineljättä ruplaa; niistä otan minä\nkymmenen, teen niiden käytöstä selon parin tunnin kuluttua. Sillä välin\nilmotan myös Sosimoville, miten sinun laitasi on, hänen olisikin jo\nkauvan sitten pitänyt olla täällä, sillä kello käy jo kahdettatoista.\nMutta te, Nastenka, katsokaa minun poissa ollessani, tarvitseeko hän\njuotavaa tai jotakin muuta... Sanonpa itse heti Pashenkalle, mitä\ntarvitaan. Terve nyt siksi aikaa!\n\n-- Pashenkaksi hän kutsuu häntä! Voi sinua viekasta veitikkaa! sanoi\nNastasja katsellen Rasumihinin jälkeen. Sitten hän juoksi alas\nkuunnellakseen, mitä Rasumihinilla oli sanottavaa emännälle; tytöstä\nnäki heti, että hän oli vallan Rasumihinin lumooma.\n\nTuskin oli Nastasja sulkenut ovea perässään, kun sairas heitti peitteen\npäältään ja hypähti vuoteeltaan kuin mielipuoli. Hän oli palavan\nkärsimättömästi odottanut sitä hetkeä, jolloin he läksisivät tiehensä\nheti tehdäkseen jotakin. Mutta mitä oli hänen tosiaan tehtävä?... Hän\noli taas unohtanut kaikki! \"Jumalani! Sano sinä minulle vain yksi asia:\ntietävätkö he sen, vai eivätkö vielä tiedä? Ajattehan, että he\ntietäisivät kaikki ja teeskentelisivät olevansa tietämättömiä sen\nsuhteen, vain puijaisivat minua minun maatessani -- ja jos he sitten\ntulevat äkkiä ja sanovat, että kaikki on ollut jo kauvan tiedossa ja\nettä he vain ovat teeskennelleet tietämättömiä... Mutta mitä piti minun\ntehdäkään? Voi, että unohdin sen tykkänään!... Juuri äsken muistin sen\nja nyt on se mennyt tykkänään mielestä...\"\n\nHän seisoi keskellä huonetta kiusallisen epätietosena ja katseli\nympärilleen; hän meni ovelle, avasi sen, kuunteli -- siellä ei ollut\nketään. Vihdoin näkyi hän muistavan jotakin, kiiruhti nurkkaan, missä\nseinäpaperissa oli reikä, tarkasteli, pisti kätensä koloon, koetti yltä\npäältä -- mutta sitä se ei ollut. Hän meni uunin luo, avasi luukun ja\ntarkasteli tuhkaa: aivan oikein, housujen rääsyt ja pois revityn taskun\nsiekaleet olivat vielä siellä, minne hän oli ne heittänyt --kukaan ei\nsiis ollut katsonut uuniin! Nyt hän muisti sukan, josta Rasumihin oli\näsken puhunut hänelle. Aivan oikein, siellä se on peitteen alla\nsohvalla, mutta niin kuluneena ja likasena, ettei Sametov\nluonnollisestikaan ollut voinut havaita siinä mitään erikoista.\n\n\"Haa, Sametov!... Polisikonttori!... Miksi kutsuttiin minut\nkonttoriin? Mistä on kysymys? Ah, minä muistan väärin, sehän tapahtui\nsilloin! Siksihän minä myös katselin sukkaa ja nyt ... nyt olen sairas.\nMutta miksi oli Sametov täällä? Miksi on Rasumihin tuonut hänet tänne?\"\nmutisi hän uudelleen vaipuen sohvalle. -- \"Miten on nyt laitani?\nHourailenko yhä edelleenkin vai olenko tajuissani? Minusta tuntuu siltä\nkuin olisin todella täydessä tajussani... Ah, nyt muistan: pakene,\npakene nopeasti, pakene ehdottomasti! Niin ... mutta minne? Missä ovat\nvaatteeni?... Ei saappaitakaan!... Pois viedyt, kätketyt! Ah, minä\nymmärrän! Mutta tuossa on päällystakkini, sen ovat he unohtaneet --\nmenneet ohi! Tuossa on myös rahaa pöydällä, Jumalan kiitos! Velkakirja\nmyös... Minulla on rahani ja minä menen tieheni, etsin itselleni toisen\nasunnon ... he eivät saa minua käsiinsä! Mutta osotetoimisto? Sieltä he\ntapaavat minut! Rasumihin saa varmastikin tiedon asunnostani! Mieluummin\nkauvas, kauvas pois -- Amerikkaan ... siellä saavat etsiä minua! Ja\nvelkakirjan otan mukaani ... siellä voin tarvita sitä. Mitä muuta\nottaisin mukaani? He luulevat, että minä olen sairas, eivätkä tiedä,\nettä minä kykenen juoksemaan, heh, heh, hee!... Olen nähnyt sen heidän\nsilmistään, että he tietävät kaikki! Jospa vain pääsisin portaista alas!\nMutta jospa siellä alhaalla onkin poliiseja? Mitä tämä on, teetä? Ah,\nolutta myöskin, kylmää olutta, vielä puoli pulloa jälellä...\"\n\nHän tarttui pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella ikäänkuin\ntahtoen sammuttaa jotakin sisäistä tulta. Mutta tuskin kului\nminuuttiakaan, ennenkuin olut alkoi vaikuttaa hänessä ja hän tunsi\nselkäpiitään karmivan miellyttävän, kevyen väristyksen. Hän pani maata\nja peitti itsensä. Hänen jo ennestään sairaloiset ja sotkuset\najatuksensa kävivät yhä sotkusemmiksi ja pian vaipui hän kevyeen ja\nvirkistävään uneen. Mielihyvissään painoi hän päänsä pehmeään patjaan,\nkietoutui lämpimään puuvillapeitteeseen, joka nyt toimitti päällystakin\nvirkaa, huoahti kevyesti ja vaipui syvään ja hyvään uneen.\n\nHän heräsi Rasumihinin ollessa ovella. Tämä ei tiennyt, oliko hänen\ntultava sisään vai eikö. Raskolnikov kohottausi ja katseli häntä\nikäänkuin muistellen jotakin.\n\n-- Ah, ethän sinä nukukaan! Kas tässä olen taas! Nastasja, tuo käärö\ntänne! huusi hän porraskäytävään. -- Ryhdyn heti tekemään selvää\nsinulle.\n\n-- Miten paljon kello on? kysyi Raskolnikov katsellen hämmästyksissään\nympärilleen.\n\n-- Sinä olet nukkunut kelpo lailla, sillä nyt on jo iltapuoli, kello on\nnoin kuuden paikkeilla. Olet nukkunut yli kuusi tuntia.\n\n-- Jumalani! Mitä kuulenkaan?\n\n-- Mitä nyt sitten? Oletko terve! Mihin sinulla on sellainen kiire,\nethän vain lähtene mihinkään rakkauskohtaukseen? Meillä on aikaa hyvän\nlailla. Olen jo odottanut kolme tuntia, olen ollut täällä kaksi kertaa\nsinun nukkuessasi -- Sosimovilla olen myös ollut kaksi kertaa. Ei ollut\nkotona! Ei nykyään mitään, tulee kyllä pian! Olin myös poissa omilla\nasioillani; olen auttanut setää hänen muuttaessaan tänään. Tiedätkö,\nettä minulla on täällä setäkin! Mutta nyt liikeasioihin! Tuo käärö\ntänne, Nastenka. Alkakaamme heti... Mutta miten sinä veliseni jaksat?\n\n-- Voin hyvin... Oletko ollut täällä kauvan, Rasumihin?\n\n-- Sanoinhan minä sinulle jo äsken, että olen odottanut kolme tuntia!\n\n-- Ei, vaan ennen?\n\n-- Miten ennen?\n\n-- Miten kauvan siitä on kuin sinä tulit tänne?\n\n-- Olenhan sen jo sanonut kerran, oletko unohtanut sen?\n\nRaskolnikov mietti. Hän voi vain epäselvästi muistaa, mitä ennen oli\ntapahtunut ja hän katsoi kysyvästi Rasumihiniin.\n\n-- Hm! sanoi tämä, -- siis unohtanut sen kuitenkin! Minusta tuntuu siltä\nkuin et sinä vielä olisi aivan... No, kyllä kai tilasi paranee nyt unen\njälkeen... Aivan varmasti, sillä sinähän näytät jo vallan toiselta.\nMutta nyt asiaan, kyllä kohta muistat kaikki. Katsohan tänne vain,\nveliseni!\n\nHän alkoi avata kääröä.\n\n-- Erikoisesti oli sydämelläni eräs seikka, veliseni! Sillä ennen\nkaikkea oli sinusta tehtävä toinen ihminen. Alkakaamme siis huipuista:\nnäetkö tätä lakkia? -- Hän veti kääröstä esiin sangen kauniin, mutta\ntavallisen ja halvan lakin. -- Annahan, kun koetan!\n\n-- Sitten, myöhemmin! sanoi Raskolnikov hylkivästi.\n\n-- Ei, minä pyydän, veli Rodja, älä hangottele vastaan; sillä kohta on\njo myöhäistä; enkä minä voisi nukkua koko yönä, sillä olen nimittäin\nostanut vallan umpimähkään, ilman minkäänlaista mittaa. Sopii\nerinomaisesti, aivan kuin tilattu! huudahti hän riemuiten. --Päähine on\npääseikka, ystävä hyvä, suositus, tekisi mieleni sanoa. No, Nastenka,\nkatsohan näitä kahta päähinettä (hän veti esiin Raskolnikovin entisen\nlitistyneen silinterihatun, jota hän tapasi kutsua Palmerstoniksi) --\ntätä Palmerstonea -- ja tuota juveli-esinettä. Arvaahan, Rodja, miten\npaljon luulet minun antaneen siitä? Nastashushka? Ja hän kääntyi\nNastasjan puoleen nähdessään Raskolnikovin vaikenevan.\n\n-- Ehkä annoit siitä parisenkymmentä kopekkaa, vastasi Nastasja.\n\n-- Parisenkymmentä kopekkaa, sinä narri! huudahti Rasumihin\nloukkaantuneena. -- Parilla kymmenellä kopekalla ei saa ostaa sinuakaan!\nKahdeksankymmentä kopekkaa ja sekin vain siksi, että sitä jo oli\nkäytetty! Kuitenkin sillä ehdolla, että kun tämä on kulutettu, antavat\nhe sinulle toisen ensi vuonna ilmaseksi, Jumala paratkoon! Mutta\nsiirtykäämme nyt housuihin; jo ennakolta täytyy minun sanoa, että olen\nylpeä niistä! Hän levitti parin ohuita, harmaita villahousuja\nRaskolnikovin eteen. -- Ei yhtäkään reikää, ei pilkkuakaan ja vielä\nsangen käyttökelpoiset; samasta kankaasta tehty liivi, aivan muodin\nmukainen. Niiden arvoa vain kohottaa se, että ne ovat vähän käytetyt,\njoten ovat tulleet pehmeämmiksi, hienommiksi... No, arvatkaa! Miten\npaljon luulet? Kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, samoilla ehdoilla:\nkun olet kuluttanut nämä, saat ensi vuonna ilmaseksi toisen parin!\nFedjajevin kaupassa ei tehdä toisellaisia kauppoja, sillä kun olet\nkerran maksanut, on se tehty, koko elinajaksi -- et mene sinne koskaan\ntoista kertaa. No, nyt tulemme saappaisiin -- mitä pidät niistä? Tosin\novat ne vähän kuluneet, mutta kaksi kuukautta ne kyllä kestävät vielä,\nsillä ne ovat ulkomaisista tavaroista: Englannin lähetystön sihteeri möi\nne viime viikolla torilla; hänellä ne olivat olleet ainoastaan kuusi\npäivää ja sitten hän tarvitsi rahaa! Hinta on rupla ja viisitoista\nkopekkaa. Halpaa, eikö totta?\n\n-- Mutta ehkeivät ne sovikaan! huomautti Nastasja.\n\n-- Eivät sovi! Ja mikä tämä sitten on? Hän veti taskustaan Raskolnikovin\nvanhan, risasen ja sisään painuneen lian peittämän saappaan. -- Nämä\novat ehkä vielä vähän suuremmat; kaikesta on huolehdittu omantunnon\nmukasesti. Ja nyt liinavaatteisiin, siinä on emäntä auttanut minua:\nkolme paitaa, tosin puuvillasia, mutta niissä on uusikuosiset kaulukset,\nj.n.e. Siis kokonaissumma: lakista kahdeksankymmentä kopekkaa,\nvaatteista kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, yhteensä kolme ruplaa\nviisi kopekkaa; puolitoista saappaista -- ja ne ovat sangen sirot --\nyhteensä kolme ruplaa viisikuudetta kopekkaa, ja liinavaatteista viisi\nruplaa -- yhteensä tasan yhdeksän ruplaa viisikuudetta kopekkaa.\nViisiviidettä kopekkaa vaskea on minulla jälellä, tässä ne ovat, ota ne\n-- ja nyt siis, Radja, on koko pukusi taas kunnossa, sillä päällystakkia\nvoi vielä käyttää ja näyttääpä se vielä sangen komealtakin -- mutta\nsiten käy, kun teettää vaatteensa Sharmerilla! [Aikanaan sangen kuuluisa\nräätäli Pietarissa.] Mitä sukkiin y.m.s. tulee, saat ne hankkia itse,\nonhan meillä vielä viisikolmatta ruplaa jälellä; Pashenkasta ja\nvuokrasta ei sinun tarvitse huolehtia -- sanoinpa sinulle, että sinulla\non rajaton luotto. No, veli hyvä, suo minun nyt muuttaa yllesi uudet\nalusvaatteet -- loppujen lopuksi kätkeyy sairaus vain paitaan.\n\n-- Anna minun olla, minä en tahdo, sanoi Raskolnikov hylkivästi. Hän oli\ntuntenut vain vastenmielisyyttä kuunnellessaan Rasumihinin leikillistä\nkertomusta vaatteitten ostosta.\n\n-- Se ei sovi rakkaimpani; miksi olisinkaan ollenkaan vaivannut itseäni\ntällä lailla! murisi Rasumihin. -- Nastashka, älä ujostele ollenkaan,\nvaan auta pikemmin -- kas noin, noin! ja huolimatta Raskolnikovin\nvastarinnasta vaihtoi hän hänen alusvaatteensa. Raskolnikov heittäysi\npatjalle, eikä virkkanut sanaakaan muutamaan minuuttiin.\n\n-- Jokohan se pian loppunee! ajatteli hän. -- Millä rahoilla nämä ovat\nostetut? kysyi hän vihdoin ympärilleen katsahtamatta.\n\n-- Milläkö rahoilla? Kas vain sinua! Omilla rahoillasi. Rahanlaskija toi\nne sinulle joku hetki sitten Vahrushinilta; äitisi ne lähetti; oletko\ntaas unohtanut sen?\n\n-- Nyt muistan... sanoi Raskolnikov pitkän ja synkän harkinnan jälkeen.\nRasumihin katseli häntä otsa rypyssä.\n\nOvi aukeni ja sisään astui suuri voimakas mies, joka tuntui\nRaskolnikovista tutulta.\n\n-- Sosimov, vihdoinkin! huudahti Rasumihin ilosesti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSosimov oli suuri ja paksu; hänellä oli pöhöttyneet, värittömät,\npuhtaaksi ajetut kasvot, vaalea, sileä tukka, silmälasit ja suuri\nkultasormus paksussa lihavassa sormessaan. Hän saattoi olla noin\nseitsemän kolmatta vuoden vanha. Hän oli puettu laajaan aistikkaaseen\nkesänuttuun ja vaaleisiin kesähousuihin. Koko hänen vaatetuksensa oli\navara, mutta aistikas ja aivan uusi, liinavaatteet olivat moitteettomat;\nhänellä oli myös paksut kellonperät. Hänen käytöksensä oli hidasta,\nmutta samalla keinotekosen ystävällistä; sangen hyvin saattoi huomata,\nettä hän kopeili itsestään. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä\nsynkkämielisenä, mutta arvelivat hänen ymmärtävän asiansa.\n\n-- Olen käynyt luonasi kaksi kertaa... Näetkös, hän on tullut\ntajuihinsa! huudahti Rasumihin.\n\n-- Kyllä minä näen; mutta miten voimme me nyt? sanoi Sosimov kääntyen\nRaskolnikovin puoleen, katsellen häntä tarkkaavasti ja heittäytyen\nsohvalle hänen viereensä.\n\n-- Hän on aina pahoilla mielin, jatkoi Rasumihin, -- kun me äsken\nmuutimme hänelle puhtaat alusvaatteet, oli hän rupeamaisillaan itkemään.\n\n-- Luonnollisestikin! Eihän alusvaatteilla olisi ollut niin kiirettä,\nellei hän pitänyt siitä... Valtimo on hyvä. Päätänne kai vielä pakottaa,\nmitä?\n\n-- Minä voin hyvin, vallan hyvin! sanoi Raskolnikov itsepäisesti ja\nvihasesti, kohottautuen ja iskien salamoita silmillään. Mutta heti\nvaipui hän taas sohvalle ja kääntyi seinään päin. Sosimov tarkasteli\nhäntä tarkkaavasti.\n\n-- Sangen hyvä ... kaikki on kuin tuleekin, sanoi hän huolimattomasti.\n-- Onko hän syönyt mitään?\n\nHänelle sanottiin se ja kysyttiin mitä sairaalle saisi antaa.\n\n-- Voitte antaa hänelle kaikkea ... keittoa, teetä ... mutta\nluonnollisestikaan ei kurkkuja eikä muuta samantapaista; ei myöskään\nlihaa ... no, mitä tässä muuta tarvinneekaan sanoa... hän heitti\nsilmäyksen Rasumihiniin. -- Pois mikstuurat, pois kaikki; huomenna\npistäyn taas sisälle. Ehkä voinen tulla jo tänään ... mutta...\n\n-- Huomenna otan hänet illalla kanssani ulos kävelemään! sanoi\nRasumihin. -- Menemme Jussupov-puistoon ja sitten \"Palais de\nCrystal'iin\".\n\n-- Huomenna soisin hänen vielä makaavan, hieman vain ... no, kyllähän\nsen vielä näemme.\n\n-- Ah, sepä vahinko! Tänään vihin minä uuden asuntoni toimeensa, se on\ntässä vain muutaman askeleen päässä, jospa hän sentään saisi olla siinä\ntilaisuudessa läsnä! Vain sohvalla meidän keskellämme! Sinä kai tulet,\ntoivon ma? lausui Rasumihin kääntyen äkkiä Sosimovin puoleen. -- Älä\nunohda, sillä sinä olet luvannut.\n\n-- Kernaasti, ehkä vähän myöhemmin. Mitä sinä siellä tarjoat?\n\n-- En mitään erikoista, teetä, viinaa, silliä -- sinne saapuvat vain\nläheisimmät tuttavani.\n\n-- Kutka?\n\n-- Kaikki tällä paikkakunnalla oleskelevat ja melkeinpä pelkkiä uusia --\nvanhaa setääni lukuunottamatta, mutta myöskin hän on uusi -- hän tuli\ntänne vasta eilen liikeasioissa. Näen hänet ehkä kerran viidessä\nvuodessa.\n\n-- Mitä hän on miehiään?\n\n-- Hän on toiminut koko elinaikansa postimestarina -- nauttii nyt\neläkettä, on viiden seitsemättä vuotias, vähäpätöinen ... muuten pidän\nhänestä. Ja sitten tulee Porfyrius Petrovitsh, täkäläisen\npoliisioikeuden tutkintatuomari, hänet sinä kyllä tunnet?...\n\n-- Luulenpa, että hän on sukuakin sinulle.\n\n-- Sangen kaukaista! mutta miksi nyrpistelet tuolla lailla nenääsi? Ah\ntehän kerran yhdessä ollessanne torailitte, sinä et siis ehkä tule hänen\ntähtensä?\n\n-- Mitä minä hänestä välitän...\n\n-- Niin, se on oikein. Ja sitten joitakin ylioppilaita, eräs opettaja,\neräs virkamies, eräs upseeri, Sametov...\n\n-- Mutta sanohan minulle, miten olet tullut tekemisiin tuon Sametovin\nkanssa, mitä yhteistä sinulla on moisen kanssa?\n\n-- Kas vaan tuota tyytymätöntä! Periaatteet! Te ratsastatte\nperiaatteilla kuin untuvilla, ettekä voi liikkua vapaasti. Minun\nmielipiteeni mukaan on seuraava periaate oikein: Jos ihminen on hyvä,\nniin on hyvin. Sametov on oiva mies.\n\n-- Ja lämmittelee käsiään... [Tarkottaa sitä, että hän antaa lahjoa\nitseään.]\n\n-- Niin, ja lämmittää käsiään ... mitä minä siitä huolin! Mitä se tekee\njos lämmitteleekin? huudahti Rasumihin äkkiä tulistuen; --olenko minä\nehkä ylistänyt häntä sen johdosta, että hän lämmittelee käsiään? Minähän\nsanon, että hän on hyvä omalla tavallaan! Jos jotakin ruvettaisiin\ntarkastamaan joka puolelta, miten monta hyvää ihmistä silloin\nmahtaisikaan tavata! Olenpa vakuutettu siitä, että minusta, siihen\nluettuna sisälmyksenikin, tiukasti arvosteltuna saattaisi antaa\nkorkeintaan paistetun sipulin ja senkin vain silloin, jos sinut saisi\nkaupanpäälliseksi.\n\n-- Se on liian vähän, minä antaisin sinusta yksistään kaksi.\n\n-- Ja minä sinusta vain yhden! Ole niin vikkelä kuin tahdot! Sametov on\nvielä nuori mies ja kyllä minä häneltä tukan revin, koska häntä on\nhoukuteltava luokseen, mutta ei sysättävä pois. Nuoren ihmisen suhteen\ntulee olla kaksin kerroin varovainen; jos hänet sysää luotaan, ei hän\nsiitä tule yhtään paremmaksi. Te tyhmyrit ette tietystikään käsitä\nmitään! Te ette osaa arvostella ihmisiä, vaan teette itsenne tyhmiksi...\nJa jos tahdot tietää, niin on meillä yhteinen pyrkimyskin...\n\n-- Sen juuri tahtoisin tietää!\n\n-- Maalarin juttu... Kyllä me hänet vapautamme! Mutta ei meillä ole sen\nsuhteen todella mitään enempää huolta, sillä asia on nyt vallan, vallan\nselvä. Me vain vähän lisäämme höyryä.\n\n-- Mikä maalari se on?\n\n-- Mitä, enkö ole puhunut siitä sinulle? Ah, niin, aivan totta, sinähän\nsait tietää vasta alun ... sinä tiedät hyvin tuon vanhan\npantinottajattaren murhaa koskevan jutun ... no niin, juttuun on nyt\nsekottunut eräs maalarikin.\n\n-- Murhan tiesin ennenkuin sinä ja onpa se mielestäni\nkiinnittänytkin ... ainakin jossakin määrin ... erikoisesta syystä ...\nluin sen sanomalehdistä! Mutta...\n\n-- Lisavjeta on myös murhattu, lausui Nastasja kääntyen Raskolnikovin\npuoleen. Hän oli seissyt koko ajan oven ääressä ja kuunnellut\nkeskustelua.\n\n-- Lisavjeta? mutisi Raskolnikov tuskin kuultavasti.\n\n-- Niin juuri, hän joka kulki kauppaamassa taloissa, oletko unohtanut\nhänet? Hän on ollut täällä monta kertaa. Ompelipa hän kerran paidankin\nsinulle.\n\n-- Raskolnikov kääntyi seinään päin ja alkoi tarkasti tutkia\nseinäpaperin kuvioita. Hän etsi siitä suuren valkosen kukkasen ja alkoi\nlaskea lehtiä, juovia, viiruja ja pisteitä. Hän tunsi, että kätensä ja\njalkansa olivat kylmät ikäänkuin kuolemaisillaan, mutta hän koetti olla\nliikahtamatta ja tuijotti vain kukkaseensa.\n\n-- No, miten maalarin laita on? keskeytti Sosimov suuttuneena Nastasjan\nlörpötyksestä. Nastasja huoahti ja vaikeni.\n\n-- Häntä luullaan myös murhaajaksi! jatkoi Rasumihin kiihkeästi.\n\n-- Eikö ole minkäänlaisia todisteita?\n\n-- Piru vieköön todisteet! Tosin on eräs todiste, mutta se ei ole\nmikään, ja se todistetaan. Nyt on sama juttu kuin edelliselläkin\nkerralla, jolloin -- mitkä heidän nimensä olivatkaan! -- niin silloin\nkun Koch ja Pestrjakov vangittiin epäilyksen alaisena. Hyi pentele!\nMiten tyhmää kaikki onkaan, vaikka asiaan kuulumattomanakin katselee\nsitä, inhottaa se kuitenkin. Pestrjakov tulee ehkä tänään luokseni... Et\nkai sinä, Rodja, ole kuullut mitään tästä jutusta ennen sairastumistasi,\npolisikonttorissa pyörtymisesi edellisenä iltana, tapahtui...\n\nSosimov katseli uteliaasti Raskolnikovia, mutta tämä ei liikkunutkaan.\n\n-- Tiedätkö mitä, Rasumihin, minä vain kummastelen sitä, että sinä\nsekaannut kaikkeen, sanoi Sosimov.\n\n-- Paljon mahdollista, mutta kuitenkin vapautamme hänet! huudahti\nRasumihin iskien nyrkkinsä pöytään. -- Mikä tässä jutussa on enin\nsuututtavaa? Ei heidän valehtelemisensa, valeet voi antaa anteeksi,\nsillä ne voivat lopuksi kuitenkin johtaa totuuteen. Ei, enin suututtavaa\non se, että he valehtelevat ja kunnioittavat omia valeitaan. Minä\nkunnioitan Porfyriusta, mutta mikä esimerkiksi sai heidät ensin vallan\nsuunniltaan? Se että ovi oli suljettu ja tullessaan talonmiehen kera\ntapasivat he sen avoinna; se siis merkitsee, että Koch ja Pestrjakov\novat tehneet murhan! Sellaista on heidän logikkansa!\n\n-- Älä niin tulistu; heidät on pidätetty vain toistaiseksi, eihän siinä\nmuuta voinut... Muuten tunnen tuon Kochin! On tullut ilmi, että hän\nosteli vanhukselta langenneita pantteja!\n\n-- Niin, hän on lurjus! Hän ostelee myös velkakirjoja, hän on aito\nteollisuusritari, piru hänet periköön! Mutta etkö käsitä, että minä olen\nraivoissani heidän vanhuuttaan heikon, katalan, hullun tapansa\nvuoksi!... Mutta tässä, tässä asiassa olisi tullut käyttää toista tietä.\nTässä voi osata oikeaan lankaan ainoastaan sielullisten edellytysten\navulla. \"Meillä on tosi asioita\", sanovat he! Sangen hyvä, mutta\ntosiasiat eivät ole kaikki; pääseikka on kuitenkin se, että ymmärtää\nkäyttää tosiasioita.\n\n-- Ja sinä, ymmärrätkö sinä ehkä käyttää tosiasioita?\n\n-- Eihän silloin voi vaijeta, kun selvästi tuntee voivansa hyödyttää\nasiaa, jos vain... Ah!!... Mutta onko sinulla selvillä asian\nyksityiskohdat?\n\n-- Ei ole; minä odotan lakkaamatta tietoja maalarista.\n\n-- Tietysti! No, kuule! Varhain aamulla kolmantena murhan jälkeisenä\npäivänä, jolloin Kochia ja Pestrjakovia kuulusteltiin -- vaikka nämä\nvoivat tehdä selvää joka askeleestaan, niin että heidän viattomuutensa\noli päivän selvä -- tulee eräs aivan uusi seikka ilmi. Eräs talonpoika\nDushkin, jolla nykyään on oluttupa, sijaitseva suoraan vastapäätä tuota\ntaloa, tulee polisikonttoriin, tuo mukanaan rasian, jossa oli kultainen\nkorvarengas, ja kertoo kokonaisen historian: \"Toispäivän illalla noin\nkello kahdeksan illalla\" -- ota huomioosi päivä ja tunti -- \"tuli\nluokseni juosten eräs työmies, maalari, jolla jo ennestään oli tapana\npistäytyä meillä useamman kerran päivässä... Mikolai on hänen\nnimensä ... näyttää minulle tämän pienen rasian ja siinä olevat kultaset\nkorvarenkaat ja pyytää minua lainaamaan hänelle kaksi ruplaa sitä\nvastaan! Kun minä kysyin, mistä hän oli saanut nuo tavarat, selitti hän\nlöytäneensä ne kadulta. En kysynyt häneltä mitään enempää\", -- sanoi\nDushkin -- \"vaan annoin hänelle setelin, ruplan ... sillä ajattelin, että\nellen minä ota niitä, niin ottaa joku ne, rahat hän hävittää juomalla\njoka tapauksessa, ja silloin voivat ne yhtä kernaasti jäädä minulle. Jos\nnousisi kysymys siitä tai jos saisin mitään kuulla asiasta -- niin\nilmoittaisin.\" Se oli luonnollisestikin valetta kaikki! Tunnen hänet,\ntuon Dushkinin, hän on itse pantinottaja ja varasten kätkijä, eikä olisi\nottanut Mikolailta kolmenkymmenen ruplan esinettä jättääkseen sen taas\ntakaisin; hän teki sen vain pelosta. No, piru hänet periköön! Dushkin\njatkoi siis: \"Tuon talonpojan, Mikolai Dimentjevin tunnen jo ennakolta,\nhän on maamieheni, me olemme samalta paikkakunnalta. Tosin ei hän ole\nmikään juoppo, mutta kyllä hän ottaa toisinaan sentään lasillisen, ja\nminä tiedän että hän työskentelee juuri samassa talossa, maalaten erään\nMitrin kanssa; Mitri on myös samalta paikkakunnalta. Heti setelin\nsaatuaan vaihtoi hän sen myös heti ja joi kaksi ryyppyä perätysten,\nsitten otti hän loput rahat takaisin ja läksi. Sillä kerralla ei Mitri\nollut hänen kanssaan. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että Aljona\nIvanovna ja hänen sisarensa Lisavjeta Ivanovna olivat murhatut\nkirveellä, me tunsimme heidät, ja silloin aloin minä epäillä\nkorvarenkaitten johdosta -- sillä minä tiesin, että Aljona Ivanovna\nlainasi rahaa panttia vastaan. Menin siksi tuohon taloon ja koetin\nhiljaa ja varovasti hankkia joitakin tietoja asiasta; ensin kysyin,\noliko Mikolai ollut siellä. Ja silloin kertoi Mitri minulle, että\nMikolai oli lähtenyt juopottelemaan, että hän oli palannut vasta myöhään\npäivän sarastaessa ja ollut juovuksissa, jäänyt kotiin noin kymmeneksi\nminuutiksi ja sitten taas lähtenyt tiehensä ja ettei hän ollut nähnyt\nhäntä sittemmin, vaan sai tehdä työtä yksinään. He työskentelivät\nsamoissa portaissa, jotka johtivat murhattujen asuntoon neljännessä\nkerroksessa. Saatuani kuulla tämän, en siitä maininnut mitään\nkenellekään\" -- sanoo Dushkin -- \"vaan koetin saada selville kaikki,\nminkä vain voin, ja palasin kotiin epäilyksien ja huolten painamana. No,\ntänään varhain aamulla, kello kahdeksan vaiheilla\" -- se on kolmantena\npäivänä, käsitätkö? -- \"näin Mikolain tulevan, ei tosin aivan\nselvänä, vaan kuitenkin niin paljon juovuksissa, että juuri kykeni\nkeskustelemaan. Hän siis istuutuu penkille ja vaikenee. Häntä paitsi oli\nsisässä ainoastaan eräs vieras; eräs toinen tuttu makasi ja nukkui\npenkillä ja sitä paitsi saapuvilla oli pari minun poikaani. Minä siis\nkysyn häneltä: 'Oletko nähnyt Mitriä?' -- 'En', vastaa hän, 'en ole\nnähnyt häntä.' -- 'No, etkö sitten ole käynyt työpaikassasi?' -- En',\nsanoo hän, 'en sitten eilisen'. -- 'Mutta missä nukuit edellisen yön\nsitten?' 'Peskissä erään tuttavan luona'. 'Mutta mistä sitten sait\nkorvarenkaat?' -- 'Löysin ne kadulta', sanoo hän ja näyttää sangen\nomituiselta, eikä nosta päätään. 'Oletko kuullut, mitä tapahtui samana\niltana tuolla tunnilla tuolla ylhäällä portaissa?' -- 'En', sanoo hän,\n'sitä en ole kuullut', mutta käy tarkkaavaksi, tuijottaa minuun ja\nkalpenee kalman kalpeaksi. Kun nyt kerron asian hänelle, tarttuu hän\nlakkiinsa ja nousee. Silloin tahdoin minä pidättää hänet ja sanoin:\n'Odota Mikolai, etkö tahdo juoda lasillista?' mutta annoin samalla\npojalle merkin, että hän sulkisi oven ja menin myymäpöydän ääreen; mutta\näkkiä lähtee hän tiehensä, kadulle, juoksee kaikin voimin nurkkaa kohti\nja -- katoaa! silloin en enää epäillyt kauvempaa -- hän sen oli tehnyt\naivan varmasti...\"\n\n-- Luonnollisesti! ... vakuutti Sosimov.\n\n-- Odota! Kuule loppuun saakka! Nyt koetettiin kaikin tavoin saada\nselkoa tuosta Mikolaista. Dushkin vangittiin ja hänen luonaan\ntoimeenpantiin kotitarkastus, luonnollisesti myös Mitrin luona; Peskin\ntoveri ei myöskään välttänyt sitä; -- äkkiä saatiin sitten toissa\npäivänä Mikolai kiinni; hän tavattiin eräästä lähellä olevasta\nmajatalosta. Hän oli tullut sinne, riisunut pois hopearistin, jota hän\nkantoi rinnallaan ja pyytänyt sen edestä viinaa. Hänelle annettiin sitä.\nMuutamia hetkiä myöhemmin meni eräs nainen navettaan ja näkee eräästä\nraosta, että muuan henkilö sitoo viereisessä puuvajassa vyönsä erääseen\nparruun, tekee silmukan ja aikoo juuri nousta erään pölkyn päähän\npannakseen silmukan kaulaansa; nainen huutaa kaikin voimin ja kaikki\ntalossa asuvat saapuvat juosten paikalle. -- \"Vai sitä maata sinä\noletkin!\" -- \"Viekää vain minut polisikonttoriin\", sanoo hän, \"tahdon\ntunnustaa kaikki.\" No, ja sitten hän vietiin polisikonttoriin kaikkia\ntavallisia ulkonaisia menoja noudattaen. Siellä nyt alkoi kuulustelu:\n\"Mikä on nimesi ja mistä olet, miten vanha?\" -- kahden kolmatta ...\nj.n.e. Kysymys: \"Kun sinä ja Mitri työskentelitte siellä, ettekö nähneet\nportaissa ketään henkilöä siihen ja siihen aikaan?\" Vastaus: \"kyllä,\nsangen useita näimme, mutta me emme kiinnittäneet niihin mitään\nhuomiota\". -- \"Mutta ettekö kuulleet mitään kolinaa tai melua?\" --\n\"Emme, emme me kuulleet mitään.\" -- \"Etkö jo tiennyt samana päivänä,\nMikolai, että sinä ja sinä päivänä ja sillä ja sillä tunnilla murhattiin\nja ryövättiin eräs leski ja hänen sisarensa?\" \"En tiennyt siitä mitään;\nvasta kolmantena päivänä sain sen kuulla Atanasius Pavlitshilta,\noluttuvassa.\" -- \"Mistä sinä sait nuo korvarenkaat?\" -- \"Löysin\nkadulta.\" -- \"Miksi et ollut seuraavana päivänä työskentelemässä Mitrin\nkanssa?\" -- \"Olin alkanut juoda.\" --\"Miksi juoksit Dushkinin luota?\" --\n\"Minä niin pelkäsin.\" -- \"Miksi sinä pelkäsit?\" -- \"Että minua\nalettaisiin epäillä.\" -- \"Mitä sinä pelkäsit, kun et ollut syyllinen\nsiihen?...\" -- Usko minua tai ei, Sosimov, hänelle tehtiin tuo kysymys,\nkirjaimellisesti samoin sanoin, tiedän sen varmasti, sillä olen sen\nkuullut luotettavalta taholta. Mitä sinä siitä sanot? Mitä?\n\n-- No, mutta kyllä kai heillä on siihen todisteita?\n\n-- Enhän minä nyt puhu todisteista, vaan kuulustelun kulusta, siitä\ntavasta, millä he käsittivät asemansa ... siitähän minä puhun, tuhat\ntulimaista!... No niin, he syyttivät, kiusasivat ja ahdistivat häntä\nkaikin tavoin siksi kunnes hän vihdoin tunnusti, ettei hän löytänyt\nkorvarenkaita kadulta vaan talosta, missä he maalasivat. -- \"Mitenkä\nsieltä?\" -- Se tapahtui seuraavasti: me olimme työskennelleet koko\npäivän kunnes kello oli kahdeksan illalla ja olimme juuri aikeissa\nlähteä kotiin, kun Mitri otti värisudin, löi minua sillä päin naamaa ja\njuoksi tiehensä ja minä hänen perässään. Minä siis juoksen ja huudan\nkaikin voimin; mutta juuri kun tulen portaista alas porttikäytävään,\nsatun juokseman aivan talonmiehen syliin; hänen seurassaan oli joitakin\nherroja, kuinka monta, sitä en enää muista. Talonmies alkaa soimata\nminua, samoin toinen talonmies ja talonmiehen eukko, joka juuri tuli\nulos, ja eräs herra, joka tuli erään naisen kanssa porttikäytävään alkaa\nmyös soimata meitä, koska me, minä ja Mitri, olimme heidän tiellään;\nminä olin saanut Mitkan tukasta kiinni, heittänyt hänen kumoon ja\npehmittelin häntä, hän oli myös saanut minua tukasta ja pehmitteli\nminua. Mutta me emme sitä tehneet vihoissamme, vaan ainoastaan leikillä\nja kaikessa ystävyydessä; sitten riuhtausi Mitka vapaaksi, juoksi\nkadulle ja minä hänen jälessään; mutta minä en voinut saavuttaa häntä,\nvaan tulin yksinäni taloon -- sillä minun oli vielä korjattava jotakin.\nAloin siis tehdä sitä ja odotin Mitriä mennäkseni sitten hänen kanssaan.\nSilloin satuin astumaan sille rasialle etehisen nurkassa oven takana.\nKatsahdin, mikä se olisi, siinä oli jotakin paperiin käärittynä. Otin\npaperin ympäriltä, avasin rasian -- ja näin korvarenkaat, jotka olivat\nsiinä...\n\n-- Oven takana? Olivatko ne oven takana? huudahti Raskolnikov äkkiä ja\ntuijotti tummin, tuskaisin katsein Rasumihiniin, samalla kohottautuen\nvitkalleen.\n\n-- Niin ... mitäpä sitten? Mitä nyt? Miten sinä voit? Rasumihin nousi.\n\n-- Ei mitään!... vastasi Raskolnikov tuskin kuuluvasti, vaipuen taas\ntakaisin sohvalle ja kääntyen seinään päin. Kaikki vaikenivat hetken\najan.\n\n-- Hän kai nukkui ja heräsi aivan äkkiä, sanoi Rasumihin vihdoin ja\nkatseli kysyvästi Sosimoviin; tämä teki kevyen, kieltävän liikkeen\npäällään.\n\n-- No, mutta jatka, sanoi Sosimov, -- miten kävi sitten?\n\n-- Mitenkö sitten kävi? Tuskin oli hän keksinyt korvarenkaat ennenkuin\nhän jo unohti työnsä ja Mitkan, tarttui lakkiinsa, kiiruhti Duskinin luo\nja sai, kuten tiedät, häneltä ruplan; hän sanoi hänelle löytäneensä\nkorvarenkaat kadulta; sitten hän alkoi juoda. Mutta murhan johdosta\nlausui hän samaa kuin ennenkin: \"En tiedä siitä mitään, sain sen kuulla\nvasta kolme päivää jälkeenpäin\". -- \"Mutta miksi et sinä näyttäytynyt\nennen?\" -- \"Minä pelkäsin\". -- \"Mutta miksi tahdoit hirttäytyä?\" --\n\"Aloin aavistaa pahaa.\" -- \"Mitä aloit aavistaa?\" -- \"Että minua\nalettaisiin epäillä.\" -- Kas, siinä on koko juttu. No, minkä\njohtopäätöksen luulet heidän siitä vetäneen?\n\n-- Mitä minä luulisin? Jälki, vaikka vähäpätöinenkin, on joka\ntapauksessa -- tosiasia. Ei suinkaan maalaria olisi laskettu vapaaksi?\n\n-- Mutta hehän ovat jo melkein panneet murhan hänen syykseen! Eiväthän\nhe epäile enään hiukkaakaan...\n\n-- Älä kiivastu! No, mutta korvarenkaat? Sinun on kai myönnettävä, että\njos korvarenkaat ovat kadonneet samana päivänä ja samalla tunnilla\nvanhuksen laukusta ja joutuneet Mikolain käsiin, niin ovat kai ne\njoutuneet sinne jollakin lailla? Ei kai se ole mikään pikkuseikka\nmoisessa tutkimuksessa?\n\n-- Miten ne olivat sinne joutuneet? huudahti Rasumihin -- ja sinä\nlääkäri, jonka ennen kaikkia on tutkittava ihmisluonnetta ja on niin\nmonta tilaisuutta käytettävänään moiseen työhön, etkö näe kaikista\nnäistä pikkuasioista, millainen luonne tällä Mikolailla on? Etkö siis\nnäe jo ensi silmäyksellä, että kaikki hänen kuulustelussa lausumat\nsanansa ovat puhtainta, pyhintä totuutta? Kaikki tapahtui aivan siten\nkuin hän sen kertoi; hän sattui astumaan rasialle, ja otti sen käsiinsä.\n\n-- Pyhintä totuutta? Ja kuitenkin hän tunnusti, että valehteli alussa.\n\n-- Kuule minua tarkkaavasti: talonmies, Koch, Pestrjakov, toinen\ntalonmies, edellisen vaimo ja eräs nainen, joka oli hänen luonaan,\nhovineuvos Krjukov, joka astui ajopeleistä samalla hetkellä ja meni\nporttikäytävään eräs nainen mukanaan -- kaikki, se on kahdeksasta\nkymmeneen todistajaa, todistavat yksimielisesti, että Mikolai piteli\nMitriä allaan maaten hänen päällään ja löi häntä ja että jälkimäinen oli\nsaanut Mikolaita tukasta ja möykyttänyt häntä samaten. Molemmat olivat\nvallan tiellä ja sulkivat tien; heitä toruivat kaikki, mutta he\nmakasivat \"kuin pienet lapset\" (todistajain oma lausunto) toistensa\npäällä, huusivat, tappelivat ja nauroivat, nauroivat molemmat\nkeskeytymättä samalla ilvehtien mitä naurettavimmin. Toinen ajoi toista\ntakaa ja sitten he juoksivat kadulle kuin kaksi lasta. Kuuletko! No, ota\nnyt tarkasti huomioosi seuraava: Neljännessä kerroksessa makaavat vielä\nlämpimät, kuuletko, vielä lämpimät ruumiit, ne tavattiin nimittäin vielä\nlämpiminä! Jos siis he, tai Mikolai yksinään olisivat tehneet tuon\nväkivallan työn ja sitä paitsi murtaneet auki tai myös muulla tavoin\nolleet osallisina ryöstössä, niin suo minun tehdä sinulle kysymys:\nvoidaanko sellaista sieluntilaa, jolloin huudetaan, nauretaan, tapellaan\nleikillään porttikäytävässä, yhdistää kirveisiin, vereen, rikolliseen\ntekoon, varovaisuuteen, varkauteen?... Ensin he olisivat murhanneet,\nkorkeintaan viisi tai kymmenen minuttia aikaisemmin --sillä siten täytyy\nasianlaidan olla, koska ruumiit vielä olivat lämpimät -- ja äkkiä he\nolisivat lähteneet ruumiitten luota jättäen ovet auki, vaikkakin\ntiesivät, että ihmisiä oli tulossa sinne ylöspäin; olisivatko jättäneet\nsaaliinsa anastamatta ja ruvenneet pyöriskelemään maassa kuin pienet\nlapset, nauramaan ja kiinnittämään yleisön huomion itseensä -- ja siihen\non kymmenen yksimielistä todistajaa!\n\n-- Tosin sangen omituista mutta mahdotonta...\n\n-- Ei, ystäväni, ei mitään mutta ... vaan jos korvarenkaat, jotka\ntavattiin samaan aikaan Mikolailta, olivat todella oikea ja paikkaansa\npitävä todistus häntä vastaan -- joka sattuma selittää muuten syytetyn\ntiedot ja jota siis voidaan pitää vain epävarmana todisteena --niin\ntuleehan toki ottaa silti huomioon vapauttavatkin seikat, sitä enemmän,\nkun ne ovat kumoamattomat. Ja mitä uskot sinä nyt, voidaanko nyt odottaa\ntuomariemme uskovan tai oikeammin voivan uskoa moista tosiasiaa, joka\nperustuu vain sielulliseen mahdottomuuteen, ainoaan sieluntilaan,\nkumottavaksi ja kaikki raskauttavat seikat ja asianhaarat jääviksi? Ei,\nsitä he eivät voi, ei missään tapauksessa, sillä \"hänellä on tavattu\nrasia ja hän on aikonut hirttäytyä, eikä sitä voi selittää millään\nmuulla lailla kuin otaksumalla, että hänellä oli tieto murhasta!\" Siten\nhe päättävät, se on heidän silmissään pääasia, ja sepä se juuri minut\nsaattaa kuohuksiin! Ymmärrätkö sen nyt?\n\n-- Kyllä, kyllä, näen kyllä, että olet kiihtynyt. Odotahan, olen\nunohtanut kysyä, miten se on todistettu, että korvarenkaat sisältävä\nrasia tosiaan on otettu vanhuksen matka-arkusta?\n\n-- Se on todistettu, vastasi Rasumihin kiihkeästi; Koch on tuntenut\npantin ja ilmoittanut sen omistajan ja tämä on ilmeisesti todistanut,\nettä se tosiaan oli hänen.\n\n-- Sepä paha! Vielä yksi seikka! Eikö kukaan ole nähnyt Mikolaita siihen\naikaan, jolloin Koch ja Pestrjakov menivät portaita ylös ensi kertaa ja\neikö sitä voitu todistaa?\n\n-- Sepä siinä pahaa onkin, ettei kukaan ole häntä nähnyt, vastasi\nRasumihin harmistuneena. -- Sepä se juuri on pahinta kaikesta; eivät\nedes Koch ja Pestrjakov olleet nähneet heitä ylös mennessään, ja eipä\nheidän todistuksensa muuten paljoa painaisikaan. \"Me näimme\", sanoivat\nhe, \"että huone oli avoinna, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme\nsiihen ohi mennessämme, emmekä voi muistaa, oliko siellä sisällä ketään\ntyömiestä vai eikö.\"\n\n-- Hm! Koko puhdistamisen tulisi siis rajottua siihen, että he\ntappelivat ja nauroivat. Jos minäkin otaksun, että tämä on hyvä todiste,\nniin ... suo minun kysyä, miten itse selittänet sen tosiasian,\nkorvarenkaiden löydön, jos hän todella olisikin löytänyt ne siitä, mistä\nsanoo ne löytäneensä?\n\n-- Mitenkö sen selittänen? Mitä siinä on selittämistä? Asia on sangen\nyksinkertainen! Ainakin on se tie, jolle olisi käännyttävä, selvä ja\ntodistettava ja rasia on sen osottanut. Oikea murhaaja on kadottanut\nkorvarenkaat; hän oli sisällä silloin kun Koch ja Pestrjakov koputtivat\novelle ja seisoi säpillä suljetun oven takana. Koch teki tuon tyhmyyden\nettä läksi alas; silloin juoksi murhaaja myös ulos ja juoksi samaten\nalas, sillä muuta keinoa ei hänellä ollut. Portaissa piilottauti hän\nKochilta, Pestrjakovilta ja talonmieheltä juuri sillä hetkellä, jolloin\nMitri ja Mikolai olivat juosseet kadulle, eikä ketään enään ollut\nporttikäytävässä. Voi kyllä sattua, että joku näki hänet kiinnittämättä\nsilti huomiotaan häneen, sillä siitähän menee niin moni ohitse! Ja\nrasian kadotti hän taskustaan seistessään oven takana, mutta ei\nhuomannut sitä, koska hänen oli ajateltava tärkeämpiä asioita. Mutta\nrasia todistaa, että hänen oli täytynyt seistä juuri siinä. Siten kaikki\non tapahtunut!\n\n-- Sepä viekasta! Niin veli hyvä, se on viekasta! Se on jo liiaksikin\nviekasta.\n\n-- Ei, miten niin, miksi niin?\n\n-- Siksi, että kaikki sopeutuu niin hyvin ... sopii niin toiseensa ...\naivan kuin teatterissa.\n\n-- Ahaa!... huudahti Rasumihin... Mutta heti tämän sanottuaan avausi ovi\nja sisään astui uusi, kaikille tuntematon henkilö.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTulija oli keski-ikäinen herrasmies, joka näytti sangen\nteeskentelevältä; hänellä oli vastenmielinen, pettävä ulkomuoto;\nsisääntullessaan pysähtyi hän ovelle, katseli ympärilleen silmäyksin,\njotka ilmaisivat tavatonta, loukkaavaa kummastusta ja jotka näyttivät\nkysyvän: \"Minne olenkaan sattunut tulemaan?\" Hän katseli epäilevästi,\njopa levottomastikin ympärilleen Raskolnikovin ahtaassa ja matalassa\n\"kaapissa\". Yhtä suuresti hämmästyneenä kiinnitti hän sitten silmänsä\nRaskolnikoviin, joka makasi pukemattomana, tukka suorimattomana,\npesemättömänä kurjalla, likaisella sohvallaan ja joka myös lakkaamatta\nkatseli häntä. Sitten hän katseli yhtä varovasti Rasumihinin takkuisia\nja parrakkaisia kasvoja, jotka puolestaan tarkastelivat häntä julkeasti\nja kysyvästi suoraan silmiin, paikaltaan liikahtamatta. Tätä olotilaa\nkesti varmaankin kokonaisen minuutin ja sitten seurasi, kuten\nodotettavaa olikin, pieni muutos. Äkkiä oli mainittu herra käsittänyt,\nettei tuima ja arvokas kasvojenilme sopinut täällä kaapissa ja\nvallitsevissa olosuhteissa, hän muuttui vähän notkeammaksi ja\nkohteliaammaksi ja pani vakavana ja selvästi painon sanoilleen ja\ntavuille tehdessään Sosimoville seuraavan kysymyksen:\n\n-- Ylioppilas, eli entinen ylioppilas Rodion Romanitsh Raskolnikov?...\n\nSosimov olisi ehkä vastannut, ellei Rasumihin, johonka kysymys ei ollut\nollenkaan kohdistettu, olisi tullut hänen tielleen:\n\n-- Hän makaa tuossa sohvalla! Ja te -- mitä te tahdotte?\n\nTämä kodikas \"mitä te tahdotte?\" suututti tuota teeskentelevää herraa;\nhän aikoi kääntyä Rasumihinin puoleen, mutta malttoi mielensä oikealla\nhetkellä ja suuntasi uudelleen kysyvän katseensa Sosimoviin.\n\n-- Hän on Raskolnikov! sanoi Sosimov osottaen sairasta, jonka jälkeen\nhän haukotteli tavattoman pitkään, suu sepposen selällään. Sitten veti\nhän taskustaan paksun kultakellonsa, avasi sen, katsahti siihen ja pisti\nsen yhtä vitkalleen ja välinpitämättömästi takaisin taskuunsa.\n\nRaskolnikov itse makasi siinä koko ajan hiljaa ja katseli jäykästi ja\nnäöltään hajamielisesti tulijaa. Hänen kasvonsa olivat tavattoman\nkalpeat ja kärsivät, aivan kuin hän olisi äskettäin ollut tuskallisen\nleikkauksen tai kidutuksen alasena. Mutta sisään tullut herra kiinnitti\nyhä enemmän hänen huomionsa puoleensa; hän alkoi tuntea rauhattomuuden,\nepäilyksen, jopa pelonkin tunnetta. Kun Sosimov osotti häntä ja sanoi:\n\"Hän on Raskolnikov?\" kohousi hän äkkiä aivan kuin juostakseen tiehensä,\nistuutui vuoteeseen ja sanoi kehottavalla mutta heikolla äänellä:\n\n-- Aivan niin! Minä olen Raskolnikov! Mitä te tahdotte?\n\nVieras katseli häntä tarkkaavasti ja sanoi erityisellä äänenpainolla:\n\n-- Pietari Petrovitsh Lushin. Minulla on syytä toivoa, ettei nimeni\ntuntune teistä vallan ventovieraalta.\n\nMutta Raskolnikov, joka ajatteli jotakin vallan toista, katseli jäykästi\nja hajamielisesti häntä sanakaan vastaamatta, aivan kuin olisi hän\nkuullut Lushinin nimen ensi kertaa.\n\n-- Mitä? Ettekö olisi vielä mahtanut saada mitään tietoja? kysyi Pietari\nPetrovitsh vastenmielisesti liikutettuna.\n\nVastaukseksi vaipui Raskolnikov takaisin patjalle, pani kätensä päänsä\nalle ja katseli kattoon. Lushinin kasvoille nousi nolostumisen puna;\nSosimov ja Rasumihin katselivat häntä uteliaasti ja hän tunsi mielensä\nlannistuvan.\n\n-- Minä edellytin ja laskin, alkoi hän uudestaan, -- että kirje, joka\nlähetettiin jo enemmän kuin kymmenen, ehkä jo neljäkintoista vuorokautta\nsitten...\n\n-- Mutta kuulkaahan, miksi pysähdytte ovelle? keskeytti Rasumihin hänet\näkkiä. -- Jos teillä on annettavana selitys, niin istuutukaa toki,\ntuollahan on ahdasta sekä teille että Nastasjalle. Nastashuska, mene\npois tieltä, anna hänen tulla lähemmä! Astukaa tänne, tässä on tuoli,\nistuutukaa vaan!\n\nHän veti tuolin pöydän luota ja siirtyi itse vähän kauvemmas\ntoimittaakseen vieraalle mahdollisuuden tunkeutua perille saakka. Tällä\nei ollut mitään syytä kieltäytyä ja sen vuoksi hän tunkeusikin tuolin\nääreen niin hyvin kuin voi. Päästyään tuolin ääreen hän istuutui ja\nkatseli kysyvästi Rasumihiniin.\n\n-- Muuten ei teidän tarvitse kainostella, lausui tämä. -- Rodja on\nmaannut sairaana jo viisi päivää ja houraillut kolme, mutta nyt on hän\njoka tapauksessa tullut tajuihinsa ja onpa vielä saanut hieman\nruokahaluakin. Tuossa on hänen lääkärinsä, joka juuri pääsi tutkimasta\nhäntä, mutta minä olen hänen toverinsa, myös entinen ylioppilas, joka\nmyös nyt hoitelee häntä; älkää siis huoliko meistä ja älkää ujostelko,\nvaan jatkakaa asianne esittämistä.\n\n-- Kiitos. Mutta eikö läsnäoloni ja puheeni ole kiusaksi? kääntyi Lushin\nSosimovin puoleen.\n\n-- Eipä niinkään, sanoi Sosimov vitkalleen, -- te päinvastoin\ntappaisitte hänen aikaansa sillä. Ja hän haukotteli taas.\n\n-- Ah, siitä on jo pitkä aika, kun hän tuli tajuihinsa, jo varhain\naamulla! jatkoi Rasumihin niin teeskentelemättömästi ja kodikkaasti,\nettä Lushin taas rauhottui; ehkä myös sentähden, että tuo julkea,\nrääsyinen mies oli esittänyt itsensä ylioppilaaksi.\n\n-- Teidän äitinne... alkoi Lushin.\n\n-- Hm! mutisi Rasumihin jotenkin kuultavasti. Lushin katseli hän\nkysyvästi.\n\n-- Eipä mitään ... tapahtui vain siten ... jatkakaa...\n\nLushin kohoutti hartioitaan.\n\n-- Teidän äitinne alkoi minun vielä siellä ollessani kirjoittaa teille.\nTultuani tänne annoin kulua muutamia päiviä ennenkuin saavuin luoksenne\nollakseni vallan varma siitä, että teillä jo olisi tieto kaikesta; mutta\nnyt näen suureksi suureksi kummastuksekseni...\n\n-- Minä tiedän, tiedän kyllä! sanoi Raskolnikov kasvoillaan ilme, joka\nosotti mitä suurinta suuttumista. -- Te olette sulhanen, minä tiedän sen\njo! Riittää jo!\n\nPietari Petrovitsh tunsi tulleensa suuresti loukatuksi, mutta ei sanonut\nkuitenkaan mitään. Hän ponnisteli voimiaan voidakseen käsittää, mitä\nkaikki tämä merkitsi. Vaitioloa kesti kokonaisen minuutin.\n\nTällä välin alkoi Raskolnikov, joka vastatessaan taas oli hieman\nkääntynyt hänen puoleensa, uudelleen silmäillä häntä tarkkaavasti ja\nhieman uteliaana, aivan kuin ei hän vielä olisi ennättänyt tarpeeksi\nkatsella \"sulhasta\" tai ikäänkuin hän olisi keksinyt tässä jotakin uutta\nsilmäänpistävää. Lushinin ulkomuoto todisti todella \"sulhasta\", kuten\nRaskolnikov juuri oli kutsunut häntä. Hän oli käyttänyt aikaa hyväkseen\npukeutuakseen pääkaupungissa uuteen pukuun, kiireestä kantapäihin.\nKaikki oli juuri tullut räätälistä ja oli mahdollisimman hienoa, kaikki\noli vain liian uutta ja paljasti sen vuoksi itse tarkotuksen. Hieno,\nuusi, aistikas silinterihattu sopi erinomaisen hyvin sen yhteyteen,\nsamaten myös vaaleahkot käsineet. Lushinin puvussa olivat vallalla\nvaaleat ja nuorehkot värit; hänen liinavaatteensa olivat mitä hienointa\nlajia ja kaikki puki häntä erinomaisesti. Hänen kasvonsa, jotka olivat\nterveet eivätkä ollenkaan rumat, ilmaisivat noin viidenviidettä vuoden\nikää. Tukka oli tosin harmahtava, mutta kammattu ja tukanlaittajan\nkoristelema, eikä ollenkaan tuolla tavallisella naurettavalla tavalla,\njoka tekee miehestä niin tyhmän näkösen. Jos siis tässä jotenkin hyvin\nkehittyneessä aistikkaassa henkilössä oli jotakin vastenmielistä ja\nkarkottavaa, riippui se vallan toisista syistä. Tarkastettuaan Lushinia\ntungettelevalla tavallaan hetken, naurahti Raskolnikov pilkallisesti ja\nkatseli taas kattoon.\n\nMutta herra Lushin malttoi mielensä, sillä hän näkyi päättäneen olla\nollenkaan kiinnittämättä huomiotaan näihin omituisuuksiin.\n\n-- Valitan suuresti, että tapaan teidät moisessa tilassa, alkoi hän\nuudelleen, keskeyttäen hiljaisuuden. -- Jospa minulla olisi ollut vain\naavistustakaan sairaudestanne, olisin tullut jo aikoja sitten. Mutta te\nkyllä tiedätte, että minulla on niin monta asiaa toimitettavana! Minulla\non sangen tärkeä asia senatissa, lukuun ottamatta niitä huolia, jotka\nkyllä tunnette. Odotan perheenne saapuvan tänne, s.o. äitiänne ja\nsisartanne, joka hetki.\n\nRaskolnikov liikahti ja näytti mielivän sanoa jotakin; hänen kasvonsa\nilmasivat mielenliikutusta. Pietari Petrovitsh pysähtyi hetkeksi, mutta\nkun ei mitään seurannut, jatkoi hän:\n\n-- ... Joka hetki. Ensinnäkin olen hankkinut asunnon...\n\n-- Mistä? kysyi Raskolnikov hiljaa.\n\n-- Jotenkin läheltä, Bakelejevin talosta...\n\n-- Se on Vosnesenskin prospektin varrella, keskeytti Rasumihin hänet, --\nsiellä on kaksi kerrosta vuokrattavana; kauppias Jushin ne omistaa, olen\nollut siellä.\n\n-- Aivan oikein, vuokrausta varten kalustettuja.\n\n-- Oikea sikopahna, likaa ja löyhkää -- sitä paitsi on seutu epäiltävä;\nsiellä on jo tapahtunut jos jotakin, hitto sen tietäköön, keitä siellä\nasuu!... Olin siellä itse saapuvilla eräässä häpeällisessä tapauksessa.\nMutta halpaa siellä kyllä on.\n\n-- Minulla ei luonnollisestikaan ollut aikaa hankkia mitään tietoja,\nsyystä että itse olen täällä muukalainen; lausui Pietari Petrovitsh\nvastenmielisen liikutuksen vallassa. -- Muuten oli siellä kaksi\nerinomasen hienoa huonetta ja koska ne ovat vuokratut vain sangen\nlyhyeksi ajaksi... Olen myös jo selvillä oikeasta, s.o. tulevasta\nasunnostamme, lausui hän kääntyen Raskolnikovin puoleen, -- sitä\nlaitetaan kuntoon paraillaan. Sillä välin vuokraan itse muutamia\nkalustettuja huoneita parin askeleen päässä täältä rouva Lippewechselin\nluona eräältä nuorelta ystävältäni, Andrei Semjonovitsh\nLebesjatnikovilta; hän se muuten suositteli minulle Bakelejevin taloa...\n\n-- Lebesjatnikov! huudahti Raskolnikov ikäänkuin koettaen muistella\njotakin.\n\n-- Aivan niin, Andrei Semjonovitsh Lebesjatnikov; hänellä on toimi\nministeriössä ... tunnetko hänet?\n\n-- Kyllä ... en, vastaa Raskolnikov.\n\n-- Suokaa anteeksi, näyttää siltä vastauksestanne päättäen. Minä olin\nennen holhoojansa ... hän on sangen hyvä, nuori mies ... jolla myös on\nhalua sivistyä edelleen... Minä pidän nuorten miesten seurasta, heidän\nparissaan kuulee aina jotakin uutta... Pietari Petrovitsh katseli\ntoivorikkaana ympärilleen.\n\n-- Mitä sillä tarkotatte? kysyi Rasumihin.\n\n-- Sanon sen paraimmassa, todellisimmassa tarkotuksessaan, vastasi\nLushin ilosena kysymyksen johdosta. -- Näettekö, en ole ollut Pietarissa\nkymmeneen vuoteen. Kaikki teidän uudet aatteenne ja uudistuksenne ovat\ntosin myös koskeneet meihin tuolla maaseudulla, mutta selvästi\ntajutakseen kaikki, täytyy olla Pietarissa. Niin, ja nyt on minun\nmielipiteeni sellainen, että enimmin oppii kiinnittämällä huomionsa\nnuorempaan sukupolveemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että minua on\nilahduttanut...\n\n-- Mikä erityinen?\n\n-- Kysymyksenne on laaja. Minä voin erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä\nkuin tapaisin täällä selkeämmän katseen, enemmän arvostelua, niin\nsanoakseni, enemmän kunnollisuutta...\n\n-- Se on totta, arveli Sosimov.\n\n-- Sen sinä valehtelet! Kunnollisuutta puuttuu, kihahti Rasumihin,\nkunnollisuutta on vaikea saavuttaa, eikä sitä putoa taivaasta. Lähemmä\nkahteen sataan vuoteen ei meillä ole ollut mitään kunnollisuutta ...\ntosin leijailee aatteita ympärillämme, lausui hän kääntyen Pietari\nPetrovitshin puoleen, -- ja siellä, täällä tapaa vielä tuon lapsellisen\ntoivon tehdä hyvää sekä myös toisinaan hyvässä mielentilassa olevia\nihmisiä, vaikkakin tavattomat kunnottomain joukot nousevat pohjalta\npinnalle, mutta kunnollisuutta puuttuu silti vieläkin, kunnollisuus on\nvielä harvinaista!\n\n-- Minä en ole samaa mieltä kuin te, ilmotti Pietari Petrovitsh\nerikoisesti mielihyvissään; -- tosin on liiallisuutta, säännöttömyyttä,\nmutta tutkijan täytyy katsoa ylimalkaan. Jos liiottelee, todistaa se\nvain suurta innostusta asian hyväksi ja sitä väärää kantaa, millä olomme\novat. Jos tähän asti onkin tapahtunut vähän, onhan aikakin ollut liian\npieni. Keinoista minä en puhu; minun henkilökohtaisen mielipiteeni\nmukaan, jos niin tahdotte, on jo tehty jotakin; uusia, hyödyllisiä\naatteita on levitetty, muutamia uusia, hyödyllisiä teoksia on jo\nilmestynyt vastakohdaksi entisille haaveellisille ja romantisille:\nkirjallisuus on saanut kypsyneemmän, paremman sisällön, monet\nvahingolliset ennakkoluulot ovat pois raivatut ja tehdyt naurun\nalasiksi... Sanalla sanoen, me olemme jo eronneet muinaisajasta ja se on\nminun mielipiteeni mukaan jo jotakin...\n\n-- Ulkoa opittu läksy jotta voisi suositella itseään! huudahti\nRaskolnikov äkkiä.\n\n-- Mitä? kysyi Pietari Petrovitsh, joka ei luullut kuullensa oikein,\nmutta ei saanut vastausta.\n\n-- Aivan oikein, kiiruhti Sosimov lausumaan.\n\n-- Eikö totta? puuttui Pietari Petrovitsh puheeseen silmäillen\nystävällisesti Sosimoviin. -- Te myös luultavasti myönnätte, hän lausui\nkääntyen Rasumihinin puoleen, nyt jo hieman arvokkaalla ja rauhottavalla\näänellä, hänen teki jo mielensä sanoa \"nuori mies\", --että tieteitten ja\ntaloudellisen oikeuden alalla ainakin vallitsee nykyään edistys eli,\nkuten sitä nykyään kutsutaan, progressioni...\n\n-- Se on yleinen puheenparsi.\n\n-- Ei ole, ei ole mikään puheenparsi! Jos minulle sanottiin esim. ennen:\n\"Rakasta lähimmäistäsi!\" ja minä mielin seurata tuota käskyä, mikä oli\nsiitä suuresti innoissaan, -- revin viittani kahdeksi kappaleeksi\njakaakseni sen lähimmäiseni kanssa ja meistä tuli molemmista\npuolialastomat, kuten venäläisessä sananlaskussa sanotaan: \"Joka\ntavottaa kahta jänistä, ei saa kumpaakaan niistä\". Tiede sitä vastoin\nopettaa: rakasta ennen kaikkea itseäsi, sillä koko maailmassa perustuu\nkaikki henkilökohtaisiin pyyteisiin. Jos nyt ensi tilassa rakastaa\nitseään, niin järjestää omat olonsa paraimman mukaan ja jokaisen viitta\npysyy ehjänä. Mutta taloudellinen oikeus lisää, että mitä useampia\nhyvinhoidettuja yksityisoloja eli \"ehjiä viittoja\", niinsanoakseni\nmaailmassa on, sitä useampia vankkoja perusteita on ja sitä paremmin\npidetään huolta yhteisestä hyvästä. Jos siis minä hankin jotakin\nyksinäni ja pelkästään itselleni, niin hankin siinä samalla jotakin\ntavalla tai toisella yleiseksi hyväksi ja saan sen aikaan, että\nlähimäiseni saa hieman suuremman palan yleisestä viitasta eikä\nyksityishenkilöitten hyväntahtoisuudesta vaan kaikkien liiallisuudesta.\nAate on yksinkertainen, mutta sen on, ikävä kyllä, jo pitemmän ajan\nkuluessa työntäneet syrjään ihannekeinottelut ja haaveet ja kuitenkin on\nselvää, ettei tarvita suurtakaan teräväpäisyyttä...\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ole niin teräväpäinen, keskeytti\nRasumihin hänet tylysti, -- jättäkäämme siis asia. Minä aloinkin eräästä\nerikoisesta syystä puhua tästä aineesta, sillä koko tuo puhe, jolla\nkoetetaan saada itseä hyvään valoon, kaikki nuo päättömät puheenparret,\njoita on saatu lakkaamatta kuulla kolmen viimevuoden kuluessa, ovat\nminusta jo niin inhottavat, että punastun häpeästä, kun toiset minun\nläsnäollessani ... sitä enemmän kuin minä itse ... puhuvat siitä. He\nluonnollisesti kiiruhtavat loistamaan tiedoillaan, se on anteeksi\nannettavaa, enkä minä tuomitse heitä siitä. Mutta minulla oli tällä\nkerralla toinen päämäärä, tahdoin nimittäin tietää kuka te oikeastaan\nolette; sillä, nähkääs, nykyään on niin monta teollisuusritaria, jotka\nsillä tekosyyllä, että huolehtivat yleisestä paraasta, omien\npyyteittensä tähden turmelevat kaikki, mihin koskevat, niin että koko\nasia mene piloille. No, nyt tämä voinee riittää!\n\n-- Herrani, alkoi Lushin kohottaen rintaansa, -- oliko teidän\naikomuksenne ehkä tällä katalalla tavalla väittää, että myös minä...\n\n-- Ah, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi ... miten minä voinkaan!...\nMutta nyt riittäköön! keskeytti Rasumihin heti ja kääntyi suoraan\nSosimovin puoleen jatkaakseen hänen kanssaan edellistä keskusteluaan.\n\nPietari Petrovitsh oli kyllin järkevä tyytymään Rasumihinin selitykseen.\nMuuten hän päätti jäädä tänne enää vain pariksi minuutiksi.\n\n-- Minä toivon, että nyt alkanut tuttavuutemme, lausui hän kääntyen\nRaskolnikovin puoleen, -- teidän tuntemanne asianhaaran johdosta yhä\nvakaantuisi teidän parannuttuanne... Mutta ennen kaikkea toivon teille\njälleen...\n\nRaskolnikov ei edes kääntänyt päätään hänen puoleensa.\n\n-- Murhaaja oli luultavasti eräs heistä, jotka panttasivat tavaroitaan\nvanhukselle, sanoi Sosimov.\n\n-- Aivan varmaan joku heistä! varmisti Rasumihin. -- Porfyrius ei\nluonnollisestikaan ilmaissut ajatuksiaan, mutta hän jatkaa heidän\nkuulustamistaan, joilla on pantteja vanhuksella.\n\n-- Niiden, joilla on pantteja vanhuksella? kysyi Raskolnikov ääneensä.\n\n-- Niin, mutta miksi kysyt sitä?\n\n-- Muuten vaan.\n\n-- Mutta miten hän saa selvän heistä? kysyi Sosimov.\n\n-- Muutamista on hän saanut selvän Kochin avulla; toisten nimet olivat\nmerkityt tavaroita ympäröiviin kääreisiin, muutamat tulivat myös\nitsestään kuullessaan...\n\n-- No, mutta kyllä hän on mahtanut olla tavaton ja viekas veijari! Mikä\njulkeus, mikä päättäväisyys!\n\n-- Ei sentään ihan, siinähän se juuri on! keskeytti Rasumihin hänet. --\nJuuri tuo ajatus johtaa teidät kaikki väärälle uralle. Minä väitän että\nhän ei ole tavaton eikä viekaskaan ja se oli varmastikin hänen ensi\nrikoksensa! Jos otaksut hänen olleen viekkaasti harkitsevan ja tottuneen\nlurjuksen, on asia epätodenmukainen. Mutta jos otaksut hänen olleen\nkokemattoman, seuraa siitä, että ainoastaan sattuma voi hänet pelastaa,\nja eikö hänen ole kiittäminen pelkkää sattumaa! Hän ei ehkä voinut\nedeltäpäin huomata niitä esteitä, joita hän kohtasi! Ja miten toimitti\nhän asian? Otti muutamia kymmenen, kahdenkymmenen ruplan arvoisia\nesineitä, täytti niillä taskunsa, penkoi rääsyjä vanhuksen matka-arkussa\n-- ja ylimmästä piirongin laatikosta löydettiin puolitoista tuhatta\nruplaa puhdasta rahaa, arvopapereja tavattomasti! Hän ei ole ymmärtänyt\nryöstää vaan ainoastaan murhata! Hän on vasta-alkaja, sanon sinulle, se\noli hänen ensi yrityksensä, hän oli hämmästynyt ja häntä ei pelastanut\nharkinta vaan sattuma!\n\n-- Tuntuu siltä kuin puhuisitte tuosta äsken tapahtuneesta virkamiehen\nlesken murhasta, sanoi Pietari Petrovitsh kääntyen Sosimovin puoleen.\nHän oli jo noussut, mutta tahtoi vielä sanoa joitakin järkeviä sanoja\nennen lähtöään. Hän nähtävästi uneksi tekevänsä hyvän vaikutuksen ja\nluopui vähitellen varovaisuudestaan.\n\n-- Niin, oletteko kuullut puhuttavan siitä?\n\n-- Luonnollisesti, yhteydessä...\n\n-- Tunnetteko yksityiskohdat?\n\n-- Sitä en voi sanoa: siinä on toinen seikka, toinen kysymys, niin\nsanoakseni, joka kiinnittää mieltäni. Ryhtymättä laajemmin esittämään\nsitä, että rikosten lukumäärä on viitenä viime vuotena lisääntynyt\nalempien luokkien keskuudessa, lukuunottamatta kaikkialla tapahtuvia ja\nlakkaamatta tehtyjä ryöväyksiä ja murhapolttoja, tuntuu minusta sangen\nomituiselta, että rikokset samaten lisääntyvät korkeampien luokkien\nparissa samassa määrässä. Siellä, kerrotaan, on joku entinen ylioppilas\nryövännyt postin avonaisella maantiellä; toisaalla ovat taas henkilöt,\njotka luetaan parempaan luokkaan kuuluviksi, valmistaneet vääriä\nsetelejä; Moskovassa vangitaan kokonainen seurue, joka teki vääriä\nrahannosto-osotteita valtion obligatsioneihin, ja maailmanhistorian\nsuurimpain rikollisten joukossa on eräs opettaja; ulkomailla murhataan\nmeidän lähetystömme sihteeri jostakin tuntemattomasta syystä... Ja jos\nnyt tämän pantinottajattaren murhaaja olisi jokin paremman säädyn\nihminen -- sillä ei talonpojilla ole mitään kultaesineitä pantattavina\n-- miten on silloin selitettävissä se siveellisyyden turmeltuminen, mikä\nvallitsee yhteiskuntamme sivistyneessä osassa?\n\n-- Viime aikoina on tapahtunut niin monta taloudellista kumousta...\nhuomautti Sosimov.\n\n-- Toivotte selitystä? keskeytti Rasumihin hänet -- siinähän esimerkiksi\nesiintyy hyvin tuo syvälle juurtunut kunnottomuus, joka voi selittää\npaljon.\n\n-- Mitä sillä tarkotatte?\n\n-- Mitä vastasi esimerkiksi tuo Moskovan opettaja, kun häneltä\nkysyttiin, miksi hän oli väärentänyt rahannosto-osotteita? \"Kaikki\nrikastuvat jollakin lailla ja siksi tahdoin minäkin pian päästä\nrikkaaksi\". Sanajärjestystä en muista, vaan ajatus, että hän tahtoi\npäästä pian rikkaaksi ja ilman mitään vaivaa, on oikea. Me olemme\ntottuneet siihen, että kaikki tuodaan aivan valmiina eteemme, että meitä\nkuletetaan talutusnuorassa, että meille puretetaan kaikki valmiiksi,\nniin että meidän vain tarvitsee nielasta se alas. No, ja kun suuri hetki\nsilloin lyö, silloin osottautuu, mihin kukin kykenee, tai pikemmin,\nmihin ei kykene...\n\n-- Niin, mutta mitä siveydellä sitten tehdään? Entä laeilla?...\n\n-- Aivan niin, mitä te sitten epäilette? lyöttäytyi Raskolnikov äkkiä\nkeskusteluun osalliseksi, -- sehän on vallan sopusoinnussa teorianne\nkanssa!\n\n-- Miten, teoriani kanssa?\n\n-- Tietysti, jos vedätte viimeiset johtopäätteet äskeisestä\nsaarnastanne, seuraa siitä, että ihmisiä saa tappaa...\n\n-- Mutta, minä pyydän!... Lausui Lushin.\n\n-- Ei, sellainen ei ajatus ollut, lausui Sosimov. Raskolnikov makasi\nsiinä kalpeana ja vapisevin huulin; hän hengitti raskaasti.\n\n-- Kaikella on rajansa, lausui Lushin ylpeästi, -- taloudellista\noikeutta ei voi kutsua murhakehotukseksi, jos otaksun...\n\n-- Mutta sanokaa nyt minulle, onko se totta, keskeytti Raskolnikov hänet\nuudelleen vihasta vapisevalla äänellä, josta saattoi huomata, että hän\ntunsi iloa voidessaan loukata, -- onko se totta, että sanoitte\nmorsiollenne sinä päivänä, jolloin saitte hänen myöntymyksensä, että te\ntunsitte suurta iloa sen johdosta kun hän oli kerjäläinen, sillä olihan\nedullisempaa nostaa puolisonsa kurjuudesta voidakseen sittemmin hallita\nja komentaa häntä mielin määrin ... ja voidakseen aina mainita, että te\nolette tehnyt pelkästään hyvää?...\n\n-- Herrani, lausui Lushin suuttuneena ja loukkaantuneena, -- miten\nvoidaan siten väärentää sanojani? Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy\nsanoa teille, ettei moisilla huhuilla, jotka ovat tunkeutuneet korviinne\ntai oikeammin, jotka tarkotuksella on ladeltu teille, ole syyn\nvarjoakaan ja minä epäilen ... sanalla sanoen . .. tästä syytöksestä ...\näitiänne!... Hän tuntui minusta sitä paitsi, en tahdo kajota hänen\nmuihin oivallisiin ominaisuuksiinsa, hieman haltioihinsa joutuneelta ja\nromanimaiselta. Siitä huolimatta olin tuhannen virstan päässä moisesta\nedellytyksestä, että hän voisi siinä määrin vääristellä tai käsittää\nväärin ja selittää sanojani... ja vihdoinkin ... vihdoinkin...\n\n-- Ja tiedättekö mitä? huudahti Raskolnikov kohottautuen sohvallaan ja\ntuijottaen Lushiniin läpitunkevin, salamoivin silmin, -- tiedättekö\nmitä?\n\n-- En, mitä? Lushin odotti loukkaantunut ja kehottava ihme kasvoillaan.\nVaitioloa kesti jokusen sekunnin.\n\n-- Niin, asian laita on sellainen! Jos te vielä kerrankaan ... sanotte\nsanaakaan äidistäni, niin lennätte pää edellä portaita alas!\n\n-- Mikä sinun on? huudahti Rasumihin.\n\n-- Vai niin, onko asian laita sellainen? Lushin kalpeni ja puri\nhuultansa. -- Kuulkaa herrani, alkoi hän painolla, samalla hilliten\nitseään, mutta kuitenkin oli hänen vaikeata hengittää vihansa vuoksi, --\nja heti sisään astuessani aavistin teidän olevan vihamielisen minulle,\nmutta jäin tänne kuitenkin tullakseni vielä paremmin vakuutetuksi siitä.\nMinä voisin antaa anteeksi sairaalle ja sukulaiselle paljon, mutta\nnyt ... en ... teille ... koskaan...\n\n-- Minä en ole sairas! huusi Raskolnikov.\n\n-- Sen pahempi...\n\n-- Menkää helvettiin!\n\nLushin läksi lopettamatta puhettaan; hän tunkeusi pois taas tuolien ja\npöytien välitse. Raskolnikov nousi tehdäkseen tilaa hänelle. Katsomatta\nkehenkään, jopa nyökkäämättä Sosimovillekaan, joka jo kauvan sitten oli\nantanut hänelle merkin että jättäisi sairaan rauhaan, meni Lushin pitäen\nvarovasti hattuaan edessään ja kumartuen ovessa, ettei iskisi päätään\nseinään. Siitä tavastakin, millä hän kumarsi selkäänsä saattoi päättää,\nettä hän läksi sieltä tavattoman loukkaantuneena.\n\n-- Mutta miten sinä voit, miten sinä voit menetellä tuolla lailla...\nsanoi suuttunut Rasumihin päätään puistellen.\n\n-- Jättäkää minut, jättäkää minut kaikki! huusi Raskolnikov\nraivostuneena. -- Ettekö te aijo lähteä pois ollenkaan, te kiusanhenget!\nMinä en pelkää teitä! Nyt en pelkää ketään, ketään! Menkää tiehenne!\nTahdon olla yksinäni, yksinäni, yksinäni!\n\n-- Tule! sanoi Sosimov antaen merkin Rasumihinille.\n\n-- Voiko hänet, herra paratkoon, jättää moiseen tilaan?\n\n-- Tule! toisti Sosimov itsepäisesti, lähtien pois.\n\nRasumihin mietti ja kiirehti hänen jälkeensä.\n\n-- Olisi voinut seurata jotakin vielä pahempaa, ellemme olisi totelleet\nhäntä, sanoi Sosimov portaissa. -- Häntä ei saa nyt saattaa\nsuutuksiin...\n\n-- Miten hänen laitansa on?\n\n-- Parasta olisi saada johdetuksi hänen ajatuksensa uudelle,\nvirkistävälle uralle! Ennen oli hän jotenkin voimissaan... Tiedätkö,\nettä jokin painaa häntä, eikä jätä häntä rauhaan... Minä pelkään sen\nvuoksi!\n\n-- Lieköhän se tuo herra, joka keskustelusta päättäen aikoo naida hänen\nsisarensa? Rodja sai samaa asiaa käsittelevän kirjeen juuri ennen\nsairastumistaan...\n\n-- Paljon mahdollista! piru toi hänen sopimattomaan aikaan; ehkä on hän\nturmellut kaikki taas. Mutta oletko huomannut, että kaikki oli hänestä\nsaman tekevää, ettei hän välitä mistään lukuun ottamatta erästä seikkaa,\njoka saattaa hänet suunniltaan ... tuo murha...\n\n-- Kyllä, kyllä! myönsi Rasumihin, -- sen olen kyllä huomannut! Se\nkiinnittää suuresti hänen mieltään ja tuntuupa melkein siltä kuin hän\npelkäisi. Se johtuu siitä, että häntä pelotettiin sillä\npoliisikonttoorissa juuri sinä päivänä, jolloin hän sairastui, menipä\nhän tainoksiinkin.\n\n-- Kerrohan tuo minulle seikkaperäisemmin illalla ja minä ilmotan\nsinulle myöhemmin jotakin. Hän kiinnittää suuresti mieltäni! Puolen\ntunnin päästä käyn häntä katsomassa uudelleen... Tulehdusta ei meidän\ntarvitse pelätä...\n\n-- Kiitos! Minä odotan sen aikaa Pashenkan luona ja annan Nastasjan\npitää häntä silmällä.\n\nJäätyään yksin katsoi Raskolnikov kärsimättömästi ja suruisasti\nNastasjaan; hän viivytteli vielä poistumista.\n\n-- Tahdotko nyt juoda teetä? kysyi hän.\n\n-- Myöhemmin! Tahdon nukkua! Jätä minut rauhaan...\n\nHän kääntyi äkkiä seinään päin; Nastasja jätti hänet.\n\n\n\n\nVI.\n\nTuskin oli Nastasja lähtenyt, ennenkuin hän nousi, pani oven säppiin ja\navasi nyytin, minkä Rasumihin oli tuonut tullessaan ja avattuaan\nsulkenut sen uudelleen, sekä alkoi pukeutua. Hän näytti, omituista\nkyllä, tulleen vallan levolliseksi; hänessä ei voinut huomata mitään\njälkeäkään pyörtymisestä tai siitä kamalasta pelosta, mikä häntä oli\nviime aikoina vaivannut. Hän tunsi ensi hetkenä äkkinäistä, omituista\nlevollisuutta. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset ja ripeät, jokin\npäämäärä näkyi elähyttävän häntä. \"Jo tänään, tänään!\" kuiskasi hän. Hän\nymmärsi kuitenkin olevansa vielä heikko, mutta voimakas tahdon\nponnistus, joka oli saattanut hänet jotenkin levolliseksi ja synnyttänyt\nomituisen ajatuksen, antoi hänelle voimia ja itsetietoisuutta; hän\ntoivoi voivansa kulkea kaatumatta kadulla. Puettuaan ylleen uudet\nvaatteensa, katseli hän rahojaan, jotka olivat pöydällä, ajatteli ja\npisti ne taskuunsa. Hän otti myös kuparilantit, mitkä Rasumihin oli\njättänyt. Sitten veti hän hiljaa pois säpin, läksi portaita alas ja\nkatseli keittiöön, jonka ovi oli sepposen selällään; Nastasjan selkä oli\nhäneen käännettynä, jonka vuoksi hän ei huomannut mitään. Kuka olisi\nvoinut aavistaa, että hän läksi tiehensä? Minutin kuluttua oli hän jo\nkadulla.\n\nKello oli kahdeksan, aurinko laski. Nyt oli yhtä vilposta kuin ennenkin;\nkuitenkin imi hän himokkaasti sisäänsä löyhkäävää, tomusta\nkaupunki-ilmaa. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän; hänen kuumeisissa\nsilmissään saattoi havaita hurjan päättäväisyyden salamoivan, samaten\nhänen kuoppaisilla, kalpeilla, keltaisilla kasvoillaan. Hän ei tiennyt,\neikä ajatellutkaan, minne mennä; hän tiesi vain; \"Kaiken tämän on\nloputtava jo tänään, kerralla, sekä ettei kotiin ole palattava ennen,\nsillä minä en tahdo elää kauvemmin tällä lailla.\" Mikä loppu? Minkä oli\nloputtava? -- Siitä ei hänellä ollut käsitystä, eikä hänen edes tehnyt\nmielensä ajatellakaan sitä. Hän karkotti nämä ajatukset, jotka\nkiusasivat häntä. Hän ainoastaan tunsi, että kaiken oli muututtava\ntoisenlaiseksi. \"Sillä tai sillä lailla, miten tahansa!\" toisti hän\nepätoivoisesti itsepäisen päättäväisenä.\n\nTapansa mukaan suuntasi hän kulkunsa heinätorille päin. Ennen sinne\ntuloaan kohtasi hän nuoren, mustakiharaisen posetivin soittajan, joka\nväänsi tunteellista romanssia jonkun puodin edustalla. Hän säesti erästä\nviisitoistiasta tyttöä, joka seisoi hänen vieressään jalkakäytävällä ja\njoka oli puettuna krinoliiniin, mantiljiin, käsineisiin ja\ntulipunaisella höyhenellä koristettuun olkihattuun -- kaikki vanhaa ja\nkulunutta -- hän lauloi romanssia vapisevalla, jotenkin miellyttävällä\näänellä toivoen saavansa puodista kahden kopekan lantin. Raskolnikov\npysähtyi kuulijain ääreen, kuunteli, otti taskustaan viisikopekkasen ja\npisti sen tytön käteen. Tämä keskeytti äkkiä korkeimmassa ja\ntunteellisimmassa paikassa, huudahti hän kimakasti \"riittää\"\nseuralaiselleen, jonka jälkeen molemmat läksivät seuraavan puodin\nedustalle.\n\n-- Pidättekö paljon katulaulusta? lausui Raskolnikov kääntyen äkkiä\nmittaisensa nuoren miehen puoleen, joka seisoi hänen vieressään ja\nnäytti tyhjäntoimittajalta. Tämä tuijotti hämmästyneenä häneen. --Minä\npidän siitä paljon, jatkoi Raskolnikov, mutta sellainen ilme kasvoillaan\nkuin ei nyt olisi kysymyksessäkään katulaulu; -- minä kuuntelen sangen\nmielelläni posetivin säestämää laulua pimeänä ja sumuisena syysiltana,\nmutta sumua täytyy ehdottomasti olla ja ohikulkijain tulee näyttää\nkalpean vihreiltä ja sairaloisilta; tai mikä on vielä parempi, jos\npyryttää, nuoskeata lunta, hiljaa ja suoraan alas ja ilma on tyyni,\nymmärrättekö? Ja jos silloin näkee katulyhtyjen tuikkivan...\n\n-- En tiedä ... suokaa anteeksi... mutisi herra, joka oli pelästynyt\nkysymyksen ja Raskolnikovin harvinaisen ulkomuodon vuoksi; hän läksikin\ntoiselle puolelle katua.\n\nRaskolnikov läksi suoraan eteenpäin ja tuli heinätorin kulmaan, missä\nrihkamakauppias oli seissyt vaimoineen puhumassa Lisavjetan kera; mutta\nnyt he eivät olleet siinä. Tunnettuaan paikan hän pysähtyi, katseli\nympärilleen ja kääntyi erään nuoren pojan puoleen, joka nojasi\nviljakaupan ovea vastaan ja haukotteli.\n\n-- Vieläkö tuo porvari tekee kauppaa tuolla nurkassa eukkoineen?\n\n-- Kaikki siellä kauppaa tekevät, vastasi poika katsellen Raskolnikovia\nkorkeudestaan.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Sillä nimellä nimitetään, mikä hänelle ristittiin.\n\n-- Sinä näytät olevan Saraiskista! Mistä kuvernementista tosiaan olet?\n\nPoika katseli Raskolnikovia vielä kerran.\n\n-- Meillä, arvoisa herra, ei ole mitään kuvernementteja, vaan piirejä;\nja minun veljeni teki aina kaikki matkat, mutta minä istuin aina kotona\nja siksi en tiedä mitään. Pyydän kohteliaimmin anteeksi, teidän\nkorkeutenne.\n\n-- Onko tuolla ylhäällä ravintola?\n\n-- Kyllä, kyllä siellä on ravintola ja myös biljardi; ja prinsessoja on\nsiellä myöskin...\n\nRaskolnikov kulki edelleen torin poikki. Siellä oli eräässä kulmassa\nsankka väkijoukko, pelkkiä talonpoikia. Hän tunkeutui heidän lomitsensa\nja katseli heitä kaikkia. Kaikkein mieluimmin olisi hän antautunut\njuttusiin heidän kanssaan. Mutta talonpojat eivät kiinnittäneet\nhuomiotaan häneen. Hän pysähtyi, mietti ja läksi sitten oikealle, V----n\nprospektille vievää jalkakäytävää myöten. Kuljettuaan torin poikki, tuli\nhän eräälle kadulle.\n\nHän oli ennen ollut tällä kadulla, joka tekee polvekkeen ja johtaa\ntorilta puistokadulle. Viime aikoina oli hän tuntenut jonkinlaista\nvetoakin tähän seutuun, kun vain mielensä oli apea, jotta se tulisi\nvieläkin alakuloisemmaksi. Mutta nyt tuli hän sinne tarkoituksetta.\nSiinä on suuri talo, täynnä olut- ja viinatarjoiluja; lakkaamatta juoksi\nsiellä lähistössä asuvia naisia, sisään ja ulos, paljaspäisinä ja\nviitoitta. Parissa kolmessa paikassa tunkeusivat he ryhmiksi\njalkakäytävällä, etenkin kellarikerroksen huoneustoihin viepien\nsisäänkäytävien edustalle; kellarikerroksessa oli kaksi porrasta alas\naivan ominaisia ilopaikkoja. Eräässä sellaisessa oli tällä hetkellä\ntavaton melu, joka kuului kauvas kadulle; siellä soitettiin kitaraa,\nlaulettiin lauluja ja pidettiin iloa. Sisäänkäytävän edustalla tunkeili\nsuurempi joukko naisia, joista muutamat istuivat portailla, toiset\njalkakäytävällä, toiset taas seisoivat ja puhelivat keskenään. Lähellä\nkadulla hoiperteli juopunut sotilas sytytetty paperossi hampaissa;\nnäytti siltä kuin olisi hänellä ollut aikomus mennä jonnekkin, mutta oli\nunohtanut, minne. Eräs rääsyläinen sorvaili toista saman tapasta ja eräs\ntajuton juopporatti vierittelihe loassa. Raskolnikov pysähtyi erään\nnaisryhmän eteen. Nämä puhuivat kähein äänin. Kaikki olivat\npaljaspäisiä, muutamat yli neljänkymmenen, toiset ainoastaan noin\nseitsemäntoista vuotiaat, melkein kaikilla oli heillä siniset iskujen\njäljet silmien ympärillä.\n\nTämä laulaminen, tämä helvetin melu huvitti häntä... Naurun ja melun\nkeskeltä kuului, miten jotkut hyppivät ympäriinsä ja löivät kitaran\nsoitolle tahtia anturoineen, samaten hurjaan tanssimusiikkiin, jota\nlaulettiin väärin äänin. Hän kuunteli innokkaasti, synkästi ja\nmiettivästi seistessään siinä sisäänkäytävän ääressä ja kumartuessaan\nuteliaasti alas nähdäkseen etehisen. Raskolnikovin teki mieli kuulla,\nmitä siellä alhaalla laulettiin ikäänkuin kiinnittäisi se nyt häntä\nerikoisesti.\n\n\"Jospa minäkin menisin sisään?\" ajatteli hän. \"He nauravat, syystä että\novat juovuksissa. Entä, jospa minäkin laittaisin itseni humalaan?\"\n\n-- Ettekö tahdo astua sisään, rakas herra? kysyi eräs nainen äänellä,\njoka vielä soi jotenkin hyvin. Hän oli vielä nuori, eikä vallan niin\nvastenmielinen kuin muut.\n\n-- Kas vain, miten miellyttävä! vastasi hän katsellen tyttöä.\n\nTyttö hymyili, kohteliaisuus miellytti häntä suuresti.\n\n-- Tehän olette itsekin sangen kaunis, sanoi hän.\n\n-- Mutta miten huonolta te näytättekään! huomautti joku toinen\nbassoäänellä. -- Ihan kuin tulisitte sairaalasta.\n\n-- Kas vain, pelkkiä kenraalin tyttäriä, mutta kaikki pystynenäisiä!\nlausui toinen puolijuopunut mies, joka oli lähestynyt; hänen vaatteensa\noli joku repinyt, hän nauroi viekkaasti. -- Täällä vallitsee ilo!\n\n-- Lähde tiehesi täältä!\n\n-- Lähden kyllä, hempukkani! Ja hän hoiperteli sisään.\n\nRaskolnikov läksi poispäin.\n\n-- Kuulkaa, herrani! huusi tyttö hänelle.\n\n-- Mitä?\n\nTyttö joutui hämilleen.\n\n-- Rakas herrani, aina tahtoisin iloiten kuluttaa hetkiäni teidän\nseurassanne, mutta nyt olen niin hämilläni teidän läsnäollessanne.\nLahjoittakaa minulle, kavaljeeri rakas, kuusi kopekkaa naukkua varten!\n\nRaskolnikov kaivoi taskustaan kolme viisikopekkasta, antaen ne hänelle.\n\n-- Kas, miten hyvä herra!\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Kysykää vain Duklidaa.\n\n-- Mitenkä voit tuolla lailla käyttäytyä, huomautti äkkiä eräs joukosta\npuistaen päätään Duklidalle. -- Enpä voi käsittää, miten voit tuolla\nlailla kerjätä! Minä luulisin vaipuvani maahan häpeästä.\n\nRaskolnikov katseli uteliaasti puhujaa. Hän oli noin kolmenkymmenen\nvuoden vanha nainen; hänen kasvoissaan oli sinisiä pilkkuja ja ylähuuli\noli turvonnut. Hän puhui levollisesti ja vakavasti.\n\n-- Mistähän olen lukenut, ajatteli Raskolnikov kulkiessaan eteenpäin, --\nmistähän olen lukenut, että kuolemaantuomittu ajattelee tai sanoo tuntia\nennen teloitusta, että jos hän olisi jollakin kallionkielekkeellä,\nkorkealla, missä olisi tilaa vain yhden ihmisen seistä ... ja kaikkialla\nympärillä kuiluja, vettä, ikuinen pimeys ... jos hänen täytyisi viettää\nkoko elämänsä, niin, tuhat vuotta moisessa paikassa, niin pitäisi hän\nkuitenkin parempana elämisen kuin kuolemisen, ja juuri siinä paikassa!\nAinoastaan elää, elää, elää! Miten sehän on vain syrjäseikka, ainoastaan\nelää!... Mikä totuus! Jumalani, mikä totuus! Ihminen on kuitenkin suuri\nlurjus! Ja etenkin on se lurjus, joka toista kutsuu sellaiseksi, lisäsi\nhän hetken kuluttua.\n\nHän läksi toiselle kadulle: \"Haa, Kristallipalatsi! Hetki sitten puhui\nRasumihin Kristallipalatsista. Mutta, mitä minun mieleni tekikään? Niin,\nlukea!... Sosimov kertoi lukeneensa sanomalehdistä...\"\n\n-- Onko mitään sanomalehtiä? kysyi hän astuessaan sisään erääseen\ntilavaan ja siivoon ravintolaan jossa oli useita, jotenkin ihmisistä\ntyhjiä, huoneita. Pari kolme vierasta joi teetä, eräässä taaemmassa\nhuoneessa oli noin neljän henkilön muodostama ryhmä juomassa samppanjaa.\nRaskolnikov luuli näkevänsä Sametovin heidän parissaan, kuitenkaan ei\nhän voinut tuntea tarkasti pitkän välimatkan vuoksi.\n\n-- Saman tekevää! ajatteli hän.\n\n-- Viinaako haluatte? kysyi tarjoilija.\n\n-- Anna teetä. Ja tuo minulle sanomalehtiä, vanhoja ... noin\nviisipäiväsiä -- numerojärjestyksessä, niin saat juomarahaa.\n\n-- Kuten käskette! Tässä on päivän lehti. Ette siis tahdo mitään\nmuuta?...\n\nRaskolnikov sai teen ja vanhoja lehtiä. Hän paneutui mukavaan asentoon\nja alkoi etsiä. Päästyään vihdoin huvien ja nähtävyyksien ohi, tuli hän\npäivän tapahtumiin. \"Pudonnut portaista alas ... palanut juopuneessa\ntilassa ... tulipalo Peskissä ... tulipalo Pietarin puolella ... vielä\ntulipalo siellä ... taas tulipalo samassa paikassa ... sitten tuli taas\nilmoituksia yleisistä huveista ... oh, kas siinä!\"\n\nVihdoin oli hän löytänyt mitä etsi, ja alkoi lukea; kirjaimet tanssivat\nhänen silmissään, mutta hän luki kuitenkin koko uutisen ja etsi nopeasti\ntarkempaa selontekoa seuraavista numeroista. Hänen kätensä vapisivat\njäykistyttävästä kärsimättömyydestä hänen kääntäessään lehteä. Äkkiä\nistuutui joku pöydän ääreen. Hän kohotti päätään -- se oli Sametov, sama\nSametov, jolla oli sormuksia, ketjuja, musta, kiehkurainen ja pomadoittu\ntukka, aistikas liivi, hieman kulunut takki ja likanen kaulus. Hän oli\njotenkin ilonen, ainakin hän nauroi ilosesti ja hyväntahtosesti. Hänen\nkasvonsa olivat hieman samppanjan punottamat.\n\n-- Mitä! Te täällä? alkoi hän hämmästyneenä ja äänellä, joka edellytti\npuhuteltavan olevan vanhan tutun, -- viimeksi eilen sanoi Rasumihin,\nettette vielä ollut tullut tajuihinne. Sepä kummallista! Minä olin\nluonanne...\n\nRaskolnikov oli odottanut hänen tulevan. Hän laski sanomalehdet\nkädestään ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen huulillaan leikki\npilkallinen hymy ja hänen vastauksissaan oli hieman kärsimättömyyttä.\n\n-- Tiedän kyllä, että olette käynyt luonani, lausui hän, -- sain kuulla\nsen. Te etsitte sukkaani... Mutta tiedättekö, että Rasumihin on vallan\nihastunut teihin? Tehän olitte myös hänen kanssaan tuon Lavise Ivanovnan\nluona ... tiedätte kai, kenen puolta te piditte, iskiessänne silmää\nluutnantti Ruudille, vaikkei hän sitä heti käsittänyt; muistatteko sitä?\nHän ei siitä vain käsittänyt mitään ... asiahan on aivan selvä ... vai\nmiten?\n\n-- Kas vain, mikä riidanrakentaja hän on!\n\n-- Ruutiko?\n\n-- Ei, vaan teidän ystävänne Rasumihin...\n\n-- Mutta kyllä teidän on hyvä elää, herra Sametov; ilmanen pääsy mitä\narvokkaimpiin paikkoihin! Kuka se oli, joka uitti teidät samppanjassa?\n\n-- Niin, kyllä me joimme pullollisen yhteensä ... miksikä sitä\nkieltäisin ... uitti samppanjassa!\n\n-- Palkkanne joitte ... eikö totta? kaikkea käytätte te hyväksenne!\nRaskolnikov nauroi. -- Ei merkitse mitään, poika hyvä, ei tee mitään!\nlisäsi hän taputtaen Sametovia olkapäälle: -- Enhän tarkota mitään\npahaa, vain leikillä, kaikessa ystävyydessä, kuten tuo maalari sano\nMitkaa löylyttäessään ... tuossa vanhuksen jutussa.\n\n-- Mitä tiedätte siitä?\n\n-- Tiedän siitä ehkä enemmän kuin te!\n\n-- Te olette niin kummallinen... Te ette varmastikaan ole vielä terve?\nTeidän ei olisi tullut lähteä vuoteesta jo näin varahin!\n\n-- Tunnun siis teistä kummalliselta?\n\n-- Niin. Mitä te luette ... sanomalehtiä?\n\n-- Niin, sanomalehtiä.\n\n-- Onko niissä monestakin tulipalosta?\n\n-- Ei, tulipalot eivät kiinnitä minun mieltäni. Hän heitti Sametoviin\nsangen omituisen silmäyksen, ja pilkallinen hymy väikkyi taas hänen\nhuulillaan. -- Ei, en minä lukenut tulipaloista, jatkoi hän iskien\nsilmää Sametoville. -- Mutta tunnusta vain, poika hyvä, että sinä sangen\nmielelläsi tahtoisit tietää, mistä minä juuri luin?\n\n-- Eipä mieleni niinkään tehnyt; suotta aikojaan vain kysyin sillä\nlailla. Eikö sitten saa kysyä? Miksi te aina tahdotte...\n\n-- Kuulkaahan, tehän olette sivistynyt mies, joka tuntee\nkirjallisuuden ... vai miten?\n\n-- Olen käynyt kimnaasia kuudennelle luokalle, vastasi Sametov\narvokkaasti.\n\n-- Kuudennelle saakka!... Ah, sinä kyykkyniskanen varpuseni\nsormuksellisine sorminesi ... rikas mies! Oi sentään, miten te olette\nsievä, pieni poikanen! Raskolnikov nauroi hänelle vasten naamaa\nhermostunutta nauruaan. Toinen vetäysi takasin, ei sentään\nloukkaantuneena, mutta kuitenkin sangen kummastuneena.\n\nAh, miten kummallinen!... huomautti Sametov vakavasti. -- Minusta tuntuu\nsiltä kuin te yhä vain hourailisitte.\n\n-- Minäkö hourailen? Sen sinä valehtelet, pieni varpuseni!... Olen siis\nteistä kummallinen? Niin, mutta kuitenkin kiinnitän teidän mieltänne,\nvai miten?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Tahdotte kai nyt sangen mielellänne tietää, mitä äsken luin ja mitä\näsken etsiskelin, katsokaa, miten useita numeroita käskin tuomaan! Eikö\nse ole epäiltävää?\n\n-- Mutta, sanokaa...\n\n-- Onko korvanne höröllään?\n\n-- Mitä taas tarkotatte sillä?\n\n-- Sen sanon teille myöhemmin, mutta nyt, rakkahani, tahdon teidän\nkanssanne ... ei, vielä paremmin: myönnän teille... Ei, ei sekään ole\noikea ilmoitusmuoto: tahdon tehdä tunnustuksen ja teidän on\nkuulusteltava minua! Täten siis teen sen tunnustuksen, että minä luin,\nettä mieltäni kiinnitti, että minä... Raskolnikov keskeytti ja sulki\nsilmänsä... -- Tulin siis tänne saadakseni tiedon vanhan lesken\nmurhasta!... lisäsi hän vihdoin melkein kuiskaten ja lähentäen kasvojaan\nSametoviin päin. Tämä tuijotti häneen liikkumattomana ja vetämättä\nkasvojaan poispäin. Sametov muisti myöhemmin, että he sen jälkeen olivat\nkumpikin valjenneet kokonaisen minuutin ajan ja kumpikin tuijottaneet\ntoisiinsa.\n\n-- No, mitä siitä sitten, jos te luittekin siitä? huudahti hän äkkiä\nnärkästyneesti ja kärsimättömästi; mitä se minulle kuuluu! Mitä siitä\nsitten?\n\n-- Se on sama vanha juttu? jatkoi Raskolnikov kuiskaten ja\nkiinnittämättä huomiota Sametovin huudahdukseen, -- sama vanha nainen,\njosta minun poliisikonttorissa ollessani puhuttiin sillä kerralla,\nmuistatte hyvin, jolloin menin tainnoksiin. Mitä, joko nyt käsitätte?\n\n-- En, mitä sillä tarkotatte? Mitä minun pitänee käsittää? lausui\nSametov rauhattomana.\n\nRaskolnikovin liikkumattomat ja vakavat kasvot muuttuivat\nsilmänräpäyksessä ja hän puhkesi taas kuten äskenkin samaan\nhermostuneeseen nauruun; aivan kuin ei hän enää olisi voinut pidättää\nsitä. Tällöin muistui hänen mieleensä heti ja tavattoman selvästi se\nhetki, jolloin hän joku aika sitten seisoi kirves kädessä erään oven\ntakana; hän muisti, miten säppi rämisi, miten oven toisella puolella\nhäärittiin ja torailtiin ja miten hänen äkkiä teki mielensä huutaa\nheille, solvaista heitä ja näyttää heille kielensä, laskea leikkiä\nheille ja nauraa, nauraa, nauraa!...\n\n-- Joko on teidän päässänne vikaa tai... sanoi Sametov ja pysähtyi\nikäänkuin ajatuksen lyömänä, joka äkkiä johtui hänen mieleensä.\n\n-- No, \"tai\"? No, mitä arvelette? Sanokaa vain!\n\n-- Ei mitään!... vastasi Sametov harmistuneesti. -- Se oli vain\npäähänpisto!\n\nMolemmat vaikenivat. Äkkinäisen naurunpuuskan jälkeen oli Raskolnikov\nmuuttunut synkäksi ja miettiväksi. Hän nojasi pöytää vastaan ja tuki\npäätään käsillään. Näytti siltä kuin olisi hän tykkänään unohtanut\nSametovin. Vaitioloa kesti jotenkin kauvan.\n\n-- Miksi ette juo teetänne ... se kylmenee? sanoi Sametov.\n\n-- Mitä teetä?... Tietysti... Raskolnikov ryyppäsi kerran, pisti palan\nleipää suuhunsa ja katsellessaan Sametovia näytti hän äkkiä muistavan\nkaikki ja heräävän uudelleen; hänen kasvoilleen levisi tuo äsköinen sama\npilkallinen ilme. Hän jatkoi teensä juontia.\n\n-- Nykyään tapahtuu paljon konnantöitä, sanoi Sametov. -- Aivan\näskettäin luin eräästä Moskovan lehdestä, että siellä oli vangittu\nkokonainen vääränrahan tekijäin liitto. Se oli koko seura; se väärensi\nrahannostolippuja.\n\n-- Mitä, sehän tapahtui jo kauvan sitten! Minä luin siitä jo kuukausi\nsitte, lausui Raskolnikov levollisesti. -- Teidän mielipiteenne mukaan\novat he siis konnia? lisäsi hän nauraen.\n\n-- Luonnollisesti, mitä muuta?\n\n-- Ah, ... lapsia he ovat, alottelijoita vaan ei konnia! Puolisen sataa\nhenkilöä yhtyy moista tarkoitusperää varten! Onko se järkevää? Kolmessa\nolisi jo ollut liikaa ja heidänkin olisi täytynyt luottaa toisiinsa yhtä\nvarmasti kuin kukin luotti itseensä. Eihän muuta tarvittu kuin että joku\njuovuspäissään piti hieman liian suurta suuta ja kaikki meni päin\nhelvettiä! Harjottelijoita he olivat! Ottavat epäluotettavaa väkeä\nlevittämään väärennettyjä maksuosotuksia! Uskovat niin tärkeän tehtävän\nensimäiselle vastaan tulijalle! Ja otaksukaamme, että onni olisi\nsuosinut noita pässinpäitä; otaksukaamme, että kukin heistä olisi sillä\nlailla hankkinut itselleen miljoonan, entä sitten?... Koko heidän\njälellä oleva elämänsä? Miltä tuntuu olla koko elämänsä läpeensä\nriippuvainen toisesta? Viisaampaa olisi heti mennä hirttäytymään! Eräs\nheistä saa jostakin konttoorista viisituhatta -- ja alkaa vavista.\nNeljätuhatta hän laskee, mutta pistää viidennen laskemattomana taskuunsa\npäästäkseen vain pois sieltä niin pian kuin mahdollista. Luonnollisesti\nherätti sellainen heti epäilyksiä. Ja sitten meni kaikki myttyyn tuon\nyhden ainoan pässinpään vuoksi. Mitä tämä tällanenkin on?\n\n-- Se ei liene ollenkaan kummallista, lausui Sametov, -- että hänen\nkätensä vapisivat. Niin, olenpa vallan varma siitä, että siten voisi\ntapahtua; toisinaan sitä ei voi estää.\n\n-- Sellaistako?\n\n-- Ikäänkuin te siihen pystyisitte? Ette, minusta ei ainakaan olisi\nsellaiseen! Sadan ruplan palkkiosta ruveta moiseen! Mennä viemään\npankkiirikonttoriin väärennettyjä maksuosotuksia, vaikka siellä niin\nerinomaisen hyvin tunnetaan moiset yritykset ... ei, minä joutuisin heti\nymmälle! Ettekö te myös samaten?\n\nRaskolnikovin teki mieli näyttää hänelle kieltään. Hänen selkäänsä\nkarmivat silloin tällöin kylmät väreet.\n\n-- Minä olisin menetellyt toisella tavoin, alkoi hän vetäen syvään\nhenkeä; -- minä olisin menetellyt seuraavalla tavalla. Ensimäisen\ntuhannen olisin laskenut neljään kertaan molemmilta puolin ja tarkoin\ntutkinut joka seteliä; sitten olisin ottanut toisen tuhannen, olisin\nehkä sen laskenut puoliväliin, sitten vetänyt joukosta viidenkymmenen\nruplan setelin, pitänyt sitä valoa vasten nähdäkseni muka, oliko se\nväärennetty; olisin sanonut olevani huolissani sen johdosta, että eräs\nsukulainen menetti äskettäin viisikolmatta ruplaa sillä lailla ja olisin\nkertonut koko historian tapauksesta. Kun sitten olisin tullut kolmanteen\ntuhanteen, olisin vetänyt vielä kerran esiin toisen tuhannen sillä\ntekosyyllä, etten vielä ollut päässyt täydelliseen selvyyteen eräästä\nsatasesta -- ja sillälailla olisin menetellyt kaikkien viiden tuhannen\nsuhteen. Kun sitten olisin lopettanut, olisin vielä kerran vetänyt\ntoisesta ja viidennestä tuhannesta esiin setelin, pitänyt sitä taas\nvaloa vasten, lausunut taas epäilykseni: \"tehkää hyvin ja vaihtakaa nämä\ntoisiin\"... Olisin saattanut rahastonhoitajan epätoivoon, niin ettei hän\nolisi tuskissaan tiennyt, mitä tekisi päästäkseen eroon minusta! Kun\nsitten vihdoinkin olisin ollut valmis ja avannut oven, olisin vielä\nkerran kääntynyt takasin, pyytänyt anteeksi ja kysynyt jotakin, pyytänyt\njotakin selontekoa -- siten minä olisin menetellyt!\n\n-- Ah, miten kauheita asioita te kerrottekaan! arveli Sametov nauraen.\n-- Kyllähän jokaisen sopii puhua, mutta todellisuudessa olisitte tekin\nkompastunut. Sanonpa teille, ettei minun mielipiteeni mukaan kukaan\nmeistä, eikä edes kukaan paatunut, kokenut konnakaan olisi moisessa\ntapauksessa voinut vastata puolestaan. Mutta miksi mennä niin pitkälle\nja etsiä; onhan meillä lähempi esimerkki omassa kaupunginosassamme, tuo\nvanha murhattu nainen. Murhaaja on mahtanut olla koko tavaton mies ...\nkeskipäivällä panee kaikki alttiiksi; se oli ihme, että hän pääsi\npakenemaan mutta kyllä hänenkin kätensä ovat mahtaneet vavista; varastaa\nei hän ole ymmärtänyt, sitä ei hän ole osannut tehdä; tutkimus on\nosottanut sen...\n\nRaskolnikov näytti sangen loukkaantuneelta.\n\n-- Vai niin, semmostako se on osottanut? Mutta ottakaa sitten selvä\nhänestä! huudahti hän katsellen vahingonilosena Sametovia.\n\n-- No, entä sitten, kyllä hänestä selville päästään!\n\n-- Kenestä? Tekö ehkä, tekö hänestä selvän saisitte! Silloin saisitte\njuosta kovin kauvas! Teidän mielestännehän on pääasia pitää silmällä\nsitä, hävittääkö kukaan paljon rahaa. Ellei jollakulla ennen ole ollut\nmitään rahaa, mutta alkaa nyt äkkiä sirotella sitä ympärilleen,\n--silloin olette selvillä hänestä luonnollisesti! Pieni lapsikin voi\nvetää teitä nenästä, jos se tahtoo!\n\n-- Siinäpä se on, että kaikki tekevät siten! lausui Sametov. -- Ensin\ntekee joku murhan noudattaen suunnitelman mukaista varovaisuutta, panee\nhenkensä alttiiksi -- ja sitten vangituttaa hän äkkiä itsensä. Heidän\nrahantuhlauksensa tavallisesti saattaa heidät satimeen. Kaikki eivät\nsuinkaan ole sellaisia neroja kuin te. Te ette luonnollisestikaan menisi\nsatimeen.\n\nRaskolnikov rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti Sametoviin.\n\n-- Minusta tuntuu siltä kuin tahtoisitte te mielellänne tietää, miten\nminä olisin menetellyt tällaisessa tapauksessa! kysyi hän\nvastentahtosesti.\n\n-- Sitä minä kyllä mielelläni tahtoisin, lausui toinen päättävästi ja\nvakaasti.\n\n-- Niinkö tosiaan, sangen mielellänne?\n\n-- Aivan niin, sangen mielelläni.\n\n-- Hyvä. Minä olisin menetellyt seuraavasti, alkoi Raskolnikov lähentäen\nkasvojaan uudelleen Sametoviin päin, katsellen häntä tylsästi ja\nkuiskaten, niin että tämä hieman peräytyikin. -- Minä olisin siis\nmenetellyt tällä lailla: rahat ja arvoesineet olisin anastanut ja\nvitkastelematta vienyt ne kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan, jonne tuskin\ntapaa tulla ihmisiä -- johonkin kyökkipuutarhaan tai sellaiseen. Jos\nedeltäpäin olisin valinnut itselleni kiven, noin puolen sentnerin\npainosen, jossakin nurkassa puun alla: kiven, joka oli ollut siinä jo\nehkä vuosisatoja, olisin vierittänyt paikaltaan -- sen alla on\nluonnollisesti syvennys -- ja syvennykseen olisin laskenut sekä rahat\nettä arvoesineet. Sitten olisin uudelleen vierittänyt kiven paikalleen\nniin että se olisi samassa asennossa kuin ennenkin, polkenut sen\nsyvennykseen ja lähtenyt tieheni. Sitten en olisi ottanut sieltä mitään\nyhteen, kahteen tai kolmeen vuoteen ... niin, ja sitten olisi saatu\netsiä!\n\n-- Te olette hullu, sanoi Sametov, myös melkeen kuiskaamalla ja\nvetäytyen äkkiä pois Raskolnikovista päin. Tämän silmät salamoivat, hän\noli kalvennut tavattomasti ja hänen ylähuulensa vapisi. Hän kumartui\nvallan lähelle Sametovia ja maiskutteli huuliaan sanakaan sanomatta;\ntätä kesti melkein puoli minuuttia; hän tiesi mitä teki, muttei voinut\npidättäytyä siitä. Eräs kauhea sana tahtoi pyörähtää hänen huuliltaan,\nsamoin kuin erään oven säppi erään kerran: nyt se oli lausuttava, nyt,\nheti kun hän avasi suunsa!...\n\n-- Mutta jos minä todella olisin murhannut tuon vanhuksen ja Lisavjetan?\nsanoi hän äkkiä.\n\nSametov katseli häntä kauhuissaan ja kalpeni kuin pöytäliina. Hänen\nkasvonsa vääntyivät hymyyn.\n\n-- Miten se olisi mahdollista! sanoi hän tuskin kuultavasti.\n\nRaskolnikov katseli häntä ilkeästi -- hän tointui jälleen.\n\n-- Tunnustakaa vain, että te olette uskonut sillä lailla? Eikö niin?\nEikö totta?\n\n-- Ei ollenkaan! Nyt vähemmin kuin koskaan ennen! sanoi Sametov\nnopeasti.\n\n-- Nyt olet siis vihdoinkin satimessa! Nyt olen siis vihdoinkin\nvanginnut varpusenpojan! Te olette siis uskonut sen kuitenkin, koska nyt\n\"uskotte vähemmän kuin koskaan ennen\".\n\n-- En, en ollenkaan! huudahti Sametov huomattavasti hämillään; --\ntarkotuksenne oli siis saattaa minut näin peljästyneeksi tarkotusperänne\nsaavuttamiseksi?\n\n-- Te ette siis ole uskonut? Mutta mistä sitten puhuitte silloin, kun\nminä läksin poliisikonttorista? Ja miksi kuulusteli luutnantti Ruuti\nminua, tultuani tajuihin pyörtymisen kadottua?... Tarjoilija hoi, mitä\nolen velkaa? Hän tarttui lakkiinsa ja nousi.\n\n-- Kolmekymmentä kopekkaa, vastasi tarjoilija.\n\n-- Tästä saat kaksikymmentä lisää juomarahoiksi -- katsokaa miten paljon\nrahaa minulla on! Hän ojensi vapisevan kätensä, joka oli täynnä\nseteleitä, Sametovia kohti: -- Punasia ja sinisiä seteleitä,\nviisikolmatta ruplaa. Mistä olen minä ne saanut? Entäpä uudet vaatteeni\nsitten? Te tiedätte hyvin, ettei minulla ollut kopekkaakaan! Olette\nluonnollisesti kysynyt emännältäni ... mutta nyt riittäköön! Assez\ncause! Näkemään saakka!\n\nHän läksi vapisevana ja melkein hysteerisen kiihotuksen tilassa, johon\nkuitenkin oli osittain sekottunut tuskallisen ilon tunnetta --mutta\nmuuten synkkänä ja tavattoman väsyneenä. Hänen kasvonsa olivat\nvääntyneet kuin halvauskohtauksen saaneella. Hänen väsymyksensä\nlisääntyi toisinaan äkkiä, ja yhtä äkkiä palasivat voimatkin aina sitä\nmukaa millainen hänen tilansa oli milloinkin.\n\nSametov, joka nyt oli yksinään jälellä, istui vielä kauvan samalla\npaikalla ajatuksiinsa vaipuneena. Raskolnikov oli ehdottomasti saattanut\nkaikkiin hänen ajatuksiinsa kyseessä olevasta asiasta aivan uuden\nnäkökannan.\n\n-- Ilja Petrovitsh -- on pässinpää! lausui hän lopuksi.\n\nTuskin oli Raskolnikov avannut kadulle johtavaa ovea, kun hän jo\nportailla törmäsi sisään astuvaa Rasumihiniä vastaan. He olivat miltei\niskeä päänsä yhteen. Rasumihin oli sangen hämmästynyt, mutta äkkiä\nsalamoivat hänen silmänsä vihasta.\n\n-- Vai niin, oletko sinä täällä? huusi hän täyttä kurkkua. -- Juossut\nvuoteesta! Ja minä, joka olen etsinyt sinua sohvankin alta! Me viruimme\nlaattialla ja etsimme sinua ja Nastasjaa olimme antaa aikalailla selkään\nsinun tähtesi ... ja nyt olet sinä täällä!... Rodka, mitä tämä\nmerkitsee? Sano totuus! Tunnusta kaikki, kuuletko!\n\n-- Se merkitsee, että minä vihaan teitä kaikkia kuin itse kuolemaa ja\nettä tahdon olla yksinäni! vastasi Raskolnikov levollisesti.\n\n-- Yksinäsi! Ja osaat tuskin kävellä, olet niin kalpea kuin palttina ja\nosaat tuskin hengittää! Senkin hullu!... Mitä oli sinulla tekemistä\nKristallipalatsissa? Tunnusta heti!\n\n-- Anna minun olla! sanoi Raskolnikov mielien lähteä tiehensä. Mutta\ntämä saattoi Rasumihinin suunniltaan, hän tarttui Raskolnikovia\nolkapäähän.\n\n-- Anna minun olla? Sinä sanot: \"Anna minun olla!\". Mutta etkö sitten\ntiedä, mitä aijon tehdä, sinulle? Otan sinua kauluksesta, sidon sinut ja\nlaahaan sinut kotiin lukkojen ja salpojen taakse.\n\n-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov hiljaa ja näöltään vallan\nlevollisena, -- etkö sinä näe, etten tahdo ottaa vastaan sinun hyviä\ntöitäsi? Miten sinusta tuntuu niin hauskalta tyrkyttää hyviä töitäsi\nsellaisille jotka sylkevät niille! Sellaisille, jotka eivät voi, eivätkä\ntahdo kärsiä niitä! Miksi etsit minut käsiisi sairastuessani! Olisin\nehkä ollut ilonen saadessani kuolla? Enkö ole osottanut sinulle kyllin\nselvästi tänään, että sinä kiusaat minua -- että olen väsynyt sinuun?\nMitä iloa tuottaa sinulle ihmisten kiusaaminen? Vakuutan sinulle, että\nse estää toipumistani, sillä se kiihdyttää minua alituisesti. Sosimov\nläksi vihdoin viimeinkin, jottei saattaisi minua kuohuksiin! Ja mikä\noikeus sinulla muuten on pidättää minua väkivallalla? Etkö sinä näe,\nettä puhun nyt vallan järkevästi? Miten minun sitten on käyttäydyttävä,\nsanohan se, jotta sinä jättäisit minut rauhaan hyvien töitten suhteen?\nOlkoonpa, että minä olenkin kiittämätön, ilkeä, mutta jätä minut silti\nJumalan tähden rauhaan! Anna minun mennä, anna minun mennä!\n\nHän alkoi levollisesti ja iloitsi siitä, että sai purkaa sappensa, mutta\nhän päätti raivoisena ja hengästyneenä kuten Lushinille puhuessaan.\n\nRasumihin seisoi hetken, mietti ja päästi sitten hänet.\n\n-- No, mene sitten helvettiin! sanoi hän hiljaa ja melkein miettivästi.\n-- Pysähdy, huusi hän nopeasti kun Raskolnikov aikoi lähteä, -- kuule\nminua! Sanonpa sinulle, täten että te kaikki olette ensimäisestä\nviimeiseen saakka mitä suurimpia suunsoittajia ja lörpöttelijöitä! Jos\nkurkkunne vähän sairastuu, niin menettelette sen suhteen kuin kana\nmunansa! Siinäkin loistatte lainatuin sulin! Teissä ei ole rahtuakaan\nitsenäisyyttä! Te olette tehdyt spermacetus-salvasta, veren asemesta on\nteillä suonissanne heraa. En luota kehenkään teistä! Teidän ensi\nhuolenne on olla joka suhteessa niin vähän ihmisen kaltainen kuin\nmahdollista! Seis! huusi hän raivoissaan huomatessaan Raskolnikovin\ntekevän lähtöä, -- kuule minua loppuun saakka! Tiedätkö, että luokseni\ntulee tänään muutamia tuttaviani, joiden kera vihin tarkotukseensa uuden\nasuntoni, muutamia on jo ehkä saapunutkin, mutta minä olen jättänyt\nsetäni kotiin ottamaan vastaan tulevia; olin äsken siellä. Jollet siis\nole narri, vallan tavallinen narri, auttamaton narri, ulkomaalainen\napina! ... sinä näet, Rodja, minähän tunnustan sen, että sinä olet\nkunnon poika, mutta sinä olet narri! ... siis vielä kerran, ellet ole\nnarri, niin tulet ennen luokseni iltaa viettämään tänään kuin\ntarpeettomasti kuljeskelet saappaitasi kuluttamassa. Koska nyt kerran\nolet ulkona, ei asia ole kovinkaan vaarallinen! Annanpa sinulle pehmeän\nnojatuolin -- emännälläni on sellainen -- saat teetä, seuraa ... ja\nellei siinä ole tarpeen, niin teen sinulle oikein mukavan vuoteen --\nsillä lailla voit joka tapauksessa olla kanssamme. Sosimov tulee myös.\nTahdotko?\n\n-- En.\n\n-- Sinä valehtelet! huudahti Rasumihin kärsimättömästi, miten sinä sen\ntiedät? Ethän sinä voi vastata puolestasi! Muuten et sitä myös\nymmärräkään. Minä olen myös ollut monta kertaa kinoissa ihmisten kanssa,\nmutta olen aina sopinut... Lopuksi häpeää ja sopii!... Älä siis unohda,\nettä asun Potshinskovin talossa, kolmannessa...\n\n-- Tällä tavoin ehkä lopuksi ottaisitte vastaan rosvoa, herra Rasumihin,\nsaadaksenne vain ilon tehdä muita hyviä töitä!\n\n-- Kuka? Minä? En, jos vain joku sellaista ajattelee, väännän hänen\nniskansa nurin! Siis Potshinkovin talossa n:o 47, virkamies Babushkinin\nhuoneustossa.\n\n-- Minä en tule, Rasumihin! Raskolnikov kääntyi ja läksi.\n\n-- Lyönpä vetoa, että sinä tulet, huusi Rasumihin hänen jälkeen,\n--muuten olet sinä ... muuten en tahdo enää tietää mitään sinusta! Seis,\nodota! Onko Sametov tuolla?\n\n-- Kyllä...\n\n-- Oletko nähnyt hänet?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Puhunut hänen kanssaan?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mistä? No, jääköön, mene helvettiin. Potshinkov, 47, Babushkin!...\nMuista!\n\nRaskolnikov meni puutarhakadulle ja kääntyi kulmassa. Rasumihin katseli\najattelevasti hänen jälkeensä. Vihdoin hän viittasi kädellään, meni\ntaloon, mutta pysähtyi keskelle portaita.\n\n-- Piru vieköön! jatkoi hän melkein ääneensä, -- hän puhuu järkevästi ja\nkuitenkin tuntuu siltä, kuin... Mutta minä olen myöskin narri ...\nikäänkuin eivät hullut ihmiset osaisi puhua järkevästi! Ja tuntuupa\nsiltä kuin pelkäisi Sosimovkin jotakin sellaista!\n\nHän koputti sormella otsaansa. -- Ja hän nyt ... mutta miten voi antaa\nhänen kulkea moisessa tilassa? Hän menee ehkä upottamaan itsensä... Ah,\nolinpa koko tyhmä, se ei kelpaa! Ja hän juoksi Raskolnikovin jälkeen\nsaavuttaakseen hänet, mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin. Hän sylkäsi\nja palasi nopein askelin Kristallipalatsiin tiedustellakseen asiain\nlaitaa Sametovilta.\n\nRaskolnikov kulki suoraa tietä sillalle, pysähtyi keskelle sitä\nkaidepuun ääreen, kumartui molemmin kyynäspäin sitä vastaan ja katseli\nkaukaisuuteen. Erottuaan Rasumihinistä tunsi hän itsensä taas niin\nheikoksi, että hän vaivoin laahautui tänne. Mieluiten olisi hän\nistuutunut tai pannut maata johonkin kadulla. Kumartuen kaidepuun yli\nkatseli hän koneellisesti veteen, iltapunerruksen ruusunväristä\nsäteilyä, talorivejä jotka katosivat lisääntyvässä hämyssä, jossakin\nkaukana olevan tuulentuvan akkunaa, joka välkkyi kuin tuli auringon\nheittäessä viimeisiä säteitään; kanavan tummaa vettä ... ja hänestä\ntuntui kuin katselisi hän sinne alas erikoisella mielenkiinnolla.\nVihdoin alkoi hänen silmissään pyöriä punasia pyörröjä, talot heiluivat,\nohikulkevat, ranta, ajoneuvot -- kaikki heiluivat ja tanssivat hänen\nympärillään. Äkkiä hän vavahti, ehkä uudelleen pelastuneena menemästä\ntainnoksiin, kamalaan ja kauheaan. Hän tunsi, että joku oli asettunut\nhäneen viereensä, oikealle puolelle; hän nosti silmänsä ja näki\nsuurikasvuisen naisen, jonka päätä verhosi kaulaliina; hänen kasvonsa\nolivat pitkähköt, keltaset, pöhöttyneet, silmät punaset ja kuopalle\npainuneet. Nainen katseli häntä suoraan kasvoihin, mutta ei luultavasti\nnähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiotaan mihinkään. Äkkiä nojasi hän\noikeata kättään kaidepuuta vastaan, nosti oikean jalkansa, heitti sen\nristikon yli, sitten vasemman -- ja syöksyi kanavaan.\n\nLikainen vesi teki tietä, nieli hetkeksi uhrinsa, mutta heti sen jälkeen\nkohosi tämä uudelleen pinnalle ja seurasi virran mukana vitkalleen\nalaspäin; pää ja jalat olivat veden alla, ainoastaan selkä oli\nnäkyvissä, samaten vaatteet, joka oli pullollaan kuin ilmapallo.\n\n-- Uponnut! Uponnut! huusivat useat äänet; ihmisiä alkoi juosta\npaikalle, joen molemmat äyräät täyttyivät katsojista; Raskolnikovin\nympärille keräysi väkeä sillalle ja he työnsivät ja tölmivät häntä\ntakaapäin.\n\n-- Herra paratkoon, sehän on meidän Afrosinjushkamme! huusi naisellinen,\nitkevä ääni lähistöstä. -- Pelastakaa hänet, isäseni, vetäkää hänet\nmaalle!\n\n-- Vene! Vene! huudettiin joukolla.\n\nMutta venettä ei enää tarvittu; eräs poliisi oli juossut portaita alas\nkanavan partaalle, heittänyt takkinsa ja saappaansa yltään ja syöksynyt\nveteen. Työ oli helppo, uponnut uiskenteli ainoastaan kahden askeleen\npäässä laiturilta; poliisi tarttui oikealla kädellään hänen\nvaatteisiinsa, tarttuen samalla vasemmallaan erääseen seipääseen, jonka\nhänen toverinsa ojensi hänelle, ja uponnut vedettiin kuiville. Hän\nlaskettiin porrastolle. Hän tointui äkkiä, kohottausi ja istuutui alkaen\naivastella ja puhkia sekä silitellä käsineen märkiä vaatteitaan. Hän ei\nsanonut sanaakaan.\n\n-- Hän on juonut niin paljon, että hänen silmissään on alkanut tanssia\npikkupiruja! ulvoi sama naisääni, joka nyt oli Afrosinjushkan ääressä,\n-- aivan äskettäin mieli hän hirttäytyä, mutta nuora leikattiin poikki.\nMinä vain juoksin puotiin ja jätin pikkutytön hänen hoitoonsa, ja\nsilloin tapahtui onnettomuus! Hän on pikkuporvarillista syntyperää,\nisäseni, ollen sukua meille; tässä lähellä, toinen talo kulmasta, aivan\ntässä...\n\nVäkijoukko hajausi; poliiseilla oli vielä jotakin tekemistä uponneen\nkera, kun joku huusi: -- Polisikonttoriin!... Raskolnikov katseli\nkaikkea jollakin omituisella välinpitämättömyyden tunteella ja ilman\nosanottoa; hän tunsi inhoa. \"Ei, se on alhaista, vesi...\" mutisi hän\nitsekseen. \"Mitään enempää katsottavaa ei tässä ole\", lisäsi hän, \"ei\nmaksa vaivaa odottaa. Miten on polisikonttorin laita ... miksi ei\nSametov ole siellä? Yhdeksän jälkeen on sen oltava auki...\" Hän käänsi\nselkänsä kaidepuuhun päin ja katseli ympärilleen.\n\n\"No, mitäpä sillä ... olkoon menneeksi!\" sanoi hän päättävästi, lähtien\nliikkeelle ja suunnaten kulkunsa poliisikonttoriin päin. Hänen sydämensä\noli ontto ja tyhjä; hän ei tahtonut ajatella. Nyt oli tuo ahdistava\ntunnekin jo kadonnut, mitään jälkeä ei enään ollut siitä työkyvystä,\nmikä hänellä oli ennen ollut lähtiessään kotoaan mielessään ajatus:\n\"Tästä on tehtävä loppu!\" Hän oli muuttunut vallan välinpitämättömäksi.\n\n\"Ehkä tämä myöskin on loppu,\" ajatteli hän kulkiessaan vitkallisesti ja\nveltosti kanavan reunaa. \"Tahdon kuitenkin tehdä lopun siitä, sen\ntahdon... Mutta loppuuko se tosiaan? Saman tekevää! Ainakin saan jokusen\nneliökyynärää suuruisen huoneen! Heh! Loppuisiko se siis todellakin?...\nSanonko sen heille vai enkö? Perhana vieköön! Ja väsynyt olen myös,\njospa vain kohta saisin istuutua tai panna maata johonkin! Minä häpeän\nvain tyhmyyttäni! Muuten syljen sillekin! Hyi, mitä hullutuksia päähän\nsaattaa noustakaan.\"\n\nPolisikonttoriin mentiin suoraa tietä ja sitten käännyttiin vasemmalle\ntoisessa kulmassa; siitä oli enään joitakin askeleita. Mutta tultuaan\nensimäiseen kulmaan mietti hän hetken, kääntyi toiselle kadulle ja\nkiersi kahta katua myöten -- ehkä tarkotuksetta mutta ehkä myös\nkuluttaakseen joitakin minuutteja ja voittaakseen aikaa. Hän kulki\ntuijottaen maahan. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin olisi joku kuiskannut\nhänen korvaansa. Hän nosti päätään ja näki seisovansa juuri tuon talon\nedustalla. Siitä eräästä illasta saakka ei hän ollut käynyt siellä.\n\nKarkottamaton ja selittämätön toivo veti häntä sinne. Hän meni sisään\ntaloon, kulki porttikäytävän läpi, kääntyi sitten ensimäiseen käytävään\noikealla ja nousi tuttuja portaita ylös aina neljänteen kerrokseen.\nNoissa jyrkissä ja ahtaissa portaissa oli sangen pimeätä. Hän pysähtyi\njoka portaalle ja katseli uteliaasti ympärilleen. Ensimäisen kerroksen\netehisestä olivat ikkunapuitteet viedyt tykkänään pois, \"se ei siis ole\nse. Mikolai ja Mitka työskentelivät toisessa kerroksessa; se on sulettu\nja ovi on uudelleen maalattu; se siis on vuokrattavana. Tuossa on kolmas\nkerros ja tässä neljäs... Tässä se oli!\" Hän oli horjuva, kerroksen ovi\noli sepposen selällään; siellä oli ihmisiä sisällä, hän kuuli ääniä --\nsitä hän ei ollut odottanut. Hän epäili vielä hieman, sitten astui hän\nlähemmäksi ja meni sisään.\n\nHuoneusto oli korjauksen alaisena, siellä oli sisässä työmiehiä; hän\nkummasteli. Hän oli, itse tietämättä miksi, kuvitellut tapaavansa kaikki\nsamallaisena millaiseksi oli jättänyt; ehkä myös ruumiit samalla\npaikalla lattialla. Mutta nyt näki hän ainoastaan alastomat seinät, ei\nmitään huonekaluja -- miten omituista! Hän meni ikkunan ääreen ja\nistuutui ikkunapuitteelle.\n\nSiellä oli kaksi työmiestä, jotenkin nuoria. He liisteröivät seiniin\nuusia seinäpapereja, valkoisia ruusunvärisine kukkineen, entisten\nsijaan, jotka olivat keltaset, kellastuneet ja risaset. Raskolnikov oli\nsangen suuttunut sen johdosta, hän katseli vihamielisesti uusia\ntapetteja, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut vastenmieliseltä, että\nkaikki muutettiin uuteen uskoon.\n\nTyömiehet olivat nähtävästi myöhästyneet, nyt vierittivät he nopeasti\nkasaan paperit ja valmistausivat lähtemään. Raskolnikovin ilmestyminen\noli tuskin herättänyt heidän huomiotaan. He puhuivat keskenään.\nRaskolnikov pani kädet ristiin rinnalleen ja kuunteli heidän\nkeskusteluaan.\n\n-- Hän tulee siis luokseni noin aamupuolla, sanoi vanhempi nuoremmalle,\n-- varahin aamulla ja sangen koristettuna. \"Miksi panet itsesi niin\nhienoksi, minun tähteni, miksi siis koristelet itseäsi minua varten?\" --\n\"Minä tahdon\", sanoo hän, \"Tit Vasiljevitsh, tästä lähin tehdä aivan\nkuten sinä tahdot.\" Siten se siis tapahtui! Ja niin hienosti kun hän oli\npuettu -- aivan kuin surnaali, aivan kuin surnaali!\n\n-- Mitä se surnaali on, setä hyvä? kysyi poika, hän oli nähtävästi \"setä\nhyvän\" oppipoika.\n\n-- Surnaali, se on sellaisia kuvia, veli hyvä, maalattuja kuvia, joita\nposti tuo tänne joka lauvantai räätälille ulkomailta; se on sitä varten\nettä näkisit miten kunkin tulee pukeutua, olkoonpa sitten mies tai\nnainen. Sitä kutsutaan sanomalehdeksi. Miehet kuvataan tavallisesti\npitkätakkisina, mutta naisia varten on monta värikästä kuvaa, ettet sinä\nvoi sitä edes kuvitella mielessäsi, veli hyvä.\n\n-- Mitäpä lajia ei täällä Pietarissa olisi! huudahti poika aivan\nhämmästyneenä -- jos jotakin ... paitsi isää ja äitiä!\n\n-- Lukuunottamatta heitä tapaat täällä kaikkea, lausui toinen\nopettavasti.\n\nRaskolnikov nousi ja meni toiseen huoneeseen, missä matka-arkku, vuode\nja piironki ennen olivat olleet; huone tuntui hänestä nyt niin pieneltä.\nSeinäpaperit olivat vielä samat, nurkassa voi selvästi nähdä sen paikan\nseinäpaperissa, missä pyhimysarkku oli ollut. Hän katseli ympärilleen ja\nmeni taas takasin vanhalle paikalleen. Nuorempi työmies katseli häntä\nsyrjästä.\n\n-- Mitä te täältä etsitte? kysyi hän äkkiä, kääntyen Raskolnikovin\npuoleen.\n\nSen sijaan että olisi vastannut, nousi Raskolnikov, meni ovelle ja veti\nkellonnyöristä. Siinä oli sama halennut sointu! Hän veti toisen ja\nkolmannen kerran, kuunteli ja palautti tapahtumat muistoonsa. Hänen ensi\nkerralla tuntemansa kamala, tuskallinen, kiusallinen tunne muistui yhä\nselvemmin hänen mieleensä, hän vavahti joka kerralla kuin veti\nkellonnyöristä, mutta hän tunsi voimistuvansa siitä.\n\n-- Niin, mitä sinä tosiaan tahdot? Kuka sinä olet? huusi työmies ja\nastui hänen luokseen. Raskolnikov meni taas sisään.\n\n-- Tahdon vuokrata huoneuston, sanoi hän, -- katsoa sitä.\n\n-- Yöllä ei vuokrata mitään huoneustoja, ja muuten täytyy teillä olla\ntalonmies mukananne!\n\n-- Lattia on pesty; se kai maalataan? jatkoi Raskolnikov -- eikö siinä\nenää ole verta?\n\n-- Mitä verta?\n\n-- Jälkiä vanhuksesta ja hänen sisarestaan, luonnollisesti, jotka täällä\nmurhattiin! Tässä oli suuri verilätäkkö.\n\n-- Mutta mikä sinä oikeastaan olet? kysyi työmies rauhattomasti.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Tekeekö mielesi tietää? Tule mukanani polisikonttoriin, niin sanon\nsen sinulle.\n\nTyömiehet katselivat hämillään toisiaan.\n\n-- Lähtekäämme, olemme jo kyllin kuluttaneet aikaa, tule Aljoshka! Minä\nsuljen, sanoi vanhempi työmies.\n\n-- No, tule! vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi, kulkien vitkalleen\nportaita alas. -- Kuulehan talonmies! huusi hän tultuaan\nporttikäytävään.\n\nKadulla seisoi paljon väkeä porttikäytävän edustalla; heidän parissaan\nolivat myös molemmat talonmiehet, jotka tarkastelivat ohikulkevia.\nRaskolnikov meni suoraan heidän luokseen.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi toinen talonmiehistä.\n\n-- Oletko ollut polisikonttoorissa?\n\n-- Aivan äskettäin; miksi niin?\n\n-- Onko siellä vielä ketään?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Onko apulainen myös siellä?\n\n-- Hän oli siellä hetken. Mutta miksi tätä?\n\nRaskolnikov ei vastannut, vaan jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan\nheidän ääreensä.\n\n-- Hän on ollut katselemassa huoneustoa, sanoi vanhempi työmies, joka\nnyt tuli.\n\n-- Mitä huoneustoa?\n\n-- Sitä, missä me työskentelemme. \"Miksi\", sanoi hän, \"on veri pesty\npois? Täällä\", sanoi hän, \"on tehty murha ja minä olen tullut\nvuokraamaan.\" Ja sitten veti hän kellonnyöristä ja oli vähällä vetää\npoikki sen. \"Tulkaa mukanani\", sanoi hän, \"konttoriin, siellä sanon\nkaikki.\"\n\nTalonmies katseli epäluuloisesti Raskolnikovia ja rypisti otsaansa.\n\n-- Kuka te todella olette? lausui hän röyhkeästi Raskolnikoville.\n\n-- Minä olen Rodion Romanovitsh Raskolnikov, entinen ylioppilas ja asun\nShilesin talossa erään kadun varrella vallan tässä läheisyydessä, numero\nneljässätoista; kysykää vain siellä talonmieheltä, hän tuntee minut.\n\nRaskolnikov puhui vitkallisesti ja miettivästi, kääntymättä ympäri,\nkatsellen kadulle, jossa alkoi hämärtää.\n\n-- Miksi sitten olet mennyt sinne huoneustoon?\n\n-- Tarkastaakseni sitä.\n\n-- Mitä siellä on tarkastettavaa?\n\n-- Mitä siinä loruat, ota hänet kiinni ja vie polisikonttoriin! lausui\näkkiä aivan uusi ääni.\n\nRaskolnikov katsahti yli olkansa puhujaan ja sanoi yhtä hiljaa ja\npitkäveteisesti:\n\n-- Tulkaa!\n\n-- Niin, vie hänet vain sinne! jatkoi edellinen puhuja. -- Miksi\nhuolehtii hän siitä asiasta, mitä lie hänellä mielessä?\n\n-- Juovuksissa ei hän ole, Jumala tietäköön mitä hän tahtoo... mutisi\ntyömies.\n\n-- Mitä te sitten tahdotte! huusi talonmies uudelleen hänelle; hän oli\ntodella pahastunut. -- Miksi tunkeudut tänne sisään?\n\n-- Pelkäätkö ehkä polisikonttoria? lausui Raskolnikov pilkallisesti.\n\n-- Pelkään, miksi? Mene tiehesi!\n\n-- Mokoma veijari! huusi eräs nainen.\n\n-- Mitä pitkiä puheita tässä tarvitaan! huusi toinen talonmies, joka oli\npitkä mies; -- mene tiehesi!... Ehkä onkin joku veijari ... mene\ntiehesi!\n\nHän tarttui Raskolnikovin olkapäihin ja heitti hänet kadulle. Hän\nkompastui ja oli kaatua; saavutettuaan tasapainonsa katsoi hän vielä\nkerran kaikkia ja jatkoi matkaansa.\n\n-- Sepä oli omituinen mies! sanoi maalari.\n\n-- Niin oli, ihmiset tulevat nykyään päivä päivältä yhä\nkummallisemmiksi, sanoi nainen.\n\n-- Hänet olisi tullut viedä polisikonttoriin! sanoi se puhuja, joka oli\nlausunut samaa ennenkin.\n\n-- Tuollaisen vuoksi ei kannata vaivata itseään, päätti pitkä talonmies.\n-- Hän oli varmastikin joku kuleksija, joka vain koetti tunkeutua katon\nalle; jos hänen kanssaan ryhtyy tekemisiin, ei hänestä pääse eroon ...\nminä kyllä tunnen tuollaiset!\n\n-- Menenkö, vai enkö? ajatteli Raskolnikov seisoen keskellä katua\nristeyksessä ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin odottaen joltakin\nratkasevaa sanaa. Mutta mitään vastausta ei tullut; mutta kaikki oli\nyhtä hiljaista ja kuollutta kuin kivet jolla hän seisoi; hänestä\nyksistään kuolleita. Äkkiä huomasi hän sangen kaukana, noin kahdensadan\naskeleen päässä siitä, kadun päässä yhä lisääntyvässä hämärässä\nihmislauman, hän kuuli huutoa ... keskellä joukkoa oli vaunut. \"Mitä\nnyt?\" Raskolnikov kääntyi oikealle ja läheni kansanjoukkoa. Hänen näytti\ntekevän mieli iskeä kiini kaikkeen; hän ajatteli vakaata päätöstään\nlähteä poliisikonttoriin ja tiesi varmuudella, että kaikki myös silloin\nloppuisi.\n\n\n\n\nVII\n\nKeskellä katua oli ajoneuvot, upeat ja sirot, joiden eteen oli\nvaljastettu pari tulista hevosta. Ketään ei ollut vaunuissa ja ajaja oli\nnoussut pois istuimeltaan ja piti nyt hevosia suitsista. Ympärillä\ntungeksi ihmisjoukko ja myös joitakin poliiseja. Eräällä heistä oli\npalava lyhty, jolla hän valaisi jotakin, joka oli katukivityksellä\npyörien ääressä. Kaikki puhuivat, huusivat ja vaikeroivat; ajaja ei\ntiennyt, mitä hänen oli tehtävä, ja hän toisti lakkaamatta:\n\n-- Mikä onnettomuus! Jumalani, mikä onnettomuus!\n\nRaskolnikov tunkeusi paikalle niin hyvin kuin taisi ja pääsi vihdoin\nnäkemään kaikkien rauhattomuuden ja uteliaisuuden esineen. Maassa makasi\ntajuton ihminen, jonka yli äsken oli ajettu; hän näytti huonosti\npuetulta, ei silti talonpoikaisvaatteisiin, ja veren peittämä. Päästä ja\nkasvoista virtasi verta virtanaan, kasvot olivat särkyneet ja\nruhjoutuneet. Hyvin saattoi nähdä, että vahinko oli vakavaa laatua.\n\n-- Taivasten jumala! valitteli ajuri. -- Kuinka voikaan olla\nvarovaisempi! Niin, jospa edes olisin ajanut kovaa tai en olisi\nhuutanut! Mutta niin tasasesti ja levollisesti kun ajoinkaan! Kaikki\nnäkivät sen ja jos kaikki ihmiset valehtelevat, valehtelen myös minä!\nMutta sehän oli selvää, eihän juopunut pidä varaansa! Minä näen vielä,\nmiten hän menee kadun yli, hoippuu, on kaatumaisillaan -- minä huudan,\nkerran, kahdesti, kolmasti, pysäytän hevoset, mutta hän juoksee tielle\nja kaatuu juuri niiden jalkoihin! Sitä en tiedä tekikö hän sen tosissaan\nvai tietämättään!... Hevoset ovat nuoria, arkoja ... ne hypähtivät\näkkiä, hän huusi, ne pelkäsivät vielä enemmän... Ja onnettomuus oli\ntapahtunut.\n\n-- Aivan siten se tapahtui! huusi joku silminnäkijä joukosta.\n\n-- Kolme kertaa hän huusi, se on totta! vakuutti toinen.\n\n-- Täsmälleen kolme kertaa, sen kuulivat kaikki! huudahti kolmas.\n\nAjaja ei muuten ollut erikoisen alakulonen eikä pelästynyt. Ajoneuvoista\nsaattoi päättää, että niiden omistaja oli rikas ja kunnioitettu ja\nodotti nähtävästi niiden tuloa jossakin; polisit olivat jo aikeissa\nottaa huomioon tuon seikan. Yli ajettu oli vietävä polisikonttoriin ja\nsieltä sairalaan. Kukaan ei tuntenut häntä.\n\nTällä välin oli Raskolnikov tunkeutunut paikalle ja kumartunut yliajetun\nyli. Silloin valaisi lyhty onnettomat kasvot, hän tunsi ne.\n\n-- Minä tunnen hänet! huudahti hän tunkeutuen aivan esiin. -- Hän on\neräs erotettu virkamies, nimineuvos Marmeladov! Hän asuu tässä lähellä\nKoselin talossa... Nopeasti lääkäri! Minä maksan ... kas tässä.\n\nHän veti taskustaan rahaa ja näytti sitä poliseille. Omituinen liikutus\noli vallannut hänet.\n\nPolisit olivat iloisia saadessaan tietää, kuka yliajettu oli.\nRaskolnikov mainitsi myös oman nimensä ja osotteensa sekä puhui sillä\nlailla kuin olisi kysymyksessä ollut hänen oma isänsä, mitä kiihkeimmin\nsaadakseen tajutonna olevan viedyksi nopeasti asuntoonsa.\n\nKas täällä, kolmas talo tästä! huusi hän, -- Koselin, rikkaan\nsaksalaisen pohatan talo... Hän on nyt varmasti juovuksissa, ollen\naikeissa mennä kotiinsa. Minä tunnen hänet... Hän on aika juoppolalli...\nHänellä on perhe ... vaimo ja lapsia. Voi vielä kestää kauvan ennenkuin\nhän pääsee sairalaan, mutta tässä on kyllä lähistössä lääkäri. Minä\nmaksan, maksan kaikki! Ainakin saakoot omaisensa hoitaa häntä, siellä\nvoi hän heti saada apua; mutta ennenkuin hän ennättää sairalaan, voi hän\nolla kuollut...\n\nTarjousipa hänelle tilaisuus pistää jollekin jokunen kopekka kouraan;\nasia oli muuten selvä ja aivan laillinen -- joka tapauksessa oli apu\ntässä lähempänä. Yliajettu nostettiin katukivitykseltä ja kannettiin\npois; kantajia oli tarjolla runsaasti. Koselin talo oli ainoastaan noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä siitä. Raskolnikov kulki perässä pitäen\nvarovasti hänen päätään ja osottaen tietä.\n\n-- Tänne! Tänne! Portaita ylös; pää edellä, kääntäkää nyt ... kas niin,\nkas niin! Kiitän teitä, maksan teille!\n\nKaterina Ivanovnan tapana oli, heti kun hänellä oli minuttikin vapautta,\nkävellä edes ja takasin pikku huoneessaan, ikkunan äärestä uunin luo ja\nsiitä takasin, kädet ristissä rinnalla aina sen mukaan miten hän puhui\ntai kuiskaili itsekseen. Viime aikoina tapasi hän puhua yhä enemmän\nvanhimman tyttärensä Poljenkan kanssa, joka, vaikkei ymmärtänytkään\nkaikkea, kuitenkin käsitti, että hän oli välttämätön äidille; hän\nseurasi äitiään sen vuoksi aina suurine, kalpeine silmineen ja osasi\nkäyttäytyä niin viisaasti, kuin olisi hän käsittänyt kaikki. Tällä\nkertaa riisui Poljenka pikkuveljeään, joka oli voinut pahoin koko\npäivän, saadakseen hänet vuoteeseen. Poika istui vaijeten ja\nliikkumattomana tuolilla; hän kuunteli, mistä äiti ja sisar puhuivat\nkeskenään, ja oli hiljaa. Vielä pienempi Lydia seisoi vieressä,\nryysyihin puettuna, ja odotti vuoroaan. Portaille johtava ovi oli auki,\njotta edes hiukankin raitista ilmaa tulisi sen tupakansavun sijaan, joka\ntunkeusi sisään muista huoneista ja joka tuotti kalvetustautiselle\nnaisparalle pitkiä, tuskallisia yskäkohtauksia. Katerina Ivanovna näytti\nvielä kurjemmalta kuin viikko sitten, ja punaset pilkut hänen\nposkipäillään hohtivat vielä enemmän.\n\nHän keskusteli Poljenkan kanssa muinaisista, onnellisemmista päivistä,\nensimäisestä miehestään, lasten isästä ja omasta isästään,\n\"siviili-insinöörien everstistä\"; soimasi sitten sitä juoppolallia johon\nhän nyt oli kahlehdittu, kertoi institutista pääsönsä jälkeen\nsuoritetusta shaalitanssista, tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut.\nVälillä hän yski lakkaamatta ja koetti vapautua siitä limasta, joka\nahdisti hänen rintaansa. Sitten neuvoi hän taas Poljenkaa, miten tämän\noli korjattava pienokaisen vaatteita, kaatoi vettä astiaan yöllä\npestäkseen lasten likaiset alusvaatteet, piti taas ääntä siitä, ettei\njuoppolalli koskaan tullut kotiin, niin että myös samalla olisi voinut\npestä hänen paitansa, kunnes hän vihdoin huomasi kulkueen tulevan\netehiseen. \"Mitä nyt?\" huusi hän nähdessään kansanjoukon ja miten hänen\nhuoneeseensa kannettiin jotakin taakkaa. \"Mitä tänne tuodaan? Voi,\nJumalani!\"\n\n-- Minne panemme hänet? kysyi eräs poliseista, kun veristävä ja tajuton\nMarmeladov oli kannettu huoneeseen ja katseltu paikkaa.\n\n-- Sohvalle! Pankaa hänet sohvalle, pää tänne päin, neuvoi Raskolnikov.\n\n-- Hänen ylitsensä on ajettu ... hän oli juovuksissa! huusi joku\njoukosta.\n\nKaterina Ivanovna seisoi siinä kalpeana ja veti syvästi henkeä. Lapset\nolivat pelästyneet. Pikku Lidotshka huusi ääneensä, heittäysi Poljenkaa\nvastaan ja vapisi ankarasti.\n\nLaskettuaan Marmeladovin maahan kääntyi Raskolnikov Katerina Ivanovnan\npuoleen:\n\n-- Olkaa Jumalan tähden levollinen; älkää pelästykö! sanoi hän nopeasti\nhänelle... -- Mennessään kadun poikki, ajoivat eräät vaunut hänen\nylitsensä; älkää olko levoton, kyllä hän tointuu taas, olen antanut\ntuoda hänet tänne ... olen kerran ennen ollut luonanne, muistatteko\nsitä? Kyllä hän tointuu ja kyllä minä maksan kaikki!\n\n-- Onko se siis vihdoinkin tapahtunut! huusi Katerina Ivanovna\nepätoivoissaan syöksyen miehensä luo.\n\nRaskolnikov huomasi heti, ettei tämä nainen ollut niitä, jotka heti\npyörtyvät. Heti pani hän patjan haavottuneen pään alle -- kukaan ei\nollut sitä ajatellut; Katerina Ivanovna alkoi heti riisua häntä,\ntarkastaa häntä, pitää huolta hänestä, menettämättä järkeään, vaan\nkoettamalla unohtaa kaikki; hän puristi yhteen värisevät huulensa ja\npidätti sen huudahduksen, joka uhkasi päästä häneltä.\n\nRaskolnikov lähetti heti jonkun nopeasti noutamaan lääkäriä. Eräässä\nläheisimmistä taloista asui sellainen.\n\n-- Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä, toisti hän Katerina Ivanovnalle,\n-- älkää vaan olko rauhaton, minä maksan hänet. Eikö täällä ole yhtään\nvettä?... Ja tuokaa tänne jokin pöytäliina, pyyhinliina tai jokin\nsellainen, mutta nopeasti! Eihän vielä tiedetä, mikä paikka hänessä ja\nmiten hän on haavottunut... Hän on vain haavottunut, ei kuollut, se on\nvarmaa. Mitähän lääkäri mahtanee sanoa?\n\nKaterina Ivanovna kiiruhti ikkunan luo; siellä oli tuolilla savimalja,\njossa oli vettä ja joka oli varattu alusvaatteitten pesoa varten.\nKaterina Ivanovna ei voinut sietää mitään likaisuutta ja uhrasi ennen\nyörauhansa kuin kärsi mitään likaa huoneessa, mutta kun hänellä ei ollut\ntarpeeksi liinavaatteita, täytyi hänen käyttää vähintäin kaksi yötä\nviikossa pesemiseen. Hän tarttui maljaan viedäkseen sen sohvan ääreen,\nmutta oli vähällä kaatua. Raskolnikov oli sillä välin saanut käsiinsä\npyyhinliinan, jonka hän kastoi ja alkoi pestä verta Marmeladovin\nkasvoista. Katerina Ivanovna seisoi vieressä, pani kätensä rintaansa\nvasten, eikä voinut hengittää. Hän tarvitsi itse apua. Raskolnikov alkoi\nkäsittää, että hän ehkä teki tyhmyyden antaessaan tuoda haavottuneen\ntänne. Polisit olivat myös vielä jälellä tietämättä mitä oli tehtävä.\n\n-- Polja, huudahti Katerina Ivanovna, -- juokse nopeasti Sonjan luo.\nEllet tapaa häntä kotona, niin sano siellä jollekin, että hänen isänsä\nyli on ajettu, ja että hän heti tulee tänne kotiin tultuaan. Nopeasti,\nPolja! kas tässä, ota kaulaliina mukaasi!\n\n-- Juokse, minkä ennätät, huusi pikkupoika äkkiä tuoliltaan ja vaipui\nsitten taas takasin entiseen vaiteliaisuuteensa.\n\nTällä välin oli huoneesen tullut niin paljon ihmisiä, ettei neula olisi\nvoinut pudota laattialle. Polisit olivat menneet niin ettei heitä enää\nollut jälellä kuin yksi; tämä jäi vielä jälelle ja koitti ajaa\nväkijoukkoa pois. Mutta sitävastoin tunkeutuivat melkein kaikki rouva\nLippewechselin vuokralaiset läheisiin huoneisiin. Katerina Ivanovna\nraivostui.\n\n-- Ettekö voi edes antaa hänen kuolla rauhassa! huusi hän ihmisille...\n-- Mitä teillä on täällä katselemista!... Vieläpä paperossitkin\nsuussa!...\n\nHän yski. -- Joku hattukin päässä! Ulos! Kunnioittakaa toki ainakin\nkuolevaa!\n\nHän yski niin että hän oli miltei tukehtua, mutta soimaukset auttoivat.\nKatarina Ivanovnaa pelättiin ilmeisesti; toinen toisensa jälkeen\nperäytyi tuntien sitä mielihyvän tunnetta, jonka voi havaita jokaisessa,\nmyös läheisissä ihmisissä silloin kun jotakuta äkkiä kohtaa onnettomuus,\nja mistä ei poikkeuksetta kukaan ihminen ole mitä vilpittömämmästä\nmyötätunnostaan ja sisällisimmästä osanotostaan huolimatta täydelleen\nvapaa.\n\nOven takaa kuului jo sitäpaitsi ääniä, jotka puhuivat sairalasta, ja\nsiitä, ettei tulisi huolia kenestäkään.\n\n-- Eihän ole tarvis kuolla! huusi Katerina Ivanovna ollen jo aikeissa\navata oven ja selittää ukkosilman tavoin ulkona oleville näkökantaa, kun\nhän oven kynnyksellä kohtasi itse rouva Lippewechselin, jolle aivan\näsken oli ilmoitettu onnettomuudesta ja joka nyt oli tullut säädöksiä\nlaatimaan. Hän oli riidanhaluinen saksatar, joka ei koskaan voinut olla\nhiljaa.\n\nKurjasti ja murteellisesti puhuen venäjää vaati hän emäntänä, että\nhaavottunut oli heti vietävä sairalaan.\n\nKaterina Ivanovna, joka aina käytti sangen ylevää kieltä tälle naiselle\npuhuessaan -- jottei unohtaisi \"asemaansa\" -- ei voinut nytkään\nkieltäytyä siitä ilosta.\n\nAmalia Ljudvigovna, sanoi hän -- pyydän teitä punnitsemaan sananne!\nNäette itse mitä Semjon Saharovitshille on tapahtunut, hän on haudan\npartaalla. Pyydän teitä heti sulkemaan oven ja olemaan päästämättä\nsisään ketään. Pitäkää huolta vain siitä, että hän ainakin saa kuolla\nrauhassa, muuten, sen vakuutan teille, saa itse kenraalikuvernööri\nhuomenna tietää teidän menettelynne. Ruhtinas tunsi minut ollessani\nvielä naimaton ja muistaa sangen hyvin Semjon Saharovitshin, jolle hän\nusein teki monta hyvää työtä. He tietävät kaikki, että Semjon\nSaharovitshilla oli monta ystävää ja suojelijaa ja että hän karttoi\nheitä ainoastaan hienotunteisuudesta, koska hän tunsi onnettoman\nheikkoutensa; mutta nyt (hän osotti Raskolnikovia) auttaa meitä\njalomielinen nuori mies, jolla on sekä varoja että sitoumuksia ja jonka\nSemjon Saharovitsh tunsi jo lapsena; ja ole varma siitä, Amalia\nIvanovna...\n\nKaiken tämän lausui hän tulvehtivalla, yhä lisääntyvällä nopeudella,\nkunnes yskäkohtaus teki lopun hänen sanatulvastaan. Tällä hetkellä tuli\nkuoleva tajuihinsa ja alkoi voihkia, jolloin Katerina Ivanovna heti\nkiiruhti hänen luokseen. Sairas avasi silmänsä tuntematta ketään tai\nymmärtämättä mitään; hän hengitti syvään, raskaasti ja harvaan,\nsuunpielissä näkyi verta; hiki kihosi hänen otsalleen. Hän katseli\nrauhattomasti ympärilleen kaikin puolin, muttei tuntenut Raskolnikovia,\njoka seisoi hänen vieressään. Katerina Ivanovna katseli häntä suruisin,\nmutta ankarin katsein, kyyneleet tulvehtivat hänen silmistään.\n\n-- Jumalani! Koko rinta on murskaantunut! Mikä veren paljous! huusi hän\nepätoivoissaan. -- Häneltä on vedettävä vaatteet yltä! Käännyhän toki,\nSemjon Saharovitsh, jos voit! huusi hän sairaalle.\n\nMarmeladov tunsi hänet.\n\n-- Pappi! änkytti hän.\n\nKaterina Ivanovna astui ikkunan ääreen, nojasi otsaansa puitteita\nvastaan ja huudahti epätoivoissaan:\n\n-- Oi tätä kirottua elämää!\n\n-- Pappi! toisti kuoleva pitemmän vaitiolon jälkeen.\n\n-- Häntä on lähdetty noutamaan! huusi Katerina hänelle. Marmeladov oli\ntaipuvainen ja pysyttäysi levollisena. Hän etsi vaimoaan aroin,\nhuolestunein katsein; tämä kääntyi takasin hänen puoleensa ja asettausi\nvuoteen pääpuoleen. Marmeladov rauhottui hieman, vaan ei pitkäksi aikaa.\nHänen silmänsä kiintyivät pikku Lidotshkaan (hänen lemmikkiinsä), joka\noli eräässä nurkassa, värisi ja katseli häntä kummastunein, lapsellisine\nsilmineen.\n\n-- Aa ... h... Marmeladov katsahti häneen ja näytti mielivän sanoa\njotakin.\n\n-- Mitä tahdot? huusi Katerina Ivanovna hänelle.\n\n-- Avojalka, avojalka! änkytti hän ja osotti puolihulluin katsein tytön\npaljaita jalkoja.\n\n-- Vait! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena. -- Tiedät itse paraiten,\nmiksi hän on avojalka!\n\n-- Jumalan kiitos, lääkäri on täällä! huusi Raskolnikov ilosena.\n\nLääkäri astui sisään; hän oli vanha, pedanttinen saksalainen, joka\nkatseli epäilevästi ympärilleen, astui sairaan luo, koetteli hänen\nvaltasuontaan, tutki tarkoin pään ja riisui häneltä Katerina Ivanovnan\navulla aivan verestyneen paidan ja paljasti sairaan rinnan. Koko rinta\noli musertunut ja silpoutunut, useat oikeanpuoliset kylkiluut olivat\npoikki. Vasemmalla puolella näkyi aivan sydämen kohdalla onnettomuutta\nennustava, suuri, tummankeltanen pilkku, kamalan hevoskavion iskun\njälki. Lääkäri näytti arvelevalta.\n\nPolisi kertoi hänelle, että sairas oli tarttunut pyörään ja laahaantunut\nnoin kolmekymmentä askelta kivitystä myöten.\n\n-- Omituista, että hän on tullut tajuihinsa, kuiskasi lääkäri\nRaskolnikoville.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi tämä.\n\n-- Hän kuolee heti!\n\n-- Eikö todellakaan ole mitään toivoa?\n\n-- Ei vähintäkään! Loppu lähenee. Pää on myös sangen vaarallisesti\nhaavoittunut... Hm! Tosin voitaisiin vielä avata jokin suoni, mutta se\nolisi hyödytöntä. Viidenkymmenen minutin kuluttua hän kuolee varmasti.\n\n-- Mutta iskekää sentään suonta!\n\n-- Kernaasti minun puolestani ... mutta minä sanon teille etukäteen,\nettä se on vallan hyödytöntä.\n\nNyt kuului askeleita uudelleen; etehisessä oleva joukko jakaantui kahtia\nja kynnyksellä näyttäytyi pappi, vanha harmaahapsinen vanhus,\nkuolinsakramentit mukanaan. Eräs poliiseista oli kohdannut hänet\nkadulla. Lääkäri luovutti heti paikkansa hänelle ja vaihtoi hänen\nkanssaan merkittäviä silmäyksiä. Raskolnikov pyysi lääkäriä odottamaan\nvielä hetken. Tämä kohoutti olkapäitään ja jäi.\n\nKaikki peräytyivät. Toimitus kesti sangen vähän aikaa. Kuoleva oli\ntuskin täydessä tajussaan; hän voi päästää vain katkonaisia, epäselviä\nääniä. Katerina Ivanovna tarttui Lidotshkaa ja pikkupoikaa käteen ja\npolvistui heidän kerallaan nurkkaan uunin viereen. Tyttö vain vapisi,\nmutta poika, joka oli paljailla polvillaan, nosti säännöllisesti pikku\nkäsiään, risti itsensä juhlallisesti, kumartui lattiaa kohti ja painoi\notsansa sitä vastaan, mikä näytti tuottavan hänelle erityistä iloa.\nKaterina Ivanovna puri huuliaan ja koetti pidättää kyyneleitään;\nrukoilipa hän myöskin, mutta ei unohtanut samalla oikaista lapsen paitaa\nja peittää tytön paljaita olkapäitä liinalla, jonka hän tavotti\ntarvitsematta kohottautua, jatkaen tällä ajalla yhä rukoilemistaan.\nTällä välin avasivat uteliaat taas sisempiin huoneisiin johtavan oven.\nEtehiseen oli pakkautunut koko talon asukasmäärä, joka ei silti\nuskaltanut astua kynnyksen yli. Kynttilän pätkä vaan valaisi näyttämöä.\n\nTällä hetkellä tunkeusi Polenka, joka oli juossut sisarta noutamaan,\njoukon läpi etehiseen. Hän oli vallan henkästynyt nopeasta juoksustaan,\nriisui kaulaliinan, etsi äitiä silmineen, astui hänen luokseen ja sanoi:\n\"Hän tulee, kohtasin hänet kadulla.\" Äiti painoi hänet polvilleen\nviereensä. Sitten tunkeusi joukon läpi kuulumattomasti ja arasti nuori\ntyttö, jonka läsnäolo tässä huoneessa köyhyyden, kurjuuden, kuoleman ja\nepätoivon parissa teki omituisen vaikutuksen. Hän oli myös puettu niin\nsanoaksemme rääsyihin; hänen pukunsa oli nimittäin ommeltu sangen\nhalvoista kankaista ja olikin tarkoitettu vain näyttämään joltakin\nkadulla; hän oli sen erikoisen maailman maun ja tapojen mukaan, johon\nkuului, julkeassa tarkotuksessa puettu räikeisiin, loistaviin väreihin.\nSonja pysähtyi kynnykselle, katseli ymmällään ympärilleen, luultavasti\nvähän käsittäen siitä, mitä tapahtui ja ajattelematta saastaista,\nvaaleata silkkihamettaan, joka oli ostettu torilta, ja muodotonta\nkrinuliiniaan, joka täytti koko oviaukon. Hänellä oli myöhäisestä\nhetkestä huolimatta kädessään päivänvarjo, sitäpaitsi vaaleat jalkineet\nja pyöreä, tulipunasella sulalla koristettu olkihattu. Pikku hatun alta,\njoka poikamaisesti oli toisella korvalla, tirkisteli pienet, laihat ja\npelästyneet kasvot, suu auki ja silmät, jotka olivat kauhusta\nliikkumattomat. Sonja oli pienikasvunen, noin kahdeksantoista vuotias,\nlaiha, mutta jotenkin kaunis vaaleaverinen, jolla oli omituisen kauniit\nsiniset silmät. Hän katseli tylsästi sohvaa, pappia ja oli aivan\nhengästynyt nopeasta kulustaan. Hänen korviinsa kuului väkijoukon\nsihinää ja muutamia ääneen lausuttuja sanoja. Hän painoi alas silmänsä,\nastui kynnyksen poikki, mutta pysähtyi huoneessa kynnyksen viereen.\n\nRippi ja synninpäästö olivat päättyneet. Katerina Ivanovna astui\nuudelleen miehensä kuolinvuoteen ääreen. Pappi peräytyi ja aikoi ennen\npoislähtöään vielä lausua jokusen lohdutuksen sanan Katerina\nIvanovnalle.\n\n-- Mutta mikä tulee neuvokseni näitten keralla? keskeytti Katerina\nIvanovna hänet suuttuneena ja julkeasti, osottaen pikkulapsia.\n\n-- Jumala on armelias, toivokaa kaikkivaltiaan apua! lausui pappi.\n\n-- Niin, se on kyllä hyvä!... Armelias -- meille ei vain!\n\n-- Tuollainen on syntiä, syntiä, rouvani! huomautti pappi päätään\npuistaen.\n\n-- Ja tämä, eikö tämä ehkä ole syntiä! vastasi Katerina Ivanovna\nosottaen kuolevaa.\n\n-- Ehkä suvaitsevat ne, jotka tahtomattaan ovat syypäät tähän, ainakin\nkorvata osan teidän tappiostanne...\n\n-- Te ette ymmärrä minua! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena hänelle --\nmitä siinä on korvaamista? Hänhän oli juovuksissa ja lankesi itse\nhevosen jalkoihin! Mitä tuloja! Mitään tuloja ei hänen puoleltaan ollut\nkoskaan puhettakaan, ainoastaan surua ja kurjuutta. Tuo juoppolallihan\non juonut kaikki! Hän on varastanut meiltä ja laahannut kaikki\nkapakkaan, hän on antanut lapsilleni ja omalle elämälleni kuoliniskun\nkapakassa! Jumalan kiitos, että hän kuolee! Nyt toivon menettävämme edes\njotakin kärsimyksistämme.\n\n-- Täytyy antaa anteeksi kuolinhetkellä; mitä nyt sanoitte, on syntiä,\nrouvani; moiset sanat ovat syntiä!\n\nKaterina Ivanovna alkoi hoitaa sairasta, antoi hänelle juotavaa, kuivasi\nhien ja veren hänen päästään, oikaisi pääpatjan ja puhui sillä välin\npapin kanssa, silloin tällöin vain kääntyen hänen puoleensa. Mutta nyt\nhän äkkiä huudahti melkein suunniltaan epätoivosta:\n\n-- Ah, isäseni! Pelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja! Antaa anteeksi!... Siinä,\nkas siinä, ellei hän olisi murskaantunut, olisi hän tänään tullut\njuovuksissa kotiin, hänellä on vain yksi paita ja sekin on jo rääsyinä,\nhän olisi silloin heittäytynyt sohvalle ja nukkunut siinä kuin tukki,\nmutta minä olisin saanut solkuttaa vettä aina aamunnousuun pestessäni\nhänen ja lasten kuluneita liinavaatteita, kuivatessani niitä ikkunan\nedessä ja sitten paikatessani ja korjatessani niitä aamun sarasteessa,\nsiinä olisi ollut minun yöni! Kannattaako silloin vielä puhua\nanteeksiannosta! Eikö siinä jo ole anteeksiantoa!\n\nTavaton kamala yskä keskeytti hänen sanansa. Hän sylki nenäliinaansa ja\npiti sitä papin silmien edessä samalla painaen toista kättään kirvelevää\nrintaansa vasten. Nenäliina oli märkänä verestä.\n\nPappi painoi päänsä alas puhumatta sanaakaan.\n\nMarmeladov kamppaili kuoleman kanssa; hän ei kääntänyt silmiään Katerina\nIvanovnasta, joka taas oli kumartunut hänen ylitsensä. Marmeladov mieli\nsanoa vielä jotakin Katerina Ivanovnalle, alkoipa myös vaivaloisesti\nkieltään liikuttaa ja sai sanotuksi joitakuita epäselviä sanoja; mutta\nKaterina Ivanovna, joka oli ymmärtänyt, että miehensä aikoi pyytää\nhäneltä anteeksi, lausui hänelle tylysti:\n\n-- Vaikene vain! Ei tarvita!... Minä tiedän jo, mitä mielit sanoa!\n\nJa sairas vaikeni; nyt osuivat hänen harhailevat silmänsä ovipuoleen ja\nhän tunsi Sonjan...\n\nHän ei ollut huomannut häntä ennen, sillä tyttö seisoi varjossa.\n\n-- Kuka se on? Kuka se on? lausui hän vihdoin käheällä, hengästyneellä\näänellä, mitä rauhattomimman näkösenä ja osottaen silmillään ovea, jonka\nääressä Sonja oli, sekä tahtoen kohottautua.\n\n-- Makaa hiljaa! huusi Katerina Ivanovna hänelle.\n\nMutta uskomattomasti ponnistaen onnistui hänen nojautua toista kättään\nvastaan. Hän tuijotti hetken hurjasti tyttäreensä, ikäänkuin tuntematta\nhäntä. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Sonjaa moisissa pukimissa. Nyt\nensi kerran näki hän hänet alennettuna, turmeltuna, huutavan räikeästi\npuettuna ja häpeisenä -- ikäänkuin kärsivällisesti odottamassa sitä\nhetkeä, jolloin hänen vuoronsa tulisi jättää hyvästi kuolevalle\nisälleen. Hänen kasvoistaan saattoi lukea loppumatonta kärsimistä.\n\n-- Sonja! Tyttäreni! Anna anteeksi! huusi Marmeladov aikoen ojentaa\nkätensä häntä kohti, mutta hän menetti tukensa, joutui pois tasapainosta\nja putosi sohvalta pää edellä lattialle. Juostiin apuun, hän nostettiin\nja pantiin uudelleen sohvalle, mutta hän teki jo kuolemaa. Sonja\nhuudahti, juoksi hänen luokseen, syleili häntä ja pyörtyi. Marmeladov\nkuoli tyttärensä käsiin.\n\n-- Vihdoinkin hän on saavuttanut päämääränsä! huudahti Katerina Ivanovna\nkatsellen miehensä ruumista. -- Mutta mitä nyt? Miten saan hänet\nhautaan? Ja mistä saan pienokaisille ruokaa huomenna?\n\nRaskolnikov astui Katerina Ivanovnan luo.\n\n-- Katerina Ivanovna, alkoi hän, -- viime viikolla kertoi miesvainajanne\nminulle koko entisen elämänsä kaikkine yksityiskohtineen. Minä vakuutan\nteille, että hän puhui teistä haaveellisella kunnioituksella. -- Siitä\nillasta saakka, jolloin sain tietää, miten hän rakasti teitä kaikkia ja\nmiten hän erityisesti rakasti ja kunnioitti teitä, Katerina Ivanovna,\nonnettomasta heikkoudestaan huolimatta, siitä illasta saakka olimme me\nystävät... Suvaitkaa siis minun nyt ... auttaa . .. tehdä\nystävä-vainajalleni viimeinen palvelus. Kas tässä ... on kaksikymmentä\nruplaa ... jos teillä on mitään apua ... niin ... minä ... sanalla\nsanoen, minä palaan aivan varmasti ... tulen jo ehkä huomenna...\nHyvästi!\n\nHän kiiruhti ulos tunkeutuen joukon läpi; mutta portaissa kohtasi hän\näkkiä Nikodin Fomitshin, joka myös oli saanut kuulla onnettomuudesta ja\nitse henkilökohtaisesti halusi tavata henkilöt. Vaikkakaan he eivät\nolleet nähneet toisiaan sitten kuin polisikonttorissa, tunsi Nikodin\nFomitsh hänet kuitenkin heti ensi silmäyksellä.\n\n-- Ah, oletteko te täällä? kysyi hän.\n\n-- Hän on kuollut, vastasi Raskolnikov. -- Lääkäri oli täällä, pappi\nmyös, aivan kuin tulikin. Älkää saattako tuota vaimoraukkaa kovin\nlevottomaksi, hänellä on hinkuyskä... Tehän olette hyvä ihminen,\ntiedänhän minä sen... lisäsi hän pilkallisesti katsellen häntä suoraan\nsilmiin.\n\n-- Mutta miten te olettekaan tahrautunut vereen, huomautti Nikodin\nFomitsh, joka kynttilän valossa näki muutamia vereksiä veren jälkiä\nRaskolnikovin liivillä.\n\n-- Niin, minä olen tahrautunut ... minä olen vallan täynnä verta!...\nlausui Raskolnikov omituisella äänenpainolla, nauroi sitten, nyökäytti\npäätään ja läksi portaita alas.\n\nHän kulki vitkalleen, kuumemaisen liikutettuna ja ollenkaan aavistamatta\nhänelle äsken auenneen täyden ja mahtavan elämän synnyttämää uutta,\nsyvää tunnetta. Tätä tunnetta voi hän verrata siihen, mitä\nkuolemaantuomittu tuntee äkkiä ja odottamatta tullessaan armahdetuksi.\nKeskellä portaita tapasi pappi hänet kotiin mennessään. Raskolnikov\nantoi hänen kulkea ohitsensa ja he erosivat vaijeten toisistaan.\nPäästyään sitten viimeisille askelille, kuuli hän äkkiä nopeita\naskeleita takaansa; joku koetti saavuttaa häntä. Se oli Polenka; hän\njuoksi hänen jälkeensä ja huusi: \"Kuulkaa, kuulkaa!\"\n\nRaskolnikov kääntyi. Tyttö oli pysähtynyt porrasta ylemmäs, aivan\nsuoraan hänen eteensä. Pihalta tunkeutui sinne heikko valo. Raskolnikov\nvoi erottaa lapsen pienet, laihat, mutta rakastettavat kasvot, jotka\nhymyilivät hänelle ja katselivat häntä lapsellisella ilolla. Hänellä oli\nasiaa, mikä varmasti miellytti häntä itseään.\n\n-- Kuulkaa, mikä teidän nimenne on ... ja, missä te asutte? kysyi hän\nnopeasti ja läähättävällä äänellä.\n\nRaskolnikov laski molemmat kätensä tytön olkapäille ja katseli häntä\nkuin olisi häntä kohdannut -- hän ei itsekään tiennyt mikä.\n\n-- Kuka on teidät lähettänyt?\n\n-- Sisar Sonja minut lähetti, vastasi tyttö yhä edelleen ilosesti\nhymyillen.\n\n-- Sitä minä juuri ajattelin, että sisar Sonja teidät lähetti...\n\n-- Äiti on myös lähettänyt minut. Kun sisar Sonja lähetti minut, tuli\näiti myös paikalle ja sanoi: \"Juokse nopeasti, Polenka!\"\n\n-- Pidättekö sisar Sonjasta?\n\n-- Minä pidän hänestä enemmän kuin kaikista muista! vastasi tyttö\nomituisen päättäväisesti, ja hänen hymyilynsä muuttui vakavemmaksi.\n\n-- Voisitteko pitää minustakin?\n\nVastauksen asemasta näki hän, miten tytön pikku kasvot lähenivät häntä\nja miten uhkuvat huulet naivisti ojentuivat suuteloa varten.\n\nÄkkiä syleili Raskolnikovia laihat kädet ja puristivat häntä kiinteästi,\nsangen kiinteästi; pikku pää nojasi hänen ohimoaan vastaan, ja lapsi\nitki hiljaa, kasvot häneen nojaavina.\n\n-- Minä voin niin pahoin isän tähden! lausui hän hetken kuluttua,\nnostaen itkeytyneet kasvonsa ja kuivaten kyyneleensä.\n\n-- Nyt tapahtuu niin useita onnettomuuksia yhtä aikaa! lisäsi hän tuo\nomituinen, vakava ilme kasvoillaan, jota lapset toisinaan tapaavat\nkäyttää mieliessään esiintyä vanhempien lailla.\n\n-- Pitikö isä paljon teistä?\n\n-- Lidotshkasta hän piti enemmän kuin muista, lausui tyttö vakavasti, --\nsyystä että hän oli niin pieni ja niin sairaloinen; hän toi Lidotshkalle\naina tullessaan namusia, mutta meitä opetti hän lukemaan, opettipa hän\nminulle kielioppiakin ja uskontoa, lisäsi hän arvokkaasti. -- Äiti ei\ntosin sanonut siitä mitään, mutta me kyllä tiesimme, että hän siitä oli\nmielissään, ja isä tiesi sen myös; äiti myös opettaa minulle ranskaa,\nsillä minulla on jo aika saada jotakin sivistystä.\n\n-- Osaatteko te myös rukoilla?\n\n-- Kyllä, tietysti me osaamme, jo kauvan sitten; minä olen jo suuri ja\nsiksi rukoilen minä yksinäni, mutta Kolja (Nikolai) ja Lidotshka\nrukoilevat äidin kanssa; ensin he lukevat Jumalan äidin rukouksen ja\nsitten vielä rukouksen: \"Herra Jumala, anna anteeksi ja siunaa toinen\nisämme\"; sillä ensimmäinen isämme on jo kuollut ja tämä on toinen; mutta\nme rukoilemme ensimäisenkin puolesta.\n\n-- Poletshka, minun nimeni on Rodion, rukoile myös minun puolestani;\nsano vain: \"ja Herran orjan, Rodionin puolesta\"... Ei enempää.\n\n-- Kyllä minä rukoilen puolestanne niin kauvan kuin minä elän, sanoi\ntyttö kiihkeästi; hän hymyili taas, heittäytyen Raskolnikovin kaulaan ja\npainaen häntä kiihkeästi rintaansa vasten.\n\nRaskolnikov sanoi hänelle nimensä ja osotteensa ja lupasi varmasti\npalata seuraavana päivänä. Tyttö palasi ylös, vallan ihastuneena häneen.\nKello kävi yhdettätoista Raskolnikovin astuessa kadulle. Viisi minuuttia\nmyöhemmin seisoi hän sillalla aivan samalla paikalla, mistä nainen\naikasemmin oli heittäytynyt veteen.\n\n-- Kas niin! sanoi hän päättävästi ja juhlallisesti. -- Pois harhanäöt,\npois tuska, pois kaikki aivohäiriöt!... Onhan toki elämääkin! Enkö ehkä\nolekaan nyt elänyt? Elämäni ei ole kuollutta tämän vanhan naisen\nparissa!... Jumala lahjoittakoon hänelle taivaan valtakunnan ja sitten\nolemme valmiit, äiti hyvä! Laittaudu lepoon! Nyt alkaa järjen ja\nvalon ... tahdon ja voimien valtakunta ... ja sittenpä näemme!\nKoettakaammepa kerrankin voimiamme! lisäsi hän kehottavasti ikäänkuin\nkääntyen jotakin pimeän voimaa vastaan... -- Ja minä olin jo\nantautua!...\n\n\"... Heikko olen vielä tällä hetkellä, mutta ... minusta tuntuu siltä\nkuin olisi sairaus jo hälvennyt. Minä kyllä tiesin sen katoavan äsken\nulos tullessani. Mutta Patshinkovin talohan, totta vieköön, on tästä\nvain parin askeleen päässä. Luonnollisesti menen minä nyt Rasumihinin\nluokse, vaikka hän asuisi kauvempanakin ... hän voittakoon siten\nvetonsa! Hänkin ilostuu; ja jos hän alkaisi pitää hauskaa minun\nkustannuksellani ... ei se tee mitään. Mutta voimia, voimia minä\ntarvitsen; ilman voimia en kykene mihinkään; mutta fysillistä voimaa saa\nvain tahdonvoiman avulla -- sitä he eivät tiedä\", lisäsi hän ylpeästi ja\nitsetietoisesti ja kulki, vaikka vielä vaivoin voi päästä, sillan yli.\nHänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa kasvoivat huomattavasti, jo\nseuraavana hetkenä oli hän vallan toinen ihminen. Mitä oli tosiaan\ntapahtunut, mikä siinä määrin muutti hänet? Hän ei todenteolla itsekään\nsitä tiennyt; hänen kävi kuten sen, joka tarttuu oljenkorteen\npelastuakseen; hänestä tuntui siltä kuin voisi hänkin vielä elää,\nikäänkuin vielä olisi elämää, kuin ei hänen elämänsä vielä olisi kuollut\nyhdessä vanhuksen kera. Mutta ehkä oli hän myös kiiruhtanut tätä\njohtopäätöstä -- mutta sitä ei hän nyt ajatellut.\n\n\"Ja Herran orjan, Rodionin, puolesta hän rukoilee\", johtui hänen\nmieleensä äkkiä... \"no, sehän voi ... joka tapauksessa!...\" lisäsi hän\nnauraen itsekin poikamaiselle päähänpistolleen. Hän oli mitä paraimmassa\nmielentilassa.\n\nRasumihinin hän löysi pian; Potshinkovin talossa tunnettiin jo uusi\nvuokralainen ja portinvartija osotti hänelle heti tien. Jo ennenkuin hän\noli päässyt puoliväliin portaita, saattoi hän kuulla melun ja suuremman\nseuran vilkkaan keskustelun. Porrastoon johtava ovi oli auki; saattoi\nkuulla riitaa ja vilkasta keskustelua. Rasumihinin huone oli jotenkin\nsuuri ja siellä oli noin viisitoista henkilöä. Raskolnikov pysähtyi\nulommaiseen huoneeseen. Täällä lautaseinän takana askarteli kaksi\nemännän palvelustyttöä kahden, suuren keittiön, lautasten ja vatien\nkera, joissa oli kylmiä ruokia ja piirakoita. Raskolnikov kutsutti\nRasumihinin puheilleen; tämä ihastui ikihyväksi nähdessään hänet; jo\nensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli juonut tavattoman paljon\nja vaikka hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin, ei hän silti ollut\nkaukana moisesta tilasta tällä kerralla.\n\n-- Kuule, sanoi Raskolnikov, -- olen vain tullut sanomaan sinulle, että\nsinä olet voittanut vetosi ja ettei kukaan todellakaan tiedä, mitä\njollekin voi tapahtua. Mutta sisään en voi tulla, sillä olen niin\nväsyksissä että olen kaatua. Ja hyvää iltaa nyt ja hyvästi. Mutta tule\nluokseni huomenna!...\n\n-- Tiedätkö mitä, minä seuraan sinua! Kun sinä itse sanot olevasi\nväsyksissä niin että...\n\n-- Entä vieraasi? Mikä tappurapää se oli, joka aivan äsken katseli\ntänne?\n\n-- Hänkö? ... Piru sen tietäköön! Ehkä joku sedän tuttavista... Minä\njätän sedän heidän pariinsa, hän on oivallinen ihminen; vahinko vain,\nettet nyt voi tehdä hänen tuttavuuttaan. Muuten vieköön heidät vaikka\npiru! He eivät nyt kaipaa minua ja minusta tuntuisi suloiselta saada\nvilpastuttaa itseäni hieman; sillä sinä olet tullut sopivaan aikaan,\nveli hyvä, pari minuuttia vielä ja minä olisin, Jumala paratkoon alkanut\nkäydä heidän kimppuunsa. He puhuvat kaikki senkin sekasotkua ... sinä et\nvoi edes kuvitellakkaan, mitä hullutuksia ihmiset voivat sepustella!\nMutta muuten, miksikä ei? Emmekö mekin ole puhuneet monta tyhmyyttä\nkeskenämme? Puhukoot he nyt vain, ehkä he myöhemmin tekevät sitä\nvähemmän. Istuuduhan hetkeksi, minä kutsun Sosimovin tänne!\n\nSosimov kiirehti jotenkin nopeasti Raskolnikovin luo; hyvin saattoi\nhuomata, että hän oli sangen utelias; mutta kasvonsa kirkastuivat heti.\n\n-- Nyt on heti mentävä vuoteelle! selitti hän päättävästi, katsellen\nnopeasti sairasta, -- ja jos mahdollista, nautittava jotakin yöksi.\nTahdotteko? Olen jo etukäteen pitänyt huolta jostakin ... pienestä\npulverista.\n\n-- Kernaasti omasta puolestani vaikka kohta, vastasi Raskolnikov.\n\nPulveri nautittiin heti paikalla.\n\n-- Teetpä hyvin seuratessasi häntä, sanoi Sosimov Rasumihinille;\n--kyllähän näemme, millainen tila on huomenna; tänään ei se ole\nkovinkaan huono, aamupäivästä lähtien on tapahtunut suuri muutos. Oppia\nikä kaikki!\n\n-- Tiedätkö, mitä Sosimov kuiskasi lähtiessämme? puheli Rasumihin heidän\nastuessaan kadulle. -- Sanonpa sinulle kaikki kerrallaan, veli hyvä,\nsillä kaikki he ovat narreja! Sosimov antoi toimekseni puhella kanssasi\nmatkalla ja saattaa sinut myös puhelemaan ja että minä sitten kertoisin\nkaikki hänelle ... hänellä on päähänpisto ... hän nimittäin uskoo ...\nsinä olet hullu tai ainakin sangen lähellä sitä. Ajattelehan moista!\nEnsiksi olet sinä kolme kertaa järkevämpi häntä; toiseksi voit sylkeä\nkaikelle hänen puheelleen, ellet ole hullu; ja kolmanneksi on tuo\nlihamöhkäle, jonka erikoisalana todellisuudessa on kirurgia, nyt alkanut\ntutkia mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, on tämänpäiväinen\nkeskustelu Sametovin kera saattanut hänet täydellisesti uskomaan ettei\nsinun laitasi ole vallan hyvä.\n\n-- Onko Sametov kertonut sinulle kaikki?\n\n-- Kyllä, kaikki, ja siinä hän teki hyvin. Nyt minä käsitän kaikki\ntäydelleen, Sametov myös... No, sanalla sanoen, Rodja, ... seikka\non se ... minä olen nyt hieman juovuksissa ... mutta eihän siitä\nhaittaa ... seikka on se, että tuo ajatus ... sinä käsität minut? ...\nettä sinä todella sait heidät purasemaan ... käsitätkö? Mutta kukaan\nheistä ei rohjennut lausua sitä ääneensä, koska se sentään olisi ollut\nliian tyhmää; mutta kun he vihdoin saivat käsiinsä tuon maalarin,\nsilloin särkyi saippuakupla ja koko hullutus haihtui savuna tuuleen.\nMutta miksi ovat he myös sellaisia aaseja? Minä hieman rökitin Sametovia\nsiinä tilaisuudessa ... mutta se jääköön meidän salaisuudeksemme, veli\nhyvä; minä pyydän, ettet anna hänen ollenkaan huomata, että asia on\nsinulla selvillä; hän on arkatuntoinen, olen huomannut. Tuo Ilja\nPetrovitsh todellisuudessa oli syypää, kaikkeen! hän käytti silloin\npolisikonttoorissa voimattomuuttasi hyväksensä, mutta hän on myöhemmin\nhävennyt menettelyään, sen tiedän...\n\nRaskolnikov kuunteli himokkaasti. Rasumihin löpisi kaikki\njuovuspäissään.\n\n-- Minä pyörryin silloin, syystä että siellä oli niin kuuma ja että\nsiellä oli niin inhoittava öljyvärin löyhkä, sanoi Raskolnikov.\n\n-- Sitä ei sinun tarvitse selittää! Eipä siinä väri yksin ollut syynä:\njo kuukausi sitten aiheutti se aivotulehduksen, sen voi Sosimov\ntodistaa. Mutta siitä ei sinulla voi olla käsitystäkään, miten tuo poika\non nolattu! Hän sanoo etten minä ole tuon ihmisen pikkusormenkaan\narvonen ... hän tarkottaa sinua! Hän on toisinaan, veli hyvä,\nhyvätunteinen. Mutta tämänpäiväinen opetus Kristallipalatsissa, se oli\njotakin erinomaista! Sinä et ehkä tiedä, että saatoit hänet alussa\nsellaiseen tuskaan, että hän oli vähällä saada halvauksen? Sinähän\npakotit hänet melkeinpä uskomaan tuota hullutusta ja sitten ikäänkuin\nnäytit kielesi hänelle: \"No, oletko nyt kuullut?\" -- Se oli oivallista!\nHän on nyt aivan nolattu, aivan masennettu! Jumal'auta, se oli\nerinomaista, aivan oikein heille! Vahinko vain, etten minä ollut mukana.\nHän nyt vallan kaihosi sinua. Porfyrius haluaa myös tutustua sinuun.\n\n-- Vai niin ... hänkin... Mutta miksi ovat he jo luulleet minua\nhulluksi?\n\n-- Niin, näetkö, ei aivan hulluksi. Näyttää siltä kuin olisin jo puhunut\nliiaksi sinulle, veli hyvä... Sosimov oli nimittäin jo ennen\nkiinnittänyt huomiotaan siihen, että ainoastaan tämä seikka sinua\nhuvitti; nyt se on selvillä, miksi; nyt, kun tunnemme kaikki seikat ...\nmiten kaikki sillä kertaa suututti sinua ja kietoutui sairauteesi...\nOlen nyt hieman juovuksissa, veli hyvä, mutta hänellä on nyt, piru\nvieköön, omat ajatuksensa ... sanon vain sinulle, että hän on antautunut\ntutkimaan mielisairauksia. Mutta sinähän voit sylkeä moiselle...\n\nHe vaikenivat molemmat hetken ajan.\n\n-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov, -- tahdonpa sanoa sinulle\njotakin; olin äsken erään kuolleen, virkamiehen luona, joka äsken\nkuoli ... annoin pois kaikki rahani ... ja sitäpaitsi suuteli minua\näsken eräs olento, joka, vaikkakin oli tappanut jonkun ... sanalla\nsanoen ... näin siellä toisenkin olennon ... hänellä oli tulipunanen\nsulka ... sitäpaitsi en enään tiedä, mitä sanon; olen sangen heikko, tue\nminua nyt ... kas, siinähän portaatkin ovat...\n\n-- Miten sinun laitasi on? Miten sinä voit? kysyi Rasumihin\npelästyneenä.\n\n-- Pääni pyörii, mutta ei se ole se; tunnen itseni niin\nraskasmieliseksi, niin synkkämieliseksi, aivan kuin nainen ... se on\ntoden totta! -- Kas, mitä se on? Katso, katso!\n\n-- Mitä?\n\n-- Etkö sinä näe? Huoneessani on tulta, näetkö, raosta...\n\nHe olivat viimeisen edellisellä portaalla emännän huoneustossa ja, siitä\nvoi tosiaan nähdä, että Raskolnikovin huoneessa oli tulta.\n\n-- Omituista!... Ehkä Nastasja on siellä? huomautti Rasumihin.\n\n-- Hän ei ole siellä koskaan tähän aikaan, hän on jo sitäpaitsi kauvan\nnukkunut; mutta ... samapa tuo!... Hyvästi!\n\n-- Mikä sinun on? Minä tietysti seuraan sinua, niin menemme kahtesin!...\n\n-- Minä kyllä tiedän, että me menemme yhdessä, mutta minä tahtoisin\nmielelläni pusertaa kättäsi tässä ja lausua sinulle jäähyväiset. No,\nojenna minulle kätesi, hyvästi!\n\n-- Miten sinun laitasi on, Rodja?\n\n-- Ei mitään ... tule vain, saat olla todistajana...\n\nHe kulkivat portaita ylös ja Rasumihin kummasteli, eikö Sosimov\nlopultakin voinut olla oikeassa. -- \"Ah, minä olen vain saattanut hänet\npuheillani rauhattomaksi!\" mutisi hän itsekseen. Äkkiä lähetessään ovea\nkuulivat he ääniä huoneesta.\n\n-- Niin ... mitä se mahtaa olla? huudahti Rasumihin.\n\nRaskolnikov oli ensimäisenä oven ääressä, hän tempasi sen sepposen\nselälleen ja seisoi kuin kiinni kasvanut kynnyksellä.\n\nÄiti ja sisar olivat sohvalla ja olivat odottaneet häntä jo puolitoista\ntuntia. Mistä se johtuikaan, että hän oli kaikkein vähimmin odottanut\nheitä, ollenkaan ajattelematta heitä, vaikka hän juuri tänään oli saanut\ntietää, että he olivat lähteneet matkalle, että he voivat tulla joka\nhetkenä! Odotellessaan, olivat he kyselleet Nastasjaa. Hän seisoi vielä\nheidän edessään ja hän oli heille kertonut kaikki, kaikki pienemmätkin\nyksityisseikat. He pelästyivät tavattomasti saadessaan kuulla, että\nRaskolnikov oli juossut tiehensä tänään ja Nastasjan kertoessa hänen\nhoureitaan. \"Jumala paratkoon, mitä hänestä on mahtanutkaan tulla!\"\nMolemmat itkivät, molempia painoi surun ja huolten taakka tänä\npuolentoista tunnin odotusaikana.\n\nIlohuuto tervehti Raskolnikovin tuloa. Molemmat kiiruhtivat häntä\nvastaan. Mutta hän seisoi kuin elotonna; äkkinäinen kamala muisto iski\nhäneen kuin salaman isku. Hänen kätensä eivät kohonneet syleilyyn.\nHänellä ei ollut voimia siihen. Äiti ja sisar painoivat häntä sydäntään\nvastaan, suutelivat häntä, nauroivat, itkivät... Hän astui askeleen,\nhorjui ... ja vaipui tainnoksissa maahan.\n\nKauhua, huutoja, valitushuutoja, voivottelua!... Rasumihin, joka seisoi\nkynnyksellä, syöksyi huoneeseen, otti sairaan voimakkaille käsilleen ja\nlaski hänet seuraavana hetkenä sohvalle.\n\n-- Ei se merkitse mitään, ei merkitse kerrassaan mitään! huusi hän\näidille ja sisarelle. -- Se on vain pyörtymys, vain pikkuseikka! Lääkäri\nsanoi aivan äskettäin, että hän oli paljon parempi, melkeinpä terve!\nTuokaa vettä! No, kas nyt hän jo tointuu, hänhän on jo taas tullut\ntajuihinsa!\n\nRasumihin tarttui Dunetshkan käteen, mutta niin, että oli miltei kääntää\nsen sijoiltaan, ja taivutti häntä että hän näkisi, että Raskolnikov jo\noli tajuissaan. Äiti ja sisar katselivat kiitollisina Rasumihinia aivan\nkuin tunnettua; hehän olivat jo kuulleet Nastasjalta, mitä tämä\n\"ketterä, nuori mies\", kuten Pulcheria Alexandrovna Raskolnikov samana\niltana kutsui häntä luottavasti keskustellessaan Dunjan kera, oli ollut\nheidän Rodjalleen hänen sairautensa aikana.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nRaskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.\n\nHän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen\nja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen\näitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten\nheitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä\nkatseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin\nkivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.\n\nAvdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.\n\n-- Menkää kotiinne ... hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä,\nheikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, -- huomenna, kaikki\nhuomenna... Kauvanko sitten tulitte?\n\n-- Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; -- juna\nmyöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään\nhinnasta! Minä jään tänne yöksi...\n\n-- Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.\n\n-- Minä jään hänen luokseen! huudahti Rasumihin. -- En jätä häntä\nhetkeksikään ... piru heidät periköön, jotka ovat siellä kotonani, he\nsaavat suuttua niin pahasti kuin tahtovat. Setäni saa olla heidän\narvosensa.\n\n-- Miten voinkaan kiittää teitä! alkoi Pulcheria Alexandrovna uudelleen,\npuristaen Rasumihinin kättä; mutta Raskolnikov keskeytti hänet taas:\n\n-- Minä en voi, en voi! toisti hän hermostuneen kärsimättömästi. --Älkää\nnyt kiusatko minua! Siinä on tarpeeksi, kun menette tiehenne... En voi\nenää...\n\n-- Lähtekäämme, äiti; menkäämme huoneesta pois edes hetkeksi, kuiskasi\npelästynyt Dunja; -- me tapamme hänet, ettekö näe?\n\n-- Enkö saa edes kertaakaan katsoa häntä kunnollisesti kolmen pitkän\nvuoden kuluttua? sanoi Pulcheria Alexandrovna itkien.\n\n-- Odottakaa vähän, sanoi Raskolnikov uudelleen, -- te saatte minut\nvallan sekasin; kohta pyörii koko pääni... Oletteko nähneet Lushinin?\n\n-- Emme, Rodja, mutta hän tietää, että me olemme tulleet. Me olemme\nkuulleet, että Pietari Petrovitsh oli niin ystävällinen ja kävi tänään\nluonasi, lisäsi Pulchreria Alexandrovna jotenkin arasti.\n\n-- Niin ... hän oli niin ystävällinen .. Dunja, minä sanoin Lushinille\nheittäväni hänet alas portaista ... ja että hän menisi helvettiin...\n\n-- Rodja, mitä olet tehnyt? Sinä olet varmaankin ... ethän tahtone\nsanoa... huudahti Pulcheria Alexandrovna pelästyneenä, mutta vaikeni\nkatsellen Dunjaan.\n\nAvdotja Romanovna katseli veljeään tarkkaavasti ja odotti, mitä tulisi\njatkoksi. Nastasja oli kertonut heille kiistasta niin laajasti kuin hän\noli ymmärtänyt ja osannut esittää. He kärsivät molemmat paljon tästä\nepätietoisuudesta ja odotuksesta.\n\n-- Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, -- minä en pidä\ntästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi\nsanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä\nhäntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!\n\n-- Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.\n\n-- Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti,\nmutta hillitsi itsensä heti. -- Sinä et nyt ehkä täysin kykene ... sinä\nolet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.\n\n-- Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee ... sinä menet\nnaimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en\ntahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle\nhuomenna ja purat siteesi ... huomenna varhain haluan lukea, mitä olet\nkirjottanut ja sillä hyvä!\n\n-- Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. -- Millä oikeudella...\n\n-- Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää ... etkö\nsinä näe... sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. -- Ah,\nlähtekäämme mieluummin.\n\n-- Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä.\n-- Miten hän muuten uskaltaisi?... Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset\ntipotiessään... Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on\ntotta. No, ja toinen suuttui ... mutta lopuksi sai hän kuitenkin\nlaittautua tiehensä häntä koipien välissä.\n\n-- Se on siis totta?\n\n-- Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, -- tule,\näiti ... hyvästi, Rodja!\n\n-- Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. -- Minä en\npuhu pyörryksissä. Tämä naiminen ... on alhainen teko. Vaikkakin minä\nolen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä ... olkoonpa niinkin,\nettä minä olen arvoton ... mutta en suostu siihen, että sisarestani\ntulee samallainen. Joko minä tai Lushin ... menkää nyt!...\n\n-- Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi\nRasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää\nvastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään\npäin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä\nsalamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria\nAlexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.\n\n-- Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille.\n--Minä jään tänne ... tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan\nkotiin?\n\n-- Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja\nliikutettuna. -- Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä\nvannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, -- että\nhän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun!\nYmmärrättekö ... lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois\nlähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta\nsillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte\nhänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan\njotakin pahaa itselleen...\n\n-- Ah, mitä te puhutte!\n\n-- Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa\nkalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus,\nPietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon ...\nmuuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa ... ja siksi olen niin\nhävytön; mutta älkää siitä huoliko...\n\n-- Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle\nja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna\nitsepäisesti. -- En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.\n\nHe seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi\nporrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen\nliikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan\nterve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta,\njonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein\ntajuttomuutta ... hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän\noli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa\nvoimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille\nkaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman\npainon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään\nniin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein\nnieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän\ntästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista\nkäpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui\nniihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet\nhäntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten\npalveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta.\nPulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan\ntähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen\nkättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt\nhuolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan\nhänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta\nRodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri\nluonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli,\nsilti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se\nhorjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt,\npidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän\nymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä.\nKymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin\ntaisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät\nkäsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat\ntekemisissä.\n\n-- Emännänkö luo? Mahdotonta ... tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria\nAlexandrovnalle päättävästi. -- Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen\näitinsä ... niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto\nsilloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen.\nNastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne,\nsillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä\nsuhteessa on Pietarissamme ... mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä\nheti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin\nkuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e.\nSitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin ... siellä kotona on vieraita ja\nhe ovat kaikki juovuksissa ... noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa\nhäntä ... hän ei koskaan juovu ... laahaan hänet kanssani tänne Rodjan\nluo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa\ntietoja tunnin kuluessa ... ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte,\nlääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono,\nniin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin\ntulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei\nhän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän\nasunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te\nparemmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa\non kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin!\nEmännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei\nlaskisi teitä sisään, syystä että ... no, syystä että hän on tyhmä. Hän\nolisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille ... mutta\naivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen\nluonne!... Mutta ... minä olen myös niin tyhmä ... jättäkäämme tämä!\nTulkaa nyt! Luotatteko minuun?... Luotatteko minuun, vai ettekö?\n\n-- Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, -- hän pitää lupauksensa.\nHän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri\ntodella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?\n\n-- Niin, niin ... te ... te ymmärrätte minua, syystä että te olette ...\nenkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. -- Lähtekäämme. Nastasja, lähde\nheti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin\nkuluttua olen täällä takasin...\n\nPulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän\nei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille\nkäsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin\nvielä... \"Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää\nlupauksensa?... Moisessa tilassa?...\"\n\n-- Ah ... minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa\nmielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän\nolisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen\npitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat\nseurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.\n\n-- Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää\nsiitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut ... vasta teidät\nnähdessäni kohosi höyry päähän... Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä\nsurua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne ... en ole\nvähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin\nkaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja\nsitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän\nteistä kummastakin ... älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun\npuolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen\nRodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille ... minä\naavistin sitä ... jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä ... muuten ...\nminulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä\nkuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä... Tuo Sosimov\npelkäsi että hänestä voisi tulla hullu ... siksi ei häntä saa\nsuututtaa...\n\n-- Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.\n\n-- Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna\npelästyneenä.\n\n-- Hän sen on sanonut mutta se ei ole totta, se ei ole ollenkaan totta.\nAntoipa hän Rodjalle lääkettäkin, hieman pulveria, minä näin sen\nitse ... ja sitten tulitte te kaikki?... voih! Jospa olisitte tulleet\nhuomenna sen sijaan! Se oli hyvä, että ainakin läksimme tiehemme! Tunnin\nkuluttua antaa Sosimov itse teille tietoja. Hän ei ole juovuksissa!...\nSilloin en minäkään enää ole sitä... Miksi joinkaan minä noin rajusti!\nSen tein siitä syystä, että alkoivat riidellä kanssani ... senkin\nkirotut ihmiset! Minä olin jo vannonut olevani kiistelemättä kenenkään\nkanssa!... Millaisia tyhmyyksiä he esittävätkin!... Olimmepa vähällä\nruveta tukkanuottasillekin. Setäni jäi kotiin, hän saa olla isäntänä...\nAjatelkaahan, he puolustivat yksilön täydellistä persoonattomuutta ja\npitivät sitä korkeimpana ihanteenaan. Ihmisen tulee olla mahdollisimman\nvähän alkuperäinen, olla mahdollisimman vähän kaltaisensa. He pitivät\nsitä suurimpana edistysaskeleena. Jospa heidän puheensa edes olisivat\nolleet heidän omia ajatuksiaan, mutta...\n\n-- Kuulkaa, keskeytti Pulcheria Alexandrovna, mutta se saattoi hänet\nvain kiihkeämmäksi.\n\n-- Niin, mitä te luulettekaan! huudahti Rasumihin vielä kuuluvammin. --\nte kai luulette, että minä kiivastuin, vain siksi että toiset rähisivät?\nTyhmyyttä ... minä pidänkin siitä, että puhutaan hieman tuuleen.\nPuhuminen ja valehteleminen ovat ihmisen ainoa etuoikeus, se on se ainoa\nseikka, joka nostaa hänet muita korkeammalle. Se joka valehtelee,\nlähentelee totuutta! Minä olen ihminen ... sillä minä valehtelen. En ole\nkoskaan lausunut yhtä ainoatakaan totuutta ilman että olisin sitä ennen\nvalehdellut neljätoista, viisitoista kertaa ... ja se on jossain määrin\nkiitettävääkin. Mutta me emme osaa valehdella itsenäisesti,\nalkuperäisesti! Sen, joka valehtelee minulle, tulee tehdä se omalla\ntavallaan, ja minä suutelen häntä silloin siitä. Itsenäinen,\nalkuperäinen vale on joka tapauksessa parempi kuin vieras, matkittu\ntotuus. Ensimäisessä tapauksessa on puhuja ainakin ihminen,\njälkimäisessä tapauksessa korkeintaan papukaija. Totuuteen tulemme\nkuitenkin vihdoinkin ... kunhan ei vaan ajeta karille elämässä ... siitä\non esimerkkejä. No, mitä olemme me tosiaan nyt? Me olemme kaikki, kaikki\npoikkeuksetta ... tieteeseen, kehitykseen, ajatuskykyyn, keksintöihin,\nihanteisiin, toivomuksiin, vapaamielisyyteen, järkevyyteen, kokemukseen\nja kaikkeen muuhun nähden ... vain ensi luokalla, valmistavalla\nluokalla. Meitä huvittaa leikkiä toisen järjellä ... kaivautua siihen!\nEikö niin ole asian laita? Enkö ole oikeassa? huudahti Rasumihin\npudistellen ja puristellen molempien naisien käsiä. -- Eikö totta?\n\n-- Ah, Jumalani ... sitä en tiedä, sanoi Pulcheria Alexandrovna parka.\n\n-- Kyllä, kyllä ... vaikkakaan en ole vallan samaa mieltä kanssanne,\nlisäsi Avdotja Romanovna vakavasti, mutta oli äkkiä pakotettu\nhuudahtamaan ääneensä, sillä niin kovasti oli Rasumihin tällä kerralla\npuristanut hänen kättään.\n\n-- Kyllä? Te sanotte kyllä? No, silloin olette te ... te olette...\nhuudahti Rasumihin ihastuneena, -- kaiken hyvän, kaiken puhtaan, kaiken\njärjen -- ja kaiken täydellisyyden lähde! Antakaa minulle kätenne,\nantakaa se minulle ... te myös, tahdon suudella käsiänne tässä, heti,\npolvillani!\n\nJa hän polvistui kadulle, joka onneksi oli väestä tyhjä.\n\n-- Lopettakaa toki!... Tehkää hyvin, mitä Te teette? huudahti Pulcheria\nAlexandrovna vallan suunniltaan joutuneena.\n\n-- Nouskaa, nouskaa! sanoi Dunja hymyillen, mutta kuitenkin hieman\nrauhattomana.\n\n-- Sitä en tee mistään hinnasta ennenkuin oijennatte minulle kätenne.\nKas niin, nyt on hyvä, nyt minä nousen ja jatkamme matkaa. Minä olen\nonneton hutilus, minä en ole teidän arvosenne, minä olen juovuksissa ...\nminä häpeän ... en minä ole kyllin arvokas pitämään teistä ... mutta\nnotkistamaan polviani ... se on jokaisen velvollisuus, ellei hän vielä\nole täydellinen lurjus. Ja minä olen notkistanut polveni!... Tuossa on\ntalo, jossa tulette asumaan... Rodion oli todellakin oikeassa\nheittäessään ulos Pietari Petrovitshin ... sillä, miten on hän rohjennut\nvuokrata teille asunnon täällä? Sehän on skandali! Tiedättekö, kutka\ntäällä tapaavat asua? Ja te olette hänen morsionsa? No, silloinpa sanon\nteille, että... Teidän sulhasenne -- on lurjus!\n\n-- Kuulkaahan, herra Rasumihin, te unohdatte... alkoi Pulcheria\nAlexandrovna.\n\n-- Aivan oikein, te olette oikeassa, minä unohdin ... minä häpeän!\nsekaantui Rasumihin katuvaisena hänen puheeseensa... -- Mutta ...\nmutta ... te ette saa suuttua siitä syystä että minä sen sanoin! Sillä\nminä puhun avomielisesti, enkä ollenkaan siitä syystä ... hm!... Se oli\nkatalaa! Sanalla sanoen, en sen vuoksi että minä olen ... hm, no, oli\nmiten oli, minä en viitsi sanoa sitä... Mutta me tunsimme heti hänen\nsisään astuessaan, ettei hän kuulunut meidän piiriimme. Ei ollenkaan sen\nvuoksi että hän oli antanut parturin kähertää tukkansa, ei myöskään sen\nvuoksi, että hän niin kiireesti koetti saattaa järkensä lyhdyn\nloistamaan meille, vaan sen vuoksi, että hän on vakoilija, keinottelija,\nsiksi että hän on juutalainen, teeskentelijä, senhän voi huomata\nhänestä. Te ehkä luulette, että hän on viisas? Ei, narri hän on, oikea\nnarri! No, ja sellainen mies kelpaisi Teille? Ah, Jumalani!... Näettekö,\nhyvät naiset, sanoi hän pysähtyen portaille ... -- joskin kaikki ne,\njotka tällä hetkellä ovat minun kotonani, ovat juovuksissa, niin ovat he\nkuitenkin järkevää väkeä kaikki; ja joskin me hieman valehtelemme ...\nsillä minä valehtelen myös ... niin valehtelemme kuitenkin itsemme\nlopulta totuuteen, sillä me olemme hyvällä ja jalolla tiellä. Joskin\nolen töykeästi esiintynyt poikiani kohtaan ... niin kunnioitan\nheitä kumminkin; pidänpä vielä Sametovistakin, jota en kuitenkaan\nkunnioita ... hän on vielä nuori nousukas! Niin, vieläpä tuosta\npäälurjus Sosimovistskin, sillä ... hän on rehellinen ja ymmärtää\nasiansa... Mutta tämä riittäköön siitä, tahdotteko antaa anteeksi?\nminulle, mitä olen sanonut? Annatteko minulle anteeksi? Onko se varmaa?\nNo, tulkaahan sitten. Tämän käytävän minä tunnen, olen ollut täällä\nennenkin -- juuri tässä numero kolmessa tapahtui eräs häväistysjuttu...\nMutta missä on teidän huoneenne, mikä on sen numero? Numero kahdeksan?\nKas niin, pankaa ovi säppiin, älkää laskeko ketään sisään.\nNeljännestunnin kuluttua tuon tietoja ja sitten puolen tunnin päästä\ntulen Sosimovin kera; saattepa nähdä miten minä kiiruhdan; hyvästi!\n\n-- Jumalani, Dunetshka, mihinkä kaikki tämä johtaa? sanoi Pulcheria\nAlexandrovna kääntyen levottomasti tyttärensä puoleen.\n\n-- Rauhoittukaa, äitiseni, vastasi Dunja riisuen hatun ja viitan yltään.\n-- Itse Jumala on lähettänyt meille tämän miehen, vaikkakin hän on\ntullut suoraan juomarikoplasta. Häneen voi luottaa, sen vakuutan\nsinulle. Eikö hän ole jo tehnyt paljoa Rodjan hyväksi?\n\n-- Ah, Dunetshka, Jumala tietäköön, tulleeko hän takasin! Miten annoin\nhänen viekotella itseäni lähtemään sieltä... Sitä en olisi voinut\najatella, että tapaisin hänet tällaisena, en, sitä en olisi tehnyt!\nMiten vihanen hän oli -- aivan kuin tulomme olisi ollut hänelle\nvastenmielinen...\n\nKyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä.\n\n-- Ei, sitä se ei ollut ollenkaan, äiti. Te ette häntä kylliksi\ntarkannut, itkitte vain kaiken aikaa. Hän on vielä sangen hajamielinen\nja hermostunut vaikean sairautensa vuoksi ... siinä kaikki!\n\n-- Ah, tätä sairautta! Mitenkä se päättynee?... Ja miten hän puhui\nsinulle, Dunja! sanoi äiti katsoen tytärtään arasti silmiin aivan kuin\narvatakseen hänen ajatuksiaan. Muuten hän oli jo osaksi lohdutettu\nsillä, että Dunja itse alkoi puolustaa veljeään ja antoi luultavasti\nhänelle anteeksi. -- Minä olen varma siitä, että hän on toisella\nmielellä huomenna, lisäsi hän tutkiakseen tytärtään enemmän.\n\n-- Mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän sanoo vallan samaa\nhuomenna ... hänestä, sanoi Avdotja Romanovna; ja äiti tyytyi siihen,\nsillä hän pelkäsi puhua seikkaperäisemmin tästä asiasta. Dunja syleili\nja suuteli häntä ja vaijeten painoi äiti tyttärensä sydämellisesti\nrintaansa vastaan. Sitten hän istuutui ja odotti levottomasti\nRasumihinin paluuta; silloin tällöin hän salaa katseli tytärtään, joka\nkäveli ajatuksiinsa vaipuneena ja kädet ristissä edes ja takaisin\nlattialla. Tämä tällainen käveleminen oli ominaista Avdotja Romanovnalle\nja varoi tarkasti sekottamasta häntä ajatuksissaan.\n\nRasumihin oli luonnollisesti naurettava äkkinäisen, juovuksissa Avdotja\nRomanovnaa kohtaan syntyneen kiintymyksensä vuoksi, mutta kun tarkasteli\njälkimäistä, etenkin kun hän nyt käveli huolestuneena ja ajatuksiinsa\nvaipuneena edes ja takasin, voi Rasumihinille ehkä antaa anteeksi,\nlukuunottamatta hänen humalaista tilaansa.\n\nAvdotja Romanovna oli silmään pistävä kaunotar ... korkea,\nhyväkasvuinen, voimakas ja itsetietoinen ... mikä osottausi hänen\nkaikissa liikkeissään siten mitenkään vähentämättä niitten pehmeyttä ja\nsulavuutta. Hänen kasvonsa olivat veljen kaltaset, häntä voi hyvällä\nsyyllä kutsua kaunottareksi. Hänellä oli tummanruskea tukka, hieman\nvaaleampi kuin veljen, hänen silmänsä olivat melkein mustat, tuliset,\nylpeät, mutta silloin tällöin joinakin hetkinä tavattoman hyväntahtoset.\nVaikka hän oli kalpea, ei hän silti näyttänyt ollenkaan sairaaloiselta,\nhänen kasvonsa päin vastoin säteilivät terveyttä. Hänen suunsa oli\njotenkin pieni, terve, punanen alahuuli oli hieman eteenpäin pistävä\nkuten leukakin ... ainoa epäsäännöllisyys näissä sopusointuisissa\nkasvoissa; siitä syystä niillä olikin omituinen, hieman ylpeähkö leima.\nKasvonilme oli miettiväinen ja enemmän vakava kuin ilonen. Mutta miten\nerinomaisesti somistikaan hymy tai nuorekas, ilonen, vapaa nauru näitä\nkasvoja! Sangen helposti selitettävissä oli se, että kuumaaverinen,\navonainen, naivi, rehellinen, tavattoman suuri ja juopunut Rasumihin,\njoka ei koskaan ennen ollut nähnyt moista, ensi hetkenä menetti\njärkensä. Huomattava on myös se seikka, että hän näki Avdotja Romanovnan\nhetkenä, jolloin veljensä näkemisen ilo vielä enemmän kaunisti hänen\npiirteitään. Perästä päin Rasumihin huomasi, miten hänen ylähuulensa\nvärisi veljen tylyn puheen johdosta ... ja hän ei voinut vastustaa\nkauvempaa.\n\nJuovuspäissään löperrellessään, että Raskolnikovin emäntä, Praskovja\nPavlovna tulisi mustasukkaseksi sekä Avdotja Romanovnalle että myös\nPulcheria Alexandrovnalle, ei hän ollut kovinkaan väärässä vaikka\nviimemainittu oli jo kolmenviidettä vuoden vanha; hänen kasvoillaan oli\nvielä jälkiä varhasemmasta kauneudesta, ja hän näytti paljon\nnuoremmalta. Asian laita on usein sellainen naisiin nähden, jotka ovat\nsäilyttäneet sielun jaloutensa, tunteensa, terveyden, ja sydämen\nlämpönsä nuoruusvuosien kuluttuakin. Tahdomme tässä vain ohimennen\nhuomauttaa, että tämä on ylipäänsä ainoa keino säilyttää kauneutensa\nvanhempaankin ikään. Hänen tukkansa tosin alkoi harmaantua ja ohuuntua,\nmuutamia pieniä ryppyjä oli jo kauvan sitten muodostunut silmien\nympärille; suru ja huolet olivat tehneet hänen poskensa ontoiksi ja\nsisään painuneiksi, mutta silti olivat hänen kasvonsa vielä kauniit. Hän\noli Dunetshkan peilikuva, ainoastaan kaksikymmentä vuotta vanhempana ja\nuupuen piirrettä alahuulessa, joka ei ollut niin esiinpistävä. Pulcheria\nAlexandrovna oli sangen tuntehikas, mutta ei sentimentalinen; hän oli\narka ja myöntyväinen, mutta vain jossakin määrin; hän voi myöntyä\npaljossa suostua paljoon, vieläpä vastustaa vakaumustaan, mutta hän ei\nsilti mennyt koskaan erään määrätyn rajan yli, eikä mikään mahti\nmaailmassa voinut saada häntä menemään sen yli tai kieltämään\nperusteitaan.\n\nTasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Rasumihin läksi heidän\nluotaan naputettiin heidän ovelleen kaksi kertaa nopeasti, mutta hiljaa;\nhän oli palannut.\n\n-- Minulla ei ole aikaa tulla sisään, sanoi hän nopeasti oven auvettua.\n-- Hän nukkuu sangen hyvin, levollisesti ja syvästi, Jumala suokoon\nhänen nukkua siten kymmenen tuntia. Nastasja on hänen luonaan; olen\nkäskenyt hänen pysyä siellä siksi kunnes palajan. Nyt vien minä sinne\nSosimovin, hän sitten antaa teille tietoja ja sitten voitte laskeutua\nlevolle, olette kai tavattoman väsyksissä...\n\nHän kiiruhti siitä käytävää poispäin.\n\n-- Miten reipas ... ja oivallinen nuori mies; lausui Pulcheria\nAlexandrovna ilosta säteillen.\n\n-- Hän näyttää todellakin olevan sangen kelpo ihminen! sanoi Avdotja\nRomanovna kiihkeästi ja alkoi uudelleen kävellä lattiaa edes ja takasin.\n\nNoin tunnin kuluttua siitä kuului taas askelia käytävästä ja taas\nkoputettiin ovelle. Molemmat naiset luottivat tällä kertaa Rasumihinin\nlupaukseen, ja hän olikin todella ottanut Sosimovin kanssaan. Tämä oli\nheti suostunut jättämään seuran ja lähtemään Raskolnikovin luo, mutta\nnaisten luo ei hän alussa mitenkään tahtonut tulla, sillä hän ei uskonut\njuopuneen Rasumihinin vakuutuksia. Hänen itserakkautensa tuli kuitenkin\npian tyydytetyksi, ja tunsipa hän tyydytystäkin nähdessään, että naiset\ntosiaan odottivat hänen tuomiotaan kuin orakelin vastausta. Hän jäi\ntasan kymmeneksi minutiksi heidän luokseen ja hänen onnistui täydelleen\nrauhoittaa Pulcheria Alexandrovna. Hän puhui heille syvällä osanotolla,\nmutta oli lyhytsananen ja vakava, aivan kuin seitsemänkolmattavuotias\nlääkäri jossakin tärkeässä neuvottelussa. Hän ei sanonut ainoatakaan\nsanaa, joka ei olisi koskenut sitä asiaa, mikä oli hänet saattanut\ntänne, eikä lausunut pienintäkään toivomusta siihen suuntaan, että\nhaluaisi päästä mihinkään läheisempään tai uskottavampaan suhteeseen\näidin ja tyttären kera. Hänen sisään astuessaan pisti Avdotja Romanovnan\nhäikäisevä kauneus hänen silmäänsä, mutta hän teki voitavansa\nsalatakseen häneltä tämän vaikutuksen ja hän kohdisti sanansa yksistään\nPulcheria Alexandrovnaan. Tämän hän teki tuntiessaan jotakin sisäistä\nmielihyvää. Hän sanoi sairaasta, että hän piti hänen nykyistä tilaansa\nsangen tyydyttävänä. Hänen havaintojensa mukaan oli sairauden\nalkujuurena -- lukuunottamatta niitä aineellisessa suhteessa vaikeita\nolosuhteita, joissa potilas viime kuukautena oli ollut jotkin moraliset\nsyyt, se olisi niin sanoaksemme useitten sekaantuneitten moralisten ja\naineellisten syitten, levottomuuden, surun, huolten, joittenkin\naatteitten, tuotanto... j.n.e. Huomatessaan, että Avdotja Romanovna\nerityisen tarkkaavasti kuunteli häntä, alkoi hän esittää tämän aineen\nyksityisseikkoja. Pulcheria Alexandrovnan suruisaan ja kiihkeään\nkysymykseen hänen epäilemänsä mahdollisen mielenhäiriönsä johdosta\nvastasi hän levollisesti ja peittelemättä nauraen ivanaurua, sanoen,\nettä hänen sanojaan oli liioteltu, että sairaalle tosiaan tuntui\nolevan omituinen päähänpisto, jotakin, joka muistutti jonkunlaista\nmonomaniaa ... että hän, Sosimov, paraillaan tutki tätä tavattoman\nmieltäkiinnittävää osaa lääketieteestä ... että kuitenkin oli otettava\nhuomioon sairaan kuumeinen tila ja hänen tajuttomuutensa, jota oli\nkestänyt melkein tähän päivään saakka ... että hänen sukulaistensa tulo\nsitä paitsi vaikuttaisi virkistävästi häneen, vahvistaen ja huvittaen\nhäntä ... \"edellyttäen, että vältetään uusia, erinomaisia\nmielenliikutuksia\"... lisäsi hän merkitsevästi. Sitten hän nousi, sanoi\nhyvästit erinomaisen kohteliaasti ja läksi tyytyväisenä käyntiinsä ja\nvielä enemmän itseensä, äidin siunausten ja sydämellisten kiitosten\nseuraamana ja käden pudistuksen onnellistuttamana, minkä sisar antoi\nhänelle ilman että hän otti alkua siihen.\n\n-- Kaiken muun säästämme huomiseksi; nyt panemme maata! lisäsi Rasumihin\nlähtien pois Sosimovin kera. -- Huomenna tulen luoksenne niin varhain\nkuin mahdollista antaakseni teille tietoja.\n\n-- Miten ihastuttava tyttö Avdotja Romanovna tosiaan on! sanoi Sosimov\nheidän tultuaan kadulle.\n\n-- Ihastuttava? Sanotko ihastuttava? ulvoi Rasumihin, syöksyen Sosimovin\nkimppuun ja tarttuen häntä kurkkuun. -- Jos sinä koskaan ... ymmärrätkö?\nYmmärrätkö minua? huusi hän pitäen häntä kauluksesta, puistellen häntä\nja painaen häntä seinää vastaan... Kuuletko?\n\n-- Päästähän toki minut, sinä juopunut piru! huudahti Sosimov koettaen\ntyöntää häntä luotaan. Kun toinen oli päästänyt, katseli hän häntä\ntarkkaavasti ja pyrskähti sitten äänekkääseen nauruun. Rasumihin antoi\nkäsiensä riippua ja seisoi hänen edessään syvästi ja vakavasti miettien.\n\n-- Se on totta ... minä olen aasi! sanoi hän näyttäen niin synkältä kuin\nmyrskypilvi, -- mutta sinä ... sinä olet myös...\n\n-- Ei, veikkoseni, en minä, en aivan. Minä en laske päähäni tuollaisia\ntyhmyyksiä.\n\nHe kulkivat vaijeten edelleen ja vasta saavuttuaan Raskolnikovin\nasuntoon, keskeytti Rasumihin hiljaisuuden.\n\n-- Kuule, sanoi hän Sosimoville, -- sinä olet oivallinen poika, mutta\nhuolimatta sinun muista huonoista ominaisuuksistasi, olet sinä myös\nirstas ja sitä mitä suurimmassa määrässä ... sen tiedän. Sinä olet\nhermostunut raukka, sinä olet oikullinen, alat lihota, etkä voi\nkieltäytyä mistään ... ja sitä minä kutsun katalaksi, sillä se johtaa\nkataluuteen. Sinä olet niin häväissyt itsesi, etten ollenkaan voi\nkäsittää, että sinä kaikesta tästä huolimatta voit olla hyvä lääkäri,\njoka olet valmis uhrautumaankin toisten puolesta ... lääkäri ... joka\nnukkuu haahkanuntuvilla ja nousee vuoteelta keskellä yötä, kun sairaat\ntarvitsevat häntä! Korkeintaan kolmen vuoden päästä et sinä anna häiritä\nyön lepoasi! No, piru sen vieköön, siitä ei ole nyt puhetta, vaan siitä,\nhaluatko nukkua yön Pashenkan asunnossa, olen suurella vaivalla saanut\nhänet myöntymään ... minä nukun kyökissä; te siis olette tilaisuudessa\ntutustumaan tarkemmin toisiinne, vaan ei niin, kuin sinä luulet. Ei\njälkeäkään...\n\n-- Enhän minä mitään tarkotakaan!...\n\n-- Näetkö, veikkoseni, täällä tapaat häpeää, hiljaisuutta,\nmyöntyväisyyttä ja mitä jäykkäniskasinta siveyttä ... ja huolimatta\ntästä kaikesta ... huokauksista ja välttelyistä ... hän on niin pehmeä\nkuin vaha! Vapauta minut hänestä kaikkein maailman pirujen tähden! Hän\non niin tunteellinen! Minä korvaan sen sinulle, korvaan sen elollani ja\nsielullani.\n\nSosimov nauroi täyttä kurkkua entistään äänekkäämmin. -- Kas, miten\nkiihkeä sinä olet! Miten minä sitten menettelen hänen kanssaan?\n\n-- Minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole suurta vaivaa hänen\nkanssaan. Puhu vain paljon, yhtä ja toista, mitä tahansa mieleesi\njohtuneekin, istuudu hänen viereensä ja puhu. Sinähän olet lääkäri, ala\nkysymällä hänen terveyttään. Minä vannon, ettet sinä sitä kadu. Hänellä\non myös piano ... minä rämpytän hieman, kuten tiedät; minä soitin aito\nvenäläisen laulun: \"Kuumien kyynelten peittämänä\" -- hän pitää paljon\naito venäläisistä lauluista -- no, juuri sillä laululla se alkoi;\nsinähän olet taitava pianonsoittaja, oikea Rubinstein. Minä vakuutan,\nettet sinä sitä kadu.\n\n-- Mutta oletko antanut hänelle mitään lupausta, tai ehkä\nallekirjoitustasi? Ethän vain ole mahtanut tehdä hänelle\navioliittolupausta?\n\n-- En, tietystikään en, en mitään sellaista! Hän ei ole sitä lajia!\nTshebanov aikoi myös...\n\n-- No, anna hänen mennä!\n\n-- Ei, se ei sovi,\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Asianlaita on nyt vain sellainen; sanalla sanoen, se ei sovi; siinä\non ollut erikoinen vetovoima...\n\n-- Mutta miksi olet sitten vetänyt häntä luoksesi?\n\n-- Ah, minä en ole ollenkaan vetänyt häntä luokseni, minä olen ehkä itse\ntullut vedetyksi, tyhmyydestä; hänestä on saman tekevää, oletko se sinä\nvai minä, kunhan vain joku istuu hänen vieressään ja huokaa. Mistä\ntahansa puhunetkaan hänelle, vaikkapa matematikastakin,\nintegralilaskuista esimerkiksi, ei se merkitse mitään; se ei ole, herra\nparatkoon, leikkiä, vaan täyttä totta, hänestä on vallan saman tekevää,\nhän vain tahtoo katsella sinua ja huoata, vaikkapa kokonaisen vuoden\nläpeensä. Minä olen muun muassa puhunut hänelle Preussin\nhallitsijasuvusta kaksi kokonaista päivää (mahdotontahan on keksiä aina\nuusia puheenaineita) ... hän kuunteli minua, huokasi ja hikosi! Ei vain\nsanakaan rakkaudesta ... hän on liian arka, tavattoman arka ... mutta\nsinun täytyy teeskennellä niin, että tuntuu olevan mahdotonta päästä\neroon hänestä... Siinä on tarpeeksi. Hänen luonaan on sangen mukavaa,\ntuntuu vallan siltä kuin olisi kotonaan ... sinä voit siellä lukea,\nistua, maata, kirjottaa ... vieläpä suudellakin voit häntä, mutta vain\nvarovasti...\n\n-- No, mutta mitä minä hänestä hyödyn?\n\n-- Niin, sitä en osaa sinulle selittää oikein! Näetkö, te olette niin\ntoistenne kaltaset, sinä ja hän! Minä olen ajatellut sinua jo ennenkin!\nSamaahan se on, tapahtuuko se aikaisemmin tai myöhemmin? Täällä,\nveliseni, on kaikki niin mukavaa ... ja ... eikä ainoastaan mukavaa,\nsinä oikein vaivut hyvinvointiin; tuntuu siltä kuin olisi maailman\nääressä laivana, joka on ankkurissa; se on rauhallinen turvapaikka, joka\non jotenkin maan keskipisteenä ... se on jotakin erinomaista verrattuna\nkaikellaisiin makeisiin pannukakkuihin, lihaviin kalapiirakoihin,\niltateehen samovarin ääressä, hiljaa huokaaviin pehmeisiin turkkeihin ja\nlämpimiin istumapaikkoihin ... sinusta tuntuu kuin sinä olisit kuollut\nja kuitenkin elävä ... molempien osien paraat puolet yhdistettyinä\nyhdeksi!... No, veikkoseni, nyt olen minä antanut sinulle jotakin\noivallista ... nyt on aika panna maata! Kuulehan, minä herään yöllä\ntoisinaan ja silloin minä nousen -- ja menen hänen luokseen katsomaan\nmiten hänen laitansa on. Mutta sitä kai ei tarvita, tyhmyyksiä,\nkaikkihan käy hyvin! Ei sinun tarvitse enää olla levoton --mutta jos\ntahdot, voit kuitenkin pistäytyä hänen luonaan. Jos huomaat jotakin,\n--että hänellä on kuume tai että hän hourii, niin herätä minut vain\nheti. Muuten ei kai mitään tapahtunekaan...\n\n\n\n\nII\n\n\nRasumihin heräsi seuraavana aamuna kello kahdeksan totisena ja\nhuolestuneena. Monta uutta ennen aavistamatonta kysymystä ahdisti häntä,\navattuaan silmänsä. Hän ei ollut koskaan ennen päiväänsä siten\nalottanut. Hän muisti erittäin tarkasti, mitä hänelle oli tapahtunut\nedellisenä päivänä; hän käsitti että jotakin aivan tavatonta oli\ntapahtunut ja että hän oli saanut vaikutuksen, joka ei ollut yhtään\nniiden kaltainen, joita hän ennen oli tuntenut. Mutta samalla hän\nkäsitti myöskin, ettei ollut vähintäkään toivoa siitä, että tuo\nmielikuva, joka oli tarttunut hänen päähänsä, koskaan toteutuisi; toivo\nsiitä onnesta, jota hän tavoitti, näytti hänestä niin epäilyttävältä,\nettä hän häpesi paljasta ajatustakin siitä ja koetti kiinnittää\nhuomiotaan lähempiin huoliin ja tehtäviin, joita tuo kirottu eilispäivä\noli tuonut mukanaan.\n\nEilispäivän muistoista, ahdisti häntä eniten se, että hän oli ollut niin\n\"kurja ja ilkeä\", tällä hän ei tarkottanut ainoastaan päihtynyttä\ntilaansa, vaan erittäinkin sitä, että hän nuoren tytön läsnäollessa oli\ntuhmuudesta, äkkipikaisesta mustasukkaisuudesta ja huomioon ottamatta\nhänen tunteitaan, hyökännyt hänen sulhoaan vastaan, vaikkei hän tarkoin\ntuntenut heidän keskinäisiä suhteitaan ja velvollisuuksiaan eikä itse\nmiestä. Ja mikä oikeus hänellä sitäpaitsi oli tuomita tätä ihmistä niin\nkevytmielisesti ja pikaisesti? Kuka oli käskenyt hänen olemaan\ntuomarina? Ja oliko ajateltavissa, että olento sellainen kuin Avdotja\nRomanovna saattaisi heittäytyä kelvottomalle miehelle ainoastaan rahojen\ntähden. Miehen täytyi omata sisäistä arvoa. Sitä tuskin voidaan lukea\nhänen syykseen, että hän oli vuokrannut sellaisen asunnon morsiamelleen.\nKuinka hän olisi voinut tietää, millainen huone oli? Hyi, kaikki oli\nniin halpamaista! Ja päihtymys, oliko se ehkä puolustus?... Ainoastaan\ntyhmä puolustus, joka yhä enemmän alensi häntä. Viinassa ... on totuus\nja sentähden olikin koko totuus tullut samana päivänä, nimittäin koko\nhänen kateellisen sydämensä kurjuus. Sillä saattaisi kai hänen,\nRasumihinin suhteen, olla puhetta niin mielettömästä toivosta? Mitä oli\nhän ... verrattuna sellaiseen tyttöön!... Hän, päihtynyt lavertelija ja\nrupattaja. Oliko niin kyynillinen ja naurettava yhteys yleensä\najateltavissa? Rasumihin punastui epätoivosta näitä miettiessään. Ja\nvihdoin muisti hän sanoneensa silloin kun he yhdessä eilen illalla\nseisoivat rappusilla, että emäntä tulisi mustasukkaiseksi Avdotja\nRomanovnalle ... se oli silloin aivan liian tuskastuttavaa. Täynnä\nraivoa iski hän nyrkkinsä kyökin lieteen, haavoitti kätensä ja särki\nkaakelin.\n\n\"Luonnollisesti ei näitä tyhmyyksiä saata tehdä olemattomiksi, enpä edes\nvoi hyvittää sitä mitä olen rikkonut\", jupisi hän itsekseen, \"sitä ei\nkannata ajatella: nyt on minun ainoastaan näytettävä mykän osaa ja\nvaieten tehdä velvollisuuteni ... ei pyytää anteeksi ... eikä sanoa\nmitään ... kaikki, kaikki on mennyttä!\"\n\nSiitä huolimatta tarkasti hän pukuaan huolellisemmin kuin tavallisesti.\nHänellä tosin ei ollut muita vaatteita pukea päälleen, ja jospa hänellä\nolisi ollutkin, niin hän ei niitä \"innolla\" olisi ylleen pannut. Mutta\nei missään tapauksessa käynyt päinsä näyttäytyä hävyttömänä, hänellä ei\nollut mitään oikeutta loukata toisten tunteita sitä vähemmin, kun he\ntarvitsivat hänen apuaan ja itse kutsuivat hänet luokseen. Sentähden hän\nharjasi vaatteitaan niin huolellisesti kuin mahdollista, hänen\nliinavaatteensa olivatkin sitäpaitsi tavallisesti siistit, sillä\nkumminkin siinä suhteessa Rasumihinillä oli tapana pitää puhtautta\nsilmällä.\n\nTällä kertaa peseytyi hän myöskin huolellisemmin... Nastasja sai tuoda\nhänelle vielä vähän suopaakin ... hän pesi tukkansa, kaulansa ja\nkätensä. Mutta kun tuli kysymys siitä ajaisiko hän partansa vai eikö,\nasettui hän itsepäisesti sitä vastaan: \"Antaa sen olla miten se on,\nälkööt luulko, että ajaisin partani sen tähden ... ja sitä he aivan\nvarmasti ajattelisivat. Ei mistään hinnasta!\"\n\nHän, joka oli niin likainen ja kellaritapaan tottunut! Ja kaikesta tästä\nhuolimatta piti hän itseänsä jotakuinkin kunnollisena ihmisenä ... no,\noliko tässä sitten ylpeilemisen varaa? Jokaisen velvollisuushan oli olla\nkunnon ihminen ja vielä paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli ...\nsillä hän tiesi, että oli saattanut itselleen rasitusta ... joskaan ei\njuuri häpeällistä! ... ja eikö hän jo usein ollut tuntenut halua,\njoka ... hm! Ja kaikki tämä olisi nyt saatava yhteen ajatuksen kanssa\nAvdotja Romanovnasta! \"Helvetin tuuttiin kaikki! Nyt näytän vielä\nlikaisemmalta, masentuneemmalta ja kärsivämmältä kuin muuten.\"\n\nHänen näin itsekseen puhuessa, tuli Sosimov, joka oli nukkunut Praskovja\nPavlovnan vierashuoneessa, hänen luokseen.\n\nHän aikoi nyt lähteä kotiin, mutta tahtoi nähdä ensin sairasta.\nRasumihin kertoi hänen nukkuvan kuin tukin. Sosimov antoi käskyn, ettei\nhäntä häirittäisi ennenkuin itse heräisi. Hän lupasi tulla taas kello\nyksitoista. -- Mahtaneeko hän olla kotona kun palaan? lisäsi hän. Hitto\nvieköön kuinka saattaisi parantaa, kun ei ole valtaa sairaan yli.\nTiedätkö sinä, aikooko hän lähteä heidän luokseen tahi aikovatko he\ntulla tänne?\n\n-- Luulen heidän tulevan tänne, vastasi Rasumihin, arvaten kysymyksen\ntarkoituksen, he luonnollisesti keskustelevat perheasioista. Minä lähden\ntieheni, mutta sinulla lääkärinä on luonnollisesti suurempi oikeus.\n\n-- En ole heidän rippi-isänsä, lähden heti tieheni, sitäpaitsi on\nminulla muutakin tehtävää.\n\n-- On seikka joka minua huolestuttaa, sanoi Rasumihin tuskallisesti --\nnimittäin, että minä liian paljon puhuin hänelle, kerroin hänelle\nhölynpölyä ... muun muassa, että sinä ... olit peloissasi siitä että hän\ntulisi hourupäiseksi.\n\n-- Sitähän sinä lörpöttelit myöskin naisille...\n\n-- Tiedän, että olin niin tuhma, lyö sentähden minua! Mutta sano\nminulle, uskoitko sinä itse niin myöskin?\n\n-- Tyhmyyksiä, sanon sinulle, sinähän itse olit kuvaillut häntä\nmonomaniksi viedessäsi minut hänen luokseen... No, ja eilen annoimme\nvielä enemmän ravintoa hänen aatteilleen keskustellessamme ...\nmaalarista. Se oli muuten hauska aine, kun muistetaan, että se juuri oli\nyhteydessä hänen hullujen aatteittensa kanssa. Jospa olisin tietänyt,\nmitä oli tapahtunut sillä kertaa poliisikonttorissa, ja että ...\nsellainen lurjus oli uskaltanut solvata häntä epäluuloillaan! Hm ... en\nluonnollisesti olisi ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun. Näillä\nmonomaneilla on omituinen kyky tehdä hyttysestä ... norsu,\nmielettöminkin asia tuntuu heistä mitä luotettavimmalta totuudelta...\nMikäli minä käsitän, alkaa asia käydä minulle jotenkin selväksi, sen\nmukaan mitä Sametov on minulle kertonut. Muistelen erästä tapausta\nraskain mielin ... mies oli neljäkymmentä vuotta ... joka ei voinut\nsietää kahdeksan vuotiaan pojan ilkkumista pöydän ääressä ... vaan pisti\nhänet kuoliaaksi! Ja nyt täällä, tämä kohtaus ... hän ryysyissä, hävytön\npoliisiupseeri, tauti tulossa ... ja sellainen epäluulo! On ilmeistä,\nettä tämän täytyi tehdä voimakkaan vaikutuksen paatuneeseen,\nrajattomasti kunniantuntoiseen luulosairaaseen. Täältä meidän on ehkä\netsittävä taudin lähtökohta! Helvettiin sellaiset... Mutta apropos, tuo\nSametov on todellakin miellyttävä poika; kaiken sen lorun, minkä hän\neilen kertoi, olisi hän saanut jättää kertomatta ... sellainen\nlavertelija. -- Kenelle hän siitä puhui? Minulle ja sinulle?\n\n-- Ja Porfyriukselle.\n\n-- No, jos Porfyriuskin on kuullut sen, mitähän se tekee?\n\n-- Mutta sano minulle, onko sinulla mitään vaikutusvaltaa heihin ...\nhänen äitiinsä ja sisareensa?\n\n-- He saavat olla sangen varovaisia hänen kanssaan tänään...\n\n-- He kyllä ymmärtävät toisensa, sanoi Rasumihin välinpitämättömästi.\n\n-- Mikähän se on, joka hänet on yllyttänyt Lushinia vastaan. Hän on\nvarakas mies, eikä näytä olevan vastaan ... itsellään heillä tosin ei\nole mitään, mitä?\n\n-- Kuinka pälkähtää päähäsi kysyä minulta sitä? huusi Rasumihin hänelle\nharmistuneena. -- Kuinka saattaisin tietää, onko heillä mitään vai ei?\nKysy heiltä itseltään, ehkä sen silloin sanovat?...\n\n-- Hyi, olet välistä niin hullunkurinen! Tahi onko se vielä eilistä\nhumalaa!... No, hyvästi, me tapaamme! Kiitä puolestani Praskovja\nPavlovnaa yösijasta. Hän oli itseensä sulkeutunut ja minun \"hyvään\nhuomeneeseeni,\" jonka hänelle oven kautta huusin, ei tullut mitään\nvastausta. Kello seitsemän hän nousi ja antoi tuoda samovarin kyökistä\nkäytävän kautta. Minulla ei ollut onnea nähdä hänen kasvojaan...\n\nLyönnilleen kello yhdeksän astui Rasumihin naisten luo. He olivat jo\nkauvan kärsimättöminä odottaneet häntä ja olleet jalkeilla ennen kello\nseitsemää. Synkkänä kuin yö astui hän sisään, tervehti heitä\nmoukkamaisesti ... ja suuttui luonnollisesti siitä. Mutta hän oli tehnyt\nlaskunsa arvioimatta. Pulcheria Aleksandrovna ryntäsi häntä vastaan,\ntarttui hänen molempiin käsiinsä ja oli vähällä suudella niitä.\nRasumihin katsoi neuvotonna Avdotja Romanovnaan, mutta myöskin hänen\nkasvoillaan väikkyi sellainen ystävyyden ilmaus, niin vilpitön ja\nhänelle odottamaton kunnioitus ... (ilkkuvien katseiden ja salatun\nhalveksimisen asemasta, joita hän oli kuvitellut), että hän melkein\nolisi pitänyt siitä, jos hänet olisi otettu vastaan haukkumasanoin ...\ntämä saattoi hänet liian araksi. Olihan onneksi keskustelun aihe tietty\nja hän kiiruhti käyttämään puheenvuoroa. Kuultuaan, ettei Rodja vielä\nollut herännyt ja että kaikki oli kunnossa, selitti Pulcheria\nAleksandrovna, että tämä oli hänelle sangen mieliksi, sillä hänellä oli\nvielä sangen paljon Rodjan kanssa keskusteltavaa. Odottaessaan\nRasumihinia, eivät he vielä olleet juoneet teetänsä ja pyysivät häntä\nsentähden kanssansa juomaan.\n\nSoitettiin ja tilattiin teetä likaiselta repaleiselta tarjoojalta, joka\nastui sisään. Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin tee mitä likaisimmalla ja\nvastenmielisimmällä tavalla. Rasumihin seisoi jo valmiina mennäkseen\nulos heidän isäntänsä kimppuun, mutta ajatteli Lushinia, vaikeni,\nhämmästyi ja oli viimeksi sangen iloinen, kun Pulcheria Aleksandrovna\nvaltasi kokonaan hänet kysymyksillään.\n\nKolmeneljännestunnin ajan vastasi hän keskeymättä heidän kysymyksiinsä\nja hänen onnistui kertoa enemmän tai vähemmän tärkeät tapaukset Rodion\nRomanovitshin viimeisiltä elämän vuosilta, mikäli ne olivat hänelle\ntunnetut. Keskustelu loppui laajaan kuvaukseen hänen taudistaan.\nErityisesti siitä, joka välttämättömästi täytyi salata, jätti, hän\nkertomatta muun muassa kohtauksen poliisikonttorissa seurauksineen. He\nkuuntelivat innokkaina hänen puhettaan. Mutta kun hän nyt jo luuli\nkertoneensa kaiken ja tyydyttäneensä kuulijansa, näytti siltä, että hän\noli alun kertonut heille.\n\n-- Sanokaa minulle ... minä pyydän teitä, mitä luulette ... ah, suokaa\nanteeksi, enhän ensinkään muista nimeänne? kiirehti Pulcheria\nAleksandrovna kysymään.\n\n-- Dimitri Prokofjitsh.\n\n-- Siis, Dimitri Prokofjitsh, tahtoisin niin mielelläni tietää ...\nkuinka ... mitä hän ajattelee ja aikoo, se on ... ymmärtäkää minua\noikein. Kuinka pitää minun sanoa, ilmaistakseni ajatukseni selvemmin:\nmistä hän pitää ja mistä hän ei pidä ... onko hän aina yhtä ärtyisä?\nMitä toivomuksia ja ... mitä toiveita hänellä on ... jos niin voin\nsanoa? Mitkä vaikutukset häneen erittäin koskevat? Sanalla sanoen,\ntahtoisin mielelläni...\n\n-- Oi, äiti kuinka voisi ihminen yhdellä kertaa vastata tähän, sanoi\nDunja.\n\n-- Voi, Jumalani, kuinka olisin voinut silloin uskoa, että saisin nähdä\nhänet moisessa tilassa, Dimitri Prokofjtsh.\n\n-- Se on hyvin luonnollista, vastasi tämä. -- Minulla varmasti ei ole\näitiä, mutta setä, joka tulee tänne joka vuosi ja melkein joka kerta\nsattuu niin, ettei hän tunne minua ... eipä edes ulkomuodosta, vaikkei\nhän olekaan tyhmä. Kolmen vuoden aikana, jonka te olette olleet erossa,\non voinut tapahtua paljon; mitä sanotaan ... olen tuntenut Rodionin\npuolitoista vuotta. Hän on synkkämielinen, kopea, äreä ja ylpeä. Viime\naikoina, ehkä ennenkin, hän on muuttunut epäileväksi ja\nsynkkämieliseksi. Hän on ylpeä ja hyvä. Hän ei mielellään näytä\ntunteitaan, hän pitää parempana näyttelyä ankarana kuin esiintyä\nystävällisin sanoin. Välistä hän taas ei ensinkään ole synkkämielinen,\nvaan jotenkin kylmä ja tunteeton, melkein armoton. On ikäänkuin kaksi\nvastakkaista luontoa vuoroonsa olisi hänessä voitolla. Usein hän on\nerittäin hiljainen, koskaan hänellä ei ole aikaa, tullaan aina\nsopimattomaan aikaan hänen luokseen, huolimatta siitä, että hän makaa\naivan jouten toimittamatta mitään. Hän ei pidä ilkkumisesta, ei\nsentähden, että häneltä puuttuisi sukkeluutta, vaan pikemmin sentähden\nettä hänellä ei ole aikaa sellaisiin poikamaisuuksiin. Jos hänelle\njostakin puhutaan, ei hän kuuntele sitä loppuun. Mikä hetkeksi kaikkien\ntoisten mieltä kiinnittää, se luonnollisesti ei liikuta häntä. Hän pitää\nitseään hyvin suuressa arvossa ja, kuten näyttää, ei syyttä ollenkaan.\nNo, mitä vielä sanoisin?... Toivon että tulonne tekee häneen hyvän\nvaikutuksen.\n\n-- Jumala suokoon niin tapahtua! lausui Pulcheria Aleksandrovna,\nmasentuneena siitä luonteenkuvauksesta, jonka Rasumihin oli hänen\npojastaan antanut.\n\nVihdoin uskalsi Rasumihin lähemmin katsoa Avdotja Romanovnaan.\nKeskustellessaan äidin kanssa, oli hän rohjennut luoda ainoastaan aran\nkatseen häneen. Avdotja Romanovna oli välistä istunut pöydän ääressä\ntahi tarkkaavana kuunnellut keskustelua, senjälkeen hän oli noussut ja\ntapansa mukaan käynyt edestakaisin lattialla kädet ristissä. Hänen\nhuulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvoillaan oli ajatteleva\nilme. Ainoastaan silloin tällöin hän teki kysymyksen. Rasumihin saattoi\nmolempien naisten puvuista ja muistakin tuntomerkeistä päättää, että he\nelivät köyhissä oloissa. Jos Avdotja Romanovna olisi ollut puettuna\nkuningattaren tavoin, ei hän ensinkään olisi pelännyt häntä. Mutta nyt,\nkun hän oli huonosti puettuna, ehkä juuri heidän kurjan asemansa tähden,\noli hän huolestunut joka sanasta, joka liikkeestä, ja se\nluonnollisestikin oli hyvin masentavaa henkilölle, jolla kaiken\npäälliseksi oli sangen vähän itseluottamusta.\n\n-- Te olette kertonut minulle monta hauskaa piirrettä veljeni\nluonteesta ... ja olette ollut, näyttää minusta, aivan puolueeton. Se on\nhyvä. Alussa luulin teidän katselleen häntä kunnioituksella, sanoi\nAvdotja Romanovna -- Se näyttää minusta myöskin olevan oikein, että\nhänellä olisi naisolento luonaan, lisäsi hän ajattelevasti.\n\n-- Siitä en ole sanaakaan sanonut, sitäpaitsi on kyllä mahdollista, että\nteillä on oikein, mutta...\n\n-- Mitä?\n\n-- Hänhän ei rakasta ketään ... ehkei tule koskaan rakastamaankaan,\nsanoi Rasumihin välinpitämättömänä.\n\n-- Tahdotteko sanoa, ettei hänellä ole kykyä rakastaa?\n\n-- Tiedätte kai hyvin, Avdotja Romanovna, että teillä ja veljellänne\nkaikessa on ihmeteltävää yhtäläisyyttä!... puuttui Rasumihin äkkiä\nsanomaan, mutta samassa hän muisti, mitä äsken oli veljestä sanonut; hän\npunastui ja tuli sangen neuvottomaksi. Avdotja Romanovna ei voinut olla\nääneensä nauramatta.\n\n-- Te molemmat erehdyitte Rodjan suhteen, sanoi Pulcheria Aleksandrovna\nvähän mairekkaasti.\n\n-- En puhu hänestä, Dunetshka, sellaisena, jona hän nyt on. Mitä\nPietari Petrovitsh kirjoittaa kirjeessään ... ja mitä me myös olemme\nluulleet ... ei ehkä ensinkään ole oikein. Mutta ette voi kuvailla,\nDimitri Prokofjitsh, niin haaveellinen, tahi kuinka sitä sanoisin,\nkuinka muuttuvainen hän on! En koskaan ole voinut hänen luonteeseensa\nluottaa, en kertaakaan, kun hän oli viisitoista vuotta vanha. Vieläpä\nhän olisi valmis tekemään sellaista, jota ei kukaan ihminen ajattele...\nMeidän ei sentähden tarvitse mennä kauvaksi taaksepäin: se on teille\nkyllä tunnettua, kuinka hän puolitoista vuotta sitten hämmästytti minua\nja oli melkein saattaa hautaan, kun hän päätti mennä naimisiin tuon ...\ntuon Sarnitsinin ... hänen emäntänsä tyttären kanssa.\n\n-- Onko teillä ehkä joitakin lähempiä tietoja tästä jutusta? ehätti\nAvdodja Romanovna sanomaan.\n\n-- Luuletteko, jatkoi Pulcheria Aleksandrovna innokkaasti -- että\nkyyneleeni, rukouksemme ja köyhyytemme ... vieläpä kuolemani voisi\naikaan saada jotakin? Hän olisi levollisena sivuuttanut kaikki esteet.\nMutta voidaanko sentähden väittää, ettei hän pidä meistä?\n\n-- Hän ei ole koskaan puhunut kanssani tästä jutusta, vastasi Rasumihin\nvarovasti, -- mutta minä olen kuullut siitä jotakin itse Pashenka\nSarnitsinilta, joka sitäpaitsi ei myöskään siitä mielellään puhu. Mutta\nse, mitä hän minulle puhui oli todellakin erittäin kummallista...\n\n-- Mitä se oli? Mitä olette kuullut, ehättävät molemmat naiset yhtä\naikaa sanomaan.\n\n-- Asia itsessään ei juuri ole niin eriskummainen. Sain nimittäin\ntietää, että tämä avioliitto, joka oli päätetty, ja joka ainoastaan\nmorsiamen kuoleman tähden estyi, ei ensinkään ollut Pashenka Sarnitsinin\ntoivomuksen mukainen, Sitäpaitsi sanotaan, että morsian ei ollut kaunis,\nse on, väitettiin hänen olevan ruman ... ja sairaloisen ... ja\nnaurettavan; mutta kuitenkin arvellaan hänellä olleen edullisiakin\npuolia. Ainakin on hänellä täytynyt olla muutamia ... muuten olisi\nkaikki selittämätöntä ... mitään myötäjäisiä hänellä ei ollut, eikä\nRodja luonnollisesti siihen katsonutkaan... On tosiaankin vaikea tuomita\nsellaisessa asiassa.\n\n-- Olen vakuutettu siitä, että hän myöskin ansaitsi Rodjan rakkauden,\nsanoi Avdotja Romanovna.\n\n-- Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä iloitsin silloin hänen\nkuolemastaan, vaikka en tiennyt, kumpi heistä olisi tehnyt toisensa\nenemmän onnettomaksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna ja alkoi sitten\nalituisten keskeytysten vallitessa ja sillä aikaa kun hän yhä katseli\nDunjaa -- joka ilmeisesti kiusasi häntä -- jälleen kysellä siitä\nkohtauksesta, joka päivää ennen oli sattunut Rodjan ja Lushinin välillä.\nTämä kohtaus häntä eniten oli huolestuttanut. Hän oli levoton ja vapisi.\nRasumihin kertoi vielä kerran kaikki juurtajaksain ja lisäsi sen\nloppupäätöksen, johon hän itse oli tullut; hän syytti Raskolnikovia\nPietari Petrovitshin loukkaamisesta ja katsoi hänen sairauttansa hyvin\nvähäpätöiseksi puolustukseksi.\n\n-- Hän oli jo ennen sairastumistaan päättänyt, lisäsi hän.\n\n-- Se on myös minun mielipiteeni, sanoi Pulcheria Alexandrovna\nmasentuneena. Muuten kummasteli hän sitä, että Rasumihin puhui niin\nvarovasti, melkeinpä kunnioittavasti Pietari Petrovitshista; tämän\nhuomasi myös Avdotja Romanovna.\n\n-- Se on siis teidän ajatuksenne Pietari Petrovitshista? Pulcheria\nAlexandrovna ei voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Tyttärenne tulevasta miehestä ei minulla voi olla muuta ajatusta,\nvastasi Rasumihin, en sano sitä ainoastaan kohteliaisuudesta ... vaan\naivan yksinkertaisesti sentähden, että Avdotja Romanovna itse\nvapaaehtoisesti on valinnut hänet miehekseen. Kun eilen niin pahasti\npuhuin hänestä, johtui se siitä, että olin liian juovuksissa ... ja\nilman tietoa ja ymmärrystä, niin, vallan ilman tietoa ja ymmärrystä,\nolin vallan menettänyt järkeni ... ja tänään häpeän sentähden. Hän\npunastui ja vaikeni. Avdotja Romanovna punastui myöskin, mutta ei\nkatkaissut hiljaisuutta. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan, kun oli puhe\nLushinista.\n\nMutta Pulcheria Alexandrovna olisi näennäisesti älytön, jos hän ilman\ntyttärensä apua jatkaisi keskustelua tästä aineesta. Vihdoin päätti hän\nänkyttäen, vähän väliä luoden kysyvän katseen tyttäreensä, tehdä\nhuomautuksen, että oli seikka, joka erittäin raskaasti painoi hänen\nmieltänsä.\n\n-- Näettekö, Dimitri Prokofjitsh, alkoi hän -- eikö totta, Dunetshko,\nvoin olla aivan vilpitön Dimitri Prokofjitsiä kohtaan?\n\n-- Luonnollisesti, äiti, vastasi Avdotja Romanovna painolla.\n\n-- Asia on tämä, kiiruhti äiti jatkamaan, ikäänkuin tämä myönnytys olisi\nvierittänyt kiven hänen sydämeltään, aamulla varhain saimme kirjeen\nPietari Petrovitshiltä vastaukseksi sen johdosta, että olimme\nilmoittaneet hänelle tulostamme. Hänen olisi pitänyt eilen, lupauksensa\nmukean, tulla meitä vastaan asemalle. Mutta sen sijasta, että hän itse\nolisi tullut, lähetti hän palvelijansa seuraamaan meitä siihen\nhuoneeseen ja käski sanoa meille, että hän itse tulisi luoksemme. Mutta\nsitten saapui tämä kirje, kuten sanottu, aikaseen aamulla ... on parasta\nettä itse luette sen; siinä on eräs kohta, joka minua suuresti\nhuolestuttaa ... löydätte sen kyllä ... ja ... sanokaa suoraan\najatuksenne, Dimitri Prokofjitsh! Te tunnettu Rodjan luonteen ja voitte\nparaiten neuvoa meitä. Tahdon vain sanoa teille, että Dunja on tehnyt\npäätöksensä, mutta en vielä tiedä, minkä päätöksen minä teen ... odotin\nteitä.\n\nRasumihin avasi kirjeen, joka oli päivätty eilen ja luki seuraavaa:\n\n     Arvoisa rouva Pulcheria Alexandrovna!\n\n     Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että äkilliset odottamattomat\n     tapaukset ovat estäneet minua tulemasta teitä vastaan asemalle.\n     Siinä tarkoituksessa lähetän sentähden luotettavan palvelijani\n     sinne. Saan myöskin kunnian kieltäytyä tulemasta luoksenne\n     huomisaamuna senatin lykkäämättömien asioiden tähden ja etten\n     häiritsisi teidän ja poikanne tapaamista. Minulla on sentähden\n     kunnia käydä tervehtimässä teidän asunnossanne huomisiltana kello\n     seitsemän. Mutta suvaitsen lisätä sen hartaan pyynnön, että Rodion\n     Romanovitsh ei ole saapuvilla meidän kohtauksessamme, sillä hän on\n     loukannut minua sanomattoman epäkohteliaalla tavalla eilen\n     käydessäni hänen luonaan ja koska sitäpaitsi haluaisin pyytää\n     itselleni tarpeellista ja perinpohjaista selitystä eräästä asiasta,\n     josta tahtoisin kuulla teidän mielenne. Minulla on täten kunnia\n     huomauttaa teille, että jos minä pyynnöstäni huolimatta, tapaisin\n     Rodion Romanovitshin luonanne, niin olisin silloin heti pakotettu\n     lähtemään luotanne, ja silloin saatte syyttää itseänne\n     seurauksista. Ilmoitan teille tämän sillä perusteella, että Rodion\n     Romanovitsch, joka eilenkin käydessäni hänen luonaan, näytti olevan\n     hyvin sairas, kaksi tuntia myöhemmin oli entisellään; silloin hän\n     siis jo voi mennä ulos, voisi siis nytkin käydä luonanne. Olen\n     siitä aivan varmasti vakuutettu nähdessäni hänet erään yliajetun\n     kuolevan juomarin luona. Tämän miehen tyttärelle, tytölle, joka on\n     tunnettu huonosta elämästään, on hän antanut noin\n     kaksikymmentäviisi ruplaa, sanoen niiden olevan hautausta varten,\n     mikä seikka minua suuresti ihmetytti, tietäessäni miten suurta\n     vaivaa teillä on ollut tuon summan hankkimisessa. Käytän\n     tilaisuutta vakuuttaakseni kunnioitettavalle Avdotja Romanovnalle\n     erityistä myötätuntoisuuttani.\n\n                                           Harras palvelijanne\n\n                                               P. Lushin.\n\n-- Mitä pitää minun nyt tehdä, Dimitri Prokofjitsch, alkoi Pulcheria\nAlexandrovna melkein itkien. Kuinka voisin ehdottaa Rodjan jäämistä\nkotiin? Eilen vaati hän itsepintaisesti meitä hylkäämään Pietari\nPetrovitschin ja tänään hylkäämme hänet itsensä! Hän kyllä kykenee\ntulemaan saadessaan tämän tietää, miten käy sitten?\n\n-- Teidän pitää noudattaa kokonaan Avdotja Romanovnan tekemää päätöstä,\nvastasi Rasumihin levollisena.\n\n-- Oi Jumalani, hän sanoo ... Jumalan ties, mitä hän sanoo ... hän ei\nkertaakaan puhu minulle, mitä hän mielessään hautoo! Olisi parempi,\nsanoo hän ... se on, ei juuri parempi, mutta olisi, Jumala ties\nminkätähden, välttämätöntä, että Rodja tulisi tänne illalla kello\nkahdeksan, jotta saisivat tavata toisensa täällä. Minulla ei ollut\naikomusta näyttää hänelle kirjettä ja aijoin teidän avullanne ja\nviekkaudella estää hänen tulonsa ... sillä hän on niin pikainen. En\nensinkään käsitä, mikä se juoppo on, joka on kuollut, ja mitä sillä on\nollut tekemistä tyttären kanssa ja kuinka hän on voinut antaa tyttärelle\nnuo rahat, jotka...\n\n-- Joita sinun on ollut niin vaikeata hankkia, lisäsi Avdotja Romanovna.\n\n-- Hän ei ollut täydessä jäljessään eilen, vastasi Rasumihin totisena.\nJospa tietäisitte kuinka kummallisesti hän jutteli eilen eräässä\nravintolassa. Eilen illalla kotiin mennessämme kertoi hän minulle\njostakin kuolleesta miehestä ja nuoresta tytöstä, mutta en ymmärtänyt\nsanakaan sitä. Sitäpaitsi olin itse eilen...\n\n-- On parasta, äiti, että menemme hänen luokseen, sitten voimme päättää\nmitä meidän on tehtävä. On myöskin jo aika, kello on yli kymmenen!\nhuudahti hän ja katsoi kaunista emalioitua kultakelloaan, joka riippui\nvenetsialaisista vitjoista hänen kaulassaan, mikä ei ensinkään ollut\nsopusoinnussa hänen vaatetuksensa kanssa.\n\n-- Se on varmaankin sulhon lahja, ajatteli Rasumihin.\n\n-- On aika lähteä, Dunetshka, muuten saattaa hän luulla, että olemme\nvihasia hänelle, sanoi Pulcheria Alexandrovna liikutetulla äänellä.\n\nNäin sanoen heitti hän nopeasti kauhtanan ympärilleen ja asetti hatun\npäähänsä. Dunetshka veti myöskin päällysvaatteen ylleen. Rasumihin\nhuomasi, että heidän hansikkaansa eivät olleet ainoastaan likaiset, vaan\nvieläpä rikkinäiset, mutta he kantoivat tuota kulunutta pukuaan\nerityisellä arvokkuudella, joka on harvinaista huonosti puetuille\nnaisille. Rasumihin katsoi kunnioittavasti Dunetshkaan ja oli ylpeä\nsiitä, että sai seurata häntä.\n\n-- Jumalani, huudahti Pulcheria Alexandrovna -- kuinka olisin voinut\nkoskaan ajatella, että olisin peloissani nähdessäni jälleen poikani,\noman rakkaan, rakkaan Rodjani! Olen todellakin peloissani, Dimitri\nProkofjitsch, kohdatessani hänet, lisäsi hän luoden aran katseen\nRasumihiniin.\n\n-- Älkää olko surullinen, äiti, sanoi Dunja ja suuteli häntä, luottakaa\nhäneen, minäkin luotan.\n\n-- Oi, Jumalani, luotanhan minäkin, mutta en ole koko yönä nukkunut,\njatkoi vaimo raukka, -- ja kun vihdoin päivän valjetessa vaivuin uneen,\nuneksin minä manalle menneestä Marfa Petrovnasta, joka oli kokonaan\nvalkoisiin puettuna. Hän lähestyi minua, tarttui käteeni ja pudisti\npäätään niin ankaran ja totisen näköisenä, ikäänkuin olisi ollut\nvihainen jollekin. Oi Jumalani, Dimitri Prokofjitsh, ette tiedä kai\nensinkään, että Marfa Petrovna on kuollut?\n\n-- En, sitä en tiedä. Kuka tuo Marfa Petrovna oli?\n\n-- Hän kuoli aivan äkkiä. Ajatelkaahan...\n\n-- Odota, äiti, keskeytti hänet Dunja, Dimitri Prokofjitsch ei ole\nkoskaan kuullut puhuttavan Marfa Petrovnasta.\n\n-- Ah, onko se mahdollista! Suokaa anteeksi, Dimitri Prokofjitsch, mutta\nviime päivinä olen ollut päästäni aivan sekasin. Pidän teitä ohjeenamme\nja sentähden olin aivan varma siitä, että teillä on tieto kaikesta, mikä\nkoskee meitä. Pidän teitä jo aivan meihin kuuluvana... Ette kai pahastu\nsentähden, että sen sanon? Oi, Jumalani, miten on kätenne laita?\nOletteko loukannut itseänne?\n\n-- Kyllä, olen loukannut itseni, mutisi onneton Rasumihin.\n\n-- Minulla on usein tapana puhua liian avonaisesti ja sydämellisesti\nkansalle, niin että Dunja katsoo parhaaksi nyhkäistä minua välistä...\nMutta, Jumalani, miten kurjassa hökkelissä Rodjani asuu! Tahtoisin\nihmeekseni tietää, onko hän jo hereillä? Ja tuo vaimo, hänen emäntänsä\npitää sitä huoneena!... Mutta sanokaa minulle, Dimitri Prokofjitsh,\nmiten käyttäytyisin tavatessani hänet?\n\n-- Älkää liian paljon kyselkö häneltä, jos huomaatte hänen olevan\närtyisällä mielellä ja älkää kysykö miten hän voi.\n\n-- Oi, Dimitri Prokofjitsch, kuinka välistä tuntuu vaikealta olla\näitinä!\n\n-- Kas niin, nyt olemme porrasten luona... Oi miten jyrkät nämä portaat\novat!\n\n-- Äiti, olette niin kalpea. Olkaa levollinen, pikku kyyhkyni, sanoi\nDunja hellästi. -- Hänen täytyy tuntea itsensä onnelliseksi nähdessään\nsinut jälleen.\n\n-- Teidän luvallanne katson, onko hän valveilla.\n\nNaiset seurasivat hitaasti Rasumihiniä, joka juoksi edellä. Ehdittyään\nviidenteen kerrokseen, huomasivat he emännän oven olevan raollaan ja\njäisen, mustan katseen kohtaavan heitä. Sitten sulettiin ovi niin\nvoimakkaasti, että Pulcheria Alexandrovna vaivoin pidätti hätähuutonsa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Hän on terve, aivan terve! huudahti Sosimov iloisena\nsisääntulijoille. Hän oli jo kymmenen minuutin ajan istunut tutussa\nsohvannurkassa. Raskolnikov istui täysissä tamineissa sohvan toisessa\npäässä. Hän oli huolellisesti pessyt ja kammannut itsensä. Huone oli\ntäynnä, mutta Nastasja oli kuitenkin tehnyt mahdolliseksi itselleen\ntunkeutua sisään kuuntelemaan.\n\nRaskolnikov oli melkein aivan terve, erittäinkin verrattuna hänen\nedellisen päivän tilaansa; mutta hän oli kalpea, hajamielinen ja synkkä.\nHän näytti ihmiseltä, joka on ollut ruumiillisen kivun alainen.\nSilmäluomet olivat kokoonvetäytyneet, huulet lujasti yhteenpuristetut ja\nsilmissä loisti synkkä palo. Hän puhui vähän ja hänen liikkeissään\nhuomattiin hieman levottomuutta. Jos ei käsisidettä olisi puuttunut,\nolisi häntä voitu pitää haavoittuneena.\n\nÄidin ja sisaren sisään astuessa kirkastuivat nuo kalpeat ja synkät\nkasvot pariksi sekunniksi ikäänkuin auringon säteen valaisemina. Mutta\näskeisen surumielisen hajamielisyyden asemasta näkyi hänen kasvoillaan\ntuskan piirre. Valon loiste katosi pian, mutta tuska jäi jälelle, ja\nSosimov, joka huolellisesti hoiti sairastaan, huomasi ihmeekseen, että\nrakkaiden tulijoiden saapuminen, sen sijasta että olisi tuonut iloa\nmukanaan, vaikutti ainoastaan äänettömän päätöksen kärsiä kidutusta\nparin tunnin ajan ... kidutusta, jota ei voitu välttää. Hän huomasi\nmyöskin, että keskustelu teki sairaaseen saman vaikutuksen kuin jos\nhaavaa olisi loukattu. Mutta hän ihmetteli sitä, että hän tässä\nsilmänräpäyksessä saattoi hillitä itsensä silloin kun vähäpätöisimmätkin\nsanat muuten voisivat saattaa hänet raivoon.\n\n-- Niin, huomaan itsekin, että olen melkein terve, sanoi Raskolnikov\nsuudeltuaan äitiään ja sisartaan. Hän kääntyi Rasumihinin puoleen,\npuristi ystävällisesti hänen kättään, jolloin Pulcheria Alexandrovnan\nkasvot kaikesta huolimatta kirkastuivat.\n\n-- Minä todellakin olen ihmetellyt häntä tänään, alkoi Sosimov, -- sillä\nkymmenen minuutin ajan on hän säädyllisesti keskustellut kanssani. Jos\nsitä jatkuu samalla tavalla on potilaani terve ja reipas kolmen tai\nneljän päivän kuluttua, aivan sellainen kuin hän oli kaksi tai ehkä\nkolme kuukautta sitten. Sillä tämä historia menee kauvaksi ajassa\ntaaksepäin. Tunnustakaa vain, että itse olette syynä tähän, lisäsi hän\nhymyillen, ikäänkuin hän vielä olisi peloissaan suututtaa häntä tavalla\ntai toisella.\n\n-- Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi.\n\nSosimov katsoi parhaaksi loistaa ja jatkoi:\n\n-- Puhun ainoastaan siitä syystä, että teidän täydellinen toipumisenne\nriippuu tulevaisuudesta, vieläpä teistä itsestänne. Nyt kun vihdoin voin\njärjellisesti puhua kanssanne, neuvon teitä välttämään pääsyitä tähän\nsairaloiseen tilaanne. Ainoastaan sillä edellytyksellä saatatte\nparantua. Näitä pääsyitä en tunne, mutta teidän pitää itse tietää ne.\nMinusta tuntuu tämä terveyden hämmennyksenne olevan yhteydessä sen\nseikan kanssa, että olette jättänyt yliopiston. Te ette saa olla\ntoimetta ja sentähden luulen että työskenteleminen määrätyn\ntarkoitusperän saavuttamiseksi olisi teille hyödyllistä.\n\n-- Niin, teillä on aivan oikein. Alan pian kuunnella yliopistoluentoja\nja sitten menee kaikki niinkuin hyvin.\n\nSosimov oli pääasiallisesti pitänyt pienen puheensa naisten\nmielenylennykseksi ja hän ällistyi suuresti huomatessaan potilaansa\nkasvoilla ivan ilmauksen. Pulcheria Alexandrovna kiirehti sillävälin\nilmaisemaan kiitollisuutensa Sosimoville yöllisestä käynnistään heidän\nluonaan.\n\n-- Mitä, onko hän myös ollut teidän luonanne yöllä? kysyi Raskolnikov\nkiivaasti. -- Niinmuodoin ette ole saanut nukkua yöllä matkanne jälkeen?\n\n-- Oi, Rodja, ei se kestänyt kauvemmin kuin kello kahteen saakka. Kotona\nemme koskaan menneet ennenkuin kahden aikaan levolle.\n\n-- En tiedä, millä tavalla osottaisin kiitollisuuttani hänelle, sanoi\nRaskolnikov tuijottaen eteensä synkän näköisenä. -- Koska olette\nkieltäytynyt ottamasta rahaa, en todellakaan tiedä, miten olisin\nansainnut sellaista huomiota puoleltanne. En ensinkään käsitä sitä ja\ntahdon avoimesti sanoa teille, että se tuntuu minusta mitä\nvastenmielisimmältä.\n\n-- Älkää vain kiivastuko, sanoi Sosimov pidättäen nauruaan. --Olettakaa\nvain, että olette ensimäinen potilaani ja että minä, joka äskettäin olen\nalkanut praktiseerata, olen ihastunut ensimmäiseen potilaaseeni\nikäänkuin hän olisi oma lapseni ... monet rakastuvat potilaisiinsa; ja\nsitäpaitsi minulla ei ole niin montaa.\n\n-- Hänestä en ensinkään tahdo puhua. Mutta hän ei olekaan saanut minulta\nmuuta kuin solvauksia ja huolia, sanoi Raskolnikov osoittaen\nRasumihinia.\n\n-- Niin hän puhui! Tänään olet tunteellisessa mielentilassa, virkkoi\njälkimäinen.\n\nJos hän olisi ollut selvänäköisempi, olisi hän huomannut, ettei\nystävässä näkynyt jälkeäkään tunteellisuudesta, vaan pikemmin päin\nvastaisesta mielentilasta, mutta Avdotja Romanovna ymmärsi veljeään\nparemmin ja katsoi tarkkaavana häneen.\n\n-- En tahdo puhua kanssasi, äiti, jatkoi hän toistaen tämän ikäänkuin\nulkoa opitun läksyn. Vasta tänään olen voinut kuvailla, mitä tuskaa\neilen kärsit, odottaessasi minua kotiin.\n\nSitten hän äkkiä ojensi hymyillen kätensä sisarelle ja tässä hymyilyssä\nkuvastui jälkiä totisesta, vilpittömästä tunteesta. Dunja tarttui heti\nhänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä sydämellisesti. Hän tunsi\nitsensä iloiseksi ja kiitolliseksi. Eilisen riidan jälkeen tämä oli\nensimmäinen ystävyyden merkki, jonka hän oli näyttänyt Dunjalle. Äidin\nkasvot loistivat ilosta nähdessään äänettömän sovinnon veljen ja sisaren\nvälillä.\n\n-- Se on juuri tämän tähden kun häntä rakastan, kuiskasi Rasumihin, joka\naina oli taipuisa liiallisuuteen, sellainen mieliala on ainoastaan\nhänelle omituista.\n\n-- Kuinka jalo hän on! ajatteli äiti. -- Kuinka hienotunteisesti hän\npoisti eilisen väärinkäsityksen! Ja hänellä on niin kauniit silmät.\nKaikki hänen kasvonpiirteensä ovat kauniit. Hän on vielä kauniimpi kuin\nDunetshka. Mutta, Jumalani, miten viheliäiset hänen vaatteensa ovat!\nTahtoisin niin mielelläni sulkea hänet syliini ja kyynelten seasta\nsuudella häntä, mutta minä pelkään häntä, en tiedä miksi. Mutta miksi\nhäntä todellakin pelkään?\n\n-- Et voi kuvitellakaan, Rodja, sanoi hän kovasti, -- miten onnettomia\nDunetshka ja minä olimme eilen. Nyt kun kaikesta on päästy, kerron\nmielelläni siitä. Ajattele siis, me kiiruhdamme tänne asemalta\nsyleilläksemme sinua, ja sitten kertoo hoitajattaresi -- ah, nyt hän\nonkin täällä, hyvää huomenta, Nastasja! -- kertoo, että sinulla on\nhermokuume ja että sinä äsken karkasit lääkärin luota. Et voi kuvitella,\nme tulimme niin onnettomiksi! Tulin heti ajatelleeksi luutnantti\nPotantshikovin surettavaa loppua. Hän oli eräs isäsi ystäviä, Rodja.\nSinä muistat hänet kyllä. Hän juoksi myös ulos kuumehoureessaan ja\nputosi kaivoon. Seuraavana päivänä hän löydettiin. Olimme hirveästi\nsäikähdyksissämme ja melkein valmiit lähtemään Pietari Petrovitschia\nhakemaan, pyytääksemme hänen apuaan. Olimme aivan yksinämme, valitti hän\nepäröiden ja vaikeni äkkiä muistaessaan että oli ehkä vaarallista\nmainita Pietari Petrovitschista.\n\n-- Niin, tämä kaikki on luonnollisesti sangen ikävää, mutisi\nRaskolnikov, mutta niin huvittavan näköisenä, että Dunetschka katsoi\nhäneen kummastuen. -- Mitä minun taas pitikään sanoa? jatkoi hän ja\nkoetti koota ajatuksiaan. -- Pyydän teitä molempia ettette pane\npahaksenne, vaikka en tullut aamulla teidän luoksenne, vaan jäin kotiin.\n\n-- Miten se nyt pälkähti päähäsi? ratkesi Pulcheria Alexandrovna\nkummeksien sanomaan.\n\n-- Tuntuu aivan siltä kuin hän vastaisi meille vain\nvelvollisuudentunnosta! ajatteli Dunetshka, hän solmii rauhan ja pyytää\nanteeksi aivan samoin kuin hän toimittaisi jotakin asiaa tahi lukisi\nläksyä.\n\n-- Herättyäni aijoin heti lähteä ulos, mutta kesti kauvan ennenkuin\nennätin pukeutua. Olin unohtanut sanoa ... Nastasjalle ... että hän\npesisi veren pois. Olen ainoastaan hetken ollut puettuna.\n\n-- Veren! Minkä veren? kysyi Pulcheria Alexandrovna levottomana.\n\n-- Ah, ainoastaan vähän verta, jota sain päälleni, kun eilen\nkuumehoureessani kuljin pitkin katuja ja tapasin miehen, jonka yli oli\najettu, erään virkamiehen.\n\n-- Mutta kuinka saatat kaikki muistaa? keskeytti hänet Rasumihin.\n\n-- Muistan kaikki. Mutta en voi selittää, minkätähden läksin ulos tahi\nminkätähden sanoin sitä tahi tätä, jonka selvästi muistan.\n\n-- Se on hyvin tavallinen tapaus, sanoi Sosimov. Teko itsessään voi olla\nmestarillisesti tehty ja hyvin monimutkainen, mutta teon kehottava syy,\nvaikutuksen lähtökohta, on hämmentynyt ja riippuu erityisistä\nsairaloisista vaikutuksista unenhoureessa.\n\n-- On onneksi, että hän luulee minun olevan mielettömän, ajatteli\nRaskolnikov.\n\n-- Sellaista kai saattaa tapahtua terveellekin ihmiselle? kysyi Dunja ja\nkatsoi levottomana Sosimoviin.\n\n-- Aivan oikein huomautettu, vastasi hän. -- Siinä merkityksessä ovat\nmelkein kaikki ihmiset hourupäisiä, ainoastaan sillä erotuksella, että\n\"sairaat\" ovat enemmän hourupäisiä kuin muut. Täydellisen\nsopusointuisesti kehittyneessä ihmisessä sellaista tuskin tapaa.\nMahdollisesti yksi monesta sadasta tuhannesta.\n\nKuullessaan sanan \"hourupäinen\", jonka Sosimov oli varomattomasti\nlausunut, hätkähtivät kaikki läsnäolijat. Raskolnikov istui syviin\najatuksiin vaipuneena, samalla kuin omituinen hymy väikkyi hänen\nkalpeilla huulillaan. Hän mietti yhtä ja toista.\n\n-- No, miten kävi hänen kanssaan, jonka yli ajettiin? keskeytti\nRasumihin äkkiä.\n\n-- Mitä sinä sanot? sanoi hän ikäänkuin unesta heräten. -- Tulin vereen\nauttaissani heitä kantamaan häntä kotiin. Oi, äiti, siinä tilaisuudessa\ntein itseni syypääksi johonkin anteeksiantamattomuuteen. Minulla\nluultavasti ei ollut järkeäni jälellä. Annoin kaikki rahat, jotka sinä\nolit minulle lähettänyt, hänen vaimolleen hautausavuksi. Hän on sairas\nleskiparka ja hänellä on kolme vähäistä isätöntä lasta, jotka kaikki\novat nälkäisiä. Huone on aivan tyhjä... Siellä on vielä tytär. Sinä\nolisit ehkä itsekin antanut heille rahat, jos olisit kaiken nähnyt.\nKuitenkin tein väärin. Voidakseen toista auttaa, pitää olla siihen\noikeus. Ja sitä ei ole, niin crevez chiens, si vous n'êtes pas contents.\nHän nauroi ääneen. -- Eikö se ole totta, Dunja?\n\n-- Ei, se ei ole totta, vastasi Dunja vakavalla äänellä.\n\n-- Pyh, esiinnytkö sinäkin omilla periaatteillasi, mutisi hän melkein\npilkallisesti ja katsoi vastenmielisesti häneen. Sinä menet määrättyyn\nrajaan asti ja jos sinä et mene yli sen rajan, tulet onnettomaksi, ja\njos sen yli menet -- tulet ehkä vielä onnettomammaksi. Hän puhui\nkärsimättömällä äänellä ja kääntyi sitten äidin puoleen lausuen\nlyhyesti:\n\n-- Tahdon vain sanoa, että pyydän sinulta anteeksi, äiti.\n\n-- Olen varma siitä, Rodja, että kaikki mitä teet, on hyvin tehty, sanoi\näiti sydämellisesti.\n\n-- Älä ole varma siitä, väitti Raskolnikov ja veti suunsa hymyyn.\nKaikki vaikenivat. Heistä tuntui painostavalta tämän keskustelun\naikana, myöskin silloin kun vaikenivat, sekä sovinnossa että\nanteeksiantamisessa, ja he tunsivat sen kaikki.\n\nTuntuu aivan siltä kuin he minua pelkäisivät, ajatteli Raskolnikov ja\nloi salaisen katseen äitiin ja sisareen. Pulcheria Alexandrovna näytti\ntodellakin yhä enemmän huolestuvan, mitä kauvemmin hän oli vaiti.\n\n-- Kuinka suuresti heitä rakastin, niin kauvan kuin he olivat poissa,\najatteli hän.\n\n-- Tiedätkö, Rodja, että Marfa Petrovna on kuollut? sanoi Pulcheria\nAlexandrovna äkkiä?\n\n-- Kuka on Marfa Petrovna?\n\n-- Marfa Petrovna Svidrigailovna. Kirjoitinhan hänestä sinulle niin\npaljon.\n\n-- Nyt muistan jo. Vai niin, hän on kuollut! Kuinka se tapahtui!\n\n-- Hän kuoli aivan äkkiä, sanoi Pulcheria Alexandrovna, iloissaan siitä\nosanotosta, jota Rodja näytti.\n\n-- Hän kuoli juuri samana päivänä, jolloin sinulle kirjotin. Tuo kauhea\nihminen on luultavasti syynä hänen kuolemaansa. Kerrotaan että hän löi\nhäntä kauheasti.\n\n-- Elivätkö he niin huonosti, että voidaan edellyttää jotakin sellaista?\nkysyi hän kääntyen sisarensa puoleen.\n\n-- Ei, päinvastoin. Mies oli aina ystävällinen ja kohtelias häntä\nkohtaan kokonaista seitsemän vuotta -- mutta sitten menetti hän äkkiä\nkärsivällisyytensä.\n\n-- Sinä koetat häntä puolustaa, Dunja.\n\n-- Ei, ei, minun silmissäni hän on kauhea ihminen! En voi kuvitella\nmitään, hirveämpää, vastasi Dunja väristen, rypistäen silmäluomiaan ja\nvaipuen ajatuksiin.\n\n-- Kohtaus heidän välillään tapahtui aamupäivällä, jatkoi Pulcheria\nAlexandrovna. -- Heti tämän jälkeen käski Marfa Petrovna ajaa vaunut\nesille, koska hän iltapäivällä tahtoi matkustaa kaupunkiin --sellaisten\ntapausten sattuessa oli hänellä tapana matkustaa kaupunkiin. Sanotaan\nhänen syöneen päivällisensä hyvällä ruokahalulla.\n\n-- Sittenkuin hän oli saanut selkäänsä?\n\n-- Hän käytti aina tätä ... tapaa ja heti syötyään otti hän kylvyn ...\nnimittäin jonkunlaista parannuskylpyä. Heillä on lähde siellä ja siinä\nhän kylpi säännöllisesti joka päivä. Tuskin oli hän laskeutunut lähteen\nkylmään veteen, kun hän sai halvauskohtauksen.\n\n-- Se ei ollut ihmeellistä. Löikö miehensä häntä kovasti! kysyi Sosimov.\n\n-- Mutta äiti, sinulla on erinomainen halu kertoa tällaisia\nkielittelyjuttuja, sanoi Raskolnikov.\n\n-- Rakas lapsi, en tiedä, mistä puhuisin.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Pelkäätkö minua? kysyi hän väkinäisesti\nhymyillen.\n\n-- Pelkäämme, vastasi Dunja, luoden ankaran katseen veljeen. -- Kun\näidin piti käydä tänne sisälle, teki hän ristinmerkin.\n\nRaskolnikovin kasvot vääristyivät suonenvedon tapaisesti.\n\n-- Ah, mitä sinä juttelet, Dunja! Minä pyydän: älä sure, Rodja. Kuinka\nsinä voit puhua niin, Dunja! Mutta katso, koko tuon pitkän matkan aikana\ntänne, uneksin minä tapaamisestamme, kuinka puhuisimme toisillemme\nkaikesta, ja olin niin onnellinen, etten huomannut miten aika kului.\nMutta, mitä sanon ... olen onnellinen nytkin! Sinä olet väärässä, Dunja,\nsillä olen onnellinen, Rodja, vaan siitä, että saan nähdä sinut.\n\n-- Se ilahduttaa minua, äiti. Meillä on tarpeeksi aikaa keskustella,\nmutisi hän ja puristi hänen kättään.\n\nTämän lausuttuaan kalpeni hän jälleen ja oli levoton. Uudestaan valtasi\ntämä kauhea tunne kuin kuoleman varjo hänen mielensä, uudestaan hänelle\nselvisi, että hän oli sanonut pelottavan valheen, ettei hän nyt eikä\nkoskaan voisi puhua kenenkään kanssa mitään. Vaikutus, jonka tämä\nkiduttava ajatus teki häneen, oli niin voimakas, että hän pariksi\nsekunniksi menetti tuntonsa. Hän nousi ja oli valmiina lähtemään\nhuoneesta katsomatta kehenkään.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? huudahti Rasumihin ja tarttui hänen käteensä.\n\nHän istuutui jälleen. He katselivat häntä kummeksien.\n\n-- Niin, miksi olette kaikki niin ikävännäköisiä, sanoi hän\nvoimakkaasti. -- Jutelkaa keskenänne. En voi mitään kuulla.\n\n-- Jumalan kiitos, ettei ollut pahempaa! Luulin että hän pyörtyisi kuten\neilen, sanoi Pulcheria Alexandrovna ristien itsensä.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Rodja? sanoi sisar.\n\n-- Ei mikään. Sain vain päähänpiston, vastasi hän naurahtaen.\n\n-- Jos vain oli päähänpisto, on se hyvin, sanoi Sosimov. -- Nyt pitää\nminun lähteä, mutta ehkä taas palaan pian.\n\nHän kumarsi ja lähti.\n\n-- Kuinka sävyisä mies hän on, sanoi Pulcheria Alexandrovna.\n\n-- Sävyisä, taitava, pulska ja viisas mies, sanoi Raskolnikov\nvilkkaasti.\n\n-- En mitenkään voi muistaa, missä hänet olin nähnyt ennenkuin\nsairastuin. Hän, tuolla, myöskin on hyvä ihminen. Hän nyökäytti\nRasumihiniin päin. -- Pidätkö sinä hänestä, Dunja? kysyi hän nauraen.\n\n-- Minä pidän hänestä hyvin paljon, vastasi Dunja.\n\n-- Ah, millainen irvihammas sinä olet! huudahti Rasumihin punastuen ja\nmasentuen minkä jälkeen hän nousi.\n\nPulcheria Alexandrovna hymyili ja Raskolnikov nauroi ääneensä.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Minun täytyy poistua. Minun täytyy välttämättömästi...\n\n-- Ei mikään ole välttämätöntä. Jää tänne. Sinä tahdot kai lähteä, koska\nSosimov on lähtenyt? Ei sinun tarvitse. Mitä kello on? Jo kaksitoista?\nKuinka kaunis tuo kello on, Dunja. Miksi nyt olet niin hiljaa? Pitääkö\nminun aina puhua yksin?\n\n-- Kello on lahja Marfa Petrovnalta, vastasi Dunja.\n\n-- Se on hyvin kallisarvoinen, lisäsi Pulcheria Alexandrovna.\n\n-- Todellakin! Mutta se on niin suuri, melkein liian suuri naiselle.\n\n-- Minä pidän myöskin sitä suurena, vastasi Dunja.\n\n-- Luulin sen olevan lahjan Lushinilta, sanoi Raskolnikov.\n\n-- Ei, hän ei ole vielä lahjoittanut mitään Dunetshkalle.\n\n-- Todellakin! Äiti, muistatko kun olin _häneen_ rakastunut ja tahdoin\nmennä naimisiin _hänen_ kanssaan? sanoi Raskolnikov katsoen äitiinsä,\njoka tuli levottomaksi odottamattomasta kysymyksestä.\n\n-- Kyllä, rakas poikani, muistan kyllä.\n\n-- Mitä sanon minä siitä asiasta? En muista pitemmältä yhtenäisyyttä.\nHän oli kivuloinen raukka, jatkoi Raskolnikov surullisella äänellä.\n\n-- Hän oli sangen hyväntekeväinen ja ihaili luostarielämää. Kerran\nhyrähti hän itkuun puhuessaan siitä kanssani. Niin, nyt muistan\nselvästi... Hän oli pieni ja ruma. En tiedä miksi häneen niin kiinnyin,\nmutta se oli arvattavasti hänen sairaloisuutensa tähden. Jos hän olisi\nollut rampa ja kyttyräselkäinen, olisin häneen ehkä vielä enemmän\nrakastunut. Hän hymyili ajattelevasti ja jatkoi: -- Se oli\nkevättunnelma --.\n\nRaskolnikov katsoi jäykästi ja tarkkaavasti sisareen, mutta ei näyttänyt\nkuulleen eikä ymmärtäneen hänen sanojaan. Sitten hän nousi ja suuteli\näitiä, minkä jälkeen hän asettui paikalleen.\n\n-- Sinä pidät hänestä vielä, sanoi äiti liikutettuna.\n\n-- Kenestä? Sinä puhut hänestä. Ei, minusta tuntuu, niinkuin se olisi\ntapahtunut toisessa maailmassa. Ja kaikki, mitä tapahtuu ympärilläni,\ntuntuu siltä kuin ei se tapahtuisi täällä...\n\nHän katsoi tarkasti läsnäolijoihin.\n\n-- Tuntuu siltä kuin näkisin teidät kaikki tuhannen virstan\netäisyydellä... Mutta miksi puhumme tästä ja minkätähden kysytte minulta\nniin paljon? lisäsi hän harmistuneena.\n\n-- Sinulla on kurja huone, Rodja. Se on ruumisarkun näköinen, sanoi\nPulcheria Alexandrovna katkaistakseen kiduttavan hiljaisuuden. --\nOlen varma siitä, että huone on suureksi osaksi syynä sinun\nsurumielisyyteesi.\n\n-- Huone, niin, sitä olen myös itse ajatellut, vastasi hän\nhajamielisenä.\n\n-- Jos tietäisit, äiti, minkä erinomaisen ajatuksen sinä lausuit...\nlisäsi hän ja hymyili.\n\nEi paljoakaan puuttunut, että tämä olisi ollut hänelle vastenmielistä,\nhuolimatta kolmevuotisesta erossa olostaan tämän seuran, näiden\nläheisten sukulaisten kanssa, mahdollisuuden seurauksena keskustella\nviattomasti heidän kanssansa. Mutta oli vielä seikka, jota ei voinut\nlykätä, vaan joka tavalla tai toisella vielä tänään oli ratkaistava ...\nsen hän oli varmasti päättänyt herätessään. Nyt hän iloitsi tästä\nasiasta kuin jostakin neuvosta.\n\n-- ... apropos, Dunja, alkoi hän jälleen vakavasti ja kuivasti, minun\npitää ... tahdon luonnollisesti pyytää sinulta anteeksi mitä sinusta\neilen lausuin; mutta katson velvollisuudekseni muistuttaa sinulle että\nen pääasiassa poikkea ajatuksestani. Jos joku meistä tekee väärin, niin\net ainakaan sinä tee. Jos menet naimisiin Lushinin kanssa, en tunnusta\nsinua enää sisarekseni. Saat valita minun ja hänen välillään.\n\n-- Rodja, Rodja, se on aivan samaa kuin eilen! huudahti Pulcheria\nAlexandrovna. -- Et kai aikonut sanoa itse tekeväsi jotakin, mikä on\nväärin?\n\n-- Rodja, sinä luultavasti edellytät, että minä syystä tai toisesta\nuhraan itseni jonkun edestä. Se ei ole oikein. Menen naimisiin\nyksinkertaisesti itseni tähden, koska se elämä, jota elän, on kuorma.\nToiselta puolen olisin luonnollisesti sangen iloinen, jos voisin olla\nhyödyksi sukulaisilleni. Mutta tällä kannustuksella ei ole mitään\nvaikutusta päätökseeni...\n\n-- Hän valehtelee, ajatteli Raskolnikov. -- Hän on jalomielinen, eikä\ntahdo tunnustaa, että hän aikoo tehdä minulle hyvän työn. Oi, niin\nkatalaa ... hänen rakkautensa ei ole parempi kuin hänen vihansa. Miten\nminä -- halveksin heitä kaikkia!...\n\n-- Lyhyesti ja selvästi, menen naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa,\njatkoi Dunetshka, -- koska kahdesta pahasta asiasta valitsen helpomman.\nAijon kunniallisesti täyttää velvollisuuteni, enkä tahdo ketään pettää.\nMinkä tähden sinä naurat? Dunetshka nousi äkkiä ja hänen silmänsä\nsäkenöivät vihasta.\n\n-- Sinä tahdot siten -- täyttää velvollisuutesi, sanoi hän.\n\n-- Niin, jossakin määrin. Pietari Petrovitsh on selvästi näyttänyt\ntavoissaan, mitä hän odottaa minulta. Hänellä on korkeat ajatukset\nitsestään, mutta toivon, että hän myöskin pitää minua arvossa. Miksi\nsinä taas naurat?\n\n-- Ja miksi sinä punastut? Sinä valehtelet, sisar, sinä tahallasi\nvalehtelet. Sinä et voi kunnioittaa Lushinia. Minä olen hänet nähnyt ja\npuhunut hänen kanssaan. Sinä myyt itsesi rahasta ja teet siten\nhäpeällisen teon. Se ilahduttaa minua, että vielä voit punastua\nhäpeästä.\n\n-- Se ei ole totta, minä en valehtele, huusi Dunetshka menettäen\nkokonaan kylmäverisyytensä. -- En tahtoisi mennä naimisiin hänen\nkanssaan, jos en olisi vakuutettu hänen kunnioituksestaan minua kohtaan\nja myöskin vakuutettu siitä, että minä voin häntä pitää arvossa. Onneksi\nvoin saada siitä varmuuden jo tänään. Mutta jos sinulla olisi oikein,\njos minä todellakin olen päättänyt tehdä häpeällisen teon eikö silloin\nolisi kovasydämistä puhua siten minulle? Miksi vaadit minulta urheutta,\njota ei itselläsikään ole? Se on tyranniutta! Jos joku siinä\nepäonnistuu, olen se ainoastaan minä. En vielä ole tehnyt mitään\nmurhaa!... Miksi katselet minua sillä tavalla? Miksi kalpenet? Rodja,\nmikä sinun on, rakas Rodja?\n\n-- Herra Jumala, hän on saattanut hänet sairaaksi, huudahti Pulcheria\nAlexandrovna.\n\n-- Ei, ei, minua vain alkoi pyörryttää. Hm, mitä se olikaan, jota minun\npiti sanoa?... Nyt tiedän sen... Miten sinä tänään jo voit olla\nvakuutettu siitä, että hän kunnioittaa ja pitää arvossa sinua? Eikö se\nollut niinkuin sanoit? Tahi olenko väärin kuullut?\n\n-- Äiti, näytä hänelle Pietari Petrovitshin kirje, pyysi Dunja.\nVapisevin käsin ojensi Pulcheria Alexandrovna Rodjalle kirjeen. Hän otti\nsen uteliaana, mutta ennenkuin hän luki sen katsoi hän Dunetschkaan ja\nvirkkoi:\n\n-- Se on kuitenkin ihmeellistä, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin uusi\najatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, -- että olen niin kiivas.\nJumalan nimessä mene naimisiin kenen kanssa tahdot! Tuntui siltä kuin\nhän olisi itsekseen puhunut, mutta hän puhui kovasti ja katsoi hämillään\nsisareensa.\n\nVihdoin hän avasi kirjeen ja luki sen kahdesti hitaasti ja tarkasti.\nPulcheria Alexandrovna oli hyvin levoton.\n\n-- On kuitenkin hyvin naurettavaa, sanoi Raskolnikov miettivänä, samassa\nantaen kirjeen takaisin ja kenenkään puoleen suoraan kääntymättä. -- Hän\non lakimies, asianajaja ja kuitenkin kirjoittaa niin huonosti.\n\nHe hengittivät helpommin. He olivat odottaneet kuulevansa jotakin\ntoista.\n\n-- He kirjoittavat kaikki sillä tavalla, sanoi Rasumihin.\n\n-- Oletko lukenut kirjeen?\n\n-- Olen.\n\n-- Olemme näyttäneet sen hänelle, Rodja, alkoi Pulcheria Alexandrovna\nhieman neuvottomana.\n\n-- Se on erästä lajia kansliatyyliä, keskeytti hänet Rasumihin ... he\nkirjottavat oikeusasiakirjojaan sillä tavalla.\n\n-- Oikeusasiakirjojaan. Niin, aivan oikein, oikeusasiakirjansa ja\nliikekirjeensä... Se ei ole niinkään hullusti kirjoitettu, mutta se ei\nmyöskään selitä, että mies olisi mikään stilisti, se on liian\nliikemiesmäistä.\n\n-- Pietari Petrovitsh ei ensinkään salaa sitä, että on saanut ainoastaan\nvähän opetusta. Hän kehuu sitä, että on itse itselleen raivannut tien,\nsanoi Avdotja Romanovna painolla tehden veljen äänen kuulumattomaksi.\n\n-- Noh, entäpä sitten? Jos hän itseään kehuu, on hänellä ehkä syytä\nsiihen ... siitähän en sanokaan mitään. Mutta älä luule, sisar hyvä,\nettä millään tavalla tahtoisin loukata sinua sentähden että esitän näin\nvähäpätöisen huomautuksen. Mutta on vielä eräs kohta kirjeessä, josta\ntahtoisin huomauttaa ja joka ei ole niinkään vähäarvoinen. Siinä on:\n\"Saatte silloin itse vastata seurauksista\"; se on selvä ja tärkeä;\nsitäpaitsi juttelee hän heti lähtevänsä tiehensä, jos minä olisin\nsaapuvilla. Tämä puhe, lähteä tiehensä, merkitsee samaa kuin tahtoa\nhylätä teidät molemmat, jos ette tottele häntä, ja vielä päälle\npäätteeksi hylätä teidät nyt, kun on saattanut teidät tulemaan\nPietariin. No, mitä luulet, voiko sanoa itsensä yhtä loukkaantuneeksi\nLushiniin sellaisista, kuin jos esimerkiksi hän tuolla (hän osoitti\nRasumihinia) tai Sosimov tahi joku muu meistä olisi jotenkin samalla\ntavalla kirjottanut?\n\n-- Ei, ei, vastasi Dunja vilkkaasti, -- tiedän kyllä, että hän ilmaisee\nitsensä naivisti, mutta se ehkä riippuu siitä, että hänellä ei ole\nniinkään helppo kirjottaa...\n\n-- Se on kansliatyyliä ja kun siihen tottuu, ei ole helppo kirjottaa\ntoisin, se on ehkä sen takia tullut enemmän tahdittomaksi kuin on ollut\ntarkoitus. Mutta kirjeessä on vielä eräs kohta, josta tahdon huomauttaa.\nAnnoin leskelle eilen rahaa, tuolle raukalle, sairaalle, onnettomalle\nleskelle, en \"tekosyyllä että ne olisivat käytettävät hautausta varten,\"\nvaan juuri hautaukseen, enkä antanut niitä tyttären käteen, tytön, joka\non tunnettu huonosta elämästään, kuten hän kirjoittaa (ja jonka eilen\nnäin ensimäisen kerran elämässäni), vaan lesken. Tästä kaikesta näkyy\nselvästi, että hän tahtoo vaan mustata minua teidän silmissänne ja\nsaattaa meidät epäsopuisiksi; sen lisäksi osottaa tämä miehen arvoa, ja\nluulenpa ettei hän suinkaan varsin korkealle asetu. Sanon tämän vaan\nsentähden, että sinä ajattelisit sitä ja sentähden että sydämestäni\ntahdon sinulle hyvää...\n\nDunetshka ei vastannut. Hän oli jo edeltäkäsin tehnyt päätöksensä. Hän\nodotti ainoastaan iltaa.\n\n-- Minkä päätöksen olet tehnyt, Rodja? kysyi Pulcheria Alexandrovna,\njoka enemmän kuin koskaan ennen tunsi itsensä onnettomaksi poikansa\nkylmän äänenpainon johdosta.\n\n-- Mitä sinä tuumaat, äiti?\n\n-- Pietari Petrovitsh kirjoittaa, että jos hän tapaa sinut luonamme,\nlähtee hän tiehensä. Mitä aijot tehdä?\n\n-- Sinä, äiti ja Dunja ratkaisette nyt asian. Minä teen, miten parhaaksi\nnäette, lisäsi hän kuivasti.\n\n-- Dunetshka on jo tehnyt päätöksensä ja minä hyväksyn sen\ntäydellisesti, kiirehti Pulcheria Alexandrovna sanomaan.\n\n-- Olen päättänyt Rodja, sydämellisesti pyytää sinua tulemaan luoksemme\nillalla. Tahdotko tulla? sanoi Dunja.\n\n-- Kyllä tahdon.\n\n-- Pyydän myös teitä olemaan niin hyvän ja tulemaan luoksemme kello\nkahdeksan, sanoi hän Rasumihinille. -- Äiti, minä kutsun myöskin herra\nRasumihinin.\n\n-- Se on oikein, Dunetschka. Suuttukoon Pietari Petrovitsh, jos tahtoo,\nsanoi Pulcheria Alexandrovna päättävästi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSamassa silmänräpäyksessä aukeni ovi hiljaa ja nuori tyttö astui sisään\nluoden ujon katseen ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja\nhämmästyneinä. Raskolnikov tunsi hänet heti.\n\nHän oli Sofia Semjonovna Marmeladovna.\n\nRaskolnikov ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä kuin eilen ja hän oli\nsilloin esiintynyt hänelle aivan toisena persoonallisuutena. Hän oli\nsangen nuori, näytti melkein lapselta, ja hänen kasvoillaan väikkyi\navonainen hyvän ilmaus. Kun hän odottamatta näki huoneen täynnä ihmisiä,\ntuli hän sekä neuvottomaksi että menetti tajunsakin, sopersi kuin pieni\nlapsi ja näytti heti tahtovan kääntyä takaisin.\n\n-- Ah, tekö se olette? sanoi Raskolnikov hämmästyen, mutta tuli samalla\nsangen neuvottomaksi. Hänen juolahti heti mieleensä, että äiti ja sisar\nLushinin kirjeestä jo olivat saaneet tiedon eräästä tytöstä, joka \"oli\ntunnettu huonosta elämästään.\" Aivan äskettäin hän oli sanonut, että hän\nei ollut nähnyt tuota tyttöä enemmän kuin yhden kerran, ja nyt tämä\näkkiä astui ovesta sisään. Hän ajatteli myöskin sitä, ettei ollut tehnyt\nvastaväitettä, ilmausta \"huonosta elämästään\" vastaan. Mutta kun hän\nlähemmin katseli tuota olento-raukkaa huomasi hän, että tyttö oli\nmasennettu ja neuvoton, ja kun tämä teki tuskallisen liikkeen\njuostakseen tiehensä, kävi hänen sääliksi.\n\n-- En odottanut teitä, sanoi Raskolnikov hätäisesti ja pidätti hänet\nkatseellaan. -- Istukaa. Tulette luultavasti Katarina Ivanovnan\nkäskystä. Istukaa tänne.\n\nRasumihin, joka istui eräällä oven luona olevista tuoleista, nousi\nSonjan sisään astuessa, antaakseen hänelle tilaa. Raskolnikov aikoi\nalussa osottaa hänelle paikan sohvan nurkassa, missä Sosimov oli\nistunut, mutta ajatteli että olisi liian tuttavallista pyytää tyttöä\nistumaan sohvaan, jota hän käytti vuoteenaan. Hän käski hänet sentähden\nistuutumaan Rasumihinin tuolille.\n\n-- Ja istu sinä tänne, sanoi hän Rasumihinille osottaen hänelle sitä\nsohvan nurkkaa, missä Sosimov oli istunut.\n\nSonja istuutui melkein tuskasta vavisten ja katsoi ujosti molempiin\nnaisiin. Voitiin nähdä, että hänestä tuntui käsittämättömältä se, että\nhän oli saattanut istuutua siihen. Kun tämä ajatus pisti hänen päähänsä,\nnousi hän heti, kääntyen suuresti hämmentyneen Raskolnikovin puoleen.\n\n-- Minä ... minä ... tahdon ainoastaan silmänräpäyksen vaivata teitä,\nalkoi hän änkyttäen. -- Tulen Katarina Ivanovnan luota. Hänellä ei ollut\nketään muuta lähettää. Hän on käskenyt minun pyytää teitä tulemaan\nhuomisaamuna varhain messuun, sielumessuun ja sitten ... tulemaan\nmeille ... hautajaisaterialle... Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian.\n\n-- Kiitän, koetan tehdä parhaani. Mutta istukaa. Teillä ei kai ole niin\nkiirettä? Viivytän teitä ainoastaan pari minuuttia.\n\nHän ojensi tuolin lähemmäksi Sonjaa. Hän istuutui luoden katseensa alas.\nRaskolnikovin kalpeat kasvot tulivat tulipunaisiksi. Hän oli ikäänkuin\nmuuttunut ja hänen silmänsä loistivat.\n\n-- Äiti, sanoi hän lujalla äänellä, tämä on Sofia Semjonovna\nMarmeladova, onnettoman Semjon Saharovitsh Marmeladovin tytär, saman\nmiehen jonka yli ajettiin minun läsnäollessani ja josta minä jo olen\nkertonut...\n\nPulcheria Alexandrovna katsoi Sonjaan silmiään räpäyttäen. Vastoin\npelkoansa Rodjan ankaran ja vaativan äänenpainon tähden ei hän voinut\nkieltäytyä tästä tyydytyksestä. Dunetshka loi vakavan ja kummallisen\nkatseen tyttö raukkaan. Sonja ei kohottanut katsettaan, kun Raskolnikov\nesitti hänet heille, vaan tuli yhä enemmän hämilleen.\n\n-- Tahdon kysyä teiltä, jatkoi Raskolnikov, -- miten te olette kotonanne\njärjestäneet. Eikö teitä ole häirinnyt poliisi esimerkiksi?\n\n-- Ei, kaikki on mennyt hyvin, mutta naapurit ovat pahoja --.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Koska ruumis on ollut siellä niin kauvan. On niin kuuma ilma ...\nviemme hänet kirkkomaan hautakappeliin illalla. Katarina Ivanovna pyytää\nteitä tekemään meille sen kunnian, että huomenna tulette sielumessuun\nkirkkoon ja senjälkeen seuraatte kotiin ja otatte osaa hautausateriaan.\n\n-- Hän tahtoo siis viettää muistojuhlaa?\n\n-- Niin, hän tarjoo ainoastaan kylmää ruokaa. Hän on käskenyt minun\nkiittämään teitä avustanne, jonka hän sai eilen. Jos ette olisi\nosottanut meille niin suurta hyvyyttä, emme olisi voineet haudata häntä.\n\nTytön huulet ja leuka vapisivat suonenvedontapaisesti, mutta hän\nhillitsi itsensä ja loi silmänsä lattiaan.\n\nKeskustelun aikana katsoi Raskolnikov häneen tarkasti. Ne olivat laihat,\nsurulliset, kalpeat ja jotenkin säännöttömät kasvot, terävä nenä ja\nleuka. Ei voitu häntä edes sanoa kauniiksi, mutta hänen siniset silmänsä\nolivat kirkkaat, ja kun ne vilkastuivat, oli ilmaus kasvoilla niin hyvä\nja sydämellinen, että ehdottomasti tunsi mieltymystä häneen. Hänen\nkasvoillaan ja koko hänen olennossaan ilmeni luonteenomainen kuva.\nHuolimatta kahdeksastatoista ikävuodestaan näytti hän vielä melkein\nlapselta.\n\n-- Onko Katarina todellakin siinä tilassa, että hän niillä vähillä\nvaroilla, jotka ovat hänen käytettävänään voi tarjota vieraspidot? kysyi\nRaskolnikov pitentääkseen keskustelua.\n\n-- Ruumisarkku on niin yksinkertainen kuin suinkin ja me olemme jo\narvioineet kulungit. Katarina Ivanovna tahtoo niin mielellään viettää\nmuistojuhlaa.\n\n-- Niin, sen kyllä uskon. Mutta miksi katselette niin tarkasti\nympärillenne huoneessa? Äitini sanoo myöskin, että se on ruumisarkun\nnäköinen.\n\n-- Te annoitte eilen meille kaikki rahanne, sanoi Sonetshka äkkiä\nvapisevin huulin.\n\nRaskolnikovin kurja asunto oli heti herättänyt hänen huomionsa ja nämä\nsanat pääsivät häneltä tahtomattaan. Syntyi hiljaisuus. Dunetshkan\nsilmät muuttuivat ystävällisemmiksi ja Pulcheria Alexandrovna katsoi\nlempeästi Sonjaan.\n\n-- Rodja, sanoi hän nousten, me luonnollisesti syömme päivällisen\ntoistemme seurassa. Tule, Dunetshka ... mutta sinun pitäisi mennä ulos\nvähän kävelylle, Rodja, ja sitten levätä vähän, tule sitten luoksemme.\nOlen peloissani, että olemme rasittaneet sinua.\n\n-- Kyllä, kyllä tulen, vastasi hän. Minulla on sitäpaitsi eräs asia\ntoimitettavana.\n\n-- Et kai sinä aijo syödä yksin? huudahti Rasumihin ja katsoi\nhämmästyneenä häneen. Mikä sinun on?\n\n-- En, minä tulen tietystikin; Voit vielä kai hetken viipyä luonani.\nSinä et kai heti tarvitse häntä, äiti tahi...\n\n-- En, en! Te, Dimitri Prokofjitsh, kai myöskin osotatte meille sen\nilon, että syötte päivällistä kanssamme?\n\nRasumihin kumarsi ilosta loistaen. Silmänräpäyksen ajan he kaikki olivat\nhyvin hämillään.\n\n-- Hyvästi, Rodja. Hyvästi Nastasja!\n\nPulcheria Alexandrovna tahtoi myöskin nyökäyttää Sonjalle, mutta se ei\ntahtonut onnistua, ja hän jätti äkkiä huoneen.\n\nMutta Avdotja Romanovna odotti kunnes hänen vuoronsa tuli ja hän seurasi\näidin jälessä, tehden ystävällisen ja kohteliaan kumarruksen päällään.\n\nSonetshka tuli neuvottomaksi ja vastasi surullisesti ja hätäisesti\ntervehdykseen ja melkein tuskallinen tunne väikkyi hänen kasvoillaan,\nkuin jos Avdotja Romanovnan huomio ja kohteliaisuus olisi tehnyt hänelle\npahaa.\n\n-- Hyvästi, Dunja! huusi Raskolnikov hänen jälkeensä. Ojenna minulle\nkätesi.\n\n-- Olenhan jo sen ojentanut. Oletko jo unohtanut sen? vastasi Dunja ja\nkääntyi ympäri.\n\n-- No, mitä se tekee, ojenna kätesi vielä kerran.\n\nJa hän puristi kovasti sisarensa sormia. Dunetshka hymyili, punastui ja\ntempasi kätensä pois seuratakseen äitiänsä.\n\n-- No, kiitän teitä! sanoi Raskolnikov Sonjalle ja katsoi ystävällisesti\nhäneen, -- nyt tahdomme toivottaa vainajalle ikuista autuutta ja\nelossaolijat eläkööt! Eikö totta? Onhan se niin?\n\nSonja tuijotti hämmästyneenä Raskolnikoviin. Hänen kasvonsa muuttuivat\näkkiä iloisiksi. Hän loi vuorostaan läpitunkevan katseen tyttöön ja\najatteli, mitä tytön manalle mennyt isä oli kertonut hänen kohtalostaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Jumalani, Dunetshka, tunnen itseni sangen iloseksi, että pääsimme\nulos, sanoi Pulcheria Alexandrovna heti kun olivat ennättäneet kadulle.\n--Sitä en koskaan ajatellut vaunussa eilen, että tulisin iloseksi siitä.\n\n-- Olen varma siitä, että hän on vielä hyvin sairas. Hänen terveytensä\nehkä on kärsinyt siitä, että hänellä on ollut huolta meidän tähtemme.\nJos otamme sen huomioon, voimme antaa hänelle paljon anteeksi.\n\n-- Mutta sinähän et juuri ole ollut myöntyväinen, katkasi hänet äiti\ntulistuneesta ja vilkkaasti. Katsos, kun istuin ja katselin teitä\nmolempia, huomasin sinun olevan hänen kaltaisensa, ei niin paljon\nulkonaisesti kuin sisäisesti. Te olette molemmat surumielisiä,\npessimistisiä, kiivaita, ylpeitä ja jaloja. --Eihän ole\najateltavissakaan, että Rodja olisi itsekäs, uskot kai sen, Dunetshka?\nMutta ajatellessani, mikä meitä illalla odottaa, kauhistun.\n\n-- Älä ole levoton äiti.\n\n-- Mutta ajattele, Dunja, millaisessa asemassa olemme. Ajattele, jos\nPietari Petrovitsh peräyttää sanansa! huudahti Pulcheria\nAlexandrovna-raukka varomattomasti.\n\n-- Siinä tapauksessa emme ole mitään hänessä menettäneet, vastasi Dunja\nhalveksivalla äänellä.\n\n-- Oli parasta, että läksimme tiehemme, jatkoi äiti. -- Hänellä näytti\nolevan kiireellistä tehtävää. Hänen huoneessaan oli tavattoman kuuma.\nMutta joka tapauksessa on täällä kadulla yhtä kuumaa. Herra Jumala, mikä\nkaupunki tämäkin on! Odota vähän! Etkö voi välttää ihmisiä. He tuuppivat\nsinut kumoon ... tuolla kulettavat he pianoa... he aina menevät\ntielle... Tuon tytön takia olen myöskin peloissani.\n\n-- Minkä tytön?\n\n-- Sofia Semjonovnan, joka oli siellä.\n\n-- Miksi äiti on peloissaan hänen tähtensä?\n\n-- Minä aavistan, Dunja. Usko minua, jos tahdot, mutta hänen sisään\nastuessaan käsitin, että tässä meillä on selitys kaikkeen.\n\n-- Ei, ei suinkaan. Äidillä on usein niin naurettavia aavistuksia. Rodja\nei ole koskaan ennen nähnyt tyttöä kuin eilen ja tuskin tunsi häntä, kun\nhän astui huoneeseen tänään.\n\n-- Saat nähdä vielä! Hän saattoi minut sangen levottomaksi. Oikein\npelästyin, kun hän katsoi minuun. Saatoin tuskin istua hiljaa, kun Rodja\nsanoi meille hänen nimensä... Pietari Petrovitshhan myöskin kirjoitti\nhänestä... Hän piti tyttöä arvossa.\n\n-- Niin, kirjoitetaan niin paljon. Meistä kirjotettiin myöskin\nerityistä, äiti on varmaan jo unohtanut sen. Mitä minä käsitän, olen\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että hän on hyvä tyttö. Kaikki muu on\nvain juorua.\n\n-- Sitä tahdon minäkin toivoa.\n\n-- Pietari Petrovitsh on takanapuhuja! Nämä sanat pääsivät Dunjalta\nvasten tahtoa.\n\n-- Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, sanoi Raskolnikov ja veti\nRasumihinin ikkunan luo.\n\n-- Saanko sanoa Katarina Ivanovnalle, että tulette? sanoi Sonja äkkiä\naikoen poistua.\n\n-- Odota vähän, Sofia Semjonovna. Meillä ei ole mitään salaisuuksia\nettekä te häiritse meitä. Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa\nkanssanne. Hän kääntyi uudestaan Rasumihinin puoleen. -- Tunnethan\nhänet ... mikä hänen nimensä taas onkaan ... Porfyrius Petrovitsh.\n\n-- Me olemme sukua keskenämme. Miksi kysyt sitä? lisäsi Rasumihin\nvilkkaasti ja uteliaasti.\n\n-- Hänellähän on tuo juttu, murhajuttu?\n\n-- Niin ... sitten vielä... Rasumihin tirkisti hämmästyneenä häneen.\n\n-- Hän on kuulustellut heitä, jotka ovat pantanneet omaisuuttansa\nvanhukselle? Minulla on myös muutamia pikkuesineitä siellä, mutta ne\novat minulle kallisarvoisia. Sormus, jonka sisareni antoi erotessani ja\nhopeakello jonka olen perinyt isältäni. Mitä minun nyt pitää tehdä? En\nmillään muotoa hävittäisi niitä. Olin peloissani, että äitini kysyisi\nkelloa. Siinä on kaikki, mitä meillä on isäni omaisuudesta. Mitä minun\non tehtävä? Neuvo minua! Tiedän että meidän täytyy kääntyä\npoliisikonttorin puoleen. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan\nPorfyriuksen puoleen? Tahdon saada asian ratkaistua niin pian kuin\nmahdollista. Saatpas nähdä, että äiti kysyy kelloa päivällispöydässä.\n\n-- Älä lähde poliisikonttoriin, vaan Porfyriuksen luo! huudahti\nRasumihin syvästi liikutettuna. -- Ah, miten se minua ilahduttaa!\nMenkäämme heti hänen luokseen. Hän asuu tässä lähellä.\n\n-- Menkäämme.\n\n-- Hän tulee erittäin iloseksi saadessaan tutustua sinuun. Eilen\nviimeksi puhuin sinusta hänen kanssaan. Sinä siis tunsit tuon vanhan\nvaimon ... sehän oli erittäin hauskaa, ah ... Sofia Ivanovna...\n\n-- Sofia Semjonovna, oikaisi Raskolnikov. Sofia Semjonovna, hän on minun\nystäväni, Rasumihin, sangen hyvä ihminen...\n\n-- Ehkä meidän pitäisi nyt mennä... alkoi Sonja uudestaan katsomatta\nRasamihiniin ja tullen yhä enemmän neuvottomaksi.\n\nMenkäämme sitten, sanoi Raskolnikov, tulen luoksenne tänään Sofia\nSemjonovna, sanokaa minulle, missä asutte?\n\nHän vältti tytön katsetta ja hänellä näytti olevan kiire. Sonja sanoi\nhänelle osotteensa ja punastui. He menivät yhdessä ulos.\n\n-- Etkö sulje ovea? lausui Rasumihin, kun he seisoivat rappusilla.\n\n-- En koskaan!... En kahteen vuoteen ole sulkenut sitä. Onnellisia\nihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa! sanoi hän hymyillen Sonjalle.\n\nHe pysähtyivät portin luona.\n\n-- Teidän tienne menee oikealle, Sofia Semjonovna. Miten saatoitte\nlöytää tänne? sanoi hän, mutta tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut\naivan toista mielessä. Hän tahtoi vielä kerran katsoa tytön kirkkaita,\nrauhallisia silmiä, mutta hän ei tahtonut siinä oikein onnistua.\n\n-- Tehän sanoitte osotteenne Poletshkalle eilen.\n\n-- Poljalle, aivan niin, se on totta. Pikku Poletshkahan ... on\nsisarenne?\n\n-- On. Olen ennen kuullut isäni puhuvan teistä, mutta en ollut kuullut\nnimeänne ... isäni sanoi, ettei hän itsekään tiennyt... Sain tietää\ntänään ja kun tulin portille kysyin minä: \"Asuuko Rodion Romanovitsh\nRaskolnikov täällä?\" Mutta hyvästi nyt, sanon Katerina Ivanovnalle...\n\nTyttö oli iloissaan päästessään eroon ja katosi lähimmän nurkan taa. Hän\nsaattoi nyt ajatella, miten hän oli elänyt, punnita jokaista sanaa,\njonka oli lausunut, ja unohtaa jokaisen sanan muistostaan. Ei koskaan,\nei koskaan hän ollut tuntenut sellaista tunnetta. Uusi maailma oli äkkiä\navautunut hänen sieluunsa. Äkkiä juolahti hänen mieleensä että\nRaskolnikov tahtoi itse tulla hänen luoksensa, ehkä hän tulee jo tänään,\nehkä piankin.\n\n-- Ettei vain tulisi tänään, oi, ettei vain tänään, änkytti hän\nraskaalla mielellä ikäänkuin lapsi, joka on suruissaan. Jumalani, hän\ntulee luokseni ... huoneeseeni... Oi Jumalani.\n\nSiinä silmänräpäyksessä hän luonnollisesti ei voinut huomata erästä\nvierasta herraa, joka oli melkein hänen kantapäillään. Hän oli seurannut\nhäntä aina siitä saakka kun hän astui ulos portista. Samalla kertaa kun\nkaikki kolme seisoivat käytävällä, oli tämä herra mennyt ohi ja kun hän\nkuuli Sonjan sanovan: \"Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?\"\nhätkähti hän ja kääntyi katsomaan heitä kaikkia, mutta etenkin\nRaskolnikovia, jota Sonja oli sanoillaan tarkottanut. Hän katsoi\ntarkasti rakennusta ja painoi sen mieleensä. Sitten jatkoi hän matkaansa\nkenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta hänen askeleensa olivat\npitkäveteiset ja hänen liikkeissään oli jotakin matelevaista. Hän odotti\nSonjaa huomatessaan, että hän erosi ja otaksuessaan, että hän aikoi\nkotiin.\n\n-- Minne hän mennee? Olen kerran ennenkin nähnyt nuo kasvot, ajatteli\nhän, siitä tahdon vielä ottaa selvää... Kun hän oli tullut kulmaukseen\nkiirehti hän toiselle puolen katua, kääntyi ympäri ja näki Sonjan\ntulevan mitään huomaamatta. Hän ei jättänyt Sonjaa näkyvistään, vaan\nseurasi häntä koko matkan.\n\nMies oli noin viisikymmen vuotias, keskikokoinen, vahvarakenteinen ja\nleveäharteinen mies. Hänen pukunsa oli soma ja hän näytti varakkaalta\nmieheltä. Leveät kasvot eivät olleet epämiellyttävät, ja iho oli\npunakka. Tuuhea, vaalea tukka oli vähän harmaantunut, ja parta hieman\nenemmän. Hänen silmänsä olivat siniset ja kylmät, mutta viisaan\nnäköiset. Hän näytti olevan hyvin säilynyt mies, ja näytti nuoremmalta\nkuin hän todellisuudessa oli.\n\nKun Sonja oli tullut kanavan luo, huomasivat he molemmat olevansa yksin\nkäytävällä. Hän saattoi nyt paremmin tarkata Sonjaa ja näki selvästi,\nettä hän kävi ajatuksissaan. Kun Sonja oli ehtinyt rakennuksen luo,\nvalitsi hän rapun oikealla, talon kulmassa.\n\n-- Ha, mutisi tuntematon ja seurasi hänen jälessään. Nyt vasta huomasi\nSonja hänet. Hän nousi neljänteen kerrokseen ja soitti ovea n:o 9, johon\noli kirjoitettu liidulla: \"Kapernaumov, räätäli.\"\n\nAha! toisti tuntematon hämmästyen kohtauksesta, minkä jälkeen hän soitti\novea, joka oli merkitty n:o 8. Molemmat ovet olivat noin kuuden askeleen\netäisyydellä toisistaan.\n\n-- Asutteko Kapernaumovin luona, sanoi hän hymyillen Sonjalle. Eilen hän\nkäänsi liivini. Minä asun tässä Gertrud Karlovna Rösslichin luona ... se\noli kummallinen sattuma. Sonja katsoi tutkien häneen.\n\n-- Olemme niin muodoin naapureja, jatkoi tuntematon. Olen ainoastaan\nkolme päivää ollut kaupungissa. Hyvästi!\n\nSonja ei vastannut. Ovi avattiin ja hän kiirehti huoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkalla Porfyriuksen luo näkyi Rasumihinissa voimakasta\nmielenliikutusta.\n\n-- Olen sangen ilonen, veljeni, sanoi hän useampia kertoja, -- oli\nhauskaa!... olen sangen iloinen.\n\n-- Mistä sinä oikeastaan iloitset? ajatteli Raskolnikov.\n\n-- Minähän en tiennyt, että sinäkin olet pantannut jotakin tuolle\nvanhalle akalle. Onko siitä pitkä aika, kun viimeksi olit hänen luonaan?\n\n-- Koska viimeksi kävin siellä! Raskolnikov vaikeni ja oli\najattelevinaan. -- Niin, nyt tiedän! Luulen että olin kolme päivää ennen\nhänen kuolemaansa hänen luonaan. En voi vieläkään lunastaa panttejani,\nsillä minulla ei ole kuin rupla rahaa jälellä, saan kiittää kirottua\nkuumekohtausta, joka minulla oli eilen!...\n\nHän mainitsi kuumekohtauksen erityisellä painolla.\n\n-- Se oli siis sentähden, kun sinä sillä kertaa niin ... hämmästyit,\nsanoi Rasumihin. Kuumeesi kestäessä sinä haaveksit yhä sormuksista ja\nvitjoista. Nyt käsitän kaikki.\n\n-- Aha, siis on tämä ajatus iskenyt myös heidän päähänsä, ajatteli\nRaskolnikov. Tämä ihminen tahtoisi ristiä itsensä minun tähteni ja\nkuitenkin hän on iloinen siitä, että kaikki oli tullut selväksi.\n\n-- Luuletko, että tapaamme hänet? sanoi hän ääneen.\n\n-- Luulen, että tapaamme, vakuutti Rasumihin. -- Hän on kunnon mies\nveikkoseni, uskotko! Hän on hyvin epäluulonen, skeptikko, kyynikko,\npitää toisten uskottelemisesta, se on nenästä vetämisestä. Mutta asiansa\nhän käsittää perinpohjin. Viime vuonna keksi hän murhamiehen vaikka ei\njälkiäkään ollut näkyvissä. Hänellä on hyvä halu tutustua sinuun.\n\n-- Mistä sen päätät?\n\n-- Se ei ole sentähden ... katsos, sittenkuin sairastuit, olen usein\npuhunut sinusta, ja kun sain tietää, että olosuhteesi eivät salli\nsinun jatkaa lakitieteellisiä opintoja, arveli hän, että se olisi suuri\nsynti sinulle. Minä päätin siitä ... niin, tietystikin kaikki, en\nainoastaan ... eilen on Sametov myös ... voitko ajatella, Rodja, niin\nminä juovuspäissäni eilen riitelin kotiin mennessämme ... olen nimittäin\npeloissani siitä, mitä sinä Jumala ties ajatteletkaan.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? He pitivät minua luultavasti vähämielisenä. Ehkä\nheillä oli oikein. Hän hymyili väkinäisesti.\n\n-- Niin ... niin ... lorua! Se on, ei... Oh, katsos, me tappelimme\nollessamme hutikassa. Tyhmyyksiä kaikki.\n\n-- Miksi pyydät itseltäsi anteeksi? Kaikki on niin vastenmielistä, sanoi\nRaskolnikov liian hienotunteisesti. Se oli osaksi teeskentelyä.\n\n-- Käsitän kyllä aivan hyvin. Vakuutan sinulle että, käsitän sen. On\nsuuri häpeä sanoa jotakin sellaista...\n\n-- Noh, älä puhu siitä, onko se suuri häpeä!\n\nMolemmat vaikenivat. Rasumihin oli tavattoman ilonen. Raskolnikov\nhuomasi sen ja häntä inhotti. Se, mitä Rasumihin äskettäin oli kertonut\nPorfyriuksesta, saattoi hänet myös levottomaksi.\n\n-- Hänen edessään saa myöskin olla olevinaan sairas ... ja niin\nluonnollisesti kuin mahdollista. Hänen sydämensä sykähteli ja hänen\nposkensa olivat kalpeat. Olisi luonnollisesti parasta, jos ei tarvitsisi\nilmaista ensinkään itseään, itsepäisesti karttaa kaikki ... ei, se\nolisi luonnollista... No, tuli mitä tahansa ... saamme nähdä ... aivan\npian ... ehkä teen tyhmästi mennessäni sinne? Eikö hyttynen itsestään\nlennä valoa kohti? Miten sydämeni lyö ... se ei ensinkään kelpaa.\n\n-- Tuossa harmaassa talossa hän asuu, sanoi Rasumihin.\n\n-- Tärkeintä on, tietääkö Porfyrius, että eilen olin tuon vanhan noidan\nasunnossa ... ja puhuin verestä. Siitä otan selvän heti, kun tulen\nsisään. Saatan sen ehkä huomata hänen naamastaan, muuten ... saattaisin\nolla mennyttä kalua ... otan selvän siitä.\n\n-- Tiedätkö, sanoi hän ja hymyili veitikkamaisesti, olen selvästi\nhuomannut, että sinä sitten eilisen olet ollut erinomaisen liikutetussa\nmielentilassa.\n\n-- Minä? En ensinkään ole liikutettu, sanoi Rasumihin, mutta säpsähti\nkysymyksestä.\n\n-- Aivan varmaan, veikkoseni, sen huomaa helposti sinusta. Istuit\ntuolilla, missä sinulla koskaan ei ole tapana istua, kaukana syrjässä ja\nhypähdit äkkiä ylös ilman syytä, ikäänkuin sinulla olisi ollut\nsuonenveto. Milloin olit surumielinen, milloin erinomaisen ilonen ja\nolit niin makea kuin puhtain sokeri. Sinä punastuit ja erittäinkin\nsilloin, kun sait päivälliskutsun.\n\n-- Valehtelet!... Mitä sinä oikeastaan tarkotat?\n\n-- No, miksi vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin koulupoika? Nyt\npunastut taas!\n\n-- Sitten olet aika aasi!\n\n-- Miksi tulet niin neuvottomaksi, Romeo! Kerron sen jossakin, ha, ha\nha! ja äiti nauraa ... ja...\n\n-- Mutta onko se todellakin vakaumuksesi? Mitä se merkitsee? Rasumihin\ntuli aivan hämilleen ja kylmät väreet karmivat kauhusta hänen\nselkäpiitään. -- Mitä ajattelet sanoa heille? Minä, veli ... hyi, mitä\nsinä juttelet!\n\n-- Olet punanen kuin ruusu. Jospa tietäisit, miten kauniilta näytät!\nRomeo in folio! Entä miten soma oletkaan! Oletpa vielä pessyt itsesi\npuhtaaksi tänään, puhdistanut kyntesikin, eikö totta! Koska ennen olet\nitseäsi niin vaivannut. Kumarruppas, luulen että olet pumadalla\nhiuksesikin rasvannut!\n\n-- Sika!\n\nRaskolnikov nauroi ääneensä saapuessaan Porfyrius Petrovitshin asunnon\novelle. Se oli juuri hänen tarkoituksensa. Huoneen sisällä voitiin\nkuulla, että hän nauroi eteisessä.\n\n-- Ei sanaakaan enää -- muuten lyön sinut mäsäksi! kuiskasi Rasumihin\nravistaen häntä kiivaasti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSisään astuessaan näytti Raskolnikov henkilöltä, joka suurella vaivalla\npidättää aika naurua. Hänen taakseen ilmestyi pitkä Rasumihin, joka oli\naivan punanen vihasta ja häpeästä. Sekä hänen kasvonsa että hänen\nkäytöksensä olivat tällä hetkellä nauruhermoja kutkuttavat ja\nsynnyttivät Raskolnikovissa ilosuutta.\n\nHuoneen omistaja seisoi keskellä permantoa ja katseli heitä kysyvästi.\nRaskolnikov ojensi hänelle kätensä samalla ilmeisesti ponnistellen\nnaurua vastaan. Mutta tuskin oli hän sanonut paria sanaa, ennenkuin hän\ntahtomattaan tuli katsoneeksi Rasumihiniin ja silloin alkoi hän nauraa\nuudelleen. Se kiihkeä suuttumus, mikä Rasumihinissa syntyi tämän\nsydämellisen naurun johdosta, vaikutti sen, että kohtaus näytti vallan\nluonnolliselta. Rasumihin näytti vallan auttavan Raskolnikovia hänen\nsuunnitelmissaan.\n\n-- Piru vieköön! huusi Rasumihin lyöden nyrkkinsä pieneen pyöreeseen\npöytään, jolla oli äsken tyhjennetty teelasi. Pöytä särkyi ja pirstaleet\nlensivät ympäri huonetta.\n\n-- Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka maksaa minulle särjetyt esineeni?\nhuudahti Porfyrius Petrovitsh ilosella äänellä.\n\nRasumihin, joka oli vallan nolostunut lyötyään säpäleiksi pöydän ja\nlasin, käänsi selkänsä hänelle, sylki kiihtyneenä ja katseli synkästi\nikkunasta. Sametov, joka oli istunut eräässä nurkassa vierasten sisään\ntullessa, nousi ja odotti jotakin enempää. Hän väänsi suunsa hymyyn,\nmutta katseli epäilevästi koko kohtausta ja näytti hieman alakuloselta\nRaskolnikovin nähdessään. Sametovin odottamaton läsnäolo teki\nRaskolnikoviin epämielusan vaikutuksen.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi hän hieman alakulosena; -- nimeni on\nRaskolnikov.\n\n-- Minua huvittaa tutustua teihin. Mikä hänen on? Eihän hän edes aijo\ntervehtiäkään meitä, sanoi Porfyrius Petrovitsh osottaen Rasumihia.\n\n-- Minä en käsitä, miksi hän on niin raivostunut minulle. Minä vain\nsanoin hänelle tiellä, että hän oli Romeon kaltanen ja todistin sen\nmyös. Muuta se ei ollut.\n\n-- Sinä olet aasi! huudahti Rasumihin silti kääntymättä.\n\n-- Hänellä on mahtanut olla oikeutettu syy suuttua niin yhdestä ainoasta\nsanasta, sanoi Porfyrius nauraen.\n\n-- Alatko sinäkin nyt? Menkää helvettiin kaikki! keskeytti Rasumihin\nitsensä, nauroi toisten mukana ja meni niin ilosena, kuin ei mitään\nolisi tapahtunut, Porfyriuksen luo. -- Nyt voinee tuo juttu loppua.\nTässä on ystäväni, Rodion Romanovitsh Raskolnikov, joka on kuullut\npaljon puhuttavan sinusta ja joka haluaa tutustua sinuun. Hän tahtoo\npyytää neuvoa sinulta. Ah, Sametov, oletko sinä täällä? Koska te olette\ntutustuneet?\n\n-- Mitähän tämä merkinnee? ajatteli Raskolnikov levottomasti.\n\n-- Eilen ollessamme sinun luonasi, vastasi Sametov avomielisesti.\n\nPorfyrius oli vielä aamupuvussaan, yönutussaan ja tohveleissa. Hän oli\nviidenneljättä vuotias, pieni, tanakka ja parraton. Hänen pyöreää\npäätänsä peitti lyhyeksi leikattu tukka, ja kasvoissa oli kellertävä\nväri. Silmiä peitti puoleksi melkein valkoset, räpäyttävät silmäluomet,\njotka antoivat niille sen ilmeen kuin hän alituisesti olisi iskenyt\nsilmää jollekin.\n\nHänen silmiensä katse oli huomattava vastakohta hänen koko ruumiillensa,\njossa oli vivahdus naisellisuutta.\n\nKun Porfyrius Petrovitsh kuuli, että vieraalla oli asiaa, pyysi hän tätä\nheti istuutumaan sohvalle, istuutui itse toiseen nurkkaan ja kiinnitti\nhäneen katseen, jossa ilmeni tuo vakava, keskitetty tarkkaavaisuus, joka\nhelposti voi saattaa toisen hämilleen.\n\nRaskolnikov esitti asiansa lyhyeen ja selvästi, ja sai silloin\ntilaisuuden tarkastella Porfyriusta tarkemmin. Porfyrius Petrovitsh ei\nsiirtänyt katsettaan hänestä koko aikana hänen puhuessaan. Rasumihin oli\nistuutunut heitä vastapäätä saman pöydän ääreen ja seurasi suurella\nmielenkiinnolla keskustelun kulkua. Vihdoin sanoi Porfyrius:\n\n-- Teidän tulee jättää poliisikonttoriin siten kuuluva kirjelmä, että\nolette kuullut puhuttavan murhasta ja siis pyydätte, että se\ntutkintotuomari, joka käsittelee asiaa, ottaisi tiedon niistä esineistä,\njotka kuuluvat teille ja että haluatte saada ne takasin.\n\nRaskolnikov koetti tulla alakuloseksi ja lausui:\n\n-- Mutta surullisinta koko asiassa on se, ettei minulla tällä hetkellä\nole rahaa. Aijoin nimittäin vain antaa tiedoksi, että nuo esineet ovat\nminun ja että minä toisen kerran saadessani rahaa...\n\n-- Se on vallan samantekevää. Voitte myös kirjottaa siten minulle.\n\n-- Tavalliselle vaiko leimapaperille? kiiruhti Raskolnikov kysymään; hän\nnäytti kiinnittävän erikoista huomiota rahakysymykseen.\n\n-- Ah, voitte kirjottaa sen karkealle paperille, jos niin haluatte.\n\nPorfyrius Petrovitsh katsoi häneen terävästi ja räpäytti silmäluomiaan\naivan kuin iskien silmää hänelle. Ja Raskolnikovista tuntui myös siltä\nkuin olisi Sametovkin iskenyt silmää hänelle.\n\n-- Hän tietää kaikki! johtui hänen mieleensä salaman lailla.\n\n-- Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä moisen pikkuasian vuoksi, jatkoi\nhän. -- Panttaamani esineet ovat korkeintaan viiden ruplan arvoset,\nmutta ne ovat kallisarvoisia muistoja, ja minun täytyy tunnustaa\ntulleeni sangen surulliseksi saadessani tietää...\n\n-- Siksi sinä eilen jouduit suunniltasi, kun minä kerroin Sosimoville,\nettä Porfyrius kuulustaa kaikkia, joilla oli pantteja vanhuksella, sanoi\nRasumihin.\n\nRaskolnikov heitti häneen raivoisan silmäyksen, mutta hillitsi kuitenkin\nitsensä ja sanoi hänelle:\n\n-- Sinä näyt tekevän pilaa minusta, veikkoseni. Ehkä minä pidän liian\nsuurta ääntä näistä sinun silmissäsi merkityksettömistä esineistä, mutta\nsinun ei silti tarvitse pitää minua egoistisena. Minun silmissäni eivät\nnämä pikkuesineet ole mitään pikkuasioita. Minä sanoin sinulle äsken,\nettä tuo hopeakello on ainoa muisto isäni omaisuudesta. Äitini on tullut\ntänne, sanoi hän Porfyriukselle, ja jos hän saisi tietää, jatkoi hän\nkääntyen taas Rasumihinin puoleen ja koettaen saada äänensä värisemään\n-- että kello on kadonnut, joutuisi hän epätoivoon.\n\n-- Ah, enhän minä tarkottanut mitään pahaa, päinvastoin! lausui\nRasumihin loukkaantuneena.\n\n\"Ihmettelen, näyttelinköhän oikein?... Oliko se aivan luonnollista?...\nEnkö mennyt liiallisuuksiin?\" ajatteli Raskolnikov vavisten itsekseen.\n\"Viimeinen lause oli joka tapauksessa tarpeeton.\"\n\n-- Koska tuli rouva äitinne kaupunkiin? kysyi Porfyrius.\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Teidän kapineenne eivät mitenkään joudu hukkaan. Minä olen jo kauvan\nodottanut teidän tuloanne.\n\nAivan kuin ei olisi sanonut mitään huomattavampaa, työnsi hän tuhkakupin\nRasumihinille, joka sydämettömästi tahrasi maton paperossistaan\npudottamallaan tuhalla. Raskolnikov vavahti, mutta Porfyrius ei\nnäyttänyt huomanneen sitä. Hän puuhasi ainoastaan Rasumihinin paperossin\nkanssa.\n\n-- Odotitko sinä häntä? Tiesitkö sinä, että hän oli pantannut jotakin\ntuolle vanhukselle? lausui Rasumihin.\n\nPorfyrius katsoi Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi:\n\n-- Molemmat teidän kapineenne, sormuksen ja kellon oli vanhus käärinyt\npaperipalaseen ja paperissa oli teidän nimenne, lyijykynällä\nkirjotettuna, sekä päivänmäärä, jolloin nämä esineet oli jätetty\nhänelle.\n\n-- Miten te kiinnitätte huomionne kaikkeen! sanoi Raskolnikov\nalakulosesti hymyillen, samalla koettaen katsoa häntä rohkeasti silmiin.\n-- Minä huomautan tämän vain siksi, koska siellä luultavasti oli paljon\nmoisia esineitä ja te vaivoin olette muistanut kaikki nimet ... ja ...\n(se oli tyhmää, miksi lisäsin sitä).\n\n-- Kaikki ne, joilla on ollut pantteja, ovat ilmottautuneet. Te olitte\nainoa, joka puuttui, vastasi Porfyrius tuskin huomattava ivan värähdys\näänessään.\n\n-- Minä en ole ollut terve.\n\n-- Sen tiedän. Olenpa myös kuullut, että olette ollut sangen liikutettu.\nTe olette vieläkin sangen kalpea.\n\n-- Minä en ole ollenkaan kalpea, päinvastoin olen aivan reipas, sanoi\nRaskolnikov muuttuneella äänellä. Viha kiehui hänessä, eikä hän voinut\nkauvemmin hillitä itseään. \"Ja vihassa kavallan itseni,\" pälkähti hänen\npäähänsä; \"miksi he minua kiusaavat?\"\n\n-- Sinä et ole vallan terve, sanoi Rasumihin. -- Eilen sinä hourailitkin\ntoisinaan... Ajattelehan Porfyrius, hän tuskin voi seistä jaloillaan ja\nhiipi kuitenkin ulos heti kun minä ja Sosimov käänsimme hänelle\nselkämme. Ja sitä paitsi oli hän syyntakeettomassa tilassa.\n\n-- Siis mitä täydellisimmässä houretilassa? Onko moista kuultu ennen! ja\nPorfyrius puisti päätään.\n\n-- Ah, pötyä! Älkää uskoko häntä ... ei, älkää uskoko häntä ollenkaan!\nhuudahti Raskolnikov raivoissaan. Tuntui siltä kuin Porfyrius Petrovitsh\nei olisi kuullut noita omituisia sanoja.\n\n-- Miten voit sinä lähteä ulos, ellet ollut houreissa? huusi Rasumihin\nkiivastuneena. -- Miksi läksit? Mitä varten?... Ja miksi niin salasesti?\nOliko se terveen ajatusta? Nyt, kun kaikki vaara on ohi; puhun sinulle\njo vallan suoraan!\n\n-- He vaivasivat minua molemmat sangen suuresti, sanoi Raskolnikov\npilkallisella äänellä Porfyriukselle, -- ja minä juoksin tieheni\nvuokratakseni itselleni uuden asunnon, niin etteivät he tietäisi\nolinpaikastani. Otinpa mukaani jokusen määrän rahaakin. Herra Sametov\nnäki ne. No, herra Sametov, olinko eilen järjissäni vai puhuinko\nhoureissa? Nythän te voitte ratkasta taistelun.\n\nHänen teki mielensä kuolettaa Sametov tällä hetkellä, sillä tämän katse\nja vaikeneminen olivat hänestä yhtä vastenmieliset.\n\n-- Minun mielipiteeni mukaan te eilen puhuitte sekä viisaasti että\nviekkaasti. Te olitte vain sangen kiihtynyt, vastasi Sametov kuivasti.\n\n-- Ja tänään kertoi Nikodin Fomitsh, että hän tapasi teidät sangen\nmyöhään eilen illalla erään virkamiehen luona, jonka yli oli ajettu...\n\n-- No, siinä sen näet, sanoi Rasumihin. -- Olitko sinä täydessä\ntajussasi, antaessasi leskelle viimeset roposi hautausta varten.\n\n-- Olen ehkä löytänyt aarteen, josta et sinä tiedä mitään, ja siksi olin\neilen niin antelias... Minä pyydän anteeksi, sanoi hän värisevin huulin\nPorfyriukselle, -- että olemme vaivanneet teitä näin kauvan tällä\nlorupuheellamme.\n\n-- Ette tietystikään, päinvastoin ... ette ollenkaan! Jospa vain\ntietäisitte, miten paljon te kiinnitätte mieltäni! Minua ilostuttaa,\nettä te vihdoinkin olitte niin ystävällinen ja tulitte tänne.\n\n-- Juokaamme edes hieman teetä! Johan kurkku kuivuu! huudahti Rasumihin.\n\n-- Sepä oiva tuuma! Me juomme kai kaikki yhdessä. Mutta etkö sinä ehkä\nensin tahtoisi ... jotakin suuhunpantavaa?\n\n-- Mene tiehesi!\n\nPorfyrius Petrovitsh läksi tilaamaan teetä.\n\nAjatukset risteilivät kuin tuulispäät Raskolnikovin päässä. Hän oli\ntavattoman liikutettu.\n\n\"Tätä julkeutta voin tuskin kestää kauvempaa. He eivät edes yritäkään\nsalata epäilyksiään. Ei kai sellasen, joka ei tunne minua, tarvinne\npuhua kanssani Nikodin Fomitshista. Se ei siis enää ole mikään\nsalaisuus, että he seuraavat minua. Jospa he edes tekisivät hyökkäyksen\nsen sijaan että leikkivät kanssani kuin kissa rotan kanssa. Se ei sovi\nsinulle, Porfyrius Petrovitsh. Voisi tapahtua, että minä äkkiä nousisin\nja paljastaisin koko totuuden. Silloin he saisivat tietää, miten minä\nhalveksin heitä!\" Hän hengitti syvään. \"Mutta jos minä vain kuvittelen\nmielessäni! Heidän sanoissaan en tuntenut olevan mitään salattua\najatusta. Mutta ehkä sentään?... Miksi sanoi hän juuri 'vanhuksen\nluona?' Miksi sanoi Sametov, että minä puhuin 'viekkaasti?' Miksi juuri\ntämä sävy? Niin, sävy, siinäpä se asia... Rasumihinhan kuuli myös sen,\nmiksi ei hän sitä huomaa? Niin, eihän tuo viaton tyhmyri koskaan mitään\nhuomaa! Jokohan kuume taas palautuu?... Iskikö Porfyrius todella silmää\nminulle, vai eikö? Tyhmyyksiä! Miksi hän iskisi minulle silmää?\nTahtovatko he saada minut suuttumaan, vai tietävätkö he kaikki?...\n\n\"Sametovkin on julkea! ... vai onko hän todella sitä? Sametov on\najatellut sitä kaiken yötä; sen minä aavistin! Hän on täällä jo kuin\nkotonaan ja kuitenkin on hän ensi kertaa täällä. Porfyrius ei kohtele\nhäntä ollenkaan vieraana, hän kääntää hänelle selkänsä vallan\nujostelematta. He ymmärtävät toisiaan jo sangen hyvin, erittäinkin\nkaikissa minua koskevissa seikoissa; he olivat varmasti keskustelleet\nminusta juuri ennen tuloani!... Ihmettelenpä, tietävätkö he mitään\nasunnosta? Sanoessani juosseeni eilen tieheni etsiäkseni uutta asuntoa\nei hän sitä kuunnellut, ei tuntunut ollenkaan kiinnittävän huomiotakaan\nsiihen... Tuo asuntojuttu oli muuten viisaasti keksitty ... siitä voi\nehkä myöhemmin koitua hyötyä! Sehän tapahtui kuumeen houreissa ... hah,\nhah, haa! Hän tietää jo kaikki, mitä tapahtui eilen illalla? Mutta hän\nei kuitenkaan tiennyt sitä, että äiti on tullut! Päivämääränkin hän oli\nkirjottanut, tuo vanha noita!... Odotahan vain hetkinen, vielä en minä\nantaudu! Kaikki nämä eivät vielä ole tosiseikkoja, ainoastaan\nmielihoureita! Tuokaa ensin tosiseikkoja!... Ihmettelenpä, tietänevätkö\nhe mitään huoneustosta? Minä en lähde täältä, ennenkuin olen saanut\nselvän siitä! Mutta miksi tulinkaan tänne!...\"\n\nKaikki tämä kulki salaman lailla hänen päässään.\n\nPorfyrius Petrovitsh palasi pian.\n\n-- Päätäni pyörryttää vielä eilisen johdosta, sanoi hän kääntyen\nhymyillen Rasumihinin puoleen.\n\n-- No, miten se tapahtui? kuka voitti?\n\n-- Luonnollisestikaan ei kukaan, kuten aina tapahtuu. Me puhuimme\nlopuksi ikuisuudesta ja leijailimme korkealle yli-ilmoihin.\n\n-- Ajattelehan Rodja, mistä he eilen puhuivat? He kiistelivät siitä,\nonko rikoksia vai eikö.\n\n-- Sehän on vallan tavallinen yhteiskuntakysymys, vastasi Raskolnikov\nhajamielisesti.\n\n-- Kuule nyt, Rodja, mitä minä sanon, ja kuulkaamme sitten sinun\najatuksesi. Taistelu alkoi sosialistien mielipiteillä. Kuten tunnettu,\non heidän käsityksensä sellainen, että \"rikos on vastalause\nyhteiskuntalaitoksissa olevaa säännöttömyyttä vastaan.\" Nykyinen\nyhteiskunta on syypää kaikkeen -- ja sillä hyvä. Siitä seuraa myös, että\njos yhteiskunta olisi normalisti järjestetty, katoisivat kaikki rikokset\näkkiä, kun ei enää olisi mitään syytä vastalauseeseen. Kaikista tulisi\nsiinä tuokiossa \"oikeuden ihmisiä.\" Ihmisluontoa ei oteta vähimmälläkään\ntavalla laskuun.\n\nHeidän mielipiteensä mukaan ei ihmiskunta kehity historiallisella,\nelävällä tavalla, lopullisesti kerran päämääränä saavuttaakseen\nnormaliyhteiskunnan, vaan juuri päinvastoin: sosialismi on, kuten jokin\nmatematikapää on laskenut, kerrallaan saattava koko ihmiskunnan\nsopusointuun, tekevä sen oikeamieliseksi ja synnittömäksi, ilman että\nsiihen tarvitaan mitään elintoimintaa, vaan ainoastaan historiallista\neli luonnollista kehitystä. Siksipä he ovatkin tykkänään vaistomaisesti\nhistorian oppilauselmia vastaan. Se on vain tyhmyyttä ja liiottelua ...\nja tyhmyys on se syntipukki, jonka niskoille he sysäävät syyn! Siksipä\nhe eivät voikaan sietää henkistä elintoimintaa: \"Me emme tarvitse mitään\nelävää sielua\". Elävä sielu tarvitsee elämää, elävä sielu ei seuraa\nkonemaista kaavaa, elävä sielu on epäilevä ja katselee taakseen! Siksi\npoistettakoon se! Mutta joskin tämä haiskahtaa hieman mädältä, vaikka\nsen yhtä hyvin voisi tehdä kimmoavasta kumista ... ei se siksi myöskään\nole elävä vaan tahdoton, orjallinen eikä muutu kapinalliseksi... Ja\ntulos on ... etteivät he ole saattaneet sitä pitemmälle kuin muurien\nrakentamiseen ja käytävien ja huoneitten järjestämiseen falansterissaan;\nFalansteri on valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis falansteria\nvasten, se tahtoo elää, se ei ole vielä päättänyt elintoimintaansa,\nsiitä on vielä liian aikasta antaa haudata itsensä kirkkomaahan. Pelkän\nlogikan avulla ei kukaan voi juosta luonnon rajain yli. Logika\ntarkastelee ainoastaan kolmea mahdollisuutta ... mutta niitä on\nkokonainen miljona! No, silloinhan tarvitsee vaan leikata pois miljona\nja asettaa kysymys elämän miellyttäväisyydestä ja loistosta etunenään.\nSehän on tehtävän helpoin ratkasu. Sehän on niin viettelevän selvää ja\nsilmäänpistävää, ettei siinä tarvitse ajatella ollenkaan enempää. Ja\npääasiahan onkin --kaiken ajattelemisen hävittäminen! Koko ihmiselämän\nsalaisuus voidaan koota kahteen painettuun sivuun.\n\n-- Kas niin, nyt on sulku murtunut ja vesiputous syöksyy eteenpäin!\nnaurahti Porfyrius. -- Ajatelkaa, kääntyi hän Raskolnikovin puoleen, --\nsamallainen oli hän eilen ... ei, veikkoseni, se ei ole totta, mitä sinä\nsanot, \"yhteiskuntalaitoksilla\" on suuri merkitys rikoksia\narvostellessa, sen voin vakuuttaa sinulle.\n\n-- Minä tiedän kyllä, että niillä on suuri merkitys, mutta sano minulle\nesimerkiksi: jos nelikymmenvuotias mies väärinkäyttää tyttöä kymmenen\nvuotta, ovatko \"yhteiskuntalaitoksesi\" silloin pakottaneet häntä siihen?\n\n-- Kyllä, miksei? Tarkasti ajatellessa on yhteiskuntalaitoksilla myös\nosansa siinä. Moisen rikoksen voi sangen helposti selittää\nyhteiskuntalaitosten avulla.\n\nRasumihin melkein raivostui.\n\n-- Ei, tiedätkö mitä, huudahti hän, -- silloin tahdon myös heti\ntodistaa, että sinulla on valkeat silmäripset, siksi että Iivana Suuren\ntorni Moskovassa on viisineljättä syltä korkea, todistaa sen selvästi,\ntyydyttävästi ja johtuvasti sekottaen joukkoon hiukkasen\nvapaamielisyyttäkin. Tahdotko? Lyötkö vetoa?\n\n-- Olkoon menneeksi ... lyön vetoa! Annahan kuulua, miten sen todistat.\n\n-- Äh, hän vain luulottelee, tuo pentele! huusi Rasumihin hylkivästi. --\nSinun kanssasi ei kannata puhua!\n\n-- Nyt hän on oikein elementissään, sanoi Porfyrius Raskolnikoville.\nMutta puhuessamme yhteiskuntalaitoksista tulin ajatelleeksi\ntutkimustanne \"rikoksista\" -- tai mikä sen nimi oli -- ja tämä tutkielma\non jo kauvan kiinnittänyt mieltäni. Kaksi kuukautta sitten olin\ntilaisuudessa lukemaan sen \"Aikakauslehdestä\".\n\n-- Minunko tutkielmani? Oliko se \"Aikakauslehdessä?\" kysyi Raskolnikov\nhämmästyneenä. -- Minä tosiaan kirjotin sellaisen tutkielman puoli\nvuotta sitten, juuri silloin kun jätin yliopiston. Mutta minä lähetin\nsen \"Viikkolehteen\" enkä \"Aikakauslehteen\".\n\n-- Mutta se julaistiin \"Aikakauslehdessä\".\n\n-- \"Viikkolehti\" lakkasi siihen aikaan ja siksi ei sitä julaistu.\n\n-- Se on totta, mutta sanottu lehti yhdistettiin sittemmin\n\"Aikakauslehteen\" ja siitä johtuu se, että teidän tutkielmanne kaksi\nkuukautta sitten oli mainitussa lehdessä. Ettekö tietänyt sitä?\n\nRaskolnikov puisti päätään.\n\n-- Tehän voitte pyytää palkkiotanne. Tepä vasta olette omituinen\nihminen! Te olette niin täydellisesti itseksenne, ettei teillä ole edes\nselvillä seikat, jotka suorastaan koskevat teitä.\n\n-- Hyvä, Rodja! Sitä en minäkään tiennyt! huudahti Rasumihin. Lähdenpä\njo tänään lukuyhdistykseen ja pyydän saada nähdä tuon lehden.\n\n-- Mutta miten te tiedätte, että tuo tutkielma on minun kirjottamani?\n\n-- Sain sen aivan äskettäin tietää toimittajalta, jonka tunnen\nhenkilökohtasesti... Se on suuresti kiinnittänyt mieltäni.\n\n-- Jos muistan oikein, koetin kuvata rikoksentekijän sieluntilaa hänen\ntehdessään tekoaan.\n\n-- Aivan niin, ja te olette sitä mieltä, että rikoksen tekoa aina seuraa\nsairaaloinen tila rikoksentekijässä. Mutta toinen aate, jonka ohimennen\nmainitsette tutkielmanne lopussa, kiinnittää kuitenkin mieltäni enemmän.\nTe sanotte nimittäin, että maailmassa on sellaisia yksilöitä, joilla on\noikeus tehdä rikoksia ja joille lait eivät ole esteenä.\n\nRaskolnikov nauroi tälle väärälle tulkitsemiselle.\n\n-- Miten? Oikeus tehdä rikoksia? sanoi Rasumihin surullisesti.\n\n-- Ei, ei, niin ei se vallan ollut, sanoi Porfyrius. Hän jakaa ihmiset\ntavallisiin ja ei-tavallisiin. Tavallisten täytyy totella, eikä heillä\nole oikeutta rikkoa lakia. Mutta ei-tavallisilla on sitä vastoin oikeus\ntehdä kaikellaisia rikoksia ja uhmailla lakia vastaan yksistään siitä\nsyystä, että he eivät ole tavallisia. Sillä luulen minä teidän\nesittäneen asian.\n\nRaskolnikov nauroi taasen. Hän ymmärsi Porfyriuksen tarkotuksen ja koska\nhän selvästi muisti tutkielmansa sisällön, hän päätti tarttua syöttiin.\n\n-- Minä en ole esittänyt asiaa aivan sillä lailla, sanoi hän\nvaatimattomasti. -- Minä en ollenkaan hyväksy sitä, että ei-tavalliset\nihmiset kaikissa olosuhteissa uhmailevat lakia vastaan. Minä olen aivan\nyksinkertaisesti sanonut, että ei-tavallisella ihmisellä on oikeus, ei\nyleinen, vaan henkilökohtainen, sallia omatuntonsa mennä joittenkin\nrajojen poikki, mutta pelkästään sellaisissa tapauksissa, jolloin hänen\najatuksensa (joka kenties tarkottaa kanssaihmisten onnea) toteuttaminen\nvaatii sitä. Minä koetan lausua ajatukseni selvemmin. Jos miehet\nsellaiset kuin Kepler ja Newton eivät olisi epäsuotuisten olosuhteitten\nvuoksi voineet millään lailla tehdä keksintöjään ilman ihmishenkien\nuhrausta, jotka olisivat vaikeuttaneet ja estäneet heidän keksinnöitään,\nolisi heillä ollut oikeus, niin, jopa velvollisuuskin ... toimittaa nämä\nihmiset tieltään voidakseen hyödyttää koko ihmiskuntaa. Siitä ei seuraa,\nettä Newtonilla olisi ollut oikeus tappaa kaikki oman mielensä mukaan\ntai joka päivä ryövätä ihmisiä yleisellä maantiellä. Sitten osotin\ntutkielmassani, jos oikein muistan, että kaikki ihmiskunnan lainlaatijat\nja uudistajat vanhimmasta aina Lykurgokseen, Soloniin, Muhametiin ja\nNapoleoniin saakka ovat olleet rikollisia jo siitä syystä, että he\njulaistessaan uuden lain kumosivat vanhan, jota yhteiskunta piti pyhänä,\nja syystä etteivät he kammonneet vuodattaa verta silloin kun\nverenvuodatuksesta saattoi olla hyötyä. Täytyy tarkoin muistaa, että\nuseimmat näistä ihmiskunnan hyväntekijöistä ja lainlaatijoista\nvuodattivat verta sangen runsaissa määrin. Sanalla sanoen, minä\ntodistin, etteivät yksistään maailman \"suuret\", vaan myös kaikki, jotka\nhiemankin kohoavat tavallisten ihmisten yläpuolelle, pakotetaan\nlainrikkojiksi -- luonnollisesti suuremmassa tai pienemmässä määrässä.\nMutta tämä on ollut painettuna ja luettiin tuhansia kertoja, eikä ole\nmitään uutta. Jakaessani ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin on\nminulla kuitenkin paljon ehtoja. Minä pysyn vaan esitykseni pääkohdissa.\nNoudattamalla luonnonlakeja voidaan ihmiset jakaa kahteen ryhmään,\nalempaan, joka on olemassa yksistään suvun jatkamista varten, ja\nkorkeampaan, jolla on lahja lausua piirissään uusi sana ja raivata uusia\nteitä. Luonnollisesti on olemassa useita alaosastoja, mutta molempien\nryhmien välinen raja on sangen selvä. Ensimäiseen ryhmään kuuluu\nihmisiä, jotka luonnostaan ovat vanhoillisia ja alamaisia. Ne, jotka\nlasketaan kuuluviksi toiseen ryhmään, ovat särkijöitä ja he rikkovat\nlakia. Enimmin pyrkivät he hyvän nimessä kaatamaan nykyistä. Jos joku\nheistä aatteensa vaikutuksesta rohkenee raivata tiensä ruumiin yli voi\nhän sen tehdä aatteensa tarkotusperän vuoksi. Se on minun vakaumukseni\nja ainoastaan siinä mielessä puhun minä tutkielmassani valittujen\noikeudesta tehdä rikoksia. Enemmistö harvoin tunnustaa näitten ihmisten\noikeutta, se mestaa lainrikkojat ja täyttää siten tehtävänsä. Mutta\nseuraavat sukupolvet asettavat sitten nämä mestatut jalustalle ja\nosottavat kunnioitustaan. Ensimäinen ryhmä on nykyajan valtias, toinen\non tulevaisuuden herra. Edellinen pitää maailmaa pystyssä ja lisää sitä\nsuuruuteen nähden, toinen johtaa maailman päämääräänsä. Niillä on\nmolemmilla sama oikeus olemassaoloon. Sanalla sanoen, minä annan samat\noikeudet kaikille ja -- vive la querre éternelle, -- uuden Jerusalemin\ntuloon asti!\n\n-- Uskotteko todellakin uuteen Jerusalemiin?\n\n-- Uskon, kyllä minä uskon siihen, vastasi Raskolnikov varmalla äänellä.\nKoko pitkän esityksensä aikana olivat hänen silmänsä suunnatut lattiaan.\n\n-- Ja ... uskotteko ... Jumalaan! Suokaa anteeksi, että olen kyllin\nutelias tekemään moista kysymystä.\n\n-- Uskon, minä uskon Jumalaan, vastasi Raskolnikov katsoen\nPorfyriukseen.\n\n-- Ja Latsaruksen herättämiseen?\n\n-- Kyllä, minä uskon sen myös todeksi. Mutta miksi teette kaikki nämä\nkysymykset?\n\n-- Uskotteko sen kirjaimellisesti?\n\n-- Uskon.\n\n-- Todellako! Minä kysyin vain uteliaisuudesta suokaa anteeksi.\nSuostumuksellanne tahdon palata siihen, josta puhuimme. Näitä ihmisiä ei\nsaa mestata. Muutamat...\n\n-- Voittavat elinaikanaan. Niin, muutamat saavuttavat päämääränsä jo\neläessään ja silloin...\n\n-- Alkavat he itse mestata.\n\n-- Jos välttämättömyys vaatii, kuten on tavallista. Teidän\nhuomautuksenne oli sangen terävä.\n\n-- Kiitos. Mutta sanokaa nyt minulle, miten voi erottaa ei-tavalliset\nyksilöt tavallisista? Minut valtaa käytännöllisen ihmisen luonnollinen\nlevottomuus. Eikö voisi ottaa käytäntöön erikoista pukua, leimaa tai\njotakin muuta merkkiä? Teidän täytyy tunnustaa, että jos tapahtuisi\nmellakka, jos toiseen luokkaan kuuluva yksilö kuvittelisi kuuluvansa\ntoiseen ja alkaisi hävittää kaikkia esteitä, silloin...\n\n-- Niin sellaista esiintyy sangen usein, mutta sellainen erehdys on vain\nmahdollinen sille, joka kuuluu tavalliseen ihmisluokkaan. Teidän ei\ntarvitse olla levoton, sillä ne eivät koskaan pääse pitkälle.\n\n-- Minun on, ikävä kyllä, vielä tehtävä eräs kysymys. Sanokaa minulle,\nmiten monella näistä ei-tavallisista on oikeus murhata toisia? Teidän\nlaillanne tahdon luonnollisesti kallistua heidän puolelleen, mutta\nolisipa kuitenkin mitä vastenmielisintä, jos olisi useita samaa lajia.\n\n-- Älkää olko levoton sen suhteen, jatkoi Raskolnikov samalla äänellä;\nuusiaatteisia ihmisiähän syntyy tavattoman harvoin. Kuitenkin on\netsittävä tarkka luonnonlaki voidaksemme ymmärtää sen järjestyksen,\nmissä nämä ihmislajit ja syrjälajit esiintyvät. Tämä laki on\nluonnollisesti vielä tuntematon, mutta minä uskon, että sellainen on\nolemassa ja että tulevaisuudessa keksitään.\n\n-- Mutta lasketteko te leikkiä keskenänne? huudahti Rasumihin. Et kai\npuhu totuudessa, Rodja?\n\nRaskolnikov vaikeni kohottaen kalpeita, kärsiviä kasvojaan. Näitten\nvakavien, huolestuneitten kasvojen ohessa tuntui Porfyriuksen\nkasvojenilme pilkalliselta ja erittäin julkealta.\n\n-- Niin, veliseni, jos sinä todella puhut tosissasi, olet luonnollisesti\noikeassa sanoessasi, ettei mikään ole uutta ja että me olemme lukeneet\nja kuulleet kaikki ne tuhansia kertoja. Mutta mikä todella on\nalkuperästä ja sinun oma henkinen omaisuutesi, on teoriasi ihmisten\noikeudesta vuodattaa verta puhtain omintunnoin. Sinä puolustat\nyltiöpäisestä tätä teoriaasi ja se se herättää minussa kummastusta.\nMinäpä tahdon lukea sinun tutkielmasi.\n\n-- Siinä et tapaa sitä, mitä etsit.\n\n-- Suokaa anteeksi, että minä seuraan ainetta loppuun, sanoi Porfyrius.\nOtaksukaamme, että joku mies tai nuorukainen kuvittelee olevansa\nLykurgos tai Muhamet ja sanoo itsekseen: Minun täytyy tehdä suuri\nsotaretki, mutta sotaretkeen tarvitaan rahaa -- ja hän sitten alkaa\nhankkia niitä, te kaiketi ymmärrätte minut?\n\nSametov, joka vielä istui nurkassaan, alkoi nauraa. Raskolnikov ei\nkohottanut päätään.\n\n-- Sellaisia esimerkkejä voi tosiaankin esiintyä. Tyhmät ja\nkunnianhimoset henkilöt tosiaan tarttuvat tähän syöttiin -- ennen\nkaikkea nuoret.\n\n-- No, jatkakaa!\n\n-- Niin, siten on asianlaita. Minä en voi sitä auttaa. Hän (Raskolnikov\nosotti Rasumihia) sanoi äskettäin, että minä tunnustin ihmisille\noikeuden vuodattaa verta. Mitä se vaikuttaa asiaan? Yhteiskuntaahan\nsuojaa maanpako, vankilat, tutkintatuomarit ja kuritushuoneet.\nVoidaanhan ryöväri ottaa vangiksi.\n\n-- Entä kun olemme vanginneet hänet?\n\n-- Ei hän ansaitse parempaa.\n\n-- Se on sangen logillista. Mutta miten on hänen omantuntonsa laita?\n\n-- Sen, jolla on omatunto, täytyy kärsiä -- tunnustaessaan rikoksensa.\nSe on myös rangaistus.\n\n-- Mutta miten käy todellisten nerojen? jatkoi Rasumihin otsaansa\nrypistäen. -- Eivätkö ne joudu mitään kärsimään, joille murhaaminen oli\netuoikeus? Eikö heidän tarvitse maksaa mitään vuodattamastaan verestä?\n\n-- Tässä ei ole kysymystä myönnytyksestä eikä kiellosta. Jokaisen, joka\ntuntee sääliä uhriaan kohtaan, täytyy kärsiä. Todellisesti suurten\nihmisten täytyy -- minun ajatukseni mukaan -- kantaa täällä maan päällä\nsuurta kipua sydämessään, lisäsi hän mietiskelevästi.\n\nHän avasi silmänsä, katseli heitä kaikkia, hymyili ja tarttui lakkiinsa.\nVerrattuna siihen iloseen mielentilaan, missä hän oli sisääntullessaan,\noli hän nyt liian levollinen. Hän tunsi sen itse. He nousivat kaikki.\n\n-- Suotteko minun tehdä vielä yksi kysymys? sanoi Porfyrius.\n--Kirjoittaessanne tutkielmaanne ei ehkä ollut mahdotonta, hih, hih,\nettä te laskitte itsenne, joskin vähemmässä määrin, \"ei-tavallisiin\"\nihmisiin, niihin, joilla on uusi sana sanottavana, minä tarkotan teidän\nlaillanne? Eikö asianlaita ole sellainen?\n\n-- Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov ylenkatseellisella äänellä.\nRasumihin vavahti.\n\n-- Jos asianlaita on sellainen, olisiko teillä itsellä ollut rohkeutta\nmennä yli rajojen, se on, murhata tai ryövätä?\n\nHän näytti iskevän silmää Raskolnikoville vasemmalla silmällään ja\nnauravan hiljaa.\n\n-- Jos todella olisi mennyt yli rajojen, en sitä luonnollisestikaan\nsanoisi teille, vastasi Raskolnikov lujalla ja ylpeällä äänellä.\n\n-- Ei, sitä en minäkään tarkota.\n\n-- Suokaa minun vain tehdä se huomautus, etten pidä itseäni Napoleonina\nenkä Muhamettina sekä etten siis kykene antamaan teille tyydyttävää\nselitystä siitä, miten menettelisin moisessa tapauksessa.\n\n-- Kukapa ei täällä Venäjällä pitäisi itseään Napoleonina! sanoi\nPorfyrius hävyttömän tuttavallisesti. Sanojen painossakin oli tällä\nkertaa joku erikoinen merkitys.\n\n-- Kyllä kai hänkin on joku tuleva Napoleon, joka viikko sitten iski\nAljona Ivanovnan hengiltä kirveellään, sanoi Sametov, joka äkkiä astui\nnurkastaan.\n\nRaskolnikov vaikeni ja katseli tylsin katsein Porfyriusta. Rasumihin\nrypisti otsaansa ja katseli synkästi eteensä. Muutaman hetken kestävä\nsalainen hiljaisuus seurasi. Raskolnikov kääntyi lähtemään.\n\n-- Joko te menette? sanoi Porfyrius kohteliaasti, ojentaen hänelle\nkätensä. -- Minusta oli sangen mieluista tutustua teihin. Voitte olla\nhuoleton esineittenne suhteen. Kirjottakaa vain siten kuin olen sanonut.\nTai vielä parempi, tulkaa itse luokseni työhuoneeseeni jonakin päivänä,\njos tahdotte, niin huomenna jo. Minä olen siellä kello yksitoista. Ja\nkoska te olette yksi heistä, jotka ovat olleet vanhuksen luona, hänen\nviime päivinään, voitte ehkä ilmottaa meille jotakin hänestä, lisäsi hän\nhyväntahtonen ilme kasvoillaan.\n\n-- Te siis aijotte kuulustella minua virallisesti taiteen kaikkien\nsääntöjen mukaan, sanoi Raskolnikov terävällä äänellä.\n\n-- Miksi minä teitä kuulustelisin? Te olette käsittänyt minut väärin.\nMinä en koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä ja minä olenkin jo\nkuulustellut hänen muita kauppatuttaviaan. Mutta minähän, totta vie,\nsatuin ajattelemaan tuota Nikolashkaa. Minä tiedän sangen hyvin, että\nhän on viaton, mutta sanokaa minulle kuitenkin, mihin aikaan te tuona\npäivänä menitte vanhuksen luo -- eikö se ollut kahdeksan tienoissa?\n\n-- Kyllä, kahdeksan tienoissa, vastasi Raskolnikov katuen kuitenkin heti\nsanojaan.\n\n-- Kulkiessanne portaita ylös kahdeksan tienoissa, ettekö silloin nähnyt\nkolmannessa kerroksessa, joka oli avoinna, kahta käsityöläistä tai ehkä\nvain yhtä? He maalasivat. Ettekö kiinnittänyt huomiotanne siihen? Tämä\nmerkitsee nimittäin sangen paljon...\n\n-- Maalareita? En, en minä nähnyt ketään, vastasi Raskolnikov\nvitkalleen, ikäänkuin ponnistellen muistoaan; mutta samalla kertaa\nponnisti hän kaikkea ajatusvoimaansa ja oli menehtyä tuskasta\nhuomatessaan, mikä silmukka hänet vangitsi. -- Ei, minä en nähnyt\nketään, en edes huomannut, että mikään kerros olisi ollut avoinna ...\nmutta ylhäällä viidennessä kerroksessa (hän oli välttänyt silmukan ja\nriemuitsi) teki joku virkamies muuttoa ... nyt muistan selvästi, että\nhän asui vastapäätä Aljona Ivanovnaa. Muutamat sotilaat kantoivat juuri\npois sohvaa ja minun täytyi vetäytyä aivan seinän ääreen ... mutta\nmitään maalareita en huomannut ... sen enempää kuin sitä että mikään\nhuoneusto olisi ollut avoinna.\n\n-- Mikä sinun on? huudahti Rasumihin. -- Maalarithan työskentelivät\ntalossa juuri sinä päivänä, jolloin murha tapahtui ja hänhän oli siellä\nkolmea päivää aikasemmin! Mitä sinä tarkotat kysymyksinesi?\n\n-- Hyi, pentele, miten yksinkertanen minä olen! huudahti Porfyrius\notsaansa lyöden. -- Menköön hiiteen koko juttu, se saattaa minut\nhulluksi! Hän kääntyi Raskolnikovin puoleen ja sanoi anteeksi pyytävällä\näänellä:\n\n-- Meistä olisi ollut suuriarvosta tietää, onko kukaan nähnyt maalareja\nkahdeksan tienoissa, ja siksi minä kuvittelin mielessäni, että te\nvoisitte sanoa siitä jotakin.\n\n-- Sinun täytyy enemmän ajatella, mitä sanot, sanoi Rasumihin\nsuuttuneella äänellä.\n\nViimeset sanat lausuttiin etehisessä. Porfyrius Petrovitsh saattoi heitä\nkohteliaasti ovelle. He läksivät vaijeten tiehensä. Raskolnikov veti\nsyvään henkeä...\n\n\n\n\nVI.\n\n\n-- Minä en usko sitä, minä en voi uskoa sitä! toisti Rasumihin,- joka\nkoetti kaikin voiminensa vastustaa Raskolnikovia. He olivat jo\nennättäneet Pulcheria Alexandrovnan asunnon läheisyyteen.\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan uskoa sitä. Tapasi mukaan et sinä huomannut\nmitään. Mutta minä pidin tarkkaa vaaria joka sanasta.\n\n-- Sinä olet epäluulonen, mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että\nsiinä äänenpainossa, millä Porfyrius puhutteli sinua, oli jotakin\nomituista; ja olipa tuo Sametov lurjuskin sangen omituinen, mutta miksi,\nmiksi?\n\n-- Hän on yöllä keksinyt jonkun jutun.\n\n-- Ei, päinvastoin. Jos heillä tosiaan olisi tuo mieletön epäilys,\nkoittaisivat he kaikin voimin salata sitä, eivätkä heti löisi korttejaan\npöytään voidakseen sittemmin helpommin vangita sinut. Sehän olisi liian\njulkeata ja varomatonta.\n\n-- Jos heillä olisi tosiasioita perusteenaan, olisivat he jo kauvan\nsitten kunnioittaneet minua kotitarkastuksella. Mutta älkäämme enää\npuhuko siitä, sillä se on minusta mitä vastenmielisintä.\n\n-- Ja julkeata se on, sangen julkeata. Mutta koska olemme alkaneet\navomielisesti puhua asiasta, tahdon tunnustaa sinulle, että olen jo\npitemmän aikaa huomannut, miten he nuuskivat ympärilläsi. Jospa\ntietäisit, miten raivoisena olen ollut heille! Ja mitä pohjaa heillä! Se\nvain, että köyhä ylioppilas on ollut tukalissa oloissa ja tullut\nluulosairaaksi, että hänellä kaupanpäällisiksi on tauti, joka tekee\nhänet tajuttomaksi ja että hän sulkeutunut, ylpeä mies, kuluneeseen\ntakkiin puettu. Hänet he laahaavat kurjaan poliisikonttoriin, jossa hän\non pakotettu kuulemaan solvauksia kuudenkymmenen asteen lämpimässä ja\nmissä hän kuulee erään henkilön murhasta, jonka luona hän oli edellisenä\npäivänä. Ja eikö ollut vallan luonnollista, että hän, joka ei ollut\nsyönyt mitään, menisi tainnoksiin? Ja tähän seikkaan perustavat he\nsyytöksensä. Hyi helvetti! Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, olisin\nminä nauranut heille kaikille tai vielä paremmin sylkenyt heitä\nkasvoihin ja jakanut tiun korvatillikoita oikealle ja vasemmalle oikein\nhartiavoimalla. Minä menen itse Porfyriuksen luo häntä torumaan.\n\n-- Mutta odotahan hieman, huusi hän heti sen jälkeen tarttuen\nRaskolnikovia olkapäähän. -- Odotahan hieman! Sinä valehtelet! Minä olen\nmiettinyt asiaa, sinä valehtelet! Miten se voi olla kavala kirje? Sinä\nsanot, että hänen työläisiä koskeva kysymyksensä oli viekas loukku,\nminkä hän pani eteesi? Mutta ajattelehan: jos sinä olisit tehnyt murhan,\nkavaltaisitko silloin itsesi, ilmasisit nähneesi heidät ... työläiset ja\navonaisen huoneuston? Päinvastoin et silloin olisi nähnyt mitään,\nvaikkakin olisit nähnyt kaikki! Kuka tahtoo todistaa itseään vastaan?\n\n-- Jos minä olisin tehnyt murhan, olisin vallan varmasti tunnustanut\nnähneeni sekä työläiset että huoneuston... sanoi Raskolnikov huomattavan\nvastenmielisesti.\n\n-- Mutta miksi todistaisit itseäsi vastaan?\n\n-- Siksi, että ainoastaan sangen kehittymättömät ihmiset tai aivan\nkokemattomat vasta-alkajat kuulustelussa muitta mutkitta kieltävät\nkaikki. Jotenkin kehittynyt ja järkevä pää tunnustaa kaikki sellaiset\nulkonaiset seikat, joita ei voi salata. Hän antaa niille vain toisia\nvaikuttimia, lisää omituisen syrjäseikan, joka antaa asialle toisen\nmerkityksen ja saattaa sen uuteen valoon. Porfyrius juuri arveli, että\nminä vastaisin sillä lailla, sanoisin nähneeni heidät ... ja koettaisin\nsitten perästä päin selittää sitä...\n\n-- Mutta hänhän olisi heti sanonut sinulle, etteivät mainitut työmiehet\nolleet siellä kahta päivää aikasemmin ja että sinä luonnollisesti olit\nollut siellä sinä päivänä, jolloin murha tapahtui kahdeksan tienoissa.\nSillä lailla olisi ollut sangen helppoa vangita sinut.\n\n-- Hän juuri ajatteli, etten minä huomaisi kyllin hyvin punnita, että\nminä vain kiiruhtaisin vastaamaan niin todenmukaisesti kuin mahdollista\nja samalla unohtaisin, etteivät työläiset olleet siellä kahta päivää\nvaremmin. Juuri tuollaiset pikkuseikat saattavat viekkaimmatkin päät\nsatimeen. Porfyrius ei ole niin tyhmä kuin luulet...\n\nTällä hetkellä olivat talon edustalla, kun uusi ajatus vaivasi\nRaskolnikovia.\n\n-- Mene sinä yksin sinne, sanoi hän äkkiä. -- Minä tulen puolen tunnin\npäästä.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Minulla on eräs asia toimitettavana. Puolen tunnin päästä palaan.\nSano se heille.\n\n-- Kuten tahdot -- mutta minä tulen kanssasi.\n\n-- Sinäkin siis tahdot saattaa minut piinapenkkiin! huudahti hän niin\nkatkeroituneena ja epätoivoissaan, että Rasumihin jäi seisomaan\npaikoilleen ja katselemaan synkästi hänen jälkeensä, joka nyt kiireesti\npoistui. Vihdoin puri hän hampaitaan ja vannoi samana päivänä\npuristavansa Porfyriusta kuin sitruunaa. Sitten hän läksi portaita ylös\nrauhoittaakseen Pulcheria Alexandrovnaa, joka jo oli sangen huolissaan\nheidän poissaolonsa vuoksi.\n\nKun Raskolnikov oli saapunut asuntoonsa, oli hänen hänen tukkansa märkä\nja hän hengitti syvään. Hän juoksi nopeasti portaita ylös, meni\nhuoneeseensa ja sulki oven. Sitten hän kiiruhti siihen nurkkaan, missä\ntavarat olivat olleet kätkössä ja tutki sen huolellisesti, mutta ei\nlöytänyt mitään. Sitten hän nousi ja veti syvän helpotuksen huokauksen.\n\nÄsken seisoessaan äitinsä asunnon edustalla oli hän kuvitellut\nmielessään, että eräs kätketyistä esineistä oli voinut jäädä jälelle. Se\nvoitaisiin sitten äkkiä löytää ja esittää odottamattomana ja\nkumoamattomana todistuksena häntä vastaan.\n\nHän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, samalla kun omituinen, puoleksi\nmieletön hymy leikiskeli hänen huulillaan.\n\nVihdoin otti hän hattunsa ja läksi taas pois.\n\n-- Siinähän hän on itse! huudahti joku ääni. Hän nosti päätään.\n\nTalonmies seisoi kamarinsa ovella ja näytti häntä, samalla kääntyen\nerään pienen, huonosti puetun miehen puoleen, joka matkan päästä näytti\nnaiselta.\n\nHänellä oli likanen lakki päässä ja vartalo oli etukumarassa. Ryppyset\nkasvot todistivat ainakin viidenkymmenen vuoden ikää. Pienissä silmissä\noli ankara ja synkkä ilme.\n\n-- Mitä nyt? sanoi Raskolnikov kääntyen talonmiehen puoleen.\n\nVanhus katseli häntä kiireestä kantapäähän ja viivähti hyvän aikaa häntä\nkatsellessaan. Sitten hän kääntyi lähtemään ja astui kadulle.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Raskolnikov.\n\n-- Hän kysyi, asuuko ylioppilas Raskolnikov täällä. Te tulitte samassa,\nja kun hän sai tietää teidän olevan sen meni hän tiehensä. Sanottuaan\nnämä sanat, läksi talonmies takasin huoneeseensa.\n\nRaskolnikov kiiruhti vanhuksen jälkeen ja ehätti hänet pian. Hän\nlähestyi ja katseli häntä suoraan kasvoihin. Toinen tarkkasi myös häntä,\ntuijottaen häneen terävästi ja painaen taas katseensa maahan. He\nkulkivat minuutin ajan vierekkäin sanaakaan lausumatta.\n\n-- Te olette kysynyt minua talonmieheltä, sanoi Raskolnikov vihdoin\nmatalalla äänellä.\n\nMies ei vastannut, ja he vaikenivat molemmat pitkän aikaa.\n\n-- Mitä se merkitsee? Te tulette kysymään minua ja sitte vaikenette,\nsanoi Raskolnikov, mutta sanat olivat melkein käsittämättömät.\n\nTällä kerralla kohotti vanhus silmänsä ja heitti Raskolnikoviin synkän,\nonnettomuutta ennustavan katseen.\n\n-- _Murhaaja!_ sanoi hän äkkiä selvällä ja kuuluvalla äänellä.\n\nRaskolnikov tunsi jalkojensa horjuvan ja sydän tykytti niin voimakkaasti\nkuin olisi se halkeamaisillaan. Noin sata askelta kulkivat he\näänettöminä vierekkäin.\n\n-- Mitä te tahdotte? Mitä te tarkotatte? Kuka on murhaaja? mutisi\nRaskolnikov tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n-- _Sinä olet murhaaja!_ sanoi toinen selvästi ja katseli ilkeästi,\nriemukkaasti hymyillen Raskolnikovin kalpeita kasvoja.\n\nHe olivat ennättäneet eräälle poikkikadulle. Vanhus kääntyi vasemmalle\nedes taakseen katsahtamatta. Raskolnikov seisoi paikallaan ja katseli\nkauvan hänen jälkeensä. Kun vanhus oli noin viidenkymmenen askeleen\npäässä, kääntyi hänkin katsomaan Raskolnikovia. Tästä tuntui siltä kuin\nolisi mies katsellut häntä tälläkin kerralla samoin kylmin, ilkein ja\nriemuitsevin hymyin.\n\nRaskain, vitkasin askelin, vapisevin polvin ja väristen kylmästä palasi\nRaskolnikov huoneeseensa. Siellä seisoi hän liikkumattomana kymmenen\nminuuttia. Sitten heittäysi hän väsyneenä ja syvään huoahtaen sohvalle,\njossa hän ojentausi ja jäi makaamaan suljetuin silmin.\n\nHänen ajatuksensa olivat sotkuset.\n\nHän näki useitten sellaisten ihmisten kasvot, jotka hän oli nähnyt\nnuoruudessaan. Hän näki kirkontornin, erään ravintolan biljardin ja\nerään upseerin, joka seisoi biljardin ääressä, ja kaukana kaikuivat\nkirkonkellot kehottaen jumalanpalvelukseen. Muutamat näistä näyistä\nmiellyttivät häntä ja hän koetti pidättää niitä, mutta ne katosivat\nheti.\n\nVihdoin hän kuuli Rasumihinin äänen ja portaista nopeitten askelten\nkaiun. Hän oli nukkuvinaan. Rasumihin avasi oven ja seisoi pitkän aikaa\nkynnyksellä. Sitten hän läheni varovasti sohvaa. Nastasja kuiskasi:\n\n-- Antakaa hänen vain maata ja nukkua tarpeekseen. Sitten hän voi syödä.\n\n-- Niin, se kai on parasta, vastasi Rasumihin.\n\nHe läksivät molemmat. Puolituntinen kului. Raskolnikov avasi silmänsä,\nkääntyi selälleen ja pani kädet pään alle.\n\n-- Kuka hän on? Kuka on tämä mies? Missä oli hän tuona hetkenä ja mitä\non hän nähnyt? Hänen on täytynyt nähdä kaikki, se on selvää ja ilmeistä.\nMiksi ei hän ole näyttäytynyt aikasemmin? Ja kuinka on hän voinut nähdä\nsen?... Hm!\n\nVavistus karmi hänen selkäpiitään... Mutta, rasia, jonka Mikolai löysi\noven takaa, eikö sekin ole todistus? Janan sadastuhannesosasta voi tulla\nniin suuri todistus kuin Egyptin pyramidi! Ohi lentävä kärpänen on\nvoinut nähdä sen!... Mutta onkohan se mahdollista?\n\nHän huomasi vastentahtosesti, että voimat äkkiä alkoivat pettää häntä.\n\n\"Sitä minun olisi pitänyt ajatella edeltä käsin\", kuiskasi hän katkeran\nivallisesti. -- \"Miten voin ryhtyä sellaiseen tuntiessani itseni?...\nMiten voinkaan ottaa kirveen käteeni ja tahrata itseäni vereen! Minähän\ntiesin, minähän voin jo edeltäpäin tietää...\" kuiskasi hän\nepätoivossaan.\n\nAjatukset ajoivat sätkytellen takaa toisiaan aivoissa.\n\n\"Ei, _ne_ ihmiset eivät ole sitä laatua. _Nykyinen hallitsija_, jolle\nkaikki on luvallista, hävittää Toulonin, murhaa Parisissa, _unohtaa_\narmeijan Egyptiin, uhraa puoli miljonaa ihmistä sotaretkellään Moskovaan\nja laskee siitä leikkiä Vilnassa. Kuoltuaan hän korotetaan jumaluuteen.\n_Hänelle on kaikki luvallista!_ Sellaiset ihmiset eivät voi olla lihaa\nja verta, heidän täytyy olla rautaa!\"\n\nHänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan ja hän melkeinpä hymyili.\n\n\"Napoleon, pyramidit, Waterloo -- ja pieni, inhottava reistratorin\nleski, ilkeä akka, koronkiskuri, jolla on punanen matka-arkku vuoteensa\nalla! Kuka voinee sulattaa sen! Eipä edes Porfyrius Petrovitsh!\nTahtoisiko ehkä Napoleon ryömiä vanhan akan vuoteen alle? Hyi helvetti!\"\n\nOli hetkiä, jolloin hän huomasi hourailevansa. \"Tuo vanha akka on\nsyrjäseikka\", jatkoi hän ajatusjuoksuaan kiihkeästi ja nykimättä; \"...\nsiinä tapahtui erehdys, kun asiaa oikein ajattelee ... mutta tuo akka ei\ntule kysymykseen ollenkaan! Tuon akan tappaminen oli vain sairautta ...\nminä en murhannut ihmistä, vaan periaatteen! Periaatteen olen murhannut,\nmutta se ei ole vienyt minua minnekään, minä olen yhä vielä samassa\npaikassa... Minä olen vain osannut iskeä hengiltä, enkä sitäkään oikein\nkunnollisesti, kuten nyt osottautuu ... periaate?... Miksi taisteli tuo\nnarri Rasumihin sosialisteja vastaan! He ovat työteliästä ja toimeliasta\nväkeä, jonka hommien päämääränä on 'yleinen paras'... Ei, elämä on\nannettu minulle vain _kerraksi_, se ei palaja _koskaan_. Minulla ei ole\nhalua odottaa 'yleistä parasta'; minä tahdon joko elää itseni vuoksi tai\nolla tykkänään elämättä. Minä en tahdo kulkea nälkää kärsivän äitini ohi\npitäen ruplaa taskussani ... odottaessani 'yleistä onnea'... Sanotaan,\nettä jokaisen täytyy olla mukana laahaamassa kiveä 'yleisen onnen'\nrakennukseen ja saada siitä palkaksi sisänen tyydytys. Hah, hah, haa!\nMinähän elän vain yhden kerran ja tahdon kuolla myös ... äh, lorua,\nestetinen täi minä olen, en mitään muuta\", lisäsi hän nauraen, aivan\nkuin hullu. \"Niin, minä olen todellakin täi\", jatkoi hän syöpyen tähän\najatukseen, pyöritteli itseään siinä ja leikki sen kanssa, \"vain siitä\nsyystä, että ensiksi harkitsen sellaista että olen täi, toiseksi siitä\nsyystä että olen kokonaisen kuukauden maannut kaikille hyvän\nkaitselmuksen taakkana, syystä että otin sen todistamaan, etten tehnyt\ntekoani, niin sanoakseni, tyydyttääkseni syntisiä halujani ja lihallisia\nhimojani, vaan siksi, että minulla oli suuri päämäärä silmieni\nedessä ... hah, haa! Ja kolmanneksi syystä että koetin menetellä\noikeudenmukaisesti sekä tekoa tehdessäni että ryövätessäni. Minä etsin\nkaikkein hyödyttömimmän täin ja päätin sen murhatessani ottaa siltä vain\nniin paljon kuin tarvitsin voidakseni ottaa ensi askeleen, en enempää\nenkä vähempää (kaikki muu lienee siis testamentin mukaan langennut\nluostarille ... hah, haa!)... Siitä syystä, pelkästään siitä syystä olen\nminä täi\", lisäsi hän hammasta purren, \"siitä syystä, että minä itse\nolen vielä inhottavampi ja vastenmielisempi kuin se täi, jonka tapoin,\nja siitä syystä että aavistin sanovani itselleni juuri tämän sen\ntapettuani! Ah, miten katalaa, miten roistomaista se on!... Niin, nyt\nvasta ymmärrän 'profettaa', joka istui miekka kädessä korkealla hevosen\nselässä: 'Allah käskee ja sinä, vapiseva mato, tottele häntä!' Hän on\noikeassa, hän on vallan oikeassa antaessaan tuoda voimallisen patterin\nsuoraan kadun poikki ja antaessaan tulta sekä syyttömille että\nsyyllisille pitäen arvolleen alentavana minkään selityksen antamista\nheille! Tottele, sinä vapiseva mato ... eläkä toivo, syystä että ... se\nei ole sinun asiasi!... Oi, minä en anna koskaan, koskaan anteeksi\ntuolle vanhalle akalle!\"\n\nHänen tukkansa oli märkä hiestä ja huulensa kuivat. Hänen tuijottavat\nkatseensa olivat kiinnitetyt kattoon.\n\n\"Äiti, sisar ... miten suuresti heitä rakastinkaan ... miksi vihaan\nheitä nyt? Niin, minä vihaan heitä, vihaan heitä todellakin. Minä en voi\nkestää heidän näkemistään... Ennen menin äidin luo ja suutelin häntä ...\nsyleilin häntä ... ja ajatellapa nyt, että hän vain tahtoisi... Ehkä\nsanonen sen hänelle?... Hm! Ehkä hän joutuisi samaan mielentilaan, missä\nminä olen nyt?\" lisäsi hän koettaen järjestää ajatuksiaan ja taistellen\nniitä mielikuvia vastaan, jotka uhkasivat ottaa hänet valtaansa.\n\n\"Ah, miten vihaan tuota kurjaa vanhaa akkaa! Uskon voivani tappaa hänet\nvieläkin kerran, jos hän nousisi ylös kuolleista. Mutta Lisavjeta\nraukka! Miksi tuli hän juuri silloin! Se on omituista, että minä tuskin\nkoskaan ajattelen häntä! Lisavjeta, Sonja... Te lempeäsilmäset\ntyttöparat!... Te rakastetut! Miksi ette huokaa? Te annatte pois\nkaikki ... lempein ... kirkkain, silmin... Sonja, Sonja ... sinä lempeä\nSonja?...\"\n\nHän meni tainnoksiin.\n\nSe oli omituista, ettei hän voinut muistaa, miten oli tullut takaisin\nkadulle. Nyt oli jo ilta myöhänen. Pimeä lisääntyi lakkaamatta, täysikuu\npaistoi yhä kirkkaammin, mutta ilma oli tukahuttavan kuumaa.\n\nIhmiset virtailivat suurin joukoin kaduilla. Käsityöläisiä ja työmiehiä\nkulki kotejaan kohti, toiset kävelivät huvikseen. Kaikkialla löyhkäsi\nkalkki, tomu ja paikoillaan seisova vesi. Raskolnikov harhaili\nsurumielisenä sinne ja tänne. Hän saattoi muistaa jättäneensä huoneensa\njossakin määrätyssä tarkotuksessa, että oli jotakin, mitä hänen piti\ntehdä ja että hänen oli kiiruhdettava, mutta sen hän oli jo unohtanut,\nmitä se tosiaan oli.\n\nÄkkiä hän pysähtyi nähdessään, että eräs mies, joka seisoi toisella\npuolella katua, viittasi hänelle. Hän lähestyi miestä, mutta tämä\nkääntyi ja poistui pää painuksissa.\n\n\"Viittasiko hän tosiaan minulle?\" ajatteli Raskolnikov kiiruhtaen hänen\njälkeensä. Tultuaan lähemmäksi tunsi hän hänet ja pelästyi. Hän oli tuo\nsalaperäinen vanhus. Raskolnikov seurasi jonkin välimatkan etäisyydellä\npamppailevin sydämin. He kääntyivät eräälle syrjäkadulle ... toinen ei\nollut vielä edes kääntynytkään. \"Mahtaneekohan hän tietää, että minä\nseuraan häntä?\" ajatteli Raskolnikov. Mies meni erään suuren talon\nportista sisään, kääntyi ja viittasi uudelleen.\n\nRaskolnikovin astuessa pihalle oli ukko kadonnut. Hän oli siis mennyt\nensimäisiä portaita ylös. Raskolnikov juoksi sinne. Päästyään kaksi\nporrastoa ylöspäin kuuli hän aivan oikein säännöllisiä askeleita.\n\nKummallista kyllä tuntuivat portaat hänestä niin tutuilta:\nTuossa on ikkuna toisen kerroksen etehisessä. Salaperäisesti ja\nvälinpitämättömästi lankee kuun paiste ruuduista sisään. Siinä on kolmas\nkerros. Siellähän maalarit maalasivat! Mistä se johtui, ettei hän heti\ntuntenut taloa? Ukon askeleita ei enää saattanut kuulla.\n\n\"Hän on pysähtynyt ja kätkeytynyt johonkin. Siinä on neljäs kerros!\nMenenkö edemmäs? Jumalani, miten täällä on pimeätä! Täällä on ukko\nvarmasti kätkeytynyt johonkin nurkkaan. Ah, näenpä, että huoneusto on\navoinna!\"\n\nHän meni sisään. Etehinen oli pimeä ja tyhjä. Hiljaa hiipi hän\nvarpaillaan toiseen huoneeseen, jonka kuu selvästi valaisi. Kaikki oli\nennallaan, kaappi, peili ja taulut puitteissaan. Tavattoman suuri,\npyöreä, vaskenpunanen kuu loisti suoraan huoneeseen. \"Tämä hiljaisuus\njohtuu varmaankin kuusta...\" Hän pysähtyi ja odotti -- odotti kauvan.\nTässä hiljaisessa kuun paisteessa sykki hänen sydämensä niin kiivaasti,\nettä se tuotti kipua. Kaikki oli yhä edelleen hiljaista. Heräävä\nkärpänen lensi suoraan ruutua vastaan. Samassa hän huomasi naisen\nviitan, joka riippui kaapin ja ikkunan välisessä komerossa.\n\n\"Miksi on viitta tuossa?\" ajatteli hän. \"Ennen ei se ollut siinä.\"\n\nHän kulki hiljaa lähemmäs ja arvasi, että joku oli kätkössä viitan alla.\nVarovasti käänsi hän sen syrjään, näki, että siinä oli tuoli ja tuolilla\nnurkassa istui eräs vanha nainen kyyristyneenä ja pää painuksissa. Hän\nei voinut nähdä hänen kasvojaan mutta kyllä se oli tuo murhattu vanhus.\nRaskolnikov seisoi hänen edessään.\n\n\"Hän pelkää\", ajatteli hän vetäen esiin kirveen ja lyöden sillä vanhusta\npääkoppaan kerran ... kaksi kertaa. Mutta omituista kyllä ei vanhus\nliikahtanut paikaltaan.\n\nHän tuli surulliseksi, kumartui vanhuksen puoleen ja tahtoi katsella\nhäntä. Mutta tämä kumarsi päätään vielä enemmän. Hän kumartui lopuksi\nlattiaan saakka, katsahti toisen kasvoihin ja kalpeni. Akka nauroi,\nhörötti, vaikka hänen huuliltaan ei lähtenyt ääntäkään.\n\nSitten tuntui hänestä äkkiä siltä kuin olisi makuuhuoneen ovi avattu\nraolleen ja hän kuuli naurua ja kuiskauksia. Hänet valtasi raivo. Hän\nlöi akkaa kaikin voimin, yhäti vain päähän, mutta joka kerralla yltyi\nnauru ja kuiskaukset makuuhuoneessa äänekkäämmäksi ja selvemmäksi ja\nakka oli melkein haljeta naurusta. Raskolnikov tahtoi paeta, mutta\netehinen oli täynnä väkeä, portaille johtava ovi sepposen selällään, ja\nkaikkialla näkyi päitä päitten vieressä, jotka tuijottivat häneen...\nHänen sydäntään kouristi. Hän ei voinut liikuttaa jalkojaan, ne olivat\nkuin lattiaan kiinni kasvettuneet. Hän tahtoi huutaa -- ja heräsi.\n\nHän hengitti syvään... Mutta miten omituista! Unta tuntui jatkuvan. Ovi\noli avoinna ja kynnyksellä seisoi eräs vieras mies, joka katseli häntä\ntarkkaavasti.\n\nHeti kun Raskolnikov oli avannut silmänsä, sulki hän ne uudelleen. Hän\nmakasi selällään eikä liikahtanutkaan. \"Onko tämä jatkoa vai eikö?\"\najatteli hän kohottaen silmäluomiaan katsoakseen uudelleen. Tuntematon\nseisoi samalla paikalla ja tuijotti häneen. Sitten hän astui kynnyksen\nyli, sulki oven, lähestyi pöytää ja istuutui vaijeten sohvan ääreen.\nHatun asetti hän viereensä lattialle, tuki käsiään kävelykeppiinsä ja\nlaski leukansa käsilleen. Saattoi huomata hänen valmistautuneen\nodottamaan kauvan.\n\nHän oli tavallisen mittanen, nuori, mutta voimakas mies, jonka parta oli\nvaalea, tuuhea, melkeinpä valkea.\n\nKymmenen minuuttia kului. Vaikka nyt jo oli iltapuhde, oli silti vielä\nvalosaa. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, eikä portaistakaan kuulunut\nmitään ääntä. Ikkunaruudulla surisi vain suuri kärpänen.\n\nTämä tila tuntui Raskolnikovista lopulta sietämättömältä, hän nousi ja\nistuutui sohvalle.\n\n-- No, puhukaa nyt sitten! Mitä tahdotte?\n\n-- Enkö tiennyt, ettette te nukkunut, vaan ainoastaan olitte\nnukkuvinanne! sanoi tuntematon levollisesti hymyillen! -- Sallikaa minun\nesittää itseni. Nimeni on Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Onkohan tämä vielä unen jatkumista?\" ajatteli Raskolnikov vielä kerran.\nHän tarkasteli kutsumatonta vierastaan epäilevästi.\n\n-- Svidrigailov! Ei, se on mahdotonta! sanoi hän viimein ääneen.\n\nVieras ei näyttänyt hämmästyvän tästä huudahduksesta.\n\n-- Minä olen tullut luoksenne kahdesta syystä. Ensiksi tahtoisin tulla\nteitä henkilökohtasesti tuntemaan, koska jo kauvan olen kuullut teistä\npaljon hyvää, ja toiseksi toivoisin, ettette kieltäytyisi olemasta\nminulle avullinen asian suhteen, joka suorastaan koskee sisarenne etua.\nJos ette tahdo suosittaa minua, niin hän ehkä ei tahdo laskea minua edes\neteiseensä, mutta teidän avullanne --.\n\n-- Älkää luottako minuun, keskeytti hänet Raskolnikov.\n\n-- Suvaitsetteko, että teen teille erään kysymyksen? Eikö äitinne ja\nsisarenne saapuneet tänne eilen?\n\nRaskolnikov ei vastannut.\n\n-- Minä tulin itse tänne toissa päivänä. Näettekö Rodion Romanovitsh,\nminä en tule tänne puolustaakseni itseäni, sillä se on aivan\ntarpeetonta. Mutta sanokaa minulle, mitä pahaa minä olen tehnyt?\nRaskolnikov tarkasteli häntä äänettömyyden kestäessä.\n\n-- Te syytätte minua kaiketi siitä, että minä omassa talossani olen\nvainonnut orpotyttöä? Mutta ajatelkaa vaan, että minä myöskin olen\nihminen ja nihil humanum ... samalla sanoen minäkin voin rakastua, voin\nrakastaa ja silloinhan voi kaiken selittää mitä luonnollisemmalla\ntavalla. Kun minä intohimoni johdosta tein ehdotuksen, että hänen\npitäisi paeta kanssani Amerikkaan tahi Sveitsiin, oli minulla häntä\nkohtaan mitä kunnioitettavimpia tunteita ja toivoin, että me molemmat\ntulisimme onnellisiksi. Itse olen tehnyt itseni onnettomaksi, siksi\nsaatte näyttää minulle armeliaisuutta.\n\n-- Minä en tiedä, oletteko oikeassa tahi väärässä mutta te olette\nherättänyt minussa inhoa ja minä pyydän teitä menemään tiehenne.\n\nSvidrigailov nousi.\n\n-- Älkää antako hämmästyttää itseänne, sanoi hän. Mitään epämieluista ei\nolisi tullut kysymykseen, jollei tuota kohtausta puutarhassa olisi\nollut. Marfa Petrovna...\n\n-- Marfa Petrovnan olette te kertomusten mukaan tappanut.\n\n-- Oletteko tekin kuulleet puhuttavan siitä? Mitä siihen kysymykseen\ntulee, on minun omatuntoni aivan tyyni. Lääkäri, joka hänet tutki,\nvakuutti, että hän kuoli halvauksesta, siitä syystä, että hän kylpi heti\npäivällisen jälkeen, jolloin hän oli juonut koko pullollisen viiniä.\nMutta minä olen mahdollisesti jonkun kerran loukannut hänen tunteitaan.\nMinä löin häntä ratsupiiskallani ja -- hän antoi heti valjastaa hevosen\nja ajoi kaupunkiin.\n\nNyt oli Raskolnikovin vuoro nauraa.\n\n-- Mitä te sitten pelkäätte? Miksi te nauratte? Mutta ajatelkaa: missä\nlöin häntä ainoastaan kaksi kertaa ratsupiiskalla, eikä siitä jäänyt\nmerkkiäkään... Mutta älkää pitäkö minua vaan halpamaisena olentona. Minä\ntiedän kyllä, että se oli inhottavasti tehty, mutta yhtä hyvin minä\ntiedän, että Marfa Petrovna itse asiassa oli iloinen minun\nhairahtumisestani. Juttu sisarestanne ei ollut kauemmin uutuutena. Marfa\nPetrovna oli saanut istua kotona kolme päivää, sillä hänellä ei ollut\nmitään juoksentelemista tuossa kurjassa kaupungissa. Kirjeineen (te\ntiedätte kai, että hän luki sen ääneensä) oli hän jo väsyttänyt kaikki\nihmiset. Niin putoavat piiskan iskut äkisti ikäänkuin taivaasta!\nEnsimmäinen mitä hän teki oli ... antaa valjastaa hevoset vaunujen\neteen! Minä en tahdo nyt ensinkään puhua siitä, että loukkaus on hyvin,\nhyvin tervetullut joskus naisille, vaikkakin he näyttivät vihastuvansa\nsiitä...\n\nSaadakseen lopun tästä keskustelusta oli Raskolnikovilla hyvä halu mennä\ntiehensä. Mutta uteliaisuus ja lasku pitivät häntä jälellä.\n\n-- Te pidätte kai hauskana jaella iskuja? sanoi hän hajamielisellä\näänellä.\n\n-- Ei, sitä minä en juuri voi sanoa. Minä en juuri koskaan lyönyt Marfa\nPetrovnaa. Me elimme onnellisesti yhdessä ja hän oli aina tyytyväinen\nminuun. Ratsupiiskaa olen minä käyttänyt ainoastaan kaksi kertaa meidän\nseitsenvuotisen avioliittomme aikana. Ensimmäisen kerran tapahtui se\nkaksi kuukautta häitten jälkeen ja toisen kerran löin minä häntä vähä\nennen hänen kuolemaansa.\n\nSvidrigailov jatkoi kertomista, ja Raskolnikov ymmärsi yhä paremmin,\nettä miehen käynnillä oli joku salainen aije.\n\n-- Te ette voi uskoa kuinka minulla on ikävä täällä kaupungissa. Minä\nolen todellakin erittäin iloinen tullessani teidät tuntemaan. Älkää\nsuuttuko, Rodion Romanovitsch, mutta te näytätte minusta olevan\neriskummallinen, teidän tavassanne on jotakin, joka... Älkää rypistäkö\notsaa, minä en tahdo sanoa enempää.\n\nRaskolnikov katsoi synkästi häneen.\n\n-- Minä olen kuullut, että teillä on useita tuttavia kaupungissa, Jos\nniin on, niin miksi silloin minua etsitte. Teillä täytyy olla joku\naikomus siinä?\n\n-- On varsin totta, että minulla on tuttavia, huomautti Svidrigailov\nvastaamatta pääkysymykseen, -- mutta minua ne eivät kauvemmin miellytä.\nMinä olen ollut täällä kolme päivää, enkä vielä ole käynyt tervehtimässä\nainoatakaan niistä. Kahdeksan vuotta sitten ajoin minä paljon täällä\nkaupungissa ja oli minulla useita ystäviä. Me ymmärsimme hävittää aikaa\nja seurueeseemme kuului sekä runoilijoita että pohatoita. Me pelasimme\npaljon, pelasimme petollisesti, ja kurja \"kreikkalainen\" antoi pistää\nminut velkavankeuteen. Samaan aikaan tuli Marfa Petrovna tänne. Hän\nalkoi sopimuksen hieromiset hänen kanssaan ja osti minut vapaaksi\nkolmellakymmenellä hopearuplalla. Me menimme heti pyhään avioliittoon ja\nhän kuletti minut pois kylään ikäänkuin olisin ollut suuri aarre. Hän\npiti edelleenkin asiakirjaa, joka koski niitä kolmeakymmentätuhatta --\nsen alle oli kirjoitettu vieras nimi --voidakseen pitää minut aisoissa\nsiinä tapauksessa, että tahtoisin tehdä kapinan.\n\n-- Jollei nyt asiakirjaa olisi ollut, niin olisitteko te silloin paennut\nhänen luotaan.\n\n-- Sitä minä en todellakaan tiedä. Minä ei toivonut, että mitään\nmuutosta tapahtuisi. Marfa Petrovna ehdotti kaksi kertaa, että minun\npitäisi matkustaa ulkomaille huvitellakseni, mutta minä en siitä\nvälittänyt. Tulee ainoastaan kaihomieliseksi nähdessään kaikki nämä\nauringonnousut, Napolin merenlahdet ja puutarhat. Mutta miten\nvastenmielistä on kuitenkin se, että voi saada koti-ikävän. Ei, koti on\nparas. Täällä voi kuitenkin panna syyn toisen niskoille kun käy hullusti\nja itse käydä vapaana. Minä olisin saattanut liittyä ehkä\nnaparetkeilykuntaan...\n\nNiin, sanotaan, että Berg nousee ylös ilmapallolla sunnuntaina\nJussupovin puistossa ja ottaa vastaan matkustajia maksua vastaan, onko\nse totta?\n\n-- Olisiko teillä ehkä halu seurata mukana?\n\n-- Minulla? Ei ... se oli vain... mumisi Svidrigailov, ikäänkuin hän\ntodellisesti olisi ajatellut sitä.\n\n\"Hän varmaankaan ei ole oikein viisas\", ajatteli Raskolnikov.\n\n-- Ei, asiakirja ei vaikuttanut mitään vihastumista, sanoi Svidrigailov\nmiettivällä äänellä. Vuosi sitten antoi Marfa Petrovna nimipäivänäni sen\ntakaisin sekä vielä suuren rahasumman. Hänellä oli suuri omaisuus.\n\n-- Te tunnette kai itsenne yksinäiseksi, sitten kun hän on mennyt pois?\n\n-- Minä? Oi niin, sen minä teen. Apropos, uskotteko te kummituksiin?\n\n-- Mihinkä kummituksiin?\n\n-- Tavallisiin kummituksiin, luonnollisesti. Onko muitakin olemassa?\n\n-- Mutta uskotteko itse niihin?\n\n-- En, se on -- niin, minä uskon.\n\n-- Oletteko nähnyt niitä?\n\nSvidrigailov katsoi häneen omituisesti.\n\n-- Marfa Petrovna tervehtii minua joskus, sanoi hän ja väänsi suunsa\nomituiseen hymyilyyn.\n\n-- Mitä sanotte? Tervehtiikö hän teitä?\n\n-- Kyllä, hän on jo ollut minun luonani kolme kertaa. Ensimmäisen kerran\nnäin minä hänet hautajaispäivänä tuntia jälkeen paluumme kirkkopihalta.\nSe oli päivää ennen Pietariin lähtöäni. Toisen kerran näin minä hänet\naikaiseen aamulla Pikku-Visheran asemalla ja kolmannen kerran tunti\nsitten huoneessa, jossa asun. Minä olin aivan yksinäni.\n\n-- Ja hereilläkö?\n\n-- Täydellisesti hereillä jokaisena kolmena kertana. Hän tulee, puhuu\nhetken kanssani ja menee sitten ulos ovesta. Melkeimpä kuulee hänen\naskeleensa.\n\n-- Enkö minä ajatellut, että jotakin sellaista teille tapahtuisi!\nhuomautti Raskolnikov. Hän oli erittäin liikutettu.\n\n-- Todellakin? Onko se mahdollista? sanoi Svidrigailov hämmästyneenä. --\nEnkö minä sanonut, että meidän keskemme on jotakin yhteistä?\n\n-- Minä vakuutan, ett'ette sitä ole sanonut, vastasi Raskolnikov\njyrkästi.\n\n-- Enkö todellakaan ole sitä sanonut?\n\n-- Ette!\n\n-- No niin, minä uskon sen. Kun tulin tänne ja näin teidän makaavan\nsilmät suljettuina ja tekeytyneen nukkuvaksi, sanoin minä itsekseni: Se\non hän!\n\n-- Mitä tämä merkitsee?... Mitä tarkotatte?\n\n-- En todellakaan tiedä, mitä tarkotan, mumisi Svidrigailov\nhämmentyneenä.\n\nHe olivat molemmat vaiti pitkän aikaa.\n\n-- Mistä te puhutte hänen kanssaan, kun hän tulee? kysyi Raskolnikov\nviimein.\n\n-- Me puhumme tavallisista asioista ... ainoastaan pikku-asioista.\n\n-- Ehkä tämä kaikki, mitä puhutte, on valhetta, sanoi Raskolnikov.\n\n-- Minä valhettelen harvoin, vastasi Svidrigailov ajatuksissaan; hän ei\nole huomaavinaan kysymyksessä olevaa loukkausta.\n\n-- Oletteko koskaan ennen nähnyt noita kummituksia?\n\n-- Kyllä, kerran, ainoastaan kerran elämässäni. Minulla oli palvelija,\nFika, joka äskettäin on haudattu. Kerran huusin minä hajamielisyydessä:\nFika, anna minulle piippu! Hän tuli sisään ja meni suoraan piippuhyllyn\nluo. Minä ajattelin heti, että hän tahtoi kostaa minulle, sillä minä\nolin nuhdellut häntä vähä ennen hänen kuolemaansa. -- Kuinka uskallat\nsinä tulla tänne sisään kyynärpäät rääsysinä? Ulos lurjus! huusin minä.\nHän meni ulos, eikä tullut enään takasin. Minä en puhunut siitä Marfa\nPetrovnalle.\n\n-- Puhukaa lääkärille.\n\n-- Itsekkin tiedän olevani sairas, vaikken voi ymmärtää, mitä minulta\npuuttuu. Uskotteko te kummituksiin?\n\n-- En, minä en usko mihinkään kummituksiin, huusi Raskolnikov melkein\nraivostuneena.\n\n-- Mitä sanotaan tavallisesti sellaisessa tapauksessa, mumisi\nSvidrigailov itsekseen, katsellen sivulle ja kumartaen päätään alas,\nsanotaan: sinä olet sairas ja se on ainoastaan harhakuva ilman\ntodellisuutta. Onko se ehkä ajatuksen mukaista? Niin paljon olen minäkin\nsamaa mielipidettä kuin he, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan\nsairaille. Mutta se todistaa ainoastaan, että kummitukset voivat\nnäyttäytyä vain sairaille ihmisille, ja että niitä itse asiassa ei\nolekkaan.\n\n-- Ei ole kummituksia! uudisti Raskolnikov itsepäisesti.\n\n-- Uskotteko te todellakin niin? jatkoi Svidrigailov hitaasti ja katsoi\nhäneen. Senjälkeen alkoi hän esittää teorioitansa toisista maailmoista\nja siitä, miten sairaat ovat yhteydessä niiden kanssa ja sanoi viimein:\njos te uskotte elämään tämän jälkeen, silloin voitte te uskoa tämänkin.\n\n-- Mutta minä en usko elämään tämän jälkeen sanoi Raskolnikov.\n\nSvidrigailov istui ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nSitten kun hän oli esittänyt muutamia eriskummallisia mielipiteitä\ntoisesta elämästä ja sen laadusta, niin ettei Raskolnikov viimein\ntietänyt, mitä hänen pitäisi uskoa, sanoi hän viimein:\n\n-- Ajatelkaas vaan, puolituntia sitten emme koskaan olleet tavanneet\ntoisiamme ja nyt olemme jutelleet niin tuttavallisesti. Enkö ollut\noikeassa sanoessani, että olemme sukulaissieluja?\n\n-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen ja selittää, miksi kunnioitatte\nminua tulemalla tänne, sillä minulla ei ole aikaa viipyä kauemmin, minun\ntäytyy lähteä.\n\n-- Teidän sisarenne Avdotja Romanovnahan aikoo mennä naimisiin Pietari\nPetrovitsh Lushinin kanssa?\n\n-- Pyydän, älkää kyselkö sisarestani. En ymmärrä, kuinka te edes\nuskallatte mainita hänen nimeänsä -- jos tosiaankin on totta, että\nolette Svidrigailov.\n\n-- Mutta juuri sitä vartenhan olen tullut tänne. Kuinka voisin silloin\nolla lausumatta tätä nimeä.\n\n-- Hyvä! Puhukaa sitten, mutta kiiruhtakaa.\n\n-- Olen varma siitä, että olette jo muodostanut itsellenne mielipiteen\nPietari Petrovitsh Lushinista, joka on vaimoni sukulainen. Hän ei ole\nsopiva mies Avdotja Romanovnalle. Minun mielipiteeni mukaan uhrautui\njälkimäinen hyvin jalomielisesti perheensä eduksi. Kaikesta siitä, mitä\nteistä olen kuullut, arvelen minä, että olisitte hyvin tyytyväinen, jos\ntämä naiminen ei tulisi tapahtumaan. Nyt, kun minä henkilökohtasesti\nolen oppinut teidän tuntemaan olen minä aivan varma siitä.\n\n-- Se on hyvin lapsellisesti tehty, eli, anteeksi että sanon sen, hyvin\nhävyttömästi, sanoi Raskolnikov.\n\n-- Te luulette, että minä puhun omista asioistani. Te voitte olla\nhuoleti Rodion Romanovitsh. Jos minä tahtoisin edistää omia asioitani,\nvoisin minä tuskin puhua näin avonaisesti. Tässä suhteessa voisin minä\npaljastaa teille sielutieteellisen salaisuuden. Minä tahdon niinollen\ntunnustaa, ettei minussa tässä silmänräpäyksessä ole pienintäkään vetoa\nAvdotja Romanovnaan. Minua kyllä ihmetyttää, sillä olen häntä lämpimästi\nrakastanut.\n\n-- Milloin te muodostitte tämän mielipiteen?\n\n-- Olen jo kauvan aikaa uskonut, että kiintymykseni oli loppunut, mutta\nvasta matkallani Pietariin selvisi se minulle täydellisesti. Mutta\nollessani Moskovassa ajattelin todellakin pyytää Avdotja Romanovnan\nkättä ja saattaa Pietari Lushin osattomaksi.\n\n-- Antakaa anteeksi, että keskeytän, mutta puhukaa niin lyhyesti kuin\nmahdollista. Minulla on kiire päästä matkalle.\n\n-- Aivan kernaasti. Koska olen tullut tänne ja päättänyt ryhtyä matkaan,\ntahdoin tehdä välttämättömiä varustuksia. Lapseni ovat jääneet tätinsä\nluokse. He ovat rikkaita, eivätkä tarvitse minua. Minä puolestani pidän\nainoastaan sen, minkä Marfa Petrovna vuosi sitten minulle lahjoitti.\nEnnen matkaani tahdoin minä kuitenkin tehdä lopun asioistani herra\nLushinin kanssa. Hän oli syynä siihen, että minä tulin Marfa Petrovnan\nviholliseksi, saadessani tietää, että hän järjesteli avioliittoa Avdotja\nRomanovnan kanssa. Nyt toivoisin tapaavani Avdotja Romanovnan,\nvoidakseni vakuuttaa, ettei hänellä ole vähintäkään etua naimisestaan\nLushinin kanssa, vaan että hän päinvastoin tulee hänen kanssaan\nonnettomaksi. Minä tahdon myöskin pyytää häneltä anteeksi kaiken sen\nmielipahan, mitä olen hänelle tuottanut ja pyytää myönnytystä saadakseni\nantaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa tällä tavoin helpottaakseni hänen\neroamistaan Pietari Petrovitsh Lushinista.\n\n-- Mutta oletteko te aivan hullu? Kuinka te rohkenette sanoa jotakin\nsellaista?\n\n-- Minä kyllä uskoin, että te kiivastuisitte; mutta minä vakuutan, etten\ntarvitse näitä rahoja. Minä tarjoan ne ilman sala-ajatusta, ilman\npienintäkään ehtoa. Tulevaisuus on sen näyttävä. Minä tahdon perin\nmielelläni antaa hänelle tämän lahjan, koska olen tuottanut hänelle\nikävyyksiä. Tahdon aivan yksinkertaisesti tehdä hänelle palveluksen.\nSitäpaitsi aijon minä pian naida aivan pian. Älkää suuttuko Rodion\nRomanovitsh, vaan ajatelkaa tyynesti asiaa. Svidrigailov itse oli tätä\nsanoissaan hyvin tyyni ja kylmäverinen.\n\n-- Pyydän, lopettakaa hävyttömyytenne. Te olette liiaksi julkea.\n\n-- En vähintäkään. Eikö siis tässä maailmassa toinen ihminen saisi\nkoskaan tehdä toiselle pahaa, olematta kerrankaan oikeutettu tekemään\nhänelle hyvää? Se olisi liian hullua? Jos minä esim. kuolisin ja\nmääräisin sisarenne tämän summan perijäksi, kieltäytyisikö hän\nsilloinkin ottamasta sitä vastaan?\n\n-- Se on hyvin mahdollista.\n\n-- Ei, sitä en usko. Mutta ... joka tapauksessa pyydän minä teitä\nilmottamaan Avdotja Romanovnalle, mitä minä olen sanonut.\n\n-- Ei, sitä en tee.\n\n-- Siinä tapauksessa olen pakotettu itse etsimään hänet...\n\n-- Se ei ole onnistuva teille.\n\n-- Ehkä, jos me opimme tuntemaan toisemme.\n\n-- Uskotteko, että meistä voisi tulla lähemmät tuttavat?\n\n-- Miksi ei? kysyi Svidrigailov nauraen, jonka jälkeen hän otti hattunsa\nja nousi. -- Aikomukseni ei ollut vaivata teitä niin kauvan, vaikkakin\nminä jo aamulla miellyin teidän kasvoihinne.\n\n-- Oletteko te siis nähnyt minut ennen? kysyi Raskolnikov levottomasti.\n\n-- Kyllä sattumalta ... minusta tuntuu alinomaa niinkuin meidän\nvälillämme olisi joku sympaattinen side... Mutta älkää hermostuko,\ntapani ei ole tunkeutua...\n\n-- Mutta suvaitkaa kysyäkseni: aiotteko matkustaa pian?\n\n-- Matkustaa? Mihin sitten?\n\n-- Te itse puhuitte juuri siitä.\n\n-- Niin, siitä matkasta, se on oikein!... Minä puhuin teidän kanssanne\njostakin matkasta... No niin, se on laaja asia. Jos te tietäisitte mitä\nmerkitsi se, jota juuri kysyitte, lisäsi hän nauraen. Sen sijasta, että\nmatkustaisin vain minä ehkä... Ollaan toimessa hankkia minulle\nmorsianta.\n\n-- Täälläkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuinka se käy päinsä?\n\n-- Mutta Avdotja Romanovnan tahdon minä kuitenkin kerran tavata. Tätä\npyydän minä teiltä hellittämättä... Niin ... hyvästi ... oh ... sen olin\nminä vähällä unohtaa. Rodion Romanovitsh, tahdotteko ilmottaa\nsisarellenne, että Marfa Petrovna on testamentannut hänelle kolmetuhatta\nruplaa. Kahden tai kolmen viikon kuluessa voi hän nostaa rahat.\n\n-- Puhutteko totta?\n\n-- Aivan totta. Sanokaa hänelle se... Hyvästi. Minä en asu kaukana\ntäältä.\n\nUlosmennessään tapasi hän Rasumihinin ovella.\n\n\n\n\nII\n\n\nKello oli jo melkein kahdeksan. He kiiruhtivat lähtöönsä saapuaksensa\nennen Lushinia molempien neitien luo Bakoljevskin taloon.\n\n-- No, kuka hän oli? kysyi Rasumihin, kun he tulivat kadulle.\n\n-- Hän oli Svidrigailov, talonomistaja, jonka talossa sisartani\nsolvaistiin hänen ollessaan siellä kotiopettajattarena. Hän yritti\nvoittaa hänen suosiotansa ja siksi Marfa Petrovna, hänen puolisonsa,\najoi sisareni pois. Mutta Marfa Petrovna pyysi sittemmin häneltä\nanteeksi. Hän kuoli hyvin äkkinäisesti vähän aikaa sitten. Minä en tiedä\nmiksi, mutta minä pelkään tuota ihmistä. Hän on tullut tänne aivan\nvaimonsa hautauksen jälkeen... Tuntui, niinkuin hän olisi tiennyt\njotakin... Me saamme suojella Dunjaa häneltä ... se oli tämä, mitä\nsinulle tahdon sanoa.\n\n-- Suojella? Mitä hän sitten tahtoo tehdä Avdotja Romanovnalle?\nKiitoksen sinä ansaitset, Rodja siitä, että puhut minulle tuolla\ntavalla. Meidän pitää suojella häntä, niin, sen me teemme! Missä hän\nasuu?\n\n-- Sitä minä en tiedä.\n\n-- Mikset sitä kysynyt? Se oli tyhmästi! Mutta minä otan selon siitä.\n\n-- Näitkö sinä hänet? kysyi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.\n\n-- Kyllä, minä panin hänet tarkasti merkille.\n\n-- Näitkö sinä hänet todellakin oikein tarkasti? kysyi Raskolnikov.\n\n-- Kyllä... Minä muistan aivan hyvin hänen piirteensä ja voisin hänet\ntuntea tuhansien joukosta. Minulla on hyvä muisti henkilöitten\ntuntemisessa.\n\nHe vaikenivat taasen.\n\n-- Hm ... juuri sentähden... mumisi Raskolnikov, minä ajattelin\nnimittäin ... minusta tuntuu yhäti ... niinkuin se olisi ollut\nainoastaan harhakuva...\n\n-- Mitä sinä puhut? Minä en oikein ymmärrä.\n\n-- Niin te sanotte kaikki, että minä olen hullu. Ja nyt minusta tuntuu\nniinkuin todellakin olisin tullut hulluksi ja ainoastaan nähnyt\nkummituksen.\n\n-- Mutta, kuinka sinä sitten voit?...\n\n-- Kukas tietää? Ehkä olen hullu ja ehkä kaikki mitä on näinä päivinä\ntapahtunut on kuvittelua.\n\n-- Ah, Rodja. Nyt olet sinä taasen liikutettu... Mitä hänellä oli\npuhumista ja mitä hän sinulta tahtoi? Raskolnikov ei vastannut.\nRasumihin ajatteli hetken aikaa.\n\n-- Nyt tahdon minä puhua sinulle siitä, mitä minä olen saanut aikaan.\nMinä olin luonasi, sinun nukkuissasi. Sitten söimme päivällisen ja sen\njälkeen menin minä Porfyriuksen luo. Sametov jäi vielä istumaan hänen\nluoksensa. Minä olisin tahtonut ruveta puhumaan hänen kanssaan, mutta se\nei tahtonut käydä päinsä. En voinut saada mitään sopivaa aihetta. Näytti\nsiltä niinkuin ei kukaan heistä olisi tahtonut ymmärtää mitään. Mutta he\neivät olleet vähintäkään hämillään. Minä vedin Porfyriuksen ikkunan\nääreen ja aloin puhella hänen kanssaan. Viimeksi näytin hänelle nyrkkiä\nja uhkasin, että minun perheen puolesta pitäisi murskata hänen kallonsa.\nMutta hän ainoastaan katsoi minuun ... minä sylin ja menin tieheni.\nSiinä kaikki. Se oli hyvin tuhmasti. Sametovin kanssa en puhunut\nsanaakaan. Minä nimittäin alussa luulin tehneeni jonkun tyhmyyden. Mutta\nsitten rappusilla sain minä ajatuksen, joka minua ilahutti: miksi me\ntosiaankin piinaamme ja vaivaamme itseämme? Jos todellakin olisi joku\nvaara olemassa tai jotakin sellaista, niin... Mutta mitä tuo kaikki\nsinua liikuttaa? Sinullahan ei ole vähintäkään tekemistä sen kanssa.\nSyle kaikelle sille!\n\n-- Se on selvää! vastasi Raskolnikov. \"Mitä sinä sanonet huomenna?\"\najatteli hän itseksensä. Ihmeellistä kyllä, ei tämä ajatus ollut\nkertaakaan juolahtanut hänen mieleensä: mitähän Rasumihin sanoo\nsaadessaan tietää tämän? Tässä katsoi hän jonkun silmänräpäyksen aikaa\nRasumihiniin. Tämän kertomus käynnistä Porfyriuksen luona oli vähän\nherättänyt hänen mielenkiintoansa.\n\nKäytävässä tapasivat he Lushinin. Kaikki kolme astuivat sisään samalla\nkertaa, mutta näkemättä tai tervehtimättä toisiaan. Nuoret miehet\nmenivät ensin, Pietari Petrovitsh viipyi vähän eteisessä riisuakseen\npäällysnuttunsa. Pulcheria Alexandrovna tuli ulos ottaakseen hänet\nvastaan kynnyksellä. Dunja sanoi hyvän päivän veljelleen.\n\nSamalla näyttäytyi Pietari Petrovitsh ja tervehti hyvin kohteliaasti\nmutta perin totisena naisia. Muuten näytti hän vähän hämmästyneeltä.\nPulcheria Alexandrovna pyysi herroja istumaan pyöreän pöydän ääreen,\nmillä samovaari jo kiehui. Dunja ja Lushin seisoivat vastakkain,\nRasumihin ja Raskolnikov vastapäätä Pulcheria Alexandrovnaa. Rasumihin\nLushinin vieressä ja Raskolnikov sisarensa sivulla.\n\nPietari Petrovitsh otti esiin hienon, koruompeluilla kaunistetun\nnenäliinan ja puhdisti nenänsä siveellisellä ilmaisulla niinkuin\nihminen, joka tuntee arvokkaisuutensa loukatuksi ja vaatii selitystä.\n\n-- Toivon, että teillä oli hauska matka? -- sanoi hän karskilla äänellä\nja kääntyi Pulcheria Alexandrovnan puoleen.\n\n-- Niin, Jumalalle kiitos, Pietari Petrovitsh.\n\n-- Se ilahuttaa minua suuresti. Ettekö tunne itseänne väsyneeksi,\nAvdotja Romanovna?\n\n-- Olen nuori ja vahva, enkä väsy niin helposti. Mutta äitini oli aivan\nuupunut, vastasi Dunja.\n\n-- Niin meidän venäläiset maantiemme ovat hyvin tukaloita. Vastoin\nsisäistä toivomustani oli minun mahdotonta ottaa teitä vastaan eilen.\nMutta toivon, ettei teillä ollut suurta pulaa.\n\n-- Jollei Herramme olisi lähettänyt luoksemme Dmitri Prokofjitshia,\nolisi se meille ollut hyvinkin epämieluista, sanoi Pulcheria\nAlexandrovna ja lisäsi: -- Saan samalla esittää hänet teille.\n\n-- Minulle sattui huvi tavata hänet eilen, mumisi Lushin ja katsoi\nvihamielisesti Rasumihiniin. Sitten rypisti hän otsansa ja vaikeni.\nPietari Petrovitsh kuului ihmisiin, jotka seuraelämässä voivat olla\nhyvinkin rakastettavia, mutta jotka, niin pian kuin joku heitä ei\nmiellytä, heti kadottavat hyvän tuulensa ja näyttävät enemmän\njauhosäkeiltä kuin miellyttäviltä ja hauskoilta kavaljeereilta.\nRaskolnikov vaikeni. Avdotja Romanovna ei myöskään tahtonut katkaista\nhiljaisuutta, ennenkuin tulisi hänen vuoronsa. Rasumihinilla ei ollut\nmitään sanomista, ja siksi Pulcheria Alexandrovna sai taasen panna\nkeskustelun käymään.\n\n-- Oletteko kuulleet, että Marfa Petrovna on kuollut?\n\n-- Kyllä ja minä voin lisätä tiedon, että Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov\nheti hautauksen jälkeen matkusti Pietariin.\n\n-- Matkustiko hän tänne? kysyi Dunetshka levottomasti ja vaihtoi katseen\näitinsä kanssa.\n\n-- Herra Jumala, hän kai ei voi antaa Dunjan olla rauhassa? puhkesi\nPulcheria Alexandrovna sanomaan.\n\n-- Te ette tarvitse olla levoton ... niinkauvan kuin teillä ei ole\nmielessä mennä yhteyteen hänen kanssaan. Minä kyllä pidän huolen\nhänestä.\n\n-- Oi, Pietari Petrovitsh, te ette voi uskoa, kuinka te peljätitte\nminut, jatkoi äiti.\n\n-- Minä olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ja hän näytti minusta\nhyvin häijyltä. Minä olen varma, että hän on ollut syynä Marfa Petrovnan\nkuolemaan.\n\n-- On mahdotonta tuomita sitä asiaa. Minä olen kuitenkin täydellisesti\nja varmasti vakuutettu siitä, että tämä mies tulee lopettamaan päivänsä\nvelkavankeudessa. Rakkaudesta lapsiinsa ei Marfa Petrovna varmaankaan\nole muistanut häntä testamentissaan. Jos hän on hänelle jotakin antanut,\non se aivan varmasti perin mitätön summa.\n\n-- Älkäämme puhuko kauvemmin Svidrigailovista, sillä tämä aine on\nminulle perin epämiellyttävä, sanoi Dunja.\n\n-- Hän on aivan juuri ollut minun luonani, sanoi Raskolnikov, joka\nensimmäisen kerran sekautui keskusteluun.\n\nKaikki kääntyivät hänen puoleensa ja eritoten Lushin näytti olevan\nasiaan kiintynyt.\n\n-- Puolitoista tuntia sitten tuli hän luokseni, minun nukkuissani. Hän\noli jotenkin ilonen ja sanoi, että hän toivoi tulevansa lähemmäksi\ntuttavaksi kanssani. Muun muassa pyysi hän, että minä hankkisin hänelle\nkohtauksen sinun kanssasi, Dunja. Hän tahtoisi tehdä sinulle ehdotuksen,\njonka hän lähemmin selvitteli minulle. Sitäpaitsi vakuutti hän, että\nMarfa Petrovna viikkoa ennen kuolemaansa testamenttasi sinulle, Dunja,\nkolmetuhatta ruplaa ja että sinä pian voit saada tämän summan.\n\n-- Jumalalle olkoon kiitos! huudahti Pulcheria Alexandrovna ja teki\nristinmerkin. -- Rukoile hänen edestään, Dunja, rukoile!\n\n-- Onko se todellakin totta? huomautti Lushin.\n\n-- Mitä hän muuta sanoi? keskeytti Dunja.\n\n-- Hän sanoi, ettei hän itse ole rikas ja että koko omaisuus tulisi\nlankeamaan lapsille ja että hän on asettunut asumaan taloon, joka ei ole\nkaukana tästä; missä, en tiedä; minä en kysynyt häneltä sitä.\n\n-- Mutta mikä ehdotus se on jonka hän tahtoo tehdä Dunjalle? kysyi\nPulcheria Alexandrovna levottomasti. -- Sanoiko hän sen sinulle?\n\n-- Kyllä, sen hän teki.\n\n-- No, miksi?\n\n-- Sen sanon teille sittemmin... -- Raskolnikov vaikeni ja jatkoi teen\njuontiaan.\n\nPietari Petrovitsh katsoi kelloansa ja huomautti olevansa pakoitettu\nlähtemään.\n\n-- Jääkää luoksemme, Pietari Petrovitsh. Tehän kirjotitte, että te\ntahtoisitte pyytää äidiltäni selitystä, sanoi Dunja.\n\n-- Aivan oikein, se oli todellakin tarkotukseni, mutta minua ei\nmiellytä, että minua huomautetaan siitä toisten läsnäollessa. Sitäpaitsi\nei ole rukoustani täytetty...\n\n-- Rukouksenne, ettei veljeni olisi saapuvilla meidän kohtauksessamme ei\ntäyttynyt minun pyyntöni vuoksi, sanoi Dunja. -- Te kirjotitte, että\nveljeni on loukannut teitä. Minä vaadin nyt selityksen ja toivon, että\nsovitte keskenänne. Jos Rodja todellakin on teitä loukannut, täytyy ja\non hän pyytävä teiltä anteeksi.\n\n-- On olemassa sellasia loukkauksia, Avdotja Romanovna, joita ei voida\nunhottaa.\n\n-- Ettekö käsitä, keskeytti Dunja kärsimättömästi, että koko tulevaisuus\nriippuu tuon ikävän seikan selvittämisestä. Minä toistan, että jos\nveljeni on teitä loukannut, pitää hänen pyytää teiltä anteeksi.\n\n-- Joskin minä kunnioitan teitä, Avdotja Romanovna, sanoi Lushin, joka\nkiihtyi enemmän ja enemmän, -- niin ei se estä minua paheksumasta, jos\njoku teidän sukulaisistanne käyttäytyy sopimattomasti. Vaikkakin te\nteette minut onnelliseksi antamalla kätenne, en minä kuitenkaan ole\nvelvollinen sitoutumaan...\n\n-- Pietari Petrovitsh, sanoi Dunja ystävällisesti, -- näyttäkää nyt\nminulle olevanne niin jalo ja ymmärtäväinen, kuin miksi minä olen teidät\naina otaksunut. Olen antanut teille totisen lupauksen, olen teidän\nmorsiamenne, siksi uskokaa minua tässä asiassa ja olkaa varma siitä,\nettä voin tuomita puolueettomasti. Tuomarin osan ottaminen on yhtä\nhämmästyttävä veljelleni kuin teillekin. Teidän pitäisi ymmärtää, että\njollette te sovi keskenänne, olen minä pakoitettu valitsemaan joko\nteidät tahi hänet. Jos minä valitsen teidät, täytyy minun jättää\nveljeni, jos valitsen hänet, täytyy minun jättää teidät.\n\n-- Avdotja Romanovna, sanoi Lushin näyttäen loukkaantuneelta, -- te\nlausutte sanoja, jotka ovat minusta mitä loukkaavimpia katsoen\nsuhteeseeni teihin. Nämä sanat sisältävät sen mahdollisuuden, että te\nvoisitte katua minulle antamaanne lupausta. Te sanotte joko te tahi hän\n-- ja osotatte sillä miten vähä-arvoinen minä olen teille ... siihen en\nvoi taipua ajatellessani suhdetta ... joka vallitsee välillämme.\n\n-- Mitä? huudahti Dunja, -- minä asetan teidät hänen vertaisekseen, joka\ntähän asti on ollut minulle kallein koko maailmassa, ja te tunnette\nitsenne loukatuksi sen johdosta että pidän teitä liian vähäsessä\narvossa.\n\nRaskolnikov nauroi ivallisesti. Rasumihin oli vihoissaan. Mutta Pietari\nPetrovitsh ei kiinnittänyt huomiotansa hänen vastaväitteisiinsä, vaan\nvihastui yhä enemmän.\n\n-- Rakkauden tulevaan puolisoonne täytyy olla suuremman kuin rakkauden\nveljeenne, sanoi hän painavasti, -- enkä halua minkään asianhaaran\nvuoksi asettua yhdenarvoiseksi... Nyt tahdon kääntyä arvoisan äitinne\npuoleen pyytääkseni häneltä selitystä. Hyvä rouva, poikanne loukkasi\nminua eilen tämän herran läsnäollessa pahasti selittäessään muutamia\nsanoja, jotka minä olin lausunut ollessani kerran teidän luonanne\nkahvilla. Minä lausuin, että minun mielipiteeni mukaan ei ole ainoastaan\navioliiton onnen turvaamiseksi, vaan myöskin siveellisessä\ntarkoituksessa parempi mennä naimisiin köyhän tytön kanssa, joka jo on\ntullut tuntemaan elämän suruja, kuin mennä naimisiin tytön kanssa, joka\non tottunut ylellisyyteen. Teidän poikanne on tahallisesti pannut lisää\npuheeseeni. Sentähden pyydän teitä ilmaisemaan minulle, missä valossa\nesititte sanani kirjeessänne Rodion Romanovitshille.\n\n-- Sitä minä en muista. Enkä myöskään tiedä mitä ilmaisumuotoa Rodja on\nkäyttänyt. Hän on ehkä pannut lisää; mutta todistuksena siitä, että\nDunja ja minä emme ole paheksuneet sanojanne on saapumisenne tänne.\n\n-- Se on oikein, äiti, sanoi Dunja myöntäen.\n\n-- Niin ollen on syy minussa, sanoi Lushin loukkaantuneena.\n\n-- Pietari Petrovitsh, te syytätte yhä Rodjaa, mutta miksi te olette\nvalehdellut hänestä kirjeessänne? sanoi Pulcheria Alexandrovna\nrohkeasti.\n\n-- Minä en voi muistaa sanoneeni mitään valetta.\n\n-- Te kirjotitte, sanoi Raskolnikov ankaralla äänellä, että minä en ole\nantanut rahoja leskelle vaan tyttärelle, jonka minä vasta eilen näin. Te\nkirjotitte tämän herättääksenne eripuraisuutta minun ja rakkaitteni\nvälillä ja te olette sentähden kelvottomassa tarkotuksessa puhuneet\ntämän nuoren tytön käytöksestä, vaikkette häntä tunnekkaan. Tämä on\nkatalaa ja kurjaa.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi Lushin vihasta vavisten, -- kirjeessäni\npuhuin minä ainoastaan teidän ominaisuuksistanne ja käytöksestänne siitä\nsyystä, että äitinne ja sisarenne olivat pyytäneet minua ilmottamaan\nmillaisen vaikutuksen kohtaukseni teidän kanssanne teki minuun. Mitä\nkirjeeseeni tulee, pyydän teitä näyttämään edes yhdenkin rivin mikä ei\nolisi totuuden kanssa yhtäpitävää, se on, todistaa, ettette ole antanut\nrahoja pois ja ettei tässä onnettomassa perheessä ole kelvottomia\nhenkilöitä.\n\n-- Mielipiteeni mukaan, ette te kaikkine etuinennekaan ole niin arvokas\nkuin tämän tyttöraukan pikkusormi.\n\n-- Olisi siis niinmuodoin johtunut mieleenne viedä hänet äitinne ja\nsisarenne seuraan?\n\n-- Olen sen jo tehnyt, jos todellakin tahdotte tietää sen. Minä annoin\nhänen tänään istua äitini ja Dunjan viereen.\n\n-- Rodja! huusi Pulcheria Alexandrovna.\n\nDunja punastui. Rasumihin rypisti kulmakarvojaan. Lushin hymyili\npilkallisesti ja ylpeästi.\n\n-- Te näette itse, Avdotja Romanovna, ettei tässä minkäänlainen\nsovittelu ole mahdollinen. Tahdon nyt poistua enempää häiritsemättä\njälleennäkemisen iloa. Tulevaisuuden vuoksi pyydän päästä useammista\ntuollaisista kohtauksista.\n\nPulcheria Alexandrovna tunsi itsensä loukatuksi.\n\n-- Tuntuu siltä, kuin te jo tahtoisitte alistaa meidät valtanne ja\nmahtavuutenne alle, Pietari Petrovitsh. Dunjahan on sanonut teille,\nmiksei pyyntöänne voitu täyttää, sanoi Pulcheria Alexandrovna. Hänen\naikeensa oli hyvä. Sanokaa meille, tuleeko meidän pitää teidän\ntoivomuksianne käskyinä? Minä päinvastoin voin huomauttaa että teidän\nvelvollisuutenne on olla hyvin kohtelias ja hienotunteinen meitä\nkohtaan. Sillä me olemme teidän tähtenne jättäneet kaikki oman onnensa\nnojaan ja matkustaneet tänne siinä hyvässä luulossa, että olimme melkein\nteidän vallassanne.\n\n-- Se ei ole laisinkaan niin, Pulcheria Alexandrovna, erittäinkin sinä\nhetkenä, kun te saitte tiedon Marfa Petrovnan jälkeen jättämästä\nperinnöstä.\n\n-- Tuomiten tämän huomautuksen perustalla voi todellakin otaksua, että\nte olitte tehnyt laskun meidän avuttomuudestamme, vastasi Dunja\nkatkerasti.\n\n-- Nyt en minä, lukuun ottaen kaikki seikat, voi tehdä tiliä siitä...\nSillä en tahdo estää veljeänne ilmottamasta teille Svidrigailovin\ntoivomuksia, jotka ehkä voivat tehdä teidät onnelliseksi.\n\n-- Oi, Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna. Raskolnikov ei voinut\nkauvemmin pysyä tyynenä.\n\n-- No, sisar, etkö sinä nyt kehtaa? sanoi hän.\n\n-- Niin minä kehtaan, vastasi Dunja. -- Pietari Petrovitsh, menkää\ntiehenne! sanoi Dunja hänelle kalveten vihasta.\n\nNäytti siltä, kuin Pietari Petrovitsh ei olisi odottanut sellaista\npäätöstä. Hän oli ollut liiaksi varma vallastaan ja uhrinsa\navuttomuudesta; hän ei luottanut nyt korviinsa. Hän kalpeni ja hänen\nhuulensa vapisivat.\n\n-- Avdotja Romanovna, jos minä nyt menen ulos tästä ovesta ja pidän\nhyvänäni sellasen erohyvästin, niin, huomatkaa ... en minä koskaan tule\ntakasin. Ajatelkaa sentähden sitä ... minä pidän sanani.\n\n-- Niin häpeämätöntä! huusi Dunja nousten -- minä en toivo mistään\nhinnasta teidän takasintuloanne.\n\n-- Mitä? Onko se niin? huusi Lushin, joka ei viimeiseen silmänräpäykseen\nasti ollut voinut uskoa asian saavan sellaista käännettä ja siksi nyt\nperinpohjin kadotti ymmärryksensä. -- Onko se niin? Mutta te tiedätte\nkai hyvin, Avdotja Romanovna, että minä ollen oikeutettu panemaan sitä\nvastaan?\n\n-- Millä oikeudella? huudahti Pulcheria Alexandrovna, kuinka te voitte\nsitä vastustaa? Pitäisikö minun antaa Dunjani sellaselle kuin te? Menkää\ntiehenne, jättäkää meidät kerta kaikkiaan! Jos minä olisin tiennyt...\n\n-- Mutta Pulcheria Alexandrovna, jatkoi Lushin raivostuneena, --\nte olette antaneet sananne, jonka te nyt otatte takasin ... ja\nsitäpaitsi ... sitäpaitsi olen minä ... olen minä ... saanut suorittaa\nmenoja...\n\nTämä viimeinen todistuskeino oli sellasessa suhteessa Lushinin\nluonteeseen että Raskolnikov, joka oli vihasta kalpea, alkoi nauraa\nääneen.\n\n-- Pietari Petrovitsh, menkää tiehenne! sanoi Avdotja Romanovna.\n\n-- Minä menen, mutta sitä ennen tahdon minä vielä sanoa sanan. Te ja\näitinne olette luultavasti unohtaneet, että minä tahdoin naida teidät,\nhuolimatta huhusta, joka kierteli kaupungissa ja koski teidän\nkäytöstänne. Koska minä teidän tähtenne uhmasin yleistä mielipidettä ja\nkoska te minun kosintani kautta saitte takasin kadotetun maineenne,\nolisin minä luullut voivani vaatia teidän kiitollisuuttanne. Nyt minä\nkäsitän, miten hätäisesti menettelin...\n\n-- Minä ihmettelen, onko tuolla miehellä useampaa kuin yhtä päätä\nkadotettavana! huudahti Rasumihin hypäten paikaltaan.\n\n-- Te olette ilkeämielinen ihminen, sanoi Dunja.\n\n-- Ei sanaakaan enempää! Ei ainoatakaan liikettä! huudahti Raskolnikov\nja työnsi takasin Rasumihin. Tämän jälkeen meni hän aivan Lushinin eteen\nja sanoi hiljaa, mutta samalla lausui hän jokaisen sanan hitaasti ja\nselvästi:\n\n-- Olkaa hyvä ja menkää tiehenne! Eikä sanaakaan enempää tahi minä...\n\nPietari Petrovitsh katsoi häneen jonkun hetken. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja vihan vääristämät. Sitten teki hän täyskäännöksen ja läksi.\nHarvoin on ihminen kantanut sydämessään niin ankarata vihaa kuin Lushin\nRaskolnikovia kohtaan. Hänen syyksensä pani hän kaiken. Ihmeellistä\nkyllä kuvitteli hän vielä portaita alas mennessään, ettei ehkä hänen\nasiansa vielä ollut aivan menetetty, niin että asia naisten suhteen oli\nhelposti korjattavissa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAsia oli se, että hän viimeiseen silmänräpäykseen asti oli pitänyt\nsellaista päätöstä mahdottomana. Vielä lopussa oli hän vakuutettu siitä,\neikä voinut vähääkään aavistaa, että kaksi avutonta ja köyhää naista\nvoisi vetäytyä hänen vallastaan. Tämä vakaumus oli suureksi osaksi\nlisännyt hänen turhamielisyyttään ja ääretöntä itsetuntoaan, jota\nparaiten olisi voinut kutsua: itsekunnioitukseksi. Pietari Petrovitsh\noli työllään korottanut itsensä alhaisesta asemasta ja oli hänellä\nsairaaloinen tapa ihmetellä itseänsä, hän arvasi kykynsä ja\nymmärryksensä hyvin suuriksi ja vieläpä keikaili yksinäisinä tunteina\npeilin edessä. Mutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa rakasti ja\nkunnioitti hän rahojaan, jotka hän oli koonnut työllä tahi muulla\ntavalla. Ne asettivat hänet, ajatteli hän, yhdenarvoseksi kaiken ja\nkaikkein kanssa.\n\nKun hän kerskui Dunjalle aikomuksestaan mennä hänen kanssaan naimisiin\nhuolimatta Dunjan huonosta maineesta, puhui hän sisäisestä vakaumuksesta\nja tunsi lisäksi syvää kammoa sellaista -- ilkeätä kiittämättömyyttä\nkohtaan. Kuitenkin oli hän jo rakastellessaan Dunjaa, täydellisesti\nvakuutettu kaiken tuon lorun perättömyydestä, jonka myöskin Marfa\nPetrovna avonaisesti oli torjunut ja johon koko kaupunki kauvan aikaa\nsitten oli lakannut uskomasta. Niin, eipä hän nytkään olisi voinut\nkieltää, että jo silloin kaikki oli hänelle tunnettua. Siitä huolimatta\npiti hän päätöstään, korottaa Dunja itsensä arvoiseksi, hyvin suurena ja\nkatsoi sitä jaloksi tehtäväksi. Mainitessaan tätä Dunjalle oli hän\npukenut erään rakkaimmista, salaisista ajatuksistaan sanoihin, eikä hän\nvoinut käsittää, mikseivät toiset ihmetelleet yhtä paljon tätä tekoa.\nKun hän tuona päivänä jätti käyntinsä Raskolnikovin luona, astui hän\nsisään tuntien olevansa hyväntekijä, joka on valmis korjaamaan hyvien\ntekojensa hedelmän ja saamaan kuulla miellyttäviä ylistysrunoja. Siksi\nei ole ihmeteltävää, että hän, mennessään rappusia alas, tunsi itsensä\nsuuresti loukatuksi ja halvennetuksi.\n\nMutta Dunja oli hänelle aivan välttämätön; eroa hänestä ei saattanut\najatellakkaan. Monta vuotta oli hän haaveksinut avioliittoa, mutta hän\nkeräsi yhä enemmän rahaa ja odotti. Hän oli takertunut tuohon\nhurmaukseen, salaperäiseen toivoon, että hyvin kasvatettu, köyhä tyttö\n(köyhä pitäisi hänen olla), hyvin nuori, perin kaunis, jalo ja\nsivistynyt, erittäin ujo ja monet kärsimykset kestänyt, antautuisi\nkokonaan hänelle ja läpi koko elämänsä katsoisi häntä pelastajakseen,\nollen valmis kuolemaan kunnioituksesta häneen, ollen nöyrä ja\nihmettelisi häntä ja ainoastaan häntä. Eikö hän ollut jo montaa kuvaa,\nmontaa yksityiskohtaa mielikuvituksessaan tuosta lumoavasta ja\nrakastetusta aineesta itsellensä muodostanut. Ja nyt oli melkein kaikki\nnäiden vuosien unet toteutuneet. Avdotja Romanovnan kauneus ja sivistys\nolivat hänet kahlehtineet, hänen avuton asemansa oli kiihottanut häntä\nliiallisuuteen asti. Tässä oli hänelle enemmän kuin hän oli\nuneksinutkaan; ylpeä, lujaluonteinen, siveä morsian, jonka sivistys ja\nhenkinen kehitys oli suurempi kuin hänen (sen hän tiesi), ja sellainen\nolento olisi läpi koko elämänsä hänelle, hänen suosiostansa orjamaisen\nkiitollinen ja kunnioituksesta kumartuisi tomuun hänen edessänsä, hänen\nollessaan rajaton ja kaikkivoipa hallitsija! Tapahtui sattumalta niin,\nettä hän vähää ennen pitkän harkintansa loppua oli päättänyt muuttaa\ntämän elämänsä tehtävän toiselle uralle ja etsiä itsellensä suurempi\nvaikutuspiiri, siten tullakseen korkeammalle yhteiskunnassa, jota hän\nkauan ja kaipauksella oli ajatellut. Hän oli muutamin sanoin päättänyt\netsiä onneansa Pietarissa. Hän tiesi, että voitiin saavuttaa paljon,\nhyvin paljon naisten muutettua hänen luoksensa. Kauniin, kelvollisen ja\nsivistyneen naisen ihastusvoima voisi alati sulostuttaa hänen elämäänsä,\ntehdä hänen talonsa miellyttäväksi ja levittää kunniaa hänen\nympärillensä ... ja nyt ... oli kaikki hävinnyt. Tämä äkillinen\nhirmuinen ero vaikutti häneen kuten salaman isku. Se oli kylläkin\nhirveätä pilaa ... hullutusta. Hänhän oli vain pöyhkeillyt, ei ollut\nkertaakaan ollut tilaisuudessa sanomaan ajatustaan; hän oli vain hiukan\nlaskenut leikkiä, horjahtanut mielialastaan ja se sai niin totisen\nlopun. Hän oli vielä lisäksi saanut Dunjan rakastumaan tapoihinsa,\nvalliten häntä jo mielikuvituksessaan ... ja nyt...! Ei, huomenna,\nhuomenna on kaikki taasen saatava kuntoon, saatava järjestykseen\nuudelleen. Mutta ennen kaikkea täytyy tuo ylpeä poika, tuo poikanulikka,\njoka on kaiken syy, tehdä vaarattomaksi. Epämiellyttävällä tunteella\ntuli hän vapaaehtoisesti ajatelleeksi Rasumihinia ... mutta sen suhteen\nrauhoittui hän pian -- puuttui ainoastaan, että hänkin esiintyisi\nsamalla tavalla kuin toiset! -- Mutta todellisuudessa pelkäsi hän eniten\nSvidrigailovia... Sanalla sanottuna hänen päänsä oli täynnä huolia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ei, minussa on suurin syy --, sanoi Dunja syleillessään ja\nsuudellessaan äitiään. -- Hänen rikkautensa kiusasi minua, mutta minä\nvannon, veljeni, että en aavistanut hänen olevan niin katalan ihmisen!\nVeljeni, älä tuomitse minua!\n\n-- Jumala on meidät pelastanut, kuiskasi Pulcheria Alexandrovna, vaikka\nhän vielä töin tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.\n\nHe olivat kaikki iloisia, vieläpä viiden minuutin kuluttua nauroivatkin.\nMutta Dunetska rypisti kulmakarvojaan silloin tällöin ja kalpeni\najatellessaan mitä oli tapahtunut.\n\nRasumihin oli ihastunut, vaikkakaan ei uskaltanut avonaisesti näyttää\niloansa. Mutta Raskolnikov istui samalla paikalla, tyynenä ja synkkänä.\nDunja luuli hänen vielä olevan suutuksissaan ja Pulcheria Alexandrovna\nkatsoi häneen pelokkaasti.\n\n-- Mitä Svidrigailov sanoi minulle? kysyi Dunja mennen hänen luoksensa.\n\n-- Ai niin, mitä hän sanoi? virkkoi Pulcheria Alexandrovna.\n\nRaskolnikov kohotti päätänsä.\n\n-- Hän tahtoo lahjoittaa sinulle kymmenentuhatta ruplaa ja toivoo\ntapaavansa sinut minun läsnäollessani.\n\n-- Tavata häntä? Ei konsanaan! huudahti Pulcheria Alexandrovna, ja\nkuinka hän uskaltaa tarjota hänelle rahaa!\n\nRaskolnikov ilmoitti heille lyhyesti ja selvästi keskustelunsa\nSvidrigailovin kanssa.\n\n-- Mitä sinä hänelle vastasit? kysyi Dunja.\n\n-- Alussa kieltäysin esittämästä hänen tervehdystään, mutta silloin\nsanoi hän kaikin mahdollisin keinoin koettavansa tavata sinua. Hän\nvirkkoi rakkautensa sinuun olevan nyt aivan haihtuneen. Minä voin\ntunnustaa, että hänen puheensa oli jotakin huumausta. Hän sanoo\ntahtovansa matkustaa kauvaksi pois, mutta sanoo heti sen jälkeen\ntahtovansa naida ja että hän jo on valinnut itsellensä morsiamen. Hänen\npuheensa oli kummastuttava ja Marfa Petrovnan kuolema on varmasti\nvaikuttanut häneen syvästi.\n\n-- Jumala antakoon hänelle ikuisen rauhan! virkkoi Pulcheria\nAlexandrovna. -- Minä tahdon ijäisesti, ijäisesti rukoilla hänen\npuolestaan! Herra Jumala, Dunja, mitä meistä nyt olisi tullut, jollei\nhän olisi muistanut sinua testamentissaan!\n\nDunja oli perin hämmästynyt Svidrigailovin ehdotuksesta. Hän seisoi\nvielä ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Hänellä on varmasti jotakin kauheata mielessä, kuiskasi hän\nkauhistuen itseksensä. Raskolnikov otti huomioon tämän tavattoman\nlevottomuuden.\n\n-- Minun on vartioittava häntä, sanoi Rasumihin. -- Rodja on pyytänyt\nminun varjelemaan sisartansa. Suvaitsetteko Te myöskin sen, Avdotja\nRomanovna?\n\nDunja hymyili ja ojensi hänelle kätensä, mutta huolestuttava ilme hänen\nkasvoistaan ei kadonnut.\n\nPian olivat he kaikki syventyneet vilkkaaseen keskusteluun. Vieläpä\nRaskolnikovkin kuunteli huomaavaisesti, vaikkeikaan hän itse puhunut.\nRasumihin kuitenkin puhui eniten.\n\n-- Miksi tahdotte te matkustaa täältä? kysyi hän vilkkaasti. -- Pääasia\non kuitenkin, että te kaikki kolme jäätte tänne, koska teillä on hyötyä\ntoisistanne. Minut täytyy teidän ottaa kuten ystävän, kuten liiketoverin\nliittoonne ja minä vakuutan, että me alamme kelpo yrityksen. Minulla on\nsetä, kunniallinen vanha mies, joka omistaa tuhannen ruplan pääoman,\njota hän on tarjonnut minulle lainaksi. Sitten jätätte te yhden tuhannen\nniistä kolmesta, jotka Marfa Petrovna on teille testamentannut ja me\nryhdymme liikeyhteyteen keskenämme.\n\nTämän jälkeen selitti Rasumihin aikomustaan heille. Hän tahtoi ruveta\nkustantajaksi ja kääntäjäksi, eritoten koska hän taisi kolmea\neuroppalaista kieltä. Pari päivää sitten sanoi hän kumminkin, ettei\naivan hyvin kykenisi käyttämään saksaa, tehden sen ainoastaan saadakseen\nRaskolnikovin ottamaan käännöksen huostaansa. Hän oli sillä kertaa\nvalhetellut ja Raskolnikov tiesi myöskin, ettei hän puhunut totta.\n\n-- Se tulee varmasti vaatimaan paljon työtä, mutta me voimme\ntyöskennellä, Avdotja Romanovna ja Rodion. Me voisimme molemmat olla\nkääntäjinä ja kustantajina. Minusta voi olla teille suurta hyötyä, sillä\nomaan kokemusta. Kahtena viimeisenä vuonna olen alati toiminut\nkustantajien kanssa ja tunnen kaikki heidän kiertotiensä. Kaikissa\nolosuhteissa voimme me ansaita elatuksemme.\n\nDunjan silmät säteilivät.\n\n-- Mitä te nyt sanotte, Dmitri Prokofjitsh, miellyttää minua suuresti,\nsanoi hän.\n\n-- Minä en sitä ymmärrä, huomautti hänen äitinsä, mutta jos on\ntarpeellista, voimme jäädä tänne joksikin ajaksi.\n\n-- Mikä on sinun ajatuksesi, Rodja, kysyi Dunja.\n\n-- Se on perin hyvä ajatus. Minä myöskin tiedän toimen, joka aivan\nvarmaan tuo onnea. Mutta meillä on kylliksi aikaa järjestää se asia\ntoisella kertaa.\n\n-- Hyvä! huudahti Rasumihin. -- Mutta odottakaa vähän! Tässä talossa on\nkolme huonetta käsittävä huoneusto, joka ei ole yhteydessä näiden\nchambres garnies'in kanssa. Se on kalustettu ja vuokra on jotenkin\nhalpa. Tämä huoneusto teidän on heti vuokrattava, jotta Rodja voisi asua\nteidän kanssanne... Mutta minne sinä aijot, Rodja?\n\nDunja katseli kummastuneena veljeään, joka piti hattua kädessään ollen\naikeissa poistua.\n\n-- Tehän olette sen näköinen kuin jos aikositte haudata minut tahi kuin\njos me ikuisiksi ajoiksi sanoisimme toisillemme hyvästit, sanoi hän\npakottavasti hymyillen.\n\n-- Mutta sehän on mahdollista, ettemme koskaan enää näe toisiamme,\nlisäsi hän. Hän uskoi ajatelleensa ainoastaan näitä sanoja, he olivat\nvälttäneet häntä pakollisesti.\n\n-- Mikä sinun on, Rodja? kysäsi sisar.\n\n-- Tullessani tänne aijoin sanoa teille, että meidän pitäisi erota\nlähimmässä tulevaisuudessa. Minä en ole terve ja voin kyllä tulla\ntaasen, kun voin... Minä en teitä unhoita... Mitä saattaneekin tapahtua,\ntäytyy minun nyt olla yksinäni... Unhottaa minut on parasta...\nMahdollisesti voi kaikki taasen tulla hyväksi... Jollette anna minun\nmennä, voin minä vihata teitä -- sen minä tunnen... Hyvästi!\n\nÄiti ja sisar katsoivat häneen kauhistuneina. Vieläpä Rasumihinkin oli\npeloissaan.\n\n-- Rodja, Rodja, sovi kanssamme ja anna kaiken olla kuten ennenkin!\nhuudahti äiti raukka.\n\nHän kääntyi ja meni hitaasti ulos huoneesta. Dunja riensi hänen\njälkeensä.\n\n-- Veli, mitä sinä teet? kuiskasi hän kauhistuneena. Rodja katsoi\nsurullisesti häneen.\n\n-- Ei se ole mitään ... minähän tulen takaisin, mumisi hän puoliääneen\nikäänkuin ei hän olisi tietänyt, mitä sanoisi.\n\n-- Tunnoton omanvoiton pyytäjä! huusi Dunja.\n\n-- Hän on hullu, vaan ei tunteeton! kuiskasi Rasumihin ja pusersi\nkovasti hänen kättänsä.\n\n-- Minä tulen heti takaisin, sanoi hän puoleksi tunnottomalle Pulcheria\nAlexandrovnalle, jonka jälkeen hän juoksi Raskolnikovin perään, joka\nodotti häntä käytävän perällä.\n\n-- Minä uskoin kyllä, että sinä tulisit jälestä, sanoi hän. -- Pysy\nheidän luonansa ... pysy heidän luonansa huomenna ja aina... Jos on\nmahdollista, tulen minä ehkä takaisin. Hyvästi!\n\nHän läksi ojentamatta hänelle kättänsä.\n\n-- Mutta mikä sinun on? Kuinka sinä voit käyttäytyä tuolla tavalla?\nsanoi Rasumihin.\n\nRaskolnikov pysähtyi.\n\n-- Älä koskaan kysy minulta mitään! Minä en voi antaa sinulle\nvastausta... Älä myöskään tule luokseni, ehkä minä tulen sinun\nluoksesi... Jätä minut nyt, mutta heitä älä jätä, jotka ovat tuolla\nsisällä. Ymmärrätkö minua?\n\nHe seisoivat erään lampun ääressä ja katsoivat minuutin ajan ääneti\ntoisiaan. Tämän hetken muisti Raskolnikov koko elämänsä ajan.\nRaskolnikovin hehkuva ja jäykkä katse näytti joka hetki tulevan yhä\nkirkkaammaksi tunkeutuen Rasumihinin sielun sisimpään. Oli niinkuin joku\nkäsittämätön olisi liidellyt hänen ohitsensa. Ajatus, käsky, jotakin\nkauheata, hirmuista, jonka he molemmat käsittivät, tunkeusi heidän\nvälillensä. Rasumihin kävi valkeaksi kuin ruumis.\n\n-- Ymmärrätkö sinä minua nyt? sanoi Raskolnikov viimein surun\nvääristämine kasvoineen. -- Käänny takaisin, mene sisään heidän\nluoksensa! lisäsi hän, poistuen tämän jälkeen nopeasti.\n\nEn tahdo kertoa, mitä tapahtui samana iltana Pulcheria Alexandrovnan\nluona, Rasumihinin palattua heidän luokseen takaisin, kuinka hän yritti\nlohduttaa heitä, pyytäen heitä jättämään Rodjan rauhaan niinkauvaksi\nkuin hän on sairas ja sanoi, ettei hänen ruumiinsa eikä sielunsa olleet\nnormaalitilassa sekä ettei häntä saisi häiritä. Hän, Rasumihin, pitää\nhänestä huolta, hankkii hänelle taitavan lääkärin, kaikkein paraimman,\nniin, koko tiedekunnasta.\n\nSanalla sanottuna, tänä iltana tuli Rasumihista heille poika ja veli.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRaskolnikov läksi suoraan siihen taloon kanavan varrella, jossa Sonja\nasui. Hän etsi käsiinsä porttivahdin ja sai häneltä tiedoksi räätäli\nKapernaumovin asunnon. Löydettyään pihan kulmauksesta jyrkät rappuset ja\nehdittyään toiseen kerrokseen, tuli hän käytävään joka johti pitkin\ntalon pihanpuoleista sivua. Hänen harhaillessaan ympäri pimeässä\navattiin äkisti ovi aivan hänen vieressään. Hän tarttui heti kiinni\nsiihen.\n\n-- Kuka se on? kysyi hätääntynyt nais-ääni.\n\n-- Minä se olen ... minä etsin teitä, vastasi Raskolnikov ja astui\npieneen eteiseen. Täällä oli kynttilänjalassa palava kynttilä.\n\n-- Tekö se olette? virkkoi Sonja.\n\nRaskolnikov vältti katsomasta häneen ja meni hänen huoneeseensa.\n\nMinuttia myöhemmin astui Sonja sisään kynttilä kädessä ja asettui hänen\neteensä; hän oli äärettömästi säikähtynyt ja huolestunut Raskolnikovin\nodottamattoman tulon johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat äkkiä\npunaisiksi ja hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän tunsi itsensä\nheikoksi, häpesi ja kuitenkin tunsi hän iloa. Raskolnikov kääntyi ja\nistuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän silmäili nopeasti\nhuonetta. Se oli suuri, mutta hyvin matala; vasemmalla näkyi sulettu\novi, joka johti Kapernaumovin asuntoon, ja vastakkaisella sivulla näkyi\nmyöskin ovi, mutta se oli kiinni naulattu. Sonjan huone oli ladon\nnäköinen, se oli säännöttömän neliön muotoinen ja näytti tämän tähden\nhyvin kurjalta. Toinen nurkka oli hyvin terävä toinen perin tylsä.\nSeinä, jossa oli kolme akkunaa kanavaan päin, näytti jakavan huoneen\nviistoon. Terävä nurkka oli niukan valaistuksen tähden niin pimeä ettei\nvoinut nähdä, mihin se päättyi. Ainoastaan muutamia huonekaluja oli\ntässä suuressa huoneessa. Oikealla sänky, jonka vieressä oli yksi tuoli;\nsamalla seinällä, aivan vierashuoneeseen vievän oven vieressä oli kehno\npöytä, peitteenä sininen liina ja siinä vieressä kaksi nojatuolia.\nVastakkaisella seinällä yksinkertainen piironki, siinä kaikki.\nKellertävät, likaiset, vaalistuneet seinäpaperit olivat tahraiset\nnurkissa; talvella täytyi täällä olla hikistä ja vetoista. Köyhyys\nirvisti kaikkialta; sängyn edessä ei ollut verhoja.\n\nSonja katsoi vaieten vieraaseensa, joka niin huomaavasti tarkasteli\nhänen huonettaan. Hän alkoi vavista pelosta, ikäänkuin seisoisi tuomarin\ntahi kohtalonsa johtomiehen edessä.\n\n-- Minä tulen myöhään... Kello on varmaankin jo yksitoista -- sanoi hän\nviimein katsomatta häneen.\n\n-- Niin, se löi juuri yksitoista, vastasi Sonja.\n\n-- Minä tulen luoksenne viimeisen kerran, jatkoi Raskolnikov synkästi,\n-- ja kuitenkin olen minä täällä nyt ensi kerran... Luultavasti en\nkoskaan enää näe teitä...\n\n-- Pitääkö teidän ... matkustaa?\n\n-- Sitä en tiedä ... sen saa huomispäivä näyttää... Siis te ette\nhuomenna ole Katerina Ivanovnan luona? sanoi hän vapisevalla äänellä.\n\n-- Minä en tiedä... Olen tullut tänne sanoakseni teille jotakin ...\nmutta sitä se ei nyt koske... Hän avasi silmänsä, katsoi ystävällisesti\nhäneen ja huomasi istuvansa, vaikkakin Sonja vielä seisoi hänen\nedessänsä.\n\n-- Miksi te seisotte? Istukaa! sanoi hän muuttuneella ja hellällä\näänellä.\n\nHän istuutui. Rodja katsoi häneen ystävällisesti ja myötätuntoisesti.\n\n-- Tehän olette niin laiha! Sormenne ovat aivan läpinäkyvät, aivan kuin\nkuolleen.\n\nRaskolnikov tarttui tytön käteen. Sonja hymyili.\n\n-- Sellainen minä olen aina ollut, vastasi hän.\n\n-- Kotonakin ollessanne?\n\n-- Niin.\n\n-- No niin ... luonnollisesti, sanoi hän lyhyesti. Hänen\nkasvonpiirteensä ja äänensä olivat taasen muuttuneet. Hän katsoi\nuudelleen ympärilleen.\n\n-- Te vuokrasitte siis tämän huoneen Kapernaumovilta?\n\n-- Niin.\n\n-- Asuuko hän tuolla oven takana?\n\n-- Kyllä ... hänellä on myöskin tällainen huone.\n\n-- Asuvatko he kaikki yhdessä huoneessa?...\n\n-- Kyllä, joka ainoa.\n\n-- Minä pelkäisin yöllä teidän huoneessanne, sanoi hän synkästi.\n\n-- Väki, jonka luona asun, on hyvin ystävällistä ja miellyttävää,\nvastasi Sonja, joka ei vielä ollut saavuttanut mielenmalttiaan, --kaikki\nhuonekalut, kaikki ... kaikki, mitä täällä on, on heidän. He ovat hyvin\nkilttejä, lapset tulevat usein minun luokseni...\n\n-- Hänhän änkyttää?\n\n-- Niin, hän sekä änkyttää että ontuu. Ja myöskin hänen vaimonsa ...\nmutta hän ei kuitenkaan juuri änkytä ... se on, niinkuin hän ei osaisi\nsanoa kaikkea ... hän on hyvin kiltti; hän palveli ennen, heillä on\nseitsemän lasta ... ainoastaan vanhin änkyttää, ne toiset ovat kai\nmyöskin sairaaloisia, mutta he eivät änkytä... Mutta kuinka te sen\ntiedätte? lisäsi hän ihmetellen.\n\n-- Isänne on kertonut kaikesta minulle ... samoin, että te menitte pois\nkuuden ajoissa ja tulitte takaisin kello yhdeksältä ... ja kuinka\nKatarina Ivanovna oli polvillaan teidän sänkynne edessä.\n\nSonja hämmästyi.\n\n-- Melkeimpä luulin nähneeni hänet tänään, kuiskasi hän epäilevänä.\n\n-- Kenen?\n\n-- Isän. Minä kävin kadulla aivan tässä vieressä kymmenen aikana ja\nsilloin oli niinkuin hän olisi mennyt minun edelläni. Aivan kuin se\nolisi ollut hän. Olin menossa Katarina Ivanovnan luokse...\n\n-- Olitteko te ulkona kävelemässä?\n\n-- Olin, kuiskasi Sonja taasen hämmästyen ja katseli maahan.\n\n-- Löikö Katarina Ivanovna teitä asuessanne vielä isänne luona?\n\n-- Oh ei ... mitä te ajattelette, ei, ei!\n\nSonja katsoi hyvin huolestuneena häneen.\n\n-- Te silloin pidätte hänestä?\n\n-- Kenestä, Katarina Ivanovnastako? ... niin varmasti, sanoi hän\nhitaasti ja valittaen, pistäen kätensä ristiin, hän on aivan kuin\nlapsi ... hän on kadottanut järkensä ... hän on kadottanut järkensä ...\nsurusta ja hän oli niin viisas, niin jaloluonteinen ... niin hyvä. Te\nette sitä tiedä, te ette voi sitä tietää ... oi!\n\nSonja sanoi kaiken tämän niinkuin epätoivossa. Hän kärsi, oli syvästi\nliikutettu ja väänsi käsiään. Hänen kalpeat poskensa punastuivat\nuudelleen ja hänen kasvonsa kuvasivat syvää surua. Voitiin nähdä\nhänestä, että tuskaa tuottavaa jännettä hänen sisimmässään oli\nkosketettu; että oli jotakin, jota hän mielellään olisi tahtonut sanoa,\nsäilyttää, puhua. Rajaton osaaottavaisuus voitiin lukea hänen\npiirteistään.\n\n-- Olisiko hän lyönyt minua? Mitä te ajattelettekaan! Herra Jumala ...\nhänkö löi minua!... Ja jospa hän vielä olisi lyönytkin minua, mitä se\nolisi tehnyt! Mitä se voisi vahingoittaa? Te ette tiedä mitään, ette\nkerrassaan mitään! Hän on niin onneton, voi, niin onneton ... ja niin\nsairas... Hän etsii totuutta ... hän on niin puhdas... Hänen\nvakaumuksensa on, että totuus vallitsee kaikkea ja hän vaatii jokaiselta\noikeutta... Hän ei ymmärrä, että ihmiset eivät aina voi olla\noikeudenmukaisia ja siksi on hän aina vihanen ... kuni lapsi, aivan kuin\nlapsi. Hän on oikeuden mukainen ja vaatii totuutta muiltakin.\n\n-- Mihin ajattelee hän nyt ryhtyä?\n\nSonja katsoi kysyvästi häneen.\n\n-- Hänhän on teille haitaksi lapsineen. Tehän olette ennenkin saaneet\npitää hänestä huolta; vieläpä kuolevakin kerjäsi teiltä. Mutta kuinka se\nnyt käy päinsä?\n\n-- Minä en tiedä, sanoi Sonja alakuloisena.\n\n-- Voitteko te asua hänen luonansa?\n\n-- Minä en tiedä, he ovat vuokransa velkaa sinne; ja emäntä lienee\nsanonut tänään, että heidän täytyy ehdottomasti muuttaa. Katerina\nIvanovna itse sanoo, ettei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauvemmaksi\nsinne.\n\n-- Millä oikeudella tekeytyy hän niin mahtavaksi? Hän luottaa ehkä\nteihin?\n\n-- Oi ei... Te ette saa puhua niin!... Me tulimme aivan hyvin\ntoimeen, sanoi Sonja vähän kiivastuneena... Hän näytti aivan linnulta,\njoka suuttuu. -- Mutta hänen pitäisi tehdä?... Sanokaa minulle se?\nKuinka hänen pitää käyttäytyä? kysyi hän innokkaasti. Jospa\ntietäisitte miten hän on itkenyt tänään! Hän alkaa todellakin tulla\nheikkomieliseksi, ettekö tekin ole sitä huomannut? Se on aivan varma;\nensiksi on hän levoton, ettei muka kaikki kävisi säännöllisesti\nmeidän muistojuhlassamme ... niin hän vääntää käsiänsä, yskii verta ja\nitkee. Sitten alkaa hän äkisti juosta ja syöksee päänsä seinään\nhuumauksessa ... sitten hän taasen tyyntyy; hän luottaa alati teihin,\nsanoo että te tulette auttamaan häntä. Hän tahtoo lainata vähän rahaa ja\nmatkustaa minun kanssani kotiseudulleen. Siellä tahtoo hän avata\nkasvatuskoulun nuoria hurskaita naisia varten; minun tulisi pitää heitä\nsilmällä ja niin alkaisi uusi ja ihana elämä. Hän syleilee, suutelee ja\nlohduttaa minua... Ja luottaa lujasti mielikuvituksiinsa! Ja välillä hän\npesee, tekee puhdasta, paikkaa ja parsii herkeämättä. Heikoilla\nvoimillaan kantoi hän itse pesuastian huoneeseen, hengästyi ja kaatui\nsänkyyn ponnistuksesta. Aamusella kävimme me myymälöissä ostaaksemme\nPolenkalle ja Lydialle kengät, sillä heillä ei ole mitään jalassa,\nmutta meillä ei ollut riittävästi rahaa, puuttui paljon. Hän etsi parin\nhyvin kauniita jalkineita; hänellä on aistia, tietäkääs... Sitten alkoi\nhän itkeä myymälässä kauppiaan läsnäollessa, siksi ettei rahat\nriittäneet ... tämä oli surullista katsella.\n\n-- No, silloinhan on joka tapauksessa selvää, että teidän ... täytyi\nviettää sellaista elämää, sanoi Raskolnikov katkerasti.\n\n-- Ja ettekö tekin tunne myötätuntoisuutta häntä kohtaan? Eikö koske\nteihin, kuulla puhuttavan hänestä? lisäsi Sonja kiihkeästi, -- tehän\nannoitte hänelle viimeiset rahanne, ennenkuin tiesittekään mitään. Oi,\nJumalani, jos te silloin olisitte tietänyt kaikki! Kuinka useasti minä\nolen hänen tähtensä itkenyt, viimeksi edellisellä viikolla! Niin,\nminä!... Ainoastaan viikkoa ennen hänen miehensä kuolemaa, olin minä\nkovasydäminen! Ja enkö minä ole ollut usein, hyvin usein siellä!...\nMinun on täytynyt ajatella sitä koko päivä, se tuntuu minusta niin\npahalta.\n\nSonja väänsi käsiänsä tätä puhuissaan.\n\n-- Te olette siis kovasydäminen.\n\n-- Niin, sitä minä olen! Sillä kerralla kun tulin heidän luoksensa,\njatkoi hän itkien, -- pyysi autuas isäni minun lukemaan jotakin. Minun\npääni on niin kipeä, sanoi hän, lue ... tuolla on kirja. Hän oli saanut\nlainata erään sellasen Andrei Semjononytshiltä, Lebesjatnikovilta, joka\nmyöskin asuu siellä ja jolla aina on hauskoja kirjoja kotonaan. Silloin\nsanoin minä: ei, minun on nyt mentävä. Minulla ei ollut halua lukea\nääneen sillä minä olin mennyt sinne ainoastaan näyttääkseni Katerina\nIvanovnalle muutamia kauluksia ja kalvosimia, jotka Lisavjeta oli\nminulle hankkinut ... ne olivat hyvin halpoja ja aivan uutta muotia.\nKaterina Ivanovna piti niistä hyvin paljon, asetti ne yllensä ja katseli\npeiliin eikä voinut erota niistä: lahjota ne minulle, Sonja, minä\npyydän, sanoi hän. Minä rukoilen sinua, sanoi hän! Mutta koskapa hän\nniitä tarvitsi? Se oli vain muisto menneiltä, onnellisilta päiviltä! Hän\nkatseli peiliin ja oli niin ihastunut niihin, vaikkakaan hänellä ei\npitkään aikaan, vuosikausiin ollut ollut vaatteita, jotka olisivat\nsopineet niiden yhteyteen. Hän ei koskaan pyydä mitään keneltäkään, ei,\nkeneltäkään, -- hän on niin ylpeä ja antaa ennemmin pois viimeiset, mitä\nhän omistaa, mutta sillä kerralla pyysi hän minulta niitä, niin paljon\npiti hän niistä. Minä en tahtonut kernaasti antaa niitä. Mitä sinä\nniillä tekisit, Katerina Ivanovna? sanoin minä. Se oli liiaksi. Hän\nkatsoi minuun surullisesti. Hänestä tuntui pahalta, että minä häneltä\njotakin voisin kieltää. Oi, oli todellakin vaikeata katsoa häntä! Ei\nkauluksen tähden, mutta sen tähden, että minulla oli sydäntä kieltää\nhäneltä; sen huomasin minä hänestä! Ja minä tahdoin tehdä kaikki taasen\nhyväksi, ottaa sanani takaisin... Oi niin ... mutta ... tämä kaikkihan\non teistä yhdentekevää!...\n\n-- Te tunsitte siis Lisavjetan, pukuompelijan!\n\n-- Niin!... tekö myöskin? kysyi hän vähän ihmeissään.\n\n-- Katerina Ivanovnassa on keuhkotauti, vaikea keuhkotauti, hän kuolee\npian, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua, vastaamatta\ntehtyyn kysymykseen.\n\n-- Oi, ei, ei, ei!... ja Sonja tarttui hänen molempiin käsiinsä,\nikäänkuin rukoillen häntä, ettei tämä saisi tapahtua.\n\n-- Hänellehän olisi parempi, että hän saisi kuolla!\n\n-- Ei, se ei olisi parempi, ei yhtään parempi! jatkoi hän hätäisesti.\n\n-- Ja lapset? Mihin ne joutuisivat, jollette te kauvemmin huolehtisi\nheistä?\n\n-- Oi, minä en tiedä! huudahti hän toivottomana tarttuen päähänsä.\nNäkyi, että tämä ajatus usein oli johtunut hänen mieleensä ja nyt\nuudelleen heräsi hänessä.\n\n-- Mutta jos te nyt Kateriina Ivanovnan eläessä tulisitte sairaaksi ja\nolisitte pakotettu menemään sairaalaan ... kuinka silloin kävisi? jatkoi\nhän armahtamatta.\n\n-- Oi, mitä te sanotte, mitä te puhutte! Se ei tapahdu, se ei voi\ntapahtua! ja Sonjan kasvot vääristyivät ankarasta tuskasta.\n\n-- Miksi jotakin sellaista voisi tapahtua? jatkoi Raskolnikov\nitsepäisesti.\n\n-- Oletteko te jollain tavalla varustettu sairautta vastaan? Mihin he\nsitten ryhtyisivät? Kaikki joutuisivat kadulle! Äidin täytyisi kerjätä\nja yskiä, juoksennella raivoten ympäri ja lyödä päänsä seiniin kuten\ntänään -- lasten itkeä. Niin makaa hän siinä, poliisi tulee ja vie hänet\nsairashuoneeseen ... kuolee ... ja lapset...\n\n-- Oi, ei! Jumala ei sitä salli! kuului Sonjan kidutetusta rinnasta. Hän\nvaikeni hämmästyen omia sanojaan ja tarttui rukoilevasti Rodjan käsiin,\nikäänkuin kaikki riippuisi hänestä.\n\nRaskolnikov nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Kului minuutti. Sonja\noli surun murtama.\n\n-- Ja ... säästäähän te ette voi?... Hädän päiväksi, kysyi hän pysähtyen\nhänen eteensä.\n\n-- En! nyyhkytti Sonja.\n\n-- Luonnollisesti ette! Oletteko jo koettanut? kysyi hän melkein\npilkaten.\n\n-- Niin, minä olen koettanut!\n\n-- Eikö se ole onnistunut?\n\n-- Ei, luonnollisesti, tarpeetonta kysyäkään!\n\nHän alkoi taasen kävellä. Uudelleen tuli hiljaisuus.\n\n-- Ja teillä ei ole tointa joka päiväksi?\n\nSonja kävi yhä alakuloisemmaksi ja puna nousi hänen otsalleen.\n\n-- Ei! kuiskasi hän toivottomana.\n\n-- Poletshkalle käy kaiketi samalla tavalla, sanoi hän nopeasti.\n\n-- Ei, ei! Niin ei saa käydä, ei! huusi Sonja kovasti ja vimmatusti,\nikäänkuin olisi saanut puukon piston. -- Jumalani, Jumalani! Jotakin\nniin hirmuista sinä et saada lähettää!...\n\n-- Hän antaa sen kuitenkin muutamille tapahtua!\n\n-- Ei, ei! Jumala on häntä suojeleva! Jumalani! toisti hän melkein\nmielettömänä.\n\n-- On mahdollista, ettei olekkaan Jumalaa! vastasi Raskolnikov ja\nvahingon iloisena alkoi hän nauraa ja katsoa tyttöön.\n\nSonjan kasvot muuttuivat äkisti ... ne vääristyivät kuten halvauksesta.\nHän heitti häneen kuvaamattoman, rukoilevan katseen, näytti kuin olisi\nhän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan suustaan ja alkoi\nnyyhkyttää ja itkeä.\n\n-- Te sanotte Katerina Ivanovnan kadottavan järkensä. Tehän itse sen\nkadotatte, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.\n\nKului noin viisi minuuttia. Hän käveli vaieten edestakaisin katsomatta\ntyttöön. Viimein meni hän Sonjan luokse; hänen silmänsä hehkuivat. Hän\nlaski kätensä tytön hartioille ja katsoi hänen itkettyneisiin\nkasvoihinsa. Hänen silmäyksensä oli kyyneleetön, palava ja terävä. Hänen\nhuulensa vapisivat... Äkkiä kumartui hän, lankesi polvilleen ... ja\nsuuteli hänen jalkaansa. Sonja vetäytyi äkkiä, kuten mielipuoli\ntaaksepäin. Hän näytti todellakin järkensä kadottaneelta.\n\n-- Mitä te teette, mitä te teette?... Ja minun tähteni? mutisi hän\nkalpeana, ja hirveä hätä ahdisti hänen sydäntään.\n\nRodja nousi.\n\n-- Ei sinun tähtesi?... Kaikkein koko ihmissuvun kärsimysten edestä olen\nminä polvistunut, sanoi hän mennen ikkunan luokse. -- Kuulkaa, jatkoi\nhän hetken hiljaisuuden kuluttua mennen takaisin hänen luoksensa. --\nMinä sanoin äskettäin eräälle parjaajalle, ettei hän ollut sinun\npikkusormesi arvoinen ... ja että minä olen hankkinut sisarelleni\nkunnian saada istua sinun vieressäsi.\n\n-- Oi, oletteko te saattanut sen sanoa? Ja hänen läsnäollessaan!\nhuudahti Sonja hätäisesti. -- Kunnia ... istua minun vieressäni! Minähän\nolen ... kunniaton!... Ja mitä te olette sitten sanonutkaan?\n\n-- En kunniattoman elämäsi enkä synteisi tähden vaan suuren rakkautesi\ntähden sanoin minä sen sinusta. Että sinä olet suuri synnintekijä, on\nvarma, lisäsi hän, korottaen äänensä -- mutta sinä olet suuri\nsynnintekijä juuri sentähden, että olet uhrannut, antanut itsesi, ilman\nhyötyä, ilman hyötyä, ilman tarkoitusperää. Ja eikö se ole synti, eikö\nole synti tuomita itsensä elämään tässä liassa, jota sinä vihaat,\nkuitenkin itse tietäen, että, jos avaat silmäsi, ei sinua kukaan auta,\nei kukaan tämän tähden ylistä! Niin sano minulle siis, huusi hän melkein\nraivostuneena, kuinka voi sellainen häpeä ja halpamaisuus yhtyä mitä\npyhimpiin, jalompiin tunteisiin! Olisi ehkä paljon, paljon\nyksinkertaisempaa, tuhatta kertaa hyödyllisempää heittäytyä suinpäin\nveteen ... niin olisi kaikki ohitse!\n\n-- Ja mitä tulisi heistä silloin? kysyi Sonja pelästyneenä, samalla\ntuskaisesti tarkastellen häntä. Raskolnikovin ehdotus ei näyttänyt häntä\nkummastuttavan. Raskolnikov tarkasteli häntä kummallisen näköisenä.\n\nHän luki kaiken tytön silmistä. Tämä oli siis todellakin ennen ajatellut\nsitä. Ehkä oli hän jo usein huumauksessa tuuminut sitä, miten voisi\ntehdä yhdellä kertaa lopun kaikesta viheliäisyydestä, ja tehnyt sen niin\nvakavassa tarkoituksessa, ettei vähäkään nyt hämmästynyt hänen\nehdotuksestaan. Tyttö ei ollut edes pannut huomiota hänen lausuntonsa\nankaruuteen. Mutta hän ymmärsi täydellisesti, millaisen hirveän\nsurullisen ajatuksen tytön kunniattoman ja häpeällisen elämän täytyi\nhänessä itsessään herättää.. Mikä siis oli syynä, ettei hän aina tähän\nasti ollut tehnyt loppua siitä? Nyt vasta ymmärsi Rodja, millainen\nmerkitys näillä pienillä isättömillä ja tällä kurjuudella, puoleksi\nyhtyen Katerina Ivanovnaan, oli hänelle. Mutta hän ymmärsi myöskin,\nettei Sonja luonteensa ja henkisen kehittymisensä tähden voisi sitä\nkestää. Hän tuskin käsitti, miten tämä oli voinut kestää näin kauvan\ntulematta hulluksi tahi heittäytymättä jokeen. Hän käsitti, että Sonjan\nyhteiskunnallinen asema oli poikkeus, mutta onnettomuudeksi ei mikään\nyksistään oleva. Mikä se oli, joka kiinnitti hänet elämään? Eihän\nainakaan irstaisuus itsessään? Ei! Ei hitustakaan siitä ollut\ntunkeutunut hänen sydämmeensä, sen hän näki ... siitä oli hän\nvakuutettu...\n\nKolme tietä on hänen edessään, ajatteli hän; -- joko heittäytyä jokeen,\njoutua hulluinhuoneeseen tahi ... tahi ... myöskin heittäytyy hän\ntodellisen haureuden käsiin, joka huumaa järjen ja kivettää sydämmen.\nViimeinen ajatus näytti hänestä painavimmalta. Mutta hän oli epäilijä,\nhän oli nuori ja ehdoton eikä voinut ehkäistä ajatusta, että\nlopputuloksena todellakin tulisi olemaan viimeksimainittu.\n\n-- Onko siis todellakin totta? huudahti hän lämpimästi.\n\n-- Pitääkö tämän olennon, joka tähän asti on säilyttänyt sielunsa\npuhtaana ja tahraamattomana, täydellisesti itsetietoisena laskeutua\ntähän inhottavaan, haisevaan hautaan? Onko tämä laskeutuminen ehkä jo\nalkanut ja vetää häntä yhä ainoastaan siksi, kunnes kunnia hänestä ei\nenään näytä niin arvokkaalta? Ei, ei, se ei saa tapahtua! huusi hän\nniinkuin Sonja ennen; -- ei, vedestä suojelee häntä sellaisen kuoleman\nsyntisyys ja huoli toisista ... ja jollei hän vielä ole yhtynyt,\nniin ... mutta kuka on varma, että hän todellakin on aivan viisas? Onko\nhänellä järkensä käyttö jälellä? Voiko puhua ja laverrella kuten hän\nollessaan normaalitilassa? Voidaanko istua halkeaman reunalla,\nlöyhkäävän haudan partaalla, valmiina minä silmänräpäyksenä hyvänsä\nsyöksymään siihen ja kuitenkin lykätä syrjään varottava käsi,\nhuomaamatta vaaraa, jota hänelle osoitetaan? Odottaako hän jotakin\nihmettä? Aivan varmasti! Eikö tämä kaikki ole merkkinä hulluuteen?\n\nHän viipyi mielellään tässä ajatuksessa. Se miellytti häntä enemmän kuin\nkaikki muut. Hän piti Sonjaa tarkasti silmällä.\n\n-- Rukoiletko sinä joka päivä Jumalaa Sonja? kysyi hän.\n\nSonja vaikeni; Rodja seisoi hänen edessään ja odotti vastausta.\n\n-- Mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi ollut Jumalaa?\nkuiskasi hän reippaasti ja varmasti, kiinnitti säteilevät silmäyksensä\nhäneen, painaen tulisesti häneen kättänsä.\n\n-- Siinä se nyt on! ajatteli hän.\n\n-- Ja mitä Jumala sinulle siitä antaa? kysyi hän edelleen.\n\nSonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikäänkuin ei voisi antaa vastausta. Hänen\nlaiha rintansa nousi ja laski liikkeestä.\n\n-- Vaietkaa! Älkää kysykö! Te ette ole sen arvoinen! huudahti hän,\nkatsoen samalla ankarasti ja vihaisesti häneen.\n\n-- Se on totta, aivan totta, mumisi hän jäykästi itseksensä.\n\n-- Hän tekee kaikki minun tähteni! kuiskasi tyttö luoden katseensa\nmaahan.\n\n-- Tämä on siis hänen keinonsa! Siinä on aneille selitys, sanoi hän\nitseksensä ja tarkasteli häntä innokkaasti, uteliaasti.\n\nUudella, omituisella, melkein pelonalaisella tunteella silmäili hän\nnoita kalpeita, kapeita, säännöttömiä kasvoja, niiden helliä, sinisiä\nsilmiä, jotka voivat säteillä niin tulisesti, sellaisella syvällisellä,\ntarmokkaalla loistolla, katseli tuota pientä vartaloa, joka vielä vapisi\nvihasta ja vastenmielisyydestä, ja kaikki näytti hänestä vielä\nihmeellisemmältä ja mahdottomammalta. -- Hän on höperö, kärsii\nuskonnollista hulluutta! uudisti hän itseksensä.\n\nPiirongin päällä oli kirja. Joka kerta kuin hän oli mennyt siitä ohitse\noli hän huomannut sen. Nyt otti hän sen katsoen sitä lähemmin. Se oli\nuudentestamentin venäjänkielinen käännös. Kirja oli vanha ja kulunut.\n\n-- Mistä sinä olet sen täällä saanut? huudahti hän.\n\n-- -. Minä olen sen saanut lahjaksi, vastasi Sonja katsomatta häneen.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Lisavjetalta! Minä pyysin sen häneltä.\n\n-- Lisavjetalta? Ihmeellistä! ajatteli Raskolnikov.\n\nVähitellen alkoi kaikki Sonjan luona tuntua hänestä niin ihmeelliseltä\nja kummalliselta. Hän vei kirjaa lähemmäksi kynttilää ja alkoi selailla\nsitä.\n\n-- Missä on kertomus Latsaruksesta? kysyi hän äkkiä. Sonja katseli\nitsepäisesti permantoon, eikä vastannut.\n\nHän oli puoleksi kääntynyt hänestä.\n\n-- Latsaruksen herättämisestä! Hae se minulle, Sonja! Sonja katsoi\nhäneen sivulta.\n\n-- Ei siellä! ... neljännessä evankeliumissa... sanoi hän kiivaasti ja\nkatsoi synkästi, liikkumatta häneen.\n\n-- Etsi se ja lue minulle, sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, laskien\npään käsiinsä, kuullakseen.\n\n-- Kolmen viikon kuluttua tahi niille main on hän seitsemän virstan\npäässä täältä, hulluinhuoneessa. Ehkä minäkin olen silloin siellä,\njollen ole aivan toisella seudulla, mutisi hän itseksensä.\n\nSonja meni vastenmielisesti pöydän ääreen ja otti kirjan.\n\n-- Ettekö sitte ennen ole sitä lukeneet? kysyi hän katsoen arasti\nhäneen. Hänen äänensä oli ankara ja totinen.\n\n-- Kauvan sitten ... käydessäni koulua. Lue!\n\n-- Ettekö sitte koskaan ole kuullut sitä kirkossa?\n\n-- Minä ... en käy kirkossa! Käytkö sinä usein siellä?\n\n-- En, en, kuiskasi Sonja.\n\nRaskolnikov hymyili.\n\n-- Minä voin sen ymmärtää ... sinä et mene sinne kai huomennakaan isäsi\nhautajaisiin?\n\n-- Kyllä!... Edellisellä viikolla olin minä siellä myöskin ... minä\nannoin heidän lukea sielumessun.\n\n-- Kenen puolesta?\n\n-- Lisavjetan ... hän on lyöty kuoliaaksi kirveellä.\n\nRaskolnikovin hermot ärtyivät yhä enemmän ja enemmän, hänen päätänsä\nhuimasi.\n\n-- Olitko sinä hyvä ystävä Lisavjetan kanssa?\n\n-- Kyllä ... hän oli oikeudentuntonen ... hän tuli välistä tänne ...\nmutta harvoin. Me luimme yhdessä ... ja puhuimme... Hän on näkevä\nJumalan.\n\nRaamatunsanat kaikuivat ihmeellisesti. Taasen uutuus: hänellä oli ollut\nsalaisia yhtymiä Lisavjetan kanssa ja molemmat olivat he hassuja.\n\nVoi tapahtua, että itse tulee puolihulluksi, se tarttuu! ajatteli hän.\n-- Lue! huusi hän äkisti, itsepäisesti ja vihaisesti.\n\nSonja viivytteli. Hänen sydämmensä löi kiivaasti. Hän ei uskaltanut\nlukea Raskolnikoville. Tämä katsoi sydämen tuskalla tuota mielipuolta\nraukkaa.\n\n-- Miksi pitää minun lukea? Tehän ette kumminkaan usko sitä? huomautti\nhän, hiljaa melkein hengittämättä.\n\n-- Lue! Minä tahdon! Sinä olet myöskin lukenut Lisavjetalle!\n\nSonja avasi kirjan ja alkoi etsiä kertomusta. Hänen kätensä vapisivat,\nääni petti hänet. Kaksi kertaa alkoi hän, mutta ei voinut päästä kahta\ntavua edemmäksi.\n\n-- Ja täällä makasi eräs mies sairaana, nimeltä Latsarus Bethaniasta...\npakotti hän viimein jännittäen, mutta äkkiä kirahti hänen äänensä kuten\nliian kireäksi kierretty jänne katkeissaan ja hän alkoi huohottaa; hänen\nrintansa vetäytyi kokoon.\n\nRaskolnikov käsitti osittain, miksei Sonja voinut lukea hänelle ja mitä\nparemmin hän sen käsitti sitä ankarammin hän vaati sitä. Hän ymmärsi,\nmiten vaikealta tytöstä tuntui niin vain lahjoittaa ja paljastaa koko\nsisäinen elämänsä. Hän ymmärsi, että nämä tunteet olivat salaisuus hänen\nnuoruutensa päiviltä, siitä ajasta, jolloin hän vielä eli perheessään,\nonnettoman isän, huolista hulluksi tulleen äitipuolen ja\nnälkiintyneitten lapsien luona, keskellä valitusta ja parkua. Mutta\nsamalla kertaa tunsi hän myöskin varmasti, että vaikkakin hän pelkäsi ja\noli peloissaan, oli se hänelle tuskainen kiusaus lukea -- juuri hänelle\nnyt -- mitä tapahtuisikin. Hän näki sen Sonjan silmistä, ymmärsi sen\nhänen liikutetusta mielentilastaan. Hän rohkaisi itsensä, ehkäisi\nkiukkuun takertumisen, joka aluksi oli häntä estänyt ja jatkoi lukemalla\nJohanneksen evankeliumin yhdettätoista lukua. -- Ja monta juutalaisista\noli tullut Martan ja Marian luokse lohduttaakseen heitä. Kun nyt Martta\nkuuli, että Jesus tuli, meni hän häntä vastaan, mutta Maria jäi istumaan\nkotiin. Silloin sanoi Martta Jeesukselle: Herra, jos sinä olisit ollut,\nei veljeni olisi kuollut; mutta minä tiedän, mitä sinä Jumalalta pyydät\nsen hän sinulle antaa.\n\nTässä pysähtyi hän taasen, hän aavisti että hänen äänensä taas alkaisi\nvavista ja estäisi hänen lukemasta... -- Jeesus sanoi hänelle: Sinun\nveljesi on nouseva ylös. Martta sanoi hänelle: Minä tiedän, että hän on\nnouseva ylös ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä. Sanoi Jeesus hänelle:\nminä olen ylösnousemus ja elämä; jokainen, joka uskoo minuun on elävä,\nvaikka hän olisikin kuollut. Ja jokainen, joka elää ja uskoo ei pidä\nkuoleman ijankaikkisesti. Uskotkos sen? Hän sanoi hänelle: (vetäen\ntuskallisesti henkeänsä, sanoi Sonja hitaasti, kuuluvasti ja selvästi\nniinkuin olisi hän tehnyt avonaisen uskontunnustuksen). -- Niin, herra,\nminä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan poika, jonka maailmaan\ntuleman piti.\n\nHän pysähtyi, nosti katseensa häneen, mutta hallitsi pian itsensä ja\njatkoi lukemista. Raskolnikov istui liikkumatta ja kuunteli. Hän luki\n32:seen säkeeseen.\n\n-- Kun Maria tuli sinne, missä Jeesus oli ja näki hänet, lankesi hän\nhänen jalkoihinsa ja sanoi hänelle: Herra, jos sinä olisit ollut täällä,\nei veljeni olisi kuollut. Kun Jeesus näki hänen itkevän ja juutalaiset,\njotka olivat tulleet itkemään hänen kanssaan, katkeroittui hän ja\nmurehti itseksensä. Ja sanoi: Mihin te hänet asetitte? He sanoivat\nhänelle: Herra, tule ja katso. Ja Jeesus itki. Silloin sanoivat\njuutalaiset: Katso kuinka rakas hän hänelle oli. Mutta muutamat heistä\nsanoivat: Eikö tämä, joka avasi sokeiden silmät, olisi voinut niin\ntehdä, ettei tämä olisi kuollut?\n\nRaskolnikov kohotti silmiään ja tuijotti tyttöön levottomasti. Kyllä,\naivan oikein! Koko hänen ruumiinsa värisi kuin kuumeessa. Sitä oli\nRaskolnikov odottanutkin. Tyttö lähestyi sitä paikkaa, jossa kuvataan\nraamatun suurinta ja kuulumattominta ihmettä ja voitonriemun tunne\nvaltasi hänet. Hänen äänensä sointui kuin metalli, riemu ja ilo\nterästivät sen ja tekivät sen voimakkaaksi ja vakavaksi. Rivit yhtyivät,\nhänen silmänsä pimenivät, mutta hän osasi ulkoa luettavansa. Viimesen\nsäkeen kohdalla: \"Eikö hän, joka avasi sokean silmät, taida\", aleni\nhänen äänensä ikäänkuin toistaakseen epäuskoisten ja sokeitten\njuutalaisten epäilyksiä, ilkeyttä ja solvauksia, näitten, jotka heti sen\njälkeen lankesivat maahan kuin salaman iskusta ja -- uskoivat... Ja\nRaskolnikov, hänhän oli myös sokea ja epäuskoinen; hänkin kyllä kohta\nsaisi kuulla sen, hänkin kyllä kohta uskoisi. Niin, niin, nyt, heti...\najatteli Sonja ja hän värisi ilosessa odotuksessa.\n\n\"Silloin katkeroitui Jeesus jälleen itseensä ja tuli haudalle. Ja siellä\noli pallo ja kivi asetettu sen päälle. Sanoi Jeesus: ottakaa kivi pois!\nSanoi hänelle Marta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, hän löyhkää jo,\nsillä hän on ollut kuolleena neljä vuorokautta\". -- Sonja pani suurta\npainoa sanalle _neljä_.\n\n-- Jeesus sanoi hänelle: enkö sanonut sinulle, että jos sinä uskoisit,\nsaisit nähdä Jumalan ihanuuden? Silloin ottivat he sen kammion suulta\nkiven, jonne kuollut oli asetettu. Ja Jeesus nosti silmänsä ja sanoi:\nIsä, minä kiitän sinua, että olet kuullut minua. Kuitenkin tiedän minä,\nettä sinä aina kuulet minua, mutta kansan tähden, joka tässä ympärillä\nseisoo, sanon minä sen, jotta se uskoa mahtaisi, että sinä minut\nlähettänyt olet. Ja kun hän sen sanonut oli, huudahti hän korkealla\näänellä: Latsarus, tule ulos! _Ja hän, joka kuollut oli, tuli ulos_...\n\n(Sonja luki sen juhlallisella ja terävällä äänellä, vavisten ja\nväristen, ikäänkuin nähden kaiken sen tapahtuvan silmäinsä edessä.)\n\n-- Ja Latsarus tuli ulos, käsistään ja jaloistaan käärittynä\nhautaliinaan ja hänen kasvonsa olivat peitetyt hikiliinalla. Jeesus\nsanoi heille: Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä.\n\n-- _Silloin uskoivat monet juutalaiset häneen, jotka tulleet olivat\nMarian luo ja näkivät minkä Jeesus teki_.\n\nSonja ei lukenut enää eikä voinutkaan enää lukea enempää. Hän sulki\nkirjan ja nousi.\n\n-- Siinä kaikki, mitä kerrotaan ... Latsaruksen herättämisestä, kuiskasi\nhän hiljasella ja katkonaisella äänellä. Hän seisoi liikkumattomana,\npuoleksi kääntyneenä Raskolnikovista, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut\ntarkastella häntä. Kuumeentapanen väristys ei laannut. Vääristyneessä\nkynttilänjalassa oleva kynttilänpätkä oli sammumaisillaan ja valaisi\nhäilyvällä liekillään murhaajaa ja porttoa, jotka niin omituisella\ntavalla olivat yhtyneet lukemaan raamattua. Kului viisi minuuttia ehkä\nenemmänkin.\n\n-- Minä olen tullut ilmottamaan sinulle jotakin tärkeätä, sanoi\nRaskolnikov nopeasti ja otsa rypyssä kohosi hän mennen suoraan Sonjan\nluo. Hänen katseensa oli tavattoman vakava ja hurja päättäväisyys loisti\nniistä. Sonja avasi vaijeten silmänsä ja katseli häntä.\n\n-- Minä olen tänään jättänyt omaiseni, sanoi Raskolnikov, -- ... äitini\nja sisareni. Minä en enää mene heidän luokseen. Minä olen katkaissut\nkaikki välillämme olleet siteet.\n\n-- Mutta miksi? kysyi Sonja aivan kuin suunniltaan. Kohtaus\nRaskolnikovin äidin ja sisaren kera oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen,\nvaikkei hän sitä ollut ajatellutkaan. Tiedon heidän väliensä\nmurtumisesta vastaanotti hän pelästymyksellä.\n\n-- Nyt minulla on vain sinut yksinään, lisäsi Raskolnikov.\n\n-- Meitä ajetaan takaa... Siksi olen tullut luoksesi. Me olemme molemmat\nkirotut ja siksi täytyy meidän myös vetää yhtä nuottaa! Hänen silmänsä\nsalamoivat \"kuin hullun\", ajatteli Sonja itsekseen.\n\n-- Minne me sitten menemme? kysyi hän surullisesti vetäytyen\nvastentahtosesti taaksepäin.\n\n-- Miten minä sen voisin tietää? Minä tiedän vain, että meillä on sama\ntie, siinä kaikki, minkä tiedän -- en mitään muuta ... meillä on sama\npäämäärä!\n\nSonja katseli häntä ymmärtämättä häntä ollenkaan. Hän ymmärsi kuitenkin,\nettä Raskolnikov oli äärettömän onneton.\n\n-- Kukaan toisista ei ymmärtäisi sinua, jos puhuisit heidän kanssaan,\njatkoi Raskolnikov, --mutta minä olen ymmärtänyt sinut. Sinä olet\nvälttämätön minulle, sen tähden olen tullut luoksesi.\n\n-- Minä en ymmärrä sinua! kuiskasi Sonja.\n\n-- Myöhemmin ymmärrät minut. Etkö ole tehnyt samaa, mitä minäkin? Myös\nsinä olet mennyt aitauksen yli ... sinulla on ollut rohkeutta mennä\nniiden yli. Sinä olet merkinnyt itsesi. Sinä olet turmellut erään\nelämän ... omasi (saman tekevää). Sinä olisit voinut elää siveellistä\nja järkevää elämää ja nyt sinun täytyy maleksia paheen kurjimmissa\nonkaloissa. Mutta sinä et voi kestää sitä! Jos sinä olet yksinäsi,\nmenetät lopuksi kaiken järkesi kuten minäkin. Sinä olet jo hyvällä\ntiellä, joten meidän siis täytyy seurata samaa tietä. Tule siis!\n\n-- Miksi? Miksi? sanoi Sonja, joka tunsi lausuttujen sanojen koskeneen\nhäneen omituisesti ja liikuttavasti.\n\n-- Miksi? Siksi, ettet voi tällä lailla jatkaa --juuri siksi. Lopuksi\ntäytyy kuitenkin vakavasti ja avoimesti oppia tuomitsemaan asemansa eikä\nvain lapsellisesti itkemään ja huutamaan Jumalalle, ettei hän antaisi\nsen mennä niin pitkälle. Miten kävisi, jos sinut huomenna vietäisiin\nsairalaan? Hän, äitipuolesi, on menettänyt järkensä. Hänellä on\nkeuhkotauti, kuolee pian ... ja lapset? Poletshka ... hänkin turmeltuu.\nEtkö ole usein kadunkulmissa tavannut lapsia, joiden äidit ovat\nlähettäneet heidät kerjäämään? Minä olen saanut tietooni, miten ja\nmillasissa olosuhteissa nämä äidit elävät. On paikkoja, missä lapset\neivät enää ole mitään lapsia. Seitsenvuotisina ovat ne jo varkaita.\nMutta lapset ovat -- Kristuksen kalleus! \"Heidän on taivaan valtakunta\".\nHän sanoi, että niitä olisi kunnioitettava ja rakastettava. Ne ovat\ntuleva sukupolvi.\n\n-- Mutta mitä ... mitä voimme me tehdä sille... Sonja puhkesi\nhysteriseen itkuun ja väänteli käsiään.\n\n-- Mitä on tehtävä? Täytyy murtaa maahan kaikki; kerta kaikkiaan. Täytyy\nottaa ristinsä kannettavakseen. Miten! Sinä et sitä ymmärrä! Tulet sen\nkohta ymmärtämään... Vapaus ja valta; valta ensi sijassa!... Näiden\nkaikkien vapisevien nautojen, koko tuon kurjan narrijoukon yli! Se on\npäämäärä! Muista se! Sen annan sinulle tienviitaksi! Ehkä puhun kanssasi\nnyt viimesen kerran. Ellen palaja huomenna, saat tietää kaikki; mistä\nnämä sanat. Ja kerran edempänä, vuosien kuluttua, aikojen vieriessä,\nvoit ehkä ymmärtää sen. Mutta jos minä palajan huomenna, sanon sinulle,\nkuka on surmannut Lisavjetan! Jää hyvästi!\n\nSonja vavahti kauhuissaan. -- Tiedättekö te sitten, kuka hänet on\ntappanut? kysyi hän tuijottaen kauhuissaan Raskolnikoviin.\n\n-- Kyllä, minä tiedän sen ja sanon sen sinulle ... ainoastaan sinulle!\nSinut olen valinnut. Minä en tule luoksesi pyytämään sinulta anteeksi --\nei, aivan yksinkertasesti sanoakseni sen sinulle. Jo kauvan sitten\nvalitsin sinut, jo silloin, kun isäsi puhui sinusta, kun Lisavjeta vielä\neli, ajattelin sitä. Hyvästi! Älä anna minulle kättäsi. Huomenna!\n\nHän läksi. Sonja katseli hänen jälkeensä kuin hullun jälkeen. Itse oli\nhän suunniltaan. Hän tunsi sen. Hänen päätään huimasi. \"Jumalani, miten\nvoi hän tietää, kuka on surmannut Lisavjetan? Mitä merkitsivät nämä\nsanat? Miten kaikki tämä olikaan pelottavaa, kamalaa!\" Mutta _sitä\najatusta_ ei hän voinut sulattaa mitenkään! \"Ja kyllä hän mahtaa olla\ntavattoman onneton... Äitinsä ja sisarensa on hän hyljännyt; miksi?\nMistä syystä?... Mitä tuuminee hän tehdä? Mitä olikaan hän puhellut\nhänelle itselleen? Hänhän oli suudellut hänen jalkojaan ja sanonut ...\n(niin, selvästi hän sanoi) ettei hän enää voisi elää ilman Sonjaa... Oi,\nJumala!\"\n\nSonja vietti koko yön kuumeen houreissa. Toisinaan hän hypähti\nvuoteeltaan, itki, väänteli käsiään, sitten vaipui hän taasen takasin\nkuumemoisiin unelmiin Poletshkasta, Katerina Ivanovnasta, Lisavjetasta,\nevankeliumin lukemisesta, Raskolnikovista, jolla oli kalpeat piirteet ja\npalavat silmät ... miten tämä oli suudellut hänen jalkaansa; ja taas hän\nitki. Oi, Jumala!\n\nOikealla oven takana, joka erotti Sonjan huoneen Gertrud Rösslichin\nasunnosta, oli välillä oleva huone, joka jo pitkän aikaa oli ollut\nkäyttämättömänä ja jonka rouva Rösslich aikoi tarjota vuokralle. Kanavan\npuoleisiin ikkunoihin oli asetettu lippuja, joissa oli luettava:\n\"Vuokrattavana\". Sonja luuli huoneen olevan asumattoman. Mutta kuitenkin\nseisoi siellä koko sen ajan minkä Sonja ja Raskolnikov puhuivat, muuan\nhenkilö kuunnellen oven takana. Se oli Svidrigailov. Raskolnikovin\nmentyä seisoi Svidrigailov hetken aikaa ajatuksissaan, sitten hiipi hän\nvarpaillaan omaan huoneeseensa, nouti tuolin ja asetti sen äänettömästi\naivan sen oven ääreen, joka johti Sonjan kamariin. Keskustelu oli\ntuntunut hänestä sangen mieltäkiinnittävältä ja tärkeältä ja miellytti\nhäntä niin suuresti, että hän nouti tuolin, jottei tarvitsisi sen\nuudistuessa, kuten esim. huomenna, seistä kokonaista tuntia kuten\ntänään. Hän tahtoi niin mukavaa kuin mahdollista voidakseen paremmin\nnauttia siitä mieltymystä, mitä hän siinä tunsi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Raskolnikov seuraavana aamuna täsmälleen kello yksitoista tuli\npolisipiirin konttorin siihen osastoon, joka kuuluu tutkintotuomarin\nalaisuuteen, ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin Porfyrius\nPetrovitshille, tuntui hänestä omituiselta, että hänen vastaan\nottaessaan viivytettiin niin kauvan. Kului melkein kymmenen minuuttia,\nennenkuin hän päästettiin sisään. Hän oli kuvitellut mielessään, että\nhänet heti otettaisiin valtoihin. Mutta siellä seisoi hän etehisessä,\nihmisiä tuli ja meni hänestä lukua pitämättä. Viereisessä huoneessa,\nkansliassa, oli muutamia virkamiehiä kirjottamassa, eikä kukaan heistä\nnäyttänyt pitävän lukua siitä, kuka ja mikä Raskolnikov oli. Rauhattomin\nja aroin katsein silmäili hän ympärilleen nähdäkseen, eikö kukaan\nvartija tai vakoilija salaisesti pitänyt häntä silmällä, jottei hän\nläksisi tiehensä. Mutta mitään sellasta ei voinut havaita. Hän näki vain\nvirkamiesten liikemiesmäiset kansliakasvot ja muutamia muita\nepämiellyttäviä henkilöitä. Kukaan ei huolinut hänestä, hän olisi\nsaattanut milloin tahansa nousta ja lähteä tiehensä. Yhä enemmän ja\nenemmän voitti ajatus hänessä alaa, että jos todellakin eilispäivän\nsalaperäinen mies, tuo kummitus, joka tuntui kasvaneen maasta, oli\nnähnyt kaikki ja tiesi kaikki -- ei hänen, Raskolnikovin, olisi sallittu\nlevollisesti seistä tässä ja odottaa. Tahdottiinko todella odottaa kello\nyhteentoista saakka jotta olisi saatu nähdä, tekikö hänen mielensä\npoistua. Selvää siis oli että: joko ei ollut tuo mies vielä ilmaissut\nhäntä ... tai ei hän myös tiennyt mitään, ei ollut nähnyt omin silminsä;\n(miten se olisi saattanutkaan olla mahdollista?) ja silloin oli kaikki\nse, mikä oli eilen tapahtunut hänelle, Raskolnikoville, vain\nmielikuvituksen luoma, jonka hänen kiihottunut ja sairaloinen\nmielikuvituksensa oli suurentanut. Tätä ratkaisua oli hän ajatellut jo\neilen, jolloin hän vielä oli rauhattomuuden ja epätoivon asteella. Kun\nhän nyt taasen punnitsi kaikkea valmistuakseen uuteen taisteluun, tunsi\nhän äkkiä värisevänsä; hänet valtasi inho itseään kohtaan ajatellessaan,\nettä pelko tuon arvokkaan Porfyrius Petrovitshin tähden saattoi hänet\nvärisemään. Kauheimmalta tuntui hänestä pakko tulla tuon hänelle niin\nvastenmielisen henkilön eteen. Hän vihasi häntä niin rajattomasti ja\njuuri siksi pelkäsi hän, että tämä viha saattaisi hänet ilmasemaan\nitsensä. Hänen vihansa oli niin suuri, että hän heti teki lopun\nvärisemisestä. Hän valmistausi astumaan sisään kylmä ja julkea ilme\nkasvoissaan ja lupasi itsekseen vaikenevansa mahdollisimman paljon,\npitävänsä silmänsä ja korvansa auki ja ainakin tällä kerralla pitävänsä\nhinnasta mistä tahansa sairaloisesti liikutettu mielensä ohjaksissa. Hän\nkutsuttiin sisään.\n\nPorfyrius Petrovitsh oli yksinään työhuoneessaan. Se oli keskisuuri\nhuone, tavallisilla huonekaluilla kalustettu; olipa joukossa\nvahakangaspeitteinen sohvakin. Taaemman seinän nurkassa oli lukittu ovi.\nSen takana oli siis joitakin toisia huoneita. Kun Raskolnikov oli tullut\nsisään, lukitsi Porfyrius Petrovitsh oven hänen jälessään ja he jäivät\nyksin. Hän vastaanotti vieraansa mitä sydämellisimmin ja mitä\nystävällisin ilme kasvoillaan. Vasta jokusen minuutin kuluttua huomasi\nRaskolnikov jotakin alakuloisuutta hänessä -- aivan kuin hänet olisi\nyllättänyt jokin salaperänen seikka.\n\n-- Ah, korkeasti kunnioitettava ... täällä te sitten olette ... meidän\nmaillamme... alkoi Porfyrius ojentaen molemmat kätensä häntä vastaan. --\nNo, kuomaseni, tehkää hyvin ja istukaa! Ehkette pidä siitä, että minä\nolen niin \"tout court\" kutsuen teitä \"korkeasti kunnioitettavaksi\" ja\n\"kuomaksi\"? Älkää käsittäkö sitä tunkeilemiseksi, olkaa hyvä!... Tehkää\nhyvin ja istukaa tähän sohvaan.\n\nRaskolnikov istuutui siirtämättä silmiään hänestä.\n\n\"'Meidän maallamme', hänen anteeksipyyntönsä, ranskalainen 'tout court'\nj.n.e. kaikki nuo olivat vain luonteenomasia merkkejä. Hän ojensi\nmolemmat kätensä minua kohti antamatta minulle kumpaakaan; veti ne\najoissa takasin...\" ajatteli Raskolnikov epäluulosesti. Molemmat pitivät\nsilmällä toisiaan, mutta kun heidän katseensa kohtasivat, käänsivät he\nsalaman nopeudella silmänsä poispäin.\n\n-- Olen ottanut paperin myötääni tuodakseni sen teille ... koskeva\nkelloa ... tässä se on. Onko se oikein sepitetty, vai onko minun\nkirjoitettava se uudelleen?\n\n-- Mitä? Paperi? Vai niin, vai niin ... olkaa levollinen, se on vallan\noikein, kiiruhti Porfyrius Petrovitsh sanomaan. Vasta tämän sanottuaan\notti hän paperin ja luki sen. -- Niin, aivan oikein ... mitään muuta ei\ntarvita, lisäsi hän nopeasti, laskien kirjoituksen pöydälle.\n\n-- Te sanoitte eilen, muistaakseni, tahtovanne tiedustella\n-- muodollisesti -- tuttavuuttani tuon murhatun vanhan naisen kanssa,\nlausui Raskolnikov uudelleen. \"Miksi lisäsin tuon 'muistaakseni'?\" johtui\nsalamana hänen mieleensä. \"Miksi olen levoton tuon 'muistaakseni'\nvuoksi?\" oli hänen toinen salaman nopea ajatuksensa.\n\nHän huomasi äkkiä, että hänen epäluulonsa oli Porfyrius Petrovitshin\nläheisyydessä suuresti lisääntynyt ... ja juuri siinä oli tarjolla suuri\nvaara ... hermot ärtyivät ja mielenliikutus lisääntyi. \"Tämä on\nvaarallinen paikka ... minä varmaankin ilmasen itseni!\"\n\n-- Niin, niin, niin! Älkää olko levoton! Aikaa on viljalti, kyllälti...\nmutisi Porfyrius Petrovitsh kulkien edes ja takasin päämäärättä, milloin\nväistäen Raskolnikovin katsetta, milloin katsoen häneen terävästi. Hänen\npieni, paksu ja pyöreä vartalonsa tuntui vallan omituiselta, kun se\nsiinä vierieli pallon lailla huoneen seinien ja nurkkien välillä.\n\n-- Meillähän on aikaa viljalti!... Suvaitsetteko polttaa? Hän tarjosi\nhänelle paperossin... -- Minä otan Teidät vastaan tässä, näettekö. Minun\nhuoneustoni on tuossa lautaseinän takana, virkahuoneustoni. Nykyään asun\nyksityisesti. Täällä on korjaus käynnissä. Niin, kaikki on nyt melkein\nvalmista... Virkahuoneusto on kaunis asia, kaunis asia ... vai miten?\nMitä Te arvelette?\n\n-- Kaunis asia... vastasi Raskolnikov katsellen häntä melkein\npilkallisesti.\n\n-- Kaunis asia, kaunis asia... lausui Porfyrius Petrovitsh uudelleen\naivan kuin ajatellen tykkänään toisia asioita, niin, kaunis asia!...\nhuudahti hän taas heikolla äänellä ja kiinnitti seisten kahden askeleen\netäisyydellä Raskolnikovista, katseensa häneen. Tämä yksitoikkonen,\ntyhmä lausunto oli vahingottomuutensa vuoksi ilmeisessä ristiriidassa\nsen vakavan, miettiväisen ja arvotuksellisen katseen kanssa, millä hän\ntarkasteli vierastaan.\n\nRaskolnikovin raivo nousi tämän vuoksi yhä enemmän ja enemmän, eikä hän\nvoinut enää kauvemmin pidättää pilkallista ja jotenkin varomatonta\nlausuntoa.\n\n-- Te tiedätte sangen hyvin, sanoi hän äkkiä, samalla katsellen melkein\njulkeasti vastustajaansa -- tämä julkeus teki hänelle hyvää -- että on\nolemassa lainopillinen sääntö, keino tutkintatuomaria varten -- ensin\naletaan kaukaa aineesta, puhutaan pikkuasioista tai vakavista asioista,\njotta syytetty tulisi rohkeammaksi tai oikeammin hämmennetyksi, jotta\nhänen varovaisuutensa uinuisi niin että sitten voisi jollakin kamalalla\nja kavalalla kysymyksellä hyökätä hänen kimppuunsa; eikö ole niin?\nMinusta tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt jotakin sellasta lakimiesten\nkaikissa säännöissä ja teoissa.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein!... Te siis uskotte, että minä menettelin\nsen mukaan puhuessani virkahuoneustostani ... haa! Tätä sanoessaan\nräpäytti Porfyrius Petrovitsh silmäänsä. Rypyt hänen otsallaan\ntasottuivat, suupielet sulkeutuivat ja purskahti hermostuneeseen\nnauruun. Ruumis horjui ja huojui hänen yhä tuijottaen Raskolnikovia\nsuoraan silmiin. Tämä pakottausihe myös nauramaan, mutta kun Porfyrius\nnäki, että hän myös hymyili, lisääntyi hänen naurukohtauksensa niin että\nhän tuli veripunaseksi kasvoiltaan. Täynnä vastenmielisyyttä, unohtaen\nkaiken varovaisuuden, lakkasi Raskolnikov äkkiä nauramasta, rypisti\notsaansa ja tarkasteli koko sen ajan kuin tuota teeskenneltyä ja\npitkällistä naurukohtausta kesti, Porfyriusta vihamielisin, suorin\nsilmäyksin. Varomattomuus oli muuten kummankin puolista. Näytti siltä\nkuin olisi Porfyrius nauranut vieraalleen vasten kasvoja välittämättä\nsiitä, että hän sillä tavattomasti suututti Raskolnikovia. Hän huomasi,\nettei Porfyrius ollut ollenkaan ujostellut, sekä että hän, Raskolnikov,\nmahdollisesti oli mennyt satimeen. Tässä tapahtui nähtävästi jotakin,\njosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ehkä oli kaikki jo edeltäkäsin\nvalmistettu, seuraava minuutti saattoi tuottaa katastrofin.\n\nHän kävi siksi suoraan asiaan, nousi ja otti lakkinsa.\n\n-- Porfyrius Petrovitsh, alkoi hän päättävästi, vaikkakin sangen\nliikutettuna, -- te lausuitte eilen toivomuksen, että minä tulisin\nkuulusteltavaksi, (hän pani erikoista painoa sanalle kuulusteltavaksi).\nMinä olen tullut ja jos te toivotte mitä saavanne tietää minulta, niin\nkuulustakaa minua; ellette, niin suvainnette kai minun poistua. Minulla\nei ole aikaa, sillä on muuta tehtävää... Minun on mentävä tuon\nvirkamies-vainajan hautajaisiin, jonka ehkä Tekin tiedätte, (lisättyään\nviimeset sanansa suuttui hän uudelleen) ja vielä enemmän liikutettuna\njatkoi hän: -- kaikki tämä on minusta mitä suurimmassa määrässä\nvastenmielistä, ymmärrättekö, on kauvan ollut sitä ... olen osittain\ntullut sairaaksikin sen johdosta ... sanalla sanoen... Hän melkein huusi\nsamalla havaiten ettei tuo sairausfraasi oikein ollut paikallaan. --\nSanalla sanoen, joko te kuulustatte minua tai päästätte minut menemään\nja heti!... Ja jos haluatte kuulustella minua ... tehkää niin hyvin ...\nmutta kaavamaisesti, kuten oikeus vaatii. Muuta en siedä; ja nyt hyvästi\ntoistaiseksi, nyt ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa.\n\n-- Jumalani, mikä Teidän on? Mitä sitten kuulustelisin Teiltä? näpisteli\nPorfyrius Petrovitsh, joka heti muutti ääntä ja lakkasi nauramasta. --\nRauhottukaa, minä pyydän, alkoi hän taasen kierrellä, kulkien edes ja\ntakasin ja koettaen saada Raskolnikovin istumaan. --Meillähän on aikaa\nyltä kyllin, kaikki tuohan on pikkuseikkoja. Päinvastoin, minua\nilostuttaa, että vihdoinkin olette kääntynyt puoleeni ... minä pidin\nTeitä vieraanani. Teidän on tosiaan annettava anteeksi tuo kirottu\nnauru, kuomaseni, Rodion Romanovitsh, -- eikö totta, Rodion Romanovitsh,\nsehän Teidän nimenne on? Minä olen niin hermostunut, ja Teidän\nhuomautuksenne kätevyys kiihotti nauruhaluani -- se tapahtuu minulle\ntoisinaan ja silloin alan minä vavista -- aivan kuin olisin kimmoavasta\nkumista, toisinaan voi sitä kestää puoli tuntia... Minä purskahdan niin\näkkiä nauruun, että minä oikein saan pelätä halpauskohtausta. Mutta\nolkaa toki niin hyvä ja istukaa, miksi Teillä on niin kiire? Minä pyydän\nTeiltä sen vertaa ja muuten täytyy minun uskoa, että Te olette vihanen\nminulle.\n\nRaskolnikov vaikeni, kuunteli tarkoin ja tarkasteli häntä edelleen\nsynkän, suuttunein katsein. Hän istuutui kuitenkin, mutta laskematta\nlakkia luotaan.\n\n-- Minun täytyy puhua Teille itsestäni, kuoma kulta, Rodion Romanovitsh,\nantaa Teille niin sanoakseni selitys luonteestani, jatkoi Porfyrius\nPetrovitsh vieriessään edes ja takasin huoneessa ja väistäessään\nvieraansa katseita. -- Minä olen, näettekö, nuorimies, ihminen, jolla ei\nole mitään hienompaa seuraelämän tottumusta, tuntematon personallisuus,\nkun olen; minä olen niin sanoakseni kypsynyt ja hedelmöitynyt ... ja ...\nluultavasti olette huomannut, Rodion Romanovitsh, että usein tapahtuu\nVenäjällä ja eritoten Pietarin seurapiireissä, että kun kaksi henkilöä,\njotka suuresti kunnioittavat toisiaan, kuten me molemmat esimerkiksi,\nyhtyvät, niin istumme siinä vierekkäin puolisen tuntia, voimatta löytää\nmitään sopivaa keskusteluaihetta. Kaikki muut, naiset esimerkiksi ...\nkorkeampien luokkien maailmanihmiset ... heillä on aina käsillä joku\nsopiva keskusteluaihe, mutta keskiluokka, kuten me, on aina alakuloista\nja niin vähän valmistunutta ... vain ajattelevimmat meistä,\nluonnollisesti. Mistä se riippuu. Eikö meillä sitten ole mitään yhteistä\nseuraharrastusta? Vai olemmeko liian rehellisiä pettääksemme toisiamme\nmolemminpuolisesti?... Mutta pankaahan toki pois lakkinne, sillä näyttää\nvallan siltä, aivan kuin olisitte lähdössä jonnekin. Se on niin\n\"ilkeätä\" ... minä olen sitä vastoin niin ihastunut, että...\n\nRaskolnikov pani pois lakkinsa ja kuunteli vaijeten ja synkkänä\nPorfyrius Petrovitshin päätöntä puhetta. Saattaisiko hän tosiaan uskoa\njohtavansa harhaan huomaavaisuuteni tällä tyhmällä löpinällään?\n\n-- Minä en pyydä Teitä kahville, sillä tässä ei ole sopivaa paikkaa.\nMutta miksikä ette voisi puhella viittä minuuttia ystävänne kanssa...\njatkoi Porfyrius Petrovitsh samaan henkeen. -- Kaikki nämä\nvirkavelvollisuudet, näettekö ... mutta minä pyydän Teitä, kuomaseni,\nälkää panko pahaksenne, että minä näin kävelen edes ja takasin. Suokaa\nanteeksi, isä hyvä, minä pelkään aina lähetä teitä. Liikunto on minulle\nehdottomasti välttämätöntä. Minä istun kaiken päivää ja olen aina niin\nilonen, jos saan liikuskella hieman ... hemoroidi, näettekö ... on aina\npakottanut minut voimistelemaan. Mitä siis tulee näihin\nvirkavelvollisuuksiin, näihin kuulusteluihin ja muihin\nkaavamaisuuksiin... Itsehän te aloitte puhua niistä, kuoma kulta ...\nniin tietäkää, Rodion Romanovitsh, että nämä kuulustelut saattavat tehdä\nkuulustelijasta hermostuneemman kuin kuulusteltavasta, kuten Te myös\näsken oikein ja niin hienosti huomautitte. -- (Raskolnikov ei ollut\nsanonut kerrassaan mitään). -- Niin, tosiaan ... toisinaan sekaantuu\nniin, ettei itsekään tiedä, missä on! Aina samaa, ikuisesti yhtä ja\nsamaa! Nyt on siis vihdoinkin tehtävä parannus asiassa ja me saamme\ntoisen -- nimityksen, hi, hi, hi! Ja lainopillisien satimiemme suhteen\n-- joista äsken niin nerokkaasti suvaitsitte lausua mielipiteenne --\nolen vallan samaa mieltä kuin tekin. Sanokaa itse minulle, kuka\nsyytetyistä ei tietäisi -- tyhminkin talonpoika tietää sen että häntä\nalussa koetetaan huomaamattomilla kysymyksillä uinuttaa varmuuteen\n(Teidän oma onnistunut lausuntonne), jotta sitten äkkiä hyökättäisiin\nhänen kimppuunsa, hi, hi, hi! Hyökätä kimppuun!... Käyttääkseni Teidän\nomaa lausumatapaanne, hi, hi, hi! Te siis tosiaan saatoitte uskoa, että\nminä tuolla virkahuoneustolla tahdoin ... hi, hi! Mikä ironikko te\nolette, kuoma kulta... No, no, minä en toista sitä! Apropos, asiasta\ntoiseen, te suvaitsitte myös lausua jotakin kaavamaisuuksista\nkuulustelussa, jotka kentiesi muistatte. Oikeudellinen muoto on\njoissakin tapauksissa sulaa hulluutta. Usein tullaan paljon pitemmälle\nkeskustellessa suurimmassa ystävyydessä toisen kanssa. Oikeudellinen\nmuoto älköön kahlehtiko tutkintotuomaria joka askeleella. Hänen\nammattinsa on niin sanoakseni vapaa taide alallaan, tai jotakin sen\ntapaista ... hi, hi, hi!\n\nPorfyrius Petrovitshin oli vedettävä henkeä hetken ajan. Keskeytymättä\noli hän osaksi ladellut tyhjiä sanoja, osaksi pudotellut\narvotuksentapasia viittauksia, heti taas siirtyäkseen mitä tyhjimpään\nsanavaraston haaskaukseen. Hän asteli pienin, paksuin jalkoinensa yhä\nnopeammin edes ja takasin huoneessa, tuijottaen itsepäisesti lattiaan,\npiti oikeata kättään selällään sillä välin viittoillen vasemmalle. Mutta\nhänen liikkeensä sopivat tuskin koskaan hänen sanoihinsa. Raskolnikov\nhuomasi, että hän käydessään pysähtyi parisen kertaa tuon toisen oven\nedustalla, vain hetkeksi aivan kuin kuunnellakseen... \"Odottikohan hän\njotakin?\"\n\n-- Te olette täysin oikeassa, alkoi Porfyrius uudelleen ilosesti ja\nkatseli Raskolnikovia niin tavattoman luottavasti, että tämä kokosi\nkaiken mielenvoimansa valmistuakseen uutta hyökkäystä varten, -- niin,\nTe olette täydelleen oikeassa laskiessanne niin nerokkaasti leikkiä\nlainopillisista kaavamaisuuksistamme, hi, hi, hi! Nämä meidän\nsyvämieliset psykologiset koukkumme (vain muutamat niistä) ovat\ntavattoman naurettavat, niin, jopa tarpeettomatkin etenkin silloin, kun\nne ovat kiedotut erityisiin kaavamaisuuksiin. Niin ... minä palajan\nkaavamaisuuksiin. Jos minä esimerkiksi pidän jotakin, josta on minulle\nilmotettu, rikoksellisena... Te jatkatte edelleen lainopillista tietä,\nvai miten? Rodion Romanovitsh?\n\n-- Kyllä, sitä teen...\n\n-- Hyvä, silloin on Teillä esimerkki, oppi tulevaisuutta varten, niin\nsanoakseni; älkää luonnollisestikaan käsittäkö sitä sillä lailla, että\nminä tuppautuisin opettamaan Teille jotakin, Teille, joka itse olette\nkirjoittanut artikkeleita rikoksista. Ei, kaukana siitä, vain ohi\nmennen, tosiasiana, pienenä esimerkkinä suvainnette kai minulle lausua\nse ... otaksukaamme siis, että pidän sitä tai sitä rikollisena. Miksi\nsaattaisin häntä levottomaksi ennenkuin minulla on todisteet kourassani\nhäntä vastaan. Toisen voisin olla velvollinen heti vangitsemaan, toisen\nsuhteen voi olosuhteet olla tykkänään toisellaiset, miksi häntä siis\nestäisin kuljeskelemasta kaupungissa, hi, hi, hi! Minusta tuntuu siltä\nkuin ette vieläkään ymmärtäisi minua oikein, koetan lausua ajatukseni\nselvemmin. Jos minä esimerkiksi vangitsen jonkun liian aikaseen, annan\nhänelle ehkä siten siveellistä tukea ... hi, hi, Te nauratte?\n(Raskolnikov ei ajatellut ollenkaan nauraa, hän istui siinä\nyhteenpuristetuin huulin, eikä lakannut tarkoin pitämästä silmällä\nPorfyrius Petrovitshia). Siten on myös todella monen yksilön laita,\nsillä ihmiset ovat sangen erilaiset, ja kunkin suhteen erikseen on\nannettava asianhaarojen ratkaista asia. Te ehkä sanotte: mutta\ntodisteita! No, otaksukaamme, että todisteita on olemassa, mutta\ntodisteilla, kuoma kulta, on yleensä kaksi puolta, ja minä olen\ntutkintotuomari, siis vain heikko ihminen, niin sanoakseni; sen täytyy\nitseni tunnustaa. Mieluiten tahtoisin tehdä tutkimukseni matematisella\nselvyydellä, niin selväksi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, tahtoisin\nmieluinten esittää todisteen, joka sisältää täydellisen ja\nkiistämättömän matematisen totuuden. Mutta ellen vangitse häntä oikeana\nhetkenä ... olkoon niin että minä uskon hetken olevan käsissä, silloin\nehkä katkasen itseltäni mahdollisuuden houkutella ilmoille täydellinen\nja selvä todistus -- miksi? Siksi että minä, niin sanoakseni, saatan\nhänet määräävään asemaan, tiettyyn psykologiseen luokkaan. Silloin\nvetäytyy hän takaisin kuoreensa ja käsittää, että hän on vanki.\nVäitetään viisaan väestön Sevastopolissa heti Alman taistelon jälkeen\npelänneen, että vihollinen rohkenisi tehdä julkisen hyökkäyksen ja\nmuitta mutkitta ottaisi kaupungin haltuunsa. Mutta kun se näki, että se\npiti parempana säännöllistä piiritystä ja kun ensimäinen vertailu\njulaistiin, silloin iloitsi viisas väestö suuresti, suuresti ja\nrauhottui. \"Kestää vähintäin kaksi kuukautta\", sanoi se, \"ennenkuin\noikea piiritys vie päämääräänsä!...\" Nyt te taas nauratte, ettekö usko\nsitä ... ehkä olette oikeassa. Niin voi olla, että Te olette oikeassa.\nTämä on aivan erikoinen tapaus, siitä olemme täysin yksimielisiä. Mutta\ntäytyy kumminkin tunnustaa, parahin Rodion Romanovitsh, ettei tuollaista\nyleistä tapausta, johon kaikki oikeudelliset muodot ja säädökset sopivat\nja jota varten kaikki ovat laaditut ja joita varten ne ovat kirjoihin\nkirjotetut ... ollenkaan ole olemassa. Sillä jokainen tilaisuus,\njokainen rikos, joka ilmenee todellisuudessa, muuttuu heti täydelliseksi\nerikoistapaukseksi, ja miksi?... Niin, aivan sellaseksi, joka ei ole\nyhtään samankaltanen edellisen kanssa. On mitä koomillisempia tapauksia,\nkuten esimerkiksi silloin kun minä annan jonkun käyskellä vapaana aivan\nkoskemattomana, en ota kiinni häntä enkä mitenkään muutenkaan saada\nhäntä rauhattomaksi, mutta kuitenkin käyttäydyn siten, että hän joka\ntunti, joka minuutti tuntee, että minä tiedän kaikki, kaikki pienempiä\nyksityiskohtia myöten sekä että minä pidän häntä silmällä yötä ja\npäivää, alituisesti vartioin häntä. Kun hän siis tietää olevansa\nsellasen voittamattoman epäilyksen, lakkaamattoman tuskan vallassa ...\nJumaliste, lopuksi hänen on kuitenkin muututtava häilyväksi ... eikö\ntotta? Silloin tulee hän joko itse tai tekee jotakin, joka on vallan\ntuon \"kaksi kertaa kaksi on neljän\" kaltaista ja jolla on niin\nmatematinen muoto, että itse asiassa on todellinen ilo nähdä tai kuulla\nsitä. Jotakin sellaista voi tapahtua tyhmälle talonpojalle, mutta yhtä\nusein olen huomannut sitä meidän luokkamme ihmisissä, nykyaikaisessa ja\nmäärättyyn suuntaan kehittyneessä ihmisessä. Sillä, kuoma kulta, on\nsangen tärkeätä tietää, mihin suuntaan joku ihminen on kehittynyt.\nHermot, hermot ... niitä ei saa unohtaa! Nykyään ovat ne kaikilla\nheikot, sairaloiset ja epäkunnossa... Entä sappi... Miten kaikilla\nnäillä ihmisillä on hyvä sappi! Useissa tilaisuuksissa on se puhdas\nkultakaivos. Sanokaa, mitä huolta tarvitsee minun pitää siitä, että hän\nkulkee vapaana on toimettomana! Niin, antaa hänen vain kuljeskella,\nantaa hänen vain tepastella! Pieni uhrilampaani ... hän ei voi juosta\ntiehensä. Minnepä hän läksisi? Hi, hi, hi! Ulkomaille ehkä? Puolalainen\npakenee ulkomaille ... hän ei sitä tee, siitä syystä vielä\nvarmemmin, kun minä pidän häntä tarkoin silmällä ja olen ryhtynyt\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Ehkä hän pakenisi sisämaahan. Mutta\nsiellähän asuu vain talonpoikia, oikeita aito venäläisiä talonpoikia.\nNykyajan ihminen pitää parempana vankilan kuin asumisen moisten\nulkomaalaisten parissa kuin mitä meidän talonpoikamme ovat, hi, hi, hi!\nMutta tämä kaikki on vain lorua, se on menemistä pintapuolisuuksiin.\nMitä merkitsee: Hän voi paeta? Sehän on vain muodollisuus, ei pääseikka;\nsyy siihen, ettei hän pakene, ei ole se, ettei hän voi paeta minnekään:\npsykologisesti ei hän voi paeta minulta, hi, hi! Mitä pidätte\nsanamuodosta? Luonnonlain nojalla ei hän voi paeta minulta, vaikkapa hän\ntietäisikin paikan, jossa hän olisi varmassa turvassa. Ettekö ole nähnyt\nitikkaa, joka lentelee kynttilän ympärillä? Samoin on hänen laitansa,\nhän on itikka, minä olen kynttilä. Vapaus käy hänelle taakaksi, hän\nmuuttuu miettiväiseksi, hämmentyy, hän takertuu yhä enemmän verkkoon ja\nleyhäyttää itsensä hengiltä ... eikä siinä sentään ole kaikkea ...\nvihdoin tulee hän itse ja tarjoo ratkaistavakseni tuollaisen \"kaksi\nkertaa kaksi on neljä\" problemin, kunhan vain annan aikaa hänelle...\nAlituisesti liikuskelee hän ympärilläni, piirit käyvät yhä ahtaammiksi\nja ahtaammiksi, kunnes hän vihdoin viimein ... lentää suoraan\nkitaani ... ja minä nielasen hänet ... erinomasen oivallista, hi, hi,\nhi! Ettekö te ole samaa mieltä?\n\nRaskolnikov ei vastannut; hän istui kalpeana ja liikkumattomana ja\nkatseli Porfyriusta suoraan silmiin yhtä jännitetyn tarkkaavana.\n\n\"Luonto on hyvä\", ajatteli hän vilusta väristen, \"parempi kuin kissa ja\nrotta eilen. Tahtoneekohan hän näyttää valtaansa; siihen hän on liian\nviisas. Hänellä on siis tykkänään toinen tarkotus, mutta mikä? Lorua,\nkuoma kulta, sinä vain tahdot pelottaa minua ja näytellä viekasta.\nTodisteita ei sinulla ole, eikä eilistä miestä ole olemassa. Sinä vain\ntahdot hämmentää minut, tahdot vain ensin kiihottaa minua sitten\nvangitaksesi minut. Ehkä peijaat itseäsi, ja kun kaikki selviää, olet\nehkä laskenut väärin. Mutta miksi, missä tarkotuksessa näyttää hän\nminulle korttinsa? Luottaneeko hän ehkä sairaisiin hermoihini? Ei, rakas\nystävä, sinä petät itseäsi, jospa sinulla vielä olisikin jotakin tukea.\nNo, kyllähän se nähdään, mitä se on\".\n\nHän keräsi mahdollisimman paljon voimiaan ja valmistausi tuntematonta,\nehkä kauheatakin ratkasua varten. Joka hetki tunsi hän määrätöntä halua\nsyöksyä Porfyriuksen kimppuun ja tappaa hänet siihen. Jo ollessaan\nmatkalla hänen luokseen pelkäsi hän raivoaan. Hän tunsi huulensa\nkuiviksi, sydän löi kiivaasti, kieli kuivui suussa. Mutta hän jatkoi\nitsepäisesti vaikenemistaan. Ennen tahtoi hän olla lausumatta sanaakaan,\nkuin lausua ennen aikaansa. Hän käsitti, että tämä oli paras\nmenettelytapa hänen puoleltaan. Sillä lailla ei hän paljastaisi itseään\nja hänen vihollisensa voisi ehkä kiivastuksissaan omasta puolestaan\npaljastaa itsensä. Ainakin toivoi hän sitä.\n\n-- Ei, minä näen, ettette vielä usko minua, vaan lakkaamatta\najattelette, että minä lasken leikkiä kanssanne, jatkoi Porfyrius, joka\nyhä vilkastui ja uudelleen alkoi kieriellä edes ja takasin huoneessa,\nsihisten tyytyväisesti.\n\n-- Se on muuten kyllä totta; Te olette vallan oikeassa. Jumala on nyt\nkerran luonut minut sellaseksi, että minä muodollani vain herätän naurua\ntoisissa. Minä olen puhvelihärkä; mutta aikomukseni oli sanoa Teille ...\nkuomaseni, Rodion Romanovitsh... Te olette vielä sangen: nuori ...\nnuoruutenne ensi kukoistuksessa, niin sanoakseni, ja pidätte sen vuoksi\nsangen korkeassa arvossa ihmisen järkeä, minkä nuoriso muuten aina\ntekee. Järki ja terävämielisyyshän -- abstraktinen järkipäätelmä -- ovat\nniin eksyttäviä! Mutta minä tahdon sanoa Teille totuuden, puhtaan ja\nselvän, rakas ystäväni, koskeva tätä erikoistapausta. Siis todellisuus\nja luonto, herrani ... ne ovat tärkeät tekijät, ne saattavat usein\nteräväjärkisemmätkin laskelmat häpeään. Kuulkaa vain, mitä minä, vanha\nmies, sanon. Minä puhun täysin vakavasti, Rodion Romanovitsh, (tätä\nsanoessa tuntui todellakin siltä kuin olisi tuo tuskin viidenneljättä\nvuotias Porfyrius Petrovitsh vanhentunut; äänikin oli muuttunut), -- ja\nsen lisäksi olen minä suoramielinen ihminen ... enkö ehkä ole suora\nihminen ... mitä arvelette? Minusta tuntuu siltä kuin olisin mitä\nsuurimmassa määrässä suoraluonteinen, kun näin ilman muuta ilmotan\nTeille kaikki, vaatimatta vähintäkään korvausta, hi, hi!... Minä siis\njatkan: Teräväjärkisyys on minun mielestäni oivallinen asia, niin\nsanoakseni, elämän luonnollinen koriste ... ja ajatelkaa, mitä hienoja\ntöitä sillä voi suorittaa ... vähäpätöisellä tutkintatuomarilla, kuten\nminulla, ei se ole luonnollisestikaan aavistustakaan siitä, miten se on\nselitettävissä, etenkin kun seuraa omaa mielikuvitustaan, kuten aina\ntavataan tehdä. Hänhän on vain ihminen. Mutta sitten tulee ihmisluonto\nja se on se, joka auttaa tutkintotuomari-parkaa, se seikka juuri! Ja\nsitä ei teräväpäinen nuoriso ajattele ollenkaan, \"se menee kaikkien\nrajojen poikki\", (kuten Te niin nerokkaasti suvaitsitte lausua).\nOtaksukaamme, että hän tahtoisi alentua valehtelemaan; s.o. ihminen,\nerikoistapaus, inkognito, valehtelevat oivallisesti, erinomasella\nhienolla tavallaan. Silloin voisi hyvin luulla, että hänen olisi\nriemuittava, että hän nauttisi etua teräväjärkisyydestään... Mutta miten\nsensijaan käykään! Ojasta mennään allikkoon! Mieltäkiinnittävimmällä,\nhäpeällisimmällä tavalla menee hän tainnuksiin. Olkoonpa niinkin, että\nvain sairaus ja huono ilma ovat syynä siihen mutta saman tekevää! Häntä\naletaan epäillä! Hän valehteli erinomasesti, mutta luontoaan ei hän\nottanut laskuihinsa! Toisen kerran alottaa hän, ihastuneena siitä\nleikistä, mitä hänen teräväpäisyytensä käy hänen kanssaan, tehdä pilaa\nniistä ihmisistä, jotka epäilevät häntä, on kalpenevinaan -- leikillään\nluonnollisesti -- _mutta silloin kalpeneekin hän samalla aivan liian\nluonnollisesti_, lähenee liiaksi totuutta ja on taasen herättänyt\nepäilyksiä. Joskin hän on vetänyt hetkeksi toista nenästä, huomaa tämä\nkuitenkin pian, jos hän on tarkka mies, hänen kujeensa. Ja niin käy\naskel askeleelta! Vielä pahempi, hän menee vielä pitemmälle. Pistää\nnenänsä sinne, missä häntä ei ollenkaan tarvita, puhuu aina asioista,\njoista hänen olisi paras vaijeta, tarjoilee kansalle kaikellaisia\nmahdollisia vertauksia, hi, hi! Kaikkea tuollaista voi tapahtua\nteräväpäiselle ihmiselle ... psykologille ja kirjailijalle! Luonto on\npeili, selvin peili mitä on olemassa, katselkaa sitä ja iloitkaa ...\nsiinä asia. Mutta miksi olette tuolla lailla kalvennut, Rodion\nRomanovitsh? Onko täällä liian kuumaa?... Avaanko ikkunan?\n\n-- Älkää vaivatko itseänne, olkaa hyvä! huudahti Raskolnikov alkaen\näkkiä nauraa. -- Minä pyydän, älkää millään muotoa vaivatko itseänne!\n\nPorfyrius pysähtyi hänen eteensä, odotti hetken ja alkoi itse nauraa.\nRaskolnikov nousi ja muuttui hetkessä vallan vakavaksi.\n\n-- Porfyrius Petrovitsh, sanoi hän äkkiä kuuluvasti ja selvästi, vaikka\nvaivoin voi seistä jaloillaan, niin vapisivat ne hänen allaan, -- minä\nhuomaan nyt vihdoinkin selvästi, että Te todellakin epäilette minua tuon\nvanhan akan ja hänen sisarensa Lisavjetan murhasta. Minä puolestani\nsanon Teille, että tämä on minusta sangen vastenmielistä. Jos luulette\nTeillä olevan oikeuden laillista tietä vainota minua, niin tehkää se ...\nvangita minut, niin vangitkaa. Mutta minä en siedä kauvempaa, että Te\nnauratte minulle vasten naamaa, että Te kiusaatte minua...\n\nHänen huulensa värisivät, hänen silmänsä liekehtivät vihasta ja hänen\ntähän asti painunut äänensä kävi yhä voimakkaammaksi.\n\n-- Minä en siedä sitä! huudahti hän lyöden nyrkkinsä pöytään.\n--Kuuletteko Porfyrius Petrovitsh, minä en siedä sitä!\n\n-- Mutta mitä, Jumalan tähden, tämä taas on! keskeytti Porfyrius\nPetrovitsh näöltään mitä tuskallisempana. Kuoma kulta, Rodion\nRomanovitsh! Rakkaimpani! Mikä teidän on?\n\n-- Minä en siedä sitä! lausui Raskolnikov uudelleen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, kuomaseni, hiljaa! Voihan se kuulua uloskin. Mitä\nsilloin sanoisimmekaan, ajatelkaa toki! kuiskasi Porfyrius pelästyneenä\nkumartaen kasvonsa vallan lähelle Raskolnikovia.\n\n-- Minä en siedä sitä, en siedä sitä! lausui Raskolnikov vieläkin, mutta\nkuiskaten.\n\nPorfyrius kääntyi kiiruhtaen ikkunan luo avatakseen sen.\n\n-- Meidän on saatava tänne hieman ilmaa! Juokaapa lasi vettä, ystävä\nhyvä. Sehän on koko kohtaus! Hän kiiruhti ovelle noutaakseen vettä.\nMutta samassa hän huomasi että täysinäinen karahvi oli nurkassa.\n\n-- Juokaa toki, kuoma kulta, kuiskasi hän kiiruhtaen Raskolnikovin luo\nkarahvi kädessä, -- ehkä tämä auttanee... Porfyrius Petrovitshin\nosottama levottomuus, vieläpä hänen osanottonsa oli niin luonnollista,\nettä Raskolnikov rauhottui täydelleen ja katseli häntä uteliaasti. Mutta\nhän ei juonut yhtään.\n\n-- Rodion Romanovitsh, rakkaimpani, tällä tavoinhan Te menetätte\njärkenne, sen vakuutan Teille! Kas niin ... juokaa, juokaa toki hieman!\n\nHän melkein pakotti Raskolnikovin ottamaan vesilasin. Tämä vei sen\nkoneellisesti suuhunsa, mutta mietti ja asetti sen vastenmielisen\ntunteen vallassa pöydälle.\n\n-- Sehän oli koko kohtaus. Tuolla lailla hankitte taas itsellenne\ntaudin, alkoi Porfyrius Petrovitsh ystävällisen osanottavana. Hän oli\nyhä vielä huolestuneen näköinen.\n\n-- Jumalani, miten vähän ihminen pitää vaaria itsestään! Niinpä tuli\nDmitri Prokofjitsh eilen luokseni ... minä myönnän kernaasti, että\nhänellä on myrkyllinen, ilkeä luonne, ja nyt vedätte Te siitä moisia\njohtopäätöksiä!... Voi, Jumalani! Ehkä hän tuli Teidän toimestanne?...\nMutta istuutukaa toki, kuoma kulta, istuutukaa Kristuksen tähden!\n\n-- Ei, hän ei tullut minun toimestani, mutta minä tiesin hänen lähtevän\nTeidän luoksenne ... tiesin myöskin miksi hän tuli, sanoi Raskolnikov\nterävästi.\n\n-- Tiesittekö sen?\n\n-- Kyllä ... no, mitä siitä seuraa?\n\n-- Niin, kuoma kulta, siitä seuraa, että minä myös tiedän muita asioita\nTeistä. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän myös, että _Te olette käynyt\nvuokraamassa erästä huoneustoa_, yöaikaan, pimeässä, että soititte\nkelloa, puhuitte verestä ja suoraan sanoen saatoitte käsityöläiset ja\nportinvartijat ymmälle ... mutta sillä lailla Te lopuksi itse menetätte\njärkenne. Teistä tulee vallan mielipuoli. Suuttumus kaikkien niitten\nloukkausten johdosta, joita olette saanut kärsiä kohtalon ja poliisin\npuolelta, kiehuu sisässänne, ja sitten hosutte Te kaikille puolille\nsaadaksenne meidät puhumaan ja pelin selväksi. Kaikki nämä tyhmyydet ja\nkaikki tämä epäluuloisuus on Teistä vastenmielistä, eikö totta? Enkö ole\naivan asettunut Teidän asemaanne? Mutta sillä lailla lopuksi turmelette\nsekä itsenne että Rasumihinin, ja se olisi sentään synti. Hän on tosiaan\nliian hyvä siihen, sen tiedätte itse. Te olette sairas, mutta hän on\npelkästään oikeudenmukainen... Teidän sairautenne voisi myös tarttua\nhäneen... Minäpä kerron Teille jotakin, kuomaseni, kun olette hieman\nrauhottunut ... mutta istuutukaa toki, kuomaseni, Kristuksen tähden!\nLevätkää toki hieman, Tehän näytätte vallan muuttuneelta, istuutukaa!\n\nRaskolnikov istuutui. Väristykset lakkasivat, mutta sen sijaan tuli\nhänen lämmin ja kuuma olla. Suuresti kummissaan kuunteli hän tuon niin\nilmeisesti pelästyneen ja osaaottavan Porfyrius Petrovitshin sanoja.\nMutta hän ei uskonut ainoata tavuakaan, vaikka hän tunsi kovaa\ntaipumusta uskoa häntä. Odottamaton kertomus huoneustosta oli tehnyt\nhäneen syvän vaikutuksen. \"Mitä tämä kaikki merkitsee? Tietääkö hän nyt\nmyöskin asunnon hankkimisesta?\" ajatteli hän. \"Ja kuitenkin puhuu hän\nitse siitä minulle\".\n\n-- Minä, näet, tiedän sangen saman kaltasen tapauksen\noikeudenkäytössämme. Siinä oli myös tuollainen psykologinen ja\nsairaloinen tapaus, lausui Porfyrius nopeasti, siinä oli myös eräs,\njoka otti murhan syykseen ja turmeli itsensä pelottavasti. Hän esitti\nkoko joukon havaintoja, tosiasioita, kertoi yksityiskohtia, sekotti\nkaikki ... miten lopuksi kävikään? Hän oli vain osaksi ja senkin vallan\nvasten tahtoaan, syyllinen murhaan. Mutta saatuaan kuulla, että hän oli\nauttanut murhaajaa, tuli hän vähitellen mielipuoleksi, näki kummituksia,\ntuli vallan hulluksi ja kuvitteli vihdoin mielessään, että hän\ntodellakin oli murhaaja. Kaikeksi onneksi sai senati tietää asian oikean\nlaidan. Tuo onneton vapautettiin ja asetettiin valvonnan alaiseksi.\nNiin, niin... Huomaatteko? Sillä lailla voi hankkia itselleen\nhermokuumeen, kun rupeaa moisiin hermostuneisiin kohtauksiin kuin\nsoittamaan kelloja yöaikaan ja kysymään verta. Tällaista psykologiaa\ntutkin minä aina praktikissani. Sillä lailla tapahtuu, että ihmiset\nvaltaa yhdessä hetkessä halu heittäytyä ulos ikkunasta tai\nkirkontornista, se on tuollanen omituinen, kavala tunne, aivan kuin\novikellon soitossakin. Te olette sairas, Rodion Romanovitsh, sangen\nsairas, ja Te ette ole ottanut sairautta lukuun. Teidän tulisi kysyä\nneuvoa joltakin taitavalta lääkäriltä eikä moiselta paksulta pöhöltä!\nTeidän kuvittelukykynne on kiihottunut! Kaikki tuohan on hulluinta\nkuumekuvittelua...\n\nAjatukset myllersivät Raskolnikovin päässä.\n\n\"Valehteleeko hän nytkin?\" juolahti hänen mieleensä, \"ehkä, ehkä\". Hän\nkarkoitti nämä ajatukset kauvas luotaan, syystä että hän jo tiesi, miten\nne lisäsivät hänen vihaansa ja katkeruuttaan. Hän tunsi, että suuttumus\nsuorastaan uhkasi sekottaa hänen järkensä.\n\n-- Se ei ollut mitään kuumekuvittelua, senhän hän teki täysin selvässä\ntilassa! huudahti hän jännittäen kaikkia aistejaan paljastamaan\nPorfyrius Petrovitshin peliä. -- Minä olin hereillä, hereillä ...\nkuuletteko?\n\n-- Minä ymmärrän sen sangen hyvin ja kuulen, mitä Te sanotte! Tehän\nsanoitte myös eilen, ettei Teillä ollut mitään kuumehoureita; Te panitte\nsille erikoista painoa. Minä käsitän täydelleen kaikki, mitä sanotte!...\nMutta kuulkaa nyt Te myös, Rodion Romanovitsh, minua, vain tämä pieni\nseikka: Jos Te todellakin olisitte rikollinen tai jollakin lailla\nsekaantunut tähän kirottuun asiaan ... väittäsittekö silloinkin niin\nkiihkeästi, ett'ette ollut tehnyt kaikkea tuota kuumehoureissa, vaan\ntäydessä tajussa?... Olisiko se mahdollista tai edes ajateltavaa ...\nminä kysyn sitä? Vastakohdan täytyy minun mielipiteeni mukaan olla mitä\nluonnollisin. Sillä jos Te tuntisitte itsenne syylliseksi, tahtositte\nvarmaankin uskotella sen tapahtuneen kuumehoureissa. Eikö totta? Eikö\ntämä ole Teidänkin mielipiteenne!\n\nSillä äänenpainolla, millä hän kysyi, oli kavala vivahdus. Raskolnikov\nvetäysi poispäin Porfyriuksesta, joka kumartui hänen puoleensa ja\ntuijotti häntä hiljaa ja hämillään silmiin.\n\n-- Entä sitten tuo Rasumihinin juttu, joka koski kysymystä, tuliko hän\neilen luokseni itsestään vai Teidän alotteestanne? Tässä tapauksessa\nluonnollisesti panisitte erikoista painoa sille, että hän tuli\nvapaaehtoisesti ja Teidän siitä tietämättänne. Siitä huolimatta ette Te\nsalaa sitä, vaan todistatte päättävästi, että hän tuli Teidän\nalotteestanne.\n\nSitä ei Raskolnikov ollut koskaan sanonut. Hän tunsi kylmän väristyksen\nkarsivan selkäpiitään.\n\n-- Te valehtelette, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, huulten vetäytyessä\nsairaloiseen hymyyn. -- Te tahdotte taas näyttää minulle, että Te olette\nselvillä pelistäni ja että tunnette kaikki vastaukseni jo edeltä\nkäsin... Hän tunsi ettei hän nyt punninnut sanojaan kylliksi. -- Te vain\ntahdotte pelottaa minua ... tai nauraa minulle.\n\nHän tuijotti yhä edelleenkin kankeasti vastustajaansa, mutta äkkiä sai\nrajaton katkeruus hänet valtoihinsa.\n\n-- Kaikki tuo on valetta, huusi hän. -- Te tiedätte sangen hyvin, että\nrikollinen tekee viisainten siinä, ettei salaa sitä, mitä ei tarvitse\nsalata. Minä en usko Teitä!\n\n-- Mutta miten Teillä on naurettavat päähänpistot, sanoi Porfyrius\nnaureskellen. -- Eihän Teidän kanssanne pääse minnekään. Te kärsitte\njonkullaista monomaniaa. Te siis ette usko minua? Mutta minä voin\ntodistaa, että Te jo alkanut uskoa minua, että jo olette lahjoittanut\nminulle osan luottamuksestanne ja että minä saan sitä kohta kokonaisen\nkyynärän. Minä tosiaan pidän Teistä ja toivon Teille kaikesta\nsydämestäni pelkkää hyvää.\n\nRaskolnikovin huulet värisivät.\n\n-- Niin, minä tahdon vain Teidän omaa parastanne, minä toistan sen,\njatkoi hän tarttuen Raskolnikovia vallan tuttavallisesti käteen. --Minä\nsanon sen Teille täysin tosissani, olkaa vain varovainen, että taasen\nvoitte parata. Etenkin nyt, kun perheenne on tullut tänne. Ajatelkaa\nomaisianne! Teidän velvollisuutenne on rauhoittaa ja auttaa heitä; sen\nsijaan pelotatte Te heitä.\n\n-- Mitä se Teihin koskee? Mitä Te siitä tiedätte? Miksi Te siitä lukua\npidätte? Te vartioitte minua ja tahdotte osottaa sen minulle!\n\n-- Kuoma kulta, minähän kuulin sen Teiltä itseltänne, aivan tykkänään\nTeiltä itseltänne. Te ette kiinnitä huomiotanne siihen, että Te\nkiihottuneessa mielentilassanne löpertelette minulle yhtä ja toista.\nSitä paitsi sain eilen Rasumihiniltä tietää joitakin mieltäkiinnittäviä\nyksityiskohtia. Ei, Te keskeytitte minut äsken ja minä toistan, että Te\nkaikesta teräväjärkisyydestänne huolimatta olette epäluulonne tähden\nmenettänyt selvän ajattelemiskykynne. Esimerkiksi ... vielä kerran\npalatakseni kysymykseen ovikellosta ... mikä aarre, minkä kallisarvoisen\ntosiasian (todellisen tosiasian) olen minä, tutkintatuomari, jättänyt\nTeidän käsiinne. Ettekö Te näe siinä mitään? Jos minä olisin hiemankaan\nepäillyt Teitä, olisinko silloin käynyt niin suorasti asiaan käsiksi?\nMinä olisin päinvastoin ja alusta saakka uinuttanut Teidän\nepäluulojanne, olisin teeskennellyt aivan asian tuntematonta, olisin\njohtanut Teidän huomaavaisuutenne pois siitä, olisin johtanut\nkeskustelun vallan toiselle uralle sittemmin äkkiä ja odottamatta\npannakseni pistolin rintaanne kohti kysyen: Mitä oli Teillä, herrani,\ntekemistä murhatun asunnossa kello kymmenen tai lähemmä yksitoista\nillalla? Miksi soititte silloin ovikelloa? Miksi kyselitte verta? Miksi\nsaatoitte portinvartijat vallan äkämystyneiksi ja miksi pyysitte heidät\nviemään Teidät poliisivartiokonttoriin?... Siten minä olisin menetellyt,\njos minulla olisi ollut pieninkin epäilyksin hiukkanen. Minun olisi\ntäytynyt toimittaa julkinen kuulustelu, toimittaa kotitarkastus, olisin\nehkä ollut pakotettu vangitsemaan Teidät!... Siitä seuraa, ettei minulla\nole yhtään epäluuloja, koska en ole tehnyt mitään näistä. Mutta Te\nolette menettänyt selvän näkönne ja katselette kaikkea raivoisena, sen\nsanon Teille.\n\nRaskolnikov vavahti niin kiivaasti, että Porfyrius selvästi voi havaita\nsen.\n\n-- Pelkkää valetta! huudahti hän. -- Minä en todellakaan tunne Teidän\ntarkotustanne, mutta minä tiedän, että Te valehtelette. Hetki sitten\nsanoitte jotakin vallan toista, minä en erehdy... Te valehtelette!\n\n-- Valehtelenko minä? sanoi Porfyrius jatkaen taistelua ja teeskennellen\nyhä kiihtyvänsä, mutta säilyttäen tuon tyytyväisen ja pilkallisen ilmeen\nhuolimatta siitä, mitä tuo Rodion Romanovitsh Raskolnikov saattoi\najatella hänestä. -- Vai niin, minä valehtelen?\n\n-- Miten käyttäysin Teitä kohtaan ennen, minä, tutkintatuomari,\nenkö sanonut Teille, mitä Teidän oli tehtävä ja enkö antanut Teille\nkaikkia kortteja nähtäväksenne puolustustanne varten? Enkö täydelleen\nkehittänyt kysymyksen psykologista kulkua: sairautta, kuumetta,\nmielikuvia, häiriintynyttä mielentilaanne, välinpitämättömyyttä,\npolisivartiokonttoria j.n.e. Vai miten? Hi, hi, hi! Kaikki nämä\npsykologiset apuneuvot, nämä paot ja havainnot eivät tosin merkitse\nsuuria puolustuksessa ja voidaan niitä katsella kahdelta puolelta;\nsairaus, kuumehoureet, unikuvat, kaikki tuo on sangen hyvää ... mutta\nmistä se johtuu, että sairauden aikana aina esiintyvät samat mielikuvat,\neikä koskaan toisia? Kyllä kai joitakin toisiakin voisi esiintyä, vai\nmiten? Hi, hi, hi!\n\nRaskolnikov katseli häntä ylpeästi ja ylenkatseellisesti.\n\n-- Sanalla sanoen, sanoi hän päättävästi ja selvästi, nousten ja samalla\ntyöntäen Porfyriuksen luotaan, -- sanalla sanoen, _minä tahdon tietää\nselitättekö minut ehdottomasti vapaaksi kaikesta epäluulosta, vai\nettekö?_ Sanokaa se, Porfyrius Petrovitsh, sanokaa se minulle ilman\nsarvia ja hampaita ... ja heti.\n\n-- Voi, mikä vaiva Teistä on, Te olette oikea kiusanhenki! huudahti\nPorfyrius suuresti hyvillään, viekas ja huoleton ilme kasvoillaan.\n--Miksi tahdotte tietää sitä? Miksi tahdotte tietää niin paljoa? Eihän\nkukaan ole tehnyt Teille mitään? Te olette aivan kuin lapsi, Teillä on\nkova halu leikkiä tulen kanssa. Miksi olette niin levoton? Miksi\ntahdotte niin mielellänne tietää tämän, mistä syystä...\n\n-- Minä toistan, etten enää kauvemmin voi sietää tätä menettelyä!\nhuudahti Raskolnikov suuttuneena, etten enää voi kauvemmin kestää tätä.\n\n-- Mitä? Mitä ette voi kestää? Epätietoisuutta? keskeytti hänet\nPorfyrius.\n\n-- Älkää pilkatko minua! Minä en siedä sitä!... Minä sanon sen Teille,\netten voi sietää sitä ... minä en siedä sitä! Kuuletteko, kuuletteko!\nhuudahti hän iskien taas nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Ei, mutta rauhottukaa toki, rauhottukaa! Sivullisethan voivat kuulla\nkaikki! Minä pyydän Teitä vakavasti olemaan varovainen, minä en laske\nleikkiä! sanoi Porfyrius kuiskaten. Mutta nyt ei hänen kasvoissaan ollut\npienintäkään jälkeä edellisestä naisellisesta, hyväntahtosesta ilmeestä.\nPäinvastoin, nyt hän käski ankarasti ja silmäkulmiaan rypistäen, aivan\nkuin paljastaen kerrassaan kaiken salaperäisyyden ja kaksimielisyyden.\nMutta sitä kesti vain hetken ajan. Ymmälle joutunut Raskolnikov totteli\nhänen käskyään puhua hiljemmin, vaikkakin hän oli raivoissaan.\n\n-- Minä en anna kauvemmin kiusata itseäni, kuiskasi hän...\nLiikutuksestaan ja vihastaan huolimatta huomasi hän ettei hän voinut\nolla noudattamatta käskyä, ja se katkeroitti häntä vielä enemmän...\n--Vangitkaa minut, kuulustakaa minua, mutta noudattakaa oikeusmuotoja,\nälkääkä leikkikö kanssani! Älkää...\n\n-- Älkää Te pitäkö huolta oikeusmuodoista, keskeytti hänet Porfyrius\npilkallisesti, ja nyt tuntui siltä kuin olisi hän ollut ilonen\nvoidessaan leikkiä Raskolnikovin kanssa. -- Minä olen tällä kerralla\nvain kutsunut Teidät luokseni kaikessa luottamuksessa, kuomaseni,\nkaikessa ystävyydessä...\n\n-- Minä en kaipaa Teidän ystävyyttänne, sille annan palttua! Kuuletteko!\nNyt otan lakkini ja lähden. Entä nyt? Mitä nyt sanotte, jos aijotte\nvangita minut?\n\nHän otti lakkinsa mennen ovea kohti.\n\n-- Mutta yllätys!... Ettekö tahdo nähdä yllätystä? sanoi Porfyrius\nnauraa virnistellen, tarttuen häntä käteen ja pidättäen häntä. Hän alkoi\ntaas ruveta poikamaiseksi ja tämä saattoi Raskolnikovin suunniltaan.\n\n-- Mitä yllätystä? Mistä Te puhutte? kysyi hän, jääden seisomaan\nliikkumattomana.\n\n-- Yllätys on tuolla luonani, tuolla oven takana. (Hän osotti sormellaan\nsuljettua ovea lautaseinässä). -- Minä olen vanginnut sen, jottei se\njuoksisi tiehensä.\n\n-- Mitä se on? Miksi? Mitä... Raskolnikov kiiruhti oven luo avatakseen\nsen, mutta se oli suljettu.\n\n-- Se on suljettu ja tässä on avain!\n\nHän näytti hänelle todellakin avainta, jonka hän otti taskustaan.\n\n-- Taas valetta! raivosi Raskolnikov, joka ei enää kauvemmin voinut\nhillitä itseään, -- sinä valehtelet, kirottu narri! Ja hän syöksyi\nväistyvän, mutta pelottoman Porfyriuksen kimppuun.\n\n-- Nyt ymmärrän kaikki, kaikki, huudahti hän syöksyen hänen kimppuunsa,\n-- sinä valehtelet ja kiemurtelet kanssani niin, että minä paljastaisin\nitseni...\n\n-- Pötyä, paljastaa itseänne ette voi enää, kuomaseni, Rodion\nRomanovitsh. Tehän olette vallan suunniltanne. Älkää toki huutako niin\nkovaa, taikka kutsun väkeäni.\n\n-- Sinä valehtelet, siitä ei ole minulle mitään vaaraa. Kutsu sinä vain\npyövelejäsi. Sinä tiedät minun olevan sairaan, sinä tahdot kiihdyttää\nminua, tehdä minut raivoisaksi, jotta minä paljastaisin itseni ... Se\noli tarkotukseni! Ei! ... Tuo todisteita! Nyt minä käsitän kaikki!\nSinulla ei ole todisteita, vain muutamia köyhiä, arvottomia väitteitä,\nsametovisia epäluuloja! Sinä tunsit luonteeni ja siksi aijoit ensin\nsaattaa minut suunniltani antaaksesi minulle sitten armoniskun\nmustatakkinesi ja juryn jäseninesi. Sinä odotat heitä? Eikö totta? Miksi\nodotat? Tuo ne tänne!\n\n-- Mistä juryn jäsenistä Te puhutte, kuoma kulta! Mitä päähänpistoja\ntuolla ihmisellä onkaan? Teidän tarkottamallanne tavalla ei suinkaan\ntavata käydä muodollisesti asiaan käsiksi. Ettehän Te tunne ollenkaan\nasian valmistusta, rakas ystävä... Muodollisuudet esiintyvät kyllä,\nodottakaa vain... murisi Porfyrius kuunnellen oven luona.\n\nTodellakin tuntui siltä kuin olisi sivuhuoneista voinut erottaa jotakin\nmelua.\n\n-- No niin, nyt he tulevat! huudahti Raskolnikov. -- Sinä olet\nlähettänyt heitä noutamaan!... Hän odottaa heitä?... Vai niin, siihenkö\nsinä olet laskusi perustanut... Tuo tänne kaikki, juryn jäsenet,\ntodistajat, kaikki, ketkä tahdot ... päästä sisään, minä olen valmis!\n\nMutta tällä hetkellä tapahtui omituinen tapaus, jotakin niin\nodottamatonta, että sekä Raskolnikov että Porfyrius olivat\nvalmistumattomia siihen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRaskolnikovin myöhemmin muistellessa tätä tapausta tuntui hänestä siltä\nkuin olisi se tapahtunut seuraavalla tavalla.\n\nSe kolina, joka oli kuulunut oven takaa, kävi yhä äänekkäämmäksi ja ovea\nraotettiin hieman.\n\n-- Mitä on tekeillä? huudahti Porfyrius Petrovitsh suuttuneena.\n--Minähän olen määrännyt, että...\n\nMitään vastausta ei seurannut, mutta hyvin saattoi kuulla, että oven\ntakana oli useita ihmisiä, jotka koettivat pidättää jotakin.\n\n-- No, mitä nyt? kysyi Porfyrius Petrovitsh uudelleen tulisesti.\n\n-- Se on vanki Mikolai, joka on tuotu tänne, vastasi eräs ääni.\n\n-- Ei tarvita! Viekää pois! Hän saa odottaa... Miksi olette sulkeneet\nhänet tänne? Mitä epäjärjestystä se on! huudahti Porfyrius kiiruhtaen\noven luo.\n\n-- Hän on... alkoi sama ääni, mutta vaikeni äkkiä.\n\nKaksi sekuntia ... niille main ... kesti taistelua ulkona. Sitten tuntui\nsiltä kuin toinen olisi työntänyt toistaan luotaan ... heti sen jälkeen\nastui huoneeseen eräs sangen kalpea mies. Tämä ihminen oli sangen\nomituinen näöltään. Hän tuijotti eteensä, kuten näytti, näkemättä\neteensä. Hänen silmistään loisti vakava päätös, kasvot olivat kuolon\nkalpeat, aivan kuin hän olisi ollut matkalla mestauspaikalle. Hänen\nverettömät huulensa värisivät.\n\nHän oli sangen nuori, puettu käsityöläisen tapaan, keskisuuri, laiha;\ntukka oli leikattu ja kasvonpiirteet olivat hienot, mutta terävät.\n\nSe henkilö, josta hän oli vapautunut, kiiruhti huoneeseen hänen\njälkeensä ja onnistui tarttumaan hänen toiseen olkapäähänsä. Se oli eräs\npoliisieskorti. Mutta Mikolai vapausi jälleen. Muutamia uteliaita näkyi\novessa. Jokuset koettivat tulla sisään. Kaikkea tätä kesti vain minuutin\najan.\n\n-- Viekää pois, tämä on liian aikaista! Odota siksi, kunnes kutsun\nsinua... Miksi olette tuonut hänet tänne? jyrisi Porfyrius sangen\nsuuttuneena, aivan kuin suunnitelmansa olisi nyt särkynyt. Mutta Mikolai\nlankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.\n\n-- Mitä tahdot? lausui Porfyrius kummastuneena.\n\n-- Minä sen olen tehnyt. Minussa on syy! Minä olen murhaaja! kajahti\näkkiä Mikolain suusta, mutta melkein hengettömällä, vaikka jotenkin\nkorkealla äänellä.\n\nHiljaisuutta kesti noin kymmenen sekuntia. Tuntui siltä kuin kaikki\näkkiä olisivat kivettyneet, jopa eskorteraan polisikonstaapelikin\nperäytyi eikä enää uskaltanut lähetä Mikolaita. Hän meni pois oven\nääreen ja jäi siihen seisomaan.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Porfyrius Petrovitsh heti hieman\npäästyään tajuihinsa.\n\n-- Minä olen ... murhaaja! toisti Mikolai hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Mitä?... Sinäkö?... Miten?... Kenet olet murhannut?\n\nPorfyrius Petrovitsh oli nähtävästi kadottanut kaavansa. Hetken kuluttua\nsanoi Mikolai:\n\n-- Aljona Ivanovnan ja hänen sisarensa Lisavjetan ... olen minä ...\nsurmannut ... kirveellä. Minä olin pois tajuistani... lisäsi hän ja\nvaikeni taas. Hän oli yhä vieläkin polvillaan.\n\nPorfyrius Petrovitsh seisoi muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena,\nsitten tointui hän ja viittasi asiaan kuulumattomat katsojat pois. He\nkatosivat silmänräpäyksessä ja ovi sulkeutui. Sitten katseli hän\nRaskolnikovia, joka seisoi eräässä nurkassa tuijottaen Mikolaihin.\nPorfyrius aikoi juuri lähetä häntä, mutta luopui aikeestaan, katseli\nhäntä uudelleen, käänsi sitten katseensa Raskolnikoviin, sitten taas\nMikolaihin ja hyökkäsi sitten äkkiä päättäväisesti jälkimäisen kimppuun.\n\n-- Mitä sinä aattelet? Miksi tulet sinä tielleni hulluuksinesi? huusi\nhän raivoisena. -- Enhän ole sitä kysynyt sinulta ollenkaan!... Puhu,\noletko tosiaan surmannut heidät?\n\n-- Minä olen murhaaja ... minä tunnustan... sanoi Mikolai.\n\n-- Pötyä! _Millä_ surmasit heidät?\n\n-- Kirveellä, jota talletin siltä varalta.\n\n-- Ei kiirettä kirkkoon! Olitko yksin?\n\nMikolai ei ymmärtänyt kysymystä.\n\n-- Tapoitko heidät yksin?\n\n-- Aivan yksin. Mitka on viaton, eikä hänellä ole yhtään osuutta siinä.\n\n-- No niin, no niin, ei Mitkan kanssa ole niin kiirettä... No, mistä se\njohtuu, että silloin yhdessä juoksitte portaita alas? Portinvartijahan\nkohtasi teidät molemmat.\n\n-- Se tapahtui vain epäluulojen karkottamiseksi ... jotka minä ...\njuoksin sieltä Mitkan kanssa... vastasi Mikolai aivan suoraan kuin\nvalmistuneena jo vastaamaan.\n\n-- No, siinä se nyt on? huudahti Porfyrius suuttuneena. -- Hän toistaa\nläksyä, pauhasi hän katsahtaen äkkiä Raskolnikoviin. Hänet oli Mikolai\nnähtävästi niin vallannut, että hän hetkeksi unohti Raskolnikovin. Vasta\nnyt hän tointui ja näytti alakuloselta.\n\n-- Rodion Romanovitsh, kuoma kulta, suokaa anteeksi ... se ei sovi;\ntulkaa ... tämä ei ole Teitä varten ... minä itse ... tässä voitte\nnähdä, millaisten yllätysten alaisena saattaa olla, tulkaa, minä pyydän\nTeitä.\n\nHän otti häntä kädestä ja osotti ovea kohti.\n\n-- Vai niin! Tätä ette nähtävästi ollut odottanut? sanoi Raskolnikov,\njoka luonnollisesti itsekään ei ymmärtänyt kaikkea, mitä tapahtui, mutta\njolla kuitenkin oli ollut aikaa rauhottua.\n\n-- Ette kai Tekään odottanut tätä, kuomaseni? Miten kätenne\nvapisevatkaan! Hi, hi!\n\n-- Tehän vapisette myös, Porfyrius Petrovitsh?\n\n-- Vapisenko? Sitä en voisi uskoa!...\n\nHe olivat jo ovella. Porfyrius odotti kärsimättömästi, että Raskolnikov\nläksisi tiehensä.\n\n-- Mutta minne yllätys jäi? Ettekö tahdo näyttää sitä minulle? sanoi\nRaskolnikov pilkaten.\n\n-- Hampaanne vieläkin tärisevät ja kuitenkin alatte uudelleen, hi, hi!\nMiten Te sentään olettekaan myrkyllinen ihminen! Me näemme toisemme\njälleen.\n\n-- Hyvästi ainaiseksi, toivon ma.\n\n-- Jumalan tähden, Jumalan tähden! pauhasi Porfyrius happaman imelä hymy\nsuupielissään.\n\nRaskolnikovin kulkiessa konttorin läpi huomasi hän, että hänen jälkeensä\nkatsottiin. Etehisessä huomasi hän ihmisjoukossa molemmat\nportinvartijat, joita hän kerran oli kehottanut seuraamaan mukanaan\npolisivartiokonttoriin. He seisoivat siellä odottamassa. Tuskin oli hän\nportaitten alapäähän päässyt, kun hän kuuli Porfyrius Petrovitshin äänen\ntakanaan. Kääntyessään näki hän, että Porfyrius kiiruhti juosten hänen\njälkeensä henki kurkussa.\n\n-- Vain yksi sana, Rodion Romanovitsh ... mitä tuohon asiaan koskee --\nJumalan tahto tapahtukoon! Mutta käydäksemme muodollisesti asiaan,\nmenetelläksemme oikeudenmukasesti, täytyy minun vaivata Teitä vielä\nkerran ... me siis kohtaamme taas ... eikö totta?\n\nJa Porfyrius jäi hymyillen seisomaan hänen eteensä. -- Eikö totta!\ntoisti hän. Tuntui siltä kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin\nenemmän ... mutta hän ei tehnyt sitä.\n\n-- Ja minä, Porfyrius Petrovitsh, pyydän anteeksi ... että sillä lailla\ntulistuin... sanoi Raskolnikov, joka taas oli päässyt itsensä herraksi\nja tunsi vastustamatonta halua tekeytyä ylpeäksi.\n\n-- Ei merkitse mitään, ei mitään! lausui Porfyrius melkein ilosesti...\n-- Minähän olin itsekin ... minullahan on tuollanen helposti kuohahtava\nluonne, se vaivaa tosiaan minua! No, me siis kohtaamme vielä ... niin,\njos Jumala tahtoo, kohtaamme pian, sangen pian taas!\n\n-- Ja silloin koetamme vihdoinkin oppia tuntemaan toisemme, keskeytti\nRaskolnikov.\n\n-- Niin, silloin opimme oikein tuntemaan toisemme, vahvisti Porfyrius\nPetrovitsh katsellen häntä silmäänsä räpäyttäen, mutta silti sangen\nvakavana.\n\n-- Nyt siis menette syntymäpäiväkemuihin?\n\n-- Hautajaisiin.\n\n-- Ah niin ... hautajaisiin. Hoitakaa nyt hyvin itseänne ... kaikin\nmuodoin, pitäkää hyvää huolta itsestänne!\n\n-- Mitäpä minä puolestani toivoisin Teille? Sitä en tosiaankaan tiedä,\nsanoi Raskolnikov alkaen astua portaita alas. Vielä kerran hän kääntyi\nja sanoi: -- Minulla on halu toivottaa hyvää onnea, mutta Teilläpä on\nliian koomillinen tehtävä!\n\n-- Mitä tarkotatte, koomillinen? Porfyrius heristi korviaan.\n\n-- Niin, aivan! Katsokaa tuota Mikolai parkaa, jota luultavasti olette\nkiusannut ja piinannut, Teidän psykologisen järjestelmänne mukasesti\nsiksi kunnes hän vihdoin on antautunut ja tunnustanut. Päivin, öin\nolette todistanut hänelle: sinä olet murhaaja, sinä olet murhaaja! Ja\nnyt, kun hän on tunnustanut, aiotte taas saman leikin hänen kanssaan.\nNyt se on taas: sinä valehtelet, sinä et ole murhaaja, et voi olla sitä,\nsinä vain luet ulkoläksyä. Sanokaa itse, eikö se ole koomillista?\n\n-- Hi, hi, hi! Te siis kuulitte minun huomauttavan, että hän luki\noppimaansa läksyä?\n\n-- Niin, miksikä en sitä olisi kuullut?\n\n-- Hi, hi! Nerokasta, sangen nerokasta! Mikään ei jää Teiltä\nhuomaamatta. Teillä on hieno, terävä järki! Ja juuri sen koomillisen\npuolen Te käsitätte ... hi, hi, hi! Gogolilla on myös tuota Jumalan\nlahjaa mitä suurimmassa määrässä, eikö totta?\n\n-- Niin, juuri Gogolilla!\n\n-- Aivan niin, Gogolilla... Mieluista jälleennäkemistä siis vain!\n\n-- Samaten!\n\nRaskolnikov läksi kotiin. Hän oli vihdoinkin tullut niin hajamieliseksi\nja sekavaksi, että hän melkein tarvitsi neljännestunnin levätäkseen ja\nkootakseen ajatuksiaan siinä istuessaan sohvalla huoneessaan. Vielä ei\nhän uskaltanut ajatella, mitä äsken oli tapahtunut, kun Mikolai esiintyi\nnäyttämöllä. Hän tunsi olevansa suuresti liikutettu sekä että Mikolain\ntilassa oli jotakin selittämätöntä, omituista, jota hän nyt ei voinut\nkäsittää. Mutta tunnustuksensahan oli todellinen todiste. Mutta se oli\nmyös selvää, miten tulisi käymään: Totuus pujahtaisi ennen pitkää\npäivänvaloon ja silloin olisi taas hänen vuoronsa. Mutta niin kauvan oli\nhän kuitenkin vapaa ja voi käyttää aikaa hyväkseen, sillä vaaraa ei hän\nvoinut välttää. Mutta miten suuri oli vaara? Asema alkoi selvetä. Kun\nhän vielä kerran antoi tapahtumien ynnä Porfyriuksen kiitää ohitsensa,\nei hän voinut pidättää kauhun ja pelon tunnetta. Vielä ei hän tuntenut\nkaikkia Porfyriuksen tarkotuksia, eikä myöskään voinut selvittää hänen\nlaskelmiaan. Osa pelistä oli selvänä ja avonaisena hänen edessään, eikä\nkukaan luonnollisestikaan voinut paremmin päättää, miten vaaralliseksi\nPorfyriuksen shakinsiirto olisi voinut käydä hänelle. Paljoa ei olisi\npuuttunut siitä, että hän olisi ilmaissut itsensä. Porfyrius tunsi\nvastustajansa luonteen ja sairaloisen tilan sekä käsitti hyvin käyttää\nhyödykseen tätä tietoaan. Hän oli käyttäytynyt julkeasti määrätty\npäämäärä mielessään. Sitä ei voi kieltää, että Raskolnikov oli joutunut\nkylliksi huonoon valoon, mutta mitään todellisia todisteita ei\nkuitenkaan ollut; kaikki, mitä tähän asti oli tapahtunut, oli vain\nrelatiivista merkitykseltään. Mutta nyt oli kysymys: oliko hänen\nkäsityksensä oikea, ehkä hän erehtyi? Oliko todellakin jotakin\ntapahtuneesta jo edeltäpäin valmistettua? Ja myöntävässä tapauksessa,\nmikä? Millä lailla he olisivat eronneet toisistaan, ellei tuota\nodottamatonta Mikolain aikaan saamaa katastroofia olisi tapahtunut?\n\nPorfyrius oli pelannut melkein liian julkisesti; se oli uskallettua,\nmutta hän oli tehnyt sen ja jos hänellä olisi ollut useampia valtteja\nkädessään, olisi hän kyllä pannut ne peliin. Siltä ainakin tuntui\nRaskolnikovista. Mikä yllätys se mahtoi olla? Olikohan se ehkä vain\nvale? Oliko sillä mitään merkitystä? Sisälsikö se jotakin, joka oli\ntosiasiain tapaista, positivisen syytöksen kaltaista? Ehkä eilispäivän\nmies? Minne hän oli joutunut? Missä hän oli? Jos Porfyrius tosiaan tiesi\njotakin varmasti, oli se yhteydessä tähän ihmiseen.\n\nHän istuutui sohvalle ja laski pään painuksiin. Koko hänen hermostonsa\nvärisi. Vihdoin hän nousi, otti lakkinsa ja kääntyi miettiväisenä ovea\nkohti.\n\nHänellä oli epämääräinen aavistus siitä, ettei hänen ainakaan tänään\ntarvinnut pelätä mitään. Ilontunne valtasi hänet. Hänen teki mielensä\nkiiruhtaa Katerina Ivanovnan luo. Hautajaisiin hän tuli liian myöhään,\nkenties, muistojuhlaan hän kuitenkin ennättäisi ... siellä hän saattoi\ntavata Sonjan. Hän jäi seisomaan liikkumattomana, ajatuksiinsa\nvaipuneena, ja hänen huulensa puristautuivat tuskalliseen hymyyn.\n\n\"Tänään, tänään!\" toisti hän itsekseen. \"Niin, juuri tänään... Niin on\nasian laita...\"\n\nHän aikoi juuri avata oven, kun se samalla aukeni itsestään. Hän vavahti\npelästyneenä ja peräytyi. Ovi avattiin hiljaa ja varovasti ja sisään\nastui -- eilispäivän salaperäinen mies.\n\nMies pysähtyi kynnykselle, katseli Raskolnikovia hiljaisuuden vallitessa\nja astui sitten askelta lähemmä. Hän oli vallan kaltasensa, sama haamu,\nsama puku, kuin päivää aikasemmin ... vain hänen kasvoissaan oli\ntapahtunut suuri muutos. Hän näytti sangen huolestuneelta ja huokasi\nsyvään. Paljoa ei puuttunut, ettei häntä olisi käsittänyt naiseksi.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi Raskolnikov kuolonkalpeana.\n\n-- Suokaa anteeksi minulle ... minä olen rikkonut Teitä vastaan! sanoi\nhän hiljaa.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Ilkeällä viittauksella.\n\nHe katselivat toisiaan.\n\n-- Minä niin suutuin. Kun Te silloin ... ehkette ollut aivan selvä ...\nja pyysitte portinvartijoita viemään Teidät poliisivartiokonttoriin,\nkysyessänne verta. Se suututti minua niin, että Teidän annettiin mennä\nja että Teitä pidettiin juopuneena. Se suututti minua niin, etten voinut\nnukkua. Muistaessani Teidän osotteenne, tulin tänne eilen kysymään...\n\n-- Kuka tuli tänne? keskeytti hänet Raskolnikov. Eräs valonsäde alkoi\npilkottaa hänelle.\n\n-- Minä!... Minä olen tehnyt väärin Teitä kohtaan.\n\n-- Te siis asutte siinä talossa!\n\n-- Niin, minä olin yhdessä toverini kera portilla, Te olette kai\nunohtanut sen? Me olemme asuneet siinä kauvan ... me olemme turkkureja\nja otamme kotityötä ... ja silloin suutuin minä niin...\n\nYhtäkkiä kävi toispäivän tapahtuma selväksi Raskolnikoville. Hän muisti,\nettä portinvartijoita lukuun ottamatta porttikäytävässä oli seissyt\nuseita muita ihmisiä, muun muassa joitakin naisia. Hän muisti, että eräs\nääni ehdotti hänet vietäväksi polisikonttoriin. Tämän henkilön kasvoja\nei hän voinut muistaa, mutta muisteli silloin kääntyneensä hänen\npuoleensa ja vastanneensa hänelle.\n\nTämä oli siis syynä eilispäivän kauhuun. Hänen oli melkein mahdotonta\nkestää ajatusta, että hän niin vähäpätöisen syyn takia oli ilmaista\nitsensä. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tarkastellut huoneustoa ja\nkysellyt verta, ei tämä ihminen ihminen tiennyt kerrassaan mitään.\nSenpä vuoksi ei Porfyriuskaan saattanut tietää enempää; hänellä ei siis\nollut muuta tukea kuin tuo kuumehourailu, ei ainoatakaan todellista\ntodistusta ... vain tuo psykologinen, jolla oli kaksi puolta ...\npositivisesti siis ... ei mitään... Koska siis ei mitään ratkasevaa\ntodistusta ilmennyt (ja sellastahan ei voinut tapahtua) ... mitä he\nsilloin osaisivat tehdä hänelle? Miten voisivat he todistaa hänet\nsyylliseksi, vaikkakin he vangitsisivat hänet? Tuon tiedon huoneustosta\noli Porfyrius siis saanut tietää vasta hetki sitten, ennen ei hän ollut\nsiitä tietänyt mitään.\n\n-- Oletteko vasta tänään puhunut Porfyriukselle ... että minä olin\nsiellä? kysyi hän äkillisen mielijohteen vaikutuksesta.\n\n-- Kenelle Porfyriukselle?\n\n-- Tutkintotuomarille.\n\n-- Kyllä, minä sanoin sen hänelle. Portinvartijat eivät tahtoneet tehdä\nsitä ja silloin tein minä sen.\n\n-- Tänään?\n\n-- Vain hetkeä aikaisemmin kuin Te tulitte hänen luokseen. Minä olen\nkuullut kaikki, miten hän kiusasi Teitä.\n\n-- Miksi? Mitä? Miten?\n\n-- Siellä hänen luonaan, lautaseinän takana. Minä olin siellä kaiken\naikaa.\n\n-- Mitä! Te siis olitte yllätys! Miten se on mahdollista? Kertokaa se\nminulle.\n\n-- Huomatessani, etteivät portinvartijat välittäneet siitä, mitä sanoin,\ntehden tekosyyksi, että nyt oli jo liian myöhäistä sekä että he\npelkäsivät myöhemmin joutuvansa edesvastuuseen siitä, etteivät he\ntulleet, suututti se minua suuresti. Minä en voinut nukkua, vaan aloin\nhankkia selityksiä. Kun siis eilen olin saanut tietää asian laidan,\nmenin sinne tänään. Ensi kerralla ... ei hän vielä ollut tullut. Tuntia\nmyöhemmin ... ei minua otettu vastaan. Kolmannella kerralla ... otti hän\nvihdoin vastaan minut. Minä aloin kertaa hänelle, miten kaikki oli\ntapahtunut. Silloin alkoi hän juosta edes ja takasin huoneessa ja lyödä\nrintoihinsa. \"Te ryövärit\", sanoi hän, \"mitä olette tehneet? Jospa minä\nvain olisin tiennyt sen, olisin heti tuonut vartijan kera!\" Sitten hän\njuoksi tiehensä, huuteli yhtä ja toista ja puhui heidän kanssaan\nsalaperäsesti eräässä nurkassa. Sitten hän taas kääntyi minun puoleeni.\nMinä kerroin hänelle kaikki, kerroin myös sen hänelle, ettette Te ollut\nuskaltanut vastata minulle sekä ettette Te ollut tuntenut minua.\nSilloin alkoi hän taas juoksennella ja löydä rintoihinsa. Kun Teidät\nilmotettiin ... sanoi hän: Marssi tuonne lautaseinän taa; istu aivan\nhiljaa, äläkä liiku, vaikka kuulisit mitä tahansa. Ehkä tahdon kysellä\nsinulta vielä jotakin. Hän antoi itse minulle tuolin ja lukitsi oven.\nMutta kun Mikolka astui sisään, vei hän minut pois, heti sen jälkeen kun\nTe olitte lähtenyt ja sanoi, että hän kutsuttaisi minut vielä kerran\nkuulustettavaksi.\n\n-- Kuulusteliko hän Mikolaita sinun läsnä ollessasi?\n\n-- Heti Teidän mentyänne vei hän minut pois ja alkoi vasta sitten\nkuulustella Mikolaita.\n\nMies kumarsi taas ja kosketti lattiaa sormenkärjillään.\n\n-- Suokaa anteeksi paha tekoni ja panetteluni!\n\n-- Jumala suokoon sen sinulle! vastasi Raskolnikov ja kun hän oli tämän\nsanonut, kumarsi mies vielä kerran, muttei niin syvään kuin ennen, vain\nvyötäisiin saakka, kääntyi hitaasti ja läksi.\n\n-- Kaikella on kaksi puolta ... nyt on kaikella kaksi puolta, toisti\nRaskolnikov ja läksi rohkeampana kuin koskaan ennen huoneestaan.\n\n-- Nyt vasta taistelemme keskenämme! sanoi hän pilkallisesti nauraen ja\nmennen portaita alas. Mutta pelkoaan ajatteli hän ylenkatseella ja\ninholla.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSe aamu, joka seurasi Dunetshkan ja Pulcheria Alexandrovnan ikävää\nselitystä, vaikutti sangen painavasti Lushiniin. Hänen suureksi\nmielipahakseen selveni hänelle vähitellen yhä enemmän, että se, mitä hän\nedellisenä päivänä oli pitänyt innoitteluna ja mahdottomana, oli\nmuuttunut todellisuudeksi. Se haava, minkä hänen itserakkautensa oli\nsaanut, kiusasi kaiken yötä hänen mieltään.\n\nHeti vuoteelta noustuaan meni hän peilin eteen nähdäkseen, eikö sappea\nollut tunkeutunut vereen. Mutta kun peili oli rauhoittanut hänet,\nrauhoittui hän hieman siinä toivossa, että hän vallan varmasti muualta\ntapaisi morsiamen, joka ehkä vielä paremmin voisi vastata hänen\nvaatimuksiaan.\n\nMutta tuskin oli tämä ajatus syntynyt hänessä, ennenkuin se muuttui niin\nvastenmieliseksi, että hän antoi palttua sille, joka nosti pilkallisen\nhymyn hänen huonetoverinsa ja nuoren ystävänsä, Andrei Semjonovitsh\nLebesjatnikovin huulille. Pietari Petrovitsh huomasi tämän hymyn ja pani\nsen heti muistiin nuoren ystävänsä tilille.\n\nHän oli raivoisan happamana siitä tekemästään tyhmyydestä, että ilmoitti\nAndrei Semjonovitshille tuloksen edellisen illan kohtauksesta. Hän oli\nnyt ottanut kaksi harha-askelta. Tänään seurasivat kaikki\nepämiellyttävyydet toisiaan. Senatissakin oli hänellä ollut huono onni\neräässä lainopillisessa jutussa. Myös oli hänessä synnyttänyt mielipahaa\nse isäntä, jolta hän oli vuokrannut huoneustonsa, missä tulisi asumaan\nnaimisiin mentyään ja minkä hän oli panettanut kuntoon. Isäntä oli\nsaksalainen käsityöläinen, joka ei millään lailla tahtonut särkeä äsken\ntehtyä vuokrasopimusta, vaikkakin Lushin jätti huoneuston korjattuna, ja\npyysi saada koko sen summan maksetuksi, jonka hän oli luvannut\nvuokrasopimuksen rikkoutumisen varalta. Huonekalujen myyjä ei myöskään\ntahtonut antaa ruplaakaan takasin saamistaan käsirahoista, vaikkei yhtä\nainoatakaan ostetuista huonekaluista oltu viety pois puodista.\n\n\"Mutta enhän minä voi mennä naimisiin huonekalujen tähden\", ajatteli hän\nharmistuneena. \"Mutta onko se myös mahdollista, että kaikki on\nmenetettyä? Eiköhän minun vielä pitäisi yrittää kerran?\"\n\nAjatellessaan Dunetshkaa täyttyi hänen sielunsa suloisesta mielihyvästä.\nSe oli tuskallinen hetki hänelle. Jos hänen olisi ollut mahdollista\nsurmata Raskolnikov vain toivomuksen lausumisella, ei Lushin olisi\nepäillyt hetkeäkään lausua sitä toivomusta.\n\n\"Se oli myös suuri virhe, etten antanut heille rahoja\", ajatteli hän\npalatessaan Lebesjatnikovin huoneeseen. \"Miksi olin niin ahne? Mikä\nvaikutin oli siinä määräävänä! Niin, se on totta, että minä tahdoin\nheidän tutustuvan hätään ja kurjuuteen, jotta he kunnioittaisivat ja\narvossapitäisivät minua hyväntekijänään. Mutta sen sijaan onkin käynyt\ntykkänään toisin. Jos minä sitä vastoin olisin antanut hänelle lahjoja\nviidentoista sadan ruplan arvosta koristuksiksi, olisi asia nyt\ntykkänään toisella kannalla. Silloin eivät he olisi niin helposti\nvoineet antaa minulle matkapassia. Sellaiset ihmiset tahtovat aina, jos\nrikkomus tapahtuu, antaa takasin mitä ovat saaneet, ja se olisi ehkä\nkäynyt heille vaikeaksi. Eivätkä he myöskään olisi tahtoneet ajaa pois\nmiestä, joka oli heidän hyväntekijänsä. Minä olen menetellyt sangen\ntyhmästi!\" Hän oli vihanen itselleen ja kutsui itseään aasiksi ...\nluonnollisesti toisten kuulematta.\n\nHän oli kotiin palatessaan kaksin verroin niin suuttunut kuin\nlähtiessään. Muistojuhlan valmistukset Katerina Ivanovnan huoneessa\nherättivät hänessä sillä välin uteliaisuutta. Hän kummasteli, eikö\nhänkin ollut kutsuttu, mutta tapahtuneet ikävyydet olivat saattaneet\nhänet unohtamaan kaiken muun.\n\nHän kiiruhti noutamaan selityksiä madame Lippewechseliltä, joka Katerina\nIvanovnan vielä ollessa kirkkomaalla, teki tarpeellisia valmistuksia; ja\nhäneltä sai hän tietää, että toimitettaisiin juhlalliset hautajaiset.\nMelkein kaikki talon asukkaat olivat kutsutut. Lebesjatnikov heidän\nkerallaan. Pietari Petrovitsh ei ollut yksistään kutsuttu, vaan\nodotettiinpa häntä kaihoten juhlan tärkeimpänä ja ylhäisempänä vieraana.\n\nAmalia Ivanovnaa oli erikoisen kohteliaasti pyydetty saapumaan, vaikka\nhän ja leski vielä olivatkin riidoissa keskenään, ja hän oli luvannut\ntehdä kaikki valmisteet. Hän tunsi tällöin suurta mielihyvää ja oli\nylpeä niistä korukapineista, jotka häntä tässä tilaisuudessa koristivat.\n\nPietari Petrovitshin katseltua alkuvalmistuksia, juohtui hänen mieleensä\nomituinen päähänpisto ja hän läksi Lebesjatnikovin huoneeseen. Hän oli\nnimittäin saanut kuulla, että Raskolnikov oli kutsuttujen joukossa.\n\nAndrei Semjonovitsh oli sattumalta kotona koko aamupuolen. Lushin oli\nomituisessa, joskin vallan luonnollisessa suhteessa tähän herraan.\n\nPietari Petrovits nimittäin vihasi ja ylenkatsoi häntä rajattomasti heti\ntulostaan saakka. Se ei johtunut yksistään säästäväisyyssyistä, vaikka\nse olikin pääseikka, joka oli saanut hänen asettumaan asumaan siinä,\nvaan olipa vielä toinenkin syy, joka oli johtanut hänet siihen.\n\nJo oleskellessaan maaseudulla oli hän kuullut, että hänen entinen\nholhokkinsa Andrei Semjonovitsh oli kiihkosimpia edistyksen mieliä, sekä\nettä hänellä eräissä salaperäisissä ja mieltäkiinnittävissä piireissä\noli tärkeäkin osansa. Tämä oli vaikuttanut Lushiniin. Nämä mahtavat\nyhteiskunnan jäsenet olivat jo kauvan vireillä pitäneet hänessä\nsalaperäistä, epämääräistä pelkoa. Hän oli tosin kuullut, että\nPietarissa oli edistyksen miehiä, mutta hänellä oli väärä käsitys näistä\nnimityksistä. Enemmän kuin kaikkea muuta pelkäsi hän paljastuksia, ja se\noli syynä siihen lakkaamattomaan levottomuuteen, joka vaivasi häntä\najatellessaan, että hän aikoi keskittää toimintansa Pietariin.\n\nMuutamia vuosia sitten oli hän ollut tilaisuudessa huomaamaan ne\npaljastukset, joiden uhreiksi oli joutunut kaksi maaseudun valtaniekkaa.\nSiksi oli hän ottanut toimekseen tutkia heti Pietariin tultuaan, miten\nkaiken tämän laita oli, jotta välttämättömässä tapauksessa voisi hyvissä\najoin lukeutua kuuluvansa \"nuorempaan sukupolveemme\". Hän oli toivonut\nvoittavansa Lebesjatnikovin asiansa puolelle.\n\nLuonnollisesti ei kestänyt kauvaakaan, ennenkuin hän oli tarkoin\ntutkinut Andrei Semjonovitshin, joka oli sangen tavallinen ja\nyksinkertanen ihminen. Mutta siltä ei hän voinut tuntea itseään\nvarmaksi. Hän ihmetteli, oliko näillä ihmisillä mitään vaikutusvaltaa\nsekä oliko hänen yhtään pelättävä heitä. Eikö ollut mahdollista\ntilaisuuden sattuessa hiipiä heidän joukkoonsa, jos heillä tosiaan oli\nvaltaa, voidakseen sittemmin -- vetää heitä nenästä?\n\nAndrei Semjonovitsh oli pieni, sairaloinen ja voimaton. Hän oli alempi\nvirkamies, sangen vaaleaverinen, ja partansa, josta hän suuresti\nylpeili, oli kuin kotletti. Hänellä oli melkein aina punaset silmät.\nHänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen puheensa ilmaisi itserakkautta\nollen tunkeilevakin... Tarkastaessa tuntui hänen ruumiinsa sangen\nnaurettavalta. Amalia Ivanovna laski hänet paraimpain vuokralaistensa\njoukkoon, syystä ettei hän ollut patajuoppo, vaan maksoi täsmällisesti\nvuokransa, mutta tulos kaikesta oli kumminkin se, että Andrei\nSemjonovitsh tosiaan oli jotenkin yksinkertanen. Hän oli intohimoisesti\nliittynyt \"nuorempaan sukupolveemme\". Hän kuului siihen narrien,\nepäsikiöitten ja ylpeäluontoisten, puolsivistyneitten ryövärien\njoukkoon, joista heti tulee jokaisen uuden aatteen kannattajia,\ntehdäkseen siitä sittemmin pilaa ja maalatakseen irvikuvia kaikesta,\njonka kanssa joutuivat kosketuksiin, joskin he sen tekevät mitä\nparaimmassa tarkotuksessa ja tahtovat vain hyvää.\n\nVaikka Lebesjatnikov oli sangen hyväntahtonen, oli hän kuitenkin alkanut\ninhota entistä holhoojaansa. Se oli siis molemminpuolinen tunne.\nTyhmyydestään huolimatta oli Lebesjatnikov heti huomannut, että Lushin\nvalehteli hänelle ja salaisesti ylenkatsoi häntä sekä ettei hän pitänyt\nhäntä \"oikeana\". Hän oli koettanut selitellä Fourierin ja Darwinin\nteorioja, mutta huomasi, että Pietari Petrovitsh kuunteli häntä\nivallinen ilme kasvoillaan. Viime aikoina alkoi Lushin suorastaan tehdä\npilaa hänestä. Pietari Petrovitsh tunsi nimittäin vaistomaisesti, että\nLebesjatnikov oli sekä vähäpätöinen että tyhmä ihminen ja kaiken lisäksi\nloruilija, jota eivät toverinsa vähääkään pitäneet arvossa, ja oli hän\nsaanut kaikki tietonsa toisilta; sitä paitsi ei hän ollenkaan tuntunut\ntuntevan asiaansa, erittäin propagandaan nähden, koska hän lakkaamatta\nsaattoi itsensä vastakohtiin... Mikä paljastaja hän oli! Tähän\nlisättäköön, että Pietari Petrovitsh alussa antoi syöttää itselleen\nvastuksetta niitä kummallisimpia asioita, kuten esimerkiksi, että hän\nvoimansa perään auttaisi tulevan kommuunin perustamista (johonkin\npaikkaan Heinätorin varrella), tai ettei hän vastustaisi, jos Dunetshka\nhankkisi vaikkapa kuherruskuukautenakin itselleen jonkun rakastelijan,\nettei hän kastattaisi lapsiaan ... ynnä muuta samantapaista. Pietari\nPetrovitsh myöntyi vaijeten kaikkeen tähän, ottipa vastaan ylistelyjäkin\ntulevasta hyvästä tahdostaan ... hän piti kaikesta imartelusta.\n\nPietari Petrovitsh oli varhain aamulla vaihtanut joitakin viiden\nprosentin arvopapereja. Hän istui nyt pöydän ääressä laskemassa\npankkiseteleitään. Andrei Semjonovitsh, jolla tuskin koskaan oli rahoja,\nkäveli edes ja takasin lattialla ja katseli välinpitämättömästi, melkein\nylenkatseellisesti pankkiseteleitä. Pietari Petrovitsh ei pitänyt\nmahdollisena sitä, että toinen voi välinpitämättömästi katsella niin\nmonia seteleitä.\n\nLebesjatnikov ajatteli puolestaan katkeruudellansa, että Lushin varmaan\ntaaskin ajatteli pahaa hänestä ja että hän iloitsikin voidessaan\nkiihdyttää nuorta ystäväänsä levitettyine seteleineen antaen hänen\ntuntea sen eron, joka oli heidän välillään.\n\nLebesjatnikovista tuntui siltä kuin Lushin tällä kerralla olisi ollut\nharmillisempi ja epäkohteliaampi kuin koskaan ennen, vaikka hän oli\nkoettanut selittää hänelle mieliainettaan, nimittäin kommunin\nperustamista uusien periaatteitten pohjalle. Ne lyhyet huomautukset ja\nlausunnot, joilla hän katkasi laskelman, ilmaisi salaamatonta ivaa.\nMutta \"inhimillinen\" Andrei Semjonovitsh antoi Lushinille anteeksi\nhuonon tuulensa edellisten päivän tapausten ja välien rikkoutumisen\npohjalla Dunjan kanssa ja hän paloi halusta saada kajota tähän\naineeseen.\n\n-- Mitä muistojuhlaa tuon lesken luona vietetään? kysyi Pietari\nPetrovitsh äkkiä.\n\n-- Ettekö sitä tiedä! Minähän eilen kerroin siitä ja kuvasin kaikki\nheidän tapansa ja tottumuksensa. Te olette myös kutsuttu, sen tiedän.\nEilenhän itse puhuitte hänen kanssaan.\n\n-- Minun oli mahdotonta odottaa, että tämä köyhä houkkio tuhlaisi\nhautajaisiin kaikki ne rahat, jotka hän sai tuolta Raskolnikov narrilta.\nOhikulkiessani hämmästyi vallan niistä valmistuksista, joita tehtiin.\nSanotteko, että minä myös olen kutsuttu? Miten?... Sitä en voi muistaa.\nKuitenkaan en mene sinne. Mitä minä siellä tekisin! Eilen puhuin\nohimennen hänelle mahdollisuudesta saada virkamiehen leskenä eläke. Ehkä\nse on syynä siihen, että hän on kutsunut minut. Ha, ha!\n\n-- Minäkään en aijo mennä sinne, sanoi Lebesjatnikov.\n\n-- Tehän olette kerran lyönyt häntä ja siksi on vallan luonnollista,\nettä häpeätte käydä hänen luonaan.\n\n-- Ketä olen lyönyt? huudahti Lebesjatnikov punastuen.\n\n-- Tehän annoitte kuukausi sitten Katerina Ivanovnalle kuuman\nselkäsaunan! Kuulin sen viimeksi eilen.\n\n-- Se on vain valetta ja panettelua. Asian laita on aivan toisellainen.\nMinä vain puolustausin. Hän heittäysi päälleni ja veti minua parrasta...\nMinun mielestäni tulee kullakin olla oikeus puolustautua. Sitäpaitsi en\npidä siitä, että kukaan hyökkää kimppuuni ... periaatteen vuoksi. Sillä\nse on hirmuvaltiutta. Olisinko minä pysynyt rauhallisena? Ei, minä\nluonnollisesti työnsin hänet pois luotani.\n\n-- Ha ha, ha! nauroi Lushin.\n\n-- Minä tiedän, että Te teette pilkkaa minusta, koska itse olette hurjan\näkänen... Se on lorua kaikki, eikä se ole missään yhteydessä\nnaiskysymykseen! Te olette käsittänyt sen väärin. Minä luulin, että jos\nsitä voi pitää tosiasiana, että miehet ja naiset ovat yhtä arvoset myös\nfysilliseen voimaankin nähden ... jota nyt tosiaan väitetään; niin\ntäytyy sen moisessa tapauksessa myös olla siten. Luonnollisesti on minun\nperästäpäin täytynyt tunnustaa, että mitään sellasta ei voi esiintyä,\nsillä selkäsaunaa ei voi puolustaa missään suhteessa. Sellaset kokoukset\novat vallan käsittämättömiä tulevassa yhteiskuntajärjestelmässä ...\nsiksi voi tuntua omituiselta se, että pohtii molemminpuolista oikeutta\nantaa toiselle selkään. Niin tyhmä en minä ole ... vaikka selkäsaunaa\nvielä käytetäänkin... Se on ... tulevaisuudessa loppu, mutta vielä se on\nolemassa ... niin! Piru vieköön ... tuleehan tässä aivan ymmälle! Minä\nen ollenkaan siitä syystä jätä käymättä muistojuhlassa, en ollenkaan. Se\ntapahtuu periaatteen vuoksi, kun ne käy hautajaisissa, siinä syy.\nVoisihan sinne mennä tekemään hieman ... vahinko vain, ettei siellä ole\nketään mustatakkia, silloin minäkin menisin sinne.\n\n-- Te tahdotte nauttia niitten ruokaa ja juomaa, jotka Teidät ovat\nkutsuneet tehdäksenne vain sittemmin pilaa heistä.\n\n-- Ei, minä tahdon vain protesteerata, s.o. panna vastalauseeni. Sillä\nedistän hyödyllistä tarkotusta ja voin tehdä propagandalle hyvän\npalveluksen. Joskin he alussa suuttuisivat siitä, että minä soimaan\nheidän tyhmiä tapojaan ja tottumuksiaan, huomaavat he kuitenkin pian,\nettä minusta on ollut hyötyä. Sama oli Tenebjevon laita, joka nyt kuuluu\nkommuniin. Hän jätti perheensä ja kirjoitti vanhemmilleen, ettei hänellä\nenää ollut halua elää ennakkoluulojen vallassa, vaan että hän juuri oli\naikeissa mennä laittomaan avioliittoon. Kansa puhui, että hänen\nvelvollisuutensa olisi ollut säälivämmällä tavalla selittää asia\nvanhemmille, mutta lempeys ei ole paikallaan moisessa tapauksessa.\nTäytyy protesterata voimakkaasti! Väienz teki sen radikalisemmin.\nOltuaan sairaana seitsemän vuotta, jätti hän miehen ja lapset pulaan ja\nkirjoitti hänelle: \"Minä olen nyt tullut siihen mielipiteeseen, etten\nvoi elää onnellisena Teidän kanssanne. Minä en tahdo koskaan antaa\nanteeksi sitä, että Te olette salannut minulta sen, että on toinen\nyhteiskuntajärjestelmä, kommuni. Aivan äskettäin sain sen tietää eräältä\nylevämieliseltä mieheltä, jonka luokse myös olen lähtenyt, ja jonka\nkanssa aijon perustaa kommunin. Minä sanon sen suoraan, sillä minä en\ntahdo pettää teitä. Teillä on täydellinen vapautenne tehdä ja toimia\nmielenne mukaan. Älkää toivoko saavanne minua takasin, sillä se on liian\nmyöhäistä. Minä toivon Teille onnea ja menestystä!\" Siten on moisia\nkirjeitä kirjotettava!\n\n-- Eikö Tenebjevo jo ole kolmannessa laittomassa avioliitossa?\n\n-- Vasta toisessa. Mutta vaikka jo olisikin neljännessä tai viidennessä,\nei se merkitsisi mitään. Kaikkihan on pelkkää lorua. Jos koskaan\njohtuisi mieleeni valittaa sitä, että olen menettänyt vanhempani,\ntapahtuisi se juuri siitä syystä. Miten usein olenkaan ajatellut sitä\nprotestia, jonka avulla selittäisin heille tuon katsantokantani.\nAikomuksesta olisin etsinyt syytä siihen. Minä olisin sen selittänyt\nheille päivää selvemmäksi. Se on tosiaan vahinko, etteivät he ole\nelossa... Minä olisin aivan saattanut heidät hämmästymään!\n\n-- Vai niin, Te olisitte tosiaan saattaneet heidät hämmästymään, ha, ha,\nha! Jättäkäämme tämä, keskeytti Pietari Petrovitsh hänet, --sanokaa\nminulle mieluummin: tunnetteko vainajan tytärtä, tuota pientä\nhuomaamatonta olentoa? Onko se tosiaan totta, mitä hänestä sanotaan?\n\n-- Entä jos olisikin? Minun mielipiteeni mukaan, se on, oman\nhenkilökohtaisen vakaumukseni mukaan, on se naisen oikea, normaliasema.\nNiin, miksikä ei? Nykyisissä yhteiskuntaoloissa ei tämä asema ole\nnormali, sillä se on pakollinen, mutta tulevaisuudessa on se normali, se\non, vapaaehtoinen. Hän oli nytkin oikeassa ... hän kärsi. Se oli hänen\nrahastonsa, pääomansa niin sanoaksemme, jonka suhteen hänellä oli täysi\nmääräämisvalta. Luonnollisestikaan ei tulevassa yhteiskunnassa tarvita\nmitään rahastoa. Mutta siellä saa hänen asemansa tykkänään toisen\nmerkityksen, siitä tulee järjellinen ... sopusointuinen. Mitä Sofia\nSemjonovnaan tulee, pidän hänen menettelytapaansa jyrkkänä,\nhenkilökohtaisena vastalauseena yhteiskuntajärjestelmää vastaan ja\nkunnioitan häntä mitä syvemmin, niin, kun näen hänet, iloitsen häntä.\n\n-- Ja yleisesti kerrotaan, että juuri Te tahdoitte saada hänet pois\ntalosta?\n\nLebesjatnikov vallan hurjistui.\n\n-- Vait! Mitä katalinta lorua! pauhasi hän. -- Se ei ollut ollenkaan\ntarkotukseni, ei ollenkaan, ei todellakaan. Kaiken tuon on Katerina\nIvanovna valehdellut, syystä ettei hän käsittänyt mitään. Minä en\nollenkaan ajatellut tuottaa pahaa Sofia Semjonovnalle. Minä olen vain\nvallan yksinkertasesti koettanut kehittää hänen järkeään ja sitä vallan\nvapaana itsekkyydestä. Minä olen koettanut herättää hänessä protestia...\nMinä ajattelin pelkästään protestia, mutta Sofia Semjonovna ei voinut\nmissään tapauksessa asua kauvemmin tässä talossa.\n\n-- Oliko häntä jo ehkä pyydetty yhtymään kommuniin?\n\n-- Te vain teeskentelette ja toisinaan sangen onnistumattomasti,\nsuvaitkaa minun vain tehdä se huomautus! Ettekö te käsitä hiukkaakaan\ntätä! Kommunissa ei ole mitään sellaisia osia. Kommunit ovat juuri\nperustetut katoamista varten. Kommunissa menettää juuri tuo osa nykyisen\nominaisuutensa. Mikä tässä on vähämielistä, on siellä viisasta, mikä\ntäällä nykyisissä olosuhteissa luonnotonta, on siellä luonnollista.\nKaikki riippuu ympäristöstä ja yhteiskuntaoloista. Yhteiskuntajärjestys\non kaikki, ihminen ei ole mitään. Sofia Semjonovnan kanssa olen mitä\nparaimmissa väleissä, hän ei ole koskaan pitänyt minua vihamiehenään.\nMinä olen tosiaankin tuumissa saada hänet yhtymään kommuniin, mutta\ntykkänään toisella perusteella. Me tahdomme perustaa oman kommunin, joka\non erikoista lajia ja leveämmällä pohjalla kuin edellinen. Me olemme\npäässeet huomattavasti pitemmälle perusteissamme. Me kiellämme paljon\nenemmän! Jos dobroljaleov taasen voisi syntyä, tahtoisin polemiserata\nhäntä vastaan. Bjalinskyn löisin tantereeseen, kuitenkin jatkan Sofia\nSemjonovnan kehittämistä. Hän on erinomanen, oivallinen luonto.\n\n-- No, ja te luonnollisesti käytätte hyväksenne tuota oivallista\nluontoa, vai miten? Ha, ha, ha!\n\n-- En, en!... Voi, en!... Päinvastoin!\n\n-- No, minä sanon \"päinvastoin\", ha, ha, ha! Sepä oli komea lausunto.\n\n-- Niin, se on todellakin totta. Mistä syystä salaisin sitä Teiltä,\nsanokaa. Päinvastoin! Minusta on tosiaan omituista, että hän on niin\npelokas, niin kaino ja niin hienotunteinen minulle.\n\n-- Ja te... Te luonnollisesti \"kehitätte\" häntä ... todistatte hänelle,\nettä kaikki tuo hienotunteisuus on tyhmää lorua?\n\n-- En ollenkaan, ei, en ollenkaan. Voih miten Te olette käsittänyt tuon\nsanan \"kehittää\" raa'asti, niin, tyhmästi ... suokaa anteeksi\nsanamuotoni... Te ette tahdo ollenkaan ymmärtää! Oi, Jumalani, miten Te\nolette ... vähän edistynyt! Me taistelemme naisen vapauden puolesta,\nmutta Teillä on tykkänään toista mielessänne... Ryhtymättä laajemmin\nkäsittelemään kysymystä kainoudesta ja hienotunteisuudesta ...\nkäsitteistä, jotka itsestään ovat hyödyttömiä, jotka kuuluvat\nennakkoluuloihin ... myönnän hänen olevan oikeassa, kun hän on kaino\nminua kohtaan, sillä se riippuu kokonaan hänen omasta tahdostaan. Hän on\ntäydellisen oikeassa. Jos hän sanoisi minulle: \"Minä rakastan teitä\",\nkäyttäisin luonnollisesti sitä hyväkseni, sillä tyttö miellyttää minua\nsuuresti. Mutta kukaan ei voi millään lailla esiintyä kohteliaammin\nhäntä kohtaan kuin minä ... minä odotan ja toivon ... siinä kaikki.\n\n-- Antakaa hänelle mieluummin jotakin lahjoja! Minäpä lyön vetoa siitä,\nettette kertaakaan ole ajatellut sitä.\n\n-- Te ette ymmärrä vähintäkään, minä toistan sen. Tytön asema on nyt\nkerran sellanen... Mutta tässä on kysymyksessä tykkänään toiset seikat.\nTe yksinkertasesti ylenkatsotte häntä. Mutta siinä tilassa, missä hän\non, ylenkatsotte Te häntä, mutta sehän on vain ikäkulu ennakkoluulo! Ja\nsiksi ette osota hänelle sitä arvonantoa, jota jokasella ihmisellä on\noikeus vaatia. Te ette tunne häntä. Minä voin olla suutuksissani siitä,\nettä hän viime aikoina on lopettanut lukemisensa, eikä enää koskaan\nlainaa kirjoja minulta. Ennen tuli hän sangen usein tänne. Vahinko vain,\nettä hänellä, joka on taipuva jyrkkään ja vakavaan protestiin ... jota\nhän jo on osottanut ... kuitenkin on liian vähän itsenäisyyttä ja\nriippumattomuutta, liian vähän kieltäytymistarvetta ... täydellisesti\nvapautuakseen muutamista ennakkoluuloista ja ... tyhmyyksistä, vaikka\nhän käsittää ja ymmärtää oivallisesti useita asioita, kuten esimerkiksi\nkäden suudelmisen, kun mies lähenee naista suutelemalla hänen kättään,\nsyystä että yhdenvertasuuslakia siellä rikotaan. Keskuudessamme\npohdittiin äskettäin tätä kysymystä ja me ilmaisimme sen hänelle.\nSelityksiäni työläisten järjestäytymisestä Ranskassa kuunteli hän myös\nsangen tarkkaavasti. Paraillaan kehitän hänelle erästä tulevan\nyhteiskuntajärjestelmän kysymystä, joka koskee kaikkien oikeutta\nvapaasti tulemaan jokaisen yksilön asuntoon.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Viime aikoina on sitä kysymystä pohdittu, missä määrin kukin kommunin\njäsen on oikeutettu tulemaan mihin aikaan tahansa toisen jäsenen, miehen\ntai naisen, huoneeseen ... ja se päätös tehtiin, että jokaisella\njäsenellä on tämä oikeus...\n\n-- Entä, jos tällä jäsenellä juuri sattuisi olemaan jotakin tärkeätä\ntekeillä! Ha, ha, ha!\n\nAndrei Semjonovitsh raivostui.\n\n-- Te esitätte aina noita kirottuja tyhmyyksiänne! huudahti hän\nsuuttuneena. -- Miten Olinkaan tyhmä, kun silloin systemiä Teille\nselittäessäni mainitsin jotakin noitten tärkeitten asioitten johdosta;\npiru ne periköön! Ne ovat aina sellasen väen kolauskivenä kuin Teidän,\njoka voi nauraa ymmärtämättä asian laitaa. Minä olen aina ollut sitä\nmieltä, että vasta-alkajoita olisi vasta lopussa tutustutettava siihen\nasiaan, vasta kun he ovat käsittäneet systemin kokonaisuudessaan, ja kun\nihminen heissä on kehittynyt ja hyvällä tiellä. Sanokaa minulle, minä\npyydän sitä, löydättekö tosiaan mitään niin vastenmielistä ja\nhalveksuttavaa -- sanokaamme esimerkiksi lantatunkiossa? Minä olen\nensimäinen, joka ottasin sellasen puhdistaakseni. Siinä en edes\ntarvitsisi hillitä itseäni. Se on aivan yksinkertasta ... työ, jalo,\ninhimilliselle yhteiskunnalle hyödyllinen toimitus, jonka ei tarvitse\njäädä minkään muun työn jälkeen ja joka on suurempi kuin mikä Rafaelin\ntai Rushkinin suurteos tahansa, syystä että se on hyödyllisempää.\n[Edellinen kuuluisa maalari renessansin ajalla; jälkimäinen kuulu\nvenäläinen runoilija ja kirjailija yhdeksännellätoista vuosisadalla.\n_Suom. muist_.]\n\n-- Ja ylevämpää ... kaikin mokomin ylevämpää ... ha, ha, ha!\n\n-- Ylevämpää? Mitä se merkitsee? Sellasia sanamuotoja en käsitä, kun\nmitä sovitetaan lausuntoihin ihmisen toiminnasta. \"Ylevämpää\" ... kaikki\ntuo on lorua, vanhentuneita, ennakkoluuloisia lauseparsia, jotka minä\nkiellän. Kaikki, mikä on hyödyllistä ihmiskunnalle, on myös ylevää. Minä\ntunnustan vain yhden; hyödyllisen!... Irvistelkää nyt mielenne mukaan,\nniin on asianlaita kumminkin.\n\nPietari Petrovitsh nauroi täyttä kurkkua. Hän oli lopettanut\nlaskemisensa ja kätkenyt rahat, josta kuitenkin osa oli pöydällä.\nKysymys lantatunkioista oli naurettavaisuudestaan huolimatta ja usein\nantanut aihetta riitaan ja väittelyihin heidän välillään. Tällä kerralla\noli Lushin vain tahtonut suututtaa Lebesjatnikovia.\n\n-- Teidän eilinen huono onnenne tekee sen, että olette niin äkäilevä ja\ntoraileva, jatkoi Lebesjatnikov. \"Riippumattomuudestaan\" ja\n\"protesteistaan\" huolimatta ei hän rohjennut täysin vastustaa Pietari\nPetrovitshia. Hänellä oli nuoruudestaan kunnioituksen tunnetta häntä\nkohtaan, josta hän ei vieläkään kyennyt täysin vapautumaan.\n\n-- Suokaa minulle mieluummin, keskeytti Pietari Petrovitsh koppavasti ja\nivallisesti, -- voitteko ... tai oikeammin ... oletteko niin hyvissä\nväleissä tuon nuoren henkilön kanssa, että uskallatte pyytää häntä\nsaapumaan tänne nyt heti ... hetkeksi tähän huoneeseen. Minä luulin\nkuulevani, että he hetki sitten palasivat kaikki kirkkomaalta ... heidän\nkävelynsä saattaa kuulua sieltä ... minä tahtoisin mielelläni nähdä tuon\nhenkilön.\n\n-- Mutta mikä? kysyi Lebesjatnikov kummastuneena.\n\n-- Hm ... minä haluan nähdä häntä. Tänään tai huomenna muutan täältä ja\nminä tahtoisin sitä ennen ilmottaa hänelle jotakin... Te voitte\nkernaasti olla saapuvilla, niin, minusta olisi erinomaisen ilosta, että\ntahtoisitte tehdä sen, sillä muuten voisitte luulla minusta, Herra\ntietäköön, mitä.\n\n-- Minä en luulisi mitään ... jos Teillä on jotakin sanottavaa hänelle,\nei mikään ole helpompaa kuin huutaa hänet tänne. Sen teen heti. Voitte\nolla vakuutettu siitä, etten minä aseta mitään esteitä tielle.\n\nViiden minuutin kuluttua palasi Lebesjatnikov tosiaan Sonetshkan kera.\nTämä oli suuresti kummastunut ja, kuten tavallista, alakuloinen.\nSellasissa tilaisuuksissa oli hän aina arka. Jo lapsena oli hän ujo\nuusien ihmisten, uusien tuttavuuksien parissa, mutta nyt vielä\nenemmän... Pietari Petrovitsh otti hänet vastaan ystävällisesti ja\nkohteliaasti, hieman luottamustakin herättävällä tavalla, joka hänen\nmielipiteensä mukaan oli luvallista kunnolliselle ja sirolle miehelle,\nkuten hänelle, nuorta ja eräissä suhteissa \"mieltäkiinnittävää\" henkilöä\nkohtaan. Hän koetti noudattaa tyttöön rohkeutta ja asetti hänet\nistumaan vastapäätä itseään pöydän ääreen. Sonja istuuntui ja katseli\nympärilleen ... katsellen Lebesjatnikovia, rahoja, jotka olivat\nlevällään pöydällä, ja Pietari Petrovitshia, josta hän ei sitten\nkääntänyt katsettaan. Lebesjatnikov aikoi jättää huoneen, mutta hänet\nesti siitä ovella Pietari Petrovitsh.\n\n-- Onko Raskolnikov siellä? kysyi hän kuiskaten.\n\n-- Raskolnikov? kyllä, hän on siellä. Miksi kysytte sitä? Hän tuli juuri\nnyt, minä näin hänet ... mikä hänen on?\n\n-- No, silloin pyydän Teitä jäämään tänne, eikä antaa minun olla\nyksinäni ... tämän ... tämän naisen kanssa. Se on pikkuasia, mutta siltä\nvoidaan siitä sepittää Herra ties mitä, enkä minä mielelläni tahtoisi,\nettä Raskolnikov voisi sanoa mitään heille... Te ymmärrätte, mitä\ntarkotan?\n\n-- Tietysti, minä ymmärrän ... minä ymmärrän, lausui Lebesjatnikov. --Te\nolette oikeassa, vaikka varovaisuutenne minun mielipiteeni mukaan menee\nliian pitkälle ... mutta te olette oikeassa. Jos niin tahdotte, jään\ntänne. Minä asetun ikkunan ääreen ja olen ujostelematta.\n\nPietari Petrovitsh istuutui taas vastapäätä Sonjaa ja katsoi häneen\nvakavasti.\n\n-- Kaikkein ensiksi tahdon pyytää Teitä, Sofia Semjonovna, viemään\nanteeksipyyntöni rouva äidillenne... Eikö totta, Katerina Ivanovnahan on\nTeillä äidin sijaisena? alkoi Lushin hyväntahtosesti. Saattoi havaita,\nettä häntä elähyttivät mitä ystävällisimmät aikeet.\n\n-- Kyllä, hän on minulle äidin sijassa vastasi Sonja.\n\n-- Minä siis pyydän teitä viemään hänelle anteeksipyyntöni, sillä minä\nolen olosuhteitten vuoksi estetty saapumasta muistojuhlaan, huolimatta\nhänen ystävällisestä kutsustaan.\n\n-- Sen sanon heti hänelle ... nyt heti, sanoi Sonja nousten.\n\n-- Siinä ei ole vielä kaikkea, jatkoi Lushin, joka hymyili hänen\nyksinkertaisuudelleen ja seuraelämän vaatimusten tuntemattomuudelleen.\n-- Te tunnette minua huonosti, Sofia Semjonovna, jos luulette, että minä\nniin vähäpätöisen asian vuoksi, joka vain koski itseäni, olisin\nvaivannut Teitä tulemaan tänne. Minulla on myös jotakin muuta\nsanottavaa.\n\nSonja istuutui jälleen. Pöydällä olevat harmaat ja sateenkaarenväriset\npankkisetelit loistivat hänen silmiinsä. (Harmailla seteleillä oli\nviidenkymmenen ruplan nimellisarvo ja sateenkaarenvärisillä sadan.) Hän\nkäänsi katseensa niistä ja katseli Lushinia. Hänen mieleensä johtui\näkkiä, miten sopimatonta oli tarkastella toisen rahoja. Alakulosena\nkatseli hän kultalorinettia, jota Pietari Petrovitsh piti vasemmassa\nkädessään, sitten suuntasi hän katseensa suureen kultasormukseensa ...\nlopuksi päätti hän katsella itse Pietari Petrovitshia.\n\nHetken vaitiolon jälkeen jatkoi Pietari Petrovitsh:\n\n-- Minä puhuin eilen pari sanaa onnettoman Katerina Ivanovnan kanssa\nsaadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että hän on -- luonnottomassa\ntilassa, jos voi käyttää tätä sanamuotoa.\n\n-- Niin, sitä hän on, myönsi Sonja.\n\n-- Tai lausuakseni yksinkertasemmin ja ymmärrettävämmin, on hän\nsairaloisessa tilassa.\n\n-- Niin ... sairaloisessa...\n\n-- Sekä inhimillisyystunteesta että ... niin sanoakseni sääliväisyydestä\ntoivon voivani olla hänelle hyödyksi, syystä että huomaan häntä\nodottavan surullisen kohtalon. Ettekö Te juuri hanki vaatteita ja\nravintoa tuolle onnettomalle perheelle?\n\n-- Suokaa minun kysyä, sanoi Sonja nousten, -- ettekö eilen puhunut\nhänen kanssaan mahdollisuudesta saada eläkettä? Hän sanoi nimittäin,\nettä Te olitte ottanut toimeksenne eläkkeen hankkimisen hänelle. Onko se\ntotta?\n\n-- Ei, ei ollenkaan. Se on vain lorua. Minä vain mainitsin virkamiesten\nleskien mahdollisuudesta saada eläke ... sen mukaan miten on\npuoltolauseita ... mutta koska isävainajallanne ei viime aikoina ollut\nmitään virkaa, eikä hän myös ollut virantoimituksessa lain määräämää\naikaa, ei äidillänne ole mitään toivottavaa. Hän siis toivoo saavansa\neläkkeen?\n\n-- Kyllä ... sitä hän tekee ... sillä hän on sangen herkkäuskoinen ja\nhyväntahtonen ja uskoo yksinkertasuudessaan kaikkea ja ... ja ... niin\non asian laita, sanoi Sonja nousten taas poistuakseen.\n\n-- Suokaa anteeksi ... vielä ette ole kuullut kaikkea.\n\n-- Onko Teillä enempää sanottavaa? kysyi Sonja alakuloisena?\n\n-- On kyllä, mutta istuutukaa siksi aikaa. Sonja joutui hämilleen ja\nistuutui kolmannen kerran.\n\n-- Koska siis tunnen hänen ja pikkulasten onnettoman tilan, haluan olla\nvoimieni mukaan heille hyödyksi. Mutta se merkitsee, että voin niin\npitkälle kuin kykyni riittää. Heidän hyväkseen voisi ehkä toimeenpanna\nrahainkeräyksen, järjestää arpajaiset ... tai jotakin sen tapaista. Sitä\nminä juuri halusin ilmottaa.\n\n-- Miten Te olette hyvä ... Jumala kyllä... kuiskasi Sonja.\n\n-- Siitä voimme puhua myöhemmin, mutta me voimme jo ehkä alkaa tänään.\nMe kohtaamme illalla ja voimme silloin puhua siitä. Tulkaa luokseni\nkello seitsemän. Minä toivon Andrei Semjonovitshin myös tulevan... Mutta\nerästä seikkaa on perinpohjin punnittava, ja juuri siksi olen vaivannut\nTeitä tänne!... Minun mielipiteeni mukaan ei rahoja nimittäin voi uskoa\nKaterina Ivanovnan haltuun, sillä se voisi olla vaarallista.\nTodistuksena siitä on ... tämänpäivänen juhla. Vaikkei ole\nleivänpalastakaan talossa ... vaikkei ole kenkiä jalassa, on hän tänään\nostanut jamaikarommia, madeiraa, luullakseni ja ... kahvia. Näin sen\nohimennen. Huomenna hätä taas ahdistaa häntä ... hän on aivan\nsuunniltaan. Ja sentähden on meidän järjestettävä keräys siten, ettei\ntuolla onnettomalla leskiparalla ole aavistustakaan rahoista, vaan että\nesimerkiksi Te tiedätte asian. Enkä ole oikeassa?\n\n-- Minä en tiedä. Hän on vain tänään tuollanen... Se tapahtuu vain\nkerran hänen elämässään... Hän niin suuresti toivoi saavansa viettää\nvainajan muistoa osottamalla hänelle tämän kunnian -- muuten on hän\naina niin järkevä. Mutta koska Te toivotte sitä ... olen Teille\nkiitollinen ... ja Jumala ... ja isättömät lapset...\n\nSonja ei voinut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.\n\n-- Ajatelkaa nyt Sonjani. Mutta nyt pyydän Teitä sukulaistenne puolesta\nvastaan ottamaan pienen almun. Minä toivon erikoisesti, ettei nimeäni\nmainita. Pitäkää hyvänänne!... Koska itse olen pienissä varoissa, ei\nminulla ole varaa antaa enempää.\n\nPietari Petrovitsh ojensi Sonjalle kymmenen ruplan setelin, jonka hän\nhuolellisesti oli levittänyt. Sonja otti sen, punastui, hypähti\nseisaalleen, mutisi joitakin sanoja, ja kiirehti sanomaan hyvästiä.\nLushin saattoi häntä kohteliaasti ovelle. Vihdoin hän pääsi pois\nhuoneesta ja palasi hämillään Katerina Ivanovnan luo.\n\nKoko tämän kohtauksen aikana oli Andrei Semjonovitsh osaksi seissyt\nikkunan ääressä, osaksi kävellyt edes ja takasin lattialla, jottei\nkeskeyttäisi keskustelua. Mutta Sonjan lähdettyä astui hän äkkiä\nLushinin luo ja ojensi hänelle kohteliaasti kätensä.\n\n-- Minä olen kuullut kaikki ja _nähnyt kaikki_, sanoi hän pannen painoa\nsanoilleen. -- Se on jaloa, tarkotan humanista. Te tahdotte välttää\nkiitoksia, näin sen selvästi. Ja vaikken minä periaatteesta ole\nyksityisen hyväntekeväisyyden kannalla, en voi muuta kuin tunnustaa,\nettä menettelytapanne on ... erikoisesti miellyttänyt minua.\n\n-- Lopettakaa jo lorunne! mutisi Lushin hieman liikutettuna ja katsellen\ntavattoman tarkasti Lebesjatnikovia.\n\n-- Ei, se ei ole lorua! Teidän kaltasenne ihminen, joka on loukkaantunut\nja ärtynyt siitä, mitä Teille eilen tapahtui, mutta jolla kumminkin on\naikaa ajatella toisten onnettomuutta ... sellanen ihminen ... vaikka hän\nmenettelyllään tekee yhteiskunnallisen virheen, ... ei silti ole ...\nvähemmän kunnioituksen arvonen! Sitä en olisi odottanut Teiltä,\nPietari Petrovitsh, sitä suuremmalla syyllä kun ... Teidän käsityksenne\nmukaan ... miten niistä onkaan Teille haittaa... Niinpä esimerkiksi\neilinen huono onni liikuttaa Teitä, huudahti hyväntahtonen Andrei\nSemjonovitsh, joka kerrallaan alkoi tuntea myötätuntoa Pietari\nPetrovitshia kohtaan, -- ja miksi, miksi tarvitsee Teidän kiinnittää\nniin huomiota _lailliseen_ avioliittoon, parahin, rakkahin Pietari\nPetrovitsh! Miksi pysyä niin ankarasti lain kannalla? No, voittehan\nkernaasti lyödä minua, jos mielenne tekee, mutta se ilahuttaa minua\ntodellakin, etteivät nuo suunnitelmat toteutuneet ... niin että olette\nvapaa, ettette ole täysin mennyt ihmiskunnalta, se ilahuttaa minua\ntodellakin... Te kuulette, että minä lausun aatokseni suoraan.\n\n-- Siksi ... etten halua saada sarvia ja saada kasvattaa toisten lapsia\nlaittomassa avioliitossa ... juuri siksi tahdon mennä lailliseen\navioliittoon, vastasi Lushin vain sanoakseen jotakin. Hänellä oli\nilmeisesti toiset asiat mielessä.\n\n-- Lapsia? Te puhutte lapsista? huudahti Andrei Semjonovitsh elpyneenä\nkuin sotaratsu saadessaan kuulla torven äänen. -- Lapset ovat suurimman\narvonen yhteiskunnallinen kysymys, sen myönnän; mutta se ratkaistaan\ntykkänään toisella tavalla. Jotkut kieltävät lapset täydelleen kuten\nmuunkin perheseikan. Lapsista puhukaamme myöhemmin, nyt käsitelkäämme\nkysymystä sarvista. Minun on pakko ilmottaa, että tämä on minun heikko\npuoleni. Tämä tiettävä sanontatapa on aivan mahdoton tulevaisuuden\nsanakirjassa. Mitä sitten tosiaan ymmärretään sarvilla? Ah, mikä\nerehdys! Mitä merkitsee tuo sana sarvi? Miksi on se sarvi? Pötyä!\nPäinvastoin. Laittomassa avioliitossa ei ole ollenkaan sarvia.\nSarvi on vain luonnollinen seuraus _laillisesta avioliitosta_, sen\nkirous niin sanoaksemme, protesti, niin ettei sanalla siinä\nmerkityksessään ole mitään kunnotonta... Jos minä joskus menisin\nlailliseen avioliittoon ... edellyttäen että voisin tehdä itseni\nsyypääksi moiseen mielettömyyteen ... nauraisin varmaankin teidän\nkirotuille sarvillenne. Ystävättäreni, sanoisin minä vaimolleni, tähän\nasti olen rakastanut sinua, nyt kunnioitan sinua ... sillä sinä olet\nymmärtänyt protesterata! Te nauratte. Naurakaa vaan! Se johtuu siitä,\nettette voi vapautua vanhoista ennakkoluuloistanne! Piru vieköön! Minä\nvoin myös ymmärtää, missä vastenmielisyys on, kun tulee petetyksi\nlaillisessa avioliitossa. Mutta kun laki on julistanut pannaan ...\nlaittomassa avioliitossa ... sarvet, ei niitä enää ole olemassa, ovat\nkäsittämättömät ja menettävät nimityksensä: sarvet. Vaimonne osottaa\nvain Teille kunnioitustaan. Hän pitää Teitä kykenemättömänä asettumaan\nhänen onneaan vastaan, ja pitää Teitä niin järkevänä, ettette tahdo\nkostaa hänen uudelle miehelleen. Toisinaan kuvittelen mielessäni, piru\nvieköön, että jos minä menisin naimisiin, laillisesti tai laittomasti,\naivan saman tekevää ... veisin itse jonakin kauniina päivänä rakastajan\nvaimoni luo, jos hän viivyttelisi liian kauan sellaista hankkiessaan:\n\"Rakas ystävätär\", sanoisin hänelle, \"minä rakastan sinua, mutta minä\ntoivon myös, että sinä kunnioitat minua ... kas tässä!\" Eikö totta? Enkö\nole oikeassa?\n\nPietari Petrovitsh oli vain kuunnellut puoliksi, mutta nauroi kuitenkin\npanematta erikoista painoa hänen hullutuksilleen. Hänellä oli jotakin\nvallan toista ajateltavaa. Vihdoin huomasi Lebesjatnikov hänen\nhajamielisyytensä. Pietari Petrovitsh oli jotenkin liikutettu, hieroi\nkäsiään vastakkain ja kulki syviin ajatuksiin vaipuneena. Tätä muisteli\nAndrei Semjonovitsh myöhemmin ja veti siitä johtopäätöksensä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOlisi sangen vaikeata etsiä niitä syitä, jotka olivat saattaneet\npuoliksi suunniltaan olevan Katerina Ivanovnan toimeen panemaan tämän\nhulluhuonemaisen muistojuhlan. Raskolnikovilta saamistaan\nviidestäkolmatta ruplasta oli jo kymmenen kulunut.\n\nEhkä piti hän velvollisuutenaan kunnioittaa vainajan muistoa sopivalla\ntavalla, jotta kaikki naapurit ja ennen muita Amalia Lippewechsel\ntietäisivät, \"ettei hän (Marmeladov) ollut ollenkaan huonompi kuin he,\nehkäpä oli parempikin\", sekä \"ettei kellään heistä ollut oikeutta\nnyrpistää nenäänsä hänelle\". Ehkäpä oli se myös tuota kurjuuden\nylpeyttä, joka oli vaikuttanut häneen ja joka joittenkin tapojen\njohdosta, jotka ovat pakollisia kanssaelämässämme, houkuttelee useata\nköyhää ponnistamaan viimeset voimansa ja antamaani pois viimesen\nroponsa, jotteivät toiset pääsisi heitä ivaamaan.\n\nSangen uskottavaa on myös, että Katerina Ivanovna tässä tilaisuudessa ja\njuuri tänä hetkenä, jolloin hän tuntui olevan koko maailman hylkäämä,\ntahtoi todistaa katalille naapureille, että hänellä oli sekä\nelämänkokemusta ja ymmärsi olla emäntänä, sekä ettei häntä oltu\nkasvatettu näin huonoa kohtaloa varten. Hän oli päinvastoin saanut\nkasvatuksensa everstin hienossa, niin, voipa sanoa ylimysvaltasessa\nkodissa, eikä hän suinkaan ollut luotu hankaamaan lattiaa ja pesemään\nlasten risasia vaatteita.\n\nMoisia ylpeyden ja turhamaisuuden taudinpuuskia esiintyy usein\nköyhimmissä ja sorretuimmissa olennoissa ja niillä on voittamaton valta\nheidän ylitsensä.\n\nKaterina Ivanovna ei kuitenkaan kuulunut sortuneisiin. Tosin voivat\nolosuhteet hänet masentaa, mutta häntä oli mahdotonta musertaa\nmoralisessa mielessä, niin että hän olisi alentunut toisen tahdon alle.\nMutta Sonja puhui totta kertoessaan, että hänen järkensä oli\njärkähtänyt. Vielä ei voinut varmasti sanoa, oliko hän hullu, mutta\nviime vuonna oli hän kärsinyt niin paljon, että hänen sielunsa oli\nsumennut.\n\nTosin ei pöydässä ollut useita viinilajeja, mutta juomatavaroita oli hän\nkuitenkin hankkinut. Siinä oli paloviinaa, rommia ja mitä ilkeimmän\nmakuista Lissabonin viiniä, riittävässä määrin. Ruokatavaroita oli\nkutjaa, riisipuuroa lukuunottamatta, joka ei osaa puuttua yksistäkään\nhautajaisista, vain kaksi tai kolme lajia, jotka kaikki oli valmistettu\nAmalia Ivanovnan keittiössä. Sitä paitsi koristi pöytää kaksi\nsamovaaria, jotka olivat asetetut siihen niitä varten, jotka tahtoivat\nteetä tai groggia ruoan jälkeen.\n\nOstot oli toimittanut Katerina Ivanovna ja eräs toinen vuokralainen,\nmuuan köyhä puolalainen. Hän juoksenteli myös tänään kaikkialla ja\naikaan sai suurta melua kiireellään. Hän vaivasi Katerina Ivanovnaa\nlopuksi niin paljon liian suurella palvelushalullaan, että tämä melkein\ntuli sairaaksi hänet nähdessään, vaikka hän alussa oli ollut\nihastuksissaan hänen avuliaisuudestaan. Katerina Ivanovnalla oli\nnimittäin se omituinen luonnepiirre, että hän koristi ensimäistä hyvää\nmitä kauneimmilla hyveillä, ylisteli häntä maasta taivaaseen ja lisäsi\nhänelle ansioita, joita hänellä ei ollut -- äkkiä sitten aiheettomasti\nsiirtyäkseen päinvastaseen äärimmäisyyteen.\n\nLuonnostaan oli hänellä ilonen ja rauhallinen luonne, joka oli taipuva\nkatsomaan kaikkea valosalta puolelta, mutta suru ja onnettomuus olivat\nmuuttaneet hänet, ja hän tahtoi väkisin ja katkeruudella hankkia sen\nilon ja levon, jota hän oli vailla. Pieninkin vastoinkäyminen saattoi\nsaattaa hänet raivoon; hän kirosi kohtaloaan ja heitti käsistään kaikki,\nmitä hänellä niissä oli.\n\nAmalia Ivanovna oli äkkiä saanut tavattoman merkityksen Katerina\nIvanovnan silmissä ja oli hankkinut hänen myötätuntonsa innokkaalla\nosanotollaan juhlan valmistuksiin. Hän oli ottanut toimekseen pöydän\nkattamisen, porslinin ja pöytäliinan hankkimisen ja ruoan laittamisen\nomassa keittiössään. Katerina Ivanovna jätti kaikki hänen haltuunsa,\nsillä hän tahtoi itse olla mukana kirkkomaalla.\n\nJa kaikki oli järjestetty mitä paraimmalla tavalla. Pöytä oli\nhuolellisesti katettu lautasilla, veitsillä, kahveleilla, olutlaseilla\nja teekupeilla, jotka kyllä edustivat useaa eri lajia, koska olivat\nvuokralaisilta lainatut, mutta nyt seisoivat oikealla paikallaan hyvässä\njärjestyksessä.\n\nAmalia Lippewechsel vastaanotti palaavat jonkunlaisella ylpeydellä. Hän\noli puettuna paraaseen pukuunsa, surunauhalla koristettuun myssyyn ja\nmustaan pukuun. Mutta tämä ylpeys, vaikka täysin oikeutettukin, ei\nkuitenkaan miellyttänyt Katerina Ivanovnaa. \"Näyttihän tosiaan siltä\nkuin ei pöytää voisi kattaa ilman Amalia Lippewechselin apua\". Uusilla\nnauhoilla varustettu myssy oli samaten hänestä vastenmielinen ja hän\najatteli: \"Minä luulen todellakin, että tuo tyhmä saksalainen naikkonen\nylpeilee siitä, että hän emäntänä on alentunut auttamaan köyhiä\nvuokralaisiaan. Armeliaisuudesta! Isäni luona, joka oli eversti, niin,\nmelkeinpä kuvernöri, katettiin usein neljällekymmenelle hengelle ja\nAmalia Ivanovnan kaltanen ei olisi saanut olla edes keittiössäkään...\"\n\nKaterina Ivanovna päätti kuitenkin pitää tunteet omana salaisuutenaan,\nvaikka hän ottikin tehtäväkseen ennen päivän loppua nyhtiä kaikki ylpeät\najatukset hänen päästään. Hän kohteli häntä sen vuoksi jotenkin\nkylmästi.\n\nMutta hänen ärtymyksensä johtui myös eräästä toisesta syystä. Kaikista\nhautajaisiin kutsutuista naapureista oli tuskin kukaan tullut\nlukuunottamatta puolalaista, joka oli ennättänyt seurata\nkirkkomaallekin.\n\nMutta muistojuhlaan, se on ruoan ja juoman kimppuun, olivat tulleet vain\nköyhimmät. Useat heistä eivät edes olleet vallan selviäkään. Vanhemmat\nja varakkaammat tuntuivat yksimielisesti sopineen poisjäämisestä.\n\nEikä Pietari Petrovitsh Lushinkaan, joka heistä oli korkein, ollut\nsaapunut. Se oli sitä harmillisempaa, kun Katerina Ivanovnalla oli\nedellisenä iltana ollut tilaisuus kertoa Amalia Lippewechselille,\nPoletshkalle, Sonjalle ja pikku puolalaiselle, että hän oli jaloin\nihminen mitä voi ajatella ja sitä paitsi ylhäinen ja rikas. Hän oli\nollut hänen ensi miehensä ystäviä ja oli nyt luvannut tehdä kaikki, mitä\nhänen vallassaan oli, hankkiakseen Katerina Ivanovnalle huomattavan\neläkkeen.\n\nTässä täytyy meidän kuitenkin huomauttaa, että joskin Katerina Ivanovna\nkerskui ylhäisine ja rikkaine tuttavuuksineen, tapahtui se vallan\nhyvässä mielessä, ylimääräsestä ilosta, sillä hän tunsi tyydytystä\nsaadessaan lisätä vielä suuremman merkityksen, joka sattumalta\nylistettiin.\n\nLähinnä Lushinin jälkeen kaivattiin inhottavaa Lebesjatnikovia. Mitä\nkuvitteli tuo mies mielessään? Hänet oli armeliaisuudesta kutsuttu ja\nkoska hän asui samassa huoneessa kuin Lushin. He eivät olleet osanneet\nvälttää hänen kutsumistaan. Eräs hieno nainen tyttärineen olivat myös\nsaapumatta. He olivat vasta asuneet pari viikkoa Amalia Lippewechselin\nluona, mutta olivat jo valittaneet sen melun johdosta, joka kuului\nMarmeladovin huoneesta, etenkin silloin kun mies tuli kotiin juopuneessa\ntilassa. Katerina Ivanovna oli luonnollisesti saanut tietää sen, ja se\noli antanut aihetta toraan Amalia Lippewechselin kanssa, joka uhkasi\najaa hänet tiehensä ja huusi täyttä kurkkua, että he häiritsevät hänen\n\"hienoja vuokralaisiaan\".\n\nJuuri siksi oli Katerina Ivanovna päättänyt kutsua tuon naisen ja hänen\ntyttärensä, sitä suuremmalla syyllä, kun he aina ylpeästi käänsivät\npäänsä pois, kun he jokusen kerran kohtasivat hänet.\n\nHe saisivat nyt tietää, että täällä ajateltiin ja tunnettiin niin\njalosti että heidät kutsuttiin muistamatta heidän pahuuttaan. He\nsaisivat myös nähdä, ettei Katerina Ivanovna ollut syntynyt ja kasvanut\nelämään noin kurjissa oloissa.\n\nHänen suunnitelmansa oli antaa se heille tiedoksi aterian\naikana; samaten päätti hän kertoa isävainajansa vaatimuksista\nkuvernöörinarvonimeen. Tässä tilaisuudessa tahtoi hän ohimennen\nhuomauttaa heille, ettei ollut hienoa kääntyä poispäin, kun kohtasi\njonkun, sekä että se vain oli todistus tyhmyydestä.\n\nMuuan saksalainen everstiluutnantti, todellisuudessa eräs erotettu\nkapteni, ei myöskään ollut tullut. Mutta hänellä oli kylliksi anteeksi\npyyntöä siinä, ettei hän vielä ollut nukkunut eilispäivän kohmeloa\npäästään.\n\nAinoat, jotka olivat saapuneet, olivat tuo pieni puolalainen ja eräs\nkuuro ja sokea entinen postikirjuri sekä muuan viralta pantu luutnantti\n(oikeastaan entinen kuormastonjohtaja), joka aina nauroi niin\nsopimattoman kuuluvasti ja joka, \"ajatelkaapas\", esiintyi tässä\ntilaisuudessa liivittä.\n\nEräs heistä oli heti istunut pöytään edes kumartamatta emännälle, eräs\ntoinen oli sopivamman puvun puutteessa tullut yönutussa -- mutta se oli\nkuitenkin niin sopimatonta, että Amalia Lippewechsel ja puolalainen\nyksissä neuvoin heittivät hänet ovesta ulos.\n\nPuolalainen oli muuten ottanut mukaansa kaksi maamiestään, jotka eivät\nasuneet Amalia Ivanovnan luona ja jotka olivat täysin tuntemattomia\nmuulle seuralle.\n\nKaikki tämä suututti Katerina Ivanovnaa. \"Keitä varten oli hän\noikeastaan tehnyt kaikki näinä valmistukset?\" Tilan voittamiseksi eivät\nlapset istuisi pöydässä, joka oli koko huoneen levynen. Erääseen huoneen\nnurkkaan oli heille katettu pöytä arkun päälle. Molemmat pienokaiset\nistuivat pienellä penkillä ja Poletshkan tuli hoitaa heitä, antaa heille\nruokaa ja puhdistaa heidän nenänsä.\n\nKaterina Ivanovna katsoi velvollisuudekseen vastaanottaa harvat vieraat\nkaksinverroin niin ylpeästi kuin muuten. Muutamia heistä mittasi hän\nkiireestä kantapäähän ankarin katsein ja antoi heidän ymmärtää, että he\nvoivat istuutua.\n\nMutta Amalia Ivanovna sai, omituista kyllä, maksaa kaikista niistä,\njotka jäivät tulematta, ja tuli luonnollisesti raivoihinsa moisesta\nvääryydestä. Moinen alku ei luvannut hyvää loppua.\n\nVihdoin istuttiin pöytään.\n\nRaskolnikov oli saapunut samaan aikaan kun muut tulivat kirkkomaalta.\nKaterina Ivanovna oli sangen ilonen nähdessään hänet, ensiksi siitä\nsyystä, että hän oli \"ainoa sivistynyt mies\" koko vierasten parvessa ja\nkoska hän, \"kuten tunnettua, parin vuoden kuluttua oli saava toimen\ntäkäläisessä yliopistossa\"; toiseksi, koska hän heti kunnioittavasti\npyysi anteeksi sitä, että hänen sisällisestä halustaan huolimatta oli\nollut mahdotonta saapua hautajaisiin.\n\nKaterina Ivanovna valtasi hänet heti ja asetti hänet istumaan vasemmalle\npuolelleen. Oikealla istui jo Amalia Ivanovna Lippewechsel.\n\nVaikka hänellä oli suurta huolta ruoan tarjoilemisesta, ja vaikka häntä\nlakkaamatta ahdisti yhä lisääntyvä yskä, sai hän kuitenkin aikaa\nlakkaamatta kääntyä Raskolnikovin puoleen ja puoleksi kuiskaavalla\näänellä uskoa hänelle oikeutetun mielipahansa epäonnistuneesta juhlasta.\nMutta toisinaan pukeutui hänen paha tuulensa mitä suorimpaan nauruun\ntoisten vierasten kustannuksella.\n\n-- Tuo vanha pöllö on syynä kaikkeen, kuiskasi hän. -- Te ymmärrätte\nkyllä, ketä tarkotan. Katsokaahan vain, miten hän mulkoilee silmineen!\nHän huomaa, että me puhumme hänestä, mutta hän ei tiedä, mitä me\npuhumme, ha, ha, ha! -- Yskäkohtaus keskeytti hänet. -- Mitä luulette\nhänen uskovan siitä, kun on puettu tuohon myssyyn? Oletteko huomannut,\nettä hän on olevinaan suojelijani, sekä että hän pitää läsnäoloaan\nkunniana minulle? Minä pyysin häntä kutsumaan joitakin vainajan\ntutuista, ja katsokaa nyt, keitä hän tänne on haalinut! Entä nuo\npuolalaiset! Kukaan meistä ei ole ennen nähnyt heitä, ja miksi ovat he\ntulleet tänne? Katsokaas miten tylsästi he istuvat! Panu (puolalainen\nnimitys \"herrani\"), oletteko koskaan saanut pannurieskaa? huusi hän\neräälle heistä. Ottakaa ruokaa! Ettekö tahdo olutta tai viinaa!...\nKatsokaas vain, miten hän hyppii ja miten hän kuopii jaloillaan\nkumartaessaan! Katsokaa toki! Nuo raukat ovat luultavasti sangen\nnälissään. Eipä haittaa. He kernaasti syökööt itsensä kylläsiksi. He\nainakin käyttäytyvät kunnollisesti -- mutta silti tulen surulliseksi\najatellessani emännän hopeaesineitä... Amalia Ivanovna, jatkot hän\nmelkein ääneensä, -- jos Teidän lusikkanne varastetaan, sanon jo\nennakolta, etten tahdo ottaa kannettavakseni mitään edesvastuuta niistä.\nHa, ha, ha!\n\nHän räjähti nauruun ja kääntyi uudelleen Raskolnikovin puoleen, samalla\nosottaen emäntää ja iloiten keksinnöstään.\n\n-- Hän ei ymmärrä minua ... hän ei hituistakaan ymmärrä minua. Katsokaas\nvaan tuota pöllöä, oikeata pöllöä, oikeata pöllöä ... sarvipöllöä uusine\nnauhoineen, ha, ha, ha!\n\nHänen naurunsa keskeytti uusi yskäkohtaus, jota kesti viisi minuuttia.\nNenäliina tuli veren tahraamaksi, hiki valui suurina pisaroina hänen\notsaltaan ja puna hänen poskillaan kävi yhä huomattavammaksi. Vaijeten\nnäytti hän Raskolnikoville verta; mutta tuskin oli hän ennättänyt\ntoipua, ennenkuin hän vilkkaasti lausui:\n\n-- Hänen oli kutsuttava tuo nainen ja hänen tyttärensä ... tiedätte\nkyllä, keitä tarkotan. Se hänen olisi luonnollisesti tullut tehdä mitä\nkohteliaimmin. Mutta sen sijaan oli hän käyttäytynyt sillä tavalla että\ntuo koppava maalaistyllerö jäi tänne tulematta ja jätti vielä pyytämättä\nanteeksi sitä vain siksi, että hän on majurin leski, joka on tullut\ntänne kerjäämään eläkettä. Sellanen, joka maalaa itsensä sekä punasella\nettä valkosella, vaikka hän on jo viidenkymmenen vanha... Minä en voi\nmyöskään käsittää sitä, miksi Pietari Petrovitsh on tulematta. Mutta\nmissä on Sonja, minne hän on mennyt? Ah, tuossa hän vihdoinkin tulee!\nMissä olet ollut, Sonjaseni? Se on omituista, että olet niin vähän\ntäsmällinen isäsi hautajaispäivänä. Rodian Romanovitsh, tahdotteko olla\nhyvä ja antaa hänelle paikka vieressänne. Istuudu tähän, Sonetshka...\nSyö, mitä mielesi tekee! Ota hieman tuota keitettyä kalaa! Se on sangen\nhyvää. Nyt saat heti kakkua. Oletko myös antanut lapsille jotakin?\nPoletshka, oletteko saaneet kaikkea? No, se on hyvä. Ole nyt hyvä,\nLydia! Kolja, sinä et saa kopistella, jalkojas. Istukaa hiljaa, kuten\naristokratisten lasten tulee. Mitä sinulla on sanottavaa, Sonetshka?\n\nSonja kiiruhti lausumaan Lushinin anteeksipyynnön ja koetti puhua sangen\nkuuluvasti, että kaikki kuuntelisivat häntä. Hän käytti mitä\nkohteliaimpia ja arvokkaimpia sanoja, jotka hän itse pani Lushinin\nsuuhun. Vihdoin hän lisäsi, että Pietari Petrovitsh erikoisesti oli\npyytänyt häntä ilmasemaan, että hän pian kävisi Katerina Ivanovnan luona\nnähdäkseen, mitä hän voisi tehdä hänen tulevaisuutensa hyväksi, j.n.e.\n\nSonja tiesi, että hän tällä lailla saisi äitipuolensa rauhottumaan sekä\nettä tästä tulisi tervetullut tieto tämän loukatulle ylpeydelle.\n\nHän istuutui Raskolnikovin viereen, tervehtien nopeasti, mutta katseli\nsitten tarkkaavasti häntä. Hän tuntui olevan hajamielinen, vaikka hän\nlakkaamatta katseli Katerina Ivanovnan silmiin arvatakseen hänen\ntoivomuksensa.\n\nKummallakaan heistä ei ollut surupukua, mutta he olivat molemmat puetut\ntavallisiin tummiin vaatteisiinsa. Katerina Ivanovnalla ei ollut muita\nvaatteita kuin mitä hänellä oli yllään.\n\nSonjan tiedonanto Pietari Petrovitshista oli tehnyt hyvän vaikutuksen.\nÄitipuoli kuunteli häntä arvokkaana ja kyseli alentuvalla äänellä\nPietari Petrovitshin terveydentilaa. Sitten kuiskasi hän jotenkin\nkuuluvalla äänellä Raskolnikoville, että tosiaan olisi tuntunut\nkummalliselta, että niin rikas ja kunnioitettava mies kuin Pietari\nPetrovitsh olisi oleskellut näin \"tavattomassa\" seurassa huolimatta\nhänen myötätunnostaan heidän perhettään kohtaan ja hänen vanhasta\nystävyydestään hänen isänsä kanssa.\n\n-- Siksi olen myös Teille sangen kiitollinen, Rodion Romanovitsh,\nettette Tekään tullut syömään suolaa ja leipää luonani -- vaikkei\nminulla ollut mitään parempaa seuraa tarjota Teille. Minä olen vallan\nvarma, että vain Teidän läheinen ystävyyssuhteenne autuaaseen\nmiesvainajaani saattoi Teidät pitämään lupauksenne.\n\nHän katseli ylpeästi vieraitaan ja kysyi innokkaasti kuurolta mieheltä,\neikö hän tahtonut enempää paistia ja oliko hän juonut viiniä. Puhuteltu\nvastasi ei, eikä voinut käsittää, mitä häneltä tahdottiin, vaikka hänen\nkummallakin puolella olevat naapurinsa töykkivät häntä kylkiin. Hän\nkatseli toisesta toiseen kita ammollaan ja synnytti siten yleistä\nnaurua.\n\n-- Mokoma tolvana! Miksi hänet on tänne kutsuttu? Mutta mitä Pietari\nPetrovitshiin tulee, olen aina ollut varma siitä... jatkoi Katerina\nIvanovna kääntyen Raskolnikovin puoleen. Mutta sitten hän kääntyi äkkiä\nAmalia Lippewechselin puoleen, katseli häntä tuimasti ja jatkoi: Häntä\nei luonnollisestikaan voida verrata Teidän naistolvanoihinne, joita ei\nedes olisi tahtonut ottaa kyökkipiiakseen. Miesvainajani olisi ehkä\nliiallisesta hyväntahtosuudesta tehnyt heille sen kunnian, että olisi\nottanut heidät vastaan.\n\n-- Niin, hän piti sangen paljon ryypystä, sitä hän teki. Hän piti paljon\nmäristä tavaroista! huudahti äkkiä tuo erotettu kuormastonjohtaja\nkulautettuaan kahdennentoista ryypyn nokkaansa.\n\n-- Miesvainajallani oli todellakin se heikkous, sen tiedätte kaikki,\nlausui Katerina Ivanovna kiivaasti, mutta hän oli silti hyvä ja jalo\nmies, joka rakasti ja kunnioitti omaisiaan. Ainoa surettava seikka oli\nse, että hän niin usein pelkästä hyväntahtoisuudesta seurusteli\nyksinkertasen kansan kanssa -- josta jokuset eivät olleet hänen\nkengänpohjiensakaan arvoset. Ajatelkaahan, Rodion Romanovitsh, me\nlöysimme hänen taskustaan piparikakkutaikinasta tehdyn kukon! Vaikka hän\nolikin juovuksissa ja hämmentyneenä, ajatteli hän kuitenkin lapsia!\n\n-- Kukon? Sanoitteko kukon? kysyi kuormastonjohtaja.\n\nKaterina Ivanovna ei pitänyt häntä vastauksen arvosena. Hän vaipui\najatuksiinsa ja huokasi syvään.\n\n-- Te kai luulette kuten kaikki muutkin, että minä olin liian ankara\nhäntä kohtaan, sanoi hän Raskolnikoville. -- Minä vakuutan Teille, että\nse on erehdys. Hän kunnioitti minua ja piti korkeassa arvossa. Hän oli\nhyvä sielu. Oi, miten kipeältä minusta useinkin tuntui, kun hän istui\ntuolla nurkassa ja katseli minua! Usein teki mieleni hyväillä häntä,\nmutta silloin ajattelin aina: Jos hyväilet häntä, juo hän itsensä heti\npäihin! Vain ankaruudella voi hänet pidättää siitä.\n\n-- Niin, te olette usein temponut ja kiskonut häntä tukkapäästä, sanoi\nkuormastonjohtaja ja nielasi suihinsa uuden lasin viinaa.\n\n-- Useita aaseja ei ainoastaan auta vetää tukasta, vaan täytyy myös\npiiskata luudalla. Tällä kerralla en puhu vainajasta, lausui Katerina\nIvanovna.\n\nPunaset pilkut hänen kasvoillaan kävivät yhä näkyvämmiksi ja hänen\nrintansa huohotti. Monet läsnäolijat nauroivat ja työntelivät miestä,\njotta hän alottaisi riidan Katerina Ivanovnan kanssa.\n\n-- Mitä te oikeastaan tarkotatte? alkoi hän. -- Oletteko ajatellut, että\n-- mutta hänhän on leski, leski raukka! Minä annan hänelle anteeksi ...\nje passe! ja uusi lasi viinaa vahvisti hänen päätöstään.\n\nRaskolnikov istui hiljaa ja kuunteli vastenmielisesti heidän puhettaan.\nVain kohteliaisuuden vuoksi maistoi hän niitä ruokalajeja, joita\nKaterina Ivanovna tarjosi hänelle. Hän katseli Sonjaa tarkkaavasti.\n\nMutta tämä tuli yhä rauhattomammaksi ja huolestuneemmaksi. Hän aavisti\nmyös, ettei muistojuhla päättyisi rauhallisesti ja hän huomasi tuskalla\nkiihottuneen ilmeen Katerina Ivanovnan kasvoilla. Hän tiesi, että hän\nitse oli suurimpana syynä molempain vierasten naisten poisjäämiseen.\n\nAmalia Ivanovna oli kertonut, että vanhempi nainen oli loukkaantunut ja\nkysynyt: \"Miten voisin minä antaa tyttäreni istua tuon mamselin\nvieressä?\" Sonja aavisti, että äitipuoli oli selvillä siitä. Loukkaus\nSonjaa kohtaan merkitsi Katerina Ivanovnalle enemmän kuin pukkaus häntä\nitseään kohtaan, enemmän kuin loukkaus lapsia kohtaan, niin, hänen omaa\nisäänsä kohtaan, ja hän tiesi, ettei Katerina Ivanovna ennen\nrauhoittuisi \"ennenkuin oli näyttänyt näille naikkosille, etteivät he\nolleet kylliksi hyviä olemaan hänen isänsä kyökkipiikoja\".\n\nToisessa päässä pöytää johtui erään vieraan mieleen lähettää Sonjalle\nlautanen, jossa oli kaksi leivänsirpaleista muodostettua sydäntä nuolen\nlävistämänä. Heti joutui Katerina Ivanovna suunniltaan ja sanoi sangen\nkuuluvasti, että se, jolta lahja tuli, oli \"juopunut aasi\".\n\nAmalia Lippewechsel päätti antaa keskustelulle toisen suunnan ja alkoi\nsentähden murteellisella venäjällä kertoa pitkää ja tyhmää juttua, mutta\nhänet keskeytti Katerina Ivanovna, joka teki sen huomautuksen, että\nhänen vast'edes tulisi välttää venäläisten juttujen kertomista. Toinen\nluonnollisesti loukkaantui ja voi vaivoin hillitä itsensä.\n\n-- Ei, kuulkaas tuota vanhaa pöllöä! Miten hän raatelee kieltä, sanoi\nKaterina Ivanovna Raskolnikoville. Oletteko koskaan kuullut tuon\ntapaista lorua? Kaikki nämä Pietarin ulkomaalaiset, etenkin saksalaiset,\novat paljon tyhmemmät kuin me muut. Ettekö Tekin ole huomannut sitä? Äh,\nsitä urveloa! Hän luulee kertoneensa jostakin sangen hienosta,\nliikuttavasta jutusta, eikä aavista, miten tyhmä se oli. Minun\nmielestäni on tuo juopunut kuormastonjohtaja paljon viisaampi kuin tuo\nurvelo! Edellisestä voi toki nähdä, että hän on irstas veikko ja että\nhän on juomalla menettänyt kaiken järkensä. Jälkimäinen taas tekeytyy\nniin järkeväksi, niin vakavaksi ... katsokaa vain häntä, miten hän\ntuijottaa eteensä. Hän on ilkeä, hän on ilkeä, ha, ha, ha!\n\nKaterina Ivanovna nauroi, kunnes uusi yskäkohtaus alkoi häntä kiusata.\nHänen ilosuuttaan jatkui nyt keskeytymättä.\n\nHän kertoi, että hän odotetulla eläkkeellään avaisi kotiseudulleen, T:n\nkaupungissa, oppikoulun nuoria aatelisneitoja varten. Hän ilmotti\nRaskolnikoville tämän uutuuden ja koristi sitä useilla ihastuttavilla\nyksityiskohdilla. Tässä tuli mitä käsittämättömimmällä tavalla ilmoille\ndiplomi, josta Marmeladov jo oli puhunut ollessaan kapakassa\nRaskolnikovin kanssa. Tämä diplomi tulisi nyt todistamaan Katerina\nIvanovnan oikeutta perustaa oppikoulua.\n\nMutta alkuperäsesti oli hänen tarkotuksensa ollut näyttää sitä noille\nmolemmille naikkosille, selvästi ja ilmeisesti osottaakseen, että hän\noli ylhäinen nainen.\n\nVoipa melkein sanoa, että hän polveutui aristokratisesta perheestä...\nEverstin tytär hän oli ja joka tapauksessa parempi kuin useat\nseikkailijattaret, joita nyt tapasi kaikkialla.\n\nDiplomi kiersi kädestä käteen ja Katerina Ivanovna iloitsi siitä, sillä\nsiinä oli todellakin, että hän oli tosiaan ritarimerkin saaneen\nhovineuvoksen tytär sekä että hän nähtävästi oli yhtä kuin everstin\ntytär.\n\nPäästyään kerran alkuun, alkoi hän kuvata sitä loistavaa elämää, jota\nhän tulisi viettämään T:ssä, kertoi opettajista, joita aikoi hankkia ja\neräästä kunnianarvosesta ukosta, ranskalaisesta Mangotista, joka oli\nopettanut häntä itseään hänen kouluaikanaan ja joka nyt oli asettunut\nlepäämään T:ssä, ja joka otaksuttavasti suostuisi halvasta hinnasta\nantamaan oppitunteja.\n\nVihdoin johtui puhe Sonjaan, \"joka muuttaisi T:hen Katarina Ivanovnan\nkanssa ja auttaisi häntä neuvoilla ja töillä\".\n\nTätä lausuttaessa kuului pöydän toisesta päästä röhönaurua. Katerina\nIvanovna rankaisi tätä sopimatonta naurua hiljasella ylenkatseella,\nmutta korotti kuitenkin äänensä ja kertoi Sofia Semjonovnan oivallisista\nominaisuuksista, hänen kainoudestaan, kärsivällisyydestään,\nepäitsekkyydestään ja sielun jaloudestaan. Sillä välin taputti hän\nSonjaa poskelle ja suuteli häntä sydämellisesti. Tyttö tuli\nveripunaseksi ja äitipuoli alkoi aivan odottamatta itkeä, mutta pyysi\nheti anteeksi ja sanoi olevansa heikkohermonen houkkio sekä että nyt oli\naika tarjoilla teetä, koska kaikki olivat lopettaneet syönnin.\n\nMutta nyt oli tullut Amalia Ivanovnan vuoro. Hän tunsi olevansa suuresti\nloukattu siitä, ettei hänellä ollut mitään osuutta keskustelussa sekä\nsiitä, ettei kukaan kuullut häntä. Hän käytti sen vuoksi tilaisuutta\nhyväkseen tehdäkseen viimeisen yrityksen.\n\nEnsin teki hän huolestuneena tuon tärkeän ja syvämielisen huomautuksen,\nettä tulevassa opistossa merkitsi paljon se, että nuorten neitien\npuhtaita liinavaatteita tarkoin pidettiin silmällä sekä että sentähden\noli välttämätöntä antaa jonkun luotettavan naisen hoitaa vaatekaappia.\nToiseksi oli nuoria neitosia estettävä lukemasta romaaneja öisin.\n\nKaterina Ivanovna, joka nyt oli vallan väsynyt ja uupunut, keskeytti\nhänen puheensa sanoen, ettei hän ymmärtänyt mitä hän puhui, sekä että\nliinakaapin huolenpito oli taloudenhoitajattaren asia, eikä suinkaan\naristokratisen opetuslaitoksen johtajattaren. Mitä romanin lukemiseen\ntuli, oli tämä huomautus niin sopimaton, että hänen oli pyydettävä\npuhujaa vaikenemaan.\n\nAmalia Lippewechsel tuli punaseksi kuin keitetty rapu ja vastasi, että\nhän oli tarkottanut hyvää ja että hän toivotti hänelle kaikkea\nmahdollista menestystä, mutta että hän jo kauvan oli ollut velkaa\nhänelle vuokran.\n\nKaterina Ivanovna vastasi heti, että hän valehteli toivottaessaan\nhänelle kaikkea mahdollista menestystä, sillä vielä eilen, kun autuaasti\nnukahtanut vielä oli ruumiina tässä, oli hän vaatinut häneltä vuokraa.\nTähän antoi Amalia Ivanovna suoran vastauksen, että hän oli kutsunut nuo\njo mainitut naiset, mutta että nämä eivät tahtoneet tulla syystä että he\nolivat hienoja naisia sekä etteivät hienot naiset käy naisten luona,\njotka eivät ole mitään hienoja naisia. Katerina Ivanovna selitti nyt\nkatsantokantansa lausumalla, että koska hän Amalia Ivanovna imisä, ei\nhän ollenkaan voinut arvostella, mitä hienous merkitsi.\n\nMolempain naisten keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi. Uhkauksia lenteli\nedes ja takaisin ja vihdoin nousi Amalia Lippewechsel paikaltaan ja\nalkoi koota hopealusikoita. Skandali laajeni yhä, ja lapset alkoivat\nitkeä. Sonja koetti turhaan rauhottaa Katerina Ivanovnaa.\n\nViime mainittu oli juuri aikeissa tempasta myssyn vihamiehensä päästä --\nkun ovi samalla hetkellä aukeni ja Lushin näyttäysi kynnyksellä. Hän\nkatseli seuraa ankarin ja tutkivin silmäyksin.\n\nKaterina Ivanovna juoksi heti häntä vastaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Pietari Petrovitsh, olkaa hyvä ja suojelkaa minua! huudahti hän. --\nSanokaa tälle tyhmälle olennolle, ettei hän saa moisella tavalla\nkohdella hienoa naista, joka on joutunut onnettomuuteen, muuten kai on\nmaailmassa kyllä oikeutta... Minä menisin itse suoraan kenralikuvernörin\nluo. Hän tuossa on kutsuttava edesvastuuseen... Ajatelkaa isäni\ntuttavuutta, suojelkaa isättömiä...\n\n-- Minulla ei koskaan ole ollut kunniaa tuntea Teidän isäänne, minkä\nsangen hyvin tiedätte, eikä minullakaan ole pienintäkään halua sekoittua\nlakkaamattomiin riitoihinne Amalia Ivanovnan kanssa. Minä tulen omissa\nasioissani ja haluan heti saada selityksen tytärpuoleltanne, Sofia ...\nIvanovnalta ... sehän hänen nimensä on. Suokaa minun sentähden astua\nsisään!\n\nKaterina Ivanovna seisoi kuin salaman iskemänä. Hän ei voinut käsittää,\nettä Lushin voisi kieltää sitä vieraanvaraisuutta, jota hänen isänsä oli\nosottanut hänelle. Itse keksittyään tämän sadun, uskoi hän täysin\nsiihen. Pietari Petrovitshin kuiva, asiallinen ääni, jolla vielä oli\nhalveksiva ja uhkaava vivahdus, pelästytti häntä.\n\nKaikki muut olivat vaijenneet. Pietari Petrovitshista saattoi nähdä,\nettä se oli tärkeä syy, joka saanut hänet tulemaan moiseen roskaseuraan\nja että jotakin tärkeätä oli varmasti tapahtuva.\n\nRaskolnikov, joka seisoi Sonjan vieressä, jätti paikkansa Pietari\nPetrovitshille, mutta tämä ei ollut häntä tuntevinaan. Pari sekuntia sen\njälkeen näyttäytyi Lebesjatnikov. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja\nnäytti sekä kummastuneelta että uteliaalta. Näytti siltä kuin ei hän\npitkään aikaan olisi voinut käsittää, mitä tapahtui.\n\n-- Pyydän anteeksi, että häiritsen, mutta minä tulen tärkeän asian\njohdosta ja minua ilahuttaa, että todistaja on saapuvilla, sanoi Pietari\nPetrovitsh. -- Minä pyydän Teitä, Amalia Lippewechsel, talon emäntänä\nkuuntelemaan keskusteluani Sofia Semjonovnan kanssa. Sofia Semjonovna,\njatkoi hän kääntyen kummastuneen ja pelästyneen Sonjan puoleen, -- eräs\nsadan ruplan seteli on kadonnut pöydältäni ystäväni Lebesjatnikovin\nhuoneessa heti teidän pois mentyänne. Jos Teillä jotenkin on tietoa\nsiitä ja voitte sanoa sen meille, missä se on, vakuutan kunniasanallani,\nja kaikki läsnäolevat voivat todistaa sanani, että asia saa vaipua\nunhoon. Mutta ellen saa mitään selitystä, on minun ryhdyttävä muihin\ntoimenpiteisiin -- ja silloin saatte itse vastata seurauksista.\n\nKiusallinen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Itkevät lapsetkin\npysyivätkin liikkumattomina. Sonja tuijotti kuolonkalpeena Lushiniin,\nsaamatta sanaakaan suustaan. Hän ei tuntunut ymmärtäneen edellisen\npuhetta. Joitakin hetkiä kului.\n\n-- No, miten on asian laita? kysyi Lushin katsellen merkitsevästi\nhäneen.\n\n-- Minä en tiedä... Minä en tiedä mitään siitä asiasta, vastasi Sonja\nvihdoin heikolla äänellä.\n\n-- Tosiaanko? Te ette siis tiedä mitään? kysyi Lushin valjeten sitten\njoksikin hetkeksi. -- Ajatelkaa asiaa, mamseli, ajatelkaa, sanoi hän\nankaralla äänellä. -- Vielä tahdon antaa Teille miettimisen aikaa. Mutta\nmuistakaa sanani! Ellen olisi täysin varma asiastani, en olisi suuren\nkokemukseni perusteella rohjennut esittää moista syytöstä Teitä vastaan.\nSillä sellasesta julkisesta, mutta väärästä syytöksestä olisi itseni\nvastattava, sen tiedän. Aikasin tänä aamuna vaihdoin joitakin viiden\nprosentin arvopapereja kolmen tuhannen ruplan arvosta. Kotiin tultuani\nlaskin ... Andrei Semjonovitsh on todistajana siihen ... rahat.\nLaskettuani tuhat ruplaa, kätkin ne lompakkooni, jonka panin takkini\nsivutaskuun. Pöydällä oli viisisataa ruplaa, joiden joukossa oli kolme\nsadan ruplan seteliä. Tällä hetkellä tulitte Te luokseni ... omasta\nkehotuksestani ... ja koko ajan olitte ilmeisesti liikutettu, niin että\nkolme kertaa nousittekin lähteäksenne, vaikkei keskustelu ollut\nlopussakaan. Andrei Semjonovitsh voi todistaa, että puhun totta.\nTietysti ette tahdo, mamseli, kieltää, että minä kutsutin Teidät\nneuvottelemaan äitipuolenne onnettomasta ja auttamattomasta asemasta. Te\nkiititte minua ja puhkesittepa itkuunkin. (Minä kerron kaiken tämän\nkuten se tapahtui, ensiksi siitä syystä, että tahdon sen palauttaa\nmuistiinne, ja toiseksi, koska tahdon todistaa Teille, ettei pieninkään\nyksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta.) Sitten otin kymmenen ruplan\nsetelin ja lahjoitin sen avuksi omaisillenne. Kaiken tämän näki Andrei\nSemjonovitsh. Sitten saatoin Teidät ovelle ja Te olitte edelleen\nliikutettu ja hämmästynyt. Jäätyäni yksin Andrei Semjonovitshin kanssa\nja keskusteltuani hänen kanssaan noin kymmenen minuttia, meni hän myös\ntiehensä ja minä käännyin uudestaan pöydän ääreen pannakseni jälelle\njääneet rahat sopivaan paikkaan. Suureksi kummastuksekseni kaipasin heti\nyhtä sadan ruplan seteliä. Olkaa nyt hyvä ja ajatelkaa asiaa... Minun on\nvallan mahdotonta epäillä Andrei Semjonovitshiä ja minä todella häpeän\nasettaa hänen nimeään tämän asian yhteyteen. Väärin en voinut laskea,\nsillä vain hetkeä ennen Teidän tuloanne olin lopettanut tilini ja\nhavainnut summan oikeaksi. Tunnustakaa itse, enkö minä Teidän\nlähtökiireenne, hämmennyksenne, sen seikan, että Te pitkän aikaa piditte\nkäsiänne pöydällä, Teidän yhteiskunnallisen asemanne ja siihen\nliittyvien tapojenne johdosta --tunnustakaa, että olen melkeinpä ollut\npakotettu epäilemään Teitä, vaikkakin vasten tahtoani ja vilpittömällä\nsurulla! Tämä epäluulo on tosin loukkaava ... mutta vallan varmasti\noikeutettu? Minä siis toistan vielä kerran, että varmasti\nvakaumuksestani huolimatta täysin ymmärrän, että itse joudun vaaraan\nsyytökseni johdosta. Mutta Te näette, etten ole voinut jättää\nesiintymättä Teitä vastaan, ja minäpä sanon miksi. Se on vain Teidän\nmustan kiittämättömyytenne johdosta!... Miettikää itse! Minä pyydän\nTeitä tulemaan luokseni köyhien omaistenne eduksi, minä lahjotan Teille\nolosuhteitani vastaavan kymmenen ruplan avun, ja Te palkitsette heti\nminun hyvyyteni moisella menettelyllä. Moinen menettely ansaitsee\noikasua. Miettikää, mitä teette! Minä pyydän Teiltä sitä tosiystävänä,\nsillä parempaa ystävää ei Teillä ole tällä hetkellä. Päinvastaisessa\ntapauksessa olen järkähtämätön!... No, miten on asian laita?\n\n-- Minä en ole ottanut mitään Teiltä, kuiskasi Sonja kauhean tuskan\nvaltaamana. Te annoitte minulle kymmenen ruplaa... Kas siinä, ottakaa ne\ntakasin!\n\nSonja otti esiin nenäliinan, etsi kulman, avasi sen ja veti esiin\nsetelin, jonka hän jätti Lushinille.\n\n-- Te ette siis tahdo tunnustaa, että olette ottanut sadan ruplan\nsetelin? sanoi hän uhaten, tahtomatta ottaa vastaan seteliä.\n\nSonja katseli ympärilleen. Kaikki katselivat häntä ankarin, pilkallisin\nkatsein. Hän katsoi Raskolnikoviin... Tämä seisoi nojaten seinää\nvastaan, hänen kätensä, olivat ristissä rinnalla ja hänen silmänsä\nsalamoivat.\n\n-- Ah, Jumalani! lausui Sonja\n\n-- Amalia Ivanovna, Teidän on lähetettävä noutamaan polisia, ja minä\npyydän Teitä sentähden lähettämään sanan portinvartijalle, sanoi Lushin\nmatalalla ja ystävällisellä äänellä.\n\n-- Armelias Jumala, kyllä minä sitä arvelin, että hänestä tulisi varas!\nJa Amalia Ivanovna löi kätensä yhteen.\n\n-- Ah... Te aavistitte sitä? kysyi Lushin. -- Teillä on siis ollut syytä\nepäillä häntä? Minä pyydän Teitä, arvosa Amalia Ivanovna, ajatelkaa\nsanojanne, jotka sitä paitsi ovat lausutut todistajain läsnäollessa!\n\nKaikki alkoivat nyt liikkua ja kaikki alkoivat puhua.\n\nNyt tuli Katerina Ivanovna äkkiä tajuihinsa ja hyökkäsi Lushinin\nkimppuun.\n\n-- Syytättekö häntä varkaudesta? Sanotteko, että Sonja on varas? Oi, Te\nolette konna!\n\nJa hän juoksi Sonjan luo ja oli melkein kuristaa hänet laihoilla\nkäsillään.\n\n-- Sonja, miten olet voinut alentua ottamaan häneltä kymmentä ruplaa!\nAnna ne heti minulle ... kas siinä...!\n\nHän tempasi setelin Sonjan kädestä, rypisti sen kasaan ja heitti suoraan\nLushinia päin silmiä. Se sattui tämän silmään ja putosi sitten\nlattialle. Amalia Lippewechsel kiiruhti ottamaan sitä ylös. Lushin\nsuuttui.\n\n-- Päästäkää minut rauhaan tuosta hullusta akasta! huudahti hän.\n\nOvessa näkyi Lebesjatnikovin vieressä kolme uutta naamaa ja niiden\njoukossa nuo kaksi vierasta naista.\n\n-- Olenko minä hullu ... hullu sanotte Te? Sinä tomppeli! huudahti\nKaterina Ivanovna. -- Sinä hullu olet! Sanotteko että Sonja on ottanut\nsinulta rahaa? Luuletteko Sonjaa varkaaksi? Hän mieluummin antaisi\nsinulle lahjan kuin ottaisi mitään sinulta. Oletteko koskaan nähneet\nmoista narria? -- Katerina Ivanovna räjähti hysteriseen nauruun ja\nosotti Lushinia. -- Ja sinäkin syytät häntä varkaaksi, jatkoi hän\nkääntyen emännän puoleen. -- Senkin lunttu syytät häntä varkaudesta. Äh,\nsinä katala preussilainen kana krinoliinissasi! oh!... Te...! Te...!\nEihän hän ole ollut huoneesta poissa, vaan istuutui heti Rodion\nRomanovitshin viereen. Tutkikaa vain häntä! Ellei hän ole ollut ulkona,\non hänellä tietysti rahat mukanaan. Etsikää vain! Mutta ellet löydä\nniitä, niin varo itseäsi! Etsi ... etsi ... etsi toki niitä! Minä menen\njo tänään keisarin luo, armeliaan keisarin, ja heittäydyn hänen\njalkoihinsa. \"Minä olen isätön ja äiditön ... he kyllä päästävät minut\nhänen luokseen. Sinä kai ajattelet, etten minä pääse sisään! Mutta siinä\nerehdyt. Minä tunkeudun hänen luokseen, suoraan hänen luokseen... Sinä\ntoivoit, että minä pelästyisin. Mutta minä olen paljoa rohkeampi. Minun\nkanssani et pitkälle pääse. Etsi vain, etsi!\"\n\nJa Katerina Ivanovna veti raivoissaan Lushinin Sonjan luo.\n\n-- Minä olen valmis ottamaan niskoilleni kaiken edesvastuun ... mutta\nolkaa sitten hiljaa, olkaa hiljaa! Minähän olen nähnyt, että Te olette\nrohkea! Mutta mitä on tehtävä? mutisi Lushin. -- Sen täytyy tapahtua\npolisin läsnäollessa ... vaikka tässä on kyllä tarpeeksi todistajia.\nMinä olen valmis ... mutta miehelle se ei tosiaankaan sovi... Ehkä\ntahtoo Amalia Lippewechsel auttaa minua?... Mutta mitä on tässä tehtävä?\n\n-- Niin, tulkoon, kuka tahtoo! Tutkikoon häntä, kellä on halua! huudahti\nKaterina Ivanovna. -- Sonja käännä taskusi nurin! Katso nyt! Katso, sinä\nkonna ... tyhjä! Kas, tässä toinen tasku! Näettekö ... tyhjä!\n\nKaterina Ivanovnan kääntäessä oikeata taskua, lensi sieltä äkkiä pieni\npaperi ja putosi Lushinin jalkoihin. Kaikki olivat nähneet sen ja useita\nhuudahduksia kuului.\n\nPietari Petrovitsh kumartui, otti paperin kahdella sormella lattialta ja\nlevitti sen kaikkien nähtäväksi. Se oli kolmasti taitettu sadan ruplan\nseteli. Pietari Petrovitsh nosti sen ilmaan, niin että kaikki saattoivat\nnähdä sen.\n\n-- Rosvo! Pois talostani! Polisia, polisia! Siperiaan on hän vietävä!\nhuusi Amalia Lippewechsel.\n\nKaikilta tahoilta kuului huutoja. Raskolnikov vaikeni, muttei ottanut\nsilmiään Sonjasta. Tämä seisoi vielä melkein tiedotonna paikallaan.\nMutta äkkiä syöksähti veri hänen päähänsä, hän huudahti äänekkäästi ja\nkätki kasvot käsiinsä.\n\n-- Ei ... minä en ole sitä tehnyt!... Minä en ole sitä tehnyt! Minä en\ntiedä siitä mitään! huudahti hän sydäntä vihlovalla äänellä ja syöksyi\näitipuolen luo, joka painoi häntä voimakkaasti ja suojelevasti rintaansa\nvasten.\n\n-- Sonja, Sonja, minä en usko sitä ... minä en usko sitä! huudahti\nKaterina Ivanovna suudellen sydämellisesti hänen kasvojaan ja käsiään.\n-- Sinäkö olisit tehnyt jotakin sellasta! Miten ihmiset ovat tyhmiä! Te\nette tiedä, että hänellä on sydän kultaa! Hänkö ottaisi jotakin ... hän!\nEnnenkuin tekisi syntiä, antaisi hän pois viimeisen hameensa. Sellanen\nhän on! Hän on myynyt itsensä lasteni tähden, jotteivät ne kuolisi\nnälkään... Voi, vainaja! Näetkö ... tämä on sinun muistojuhlasi! Suojele\ntoki, hyvä Jumala, häntä ... miksi seisotte kaikki siinä? Rodion\nRomanovitsh, miksi ette suojele häntä? Uskotteko Tekin, että se on\ntotta? Te ette kaikki ole yhteensä sen arvoset kuin Sonjan pikkusormi.\nJumalani, Jumalani, suojele ainakin sinä häntä!\n\nKaterina Ivanovnan rauhan huuto oli tehnyt syvän vaikutuksen\nläsnäolijoihin. Hänen laihtuneissa, tuskan vääristämässä kasvoissa, oli\nniin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimystä kirjotettuna, hänen\nkuivilla huulillaan näkyi vielä veren jälkiä, jotka yskäkohtaus oli\ntuonut siihen, hänen rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksiä, jotka\nmuistuttivat lapsen vaikerrusta, hänen luottava, epätoivoinen\nrukouksensa suojeluksesta, kaikki herätti enimmän juopuneitten sääliä.\nPietari Petrovitsh kiiruhti lohduttamaan häntä.\n\n-- Rouvaseni, eihän asia koske Teitä ollenkaan, sanoi hän hänelle! --\nKukaan ei tahdo syyttää Teitä siitä, että Teillä olisi huonot\ntarkotukset. Minä olen kaikesta sydämestäni altis valittamaan sitä, jos\nköyhyys on houkutellut Sofia Semjonovnan ottamaan tämän askeleen. Mutta\nmiksei mamseli tahtonut tunnustaa sitä? Pelkäsittekö sitä häpeää, joka\noli teitä kohtaava? Oliko se tosiaan ensi yritys? Oliko se vain erehdys?\nMinä ymmärrän Teidät, ymmärrän sangen hyvin... Miksi teitte sellasta?\nHerrani, jatkoi hän kääntyen muitten puoleen. Säälistä ja ...\narmeliaisuudesta olen taipuva antamaan anteeksi, vaikka minua onkin\npersonallisesti loukattu. Olkoon tämä teille, mamseli, varotus\ntulevaisuutta varten! Muun jätän unohtuksiin.\n\nPietari Petrovitsh katsoi syrjäsilmällä Raskolnikovia, ja heidän\nsilmänsä yhtyivät. Raskolnikovin liekehtivät silmäykset uhkasivat\nmuuttaa hänet tuhaksi.\n\nSillä välin kun kaikki tämä tapahtui, ei Katerina Ivanovna tuntunut\nkuulevan mitään; hän syleili ja suuteli Sonjaa aivan kuin hullu, lapset\ntunkeutuivat hänen ympärilleen joka suunnalta, ja Poletshka itki\nkiihkeästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, ja nojasi\nkyynelten peittämiä kasvoja Sonjan olkapäihin.\n\n-- Niin katalaa! kuului ääni ovelta.\n\nPietari Petrovitsh katsoi nopeasti sinne.\n\n-- Niin viheliäistä! huudahti Lebesjatnikov katsoen häntä suoraan\nsilmiin.\n\nPietari Petrovitsh vavahti. Kaikki huomasivat sen. Lebesjatnikov astui\nhuoneeseen.\n\n-- Ja Te rohkenette vielä kutsua minua todistajaksenne? sanoi hän\nläheten Lushinia.\n\n-- Mitä tämä merkitsee, Andrei Semjonovitsh? Mistä Te puhutte? mutisi\nLushin.\n\n-- Te olette -- panettelija, sitä tarkotan, sanoi Lebesjatnikov\nkatkeroittuneena ja katsellen häntä ankarasti likinäköisillä silmillään.\nHän oli suunniltaan.\n\nRaskolnikov lävisti hänet katseillaan ja kuunteli himokkaasti joka\nsanaa. Uusi vaitiolo syntyi. Pietari Petrovitsh oli suuresti\nhämmästynyt, etenkin ensi hetkenä.\n\n-- Sitäkö Te tarkotatte? kysyi hän änkyttäen. -- Oletteko menettänyt\njärkenne?\n\n-- Minä olen täysin järjissäni, mutta Te -- Te olette konna! Minä olen\nkuullut kaikki, olen parhaani mukaan koettanut ymmärtää kaikkea, mutta\ntällä hetkellä en voi täysin ymmärtää menettelynne tarkotusta... Miksi\nolette aiheuttaneet kaiken tämän?... Minä en ymmärrä sitä. Minä en\ntosiaan sitä ymmärrä.\n\n-- Mitä olen tehnyt? Lopettakaa jo arvotusten jutteleminen! Olette ehkä\njuonut liiaksi.\n\n-- Te olette ehkä juonut liiaksi, vaan en minä. Minä en koskaan juo\nitseäni juovuksiin, sillä se olisi periaatteitani vastaan. Kuulkaa\nsanani!... _Hän on itse omin käsin_ antanut sadan ruplan Sofia\nSemjonovnalle ... minä näin sen, minä vannon, että se on totta! Hän on\nitse antanut hänelle rahaa, toisti Lebesjatnikov.\n\n-- Te olette varmaan tullut hulluksi ... hävytön kukonpoika! huudahti\nLushin. -- Hänhän on itse omassa personassaan Teidän edessänne. Hänhän\nitse vakuutti joku minutti takaperin, ettei hän ollut saanut minulta\nenempää kuin tuon kymmenen ruplaa. Tällälailla olisin antanut hänelle\nenemmän?\n\n-- Minä näin sen ... _minä näin sen!_ huudahti Lebesjatnikov. --Vaikkei\nvala olekkaan sopusoinnussa periaatteeni kanssa, olen kuitenkin valmis\ntekemään tuomioistuimen edessä -- sillä minä näin, miten Te salasesti\npistitte setelin hänen taskuunsa. Minä olin sellanen narri, että uskoin\nTeidän tällä lailla tahtovan osottaa armeliaisuuttanne hänelle. Hänen\nsanoessaan hyvästiä ja Teidän seisoessanne hänen vieressä ovessa\npistitte Te vasemmalla kädellä setelin hänen taskuunsa. Minä näin sen.\n\nLushin oli kalvennut.\n\n-- Miten uskallatte väittää jotakin sellasta! huudahti hän julkeasti. --\nMiten Te voitte nähdä setelin, seisoessanne ikkunan ääressä? Te olette\nuneksinut. Ja sitä paitsi olette likinäköinen. Te houritte!\n\n-- En. Vaikka seisoin jotenkin kaukana, näin kuitenkin kaikki. Ikkunan\nluona oli minun tosin vaikeata erottaa seteliä ... se on totta ... mutta\nminä tiedän, että se oli sadan ruplan seteli. Sillä antaessanne kymmenen\nruplaa Sofia Semjonovnalle näin selvästi, että Te heti sen jälkeen\notitte sataruplasen pöydältä... Minä seisoin vallan vieressä ja minussa\nsyntyi aavistus, joka aikaan sai sen, etten unohtanut Teidän pitävän\nseteliä kourassanne. Te taitoitte sen ja salasitte koko ajan suletussa\nkädessänne. Sitten en enää ajatellut sitä, ennenkuin muutitte sen\noikeasta kädestänne vasempaan, jolloin olitte kadottaa sen. Silloin\najattelin vielä kerran, että ajattelitte tehdä hänelle hyvän työn hänen\nitsensä tietämättä. Voitte kuvitella mielessänne, miten vakoilin Teitä,\nja minä näin selvästi, miten Teidän onnistui kätkeä seteli hänen\ntaskuunsa. Minä näin sen selvästi, sen vannon!\n\nLebesjatnikovin vaijettua kuului useita katkeroita huudahduksia. Kaikki\nsaapuvilla olijat tunkeusivat Pietari Petrovitshin ympärille. Katerina\nIvanovna hyökkäsi Lebesjatnikovia kohti.\n\n-- Andrei Semjonovitsh! Minä olen epäillyt Teitä! Suojelkaa meitä! Te\nolette ainoa, joka on asettanut häntä puolustamaan! Hänhän on isätön!\nJumala on lähettänyt Teidät tänne! Andrei Semjonovitsh, pelastajani,\nisäni!\n\nJa Katerina Ivanovna heittäytyi polvilleen hänen eteensä tietämättä mitä\nhän teki.\n\n-- Lorua! huusi Lushin suunniltaan raivosta. -- Te puhutte pelkkiä\nhullutuksia! Minä unohdin ... muistin ... unohdin. Mitä se merkitsee?\nOlisinko minä tarkotuksella kätkenyt setelin hänen taskuunsa? Missä\ntarkotuksessa olisin sen tehnyt? Mitä yhteistä on minulla tämän...\n\n-- Niin ... sitä minä en voi ymmärtää. Mutta mitä olen puhunut, on\nsuoraa totuutta, se on varmaa! Minä olen niin vakautettu puhumani\ntotuudesta... Te kurja konna ... että minä vielä selvästi muistan, että\nse kysymys tunkeutui mieleeni ... juuri silloin kun tartuin käteenne ja\nkiitin Teitä. Miksi pisti hän salasesti setelin hänen taskuunsa?\najattelin minä ... se on, miksi juuri salasesti? Oliko se sentähden,\nettä Te tunnette mielipiteeni ja tiedätte, että minä olen kaiken\nyksityisen hyvän tekeväisyyden vastustaja, siksi ettei se auta pahan\nvähentymistä. No, sitten ajattelin minä, että Te ajattelitte antaa pois\nniin suurta summaa minua nähdessäni. Sitten ajattelin, että Te ehkä\ntahdoitte valmistaa hänelle yllätyksen, että hän kummastuisi, kun hän\naavistamatta löytäisi setelin taskustaan. (Sillä onhan hyväntekijöitä,\njotka pitävät moisesta hyvien tekojensa höystämistavasta.) Sitten johtui\nmieleeni, että ehkä Teidän tarkotuksenne oli asettaa hänet koetteille.\nSe on, että tahdoitte nähdä, tulisiko hän kiittämään Teitä, kun\nlöytäisi rahat. Myös, että Te ehkä tahdoitte välttää kaikkia\nkiitollisuusvakuutuksia ja että ... miten se nyt onkaan ... oikea käsi\nälköön tietäkö j.n.e. ... tai jotakin siihen tapaan... Monet ajatukset\nristeilivät päässäni, niin että minä päätin lähemmin ajatella asiaa,\nmutta minä pidin sitä ennenaikaisena sanoa Teille, että tunsin\nsalaisuutenne. Mutta sitten johtui mieleeni, että Sofia Semjonovna\nmahdollisesti voisi kadottaa rahan ennenkuin tietäisi, että hänellä oli\nse; ja se oli syynä siihen, miksi tulin tänne. Minä aijoin kutsua hänet\nulos ja kertoa hänelle, että Te olitte pistänyt sataruplasen hänen\ntaskuunsa. Mutta ensin menin Kobuljatnikovin naisten luo jättääkseni\nheille erään kirjan, \"Positivisen metodin yleiset tulokset\", ja\nerityisesti suositellakseni Pideritshin tutkielmaa ... Wagnerin myös.\nSitten tulin tänne ja kuulin koko jutun. Olisiko minulla ollut kaikkia\nnäitä ajatuksia, olisinko esittänyt kaikkia näitä mietelmiä, ellen\ntosiaan olisi nähnyt, että Te pistitte sadan ruplan setelin hänen\ntaskuunsa?\n\nAndrei Semjonovitshin lopetettua sanarikas selityksensä sen logilliseen\njohtopäätelmään, oli hän niin väsynyt, että otsa valui hikeä. Hän ei,\nikävä kyllä, kyennyt kunnollisesti lausumaan ajatuksiaan venäjäksi, eikä\nhän osannut mitään muuta kieltä, josta oli seurauksena, että hän tunsi\nitsensä sangen väsyneeksi. Siitä huolimatta teki hänen esityksensä\ntavattoman vaikutuksen. Hän oli puhunut sellasella ponnella, sellasella\nvakaumuksella, että kaikki uskoivat häntä. Pietari Petrovitsh huomasi,\nettä hänen asiansa oli huonolla tolalla.\n\n-- Mitä se minuun kuuluu, että Teillä on ollut jotakin tyhmiä ajatuksia?\nNe eivät todista mitään! huudahti hän. -- Te olette ehkä uneksinut\nkaikki. Minä sanon Teille, herrani, että Te valehtelette! Te\nvalehtelette ja panettelette vahingoittaaksenne minua, sillä teitä\nsuututtaa se, kun en tahdo liittyä ateistisiin oppeihinne ... siinä koko\njuttu!\n\nMutta tämä pako ei auttanut Pietari Petrovitshia. Kuului yleistä\nmurinaa.\n\n-- Vai tarkotat sinä sitä! huudahti Lebesjatnikov. -- Kutsukaa polisi\ntänne, jos tahdotte, mutta minä teen valan sille, että puhun totta.\nKuitenkaan en voi ymmärtää tarkotustanne. Ah, sinä katala lurjus!\n\n-- Sen tarkotuksen, joka on tämän katalan teon takana, voin _minä_\nselittää ja, jos tarvitaan, teen valan sille, sanoi vihdoin Raskolnikov\nastuen esiin.\n\nHänen muotonsa oli levollinen ja kaikki ymmärsivät, että arvotus nyt\ntulisi ratkastuksi.\n\n-- Minä ymmärrän kaikki sangen hyvin, jatkoi Raskolnikov kääntyen\nLebesjatnikovin puoleen. -- Minä aavistin jo alusta saakka, että\nkysymyksessä oli konnanteko. Minä aavistin sitä muutamien omituisten\nasianhaarojen vuoksi, jotka minä yksistään tunnen ja jotka heti tahdon\nilmoittaa. Sillä nämä asianhaarat selittävät koko asian. Mutta Te,\nAndrei Semjonovitsh, olette sanoillanne ilmaissut minulle kaikki. Minä\npyydän, että kaikki läsnäolijat tarkkaisivat sanojani. Tämä herra, sanoi\nhän osottaen Lushinia, -- kosi äskettäin erästä nuorta tyttöä, sisartani\nAvdotja Romanovna Raskolnikovnaa. Mutta meistä tuli jo ensi\nkohtauksessamme vihamiehet ja minä ajoin hänet ulos. Kaksi todistajaa\nvoi todistaa sanani. Tämä mies on sangen ilkeä. Toissa päivänä en vielä\ntiennyt, että hän asui Teidän luonanne, Andrei Semjonovitsh, ja että hän\nluultavasti samana päivänä kuin meistä tuli vihamiehet, näki, että minä\nMarmeladov-vainajan ystävänä annoin hänen vaimolleen rahaa\nhautajaisavuksi. Heti sen jälkeen kirjoitti hän kirjeen äidilleni ja\nilmoitti hänelle, etten minä ollut antanut rahoja Katerina Ivanovnalle,\nvaan Sofia Semjonovnalle, josta viimemainitusta hän puhui pahaa,\nluonnollisesti tarkottaen sillä, että meidän välillämme olisi sopimaton\nsuhde. Kaiken tämän kirjotti hän vain saadakseen epäsopua minun ja\nomaisteni välille, sillä hän koetti saada heidät uskomaan, että minä\narvottomalla tavalla tuhlasin heidän viimeiset rahansa, jotka he olivat\nantaneet minulle avuksi. Eilen todistin hänelle äitini ja sisareni\nläsnäollessa, että minä tosiaan olin antanut rahat Katerina Ivanovnalle\nsekä etten vielä koskaan ollut nähnyt hänen tytärpuoltaan. Suuttuneena\nsiitä, ettei hänen suunnitelmansa ollut onnistunut, alkoi hän heitellä\nmitä hävyttömimpiä syytöksiä minua vastaan. Seurauksena oli\nluonnollisesti täydellinen välien rikkoutuminen sisareni kanssa. Kaikki\ntämä tapahtui eilen illalla. Ajatelkaa nyt, että jos hänen olisi\nonnistunut leimata Sofia Semjonovna varkaaksi, olisi hän osottanut\nomaisilleni, että hänen epäilyksensä oli perustettu. Tämä siis oli koko\nhänen tuumansa.\n\nRaskolnikovin keskeyttivät usein puheessaan läsnäolevien huudahdukset.\nHänen vakuuttava äänensä ja vakava ulkomuotonsa olivat tehneet\ntavattoman vaikutuksen kaikkiin.\n\n-- Niin, aivan niin se on, aivan niin se on! huudahti Lebesjatnikov\nkiihkeästi. -- Sillä Sofia Semjonovna oli tuskin ennättänyt tulla\nluokseni, ennenkuin Pietari Petrovitsh kysyi, olitteko Te saapunut,\nolinko nähnyt Teitä Katerina Ivanovnan vierasten joukossa. Hänen\nsuunnitelmaansa siis kuului, että Te olisitte saapuvilla.\n\nLushin vaikeni nauraen ylenkatseellisesti. Mutta hän oli sangen kalpea.\nHän olisi mieluinten juossut tiehensä, mutta se oli melkein mahdotonta\nja olisi sitä pidetty tunnustuksena hänen puoleltaan. Sitä paitsi oli jo\nhieman liikutettu kuulijakunta tulena ja liekkinä. Vaikkei\nkuormastonjohtaja kyennyt käsittämään juuri mitään asioita, esitti hän\nkuitenkin muutamia voimasanoja, jotka lienevät tuntuneet Lushinista\nvähimmän miellyttäviltä. Pitkän selityksen aikana oli ihmisiä\ntulvehtinut joka taholta. Nuo kolme puolalaista kirkui kaikkein\nkiihkeimmin.\n\nSonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana. Hän ei irrottanut silmiään\nRaskolnikovista, hän tunsi, että tämä ainoastaan voi suojella häntä.\n\nKaterina Ivanovna hengitti rohkeasti ja kuuluvasti. Hän oli ilmeisesti\nvallan uupunut. Amalia Ivanovna näytti tyhmältä seisoessaan siinä suu\nammollaan ja katsellessaan ympärilleen tyhmä ilme kasvoillaan. Vain sen\ntuntui hän käsittävän, että Lushin oli pahassa pulassa.\n\nRaskolnikov koetti jatkaa, mutta se ei ollut mahdollista. Kaikki\nhuusivat ja tunkeutuivat Lushinin ympärille singautellen haukkumasanoja\nja uhkauksia. Mutta Pietari Petrovitsh ei ollut suinkaan pelkuri.\n\n-- Antakaa minulle tietä, herrani! sanoi hän korskasti raivoten tietä\njoukon läpi. Minä pyydän päästä vapaaksi kaikista uhkauksista. Varas on\ntodistettu ja minä aijon syyttää häntä tuomioistuimen edessä. Kukaan ei\nusko, että kaksi ateistia puhuu totta. Päästäkää vain minut!\n\n-- Jättäkää heti minun huoneeni! Meidän välimme ovat rikki!\n\n-- Minähän sanoin Teille, Andrei Semjonovitsh, jo aikasemmin aikovani\nmuuttaa. Nyt lisään vain enää, että Te olette narri. Minä toivon Teidän\nsaavan järkenne takasin. Hyvästi, herrani!\n\nHän tunkeutui joukon lomitse ovelle saakka. Mutta se oli postikirjurista\nilkeätä, että hän pääsisi poistumaan huoneesta saamatta mitään muita\nkuin haukkumasanoja. Siksi otti hän pöydältä lasin heittääkseen Lushinia\nkohti, mutta se lensi sen sijaan suoraan Amalia Lippewechseliä päähän.\nHän huudahti, ja postikirjuri, joka oli menettänyt tasapainonsa, putosi\nraskaasti pöydän alle.\n\nPietari Petrovitsh meni huoneeseensa ja puoli tuntia myöhemmin oli hän\njättänyt talon.\n\nSonja, joka luonnostaan oli pelokas, oli kauvan ajatellut, että häntä\nvoitiin paremmin kuin muita rankasematta loukata. Mutta tähän asti oli\nhän luullut välttävänsä onnettomuuden osottamalla suosiota ja ystävyyttä\nkaikkia kohtaan. Hän tuli siis nyt tuskallisen liikutetuksi. Hänen\ntapansa oli voida kantaa kaikki kärsivällisyydellä ja nurkumatta, mutta\nensi hetkenä oli se hänestä kuitenkin liian vaikeata. Saavutetusta\nvoitosta huolimatta oli hänen avuttomuuden tunteensa kuitenkin niin\nvoimakas, että hänen rintansa uhkasi haljeta, ja hän sai hysterisen\nkohtauksen.\n\nVihdoin ei hän voinut enää kauvemmin kestää siellä oloa, vaan hän hiipi\npois ja juoksi kotiinsa hetkisen Lushinin poistuttua.\n\nAmalia Ivanovnan saatua läsnäolevien äänekkäästi nauraessa lasin\nnaamaansa, tahtoi hän korjata vahinkonsa ja hyökkäsi kuin raivotar\nKaterina Ivanovnaa vastaan, joka sai kantaa syyn kaikesta tapahtuneesta.\n\n-- Pois talostani ja paikalla!\n\nJa näin sanoen tarttui hän toiseen Katerina Ivanovnan esineeseen\ntoisensa jälkeen ja heitti ne lattialle.\n\nLeski raukka, joka oli kalpeana ja uupuneena vaipunut vuoteelle, hypähti\nsieltä ja syöksyi Amalia Lippewechselin kimppuun. Mutta tämä työnsi\nhänet helposti syrjään.\n\n-- Ei siinä kylliksi, että meitä soimataan mitä häpeällisimmin ... nyt\ntahtoo tuo olento vielä ajaa meidät pois talosta! Mieheni\nhautajaispäivänä minun ensin kestittyäni Teitä kaikkia ... ajaa hän\nminut kadulle isättömien lasteni kanssa. Niin, minnekkä menen? nyyhkytti\ntuo parka... Hyvä Jumala, eikö enää ole mitään oikeutta? Kuka tarvitsee\nparemmin suojelusta kun me, hyljätyt olento parat? Mutta kyllä vielä\nnähdään, eikö maailmassa vielä ole oikeutta ... minä etsin sitä ... ja\nheti! Odottakaa vain, sinä kunnoton olento! Poletshka, jää lasten luo,\nminä palaan pian. Kyllähän nähdään, eikö onnettomillakin ole oikeutta!\n\nKaterina Ivanovna heitti liinan päähänsä, tunkeutui taajojen joukkojen\nlomitse, jotka vielä täyttivät huoneen ja juoksi itkien kadulle.\nPoletshka oli paennut nurkkaan arkun ääreen, ja syleillen pienokaisia\nodotti hän kaiholla äidin paluuta.\n\nAmalia Ivanovna juoksi edes ja takasin huoneessa heittäen kaikki lesken\nkapineet lattialle. Vieraat riitelivät ja jokuset heistä alkoivat\nlaulaakin.\n\n\"Nyt on minunkin aikani poistua,\" ajatteli Raskolnikov. \"Sofia\nSemjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot?\"\n\nJa hän läksi Sonjan asuntoon.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRaskolnikov oli puolustanut Sonjaa lämpimästi ja kiihkeästi, vaikka\nhänellä itsellään oli suuri suuri suru kannettavanaan. Mutta juuri siitä\nsyystä että hän oli tänä aamuna kokenut niin paljon, oli hän ilonen\nvoidessaan huolehtia muistakin asioistaan kuin omistaan, jotka olivat\nkäyneet hänelle vallan sietämättömiksi.\n\nJa sitä paitsi oli hänellä kohtaus Sonjan kanssa. Se tuotti hänelle\nkauheaa tuskaa. Hänen _täytyi_ ilmottaa Sonjalle kuka oli murhannut\nLisavjetan, ja hän aavisti jo sen kauhean kärsimisen, jonka tämä\nilmoittaminen tulisi tuottamaan hänelle.\n\nKun hän siis lähtiessään Katerina Ivanovnan asunnosta lausui: \"Sofia\nSemjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot\", oli hän vielä\nkiihottuneessa mielentilassa, valmiina taisteluun ja ylpeänä äsken\nsaavutetusta voitosta. Mutta mitä lähemmä hän lähestyi Kapernaumovin\nasuntoa, sitä enemmän pettivät voimat. Miettiväisenä pysähtyi hän portin\nedustalle kysyen: \"Sanonko tosiaan hänelle, kuka on surmannut\nLisavjetan?\"\n\nTämä kysymys oli omituinen, sillä hän tunsi, että hänen oli mahdotonta\nkauvemmin vaijeta asian oikean laidan suhteen, ja tämä voimattomuuden\nkiusallinen tunne väsytti häntä. Tehdäkseen lopun kaikesta\nhorjuvaisuudesta, avasi hän nopeasti oven ja katsoi Sonjaan. Tämä istui\npöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta huomatessaan\nRaskolnikovin nousi hän heti mennen häntä vastaan, ikäänkuin olisi jo\nkauvan odottanut hänen tuloaan.\n\n-- Miten minun olisikaan käynyt, ellei Teitä olisi ollut! lausui hän...\nNäkyi selvästi että hän oli odottanut saavansa lausua tämän.\n\nRaskolnikov istui sille tuolille, jolta Sonja juuri nousi.\n\n-- No, Sonja, sanoi hän tuntien äänensä värisevän, -- tämähän oli vain\nluonnollinen seuraus Teidän \"yhteiskunnallisesta asemastanne ja siitä\njohtuvista tavoistanne...\" Oletteko ymmärtänyt tämän?\n\nSonjan kasvot ilmaisivat syvää tuskaa.\n\n-- Älkää puhuko kuten eilen, minä pyydän sitä Teiltä! Minä kärsin\ntarpeeksi ilmankin...\n\nHän yritti hymyillä, sillä hän pelkäsi, että tämä moite ei miellyttäisi\nRaskolnikovia.\n\n-- Minä tein tyhmästi, kun läksin sieltä. Miten heidän laitansa nyt\nmahtaa olla? Aijoin juuri juosta takasin, mutta ajattelin ... että Te\nehkä tulisitte minun poissa ollessani.\n\nRaskolnikov kertoi, että Amalia Lippewechsel oli ajanut perheen\nkodistaan ja että Katerina Ivanovna oli lähtenyt \"hakemaan oikeutta\".\n\n-- Etsikäämme hänet Jumalan tähden! huudahti Sonja tarttuen viittaansa.\n\n-- Te ette koskaan ajattele ketään muuta kuin häntä, lausui Raskolnikov\nharmistuneena. -- Jääkää nyt tänne luokseni!\n\n-- Mutta Katerina Ivanovna...\n\n-- Katerina Ivanovna ei varmastikaan karkaa Teiltä. Hän tulee\nluultavasti itse tänne Teitä noutamaan.\n\nSonja istuutui, vaikka häntä vaivasi levottomuus. Raskolnikov vaikeni\nvaipuen syviin mietteisiin.\n\nKatsomatta Sonjaan alkoi hän:\n\n-- Voimmehan otaksua, ettei Lushinin aikomus ollut saattaa Teitä\nvankeuteen, mutta jos hänen mielensä olisi tehnyt, olisitte nyt ollut\nvankeudessa, ellemme minä tai Lebesjatnikov olisi sattumalta olleet\nsaapuvilla.\n\n-- Niin, sanoi Sonja hiljaa... -- Niin, lausui hän uudelleen\nhajamielisenä ja levottomana.\n\n-- Minä olisin voinut olla poissa ja Lebesjatnikov oli siellä vain\nsattuman kaupalla.\n\nSonja vaikeni.\n\n-- Jos Te nyt olisitte joutunut vankeuteen, miten silloin olisi käynyt?\nMuistatteko, mitä sanoin eilen?\n\nSonja vaikeni, ja Raskolnikov odotti hänen vastaustaan.\n\n-- Minä luulin todellakin, että Te, samoinkuin eilen, pyytäisitte minua\nolemaan vaiti, jatkoi Raskolnikov. -- -- Täytyyhän puhua jostakin, ja\nminua todella huvittaisi saada tietää, miten ratkaisisitte erään\nkysymyksen, kuten Lebesjatnikov tapaa sanoa ... niin, minä puhun\nvakavasti. Kuvitelkaa siis mielessänne, että Te jo edeltäkäsin olitte\nselvillä Lushinin suunnitelmista ja tiesitte, että nämä suunnitelmat\njohtaisivat Katerina Ivanovnan ja lasten häviöön, omastanne\npuhumattakaan ... ettehän Te laske itseänne miksikään ja sentähden\nmainitsen sen vain ohimennen... Entä Poletshka, häntä varten on sama tie\navoinna, jonka Te olette valinnut. Jos siis Teistä riippuisi, saisiko\nhän tai he elää, se on, saisiko Lushin elää ja tehdä kataluuksiaan ja\nKaterina Ivanovna kuolla, minkä päätöksen silloin tekisitte, kumpi\nheistä kuolisi? Minä vain kysyn.\n\nSonja katseli häntä murhemielin. Tästä epävarmasta ja hapuilevasta hän\npäätti, että jotakin tavatonta olisi tulossa.\n\n-- Minä aavistin Teidän tekevän moisen kysymyksen, sanoi hän katsellen\ntutkivasti Raskolnikovia.\n\n-- Mitenkä silloin valitsisitte?\n\n-- Miksi kysytte mahdottomia? sanoi Sonja harmistuneena.\n\n-- Se siis olisi parempi että Lushin eläisi ja tekisi pahaa. Te ette\nedes uskalla valita!\n\n-- Enhän minä tunne Jumalan teitä... Miksi kysytte sellaista, johon ei\nvoi vastata? Miten se voisi riippua minun päätöksestäni? Ja kuka voi\njulistaa minut tuomitsemaan, kuka saa elää ja kuka kuolla?\n\n-- Ei, luonnollisestikaan! Kun Te otatte Jumalan tahdon lukuun, ei\nminulla ole mitään sanomista, mutisi Raskolnikov.\n\n-- Sanokaa mieluummin suoraan, mitä aijotte... Te tarkotatte jotakin\ntoista. Oletteko tullut tänne vain kiusataksenne minua?\n\nHän ei voinut kauvemmin hillitä itseään, vaan alkoi itkeä katkerasti.\nRaskolnikov katseli häntä synkästi ja vaijeten ja tällä lailla kului\nviisi minuttia.\n\n-- Sinä olet tosiaan oikeassa, Sonja, sanoi Raskolnikov ja näytti aivan\näkkiä muuttuneelta. Pilkallinen uhma oli poissa ja äänellä oli vienompi\nväritys. -- Minä sanoin sinulle eilen, etten tulisi pyytämään sinulta\nanteeksi ... ja kuitenkin täytyy minun alkaa sillä... Sen, minkä sanoin\nLushinista ja Jumalan tahdosta, lausuin vain omaan laskuuni... Tahdoin\ntällä lailla pyytää sinulta anteeksi.\n\nHänen kalpeat huulensa tekivät onnistumattoman yrityksen hymyillä. Hän\npainoi päänsä alas ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nÄkkiä tunsi hän vihan tunnetta Sonjaa kohtaan. Hän kauhistui, vavahti,\nnosti päänsä ja katseli häntä terävästi. Mutta kohdattuaan hänen\nhuolestuneet katseensa, joista hän vain luki sisällistä rakkautta,\nkatosi viha tykkänään. Hän oli pettänyt itseään, hän oli vaihtanut\ntunteen toiseen. Se merkitsi vain sitä, että hetki oli lyönyt.\n\nHän pani uudelleen kädet kasvoilleen, mutta äkkiä hän kalpeni, nousi ja\nistuutui Sonjan vuoteeseen sanaakaan lausumatta.\n\nHän tunsi, että tämä muistutti kamalasti sitä, jolloin hän seisoi\nvanhuksen takana kirves koholla. Hän tunsi, ettei hänellä enää ollut\nhetkeäkään kadotettavissa.\n\n-- Mikä Teidän on? kysyi Sonja suruisasti.\n\nHän ei voinut puhua. Hän ei ollut kuvitellut mielessään, että tämä\ntunnustus kävisi näin vaikeaksi. Sonja istuutui hänen viereensä\nvuoteelle ja odotti kääntämättä silmiään hänestä. Hänen sydämensä\ntykytti kiivaasti.\n\nRaskolnikov käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohti, ja hänen\nvääristyneet huulensa olivat voimattomat lausumaan sanaakaan. Kamala\ntuska kouristi hänen sydäntään.\n\n-- Mikä Teidän on? toisti Sonja siirtyen hieman matkan päähän hänestä.\n\n-- Ei mitään, Sonja, älä pelkää... Mielettömyyttä! Tietysti, miksikä ei,\nkun oikein tarkastaa asiaa... Mielettömyyttä! mutisi hän hajamielisenä.\nMiksi olen tullut tänne kiusaamaan sinua? Niin, miksi? Minä teen\nitselleni lakkaamatta tämän kysymyksen, Sonja...\n\nHetkeä aikasemmin olisi hän tuskin esittänyt tätä kysymystä, mutta nyt\noli hän niin väsynyt, että hän sen teki vallan koneellisesti. Hänen\nruumistaan puistattivat kuumepuuskat.\n\n-- Miten te mahdatte kärsiä paljon! lausui Sonja katsellen häntä\nmyötätuntonen ilme kasvoillaan.\n\n-- Ei se merkitse mitään... Sonja, tiedätkö mitä minä aijoin sanoa\nsinulle eilen?\n\nHän yritti hymyillä, mutta hän epäonnistui. Sonja odotti levottomasti,\nettä hän jatkaisi.\n\n-- Lähtiessäni sanoin minä että ehkä sanoin hyvästit ikuisesti, mutta\nettä minä sanoisin sinulle, jos palaisin tänään, kuka on surmannut\nLisavjetan.\n\nSonja alkoi ankarasti väristä.\n\n-- Nyt olen palannut ja siksi minun täytyy sanoa se sinulle.\n\n-- Te siis puhuitte vakavissanne eilen? kuiskasi Sonja tuskin\nkuuluvasti. -- Miten Te voitte tietää sen?\n\nHän hengitti syvään ja hänen poskensa kalpenivat yhä.\n\n-- Minä tiedän sen.\n\nSonja vaikeni kokonaisen minutin.\n\n-- Onko murhaaja tavattu?\n\n-- Ei, häntä ei ole tavattu.\n\n-- Mutta miten Te voitte siinä tapauksessa tietää sen? kysyi Sonja taas\nkuiskaavalla äänellä.\n\nRaskolnikov kääntyi häntä kohti ja katseli häntä tarkasti.\n\n-- Arvaa! sanoi hän hymyillen yhtä kierosti kuin aikasemminkin.\n\nHalvauksen tapanen väristys puistatti Sonjaa.\n\n-- Miksi ... pelotatte ... minua? sanoi hän lapsellisesti hymyillen.\n\n-- Minä olen luonnollisesti hänen hyvä ystävänsä, koska sen tiedän,\njatkoi Raskolnikov katsellen lakkaamatta Sonjaa, aivan kuin olisi\nmenettänyt silmiensä määräämisvallan. -- Hänen tarkotuksenaan ei ollut\nsurmata Lisavjetaa. Hän tahtoi vain tappaa vanhuksen ... hänen ollessaan\nyksinään. Mutta samassa tuli Lisavjeta kotiin ... ja silloin surmasi hän\nhänetkin.\n\nTaas kului minutti. Molemmat katselivat toisiaan.\n\n-- Etkö voi arvata sitä? kysyi Raskolnikov äkkiä tuntien sellaista\ntunnetta kuin olisi kirkontorni kaatunut hänen päälleen.\n\n-- E ... en, kuiskasi Sonja tuskin kuuluvasti.\n\n-- Katsele minua tarkasti!\n\nTuskin oli hän lausunut tätä, ennenkuin hänet valtasi tuo jäätävä tunne,\njonka hän niin hyvin tunsi. Hän katseli Sonjaa ja huomasi hänen\nkasvoillaan saman ilmeen, mikä Lisavjetalla oli ollut, kun hän lähestyi\nhäntä kirves kädessä ja hän peräytyi seinää kohti ja hylkivästi ojensi\nkätensä kasvoillaan lapsellisen pelästynyt ilme.\n\nSama oli nyt Sonjan laita. Yhtä voimattomana ja yhtä pelästyneenä ojensi\nhän vasemman kätensä, kosketti sormenpäillään Raskolnikovin rintaa,\nnousi vuoteelta ja vetäytyi yhä pitemmälle hänestä. Sonjan kauhu tarttui\nmyös häneen. Hän katseli Sonjaa ja teki samat lapselliset liikkeet.\n\n-- Oletteko arvannut sen? kuiskasi hän vihdoinkin.\n\n-- Jumalani, Jumalani! huudahti Sonja tuskissaan.\n\nHän vaipui voimattomana vuoteelle ja kätki kasvonsa patjoihin. Mutta\nseuraavana hetkenä hän nousi taas, tarttui Raskolnikovin molempiin\nkäsiin, puristi niitä kovasti pienine laihoine sormineen ja katseli\nhäntä päättäväisin katsein.\n\nTällä viimeisellä epätoivoisella katseella tahtoi hän vielä kerran etsiä\ntoivon välähdystä, mutta hän ei sitä tavannut. Ei ollut vähintäkään\nepäilystä.\n\nMyöhemmin ajatellessaan tätä hetkeä tuntui Sonjasta omituiselta, että\nkaikki silmänräpäyksessä oli niin selvänä hänen edessään.\n\n-- Kestä, Sonja!... Riittää jo! Älä kiusaa minua, pyyteli Raskolnikov\nsyvän tuskan ilme kasvoillaan.\n\nHän ei ollut kuvitellut mielessään ilmasevansa syntiänsä tällä lailla.\n\nSonja hypähti vallan suunniltaan vuoteeltaan, väänteli käsiään, poistui,\nmutta palasi heti ja istuutui niin lähelle häntä, että heidän ohimonsa\nmelkein koskettivat toisiaan. Mutta äkkiä hän taas hypähti paikaltaan\nkuin tikarinpiston saaneena, päästi hurjan huudahduksen --ja heittäysi\npolvilleen Raskolnikovin eteen, tietämättä mitä hän teki.\n\n-- Mitä olette tehnyt itsellenne? huudahti Sonja epätoivoisena, jonka\njälkeen hän kiersi kätensä Raskolnikovin kaulaan.\n\nRaskolnikov vetäysi eroon hänestä ja katseli häntä surullisesti\nhymyillen.\n\n-- Miten sinä olet omituinen, Sonja! Sinä syleilet ja suutelet minua,\nvaikka olen sanonut sinulle _tämän_... Kyllä et sinä tiedä, mitä teet.\n\n-- Eihän ole _ketään, ketään koko maailmassa_, joka olisi sinua\nonnettomampi! huudahti Sonja suunniltaan ja puhjeten äkkiä itkuun.\n\nJo kauvan oli uusi tunne heräillyt Raskolnikovissa ja tehnyt hänen\nsydämensä heränneeksi. Vihdoin ei hän enää voinut hillitä itseään. Kaksi\nsuurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään, jääden riippumaan\nsilmäkarvoihin.\n\n-- Ethän sinä hylkää minua, Sonja? kysyi hän katsellen tyttöä melkein\ntoivottomasti.\n\n-- En, en ... koskaan, koskaan! huudahti Sonja. Minä tahdon seurata\nsinua, seurata kaikkialle! Oi, hyvä Jumala!... Oi, minua onnetonta ...\nmiksi en ole tuntenut sinua aikasemmin! Miksi et ennen tullut luokseni?\nOi, Jumalani!\n\n-- Nythän olen tullut.\n\n-- Nyt, niin nyt!... Mitä on nyt tehtävä? Me emme eroa toisistamme. Minä\nseuraan sinua Siperiaan!\n\nRaskolnikovin valtasi äkkinäinen vastenmielisyyden tunne. Tavallinen,\nhalveksiva hymy leikki hänen huulillaan.\n\n-- Siperia ... sinne en mene koskaan, sanoi hän.\n\nSonja katsoi häneen kysyvästi. Ensimäisen sääliväisyyspuuskan jälkeen\nonnetonta kohtaan palasi kamala ajatus murhasta. Siitä muuttuneesta\näänestä, millä Raskolnikov lausui nuo sanat, kuuli hän heti murhaajan\npuhuvan.\n\nSonja katseli häntä kauhuissaan. Vielä ei hän tiennyt paljoakaan. Hän ei\ntiennyt miksi, miten tai missä tarkotuksessa murha oli tehty. Vasta nyt\nteki hän itselleen nämä kysymykset. Mutta uudelleen epäili hän sitä,\noliko Raskolnikov ... oliko hän murhaaja. Voiko se olla mahdollista?\n\n-- Mutta mistä se johtui? sanoi hän hämillään. -- Miten olette Te ...\nsellanen ihminen kuin Te ... voinut päättää tehdä jotakin sellaista?\nMiten se on mahdollista?\n\n-- Minä tein sen saadakseni ... rahaa. Ole järkevä ja rauhoitu, Sonja,\nsanoi hän väsyneenä ja melkein suuttuneena.\n\nSonja oli kuin halvauksen saanut. Vihdoin lausui hän:\n\n-- Sinä olit nälkäinen! Tahdoit ... auttaa äitiäsi? Enkö ole oikeassa?\n\n-- Et, Sonja, et, mutisi Raskolnikov kääntyen pois ja kumartaen päätään.\n-- En minä niinkään nälkänen ollut. Tosin tahdoin auttaa äitiä ... mutta\nei se kuitenkaan siitä johtunut... Älä kiusaa minua, Sonja!\n\nSonja löi kätensä yhteen.\n\n-- Onko se tosiaan, tosiaan mahdollista! Hyvä Jumala, miten se voi olla\nmahdollista! Kuka voi käsittää sitä? Miten voitte Te, joka itse\nlahjotatte pois viimeisen roponne, murhata ... ryöstääksenne! Ah ... ne\nrahat, jotka annoitte Katerina Ivanovnalle, olivat myös ... Jumalan\ntähden . .. olivatko nekin...\n\n-- Ei, Sonja, keskeytti Raskolnikov hänet nopeasti, -- voit olla\nlevollinen, sillä ne eivät olleet niitä. Minä sain ne samana päivänä,\njolloin toivuin ... samana päivänä, jolloin annoin ne pois... Rasumihin\noli läsnä... Hän se otti vastaan ne ... otti minun sijastani... Ne rahat\nkuuluivat minulle, olivat minun omaisuuttani...\n\nSonja kuunteli häntä oikein käsittämättä, mitä hän lausui. Hän koetti\nkaikin tavoin ymmärtää häntä.\n\n-- Mutta ne toiset rahat ... muuten en tiedäkään, oliko siellä mitään\nrahoja, jatkoi Raskolnikov matalalla ja miettiväisellä äänellä. --Minä\notin erään nahkakukkaron, joka oli hänen kaulassaan; se oli vallan\ntäynnä ... minä en tarkastanut sisältöä. Minulla ei ollut aikaa\nsellaseen. Muut kapineet, napit ja ketjut ... kaikki olen kätkenyt\nerääseen vieraaseen pihaan V----n prospektin varrella kiven alle...\nSiellä on kaikki vielä.\n\nSonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana.\n\n-- Mutta miksi ... mitä tarkotatte sillä, että tarvitsitte rahaa,\nvaikkette kuitenkaan ole ottanut? kysyi hän nopeasti, ikäänkuin tahtoen\npitää kiinni oljenkorresta.\n\n-- Sitä en tiedä... Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä, pidänkö\nnämä rahat vai enkö, sanoi hän miettivästi. Sitten nauroi hän ikäänkuin\njärkiinsä tullakseen ja lisäsi: Minä lausuin äsken tyhmyyden... Etkö ole\nsamaa mieltä?\n\nSonja alkoi luulla, että hän oli menettänyt järkensä, mutta hän karkotti\nheti tämän ajatuksen.\n\n-- Tiedätkö, Sonja, huudahti Raskolnikov ihastuneena, tiedätkö, mitä\naijon sanoa sinulle? Jos olisin murhannut sentähden, että olin\nnälkäinen, olisin nyt ... onnellinen.\n\nHetken vaitiolon jälkeen lausui hän epätoivoisena:\n\n-- Mutta mitä se hyödyttäisi, mitä lohdutusta tuottaisi se minulle,\njospa minä tunnustaisinkin rikokseni? Sano minulle, miksi hyödyksi sinun\nriemusi minun tähteni olisi sinulle! Oi, Sonja, sen vuoksi tulin sinun\nluoksesi?\n\nSonjan teki taas mieli vastata, mutta hän ei voinut.\n\n-- Siksipä sanoinkin sinulle eilen, että meidän olisi seurattava\ntoisiamme, koska sinä enää olet jälellä minulla.\n\n-- Minnekä menisimme?\n\n-- Me emme lähtisi varastamaan tai murhaamaan... Älä pelkää! sanoi hän\npilkallisesti hymyillen. -- Tiedätkö, Sonja, vasta tällä hetkellä\nkäsitän täydelleen, miksi eilen kehotin sinun seuraamaan minua. Mutta\neilen en sitä itsekään tiennyt. Silloin vain pelkäsin, että sinä ehkä\nhylkäisit minut ... tahdotko hyljätä minut, Sonja?\n\nSonja puristi tulisesti hänen kättään.\n\n-- Miksi, miksi olen sanonut sitä sinulle, miksi olen uskonut sen\nsinulle? sanoi hän katsellen Sonjaa syvän tuskan ahdistamana. -- Sonja,\nsinä odotat minulta selitystä. Sinä odotat sitä; näen sen kasvoistasi.\nMutta mitä sanoisin sinulle? Sinä et ymmärrä minua, vaan tunnet\nainoastaan tavatonta kärsimystä minun tähteni. Nyt sinä jo itket ja\nsyleilet minua! Miksi syleilet minua? Tapahtuuko se ehkä sen tähden,\netten minä enää voinut sietää kauvemmin taakan kantamista, vaan tahdoin\nlaskea sen toisille harteille ajatellen: \"Kun _sinäkin_ kärsit, on minun\nkevyempi ollakseni!\" Sano minulle, voitko rakastaa sellaista lurjusta?\n\n-- Etkö sinä kiduta itseäsikin? kysyi Sonja.\n\nSama tunne, joka oli vallannut hänet, teki hänen sydämen uudelleen\ntaipusaksi.\n\n-- Sonja, minun sydämeni on kova, muista se, olen tullut tänne luoksesi\nsyystä, että olen samalla kertaa sekä kova että pelkuri. Nyt minun pitää\npuhua, mutta minä en tiedä, millä alkaisin.\n\nHän vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Ah, niin -- meidän luontommehan ovat erilaiset; me emme sovi yhteen,\nalkoi hän uudelleen. -- Miksi, miksi olen tullut luoksesi? Minä en\nkoskaan anna itselleni anteeksi sitä, että olen ottanut tämän askeleen.\n\n-- Ei, ei, hyvä oli että tulit, sanoi Sonja. -- Paljon parempi on, että\nminä sen tiedän.\n\nRaskolnikov katseli häntä surullisesti.\n\n-- Niin, niinhän se oli ... niinhän se oli! sanoi hän. -- Halusin päästä\nNapoleoniksi ... siksi tuli minusta murhaaja ... no, ymmärrätkö sitä\nnyt?\n\n-- E-en, kuiskasi Sonja naivisti. -- Mutta puhukaa vain, kyllä minä sen\nymmärrän, ymmärrän omalla tavallani.\n\n-- Tosiaanko? Hyvä, Saammepa nähdä! Hän oli taas hetken ajatuksiinsa\nsyventyneenä.\n\n-- Asianlaita on seuraava: Minä tein kerran itselleni kysymyksen, miten\nolisi käynyt, jos Napoleon olisi ollut minun sijassani ja ellei hänellä\nelinuraansa alkaakseen olisi ollut Toulonia tai Egyptiä tai Mont Blancin\nyli vievää tietä, vaan olisi hänen sensijaan ollut tapettava joku vanha\nakka ottaakseen rahoja hänen arkustaan (sinä ymmärrät kyllä ...\nelinuraansa alkaakseen) ... no ... siis ... olisiko hän ryhtynyt\njälkimäiseen, ellei olisi ollut mitään muuta keinoa? Olisiko hän ehkä\nnyrpistänyt nenäänsä ja arvellut, että se on vähemmän kunniakasta ... ja\nettä se on syntistä? No niin, sanonpa sinulle, että olen tällä\nkysymyksellä kiusannut itseäni niin kauvan, että vihdoin vallan häpesin,\nkun lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, ettei hän olisi nyrpistänyt\nnenäänsä eikä pitänyt sitä kunniattomana ... hän ei edes olisi\nkäsittänyt, että moiselle voi nyrpistää nenäänsä. Ellei hänellä olisi\nollut mitään muuta keinoa, olisi hän vallan yksinkertaisesti surmannut\ntuon akan, ennenkuin hän olisi ennättänyt päästää mitään ääntä -- ja\nantamatta aikaa itselleen arveluun. No ... en minäkään miettinyt ...\nvaan murhasin ... seuratessani auktoriteetin esimerkkiä... Aivan niin se\ntapahtui!... Sinä ehkä pidät sitä naurettavana? Niin, Sonja,\nnaurettavinta on se, että se ehkä tosiaan oli naurettavaa.\n\nSonja ei ollenkaan pitänyt sitä naurettavana.\n\n-- Sano mieluummin suoraan ilman mitään esimerkkejä, pyyteli hän vielä\nalakuloisempana.\n\nRaskolnikov kääntyi Sonjaan päin, katseli häntä surusasti ja tarttui\nhänen käteensä.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Sonja. Kaikki tämä on lorua. Sinä kai olet\nkuullut, että äitini on köyhä? Sisareni on sattumalta saanut hyvän\nkasvatuksen, ollen nyt pakotettu kuleksimaan maailmassa opettajattarena.\nMinä lueskelin, mutta en voinut ansaita elantoani, ollen tällöin\npakotettu jättämään yliopiston joksikin aikaa. Jospa olosuhteeni\nolisivat olleet suotuisemmatkin, olisi minulla onnellisimmassa\ntapauksessa ollut toivo päästä kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluttua\nopettajaksi tai virkamieheksi tuhannen ruplan vuotuisella palkalla.\nSillä välin olisi äitini voinut kuolla suruun ja hätään ja minun olisi\nollut mahdotonta hankkia hänelle surutonta toimeentuloa. Ja sisareni\nsitten -- niin, hänen olisi ehkä voinut käydä vielä huonommin. Ja mitä\nilahuttaa minua elämä, kun minun koko elämäni ajan on sivuutettava\nkaikki, käännyttävä poies kaikesta, kun minun on unohdettava, että\nminulla on äiti ja kun minun on levollisesti ja arvokkaasti siedettävä\nsisareni häpäsyä? Miksi? Sen tähdenkö ehkä, että heidän hautaan\njouduttuaan saisin alkaa alusta toisten kera -- vaimon ja lasten,\nsittemmin kuollakseni heiltä jättämättä jälkeeni heille kopekkaakaan tai\nleipäpalasta? Niin, näetkö ... silloin päätin anastaa vanhuksen rahat ja\nkäyttää niitä ensimäisiin ja välttämättömimpiin tarpeisiin päästäkseni\nolemasta äitini taakkana. Aijoin käyttää niitä elannokseni\nyliopistoajalla ja lähimpänä sitä seuraavana aikana yliopistoluvut\npäätettyäni ja alkaa sitten uuden uran päästäkseni riippumattomaksi. No,\nluonnollisesti tein katalasti murhatessani tuon akan ... mutta älkäämme\npuhuko siitä.\n\nHän vaikeni väsyneenä ja painoi päänsä alas.\n\n-- Oi, Jumalani!... Ei, niin ei se ollut, niin ei se ole voinut olla!\nlausui Sonja tuskasena. -- Onko mahdollista menetellä sillä lailla?...\nEi, niin ei se ole voinut tapahtua ... ei niin!\n\n-- Minä olen puhunut avoimesti, sanonut sinulle koko totuuden, etkä sinä\nsentään usko minua.\n\n-- Mikä se totuus olisi?\n\n-- Minähän olen vain surmannut madon, Sonja, hyödyttömän, inhottavan,\nvahingollisen madon.\n\n-- Miten ... olisiko ihminen mato?\n\n-- Minä tiedän kyllä, ettei ihminen ole mato, vastasi Raskolnikov\nkatsellen Sonjaa omituisen ilmekkäästi. -- Minä olen valehdellut, Sonja,\njatkoi hän. -- Se on valetta kaikki... Asianlaita ei ole sellainen. Sinä\nolet vallan oikeassa. Vallan toiset seikat olivat myötävaikuttamassa ...\nvallan toiset. Minä en ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa ja\npäätäni särkee niin tuskastuttavasti.\n\nKuume kiilsi hänen silmistään. Hän alkoi melkein hourailla ja nopea hymy\nväikkyi hänen huulillaan. Järkytetyn sieluntilansa vuoksi oli hänestä\ntullut heikko ja väsynyt. Sonja ymmärsi, miten syvästi Raskolnikov\nkärsi, ja hänkin tunsi päässään pyörrytystä. Raskolnikovin puhe oli niin\nhelppoa käsittää, mutta samalla niin omituista.\n\n-- Miten se on tapahtunut? Miten se on voinut tapahtua, armollinen\nJumalani!\n\nJa Sonja väänteli käsiään epätoivoissaan.\n\n-- Ei, Sonja, ei asianlaita ole sellainenkaan, alkoi Raskolnikov äkkiä\npäätään kohottaen, aivan kuin vallan uusi ajatussuunta olisi elähyttänyt\nhäntä. -- Parempi on, että ajattelet ... niin, se on tosiaan parempi ...\najattele siis, että minä olen egoisti, mustasukkainen, paha, inhottava,\nkostonhimonen ... niin, melkeinpä on minussa hulluudentulotaipumuksia.\nMinä sanoin, etten voinut opintoaikanani ansaita elantoani. Mutta\ntiedät ... sangen uskottavaa, että olisin voinut tehdä sen. Äitini\nsuoritti kaikki menot yliopistossa ja saappaat, vaatteet ja leivän\nolisin ehkä itse voinut hankkia itselleni. Saihan Rasumihin työtä! Mutta\nminä olin sieluni sisimmässä katkeroitunut, enkä halunnut tehdä työtä.\nSinähän olet ollut hökkelissäni, Sonja?... Etkö tiedä, että sielu ja\nhenki kuihtuvat moisissa pienissä hökkeleissä?... Oi, miten vihaan tuota\nkurjaa pesää! Ja kuitenkin jäin siihen. Monet pitkät päivät pysyin\nsiellä sisällä, enkä halunnut syödä enkä juoda, vaan makasin siellä\nkäpristyneenä sohvalla. Nastasjan tuodessa ruokaa söin sen ... ellei hän\ntullut ... meni päivä ilman että ajattelin nauttia mitään ravintoa.\nIllan tullen en sytyttänyt mitään kynttilää, vaan makasin pimeässä. Minä\nen tehnyt edes sen vertaa, työtä, että olisin voinut ostaa kynttilän.\nKirjani ovat pöydällä paksun tomun peitossa. Minä pidin parempana\nmakaamista ja uneksimista ... en mitään muuta kuin uneksimista. Silloin\noli minulla omituiset unet, joiden sisällön kertomisestakaan en välitä.\nTänä ajanjaksona alkoi se ajatus vähitellen herätä henkiin minussa ...\nei, niin ei se ollut, minä puhun pötyä. Minä, näetkö, kysyin lakkaamatta\nitseltäni, miksi minun piti olla tyhmä, kun kaikki muut olivat tyhmiä,\nja miksi en minä olisi viisaampi kuin toiset. Ja minä ajattelin kauvan,\nettä jos minä odottaisin siksi kunnes kaikista muista tulisi viisaita,\nvoisi se kestää liian kauvan. Sitten kuvittelin mielessäni, ettei sitä\najankohtaa koskaan tulisikaan, etteivät ihmiset koskaan muutukaan --eikä\nsekään maksa vaivaa. Se on laki, Sonja. Mutta nyt minä tiedän, että se,\njolla on luja ja voimakas tahto, on hallitsija. Joka uskaltaa, se\nvoittaa. Joka välittää vähät siitä, mikä on suurta, on lainlaatija ...\njoka uskaltaa eniten, sillä on myös suurimmat oikeudet. Siten on ollut\ntähän asti, siten on vastakin... Vain se, joka on sokea, ei voi nähdä.\n\nRaskolnikov katseli Sonjaa, näyttämättä välittävän siitä, miten tämä\nymmärsi häntä. Kuume oli nyt täydellisesti palauttanut täydellisen\nherruutensa häneen. Hän oli puhunut synkällä ihastuksella.\n\nSonja käsitti, että Raskolnikovin uskon periaate oli tässä sonatisessa\nuskontunnustuksessa ... se oli hänen lakinsa.\n\n-- Silloin arvasin minä, Sonja, jatkoi Raskolnikov jäykästi, -- että\nvaltaa annetaan vain sille, joka kumartuu sitä ottamaan. Tässä on vain\nkysymyksessä rohkeus. Silloin sain sen ajatuksen ... ensi kerran\nelämässäni sain sen ajatuksen, jota ei kellään ole ollut ennen minua,\nei, ei kellään! Se syntyi äkkiä minussa ... niin selvänä kuin aurinko.\nMistä se johtuu, ettei kukaan ole vielä uskaltanut, ettei kukaan, joka\nhuomaa mielettömyytenne, uskalla ottaa kohtaloa niskasta ja heittää sitä\npäin hornaa? Minulla ... minulla oli halu uskaltaa se ... ja minä\nmurhasin!... Tahdoin vain nähdä, uskaltaisinko, Sonja ... siinä oli koko\nsyy...\n\n-- Ah, vaikene, vaikene! huudahti Sonja käsiään väännellen. -- Te olette\nylenkatsonut Jumalaa ja Jumala on kurittanut teitä!... Hän on saattanut\nteidät paholaisen haltuun.\n\n-- Niin, Sonja, maatessani siellä pimeässä ja näitten kaikkien\nmielikuvien kiitäessä sieluni ohi, oli tämän laatijana varmasti saatana.\nEtkö usko minun olevan oikeassa?\n\n-- Vaietkaa toki, älkääkä herjatko, te jumalankieltäjä! Te ette ymmärrä\nmitään, mitään. Oi, Jumalani ... hän ei tiedä, mitä hän tekee?\n\n-- Vaiti, Sonja, minä tiedän, että paholainen on minut vietellyt. Minä\nolen jo kauvan tuuminut tätä ja kuiskaillut sitä itsekseni maatessani\npimeässä... Olen taistellut taisteluni alusta loppuun. Minä tiedän\nkaikki, kaikki. Luuletko, että minä aloin kuin narri? Ei, minä aloin\njärkevänä ihmisenä ja se juuri minut sekotti. Etkä usko minun tietäneen,\nettä jos tahdoin kysyä, oliko minulla oikeutta omata valtaa, todistus\noli edellytetty, ettei minulla ollut tätä oikeutta! Tai kun tahdoin\nkysyä, onko ihminen mato, oli todistus jo sillä edellytetty ... että\n_minuun nähden_ ei ihminen ole mikään mato, vain sille, joka ei ajattele\ntehdä moista kysymystä. Kiusatessani itseäni silloin niin useita päiviä\narvaamalla, olisiko Napoleon tehnyt sitä vai ei ... silloin tunsin jo\nselvästi, etten ollut mikään Napoleon. Kaikki nämä kärsimykset olen\nkokenut ennenkuin vihdoin päätin puistaa pois kaikki päältäni kerralla.\nTahdoin murhata ilman omantunnon tietämistä, vain itseni vuoksi.\nTässäkään en tahdo valehdella itselleni. Minusta ei siis tullut murhaaja\näitiäni auttaakseni, ei myöskään sitä varten, että olisin rahain avulla\npäässyt hyväntekijäksi... Ei suinkaan! Minä olen vallan yksinkertasesti\nmurhannut ... ilman mitään sivutarkotusta, itseni vuoksi. Minusta oli\nvallan samantekevää, olisiko minusta voinut tulla mitään hyväntekijää\ntai olisiko kaiken elämän ajan vanginnut hämähäkin lailla kaikki\nverkkooni surmatakseni heidät... Ei tullut minusta myöskään rahain\ntähden murhaajaa... Nyt tiedän, mistä se johtuu! Ymmärrä minua oikein,\nkun sanon, että jos sittemmin olisin voinut kulkea samaa tietä, olisi\nminusta tuskin koskaan tullut murhaajaa. Jotakin toista siis halusin\ntietää, jokin toinen siis kiihotti minua eteenpäin. Minä halusin tietää\nja minä halusin tietää heti ... olinko mato kuten kaikki muut, vai\nolinko ihminen; kykeninkö menemään yli rajan, vai enkö, olinko vain\nheikko, vapiseva olento, vai oliko minulla oikeus...\n\n-- Surmata?... Oliko teillä oikeus surmata? huudahti Sonja käsiään\nväännellen.\n\n-- Älä keskeytä minua, Sonja, minä vain halusin todistaa sinulle erään\nasian, että saatana oli viekotellut minut, ettei hän näyttänyt minulle\nennen kuin jälestä päin, ettei minulla ollut oikeutta siihen, koska olin\naivan samallainen mato kuin kaikki muutkin. Hän teki vain pilaa minusta\nja se on syynä siihen, miksi tulin luoksesi. Ota vastaan vieraasi! Ellen\nolisi ollut mato, olisinko silloin tullut tänne? Kuulehan, mennessäni\nakan luo tahdoin vain koettaa, voisinko tehdä sitä.\n\n-- Ja kuitenkin murhasit hänet ... murhasit!\n\n-- Mutta miten? ... sillälaillako murhataan? Annetaanko ihmiselle\nkuolinisku sillä lailla kuin minä tein sen? Minä kerron sinulle toisen\nkerran, miten menettelin. Olenko _minä_ surmannut akan... Itseni olen\nsurmannut, vaan en häntä. Siitä ajasta saakka olen kuollut kuin kivi ...\nkuollut ijäiseksi! Mutta minä en surmannut akkaa, vaan teki sen saatana.\nNyt riittää, Sonja!... Päästä minut, päästä minut!\n\nHän nojasi kyynärvarsiaan polviinsa ja kumarsi pään käsiinsä.\n\n-- Oi, mitä tuskia! huudahti Sonja.\n\n-- Mitä on nyt tehtävä, sano se minulle! sanoi Raskolnikov päätään\nkohottaen ja katsellen Sonjaa epätoivon vääristämine kasvoineen.\n\n-- Mitäkö tehtävä! huudahti tämä hypähtäen seisomaan, kyynelten\nkimallellessa hänen silmissään. Nouskaa!\n\nSonja tarttui Raskolnikovin olkapäähän.\n\nRaskolnikov kohottausi katsellen tyttöä ihmetellen tämän jatkaessa:\n\n-- Mene heti täältä! Asetu tienristeykseen ja suutele sitä maata jota\nolet tahrannut? Kumarra sitten kaikille kansalle kohti kaikkia\nilmansuuntia ja sano: \"Minä olen murhannut.\" Jos sen teet, antaa Jumala\nsinulle uuden elämän... Tahdotko mennä? Tahdotko tehdä sen? kysyi hän\nvärisevin äänin.\n\n-- Sinä siis ajattelet Siperiaa, Sonja? Sinä tahdot, että minä ilmasen\nitseni? kysyi Raskolnikov synkästi.\n\n-- Sinun täytyy tunnustaa rikoksesi ja siten pelastaa sielusi ... se\nsinun on tehtävä!\n\n-- Ei, Sonja ... minä en mene heidän luokseen.\n\n-- Mutta miten aijot menetellä tulevaisuudessa? Miten voit sinä elää?\nOnko mahdollista elää sellaista elämää? Ja miten voit sinä puhua äitisi\nkanssa?... Mitä hänestä tulee? Mutta sehän on jo totta ... sinähän\noletkin jo hyljännyt äitisi ja siskosi!... Sinä tunsit, että sinun\ntäytyi hyljätä heidät! Miten voit jatkaa elämääsi ilman ainoatakaan\nihmistä, jonka puoleen kääntyä? Mitä sinusta vielä tulee!\n\n-- Älä ole lapsellinen, Sonja, sanoi hän matalalla äänellä. -- Minkä\nrikoksen minä olen noita ihmisiä vastaan tehnyt? Miksi minun tulisi\ntunnustaa syntini heille? Hehän tuhoovat miljoonia ihmisiä ja pitävät\nsitä sitten vielä oikeana urotyönä. Roistoja ja heittiöitä ovat he\nkaikki. Ja mitä minä sanon heille? Että minä olen murhannut ... mutta en\nole uskaltanut käyttää rahoja, vaan kätkenyt ne kiven alle, jatkoi hän\nnauraen ivallisesti. -- Sitten nauravat he vielä päällepäätteeksi\nminulle ja sanovat: -- Sinä olet narri, joka et ottanut mitään ... narri\nja pelkuri! He eivät ymmärrä mitään, eivätkä he myöskään ole\nymmärtämisen arvoisia. Miksi minä siis menisin heidän luokseen?... Minä\nen tee sitä! Näytä nyt, Sonja, ettet ole lapsi.\n\n-- Sinä kidutat itsesi kuoliaaksi! huudahti Sonja ojentaen kätensä\nrukoilevasti hänen puoleensa.\n\n-- Ehkäpä olen hairahtunut. Ehkäpä olen ihminen, enkä mikään mato ja\nolen vain malttamattomuudessani itseäni tuominnut. Vielä tahdon\ntaistella.\n\nYlpeä hymyily väreili hänen huulillaan.\n\n-- Ja sinä tahdot koko elämäsi ajan kantaa sellaista tuskaa?\nAjattele ... koko elämäsi ajan?\n\n-- Tahdon totuttaa itseni siihen, sanoi hän synkästi... -- Lakkaa jo\nitkemästä. Nyt on puhuttava jostain muusta. Olen tullut tänne sanoakseni\nsinulle, että minua etsitään, että minut tahdotaan vangita.\n\nSonja päästi peljästyneen huudahduksen.\n\n-- No, miksi huudat? Jokunen hetki sitten tahdoit itse, että\nilmiantaisin itseni ja nyt sinä pelkäät! Mutta en anna itseäni vangita.\nTahdon taistella heitä vastaan ja he eivät voita minua. Heillä ei ole\nmitään todistuksia. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo olevani\nmenetetty; mutta tänään on lehti kääntynyt minulle eduksi. Kaikilla\nheidän todistuksillaan on kaksi puolta. Se tahtoo sanoa, että minä voin\nkäyttää kaikkia heidän syytteitään itselleni eduksi, ymmärrätkö?... Sen\ntahdon myöskin tehdä... Mutta se on epäilemätöntä, että he vangitsevat\nminut. On mahdollista, että minut vangitaan jo tänään. Mutta heidän\ntäytyy kuitenkin lopuksi päästää minut pois, sillä heillä ei ole mitään\ntodistuksia, eivätkä he niitä tule saamaankaan, sen lupaan minä. Äitini\nja sisareni kanssa tahdon saattaa asiat sille tolalle, että he uskovat\nminusta kaikkea muuta kuin tätä... Siskoni asema näyttää nyt olevan\nturvattua ... ja siinä tapauksessa myöskin äitini. Tahdotko käydä\nluonani vankilassa, kun minut vangitaan?\n\n-- Kyllä, sen tahdon tehdä. Tulen varmasti.\n\nHe istuivat molemmat surullisina vierekkäin, ikäänkuin myrsky olisi\nviskannut heidät autiolle rannalle.\n\nRaskolnikov tarkasteli Sonjaa uudelleen ja tunsi, millainen pohjaton\nrakkaus piili tuossa naisessa häneen. Mutta kumma kyllä, tuotti tämä\nhänelle tuskaa, että hän oli näin rakastettu. Mennessään Sonjan luo,\ntunsi hän, että tämä oli hänen ainoa neuvojansa. Hän oli uskonut, että\ntämä jossain määrin vapauttaisi hänet niistä kalvavista tuskista, ja\nnyt, kun koko hänen sydämensä oli häneen turvautunut, tunsi ja tunnusti\nhän tulleensa vielä onnettomammaksi.\n\n-- Sonja, on ehkä parasta, ettet käy minua vankilassa tervehtimässä,\nsanoi hän.\n\nSonja ei vastannut, sillä hän itki. Muutamia minuutteja kului\nhiljaisuuden vallitessa.\n\n-- Onko sinulla mitään ristiä kannettavana? kysyi Sonja odottamatta.\nTämä ajatus näkyi nyt vasta johtuneen hänen mieleensä.\n\nRaskolnikov ei heti ymmärtänyt kysymystä.\n\n-- Jollei sinulla vielä ole, niin ota tämä, joka on sypressistä. Minulla\non sitäpaitsi toinen, messinkinen, joka on ollut ... Lisavjetan.\nVaihdoin kerran ristiä hänen kanssaan. Hän antoi omansa minulle ja minä\nannoin hänelle sen sijaan pienen pyhimyksenkuvan. Nyt tahdon minä kantaa\nLisavjetan antamaa, ja sinun pitää ottaa tämä. Oi, ota tämä, sillä onhan\nse omani! pyysi hän. -- Vaeltakaamme yhdessä tuota kärsimysten tietä ja\nauttakaamme toinen toisiamme ristiämme kantamaan.\n\n-- Anna se minulle, sanoi Raskolnikov, sillä hän ei tahtonut saattaa\nSonjaa pahoilleen. Mutta hän vetäsi yhtäkkiä ojennetun kätensä takaisin.\n\n-- Ei nyt, Sonja! Tahdon mieluummin saada sen vastedes, lisäsi hän\ntyttöä tyynnyttääkseen.\n\n-- Niin, niin ... se on parempi, paljon parempi, sanoi Sonja. -- Kun\nsinä otat syntisi kantaaksesi, täytyy sinun se kantaa. Silloin tulet\nminun luokseni ja minä ripustan sen kaulaasi. Me rukoilemme yhdessä ja\nsitten seuraamme toisiamme.\n\nTällä hetkellä kuului koputusta ovelta.\n\n-- Sofia Semjonovna, saanko astua sisään? kysyi tuttu ääni. Täynnänsä\ntuskaa avasi Sonja oven ja vaalea Lebesjatnikov pisti päänsä huoneeseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLebesjatnikov näkyi olevan kiihtynyt.\n\nTulin tänne Teidän luoksenne, Sofia Semjonovna ... suokaa anteeksi ...\nluulin myöskin löytäväni teidät täältä, sanoi hän Raskolnikoville.\n--Luulen, että ... Katerina Ivanovna on tullut mielipuoleksi.\n\nSonja päästi huudahduksen.\n\n-- Se merkitsee, minä arvelen niin. Emme tiedä, mitä meidän tulisi hänen\nkanssaan tehdä. Hän meni Semjon Saharitshin päällikön luo, mutta ei\ntavannut häntä kotona. Tämä oli erään kenraalin luona päivällisillä.\nAjatelkaa ... sitten lähti hän kenraalin luo ja vaati ... että päällikön\ntuli nousta pois pöydästä hänen kanssaan puhuakseen. Voitte kuvailla\nmielessänne tulosta... Hänet ajettiin luonnollisesti pois. Mutta hän\nsanoo päällikön haukkuneen häntä sopimattomin sanoin... En vain ymmärrä,\nmiten hän on voinut välttää joutumasta arestiin. Nyt kertoo hän kaikille\nurotyöstään, mutta on vaikeata ymmärtää häntä ... hän huutaa ja huiskii\nkäsineen ympäriinsä... Hän sanoo, että koska kaikki ovat hänet\nhyljänneet, tahtoo hän ottaa lapset mukaansa ja kulkea pitkin katua\nposetiivin soittajana. Lapset laulavat ja tanssivat ja hän kerää rahat\nja joka päivä seisoo hän kenraalin akkunan edessä... --Nähköön koko\nmaailma, miten ylhäissyntyisen virkamiehen lapset täytyy juoksennella\nkaduilla kerjäläisen tavoin, sanoo hän. Lydia saa laulaa \"kutorakia\" ja\npoika ja Poletshka saavat tanssia. Hän ei tahdo kuulla, mitä hänelle\nsanotaan. Mitähän siitä tulee! Sehän on kauheata!\n\nSonja otti hattunsa ja takkinsa ja juoksi ulos. Raskolnikov ja\nLebesjatnikov seurasivat häntä.\n\n-- Hän on varmasti mielenvikainen, sanoi hän Raskolnikoville kun he\nolivat tulleet kadulle. -- En tahdo saattaa Sofia Semjonovnaa\nlevottomaksi, siksi sanoin vain, että minä arvelin sitä, mutta siitä ei\nenää ole epäilystäkään. Aivoihin sanotaan syntyvän keuhkotaudista pieniä\nsolmuja... Vahinko, etten ymmärrä lääketiedettä. Koetin puhua hänen\nkanssaan järkevästi, mutta sitä hän ei ottanut kuunnellakseen.\n\n-- Puhuitteko te myöskin hänelle niistä pienistä solmuista?\n\n-- En ... se tahtoo sanoa, en niin avonaisesti. Mutta tarkoitan, että\nkun loogillisesti todistaa henkilölle, ettei tällä ole mitään itkemisen\nsyytä, täytyisi tämän lopettaa itkunsa.\n\n-- Se tekisi aina elämän kevyemmäksi, vastasi Raskolnikov.\n\n-- Anteeksi... Katerina Ivanovnan kanssa siitä ei tullut mitään ...\nmutta te tiedätte aivan varmasti, että Pariisissa on tehty todenmukaisia\nyrityksiä parantaa mielisairautta ainoastaan loogillisten todistelujen\nkautta. Eräs sikäläinen professori, joka äskettäin kuoli ... kuuluisa\nmies ... että sitä tietä voitiin tulla onnellisempiin tuloksiin. Hänen\nperusajatuksensa on se, että mielenvikaisilla ei ole elimistössä mitään\nvikaa, vaan että syynä asiaan on aivan yksinkertaisesti ... niin\nsanoakseni, loogillinen erehdys, se on vika arvostelukyvyssä, väärä\nkäsitys esineistä. Hän todistaa niinmuodoin sairaille niin vähitellen,\nniin vähitellen, heidän olevan väärässä ... ja voitteko uskoa? Hänen\nsanotaan saavuttaneen erinomaisesti onnistuneita tuloksia. Mutta koska\nhän samalla kertaa käyttää ryöppykylpyä, ovat nämä tämän metoodin\ntulokset vielä epävarmoja ... ainakin...\n\nRaskolnikov ei ollut pitkään aikaan häntä kuunnellut. Tultuaan sen talon\nkohdalle, missä hän asui, viittasi hän Lebesjatnikoville ja katosi\nporttikäytävään. Lebesjatnikov katseli kummastuneena ympärilleen ja\njatkoi matkaansa.\n\nRaskolnikov meni ylös huoneeseen. Hän tarkasteli likasia, läpeensä\nvaalenneita tapetteja, tomuisia huonekaluja ja sohvaa. Sitten meni hän\nakkunan luo ja katseli alas pihalle. Talon vasemmassa kylkirakennuksessa\noli muutamia akkunoita auki, ja akkunalaudoilla oli kukkaruukkuja\npuolikuivunneine kurjenpolvineen. Akkunan ulkopuolelle oli ripustettu\npaita kuivamaan ... tämän kaiken tunsi hän niin hyvin taasen. Hän\nkääntyi poispäin ja istuutui sohvalle.\n\nEi milloinkaan, ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin yksin.\n\nNiin, hän uskoi vielä kerran vihaavansa Sonjaa, tehtyään hänet vielä\nonnettomammaksi. Miksi oli hän mennyt hänen luokseen? ... ehkä\nkerjätäkseen hänen kyyneleitään? Miksi tahtoi hän katkeroittaa hänenkin\nelämäänsä? Oi, sellaista halpamaisuutta!\n\n-- Tahdon olla yksin. Hän ei saa tulla luokseni vankilaan, sanoi hän\nvarmalla äänellä.\n\nViisi minuttia myöhemmin kohotteli hän päänsä ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat omituisesta hymyilystä.\n\n-- Ehkä lienee Siperiassa parempi!\n\nHän ei voinut muistaa, miten kauvan hän oli istunut näin, levottomien\najatusten tavoitellessa toinen toistaan hänen sielussaan, kun ovi äkkiä\navautui ja Avdotja Romanovna astui sisään. Hän seisoi hiljaa katsellen\nveljeään samalla katseella kuin Sonja oli häntä tarkastanut. Sitten\nistuutui hän vastapäätä häntä sille tuolille, jossa Sonja oli päivä\nsitten istunut. Dunja katseli häntä hiljaisuuden vallitessa.\n\n-- Älä ole minulle suutuksissasi, veliseni. Viivyn ainoastaan lyhyen\najan, sanoi Dunja.\n\nHänen kasvonsa ilmeet olivat miettivät, vaan eivät synkät. Hänen\nkatseensa oli kirkas ja tyyni.\n\nRaskolnikov näki, että myöskin hän oli tullut hänen luokseen rakkaus\nsydämessään.\n\n-- Veliseni, minä tiedän nyt kaikki, kaikki. Dmitri Prokofjitsh on\nkertonut ja selittänyt minulle kaikki. Sinua solvaistaan ja vainotaan\nerään inhoittavan ja yksinkertaisen epäluulon vuoksi... Dmitri\nProkofjitsh sanoi, ettei mitään vaaraa ole tarjolla ja että sinä suret\nja huolehdit turhan tähden. Mutta mitä minuun tulee, niin ei minua\nihmetytä, että koko sieluni on joutunut kiihkoon; mutta minä pelkään\ntämän katkeruuden jättävän pysyväiset jäljet sinuun. Siksi en sinua\nsoimaakaan siitä, että olet meidät hyljännyt. Tunnen, että jos minulla\nitselläni olisi niin suuri tuska kannettavanani, niin poistuisin minäkin\nkaikkien näkyvistä. En tahdo puhua tästä äitilleni, mutta minä jatkan\nhänelle puhelmani sinusta ja lupaan hänelle sinun nimessäsi, että sinä\naivan pian tulet hänen luokseen. Älä sentähden ole huolissasi hänen\nvuokseen. Minä kyllä rauhoitan häntä. Mutta silloin tällöin saat käydä\nhäntä tervehtimässä. Muista, että hän on äitisi. Minä tulin tänne vain\nsanoakseni sinulle ... että jos tarvitset minua ... tai jos koko elämäni\nolisi sinulle tarpeellinen ... niin kutsu minut luoksesi ... ja minä\ntulen. Hyvästi!\n\nHän kääntyi ja meni ovea kohti.\n\n-- Dunja, sanoi Raskolnikov, samalla kun hän nousi seisaalleen ja meni\nhänen luokseen, -- Rasumihin Dmitri Prokofjitsh on erinomaisen hyvä\nihminen.\n\nDunja punastui.\n\n-- Mitä tuumiskelet? änkytti Raskolnikov, kun tyttö oli odottanut\nminuutin verran.\n\n-- Hän on kunnollinen, työteliäs ja kunnollinen ihminen ja hänellä on\nkykyä voida rakastaa koko sydämestään... Hyvästi, Dunja!\n\nDunja säpsähti ja näkyi tulevan levottomaksi.\n\n-- Mitä tarkoitat, veliseni? Täytyykö meidän todellakin erota\nainaisesti, koska sinä ... annat minulle sellaisen testamentin.\n\n-- Hyvästi.\n\nDunja läheni akkunaa, katseli Raskolnikovia surullisesti ja poistui\nsitten.\n\nEi, Raskolnikov ei ollut kylmä häntä kohtaan. Viimeisessä\nsilmänräpäyksessä oli hänellä suuri halu syleillä sydämellisesti häntä.\nMutta hän päätti sentään, olla edes ojentamatta hänelle kättäkään.\n\n-- Jälestäpäin Dunja ehkä kauhistuisi ajatellessaan, että minä olen\nhäntä syleillyt. Hän sanoi ... että minä olen ryöstänyt häneltä\nsuudelman.\n\n-- Voikohan hän kantaa tätä? ajatteli hän muutamien minuuttien kuluttua.\n-- Ei, hän ei voi sitä kestää. Sellaiset ihmiset eivät voi mitään\ntämänkaltaista kestää. Ei koskaan!\n\nSitten ajatteli hän Sonjaa.\n\nAkkunasta syöksyi raitis tuulahdus. Ulkona ei enään niin kirkasta ja\npäivänpaisteista kuin ennen. Hän otti lakkinsa ja läksi.\n\nHän ei voinut, eikä edes tahtonutkaan huolehtia sairaaloisen tilansa\nvuoksi. Mutta tuo alituinen, keskeytymätön sielun kiihoitus ja kaikki\nnuo tuskat eivät luonnollisestikaan voineet jäädä seurauksitta.\n\nHän harhaili ympäri ilman päämäärää. Aurinko laski. Omituinen tuska\nvaltasi hänet. Tuo tunne ei tosin ollut aivan niin valtava, mutta se ei\nollut silti vähemmän kalvava ja tuskastuttava eikä se milloinkaan\nlakannut häntä kiusaamasta; erityisesti kiusaava oli se illan joutuessa.\n\n-- Tällaisessa yksinkertaisessa, täydellisesti fyysillisessä\nheikkoudentilassa, joka mahdollisesti johtuu vain auringon laskusta,\ntäytyy varoa tekemästä tyhmyyksiä. Tällaisessa mielentilassa ollessaan\nolisi mahdollista mennä ei ainoastaan Sonjan, -- vaan myöskin Dunjan\nluo, mutisi hän halveksivasti.\n\nHän kuuli nimeänsä mainittavan ja kääntyi. Lebesjatnikov tuli juosten\nhänen jäljessään.\n\n-- Olen ollut teitä hakemassa, sanoi hän. -- Voitteko kuvitella sitä\nmielessänne, että Katerina Ivanovna todellakin on pannut tuumansa\ntäytäntöön, mennä lasten kanssa pois! Meillä, Sofia Semjonovnalla ja\nminulla on ollut mitä suurin vaiva löytää häntä. Hän lyö kattilaa ja\nantaa lasten tanssia. He itkevät katkerasti. Hän pysähtyy poikkikatujen\nvarsilla ja puotien edustalla. Kansa on kylliksi tyhmää juoksemaan hänen\nperässään. Seuratkaa minua!\n\n-- Entä Sonja? kysyi Raskolnikov levottomasti käyntiänsä\nkiiruhtaessansa.\n\n-- Hän on aivan raivoissaan. Se tahtoo sanoa, ei Sofia Semjonovna, vaan\nKaterina Ivanovna ... myöskin Sofia Semjonovna. Mutta Katerina Ivanovna\non aivan hullu, sen vakuutan minä teille, hän on aivan hullu. Poliisi\ntahtoo vangita hänet. Ette voi kuvitella mielessänne, millaisen\nvaikutuksen se tekee, kun häntä katselee. Nyt on hän kanavan luona\nlähellä Sofia Semjonovnan asuntoa.\n\nKanavan luo, aivan lähelle siltaa oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko. Voi\nselvästi kuulla Katerina Ivanovnan käheän äänen. Niin, se oli todellakin\nnäytelmä, joka voi katuyleisöä huvittaa.\n\nKaterina Ivanovna oli kauhean näköinen vanhassa, mustassa leningissään,\n\"drap de dame\"-saalissaan ja mutkallisessa olkihatussaan, joka oli\nkallellaan hänen päässään. Hän oli läpeensä väsynyt ja hänen rintansa\nläähätti kiihkeästi. Hänen riutuneet kasvonsa näkyivät olevan entistään\nenemmän kärsivät.\n\nMutta joka hetki kiihtyi hän yhä enemmän. Hän heittäytyi lasten päälle,\ntorui heitä, näytti heille, miten heidän tuli tanssia, ja opetti heille,\nmiten heidän tuli laulaa, selitti heille, miksi heidän niin tuli tehdä\nja joutui epätoivoon, kun he eivät häntä ymmärtäneet.\n\nSitten juoksi hän niiden katsojain luokse, jotka olivat paraiten\npujettuja ja sanoi:\n\n-- Katsokaa, niin pitkälle on menty jalon, aristokraattisen perheen\nlasten kanssa!\n\nUseat nauroivat hänelle, toiset pudistelivat päätänsä, mutta kaikki\nolivat uteliaita näkemään mielipuolista vaimoa ja noita vapisevia\nlapsia.\n\nKaterina Ivanovna löi tahtia luisevilla käsillään, kun hän antoi\nPoletshkan laulaa ja Lydian ja Koljan tanssia. Hän koetti myös itsekin\nlaulaa, mutta kiusallinen yskä keskeytti hänet heti.\n\nKattilaa, josta Lebesjatnikov oli puhunut, ei näkynyt olevan.\n\nKaterina Ivanovna oli todellakin koettanut hankkia lapsille sellaisen\npuvun, jollaista katulaulajien on tapana kantaa. Pojalla oli päässään\neräänlainen valkeasta ja punaisesta kankaasta tehty turpaani. Hänen tuli\nesittää turkkilaista. Lydia oli puettu punaseen, kudottuun villamyssyyn,\njoka oli ollut manalle menneen Semjon Saharitshin oma, mutta myssyä\nkoristi tässä tilaisuudessa valkea strutsinsulka. Poletshka oli saanut\npitää tavallisen pukunsa. Hän katsahti ujosti ja hämmästyneenä äitiään,\neikä poistunut hänen vierestään, kätki vain kyyneleensä ja katseli\nlevottomasti ympärilleen. Katu ja tuo suuri ihmispaljous peljättivät\nhäntä.\n\nSonja seurasi heidän jälessään ja pyysi itkusilmin, että he kääntyisivät\npoispäin. Mutta Katerina Ivanovna oli taipumaton.\n\n-- Sinä et tiedä, mitä pyydät, sanoi hän. -- Sinä käyttäydyt aivan kuin\nlapsi. Olenhan sanonut, etten tahdo palata takaisin sen saksalaisen\nnaisen luo. Kaikki ihmiset, niin, koko Pietari nähköön kernaasti, että\naatelismiehen lasten täytyy kerjätä kadulla. Katala kenraali nähköön\nsen. Sinä olet verrattain lapsellinen, Sonja. Sano minulle, millä me\nvoisimme elää? Me olemme jo kylliksi kauvan olleet sinun taakkanasi,\nmutta tulkoon siitä nyt loppu. Ah, Rodion Romanovitsh, tekin olette\ntäällä. Sano hänelle, että minä menettelen paraiten meille kaikille.\nHäpeämätön kenraali saa eron virastaan, sen te tulette näkemään. Me\nasetumme joka päivä hänen akkunansa alle, ja kun keisari ajaa ohi,\nlaskeudun minä lapset edessäni polvilleni ja huudan: -- Isä, suojele\nheitä! Hän on isättömäin isä, hän on meitä suojeleva. Lydia, tenez vous\ndroite!... Kolja, tanssi heti! Miksi sinä huudat? Pelkäätkö sinä? Herra\nJumala, mitä on tehtävä näin ymmärtämättömien lasten kanssa?\n\nHän oli itse valmis itkemään, kun osoitti noita lapsiraukkoja.\n\nRaskolnikov koetti puheellaan saada häntä kotiin lähtemään, ja\nherättääkseen hänessä kunniantuntoa, sanoi hän, ettei hänen sopinut\nkuljeskella ympäri katuja posetiivinsoittajattarena, koska hänestä piti\ntulla nuoria aatelisnaisia varten perustetun oppikoulun johtajatar.\n\n-- Oppikoulu, ha, ha, ha!... Ei, Rodion Romanovitsh, sen toiveen olen\nantanut mennä menojaan. Olen kaikkien hylkäämä. Poletshka, paljonko olet\nkerännyt? Et enempää kuin kaksi kopeekkaa! Ah, niitä vaivaisia! Mitä\nsinä puhut, Poletshka? Puhu minulle ranskaa, parles moi francais.\nOlenhan opettanut sinulle joitakin sananparsia. Miten muuten voitaisiin\nhuomata, että te olette aatelisperheen hyvinkasvatettuja lapsia, ettei\nkuulu mihinkään nuorallatanssijaperheeseen ... me emme pidä mitään\nnarripeliä kaduilla, vaan laulamme hienoja romansseja... No, mitä me nyt\nlaulaisimme?...\n\nSiten jatkoi hän puhettaan. Hän antoi lasten laulaa pääasiallisesti\nranskalaisia lauluja, jotta voitaisiin nähdä, että he olivat\naatelislapsia. Ensin he lauloivat:\n\n    -- Morlborouph s'en va-t-en guerre\n    Ne soit quand reiendra,\n\nja sitten:\n\n    -- Cinq sous, cinq sous,\n    Pour, montes notre ménage,\n\njonka jälkeen hän taputti käsiään, kun Koljan ja Lydian tuli tanssia.\nSitten sai hän hirvittävän yskäkohtauksen. Sitten seurasi uusia,\nmääräyksiä asennosta ja käytöksestä j.n.e., j.n.e.\n\nLopuksi astui poliisipalvelija ihmisjoukon läpi. Mutta samalla läheni\nvanhanpuoleinen sivilipukuinen herrasmies, jolla oli kuitenkin\nritarimerkki rinnallaan ja ojensi hiljaisuuden vallitessa kolmenruplan\nsetelin Katerina Ivanovnalle. Hänen kasvonsa ilmaisivat syvää\nmyötätuntoisuutta. Katerina Ivanovna kiitti kohteliaasti ja\njuhlallisesti.\n\n-- Minä kiitän teitä, armollinen herra, sanoi hän. -- Ne seikat,\njotka ovat pakottaneet meidät... Ota rahat vastaan, Poletshka!\nOn toki jalomielisiäkin ihmisiä, jotka ovat valmiit auttamaan\naatelin-sukuista äitiparkaa hänen onnettomuudessaan... Te näette tässä,\narmollinen herra, muutamia aatelislapsia mitä huomattavimpine ylhäisine\nyhtäläisyyksineen ... tuo kunnoton kenraali istui peltopyytä syömässä\nhän ... polki jalkaansa ja sanoi, että minä häntä häiritsin... Teidän\nylhäisyytenne, sanoin minä, suojelkaa noita isättömiä, tehän tunsitte\nmanallemenneen Semjon Saharitshin! hänen oikea tyttärensä sai itse tämän\nhautauspäivänä syyttömästi osakseen mitä kehnoimman heittiön\nsoimauksia... Mutta mitä tahtoo tuo poliisivirkamies? Suojelkaa meitä\nhäntä vastaan! Mitä tämä sinuun kuuluu, sinä senkin narri!\n\n-- On kiellettyä saattamasta hämminkiä aikaan kadulla.\n\n-- Minulla on siihen yhtä suuri oikeus kuin posetiivinsoittajilla.\n\n-- Heidän täytyy ostaa itselleen lippu saadakseen lupaa siihen. Mutta\ntuolla tavalla saatatte te aikaan ihmistenkerääntymisen. Missä te\nasutte?\n\n-- Täytyisikö minun saada lupaa! Olen tänään antanut ... haudata\nmieheni. Niinmuodoin en kai tarvitse mitään lupaa?\n\n-- Rauhoittukaa, rouvaseni, sanoi poliisivirkamies. Tulkaa nyt, niin\nminä tahdon saattaa teidät kotiinne. Te olette sairas.\n\n-- Herrani, sitä te ette ymmärrä. Nyt me menemme Nevskin prospektille...\nSonja, Sonja, missä olet? Hänkin itkee? Miten käy teidän kaikkien\nkanssa?... -- Kolja ja Lydia, minne olette menneet? huudahti hän\ntuskallisesti... -- Ja te, tuhmat lapset, Kolja ja Lydia, minne olette\nmenneet?\n\nIhmisjoukosta ja poliisivirkamiehestä pahasti peljästyneinä olivat he\ntarttuneet toistensa käsiin ja juosseet tiehensä. Huutaen ja läähättäen\njuoksi äiti jäljessä. Sonja ja Poletshka seurasivat perässä, mikäli\nvoivat.\n\n-- Ota heidät kiinni, Sonja, ota heidät kiinni! ... voi teitä tuhmia,\nkiittämättömiä lapsia! Ottakaa heidät ... heidän tähdensähän minä\nvoin...\n\nKaterina Ivanovna kompastui ja kaatui.\n\n-- Herra jumala, hän vuotaa verta, huudahti Sonja ja kumartui hänen\nylitsensä.\n\nKaikki tunkeutuivat heidän ympärilleen, vaikkakin poliisivirkamies\nkoetti pitää heitä loitommalla.\n\n-- Hän kuolee, huudahti eräs ympärilläseisojista.\n\n-- Hän on mielipuoli! huusi toinen.\n\nLähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se veri, joka värjäsi maata,\noli tullut hänen rinnastaan suun kautta.\n\n-- Tuon tunnen varsin hyvin, kuiskasi virkamies Raskolnikoville ja\nLebesjatnikoville. Se on hivuttavaa kuumetta. Veri syöksyy esiin äkkiä\nja ihminen rupeaa tukehtumaan. Mutta mitä tässä pitää tehdä? Hän kuolee\nkohta!\n\n-- Tännepäin, tätä tietä, tulkaa minun luokseni! pyysi Sonja... --minä\nasun aivan lähellä, toisessa talossa... Pian, pian -- hän juoksi edes ja\ntakaisin. -- Tuokaa lääkäri... Oi, Jumala!\n\nVirkamiehen onnistui karkoittaa kansa ja Katerina Ivanovna kannettiin\nSonjan asuntoon ja pantiin vuoteeseen. Veri syöksyi vielä hänen\nsuustaan, mutta hän näkyi taasen palaavansa järkiinsä.\n\nRaskolnikov, Lebesjatnikov, virkamies ja poliisivirkamies astuivat\nSonjan seurassa huoneeseen. Poletshka toi sisälle pienet, itkevät\nsiskonsa. Myöskin Kapernaumov perheineen tuli huoneeseen.\n\nNäiden ihmisten joukossa näyttäytyi yhtäkkiä Svidrigailov. Raskolnikov\ntarkasteli häntä kummastuneena, eikä voinut käsittää, mistä tämä oli\ntullut.\n\nKapernaumov sai tehtäväkseen hankkia lääkärin ja sillä välin palasi\ntaasen sairaan tietoisuus. Hän katseli juroilla silmäyksillä Sonjaa,\njoka kuivasi hikipisarat hänen otsaltaan. Sitten pyysi hän, että he\nnostaisivat hänet istualleen.\n\n-- Missä ovat lapset? -- kysyi hän heikolla äänellä. -- Oletko vienyt\nheidät sinne kotiin, Polja?... Ja te pienet raukat... Miksi juoksitte te\ntiehenne? ... voi!\n\nVeri takertui hänen kuiviin huuliinsa kiinni. Hän katseli ympärilleen.\n\n-- Sinä asut siis tässä, Sonja! En ole vielä kertaakaan ollut\nluonasi ... nyt sattui niin...\n\nHän katseli häntä surullisesti. -- Me olemme aivan köyhdyttäneet sinut,\nSonja... Polja, Lydia, Kolja, tulkaa tänne... Täällä, Sonja ... täällä\nhe ovat ... minä uskon heidät sinun käsiisi ... olen saanut minun ...\nnäytelmä on lopussa. Päästä minut levolle, anna minun edes kuolla\nrauhassa...\n\nHän laskettiin tyynyille.\n\n-- Mitä -- pappia ... sitä ei tarvita ... Onko teillä joku rupla ehkä\nylijäämää? Minulla ei ole mitään syntejä... Jumalan täytyy antaa ne\nilmankin anteeksi. Hän tietää kyllä, miten paljon olen kärsinyt... Ja\njollei hän anna minulle anteeksi ... niin saa olla, niinkuin hän...\n\nHän meni tainnoksiin, kohoutui taas puoleksi ja katseli ympärilleen ja\nnäkyi tuntevan muutamia läsnäolijoista. Sitten hän jälleen meni\ntunnottomaksi.\n\nHän hengitti raskaasti, hänen äänensä korisi. Tuntui siltä kuin jotakin\nolisi tunkeutunut hänen kurkkuunsa.\n\n-- Minä sanoin hänelle: -- Teidän ylhäisyytenne... alotti hän taasen,\nmutta hänen täytyi pysähtyä joka sanan perästä, -- tuo Amalia\nIvanovna... Ah! Lydia, Kolja ... pane kätesi sivulle, pian, pian!\nglissez, glissez, pas-debauque ... polkekaa jalkaa ... mutta\nmiellyttävämmin.\n\n-- Du hast Diamanten und Perlen...\n\n-- Mitä sitten tulee ... sehän meidän piti laulaa...\n\n    -- Du hast die schönsten Augen, Mädchen, was willst du noch mehr!\n    -- No niin, miksi ei... Was willst\n    du noch mehr! Ah, niin, ja sitten:\n    Keskipäivän helteessä...\n\n-- Voi, miten pidän siitä ... sitä romanssia kuuntelin aina\nihastuksella: Keskipäivän helteessä, Daghestanin laaksossa ... kuule,\nPoletshka, kuule, sinun isäsi lauloi sitä ... kihloissa ollessamme...\nOi, niitä päiviä!... Sen me laulamme! No, miten se oli nyt, miten se oli\nnyt, nyt olen minä sen unohtanut ... niin, auta sitten minua muistamaan\nse taas ... miten se oli?\n\nHän oli hyvin kiihtynyt ja tahtoi nousta ylös. Lopuksi alkoi hän\nkadottaen hengen kunkin sanan jäljessä, huutavalla, käheällä ja\nmurtuneella äänellä laulaa:\n\n    -- Kesäpäivän helteessä.\n    Daghestamin laaksossa\n    Nuoli sydämessä...\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän äkkiä sydäntä vihlovalla\näänenpainolla, kyynelten valuessa hänen silmistään. -- Suojelkaa noita\norpoja. Ajatelkaa Semjon Saharitshin vierasvaraisuutta ... voi sanoa\nmelkein aristokraatillista ... ha. -- Äkkiä lysähti hän kokoon, heräsi\nja katseli peljästyneenä ympäriinsä, mutta tunsi heti Sonjan. -- Sonja,\nSonja sanoi hän hiljaan ja ystävällisesti, ikäänkuin hän olisi\nihmetellyt sitä, että tapasi hänet täältä. -- Rakas Sonja, oletko\nsinäkin täällä?\n\nNyt kohoutui hän jälleen.\n\n-- Nyt on kylliksi!... Hetki on tullut!... Hyvästi, sinä pieni\nraukka!... Juhta on kuoliaaksi kidutettu, vainottu kuoliaaksi! huudahti\nhän epätoivoisella ja uhkaavalla äänellä samalla kun pää laskeutui\njälleen tyynyjen varaan.\n\nHän oli taasen mennyt tainnoksiin, mutta tällä kertaa ainoastaan\nlyhyeksi ajaksi. Kärsivät, kalman kalpeat kasvot kääntyivät, hän avasi\nsuunsa, ojensi halvauksentapaisesti jalkojansa, veti henkeänsä syvään,\nsyvään ... ja oli kuollut.\n\nSonja heittäytyi ruumiille ja nojasi päätään sisäänpainunutta rintaa\nvasten. Poletshka suuteli äitinsä jalkoja. Kolja ja Lydia eivät vielä\nymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta he aavistivat, että se olisi\njotain kauheata, joten hekin samalla kertaa avaisivat pienet suunsa ja\nrupesivat huutamaan. Toinen heistä oli vielä puettu turpaaniin ja toinen\nmyssyynsä strutsinsulkineen.\n\nMutta mistä johtui, että kunniakirja aivan äkkiä oli sängyssä. Se oli\naivan Katerina Ivanovnan vieressä. Raskolnikov näki sen.\n\nHän meni akkunan luo ja Lebesjatnikov seurasi häntä.\n\n-- Hän on kuollut, sanoi jälkimäinen.\n\n-- Rodion Romanovitsh, minun täytyy välttämättä puhua kanssanne parisen\nsanaa, sanoi Svidrigailov, joka oli heitä lähestynyt.\n\nLebesjatnikov vetäytyi taaksepäin ja katosi. Svidrigailov vei\nhämmästyneen Raskolnikovin erääseen huoneen nurkkaan.\n\n-- Kaikesta, joka tämän jälkeen seuraa ... tarkoitan hautajaisia ja\nmuuta, siitä minä huolehdin. Tarvitaan ainoastaan rahaa ja olenhan minä\njo teille sanonut, niin tahdon muistella, että minulla on sitä jonkun\nverran ylimääräistä. Molemmat lapset ja Poletshkan tahdon minä lunastaa\njohonkin lapsenkotoon, paraaseen, jonka löydän. Joka lasta varten\ntalletan minä viisitoistatuhatta ruplaa, kunnes tulevat\ntäysikasvuisiksi, joten Sofia Semjonovna voi olla rauhallinen... Hänet\ntahdon minä myöskin kohottaa asemastaan. Hän on hyvä tyttö, eikö\ntotta?... Ja sitten voitte te ilmoittaa Avdotja Romanovnalle, että hänen\nkymmenentuhatta ruplaansa ovat tulleet hyvin käytetyiksi.\n\n-- Mutta mikä vaikutin saattaa teidät harjoittamaan niin suurta\nhyväntekeväisyyttä? kysyi Raskolnikov.\n\n-- Voi, te epäuskoinen ihminen! vastasi Svidrigailov nauraen ... -- minä\nsanoin teille, että minulla oli rahat ylijäämänä. Aivan yksinkertaisesti\nystävyyden vuoksi ... onko se teistä niin mahdotonta? Ettehän te ole\nmikään saituri kuten tuo vanha, kunnoton koronkiskuri ... hän joka\nkuoli? Sanokaa nyt itse, mikä olisi parempi, sekä että Lushin eläisi ja\ntekisi tuhmuuksia, tai että tuo täällä kuolisi... Ja jollen minä nyt\nesiinny hyväntekijänä, käy Poletshkankin kanssa samaten...\n\nHän sanoi tämän omituisesti silmää iskien ja veitikkamaisesti nauraen\nkääntämättä silmiänsä Raskolnikovista. Tämä kalpeni ja vapisi, kun hän\nkuuli sitä nimeä mainittavan, jonka hän äskettäin oli Sonjalle sanonut.\nHän peräytyi ja tuijotti Svidrigailoviin.\n\n-- Mitä? ... kuinka ... tiedättekö te? kuiskasi hän ja voi tuskin\nhengittää.\n\n-- Minä asun tässä lähellä matami Röslichin luona. Tuolla asuu\nKapernaumov ja tuolla asuu matami Röslich, vanha, uskollinen ystävätär.\nOlen Sonjan naapuri.\n\n-- Te?...\n\n-- Niin, juuri minä, jatkoi Svidrigailov ja vaipui vallan naurusta. --\nJa minä voin kunniasanallani vakuuttaa teille, parahin Rodion\nRomanovitsh, että olen teihin suuresti mieltynyt. Sanoinhan silloin kun\nviimeksi kävin luonanne, että meistä tulee vielä hyvät ystävät...\nKatsokaahan, johan me melkein sitä olemmekin. Te tulette huomaamaan,\nettä minä olen sävyisä ihminen ja että oikein hyvin voi elää minun\nkanssani...\n\n\n\n\n\n\nKUUDES OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiitä päivästä lähtien oli Raskolnikov omituisella tuulella. Tuntui\nsiltä kuin jokin sumu olisi laskeutunut hänen päälleen ja vieroittanut\nhänet kaikista muista. Kun hän sittemmin ajatteli tätä aikaa, ymmärsi\nhän, että hänen järkensä toisinaan oli pimentynyt aina siihen asti\nkunnes ratkaisu tapahtui. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että\nhän joskus oli erehtynyt esimerkiksi ajan ja määrättyjen, varmojen\ntapausten suhteen. Siten sekoitti hän jonkun tapahtuman toiseen, jota\nhän piti seurauksena jostakin, jota hän ainoastaan aivoissaan kuvitteli.\nToisinaan valtasi hänet tuskastuttava epätoivo, joka usein muuttui\nsilmittömäksi säikähdykseksi.\n\nMutta hän voi myöskin muistaa viettäneensä minutteja, tunteja, jopa\nkokonaisia päiviäkin täydellisessä tunnottomuudessa ...\ntunnottomuudessa, joka oli suuresti sen sairaaloisen\nvälinpitämättömyyden kaltaista, jota kuolevissa tavataan heidän omaan\ntilaansa nähden. Viimeisinä päivinä vältti hän huolellisesti\najattelemasta asemaansa.\n\nYksityiset, tärkeät kysymykset, jotka vaativat silmänräpäyksessä\nvastausta, vaivasivat häntä eniten ja hän olisi ollutkin erittäin\niloinen, jos hän olisi voinut vapauttaa itsensä siitä huolesta, jonka\nnämä hänelle saattoivat. Mutta jos hän aivan kokonaan jätti ne huomioon\nottamatta, uhkasivat ne häntä täydellisellä perikadolla.\n\nEritoten sai hänet levottomaksi ajatus Svidrigailovista. Voidaanpa\nsanoakin, että Svidrigailov oli tärkein syy hänen rauhattomuuteensa.\n\nSiitä hetkestä alkaen kun hän oli kuullut nuo peloittavat, kahdella\nlailla ymmärrettävät sanat Sonjan huoneessa, oli hänen ajatustensa\njuoksu ollut ikäänkuin katkennut. Mutta vaikkakin tämä uusi seikka oli\nsyynä hänen hirveään levottomuuteensa, ei hän sentään millään muotoa\nodottanut mitään selvitystä asiassa. Istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena\njonkun majatalon pöydän ääressä kaupungin laitimmaisissa osissa ja\ntietäessään tuskin itsekään, miten hän sinne oli joutunut, tuli hän aina\näkkiä ajatelleeksi Svidrigailovia. Silloin hän oivalsi, että hänelle oli\naivan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päästä selville tuosta\nhenkilöstä ja urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Kerran huomatessaan,\nettä hän sattumalta oli joutunut kaupungin ulkopuolelle, kuvitteli hän\nmielessään odottavansa Svidrigailovia ja että hän aina tapasi hänet\ntällä paikalla. Toisen kerran heräsi hän ja huomasi makaavansa paljaalla\nmaalla muutamien pensaiden keskellä voimatta itse ymmärtää, miten hän\nsinne oli joutunut. Niiden parin, kolmen päivän aikana, jotka olivat\nkuluneet Katerina Ivanovnan kuolemasta, oli hän tavannut Svidrigailovin\nSonjan luona, jossa hän silloin tällöin kävi ilman minkäänlaista\naihetta, mutta he olivat vaihtaneet vain toistensa kanssa muutamia\nlyhkäisiä lauseita puhumatta pääasiasta mitään, ikään kuin he olisivat\ntehneet keskinäisen sopimuksen olla siitä toistaiseksi puhumatta.\n\nKaterina Ivanovnan ruumis lepäsi vielä hautaamatta arkussaan.\nSvidrigailovilla ja samaten myös Sonjallakin oli täysi homma\nhautajaisvalmisteluissa. Svidrigailovin viimeksi puhuessa Raskolnikovin\nkanssa ilmoitti hän tälle, että lapset olivat hyvässä turvassa. Kiitos\nolkoon muutamille vanhoille tutuille, joiden avulla hänen oli onnistunut\nsaada heidät kaikki kolme erinomaisen hyviin laitoksiin. Hänen\ntallettamansa rahat olivat suuresti myötävaikuttaneet hyvään\nlopputulokseen, sillä varallisuutta omaaville orpolapsille on paljon\nhelpompi saada sijaa kuin köyhille. Hän puhui myöskin Sonjasta, lupasi\nmuutaman päivän kuluttua käydä Raskolnikovia tervehtimässä, sanoi, että\nhän mielellään tahtoi neuvotella hänen kanssaan muutamista varmoista\nasianhaaroista... Tätä keskustelua pidettiin portailla. Svidrigailov\ntarkasteli Raskolnikovia huolellisesti ja kysyi häneltä matalalla\näänellä hetken kuluttua:\n\n-- Miten on laitanne, Rodion Romanovitsh? Voi tuskin enään tunteakaan\nteitä. Te kuulette ja näette, mutta tuntuu siltä kuin ette ymmärtäisi\nmitään. Rohkaiskaa mielenne! Kestäkää siksi kunnes olemme toistemme\nkanssa puhuneet! Vahinko, että minulla nyt on niin paljon hommaa sekä\nomista että muidenkin toimista... Ah, Rodion Romanovitsh, lisäsi hän,\nkaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa ... ilmaa, mihin hintaan\ntahansa.\n\nHän väistyi syrjään tehdäkseen tietä papille ja kuoropojalle.\nSvidrigailov oli määrännyt, että vainajan edestä luettaisiin kaksi\nsielumessua päivässä. Sitten meni hän tiehensä, mutta Raskolnikov\nseurasi pappia Sonjan huoneeseen.\n\nHän pysähtyi ovelle. Jumalanpalvelus alkoi synkästi ja juhlallisesti.\n\nHänen käsityksessään kuolemasta ja tunteessa olla sen läheisyydessä oli\nlapsuudesta asti ollut jotain ahdistavaa ja mystillistä kauhua. Siitä\noli jo aikoja kun hän oli ollut sielumessuissa mukana. Hän katseli\nlapsia, jotka itkien olivat polvistuneet ruumisarkun eteen. Sen takana\nseisoi Sonja itkien ja rukoillen.\n\n-- Kaikkien näiden päivien kuluessa ei hän kertaakaan ole minuun\nkatsonut tai puhutellut minua, ajatteli Raskolnikov.\n\nAurinko loisti kirkkaasti sisään huoneeseen. Suitsutus kohosi\nläpinäkyväisinä hattaroina ja pappi messusi: -- Herra antakoon sinulle\nrauhansa!\n\nRaskolnikov oli jumalanpalveluksen loppuun asti. Papin siunatessa heitä\nkaikkia ja sanoessa heille hyvästi tunsi hän olevansa kovin omituisessa\nmielentilassa. Kuin kaikki oli lopussa, läheni hän Sonjaa. Tämä tarttui\nheti hänen molempiin käsiinsä ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.\nTämä teko kummastutti Raskolnikovia.\n\nSonjalla ei ollut rahtuakaan vastenmielisyyttä, ei pienintäkään inhoa\nhäntä kohtaan. Hänen kätensä eivät vavisseet. Tämän täytyi olla\nsuurimmassa määrin itsensäalentamista, ainakin piti Raskolnikov sitä\nsinä.\n\nSonja ei sanonut sanaakaan. Raskolnikov puristi hänen kättään, jonka\njälkeen hän poistui.\n\nRaskas taakka lepäsi Raskolnikovin sydämellä. Jos hän olisi voinut paeta\nja elää sitten yksinään koko elämänsä ajan, olisi hän kiittänyt itseään\nonnelliseksi. Vaikka hän viime aikoina aina olikin yksinään, ei hänelle\nkuitenkaan tahtonut onnistua tuntea olevansa yksin. Voi toisinaan\nsattua, että hän meni kauvas pois kaupungista, maantielle, niin, jopa\nmetsäänkin. Mutta mitä yksinäisempi seutu oli, sitä voimakkaammaksi tuli\nse tunne hänessä, että jokin oli hänen lähellään, ja jollei tämä juuri\nerityisesti häntä peloittanut, kiukutti se häntä kuitenkin. Sempä vuoksi\nhän riensi kaupunkiin ja sekaantui ihmisjoukkoon, meni ravintoloihin,\nolutmyymälöihin kauppatorin ja heinätorin varrella. Täällä oli hänen\nkevyempi olla, hänestä tuntui kuin olisi hän täällä enemmän yksinään.\nEräässä olutmyymälässä laulettiin, ja siellä tuntuikin hänen olonsa\nkevyemmältä. Jälestäpäin muisteli hän vielä, että hän oli tuntenut\nitsensä siitä suorastaan huvitetuksi. Mutta sitten tuli hän jälleen\nlevottomaksi. Jonkinlainen omantunnon epäilys kalvoi häntä. \"Täällä minä\nistun laulua kuuntelemassa; onko se minun tehtäväni?\" ajatteli hän. Hän\naavisti, ettei _tämä seikka_, ollut ainoa joka sai hänet rauhattomaksi.\nEi, se oli jokin muu, joka vaati silmänräpäyksellistä ratkaisua. Mutta\nmitä se sitten oli, siitä hän ei voinut tehdä itselleen enempää selkoa\nkuin pukea se sanain muotoonkaan. -- Ei, mieluummin sitten taistelu!\nMieluummin Porfyrius ... tai Svidrigailov ... joko otteluvaatimus tai\npäällekarkaus... ajatteli hän ja kiiruhti pois. Äkkiä tuli hän\najatelleeksi äitiään ja siskoaan ja tämä ajatus saattoi hänet\nsilmittömästi säikähtymään.\n\nSeuraavana aamuna heräsi hän Krestovskin saarella pensaan alla, vavisten\nkuumeesta. Sen jälkeen meni hän kotiin ja kävi levolle. Hän heräsi\nmyöhään, kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Kuume oli poissa.\n\nHän muisti, että Katerina Ivanovnan hautajaisia pidettiin sinä päivänä\nja iloitsi siitä, ettei hän ollut niissä mukana. Nastasja kantoi hänelle\nruokaa. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla, melkeimpä mielellään. Hänen\npäänsä oli kevyempi ja hän tunsi olevansa rauhallisempi kuin muulloin\nniinä kolmena päivänä. Vieläpä hän ihmetteli sitäkin, että niin suuri\npelko oli voinut vallata hänet; --silloin avautui ovi ja Rasumihin astui\nsisään.\n\n-- Ah, hän syö ... silloin hän ei olekkaan sairas, sanoi Rasumihin, otti\ntuolin ja istuutui pöytään vastapäätä Raskolnikovia. Rasumihin oli\nliikutettu, eikä hän koettanut sitä salatakkaan, jos kohta hän ei\nkiivastunutkaan tai puhunut tavallista korkeammalla äänellä. Voi\nhuomata, että hän oli tullut jonkun varman syyn perustalla.\n\n-- Kuulehan nyt, alkoi hän, -- minä en välitä pirujakaan teistä\nkaikista. Nähtyäni kaikki käsitän minä, etten ymmärrä yhtään mitään.\nMinä pyydän, ettet uskoisi minun tulleen tänne houkuttelemaan sinulta\nmitään tietoja. Minä en välitä sinun salaisuuksistasi. En välitä hidun\nvertaakaan niistä. Ja vaikka sinä selittäisitkin koko asian, tekisin\nkorvani kuuroksi... Minä olen vain tullut tänne saadakseni varmasti\ntietooni, henkilökohtaisesti tullakseni vakuutetuksi siitä, primo, onko\nse totta, että sinä olet hullu. Ollaan nimittäin sitä mieltä, että sinä\njoko olet sitä tai olet hyvällä tiellä sinnepäin, ja itsekin olen\nuskonut hieman sinnepäin. Siihen luuloon on minut johtanut sinun\nomituinen, osaksi inhottava menettelytapasi ... jota ei voida selittää\nmillään lailla ... ja sitten käytöksesi äitiäsi ja sisartasi kohtaan.\nVain ihmeotus tai lurjus ... ellei hän ole hulluinhuoneen asukas ... voi\nkäyttäytyä sillä lailla kuin sinä olet tehnyt ... sinä siis olet\nhullu...\n\n-- Milloin tapasit heidät?\n\n-- Juuri nyt. Ja sinä, sinä et ole tavannut heitä pitkään aikaan. Missä\nsinä asuskelet ... sano se minulle, minä pyydän; kolme kertaa olen jo\nollut täällä. Äitisi on vakavasti sairaana eilisestä asti. Hän tahtoi\netsiä sinua. Avdotja Romanovna pidätti häntä siitä, mutta hän ei\ntahtonut kuunnella häntä, vaan sanoi: \"Jos hän on sairas, jos hänen\njärkensä on sammunut, kuka häntä silloin tukisi, ellei äitinsä?\" Me\ntulimme silloin kaikin kolmin tänne, sillä me emme voineet antaa hänen\ntulla yksinään. Aina ovelle saakka puhuimme hänen kanssaan ja koetimme\nrauhoittaa häntä. Me olimme perillä, mutta sinä et ollut kotona. Tässä\nhän istui. Siten istui hän kymmenisen minuttia, ja me seisoimme vaijeten\nhänen vieressään. Sitten hän nousi sanoen: \"Koska hän voi käydä ulkona,\non hän kai terve. Hän on siis unohtanut äitinsä. Minun ei sovi kerjätä\nrakkautta lapseni ovella.\" Hän palasi taas kotiin ja laskeutui\nvuoteelle. Nyt hänellä on kuume. \"Minä sen kyllä näen\", sanoi hän,\n\"tuota tyttöä varten on hänellä aikaa viljalti\". Hänen käsityksensä\nmukaan on \"tuo tyttö\" Sofia Semjonovna, sinun morsiamesi eli\nrakastajattaresi, mistä minä tiedän. Minä menin heti Sofia Semjonovnan\nluo, sillä, veli hyvä, minä halusin ottaa täysin selville, miten sinun\nlaitasi on ... minä menen sinne ja mitä minä tapaan ... ruumisarkun ja\nitkeviä lapsia. Sofia Semjonovna koetteli paraillaan heidän\nsurupukujaan. Sinä et ollut siellä. Minä katselin ympärilleni, pyysin\nanteeksi ja läksin antamaan selontekoa Avdotja Romanovnalle. Kaikki oli\nsilloin vain lorua. Se oli siis ilmeisesti vain -- mielettömyyttä. Nyt\nistut tuossa syömässä häränpaistia ikäänkuin et olisi ruokaa nähnytkään\nkolmeen päivään. Tosin tapaavat mielipuoletkin syödä, mutta vaikket\nvielä ole puhunut sanaakaan kanssani, näen kuitenkin, ettet ole hullu;\nsiitä voin vaikka tehdä valan. Se on siis selvää, ettet sinä ole hullu.\nPiru teidät kaikki vieköön, tässä on salaisuus, jonka suhteen minulla ei\nenää ole halua vaivata itseäni. Minä olen vain tullut pitämään sinulle\nsaarnaa kunnes väsyn siihen ... keventääkseni sydäntäni. Nyt tiedän,\nmitä minun on tehtävä.\n\n-- Mitä aijot tehdä?\n\n-- Mitä se sinulle kuuluu?\n\n-- Sinä ehkä aijot ruveta pulloa kallistelemaan?\n\n-- Miten sen tiedät?\n\n-- Se on helppo arvata.\n\nRasumihin vaikeni hetkeksi.\n\n-- Sinä olet aina ollut järkevä mies, sanoi hän vihdoin. -- Sinä olet\noikeassa, minä tahdon ruveta pulloja kallistelemaan. Hyvästi!\n\nJa hän aikoi poistua.\n\n-- Minä puhuin ... toissa päivänä sisareni kanssa sinusta.\n\n-- Minusta? Missä näit hänet toissapäivänä?\n\nRasumihin seisoi paikallaan kasvot kalpeina. Hänen sydämensä tykytti\nkiivaasti.\n\n-- Hän oli täällä aivan yksin. Täällä hän istui kanssani juttelemassa.\n\n-- Hänkö...?\n\n-- Niin, hän.\n\n-- Mitä sanoit sinä ... minä tarkotan -- minusta?\n\n-- Minä sanoin hänelle, että sinä olet sangen kunniallinen ja työteliäs\nihminen. Sitä en sentään suonut hänelle, että sinä rakastat häntä, sillä\nsen hän tietää sanomattakin.\n\n-- Tietääkö hän sen?\n\n-- Kyllä, luonnollisesti. Minä sanoin hänelle, että miten tahansa minun\nkäyneekin, tulisit sinä sentään aina olemaan hänen suojelijansa. Nyt\njätän hänet sinun huostaasi. Minä sanon sen sinulle, koska olen täysin\nvakuutettu, että sinä rakastat häntä ja että sinulla on täysin puhdas\nsydän. Minä tiedän myöskin, että hän saattaa rakastaa sinuakin ja että\nhän ehkä jo rakastaa. Päätä nyt itseksesi, kallisteletko pulloja vai\netkö.\n\n-- Rodja ... näetkö ... mitä sinä tarkotat? Jos kaikki tämä on\nsalaisuus ... olkoon niin. Mutta minä olen varma siitä, että se on\njoutava asia ja että sinä olet sangen oivallinen, kunnon mies.\n\n-- Minä vain aijoin lisätä, silloin kuin sinä keskeytit minut, ettei\nkoskaan tule urkkia toisten salaisuuksia. Kaikki aika on tullut, saat\nkuulla kaikki, jos se on välttämätöntä. Eilen lausui muuan henkilö\nminulle, että ihminen tarvitsee ilmaa. Nyt tahdon mennä hänen luokseen\nja kysyä, mitä hän sillä tarkotti.\n\nRasumihin vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielensä oli liikutettu ja hän\nkummasteli, mitä kaikki tämä merkitsisi.\n\n\"Hän on osallisena valtiollisessa salaliitossa! Se on vallan varmaa. Ja\nhän on juuri tekemäisillään ratkasevan päätöksen. Mitään muuta se ei\nsaata olla ... ja Dunja oli selvillä kaikesta\", ajatteli hän itsekseen.\n\n-- Avdotja Romanovna käy siis luonasi, sanoi hän, -- ja sinä aijot etsiä\nmiestä, joka on sanonut, että ihminen tarvitsee enemmän ilmaa ja ... ja\ntällä kirjeellä on myös jotakin tekemistä siinä asiassa, päätti hän\nikäänkuin itsekseen puhuen.\n\n-- Millä kirjeellä?\n\n-- Hän sai tänään kirjeen, joka saattoi hänet sangen liikutetuksi. Minä\naloin puhua sinusta -- mutta hän pyysi minun olemaan vaiti. Sitten hän\nlausui, että me ehkä eroomme ennen pitkää. Sitten hän kiitti minua\nkiihkeästi, mutta minä en tiedä miksi -- ja meni sitten huoneeseensa ja\nsulki oven huolellisesti.\n\n-- Onko hän saanut kirjeen? kysyi Raskolnikov vielä kerran.\n\n-- On. Etkö sinä sitä tiennyt? Hm!\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n-- Hyvästi, Rodion! Veliseni, minä aijoin ... minun ajatukseni oli ...\nei, hyvästi, minun on nyt lähdettävä. Sen verran voin sanoa sinulle,\nettä pullosta en välitä.\n\nHän kiiruhti pois, mutta kun hän oli jo melkein sulkenut oven, kääntyi\nhän äkkiä takasin ja katsomatta Raskolnikoviin hän sanoi:\n\n-- Muistatko tuota murhaa, josta puhuit Porfyriuksen kanssa. Nyt\nmurhaaja tavattu ja hän on tunnustanut kaikki. Hän on muuan maalari.\nMuistatko, miten hän puolusti molempia käsityöläisiä? Koko hänen ja\ntoverinsa käytös oli toimeenpantu epäluulojen karkottamiseksi. Mitä\nsanot sinä sellasesta viekkaudesta, sellasesta sieluntilasta? Sitä on\nvaikea uskoa. Minun mielipiteeni mukaan on hän oikea näyttelytaidon\nmestari. Aatteles, miten minä petyin! Minähän saatoin itselleni\nkaikellaista vaivaa häntä puolustaakseni!\n\n-- Mutta sano minulle, mistä olet saanut tietää kaiken tämän ja miksi\ntämä asia niin kiinnittää mieltäsi?\n\n-- Miksikä ei se kiinnittäisi mieltäni? Porfyrius on minulle ilmottanut\nkaikki.\n\n-- Porfyrius?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja ... mitä hän uskoo? kysyi Raskolnikov suruisesti.\n\n-- Hän on selittänyt tämän tavallaan, sielullisesti.\n\n-- Onko hän itse selittänyt sen sinulle?\n\n-- On, hän itse. Hyvästi! Toiste kerron sinulle siitä enemmän. Nyt\nminulla on jotakin toimitettavaa. Pitkän aikaa uskoin ... niin, siitä\npuhun toiste. Minä olen juovuksissa, Rodja, aivan juovuksissa. Hyvästi!\nMinä palaan taas pian, Rodja!\n\nVihdoin hän läksi.\n\n\"Hän on osallisena jossakin valtiollisessa salaliitossa...\" arveli\nRasumihin, mennessään portaita alas. \"Ja sisarensa on hän houkutellut\nosalliseksi. Heillä on kokouksensa. Miten muuten voisi selittää tätä\nsekaannusta. Jumalani, mitä kaikkea olen mielessäni kuvitellutkaan!\nNiin, se oli suuri erehdys ja minä olen tehnyt häntä kohtaan väärin.\nSilloin kun seisoimme käytävässä lampun alla. Hyi, mikä inhottava ja\nkatala ajatus minussa silloin oli! Mikolka teki kunnollisesti siinä,\nettä hän tunnusti. Kaikki muu kyllä selvii nyt. Hänen sairautensa ja\nhänen omituiset tapansa. Yliopistossakin hän oli niin synkkä ja\nsulkeutunut... Mutta mitä se kirja merkinnee? Kuka sen on\nkirjottanut?\"\n\nHänen ajatuksensa siirtyivät nyt Dunjaan ja hänen sydämensä alkoi\npamppailla kiivaasti. Vihdoin hän heräsi ajatuksistaan ja kiiruhti\neteenpäin nopein askelin.\n\nTuskin oli Rasumihin poistunut ennenkuin Raskolnikov alkoi vilkkaasti\nkulkea edestakasin huoneessaan. Uusi elämä näytti heränneen hänessä.\n\n\"Niin, vihdoinkin olen keksinyt keinon!\"\n\nViime aikoina oli kaikki tuntunut hänestä niin ahtaalta ja painostava\ntaakka oli rasittanut häntä, hän oli tuntenut olevansa loihdittu.\nMikolkan esiintyessä Porfyriuksen luona oli tämä toivoton tila alkanut,\nhän ei ollut voinut keksiä mitään keinoa suoriutuakseen. Samana päivänä\noli hän keskustellut Sonjan kanssa. Se ei ollut päättynyt niinkuin hän\noli edeltäpäin päättänyt ... hän oli siis äkkiä sukeltanut pakoon jonkun\nheikkouden johdosta. Hänhän oli ollut yhtä mieltä Sonjan kanssa, oli\nvallan itsestään tunnustanut, ettei hän voinut elää yksin moisen\nomantunnontaakan alla. Ja Svidrigailov ... Svidrigailov on arvotus...\nSvidrigailov saattaa hänet myös rauhattomaksi, se on totta, mutta vallan\ntoisella tavalla. Svidrigailovin kanssa syntyy ehkä vielä taistelukin...\nSvidrigailov on ehkä keino; mutta Porfyrius -- Siinä toinen asia.\n\n\"Porfyrius oli siis itse kuitenkin selittänyt Rasumihinille kaiken\ntämän, oli psykologisesti selittänyt. Hän on taasen esiintynyt kirotun\npsykologiansa kera! Porfyrius? Olisiko hän hetkeksikään uskonut, että\nMikolka oli syyllinen ... kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään\ntapahtui tuolla kerralla ... kahdenkesken ... ennen Mikolkan tuloa ...\njoka ei voinut olla muuta syytä kuin juuri tämä ainoa? (Raskolnikov oli\nviime päivinä antanut hänen ja Porfyriuksen välisen kohtauksen tarkasti\nkertaantua mielessään.) _Sellasia_ sanoja oli lausuttu, _sellasia_\nseikkoja esiintynyt, _sellasia_ silmäyksiä vaihdettu, joitakin seikkoja\nesitetty _sellasella_ äänellä -- että sellanen kuin Mikolka (jonka\nPorfyrius oli ymmärtänyt ensi sanoissaan ja liikkeissään) ei kyennyt\nmurtamaan sitä perustusta, jolle Porfyrius oli rakentanut todisteensa.\"\n\n\"Kas, kas!... Rasumihinkin oli epäillyt häntä! Lampun alla käytävässä\ntapahtunut tapaus oli vaikuttanut häneen. Ja sitten juoksi hän nopeasti\nPorfyriuksen luo ... miksi oli hän johtanut hänet harhapoluille ja\nkääntänyt hänen huomionsa Mikolkaan? Varmaankin oli hänellä siinä jokin\nsalainen syy ... mutta mikä? Tuosta aamusta oli kulunut pitkä aika ...\nliian pitkä aika ja hän ei ollut siitä aamusta saakka kuullut eikä\nnähnyt Porfyriusta. No, sitä pahempi!...\" Raskolnikov tarttui lakkiinsa\nja aikoi lähteä. Tänään tunsi hän itsensä pitkistä ajoista täysin\nterveeksi. \"Svidrigailovin kanssa on minun selvitettävä juttu\", ajatteli\nhän, \"ja se niin pian kuin mahdollista ja mihin hintaan tahansa; hän\nmuuten odottaa, näyttää siltä, minun on tultava hänen luokseen. Tänä\nhetkenä hän tunsi sydämessään syttyvän sellasen vihan, että hän olisi\nsaattanut tappaa molemmat: Svidrigailovin ja Porfyriuksen. Ainakin hän\ntunsi, että ellei hän nyt kykene sitä tekemään, voisi hän sen kuitenkin\ntehdä tulevaisuudessa. Saammepa nähdä, saammepa nähdä!\" huudahti hän.\n\nTuskin oli hän avannut ovea kun hän jo samassa syöksähti itse\nPorfyriusta vastaan, joka oli aikeissa käydä hänen luonaan. Raskolnikov\ntunsi ensi hetkenä kivettyvänsä, mutta omituista kyllä, kun ensimäinen\nyllätys oli ohitse, ei hän tuntenut mitään pelkoa Porfyriusta kohtaan.\nHän oli varoillaan ja valmistautui vastaanottamaan. \"Tämä ehkä on\nratkasu! Miksi tulee hän tänne hiipien kuin kissa, niin hiljaa, etten\nminä kuullut sitä? Ehkä hän on kuunnellut?\"\n\n-- Tällasta vierasta ette kai odottanut? huudahti Porfyrius naurahtaen.\n-- Minä olen jo pitemmän aikaa tuuminut käydä luonanne. Nyt kuljin\nsattumalta ohi ja ajattelin: miksikä en kävisi sisään kuulemaan, miten\nhänen laitansa on? Tehän olitte uloslähtemässä? Minä en tahdo pidättää\nteitä. Mutta ensin saan pyytää teiltä paperossia.\n\n-- Istukaa, Porfyrius Petrovitsh, sanoi Raskolnikov niin ilosella ja\nsuruttomalla äänellä, että hän itsekin kummasteli sitä.\n\nIhminen voi kärsiä kuolontuskia ryövärin läheisyydessä, mutta samana\nhetkenä kun hän tuntee veitsen kurkullaan, katoo usein kaikki tuska.\nRaskolnikov siis istuutui Porfyriusta vastapäätä ja katseli häntä\navomielisin silmäyksin.\n\nPorfyrius vilkutti silmiään ja sytytti paperossinsa. \"No, puhu, puhu\",\narveli Raskolnikov, \"no, mitä odottelet, miksi et puhu?\"\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Tässä meillä on esimerkiksi nämä paperossit! alkoi Porfyrius vihdoin\nsytytettyään paperossin ja vedettyään siitä joitakin syviä vetoja,\n--onnettomuus, todellinen turmio, mutta voinko luopua niistä? En! Minä\ntunnen, että ne repivät kurkkuani, toisinaan on minun myös vaikeata\nhengittää. Tiedättekö, minä olen tosiaan suruissani. Aivan äskettäin\nolin minä B:n luona, joka tutkii joka sairasta puoli tuntia. Nähtyään\nminut naurahti hän, naputti rintaani ja kuunteli. -- \"Tupakka ei kelpaa\nTeille,\" sanoi hän, \"teillä on keuhkotukkeutuma.\" Miten minä voisin\nluopua polttamisesta? Minkä korvauksen voisin saada siitä? Minä en juo,\naito onnettomuus tosiaan, ha, ha, ha, onnettomuus, etten juo! Kaikki on\nrelativista, Rodion Romanovitsh, kaikki on relativista!\n\n\"Mitähän tämä merkinnee, alkaneekohan hän taas vanhan\nkuulustamistapansa?\" ajatteli Raskolnikov inholla. Koko heidän edellinen\nkohtauksensa oli taas selvänä hänen edessään, ja sama tunne, joka häntä\nsilloin vaivasi, valtasi hänet uudelleen.\n\n-- Minä olin teidän luonanne jo eilen, mutta siitä ette te\nluonnollisesti tiedä mitään, jatkoi Porfyrius katsellen ympärilleen\nhuoneessa, -- täällä, juuri tässä huoneessa minä olin. Minä menin ohi\nvallan kuin tänään; minäpä käyn hänen luonaan, ajattelin. Minä tulin\nylös, tapasin oven avoinna, katselin ympärilleni ... odotin, en sanonut\nmitään tytölle, vaan menin taas tieheni. Te ette tapaa sulkea ovea, vai\nmiten?\n\nRaskolnikovin kasvot mustenivat mustenemistaan. Porfyrius arvasi hänen\najatuksensa.\n\n-- Minä olen tullut antamaan teille selityksen, rakas Rodion\nRomanovitschini. Minä olen teille sellasen velassa, jatkoi hän hymyillen\nja taputtaen Raskolnikovia polvelle. Mutta samalla saivat hänen kasvonsa\nvakavan ja surumielisen ilmeen. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellasta\nilmettä Porfyriuksessa, ei ollut koskaan uskonut, että hänen kasvoilleen\nvoisi nousta moinen ilme.\n\n-- Meidän välinen viimenen kohtauksemme oli tosiaan omituinen, Rodion\nRomanovitsh. Ensimäinen kohtauksemme tuntui tosin samallaiselta; mutta\nsilloin ... no, sehän on samantekevää! Asia on siis seuraava: Minä\ntunnen rikkoneeni sangen paljon teitä vastaan. Erotessamme olivat teidän\nhermonne mitä kiihottuneimmat, ja teidän polvenne vapisivat; myös minun\nhermoni olivat kiihottuneet ja minun polveni vapisivat. Nähkääs se, mitä\nsilloin tapahtui meidän välillämme, oli tosiaan sopimatonta eikä aivan\n_gentlemannimaista_. Mehän olemme _gentlemanneja_, eikö totta? sitä emme\nsaa unohtaa! Te muistatte kyllä, miten pitkälle menimme silloin ... se\noli tosiaan sangen sopimatonta.\n\n-- Niin, miksikä te tosiaan minua luulette? kysyi Raskolnikov\nkummastuneena ja tuijottaen Porfyriusta suoraan silmiin.\n\n-- Minä olen tullut siihen vakaumukseen, että meidän on parempi puhua\navosydämisesti keskenämme, jatkoi Porfyrius Petrovitsh päätään kumartaen\nikäänkuin luopuen edelleen hämmentämästä entistä uhriaan katseineen, hän\nnäytti tahtovansa osottaa halveksivansa tavallisia juoniansa ja\ntemppujansa. -- Niin, sellaisia epäilyksiä ja sellaisia kohtauksia ei\nenää saa esiintyä välillämme. Sillä kerralla Mikolka meidät erotti; en\ntiedä, miten pitkälle se muuten olisi saattanut mennä. Tuo kirottu\nkäsityöläinen oli silloin tuon lautaseinän takana ... voitteko kuvitella\nmielessänne? Te luonnollisesti tiedätte sen jo, minä sain heti tietää,\nettä hän oli ollut luonanne, mutta teidän sillonen edellytyksenne ei\nollut oikea. Minä en ollut lähettänyt noutamaan ketään enkä ollut mitään\njärjestänyt edeltäpäin. Te kysytty: miksi miksi? Mitä vastaan teille\ntähän? Kaikki yllätti minut niin äkkiä, minulla tuskin sen verran\nmielenmalttia, että muistin lähettää noutamaan noita molempia\ntalonmiehiä (te kai huomasitte heidät ohimennen)... Silloin välähti\nmieleeni ajatus, nopea kuin salama. Näettekö, Rodion Romanovitsh, minä\nolin silloin niin varma vakaumuksessani. Siksi ajattelin ... jos toisen\njätänkin rauhaan joksikin aikaa, tartun ainakin toista häntään ...\nainakin teen voitavani. Te olette liian äkkipikanen, teillä on aivan\nliian äkkipikanen luonne, Rodion Romanovitsh, tavattoman ärtynen\nlukuunottamatta kaikkia muita ominaisuuksia luonteen ja sydämen alalla,\njoista tunnen ainakin osan, hauskaa kyllä. No, myönnettäköön, sillä\nkerralla ymmärsin yhtä hyvin kuin nytkin, että ihminen vain\npoikkeustapauksissa heti tunnustaa ja kertoo koko jutun sen pienempiä\nyksityiskohtia myöten. Toisinaan saattaa tapahtua, etenkin jos\nedeltäpäin on oivaltanut suunnitella asian niin että epäilty menettää\nviimeisenkin malttinsa siekaleen. Ei, ajattelin minä, jospa minulla\nolisi edes vähäpätöisin pieni todiste tukikohtana . .. jotakin\nkouriintuntuvaa, eikä vain yksistään psykologiaa. Sillä, ajattelin, jos\nihminen on syyllinen, voi toivoa jollakin lailla voivansa houkutella\nhäneltä joitakin seikkoja. Tällasissa tapauksissa on myös oikeus usein\nodottaa sangen arveluttavaa ratkasua. Muuten luotin teidän\nluonteeseenne, Rodion Romanovitsh, teidän sangen kiehuvaan\nluonteeseenne! Toivoin siltä paljoa.\n\n-- Mistä te tosiaan puhutte?... Mitä te sanotte?... mutisi Raskolnikov\nitsekseen oikein tietämättä, mitä sanoi. \"Mistä hän tosiaan puhuu,\npitäneeköhän hän minua tosiaan syyllisenä?\"\n\n-- Mistä minä puhun? Minä olen tullut antamaan teille selitystä, se on,\nniin sanoakseni, pyhin velvollisuuteni. Minä koetan selittää alusta\nloppuun koko jutun tuosta ... mielenvikaisuudesta. Minä olen aiheuttanut\nteille useita kärsimyksiä, Rodion Romanovitsh, enkä kuitenkaan ole\nmikään petoeläin. Minä voin sangen hyvin käsittää, millaseksi huolten\nahdistama, mutta samalla kertaa ylpeä, voimakas ja kärsimätön, etenkin\nkärsimätön ihminen tuntee mielensä, kun hänen on siedettävä kaikkea\ntätä. Ennen kaikkea selitän täten, että pidän teitä mitä jaloimpana\nihmisenä, jota kaunistaa suuri, ylevämielinen sydän, vaikken minä voi\nomata teidän mielipiteitänne. Minä pidän velvollisuutenani tunnustaa\ntämä vapaasti ja suoraan, sillä tarkotukseni ei ole pimittää teitä. Heti\ntutustuessani teihin, tunsin samalla vetoa teihin. Ehkä te nauratte\nsille. Vaikka niinkin! Minä tiedän, ettette te ensimäisestä\nkohtauksestamme saakka ole voinut sietää minua, sillä jos saan sen sanoa\nitse, ei minussa tosiaan ole mitään puoleensa vetävää. Siitä saatte\najatella, mitä haluatte. Toivoni on kuitenkin koettaa hävittää tuo\nepämielunen vaikutus ja todistaa, että minäkin olen ihminen, jolla on\nsydän ja omatunto. Tämä on, suoraan sanoen, ainoa tarkotukseni.\n\nPorfyrius Petrovitsh noudatti nyt jokusen sekunnin arvokasta\nhiljaisuutta. Raskolnikovin valtasi uusi tuska. Ajatus, että Porfyrius\npiti häntä syyttömänä, vaivasi häntä.\n\n-- On ehkä tarpeetonta toistaa kaikkea alusta, jatkoi Porfyrius\nPetrovitsh, se olisi tarpeetonta, minä tuskin voisin muistaa kaikkea.\nMitäpä siitä muuten olisi hyötyäkään? Alussa huhuja: mitä huhuja? Mistä\nja keneltä ... miten te siihen sekotuitte ... minun mielipiteeni mukaan\nolisi myös tarpeetonta puhua siitä. Mitä minuun tulee, tulin minä\nsattumalta ... pelkkä sattuma, joka kyllä saattoi näyttää epäiltävältä,\nmutta joka ei varmuudella ollut sitä ... mikä sattuma, hm ... minä\nluulen, ettei maksa edes vaivaa mainita siitä. Kaikki nämä huhut ynnä\njotkut muut seikat synnyttivät päässäni ajatuksia. Minä tunnustan sen\nsuoraan ... sillä kertaa oli ensimäinen, joka kävin teidän kimppuunne.\nMitä tulee vanhuksen selityksiin asiasta, ovat ne pelkkää lorua.\nSellasta tapahtuu usein. Minä sain tietooni tapauksen konttorissa --\npienimpine yksityiskohtineen, myös aivan sattumalta, ja eräältä\nsilminnäkijältä, joka tietämättään kertoi sen aivan erinomasen hyvin.\nSiten lisättiin uusi vanhaan, rakas Rodion Romanovitsh. Miten olisi\nsilloin ollut mahdotonta saada joitakin ajatuksia? Sadasta kaninista ei\ntullut hevosta, sadasta epäilyksen syystä ei todistettu, sanoo\nsananlasku. Mutta se pätee vain silloin kun on kysymys järkiperusteista.\nKoettakaa käyttää mitä \"intohimojen\" suhteen, koetelkaa vain niitä ...\ntutkintotuomari on vain ihminen! Silloin johtui mieleeni teidän\nkäsittelynne aikakauslehdessä, te muistatte, että me puhuimme siitä\nlaajemmin teidän ensi kertaa luonani käydessänne. Minä laskin leikkiä\nsiitä, mutta vain suututtaakseni teitä ja saadakseni teidän paremmin\npaljastamaan itsenne. Minä sanon teille vielä kerran, että te olette\nsangen kärsimätön ja sairas, Rodion Romanovitsh. Että te myöskin olette\nrohkea, ylpeä ja vakava ... että samalla olette herkkätunteinen ja\nolette kokenut paljon, sen tiedän myöskin. Kaikki nämä ominaisuutenne\ntunnen sangen hyvin; teidän tutkielmanne oli sopusoinnussa sen kanssa.\nSe on syntynyt unettomina öinä, jalon vihan vaikutuksesta; lämmin,\ntulinen sykkivä sydän ja sorrettu innostus on sen kirjoittanut. Mutta\nylpeys ja tuollanen sorrettu innostus ovat nuorisolle vaarallisia. Sillä\nkertaa laskin leikkiä kanssanne, mutta nyt sanon, että tosiaan olen\nihastunut tuohon kynänne ensimäiseen, nuorekkaaseen, lämpöhenkiseen\nkokeeseen. Minä pidän siitä \"en amateur\". Se on savua ja usvaa, mutta\npimeydestä kuulee sointuvan äänen. Teidän tutkielmanne on järjetön ja\nkiihkosa, mutta se henkii suoruutta, nuorekasta, lahjomatonta ylpeyttä,\nepätoivon sitkeyttä. Se on synkkä kuvaus, mutta juuri se on etu.\nLuettuani sen ja pantuani sen pois käsistäni, sanoin itsekseni: Tuon\nihmisen kanssa joudumme varmasti tekemisiin. Minä kysyn teiltä, miten\nvoi välttää olemasta kiinnitetty lopun suhteen moisten preliminärien\njälkeen. Minun, tutkintatuomarin ei sovi siitä kovin ihastua. Nyt on\nMikolka vallassani ja tosiseikkoja kaupan päällisiksi, te voitte\nkatsella asiaa miltä kannalta tahdotte, mutta tosiseikkoja on ja sitä\npaitsi on siinä olemassa hieman psykologiaakin, häneen on minun nyt\nryhdyttävä, sillä siinä on kysymyksessä elämä tai kuolema. Te ehkä\nkysytte miksi sanon kaiken tämän teille ... siksi että näkisitte asian\nselvänä edessänne, ettekä tuomitsisi minua julman kohteluni vuoksi\ntuolla mainitulla kerralla. Eikö se ehkä ollut hävytöntä? Enkö puhu\nsuoraan, ha, ha, ha! Mitä sitten uskotte? Luuletteko ehkä, etten ole\nantanut toimittaa luonanne kotitarkastusta? Niin, niin, hi, hi, hi!\nSilloin olitte sairaana tällä sohvalla. Tosin ei virallista ja omassa\npersoonassani, mutta kotitarkastus täällä toimitettiin. Mitä pienimmät\npikkuseikatkin tutkittiin, tarkkaan, mutta turhaan. Silloin ajattelin,\nnyt täytyy tuon ihmisen tulla itsensä, hänen täytyy tulla ja pian; jos\nhän on syyllinen, tulee hän varmasti sangen pian. Ellei ketään muuta\ntulisikaan ... hän tulee varmasti. Muistatteko, miten herra Rasumihin jo\nalussa paljasti itsensä. Se oli jo ennakolta suunniteltu teitä\nsuututtamaan. Huhut oli myös tarkotuksella pantu kiertämään, sillä\nRasumihin on henkilö, joka ei voi salata suuttumustaan. Herra Sametov\noli ensimäinen, joka pani merkille teidän uhmanne ja teidän rohkeutenne.\nMutta mikä päähänpisto se oli, kun ravintolassa toitotitte nuo sanat:\n\"minä olen murhannut!\" Se oli sangen rohkeata, sangen julkeata. Jos tämä\non syyllinen, ajattelin minä, tulee hänestä pelottava vastustaja. Minä\nsiis odotin, odotin kärsimättämästi. Sametov nolostui täydelleen sillä\nkerralla ... niin, siten voi tapahtua ... kirotulla psykologialla on\naina kaksi puolta. No, minä odotin, ja katso, Jumala lähetti teidät ...\nte tulitte! Miten sydän silloin tykyttikään rinnassani sillä kerralla,\nhi, hi, hi! Miksi teidän piti tulla juuri sillä kerralla? Entä teidän\nnaurunne, teidän ilonen naurunne sisään tullessanne? Muistatteko sitä?\nMinä heti arvasin, mitä sisimmässänne tapahtui, oli vallan samaa kuin\nolisin katsonut sydämeenne lasiruudun läpi. Ellen olisi odottanut teitä\nsellasella levottomuudella, en myöskään olisi huomannut teidän\nnauruanne. Te näette mikä vaikutus oikealla mielialalla on. Entä herra\nRasumihin, miten hän käyttäysi ... ah! ... entä kivi, kivi ...\nmuistatteko kiveä, jonka alle kätkitte tavarat? Minusta tuntuu siltä\nkuin näkisin sen jossakin kyökkipuutarhassa ... te puhuitte siitä\nSametoville ja toisella kertaa minulle. Sitten iskimme teidän\ntutkielmaanne ja kun te silloin aloitte selittää ... huomasi heti, että\njoka sanalla oli kaksi puolta sekä että asiassa oli vallan toinen\najatus. Näettekö, Rodion Romanovitsh, sillä lailla tulin asian äärimpään\nkohtaan ja kun iskin pääni seinään, sain täyden tajuntani. Ei, sanoin\nitsekseni, mihinkä minä ryhdynkään? Kaiken tuonhan voi kääntää\nmillaseksi tahtoo, ehkä on vastakohta yhtä otaksuttava. Todellinen\nkiusa! Ei, pieninkin tukikohta, tosiseikka miten vähäpätönen tahansa,\nolisi minulle paljon mielusampi, ajattelin... Kun sitten sain kuulla\njutun ovikellosta, silloin olin tukehtua ja minut valtasivat\nkuumepuistutukset. Mutta, ajattelin, tuossa meillä on tukikohta ja se\nvielä vankka. Nyt oli juttuileminen lopussa, minä olin menettänyt halun\nsiihen. Minä olisin mielelläni antanut tuhat ruplaa, jos olisin saanut\nnähdä teidät omin silmin seuratessanne tuota käsityöläistä uskaltamatta\npuhutella häntä, kun hän oli lennättänyt sanan \"murhaaja\" vasten\nnaamaanne; ja sitten kuumeenpuistutukset ... ja ovikello, kuumeen yhä\nraivotessa teissä. No, Rodion Romanovitsh, miten voitte ihmetellä sitä,\nettä hieman laskin leikkiä kanssanne kaiken tämän jälkeen. Miksi tulitte\njuuri silloin? Olihan vallan kuin joku olisi pakottanut teitä tulemaan.\nJa ellei Mikolka olisi tullut väliin ... te muistatte Mikolkan?\nTuolla kerralla... Se oli salama kirkkaalta taivaalta. No, miten\nvaikutti tuo salama minuun? Luotinko siihen hitusenkaan vertaa?... Te\nnäitte itse. Niin, lähdettyänne ja ensin vastattuanne koko järkevästi\nkysymyksiini ... en uskonut sitä ollenkaan! Niin varma olin\nvakaumuksessani... Ei, ajattelin, ei ole koskaan mahdollista ... miten\ntässä voisi olla kysymyksessä Mikolka?\n\n-- Mutta Rasumihin sanoi minulle äskettäin, että te piditte Mikolkaa\nsyyllisenä ja että itse olitte koettanut saattaa Rasumihiniä uskomaan...\n\nHänen henkensä loppui, eikä hän voinut jatkaa. Kuumeentapasella tuskalla\nhän kuunteli, miten ihminen, joka täydelleen oli katsonut hän\nsisimpäänsä, näytti mielivän luopua omista havainnoistaan. Hän melkein\npelkäsi tätä mahdollisuutta, eikä uskonut siihen. Hän lausui\nkaksimielisiä sanoja ja koetti siten synnyttää varmempaa ja selvempää\nlausuntoa.\n\n-- Ah, herra Rasumihin! huudahti Porfyrius Petrovitsh, ikäänkuin\nRaskolnikovin epävakaa kysymys olisi tehnyt hänelle hyvää ... ha, ha,\nha! Niin, tuo herra Rasumihin, hänestä meidän on koetettava päästä\neroon. Te tunnette sananparren: \"Kun kaksi tulee hyvin toimeen, on\nkolmas liiallinen\". Ja häneen nähden on asia vallan toinen, häntä ei\nasia koske ollenkaan; hän tuli juosten luokseni sangen kalpeana... No,\nJumala hänen kanssaan, miksi sekottaisitte te hänet asiaan!...\nMikolka ... tahdotteko tietää, mikä käki hän on, se merkitsee, miksi\nhänet käsitän. Ensinnä hän on alaikäinen lapsi, ja ellei voidakaan sanoa\nhänen olevan nuorukaisen, on hän kuitenkin jotakin sen tapaista,\njonkillainen taiteilija. Tietysti, älkää naurako määritykselleni. Hän on\nviaton ja liian avosydäminen sielu. Hänellä on sydän ja hän on\nintoilija. Hän laulaa ja tanssii, kertoo juttuja, kerrotaan, ja sitä\nniin hyvin, että ihmisiä kasaantuu joka suunnalta saadakseen vain kuulla\nhäntä. On maalarinopissa ja nauraa itsensä vialliseksi, jos hänelle vain\nnäyttää pikkusormea, juo itsensä sikahumalaan, ei maun vuoksi, vaan\nainoastaan sattumalta, jos joku tarjoo hänelle viinaa, kuin lapsi ...\nsellanen hän on. Niinpä esim. hän on varastanut, mutta hänellä ei ole\npienintäkään aavistusta siitä, sillä hän selittelee tuolla lailla: \"Jos\njoku ottaa jotakin maasta, onko se varkautta?\" Hän on kerettiläinen tai\noikeammin lahkolainen ja parin vuoden ajan on hän ollut kunnianarvosen\nvanhuksen hengellisen valvonnan alasena. Kaiken tämän olen saanut tietää\nosaksi häneltä itseltään, osaksi Saraiskin asujamistolta. Eikä siinä ole\nkaikkea. Hän aikoi myös paeta aroille ja ruveta erakoksi, oli\nuskonnollinen haaveksija, rukoili yöt läpeensä ja luki \"todellisten\nvanhoja jäljennöksiä\", niin että hän viimeksi menetti sen järjenhitusen,\nmikä hänellä vielä oli jälellä. Pietari on vaikuttanut voimakkaasti\nhäneen, etenkin naiset ... viina luonnollisesti myöskin. Hänellä on\nsangen tunteellinen luonto ja hän olisi pian unohtanut \"arvokkaat\nvanhimmat\". Kun nyt tuo löytötavarajuttu esiintyi, joutui hän vallan\nsuunniltaan ja aikoi hirttää itsensä tai paeta. Ei voida auttaa sitä,\nettä kansan oikeuskäsite nyt on sellanen. Useimmat heistä pelkäävät\ntavattomasti tuomioistuinta ja pitävät \"oikeuden eteen kutsumista\"\nsamana kuin \"tuomituksi tulemista\". Missä on syy tähän? Saammepa nähdä\nmitä uusi oikeussäädös voi saada aikaan. Jumala suokoon, että siitä\nkoituisi hyvää. No, vankilassa on hän taas alettava ajatella noita\narvokkaita vanhimpia. Raamattua on hän taas alkanut lukea. Tiedättekö,\nRodion Romanovitsh, mitä merkitsee \"ruveta marttiiraksi\"? Sen tapanen\nkansa ei tarkota siinä kärsiä \"asian tähden\", ei se merkitsee yleensä\nkärsimyksen ottamista kannettavakseen, rupeamista toisten\nristinkantajaksi, jos niin vaaditaan. Jos maallinen valta heidät siten\ntuomitsee, on se heidän silmissään sitä ansiokkaampaa. Pitkän aikaa\nsitten istui muuan tuollanen hurskas vanki vankilassa kokonaisen vuoden.\nYöt nukkui hän uunin päällä ja luki raamattua niin perinpohjasesti, että\nhän vihdoin menetti järkensä ja otti muutamana päivänä suuren tiilikiven\nja heitti sen tirehtörin jälkeen ilman että tämä oli tehnyt hänelle\nvähintäkään. Ja hän heitti sen tarkotuksella siten, ettei kivi saapunut\nperille, eikä tehnyt vähintäkään vahinkoa. Tuloksena oli se, mitä hän\ntoivoi: hän tahtoi päästä marttiiraksi!... Minä olen vallan varma, että\nMikolkalla on samat tarkotukset. Minä tiedän sen varmasti ja voin\nesittää todisteita siihen. Itse ei hän edes tiedä sitä mitä minä tiedän.\nMitä, ettekö usko, että näitten ihmisten parissa voi olla\nkiihkoilijoita? Juuri heidän parissaan!... Nyt on taas \"arvokkaan\nvanhimman\" vuoro, etenkin kun hänet on vapautettu nuorasta. Muuten hän\npian tunnustaa kaikki minulle, hän kyllä tulee; ehkä te luulette häntä\njohdonmukaseksi?... Odottakaa vain, ei kestä kauvaa, ennenkuin hän\nlaulaa toista ääntä. Minä odotan joka hetki, että hän peräyttää\nitsesyytöksensä. Minä oikein pidän tuosta Mikolkasta. Minä tarkkaan\nhäntä mitä tarkimmin. Voitteko ajatella, hi, hi hi ... useihin\nkysymyksiin antaa hän sangen sopivia vastauksia: näkyy selvästi, että\nhänelle on ilmotettu paljon; hän oli sangen hyvin valmistautunut.\nToisissa suhteissa oli hän taas miten taipuvainen tahansa. Hänellä ei\nollut käsitystä mitään, ei edes omasta hävyttömyydestään. Ei, kuomaseni\nRodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka, tässä on musta,\nsynkkä teko, jonka vallitseva ajanhenki on synnyttänyt, tapaus, joka\nsopii vain nykyajan tulospiiriin, tämän ajan, joka on karkottanut\nsydämen luonnolliset tunteet ja joka toistaa sellasia lauseita kuin\nesim. että veri vaikuttaa virkistävästi ja joka lakkaamatta saarnaa\nnautinnon evankeliumia. Ne ovat mielikuvia, jotka ovat ammennetut\nkirjoista; ne ovat teoriain kiihottamia sieluja. Kyky uskaltaa ottaa\nensi askeleen, päättäväisyys, jota voidaan verrata siihen, kun joku\nhyppää alas kirkontornista. Päättäväisyys, joka kyllä uskaltaa tehdä\nrikoksen, mutta joka ei uskalla seistä omilla jaloillaan. Unohtaa\nsulkemasta ovea ja murhaa, murhaa kaksi henkilöä, koska teoriat vaativat\nsitä. Murhaa, mutta ei ymmärrä varastaa; sen minkä on saanut siepatuksi,\npiilottaa kiven alle! Eikä tyydy siihen, että on _kerran_ kokenut moista\ntuskaa ... seisoo oven takana kun ollaan aikeissa murtaa se, kun\novikelloa soitetaan, niin että koko talo voi tulla sinne ... ei, _vielä\nkerran_, joskin puoleksi tajuttomana, on hän pakotettu menemään tuohon\ntyhjään huoneustoon palauttaakseen mieleensä kellon soinnun... Olkoon,\nettä otaksumme kaiken tämän johtuneen sairaudesta, mutta miten selittää,\nettä murhaaja siitä huolimatta pitää itseään kunniallisena ihmisenä,\nylenkatsoo muita ihmisiä ja harhailee kaikkialla kuin kalpea enkeli...\nEi, rakas Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka ...\ntässä ei ole jälkeäkään Mikolkasta.\n\nNämä sanat, jotka eivät olleet sopusoinnussa Raskolnikovin mielipiteen\nkanssa Porfyrius Petrovitshin viime käsityksestä, koskivat häntä suoraan\nsydämeen, hän horjui aivan kuin salaman tapaamana.\n\n-- Kuka oli ... siis ... kuka on murhaaja?... kysyi hän melkein\nhengittämättä. Hänen oli mahdoton pidättää tätä kysymystä. Porfyrius\nPetrovitsh vaipui tuolinselkää vastaan aivan kuin tämä kysymys olisi\ntullut hänelle vallan odottamatta.\n\n-- Miten; kysyttekö te vielä, kuka on murhaaja? sanoi hän aivan kuin\nollen uskomatta korviaan.\n\n-- _Te olette murhaaja_, Rodion Romanovitsh! Te se olitte... lisäsi hän\ntuskasesti, kuiskaten, mutta varmaa vakaumusta todistavalla äänellä.\n\nRaskolnikov hypähti seisaalleen, seisoi joitakin hetkiä sanaakaan\nsanomatta, istui sitten taas. Hänen kasvonsa vääristyivät\nkouristuksentapaisista tempomisista.\n\n-- Nyt teidän huulenne taas vapisevat aivan kuin tuolla eräällä\nkerralla! mutisi Porfyrius Petrovitsh jonkinlaista myötätuntoa\näänessään. -- Näyttää siltä kuin ette aivan olisi ymmärtänyt minua,\nRodion Romanovitsh, alkoi hetken vaitiolon jälkeen. -- Siksi olette niin\nhämmästynyt. Minähän olen tullut tänne pelkästään sanoakseni teille\n_kaikki_ ja puhuakseni avoimesti kanssanne.\n\n-- Minä en ole tehnyt sitä! kuiskasi Rodion Romanovitsh aivan kuin pikku\nlasten on tapana tehdä kun heitä syytetään jostakin laimiinlyönnistä.\n\n-- Kyllä, te sen olette tehnyt, Rodion Romanovits, _te_ eikä kukaan muu,\nsanoi Porfyrius ankarasti ja varmasti.\n\nMolemmat vaikenivat; tätä vaitioloa kesti omituisen kauvan, ehkä melkein\nkymmenen minuttia. Raskolnikov istui käsivarret nojassa pöytää vastaan\nja suki sormineen tukkaansa. Porfyrius Petrovitsh oli vaiti, katseli\nhäntä ja odotti. Äkkiä kohotti Raskolnikov päänsä ja sanoi\nylenkatseellisella äänellä:\n\n-- Nyt taas alatte vanhat metkunne, Porfyrius Petrovitsh. Samaa, aina\nsamaa. Minä en voi käsittää sitä, ettet jo itsekin väsy niihin.\n\n-- Vaiti! Mitä välitän minä nykyään metkuista! Jos tässä olisi joitakin\ntodistajia, olisi asian laita toinen! Mehän kuiskailemme tässä\nkahdenkesken. Voittehan itsekin huomata, etten ole tullut vangitsemaan\nteitä. Joko te nyt tunnustatte tai ette ... on se minusta tällä hetkellä\nsamantekevää. Minun vakaumustani ei voi järkyttää, vaikkapa te ette\ntunnustaisikaan.\n\n-- Mutta jos se on totta, miksi olette tosiaan tullut tänne? kysyi\nRaskolnikov suuttuneena. -- Minun on vielä kerran kysyttävä teiltä: jos\nte pidätte minua syyllisenä, miksi ette sitten vangitse minua?\n\n-- No, tuopa oli sentään järkevä kysymys. Minä vastaan siihen tarkoin:\nensinnäkään ei se olisi edullista minulle; jos vangitsisin teidät juuri\nnyt.\n\n-- Miksi ei edullista? Jos olet vakuutettu, täytyy teidän toki...\n\n-- Ah, mitä se tähän kuuluu? Ehkä se on vain mielikuvitusta? Mitä hyötyä\nminulla siitä olisi, jos teidät pidättäisinkin? Koska _te_ toivotte\nsitä, huomaatte kai hyvin että se on minusta samantekevää. Jos minä\nesim. toisin tuon käsityöläisen todistamaan teitä vastaan ja te\nsanoisitte hänelle: Sinä olit juovuksissa! Kuka on nähnyt meidät\nyhdessä? Niin, minä pidän sinua juopuneena ja sitä kai sinä olitkin. No,\nvastaisinko minä teille?... Sitä suuremmalla syyllä kun teidän\nväitteenne näyttää uskottavalta ja hänellä on vain psykologinen ... ja\ntuollasten tyhmyrien kanssa ei maksa vaivaa käsitellä psykologisia\nproblemeja... Te sitä vastoin, te iskette naulan päähän mielipiteellänne\nhänestä; hän juo tosiaan, tuo nauta, ja sen tietävät kaikki. Sitä\npaitsihan olen useita kertoja sanonut teille, että tuolla psykologialla\non kaksi puolta ja toinen puoli usein tuntuu uskottavammalta sekä että\nminä tämän lukuunottaessa, en voi esittää mitään todisteita teitä\nvastaan, vaikka minä nyt olen pakotettu vangitsemaan teidät, ja kuten\nnäette, itse olen tullut ilmottamaan sen teille (toinen ei myöskään\ntekisi sitä), ettei tämä tulisi olemaan ollenkaan edullista teille ...\nniin, ja toiseksi olen tullut tänne...\n\n-- No, toiseksi siis?... Raskolnikov pidätti henkeään.\n\n-- Syystä että minä, kuten jo sanoin, pidin itseäni velvollisena\nantamaan teille selityksen. Minä en voinut pitää parempaa, että te\npiditte minua hirviönä, sitä suuremmalla syyllä kun minä -- uskokaa\nminua jos tahdotte -- tosiaan pidän teistä. Ja tämän johdosta olen\nkolmanneksi tullut tänne saadakseni teidän ... tekemään julkisen ja\nkunniallisen tunnustuksen. Se olisi tavattoman edullista sekä teille\nettä minulle ... sillä silloin olisin minä vapaa koko jutusta. No, mitä\narvelette; olenko suora, vai enkö?\n\nRaskolnikov mietti hetken.\n\n-- Kuulkaa nyt, Porfyrius Petrovitsh, juuri äsken te sanoitte, että tämä\nkaikki vain oli psykologiaa ja nyt olette äkkiä siirtynyt\nmatematiikkaan... Mitä sanoitte, jos kaikesta tästä huolimatta kuitenkin\nerehtyisitte?\n\n-- Ei, Rodion Romanovitsh, minä en erehdy. Minulla on muuan pieni\ntukikohta, jonka haltuun olen päässyt... Jumala on antanut sen minulle.\n\n-- Mikä tukikohta?\n\n-- Sitä en sano, Rodion Romanovitsh. Joka tapauksessa minulla ei ollut\noikeutta viivytellä kauvemmin, minun on annettava vangita teidät.\nAjatelkaa sen vuoksi asiaa, minusta on se samantekevää. Se on vain\npelkästään omasta syystänne. Kautta Jumalan, Rodion Romanovitsh, asia\nluonnistuu paremmin sillä lailla.\n\nRaskolnikov hymyili pilkallisesti.\n\n-- Tämä kaikki ei ole pelkästään naurettavaa, vaan onpa se hävytöntäkin.\nNo, otaksukaamme ... vain otaksukaamme, ymmärrättekö, että minä tosiaan\nolisin syyllinen. Mitä hyötyä teillä siitä olisi, jos tulisin\nvapaaehtoisesti tekemään tunnustuksen?\n\n-- Ah, Rodion Romanovitsh, ettekö te voi huomata, mitä huomiota se\nherättäisi, jos te itsestänne tulisitte juuri nyt, kun vallan toinen on\nottanut rikoksen kantaakseen. Minä lupaan teille pyhällä valalla, että\nminä järjestän kaikki niin, että teidän ilmotuksenne näyttää tulevan\nvallan odottamatta. Koko tuon psykologian unohdan ja epäilykseni vaihdan\nnollaan, niin että teidän rikoksenne tulee näyttämään mielenhäiriöltä,\nsillä sellanenhan asian laita todellisuudessa onkin. Minä olen\nkunniallinen ihminen, Rodion Romanovitsh, ja pidän sanani.\n\nRaskolnikovin pää riippui vaijeten ja synkkänä, hän oli kauvan\najatuksiinsa vaipuneena, sitten hän nauroi pilkallisesti. Mutta tällä\nkerralla oli hänen hymynsä lempeätä ja täynnä tuskaa.\n\n-- Ah, se ei kelpaa mihinkään! sanoi hän ikäänkuin lakaten\nteeskentelemästä Porfyriuksen edessä. -- Ei maksa vaivaa! Minä ... minä\nen ollenkaan halua teidän alennustanne.\n\n-- Sitäpä pelkäsin! huudahti Porfyrius kiihkeästi. -- Sitä minä ensin\npelkäsin. Minä melkein aavistin, että te halveksitte meidän\nalennustamme.\n\nRaskolnikov katseli täynnä tuskaa kysyvästi häneen.\n\n-- Ei, ei, te ette saa sillä lailla halveksia elämää, jatkoi\nPorfyrius... -- Teillä on vielä suuri määrä sitä jälellä. Miksikä ette\nkäyttäisi hyväksenne alennusta, miksikä ette? Te olette sangen\nkärsimätön ihminen.\n\n-- Mitä minulla on suuri määrä jälellä?\n\n-- Elämää. Oletteko profetta, mitä tosiaan tiedätte? Etsikää ja te\nlöydätte! Tässä, juuri tässä on Jumala teitä odottanut. Eikä tämä kestä\nikusesti, tämä ketju...\n\n-- Aivan oikein, annetaanhan ijankaikkisuudesta osa alennusta, ivasi\nRaskolnikov.\n\n-- Mitenkä, pelkäättekö ehkä kansalaiskunnian menettämistä? Ehkä se niin\non, ilman että itse siitä tiedätte ... te olette vielä niin nuori. _Te_\nette kuulu niihin, jotka pelkäävät tai häpeävät julkista tunnustusta.\n\n-- Mitä minä siitä välitän! kuiskasi Raskolnikov ylenkatseellisesti. Hän\nnousi aivan kuin lähteäkseen, mutta istuutui ilmaisen tuskasena.\n\n-- Senpä saatoin ymmärtää! Mutta teiltä puuttuu luottamusta ihmisiin ja\nluulette ehkä, että minä karkealla tavalla tahdon tunkeutua asioihinne.\nMiten kauvan te olette kaikkiaan elänyt? Mitä te itse asiassa tiedätte?\nSiinä hän on keksinyt teorian ja häpee nyt sen johdosta että se\nepäonnistui, eikä tulos ollut kyllin alkuperänen. Te olette tehnyt\nkatalan työn, se on totta. Siksipä ette vielä ole toivoton lurjus. Niin\nvaarallista ei se ole. Kauvan ette ole kiusaantunut asian vuoksi. Ensi\nhetkenä menitte niin pitkälle kuin saavuitte. Kenenä luulette pitäväni\nteitä. Minä pidän teitä henkilönä, joka voi hymyillen katsella\npyöveleitään, vaikka he raastaisivat sisälmykset hänen ruumiistaan, jos\nvain saatte pitää uskonne ja Jumalanne. Te kyllä pian löydätte hänet,\nkun vain vakaasti etsitte ... ja silloin saatte elämää. Te olette kauvan\ntarvinnut ilman muutosta, ja kärsiminen on myös kallis asia. Siksi\nteidän tulee kärsiä. Mikolka ei ehkä ole niin väärässä sitä etsiessään.\nMinä kyllä tiedän, ettei uskoa kärsimisen pyhittävään voimaan niin\nhelposti voi saada; mutta teidän on lakattava ajattelemasta kiivailuja.\nOttakaa elämä sellasena kuin se tulee, katumatta, olkaa vain\nlevollinen... Elämä itse vie teidät rannalle ja saattaa teidät\njaloillenne. Mille rannalle, kysynette? Miten minä sitä voin tietää.\nMinä vain luulen niin. Teillä on vielä pitkä elämä edessänne. Minä\ntiedän myös, että te pidätte sanojani ulkolukuna. Mutta aikojen kuluttua\nkyllä muistelette, mitä minä olen sanonut, siitä on kerran oleva hyötyä\nja siksi puhun niin teille. Olipa kuitenkin hyvä, että te iskitte\nhengiltä vain tuollasen vanhan eukon. Jos teorianne olisi johtunut\ntoiseen suuntaan, olisi rikoksenne saattanut olla miljonia suurempi.\nKiittäkää Jumalaa ... kuka tietää, mihin hän on teidät määrännyt.\nNouskaa, olkaa levollinen ja kärsivällinen, älkääkä peljätkö! Te ehkä\npelkäätte sitä suurta jälkilaskelmaa, joka on teidän suoritettavananne?\nOlisiko häpeällistä pelätä sitä. Jos kerran on tehnyt moisen teon, on\nmyös seuraukset otettava lukuun. Minä tiedän myöskin, ettette te usko,\nmutta elämä teitä kyllä tukee. Nyt tarvitsette ennen kaikkea ilmaa, te\ntarvitsette ... ilmaa, ilmaa!\n\nRaskolnikov vavahti.\n\n-- Kuka te tosiaan olette? huudahti hän... -- Mikä profetta te\nolette? Mikä Olympian kukkula se on, josta te lennätätte alas\noraakkelilauselmianne minulle?\n\n-- Kuka minä olen? Minä olen ihminen, joka on selvillä itsestään, ei\nmitään muuta ... ihminen, jolla on -- jos niin suvaitsette --tunteita\nlähimmäisiään kohtaan. Sellanen, joka ehkä tietää paljon, mutta joka on\ntäydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Te sitä vastoin -- teidän\nlaitanne on vallan toinen. Teitä varten on Jumalalla ehkä elämä varalla.\n(Kuka muuten tietää, eikö se katoa kuin savu, jos se häipyy jäljettömiin\nhiekkaan.) No, mitä te tekisitte, jos joutuisitte toiseen asemaan?\nPuuttuuko teiltä elämäniloa?... Teiltä, sieluinenne? Mitä sillä väliä,\nvaikkei teitä nähdäkään pitkään aikaan? Aika ei ole pääasia. Te itse ...\nte olette pääasia. Muuttukaa auringoksi ja teitä katsellaan. Auringon\ntarvitsee ennen kaikkea olla aurinko. Miksi te nyt taas nauratte ...\nsenkö tähden, että minä olen tällanen Schiller? Minä lyön vetoa siitä,\nettä te kuvittelette mielessänne, että minä haluan mielistellä teitä!\nEhkä olette oikeassa, ha, ha, ha! Eihän teidän tarvitse uskoa minua,\nRodion Romanovitsh. Teidän ei tarvitse ollenkaan luottaa minuun ...\nminun kohtaloni on nyt sellanen, että minua aina ymmärretään väärin.\nLopuksi tahdon ainoastaan lisätä seuraavaa: toivon teidän itsenne olevan\nennen pitkää tilaisuudessa päättämään, olenko suuri valehtelija vai\nrehellinen ihminen.\n\n-- Koska aijotte vangita minut?\n\n-- Puolitoista päivää tai kaksi voin myöntää teille. Ajatelkaa,\nrukoilkaa Jumalaa, että hän valistaisi teitä. Se on tosiaan edullisinta\nteille itsellenne ... edullisinta.\n\n-- Minä voisin paeta, sanoi Raskolnikov omituisesti hymyillen.\n\n-- Ei, sitä te ette tee. Talonpoika läksisi heti karkuun. Nykyajan\nihminen, vieraan aatteen palvelija, joka vain kykenee uskomaan, mitä\ntoiset antavat hänen uskoa, menettelisi samalla lailla. Mutta te, tehän\nette enää usko toisianne ... miksi sitten pakenisitte? Ja mitä te\nvoittaisitte paollanne? Pakeneminen on vaikeata ja vaivaloista. Mutta te\ntarvitsette ennen kaikkea elämää, valtiollisen aseman, sopivaa ilmaa ...\nja teillä ei silloin olisi yhtään sopivaa ilmaa. Menkää vain tiehenne,\nte tulette pian vapaaehtoisesti takaisin. _Meitä ette enää voi välttää_.\nJos minä nyt vangitsisin teidät, istuisitte yhden, kaksi, korkeintaan\nkolme kuukautta, sitten tulisitte itsestänne ja ajatelkaa mitä sanon ...\ntulisitte ehkä itse tietämättänne. Tuntia ennen ette ehkä tiedä, että\nolette oikeassa tehdä täydellisen tunnustuksen. Niin, minä olen\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että te kypsän harkinnan jälkeen\npäätätte ottaa \"vikanne kantaaksenne\". Nyt ette luonnollisesti usko\nsitä, mutta huomaatte vihdoin, että se on parainta, mitä voitte tehdä,\nsillä kärsiminen, Rodion Romanovitsh, on pyhä asia. Älkää huoliko siitä,\nettä minä olen näin paksu, se ei kuulu ollenkaan asiaan, minulla on moni\nseikka selvillä. Älkää naurako! Mikolka on oikeassa ... kärsimisessä on\naate... Ei, te ette karkaa.\n\nRaskolnikov nousi ja tarttui lakkiinsa. Porfyrius Petrovitsh nousi\nmyöskin.\n\n-- Onko teillä halua kävellä? Tänään tulee kaunis ilta, ellemme saa\nukonilmaa. Ilma vaatii vilpostumista.\n\nHän tarttui myös lakkiinsa.\n\n-- Älkää vain kuvitelko mielessänne, Porfyrius Petrovitsh, että tänään\nolen tehnyt mitään tunnustuksia, sanoi Raskolnikov synkän itsepäisesti.\n-- Olen kuunnellut teitä uteliaisuudesta, mutta mitään en ole\ntunnustanut ... älkää sitä uskoko.\n\n-- En, tietysti en, sen kyllä muistan ... kas vain, miten te vapisette.\nÄlkää olko levoton, tapahtukoon tahtonne. Kävelkää nyt, mutta ei vallan\nkauvan, minä pyydän! Minulla on, totta vieköön, esitettävänä pieni\npyyntö, lisäsi hän matalalla äänellä... -- Se on naurettavaa, mutta\nsilti tärkeä. Jos tapahtuisi sellasta, mitä en muuten usko, ja niihin en\nusko teidän kykenevän ... mutta jos niin tapahtuisi ... edellytämme\nmahdollisuuden, että teissä ilmenisi näiden neljänkolmatta tai\nkuudennenneljättä tunnin kuluessa halu antaa asialle toisenlainen\nkäänne, minä tarkotan jollakin kiihkeällä tavalla ... nostamalla käden\nitseänne vastaan ... se on tyhmä arvelu, mutta minä pyydän sitä teiltä\nanteeksi ... niin jätätte kai kortin ja selvän pienen lipun ... vain\npari riviä, kaksi pientä riviä, ettekä unohda tuota kiveä, jonka\ntiedätte; se olisi erinomasta. Nyt hyvästi!... Minä toivon teille hyviä\najatuksia ja tarkoin punnittuja päätöksiä.\n\nPorfyrius poistui ja väisti vielä kerran katsomasta Raskolnikoviin. Tämä\nmeni ikkunan ääreen ja jäi seisomaan siihen niin kauvan, että saattoi\narvella toisen ennättäneen jo alas ja kappaleen katuakin, jonka jälkeen\nhänkin jätti huoneen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRaskolnikov läksi nopein askelin Svidrigailovin luo. Mitä toivoi hän\nhäneltä?... Hän ei itsekään sitä tiennyt. Tällä miehellä tuntui olevan\njokin vaikutusvalta häneen. Oikea hetki hänen kohtaamisekseen oli myös\nnyt tullut. Matkalla kiukutti häntä kysymys, oliko Svidrigailov tavannut\nPorfyriusta.\n\nMikäli hän saattoi päättää ... hän olisi voinut vannoa sen vuoksi ... ei\nhän ollut. Hän kertasi muistissaan kaikki, mitä oli tapahtunut\nPorfyriuksen käydessä, vertasi toista toiseen ja tuli loppupäätökseen:\nei, hän ei ole ollut hänen luonaan. Mutta ellei hän ollut vielä ollut\nsiellä, oli seuraava kysymys: meneekö hän vai ei Porfyriuksen luo.\n\nNyt hänestä tuntui siltä, ettei hänen olisi mentävä. Miksi? Sitä hän ei\nvoinut selittää ja vaikkapa hän sen olisi voinutkin, ei hän olisi\nvälittänyt vaivata aivojaan sillä. Kaikki se kiusasi häntä suuresti;\nsamalla kiehui jotakin muutakin hänen päässään. Omituista, -- kukaan ei\nsitä uskoisi -- mutta hänen oma uhattu olemassaolonsa kiinnitti sangen\nvähän hänen ajatuksiaan. Jokin vallan toinen kiusasi häntä, jokin paljon\ntärkeämpi, erikoisempi ... jokin, joka koski myös häntä, eikä ketään\nmuuta. Sitä paitsi tunsi hän olevansa rajattoman väsynyt, vaikka hänen\naivonsa olivat vähemmän sekavat nyt kuin edellisenä päivänä.\n\nMaksoiko vaivaa kaiken tämän jälkeen koettaa voittaa kaikkia noita uusia\npikku kiusallisuuksia. Vaivaisiko hän itseään koettamalla estää näitten\nmolempain henkilöitten kohtausta! Maksoiko vaivaa tuhlata aikaa tuon\nSvidrigailovin vuoksi?\n\nVoi, miten kaikki tämä tuntui hänestä vastenmieliseltä.\n\nSiitä huolimatta kiiruhti hän Svidrigailovin luo. Odottiko hän tältä\nehkä jotakin, osotusta, suoriutumista pulastaan? Useinhan tartutaan\noljenkorteen! Ehkä se oli vain onnellinen sattuma, jotakin vaistomaista,\nmikä heidät oli johtanut yhteen? Ehkä oli syynä siihen ollut vain\nuupumus ja epätoivo? Vai, eikö hän ehkä ollenkaan tarvinnutkaan\nSvidrigailovia, vaan jotakin toista, ja Svidrigailov oli vain sattumalta\ntullut tielle? Ehkä Sonja? Mutta miksi menisi hän nyt Sonjan luo? Ehkä\ntaas kerjätäkseen tämän kyyneleitä? Nyt tunsi hän pelkoa häntä kohtaan,\nmikä hän oli?... Lahjomaton tuomari ... muuttumaton päätös. Siinä oli\nkysymyksessä ... Sonjan ystävä tai Raskolnikovin oma. Nyt ei hän voinut\nnähdä Sonjaa. Ei, parempi oli siis koettaa Svidrigailovin kanssa ja\nkatsoa, miten pitkälle hänen avullaan pääsisi. Hän ei voinut salata\nitseltään, että Svidrigailov oli käynyt hänelle yhä välttämättömämmäksi.\n\nMutta mitä yhteistä saattoi heillä olla keskenään, ellei rikos tarjonnut\nkosketuskohtaa. Tuo ihminen tuntui hänestä kamalan vastenmieliseltä. Hän\noli ilmeisesti sangen huikenteleva, kavala ja epäluotettava, niin ehkä\nkonna. Sellanen oli ihmisten tuomio hänestä. Tosin oli hän ottanut\nhuolehtiakseen Katerina Ivanovnan lapsista, mutta ken tietää, missä\ntarkotuksessa. Tuollaisilla ihmisillä oli aina joitakin salasia aikeita\nja suunnitelmia.\n\nToinenkin ajatus kiusasi häntä pelottavasti eikä jättänyt häntä, vaikka\nhän koetti kaikin voimin vapautua siitä, niin pelottavalta se hänestä\ntuntui. Hän nimittäin ajatteli: Jos Svidrigailov, joka saatuaan hieman\naavistusta hänen salaisuudestaan, lakkaamatta oli etsinyt häntä,\nkäyttäisi hyväkseen sitä toteuttaakseen Dunjaa koskevat suunnitelmansa,\nmitä oli silloin tehtävä? Asia näytti liian uskottavalta. Ollessaan\ntietoinen moisesta salaisuudesta, eikö hän käyttäisi sitä aseenaan\nDunjaa vastaan?\n\nTämä ajatus oli silloin tällöin vainonnut häntä unessa, mutta koskaan ei\nse ollut esiintynyt niin selvänä kuin hänen ollessaan matkalla\nSvidrigailovin luo. Jo pelkkä ajatuskin siitä sai hänet mielettömäksi.\nHänen oma asemansa muuttui sen kautta täydelleen. Joko oli hänen silloin\nilmotettava kaikki sisarelleen tai oli hän pakotettu ilmasemaan itsensä\npelastaakseen Dunjaa. Entä kirje? Dunja oli saanut aamulla kirjeen. Kuka\nhänelle täällä kirjotteleisi? Lushin ehkä? Mutta sillä taholla vartioi\nRasumihin, eikä Rasumihin tiennyt mitään. Ehkä joutuisi hän pakotetuksi\nilmasemaan Rasumihinille salaisuuden. Hän saattoi ajatella sitä vain\nmitä suurimmalla vastenmielisyydellä.\n\nEnnen kaikkea oli hänen etsittävä Svidrigailov käsiinsä. Vielä ei,\nJumalan kiitos, ollut kysymystä yksityiskohdista, ainoastaan asemasta\nkokonaisuudessaan. Mutta jos Svidrigailovilla tosiaan olisi jotain\nDunjaa vastaan? Silloin...\n\nRaskolnikov oli viime aikoina muuttunut niin uupuneeksi, ettei hän\nvoinut ratkasta tätä kysymystä muuten kuin huudahtamalla: \"Silloin tapan\nhänet!\" Se olikin hänen ainoa ajatuksensa tässä syvässä epätoivossaan.\nRaskas taakka painoi häntä. Hän pysähtyi keskelle katua ja katseli\nympärilleen, missä hän oli ja mitä tietä hän oli kulkenut. Hän oli\nprospektilla, noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä askelta Heinätorilta\njonka yli hän oli kulkenut. Erään rakennuksen koko toinen kerros oli\nkahvilana. Kaikki ikkunat olivat avoinna. Huoneet olivat täynnä ihmisiä\npäättäen siitä, mitä ikkunoista saattoi nähdä. Näistä virtasi sekavaa\nklaneettien, viulujen ja rumpujen pärinää, johon sekottui räikeitä\nnaisääniä. Hän aikoi jo kääntyä takasin ja seisoi siinä ihmetellen,\nmiksi hän juuri oli kulkenut tätä tietä, kun hän äkkiä keksi kaukana\nsijaitsevassa ikkunassa Svidrigailovin, joka istui piippu hampaissa\npöydän ääressä. Hän vavahti pelästyksestä. Svidrigailov tarkkasi häntä\nvaijeten ja mikä tuntui omituiselta --nousi peräytyäkseen ja katosi nyt.\nRaskolnikov oli heti aivan kuin ei olisi huomannutkaan häntä ja katseli\nmietteissään sivulle, mutta tarkkasi häntä salasesti. Tämä kohtaus\nmuistutti sitä, jolloin he ennen olivat kohdanneet toisensa ja jolloin\nRaskolnikov oli ollut nukkuvinaan. Poikamainen hymy levisi\nSvidrigailovin suupieliin. Molemmat tiesivät he tarkkaavansa toisiansa.\nVihdoin purskahti Svidrigailov röhönauruun.\n\n-- No, riittääkö, tulkaa luokseni, jos haluatte; tässä olen! huusi hän\nikkunasta.\n\nRaskolnikov seurasi kehotusta.\n\nHän kohtasi hänet pienessä huoneessa, joka ulettui melkein suureen\nsaliin saakka, jossa oli parinkymmenen pikkupöydän ääressä teetä juovia\nkauppiaita, virkamiehiä ja joukko muita, jotka kuuntelivat laulua.\nToisesta huoneesta kuului biljardikuulien ääni niiden työntyessä\nvastakkain. Pöydällä Svidrigailovin edessä oli pullo sampanjaa ja\npuoliksi täytetty lasi. Samassa huoneessa oli myös pientä posetivia\nsoittava poikanen ja viirukkaaseen hameeseen ja tyrolerhattuun puettu\nkahdeksantoistavuotias tyttö. Uhmaillen niitä laulajia, jotka\nesiintyivät salissa, lauloi hän myöskin käheällä alttoäänellä\nkatulaulua.\n\n-- Nyt riittää, keskeytti hänet Svidrigailov Raskolnikovin sisään\nastuessa.\n\nTyttö lakkasi laulamasta ja jäi arvokkaasti odottamaan.\n\n-- Hei, Vilppu, lasi! huudahti Svidrigailov.\n\n-- Minä en juo yhtään viiniä, sanoi Raskolnikov.\n\n-- Kuten suvaitsette, mutta minä en tarkottanutkaan teitä. Juo, Kotja!\nTänään en enää tarvitse sinua. Voit mennä! Hän antoi tytölle suuren\nlasillisen viiniä ja laski ruplan pöydälle. Kotja joi viinin, otti\nsetelin, suuteli Svidrigailovin kättä ja poistui huoneesta pojan\nseurassa. Heidät oli molemmat tuotu kadulta. Vaikka Svidrigailov vasta\noli ollut viikon Pietarissa, oli hän jo kotiutunut tuohon paikkaan,\njossa hän toisinaan vietti koko päiviä. Se oli likanen, kurja majatalo,\njoka ei edes voinut vastata vähimpiäkään vaatimuksia.\n\n-- Minä aijoin juuri tulla luoksenne, sanoi Raskolnikov -- mutta sitä en\nvoi ymmärtää, miksi kuljin tätä tietä yli Heinätorin. En tapaa koskaan\nkulkea tätä tietä. Tavallisesti käännyn Heinätorilta oikealle. Matka\nteille ei sovi tästä ohi. Sitä ihmeellisempää, että kohtaa teidät\ntäältä. Sepä omituista!\n\n-- Miksi ette sano samalla, että se on ihmeseikka?\n\n-- Siksi että se ehkä on vain sattuma.\n\n-- Miten nuo ihmiset sentään ovat naurettavia. Sydämestään ja sielustaan\nuskovat he ihmisiin, mutta eivät tahdo tunnustaa sitä. Te itse! Tehän\nsanotte: \"Ehkä se on vain sattuma.\" Yhtä arkoja tunnustamaan ajatustaan\novat he kaikki. Ette voi kuvitella sitä mielessänne, Rodion Romanovitsh.\nTeidän laitanne on vallan toinen, teillä on oma ajatuksenne, ettekä ole\nkyllin kehno sitä kieltämään. Jo siitä syystä olette herättänyt minun\nuteliaisuuteni.\n\n-- En minkään muun vuoksi?\n\n-- Sehän on tarpeeksi.\n\nSvidrigailov oli nähtävästi liikutettu, vaikka vähäpätösesti, hän oli\njuonut vain puoli lasia viiniä.\n\n-- Mutta tehän etsitte minut käsiinne jo ennenkuin tiesitte, oliko\nminulla sitä, mitä te kutsutte ajatukseksi.\n\n-- Niin, silloin oli asian laita vallan toinen. Jokasella on tapana.\nMitä ihmeisiin tulee, on minun sanottava, että te parina kolmena viime\npäivänä olette näyttänyt kulkeneen nukuksissa. Minähän itse osotin\nteille tämän majatalon. Se ei siis ollut mikään ihme, että te tulitte\ntänne. Minäpä vielä kuvasin tienkin ja ilmotin sen ajan päivästä,\njolloin olen täällä tavattavissa. Ettekö muista sitä!\n\n-- Sen olen unohtanut, sanoi Raskolnikov kummastuneena.\n\n-- Siltä se näyttää, vaikka toistin osotteen teille kaksi kertaa. Se on\npainunut teidän muistiinne ja siitä se johtuu, että olette kulkenut\ntänne itse tietämättänne. Antaessani osotteen teille epäilin suuresti,\nvoisitteko muistaa sitä. Te petätte itseänne liian paljon, Rodion\nRomanovitsh. Minäpä sanon teille jotakin: Pietarissa on varmasti jotakin\nhyvää kansaa, joka keskustelee halukkaasti itsensä kanssa ollessaan\nkaduilla ... se on puolihullujen aste, tuntuu. Jos luonnontieteet\nkukoistaisivat meillä, voisivat lääketieteilijät, lakimiehet ja\nfilosofit panna toimeen mitä mieltä kiinnittävämpiä tutkimuksia, jokanen\nlajissaan. Harvoja paikkoja on kai, jossa yhdellä kertaa niin monet\nmustat, omituiset olot vaikuttaisivat ihmissieluihin kuin juuri täällä\nPietarissa. Ajatelkoon vain esim. ilmastoa. Ja täällä nyt tulee koko\nVenäjän hallituksen keskuskohdan olla ... mutta sehän ei kuulu tähän;\nsiitä ei ollut nyt kysymystä, vaan siitä, että usein olen salaa\ntarkannut teitä. Tullessanne asunnostanne kuljette aina pää pystyssä,\nkahdenkymmenen askeleen päässä siitä vaipuu se rintaa vasten ja te\npanette kädet selän taa. Tosin näytte katselevan ympärillenne, mutta te\nette käsitä yhtään sitä, mitä ympärillänne tapahtuu; sitten alkavat\nhuulenne liikkua ja te puhutte itseksenne, alatte viittoilla ja\npysähdytte toisinaan keskelle katua. Tuo tuollanen ei kelpaa. Ehkä joku\ntoinenkin teitä tarkastaa samaten kuin minäkin. Se ei ole eduksi teille.\nItse asiassahan se on saman tekevää, minä en voi parantaa teitä,\nmutta ... te ymmärrätte minua.\n\n-- Te siis tiedätte, että minua vakoillaan? kysyi Raskolnikov katsellen\nterävästi Svidrigailovia.\n\n-- En, sitä en tiedä.\n\n-- Siinä tapauksessa jättäkää personani rauhaan, vastasi Raskolnikov\notsaansa rypistäen. -- Sanokaa minulle sen sijaan, miksi kätkeydyitte\nhuomatessanne minut kadulla? Huomasin sen selvästi.\n\n-- Hi, hi! Ja miksi olitte te nukkuvinanne minun seisoessani teidän\nhuoneenne kynnyksellä, vaikka olitte aivan valveilla? Minä huomasin sen\nselvästi.\n\n-- Minullahan saattoi olla ... omat syyni ... sen tiedätte itse.\n\n-- Ja minulla saattoi myös olla omat syyni, vaikkette te saa niitä\ntietää.\n\nRaskolnikov tuki oikeaa kyynärvartta pöytään, pani leukansa käteensä ja\nkatseli tarkkaavasti Svidrigailovia.\n\nSiinä oli todellakin omituiset kasvot. Ne muistuttivat naamaria\npunaisine poskineen ja huulineen. Parta oli vaaleanruskea ja päätä\npeitti paksu, vaalea tukka. Silmät olivat liian siniset ja katse oli\ntylsä ja liikkumaton. Svidrigailovin puku oli keikarimaisen hieno, ja\nsormessaan oli hänellä sinettisormus, joka oli jalokivellä koristettu.\n\n-- Onko minun siis teidän puoleltannekin odotettava mielipahaa? sanoi\nRaskolnikov äkkiä. Vaikka te luultavasti olette vaarallisin minulle, ei\nminulla kuitenkaan ole halua kauvemmin teeskennellä. Olen tullut tänne\navomielisesti antaakseni teidän ymmärtää, että jos teillä vielä on sama\ntoivo sisareni suhteen ja luulette voivanne voittaa toivomuksenne\nkäyttämällä hyväksenne saamaanne silmäystä oloihini, tapan teidät\nennenkuin onnistutte toimittamaan minua vankilaan. Minä annan teille\nsanani siitä ja te tiedätte, että voin sen pitää. Jos teillä on mitä\nsanomista minulle, niin kiiruhtakaa, sillä aika on kallista ja kohta on\nehkä myöhästä.\n\n-- Miksi teillä on sellanen kiire? kysyi Svidrigailov tarkastellen häntä\nuteliaasti.\n\n-- Jokainen menee matkaansa, sanoi Raskolnikov synkkänä ja\nkärsimättömänä.\n\n-- Äsken pyysitte minua olemaan avosydämisen ja ensimäisen kysymyksen\ntehtyäni te kieltäydytte siihen vastaamasta, sanoi Svidrigailov\nhymyillen. -- Te uskotte lakkaamatta, että minulla on joitakin\ntarkotuksia ja siksi katselette minua epäilyksellä. Muuten se selkiää\nsangen helposti teidän asemastanne. Mutta niin mielelläni kuin haluankin\nolla yhtä mieltä kanssanne, en kuitenkaan välitä koettaa saada teitä\nuskomaan sitä. Peli ei ole, Jumal'auta, panoksen arvonen. Minä en\naikonut ollenkaan puhua kanssanne mistään erikoisesta.\n\n-- Mitä sitten tahdoitte minusta? Tehän etsitte minut käsiinne!\n\n-- Aivan yksinkertaisesti siitä syystä kun pidin teitä\nmieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä. Te kiinnitätte mieltäni juuri\ntuon asemanne fantastisuuden vuoksi. Sitä paitsi olette sellasen\nhenkilön veli, joka suuresti kiinnitti mieltäni ja minä kuulin siihen\naikaan paljon puhuttavan teistä. Siitä vedin sen johtopäätöksen, että\nteillä oli suuri vaikutus tuohon henkilöön. Onko siinä tarpeeksi, hi,\nhi, hi? Minä tunnustan, että teidän kysymyksenne on aivan liian mutkikas\nja että minä tuskin tiedän, miten voin vastata siihen. Nyt olette esim.\ntullut luokseni saadaksenne vain tietää jotakin uutta minulta, eikö\ntotta? Eikö niin? kysyi Svidrigailov viekkaasti hymyillen. -- Te\nkuvittelette mielessänne, että minä jo ollessani matkalla tänne,\nvaunussa luotin teihin, toivoin teidän avullanne saavani tietää jotakin\nuutta. Siinä näette, millaisia kapitalisteja olemme!\n\n-- Mitä te tarkotatte?\n\n-- Mitä vastaan siihen? Tiedänkö ehkä itse sen? Te näette, millasessa\nkurjassa majatalossa kulutan aikaani. Miten minä viihdyn? Minä en\nviihdy, sitä en tee ollenkaan, mutta jossakin on aikaansa vietettävä.\nNo, entä tuo Kolja raukka ... te näitte hänet äsken. Olisinpa edes\nsuursyömäri... En ole edes sitäkään. Katsokaas vain, millä herkuilla\nrasvaan itseäni. (Hän osoitti sormellaan muuatta nurkkaa, jossa oli mitä\nruokahalun-vastasin pihvi ja perunoita pienellä pöydällä.) Apropos,\noletko jo syönyt? Minä söin hieman aamiaista, mutta enempää en jaksanut.\nViiniä en juo, vain samppanjaa, ja sitäkin vain yhden lasillisen\nillassa, mutta jo siitäkin sain päänsärkyä. Tänään otin pullollisen\nkohottaakseni mielialaani, sillä aijoin lähteä pois, ja siksi näette\nminut tavattomassa mielentilassa. Tämä on myös syy, miksi halusin\npiilottautua kuin koulupoika; minä pelkäsin, että te saattaisitte tulla\nhäiritsemään minun tehtävääni. Näyttää siltä (hän katsoi kelloon), kuin\nolisi minulla vielä aikaa puhua hetkinen kanssanne, se on vasta puoli\nviisi... Uskokaa minua, minä olisin ihastunut, jospa minulla vain olisi\njotakin tehtävää, olisin esim. tilanomistaja, isä tai edes ulaani,\nvalokuvaaja tai sanomalehtineekeri ... minä en ole mitään, en kerrassaan\nmitään. Minulla ei ole mitään erikoisalaa. Se on sangen väsyttävää.\nToivoisin tosiaankin saavani kuulla teiltäkin jotakin uutta.\n\n-- Kuka te siis tosiaan olette ja miksi olette tullut tänne?\n\n-- Kukako olen? Senhän tiedätte ... aatelismies... Olen palvellut kaksi\nvuotta ratsuväessä ja sitten olen kuleksinut täällä Pietarissa jonkun\naikaa; sitten menin naimisiin Marfa Petrovnan kanssa ja elin hänen\nkanssaan maalla. Siinä koko elämäkertani.\n\n-- Te olette peluri myöskin, luulen ma?\n\n-- En, väärinpeluri ei ole peluri!\n\n-- Te olette siis pelannut väärin?\n\n-- Niin, olen pelannut väärin!\n\n-- Oo, sitten kai olette myös ollut vangittuna?\n\n-- Ehkä. Entä sitten?...\n\n-- Teillä kai on ollut tilaisuus haastaa vastustajanne\nkaksintaisteluun ... tai sen tapaseen; se vaikuttaa virkistävästi!\n\n-- Minä en voi sanoa mitään sitä vastaan, en ylipäänsä ole mikään\nmestari filosofeeraamisessa. Sitä paitsi tunnustan, että etupäässä olen\ntullut tänne naisten tähden.\n\n-- Ensin haudattuanne Marfa Petrovnan?\n\n-- Vaikka niinkin, hymyili Svidrigailov avomielisesti... -- Mitä muuta?\nTuntuu siltä kuin te pitäisitte vääränä sitä, että puhun niin\nkevytmielisesti naisista?\n\n-- Tahdotteko sillä sanoa, että minä pidän kevytmielisyyttä jonakin\npahana?\n\n-- Kevytmielisyyttä? Te siis halusitte päästä siihen. Minä tahdon\nalottaa samalla teille, mitä yleensä ajattelen naisista. Olen nyt sitä\npaitsi hyvällä puhetuulella. Sanokaa minulle, miksi en olisi\navomielinen? Miksi halveksuisin naisia, vaikka olen sen sukupuolen\nystävä? Onhan sekin jotakin tointa.\n\n-- Te olette siis tullut tänne ainoastaan ollaksenne kevytmielinen?\n\n-- No, mitäs muuta varten; minun puolestani saatte sitä kernaasti kutsua\nsiksi. Te puhutte kevytmielisyydestä. Niin, minä pidän siitä, että sanoo\nsuoraan mielipiteensä. Kevytmielisyydessä on sentään jotakin todellista,\njotakin, jolla on tukensa meidän luonnossamme ja jota ei vain ole\nolemassa mielikuvituksessamme, jotenkin ... sellasta kuin ikusesti\nhehkuva hiili veressämme... Sanokaa, eikö sekin ole toimintaa?\n\n-- Siitä siis etsitte mielusta ajanvietettä? Minun mielipiteeni mukaan\nse on sairautta ja mitä vaarallisinta laatua.\n\n-- Vai niin, onko se teidän mielipiteenne? Minä myönnän, että se saattaa\nolla sairautta kuten kaikki, mikä poikkee kohtuullisuudesta ... ja siinä\nsuhteessa mennään usein liian pitkälle ... mutta ensinnäkin on eri\nyksilöjen laita erilainen ja toisekseen on kai kohtuullisuus varmaankin\nyleensä hyvää, vaikkakin se pohjaltaan ja perustuksiltaan on pelkkää\nlaskelmaa ... mutta mitä siitä? Ellei niin olisi, eivät jokuset henkilöt\nvoisi muuta kuin ampua kuulan päähänsä. Minä myönnän, että säännöllisen\nihmisen olisi ennen ikävystyttävä kuoliaaksi, mutta...\n\n-- Kykenisittekö te ampumaan itsenne?\n\n-- Sepä vain puuttui! sanoi Svidrigailov inhoa osoittavin ilmein.\n--Olkaa hyvä ja jättäkää puhumatta tuollaisista asioista, lisäsi hän\nilman minkäänlaista teeskentelyä, joka oli painanut valtavan leimansa\nhänen edellisiin sanoihinsa. Hänen kasvojensa ilme muuttui. -- Minun on\ntunnustettava heikkouteni ... mitä voin sille tehdä ... kuolemaa\npelkään, enkä pidä, että siitä puhutaan. Tiedättekö, että minä olen\nosaksi mystikkokin.\n\n-- Vai niin! Marfa Petrovnan henki! No, miten on asian laita,\nnäyttäytyykö se vielä teille?\n\n-- Voi! Piru vieköön sen jutun! Älkää muistuttako minua siitä, huudahti\nhän vallan liikutettuna. -- Ei ... ensin ... mieluummin ... hm! Voi, nyt\nei minulla ole aikaa kauvemmin, en voi puhua kauvemmin kanssanne.\nVahinko vain! Minulla oli tosiaan jotakin kerrottavaa teille.\n\n-- Odottaako teitä ehkä joku nainen?\n\n-- Kyllä, nainen; odottamaton kutsu ... ei, en minä siitä aikonut puhua.\n\n-- No, ja tämän elintavan vastenmielisyydellä ei ole enää mitään\nvaikutusta teihin? Oletteko jo kadottanut kaiken vastustuskyvyn?\n\n-- Ah, te puhutte kyvystä? Hi, hi, hi! Saan tosiaan ilmaista\nkummastukseni, vaikka aavistinkin, että te esittäisitte sitä. Te, te\npuhutte kevytmielisyydestä ja estetiikasta? Te ... idealisti, Schiller?\nVahinko vain, että minulla on kiire, te olette tosiaan erinomasen\nmieltäkiinnittävä subjekti. Apropos, pidättekö Schilleristä? Minä olen\nvallan ihastunut häneen.\n\n-- Te olette lörpöttelijä! huudahti Raskolnikov.\n\n-- Sitä en, Jumal'auta, ole! vastasi Svidrigailov hymyillen. -- Mutta\nminä en halua kiistellä! Olkoon niin, että olen lörpöttelijä; miksi en,\nkun en loukkaa ketään sillä. Olen seitsemän vuotta elänyt Marfa\nPetrovnan kanssa maalla ja nyt, kun kohtasin niin huomattavassa määrin\nmieltä kiinnittävän henkilön, olen vallan yksinkertasesti ilonen\nsaadessani puhua hänen kanssaan jonkun hetken. Sitä paitsi olen juonut\npuoli lasia viiniä ja se on mennyt päähän. Mutta itse asiassa liikuttaa\nminua toinen seikka, mutta siitä minä ... vaikenen. Minnekkä te niin\nnopeaan lähdette? kysyi Svidrigailov kummastuneena.\n\nRaskolnikov aikoi nousta. Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että\nSvidrigailov oli mitä suurin ja katalin konna.\n\n-- Ei, istukaa, istukaa! Sanoi Svidrigailov... -- Juokaa edes hieman\nteetä! Jääkää tänne! Minä en aijo tuhlata aikaanne moisella\nlörpötyksellä, en ainakaan sellasella, mikä koskee minua\npersonallisesti. Minä puhun teille jostakin. Minä kerron teille, miten\nmuuan naisolento on \"pelastanut\" minut. Se voi olla vastauksena ensi\nkysymykseenne, sillä tämä nainen ... oli teidän sisarenne. Kerronko?\nKulutamme aikaa hetken.\n\n-- Kertokaa! Minä toivon, että te...\n\n-- Ah, älkää peljätkö! Avdotja Romanovna voi herättää niinkin\nkevytmielisessä ja turmeltuneessa ihmisessä kuin minussa mitä suurinta\nkunnioitusta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Te ehkä tiedätte (olenhan sen sitä paitsi itse kertonut), alkoi\nSvidrigailov, -- että minä olin velan vuoksi velkavankeudessa. Marfa\nPetrovna lunasti minut sillä kertaa. Hän oli kunniallinen, eikä vallan\ntyhmäkään nainen, vaikka hän oli sangen sivistynyt. Ajatelkaa, tuota\nmustasukkasuutta, mutta tuo kunniallinen nainen teki kanssani\nsopimuksen, jota hän luultavasti säilytti kaiken avioliittomme ajan. Hän\noli huomattavasti minua vanhempi. Minä olin kyllä julkea rehellisesti\ntunnustamaan, etten voinut luvata olla hänelle ehdottomasti uskollinen.\nTämä saattoi hänet raivoon, mutta minun julkea avomielisyyteni tuntui\nyhtä hyvin siltä miellyttävän häntä. Monien kyynelten jälkeen suostuimme\nseuraavaan sitoumukseen: ensinnäkin sitouduin olemaan koskaan jättämättä\nhäntä ja aina olemaan hänen puolisonsa, toiseksi poistumasta koskaan\nhänen luvattaan, kolmanneksi koskaan hankkimasta itselleni jotakin\nrakastajatarta; Marfa Petrovna salli minun neljänneksi korvaukseksi\nsiitä saada \"pelailla\" palvelustyttöjen kanssa, mutta vain hänen\nsalaisella suostumuksellaan; viidenneksi oli Jumalan varjeltava minua\nkoskaan rakastumasta omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvaan naiseen,\nkuudenneksi sitouduin minä, minkä Jumala kieltäköön, jos jotakin\nsellaista tapahtuisi, heti ilmottamaan sen Marfa Petrovnalle... Kun me\ntoisinaan, kuten saattoi tapahtua, tulimme erimielisiksi, vaikenin minä\nja koetin olla suuttumatta. Tällä käytöksellä oli mitä parain vaikutus\nhäneen; hän oli ylpeä minusta. Teidän sisartanne ei hän vain voinut\nsietää, se oli hänestä liikaa. En saata muuten selittää sitä, miten hän\nuskalsi ottaa moisen kaunottaren taloonsa, kuin että hän tulisella\nsydämellään aivan yksinkertaisesti rakastui häneen ... kirjaimellisesti\nrakastui Avdotja Romanovnaan. Sitäpaitsi hän otti ensi askeleen. Uskokaa\njos tahdotte, mutta hän oli alussa sangen harmistunut minulle, syystä\netten minä sanonut mitään sisarenne kauneudesta. Hän syytti minua\nkylmyydestä. Itse en tosiaan tiedä, mitä hän tosiaan tahtoi.\nLuonnollisestikaan ei hän jättänyt kertomatta sisarellenne kaikkea,\nmitä hän tiesi minusta. Hänellä oli onneton tapa lörpötellä\nperhesalaisuuksistamme kaikille, mutta ennen kaikkea hän valitteli\nminua. Miten olisi hän silloin voinut vaijeta niin uudelle ja\noivalliselle ystävättärelle? Avdotja Romanovna sai sillä lailla tietää\nkaikki nämä salaperäset ja mustat jutut, jotka olivat liikkeellä\nminusta... Minä lyön vetoa siitä, että tekin olette kuullut jonkun\nsellasen!\n\n-- Kyllä. Lushin väitti, että te olitte syynä erään tytön kuolemaan.\nOnko se totta?\n\n-- Olkaa hyvä ja säästäkää minua noilta loukkauksilta! sanoi\nSvidrigailov suuttuneena. -- Jos tahdotte tietää jotakin koko tuosta\nlorusta, puhun teille siitä jonkun toisen kerran, mutta nyt...\n\n-- Puhuttiin myös eräästä palvelijasta, jota kohtaan olette tehnyt\nsyntiä.\n\n-- Aivan oikein, riittää! keskeytti Svidrigailov ilmeisen\nkärsimättömänä. -- Minä huomaan, että kaikki tuo huvittaa teitä\nerinomaisesti ja pidän sitä velvotuksena tyydyttää ensi sopivassa\ntilaisuudessa teidän uteliaisuuttanne. Minä huomaan, että voin joutua\nmonen ihmisen mielessä olemaan romanttisena kuvana. Te voitte siis itse\nhuomata, miten suuressa määrin olen kiitollisuuden velassa Marfa\nPetrovnalle siitä, että hän puhui sisarellenne niin monia\nmieltäkiinnittäviä ja salaperäisiä asioita. Minä en ryhdy arvostelemaan\nsitä vaikutusta, minkä kaikki tämä teki häneen, mutta kaikissa\nmahdollisissa tapauksissa oli se edullista suunnitelmilleni. Huolimatta\nkaikesta siitä vastenmielisyydestä, mitä Avdotja Romanovna tunsi minua\nja minun hyleksittyä olemustani kohtaan ... tunsi hän vihdoin sääliä\ntätä menetettyä ihmistä kohtaan. Mutta kun nuori tyttö alkaa tuntea\nsääliä, silloin on vasta vaara tarjolla. Sillä \"pelastamisen toivo\",\nhalu kääntää, nostaa vaipunut korkeampiin, jalompiin harrastuksiin,\nherättää häntä uuteen elämään ja toimintaan, ei ole kaukana ...\nlukuunottamatta muita samanlaatuisia haaveita. Minä käsitin, että lintu\nlentäisi itsestään silmukkaan ja tein valmistelujani. Näyttää siltä kuin\nrypistelisitte otsaanne, Rodion Romanovitsh. Sehän ei merkitse mitään,\ntuloshan oli nollan arvonen, siis arvoton ... minulle. Tuhat tulimaista,\nminä juon liiaksi viiniä! Lyhyesti sanottuna, minä uskoin, että olin\nkatsonut hänen lävitsensä; olkoon se sanottu minun kiitoksekseni. Te\nkyllä tiedätte, miten usein tuttavuuden alussa erehtyy, tuomitsee\nhätäsesti ja tyhmästi ja tekee havaintoja, jotka sitten ajavat karille.\nTuhat tulimaista, miksi oli hän niin kaunis! Se ei ollut minun syyni.\nSanalla sanoen, koko juttu alkoi sillä, että minä tein julkean,\nkevytmielisen hyökkäyksen. Avdotja Romanovna on tavattoman kaino, niin\nkaino, ettei koskaan ennen ole nähty tai kuultu mitään sen tapasta.\n(Olkaa hyvä ja huomatkaa, että puhun siitä tosiasiana. Hänen kainoutensa\non suorastaan tavaton ja vahingoittaa se häntä hänen tarkasta\nymmärryksestään huolimatta vihdoinkin.) Juuri silloin tuli muuan tyttö\ntaloomme. Parasha, mustasilmä Parasha, hän oli tullut toisesta kylästä\nja oli palvelustyttö; en ollut nähnyt häntä koskaan ennen ... sangen\nsievä, mutta uskomattoman tyhmä ... itkua, kyyneleitä, huutoa! Huusi\nniin että se kuului yli pihan. Siitä syntyi täydellinen skandaali.\nKerran päivällisen jälkeen etsi Avdotja Romanovna minut puutarhasta ja\n_vaati_ salamoivin silmin, että jättäisin Parasha-rukan rauhaan. Se oli,\nmuistaakseni, ensimäinen keskustelumme kahdenkesken. Minä luonnollisesti\nvakuutin, että hänen toivomustensa täyttäminen oli minun kunniani,\nkoettaen samalla näyttäytyä niin muserretulta ja hämmentyneeltä kuin\nmahdollista, sanalla sanoen, näyttelin osani oivallisesti. Sitten\nseurasi meidän keskinäinen lähenemisemme, salasia keskusteluja,\nmoralisaarnoja, rukouksia, jopa kyyneleitäkin; ajatelkaahan: kyyneleitä!\nSellaseksi extasiksi voi propagandaintohimo kehittyä joissakin nuorissa\ntytöissä. Minä luonnollisesti pyytelin anteeksi onnetonta asemaani, olin\nolevinani valistuksen nälässä ja janossa ja vedin vihdoin esiin tuon\nhorjumattoman, aina tarjolla olevan keinon, joka vallottaa kaikki\nnaissydämet, joka ei koskaan iske syrjään, johon kaikki lankeevat. Se on\nvanha houkutussyötti ... imarteleminen! Mikään ei maailmassa ole\nvaikeampaa kuin olla avomielinen ja rehellinen, mikään ei ole helpompaa\nkuin imarteleminen. Jos rehellisessä pelissä soittaa vain yhden\nsadasosankin ääntä väärin, heti syntyy epäsointu ... ja kaikki on\npiloilla. Imartelemisen laita on vallan toinen. Vaikka kaikki äänet aina\nviimeseen saakka olisivat väärät, ovat ne kuitenkin yhtä hyvin\nsointuvat, ja kuullaan niitä yhtä mielusasti. Anna imartelun olla miten\ntöykeätä tahansa, puolta pidetään aina totuutena. Tämä pätee kaikkien\nyhteiskuntaluokkien suhteen, kaikkien. Imartelulla voisi vietellä\nvesta-neitseenkin, kuin paljon helpommin sitten tavallista kuolevaista.\n\nTukeakseen väitettään kertoi Svidrigailov jotakin, mitä hän sillä alalla\noli kokenut. Miten hän oli voittanut kunnollisen puolison ja äidin,\njonka hän sitten pilkallisesti hylkäsi, kun oli voittanut päämääränsä.\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Marfa Petrovna raukka oli myös sangen heikko imartelulle ja jos minä\nolisin halunnut, olisi hän testamoinut koko omaisuutensa minulle. (Mutta\nminä juon liiaksi viiniä ja puhelen turhia.) Minä toivon, ettette pane\npahaksenne, jos sanonkin, että minä aloin huomata samoja vaikutuksia\nAvdotja Romanovnassa. Mutta minä olin tyhmä ja kärsimätön ja turmelin\nsen vuoksi koko asiani. Avdotja Romanovna oli usein ja erittäinkin erään\nkerran ilmaissut vastenmielisyytensä silmieni ilmettä kohtaan. Sanalla\nsanoen, niissä paloi yhä voimakkaammin ja varomattomammin joku tuli,\njoka pelotti häntä ja vihdoin saattoi hänet vihaamaan minua. Minä\nsyrjäytän yksityisseikat! Tulos oli ... että meistä tuli erimieliset.\nSitten tein taas suuren tyhmyyden, kun aloin pilkata hänen\nkääntämisyrityksiään ja propagandaansa. Sitten esiintyi taas Parasha,\neikä vain hän ... se oli koko Sodoma. Oi, Rodion Romanovitsh, jospa te\nvain kerran elämässänne olisitte nähnyt, miten tuon enkelin, teidän\nsisarenne, silmät saattoivat salamoida! Ettekö huomaa, että olen juonut\nkokonaisen lasin viiniä ja olen juovuksissa; minä puhun totta. Minä\nvakuutan teille, että katseet vainosivat minua unessakin, vihdoin en\nenää saattanut kestää hänen hameensa kahinan kuulemista. Minä tosiaan\npelkäsin tulevani sairaaksi; koskaan en ollut voinut kuvitella\nmielessäni, että saattaisin niin joutua suunniltani. Lyhyesti sanottuna,\nsovinto oli vallan välttämätön ... mutta mahdoton. No, mitä luulette\nminun silloin tehneen? Ah, mille naurettavalle asteelle raivo voi\nsaattaa ihmisen! Ottaen huomioon sen, että Avdotja Romanovna itse\nasiassa oli kerjäläinen ... ah, suokaa anteeksi, ei niin ... saman\ntekevää, käsite on kuitenkin sama ... sanomme siis mieluummin: ottaen\nhuomioon sen, että hän eli työllään, että hän sekä huolehti äidistään\nettä veljestään (ah, tuhannen tulimaista, pääni menee sekasin) ...\npäätin tarjota hänelle koko omaisuuteni (minulla saattoi siihen aikaan\nolla yli kolmekymmentätuhatta ruplaa) paetaksemme yhdessä joko tänne\nPietariin tai johonkin toiseen paikkaan. Uskokaa minua, minä olin häneen\nniin kiintynyt, että jos hän olisi sanonut: \"Murhaa tai myrkytä Marfa\nPetrovna ja rupea naimisiin minun kanssani!\" olisin tehnyt sen heti ja\narvelematta. Kaikki päättyi tuohon tunnettuun häväistysjuttuun ja te\nvoitte kuvitella raivoani, kun sain tietää, että Marfa Petrovna oli\nkeksinyt ja melkein synnyttänyt suhteen Avdotja Romanovnan ja tuon\nkatalan Lushinin välille ... joka on vallan samaa kuin minun\nehdotukseni. Eikö totta ... eikö niin? Minä huomaan, että te alatte\nkäydä tarkkaavaiseksi ... te mieltä kiinnittävä nuori mies...\n\nSvidrigailov iski kärsimättömästi nyrkkinsä pöytään ... hän oli\nliikutuksesta muuttunut punaseksi kasvoiltaan. Raskolnikov näki\nselvästi, että hänen juomansa samppanja, yksi tai puolitoista lasia, oli\nnoussut hänen päähänsä, ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Svidrigailov\ntuntui hänestä sangen epäilyttävättä.\n\n-- No, kaiken sen perusteella, mitä olen kuullut, olen varmasti\nvakuutettu siitä, että te olette matkustanut tänne vain sisareni tähden,\nsanoi hän yhä vielä kiihottaakseen Svidrigailovia.\n\n-- Mitä te ajattelette! vastasi tämä nopeasti ja näytti kokoovan\najatuksiaan. -- Minähän olen jo sanonut ... ja sitäpaitsi ei sisarenne\nvoi sietää minua.\n\n-- Niin, se on totta, siitä olen vakuutettu, mutta siitä ei ole nyt\nkysymystä.\n\n-- Ja te olette sitten vakuutettu siitä, ettei hän voi sietää minua\n(Svidrigailov iski nyt silmää ja hymyili pilkallisesti). Te olette\ntäysin oikeassa, hän ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse vannoa sitä.\nMiehen ja naisen, rakastajan ja rakastajattaren välillä esiintyy paljon,\nmikä on muulta maailmalta salassa ja mikä heillä on yhteistä. Te siis\nluulette voivanne mennä takuuseen siitä, että Avdotja Romanovna inhoo\nminua?\n\n-- Niistä lausunnoista päättäen, joita olette kertomuksenne aikana\nlasketellut näen, että teillä on tarkotuksenne ja suunnitelmanne Dunjan\nsuhteen ... luonnollisesti katalat.\n\n-- Mitä, olisinko tosiaan päästänyt joitakin lausuntoja? huudahti\nSvidrigailov naivisti panematta huomiota siihen epiteettiin, millä\nRaskolnikov oli kunnioittanut hänen tarkotuksiaan.\n\n-- Juuri nyt esim. olitte hieman varomaton. Miksi osotitte pelkäävänne?\n\n-- Minäkö pelkäisin, pelkäisin teitä? Ennen tulee teidän pelätä minua,\nchère ami. Mutta mitä lorua se taas on... Minä olen saanut liiaksi\npäähäni, huomaan sen itse. Olinpa vähällä paljastaa itseni. Hiiteen koko\nviini! Vettä tänne!\n\nHän otti samppanjapullon ja heitti sen arvelematta ikkunasta kadulle.\nVilppu toi vettä.\n\n-- Kaikki tuo on vain pötyä, sanoi Svidrigailov, otti märän pyyhinliinan\nja kostutti sillä päätään... -- Minä voin yhdellä ainoalla sanalla saada\nteidät vaikenemaan ja muuttaa kaikki teidän epäilyksenne tomuksi ja\ntuhaksi. Tiedättekö esimerkiksi, että minä aijon mennä naimisiin?\n\n-- Te puhuitte siitä kerran ennen.\n\n-- Vai niin, sen olen unohtanut. Sillä kertaa en voinut sanoa mitään\nvarmaa, sillä silloin en edes vielä ollut nähnyt tulevaa puolisoani. Nyt\non asianlaita vallan toinen ja asia on melkein päätetty. Vahinko vain,\nettei minulla ole aikaa, muuten pyytäisin teidän heti seuraamaan minua\nhänen luokseen, sillä haluaisin mielelläni kuulla teidän ajatuksenne\nhänestä. Ah, pentele, minulla on enää vain kaksi minuttia aikaa.\nKatsokaa itse, tässä on kello. Sen verran voin sanoa teille, että tuo\nnaiminen on sangen mieltä kiinnittävä tapaus. Mitä nyt? Aijotteko taas\nlähteä tiehenne?\n\n-- En, nyt en lähde tieheni.\n\n-- Vai niin, vai ette? Saammepa nähdä. Minäpä vien teidät hänen\nluokseen, näytän teille morsiameni. Mutta nyt meidän on mentävä\nnopeasti, te oikealle, minä vasemmalle.\n\nNyt alkoi Svidrigailov kertoa, miten hänen emäntänsä, rouva Rösslich,\noli saanut tietoonsa tuskin kuusitoistavuotiaan, hyvästä perheestä\nlähteneen tytön, miten hän itse oli etsinyt hänen vanhempansa ja\nesittänyt itsensä. Kuvaili tuota nuorta tyttöä lyhyine hameineen,\nluuskamaisine kumarruksineen ja miten hän oli rakastunut tytön\nkauneuteen. Miten kaikki oli järjestetty paraimman mukaan, kihlajaiset\nvietetty ja miten he molemmat olivat vastaanottaneet vanhempien\nsiunaukset. Sitten hän puhui kihlausajan hauskuudesta ja vertasi\nmorsiantaan sikstiniläiseen jumalanäidin kuvaan ja kertoi hänen\nlapsellisen viattomista kasvonpiirteistään. Niistä runsaista lahjoista,\njoita hän oli antanut tytölle, miten hän oli asettanut hänet polvelleen\nja suudellut häntä. Hänen punastumisestaan ja lapsellisista\nkyyneleistään, heidän ensimäisestä yhdessäolostaan kahdenkesken, hänen\nviattomuudestaan ja lapsellisesta ihastuksestaan j.n.e. Kaiken tämän hän\nkertoi tarkasti kaikkine yksityiskohtineen ja vanhan elostelijan\nkokemuksella ja päätti seuraavasti: -- -- sehän on viehättävää, eikö\ntotta? Se on sentään jonkun arvosta? No ... lähdettekö kanssani\nmorsiameni luo ... mutta ei nyt!\n\n-- Vai niin, ijän ja kehityksen erilaisuus, kaikki tuo on herättänyt\nteidän kevytmielisyytenne. Ja te aijotte tosiaan mennä naimisiin tuon\nlapsen kanssa?\n\n-- Kyllä, miksi en? Juuri hänen kanssaan. Jokainen ajattelee ensi\ntilassa itseään ja sillä on aina parasta, joka paraiten osaa pettää\nmuita, ha, ha! Mitä se merkitsee, että te niin äkkiä olette muuttunut\nhyveen ritariksi? Säästäkää minua, olkaa hyvä; minähän olen vain\nsyntinen ihminen, hah, hah, haa!\n\n-- Ja kuitenkin kannatte huolta Katerina Ivanovnan lapsista ... sillä\nkai on myös erikoinen syynsä, luulen ma ... nyt ymmärrän kaikki.\n\n-- Minä pidän lapsista, näettekö; pidän paljon lapsista, nauroi\nSvidrigailov. -- Voin kertoa erään sangen mieltäkiinnittävän tapauksen,\njoka ei vielä ole levinnyt ja joka juuri on yhteydessä heikkouteni\nkanssa lapsia kohtaan.\n\nSitten seurasi tarkka kertomus erään mitä pahimman laatusen\ntanssihuoneuston joistakin tapauksista, missä hän oli kohdannut erään\nrouvan ja hänen tyttärensä, jotka molemmat olivat tulleet maalta ja\nerehdyksestä sattuneet eksymään sinne. Tässäkin näyttelivät likaset\nyksityiskohdat pääosaa. Hän päätti sillä, että oli tutustunut noihin\nmolempiin maalaisiin, seurannut heitä kotiin ja he kunnioittivat ja\npitivät häntä suuressa arvossa, -- he ottavat minut ihastuneina vastaan\nja pitävät suurena kunniana minun käyntini heidän luonaan. Jos tahdotte,\nvoimme käydä heidän luonaan ... mutta nyt ei!\n\n-- Säästäkää minua likasilta, katalilta jutuiltanne, te irstaileva,\nkatala elostelija!\n\n-- Kas vain Schilleriä, meidän Schilleriämme, hah, hah, haa! On\nva-t-elle, la vertu, se nicher? Tiedättekö mitä? Minä olen tarkotuksella\nmoisia juttuja teille, saadakseni vain kuulla teidän huudahduksianne; ne\novat todellista nautintoa!\n\n-- Senpä kyllä uskon, tunnun itsestänikin naurettavalta, mutisi\nRaskolnikov pilkaten.\n\nSvidrigailov nauroi täyttä kurkkua. Vihdoin kutsui hän Vilppua, maksoi\nja nousi.\n\n-- No, tuntuupa siltä kuin olisin juonut sangen paljon ... assez causé!\nsanoi hän... -- \"Todellista nautintoa \"!\n\n-- Senpä kyllä uskon! huudahti Raskolnikov samoin nousten, -- moisesta\nilettävästä elostelijasta kuin teistä mahtaa tuntua erikoisen mieluselta\nsaada kertoa moisia roskasuuksia, erittäinkin aikoessanne juuri tehdä\njotakin sellasta ... todellista nautintoa, ainakin sellaselle ihmiselle\nkuin te ... se on liikuttavaa.\n\n-- Mitä tarkotatte? vastasi Svidrigailov hieman kummastuneena katsellen\nRaskolnikovia. -- Ymmärrättekö, teettekö ... ymmärrän yhtä ja toista ...\nsitäpaitsi olen unohtanut ... te voitte myös suorittaa jotakin. Mutta\nnyt riittäköön. Minä valitan avomielisesti, etten enää voi jatkaa\nkeskustelua kanssanne; mutta ette te pääse minulta karkuun ... odottakaa\nvain...\n\nSvidrigailov läksi majatalosta, Raskolnikov seurasi häntä. Svidrigailov\noli vain hieman juovuksissa ja hänen juopumuksensa hälveni jokusessa\nminuutissa. Hänellä mahtoi olla jotakin tekeillä, jotakin sangen\ntärkeää. Hän rypisti otsaansa. Raskolnikovia kohtaan oli hän viime\nhetkinä muuttunut paljon toisellaiseksi, julkeammaksi ja\npilkallisemmaksi. Tämä huomasi sen ja kävi levottomaksi. Svidrigailov\ntuntui hänestä sangen epäiltävältä. Hän päätti seurata häntä.\n\nHeidän tultuaan kadulle, sanoi Svidrigailov:\n\n-- Te menette oikealle, minä vasemmalle tai päinvastoin, joka\ntapauksessa ... adieu mon plaisir! Me kohtaamme kyllä.\n\nJa hän läksi oikealle Heinätoria kohti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nRaskolnikov läksi hänen jälkeensä.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? huusi Svidrigailov kääntyen... -- Minähän\nmuistan sanoneeni teille...\n\n-- Se merkitsee, ettette nyt pääse eroon minusta.\n\n-- Mitä?\n\nMolemmat pysähtyivät hetkeksi toistensa eteen ja mittasivat toisiaan\nkatseillaan.\n\n-- Kaikesta puolijuopuneesta puheestanne, alkoi Raskolnikov, -- olen\nhuomannut, ettette vielä ole luopunut katalista suunnitelmistanne\nsisareni suhteen, vaan että enemmän kuin ennen haudotte tuumia\nmielessänne. Minä tiedän, että sisareni sai tänä aamuna kirjeen. Koko\nyhdessäolomme ajan olette ollut sangen levoton. Voihan olla niinkin,\nettä viime aikoina olette keksinyt jonkun toisenkin naisen, mutta minä\ntahdon henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi siitä...\n\nRaskolnikovin olisi ollut vaikeata selvästi selittää, mitkä hänen\naikeensa todella olivat ja mistä hän halusi henkilökohtasesti tulla\nvakuutetuksi.\n\n-- Vai niin! Tahdotteko ehkä, että kutsun polisin?\n\n-- Olkaa hyvä!\n\nHe seisoivat vielä hetken vastapäätä toisiaan. Viimein muuttui\nSvidrigailovin kasvojen ilme. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hänen\nuhkauksensa vaikuttanut mitään Raskolnikoviin, muutti hän nopeasti\nmuotoa ja sanoi ilosella ja ystävällisellä äänellä:\n\n-- Ah, olemmeko taas siinä... Tarkotuksella en ole koskenut teidän omiin\nasioihinne, vaikkakin minua luonnollisesti vaivaa uteliaisuus. Se on\nharvinainen juttu. Aijoin säästää sen toiseksi kerraksi, mutta tehän\nkykenette suututtamaan jokaisen. Hän... No, tulkaa sitten mukaan; mutta\nsanon teille jo etukäteen, että menen vain hetkeksi kotiin noutamaan\nrahoja, jonka jälkeen suljen ovet ja lähden illalla saarille. Mitä\nhyötyä on silloin seuraamisesta?\n\n-- Minä menen Sofia Semjonovnan luo pyytämään anteeksi sitä, etten ollut\nläsnä hautajaisissa.\n\n-- Sen voitte tehdä, jos se teitä rauhottaa; mutta Sofia Semjonovna ei\nole kotona. Hän on mennyt noitten kolmen lapsen kanssa erään ylhäisen\nvanhan naisen luo, joka on muuan entisistä tuttavistani ja joka nyt on\nlastenkodin johtajatar. Minä olen lumonnut eukon sijoittamalla rahaa\nnoita kolmea orpoa varten. Sitäpaitsi olen itse lahjottanut yhtä ja\ntoista laitokselle, ja sitten kerroin hänelle Sofia Semjonovnan\nhistorian, täysin rehellisesti, mitään salaamatta. Vaikutus oli\nkuvaamaton. Siksipä on Sofia Semjonovnakin kutsuttu ... hotelliin\nkohtaamaan niitä ylhäisiä naisia, jotka ovat tulleet maalta tänne.\n\n-- Saman tekevää; menen sentään hänen luokseen!\n\n-- Kuten suvaitsette; tänään en kuitenkaan voi olla toverinanne. Minun\npuolestani saatte tehdä mitä haluatte. Sanokaa, minä olen vakuutettu\nsiitä, ettekö ole minua kohtaan noin epäluulonen ainoastaan sen vuoksi,\nettä olen ollut kyllin hienotunteinen jättämään koskettelematta tuon\nkysymyksen... Te kyllä ymmärrätte? Se kai tuntuu teistä tavattomalta?\nMinä lyön vetoa siitä, että asianlaita on sellainen. Tulevaisuudessa\nkyllä varon olemasta niin hienotunteinen!\n\n-- Ja kuuntelemasta ovella!\n\n-- Ah, kas siinä se on! nauroi Svidrigailov... -- Minä olisin tosiaan\nkaiken esiintyneen johdosta pitänyt sitä sangen omituisena, ellette te\nolisi esiintynyt, hah, hah, haa! No, jospa käsitinkin jotakin siitä,\nmitä te ... tuolla kerralla ... puhuitte ja kerroitte Sofia\nSemjonovnalle, mitä se sitten merkitsee? Olen ehkä ihminen, joka on\ntäysin kivettynyt vanhoihin muotoihin. Selittäkää Jumalan tähden\nrakkaimpani, selittäkää uusimmat periaatteet minulle.\n\n-- Te ette ole voinut kuulla mitään, ette sanaakaan! Kaikki on valetta!\n\n-- Enhän siitä puhukkaan, en sanaakaan, (vaikka olenkin kuullut yhtä ja\ntoista), en, vain että te lakkaamatta huudatte oi ja voi, että\nSchillersielunne alati liikkuu teissä. Niinpä ei esim. nykyään enää\nsaisi kuunnella ovella! Jos niin on, niin menkää heti viranomaisten luo\nja selittäkää: sitä ja sitä on minulle tapahtunut, se on vain pieni\nteoretinen hairahdus. Jos todella olette sitä mieltä, että on\nsopimatonta kuunnella ovilla, mutta sitävastoin luvallista mielensä\nmukaan murskata vanhojen akkojen kalloja ... matkustakaa silloin\nmahdollisimman pian Amerikkaan! Ehkei se vielä ole liian myöhäistä. Minä\npuhun suoraan. Jos teiltä puuttuu matkarahoja, annan minä niitä teille.\n\n-- Minä en ollenkaan ajattele sitä, vastasi Raskolnikov\nvastenmielisesti.\n\n-- No, minä ymmärrän (teidän ei tarvitse ujostella, ellette halua puhua,\nvaietkaa sitten); minä tiedän jo, minkä kysymyksen olette pannut\npäiväjärjestykseen: moraalia, kansalais- ja ihmisoikeutta koskevan\nkysymyksen, eikö totta? Heittäkää se hiiteen, mihinkä se kelpaa, hah,\nhah, haa! Onko se sentähden, että pidätte itseänne kansalaisena ja\nihmisenä? Jos niin on, ei teidän tule puuttua _tähän_, tiedätte mitä\ntarkotan, sillä siinä tapauksessa ei se ole teidän alaanne. No, miten\non, eikö olisi parempi, että ampuisitte kuulan päähänne, tai ehkei\nteillä ole halua siihen?\n\n-- Minä otaksun, että teidän tarkotuksenne on suututtaa minut, sen\nvuoksi jätän teidät.\n\n-- Te olette narri; mehän olemme kohta perillä... Olkaa hyvä ja tulkaa\nkanssani. Kas tuossa on Sofia Semjonovnan portti. Voittehan itsekin\nnähdä, ettei siellä ole ketään kotona. Ellette usko minua, niin kysykää\nKapernaumovilta, Sonja jättää aina avaimensa sinne. Siinähän rouva\nKapernaumov on ... mitä? (hän on hieman kuuro) lähtenyt kaupungille?\nMinne?... Nyt olette kuullut. Hän ei ole kotona, eikä palaja ennenkuin\nmyöhään illalla. Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni! Tehän halusitte käydä\nluonani. Nyt olette minun asunnossani. Rouva Rösslich ei ole kotona. Hän\non lakkaamatta toimissa, mutta hän on oivallinen ihminen, sen voin\nvakuuttaa teille ... ehkä voisi hän olla hyödyksi teille, jos voisitte\nolla hieman järkevämpi. Katsokaa nyt tarkasti. Kirjotuspöydästä otan nyt\nviiden prosentin vekselin (olkaa hyvä ja katsokaa, miten monta niitä on\njälellä), illalla vaihdan sen. Oletteko nyt tarkoin nähnyt kaikki?\nMinulla ei ole yhtään menetettävää. Nyt lukitsen kirjotuspöydän ja\nsamoin oven ja me olemme taas portailla. Otammeko vaunut? Minä lähden\nsaarille. Kas tässä meillä on ajoneuvot, sen otan ja lähden\nJalaginiin... Vai niin, te ette tahdo? Ettekö halua täyttää roolianne?\nVain pieni kävelyretki!... Te ehkä pelkäätte sadeilmaa? Ei tee mitään,\nnostamme vaununkaton.\n\nSvidrigailov istui jo ajoneuvoissa. Raskolnikov harkitsi mielessään,\neivätkö hänen epäilyksensä edes tällä hetkellä olleet perusteettomat.\nVastaamatta kääntyi hän ja läksi Heinätorin suuntaan. Jos hän vain\nkerrankin olisi katsahtanut taakseen, olisi hän huomannut, että\nSvidrigailov antoi ajurin pysäyttää tuskin ajettuaan sataa metriä,\nmaksoi ja oli taas jalkakäytävällä. Raskolnikov ei huomannut mitään.\nSyvä inho työnsi hänet Svidrigailovista eroon. \"Miten saatoin yhtä\nainoata hetkeäkään odottaa mitään tältä raa'alta ja katalalta konnalta!\"\nhuudahti hän tietämättään. Ehkä oli hänen tuomionsa liian hätäinen ja\nkevytmielinen. Svidrigailovissa oli joku \"jokin\", joka loi häneen\njonkullaista salaperäistä alkuperäisyyttä. Mitä hänen sisareensa tuli,\noli Raskolnikov kaikista Svidrigailovin lörpöttelyistä huolimatta\ntäydelleen vakuutettu siitä, ettei Svidrigailov jättäisi häntä rauhaan,\nmutta hänen oli liian raskasta ja sietämätöntä alituisesti ajatella\nsitä.\n\nTapansa mukaan oli hän parikymmentä askelta käytyään vaipunut syviin\najatuksiin. Tultuaan sillalle pysähtyi hän kaidepuun ääreen ja katseli\nalas veteen. Äkkiä seisoi Avdotja Romanovna hänen takanaan.\n\nRaskolnikov oli kohdannut hänet keskellä siltaa ollenkaan huomaamatta\nhäntä. Dunetshka ei ollut koskaan nähnyt veljeään sellasena kadulla ja\npelästyi sen vuoksi huomattavasti tämän ulkomuodosta. Hän pysähtyi\nepävarmana siitä, pitikö hänen puhutella häntä vai ei. Äkkiä hän huomasi\nSvidrigailovin, joka tuli häntä vastaan Heinätorilta.\n\nTämä näytti lähestyvän salaperäsesti ja varovasti. Hän ei tullut\nlaiturille, vaan jäi seisomaan sen viereen ja koetti kaikin tavoin olla\nRaskolnikovia näkemättä. Hän oli jo nähnyt Dunjan ja antanut merkin\nhänelle. Hän näytti tahtovan osottaa, ettei Dunja puhuttelisi veljeään,\nvaan jättäisi hänet rauhaan. Hän viittasi Dunjalle, että tämä tulisi\nhänen luokseen.\n\nDunja täytti hänen toivomuksensa. Kulki hiljaa veljensä ohi ja läheni\nSvidrigailovia.\n\n-- Tulkaa, kiiruhtakaa, kuiskasi Svidrigailov hänelle. -- Minä en halua\nettä Rodion Romanovitsh saa tietoa yhtymisestämme. Minun täytyy sanoa\nteille, että äsken istuin hänen kanssaan eräässä läheisyydessä olevassa\nravintolassa, josta hän tapasi minut ja että minun oli sangen vaikeata\npäästä eroon hänestä. Hän on selvillä siitä, että te olette saanut\nkirjeen minulta ja epäilee sen vuoksi. Minä en usko, että te olette\nsanonut mitään siitä, mutta kukahan sen on mahtanut tehdä?\n\n-- Nyt olemme hänen näkyvistään, keskeytti Dunja, -- nyt ei hän enää voi\nnähdä meitä. Ilmotan täten teille, etten seuraa teitä pitemmälle. Mitä\nteillä on ilmottamista minulle, sen voitte sanoa tässä kadulla.\n\n-- Sitä en voi ollenkaan sanoa teille; sitäpaitsihan meidän on\nmyös kuultava Sofia Semjonovnaa, ja sitten näytän teille joitakin\nasiakirjoja ... ja sitäpaitsi, ellette voi suostua seuraamaan minua\nkotiin, luovun kaikista selityksistä ja lähden heti tieheni. Mutta minä\npyydän teitä tarkoin harkitsemaan, sillä veljenne mieltäkiinnittävä\nsalaisuus on tykkänään minun käsissäni.\n\nDunja jäi seisomaan neuvottomana ja lävisti Svidrigailovin katseineen.\n\n-- Mitä te tosiaan pelkäätte? sanoi tämä levollisesti... -- Eihän\nkaupunki ole mikään kylä. Ja sitä paitsi olette te vahingoittanut minua\nmaalla enemmän kuin minä teitä; mutta täällä...\n\n-- Oletteko ilmoittaneet kaikki Sofia Semjonovnalle?\n\n-- En, en ole sanonut hänelle sanaakaan, enkä edes tiedä, onko hän\nkotona. En tahdo vielä puhua kenenkään kanssa siitä, kadunpa sitäkin,\nettä olen maininnut siitä teille. Pieninkin varomattomuus voi turmella\nkaikki. Minä asun aivan tässä läheisyydessä, juuri tässä talossa; nyt\nolemme jo perillä. Tuossa on talonmies, hän tuntee minut; näettekö, hän\ntervehtii; hän näkee, että menen yhdessä naisen kanssa ja varmaan jo\ntarkannut teidän ulkomuotoanne; sehän on edullista teille, jos pelkäätte\ntai epäilette. Suokaa anteeksi, jos puhun aivan suoraan. Sofia\nSemjonovna asuu aivan minun vieressäni. Miksi pelkäätte kuin pieni\nlapsi; olenko tosiaan niin pelottava?\n\nSvidrigailovin kasvot kääntyivät säälivään hymyyn, vaikkei hän ollutkaan\nilosella tuulella. Hänen sydämensä jyskytti ja hengenveto takertui hänen\nkurkkuunsa; tarkotuksella puhui hän sangen äänekkäästi salatakseen\nmielenliikutustaan. Hänen huomautuksensa, että Dunja pelkäsi kuin lapsi\nja että hän Dunjan silmissä oli pelottava, suututti tätä.\n\n-- Vaikka tiedänkin, että te olette ... kunniantuntoa vailla oleva\nhenkilö, en kuitenkaan pelkää teitä. Menkää te edellä, sanoi hän\nulkonaisesti levollisena, vaikka hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat.\n\nSvidrigailov pysähtyi Sonjan asunnon edustalle.\n\n-- Suvaitsetteko minun katsoa, onko Sonja kotona... Ei, sepä paha onni!\nMutta hän voi palata myöhemmin. Koska hän nyt on mennyt ulos, on se\nluultavasti tapahtunut orpojen vuoksi. Äiti on kuollut. Minunkin on\ntäytynyt sekottua heidän asioihinsa ja tehdä jotakin heidän hyväkseen.\nEllei Sofia Semjonovna ole palannut kymmenen minuutin kuluttua, lähetän\nhänet teidän luoksenne heti hänen kotiin tultuaan, vielä tänään jos niin\nhaluatte. Olkaa hyvä ... tämä on asuntoni. Tässä on kaksi huonettani.\nTuossa on emäntäni, rouva Rösslichin asunto. Minä siis näytän teille\ntärkeät asiapaperini, kas tänne! Sänkykamaristani johtaa tämä ovi\nkahteen aivan tyhjään huoneeseen, jotka ovat vuokrattavina. Kas\ntässä ... katsokaa tarkasti ympärillenne...\n\nSvidrigailovin asuntona oli kaksi jotenkin suurta huonetta. Dunetshka\nkatseli epäilevästi ympärilleen, mutta ei voinut huoneen kalustuksessa\ntai ulkomuodossa keksiä mitään epäiltävää, vaikka sellasta saattoi\nvainuta huoneitten asemasta kahden asumattoman huoneen välillä. Sillä\npäästäkseen niihin oli nimittäin kuljettava kahden emännän huoneustoon\nkuuluvan tyhjän huoneen läpi. Sänkykamarista hän osotti Dunetshkalle\novea avatessaan tuon vuokrattavana olevan yhtä tyhjän huoneuston.\nDunetshka jäi seisomaan kynnykselle ymmärtämättä, miksi seuralaisensa\nnäytti hänelle tätä kaikkea. Mutta Svidrigailov riensi selittämään sitä\nhänelle.\n\n-- Kas tässä, tässä näette kaksi suurta huonetta. Näettekö oven, se on\nlukossa. Oven vieressä on tuoli, ainoa, mikä on täällä. Minä olen tuonut\nsen tänne omasta asunnostani voidakseni kuulla paremmin. Tuossa aivan\noven takana on Sofia Semjonovnan pöytä, jonka ääressä molemmat istuivat\nja puhuivat keskenään. Kaksi iltaa olen istunut ja kuunnellut tuolla\ntuolilla, joka kerralla kahden tunnin ajan ... minä olen siis ollut\ntilaisuudessa kuulemaan yhtä ja toista, vai mitä arvelette!\n\n-- Te olette siis kuunnellut?\n\n-- Kyllä, minä olen kuunnellut; tulkaa nyt asuntooni, täällä ei voi edes\nistuakaan.\n\nHän vei Avdotja Romanovnan takasin ulommaiseen huoneeseensa, jota hän\nkäytti salonkina ja pyysi häntä istuutumaan. Itse istuutui hän pöydän\ntoiseen päähän ainakin sylen etäisyydelle hänestä, mutta hänen\nsilmissään mahtoi jo sama tuli alkaa palaa, joka ennen niin pelätti\nDunetshkaa, sillä hän vavahti nytkin ja katseli ympärilleen melkeinpä\ntahtomattaan. Hän ei ilmeisesti tahtonut näyttää mitään epäluuloa. Mutta\nhuoneitten yksinäinen asema pelätti häntä. Hän aikoi juuri kysyä, eikö\nedes emäntä ollut kotona, mutta jätti sen tekemättä ... ylpeydestä.\nSitäpaitsi oli hänen sydämensä täynnä tuskaa, joka karkotti huolet hänen\nomasta turvallisuudestaan. Hän kärsi tavattomia tuskia.\n\n-- Tuossa on kirjeenne, alkoi hän laskien sen pöydälle... -- Onko se\nmahdollista, mitä siinä kirjotitte? Te viittailette rikokseen, jonka\nveljeni muka olisi tehnyt. Viittailu on liian selvä teidän voidaksenne\nsitä kieltää. Minä tahdon ilmottaa teille, että olen jo kuullut jotakin\ntämän hullutuksen johdosta ja etten usko sanaakaan siitä. Se on katala\nja naurettava epäluulo. Minä tunnen koko jutun, tiedän myös missä ja\nmiten se on syntynyt. Teillä _ei voi_ olla mitään todisteita. Te\nlupaatte sellasia ... puhukaa siis. Mutta minä sanon teille jo\netukäteen, etten pane niihin mitään painoa.\n\nDunetshka puhui nopeasti ja kiihkeästi; veri nousi hänen päähänsä.\n\n-- Ellette uskoisi mitään siitä, mitä kirjotin teille, ette olisi\ntullutkaan tänne. Miksi olette siis tullut tänne? Uteliaisuudestako\nvain?\n\n-- Älkää kiusatko minua, puhukaa, puhukaa!\n\n-- Täytyy myöntää, että te olette urhokas tyttö. Jumal'auta, luulin\nteidän ottavan herra Rasumihinin kanssanne, mutta hän ei ollut\nkanssanne, eikä läheisyydessäkään; olen katsellut tarkasti ympärilleni.\nTe siis halusitte säästää Rodion Romanovitshia? Muuten on kaikki mitä te\nteette taivaallista... Mitä veljeenne tulee, niin, mitä pitää minun\nsanoa? Tehän äsken näitte hänet ... millasena pidätte häntä?\n\n-- Ei kai hänen ulkomuotonsa liene teidän ainoa todisteenne?\n\n-- Ei, ei ollenkaan, minä nojaan hänen omiin sanoihinsa. Hän on\nkäynyt täällä Sofia Semjonovnan luona kahtena iltana peräkkäin. Minä jo\nsanoin teille, missä he istuivat. Hän on tehnyt täydellisen\nsynnintunnustuksen ... hän on murhaaja. Hän löi kirveellä kuoliaaksi\nerään vanhan virkamiehen vaimon, pantinottajan, jolle hän oli pantannut\njoitakin pikku kapineita, murhasi myös hänen sisarensa Lisavjetan, joka\ntuli sisään hänen ryöväystä toimittaessaan. Kaiken tämän kertoi hän sana\nsanalta Sofia Semjonovnalle, joka ainoastaan tuntee salaisuuden, itse\nsuoraan tai välillisesti ottamatta osaa murhaan, päinvastoin, hän vallan\nvärisi silloin kuten tekin nyt. Rauhottukaa, ei Sonja häntä kavalla.\n\n-- Se ei ole mahdollista! mutisi Dunetshka huulet kalmankalpeina ja\nhenkeään vetäen... -- Se ei ole mahdollista, ei ole pienintäkään\nsyytä ... ei mitään syytä ... se on valetta, valetta!\n\n-- Hän on ryövännyt tuon akan ... siinä syy. Hän otti rahat ja\narvoesineet, mutta omien sanojensa mukaan ei hän ole käyttänyt niistä\nmitään, vaan kätki ne johonkin kiven alle. Mutta vain siksi, ettei hän\nuskaltanut käyttää niitä.\n\n-- Onko se mahdollista, että hän olisi varastanut ja ryövännyt? Että hän\nedes olisi saattanut ajatella sellasta? huudahti Dunja hypähtäen\npaikaltaan. -- Te tunnette hänet, olette nähnyt hänet? Onko mahdollista,\nettä hän on _varas?_\n\nDunja näkyi tahtovan saada Svidrigailovia uskomaan veljeä viattomaksi;\nkaikki hänen tuskansa oli kadonnut.\n\n-- Avdotja Romanovna, onhan tuhansia ehtoja ja mahdollisuuksia. Varas\nvarastaa ja tietää, että hän on konna. Olen kuullut puhuttavan eräästä\naatelismiehestä, joka ryöväsi postin; kuka tietää, vaikkapa hän olisi\nuskonut tehneensä jotakin suuremmoista! Luonnollisesti en minäkään olisi\nuskonut sitä, jos joku olisi kertonut sitä minulle, mutta minun oli\nuskottava omia korviani. Hän on myöskin selittänyt kaikki syynsä Sofia\nSemjonovnalle. Tämä ei alussa uskonut korviaan, mutta silmiään oli hänen\nuskottava: Rodion Romanovits kertoi kaikki henkilökohtasesti hänelle.\n\n-- Mitkä olivat sitten nuo syyt?\n\n-- Se on pitkä juttu, Avdotja Romanovna. Miten on minun sanominen ... se\non omituinen, kummallinen teoria, jotenkin kuin minä tahtoisin sanoa,\nettä rikos saattaa olla luvallinen, kun tarkotusperä oikeuttaa sen. Se\nvoi olla luvallinen, kun satoja hyviä tekoja versoo yhdestä huonosta.\nTämä oli hänen ajatuksensa. Luonnollista on sietämätöntä nuoren,\nlahjakkaan miehen, joka on rajattoman itserakas, tietää, että hän\ntarvitsee vain kolme sataa ruplaa päästäkseen pintehistä ja muuttaakseen\nkoko tulevaisuutensa, mutta että nämä kolme sataa ruplaa, ikävä kyllä,\npuuttuvat häneltä. Lisätkää tähän: nälästä, kurjasta asunnosta,\nkuluneista vaatteista johtuva katkeroituminen, omituisen,\nyhteiskunnallisen asemansa, ja päälle kaupan äitinsä ja sisarensa\nköyhyyden täydellinen tuntemus! Mutta ylpeys ja ylimielisyys ovat\nluultavasti olleet hänen paraita perusteitaan. Mahdollisesti myös\njalommat tunteet ... niin, Jumala tietäköön, miten asianlaita on. Minä\nen tuomitse häntä, älkää sitä luulko. Muuan teoria, jonka hän itse on\nmuodostanut, on myös yhteydessä sen kanssa; sen mukaan jakaantuisivat\nihmiset yhtäällä työkaluihin ja toisaalla valittuihin luontoihin. Ottaen\nhuomioon jälkimäisten ylemmän aseman, ei heille ole kirjotettu mitään\nlakia. He sen sijaan kirjottavat lakeja muille, niille niin kutsutuille\ntyökaluille. Une théorie comme une autre. Napoleonilla on nimittäin\nollut suuri vaikutus häneen, ja hän on vetänyt sen johtopäätöksen,\netteivät nerokkaat henkilöt epäile tehdä rikosta, vaan edistyvät\narvelematta. Hän näyttää kuvittelevan mielessään, että hän itse kuuluu\nnoitten harvojen valittujen piiriin. Hän on kärsinyt paljon ja kärsii\nvielä ajatellessaan, että hän tosin on kyennyt luomaan teorian, mutta\nettei hän arvelematta saattanut kulkea rajan yli. Itserakkaalle nuorelle\nmiehelle se on masentavaa, etenkin meidän aikanamme...\n\n-- Entä hänen omatuntonsa? Tehän kuvaatte hänet vallan moraalista\ntunnetta vailla olevaksi. Kuuluuko hän niihin, jotka...\n\n-- Ah, Avdotja Romanovna, nyt on kaikki hänessä mennyt sekasin. Meillä\nvenäläisillähän on laajaperäinen luonto, kuten maamme, ja olemme sangen\ntaipuvaisia fantastisuuteen ja uskonnollisuuteen. Mutta laajaperäisen\nluonnon omaaminen ilman etevää nerokkuutta ... se on onnettomuus. Mutta\nte tunnette mielipiteeni, minä en tuomitse ketään. Mehän puhuimme siitä\nusein puutarhassa, terassilla. Te soimasitte minua usein tästä\nlaajaperäisyydestä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut samaan aikaan,\njolloin veljenne loikoili sohvallaan ja valmisteli suunnitelmiaan.\nKuitenkaan en itse tahraa käsiäni. Se kuuluu periaatteisiini. Mehän\nolemme usein ennen puhuneet siitä asiasta. Silloin oli minulla onni\nherättää teissä mielenkiintoakin... Mutta te kalpenette, Avdotja\nRomanovna.\n\n-- Minä tunnen tämän teorian, olen lukenut hänen tutkielmansa ihmisistä,\njoille kaikki on luvallista... Rasumihin antoi sen minulle.\n\n-- Rasumihin? Veljenne väitöskirjan? Siitä en ollut selvillä. Se mahtaa\nolla intressantti? Mutta minne aijotte lähteä, Avdotja Romanovna?\n\n-- Tahdon puhua Sofia Semjonovnan kanssa, sanoi Dunja heikolla äänellä.\n-- Mitä tietä on mentävä päästäkseen hänen luokseen? Hän on jo ehkä\ntullut kotiin. Minä haluan heti puhua hänen kanssaan. Ehkä...\n\nAvdotja Romanovna vaikeni, sillä hän ei saattanut sanoa enää mitään.\n\n-- Sofia Semjonovna ei tule ennenkuin myöhään illalla, muuten olisi hän\njo ollut täällä.\n\n-- Sinä valehtelet! Minä ymmärrän sen selvästi. Kaikki, mitä olet\nsanonut, on valetta... Se on kaikki valetta!... Minä en usko sinua!\nhuusi Dunja suunniltaan. Hän oli menettänyt tajuntansa ja oli vähällä\npyörtyä.\n\n-- Avdotja Romanovna, mikä teidän on! Rauhottukaa! Tässä on vettä!\n\nSvidrigailov pirskotti joitakin pisaroita vettä hänen kasvoilleen ja hän\ntuli tajuihinsa.\n\n-- Vaikutus oli liian voimakas, mutisi Svidrigailov otsaansa rypistäen.\n-- Avdotja Romanovna, voitte olla vallan levollinen. Muistakaa, että\nteillä on ystäviä. Me pelastamme hänet, vapautamme hänet. Haluatteko,\nettä pakenen ulkomaille hänen kanssaan? Minulla on rahaa; kolmessa\npäivässä hankin passin. Tulevaisuudessa voi hän sovittaa, mitä on\nrikkonut. Ehkä hänestä kaikesta tästä huolimatta tulee suuri mies... No,\nettekö tunne olevanne parempi?\n\n-- Lurjus!... Sinä pilkkaat minua! Päästä minut!\n\n-- Mutta minne aijotte?\n\n-- Hänen luokseen. Missä hän on?... Te sen tiedätte. Miksi on tämä ovi\nsuljettu? Mehän tulimme tänne tästä ovesta, mutta nyt se on suljettu.\nKoska se tapahtui?\n\n-- Minä en voinut paneutua sen vaaran alaseksi, että joku muu saattaisi\nkuulla keskusteluamme. Minä en yhtään pilkkaa teitä. Mihin nyt aijotte\ntuossa tilassa? Te teette hänet hulluksi ja hän ilmasee itsensä. Häntä\njo epäillään ja vainotaan. Te ette voi tehdä muuta kuin paljastaa hänet.\nOdottakaa vain. Minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan. Vielä\nhän voidaan pelastaa. Istuutukaa, niin harkitsemme yhdessä, mitä on\ntehtävä. Tästä syystä minä vain kehotin teitä tulemaan luokseni pohjia\nmyöten tutkiaksemme asiaa. Istukaa toki!\n\n-- Millä lailla tahdotte pelastaa hänet? Voidaanko häntä pelastaa?\n\nDunja istuutui. Svidrigailov tempasi tuolinsa lähemmäksi häntä.\n\n-- Se riippuu tykkänään teistä, pelkästään teistä, alkoi hän, jolloin\nhänen silmänsä saivat onnettomuutta ennustavan kiilteen.\n\nDunja säpsähti pelästyksestä ja vetäytyi takasin. Svidrigailov värisi.\n\n-- Niin ... yksi sana teiltä, ja hän on pelastettu! Minä ... minä tahdon\nhänet pelastaa. Minulla on rahaa ja ystäviä, minä hankin passin, yhden\nhänelle ja yhden minulle. Minulla on ystäviä, jotka ovat sangen\nvaikutusvaltasia. Minä otan myös passin teitä ja äitiänne varten. Ette\nte tarvitse Rasumihinia? Minäkin rakastan teitä ... loppumattomasti.\nAntakaa minun suudella hameenne poimuja, minä rukoilen sitä teiltä!\nSanokaa: tee se ... ja minä teen sen. Kaikkea tahdon tehdä,\nmahdotontakin. Mitä te uskotte, sitä haluan minäkin uskoa. Minä voin\nkaikkea, kaikkea! Älkää katselko minua tuolla lailla! Ettekö tiedä, että\ntapatte minut!...\n\nHänen liikutuksensa oli niin suuri, että hän melkein oli pyörtyä. Dunja\nhypähti paikaltaan ja syöksähti ovea kohti.\n\n-- Avatkaa, avatkaa! huusi hän. -- Avatkaa! Eikö siellä ole ketään, joka\nminua kuulisi?\n\nSvidrigailov oli tällä välin tyyntynyt ja nousi nyt paikaltaan. Ilkeä ja\npilkallinen hymy vääristi hänen kasvonsa.\n\n-- Ketään ei ole kotona, sanoi hän vitkallisella äänellä. -- Emäntä on\nlähtenyt kaupungille ja te huudatte turhaan. Te kiihotutte aivan\nhyödyttömästi.\n\n-- Missä on avain? Katala konna, avaa heti ovi!\n\n-- Minä olen kadottanut avaimen, enkä voi löytää sitä.\n\n-- Ah ... te siis aijotte käyttää väkivaltaa! huudahti Dunja\nkalmankalpeana ja pakeni nurkkaan, jossa hän nopeasti veti lähellä\nolevan pöydän eteensä. Hän ei huutanut, mutta hänen silmänsä olivat kuin\nkiinnikasvaneet pyöveliin ja hän tarkkasi häntä huolellisesti.\nSvidrigailov ei liikahtanut. Hän seisoi vastapäätä Dunjaa toisessa\npäässä huonetta. Hän oli vielä kalpea ja tuo pilkallinen hymy leikki\nvielä hänen huulillaan.\n\n-- Te puhuitte äsken väkivallan käyttämisestä, Avdotja Romanovna. Jos\nminulla tosiaan on tarkotus tehdä sitä, voitte kai hyvin kuvitella\nmielessänne, että olen ottanut varovaisuusseikat huomioon. Sofia\nSemjonovna ei ole kotona. Viisi suljettua huonetta erottaa teidät\nKapernaumovin asunnosta. Minä olen vähintäin kaksi kertaa niin vahva\nkuin te, eikä minun tarvitse pelätä mitään, sillä te ette voi\nperästäpäin edes syyttää siitä; vai tahdotteko paljastaa veljenne?\nKukaan ei teitä uskoisi. Sillä missä tarkotuksessa kävisi nuori tyttö\nyksinäisen miehen asunnossa? Vaikkapa te uhraisitte veljennekin, ette\nvoisi todistaa mitään.\n\n-- Konna! kuiskasi Dunja inholla.\n\n-- Kernaasti! Personallisen vakaumukseni mukaan olette vallan\noikeassa ... käytökseni on katalaa. Minä voin vakuuttaa teille, ettei\nteidän ollenkaan tarvitse kärsiä omantunnontuskia, jos suostuisitte ...\n_vapaaehtosesti_ pelastamaan veljenne. Te olisitte siinä tapauksessa\nvain taipunut olosuhteitten mukaseksi ... ylivallan edessä, jos\nvälttämättä tahdotte käyttää sitä sanantapaa. Ajatelkaa tarkoin!\nVeljenne ja äitinne kohtalo on käsissänne. Minä olisin orjanne ... koko\nelämäni ajan ... tässä tahdon odottaa.\n\nSvidrigailov istuutui sohvalle hieman matkan päähän Dunjasta. Tämä ei\nepäillyt yhtään enää tekemäänsä päätöstä. Sitäpaitsi tunsi hän\nSvidrigailovin...\n\nÄkkiä veti hän taskustaan revolverin, viritti hanan ja laski sen eteensä\npöydälle.\n\nSvidrigailov hypähti istuimeltaan.\n\n-- Oh, onko asia sillä kannalla! huudahti hän kummastuneena häpeämätön\nhymy huulillaan. -- Se muuttaa asian tykkänään, Avdotja Romanovna. Se\nhelpottaa asiaa suuresti minun puoleltani. Oletteko saanut tuon\nrevolverin herra Rasumihinilta? Ei, minäpä näen, että se kuuluu minulle.\nSe on vanha tuttu, jota olen kauvan etsinyt. Ampumaharjotuksemme maalla\neivät siis ole olleet hyödyttömät.\n\n-- Se ei ole sinun revolverisi, vaan Marfa Petrovnan. Hänet olet sinä\nmurhannut, senkin konna! Sinulla ei ollut mitään omaa hänen talossaan.\nMinä otin sen aavistaessani miten pitkälle sinä saattaisit mennä. Älä\nkoeta ottaa yhtä ainoatakaan askelta, sillä silloin tapan sinut!\n\nDunja oli suunniltaan. Hän tähtäsi aseella Svidrigailovia.\n\n-- No, miten veljenne käy? Minä kysyn vain uteliaisuuden pakottamana,\nsanoi Svidrigailov yrittämättä tullakaan lähemmäksi.\n\n-- Ilmase hänet, jos sinulla on halua. Älä tule lähemmäksi, sillä\nsilloin minä ammun! Sinä sekotit myrkkyä vaimollesi. Minä tiedän, että\nitse olet murhaaja.\n\n-- Oletteko tosiaan varma siitä, että minä olen myrkyttänyt Marfa\nPetrovnan?\n\n-- Olen, itsehän olet viittaillut sitä. Olet sen tehnyt varmasti... Minä\ntiedän, että sinä matkustit kaupunkiin noutamaan myrkkyä ... sinulla oli\nsitä varalla. Sinä olet konna!\n\n-- Jos se totta olisikin, olisin sen tehnyt vain sinun tähtesi. Sinä\nolit ainoa syy, jonka vuoksi olisin ollut rikollinen.\n\n-- Sinä valehtelet! Minä olen aina ... aina vihannut sinua.\n\n-- Avdotja Romanovna, te unohdatte, että te sangen pitkän aikaa piditte\nminusta; se oli siihen aikaan jolloin toivoitte kääntävänne minut ...\nnäin sen teidän silmistänne. Muistatteko tuota kuutamoiltaa satakielen\nlaulaessa?\n\n-- Valehtelet, valehtelet!\n\nDunjan silmät salamoivat suuttumuksesta.\n\n-- Valehtelenko minä? No, jos sinulla on halua väittää sitä, kernaasti\nminun puolestani. Tuollasesta ei naisia tule muistuttaa. -- Hän nauroi.\n-- Minä tiedän, että sinä ammut minut, hurja kissanpoikani, no, ammu\nsitten!\n\nDunja kohotti revolverin ja katseli ahdistajaansa. Itse oli hän\nkalmankalpea; suuret, mustat silmät säkenöivät ja huulet vapisivat.\nHänen päätöksensä oli varma. Hän odotti ratkasevaa liikettä.\nSvidrigailov ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Se\ntuli, mikä tällä hetkellä välkähteli Dunjan silmistä, tuntui polttavan\nSvidrigailovin ja hänen sydäntään ahdisti halpauksentapasesti.\n\nHän otti askeleen eteenpäin ja Dunja ampui. Kuula kosketti uhrin tukkaa\nja lensi seinään. Svidrigailov pysähtyi, nauraen äänettömästi.\n\n-- Ampiainen on pistänyt! Tähdätty suoraan päähän... Mitä tämä on?...\nVerta? -- Hän veti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen pois verta; jota\nputoili vasemmasta ohimosta. Nähtävästi oli kuula piirtänyt ihoa. Dunja\nlaski revolverin. Hän tunsi hämmentyneensä ja näytti tuskin tietävän,\nmitä oli tehnyt.\n\n-- Ampukaa kerta vielä! Minä odotan, sanoi Svidrigailov matalalla\näänellä ja synkästi hymyillen. -- Kiiruhtakaa, muuten ehkä onnistun\ntarttumaan teihin, ennenkuin olette virittänyt hanaa.\n\nDunja vavahti, viritti hanan ja kohotti taas revolveria.\n\n-- Antakaa minun mennä! huudahti hän epätoivosena. -- Minä vannon\nampuvani vielä kerran ... minä ... tapan teidät.\n\n-- No, entä sitten?... Kolmen askeleen päästä kai ei ole vaikeata tavata\nminuun. Mutta ellette tapa minua ... niin... Hänen silmänsä säkenöivät\nja hän otti pari askelta Dunjaa kohti.\n\nDunetshka ampui, mutta ... laukaus petti.\n\n-- Huonosti ladattu. Eipä vahinkoa. Pankaa uusi nalli sijaan, minä\nodotan.\n\nSvidrigailov oli kahden askeleen päässä Dunjasta ja katseli häntä\nhimokkain silmin. Dunja ymmärsi, että mies aikoi ennen kuolla kuin\npäästää häntä pois ja...\n\n\"Luonnollisesti surmaan minä hänet kahden askeleen päästä\", ajatteli\nhän.\n\nÄkkiä heitti hän revolverin pois.\n\n-- Te heitätte pois sen! huudahti Svidrigailov vetäen syvän henkäsyn.\nVeri virtasi hänen päähänsä, eikä vain sen tähden, että hengenvaara oli\nkadonnut -- sitä ajatteli hän vähän tällä hetkellä. Se oli ehkä pikemmin\nvapautus jostakin toisesta tunteesta, syvää sieluntuskaa, jota hän ei\nedes hyvin kyennyt selittämään itselleenkään.\n\nHän astui Dunjan luo ja kiersi kätensä hänen vyötäröilleen. Dunja ei\ntehnyt vastarintaa, mutta katseli häntä rukoilevin silmäyksin.\nSvidrigailov aikoi sanoa jotakin, sillä hänen huulensa liikahtivat,\nmutta mitään ääntä ei kuulunut.\n\n-- Antakaa minun mennä! sanoi Dunja rukoilevasti.\n\nSvidrigailov vapisi. Hänen äänessään oli vallan toinen sointu kuin\nennen.\n\n-- Sinä et siis rakasta minua? kysyi hän matalalla äänellä.\n\nDunja puisti päätään.\n\n-- Etkä ... sinä koskaan rakastakkaan minua.\n\n-- En koskaan!\n\nKauhea, hiljainen taistelu myllersi Svidrigailovin sielussa. Sitten\npäästi hän Dunjan, lähestyi ikkunaa ja katseli ulos. Pari hetkeä kului\nsiten.\n\n-- Siinä on avain! Ottakaa se ja kiiruhtakaa pois! Hän otti sen\ntaskustaan ja laski taakseen pöydälle kääntymättä ollenkaan...\n\nDunja lähestyi pöytää ottamaan sitä.\n\n-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! toisti Svidrigailov yhä vieläkään\nkääntymättä ja tekemättä pienintäkään liikettä. Mutta tuolla sanalla\n\"kiiruhtakaa\" oli pelottava sointu.\n\nDunja käsitti vaaran, tempasi avaimen käsiinsä ja juoksi ovelle, avasi\nsen nopeasti ja syöksyi huoneesta. Minuutin kuluttua oli hän\npuolitainnoksissa laiturilla, poistuen sieltä nopein askelin.\n\nSvidrigailov oli jokusen hetken ikkunan ääressä. Sitten hän kääntyi ja\npyyhkäsi kädellä otsaansa. Hänen kasvojaan valasi omituinen hymy,\nsurullinen, väsynyt, epätoivonen hymy. Puolikuivunut veri oli tahrannut\nhänen kätensä. Hän katseli sitä harmistuneena, kastoi pyyhinliinaa\nveteen ja pesi otsansa. Äkkiä hän huomasi revolverin, jonka Dunja oli\nheittänyt luotaan. Hän otti sen käsiinsä ja katseli sitä. Se oli pieni\nkolmipiippunen taskurevolveri, vanhaa mallia; se oli vielä ladattu. Hän\npisti sen taskuunsa, otti hattunsa ja läksi ulos.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKoko tämän illan kello kymmeneen saakka kuljeskeli hän eri kapakoissa,\ntoisesta toiseen. Eräässä näistä tapasi hän Katjan, joka taas esitti\nlaulua \"konnista tyranneista\", joka \"alkoi Katjaa suudella\".\n\nSvidrigailov juotti Katjaa ja posetivinsoittajaa, lakeijoita ja laulajia\nja kohta kirjuriakin. Nämä jälkimäiset, jotka kiinnittivät hänen\nhuomiotaan vinojen neniensä muotoon; toisella oli nenä kallistunut\noikeaan, toisella vasempaan. Tämä hämmästytti Svidrigailovia. Nämä\nveivät hänet vihdoin erääseen puutarhaan, jossa hän maksoi koko\nseurueen, edestä pääsymaksun. Puutarhassa oli ohut kolmivuotinen kuusi\nja kolme pensasta. Sitten oli salonki, todellisuudessa oluttupa, jossa\nsaattoi myös saada teetä ja jossa oli useita vihreitä pöytiä ja tuoleja.\nTäällä oli joukko likasen näkösiä laulajia ja juopunut müncheniläinen\nsaksalainen punasine nenineen, joka suuresti ilostutti yleisöä. Molemmat\nkirjurit alkoivat riidellä eräitten toisten kirjurien kanssa ja olivat\nasianomaset jo tarttua toistensa tukkaan. Svidrigailov kutsuttiin heidän\nsovintotuomarikseen. Neljännestunnin hän kuunteli heitä, mutta kaikki\nhuusivat niin ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta käsittää mitään.\nTodennäköstä vain oli, että muuan oli varastanut ja myynyt varastamansa\nesineen jollekin juutalaiselle, mutta myynnin jälkeen ei hän osottanut\nmitään halua jakaa rahoja toverinsa kanssa. Näytti siltä kuin olisi\nmyyty esine ollut teelusikka, mikä kuului puutarhan omistajalle.\nSvidrigailov korvasi viimein lusikan ja läksi.\n\nKello oli kymmenen tienoissa. Hän ei ollut vielä juonut pisaraakaan\nviiniä ja puutarhassa nauttinut vain teetä, mutta tätäkin vain tavan\nvuoksi. Ilta oli vilponen ja pimeä. Kaikilta suunnilta oli kasaantunut\ntavattomia pilvimääriä. Ukkonen alkoi jyristä ja sade syöksyi pilvien\nlomista taivaasta, ei pisaroina, vaan virtanaan. Salamoita seurasi\nuseampia peräkkäin. Tultuaan kotiin oli hän likomärkä. Hän avasi\nkirjotuspöydän, otti rahat esiin ja repi joitakin papereja. Sitten aikoi\nhän vaihtaa joitakin vaatekappaleita, mutta nähtyään, että rajuilmaa ja\nsadetta jatkui, luopui hän aikeestaan, otti hattunsa ja läksi sulkematta\novea perässään. Hän meni suoraan Sonjan luokse. Tämä oli kotona.\n\nHän ei ollut yksinään; neljä Kapernaumovin pientä lasta oli hänen\nluonaan juomassa teetä. Hän vaikeni ja katseli kunnioittavasti\nSvidrigailovia ja hänen likomärkää pukuaan, mutta ei lausunut sanaakaan.\nLapset heti juoksivat tiehensä kuvaamattoman kauhun vallassa.\n\nSvidrigailov istuutui pöydälle ja pyysi Sonjaa istuutumaan viereensä.\nTämä valmistausi kainosti tottelemaan.\n\n-- Sofia Semjonovna, sanoi Svidrigailov -- ehkä matkustan Amerikkaan ja\nkoska me ehkä näemme toisemme nyt viimeisen kerran, tulin tänne\ntoimittamaan joitakin asioita teidän luonanne. Te näitte tänään tuon\nnaisen? Minä kyllä tiedän, mitä hän sanoi teille, niin ettei teidän\ntarvitse toistaa sitä. (Sonja hieman liikahti ja punastui.) Mitä teidän\npikku sisariinne ja veljeenne tulee, ovat he saaneet hyvän paikan ja\nheidän rahansa ovat varmasti sijotetut. Tässä on kuitti; parasta on,\nettä kätkette sen. Sitäpaitsi annan teille kolme pankkiosotusta,\nyhteensä kolmen tuhannen ruplan arvoset. Ne pitäkää te itseänne varten.\nTe tarvitsette niitä, sillä tästä lähin ette enää saa elää kuin ennen.\n\n-- Minä olen teille jo niin suuressa kiitollisuuden velassa\nhyväntekojenne johdosta minua ja pieniä orpoja kohtaan... alkoi Sonja\nnopeasti, -- että vaikka tunnunkin olevan sangen kiittämätön, pyydän\nettä...\n\n-- Riittää, riittää!\n\n-- Näistä rahoista olen sangen kiitollinen, Arkadi Ivanovitsh, mutta\nminä en tarvitse niitä. Nyt yksin ollessani voin kyllä läväistä. Älkää\nuskoko että se on kiittämättömyyttä! Mutta jos tahtositte tehdä näillä\nrahoilla hyvän palveluksen, niin...\n\n-- Ne ovat teidän omaisuuttanne, Sofia Semjonovna, ja minä pyydän teidän\nottamaan ne estelyittä, sillä minulla on vähän aikaa. Te tarvitsette\nniitä. Rodion Romanovitshilla on kaksi tietä kuljettavanaan: joko ampuu\nkuulan otsaansa tai menee Vladimiriin. (Sonja katsahti häneen\nkummastuneena ja vavahti). -- Älkää tulko levottomaksi. Hän on itse\nsanonut minulle kaikki, enkä minä siitä aijo puhua kenellekään. Te\nolitte sangen oikeassa siinä, että hänen tulee ilmasta itsensä. Se on\nhänelle edullisinta. Jos hän nyt matkustaa Siperiaan, niin kyllä kai te\nseuraatte häntä? Niinhän asian laita on, vai miten? Ja jos niin on,\ntarvitsette rahaa, ymmärrättekö? Hänen tähtensä niitä tarvitsette.\nJättäessäni ne teidän haltuunne on se vallan samaa kuin antaisin ne\nhänelle. Sitä paitsihan te olette luvannut maksaa äitinne velan Amalia\nLippewechselille. Sen kuulin itse. Miksi otatte niin ajattelemattomasti\nkantaaksenne moisia velvotuksia? Eihän tuon saksalaisen rouvan velka\nkoske teitä. Sillä lailla ei saa vaeltaa maailman läpi. Jos joku siis\nkysyisi teiltä ... huomenna tai ylihuomenna ... niin älkää puhuko siitä,\nettä minä olen ollut luonanne, älkää näyttäkö rahoja, älkääkä sanoko,\nettä minä ne annoin. Ja nyt ... hyvästi! -- Hän nousi. -- Tervehtikää\nRodion Romanitshia. Apropos, antakaa Rasumihinin toistaseksi säilyttää\nrahojanne. Tunnetteko Rasumihinin! Niin, luonnollisesti te hänet\ntunnette. Hän ei ole mikään huono mies. Antakaa ne hänelle huomenna ...\ntai kun aika on sopiva, mutta kätkekää ne hyvin siksi.\n\nSonja hypähti paikaltaan ja katseli Svidrigailovia surullisin\nsilmäyksin. Hänen teki mielensä tehdä joitakin kysymyksiä, mutta hän ei\ntiennyt, miten hänen oli alotettava.\n\n-- Aijotteko tosiaan lähteä ulos tällasessa ... sateessa?\n\n-- Kun aikoo Amerikkaan, ei saa pelätä moista pientä sadetta, ha, ha!\nHyvästi, Sofia Semjonovna, pikku kyyhkyseni! Toivon teille pitkää ikää.\nTe olette välttämätön toisia varten. Niin ... sanokaa Rasumihinille,\nettä minä pyysin teidän tervehtimään häntä. Sanokaa: Arkadi Ivanovitsh\nSvidrigailov on pyytänyt minun tervehtämään teitä! Älkää unohtako sitä.\n\nHän läksi ja Sonja jäi seisomaan kummastuneena, pelästyneenä ja tumma,\npainava epäluulo sydämessään.\n\nSittemmin saatiin tietää, että Svidrigailov samana iltana oli tehnyt\nvielä kummallisemman ja odottamattomamman vierailun. Kellon ollessa\nkahtakymmentä vailla kaksitoista saapui hän morsiamensa vanhempien\nasuntoon Vasili-Ostrovin kolmannella linjalla olevan pienen prospektin\nluona. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai koputettua ketään hereille, ja\nhänen odottamaton käyntinsä sai aikaan suuren sekasorron. Mutta Arkadi\nIvanovitsh oli tahtoessaan mitä lumoavimman käytöstavan mies, niin että\nheidän luulonsa, että hän oli juonut itsensä jossakin juovuksiin, pian\nkatosi. Hyväsydäminen ja ymmärtävä perheenäiti vieritti sairaloisen\nmiehensä pyörätuolin vastaanottohuoneeseen ja alkoi tapansa mukaan\nahdistaa tulevaa vävypoikaansa kysymyksillä. Hän ei nimittäin koskaan\ntehnyt kysymystä suoraan, vaan alkoi aina hymyillen hieroa käsiään, ja\njos hän halusi tietää jotakin erikoista, esimerkiksi, mihin Arkadi\nIvanovitsh hyväntahtosesti määräisi häät, alkoi hän mitä uteliaimmin\nkysellä Parisia ja sen hovielämää koskevia seikkoja, kunnes hän vihdoin\nsatamoi Vasili-Ostrovin kolmannelle linjalle. Toisessa tilaisuudessa\nolisi Svidrigailov kunnioittavasti ja kernaasti kuunnellut hänen\nlörpötyksiään, mutta nyt hän oli sangen kärsimätön ja vaati heti saada\ntavata morsiantaan, vaikka hänelle sanottiin, että tämä jo oli\npaneutunut maata. Morsiamen oli saavuttava; Arkadi Ivanovitsh ilmotti\nhänelle heti, että hän oli joittenkin sangen painavien syitten vuoksi\npakotettu matkustamaan pois paikkakunnalta ja että hänellä sen vuoksi\noli viisi tuhatta ruplaa eri seteleinä, jotka morsiamen oli otettava\nvastaan lahjana, koska hän jo kauvan oli tuumiskellut lahjottaa hänelle\ntuon pikkusumman ennen häitä. Mitään loogillisempaa yhteyttä tämän\nlahjan, hänen äkillisen matkansa ja välttämättömyyden välillä käydä\nmorsiamensa luona puoliyön aikaan ja rankkasateessa ei ilmennyt hänen\nselityksestään, mutta siitä huolimatta toimitettiin asiat suuremmitta\nmutkitta. Jopa olisivat tavalliset ah ja voi-huudahdukset --\nlevottomuuden ja kummastelun ilmasut -- tavattoman harvinaiset. Sen\nsijaan olivat kiitollisuusvakuutukset paljon tulisemmat ja varmensi ne\nvielä kaikkein järkevimmän äidin kyyneleet.\n\nArkadi Ivanovitsh nousi vihdoin paikaltaan, hymyili, suuteli morsiantaan\nja hyväili hänen poskeaan, sanoi pian palaavansa ja lukiessaan hänen\nsilmistään jonkullaista lapsellista uteliaisuutta, johon oli sekottunut\nvakava, mykkä kysymys, muuttui hän taas miettiväiseksi, suuteli häntä\nvielä kerran ja ajatteli suuttumus mielessä, miten kaikkein järkevin\näiti pian oli ottava haltuunsa hänen lahjansa. Hän heitti hyvästit ja\njätti kaikki tavattoman liikutetussa mielentilassa. Mutta äiti keksi\npian selityksen, mikä tuntui mitä epäuskottavimmalta ja todisti, että\nArkadi Ivanovitsh oli suuri mies, jolla oli viljalti tärkeitä toimia,\nmies, joka oli korkeissa suhteissa ja sangen rikas ... eihän silloin\nollut ihmeellistä, jos hän, jolla oli niin paljon ajateltavaa, läksi\nmatkalle ja lahjotteli rahoja. Se tosin tuntui sangen houkkamieliseltä,\nettä hän tuli heidän luokseen vallan likomärkänä; mutta englantilaiset\nesimerkiksi tapaavat olla usein paljon kummallisempiakin. Ylipäänsä ei\nylhäisillä ihmisillä ollut tapana kiinnittää huomiota siihen, mitä\ntoiset ihmiset ajattelivat tai puhuivat heistä, se ei tavannut\nujostuttaa heitä ollenkaan. Pääasia oli muka se, ettei ilmastaisi\nsanaakaan tästä, sillä Jumala tietäköön, mitä voisi tapahtua, vaan rahat\noli pian saatettava varmaan talteen. Parasta kaikista oli se, ettei\nFedosja koko aikana ollut poistunut keittiöstä, ja nyt oli vain\nvarottava, ettei tuo vainukoira, rouva Rösslich, saisi vihiä asiasta\nj.n.e. Istuttiin hereillä ja kuiskailtiin kello kahteen sydänyöllä;\nmorsian oli jo pitkän aikaa sitten paneutunut maata ikävissään ja sangen\nmiettiväisenä.\n\nSvidrigailov kulki sydänyöllä sillan yli ja meni Pietarin puolelle. Sade\noli lakannut, mutta tuuli ulvoi. Häntä alkoi palella ja minuutin ajan\nkatseli hän hieman uteliaana, ikäänkuin kysyen Nevan tummaan veteen.\nMutta äkkiä tuli hänen liian kylmä, hän kääntyi ja läksi kulkemaan\nprospektia kohti. Hän oli jo kulkenut pitkän matkaa tuota loppumatonta\nprospektia, kompastuen esiinpistäytyviin puuportaisiin, mutta etsi siitä\nhuolimatta väsymättömästi jotakin prospektin oikealta puolelta. Hän oli\nkerran ohikulkiessaan kiinnittänyt huomiota erääseen puurakennuksessa\nolleeseen suureen ravintolaan, jonka nimi oli hänen hataran muistinsa\nmukaan jokin sellainen kuin Adrianopel. Aivan oikein, ei hän ollut\nerehtynyt. Ravintola oli tässä kolkossa seudussa niin huomattava piste,\nettei sen suhteen olisi voinut erehtyä mitä synkimmässä pimeydessäkään.\nHän oli pitkän, ijän mustentaman puutalon edustalla, josta myöhäsestä\nhetkestä huolimatta loisti vielä valoa ja jossa ihmisiä liikkui\nedestakasin. Hän meni sisään ja kysyi eräältä käytävässä oleskelevalta,\nkehnosti puetulta palvelijalta, voisiko hän saada eri huoneen. Palvelija\ntarkasteli häntä ja vei hänet käytävän läpi ahtaaseen, pieneen kamariin,\njoka oli sijotettu eräitten porrasten alustaan. Mitään muuta ei ollut\nvapaana; kaikki olivat kiinni. Palvelija katseli häntä kysyvästi.\n\n-- Voinko saada teetä? kysyi Svidrigailov.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mitä teillä muuta on?\n\n-- Vasikanpaistia, viinaa ja kaikellaisia kylmiä ruokia.\n\n-- Antakaa minulle vasikanpaistia ja teetä.\n\n-- Ei mitään muuta? kysyi palvelija hieman kummastuneena.\n\n-- Ei, ei.\n\nMies poistui pettynein toivein.\n\n-- Tästä paikasta olisi minun ennen pitänyt olla selvillä, ajatteli\nSvidrigailov. -- Nähtävästi näyttää siltä kuin olisin juuri saapunut\njostakin A chantánt-kahvilasta ja siellä kokenut joitakin seikkailuja.\nOlisipa hauskaa tietää, mitä ihmisiä täällä oikein käy ja jotka täällä\ntapaavat viettää yönsä.\n\nHän sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Huone oli niin pieni, että\nse oli pieni hänen pituudelleenkin. Siinä oli vain yksi ikkuna. Vuode\noli likanen. Maalattu pöytä ja tuoli täyttivät melkein koko huoneen,\nseinät olivat liitetyistä laudoista, ja peitetyt risasilla, epämääräsen\nvärisillä tapeteilla. Osa seinää ja kattoa oli kalteva, mutta syynä\nsiihen olivat portaat. Svidrigailov asetti kynttilän pöydälle, istuutui\nvuoteen reunalle ja vaipui syviin ajatuksiin. Omituinen, keskeytymätön\nkuiskiminen naapurin huoneessa herätti vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa.\nHän nousi, piti kättään kynttilän edessä ja näki rakosen, josta\ntunkeutui kynttilän valoa. Hän katsoi raosta ja huomasi toisessa\npikkuhuoneessa kaksi miestä, joista toinen seisoi paitahihasillaan\nkeskellä permantoa. Hän oli asettunut puhujan asentoon, seisoen\nhajasäärin, jottei menettäisi tasapainoaan. Hän löi kädellä rintaansa ja\nsoimasi toista kiihtyneellä äänellä siitä, ettei tällä ollut mitään\narvoa, että hän itse oli vetänyt hänet loasta ja että hän saattoi ajaa\nhänet tiehensä, koska mielensä teki. Ystävä, jota sillä lailla\nsoimattiin, istui tuolilla ja oli sellaisen ihmisen näkönen, jonka tekee\nmieli väristä mutta ei voi; hän katseli puhujaa tylsin katsein, eikä\nhänellä nähtävästi ollut aavistustakaan puheen sisällöstä. Pöydällä oli\nloppuun palanut kynttilä, melkein tyhjä viinapullo, leipää, kurkkuja ja\nteekeittiö. Svidrigailov luopui äkkiä tarkkaamisestaan ja istuutui taas\nvuoteensa laidalle.\n\nPalvelija, joka palasi tuoden teetä ja vasikanpaistia, ei voinut\npidättyä kysymästä: \"Suvaitseeko herra mitään muuta?\" Mutta saatuaan\ntoisen kerran kieltävän vastauksen, poistui hän vihdoin. Svidrigailov\njoi lasin teetä lämpimikseen, mutta ei voinut syödä. Kuumekohtaus oli\nilmeisesti tulossa. Hän riisui molemmat takkinsa, kääriytyi peittoon ja\nlaskeutui vuoteelle. Hän oli suutuksissa. Olisi ollut paljon parempi,\njos nyt olisin ollut terve, ajatteli hän. Huone oli kolea, kynttilä\nliekehti, myrsky vinkui nurkissa ja eräästä huoneen nurkasta kuului\nrotan naverrusta. Hän makasi ja uneksi ja unikuvia pälyi hänen\nmielessään. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa johonkin esineeseen, mutta\nhänen ei onnistunut tehdä sitä. \"Ikkunojen edustalla sijaitsee\nluultavasti puutarha...\" ajatteli hän. \"Kuulen puitten suhisevan. Ei\nminua miellytä puitten suhinan kuuleminen yöllä myrskyssä ja pimeässä.\nSe on inhottava ääni\". Hän muisteli, että kulkiessaan Petrovskin puiston\nohi, oli hänet vallannut vastenmielinen tunne. Sitten ajatteli hän\nlaituria ja Neva-jokea ja hän tunsi samaa väristystä kuin Nevan vettä\nkatsellessaan. \"Minä en ole koskaan pitänyt vedestä, en edes\nmaisemissa\", ajatteli hän edelleen ja hänen oli hymyiltävä tuolle\nomituiselle päähänpistolleen; \"nyt pitäisi kaiken estetiikan alaa\nkoskevan kuitenkin olla minusta samantekevää, mutta siitä huolimatta\nolen yhtä tarkka kuin villi eläin, joka myöskin etsii itselleen\npaikkaa ... samallaisten olosuhteitten vallitessa... Minun olisi ollut\nedullisempaa kääntyä Petrovskille, mutta kaikki tuntui minusta siellä\nniin kylmältä! Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä mukavuudet. Mutta\nmiksi en sammuta kynttilää?\" (Hän sammutti sen.) \"Naapurini ovat myöskin\npaneutuneet maata\", ajatteli hän kun ei enää nähnyt valon loistavan\nhalkeamasta. \"Nyt olisi sopiva hetki sinun, Marfa Petrovna, näyttäytyä.\nAika ja huone sopivat juuri siihen. Mutta nyt et sinä aijo tulla...\"\n\nÄkkiä johtui hänen mieleensä, että hän päivää ennen Dunetshkan\nahdistamistaan oli kehottanut Raskolnikovia uskomaan sisarensa Rasumihin\nhoiviin... \"Luultavasti tein sen, kuten Raskolnikovkin huomasi,\nsuututtaakseni itseäni. Hän on aito veitikka, tuo Raskolnikov! On\nottanut paljon kannettavakseen, kokenut paljon. Jos hän voi vetäytyä\npälkähästä, voi hänestä myös tulla jotakin. Kuitenkin riippuu hän\nliiaksi kiinni elämässä. Siinä suhteessa ovat he kaikki ... arkoja\nraukkoja. Piru heidät periköön, mitä se minua liikuttaa! Hän tehköön\nkuin mielensä tekee!\"\n\nHän ei voinut nukahtaa. Aika ajoin näyttäytyi Dunetshkan hahmo hänelle\nja häntä ahdisti väristys. \"Ei, pois hän mielestäni!\" ajatteli hän.\n\"Ennen kaikkea muuta. Miten naurettavaa ja omituista onkaan se, etten\nkoskaan ole tuntenut vihaa ketään kohtaan, en edes tuntenut tarvetta\nkostaa jollekin! Eikö se ole huono, sangen huono merkki! En myöskään ole\nollut minkään kannan ja riidan ystävä, suutun harvoin... Sekin on huono\nmerkki! Ja minähän lupasin hänelle kaikkia ... hyi helvetti! Ja\nkuitenkin olisi hän ehkä voinut tehdä minusta toisen ihmisen...\" Hän\nvaikeni ja puri hampaitaan. Dunetshkan kuva esiintyi taas hänelle\nsellasena kuin hän oli ensi laukauksen ammuttuaan ja seisoessaan\nkuolonkalpeana ja vavisten vaipunut revolveri kädessään; hän olisi\nvoinut tarttua häneen kaksi kertaa, eikä Dunja olisi voinut liikuttaa\nkättäkään puolustuksekseen. Eikö hän ollut itse herättänyt häntä\ntajuihinsa? Hän muisti, miten hän tällä hetkellä tosiaan oli tuntenut\nsääliä Dunjaa kohtaan, miten tuska oli pusertanut hänen sydäntään...\n\"Voi!... Pois, tuhannen tulimaista, pois nämä ajatukset, pois, pois!...\"\n\nHän alkoi menettää tajuntansa. Hän vaipui rauhattomaan uinailuun ja\nkuumepuistatukset jättivät hänet rauhaan. Äkkiä hänestä tuntui, että\njokin juoksi hänen kätensä yli, ja heti sen jälkeen se juoksi toisenkin\njalan yli. Hän vavahti. \"Se kai oli rotta\", ajatteli hän. \"Se johtuu\nluonnollisesti siitä, että olen antanut lihan olla pöydällä...\" Hän ei\ntuntenut vähintäkään halua nousta ja ajaa pois sitä. Mutta äkkiä tunsi\nhän taas jotakin, joka juoksi jalan yli. Hän nousi ja sytytti kynttilän.\nKuumepuistatuksista väristen kumartui hän vuoteen yli, mutta ei voinut\nnähdä mitään. Sitten tempasi hän peiton luokseen ja puisti sitä ja\nsilloin hypähti raitille rotta. Hän alkoi tavotella sitä, mutta se ei\njuossut vuoteesta, vaan kiisi ympäri paikasta toiseen, hiipi hänen\nsormiensa lomitse ja pakeni vihdoin päänaluksen alle. Hän heitti\npäänaluksen pois ja hänestä tuntui heti siltä kuin jokin esine juoksisi\nhänen rinnalleen ja hiipisi hänen selkäänsä pitkin paidan alla. Hän\npelästyi niin, että hän -- heräsi. Oli pimeätä ja hän oli vuoteessa\npeittoon käärittynä. Myrsky raivosi edelleen ulkona. \"Hyi, miten\ninhottavaa\", ajatteli hän.\n\nHän nousi ja istuutui vuoteen reunalle selkä ikkunaa vasten. Kostea ilma\ntunkeutui huoneeseen, jonka vuoksi hän kääri vuodepeitteen ympärilleen.\nHän istui siten pimeässä mitään ajattelematta. Mutta äkkiä syntyi\nhänessä unikuva toisensa jälkeen; alkua ja loppua, yhtenäisyyttä vailla\nolevia ajatuksia väikkyi hänen mielessään. Vihdoin vaipui hän kevyeen\nhorrostilaan. Äkkiä alkoi hän tuntea vastustamatonta ja kiihkeätä halua\nkukkasiin. Pelkät kukat täyttivät hänen mielikuvituksensa. Viehättävä\nmaisema näyttäysi hänen katseelleen. Oli kaunis ja lämmin päivä,\nhelluntaipäivä. Hän näki rikkaan, uhkean, englantilaiseen malliin\nrakennetun huvilan, jota ympäröivät tuoksuvat kukkapenkit. Verandan\npeittivät kiertokasvit ja täyttivät ruusut; valosat, vilposet portaat\nolivat peitetyt pehmeillä, kallisarvoisilla matoilla, ja koristellut\nharvinaisilla kasveilla, jotka olivat sijotetut kiinalaisiin astioihin.\nErikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan muutamat valkoset hienot\nnarsissit, vaaleanvihreissä, mehevissä astioissa. Ne levittivät\nympärilleen voimakasta, aromatista tuoksua. Hän voi vaivoin irtautua\nniiden katselemisesta. Vihdoin nousi hän portaita ylös ja astui suureen\nja korkeaan saliin. Myös täällä oli kukkia ikkunoissa, avoimissa ovissa,\nterassilla, kaikkialla, mihin hän käänsi katseensa. Lattia oli peitetty\näsken niitetyllä, tuoksuvalla ruoholla, ikkunat olivat auki ja heikko\ntuulenhenki kulki huoneen läpi. Linnut visertelivät ikkunan alla. Mutta\nkeskellä salia oli pöydällä -- ruumisarkku. Tämä arkku oli peitetty\nvalkosella \"gros de naples'illa\" sekä kukkakiemuroitten kiehtoma. Siinä\nlepäsi nuori tyttö, joka oli puettu valkoseen tyllipukuun ja kokonaan\nkukkien peitossa. Hänen kätensä, jotka muistuttivat marmoria, olivat\nristissä rinnalla. Avonainen, vaalea tukka oli kukkaseppeleen peitossa.\nNäitten kasvojen ankara profili näytti olevan marmoriin veistetty.\nMutta siitä hymystä, mikä oli kalpeilla huulilla, saattoi lukea\ntavatonta tuskaa, joka ei mitenkään ollut lapsekasta, ja mykkää,\nsydäntäkouristavaa valitusta. Svidrigailov tunsi tuon nuoren tytön.\nTämän arkun ääressä ei ollut mitään pyhimyksenkuvaa, ei siinä palanut\nmitään vahakynttilää, ei myöskään luettu vainajan puolesta mitään\nrukouksia. Tuo nuori tyttö oli muuan itsemurhaajatar ... hän oli\nupottanut itsensä. Hän oli vain neljätoista vuotias ja hänen sydämensä\noli jo murskattu. Kauhea onnettomuus oli täyttänyt tämän enkelimäisen\npuhtaan pelolla ja kauhulla ja peittänyt hänen lapsellisen tajuntansa\nansaitsemattomalla häpeällä, oli aiheuttanut hänen viimesen epätoivon\nhuudahduksensa, oli ajanut hänet myrskyyn ja pimeään kuolemassa\nvapautuakseen kunniattomuudestaan...\n\nSvidrigailov heräsi taas täyteen tajuntaansa, nousi ja istuutui ikkunan\nääreen, jonka hän avasi. Kylmä tuuli puhalsi jäisenä häntä vastaan.\nUlkopuolella oli tosiaan puutarha, jonkillainen ilonpitopaikka.\nSadepisaroita syöksyi puunoksista ikkunan kautta sisään ja ympärillä oli\npimeätä kuin haudassa. Noin viisi minuttia nojasi Svidrigailov käsiään\nikkunapuitteita vasten ja tuijotti pimeyteen. Silloin kajahti\nkanuunanlaukaus ja heti sen jälkeen kuului vielä yksi. \"Ah, signaali!\nVesi nousee\", ajatteli hän. \"Ennen aamua tulvii se matalammalla oleville\nkatuosille, virtaa holveihin ja kellareihin ja ajaa esiin maanalaset\nrotat. Myrskyssä ja sateessa alkavat ihmiset laahata omaisuuttaan\nkorkeammalla sijaitseviin kerroksiin... Mitähän kello mahtaneekaan\nolla?\" Tuskin oli tämä ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin\nlähellä oleva kello löi kolme. \"Vai niin. Tunnin kuluttua päivä koittaa.\nMiksi viivyttelisin kauempaa? Nyt menen suoraan Petrovskiin ja etsin\nsiellä jonkin pensaston, joka on niin sateen kostuttama, että siitä ensi\nkosketuksella putoo miljoonia pisaroita päälleni\". Hän sulki ikkunan,\nsytytti kynttilän, puki ylleen molemmat takkinsa ja meni kynttilä\nkädessä käytävään löytääkseen jostakin nurkasta nukkuvan palvelijan,\njolle hän aikoi suorittaa maksun, ennenkuin läksisi majatalosta. \"Sopiva\naika, hän ei olisi voinut valita parempaa!\"\n\nHän etsi kauvan laajassa käytävässä ennenkuin saattoi tavata ketään. Hän\naikoi juuri huutaa ääneensä, kun hän äkkiä keksi jonkin omituisen\nesineen oven ja vanhan kaapin välissä olevassa pimeässä nurkassa. Hän\nkumartui ja näki lapsen, joka oli peitetty rääsyihin, pienen\nviisivuotiaan tytön, joka värisi ja itki. Hän ei näyttänyt pelästyvän\nSvidrigailovia, vaan tuijotti tylsän kummastuneena häntä suurine,\nmustine silmineen ja nyyhkytti kuten lapset tapaavat tehdä pitkän aikaa\nitkettyään ja alettuaan tuntea itsensä jonkun verran lohdutetuiksi.\nLapsen pikku kasvot olivat kalpeat ja laihat ja hän oli kalpea kylmästä.\nMutta miten oli hän tullut tänne? Svidrigailov kysyi sitä häneltä. Hän\ntuli äkkiä elosaksi ja alkoi kertoa lapsellisella äänellään, että hän\noli särkenyt kupin ja että äiti aikoi lyödä häntä. Hänen kertomuksestaan\nsaattoi ymmärtää, että hän oli vähän rakastettu lapsi ja että äitinsä\nhäntä usein löi, joka äiti luultavasti kuului kyökkihenkilökuntaan.\nSärettyään kupin oli tyttö sateessa juoksennellut pihalla ja vihdoin\nkeksinyt tämän piilopaikan, jossa hän oli viettänyt kaiken yönsä\npimeässä, itkien ja väristen kylmästä ja tuskasta. Svidrigailov otti\nhänet käsivarrelleen, meni huoneeseensa, pani hänet istumaan polvelleen\nja riisui hänet. Risaset kengät olivat niin märät kuin ne olisivat\nkaiken yötä olleet vesilätäkössä. Svidrigailov pani hänet sänkyyn ja\nkietoi hänet kiireestä kantapäähän peittoon. Tyttö nukahti heti ja hän\nvaipui syviin ajatuksiin.\n\n-- Sepä vain puuttui, että minä alkaisin hoidella tätä lasta. Minkä\ntyhmyyden olenkaan tehnyt! sanoi hän harmistuneesti.\n\nVastentahtosesti tarttui hän kynttilään etsiäkseen palvelijaa ja niin\npian kuin mahdollista poistuakseen. Mutta hän ei voinut ensin olla\nkatsomatta, nukkuiko lapsi hyvin. Varovasti kohotti hän peittoa. Tyttö\nnukkui turvallisesti. Hän oli lämmennyt ja kalpeat posket olivat\npunaset. Mutta tämä puna oli luonnottoman näköstä.\n\n-- Näyttää siltä kuin hän olisi saanut lasillisen viinaa, ajatteli\nSvidrigailov. \"Punasia huulia polttaa ... mutta ... mitä tämä\nmerkitsee ... pitkät, mustat kulmakarvat värisevät, silmäluomet\nkohottautuvat ja niiden lomitse tuikkii viekas, terävä, vaan ei mikään\nlapsellinen silmä aivan kuin tyttö olisi teeskennellyt. Aivan niin\nonkin, huulet avautuvat, suupielet värähtelevät, aivan kuin tyttö\nkoettaisi pidätellä naurua. Mutta nyt ei hän voi pidättää kauvempaa, hän\nnauraa! Se on raakaa, uhmaavaa naurua, joka huonosti sopii hänen\nlapsenkasvoilleen. Ne ovat muuttuneet ranskalaisen kamelinaisen\njulkeiksi kasvoiksi. Kas ... nyt avaa hän molemmat silmänsä ja katselee\nminua hehkuvin katsein!\" Tässä naurussa, näissä silmissä ja kasvojen\nkoko ilmeessä oli jotakin kuvaamattoman vastenmielistä ja hylkivää.\n\"Viisivuotias lapsi!... Mitä tämä merkitsee!\"... kuiskasi Svidrigailov\ntuskan valtaamana.\n\nNyt käänsi tyttö hehkuvat kasvonsa häneen päin ja ojensi kätensä... \"Ha,\nsinä kirottu!...\" huudahti Svidrigailov ja nosti samana hetkenä\nraivosena nyrkkiään mutta samana hetkenä hän heräsi.\n\nHän makasi vuoteella peittoon kietoutuneena kuten ennenkin, kynttilä oli\nsammunnut ja päivänvalo alkoi virrata ikkunasta.\n\n-- Taas mielikuva! Hän nousi suuttuneena ja hänestä tuntui kuin olisivat\njäsenensä murskatut. Ulkona näkyi olevan sankkaa usvaa, eikä saattanut\nhavaita ainoatakaan esinettä. Kello oli lähes viisi. Hän oli nukkunut\nliian kauvan.\n\nHän nousi ja riisui yltään märät vaatteensa. Tuntiessaan revolverin\ntaskussaan, otti hän sen esiin ja tutki tarkoin oliko se ladattu, sitten\nhän istuuntui, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti ensi sivulle\nsuurin kirjaimin pari riviä. Luettuaan ne vaipui hän syviin ajatuksiinsa\nja nojasi kyynärpäitään pöytään. Revolveri ja muistikirja olivat hänen\nvieressään. Kärpäset olivat heränneet ja tulvivat nyt paistin ympärillä,\njoka oli pöydällä. Hän katseli niitä kauvan ja koetti vangita yhtä\nniistä oikealla kädellään. Hän jatkoi kauvan näitä yrityksiään, kunnes\nitse huomasi kykenemättömyytensä, nousi ja läksi ulos vakain askelin.\nMinuutin kuluttua oli hän kadulla.\n\nPaksu, maidonvärinen usva lepäsi kaupungin yli. Svidrigailov kulki\nlikasta katukäytävää suunnaten matkansa jokea kohti. Ja ajatuksissaan\nhän näki veden, Petrovskin saaren, märän ruohon, puut ja pensaat ja\nvihdoin erään pensaikon ... hän katseli talorivejä voidakseen siirtyä\ntoisiin ajatuksiin. Hän ei tavannut jalankulkijoita tai roskia\nmatkallaan. Keltaseksi maalatut puutalot suljettuine ikkunaluukkuineen\nolivat surkean näköset. Kylmä ja kosteus tunkeutuivat hänen lävitsensä,\nja hän alkoi väristä. Siellä täällä näki hän puotikylttejä ja hän luki\nne tarkkaavasti. Nyt loppui jalkakäytävä. Hän oli suuren kivimuurin\nedustalla. Likanen, värisevä pieni koira juoksi häntä koipien välissä\nhänen ohitsensa. Muuan juopporatti makasi viittaan käärittynä suoraan\njalkakäytävän yli, kasvot alaspäin. Hän katseli tätä ja kulki edelleen.\nPitkän aikaa kulettuaan eteenpäin, näki hän vasemmalla korkean\nvartiotornin. \"Tässä on hyvä paikka\", ajatteli hän. \"Miksi viitsisin\nmennä Petrovskiin saakka? Tässä on ainakin virallinen todistaja.\" Hän\nkääntyi tuota suurta rakennusta kohti, jossa oli suuri vartiotorni ja\njoka oli poliisiasema. Korkean, suljetun portin ääressä seisoi pieni\nmies, joka oli puettu harmaaseen sotilasviittaan ja jolla oli palokunnan\nmessinkikypärä päässään. Unisin katsein tarkasteli hän Svidrigailovia.\nHänen kasvonsa ilmaisivat sitä jyrkkyyttä, mitä usein tapaa Israelin\njälkeläisissä. Svidrigailov ja kypäräkoristeinen israeliitti\ntarkastelivat toisiaan vaijeten. Jälkimmäinen ei pitänyt siitä, että\nmuuan vieras henkilö oli hänen edessään kolmen askeleen etäisyydellä ja\nkatseli häntä terävästi sanaakaan puhumatta.\n\n-- Mikä teidän on? Mitä teillä täällä on tekemistä? kysyi hän asentoaan\nmuuttamatta.\n\n-- Ei mitään, ystäväni. Hyvää huomenta, vastasi Svidrigailov.\n\n-- Täällä ette saa olla.\n\n-- Aijon tehdä matkan vieraisiin maihin.\n\n-- Vieraisiin maihin?\n\n-- Amerikkaan!\n\nSvidrigailov otti esiin revolverin. Israeliitti rypisti silmäkulmiaan.\n\n-- Mitä te teette? Tuollaset kujeet eivät kelpaa täällä.\n\n-- Se on minusta vallan samantekevää. Paikka on sopiva. Kun sinulta\nkysytään, voit sanoa, että minä matkustin Amerikkaan.\n\nHän pani revolverin oikealle ohimolleen.\n\n-- On kielletty tekemästä mitään tuollasta täällä, sammalsi israeliitti,\njoka oli tullut levottomaksi ja levitti silmiään niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nLaukaus pamahti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaman päivän iltana meni Raskolnikov kello kuuden ja seitsemän välillä\näitinsä ja sisarensa asuntoon ... Rasumihinin heille osottamaan\nasuntoon. Käytävä oli kadulta. Raskolnikov tuskin tiesi, oliko hänen\nmentävä sisään vai ei, vaikka hän vastustamattomasti oli tehnyt\npäätöksensä eikä tahtonut mistään hinnasta luopua siitä. \"Sehän on saman\ntekevää, eiväthän he tiedä mitään\", ajatteli hän, \"ja pitävät minua\npuolihulluna\"... Hänen vaatteensa olivat likaset ja risaset. Hän oli\nviettänyt koko edellisen yön paljaan taivaan alla. Hänen kasvonsa olivat\nmelkein tuntemattomat väsymyksestä, huonosta ilmasta ja\nsieluntaisteluista, joita oli kestänyt neljänkolmatta tunnin ajan. Hän\noli viettänyt yönsä, herra ties, missä, mutta tehnyt päätöksensä.\n\nVihdoin naputti hän ovelle. Äiti avasi sen. Dunetshka ei ollut kotona.\nPalvelijatarkin oli sattumalta poissa. Alussa oli Pulcheria Alexandrovna\nsanaton mitä ilosimmasta kummastuksesta. Sitten tarttui hän poikaansa\nmolempiin käsiin ja veti hänet huoneeseen.\n\n-- Vihdoinkin olet täällä! huudahti hän sammaltaen ilosta. -- Älä suutu\nminuun, Rodja, että olen niin tyhmä ja otan sinut vastaan kyynelin. Minä\nen itke, minä nauran. Sinä näet minun itkevän, mutta se tapahtuu ilosta.\nMinulla on tuo tyhmä tapa saada pian kyyneliä silmiinsä. Sitä on\njatkunut isäsi kuolemasta saakka. Minä itken niin helposti kaiken\njohdosta, mitä tapahtuu. Istu, rakas lapseni! Minä näen että sinä olet\nväsynyt. Mutta voi miten sinä olet likainen!\n\n-- Minä olin ulkona sateessa eilen, äiti... alkoi Raskolnikov.\n\n-- Mitäpä siitä, mitäpä siitä! keskeytti hänet Pulcheria Alexandrovna.\n-- Sinä kai luulet, että minä vanhan tapani mukaan alan tutkia sinua!\nole levollinen vaan! Minä ymmärrän kaikki ja tunnen jo millä lailla\nkaikki täällä tapahtuu, ja huomaan, että kaikki toimitetaan viisaammin\nja paremmin kuin kotonamme. Minä tunnustan kuitenkin, että minun on\nmahdoton ymmärtää sinun aikeitasi, enkä minä aijo vaatia sinulta mitään\ntiliä siitä. Jumala yksin tietää, mitä suunnitelmia ja tuumia sinä\nhaudot päässäsi. Pitäisikö minun aina nyhtästä sinua ja kysyä: \"Mitä nyt\najattelet?\" Mutta Jumalani ... miten seison tässä puhelemassa! Näes,\nRodja, minä olen lukenut väitöskirjasi kolmannen kerran. Dimitri\nProkofjitsh on hankkinut meille sen. \"Miten olen naurettava,\" ajattelin\nitsekseni ... sitä hän siis tuumailee ja se on arvotuksen ratkaisu. Ehkä\nhänellä nyt on uusia ajatuksia mielessään ja minä kiusaan häntä. Paljoa\nen siitä ymmärrä, se johtuu itsestäni.\n\n-- Antakaa minun nähdä se, äiti!\n\nRaskolnikov otti aikakauslehden ja heitti nopean silmäyksen\ntutkielmaansa. Vaikka hänen tilansa ja mielenlaatunsa puhuivatkin\nvastaan, oli hänellä kuitenkin se mielunen tunne, joka valtaa jokaisen\nkirjailijan nähdessään ensimmäisen teoksensa painettuna. Sitä paitsi oli\nvakuuttajana myös hänen ikänsä, kolmekolmatta vuotta. Mutta luettuaan\njoitakin rivejä, rypisti hän otsaansa ja hänet valtasi syvä kaihon\ntunne. Hän muisti kaikki ne sisäset taistelut, jotka hän oli taistellut\nkolmen viime kuukauden kuluessa. Harmistuneena ja suuttuneena heitti hän\ntutkielman pöydälle.\n\n-- Miten olen tyhmä, Rodja, joka en aikaisemmin havainnut, että\nsinusta tulee yksi maamme etevämpiä oppineita. Ja sinua on ruvettu\npitämään mielipuolena, ha, ha, ha! Oletko kuullut, että he tosiaan\nuskoivat sinun olevan hullun? Voi niitä pässinpäitä, miten voisivat he\nymmärtää, mitä järki merkitsee. Ja ajatteles, Dunetshkakin melkein uskoi\nsamaa ... ajattele. Autuas isä-vainajasi lähetti ensi kertaa jotakin\nsanomalehteen ... ensin muutamia runoja (minä olen kätkenyt\nkäsikirjoituksen ja näytän sen sinulle), ja suuremman novellin; (minä\npyysin häneltä, että hän antaisi kirjottaa sen minulle puhtaaksi). Miten\npyysimmekään, että se julastaisiin ... mutta sitä ei julaistu. Jo kuusi,\nseitsemän päivää aikasemmin, Rodja, olin sangen onneton, nähdessäni\nsinun vaatteesi ja ajatellessani, miten sinä olet puettu, Minä huomaan\nnyt, että sekin oli tyhmää. Sillä jos sinä vain tahdot, voit sinä\nkyvylläsi ja järjelläsi saada kaikkea, mitä tahdot. Sinä et vielä tahdo,\nsinä puuhailet jotakin vielä tärkeämpää.\n\n-- Eikö Dunja ole kotona, äiti?\n\n-- Ei, Rodja, nykyään on hän harvoin kotona. Minä saan niin usein olla\nyksin. Dimitri Prokofjitsh tulee usein luokseni ja silloin puhumme aina\nsinusta. Minä olen hänelle sangen kiitollinen. Hän rakastaa ja\nkunnioittaa sinua. Minä en juuri halua sanoa sisarestasi, että hän olisi\nvähemmän kunnioittava minua kohtaan, enkä minä valitakaan; hänellä on\ntapansa ja minulla on omani. Hän salaa kuitenkin jotakin minulta,\nvaikken minä koskaan ole luonnollisesti aivan vakuutettu siitä, että\nDunja on järkevä ja että hän rakastaa sekä sinua että minua ... mutta\nminä en tiedä, miten tulevaisuuden laita on. Sinä, Rodja, saatoit minut\nniin onnelliseksi käynnilläsi. Kun hän tulee kotiin, sanon hänelle:\n\"Sinun poissa ollessasi oli veljesi täällä, mutta sano nyt minulle,\nmissä olit.\" Ei sinun, Rodja, ollenkaan tarvitse hävetä minua, tule\nluokseni niin usein kuin voit ... ellei sinulla ole aikaa ... no,\nsilloin ei sitä voida auttaa. Minä voin odottaa. Minä tiedän, että sinä\nrakastat minua, siinä kyllin. Minä luen väitöskirjaasi, kuuntelen, mitä\nmuut sanovat sinusta ja toivon, että sinä käyt toisinaan luonani. Mitä\nminä muuta tarvitsenkaan? Nythän sinä myös olet tullut tänne\nlohduttaaksesi äitiäsi, sen ymmärtää niin hyvin...\n\nPulcheria Alexandrovna alkoi uudelleen itkeä.\n\n-- Nyt on taas hullusti, älä katso minua, minä olen houkkio. Mutta miksi\njään tähän istumaan! lausui hän hypähtäen paikaltaan. -- Minulla on\nkahvia, enkä tarjoa sitä sinulle ollenkaan. Nyt saat heti kupillisen.\nSellainen vanha egoisti minä olen.\n\n-- Ei kiitos, äiti, älkää hommatko; minä lähden heti. Sen vuoksi en\ntullut. Kuulkaa minua hetkinen, minä pyydän.\n\nPulcheria Alexandrovna astui alakulosena lähemmäksi.\n\n-- Äiti, mitä tahansa tapahtuneekin, mitä tahansa kuulettekaan minusta,\nmitä tahansa minusta sanottaneenkaan ... rakastatteko minua aina yhtä\nsuuresti kuin nyt? kysyi Raskolnikov äkkiä sydämmellisesti ja hellästi\nikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoi tai punnitsematta sanojaan.\n\n-- Rodja, Rodja, mikä sinun on? Miten voit kysyä sillä lailla? Kukapa\nsinusta voisi sanoa mitään pahaa! Jospa sitä kuulisin, en saattaisi\nuskoa sitä ja minä ajaisin tieheni sen, joka koettaisi panetella sinua.\n\n-- Minä olen tullut tänne vakuuttamaan, että minä olen aina rakastanut\nteitä, ja minua ilahuttaa, että olemme molemmat tällä hetkellä yksin ...\nettei Dunetshka ole täällä. Minä olen tullut sanomaan teille, että\nvaikka te tulettekin onnettomaksi, rakastaa poikanne teitä kuitenkin\nkorkeammin kuin hän rakastaa itseään ja ettei hän koskaan ole ollut\nkylmä sinua kohtaan, eikä koskaan lakkaa rakastamasta sinua... Ja tämä\nriittäköön nyt.\n\nPulcheria Alexandrovna syleili häntä vaijeten, painoi hänet rintaansa\nvasten ja itki.\n\n-- Miten kanssasi käynee, Rodja, en tiedä. Minä olen kaiken aikaa\najatellut, että me olimme sinulle vaivana. Nyt voin käsittää, sanoi hän\nvihdoin, että suuri kärsiminen odottaa sinua ja että sinä juuri sen\nvuoksi olet niin huolehtinut. Minä olen kauvan odottanut, että sellainen\nilmenisi, Rodja. Suo anteeksi, että alan puhua siitä, mutta minä\najattelen sitä aina, enkä voi nukkua öisin. Eräänä yönä näki sisaresi\nunta sinusta ja puhui ääneensä. Tosin kuulin jotakin, mutta mitään en\nymmärtänyt. Koko aamun olen kuljeskellut kuin kuolemaan tuomittu. Minä\nodotin, aavistin jotakin, ja nyt se on tullut, Rodja. Rodja, miten on\nasian laita? Aijotko matkustaa pois?\n\n-- Kyllä, minä matkustan.\n\n-- Sitä juuri arvelin! Jos sinun on välttämätöntä, lähteä, voimmehan\nDunja ja minä seurata mukana, siinä tapauksessa että sinä niin haluat.\nYmmärrätkö, Rodja, minä tahdoin illalla vastaanottaa _hänet_\ntyttärenäni. Dimitri Prokofjits auttaa meitä. Mutta ... mihin ... aijot\nsinä matkustaa?\n\n-- Hyvästi, äiti!\n\n-- Mitä, jo tänään? huudahti äiti kuin kadottaisi hänet ainiaaksi.\n\n-- Minä en voi viipyä kauvempaa. On jo aika minun ...\n\n-- Mutta enkö minä voi seurata sinua?\n\n-- Ette. Mutta langetkaa polvillenne ja rukoilkaa puolestani. Teidän\nrukouksenne ehkä kuullaan.\n\n-- Tule, niin teen ristinmerkin ylitsesi ja siunaan sinut. Oi, Jumalani,\nmitä me teemme!\n\nRaskolnikov oli iloinen, tavattoman iloinen siitä, että oli yksin\näitinsä kanssa. Hänen sydämmensä oli äkkiä muuttunut pehmeäksi. Hän\nheittäysi äitinsä eteen ja suuteli hänen jalkojaan. He syleilivät\ntoisiaan ja itkivät. Pulcheria Alexandrovna ei ihmetellyt enempää ja\nlakkasi tekemästä kysymyksiä. Hän oli jo kauvan aavistanut, että jokin\nkauhea kohtaisi hänen poikaansa.\n\n-- Rodja, kalleimpani, esikoiseni, sanoi hän nyyhkyttäen. Nyt sinä taas\nolet sellanen kuin sinä olit pikku poikana, silloin sinä myös tulit\nluokseni, syleilit ja suutelit minua. Silloin kun isä vielä oli elossa\nja me elimme köyhyydessä, oli sinun omistamisesi lohdutuksemme. Sitten\nhautoisimme hänet ... oi, miten usein olemmekaan yhdessä itkeneet hänen\nhaudallaan! Nyt olen jo kauvan aavistanut, että meitä uhkaa onnettomuus.\nHeti nähtyäni sinut tänne tultuamme ajattelin heti, että tuo kamala\nhetki oli tullut. Rodja, Rodja, et kai sinä matkusta heti?\n\n-- En.\n\n-- Saanko nähdä sinut vielä kerran?\n\n-- Kyllä, kyllä minä tulen.\n\n-- Rodja, älä suutu minuun siitä, että teen sinulle niin useita\nkysymyksiä, mutta sano minulle ainoastaan, lähdetkö pitkälle matkalle?\n\n-- Sangen pitkälle.\n\n-- Mitä sinä teet? Odottaako sinua jokin tuottava toimi?\n\n-- Minä otan vastaan, mitä Jumala antaa minulle... Oi, rukoilkaa\npuolestani!\n\nRaskolnikov läheni ovea, mutta äitinsä pidätti häntä ja katsoi häntä\nepätoivoisena.\n\n-- Nyt on minun mentävä, sanoi Raskolnikov katuen syvästi sitä, että oli\ntullut.\n\n-- Ei ainaseksi! Eikö totta, ei ainaseksi, vai miten... Sinähän tulet\nkerran, tulet ehkä huomenna?\n\n-- Kyllä, kyllä, kyllä minä tulen... Hyvästi!\n\nHän tapausi vihdoin vapaaksi.\n\nIlta oli kaunis, leuto ja valosa. Jo aamupuolella oli se alkanut selitä.\nRaskolnikov kulki kotiaan kohti nopein askelin, sillä hän mieli saattaa\nkaikki järjestykseen ennen auringonlaskua. Mennessään portaita ylös\nasuntoonsa näki hän, että Nastasja tarkkaavasti katseli häntä. Hän heti\nepäili, että joku odotti häntä ja ajatteli inholla, että se saattaisi\nmahdollisesti olla Porfyrius. Mutta saavuttuaan huoneeseensa ja\navattuaan oven, näki hän Dunjan edessään. Hän oli vaipunut syviin\najatuksiin ja oli kauvan odottanut veljensä tuloa. Raskolnikov jäi\nseisomaan liikkumattomana kynnykselle. Dunja nousi pelästyneenä sohvalta\nja jäi seisomaan veljensä eteen. Hänen silmäyksensä ilmasivat samalla\nkertaa kauhua ja loppumatonta tuskaa. Raskolnikov ymmärsi heti, että\nsisarensa tiesi kaikki.\n\n-- Tulenko sisään luoksesi, vai menenkö heti tieheni? kysyi hän\nepäilevästi.\n\n-- Minä olen kaiken päivää ollut Sofia Semjonovnan luona. Me olemme\nmolemmat odottaneet sinua. Me uskomme vallan varmasti, että sinä tulisit\ntänne.\n\nRaskolnikov astui sisään ja vaipui uupuneena tuolille.\n\n-- Minä olen niin väsyksissä, Dunja ja kuitenkin haluaisin tällä\nhetkellä olla täydelleen oman itseni herra.\n\nHän heitti epäluulosen silmäyksen sisareensa.\n\n-- Missä olit koko yön?\n\n-- Minä en vallan muista sitä. Näetkö, sisar, minä tahdoin tehdä lopun\nkaikesta, ja siksi kuljin pitkin Nevan rantaa. Sen voin muistaa. Siellä\nhalusin tehdä lopun kaikesta, mutta ... minä en voinut saada itseäni\nsitä tekemään, kuiskasi hän ja katsoi taas epäilevästi Dunjaan.\n\n-- Jumalan kiitos! _Juuri sitä_ minä ja Sofia Semjonovna pelkäsimme.\nSinä siis vielä luotat elämään! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!\n\nRaskolnikov nousi katkerasti.\n\n-- Minä en usko mitään. Mutta minä olin juuri äitini luona, syleilin\nhäntä ja yhdessä vuodatimme kyyneleitä. Minä en usko mitään ... ja\nkuitenkin kehoitin häntä rukoilemaan puolestani. Jumala tietäköön, mitä\nse merkitsee, Duneshka. Minä en ymmärrä sitä.\n\n-- Sinä olit hänen luonaan! Sinä sanoit hänelle sen! lausui Dunja\npelästyneenä. Saatoitko tosiaan sanoa sen hänelle?\n\n-- En, minä en sanonut sitä hänelle... Mutta hän ymmärsi paljon. Minä\nolen vakuutettu siitä, että hän ainakin on arvannut puolet. Minä en myös\ntosiaan tiedä, miksi menin hänen luokseen. Dunja, minä olen kurja\nihminen!\n\n-- Voisitko _sinä_ olla kurja ihminen, joka olet päättänyt ottaa syyn\nniskoillesi! Vai etkö aijo tehdä sitä!\n\n-- Kyllä, sen aijon Mutta minä en uskonut voivani kestää häpeätä ja\nsiksi minä aijoin upottaa itseni. Mutta seisoessani veden ääressä\najattelin, että koska tähän asti olin pitänyt itseni vahvana, en nytkään\ntahdo paeta häpeätä... Onko se ylpeyttä, Dunja?\n\n-- Kyllä, Rodja se on ylpeyttä.\n\nRaskolnikovin silmät salamoivat, ja hän näytti iloitsevan sitä, että\nvielä saattoi olla ylpeä.\n\n-- Siskoni, et kai sinä usko, että minä yksinkertaisesti pelkäsin vettä?\nKysyi Raskolnikov tuskallisesti hymyillen ja katsellen sisartaan silmiin.\n\n-- Vaiti, Rodja! huudahti Dunja katkerasti.\n\nVaitioloa kesti parisen minuuttia. Raskolnikov istui lattiaan tuijottaen\nmiettivin ilmein. Dunja seisoi pöydän toisen pään ääressä ja katseli\nhäntä surullisesti. Äkkiä nousi hän paikaltaan.\n\n-- On jo myöhästä. Minä menen nyt heti ilmasemaan itseni. Mutta minä en\ntosiaan tiedä, miksi sen teen.\n\nSuuret kyyneleet vierivät Dunjan poskipäillä.\n\n-- Sinä itket, siskoseni. Voitko ojentaa minulle kätesi.\n\n-- Oletko voinut epäillä sitä? Dunja syleili veljeään sydämmellisesti.\n\n-- Sinähän sovitat puolet rikoksestasi sillä, että ilmaset itsesi ja\notat syyn omille harteillesi! huudahti Dunja puristaen veljeään itseensä\nja suudellen häntä.\n\n-- Rikoksestani? Mistä rikoksesta? huudahti Raskolnikov hetkellisen\nraivon puuskan valtaamana. Voisiko se olla rikos, että olen surmannut\nilettävän, vahingollisen madon, vanhan pantinottajan, josta ei ollut\nhyötyä kenellekään, joka imi köyhiä? Minä en ajattele, eikä mieleeni\njohdukaan sen aikomus sovittaa sitä. Miksi huudetaan minulle joka\nsuunnalta: \"Rikollinen! Rikollinen!\" Nyt vasta tunnustan pelkuruuteni\nkoko hulluuden, nyt, päätettyäni antaa tämän hyödyttömän häpeän langeta\nylitseni. Tämä päätös todistaa vain sieluni köyhyyttä ja ehkä myös ...\nkuten Porfyrius selitti sen minulle.\n\n-- Veli, veli, mitä sinä sanot! Sinähän olet vuodattanut verta! lausui\nDunja epätoivoisena.\n\n-- Kaikki vuodattavat verta, jatkoi Raskolnikov melkein suunniltaan.\nSitä virtaa ja valuu maan päällä aikojen alusta kuin vesiputous, sitä\nvuodatetaan kuin samppanjaa ja kuitenkin tulee asianomainen kruunatuksi\nKapitoliolla ja nimitetään ihmiskunnan hyväntekijäksi. Käytä silmiäsi ja\nkatso tarkkaavasti ympärillesi! Minä itse tahdon vain hyvää ja olisin\ntehnyt sata tuhatta hyvää työtä tämän ainoan tyhmyyden sijaan. Se ei\nedes ollut tyhmää, vaan kömpelöä. Sillä ajatus ei ollut niin tyhmä kuin\nmiltä se nyt näyttää, kun se epäonnistui (epäonnistunut näyttää aina\ntyhmältä). Tämän tyhmyyden avulla koetin hankkia itselleni\nriippumattoman aseman, ottaa ensi askeleen ja anastaa välikappaleet\ntehdäkseni sittemmin tavattoman paljon hyvää... Mutta minä en edes\nvoinut ottaa ensin askeletta, syystä että minä olen raukka! Ja kaikesta\nhuolimatta en voi katsoa asiaa sinun näkökannaltasi. Jos olisin\nonnistunut, olisi minut seppelöitty ... nyt minut pannaan vankeuteen.\n\n-- Se on kaikki väärää, aivan väärää, veli, mitä sinä nyt sanot.\n\n-- Minä en ole käyttänyt tätä oikeata tapaa, esteetillisesti kaunista\ntapaa, sitä kai sinä tarkotat! Mutta minä en voi käsittää, miksi\nihmisten teurastaminen piirityksen aikana olisi kiitosta ansaitsevampi\ntapa. Suru epäesteellisen muodon käyttämisestä on ensimmäinen heikkouden\nmerkki... Koskaan, koskaan en ole ymmärtänyt sitä selvemmin kuin nyt ja\nvähemmin kuin ennen ymmärrän nyt, että minä olisin rikollinen. Koskaan\nen ole ollut vahvempi ja varmemmin vakuutettu siitä kuin nyt.\n\nHänen kalpeat, laihtuneet kasvonsa värjäsi näitä sanoja lausuessa heikko\npuna. Niitä lausuessaan kohtasi hänen katseensa Dunjan silmät, jotka\nolivat kiinitetyt häneen, ja hän luki niistä niin suurta tuskaa ja niin\nsyvällistä sääliä, että hän heti pidätti itseänsä. Hän tunsi, että hän\nkaikesta huolimatta oli tehnyt nämä kaksi naista onnettomiksi, että hän\noli syypää.\n\n-- Dunja, rakas sisar, jos olen syyllinen, niin anna anteeksi. Hyvästi!\nÄlkäämme kiistelkö keskenämme. Minun on jo aika lähteä. Älä seuraa\nminua, minä pyydän sitä sinulta. Minun on vielä käytävä eräässä\npaikassa. Mene nyt kotiin äidin luo. Minä rukoilen sinua tekemään sitä.\nSe on suurin ja viimeinen rukous, mitä osotan sinulle. Älä jätä häntä\nyksikseen hetkeksikään. Silloin, kun minä jätin hänet, oli hän mitä\nsuurimmassa määrin suruisa ja levoton. Joko hän kuolee tai sitten hän\nmenettää järkensä. Jää siis hänen luokseen. Rasumihin jää siis hänen\nluokseen. Minä sanoin sen hänelle... Älä itke minua! Minä koetan elämäni\najan menetellä miehekkäästi ja rehellisesti, vaikka olenkin murhaaja.\nEhkä kuulet sinä tulevaisuudessa minun koko nimeäni lausuttavan. Minä\nen tuota teille häpeätä, senpä saat nähdä ... minä todistan ... mutta\nnyt ... hyvästi! lausui hän vihdoin, kun Dunja kuullessaan hänen sanansa\nja lupauksensa sai omituisen ilmeen kasvoihinsa. -- Miksi sinä itket?\nSinä et saa itkeä! Emmehän me eroa ikipäiviksi. Ah, odotahan hieman,\nminähän unohdin jotakin!\n\nHän meni pöydän ääreen, avasi paksun, tomusen kirjan ja otti sieltä\npienoisvalokuvan. Se kuvasi hänen entistä morsiantaan, emännän tytärtä,\njoka oli kuollut kuumeeseen, tuota omituista, nuorta tyttöä, joka oli\ntahtonut mennä luostariin. Pitkän aikaa katseli hän noita ilmehikkäitä,\nsairaloisia kasvoja, suuteli sitten valokuvaa ja antoi sen Dunjalle.\n\n-- Hänen kanssaan olen puhunut paljon kaikesta tästä, yksin hänen\nkanssaan, sanoi hän miettivällä äänellä. -- Hänelle olen uskonut paljon\nsiitä, mikä nyt on tullut täytäntöön niin kamalalla tavalla. Älä\npelästy, Dunja. Hän ei hyväksynyt enempää kuin sinäkään mielipiteitäni\nja minä olen iloinen, että hän nyt on kuollut ja poissa. Pääasia on,\nettä kaikki alkaa nyt alusta. Mennyt on päättynyt, päättynyt kaikki,\nkaikki! Mutta olenko minä myös valmistunut sitä varten? Haluanko sitä\nitse? Te väitätte, että se on välttämätön koetus. Mitä hyötyä on näistä\nkaikista tyhmistä kokeista? Selveneekö käsitykseni silloin, kun tuskat\nheikontavat minun, kun kaksikymmenvuotinen pakkotyö tylstyttää minut,\nkun vanhuudenheikkous painaa minut kasaan? Ja sitä tarkotusperää varten\non minun elettävä? Miksi tosiaan aijon hankkia itselleni moisen\ntulevaisuuden! Minä tiesin kyllä aamulla seisoessani Nevan rannalla,\nettä minä olen kurja olento!\n\nHe lähtivät molemmat kadulle. Dunjasta tuntui niin vaikealta erota\nhänestä. Hän rakasti häntä. Vihdoin hän erkani hänestä, mutta\nkuljettuaan noin viisikymmentä askeletta, katsahti hän vielä kerran\ntaakseen. Hän saattoi vielä nähdä Rodjan. Kun tämä ennätti kulmaukseen,\nkääntyi hänkin ja heidän katseensa kohtasivat viimeisen kerran. Rodja\nviittasi kärsimättömästi, että Dunja poistuisi, jonka jälkeen hän\nnopeasti katosi kulman taa.\n\n-- Minä tunnen olevani huono ihminen, ajatteli hän hetkistä myöhemmin\nhävetessään osottamaansa kärsimättömyyttä. \"Mutta miksi rakastaa hän\nminua, kun en minä ole hänen rakkautensa arvonen! Oi, jospa olisin ollut\nyksin, eikä kukaan olisi rakastanut minua, enkä minäkään olisi\nrakastanut ketään, _ei tätä olisi tapahtunut!_ Olisipa tosiaan hauskaa\ntietää, voiko sieluni läheisten viidentoista tai kuudentoista vuoden\nkuluessa niin nöyrtyä, että minä arvokkaalla pelolla voi itkeä ihmisten\nvuoksi ja nimittää itseäni joka tilaisuudessa varkaaksi ja murhaajaksi.\nNiin, siinäpä se solmu onkin! Juuri siitä syystä minut tuomitaan ja\nkarkotetaan maasta... Tuossa he nyt juoksevat katuja pitkin, ja jokainen\nheistä on luonnossaan konna ja ryöväri tai mikä vielä pahempaa...\nidiootti. Oi, miten vihaan heitä kaikkia!\"\n\nHän syventyi kynnykseen, mikä prosessi tulisi tapahtua, jota\nhänestä tulisi nöyrä kaikkia kohtaan. \"No, miksikä ei?\" Eikö\nkaksikymmenvuotinen, alituinen paino voi lannistaa ihmistä! Alituisesti\nputoava pisarakin murtaa kolon kiveen. Mutta miksi, miksi on sitten\nelettävä? Miksi menen nyt sinne, vaikka tiedän, että kaikki käy sillä\nlailla, eikä toisin ... kun kirjoitettu on!\n\nEilisillasta asti esitti hän tämän kysymyksen ja ehkä sadannen\nkerran ... mutta kuitenkin hän meni.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAstuessaan Sonjan asuntoon oli jo alkanut hämärtää. Sonja oli odottanut\nhäntä koko päivän tavattoman levottomana. Hän oli odottanut häntä Dunjan\nseurassa, joka jo aamulla oli tullut hänen luokseen. Hän oli muistanut,\nettä Svidrigailov edellisenä päivänä lausui: \"Sonja tietää kaikki.\" Emme\ntahdo kuvata nuorten naistemme keskustelua tai heidän kyyneleitään tai\nmiten he lähentyivät. Dunja sai ainakin sen lohdutuksen heidän\nyhtymisestään, ettei hänen veljensä jäisi yksin. Hänen, Sonjan luoksehan\nRodja ensin oli tullut tunnustamaan syntiään. Kun hän oli säälivän\nsydämen tarpeessa, meni hän Sonjan luo. Sonjapa myös oli seuraava häntä\nsinne, minne kohtalo tahtoi. Dunja tiesi, että niin tapahtuisi.\nKatselipa hän Sonjaa kunnioituksellakin, joka alussa saattoi tyttöparan\nsekaisin. Sonja piti itseään tuskin sen arvosena, että saattoi katsoa\nDunjaan. Viimemainitun ihana muoto oli tehnyt häneen häipymättömän\nvaikutuksen, ja hän piti Dunjaa ihanimpana ja täydellisimpänä olentona,\nmitä koskaan oli nähnyt.\n\nDunjan lähdettyä veljensä asuntoon, alkoi Sonjaa vaivata kauhea epäilys,\nettä Raskolnikov oli päättänyt päivänsä itsemurhalla. Samaa oli Dunjakin\npelännyt, mutta he olivat kaiken päivää koettaneet todistaa toisilleen\nkaikin mahdollisin syin, ettei mitään sellasta saattaisi tapahtua, ja\nolivat sen vuoksi rauhalliset niin kauvan kuin olivat yhdessä. Mutta\ntuskin he olivat eronneet, ennenkuin molemmat alkoivat ajatella sitä.\nSonja muisteli Svidrigailovin sanoja, että Raskolnikovilla oli vain\nkaksi tietä kuljettavana ... toinen, joka johti Siperiaan ja... Sitä\npaitsi tunsi hän hänen ylpeytensä, hänen itserakkautensa ja hänen\nepäuskonsa. Jospa vain arkuus ja kuoleman pelko voisivat häntä pidättää,\najatteli Sonja epätoivoisena.\n\nAurinko oli vähitellen vaipunut näköpiiriin ja Sonja seisoi suruisena\nikkunan ääressä ... mutta ulkona näki hän vain läheisen talon harmaat\nseinät. Vihdoin, kun ei hän enää epäillyt onnettoman kuolemaa, astui\ntämä sisään.\n\nSonja päästi ilohuudon, mutta tarkastaessaan Raskolnikovia tarkemmin,\nkalpeni hän.\n\n-- Niin minä olen tullut luoksesi, Sonja, noutamaan ristiäni, sanoi hän\nraskasmielisesti hymyillen. -- Itsehän sinä olet sitä toivonut, ja nyt\nkun aika on tullut, pelästyt sinä.\n\nSonja katseli häntä kummastellen; sillä tämä ääni tuntui hänestä niin\nomituiselta. Hän alkoi väristä, mutta pian arvasi, että sekä ääni että\nsanat olivat aijotut salaamaan lausujan mielentilaa. Tämä väistikin\nSonjaa katsomasta.\n\n-- Näes, Sonja, minä olen ajatellut, että ehkä on edullista, että ...\nmutta sitä liian laajaksi selittää, eikä se maksa vaivaa. Tiedätkö mikä\neniten suututtaa minua? Niin, se, että kaikki nämä tyhmät houkkiot heti\nkokoontuvat ympärilleni ja tuijottavat minua tylsine katseineen, että he\ntekevät tyhmiä kysymyksiä, joihin minun on vastattava ... että he\nosottavat minua sormellaan... Hyi! Porfyriuksen luo en aijo mennä, hän\non minusta liian vastenmielinen. Menen mieluummin tuttavani Ruudin luo.\nMiten hän kummastuttaakaan! Minä teen häneen sangen omituisen\nvaikutuksen ja toivon voivani säilyttää kylmäverisyyteni. Voitko\najatella, että olen viime aikoina käynyt sangen herkkävihaseksi, että\nolin valmis näyttämään nyrkkiä omalle sisarelleni kun hän kääntyi vielä\nkerran katsomaan minua. Niin pitkälle olen joutunut... No, missä sinun\nristisi ovat?\n\nHän oli muuttunut suuresti. Hän ei voinut pysyä silmänräpäystäkään\nhiljaa, eikä hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään erikoiseen\nesineeseen. Ajatukset liitivät toisesta toiseen. Hän muuttui puheliaaksi\nja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti sinne tänne.\n\nSonja otti vaijeten esiin kaksi ristiä, joista toinen sypressinen ja\ntoinen messinkinen, teki hänen ylitseen ristinmerkin ja ripusti\npuuristin hänen rinnalleen.\n\nTämä on siis sen Symboli, että minä tahdon kantaa ristiäni! Ha, ha!\nIkäänkuin tähän asti olisin kärsinyt vain hiukkasen verran. Puuristi\nsiis merkitsee köyhän ristiä. Messinkiristihän kuului Lisavjetalle. Sitä\nsaat sinä nyt kantaa... Näytä sitä minulle. Minä olen myös nähnyt\nhopearistin ja pyhimystenkuvan. Ne heitin vanhuksen rinnalle. Oikeastaan\nminun olisi kannettava tuota ristiä... Mutta tässä minä seison\njuttelemassa ja unohdan pääasian. Minä olen tullut tänne, Sonja,\nsanomaan sinulle, että minä nyt menen sinne ... jotta sinä sen\ntietäisit ... niin, siinä kaikki ... siitä syystä vain tulin. Hm!...\n(Muistelen minulla kuitenkin olleen enemmänkin sanomista). Itsehän sitä\nolet toivonut... Nyt joudun minä vankeuteen ja sinä saat toivosi\ntäytetyksi. Miksi itket? Ei se yhtään auta. Voi, miten tämä kaikki on\nkiusallista!\n\nHänen sydäntään kouristit halvauksentapasesti katsellessaan Sonjaa.\n\n-- Miksi hän kärsii? ajatteli hän. \"Mitä minä hänelle olen? Miksi hän\nitkee? Hänhän käyttäytyy kuin olisi äitini tai sisareni ... hänestä kai\ntulee seuralaiseni.\"\n\n-- Tee ristinmerkki! Rukoile edes tämä kerta! pyysi Sonja värisevin\näänin.\n\n-- Miksikä en? Kaikkea mitä haluat ja täydestä sydämmestä...\n\nHän olisi tahtonut sanoa vallan toista. Hän teki ristinmerkin useaan eri\nkertaan. Sonja sitoi huivin päähänsä ja Raskolnikov ymmärsi, että hän\naikoi seurata häntä. Se oli sama viheriä vaate drap-de-dame, josta\nMarmeladov oli puhunut. Raskolnikov ajatteli ehdottomasti sitä, mutta ei\nkysynyt mitään. Hän huomasi, että Sonja oli sangen hajamielinen ja ylen\nliikutettu. Se saattoi hänet surulliseksi.\n\n-- Mitä tuo merkitsee? Minne sinä aijot? Jää tänne! Minä tahdon olla\nyksinäni! huudahti hän harmistuneena mennen ovea kohti. Mitä minä\nseuralla! mutisi hän poistuessaan.\n\nSonja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Raskolnikov ei edes ollut sanonut\nhyvästi hänelle, ehkä oli jo unohtanut hänet. Nyt liikkui hänessä enää\nvain pilkallinen, kapinallinen epäilyksen tunne.\n\n-- Teenkö oikein? kysyi hän mennessään portaita alas.\n\n-- Onko myöhästä muuttaa päätöstä ja ... kääntyä?\n\nMutta hän meni silti. Hän ikäänkuin tunsi, että kaikkien kysymysten oli\nnyt loputtava. Heti tultuaan kadulle hän muisti, ettei ollut sanonut\nhyvästiä Sonjalle ja että tämä hänen poistuessaan oli jäänyt keskelle\nlattiaa liikkumattomana. Hän pysähtyi, mutta samana hetkenä värähti\nhänen aivoissaan uusi ajatus, ikäänkuin se vain olisi odottanut tätä\nhetkeä saadakseen hänet aivan sekaisin.\n\n-- Miksi tosiaan menin hänen luokseen? Minä sanoin, että minulla oli\njotakin ilmotettavaa hänelle, mitä olen ilmottanut hänelle ... en\nmitään, en yhtään mitään! Ehkä menen nyt sinne? No, mitä muuta?\nRakastanko häntä? En ... ehkä kuitenkin? Mutta minä ajoin pois hänet\nkuin koiran. Kaipasinko tosiaan hänen ristiään? Voi, miten olen vaipunut\nsyvälle! Ei ... _hänen kyyneleitään_ minä kaipasin, hänen tuskaansa\nhalusin nähdä. Tahdoin nähdä, miten hänen sydämensä kärsi, miten hän\nkiusaantui. Minun oli vielä iskeytyttävä johonkin, venytettävä aika,\nkatseltava vielä ihmisiä. Ja minä, minä uskalsin tuntea sellasta\nitsetuntoa, kuvitella mielessäni niitä paljoja ... minä kerjäläinen,\nkonna! Konna olen, konna!\n\nHän kulki kanavan rantaa, eikä hänellä ollut pitkää matkaa\nmääräpaikkansa. Mutta ehdittyään laiturille pysähtyi hän ja läksi sitten\nkulkemaan kohti Heinätoria. Hän katseli uteliaasti ympärilleen oikealle\nja vasemmalle ja tuijotti tylsästi kaikkia esineitä, jotka osuivat hänen\ntielleen, mutta ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. \"Viikon tai\nkuukauden kuluttua viedään minua tämän sillan yli vanginvaunuissa. Millä\nsilmäyksin katselen silloin tätä kanavaa?... Ihmettelempä, jos silloin\nmuistan tämän hetken. Kiinnitänkö silloin huomioni tuohon kylttiin?\nMiten silloin ajattelen ja tunnen?... Mutta miksi ajattelen nyt niin\ntyhmästi ja yksinkertaisesti!... Alan käydä lapselliseksi. Voi, mikä\ntungos täällä on! Kas tuota lihavaa miestä tuolla ... luultavasti\nsaksalainen ... joka antoi minulle sysäyksen. Mitäpä, jos hän olisi\ntiennyt, ketä hän tölmäsi! Entä tuota naista lapsineen, joka pyytää\nalmua! Tosiaankin huvittavaa, hän luulee minun olevan onnellisemman kuin\nmitä hän on. Niin, minäpä annan hänelle puolestani jotakin. Minulla on\nvielä viisi kopekkaa taskussani...\"\n\n-- Pidä hyvänäsi, muorikulta!\n\n-- Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua! sanoi kerjäläinen.\n\nHän oli nyt saapunut Heinätorille. Hänestä oli sangen vastenmielistä\ntunkeutua väkijoukkoon ja kuitenkin suuntasi hän kulkunsa pahinta\ntungosta kohti. Muuan juopunut mies veti joukossa useain huomion\npuoleensa. Hän koetti tanssia, mutta tupertui lakkaamatta. Raskolnikov\nkatseli häntä ja räjähti nauramaan. Mutta parin hetken kuluttua oli hän\njo unohtanut hänet, vaikka hän vielä seisoi tuijoittaen häneen. Vihdoin\nhän läksi, mutta selvästi tietämättä missä oli. Mutta tultuaan keskelle\ntoria valtasi hänet mielenliikutus, joka hallitsi sekä hänen sieluaan\nettä ruumistaan.\n\nHän muisti Sonjan sanat: \"Mene tienristiin, lankea kansan eteen\npolvilles, suutele maata, sillä sinä olet tehnyt syntiä sitä vastaan, ja\nsano ääneensä kansalle: Minä olen murhaaja!\" Koko hänen ruumiinsa värisi\nmuistaessaan nämät sanat. Koko viime ajan ja etenkin viime tuntien\nloppumaton tuska ja levottomuus oli niin masentanut häntä, että tämä\nuusi tunne täysin hallitsi häntä, oli vallan kuin kipuna olisi\nsytyttänyt hänen sielunsa ja se nyt oli liekin peitossa. Hänen mielensä\nlauhtui ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän vaipui maahan...\nKeskellä toria hän notkisti polviaan, kumarsi ja suuteli ihastuneena\nlikasta maata. Sitten nosti hän päänsä vielä kerran laskeakseen sen\nmaahan.\n\n-- Kas, hän on aivan juovuksissa! sanoi muuan poika, joka oli hänen\nlähellään.\n\nYmpärillä olijat nauroivat.\n\n-- Se merkitsee, veli hyvä, että hän menee Jerusalemiin lapsineen ja nyt\nsanoo hyvästi kodilleen ja osottaa Pietarin väestölle kunnioitustaan\nsillä, että suutelee maata, sanoi toinen.\n\n-- Hänhän on aivan nuori mies! lisäsi kolmas.\n\n-- Joku ylhänen, sanoi neljäs opettavalla äänellä.\n\n-- Nykyään ei voi niin varmasti tietää, ken lasketaan korkeisiin, ken\nalhaisiin.\n\nKaikki nämä lausunnot ja huomautukset etsivät Raskolnikovia lausumatta\nsanoja: \"Minä olen murhannut!\" jotka jo olivat pääsemäisillään hänen\nhuuliltaan. Kuitenkin oli hän rauhallisesti kuunnellut näitä sanoja\nkatsomatta ympärilleen ja läksi nyt katua myöten suoraan\npoliisikonttoria kohti. Matkallaan sinne näki hän tuon muodon, mutta ei\nkummastunut siitä, vaan tunsi että niin täytyi olla. Heinätorilla toisen\nkerran kumartuessaan maata kohti ja siinä kääntyi vasemmalle, näki\nhän ... Sonja viidenkymmenen askeleen päässä. Hän oli kätkeytynyt erään\nlautavajan taa torilla, ja oli siis seurannut häntä koko matkan.\nRaskolnikov tunsi ja ymmärsi tänä hetkenä, että Sonja nyt kuului hänelle\nikusesti, että minne kohtalo hänet veikään, seurasi hän häntä vaikka\nmaailman loppuun. Koko hänen sydämmensä täytti tämä ajatus ... mutta nyt\noli hän jo ennättänyt siihen paikkaan, jossa hänen kohtalonsa\nratkastaisiin. Jotensakin varmoin askelin astui hän pihalle. Hänen oli\nnoustava neljänteen kerrokseen. \"Oi, jospa jo olisin siellä!\" ajatteli\nhän. Mutta silti ajatteli hän, että ratkasun hetki oli vielä kaukana ja\nettä asiaa saattoi vielä paljon harkita.\n\nSama lika, minkä hän oli kerran ennen nähnyt, oli noilla kainoilla\nportailla. Kaikkien kerrosten ovet olivat auki kuten ennenkin ja\nkeittiöistä tunkeutui savua ja häkää. Hänen jalkansa olivat lyijyraskaat\nja vapisivat hänen allaan hänen jatkaessaan kulkuaan. Hän pysähtyi\njoksikin hetkeksi lepäämään ja hengähtämään voidakseen astua sisään\n_ihmisenä_. \"Mutta miksi?\" ajatteli hän. \"Jos nyt kerran on määrätty,\nettä minun on tyhjennettävä tämä kalkki, on silloin saman tekevää, minkä\nnäkönen olen. Sitä huonomman, sitä parempi!\" Tänä hetkenä väikkyi hänen\nmielessään Ilja Petrovitshin muoto. Menikö hän hänen luokseen tai jonkun\ntoisen? Eikö hänen sen sijaan olisi mentävä Nikodin Fomitshin luo? Eikö\nheti olisi parasta etsiä poliisitirehtöri hänen asunnossaan? Asian voisi\nsilloin toimittaa paljon yksityisemmin... Ei, ei Ruudin luo. Parempi\nolisi mennä Ilja Petrovitshin luo ja tyhjentää kalkki yhdellä kertaa.\nAvatessaan oven valtasi hänet väristys ja hän tuskin tiesi, mitä teki.\nTällä kertaa oli vain sangen harvoja saapuvilla; ulommaisessa huoneessa\noli muuan talonpoika ja talonmies. Raskolnikov meni sivuhuoneeseen.\nSiellä oli kirjuri, joka oli ottamassa esiin työtään. Toinen kirjuri oli\ntoisessa huoneen nurkassa. Ei siellä ollut Sametovia eikä Nikodin\nFomitshia.\n\n-- Onko täällä ketään? kysyi Raskolnikov.\n\n-- Kenen kanssa haluatte puhua?\n\n-- En yhtään nähnyt, en yhtään kuullut, venäläinen henki minut vain\njohti... Miten se nyt olikaan ... sadussa. Olen unohtanut sen. Nöyrin\npalvelijanne, huudahti äkkiä muuan tuttu ääni.\n\nRaskolnikov vavahti. Ruuti oli tullut kolmannesta huoneesta ja seisoi\nnyt hänen edessään. \"Se on kohtalon oikku\", ajatteli Raskolnikov. \"Miksi\non hän täällä juuri nyt?\"\n\n-- Te täällä? Mitä syytä on minun kiittäminen käynnistänne? sanoi Ilja\nPetrovitsh, joka nähtävästi oli ilosessa mielentilassa, hieman\nhutikassa. Jos kysymyksessä on jokin liikeasia, tulette aivan liian\naikaseen. Minä olen täällä vain sattumalta ... muuten olen\npalveluksessanne. Minä tunnustan ... mutta suokaa anteeksi ... minä\ntiedän ... suokaa anteeksi.\n\n-- Raskolnikov.\n\n-- Niin, niinpä se oli, Raskolnikov. Miten saattoi unhottaa sitä? Rodjon\nRo ... Ro ... Rodionitsh, eikö niin?\n\n-- Rodion Romanovitsh.\n\n-- Niinpä tietenkin! Rodion Romanovitsh, Rodion Romanovitsh! Sitäpä\njuuri halusin tietää. Minä olen usein pannut toimeen tiedusteluja tiedän\nsuhteenne. Minä tahdon suoraan tunnustaa, miten mieltäni kaivelee se,\nettä kerran olitte epäilystemme esine. Sittemmin kaikki selveni. Minä\nolen saanut tietää, että te olette nuori kilpailija ... oppinutkin ...\nettä te niin sanoaksemme olette jo ottanut ensi askeleen. Jumalani,\nsellaset ihmisethän ovat aina hieman omituisia ja kummallisia! Vaimoni\nja minä haaveilemme aina kahdesta asiasta ... kirjallisuudesta ja\ntaiteesta... Jos ihmisellä vain on jalo luonne, voi hän saada kaikkea\nkyvyillään, tiedoillaan, nerollaan ja järjellään. Mikä merkitys on\nesimerkiksi hatulla? Eipä mikään! Sen voin ostaa Zimmerman'ilta; mutta\nsitä en saa ostaa, mikä on hatun alla, minkä hattu peittää. Minä\ntunnustan tosiaan aikoneeni käydä luonanne antamassa teille selitystä,\nmutta ajattelin, että te ehkä... Mutta minähän vallan unohdan tiedustaa\nkäyntinne syytä. Omaisennehan ovat saapuneet tänne?\n\n-- Kyllä, äitini ja sisareni.\n\n-- Minulla on ollut kunnia tavatakin sisarenne. Hän on hienosti\nsivistynyt, ihastuttava nuori nainen. Minä valitan suuresti, että kerran\nolin niin tulinen teitä kohtaan. Mutta olipa se myös omituinen tapaus.\nMyöhemmin on se, että katselin teitä tuossa tilaisuudessa hieman\nepäluuloisesti voimattomuutenne johdosta, saanut loistavan selityksensä.\nMinä ymmärrän suuttumuksenne. Aijotteko muuttaa asuntoa perheenne tulon\njohdosta?\n\n-- En, minä olen vain tullut tänne kysymään ... minä luulin, että\nSametov olisi täällä.\n\n-- Niin, te tunnette hänet, sen olen kuullut. Ei, hän ei ole täällä ...\nhäntä ette saa tavata. Alexander Grigorjevitshin olemme menettäneet. Hän\notti eronsa ja jätti meidät eilen ... hän on joutunut kaikkien kanssa\nriitoihin ... oli sangen epäkohtelias. Hän on kevytmielinen mies, siinä\nkoko seikka. Me olimme kiinnittäneet häneen suuria toiveita ... mutta\nsiten saattaa tapahtua, kuten huomaatte. Siinä meillä on loistava\nnuorisomme, maan toivo! Hän väittää suorittaneensa jonkun tutkinnon,\nmutta koko tuo tutkinto on vain kerskumista ja suun pieksämistä. Toisin\non teidän ja ystävänne, Rasumihinin laita. Tiede on teidän\nkisakenttänne. Elämän nautinnot ovat teistä niin sanoakseni _nihil_,\neivätkä ne saata houkutella teitä velvollisuuden tieltä. Te olette\naskeetti, munkki, erakko... Kirjat ja kynät korvan takana, viisaat\ntutkimukset muodostavat teidän elinhalunne... Sellaisissa ilmakehissä\nleijailee teidän henkenne. Itse olen... Oletteko koskaan lukenut\nLivingstonen muistiinpanoja?\n\n-- En.\n\n-- Minä olen lukenut ne. Jos nihilistit ovatkin viime aikoina levinneet\nlaajalle, niin onhan se helposti selitettävissäkin. Missä ajassa\nelämmekään! Mutta mitä teihin tulee ... ette te luonnollisesti ole\nnihilisti. Vastatkaa suoraan!\n\n-- En ... sitä en ole?\n\n-- Olkaa vallan suora, älkää ujostelko minua, olkaa kuin minua ei olisi\nolemassakaan. Palvelus on asia puolestaan, jotakin muuta on ... te\nluulette kai, että minä sanon \"ystävyys\"? Ei, silloin ette arvannut\noikein. Ei ystävyys, vaan velvollisuutemme kansalaisia ja ihmisiä\nkohtaan, humaniteetti ja rakkaus korkeimpaan olentoon. Vaikka olenkin\nvirallinen henkilö, virkamies, on minulla kuitenkin velvollisuuteni\nkansalaisena ja ihmisenä ja on minun niistä tehtävä tili... Te puhuitte\nSametovista. Sametov, näettekö, pystyy saamaan aikaan skandaalin à la\nmode francaise kaksimielisessä paikassa samppanjalasi kädessään ...\nsiinä teille on Sametovinne. Mutta minä niin sanoakseni palan\nihmisyydestä, korkeista tunteista, sitä paitsi olen huomattava\npersonallisuus, virkamies, arvon omistaja, minulla on vaimo ja lapsia,\ntäytän velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä ... mutta hän? Mitä hän\ntosiaan on? Suvaitkaa minun kysyä. Minä käännyn teidän puoleenne, joka\nolette sivistyksen jalostama ihminen. Näettekö, meillä on esimerkiksi\nkätilöt, he ovat lisääntyneet tavattomasti.\n\nRaskolnikov katsoi kysyvästi Ilja Petrovitshia, joka nähtävästi juuri\noli päässyt hauskalta aterialta, mutta lausutut sanat kaikuivat hänen\nkorvissaan soinnuttomina ääninä. Hän ymmärsi vain osan hänen puheestaan,\nhän katseli häntä kummastellen ja tuumaili, miten kaikki tämä päättyisi.\n\n-- Minä puhun noista lyhyttukkasista naisylioppilaista, jatkoi puhelias\nIlja Petrovitsh, -- minä olen itse ristinyt heidät kätilöiksi ja pidän\ntätä nimitystä sangen kuvaavana, hi, hi! He tunkeutuvat\nlääketieteelliseen tiedekuntaan, tutkivat anatomiaa. No, sanokaa itse,\njos esimerkiksi minä sairastuisin, luuletteko, että minä silloin\nkutsuisin luokseni tuollaisen heitukan parantamaan itseäni, hi, hi!\n\nIlja Petrovitsh nauroi omalle sukkeluudelleen, joka suuresti näytti\nmiellyttävän häntä.\n\n-- Se on kyllä sammumatonta tiedonjanoa ... mutta määränsä kaikella!...\nEi hyvää saa käyttää väärin. Miksi lähestytään jaloja henkilöitä, kuten\ntuo kannaton Sametov tekee? Miksi on hän lähennellyt minua, minä kysyn\nteiltä. Ja sitten kaikki nuo itsemurhat, jotka lisääntyvät päivä\npäivältä, niin ettette voi kuvitella sitä mielessännekään. Kaikki\npanevat viimesen kopekkansa peliin, surmaavat sitten itsensä: tytöt,\npojat, ukot... Varhain aamulla tuotiin taas sellanen ilmotus ... muuan\nmatkustava herra. Kuulkaas, Taras Pavlitsh, Taras Pavlitsh, mikä sen\nherran nimi oli, joka ampui itsensä Pietarin puolella?\n\n-- Svidrigailov! vastasi käheä ja välinpitämätön ääni sivuhuoneesta.\n\nRaskolnikov vavahti.\n\n-- Svidrigailov? Onko Svidrigailov ampunut itsensä? huudahti hän.\n\n-- Tunsitteko hänet?\n\n-- Tunsin ... minä tunsin hänet... Hän saapui joku aika sitten.\n\n-- Niin juuri. Hän menetti äskettäin puolisonsa. Hän vietti häilyvää\nelämää ja ampui itsensä vallan odottamatta ... niin häpeällisellä\ntavalla, että sitä tuskin voi kuvitella mielessään... Hän jätti\nmuistikirjaansa joitakin rivejä ja sanoo, että hän on kuollessaan\ntäydessä tajussaan, ja pyytää, ettei ketään syytettäisi syylliseksi\nhänen murhaansa. Kerrotaan hänen olleen varakkaan. Mistä se johtuu, että\nte hänet tunsitte?\n\n-- Minä ... tunsin hänet... Sisareni oli hänen lastensa opettaja.\n\n-- Ah ... siinä tapauksessa ehkä kykenette antamaan meille joitakin\nselityksiä hänestä. -- Ettekö aavistanut, että hän ajatteli tappaa\nitsensä?\n\n-- Minä näin hänet eilen... Hän istui viiniä juomassa. Se ei johtunut\nmieleeni.\n\nRaskolnikov koki samaa tunnetta kuin jokin olisi pudonnut hänen päälleen\nja painanut hänet maahan.\n\n-- Te olette kalvennut. Niin, täällä onkin niin ummehtunut...\n\n-- Minun täytyy lähteä, mutisi Raskolnikov. -- Suokaa anteeksi ... että\nvaivasin teitä.\n\n-- Ei mitään... Minulle se oli suuri ilo ja minä olen valmis\nselittämään...\n\nIlja Petrovitsh ojensi kätensä.\n\n-- Minä vain halusin ... halusin ... puhua Sametovin kera.\n\n-- Ymmärrän, ymmärrän... Mutta te olette valmistanut minulle suuren\nilon.\n\n-- Se ilostuttaa minua. Hyvästi! sanoi Raskolnikov hymyillen.\n\nHän läksi.\n\nHän horjui ja hänen silmissään pyöri kaikki. Mennessään portaita alas\noli hänen nojattava seinää vasten. Hän tajusi hämärästi, että muuan\ntalonmies tölmäsi häntä, että joku koira haukkui kiivaasti kadulla ja\nettä muuan vanha ämmä torui koiraa. Vihdoin oli hän saapunut pihalle.\nSiellä oli Sonja heti käytävän vieressä. Hänen poskensa olivat\nkalmankalpeat ja hän katseli Raskolnikovia tylsin katsein. Tämä jäi\nseisomaan hänen eteensä. Sonja katseli häntä silmiin ja hänen kärsivät\nkasvonsa ilmaisivat syvää epätoivoa. Hän pusersi käsiään ja tuskallinen,\nnopea hymy väreili hänen huulillaan. Raskolnikov katseli häntä parin\nhetken ajan. Sitten hän kääntyi vielä kerran mennäkseen poliisikamariin.\n\nIlja Petrovitsh selaili joitakin papereita. Hänen edessään oli se\ntalonmies, joka juuri oli portaissa tölmännyt Raskolnikovia.\n\n-- Ah, oletteko taas täällä! Oletteko unohtanut jotakin?... Mutta mikä\nteidän on?\n\nRaskolnikov lähestyi häntä vitkallisesti. Kalpein huulin ja tylsin\nkatsein astui hän pöydän ääreen, nojasi kättään sitä vasten ja aikoi\nsanoa jotakin, mutta ei voinut. Saattoi kuulla vain joitakin katkonaisia\nääniä.\n\n-- Te olette sairas!... Tuokaa tänne tuoli! Kas niin istuutukaa!...\nTuokaa hieman vettä!\n\nRaskolnikov istuutui, mutta käänsi silmänsä pois Ilja Petrovitshista,\njoka alkoi tulla huonolle tuulelle. Siten katselivat he toisiaan\nminuutin ajan, molemmat jännitetyn odottavina. Nyt toi talonmies vettä.\n\n-- Minä se olin .. koetti Raskolnikov sanoa.\n\n-- Juokaa hieman!\n\nRaskolnikov työnsi lasin luotaan ja sanoi matalalla, mutta selvällä\näänellä:\n\n-- _Minä surmasin silloin tuon vanhan virkamiehen lesken ja hänen\nsisarensa kirveellä, jonka jälkeen ryöväsin heidät_.\n\nIlja Petrovitsh avasi suunsa. Joka taholla alettiin juosta.\n\nRaskolnikov toisti itsesyytöksensä...\n\n\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\n\nOlemme Siperiassa.\n\nSuuren virran aukealla rannalla on kaupunki, joka on Venäjän hallinnon\nkeskuskohtia. Kaupungilla on linnotus ja linnotuksessa sijaitsee\nvankila. Raskolnikov, joka oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, on jo\nviettänyt yhdeksän kuukautta tässä vankilassa. Rikoksensa toimeenpanosta\non jo kulunut puolitoista vuotta.\n\nTuomioistuimen toimeenpanema tutkimus hänen rikoksestaan tapahtui ilman\nmitään omituisia seikkoja. Rikollinen teki laajasti ja selvästi selvää\nrikoksestaan; hän ei unohtanut yhtä ainoata yksityiskohtaa, eikä\nkoettanut lieventää pienintäkään seikkaa omaksi edukseen. Selitti\npanttiin liittyvän salaisuuden. Pienen puupalan ja metallikappaleen,\njotka oli tavattu kuolleen kädestä. Kertoi, miten oli ottanut avaimen\nmurhatulta, kuvasi tämän avaimen, matka-arkun ja sen sisällön, ratkasi\nLisavjetan murhaa koskevan arvotuksen, kertoi, miten Koch ja ylioppilas\nolivat saapuneet ja kolkuttaneet ovea, toisti kaikki mitä he olivat\nsanoneet toisilleen ja puhui siitä, miten hän itse oli juossut portaita\nalas samalla kuunnellen Mikolkan ja Mitkan huutoja. Ja vihdoin osotti\nhän kiven Vasnesenskin prospektin varrella, jonka alle varastettu tavara\noli kätketty. Tuomarit ja kuulijat ihmettelivät kaikkein enin sitä, että\nhän oli kätkenyt koristeet ja rahat käyttämättä niitä vähääkään\nedukseen; mutta etenkin tuntui se heistä omituiselta, ettei hänellä\nollut yhtään selvillä se, mitä ja miten paljon hän oli ottanut. Se\nseikka, ettei hän ollut avannut kukkaroa laskeakseen rahoja, tuntui\nheistä vallan epäuskottavalta. Kukkarossa oli kolmesataa seitsemäntoista\nruplaa ja kolme kolmatta kopekkaa. Päällimäiset, arvokkaimmat, olivat\nkärsineet paljon kiven alla olevasta kosteudesta. He uskoivat hänen\nvalehtelevan, ja koettivat kauvan etsiä perusteita sille, miksi hän sen\nteki, koska hän vapaaehtoisesti tunnusti kaikki.\n\nVihdoin tunnustivat jokuset (etenkin psykologit) sen mahdollisuuden,\nettä hän oli pannut rahat kiven alle tietämättä niitten määrää. Mutta he\nuskoivat myöskin, että itse rikos oli tehty jonkinlaisessa\nmielenhäiriössä, sairaloisessa monomaniassa, sekä ettei hän kai aikonut\nsaada siitä mitään aineellista hyötyä. Näihin aikoihin oli syntynyt uusi\nteoria ajottaisista mielenhäiriöistä, jota nyt niin usein käytetään\nrikollisten suhteen. Sitä paitsi olivat useat todistajat, myös tohtori\nSosimov, entiset yliopistotoverit, emäntä ja hänen palvelijansa panneet\nmerkille, että Raskolnikov oli jo pitemmän aikaa ollut luulosairaan\ntilassa. Kaikella tällä oli suuri vaikutus lopulliseen ratkasuun, joka\nmääräsi, ettei Raskolnikovia asetettaisi tavallisen murhaajan ja varkaan\ntasalle. Niitten suureksi suuttumukseksi, jotka puolustivat tätä\nmielipidettä, ei rikollinen edes koettanut puolustautua. Kun häneltä\nkysyttiin mikä oli saattanut hänet murhaamaan ja ryöväämään, vastasi hän\nselvästi ja avonaisesti, että hänen köyhyytensä ja avuttomuutensa olivat\nensimäisenä syynä siihen sekä samalla toivo, että ne rahat, jotka hän\ntoivoi löytävänsä murhatulta, riittäisivät hankkimaan hänelle turvatun\naseman. Murhaamispäätöksensä oli hän tehnyt kevytmielisen ja aran\nluonteensa vaikutuksesta, jonka hätä ja vastoinkäymiset olivat\nkatkeroittaneet.\n\nKun häneltä kysyttiin, mikä oli saanut hänet ilmasemaan itsensä, vastasi\nhän aivan yksinkertasesti, että sen oli tehnyt vilpitön katumus.\n\nTuomio oli lempeämpi kuin oli odotettukaan, kun otti tehdyn rikoksen\nhuomioon. Mutta syynä oli ehkä juuri se, että murhaajan onnistui pestä\nitsensä täysin puhtaaksi ja että hän tahtoi sovittaa rikoksensa. Kaikki\nomituiset asianhaarat otettiin huomioon. Rikollisen kurjaa ja\nsairaloista tilaa aivan murhan edellä ei voitu epäillä. Sitä, ettei hän\nollut käyttänyt ryövättyjä esineitä, pidettiin todistuksena heränneestä\nkatumuksesta ja rikoksenteon ajattelemattomuutena, Lisavjetan murhaa\npidettiin todistuksena viimemainitulle edellytykselle; joku tekee kaksi\nmurhaa ja unohtaa samalla, että ovi on auki! Vihdoin tapahtui itsesyytös\nsamaan aikaan, jolloin muuan yltiöpäinen kiihkoilija oli ottanut syyn\npäälleen, kun taas todellista murhaajaa vastaan ei ollut mitään\ntodisteita (Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi pitänyt sanansa). Kaikki\ntämä auttoi onnettoman kohtalon lieventämistä.\n\nSitä paitsi ilmeni muita seikkoja, jotka olivat sangen suotuisia\nsyytetylle. Ylioppilas Rasumihin oli todistanut, että rikollisen\nRaskolnikovin käydessä yliopistoa, oli hän pienine varoineen auttanut\nköyhää, sairasta toveria ja melkeinpä kokonaisen vuoden ajan elättänyt\nhäntä. Hänen kuoltuaan otti Raskolnikov huolehtiakseen hänen vanhasta\nisästään, joka oli raajarikko, hankki hänelle paikan sairashuoneessa ja\nkustansi lopuksi hänen hautajaisensa. Nämä tiedot vaikuttivat\nRaskolnikovin eduksi. Hänen entinen emäntänsä, leski Sarnitsin kertoi,\nettä hänen asuessaan toisessa talossa, \"viidessä nurkkauksessa\", oli\nRaskolnikov eräänä yönä tulipalon sattuessa pelastanut kaksi pientä\nlasta palavasta talosta, jossa tilaisuudessa hän itse sai useita\npalohaavoja. Tätä tapausta tutkittiin tarkoin ja useat todistajat\nvakuuttivat sen todeksi. Lyhyesti sanottuna, oikeusjuttu päättyi sillä,\nettä rikollinen, vapaaehtosen tunnustuksensa perusteella, ottaen\nhuomioon jotkin lieventävät asianhaarat, tuomittiin toisen luokan\npakkotyöhön _kahdeksaksi vuodeksi_.\n\nHeti oikeusjutun alettua oli Raskolnikovin äiti sairastunut. Dunja ja\nRasumihin toimittivat hänet oikeudenkäynnin ajaksi pois Pietarista.\nRasumihin valitsi hänen asuinsijakseen pienen kaupungin, joka oli\nrautatien varrella, aivan lähellä pääkaupunkia jotta tarkasti voisi\nseurata oikeudenkäymistä ja olla mahdollisimman usein Avdotja Romanovnan\nkanssa. Pulcheria Alexandrovnan sairaus oli sangen omituista laatua.\nHermot olivat joutuneet epäkuntoon ja toisinaan näytti hänen järkensä\nolevan sekasin. Dunjan palatessa viime kohtauksesta veljensä kanssa oli\näiti jo sairas, oli kuumeessa ja houraili. Kun hän parani, kertoivat\nRasumihin ja Dunja hänelle, että Raskolnikov oli matkustanut kauvas\nVenäjän rajalle salasta tointa varten, joka oli uskottu hänelle ja joka\ntuottaisi hänelle sekä rahaa että kunniaa. Mutta se heistä tuntui\nomituiselta, ettei äiti aikasemmin, eikä myöhemmin tehnyt heille mitään\nkysymyksiä. Päinvastoin osottausi, että hän itse oli keksinyt historian\npoikansa matkan syyksi.\n\nHän kertoi kyyneleet silmissä, miten Raskolnikov oli tullut hänen\nluokseen sanomaan hyvästiä ja antoi heidän ymmärtää, että hän tunsi\njoitakin sangen tärkeitä, salaperäisiä asianhaaroja ja että Rodjalla oli\nmahtavia vihollisia niin että hän oli pakotettu olemaan piilosilla.\nMutta mitä Rodjan tulevaisuuden uraan tuli, oli hän varma siitä, että se\noli oleva loistava, ensin oli kuitenkin raivattava tieltä joitakin\nvihamielisiä esteitä. Hän vakuutti Rasumihinille, että Rodjasta tulisi\nvaltiomies ja esitti todistuksekseen tämän väitöskirjan ja hänen suuren\nkirjailijakykynsä. Poikansa tutkielmaa luki hän alati. Mutta hän ei\nkoskaan kysynyt missä Rodja oli, ja tytär alkoi vihdoin käydä\nsurulliseksi hänen tätä seikkaa koskevan vaiteliaisuutensa vuoksi. Hän\nei edes valittanut sen johdosta, ettei saanut mitään kirjettä häneltä,\nvaikka Rodjan kirjeet olivat hänen maalla asuessaan olleet hänen suurin\nilonsa. Dunjassa syntyi se ajatus, että äiti ehkä aavisti jotakin\nkauheata ja pelkäsi saavansa tietää jotakin vielä kamalampaa. Joka\ntapauksessa huomasi Dunja, ettei Pulcheria Alexandrovna enää ollut\ntäysin järjissään.\n\nMuutamia kertoja kääntyi keskustelu siihen suuntaan, että oli mahdotonta\nvälttää mainitsemasta, missä Rodja nyt oleskeli. Mutta saatuaan\nvälttelevän ja epätyydyttävän vastauksen, muuttui hän heti sangen\nsurulliseksi ja vaiteliaaksi, Ja tätä kesti sangen kauvan. Pian huomasi\nDunja, että näitten valeitten syöttäminen oli vaikeata ja päätti täysin\nvaijeta tämän asian suhteen. Mutta yhä selvemmältä näytti, että äiti\nparka aavisti jotakin kauheaa. Dunja muisteli myös veljen puhuneen, että\näiti oli kuunnellut hänen puheitaan yöllä ennen sitä synkkää\nkohtauspäivää Svidrigailovin luona. Ehkä hän silloin jo sai tietoonsa\nosan salaisuudesta. Pitkien, päiviä ja viikkoja kestäneen surullisen\nvaitiolon jälkeen saattoi sairaan vallata hysterinen vilkkaus.\nSellasissa tapauksissa puhui hän lakkaamatta pojastaan ja\ntulevaisuustoiveistaan. Toisinaan olivat hänen mielikuvansa sangen\nomituiset. He olivat samaa mieltä, myönsivät aina kaikkeen ... ehkä hän\nhuomasi, etteivät he tahtoneet sanoa häntä vastaan ... hän puhui,\npuhui...\n\nViisi kuukautta rikollisen tunnustuksen jälkeen langetettiin tuomio.\nRasumihin kävi usein vankilassa ystävänsä luona. Sonja kävi myös siellä.\nVihdoin oli heidän erottava. Dunja ei uskonut, että ero tapahtuisi\nainaseksi, ja Rasumihin oli samaa mieltä hänen kanssaan. Viimemainitun\nnuorekas ja vilkas pää oli tehnyt suunnitelman, minkä avulla hänen olisi\nmahdollista kolmen, neljän vuoden kuluessa saada alku varallisuudelle,\nsäästää joku määrä rahoja ja muuttaa Siperiaan, jossa oli antelias\nmaaperä ja työntekijäin, intelligensin ja pääoman puute. Sinne, samassa\nkaupungissa, missä Raskolnikov asusti, aikoi hän asettua ja alkaa Rodjan\nkera uusi elämä. Erotessa itkivät he kaikki. Raskolnikov oli viime\npäivinä ollut sangen miettiväinen ja levoton äidin vuoksi. Se saattoi\ntaas Dunjan huolestuneeksi. Sonjan seurassa oli Rodja aina vaitelias ja\nsulkeutunut. Sonja oli jo kauvan sitten varustautunut matkalle niillä\nrahoilla, jotka hän oli saanut Svidrigailovilta, ja oli valmis\nseuraamaan sen osaston vankeja, johon Raskolnikov kuului. He eivät\nkoskaan olleet puhuneet siitä, mutta molemmat tiesivät, että asian niin\ntuli olla. Erotessa hymyili Raskolnikov heikosti, kun sisar ja Rasumihin\nlatelivat kiihkeitä vakuutuksia heidän yhteisen onnellisen\ntulevaisuutensa suhteen, kun hän olisi kärsinyt rangaistuksensa, ja hän\nsanoi, että äidin sairaloinen tila pian loppuisi surullisesti. Vihdoin\nhän läksi ja Sonja seurasi mukana.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin nai Rasumihin Dunetshkan. Kutsuttujen joukossa\nolivat Porfyrius Petrovitsh ja Sametov. Rasumihin näytti tehneen vallan\njärkähtämättömän päätöksen, ja Dunja oli vallan varma siitä, että\nsuunnitelma onnistuisi. Mahdotonta oli myös epäillä sitä, sillä mikään\nei voinut vastustaa sitä rautaista tahtoa, mikä Rasumihinissa oli. Muun\nmuassa alkoi hän taas käydä yliopistoa täydentääkseen opintojaan.\nMolemmat puuhailivat innokkaasti suunnitelmien tekemisessä tulevaisuutta\nvarten ja toivoivat voivansa viiden vuoden päästä muuttaa Siperiaan.\nSiihen saakka kiinnittivät he toivonsa Sonjan vaikutukseen.\n\nPulcheria Alexandrovna siunasi ilolla tyttärensä yhtymistä Rasumihiniin;\nmutta häitten jälkeen kävi hän huomattavasti surullisemmaksi kuin ennen.\nRasumihin koetti tuottaa hänelle iloa kertomalla jutun ylioppilaasta ja\nhänen sairaasta isästään ja miten Raskolnikov edellisenä vuonna oli\npalanut pelastaessaan kahta pientä lasta. Molemmat nämä kertomukset\nsaivat äidin kiihtyneeseen tilaan: Hän kertoi lakkaamatta poikansa\nsankaritöistä. Kaduilla, puodeissa, missä hän sai jonkun kuuntelemaan\nitseään, puhui hän pojastaan ja hänen tutkielmastaan.\n\nDunetshka ei vihdoin tiennyt, miten hän menettelisi. Ottamatta lukuun\nkiihtynyttä tilaa, uhkasi pelkkä Raskolnikovin nimen lausuminen, jonka\njokainen saattoi muistaa oikeudenkäynnistä, tuottaa onnettomuutta.\nPulcheria Alexandrovna oli hankkinut pelastettujen lasten äidin osotteen\nja tahtoi välttämättä käydä hänen luonaan. Vihdoin saavutti hänen\nlevottomuutensa huippukohtansa. Hän alkoi itkeä, tuli usein sairaaksi ja\nsai ankaran kuumeen houreineen. Eräänä aamuna hän kertoi, että hänen\ntekemänsä laskelma, joka koski Rodjan tuloa, oli pian käyvä toteen. Hän\nsaattoi muistaa, että Rodja oli erotessa sanonut palaavansa yhdeksän\nkuukauden kuluttua. Äiti alkoi puhdistaa heidän pientä huoneustoaan,\nvoidakseen ottaa vastaan hänet. Äidin oma huone järjestettiin häntä\nvarten, huonekalut puhdistettiin, ikkunaverhot pestiin ja asetettiin\npaikoilleen j.n.e. Dunja oli sangen levoton, mutta hän auttoi äitiään\njärjestämään veljen huonetta. Erään moisen päivän kuluttua, joka oli\nvietetty levottomana, kyynelin, unin ja kuumehourein, sairastui hän\nyöllä ja oli aamulla sangen arveluttavassa tilassa. Hänellä oli\nhermokuume. Houraillessaan häneltä pääsi sanoja, joista saattoi päättää,\nettä hän aavisti paljon enemmän kamalasta kohtalosta kuin ennen oli\notaksuttukaan. Jokunen viikko sen jälkeen hän kuoli.\n\nSangen pitkään aikaan ei Raskolnikovilla ollut tietoa äitinsä\nkuolemasta, vaikka Pietarista käsin oli alettu kirjeenvaihto heti hänen\nSiperiaan muuttonsa jälkeen. Kirjevaihto toimitettiin Sonjan\nvälityksellä, joka täsmälleen joka kuukausi sai vastauksen Pietarista.\nAlussa molemmista puolisoista tuntui siltä, etteivät Sonjan kirjeet\nolleet kyllin tyydyttävät, mutta sitten he huomasivat, ettei hän voinut\nkirjoittaa paremmin, sillä näissä kirjeissä oli mitä tarkimpia kuvauksia\nheidän veljestään. Ne olivat täynnä kuvauksia hänen jokapäiväsestä\nelämästään. Ne eivät sisältäneet mitään esityksiä hänen omista\ntoiveistaan eikä mitään hänen omia tunteitaan kuvaavaa. Sen sijaan, että\noli koettanut kuvata Rodjan sieluelämää, kirjotti Sonja hänen omia\nsanojaan ja esitti sen ohessa laajoja kuvauksia hänen terveydestään ja\ntoivomuksistaan. Kaiken tämän hän ilmotti mitä tarkimmin. Onnettoman\nkuva esiintyi sen vuoksi sitä selvemmin ja havaittavammin. Tällä lailla\nei siis voinut syntyä mitään väärää käsitystä, sillä Sonja ilmotti vain\ntosiasioita.\n\nAlussa oli Dunjalla ja hänen miehellään vähän lohdutusta näistä\ntiedonannoista. Sonja kirjotti, että Raskolnikov yhä edelleen oli\nvaitelias ja synkkä, ettei hänen mieltään kiinnittäneet ne tiedonannot,\njotka Sonja toi hänelle kodista, mutta että hän usein kysyi äitiään. Kun\nSonja arvasi Raskolnikovin jo aavistavan asiain oikean laidan, kertoi\nhän äidin kuolemasta.\n\nSonja kirjotti myös, että vaikka Raskolnikov oli niin itseensä\nsyventynyt arvosteli hän kuitenkin levollisesti tilaansa, ei odottanut\nmitään lähimmältä tulevaisuudelta, ei toivonut mitään kevytmielisyyksiä\neikä ihmetellyt mitään tässä uudessa maailmassa, joka kuitenkin oli niin\nerilainen kuin se, missä hän ennen oli oleskellut. Sonja sanoi heille,\nettä hänen terveydentilansa oli tyydyttävä. Raskolnikov teki määrätyn\ntyönsä mitenkään koittamatta päästä eroon siitä, mutta myöskin\nponnistelematta liikoja. Ravintonsa oli hänestä vallan saman tekevää;\nmutta tämä ravinto oli yleensä niin kurja, pyhäpäiviä lukuunottamatta,\nettä hän vihdoin oli ottanut Sonjalta hieman rahaa voidakseen päivisin\nostaa itselleen teetä. Muuten oli hän pyytänyt Sonjaa olemaan surematta\nhänen tähtensä, sillä kaikki suru oli hänelle taakkana.\n\nSitä paitsi ilmotti Sonja, että Raskolnikov vankeudessa eli yhdessä\nmuiden vankien kanssa. Kasarmien sisustaa ei Sonja ollut nähnyt, mutta\nhän oli vakuutettu siitä, että siellä oli ahdasta, likasta ja\nepäterveellistä. Raskolnikov nukkui lavitsalla viltti allaan, eikä\nhalunnut muita mukavuuksia.\n\nSonja kirjotti myös vallan avosydämisesti, että Raskolnikov alussa oli\nollut vihanen hänen käyntiensä johdosta, että hän vastenmielisesti puhui\nhänen kanssaan ja että hän toisinaan oli kohdellut häntä kovuudella;\nmutta että heidän yhtymänsä vihdoin muuttuivat tavaksi Raskolnikoville,\nniin, jopa välttämättömyydeksikin, niin että tämä hänen sairaana\nollessaan oli ikävöinytkin häntä.\n\nJoka sunnuntai näki Sonja hänet linnotuksen portilla tai vartiotuvassa,\njossa hän sai luvan oleskella joitakin minuutteja. Arkipäivinä kävi\nSonja hänen luonaan työpajoissa, Irtysh-virran rannalla olevassa\npuuvajassa sijaitsevassa tiilitehtaassa.\n\nItsestään kirjotti Sonja, että hänen oli onnistunut tehdä joitakin\ntuttavuuksia kaupungissa ja hankkia itselleen suosituksia, että hän teki\nkäsitöitä, joita hän alkoikin saada koko paljon, syystä ettei\nkaupungissa ollut ketään muotiompelijaa.\n\nHän ei kertonut siitä, että Raskolnikovia alkoi hänen väliintulonsa\nvuoksi puolustaa muuan vartija ja ettei hän saanut niin ankaraa työtä.\nMyöhemmin sai Dunja tiedon, että Raskolnikov pysytteli erossa kaikista,\nettä vangit näyttivät vihaavan häntä ja että hän oli muuttunut kärsivän\nnäköseksi. Vihdoin kirjotti Sonja viime kirjeessään että Rodja oli\nvaarallisesti sairaana vankien salin sairashuoneessa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRaskolnikov oli ollut kauvan sairaana.\n\nMutta häntä ei ollut tautivuoteelle saanut kuristushuone-elämän kauhut,\nei työ, ei kurja ravinto, leikattu tukka tai kolmivärinen puku. Työ oli\nhänelle tervetullutta ja ruumiillisten ponnistusten jälkeen saattoi hän\nnauttia jonkun tunnin unesta. Ja mikä merkitys saattoi ravinnolla olla\nhäneen? Hänen vaatteensa olivat lämpimät, eivätkä kahleet häntä\nrasittaneet. Mutta häpeäisikö hän ehkä lyhyttä tukkaansa ja kolmiväristä\nnuttuaan? Kenen vuoksi? Ehkä Sonjan? Tämä pelkäsi häntä ja tätä ei hänen\nsiis tarvinnut hävetä.\n\nNo miksikä sitten? Hän tosiaan häpesi Sonjaa, jota hän kiusasi hänelle\nosottamallaan ylenkatseella. Hän ei hävennyt leikattua tukkaa eikä\nkahleita mutta hänen ylpeytensä oli loukkaantunut ja syynä hänen\nsairauteensa oli loukattu itserakkaus. Miten onnellinen hän olisikaan\nollut, jos hän olisi voinut tuomita itseään. Hän olisi silloin\nkärsivällisesti kestänyt kaikki. Mutta vaikka hän kuinka ankarasti\narvosteli itseään, ei hänen hämmentynyt omatuntonsa keksinyt mitään\nsuurta syntiä hänen entisessä elämässään, vaan ainoastaan tavallisen\nharha-askeleen, joka olisi saattanut tapahtua kenelle tahansa. Hän\nhäpesi etenkin sitä, että hän, Raskolnikov, oli syöksynyt niin sokeasti,\ntoivottomasti ja tyhmästi kadotukseen ja että hänen nöyrästi oli\nalistuttava seurauksien alle päästäkseen vapaaksi.\n\nLakkaamaton levottomuus oli ainoa, mikä oli jälellä maailmasta. Ja mitä\nmerkitsi se, että hän kahdeksan vuoden kuluttua oli kaksineljättä\nvuotias? Ketä varten oli hänen elettävä? Mitä toiveita hänellä oli?\nEläisikö näin vain ollakseen olemassa. Mutta hänhän oli ollut valmis\ntuhatkertasesti uhraamaan elämänsä aatteen hyväksi, jopa toiveenkin,\nmielikuvan puolesta olemassa olo oli aina näyttänyt hänestä\nriittämättömältä ja hän oli aina pyrkinyt jotakin korkeampaa kohti. Ehkä\noli hänen toiveittensa tulisuus saanut hänet uskomaan, että hän oli yksi\nniitä ihmisiä, joille oli enemmän sallittua kuin useimmille muille.\n\nJospa kohtalo edes olisi antanut hänen tuntea katumusta ... sitä\nkatumusta, joka vaivaa sydäntä ja karkottaa unen, olisi hänen ollut\nparempi olla. Kyynelet ja kärsimyksethän ovat myös elonilmauksia. Mutta\nhän ei voinut katua rikostaan. Jospa hän edes olisi osannut olla\nraivoissaan tyhmyytensä vuoksi kuten hän ennen oli ollut raivoissaan\ninhottavan menettelytapansa vuoksi, joka oli hänet saattanut\nkuritushuoneeseen! Mutta nyt tultuaan kuritushuoneeseen ja siten siis\nvapauduttuaan kaikista huolista, arvosteli ja tuomitsi hän\nmenettelytapaansa, eikä huomannut sitä niinkään kehnoksi, kuin minä sitä\noli pitänyt viime synkkinä aikoina.\n\n\"Miksi, miksi,\" ajatteli hän, \"olisi minun aatteeni ollut tyhmempi\nkuin muut aatteet ja teoriat, joita on liikkeellä maailmassa ja\ntyöntävät toiset tieltään tämän tästä aina siitä asti kuin maa alkoi\npyöriä akselinsa ympäri? Jos minun aatettani tarkastettaisiin\nennakkoluulottomasti, näkisi, ettei se ole niinkään omituinen. Voi teitä\nepäilijöitä, te maailman viisaat, miksi pysähdytte aina puolitiehen!\nMiksi pidetään minun tekoani niin inhottavana?... Ehkä sen tähden, että\nse on konnantyö? Mutta mitä merkitsee sana 'konnantyö'? Minun omatuntoni\non levollinen. Totta on kuitenkin, että minä tein kriminalirikoksen,\nminä olen loitonnut lain sanasta ja vuodattanut verta. Kernaasti,\nottakoot minun pääni sijaan... Mutta siinä tapauksessahan olisivat useat\nihmiskunnan hyväntekijöistä, jotka eivät olleet perineet valtaansa, vaan\nottaneet sen, heti ensi askeleen otettuaan tulleet mestatuiksi. Mutta he\novat sovittaneet päämääränsä ja siksi -- _he ovat oikeassa_. Minä sen\nsijaan kompastuin ensi askeleellani, sen vuoksi ei minulla siis ole\nollut oikeutta ottaa sitä.\"\n\nTämä vain saattoi hänet pitämään tekoaan rikoksena. Hänen käsityksensä\nmukaan oli siinä vääryys ainoastaan, ettei hän ollut kyennyt\ntoteuttamaan suunnitelmaansa ja itse oli heittäytynyt tuomariensa\nkäsiin. Hän kärsi myös siitä ajatuksesta, että olisi ollut paljon\nparempi, jos hän olisi surmannut itsensä. Miksi seisoi hän silloin Nevan\npartaalla pitäen kuitenkin ilmiantamistaan parempana. Olisiko elämällä\ntosiaan sellanen voima? Onko niin vaikeata voittaa elämisenrakkautta?\nSvidrigailov, joka kuitenkin pelkäsi kuolemaa, oli saattanut tehdä sen.\nHän ei voinut käsittää, miksi ei hän jo seisoessaan joen partaalla,\nollut aavistanut sitä valetta, mihin hän oli tehnyt itsensä syypääksi\nitsensä ja vakaumuksensa suhteen. Hän ei ymmärtänyt, että tämä aavistus\noli hänen mielenlaatunsa tulevan muutoksen, tulevan ylösnousemuksen,\nuuden katsontatavan edelläkävijä.\n\nHän pikemmin tunnusti, että se oli vain vaiston tylsää arkuutta, jota\nhän ei voinut voittaa. Hän katseli tovereitaan, kuritushuonevankeja, ja\nkummasteli sitä, että he kaikki riippuivat elämässä ja että se heistä\ntuntuisi niin kallisarvoselta. Mitä kauheita kärsimyksiä olivatkaan ja\nuseat näistä konnista kokeneet! Oliko tosiaan mahdollista, että\nauringonsäteellä, läpitunkemattomalla metsällä, läikkyvällä lähteellä\ntuntemattomassa pensaikossa saattoi olla niin suuri merkitys näille\nmiehille, että he katselivat niitä samoin katsein kuin olisivat nähneet\nkauvan kaivatun ystävän, ja että he uneksivat niistä öisin!\n\nAlussa kiinnitti hän vähän huomiota ympäristöönsä. Hän eli niin\nsanoaksemme silmät ummessa ja hänestä tuntui inhottavalta ja\nvastenmieliseltä katsella ympärilleen. Mutta vihdoin oli yhtä ja toista,\njoka sai hänet vavahtamaan ja ehdottomasti aukenivat hänen silmänsä\nnäkemään paljon, josta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Eniten\nkummasteli hän sitä pelottavaa, ylipääsemätöntä juopaa, joka oli hänen\nja kaikkien näitten ihmisten välillä. Tuntui vallan siltä kuin he\nolisivat kuuluneet aivan eri kansallisuuksiin. He katselivat toisiaan\nmolemminpuolisella epäluottamuksella. Vankilassa oli myös valtiollisia\nrikoksia Puolasta. He pitivät muita vankeja orjina ja villeinä ja\nkatselivat heitä yleiskatseella. Mutta Raskolnikov ei voinut asettua\ntälle näkökannalle. Hän näki, että nämä villit monessa suhteessa olivat\nviisaampia kuin itse herrat puolalaiset. Oli myös venäläisiä, jotka\nhalveksivat näitä ... entinen upseeri ja kaksi seminarilaista.\nRaskolnikov huomasi heidän erehdyksensä.\n\nKukaan ei pitänyt hänestä ja kaikki välttivät häntä ... miksi? Siihen ei\nhän löytänyt mitään syytä. He halveksivat häntä ja nauroivat hänelle.\n\n-- Sinä olet hieno herra, sanoi eräs heistä hänelle. Miksikä sinä\nrupesit kirvestä käyttämään? Se ei ollut sopivaa työtä sinulle.\n\nToisena viikkona paastosta oli hänen vuoronsa valmistautua nauttimaan\nalttarinsakramenttiä yhdessä toveriensa kanssa, jotka olivat hänen\nosastossaan. Hän kävi säännöllisesti kirkossa muitten kanssa. Kerran\nsyntyi syystä tai toisesta, hän ei tiennyt sitä, riita ja kaikki\nhyökkäsivät suuttuneina hänen kimppuunsa.\n\n-- Sinä olet jumalankieltäjä! huusivat he. Sinä et usko Jumalaan! Sinä\nolisit iskettävä hengiltä!\n\nHän ei ollut koskaan puhunut heidän kanssaan Jumalasta ja kuitenkin\ntahtoivat he tappaa hänet jumalankieltäjänä. Hän vaikeni vastaan\nsanomatta. Muuan kuritushuonevanki aikoi raivoissaan heittäytyä häntä\nahdistamaan, hän odotti levollisesti ja vaijeten, lihaksenkaan\nvärähtämättä hänen kasvoissaan. Vanginvartija tuli juuri sopivaan\naikaan ... muuten olisi verta vuotanut.\n\nVielä muutamaan kysymykseen ei hän voinut vastata. Miksi kaikki pitivät\nniin paljon Sonjasta? Hän ei heitä imarrellut ja hän kohtasi heidät\nsangen harvoin, tullessaan jokuseksi minuutiksi hänen luokseen. Mutta\nsiitä huolimatta kaikki hänet tunsivat; kaikki tiesivät, että Sonja oli\nseurannut häntä, tiesivät, miten hän eli ja missä asui. Hän ei antanut\nheille rahaa, eikä tehnyt heille mitään palveluksia. Vain kerran jouluna\nantoi hän kakkuja kaikille vangeille.\n\nPian syntyi heidän ja Sonjan välillä syvällisempi suhde. Hän kirjotti\nheidän puolestaan kirjeitä heidän sukulaisilleen. Ja kun hän näyttäisi\ntyöpaikalla käydäkseen tervehtimässä Raskolnikovia tai kohtasi\nvankiosaston, ottivat he lakit päästään ja tervehtivät: \"Äiti kulta,\nSofia Semjonovna, rakas, armelias äiti kulta.\" Siten nimittävät raa'at\nkuritushuonevangit tuota pientä, laihaa olentoa. -- He menivät myös\nhänen luokseen parantuakseen.\n\nRaskolnikovin oli oltava sairaalassa koko paaston viime viikko ja\npääsiäisviikko. Parannuttuaan muisti hän selvästi erään näkemänsä\nkuumeunen. Hän oli uneksinut, että koko Europassa vallitsi tuntematon\nrutto, joka ei koskaan ennen ollut raivonnut missään paikassa, rutto,\njoka tuli Aasiasta ja levisi koko Europaan. Kaikkien oli kuoltava\njoitakin valittuja lukuun ottamatta. Omituinen trikiinilaji oli\nnäyttäytyvä, mikroskopillisia olentoja, jotka tunkeutuvat\nihmisruumiiseen. Mutta nämä olennot olivat henkiä, järjellä ja tahdolla\nvarustettuja. Ne ihmiset, jotka olivat saaneet niitä, tulivat hulluiksi.\nMutta koskaan eivät he pitäneet itseään niin viisaina tai olleet niin\nvakuutettuja väitteittensä totuudesta kuin tämän ruton saatuaan. Koskaan\neivät he pitäneet tieteentuloksiaan erehtymättömämpinä ja\nkumoamattomampina. Kokonaiset kylät, kokonaiset kaupungit ja\nkansankerrokset saivat ruttotartunnan ja tulivat hulluiksi. Syntyi\nsuuri, yleinen hämmennys, eikä toinen ymmärtänyt toistaan. Ei voitu\nsopia siitä, mikä oli hyvää, mikä pahaa, ei tietty, kuka olisi\ntuomittava, kuka vapautettava. Ihmiset iskivät toisensa kuoliaiksi\nhullussa raivossaan. He hyökkäsivät toisiaan vastaan armeijoineen, mutta\njo marssin aikana särki ne sisälliset riidat. Rivit hajosivat, tähän\nasti liitossa olleet taistelivat toisiaan vastaan, surmasivat ja söivät\ntoisensa... Kaupungeissa hätyytettiin aina ja kaikki kutsuttiin kokoon.\nKenen toimesta, mitä varten? Sitä ei tiedetty. Tavallisimmat ammatit\nhyljättiin, sillä kaikilla oli omat aatteensa, uusia parannuksia\nehdotettavina, mutta he eivät voineet sopia mistään. Kaikkialla\nraivoisivat tulipalot ja nälänhätä. Rutto yhä levisi ja lopuksi oli vain\njoitakin harvoja ihmisiä, jotka olivat välttäneet tuon kohtalon. Ne\nolivat puhtaat ja valitut, joiden oli määrä laskea perustus uudelle\nelämälle, kansoittaa maa ja viljellä se. Mutta kukaan ei ollut nähnyt\nnoita ihmisiä eikä heitä saattanut löytää mistään; kukaan ei ollut\nkuullut heidän ääntään tai sanojaan.\n\nRaskolnikov kärsi siitä, että tämä uni oli syöpynyt hänen muistiinsa ja\nettei näitten kuumemielikuvien vaikutus tahtonut hävitä. Toinen paaston\njälkeinen sunnuntai oli nyt tullut. Oli lämmin ja selvä kevätilma ja\nvankien salin ikkunat olivat varustetut rautakallereilla ja vartijat\nkävelivät edes takasin niitten alla pihalla. Koko Raskolnikovin\nsairauden aikana sai Sonja käydä vain kaksi kertaa hänen luonaan. Joka\nkerralla oli hänen pyydettävä lupa käydä hänen luonaan ja siihen oli\nyhdistetty paljon vaivaa. Mutta hän meni usein sairaalan pihalle ja\npysähtyi siellä ikkunan alle, erittäinkin illan tullen. Toisinaan viipyi\nhän pihalla vain minuutin nähdäkseen ne ikkunat, joitten takana\nRaskolnikov oli. Eräänä iltana tultuaan paremmaksi, oli Raskolnikov\nnukahtanut. Avattuaan meni hän ilman erityistä tarkotusta ikkunan äären\nja näki äkkiä Sonjan, joka oli kaukana postin ääressä. Hän näytti\nodottamaan häntä. Raskolnikov tunsi piston sydämessään ja kiiruhti pois\nikkunan luota. Seuraavana päivänä ei hän nähnyt häntä, eikä sitäkään\nseuraavana. Hän odotti Sonjaa levottomana, mutta häntä ei näkynyt.\nVihdoin hän pääsi sairaalasta terveenä. Palatessaan vankilaan kuuli hän\nvangeilta, että Sofia Semjonovna oli sairaana.\n\nRaskolnikov oli sangen levoton ja lähetti tiedustamaan Sonjan\nterveydentilaa. Hän sai pian tietää, ettei sairaus ollut vaarallinen.\nKuullessaan, että Raskolnikov ikävöi häntä ja oli huolissaan hänen\ntähtensä, antoi Sonja tervehtää häntä, että hän oli paljon parempi ja\nettä hän pian kävisi hänen luonaan. Luettuaan Sonjan kirjeen, tykytti\nRaskolnikovin sydän levottomuudesta.\n\nPäivät pysyivät yhä kirkkaina ja lämpiminä. Aamulla varhain kello kuusi\nmeni hän työhönsä joen varrella, jossa puuparakkiin oli tehty kipsiuuni.\nSinne oli lähetetty vain kolme miestä. Eräs heistä palasi vartijan\nkanssa linnotukseen ottamaan työkaluja ja toinen kasasi puita ja pani\nniitä uuniin. Raskolnikov astui ulos hökkelistä, istuutui rannalla\nolevalle palkille ja katseli leveätä, kolkkoa virtaa. Korkealta\nrantapenkereeltä oli laaja näköpiiri. Tuskin kuuluva laulu kaikui\nvastapäätä olevalta rannalta. Kaukaa arolla, joka kylpi auringonvalossa,\nsaattoi erottaa paimentolaisten teltat, jotka näyttivät pieniltä,\nmustilta pilkuilta. Siellä oli vapautta, siellä eli ihmisiä, joilla\ntuskin oli mitään yhteistä niitten kanssa, jotka oleksivat tällä puolen\nvirtaa. Siellä näytti aika pysyneen paikoillaan Aatamin ajoista asti.\nRaskolnikov istahti ja katseli etäisyyteen. Hänen ajatuksensa muuttuivat\ntarkasteluiksi ja miksi. Vihdoin nämä katosivat ja jättivät\nselittämättömän kaihon, joka liikkui hänessä ja kiusasi häntä.\n\nÄkkiä oli Sonja hänen vieressään. Hän oli lähestynyt melkein\näänettömästi ja istuutui hänen viereensä. Oli vielä aikanen aamu eikä\nkylmyys ollut paennut. Sonjalla oli yllään kulunut, vanha viittansa ja\nviheriä vaate päässään. Hänen kasvoillaan oli vielä sairauden jälkiä. Ne\nolivat kalpeat, laihat ja huolestuneet. Hän hymyili ystävällisesti ja\nojensi Raskolnikoville kätensä.\n\nSonja ojensi hänelle kätensä aina erikoisen epäilevästi ja toisinaan\njätti hän sen tekemättä ikäänkuin peläten, että Raskolnikov työntäisi\nhänet pois. Tämä tarttui aina hänen käteensä hieman vastenmielisesti,\nosottausi aina jyrkäksi häntä kohtaan ja vaikeni usein itsepäisesti\nkaiken aikaa, kuin Sonja oli hänen seurassaan. Usein tapahtui, että\nSonja oli syvästi suruissaan poistuessaan hänen luotaan. Mutta nyt ei\nhän päästänyt Sonjan kättä. Hän katsahti häneen nopeasti ja painoi\nsitten silmänsä maata kohti. He olivat yksinään. Kukaan ei nähnyt heitä.\nVartija oli kääntynyt.\n\nItse ei Raskolnikov tiennyt, miten se tapahtui -- mutta äkkiä hänestä\ntuntui siltä, että joku heittä hänet Sonjan jalkain juureen. Hän itki ja\nsyleili Sonjan jalkoja. Ensi hetkenä Sonja pelästyi ja hänen kasvonsa\nkävivät kalmankalpeiksi. Hän hypähti paikoltaan ja katseli vavisten\nRaskolnikovia, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän kaikki. Hänen\nsilmistään loisti loppumaton autuus. Hän ei voinut epäillä, ettei\nRaskolnikov rakastanut häntä, rakastanut häntä rajattomasti. Vihdoin oli\nhetki tullut.\n\nHe aikoivat puhua, mutta eivät voineet. Heidän silmänsä olivat kyyneliä\ntäynnä. Mutta noissa kärsineissä kasvoissa kuvastui nyt tulevaisuuden\naamunsarastus, ylösnousemus uuteen elämään. Rakkaus oli herättänyt\nheidät uuteen olemassa oloon; heidän sydämissään pulppuili uudelleen\nelämän tyhjentymättömät lähteet. He päättivät odottaa ja kantaa\nkohtalonsa. Seitsemän vuotta oli vielä jälellä. Miten paljon kärsimistä,\nmiten paljon onnea olikaan kätkettynä tähän aikamäärään! Raskolnikov oli\nuudestisyntynyt, ja tiesi sen, tunsi uuden elämän tulvivan olemuksensa\nläpi aina sielunsa sisimpään, ja Sonja ... hän eli vain Raskolnikovissa!\n\nSamana iltana, kun kasarmit olivat suljetut, lojui Raskolnikov sijallaan\nja ajatteli Sonjaa. Hän kuvitteli mielessään, että kaikki\nkuritushuonevangit, hänen entiset vihamiehensä, tänään katselivat häntä\nvallan toisin silmin. Hän alkoi puhua heidän kanssaan, ja he vastasivat\nhänelle ystävällisesti. Hän tosin kummasteli sitä, mutta sehän oli\nvallan luonnollista, että _nyt_ ei saattanut olla toisin.\n\nHän ajatteli Sonjaa, muisti, miten hän lakkaamatta oli kiusannut häntä\nja särkenyt hänen pikku sydämensä. Hän näki edessään Sonjan pienet,\nlaihat kasvot. Mutta nämä muistot eivät tuottaneet hänelle mitään\ntuskaa. Hän tiesi, että hän nyt syvällisellä rakkaudella oli sovittava\nkaikki, mitä hän oli antanut Sonjan kärsiä.\n\nMitä merkitsivät kaikki menneisyyteen kuuluvat kärsimykset? Tuntuipa\nhänen rikoksensa ja karkotuksensakin nyt rakkauden ensi onnen aikana\ntapaukselta, mikä oli vieras hänelle. Tänä iltana ei hän enää voinut\npitää ajatuksiaan missään aiheessa. Hänen olisi ollut mahdotonta tehdä\ntäysitajuisena jokin ratkaseva päätös. Elämä oli astunut sofismin sijaan\nja hänessä alkoi nyt kehittyä jotakin uutta. Raamattu oli hänen\npääaluksensa alla. Hän otti sen esiin koneellisesti. Se oli Sonjan ja\nsama, josta hän oli lukenut Latsaruksesta. Vankilassa olonsa ensi\naikoina uskoi Raskolnikov, että Sonja lakkaamatta ahdistaisi uskonnolla\nja puhumalla evankeliumeista. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei\nSonja ollut kertaakaan puhunut mistään sellasesta, niin eipä edes ollut\ntarjoutunut antamaan hänelle uutta testamenttia. Hän oli itse pyytänyt\nsen häneltä ennen sairauttaan, ja Sonja oli vaijeten antanut sen\nhänelle. Mutta tähän asti ei hän kertaakaan ollut avannut tuota kirjaa.\n\nHän ei avannut sitä nytkään, vaan ajatteli: \"Ei ole mahdotonta, että\nminä voin omata hänen vakaumuksensa, että minun pyrkimyksekseni voi\ntulla samaksi kuin hänen.\"\n\nKoko päivän oli Sonja sangen liikutettu ja yöllä hän sairastui. Mutta\nhän oli niin onnellinen, että hän melkein pelkäsi onneaan. Seitsemän\nvuotta, _ainoastaan_ seitsemän vuotta.\n\nOnnensa ensi aikoina olivat he useasti taipuvia pitämään noita seitsemää\nvuotta seitsemänä päivänä. Raskolnikov ei edes ajatellut, ettei hän saa\nuutta elämää lahjaksi, että hänen on se ostettava kalliisti, on\nmaksettava se suurella urotyöllä tulevaisuudessa.\n\nMutta tässä alkaa jo uusi kertomus, kertomus ihmisen asteettaisesta\nuudistumisesta, asteettaisesta uudestasyntymisestä ja asteettaisesta\nsiirtymisestä toisesta maailmasta toiseen sekä tutustuminen erääseen\nRaskolnikoville tähän asti aivan tuntemattomaan todellisuuteen. Tämä\nvoisi olla uuden kertomuksen aiheena, -- mutta tämä kertomuksemme\npäättyy tähän.\n\n\n\n"]