[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-D-mAWWP6hXKJC4HUfRwkIAtLHf1VhWJsJb0lMM0nWg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},737,"Sota ja rauha I","Tolstoi, Leo",1828,1910,"737-tolstoi-leo-sota-ja-rauha-i","737__Tolstoi_Leo__Sota_ja_rauha_I","Historiallinen romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1869,1905,105170,686394,false,45271,[25,26,27,28,29],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Historical fiction","Napoleonic Wars, 1800-1815 -- Campaigns -- Russia -- Fiction","Russia -- History -- Alexander I, 1801-1825 -- Fiction","War stories",[31,32,33],"Classics of Literature","Historical Novels","Russian Literature","\"Sota ja rauha I\" by graf Leo Tolstoy is a literary work published in 1869. Set during the Napoleonic Wars, it chronicles the French invasion of Russia through five interlocking narratives following different Russian aristocratic families. The work blends fictional storytelling with philosophical discussions about history, war, and power. Tolstoy drew from historical records, interviews, and his own military experience to create this epic portrait of Napoleon's impact on Tsarist society, which remains an internationally praised classic of world literature. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Wallenius, Iivari",556,"Laaja historiallinen romaani seuraa venäläisten aatelissukujen elämää Napoleonin sotien ja Venäjän valloitusyrityksen aikana. Teos yhdistää perhekohtaloita ja sotahistoriallisia tapahtumia tarkastellen samalla historian kulkua ja ihmisen osaa siinä.","Leo Tolstoin 'Sota ja rauha I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 737.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTA JA RAUHA I\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nLEO TOLSTOI\n\n\nSuomensi Iivari Wallenius\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1905.\n\n\n\n\n\n\nTEKIJÄN ELÄMÄKERTA.\n\nKirjoittanut K. S. Laurila.\n\n\nLeo Tolstoi on semmoinen yleismaailmallinen suuruus hengen alalla, että\nkaikki, niin pienet kuin suuretkin kansat, katsovat kunnianasiakseen\nsaattaa hänen kynänsä tuotteita omalle kielelleen. Kiitettävällä\nvalppaudella ovatkin meidänkin kustantajamme ehättäneet suomenkieliseen\nasuun toimittamaan Tolstoin myöhäisempiä kaunokirjallisia tuotteita.\nOnpa hänen yhteiskunnallisia, filosoofisia ja uskonnollisia\nkysymyksiäkin käsitteleviä kirjoituksiaan koetettu toimittaa\nsuomenkielelle, sikäli kuin se on ollut mahdollista.\n\nTolstoin aikaisempi kaunokirjallinen tuotanto on sitävastoin jäänyt\nsuomenkieliselle yleisölle tärkeältä osalta vieraaksi. Ennen kaikkea on\ntäytynyt pitää suurena aukkona käännöskirjallisuudessamme, ettei suomen\nkieleen ole käännetty kumpaakaan Tolstoin suurista romaaneista \"Sota\nja rauha\" ja \"Anna Karenina\", joihin kuitenkin Tolstoin maailmanmaine\nkaunokirjailijana etupäässä nojautuu. (\"Sota ja rauha\" romaanista on\ntosin ilmestynyt v. 1895 suomenkielinen J. A. Mäkisen tekemä käännös\n(Janssonin kustannuksella Tampereella). Mutta tämä käännös ei ole sillä\nhuolella ja tarkkuudella suoritettu, että se lähimainkaan täyttäisi\nniitä vaatimuksia, mitä \"Sota ja rauha\" romaanin kaltaisen teoksen\nkäännökselle täytyy asettaa.) Varsinkin on \"Sota ja rauha\" niminen\nromaani saavuttanut sekä Venäjällä että muussa maailmassa sellaisen\nklassillisen merkkiteoksen arvon ja maineen, että sen kääntäminen\nsuomenkielelle on ollut pakottava velvollisuus, joka nyt tämän\nkäännöksen kautta tulee, vaikka myöhäänkin, täytetyksi.\n\nTolstoin teokset eivät yleensä kaipaa mitään suosituksia, niin ettei\nsen vuoksi ole tarpeen niitten käännöksiin esipuheita kirjoittaa. \"Sota\nja rauha\" romaanilla on kuitenkin oma historiansa, jonka tunteminen on\nlukijalle hyvin hyödyllinen, ja siinä esiintyy monia seikkoja, jotka\nkäyvät lukijalle monin kerroin huvittavammiksi, jos hän on saanut\njoitakin ennakkoselvityksiä niistä. Sen vuoksi tässä joku sana \"Sota\nja rauha\" romaanin synnystä, sen asemasta ja merkityksestä Tolstoin\nkirjailijakehityksessä ja sen luonteesta ja arvosta kaunokirjallisena\ntuotteena.\n\nKun Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan \"Sota ja rauha\" romaaniaan oli\nhänellä jo mainehikas kirjailija-ura takanaan. Hän oli syntynyt, kuten\ntunnettu, v. 1828, oli kadottanut jo nuorena molemmat vanhempansa,\nopiskellut Kasanin yliopistossa jonkun aikaa ensin itämaisia kieliä,\nsitten lakitiedettä, lähtenyt 50-luvun alussa Kaukaasiaan, missä hänen\nensimmäiset kaunokirjalliset tuotteensa syntyivät. Länsimaisen sodan\nsytyttyä hän meni armeijaan joutuen 1854 Sevastopoliin, mistä hän on\nkirjoittanut tunnetut kertomuksensa. Sodasta palattuaan hän ensin\noli oleskellut jonkun aikaa Pietarissa seurustellen etupäässä\nkirjailija-ja taiteilijapiireissä. Mutta kyllästyneenä tämän piirin, --\nkuten yleensäkin koko n.s. ylhäisön -- tyhjänpäiväiseen elämään hän oli\nvetäytynyt takaisin sukutilalleen Jasnaja Poljanaan. Oleskeltuaan\nvälillä kahteenkin otteeseen ulkomailla, oli Tolstoi taasen palannut\nJasnaja Poljanaan, missä hän oli m.m. pitänyt jonkun aikaa aivan hänen\nomien periaatteittensa mukaan järjestettyä koulua. V. 1862 hän sitten\nmeni naimisiin moskovalaisen lääkärin Behrsin tyttären kanssa. Kohta\ntämän jälkeen hän ryhtyykin kirjoittamaan \"Sota ja rauha\" romaaniaan,\njonka viimeinen nidos ilmestyi painosta v. 1868. Tolstoi käytti siis\ntähän romaaniin noin kuusi vuotta. Hänen mainitaan kirjoittaneen sen\nseitsemän kertaa uudelleen.\n\nMitenkä \"Sota ja rauha\" romaanin suunnitelma oikein syntyi, siitä\nei näytä olevan seikkaperäisiä tietoja. Kerrotaan vaan Toistoilla\njo 50-luvulla olleen tuumana suuressa yhtäjaksoisessa teoksessa\nkuvata kokonaisen aikakauden luonnetta ja suuntaa. Hänen silloisten\nsuunnittelujensa mukaan oli \"Lapsuus\" muodostava siitä ensi osan,\n\"Poikavuodet\" toisen, \"Nuoruus\" kolmannen ja \"Miehuus\" neljännen. Tämä\nsuunnitelma jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Niinikään tiedetään, että\nhänellä kahteenkin eri otteeseen oli aikomuksena kirjoittaa romaani\nDekabristien ajasta. (Dekabristit oli kapinapuolue, joka 1825 teki\nonnistumattoman vallankumousyrityksen.) Kun kerran tämä tiedetään,\nettä Tolstoi mielessään hautoi tuumaa kirjoittaa suurisuuntainen\nhistoriallinen romaani, niin silloin käsittää jotenkin luonnolliseksi,\nettä hänen vaalinsa pysähtyi juuri tähän vuosien 1805-1812 väliseen\naikakauteen, jota \"Sota ja rauha\" romaanissa on kuvattu. Sillä mikäpä\naikakausi Venäjän historiassa tarjoaisi suuremmoisempia aiheita\neepillisiin kuvauksiin kuin juuri tämä vuosien 1805-1812 välinen aika!\n\nKuten yleensä kaikkien teostensa, niin valmistautui Tolstoi \"Sota ja\nrauha\" romaaninkin kirjoittamiseen erinomaisella perinpohjaisuudella.\nToistoita on kutsuttu realistiksi, ja se nimitys onkin häneen nähden\naivan oikeutettu, sikäli kuin sillä tarkotetaan kaunokirjailijaa, joka\nenemmän nojautuu havaintoon, todellisuudesta saatuihin aineksiin, kuin\nvapaaseen mielikuvitukseen. Toistoilla on tosin mahtava kuvausvoima\n-- ja kuinkapa voisikaan olla suuri romaaninkirjoittaja ilman sitä!\n-- mutta hän käyttää sitä järkevästi, pitää mielikuvitustaan kurissa,\njos niin saa sanoa. Hän ei laske sitä irroilleen kuin virmaa varsaa\nomin valtoineen kiitämään yli kivikkojen ja kannikkojen ja samoamaan\nilman suuntaa ja ohjausta tuntemattomia aloja. Ryhtyessään kuvaamaan\njotakin alaa, hän ensin tutkii sen niin tarkoin kuin se on mahdollista,\nja mielikuvituksen tehtävänä on pääasiallisesti sitten luoda elämä ja\nhenki kuiviin tosiasioihin ja niitten perusteella rakennettuun runkoon.\n\nNäin tiedetään hänen menetelleen \"Sota ja rauha\" romaaniinkin nähden.\nHänellä olikin käytettävänään monenlaisia lähteitä, joitten avulla hän\nsaattoi perehtyä kuvattavaansa aikakauteen, tapahtumiin ja henkilöihin.\nEnsinkin hän perinpohjin tutki kaikkia tuon merkillisen ajanjakson\n(1805-1812) vaiheita koskevia historiallisia asiakirjoja, vieläpä\nhankki usein suurella vaivalla itselleen sen ajan sanomalehtiäkin\nluoden siten itselleen oikean kuvan tapahtumain historiallisesta\nkulusta ja toimivien henkilöitten luonteista ja vaiheista. Niinpä\novatkin erikoisesti näitä suuria tapahtumia tutkineet henkilöt\nantaneet sen tunnustuksen, että esim. Borodinon taistelu on ihan\nyksityiskohtiaan myöten oikein kuvattu, ja samaa saattanee sanoa\nainakin kaikissa pääpiirteissä myös muista romaanissa kuvatuista\nsuurista taisteluista (esim. Schöngrabenin ja Austerlitzin.) Myöskin\nmitä romaanissa esiintyviin historiallisiin henkilöihin tulee -- ja\nniitähän on paljon: Aleksanteri I, Napoleon I, Kutusof, Speranski\ny.m. -- nojautuu Tolstoi heidänkin luonteenkuvauksissaan laajoihin\nhistoriallisiin lähdetutkimuksiin, vaikkakin sitten hänen oma\nmyötätuntonsa tai vastenmielisyytensä kuvattavaa henkilöä kohtaan on\nvoinut aina jonkunverran vaikuttaa väritykseen.\n\nMutta eivätpä myöskään romaanissa esiintyvät ei-historialliset henkilöt\nole tuulesta temmattuja, pelkästään tekijän oman mielikuvituksen\nluomia, vaan ainakin useimmat ovat todella eläneitä henkilöitä. On\nnim. huomattava, että samalla kuin Tolstoi \"Sota ja rauha\" romaanissa\nkuvaa koko Venäjän historiaa, hän siinä myöskin kuvaa oman perheensä\nhistoriaa. Useat romaanin ei-historiallisista henkilöistä ovat\nhänen läheisiä sukulaisiaan, toiset näitten sukulaisia tai heidän\nseurapiiriinsä kuuluvia. Niin on Nikolai Rostof hänen oma isänsä,\nruhtinatar Maria Bolkonski hänen äitinsä, Andrei Bolkonski siis hänen\nenonsa, Natasha Rostof hänen tätinsä j.n.e. Mutta vieläkin lähempää\nitseään on Tolstoi henkilömallejaan ottanut: hän on kuvannut romaanissa\nitseäänkin, Pierre Besuhof, tuo suuri lapsi jättiläisen haahmossa, tuo\npehmeä hyväsydämminen, kaikille vaikutuksille altis, kaikkea koetteleva\nja kaikkeen tarttuva luonne, joka elävänä kysymysmerkkinä käsittämättä\nitseään tai ympäristöään ajelehtii kuin lastu laineilla noitten\nsuurten tapahtumain pyörteessä -- hän on Leo Tolstoi itse siirrettynä\nkysymyksineen ja epäilyksineen tuohon maailmanhistorialliseen\nkeskustaan. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että Pierre Besuhof ei ole\n_koko_ Leo Tolstoi, hän kuvastaa ainoastaan muutamia puolia hänestä. On\nnim. huomautettu -- ja ymmärtääkseni syyllä -- että myöskin ruhtinas\nAndrei Bolkonskissa on Tolstoi kuvannut itseään -- katsottuna vaan\ntoisilta puolilta kuin Besuhovissa.\n\nPaitsi varsinaisia virallisia historiallisia lähteitä on Toistoilla\nollut käytettävänään myöskin muita. Ennen kaikkea runsaasti perhe- ja\nsukumuistoja, sekä suullisesti että kirjallisesti säilyneitä. Sitten\nhän on myöskin runsaasti käyttänyt hyväkseen tapahtumissa mukana\nolleitten henkilöiden selontekoja ja kertomuksia vaikutelmistaan ja\ntunteistaan. Tätä perinpohjaista, kaikinpuolista valmistautumista\nja laajaa lähteitten käyttämistä saammekin kiittää siitä, että\nTolstoin \"Sota ja rauha\" on historiallisesti niin tosi. Se on tosi\nei ainoastaan yksityisten tapahtumain ja henkilöiden kuvaukseen\nnähden, vaan se on tosi myös aikakauden kuvana kokonaisuudessaan.\nSiinä kuvastuvat kaikki ne tärkeimmät aatevirtaukset, harrastukset ja\ntunnesuunnat, mitkä Venäjällä 18-sataluvun alussa olivat vallitsevina:\npoliitilliset suunnitelmat, kirjallinen elämä, uskonnollis-filosoofiset\nkatsantokannat, vapaamuurariliike y.m.\n\nYksi seikka, mikä \"Sota ja rauha\" romaanin lukijan on tärkeä jo\nedeltäpäin tietää, on se, millä kehitysasteella Tolstoi tässä\nromaanissa on maailmankatsantokantaansa nähden. Siihen kysymykseen\nei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti\nennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä \"Sota ja rauha\"\nromaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin\npääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut\nsilloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun\nelämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on\ntunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu\ntapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen\nmuutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota\nsuurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi\nmonta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä\nylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen.\nHänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen\naikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät\nolleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui\nomalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin,\neipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa,\nliikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista,\njota hän kaikkia \"alempisäätyisiä\" kohtaan tunsi. Tosin jo\nylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen\nsuuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja\nSevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava\nyhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin\nuneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja\nkeisarin sivusadjutantin arvoa.\n\nMutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä\nkohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan\nilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella\nlämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä\nharrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi\nhänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin\nkuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan\nkehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun\nsuuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista\nluonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja\nihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui\nhäneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan\nsuuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä,\nmissä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea\nsisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka\nusein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus\njohtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen\nsotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen\nsilmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut\nmitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma\nminä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus\nvaan oli mielessä.\n\nTämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten\nyhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin\nylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien\nelämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä,\nkuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät\nheidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä\nlähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi\nvastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen\nelävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja\nihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä\nsuurempaa jalansijaa.\n\nYhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa\nvaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti.\nEtenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus\nToistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja\nolleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka\nsuuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia,\nniin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on\ntäytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan\nkehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia,\njoita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet\nomiaan voimakkaimmiksi tekemään.\n\nKaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus\nja -ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä \"Sota ja rauha\"\nromaanissa. Onkin sanottu, -- ja täydellä syyllä -- että sen romaanin\nvarsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen,\nvaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy\ntietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta\nlopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä\nminne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman\nhuomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä\nilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen\nsotamies Karatajef.\n\nMutta \"Sota ja rauha\" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja\n-jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista\nlähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä\nja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys\nyksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun\ntoiminnan mitättömyydestä.\n\nOn hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi\ntai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin\nfilosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä\nsuurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos\nsanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on\nollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen \"Sota ja\nrauha\" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se\nkäy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim,\nv. 1869: -- -- \"En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus,\nmutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies\nmaailmassa. -- -- Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä,\nmiten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys\nsiihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on\nlausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin\nidiootteja.\" Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä\nlopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa\njonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään\nelämänvietti.\n\nTolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se\nilmenee \"Sota ja rauha\" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi\ntämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja\nmuodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma \"minänsä\",\nalistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä\njohtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti\ntoimivaan laumaan -- nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat\nesiin \"Sota ja rauha\" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin\nsilmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia\nitse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa,\ntapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä\nseuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan\nsyrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta\nja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt\nkerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään\nsuuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa\nja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien,\nitsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset\nvaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan\nse henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa\nja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen\nantautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.\n\nTämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi\nse ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan\nesim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa\nesiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia\njohtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan.\nSilmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia\nkohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa\npienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä\nsuorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan\nhenkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt\naivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan\nsilmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän\nesim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä,\nmiten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän\nasettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista,\nkuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä\nja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella\npahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä,\nkuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa\nselkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.\n\nJa syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin\npuolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon\nhistoriallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja\nsiis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen.\nNapoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan\nsen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja\nettä yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo\nyksistään sen vuoksi, että _hän_ sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä\nhistoriallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja\nlaittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee\nympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka\npyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee\njoka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen\nsuurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista\nparaadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.\n\nKieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu\npiirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen\nomat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen.\nMutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti\nliioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta\nTolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä\nvielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä.\nNäistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre\nBesuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena\njuonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä\nhenkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen\nmuutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että\nruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos\njonkullainen siveellinen \"uudestasyntyminen\", sisällinen nöyrtyminen,\nsyventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten\nkoulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään\nelämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä\nkaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään\nvarsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä\nsuurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä\nkaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma\n\"minä\", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän\nvarsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa\nheidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää\nkokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo\nnäennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on\nvain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon\nsyvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle\nhuomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen\nvirran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että\nkoettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.\n\nRuhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran,\nkun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun\nmelske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan\ntappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut\najatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka\nkaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat\npilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen.\nHänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten\nmukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää,\nmiten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää\navaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.\n\nJa tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran\nvalkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä\nselvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa\nkuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä\nmakaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin,\njoka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen\nsydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki\nleikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää\nsyvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko\nihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.\n\nToisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen\nalaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä\nhänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika\nKaratajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen\ntalonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään\nkirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden\nfilosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.\n\nLopuksi muutama sana \"Sota ja rauha\" romaanin taiteellisesta arvosta.\nEttä \"Sota ja rauha\" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia,\nsiitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin\njälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä\ntunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan\nsyytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan\nsen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden\n\"jaloimmaksi helmeksi\", uudenajan \"Iliaadiksi\" (Reinholdt, Gesoh. der\nrussischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä\novat katsovat \"samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin\nhistoriallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia\nrakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he\nluulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi\". (J.\nSolovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)\n\nNiin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle\ntinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa\nhairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On\nsyytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien\nsuurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä\npuutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin \"Sota ja rauha\"\nromaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn\n(konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.\n\nNiin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi \"Sota ja rauha\" romaanissa\nhallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen,\nettä hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy\nniihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian.\nHän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä\nhenkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia\nsellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan\naivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee\nkuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja\ntarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta\nuseinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella\nseikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat\nosottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin\ntämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin\n(sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna\nKareninassa kuin \"Sota ja rauha\" romaanissa, mutta huomattavissa se\nviimemainitussakin on.\n\nMitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava,\nettä se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä\nkaunokirjallisissa tuotteissa -- esim. \"Ylösnousemuksessa\" -- mutta\nse on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen\ntuotannon.\n\nSubjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä\nseikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen\nliian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla,\nkoettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään\nja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla\nsanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen\nsijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.\n\nSe maailmankatsantokanta, joka \"Sota ja rauha\" romaanissa ilmenee ja\njonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti\nnäkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei\nole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.\n\nMutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset\nnuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä,\nniin on Tolstoin \"Sota ja rauha\" puutteistaan huolimatta suurteos.\nSe on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen\nkaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi\ntekemänä. Vasta \"Sota ja rauha\" romaanin luettuamme käy meille oikein\nselväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja\nkuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien\nvälisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja\nvuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja\nelottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta \"Sotaa ja rauhaa\"\nlukiessamme, me _elämme_ sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen\naikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset,\nja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon\nmahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut\njotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa:\nmeidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti\ntäyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä\nyleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko\nihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain\nBonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle\nsano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia\nhävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan,\nuskon, että hän on anttikristus), -- niin en teitä enää tunne, ette\nenää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte.\nMutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa\nja kertokaa.\n\nNäin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna\nMaria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta\nja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen\nillanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää,\nhänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi\nsana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin\npuettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta\nkirjoitettu:\n\n\"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain\nparempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan\npeloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän\nja yhdeksän välillä. Annette Scherer.\"\n\n-- Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! -- vastasi ruhtinas, vähääkään\nhämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin\nkultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä,\ntähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.\n\nHän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota\niso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine\nsuojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja\nhovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui\nAnna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen\nsuudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui\nrauhallisena sohvaan.\n\n-- Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita?\nRauhoittakaa ystävänne -- hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä,\njoka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi\nvälinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.\n\n-- Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän\naikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? -- Anna Pavlovna\nsanoi. -- Olettehan toivoakseni koko illan luonani?\n\n-- Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun\ntäytyy siellä käväistä, -- lausui ruhtinas. -- Tyttäreni noutaa minut\ntäältä ja vie mukanaan.\n\n-- Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo\nalituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.\n\n-- Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla\nsiirretty, -- puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä\nhän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.\n\n-- Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin\nkirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.\n\n-- Mitäpä teille sanoisin? -- lausui ruhtinas kylmästi ja\nikävystyttävällä äänellä. -- Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että\nBonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa\nomiamme.\n\nRuhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu\nkulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta\nneljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta.\nIntoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän\ntahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt\nniiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti\nleikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen\nelähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten\nhemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta\nhän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.\n\nKun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna\nkiivastui.\n\n-- Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä,\nmutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää\nmeidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme\ntuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan\nuskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin\ntehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä\nhylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa -- nujertaa vallankumouksen\nlohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja\nrosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri... Kehen\nvoimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti\nei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun\nylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii\npetosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville?\nEi niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme\nvaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken\nmaailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? -- Ei niin mitään! Eivätkä\nedes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut\nBonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan\nhänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en\nHaugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on -- ainoastaan\nansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan\nkohtaloon. Hän pelastaa Europan!\n\nHän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.\n\n-- Luulenpa, -- sanoi ruhtinas hymyillen, -- että jos teidät olisi\nlähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte\npakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin\nkaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?\n\n-- Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, -- hän lisäsi rauhoittuneena, --\ntänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti\nMortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja\nnäin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä\nsiirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan\ntuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?\n\n-- Vai niin! Ihastuttavaa, -- sanoi ruhtinas. -- Sanokaahan, -- hän\nlisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen\nmieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä\ntodellisena syynä, -- sanokaahan, -- lausui hän erityisen\nhuolettomasti, -- onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra\nFunken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää\nolevan -- vähäpätöinen henkilö.\n\nRuhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria\nFjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.\n\nAnna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan\nmuukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän\ntahtoo.\n\n-- Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, -- hän\nlausui surullisen kuivasti.\n\nAnna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa\nsyvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin\nkävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean\nsuojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut\nosoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen\nkatseestaan surumielisyys.\n\nRuhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna\ntahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan\njoustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut\nlausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja\nsamalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.\n\n-- Kesken kaiken -- entäpäs perheenne, -- hän sanoi. -- Kuulkaahan,\ntyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin.\nKaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.\n\nRuhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.\n\n-- Ajattelen usein, -- jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen,\nsiirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut\nosoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että\nnyt alkaa sydämellinen keskustelu: -- ajattelen usein, miten väärin on\nelämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi\nsellaista verratonta lasta, -- Anatolia, nuorinta poikaanne en\ntarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan\nkohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin\nvähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä\nansainnut.\n\nJa hän hymyili haltioissaan.\n\n-- Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman\nrakkauden elintä, sanoi ruhtinas.\n\n-- Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti.\nKuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän\nkesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin\nkeisarinnan luona ja teitä surkuteltiin...\n\nRuhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan\nkatsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.\n\n-- Mitä luulette voivani tehdä! -- sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte\nminun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja\nkuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen\nhölmö, mutta Anatol -- hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, -- bän\nsanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja\nsamalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen\nkasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.\n\n-- Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en\nteitä mistään voisi moittia, -- sanoi Anna Pavlovna, kohottaen\nhaaveksivasti silmiään.\n\n-- Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni\novat -- elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä\nsille voi?...\n\nHän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa.\nAnna Pavlovna vaipui mietteisiin.\n\n-- Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia?\nSanotaan, -- hän jatkoi, -- että vanhoillapiioilla on naittamisraivo.\nEn vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon\nolennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme,\nruhtinatar Bolkonskin.\n\nRuhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin\nja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä\nasiaa oli ajatellut.\n\n-- En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? --\nhän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten\najatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) -- Miten ovatkaan asiat viiden\nvuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni... Onko\nruhtinattarenne rikas?\n\n-- Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo\nkuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi\nunheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat \"Preussin kuninkaaksi\". Hän on\nsangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin\nonneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja\njonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.\n\n-- Kuulkaahan, rakas Annette, -- sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä\nystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin.\nJärjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän\non hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.\n\nJa hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja\nviehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan\npudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.\n\n-- Odottakaa, -- sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun\nasiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy\nhyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAnna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin\nhienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja -luonteisia ihmisiä, mutta\nkaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin\ntytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen\nhänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen\nrinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin\nmerkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni\nruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä\nsiunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi\nvielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt,\nruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui\nmyös abotti Morio ja monet muut.\n\n-- Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? -- puheli\nAnna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen\nvanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan\npurjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi\nvieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja\npoistui aina tämän tehtyään.\n\nKaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä\ntunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen\njuhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin\ntyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin.\nHän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja\nkeisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi.\nKohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon\nluota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan\nvelvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä\nlähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön,\njoka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen\nkaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli\nhampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten\nhurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina\ntodellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin,\npuutteellisuus -- huulen mataluus ja puoliavoin suu -- teki hänet\nerikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi\nja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta\nuhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja\nikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan\ntulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen\nseurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja\nalati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät\nhampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja\nnäin luuli jokainen.\n\nPieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein\naskelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen\nteekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä\nhänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.\n\n-- Otin työn mukaani, -- hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen\nkaikille yhteisesti. -- Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut\npahaa pilaa, -- lausui hän emäntään kääntyen: -- kirjoititte, että\nteillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.\n\nJa hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun,\nharmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli\npeitetty leveällä nauhalla.\n\n-- Rauhoittukaa, Lisa, olette näinkin sievin seurassa, -- Anna Pavlovna\nvastasi.\n\n-- Tiedättekö, että mieheni minut jättää, -- jatkoi ruhtinatar samalla\näänellä, kääntyen erään kenraalin puoleen: -- hän syöksyy surman\nsuuhun. Sanokaa minulle, minkätähden tämä inhottava sota? -- sanoi hän\nruhtinas Vasilille, ja vastausta odottamatta, hän kääntyi ruhtinas\nVasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.\n\n-- Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! -- kuiskasi ruhtinas\nVasili Anna Pavlovnalle.\n\nHeti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla\ntukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin\nmukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea\nhännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen\nkuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa\nkuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta\ntuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa\nseurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta\npäännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain\nvähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan\n\"alhaisimmasta\" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla\nhuomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on\ntavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen\nsopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa\nolevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut,\nvaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava\nja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa\nolevista.\n\n-- Erittäin ystävällisesti teitte, _monsieur Pierre_, kun tulitte\ntervehtimään sairas raukkaa, -- sanoi hänelle Anna Pavlovma,\npelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre\njupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien.\nHän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle,\naivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna\nei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin\njuttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken\njuttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:\n\n-- Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö...\n\n-- Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan\ntoteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa\nmahdollista...\n\n-- Luuletteko? ... sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen\njälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden.\nEnsin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän\npuheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää\nkumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi\nhän piti abotin suunnitelmia houreina.\n\n-- Keskustelkaamme tästä joskus, -- sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.\n\nJa päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän\nryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja\ntähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi\nheiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin\npaikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän\nseisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi\nhyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia;\nsamoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi\njonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon\npuheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai\nkeskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren\nsuhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena\ntarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän\npoistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu\nulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän\ntiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä\nhänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko\najan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen\nkorvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja\nkauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen\nviisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä\nmieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta\najatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAnna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat\ntasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen\npiiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään\nvanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen\nnäytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä\npiirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa,\nnuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä,\npunaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski.\nKolmannessa -- Mortemart ja Anna Pavlovna.\n\nVikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja\njoka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän\nkasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran\nkäytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi\nvieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille\njonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi,\njos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä\niltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin\nvikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua\nEnghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan\nsortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä\nBonaparten kiukkuun.\n\n-- Ah, niin, _Contez nous cela, vicomte_,[1] -- sanoi Anna Pavlovna, ja\nhän oli haltioissaan, ajatellessaan miten _à la Louis XV_ kuuluikaan\nlauseparsi: _contez nous cela, vicomte_.\n\nVikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna\nPavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa\nkuulemaan hänen kertomustaan.\n\n-- Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, -- kuiskasi Anna\nPavlovna eräälle kuulijoista. -- Vikomtti on verraton kertoja, --\nlausui hän toiselle. -- Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä\nseurapiiristä, -- sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin\nseuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten\npaahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.\n\nVikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.\n\n-- Siirtykää tänne, rakas Helena, -- sanoi Anna Pavlovna\nkaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen\npiirin keskipisteenä.\n\nRuhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa\npuhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan\nvierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella\nkoristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat,\ntukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten\nkeskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta\nkehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi\ntarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä\nja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen\npaljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten\nkuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut\nveikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi\nhävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui\nkuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa\nvaikutusta.\n\n(_Quelle belle personne_!\"[2] virkkoi jokainen hänet nähdessään.\nVikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti\nharteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen\neteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.\n\n-- _Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire_,[3]\n-- hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.\n\nRuhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla,\ntäytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko\nkertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin\ntäytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut\nmuotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili\njalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja\naina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja\nheti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän\ntaas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös\npikku ruhtinatar teepöydän äärestä.\n\n-- Odottakaa minua, otan työni, -- hän puheli. -- Mitä te mietitte? --\nlausui hän ruhtinas Hippolytille: -- tuokaahan työlaukkuni.\n\nRuhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän\nsovitteleikse iloisena istumaan.\n\n-- Nyt on hyvä ollani, -- hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi\ntyöhönsä.\n\nRuhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle\nruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.\n\n_Le charmant Hippolyte_ oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa\nnäköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä\nolivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken\nelämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen\nanttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi\ntylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä\nja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen\njonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat\naina luonnottomissa asennoissa.\n\n-- Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? -- hän sanoi, istuutuessaan\nruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin\nhän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.\n\n-- _Mais non, mon cher_,[4] -- vastasi harteitaan kohauttaen\nkummasteleva kertoja.\n\n-- Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, -- sanoi\nhän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo\nsanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.\n\nVarmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta\ntai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki\nja, kuten hän itse sanoi, _cuisse de nymphe effrayée_[5] väriset\nhousut, pitkät sukat ja solkikengät.\n\nVikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun,\nmiten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa\nneiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun\nnäyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan\nherttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen\naikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut\nvaltaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän\njalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja\nkannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä\ntuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.\n\n-- Verratonta, -- sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku\nruhtinattareen.\n\n-- Verratonta, -- kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä,\naivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus\nestävät häntä jatkamasta työtä.\n\nVikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen\nhän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli\ntarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi\nja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle\npaikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn\nvaltiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren\nmiehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan.\nMolemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja\npuhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.\n\n-- Keino -- Europan tasapaino ja kansojen oikeus, -- puhui abotti. Jos\nsellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta,\nepäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino\nsaavutettu ja -- maailma pelastettu!\n\n-- Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? -- alkoi Pierre.\n\nMutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan\nankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt\nPietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden\nilmeen -- loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle\nominainen kun hän puheli naisten kanssa.\n\n-- Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja\netenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, --\nhän vastasi.\n\nPäästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti\nheidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli\nnuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas\nBolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine\npiirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta\nrauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana\nhänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki\nvieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin\nettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään\nkyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä.\nHän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.\n\n-- Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? -- kysyi Anna Pavlovna.\n\n-- Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, --\nvastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.\n\n-- Mutta entäs Lise, vaimonne?\n\n-- Hän matkustaa maalle.\n\n-- Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?\n\n-- _André_, -- sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla\nveikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, -- tiedätkö, minkälaisen\njutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!\n\nRuhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka\nei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään,\nastui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei,\nvilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen\nsuuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti\nitsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.\n\n-- Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! -- hän sanoi.\n\n-- Tiesin teidän saapuvan, -- Pierre vastasi. -- Tulen teille\nillalliselle, -- hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka\njatkoi kertomustaan. -- Käykö päinsä?\n\n-- Ei, ei käy, ei käy, -- sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella\nilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.\n\nHän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili\ntyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.\n\n-- Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, -- sanoi ruhtinas Vasili\nranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä\nnousemasta. -- Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon\nja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava\nillanviettonne, -- sanoi hän Anna Pavlovnalle.\n\nHänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien\nvälitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään\nkirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena,\nmelkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.\n\n-- Sangen ihana, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Erittäin, -- sanoi Pierre.\n\nMennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja\nvirkkoi Anna Pavlovnalle:\n\n-- Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi\nkerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin\nviisasten naisten seuraa.\n\nAnna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän\ntiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha\nnainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti\nruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut\njäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus\nkuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.\n\n-- Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa\nlausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) -- En voi enää\nviipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika\nrukalleni?\n\nVaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli\niäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja\nliikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä\nkäteen.\n\n-- Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään\nheti kaartiin, -- hän pyyteli.\n\n-- Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, -- vastasi ruhtinas\nVasili, -- mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä\nkääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se\nolisi viisaampaa.\n\nIäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden\nVenäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo\njättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli\nsaapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy\nhänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli\nollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli\nkuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista,\nhänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta\nvain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui\nruhtinaan käteen.\n\n-- Kuulkaahan, ruhtinas, -- hän sanoi, -- en koskaan ole teitä\npyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja\nteidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen,\ntehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, --\nlisäsi hän hätäillen. -- Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt\nGolitsinia, hän kieltäytyi. _Soyez le bon enfant que vous avez été_,[6]\n-- puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä\nhelmeilivät.\n\n-- Isä, myöhästymme, -- sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista\npäätään anttiikkisilla harteillaan.\n\nMutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen\nkäytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän\nymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi\nhänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin\nkäytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista\nomantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön\njälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi\naskelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren\nisää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän\nkuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain\npäähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja\njotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin\nhyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä\nsai hänet horjumaan.\n\n-- Rakas Anna Mihailovna, -- sanoi hän tuolla ainaisella\ntuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, -- miltei mahdotonta\non minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan\nja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä\nmahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko\ntyytyväinen?\n\n-- Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan;\ntiesin miten hyvä olette.\n\nRuhtinas aikoi lähteä.\n\n-- Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään\nkaarttiin... -- Hän hämmentyi: -- Te olette hyvissä väleissä Mihail\nIlarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle\nadjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää...\n\nRuhtinas Vasili hymähti.\n\n-- Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat\nKutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse\nkertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta\ntahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.\n\n-- Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni...\n\n-- Isä, -- toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, -- myöhästymme.\n\n-- Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?\n\n-- Siis huomenna esitätte keisarille?\n\n-- Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.\n\n-- Ei, luvatkaa, luvatkaa, _Basile_, -- puheli Anna Mihailovna hänen\njälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä.\nAikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin\nsopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille\nkasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun\ntapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli\nhänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi\npiiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta\ntodellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen\ntehtävänsä nyt suoritettu.\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta\nMilanossa? -- sanoi Anna Pavlovna. -- Ja entäs tämä komedia sitten:\n'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle.\nJa herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen\ntoivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää\nmaailma menettäneen päänsä!\n\nRuhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.\n\n(_Dieu me la donne, gare à qui la touche_\",[7] -- sanoi hän (Napoleonin\nsanat kruunua päähänsä asettaessaan). -- Kerrotaan hänen olleen\njumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, -- lisäsi ruhtinas ja\ntoisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (_Dio mi la dona, gai a\nqui la tocca_\".\n\n-- Toivon, -- jatkoi Anna Pavlovna, -- että tämä vihdoinkin on se\npisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi\nkärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.\n\n-- Hallitsijat! En puhu Venäjästä, -- sanoi vikomtti kohteliaasti ja\ntoivottomasti: -- Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig\nXVIII:n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei\nmitään, -- jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet\nrangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He\nlähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.\n\nJa ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan\nnämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut\nvikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi\nhäneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla\npiirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä\nselityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä\npyytänyt.\n\n-- Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset -- Condé\nsuvun vaakuna.\n\nRuhtinatar kuunteli häntä hymyillen.\n\n-- Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, --\njatkoi vikomtti alettua keskustelua, -- niin menevät asiat liian\npitkälle. -- Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia\naatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. -- Vehkeilyillä,\nväkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan\nkelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin...\n\nHän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui\nkeskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna\nPavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:\n\n-- Keisari Aleksanteri, -- sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina\npuhui keisarillisesta perheestä, -- keisari Aleksanteri on ilmoittanut\njättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan.\nEikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään\nvallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, -- sanoi Anna\nPavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.\n\n-- Se on epäiltävää, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- _Monsieur le vicomte_\naivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän\nvaikeaksi entiselleen palautumisen.\n\n-- Kuulemani mukaan, -- puuttui taas Pierre keskusteluun, -- on melkein\nkoko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.\n\n-- Tätä väittävät bonapartistit, -- sanoi vikomtti, vilkaisematta edes\nPierreen. -- Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen\nmielipide.\n\n-- Onpas Bonaparte sen lausunut, -- sanoi ruhtinas Andrei\npilkallisesti.\n\nSelvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän,\nvaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.\n\n\"Minä osoitin heille tien kunniaan\", -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan\nNapoleonin sanoilla: -- \"he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni,\nhe syöksyivät joukoin\"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut\noikeus näin sanoa.\n\n-- Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. -- Herttuan\nmurhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina.\nJoskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, -- puheli vikomtti Anna\nPavlovnaan kääntyneenä, -- niin herttuan murhan jälkeen on taivas\nsaanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.\n\nEivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä\npalkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas\ntakertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen\nlausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.\n\n-- Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, -- hän\nlausui; -- ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus,\nettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.\n\n-- Jumalani! Jumalani! -- supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.\n\n-- Mitä sanoittekaan, _monsieur Pierre_, pidättekö murhaa sielun\nsuuruutena' -- sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.\n\n-- Ah! Oh! -- kuului joka puolelta.\n\n-- Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi\nmäjäytellä kämmenellä polveensa.\n\nVikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli\nlasiensa kuulijoihin.\n\n-- Puhun täten sentähden, -- jatkoi hän epätoivoisena, -- että\nbourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta\nNapoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja\nsentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.\n\n-- Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? -- sanoi Anna Pavlovna.\n\nMutta Pierre jatkoi puhettaan.\n\n-- Ei, -- lausui hän, innostuen yhä enemmän: -- Napoleon on suuri,\nsillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja\nsäilytti kaiken hyvän -- kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja\npainovapauden -- ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.\n\n-- Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle\nkuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin\nhäntä suurena ihmisenä, -- sanoi vikomtti.\n\n-- Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle\nvallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja\nsentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, --\njatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä\nvälilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa\nmahdollisimman räikeästi.\n\n-- Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?... Tämän jälkeen ...\nmutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? -- toisti Anna Pavlovna.\n\n-- _Contrat social_, -- lausu vikomtti hymyillen hillitysti.\n\n-- En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.\n\n-- Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, --\nkeskeytti hänet taas pilkallinen ääni.\n\n-- Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole\npääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen\nhäviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet\non Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.\n\n-- Vapaus ja yhdenvertaisuus, -- lausui vikomtti pilkallisesti, aivan\nkuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle\nnuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: -- ne ovat vain\nheliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken\nei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan\njulisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen\njälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta,\nmutta Bonaparte sen hävitti.\n\nRuhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin\nvikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna\nkauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa\nmaailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan\nPierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei\nniitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja\nhyökkäsi puhujan kimppuun.\n\n-- Mutta, rakas _monsieur Pierre_, -- sanoi Anna Pavlovna, -- miten lie\nmiehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa\nvain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?\n\n-- Minäpä kysyisin, -- sanoi vikomtti, -- miten _monsieur_ selittää\nbrumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei\nlainkaan muistuta suuren miehen tekoja.\n\n-- Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? -- sanoi pikku\nruhtinatar. -- Kauheata! -- Ja hän kohautti olkapäitään.\n\n-- Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, -- virkkoi ruhtinas Hippolyt.\n\nPierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen\nkasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset,\njotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi\nhymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja\nvieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen\nhyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin\nanteeksi pyytävän näköiseksi.\n\nVikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini\nollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.\n\n-- Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, -- sanoi ruhtinas\nAndrei. -- Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa\neroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot.\nMinusta ainakin näyttää siltä.\n\n-- Niin, niin, tietysti, -- tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan\nsaamastaan avusta.\n\n-- Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla\nja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta\nonhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.\n\nRuhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden\nikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.\n\nYhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään,\nhän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.\n\n-- Olen tänään kuullut, -- hän alkoi, -- erinomaisen huvittavan jutun\nMoskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi,\nettä kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.\n\nJa hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin\nranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat\npysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan\nkuuntelemaan.\n\n-- Moskuussa oli yksi rouva, _une dame_. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän\ntarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen\nmaku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi...\n\nTässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi\nvaikea muistaa.\n\n-- Hän sanoi ... niin, hän sanoi: \"tyttö, otta päälle livrean, mennän\nminun kanssa vaunun takana teke visitti\".\n\nTässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen\nkuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin\nmonet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.\n\n-- Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä\nhiukset meni hajalle...\n\nTässä hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan purskahti katkonaiseen\nnauruun ja naurun keskitse sai hän sanotuksi:\n\n-- Ja koko maailma sai tietää... Tähän juttu loppuikin. Ja vaikkakin\noli käsittämätöntä, miksikä hän sen kertoi, ja miksikä se välttämäti\noli kerrottava venäjäksi, niin olivat Anna Pavlovna ja monet muut\nkuitenkin kiitollisia ruhtinas Hippolytille hänen ystävyydestään, sillä\ntäten hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista\nhyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku\nasioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja\nsiitä, missä ja koska taas tavataan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat\nalkoivat hajautua.\n\nPierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja\nharteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten\nsanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua,\ntoisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen\nmiellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman\nhattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen\nkenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes\nkenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja\ntottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin\nkerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme.\nAnna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on\nantanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:\n\n-- Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte\nmielipiteenne, rakas _monsieur Pierre_.\n\nPierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä\nkerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään\nerikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: \"Mielipiteet\nmielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo\npoika\". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.\n\nRuhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen\nharteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa\nlörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt\neteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren\nvieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.\n\n-- Menkäähän, Annette, vilustutte, -- puheli pikku runtinatar,\nlausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. -- C'est arrêté,[8] -- lisäsi\nhän hiljaa.\n\nAnna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa\nnaittamishankkeistaan.\n\n-- Luotan teihin, rakas ystävä, -- puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, --\nte kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä\nasiasta arvelee. Näkemiin, -- ja hän poistui eteisestä.\n\nRuhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen\npuoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.\n\nKaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin,\nseisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali,\ntoisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille\nkäsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin\nkaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa\nmukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.\n\n-- Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, -- sanoi\nruhtinas Hippolyt: -- ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta,\nverraton?\n\n-- Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, -- vastasi ruhtinatar,\nhaivenista huultaan kohauttaen. -- Siellä ovat seurapiirin kaikki\nkaunottaret.\n\n-- Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, -- lausui ruhtinas\nHippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi\nsitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että\npalvelijakin sai häneltä sysäyksen.\n\nLiekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä\neroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla,\nvaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin\nolisi hän syleillyt nuorta naista.\n\nRuhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja\nkääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä\nja uniselta hän näytti.\n\n-- Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.\n\nRuhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman\nkuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti\njuosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona\npalvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.\n\n-- _Princesse, au revoir_,[9] -- hän huusi, kangertaen kielellään,\nkuten jaloillaankin.\n\nRuhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen\nmiehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta\nhääräilikin vain esteenä.\n\n-- Päästäkäähän, herraseni, -- sanoi ruhtinas Andrei kuivan\nepäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien\nvaunuihin.\n\n-- Odotan sinua, -- lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.\n\nEturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä.\nRuhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia,\njonka hän oli luvannut saattaa kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen\nsuloinen, -- puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen\nvaunuihin. -- Kerrassaan suloinen. -- Hän suuteli sormiensa päitä. --\nJa täydellinen ranskatar.\n\nHippolyt nauraa pyrähti.\n\n-- Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka\nolettekin niin viattoman näköinen, -- jatkoi vikomtti. -- Säälikseni\nkäy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin\nhallitsevan henkilön veroinen.\n\nHippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:\n\n-- Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia.\nOn vain vetäistävä oikeasta rihmasta.\n\nPierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni\naivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti\numpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi\nreuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä\nsattui.\n\n-- Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy\nsairaaksi, -- puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja\nhieroi valkeita, pieniä käsiään.\n\nPierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti\nsäihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.\n\n-- Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein\nymmärrä asiaa... Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta\nen taida sitä oikein lausua... Mutta ei ainakaan valtiollisen\ntasapainon avulla...\n\nRuhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset\nkeskustelut.\n\n-- Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä\najattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut?\nHevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? -- kysyi ruhtinas\nAndrei hetkisen vaiti oltuaan.\n\nPierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.\n\n-- Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.\n\n-- Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.\n\nKymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa\nulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen\nvuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin\npalveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: \"Lähdehän nyt Pietariin,\ntarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas\nVasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa.\"\nKolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut\nmitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt\npuhui. Pierre hierusti otsaansa.\n\n-- Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, -- sanoi hän, tarkoittaen\nabottia, jonka oli tavannut illanvietossa.\n\n-- Mitäpäs houreista, -- keskeytti hänet ruhtinas Andrei, -- puhukaamme\nmieluummin asiasta. -- Oletko käynyt hevoskaartissa?\n\n-- En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa,\nmitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan.\nJos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin\nvalmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja\nItävaltaa maailman suurinta miestä vastaan...\n\nRuhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille\npuheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin\nvoi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin\nkysymykseen.\n\n-- Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei\nolisi sotia olemassakaan, -- hän sanoi.\n\n-- Se olisi verratonta, -- Pierre sanoi.\n\nRuhtinas Andrei hymähti.\n\n-- Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule\nolemaan...\n\n-- Mutta miksi lähdette te sotaan? -- kysyi Pierre.\n\n-- Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... -- Hän\nvaikeni. -- Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nViereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei\nvavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama\nilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre\npudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli\nyllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin\nvieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti\nnojatuolin.\n\n-- Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? -- alkoi\nruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän\nsovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan\nkaikki tyhmiä, _messieurs_, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa\nanteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te\naimo riitelijä, herra Pierre.\n\n-- Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan,\n-- sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja\nnuorukaisen välisissä suhteissa).\n\nRuhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.\n\n-- Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. -- En käsitä, en lainkaan\nkäsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme\nmitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette?\nAlituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin\nasema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä\ntuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: \"c'est ça le\nfameux prince André?\" Ma parole d'honneur![10] (Hän alkoi nauraa.)\nKaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla\nsivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan\nsangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian\nsangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?\n\nPierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä\nkeskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.\n\n-- Milloin matkustatte? -- hän kysyi.\n\n-- Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo\nkuulla siitä puhuttavan -- tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla\noikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna\nPavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä,\nsillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. -- Tänään\najatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet... Ja sitten,\ntiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua\nkauhistaa! minua kauhistaa! -- kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa\nvavahteli.\n\nHänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi\nihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän\nitse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:\n\n-- Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?\n\n-- Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse\nhän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee\nmaalle yksikseni.\n\n-- Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, -- sanoi hiljaa ruhtinas\nAndrei.\n\n-- Joka tapauksessa yksikseni, ilman _minun_ ystäviäni... Ja tahtoo,\netten pelkäisi.\n\nHänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt\nkasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin\neläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi\npitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta\nsentään koko jupakka oli lähtösin.\n\n-- Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, -- sanoi\nruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.\n\nRuhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.\n\n-- Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut...\n\n-- Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, -- sanoi\nruhtinas. -- Menehän nukkumaan.\n\nRuhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli\nvavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua\npitkin huonetta.\n\nPierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin\nruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin\nhänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi\npaikoilleen.\n\n-- Mitä välittäisin _monsieur_ Pierrestä, -- sanoi yhtäkkiä pikku\nruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. --\nKauvan jo olen aikonut sinulta kysyä _André_: miksi olet niin\nmuuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua.\nMiksi?\n\n-- _Lise!_ -- lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.\n\nMutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea\nkuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan;\nmutta tämä jatkoi kiireesti:\n\n-- Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko\ntällainen puolisen vuotta sitten?\n\n-- Lise, lopettakaa, pyydän, -- sanoi ruhtinas terävämmin.\n\nPierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja\nastui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella\nitkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.\n\n-- Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan\nteille, olen itse kokenut ... minkätähden ... koska... Ei. suokaa\nanteeksi, vieras on täällä liikaa... Ei, rauhoittukaa... Hyvästi...\n\nRuhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.\n\n-- Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi\nsallia, että menettäisin hauskan illan.\n\n-- Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, -- jatkoi ruhthiatar voimatta\npidättää kiukun kyyneliä.\n\n-- _Lise_, -- sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti\nhuomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.\n\nYhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla\nkasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi;\nkulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen\nkasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan\nmutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.\n\n-- Jumalani, Jumalani! -- sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen\nkäteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.\n\n-- Hyvää yötä, _Lise_, -- sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli\nkohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan\nkäsi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nYstävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua.\nPierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.\n\n-- Menkäämme illalliselle, -- sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen\nja lähti astumaan ovea kohti.\n\nHe astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä\nkaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli\nuutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa.\nKesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua.\nSelvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja\nettä hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre\nvielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.\n\n-- Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon:\nälä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi\ntehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä\nennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja\nauttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään\nkelpaa... Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki\nhupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin\nkummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet\nhuomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie\nvierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa\nsamalla palkilla... Ja silloin!...\n\nHän huitasi tarmokkaasti kädellään.\n\nPierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat\nentistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.\n\n-- Vaimoni, -- jatkoi ruhtinas, -- on verraton nainen. Hän on niitä\nharvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan\nrauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen\npäivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.\n\nRuhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä\nBolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät\nsirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia.\nJokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen\neloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen,\nloistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä\nelottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta\nhän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.\n\n-- Sinä et käsitä, miksi näin puhun, -- hän jatkoi. -- Onhan se\nkokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen\nelämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. -- Sinä\nsanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni\npäämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä,\n-- ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan\nmenettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja\nvoimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua\nkiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus,\nmitättömyys, -- siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt\nsotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään\nen kelpaa. Je _suis très aimable et très caustique_,[11] -- hän jatkoi,\n-- ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri,\njota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit,\nmitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä\nnaiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys,\nmitättömyys kaikessa -- siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä\nalastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet\njotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään!\nNiin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, -- lopetti\nruhtinas Andrei.\n\n-- Minusta tuntuu naurettavalta, -- sanoi Pierre, että _te, te\nitseänne_ pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki,\nkaikki edessänne. Ja te...\n\nHän ei sanonut _mitä te_, mutta äänestään saattoi huomata, miten\nsuureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä\ntulevaisuudessa.\n\n\"Miten saattaa hän näin puhua!\" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas\nAndreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että\nruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka\nPierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin\nvoisimme ilmaista käsitteellä -- tahdon voima. Pierre oli aina\nihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten\nihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän\nluki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten\nhänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti\nruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä\nitsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena,\npäinvastoin voimana.\n\nImartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten,\nystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin\nkuin rasva pyörille.\n\n-- _Je suis un homme fini_,[12] -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitäpäs\nminusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, -- hän sanoi, oltuaan\nhetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.\n\nTämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.\n\n-- Mutta mitä on minusta puhuttavaa? -- sanoi Pierre, vetäen suunsa\nhuolettomaan, iloiseen hymyyn. -- Mikä minä olen? _Je suis un\nbâtard_![13] -- Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että\nnäiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön,\nosaton... Ja sikseen, totta... -- Mutta hän ei sanonut, _mikä on\ntotta_. -- Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä\nvain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän\nkanssanne.\n\nRuhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä,\nhyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden\ntietoisuus.\n\n-- Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä\nihminen koko meidän \"suuressa maailmassamme\". Sinun on hyvä olla.\nValitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään\nseikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi.\nSinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja\nkaikenlaiset...\n\n-- Mitä tehdä, rakkaani? -- sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, --\nnaiset, rakkaani, naiset!\n\n-- En ymmärrä, -- Andrei vastasi. -- Kunnolliset naiset, se on toinen\nasia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!\n\nPierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää\ntämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein\nsisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.\n\n-- Arvatkaappas mitä, -- sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle\nodottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: -- todentotta, olen\nkauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään,\nmitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut\nminut tänään luokseen, en mene.\n\n-- Anna kunniasanasi, ettet mene!\n\n-- Kunniasanani!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKello kävi jo kahta, kun Pierre lähti ystävänsä luota. Oli kesäkuun\nkirkas yö. Pierre otti ajurin ja aikoi lähteä kotiin. Mutta mitä\nlähemmäksi hän saapui kotiaan sitä selvemmin hän tunsi, ettei voisi\nnukkua tällaisena yönä, joka enemmän muistutti aamua tai iltaa kuin\nyötä. Kadut olivat autiot, ja selvästi saattoi nähdä päästä toiseen.\nAjaessaan Pierre muisti, että Anatol Kuragin luo tänä iltana piti\nkokoontua tavallinen peliseurue, ja että pelin loputtua alkaisi\ntavanmukainen juopottelu, joka aina päättyy Pierren lempihuvitteluun.\n\n\"Olisipa hauska lähteä Kuraginin luo\", -- hän ajatteli. Mutta heti\nmuisti hän ruhtinas Andreille antamansa kunniasanan. Mutta samalla hän\nmyös tunsi vastustamattoman halun vielä viimeisen kerran nauttia tuosta\nhänelle niin rakkaaksi käyneestä irstaasta elämästä -- ja tämä tunnehan\non niin ominainen kaikille heikoille luonteille -- ja hän päätti\nlähteä. Ja heti pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei kunniasanalla ole\nmitään merkitystä, koska hän jo ennen oli luvannut saapua Anatolin luo;\nja lopuksi hän päätteli, että kaikki tällaiset kunniasanat ovat vain\nehdollisia käsitteitä, joilla ei ole mitään määrättyä ja varmaa\nmerkitystä, erittäinkään silloin, kun ajattelee, että jo huomenna hän\nvoi kuolla tai saattaa hänelle tapahtua jotain tavatonta, niin ettei\nenää olekkaan ei kunniallista eikä kunniatonta.\n\nTällaiset mietteet usein hävittivät Pierren päätökset ja aikeet. Hän\nlähti Anatol Kuraginin luo.\n\nAnatol asui suuressa kivitalossa lähellä hevoskaartin kasarmia.\nSaavuttuaan tämän talon edustalle Pierre lähti nousemaan valaistuja\nulkoportaita myöten pääkäytävään ja astui avoimesta ovesta eteiseen.\nTäällä ei ollut ketään; tyhjiä pulloja, kalosseja ja viittoja oli hujan\nhajan; löyhkyi viiniltä, kuului epäselvää puhetta ja huutoa.\n\nIllallinen oli jo syöty ja peli lopetettu, mutta vieraat eivät vielä\nolleet lähteneet. Pierre heitti viitan harteiltaan ja astui\netuhuoneeseen, missä pöydällä virui illallisen tähteitä ja eräs\npalvelija salavihkaa tyhjenteli lasien pohjia. Kolmannesta huoneesta\nkuului hälinää, naurua, tuttavain huutoja ja karhun mörinää.\nKymmenkunta nuorukaista hääri touhussaan avonaisen akkunan luona. Kolme\nmiestä väänsi karhunpennun kanssa; eräs heistä kuletti sitä kahleissa\nja äksytti toveriensa kimppuun.\n\n-- Pidän Steevensin puolesta satasen! -- huusi joku.\n\n-- Katsokaa, ettei auteta! -- huusi toinen.\n\n-- Minä pidän Dolohovin puolesta! -- huusi kolmas. -- Erota, Kuragin,\n\n-- Jättäkäähän Mishka[14] rauhaan, täällä on veto kyseessä.\n\n-- Yhdellä henkäyksellä, muuten on veto menetetty, -- huusi neljäs.\n\n-- Jaakko, tuo pullo, Jaakko! huuteli itse isäntä, pitkä kaunis mies.\nHän seisoi joukon keskellä. Hän oli heittänyt takin yltään, ja hänellä\noli nyt ainoastaan ohut paita, jonka rinta rehotti avollaan. Seis,\nhyvät herrat. Tuossapas hän on, Petrusha, rakas ystäväni, -- hän puheli\nhuomattuaan Pierren.\n\nAkkunan luota huudettiin Pierrelle: \"tule tänne -- erota veto!\" Tämä\nääni, joka kuulosti selvältä, pisti erityisesti Pierren korviin tässä\nhumalaisten rähinässä. Huutaja oli lyhyläntä Semjonovin kaartin\nupseeri, jolla oli kirkkaat vaaleansiniset silmät. Hänen nimensä oli\nDolohof. Hän oli tunnettu peluri ja tappelija ja Anatolin asuintoveri.\nPierre hymyili ja katseli iloisena ympärilleen.\n\n-- En lainkaan ymmärrä. Mikä on kyseessä?\n\n-- Odottakaahan, hän on aivan selvä. Antakaa pullo, -- sanoi Anatol ja\notettuaan pöydältä lasin hän astui Pierren luo.\n\n-- Ennen kaikkea juo.\n\nPierre tyhjensi lasin lasilta katsellen kulmainsa alta humalaisia\nvieraita, jotka taas olivat kokoontuneet akkunan luo, ja kuunteli\nheidän puheitaan. Anatol täytteli hänen lasiaan ja kertoi, etlä Dolohof\non lyönyt vedon englantilaisen meriupseerin Steevensin kanssa siitä\nettä juo pullon rommia istuen jalat riipuksissa kolmannen kerroksen\nakkunalaudalla.\n\n-- No, juohan loppuun! -- sanoi Anatol ojentaen Pierrelle viimeistä\nlasia, -- muuten en päästä!\n\n-- En juo, en tahdo, -- sanoi Pierre, töytäsi Anatolin syrjään ja meni\nakkunan luo.\n\nDolohof piti englantilaista kädestä ja lausui selvästi ja täsmällisesti\nvedon ehdot, vilkaisten sitä tehdessään etenkin Anatoliin ja Pierreen.\n\nDolohof oli keskikokoinen, kiharatukkainen mies, kirkkaine\nvaaleansinisine silmineen. Hän oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias.\nHänellä oli ajeltu ylähuuli, kuten kaikilla jalkaväen upseereilla\nsiihen aikaan, ja siksipä näkyikin hänen suunsa niin selvästi. Ja tämä\nsuu se olikin hänen kasvoissaan merkittävin. Sen piirteet olivat\nihmeteltävän hienosti kaartuneet. Keskikohdaltaan oli ylähuuli\ntarmokkaasti, terävän kiilan tavoin laskeutunut tyrnevälle alahuulelle,\nja täten syntyneissä kulmuksissa leikki alituisesti jonkinlainen\nkaksoishymy; ja kaikki tämä yhtyneenä lujaan, rohkeaan ja viisaaseen\nkatseeseen teki sellaisen vaikutuksen, ettei näitä kasvoja voinut olla\nhuomaamatta. Dolohof oli varaton, eikä hänellä ollut mitään\nerityisempiä suhteitakaan. Vaikka Anatol kuluttikin vuosittain kymmeniä\ntuhansia, saattoi Dolohof kuitenkin asua hänen kanssaan, vieläpä oli\nhän järjestänyt asiansa niinkin hyvin, että kaikki heidän tuttavansa\nkunnioittivat häntä enemmän kuin Anatolia. Dolohof oli mestari kaikissa\npeleissä ja voitti melkein säännöllisesti. Ja miten paljon hän joikaan,\nmilloinkaan hän ei menettänyt järkeään. Sekä Kuragin että Dolohof\nolivat sen aikuisen Pietarin kuuluisuuksia remustelijain ja huimapäiden\njoukossa.\n\nRommipullo tuotiin; kaksi palvelijaa irroitti akkunakehystä, joka\nvaikeutti ulkokaiteella istumista. Mies pahat olivat nähtävästi\nhätääntyneet humalaisten huudoista ja neuvoista ja olivat aivan\ntöperryksissä.\n\nVoitonvarmana astui Anatol akkunan luo. Hän tahtoi jotain särkeä. Hän\nsysäsi palvelijat syrjään ja tarttui kehykseen, mutta se ei\nhievahtanutkaan. Helisten särkyivät ruudut.\n\n-- Koetappas sinä karhu, -- sanoi hän Pierrelle.\n\nPierre tarttui niskapuuhun, tempasi, ja rätisten taipui tamminen kehys.\n\n-- Vedä se kokonaan pois, muuten luulevat, että siihen tartun, -- sanoi\nDolohof.\n\n-- Englantilainen kerskailee ... mitä? onko hyvä? ... -- puhui Anatol.\n\n-- Hyvä on, -- Pierre sanoi, katsellen Dolohovia, joka rommipullo\nkädessä astui akkunan luo, mistä näkyi aamu- ja iltaruskon syleilemä\ntaivaanlaki.\n\nDolohof hyppäsi pulloineen akkunalle.\n\n\"Kuulkaahan!\" -- huusi hän.\n\nKaikki vaikenivat.\n\n-- Veto on (hän puhui ranskaa, jotta englantilainen ymmärtäisi, mutta\ntämä ranska ei ollut suinkaan kehutlavaa). Veto on viisikymmentä\nimperiaalia, tahdotteko kohottaa sadaksi? -- lisäsi hän englantilaiseen\nkääntyen.\n\n-- En, olkoon viisikymmentä, -- vastasi englantilainen.\n\n-- Hyvä, viisikymmentä imperiaalia on veto -- minä juon pullon rommia\nyhteen henkäykseen istuen tuossa akkunavietteellä (hän kumartui ja\nosoitti viettävää seinän ulkonemaa) enkä pidä mistään kiinni... Niinkö?\n\n-- Sangen hyvä, -- sanoi englantilainen.\n\nAnatol kääntyi englantilaiseen, tarttui hänen hännystakkinsa nappiin ja\nkatsellen häntä korkeudestaan (englantilainen oli lyhytkasvuinen)\ntoisti hänelle englanniksi vedon ehdot.\n\n-- Odottakaahan! Dolohof huusi, lyöden pullolla akkunaan, jotta häntä\nkuunneltaisi. -- Odota, Kuragin; kuulkaa. Jos joku tekee saman, maksan\nminä sata imperiaalia. Ymmärrättekö?\n\nEnglantilainen nyökäytti päällään, mutta vaikea oli päättää, suostuiko\nhän tähän uuteen vetoon tai ilmoittiko hän vain ymmärtäneensä Dolohovin\nsanat. Anatol yhä vain riippui englantilaisen napissa, ja vaikka tämä\nalati nyökkäämällä ilmoitti kaikki ymmärtäneensä, niin käänsi hän\nkuitenkin Dolohovin sanat englanniksi. Nuori hinterä poikanen,\nhenkivartiahusaari, joka illan kuluessa oli hävinnyt aimo summan,\nhypähti akkunalle ja kurottautui katsomaan alas.\n\n-- Uu! ... uu! ... uu! ... huudahti hän katsellessaan katukivitystä.\n\n-- Pysy alallasi! -- huusi Dolohof ja kiskasi upseerin akkunalta.\nKannuksiinsa takertuen tämä lensi akkunalta ja kuukahti kompuroiden\nhuoneeseen.\n\nAsetettuaan pullon akkunalle Dolohof hiljaa ja varovaisesti ryömi\nakkunasta. Hän päästi jalkansa riipuksiin pidellen käsillään\nakkunanpielistä, sovittelihe istumaan ja saatuaan hyvän asennon päästi\nirti kätensä. Sitten siirrähti hän hiukan oikealle, hiukan vasemmalle\nja otti pullon. Anatol toi kaksi kynttilää ja asetti ne akkunalle,\nvaikka ulkona jo olikin täysi päivä. Kynttilät valaisivat Dolohovin\npaidan selkämyksen ja kiharaisen pään. Koko seurue pakkautui akkunan\nluo. Englantilainen seisoi likinnä akkunaa. Pierre hymyili ja oli\nvaiti. Eräs seuralaisista, joka iältään oli muita vanhempi, tunkeutui\npelästyneen ja suuttuneen näköisenä akkunan luo ja tahtoi tarttua\nDolohovin paidan kaulukseen.\n\n-- Hyvät herrat, tämä on järjetöntä; hän menettää henkensä, -- sanoi\ntämä seurueen järkevin ihminen.\n\nAnatol pidätti hänet.\n\n-- Älä koske, säikäytät hänet, hän putoaa. Silloin?... Mitä\nsilloin?... Häh?...\n\nDolohof katsoi taakseen, tarttui taas akkunanpieluksiin ja paranteli\nasentoansa.\n\n-- Ken minua vielä häiritsee, sanoi hän, harvakseen päästellen sanoja\npuristettujen ohkaisten huuliensa välistä, -- hänet minä hetipaikalla\nsyöksen tuonne. No!...\n\nSanottuaan \"no!\" hän käänsi päänsä, irroitti kätensä, otti pullon ja\nvei sen huulilleen. Hänen päänsä painui taaksepäin, vapaa kätensä\nkohoutui, arvatenkin tasapainon vuoksi.\n\nEräs palvelija, joka kokoili lasinsiruja lattialta, jäi köyryiseen\nasentoonsa ja katsoa tuijotti akkunaan ja Dolohovin selkään. Anatol\nseisoi suorana, silmät selällään. Englantilainen katseli huulet\ntöröllään sivulta. Järkevä herrasmies pakeni huoneen kaukaisimpaan\nnurkkaan, heittäytyi sohvalle ja kääntyi selin akkunaan. Pierre oli\npeittänyt kasvonsa käsillään, ja vaikkakin hänen kasvoilleen oli jäänyt\nheikko hymy, huomasi sentään selvästi, että ne kuvastivat pelkoa ja\nkauhua. Kaikki olivat vaiti. Pierre päästi kädet kasvoiltaan: Dolohof\nistui yhä samassa asennossa, pää oli taipunut sentään entistään\ntaammas, niin että niskakiharat koskettelivat paidankaulusta, ja pulloa\npitelevä käsi kohoutui, joskin vaivoin ja vapisten, yhä ylemmäs. Pullo\nnähtävästi tyhjeni, kohoten yhä ylemmäs ja taivuttaen samalla päätä\ntaaksepäin. \"Miksi kestää tätä niin kauvan?\" ajatteli Pierre. Hänen\nmielestään oli aikaa kulunut jo yli puolen tunnin. Yhtäkkiä väännähti\nDolohovin selkä taaksepäin, ja hänen kätensä alkoi vapista; tämä\nväännähtys sai koko ruumiin liikkumaan, ja se hetkahti taaksepäin,\nkäden ja pään yhä kovemmin vavistessa. Toinen käsi alkoi hapuilla\nakkunanpielusta, mutta laskeutui taas vähitellen. Pierre sulki taas\nsilmänsä ja päätti mielessään, ettei enää koskaan niitä avaa. Äkkiä\ntunsi hän liikettä ympärillään. Hän katsahti akkunaan: Dolohof seisoi\nakkunalla, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta iloiset.\n\n-- Tyhjä on!\n\nHän heitti pullon englantilaiselle, joka näppärästi sieppasi sen\nilmasta. Dolohof hypähti lattialle. Hänestä tuli vahva rommin löyhkä.\n\n-- Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! --\nhuudettiin eri suunnilta.\n\nEnglantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan\nja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.\n\n-- Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, -- hän\nhuusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen ... käskekää\ntuomaan.\n\n-- Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.\n\n-- Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan?\nPortaillakin päätäsi pyörryttää, -- huudettiin eri puolilta.\n\n-- Minä juon, tuokaa pullo rommia! -- huusi Pierre päättävästi, takoen\nhumalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.\n\nToverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että\ntyönsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.\n\n-- Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, --\nodottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta\nhuomenna, nyt lähdemme kaikin ----ään.\n\n-- Lähtekäämme, -- kirkui Pierre, -- lähtekäämme!... Ja Mishkan otamme\nmukaan.\n\nJa hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi\npyöriä sen kanssa ympäri huonetta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nRuhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa\nlupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin\nvänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin\nseurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi\nja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna\npalasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien\nluo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut\nvuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin.\nJumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt\nhän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p:nä lähtenyt\nPietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti\nsaavuttaa se Radsivilovin tiellä.\n\nRostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja\nnuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot\nonnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle.\nTämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin\ntyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa,\njoita tuli ja meni lakkaamatta.\n\nKreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen\nhän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä\nlasten paljous -- niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen\nliikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki\nhänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna\nMihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös\nvierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja\nseurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa.\nNuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista.\nKreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja\nkutsui kaikkia päivällisille.\n\n\"Olen sangen, sangen kiitollinen teille, _ma chère_ tahi _mon cher_\nomasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (_Ma chère_ tahi\n_mon cher_ sanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja\nalemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten\nloukkaannun, _mon cher_. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen\npuolesta, ma chère.\" Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta,\nsamalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän\nsamalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen\ntäyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan\njonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi\nnojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja\nelämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja\nruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli\nterveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui\nkehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta\nvelvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen\nharmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän\neteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen\nmarmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle.\nTäällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja\nporsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille\ntamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin,\naatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle:\n\"No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin\", puheli\nhän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. \"Pääasia on --\ntarjoileminen. Niinpä niin...\" Ja hän lähti taas, tyytyväisenä\nhuoahtaen, vierashuoneesen.\n\n-- Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! -- ilmoitti kreivittären\njättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär\nmietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti\nhänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.\n\n-- Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, -- hän sanoi. -- Olkoon\nmenneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä\ntulemaan -- sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut\nsanoa: \"no, lyökää häntä nyt kylliksenne!\"\n\nKuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen\nastui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.\n\n\"Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan ... hän on ollut sairas\nlapsi rukka ... tanssiaisissa Rasumovskien luona ... ja kreivitär\nApraksin ... minä olen ollut niin onnellinen...\" puhelivat naiset\ninnokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat\nhameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja\nalkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman,\nsitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan:\n\"Olen ylen iloinen; äidin terveys ... ja kreivitär Apraksin\", ja taas\nkahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja\nlähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään\ntapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi\nBesuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin\nsopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.\n\n-- Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, -- lausui vieras: -- hänen\nterveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama\nmielipaha varmaankin vie häneltä hengen!\n\n-- Mikä sitten? -- kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi tietänyt,\nmitä vieras tarkoitti, vaikka hän ainakin viisitoista kertaa oli\nkuullut syyn kreivi Besuhovin mielipahaan.\n\n-- Sellaista on nykyaikainen kasvatus! Jo ulkomailla, -- jatkoi vieras,\n-- tämä nuorukainen oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt kerrotaan\nhänen Pietarissa tehneen sellaisia kauhutöitä, että poliisi on hänet\nkarkoittanut sieltä.\n\n-- Jopa nyt! -- sanoi kreivitär.\n\n-- Hän oli valinnut huonoja ystäviä, -- puuttui puheeseen Anna\nMihailovna. Kerrotaan että hän ruhtinas Vasilin pojan ja erään\nDolohovin seurassa on tehnyt, Jumala ties mitä. Saivatpas siitä\nmolemmat. Dolohof on alennettu sotamieheksi, ja Besuhovin poika on\nlähetetty Moskovaan. Anatol Kuraginin asian hänen isänsä jotenkuten\nsotki, mutta karkoitettiin hänkin sentään Pietarista.\n\n-- Mutta mitä he sitten oikeastaan tekivät? -- kysyi kreivitär.\n\n-- He ovat todellisia rosvoja, erittäinkin Dolohof, sanoi vieras. Hän\non Maria Ivanovna Dolohovin poika. Äiti sellainen kunnioitettava\nihminen, ja entäs poika? ajatelkaahan: kolmisin olivat he saaneet\njostain karhun, asettivat sen keskelleen vaunuihin ja veivät sen\nnäyttelijättärien luo. Poliisi riensi heitä hillitsemään. Nämä\npoliisiin käsiksi, sitoivat hänet selin karhun selkään ja sysäsivät\nkarhun kanavaan; karhu uida pulikoi, ja poliisi on selässä.\n\n-- Hauskalta mahtoi, _ma chère_, poliisi näyttää, -- huudahti kreivi\nnauruun pakahtumaisillaan.\n\n-- Ah, kauheata! Mitä siinä on naurettavaa, kreivi?\n\nMutta tahtomattaankin nauroivat naiset itsekin.\n\n-- Vaivoin pelastettiin onneton, -- jatkoi vieras. -- Näin järkevästi\nhuvittelee kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin poika! -- hän lisäsi.\n-- Ja on kerrottu, miten hän on hyvin kasvatettu ja viisas. Mihin on\nnyt vienyt ulkomaalainen kasvatus? Toivon, ettei kukaan täällä\nseurustelisi hänen kanssaan, vaikka hän onkin niin rikas. Minulle\naijottiin esittää hänet. Kieltäydyin jyrkästi: minulla on tyttäriä.\n\n-- Miksi sanotte, että tämä nuorukainen on niin rikas? -- kysyi\nkreivitär, kääntyen neitosista, jotka heti tämän huomattuaan alkoivat\njutella keskenään, eivätkä olleet kuuntelevinaan kreivittären\npuhetta. -- Kreivi Besuhovillahan on ainoastaan aviottomia lapsia.\nTietääkseni ... on Pierrekin avioton.\n\nVieras häiläytti kädellään.\n\n-- Hänellä on luullakseni ainakin kaksikymmentä aviotonta.\n\nRuhtinatar Anna Mihailovnakin takertui keskusteluun; nähtävästi hän\ntahtoi näyttää, minkälaisia suhteita hänellä on ja miten hyvin hän\ntuntee suuren maailman asiat.\n\n-- Näin on asia, -- hän sanoi merkitsevästi ja melkein kuiskaten. --\nKreivi Kirill Vladimirovitshin maine on tunnettu... Lastensa luvunkin\nhän jo on unohtanut, mutta tämä Pierre on ollut hänen lemmikkinsä.\n\n-- Miten kaunis olikaan ukko vielä viime vuonna! -- sanoi kreivitär. --\nKauniimpaa miestä en milloinkaan ole nähnyt.\n\n-- Nyt on hän kovin muuttunut, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Niin, minun\npiti sanoa, -- hän jatkoi: -- ruhtinas Vasili on vaimonsa kautta koko\nomaisuuden perillinen, mutta isä on suuresti rakastanut Pierreä,\ntoimittanut hänelle kasvatuksen ja kirjoittanut keisarille ... niin\nettä vaikea on sanoa, kenpä hänen kuoltuaan (hän on niin heikko, että\njoka hetki odotetaan kuolemaa, ja _Lorrain_ on saapunut Pietarista) saa\ntämän suunnattoman omaisuuden, Pierrekö, vai ruhtinas Vasili.\nNeljäkymmentä tuhatta sielua ja miljoonat. Minä tiedän omaisuuden\ntarkalleen, sillä itse ruhtinas Vasili on minulle kertonut. Ja onpa\nKirill Vladimirovitsh kaukaista sukuakin minulle äidin puolelta. Ja hän\nse oli Borikseni risti-isänäkin, -- lisäsi hän, aivan kuin ei tälle\nseikalle olisi tahtonut antaa mitään merkitystä.\n\n-- Ruhtinas Vasili saapui eilen Moskovaan. Hän on tarkastusmatkalla,\nkerrotaan, -- lausui vieras.\n\n-- Niin, mutta meidän kesken sanottuna, -- puhui Anna Mihailovna, --\ntämä on tekosyy; todellisuudessa hän on saapunut Kirill\nVladimirovitshin tähden, kuultuaan, että hän on niin heikkona.\n\n-- Mutta, _ma ehère_, tämä on verraton juttu, kreivi sanoi, ja\nhuomattuaan, ettei vieras häntä kuunnellut, hän kääntyi neitosten\npuoleen: -- mahtoi poliisi olla hauskan näköinen.\n\nJa kuvailtuaan mielessään, miten poliisi huitoi käsillään, hän taas\npyrskähti äänekkääseen nauruun, joka saattoi koko hänen täytelään\nruumiinsa heilumaan. Näin nauravat ihmiset, jotka elämänsä kaiken ovat\nhyvin syöneet ja etenkin juoneet... \"Niin, välttämäti meille\npäivällisille, tehkää hyvin\", hän sanoi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSyntyi hiljaisuus. Kreivitär katseli vierasta suloisesti hymyillen,\nmutta samalla hän suinkaan ei salannut, että vieras voi lähteä häntä\nloukkaamatta. Vieraan tytär jo oikoi vaatteitaan, katsellen kysyvästi\näitiään, kun yhtäkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua ovea läheneviä\nnaisten ja miesten askelia, joku siellä kompastui tuoliin, ja kaatoi\nsen, ja vierashuoneeseen juosta tuoksahti kolmentoista vuotias\ntyttönen. Hän pisti äkkiä jotain lyhyen musliinihameensa alle ja\npysähtyi keskelle huonetta. Selvästi huomasi, että hän varomattomasti\npaetessaan oli tullut liian kauvaksi. Samassa ilmestyivät ovelle\npunakauluksinen ylioppilas, kaartin upseeri, viisitoista vuotias tyttö\nja paksu punaposkinen poikanen lapsen tauttu yllä.\n\nKreivi hypähti nojatuolistaan ja mennä vaapersi kädet levällään\ntyttöstä kohti ja kaappasi hänet juoksusta syliinsä.\n\n-- Kas tässäpä hän on! -- huusi hän nauraen. -- Nimipäiväin viettäjä!\nRakas nimipäiväin viettäjäni!\n\n-- Rakkaani, kaikella on aikansa, -- sanoi kreivitär, tekeytyen\nankaraksi. -- Sinä hänet pilaat hemmoittelullasi, _Elie_, -- lisäsi bän\nmiehelleen.\n\n-- Hyvää päivää, rakkaani, toivotan onnea, -- sanoi vieras. -- Miten\nsuloinen lapsi! -- hän lisäsi, kääntyen äitiin.\n\nTyttösellä oli mustat silmät ja suuri suu; hän ei ollut kaunis, mutta\neläväinen. Hänen hennot lapsenharteensa vavahtelivat kiivaasta\njuoksusta ja nyörre-miehustan puristuksesta. Hänen mustat kiharansa\nhulmuilivat niskalla, hennot käsivartensa olivat paljaat, pienet\njalkaset pitsisuisissa housuissa ja avonaisissa kengissä. Hän oli siinä\nsuloisessa iässä, jolloin tyttö ei enää ole lapsi, mutta lapsikaan ei\nvielä neitonen. Riuhtaistuaan itsensä isän syleilystä hän juoksi äidin\nluo ja välittämättä vähääkään tämän ankarasta huomautuksesta kätki\nhehkuvat kasvonsa hänen pitsiseen mantteliinsa ja remahti nauramaan.\nHäntä jokin seikka nauratti, ja katkonaisesti hän puhui nukesta, jonka\nveti hameensa alta.\n\n-- Näettekö?... Nukke... Mimi... Näettekö?\n\nJa enempää Natasha ei voinut puhua (hänestä tuntui kaikki\nnaurettavalta). Hän vaipui taas äitinsä helmaan ja nauraa helitti niin\näänekkäästi ja heleästi, että kaikki, keimaileva vieraskin, väkisinkin\nhertyivät nauramaan.\n\n-- No, mene, mene tollukoinesi, -- puhui äiti teeskennellyn ankarana\nsysäten tyttöä luotaan. -- Tämä on nuorin tyttäreni, -- hän sanoi,\nvieraaseen kääntyen.\n\nNatasha nosti hetkeksi kasvonsa äidin pitsimanttelista ja katseli häntä\nsilmiin läpi naurun kyynelten ja kätki taas päänsä helmaan.\n\nVieras, joka täten oli pakotettu ihailemaan tätä perhekohtausta, piti\nvelvollisuutenaan yhtyä siihen jollakin tavalla.\n\n-- Sanokaahan, rakkaani, -- hän sanoi, kääntyen Natashaan, -- miten on\ntämä Mimi teille sukua? Varmaankin tytär?\n\nNatashaa ei miellyttänyt tämä lapsellinen puhuttelutapa. Hän ei\nvastannut mitään, katsahtihan vain totisena vieraaseen.\n\nSillä välin oli nuori polvi: Boris -- upseeri, ruhtinatar Anna\nMihailovnan poika, Nikolai -- ylioppilas, kreivin vanhin poika, Sonja\n-- kreivin viidentoista vuotias veljentytär, ja pikku Petrusha --\nkreivin nuorin poika, asettuneet istumaan vierashuoneeseen. Selvästi\nhuomasi, miten he koettivat hillitä itseään ja pidätellä sopivaisuuden\nrajoissa hilpeyttään ja iloaan, joita uhkasi heidän jokainen\npiirteensä. Huomasi, että sisähuoneissa, mistä he olivat tulleet\nsellaisella jyryllä, heillä oli ollut iloisempia keskusteluaineita kuin\nvierashuoneessa, missä puhuttiin kaupungin jouruista, ilmasta ja\nkreivitär Apraksinista. Silloin tällöin he vilkuilivat toisiinsa ja\nvaikea heidän oli pidättyä naurusta.\n\nNuorukaiset, ylioppilas ja upseeri, olivat lapsuuden ystävät ja\nsamanikäiset; molemmat olivat he kauniit, mutteivät lainkaan toistensa\nnäköiset. Boris oli vaaleanverevä, pitkä nuorukainen, jolla oli\nsäännölliset, hienot piirteet ja rauhallisen kaunis ilme; Nikolai oli\nlyhyläntä kiharatukkainen, ja ilme hänen kasvoillaan oli avonainen.\nHänen ylähuulessaan eroitti jo mustia haivenia, ja hänen kasvonsa\nuhkuivat yritteliäisyyttä ja innostusta. Nikolai punastui tultuaan\nvierashuoneeseen. Huomasi, miten hän yritti jotain lausua, muttei\nkeksinyt sopivaa; Boris taas oli heti kuin kotonaan ja kertoi\nrauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän\nollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja\nmiten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja\nsaanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan.\nTämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät\nsirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi\nitseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti.\nBoris ei nauranut.\n\n-- Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan\nvaunut? -- hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.\n\n-- Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, -- vastasi äiti hymyhuulin.\n\nBoris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen\nlähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut\nkiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli\nneljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja\nvierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa\nSonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen,\njonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien\nvälitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta\npalmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin\npaljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja\nkaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja\njoustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen\nhän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä\nkissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen\nmielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa\nyhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä\npitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella\nneitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä\nhetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että\nkissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi\nhyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha,\npääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.\n\n-- Niin, _ma chère_, -- sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja\nosoittaen poikaansa Nikolaita. -- Nyt on hänen ystävänsä Boris\nylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää\nsekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, _ma chère_.\nJa hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin.\nOnpas tämä ystävyyttä! -- sanoi kreivi kysyvästi.\n\n-- Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, -- vieras sanoi.\n\n-- Kauvan on jo puhuttu, -- kreivi sanoi. -- Yhä puhutaan ja puhutaan,\nmutta siihen se aina jää. _Ma chère_, sepäs on ystävyyttä! -- hän\ntoisti. -- Hänestä tulee husaari.\n\nVieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.\n\n-- Ei lainkaan ystävyyttä, -- vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi\npuolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. -- Ei\nlainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää\nsotapalvelukseen.\n\nHän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat\nhäntä hyväksyvästi hymyillen,\n\n-- Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti\nSchubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään\nrykmenttiin. Mitäpäs tehdä? -- sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja\npuhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle\npaljon surua.\n\n-- Olenhan teille jo sanonut isä kulta, -- poika sanoi, -- että jään\nluoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten\nmuuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei\nvirkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, -- puhui hän, yhä\nvilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.\n\nKissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki\nvalmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.\n\n-- No, no, hyvä! -- sanoi vanha kreivi: -- aina hän kiivastuu. Yhä vaan\nBonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän\nluutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, -- hän lisäsi,\nhuomaamatta vieraan pilkallista hymyä.\n\nAikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi\nnuoreen Rostoviin.\n\n-- Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä\nikävöin, -- hän sanoi hellästi hymyillen.\n\nImarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden\nveikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa\nkeskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä\nmustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta\npunastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa\nNikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi,\npidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja\nlähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain\ntaukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä\nSonjaa.\n\n-- Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen\nommellut! -- sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. --\n_Cousinage dangereux voisinage_,[15] hän lisäsi.\n\n-- Niin, -- sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma\nauringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut\nkysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen\nvaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia,\njotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän\nhuolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä\niässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.\n\n-- Kaikki riippuu kasvatuksesta, -- sanoi vieras.\n\n-- Tosiaan, olette oikeassa, -- jatkoi kreivitär. -- Näihin saakka\nolen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun\ntäydellisesti, -- puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon\nuseilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän\nlapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. -- Tiedän, että\naina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka\nkuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei\nainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.\n\n-- Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, -- vakuutteli kreivi, jolla\noli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea\nverrattomana. -- Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä,\n_ma chère_!\n\n-- Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, -- sanoi vieras. --\nRuutia.\n\n-- Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen\näänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar\nhänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä\nopettamaan.\n\n-- Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä\ntällä iällä.\n\n-- Oi, ei, joutavia! -- kreivi sanoi. -- Mitenkäs meidän äitimme\nkahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?\n\n-- Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään!\n-- sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja\nhän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina\nyhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä\nkieltäisin... Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär\najatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen\nsanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties\nhäntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi.\nVanhinta tytärtäni pidin lujilla.\n\n-- Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, -- sanoi hymyillen kaunis\nVera.\n\nMutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden\nihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman\nnäköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei\nollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin\nkasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia\nja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen\nvilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä\ntuntui epämiellyttävältä.\n\n-- Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain\ntavatonta, -- sanoi vieras.\n\n-- Miksi synnin salaisimme, _ma chère_! Kreivitär rakkaani viisasteli\nliiaksi Veraa kasvattaessaan, -- sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä!\ntulipa hänestä sentään oiva tyttö, -- hän lisäsi, iskien hyväksyvästi\nVeralle silmää.\n\nVieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.\n\n-- Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! -- sanoi kreivitär,\nsaatettuaan vieraat.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo\nkasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja\nodotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi\njalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti\nkuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita,\nei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen\nastunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja\npiiloutui.\n\nBoris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun\nvirkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita\nkasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä\nBoris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti\nastumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten\nmieltään. \"Etsiköön\", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt\nhuoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja\nkiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi\nheti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi\npiilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä\nmaailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta\nnautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen\novea. Nikolai astui huoneeseen.\n\n-- Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? -- sanoi Nikolai, juosten\nSonjan luo.\n\n-- Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! -- Hän alkoi itkeä.\n\n-- Ei, kyllä tiedän.\n\n-- Jos tiedätte, niin on hyvä, menkää sitten Julien luo.\n\n-- So-o-onja! yksi sana! Voitko näin kiusata itseäsi ja minua\nluulottelujen perustalla? -- puhui Nikolai ja tarttui hänen käteensä.\n\nSonja ei irroittanut kättään ja herkesi itkemästä. Natasha ei\nliikahtanut, ei edes hengittänyt ja katseli loistavin silmin\npiilopaikastaan. \"Mitähän nyt tapahtuu?\" hän ajatteli.\n\n-- Sonja! maailma on minulle turhuus! Sinä olet kaikkeni, -- puhui\nNikolai. -- Näytän sen sinulle.\n\n-- Minua ei miellytä tuollaiset puheet.\n\n-- En jatka, annahan anteeksi, Sonja! Hän veti tytön luokseen ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Voi, miten kaunista!\" -- ajatteli Natasha, ja kun Nikolai ja Sonja\nolivat lähteneet huoneesta, nousi hänkin piilopaikastaan, lähti heidän\njälestään ja kutsui Boriksen luokseen.\n\n-- Boris, tulkaa tänne, -- sanoi hän viekkaan merkitsevästi. -- Minun\ntäytyy puhua teille eräs asia. Tänne, tänne, -- hän puhui ja vei\nBoriksen kasvihuoneeseen, siihen paikkaan, missä oli ollut\nkätkeytyneenä kukkasammioiden keskessä.\n\nBoris kulki hymyillen hänen jälessään.\n\n-- Mikä on sitten se _eräs asia_? -- hän kysyi.\n\nNatasha hämmentyi, katsahti ympärilleen ja huomattuaan kukkasammiolla\nnukkensa kumartui sitä ottamaan.\n\n-- Suudelkaa nukkea, -- hän sanoi.\n\nBoris katseli hellän tutkivasti hänen kiihtyneitä kasvojaan eikä\nvastannut mitään.\n\n-- Ettekö tahdo? Tulkaa sitten tänne, -- hän sanoi, meni edemmäs\nkukkain keskeen ja heitti nuken kädestään. -- Likemmäs, likemmäs! --\nhän kuiskasi.\n\nHän tarttui Boriksen hihankäänteeseen, ja hänen ihanilla kasvoillaan\nkuvastuivat juhlallisuus ja pelko.\n\n-- Tahdotteko sitten minua suudella? -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti,\nkatsellen hymyhuulin Borista kulmainsa alta ja oli vähällä itkeä\nmielenliikutuksesta.\n\nBoris punastui.\n\n-- Miten olette naurettava, Natasha, -- hän sanoi, kumartui tytön\npuoleen, käyden yhä punasemmaksi, mutta ei tehnyt mitään, odottihan\nvain.\n\nNatasha hypähti yhtäkkiä kukkasammiolle, niin että tuli Borista\npitemmäksi, kiersi ohuet, paljaat kätösensä Boriksen kaulalle ja\nsiuhtaistuaan päänheitolla hiukset niskalleen hän suuteli häntä\nkeskelle suuta.\n\nSamassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain\ntaakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.\n\n-- Natasha, -- sanoi Boris, -- te tiedätte, että teitä rakastan,\nmutta...\n\n-- Oletteko rakastunut minuun? -- keskeytti hänet Natasha.\n\n-- Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri... Vielä\nneljä vuotta... Sitten pyydän teidän kättänne.\n\nNatasha alkoi miettiä.\n\n-- Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista ... luki hän\nohuvilla sormillaan. -- Hyvä! Onko päätetty?\n\nJa riemun ja rauhan hymy valaisi hänen kiihtyneet kasvonsa.\n\n-- Päätetty! Boris sanoi.\n\n-- Iäksikö? -- tyttö sanoi. -- Kuolemaanko saakka? Ja tartuttuaan\nBoriksen käsivarteen lähti Natasha onnesta säteilevänä työhuoneeseen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää\nketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin\nkäskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi\nkahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan\nkanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista\npaluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen\nsiirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.\n\n-- Sinulle puran sydämeni, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Vähän on meitä\nenää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun\nystävyytesi.\n\nAnna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi\nystävättärensä kättä.\n\n-- Vera, -- sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän\nnähtävästi ei pitänyt. -- Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan\nhuomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi...\n\nKaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan\nloukkautuneen.\n\n-- Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin\npoistunut, -- hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.\n\nMutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona\nparin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui\naivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja\nNatasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran.\nSonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen\nnäköisinä Veraan.\n\nOli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta\nVerassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.\n\n-- Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, --\nhän sanoi, -- onhan teillä oma huoneenne.\n\nHän otti Nikolailta mustetolpon.\n\n-- Heti paikalla, heti paikalla, -- sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.\n\n-- Kaikki te teette sopimattomaan aikaan, -- sanoi Vera.\nVierashuoneeseenkin äsken juoksitte, niin että kaikki saimme hävetä\nteidän puolestanne.\n\nVaikkakin hän puhui totta, tahi kenties juuri sentähden, ei kukaan\nhänelle vastannut, katsahtivathan vain kaikki neljä toisiinsa. Vera ei\npitänyt kiirettä, vaan seisoi paikallaan mustetolppo kädessä.\n\n-- Ja minkälaisia salaisuuksia saattaa olla teidän iällänne Boriksen ja\nNatashan ja teidänkin välillänne -- pelkkiä tyhmyyksiä!\n\n-- Entäs sitten, Vera? Eihän tämän asian pitäisi sinua liikuttaa? --\npuheli hiljaa ja puolustavasti Natasha.\n\nHän oli tänään nähtävästi entistään ystävällisempi ja lempeämpi\nkaikille.\n\n-- Sangen tyhmää, -- Vera sanoi, -- häpeän puolestanne. Mitä\nsalaisuuksia?...\n\n-- Kullakin on omat salaisuutensa. Emmehän mekään häiritse sinua\nBerginesi, -- sanoi Natasha kiivastuen.\n\n-- Luulenpa, ettette voi häiritä, -- sanoi Vera, -- sillä en käyttäydy\nmilloinkaan sopimattomasti. Mutta sanonpas äidille, miten sinä\nkäyttäydyt Boriksen kanssa.\n\n-- Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, -- sanoi Boris, -- en\nvoi valittaa.\n\n-- Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa\nkäyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen),\nonpa oikein ikävää, -- sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä.\n-- Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, -- hän sanoi,\nkääntyen Veraan, -- sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei\nole sydäntä, olet ainoastaan _madame de Genlis_ (tämän haukkumanimen,\njota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja\nsinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin\npaljon kuin sinua haluttaa, -- puhui Natasha kiivaasti.\n\n-- En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten\njälissä...\n\n-- Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, -- sanoi Nikolai, -- on\ntarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle\ntuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.\n\nHe nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.\n\n-- Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, -- sanoi\nVera.\n\n-- _Madame de Genlis! Madame de Genlis!_ -- huutelivat nauravat äänet\noven takaa.\n\nKaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän\nmielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt\nvälittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili\ntukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti\nentistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierashuoneessa keskustelu yhä jatkui:\n\n-- _Ah chère_, -- puheli kreivitär, -- ei ole minunkaan elämäni ollut\npelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki,\nettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on\nsyynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme\nmaalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan.\nMutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki\njärjestänyt? Usein sinua ihmettelen, _Annette_, miten sinä vielä\nvanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan,\nmilloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet\ntoimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin\nmennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.\n\n-- Voi, rakkaani, -- vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. -- Varjelkoon\nsinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana\npojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit,\n-- hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. -- Käräjöimiseni on minut\nopettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan\nkirjelappusen: \"ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen\", ja ajan\najurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani\najetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.\n\n-- No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? -- kysyi\nkreivitär. -- Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun\nNikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen\nkäännyit?\n\n-- Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui\nkaikkeen, ilmoitti keisarille, -- puhui Anna Mihailovna riemuissaan,\ntäydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.\n\n-- Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? -- kysyi kreiyitär. -- En ole\nhäntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona.\nVarmaankin on hän minut unohtanut, _il me faisait la cour_,[16] --\nmuisteli kreivitär hymyillen.\n\n-- Yhä ennallaan, -- vastasi Anna Mihailovna, -- ystävällinen\nylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. \"Olen\npahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne\",\nhän sanoi: \"käskekää\". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen.\nMutta sinä tiedät, _Nathalie_, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen\nteen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, -- jatkoi Anna\nMihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, -- niin huonot, että\nolen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko\nomaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että\ntällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten\nvarustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä).\nTarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen\nviiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa... Kaikki\ntoiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän\ntahdo auttaa ristipoikaansa -- hänhän on Borjan risti-isä -- ja määrää\njotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani:\nen mitenkään saata häntä varustaa.\n\nKreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.\n\n-- Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, -- puhui ruhtinatar, --\nmutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh\nBesuhof ... tämä suunnaton omaisuus ... ja miksi hän elää? Elämä on\nhänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.\n\n-- Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, -- sanoi kreivitär.\n\n-- Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat\ntavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan\nkanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta,\nmitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä\nriippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä\non teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.\n\nJa toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa\nhyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui\neteiseen.\n\n-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut\nsaattamaan heitä ovelle, -- toivota minulle menestystä, -- hän lisäsi\nkuiskaten, jottei poika kuulisi.\n\n-- Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? -- kysyi\nkreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. -- Jos hän on\nparempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin\nollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, _ma\nchère_. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo,\nettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä\ntänään.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n-- _Mon cher Boris_, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär\nRostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta\nkadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. -- _Mon\ncher Boris_ -- sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja\nsovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, -- ole\nystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään\nristi-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, _mon\ncher_, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla...\n\n-- Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää... --\nvastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän\ntähtenne.\n\nVaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei\nhän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin\ntutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan\nlähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin.\nKatsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun\novenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai\nkreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän\nilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään\nenää päästä luokseen.\n\n-- Lähtekäämme siis, -- sanoi Boris ranskaksi.\n\n-- _Mon ami!_ -- sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas\npoikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa\ntai rohkaista poikaa.\n\nBoris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.\n\n-- Kyyhkyseni, -- sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä,\novenvartijaan kääntyen, -- tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan\nsangen sairaan ... sentähden olen saapunutkin ... olen hänen\nsukulaisensa... En häntä häiritse, kyyhkyseni... Minun tarvitsisi\nvälttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee.\nIlmoita, tee hyvin.\n\nOvenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi\nselin Anna Mihailovnaan.\n\n-- Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, -- huusi\nhän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä\njuoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.\n\nAnna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä\nriippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana\nläntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten\nyläkertaan.\n\n-- Rakkaani, olet minulle luvannut, -- puheli Anna Mihailovna pojalleen\nja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.\n\nSilmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.\n\nHe tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin\nsuojiin.\n\nKun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä\nvanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven\npronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa\narkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista\nmustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri\nLorrain.\n\n-- Se on sitten varma? -- puhui ruhtinas.\n\n-- _Mon prince, \"errare humanum est\", mais_...[17] -- vastasi lääkäri\nsorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.\n\n-- Hyvä, hyvä...\n\nHuomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi,\nnyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme\nkasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä\nkasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn\nhänen huulilleen.\n\n-- Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme,\nruhtinas... Mutta, miten voi rakas sairaamme? -- kysyi Anna Mihailovna,\naivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa,\ntuijottavaa katsetta.\n\nRuhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja\nsitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän\nkumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän\nkysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan\ntila oli ylen huono.\n\n-- Todellako? -- huudahti Anna Mihailovna. -- Ah, tämä on kauheata!\nHirveätä ajatella... Tämä on poikani, -- hän lisäsi, osoittaen Borista.\n-- Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.\n\nBoris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.\n\n-- Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette\nhyväksemme tehneet.\n\n-- Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna\nMihailovna, -- sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja\nhänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä\nMoskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan\narmollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.\n\n-- Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, -- hän lisäsi,\nankarasti katsahtaen Borikseen. -- Olen iloinen... Oletteko täällä\nlomalla? -- puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.\n\n-- Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen\npalveluspaikkaani, -- vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään\nsuuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut\nkeskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti,\nniin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.\n\n-- Asutteko äitinne luona?\n\n-- Asun kreivitär Rostovin luona, -- vastasi Boris, lisäten taas:\nteidän ylhäisyytenne.\n\n-- Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin\nkanssa, -- sanoi Anna Mihailovna.\n\n-- Tiedän, tiedän, -- sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. --\nEn koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle\nkarhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu\nhän olevan peluri.\n\n-- Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, -- huomautti Anna Mihailovna,\nliikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään\nansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan\nukko rukkaa. -- Mitä lääkärit sanovat, -- jatkoi hän hetken kuluttua,\nja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.\n\n-- Vähän toiveita, -- ruhtinas vastasi.\n\n-- Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää _setää_ kaikesta\nhyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa.\nBorja on hänen ristipoikansa, -- lisäsi hän sellaisella äänenpainolla\naivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas\nVasilia.\n\nRuhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna\nMihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä\nkilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan\nruhtinasta.\n\n-- Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi _setää_, -- hän\nsanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen _setä_\nsanan: -- tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan\nvain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan... He ovat vielä nuoria...\n-- Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: -- onko hän täyttänyt\nviimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä\nviimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa,\njos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi),\naina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti\ntavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut\nkärsimään.\n\nRuhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten\nAnnette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla\npääse.\n\n-- Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, -- hän\nsanoi. -- Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin\ntaittuvan.\n\n-- Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on\nkysymyksessä hänen sielunsa pelastus... Voi! On kauheata, kristityn\nvelvollisuus...\n\nSisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin\nsisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli\njalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.\n\nRuhtinas Vasili kääntyi häneen.\n\n-- No, miten on hänen laitansa?\n\n-- Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta... -- sanoi hän\ntarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.\n\n-- Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, -- sanoi Anna Mihailovna,\nhymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin\nsisarentyttären luo. -- Olen vasta juuri saapunut, olen valmis\nauttamaan teitä _sedän_ hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet,\n-- hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.\n\nRuhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui\nsamassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään,\nheittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas\nVasilia istuutumaan vierelleen.\n\n-- Boris! -- sanoi hän pojalleen hymyhuulin: -- minä pistäydyn\nhetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren\nluo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat\nhänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? -- kysyi hän ruhtinaaseen\nkääntyen.\n\n-- Aivan varmaan, -- sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt\nkärttyiseksi. -- Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä\nnuorukaisesta... Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä\nkysynyt.\n\nHän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas,\ntoisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin\nkarkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka\nhänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut\nmukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen\npäivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon.\nVaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja\nettä hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä\nvihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen\nkreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä\nsuojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa\nmukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli\nkaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli\nvanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen\nneitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat\nnuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti\ntoistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta\nluomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin\nkuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen\nja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla\noli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja\nleikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin\nseuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän\nkumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin\npidätellen naurua.\n\n-- Terve, serkkuseni, -- sanoi Pierre. -- Ettekö tunne minua enää?\n\n-- Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.\n\n-- Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? -- kysyi\nPierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.\n\n-- Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te\ntietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä\nkärsimyksiään.\n\n-- Voinko tavata kreivin? -- toisti Pierre.\n\n-- Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen\nluokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on\naika, -- lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he\npitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää\nharmia.\n\nOlga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja\nkumartaen heille sanoi:\n\n-- Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet\ntavata.\n\nHän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty\nnauru.\n\nSeuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin\ntaloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:\n\n-- Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä;\nmuuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen\nsairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.\n\nTämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet\nyksinään huoneessaan.\n\nKun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa\nlattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia\nliikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt\nnäkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi\njälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja\nlevitellen käsiään.\n\n-- Englannista loppu, -- hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen\njotakuta sormellaan. -- Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden\nkavaltajana tuomitaan...\n\nMielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa\nseurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut\nLontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun\nhuomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi.\nPierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias\neikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen\nkäteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen\nkäytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.\n\n-- Tunnetteko minut vielä? -- kysyi Boris, hymyillen rauhallisen\nviehkeästi. -- Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän\nei ole luullakseni aivan terve.\n\n-- Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, -- Pierre vastasi,\nkoettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.\n\nBoris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään\nvälttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin,\nvähääkään hämmentymättä.\n\n-- Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, -- sanoi\nhän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Vai niin! Kreivi Rostof! -- huudahti Pierre iloisena. -- Te olette\nniin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi\nnäkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme _m--me_ Jaeqout'n kanssa\nVarpusvuorilla ... siitä on jo kauvan.\n\n-- Te olette erehtynyt, -- sanoi vitkaan Boris, avonainen ja\njonkunverran pilkallinen hymy huulilla. -- Olen Boris, ruhtinatar Anna\nMihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai.\nJa ketään _m--me_ Jacquot'a en tunne.\n\nPierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai\nmehiläisiä torjunut.\n\n-- Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin\npaljon sukulaisia! Te olette Boris ... tosiaankin. Olemmehan nyt\nvihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä?\nEnglantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki?\nPidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi\nsopivaa hetkeä käsistään!\n\nBoris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut\nsanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.\n\n-- Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin\npolitiikka, -- hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. -- Tästä\nasiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua.\nMoskovaa huvittavat jourut enin, -- hän jatkoi. -- Nykyään puhutaan\nteistä ja kreivistä.\n\nPierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt\npuhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi.\nMutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen\nsuoraan Pierren silmiin.\n\n-- Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, -- hän\njatkoi. -- Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää\nomaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota\nsydämestäni toivon...\n\n-- Niin, tämä on sangen raskasta, -- tarttui Pierre puheeseen, --\nsangen raskasta.\n\nPierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia\npuhumaan.\n\n-- Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, -- puhui Boris, hieman\npunastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, -- teistä varmaankin\ntuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että\nheillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.\n\n\"Tultiinpas siihen sittenkin\", -- ajatteli Pierre.\n\n-- Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti\nerehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen\nköyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole\npitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota;\nja samaa voin sanoa äidistänikin.\n\nPierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta\nkäsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti\nBoriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua\nhäpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.\n\n-- Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut\najatella... Minä hyvin tiedän...\n\nMutta Boris hänet taas keskeytti:\n\n-- Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei\nmiellytä, suonettehan minulle anteeksi, -- hän puhui, rauhoitellen\nPierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, -- mutta toivon,\netten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan... Mitä vastaan\nRostoveille? Tuletteko päivällisille?\n\nJa vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään\nikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris\ntaas olevan sangen hyvällä tuulella.\n\n-- Ei, mutta kuulkaahan, -- sanoi Pierre, rauhoittuen. -- Te olette\nkummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein.\nLuonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet\ntoisiamme pitkiin aikoihin ... olimme silloin vielä lapsia... Te voitte\nluulla minusta... Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä\ntätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se\noivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, -- hän\nlisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, -- mitä te minusta luulitte!\n(Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa\nparemmin. Niinhän. -- Hän puristi Boriksen kättä. -- Ajatelkaa, en\nvielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut...\nSurkuttelen häntä ihmisenä... Mutta mitäpäs sen tekee?\n\n-- Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki?\n-- kysyi Boris hymyillen.\n\nPierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän\nitsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja\nvarjopuolia,\n\nPalvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka\noli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen\nlähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti\nkatsellen häntä lasiensa läpi... Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre\nvielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä\nvihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta\nja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja\nvallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi\naiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti\nliittyä häneen ystävyyden siteillä.\n\nRuhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja\nkyyneleet virtasivat hänen silmistään.\n\n-- Tämä on kauheata! kauheata! -- hän puhui: mutta miten raskaalta\ntuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä\nei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä\nruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään\nkeinon, miten voin häntä valmistaa!... Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala\nteitä vahvistakoon...\n\n-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle\nselkänsä.\n\n-- Voi, miten surkeassa tilassa hän on, -- puhui äiti pojalleen, kun he\ntaas istuutuivat vaunuihin. -- Ei hän juuri ketään tunne.\n\n-- En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? --\nkysyi poika.\n\n-- Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme\nriippuu...\n\n-- Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?\n\n-- Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!\n\n-- Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni...\n\n-- Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! -- huudahti äiti.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh\nBesuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen\nnenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.\n\n-- Mitä ajattelette, armaani, -- hän sanoi tytölle, joka ei saapunut\nheti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä\ntapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja\nnöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja\npahantuulen merkkinä oli palvelijattaren \"teititteleminen\" ja\n\"armaaksi\" kutsuminen.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sanoi palvelijatar.\n\n-- Käskekää kreivi luokseni.\n\nKreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä,\nkuten tavallisesti.\n\n-- Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään _sauté au\nmadère_ pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut\nTaraskasta. Sen hän on arvoinenkin!\n\nHän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa\nympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.\n\n-- Mitä käskette, kreivitär rakkaani?\n\n-- Kuulehan nyt, ystäväiseni, -- mutta mikä tahra sinulla tässä on? --\nsanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä _sauté au\nmadère'a_, -- hän sanoi hymyillen. -- Niin, kreiviseni: minä tarvitsen\nrahaa.\n\nHänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.\n\n-- Ah, pikku kreivittäreni!...\n\nJa kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.\n\n-- Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.\n\nJa otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa\nmiehensä liiviä.\n\n-- Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? -- huusi kreivi,\nvarmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. --\nLähettäkää Mitenjka tänne!\n\nMitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka\nnykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin\naskelin.\n\n-- Kuulehan, armaani, -- sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle,\njoka samassa astui huoneeseen. -- Tuohan minulle... (hän alkoi\nmiettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia\nrikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita,\nkreivittärelle.\n\n-- Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, -- sanoi kreivitär,\nsurullisesti huoahtaen.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? -- kysyi Mitenjka.\n-- Suvaitkaa tietää, että... Muuten, älkää olko huolissanne, -- hän\nlisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti,\njoka aina oli syttyvän vihan merkkinä. -- Minä olinkin unohtaa...\nTuonko rahat heti?\n\n-- Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.\n\n-- Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, -- lisäsi kreivi hymyillen,\nkun nuorukainen oli lähtenyt. -- Hänelle ei ole mikään mahdotonta.\nMahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.\n\n-- Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua\nmaailmaan! -- sanoi kreivitär. -- Mutta nämä rahat ovat minulle ylen\ntarpeen.\n\n-- Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, -- sanoi kreivi ja\nsuudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.\n\nKun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat\nnenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä\njokin seikka hermostutti.\n\n-- No, miten kävi, ystäväiseni? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän\non niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten\nparia sanaa edes lausunut...\n\n-- _Annette_, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, -- sanoi äkkiä\nkreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä,\nlaihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta\nrahat.\n\nAnna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä\nsyleilläkseen kreivitärtä.\n\n-- Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.\n\nSamassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät\nmolemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että\nolivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he -- nuoruuden ystävättäret --\nolivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja\nsiksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä... Mutta molemmille olivat\nkyyneleet suloisia.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKreivitär Rostof istui tyttärineen vierashuoneessa, minne jo oli\nkokoontunut paljon vieraita. Kreivi oli vienyt miehiset vieraat\ntyöhuoneeseensa, missä tarjoili heille turkkilaisia piippuja\nkokoelmastaan, jota hän vaali kuin silmäteräänsä. Vähäväliä pistäysi\nhän vierashuoneeseen ja kysyi: eikö ole jo saapunut? Odotettiin Maria\nDmitrijevna Ahrosimovia, jota seurapiirissä kutsuttiin _le terrible\ndragon_ (hirmuinen lohikäärme). Hän ei ollut kuulu rikkauksistaan tai\nkorkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan, vaan järkensä selvyydestä ja\nkäytöstapansa siekailemattomuudesta ja suoruudesta. Hänet tunsi\nkeisarillinen perhe, koko Moskova, koko Pietari, ja molemmissa\nkaupungeissa häntä ihmeteltiin ja salavihkaa naureskeltiin hänen\nraakuuttaan, kertoeltiin hänestä juttuja; mutta siitä huolimatta kaikki\neroituksetta häntä kunnioittivat ja pelkäsivät.\n\nTyöhuoneessa, joka oli harmaana tupakansavusta, puhuttiin sodan\njulistuskirjeestä ja sotaväennostosta. Julistuskirjettä ei kukaan vielä\nollut lukenut, mutta kaikki tiesivät, että se oli julkaistu. Kreivi\nistui turkkilaisella sohvalla kahden tupakoivan naapurin keskellä,\njotka innokkaasti juttelivat keskenään. Kreivi itse ei tupakoinnut eikä\npuhellut, kallistelihan vain päätään puolelta toiselle ja oli\nnähtävästi sangen tyytyväinen katsellessaan ja kuunnellessaan\ntupakoivia naapuruksiaan. Vähäväliä hän uhitteli heitä toistensa\nkimppuun.\n\nToinen naapureista oli siviilipukuinen vanhanpuoleinen mies, jonka\nlaihat, sapekkaat kasvot olivat kurttuiset ja paljaaksi ajellut.\nIästään huolimatta hän oli puettu kuin uusimman kuosin mukainen\nkeikari. Hän istui jalat sohvalla ja näytti olevan vanha tuttu talossa.\nSilmät sirillä hän kiskoa ahmensi savuja merenvahapiipusta, jota piti\nsyvällä suupielessään. Hän oli vanhapoika, nimeltään Shinshin,\nkreivittären serkku ja \"myrkky-kieli\", kuten häntä nimitettiin Moskovan\nvierashuoneissa. Puhekumppaliaan hän näytti kohtelevan armollisen\nalentuvasti. Tämä oli terveennaköinen, punaposkinen kaartin upseeri,\nmoitteettomasti siistitty, napitettu ja kammattu. Hän piti merenvahaa\nkeskellä suuta, vedellen hiljalleen ruusuhuulillaan savua, jonka hän\nsitten renkaina puhalteli kauniista suustaan. Hän oli samainen\nluutnantti Berg, jonka kanssa Boriksen oli määrä lähteä rykmenttiinsä\nja jolla Natasha kiusasi Veraa, kutsuen häntä tämän sulhaseksi. Kreivi\nistui heidän keskellään ja kuunteli tarkkaavana. Ei mikään ollut\nkreivistä niin hauskaa -- jollemme ota lukuun bostonpeliä -- kuin\nkuunteleminen, vallankin kun hän onnistui saamaan puhekumppalit\nkinastelemaan.\n\n-- No, batjushka,[18] _mon très honorable_[19] Alfons Karlitsh, --\npuhui Shinshin pilkallisesti ja sekoittaen puheeseensa (joka tekikin\nhänen puhetapansa ominaiseksi) aito venäläisiä kansan puheparsia ja\nhienon hienoja ranskalaisia lausetapoja. -- _Vous comptez, vous faire\ndes rentes sur l'élat_,[20] komppaniasta tahdotte sievoset tulot?\n\n-- En lainkaan, Pjotr Nikolaitsh, tahdon vaan näyttää, että jalkaväessä\non paljon edukkaampi palvella kuin ratsuväessä. Ajatelkaahan, Pjotr\nNikolaitsh, minun asemaani...\n\nBerg puhui aina sangen täsmällisesti, rauhallisesti ja kohteliaasti.\nMutta hän puhui aina vain itsestään; rauhallisena hän kuunteli, kun\npuhuttiin jostain muusta, joka ei suorastaan koskenut häneen. Ja vaiti\nollen hän saattoi istua tunti kaudet, häiritsemättä muita tai tulematta\nitse häirityksi. Mutta heti kun puhe kääntyi häneen, alkoi hän puhua\nperusteellisesti ja suurella mielihyvällä.\n\n-- Ajatelkaahan asemaani, Pjotr Nikolaitsh: jos olisin ratsuväessä,\nniin en luutnanttinakaan saisi enempää kuin parisataa ruplaa\nkolmanneksittain; mutta nyt saan kaksisataa kolmekymmentä, -- hän puhui\niloisesti hymyillen ja katsahti Shinshiniin ja kreiviin sen näköisenä\naivan kuin kaikkien ihmisten toiveiden päämääränä aina pitäisi olla\nhänen menestyksensä.\n\n-- Sitäpaitsi, Pjotr Nikolaitsh, siirryttyäni kaarttiin olen näkösällä,\n-- jatkoi Berg, -- täyttämättömiä paikkojakin on kaartin jalkaväessä\nuseammin. Ja vielä, ajatelkaahan, miten hyvin tulen toimeen\nkahdellasadalla kolmellakymmenellä ruplalla: säästöjä jää ja\nisällenikin lähetän, -- hän jatkoi, päästäen renkaan suustaan.\n\n-- _La balance y est_...[21] Kirveenhamaralla saksalainen elonsa pui,\n_conime dit le proverbe_,[22] -- sanoi Shinshin vieden merenvahan\ntoiseen suupieleensä ja iskien kreiville silmää.\n\nKreivi remahti nauramaan. Muut vieraat, huomattuaan Shinshinin\npuhelemassa, lähestyivät kuuntelemaan. Berg ei huomannut pilkkaa eikä\nkuuntelijain välinpitämättömyyttä, jatkoi vain kertomustaan, miten hän\nkaarttiin siirtymällä oli päässyt arvoasteen edelle koulutovereistaan,\nmiten komppanian päällikkö sodassa voi kaatua, ja hän, jäätyään\nvanhimmaksi upseeriksi, voi helposti tulla komppanian päälliköksi, ja\nmiten kaikki rykmentissä hänestä pitävät, ja miten hänen isänsäkin on\nhäneen tyytyväinen. Berg nähtävästi nautti kertomuksestaan, ja näytti\nniinkuin hän ei edes olisi aavistanutkaan, että toisillakin saattoi\nolla omat harrastuksensa. Mutta kaikki, mitä hän kertoi, oli niin\nherttaisen säädyllistä, ja hänen nuorekas itsekkyytensä niin luontevan\nilmeistä, että hän riisti kuuntelijoiltaan aseet.\n\n-- No, batjushka, te menestytte kaikkialla, olette sitten jalka- tai\nhevosväessä; sen teille ennustan, -- sanoi Shinshin, taputtaen häntä\nolalle ja laskien jalkansa sohvalta.\n\nBerg hymyili iloisena. Kreivi ja hänen jälissään vieraat lähtivät\nvierashuoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuollainen kutsupuolisten edellinen aika, jolloin vieraat\neivät enää antaudu pitkiin keskusteluihin odotellessaan einepalaa,\nmutta pitävät sentään velvollisuutenaan liikuskella ja puhella,\nosoittaakseen, miten kärsivällisesti he odottavat aterian alkamista.\nIsäntäväki katsahtelee ovelle ja vaihtaa vähäväliä keskenään\nsilmäyksiä. Näistä katseista koettavat vieraat arvata, ketä tahi mitä\nodotetaan: mahtavaa myöhästynyttä sukulaistako, vai viivähtänyttä\nruokalajia?\n\nPierre saapui aivan viime tingassa ja istuutui kömpelösti ensimäiselle\ntapaamalleen nojatuolille keskelle vierashuonetta, ollen kaikkien\ntiellä. Kreivitär koetti puhella hänen kanssaan, mutta hän vastaili\nlyhyesti kaikkiin kysymyksiin, katsellen naivisti ympärilleen lasiensa\nläpi, aivan kuin olisi jotakuta etsiskellyt silmillään. Hän teki\nseuraan kiusallisen vaikutuksen, mutta itse hän sitä ei lainkaan\nhuomannut. Suurin osa vieraista tiesi hänen karhujuttunsa ja katseli\nsentähden uteliaana tätä kookasta, paksua ja rauhallista miestä,\nihmetellen miten tällainen vetkistelijä ja nuhjus on saattanut tehdä\nsellaisen kepposen poliisille.\n\n-- Olette hiljan saapunut? -- kysyi häneltä kreivitär.\n\n-- _Oui, madame_, -- vastasi Pierre, katsellen ympärilleen.\n\n-- Oletteko tavannut mieheni?\n\n-- _Non, madame_. -- Hän hymähti aivan sopimattomaan aikaan.\n\n-- Tehän olette aivan hiljan ollut Pariisissa? Siellä, luulen, on\nsangen mieltäkiinnittävää.\n\n-- Sangen mieltäkiinnittävää.\n\nKreivitär vilkasi Anna Mihailovmaan. Tämä käsitti, että häntä pyydetään\nhaastelemaan tämän nuorukaisen kanssa, ja istuuduttuaan Pierren\nvierelle hän alkoi puhua tämän isästä; mutta samoin kuin kreivittärelle\nvastaili Pierre Anna Mihailovnallekin vain sangen lyhyeen. Vieraat\nolivat vilkkaassa sananvaihdossa. \"Rasumovskit... Se oli hurmaavaa...\nTe olette erittäin ystävällinen... Kreivitär Apraksin...\" kuului eri\nhaaroilta. Kreivitär nousi nojatuolistaan ja lähti saliin.\n\n-- Maria Dmitrijevna? -- kuului salista kreivittären ääni.\n\n-- Hänpä juuri, -- vastasi karkea naisääni, ja samassa astui\nvierashuoneeseen Maria Dmitrijevna.\n\nKaikki neitoset, vieläpä rouvatkin, vanhimpia lukuun ottamatta,\nkavahtivat seisaalleen. Maria Dmitrijevna seisahtui ovelle ja pyylevänä\nseisoi hän siinä, viisikymmenvuotinen harmaakutrinen pää korkealla. Hän\nkatsahti tutkivasti vieraisiin ja korjaili rauhallisena leveitä\nhihojaan aivan kuin aikoisi ne kääriä. Maria Dmitrijevna puhui aina\nvenättä.\n\n-- Rakkaalle nimipäiväin viettäjälle ja hänen lapsukaisilleen onnea, --\nhän sanoi kovalla, miehekkäällä äänellään, joka saattoi kaikki muut\näänet kuulumattomiksi. -- Entäs sinä, vanha syntinen, -- sanoi hän\nkreiville, joka suuteli hänen kättään, -- tietenkin on sinun ikävä\nMoskovassa? ei ole kai, missä huhtoisit koirinesi? Mutta mitäpäs sille\nteet, batjushka, mutta kylläpäs nämä lintuset varttuvat... -- Hän\nviittasi neitosiin. -- Tahdot tai et, sulhasia on heille hankittava.\n\n-- No, entäs sinä, kasakkani? (Kasakaksi kutsui Maria Dmitrijevna\nNatashaa) -- puhui hän, hyväillen kädellään Natashaa, joka rohkeasti ja\niloisena oli tullut suutelemaan hänen kättään. -- Tiedän, että äksy\nolet tytöksi, mutta pidän sinusta kumminkin.\n\nHän otti mahdottoman suuresta työlaukustaan päärunan muotoiset\nametistiset korvarenkaat ja annettuaan ne Natashalle, jonka kasvot\nnimipäiväin johdosta loistivat ja olivat tulipunaiset, hän heti kääntyi\nPierreen.\n\n-- Hee, Hee! rakkaani! tulehan tänne, -- hän sanoi teeskennellyn\nhiljaisella ja vienolla äänellä. -- Tulehan, rakkaani...\n\nJa uhkaavana hän kiersi hihojaan entistään ylemmäs. Pierre meni hänen\nluokseen, katsellen naivisti lasiensa läpi.\n\n-- Käy lähemmäs, käy lähemmäs, rakkaani! Minä ainoa isällesikin sanoin\ntotuuden, kun tarvittiin, ja Jumala käskee sinullekin sanomaan.\n\nHän vaikeni hetkiseksi. Kaikki olivat vaiti, odotellen, mitä tuleman\npiti, sillä he tiesivät, että olivat kuulleet vasta alkulauseen.\n\n-- Hyvä olet, ei ole moittimista! kelpo poika!... Isä viruu\nkuolinvuoteellaan, mutta hän huvitteleikse, ajattaa poliisia karhun\nselässä. Häpeä, batjushka, häpeä! Parempi kun menisit sotaan. Hän\nkäänsi Pierrelle selkänsä ja tarttui kreivin käsivarteen. Kreivi\npidättyi vaivoin nauruista.\n\n-- No, eiköhän käydä jo puolisille, luulenpa, että on jo aika? -- sanoi\nMaria Dmitrijevna.\n\nEdellä kulkivat kreivi ja Maria Dmitrijevna; sitten kreivitär\nhusaari-everstin käsivarressa. Anna Mihailovna -- Shinshinin kanssa.\nBerg tarjosi käsivartensa Veralle. Hymyilevä Julie Karagin kulki\nNikolain käsivarressa. Heitä seurasi paria koko salin pituudelta,\nja viimeisinä tulivat yksitellen lapset, kotiopettajat ja\nkotiopettajattaret. Palvelijat alkoivat hyöriä, tuolit kolisivat,\nparvekkeelta alkoi kuulua soittoa, ja vieraat asettuivat paikoilleen.\nKreivin koti-orkesterin säveleet sulautuivat veitsien ja kahvelien\nkilinään, vieraiden ääniin ja palvelijain hiljaisiin askeliin. Pöydän\ntoisessa päässä istui kreivitär. Hänen oikealla puolellaan Maria\nDmitrijevna, vasemmalla Anna Mihailovna ja muut naisvieraat. Toisessa\npäässä kreivi, vasemmalla husaari-eversti, oikealla Shinshin ja sitten\nmuut miesvieraat. Pöydän toisella sivustalla istui varttunut nuoriso:\nVera Bergin vieressä, Pierre Boriksen vieressä; toisella sivustalla --\nlapset, kotiopettajat ja opettajattaret. Kristallipullojen ja\nhedelmämaljakkojen takaa kreivi katseli vaimoaan ja tämän keltaisilla\nnauhoilla koristettua tanua ja täytteli uutterasti naapureittensa\nlaseja, muttei sentään omaansakaan unohtanut. Myöskin kreivitär\nananasien takaa heitteli merkitseviä silmäyksiä mieheensä, jonka kalju\nja kasvot hänen mielestään kävivät yhä punakammiksi ja yhä selvemmin\nalkoivat eroittautua harmaista hapsista. Naisten puoleisessa pöydän\npäässä kävi tasainen löperrys, miesten puolisessa kävi puhe yhä\näänekkäämmäksi, etenkin oli äänessä husaari-eversti, joka söi ja joi\nvankasti, käyden yhä punakammaksi, niin että kreivi jo mainitsi hänet\nesikuvaksi, kehoittaessaan muita vieraita syömään ja juomaan. Berg\npuhui hellästi hymyillen Veralle rakkaudesta, miten tämä tunne ei ole\nmaasta, vaan taivaista peruisin. Boris nimitteli uudelle ystävälleen\nPierrelle pöydässä istuvia vieraita ja katsahti vähäväliä pöydän\nvastakkaisella sivustalla istuvaan Natashaan. Pierre puheli vähän,\ntarkasteli outoja kasvoja ja söi vahvasti. Liemiruo'ista, joista hän\nvalitsi kilpikonnaliemen kalapiiraan kanssa, pyihin saakka hän ei\njättänyt maistamatta ainoatakaan ruokalajia. Hyvältä maistuivat hänelle\nmyös viinit, joita hovimestari lautasliinaan käärityistä pulloista\nsalaperäisenä tarjoeli vieruskumppalin olan takaa, lausuen joko \"kuivaa\nmadeiraa\", tai \"unkarilaista,\" tai \"Reinin viiniä\". Pierre ojensi\nhovimestarille ensimäisen käsiinsä sattuneen kreivin nimikirjaimilla\nvarustetun kristallilasin, joita kunkin vieraan eteen oli asetettu\nneljä, ja joi tyytyväisenä, katsellen yhä ystävällisemmän näköisenä\nvieraita. Natasha, joka istui hänen kohdallaan pöydän vastakkaisella\nsivustalla, katseli Borista, kuten katselevat kolmentoista vuotiaat\ntyttöset poikaan, jolta hetki sitten ovat saaneet ensimäisen suutelon\nja johon ovat rakastuneet. Hänen katseensa kääntyi toisinaan\nPierreenkin, ja tämän lystikkään, vilkkaan tyttösen katse oli aina\nvähällä saattaa hänet nauramaan, vaikkeikaan hän käsittänyt miksi.\n\nNikolai istui kaukana Sonjasta, Julie Karaginin vieressä, ja taas oli\nhänen huulillaan tuo samainen teeskennelty hymy, kun hän puhui jotain\nJulielle. Sonja hymyili keikailevasti, mutta nähtävästi kalvoi häntä\nmustasukkaisuus: hän vuoroin vaaleni, vuoroin punastui ja koetti kaikin\nvoimin kuunnella, mistä Nikolai ja Julie puhelivat. Kotiopettajatar\nvilkuili rauhattomana ympärilleen, aivan kuin olisi valmistautunut\npuollustautumaan, jos joku rohkenisi loukata lapsia. Saksalainen\nkotiopettaja koetti painaa mieleensä kaikkien ruokalajien, jälkiruokien\nja viinien nimitykset, jotta sitten kirjeessään omaisilleen Saksaan\nvoisi tarkasti kaikesta kertoa. Hän oli sangen loukkautunut, kun\nhovimestari lautasliinaan käärittyine pulloineen sivuutti hänet. Hän\nnäytti yrmeältä ja tahtoi kasvojensa eleillä osoittaa, ettei hän tästä\nviinistä välittänytkään, vaan että hän on loukkautunut sentähden, kun\nkukaan ei häntä ollut ymmärtänyt: hän ei viiniä halunnut janoaan\ntyydyttääkseen, ei ahnehtiakseen, vaan puhtaasta tiedonhalusta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nMiesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi.\nEversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa,\nja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli\ntuonut ylipäällikölle.\n\n-- Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? --\nsanoi Shinshin. -- _Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains\nque cette fois ce ne soit notre tour_.[23]\n\nEversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen,\nnähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui\nShinshinin sanoista.\n\n-- Siksi vain, herraseni, -- hän sanoi, -- murtaen tuntuvasti\nsaksankieleen, -- siksi, että keisari asian tietää. Hän on\njulistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella\nVenäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja\n_liittojen_ pyhyys... -- hän puhui, ties minkätähden erityisemmin\nkoroittaen _liittojen_ sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian\nkoko ydin.\n\nJa hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella\neversti toisti julistuskirjeen alkusanat ... \"ja keisarin ainoa ja\njärkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha -- on saattanut\nhänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja\ntoimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi\".\n\n-- Nähkääs miksi, herraseni, -- hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa\npohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen\ntämän hyväksymistä.\n\n-- Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit,\nvärttinääsi terottaisit, -- sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. --\n_Cela nous convient à merveille_.[24] Onpas ollut meillä Suvorof, mutta\nhänetkin lyötiin, _à plate couture_,[25] mutta missä ovat nykyään\nmeidän Suvorovit? _Je vous demande un peu_,[26] -- hän puhui, käyttäen\nvuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.\n\n-- Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, -- eversti sanoi,\nlyöden nyrkillä pöytään: -- ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja\nsilloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän\nvenytti erityisesti ääntään \"mahdollisimman\" sanassa) vähän, -- hän\nlopetti, kääntyen taas kreiviin. -- Näin me vanhat husaarit\npäättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja\nnuori husaari? -- hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan,\nettä puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät\neverstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.\n\n-- Yhdyn täydellisesti teihin, -- vastasi Nikolai tulipunaisena\nkieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja\nhuiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, -- olen\nvakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, -- hän\nsanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki\nmuutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja\npöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.\n\n-- Sangen kauniisti sanottu, -- virkkoi Nikolain vierellä Julie.\n\nNikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia\nmyöten, korvain takaa, niskasta, harteista.\n\nPierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.\n\n-- Kas tämä on mainiota, -- hän sanoi.\n\n-- Todellinen husaari, nuori mies, -- huusi eversti, mäjäyttäen taas\nnyrkillään pöytään.\n\n-- Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria\nDmitrijevnan karkea ääni. -- Miksi pöytää taot? -- kysyi hän\neverstiltä, -- kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia\nedessäsi näkeväsi?\n\n-- Puhun totta, -- sanoi eversti, hymyillen.\n\n-- Yhä vaan sodasta, -- huusi kreivi. -- Lähteehän minulta poika, Maria\nDmitrijevna; poika lähtee.\n\n-- Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise.\nJumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi\nJumala armahtaa, -- jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan\nmiehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta\nääntään.\n\n-- Niinhän se on.\n\nJa keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan -- naiset haastelivat\nomista asioistaan, miehet omistaan.\n\n-- Mutta etpäs kysy, -- puhui pikku veli Natashalle, -- mutta etpäs\nkysy!\n\n-- Kysynpäs, -- Natasha vastasi.\n\nYhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen\npäättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään\nvastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi\näitiinsä:\n\n-- Äiti! -- hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan\ntyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti\nhäristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja\nkieltävän liikkeen.\n\nKeskustelu katkesi.\n\n-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- kajahti taas Natashan ääni\nentistään päättävämpänä ja rauhallisena.\n\nKreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna\nhäristi etusormellaan.\n\n-- Kasakka, -- hän lausui uhkaavasti.\n\nSuurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten\nolisi arvosteltava tätä päähänpistoa.\n\n-- Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.\n\n-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- huusi Natasha jo aivan rohkeasti\nja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen\npäähänpistonsa vieraita huvittaa.\n\nSonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.\n\n-- Kysyinpäskin, -- kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle,\njohon hän samassa vilkasi.\n\n-- Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, -- sanoi Maria Dmitrijevna.\n\nNatasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria\nDmitrijevnaakaan pelännyt.\n\n-- Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.\n\n-- Keltajuurikasjäätelöä.\n\n-- Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? -- intti\nNatasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!\n\nMaria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään\nmelkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria\nDmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen\nuhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut\nnäin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.\n\nNatasha ei hellittänyt ennenkun hänelle ilmoitettiin, että jälkiruoaksi\ntarjotaan ananasijäätelöä. Ennen jälkiruokaa tarjottiin samppanjaa.\nOrkesteri alkoi taas soittaa, kreivi suuteli puolisoaan ja vieraat,\nnousten paikoiltaan menivät onnittelemaan kreivitärtä, kreivin ja\nlasten kanssa ja keskenään he kilistelivät lasejaan yli pöydän. Taas\nalkoivat palvelijat hääriä, tuolit kolisivat, ja vieraat palasivat\nvierashuoneeseen ja kreivin työhuoneeseen samassa järjestyksessä kuin\nolivat tulleetkin; heidän naamansa vain olivat hieman tavallista\npunakammat.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nLevitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja\nkreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja\nkirjastoon.\n\nKreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan\nja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut\nklaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen\ntoisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita\nja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan,\nlaulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli\ntästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.\n\n-- Mitä laulamme? -- hän kysyi.\n\n-- \"Lähteen\", -- Nikolai vastasi.\n\n-- No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, -- sanoi Natasha. --\nMutta, missä on Sonja?\n\nHän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut\nhuoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.\n\nEnsin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut\nsiellä, meni hän lastenhuoneeseen, -- mutta täälläkään hän ei tavannut\nSonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä\narkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija.\nOikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi\nSonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla\nhöyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä\nitki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti.\nNatashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet\nelokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen\nleveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.\n\n-- Sonja! mitä sinä... Mitä, mikä sinun on? U-u-u!...\n\nJa avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin\nalkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan\nvain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi\nvastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan.\nNatasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären\nvyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja\nkyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.\n\n-- Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen ... paperinsa ... ovat\nsaapuneet ... hän itse minulle kertoi... Mutta enpä tämän tähden olisi\nitkenyt ... (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle\nNikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä\net voi ... kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.\n\nJa hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.\n\n-- Sinun on hyvä ... en kadehdi ... rakastan sinua ja Boristakin, --\nhän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: -- hän on rakastettava ...\nteillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni ... täytyy ... itse\nmetropoliitan ... ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos\näiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) ... jos hän sanoo,\nettä turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen\nkiittämätön, mutta tottakin... Jumala tietäköön... (hän risti silmänsä)\nrakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan\nVera... Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen\nteille, että mielelläni kaikkeni uhraisin teidän hyväksenne, mutta\neihän minulla ole...\n\nSonja ei voinut enää puhua, painoi kädet silmilleen ja painautui\npatjaan. Natasha koetti häntä rauhoittaa, mutta hänen kasvoistaan\nsaattoi huomata, miten syvästi hän käsitti ystävättärensä surun arvon.\n\n-- Sonja! -- hän sanoi yhtäkkiä, aivan kuin olisi arvannut todellisen\nsyyn serkkunsa suruun: -- varmaan on Vera puhunut sinulle jotain\npuolisten jälkeen? Niinhän?\n\n-- Niin, nämä runot on Nikolai kirjoittanut, ja itse kopioin vielä\nmuutamia; Vera sitten löysi ne pöydältäni ja lupasi näyttää ne äidille\nja sanoi vielä, että olen kiittämätön, ettei äiti milloinkaan salli\nNikolain naida minua, vaan että hän nai Julien. Näethän, miten hän koko\npäivän on seurustellut Julien kanssa ... Natasha? Minkätähden?\n\nJa taas hän alkoi itkeä entistään katkerammin. Natasha kohotti häntä\nvyötäisistä, painoi rintaansa vasten ja alkoi häntä rauhoittaa,\nhymyillen kyynelissään.\n\n-- Sonja, älä usko Veraa, rakkaani; älä usko. Muistathan, miten\nkolmisin puhelimme Nikoljenjkan kanssa työhuoneessa; muistatko\nillallisen jälkeen? Silloinhan päättelimme, miten kaikki on käyvä. En\nenää muista, miten päätimme, mutta muistathan, miten kaikki oli hyvin,\nja miten kaikki oli mahdollista. Onhan setä Shinshinin velikin nainut\nserkkunsa, mutta mehän olemme pikkuserkuksia. Ja Boriskin sanoi, että\nse käy laatuun. Tiedäthän, että hänelle olen kaikki kertonut. Hän on\nniin viisas ja hyvä, -- Natasha puhui. -- Älä itke, Sonja, kyyhkyni\narmas, sydänkäpyni, Sonja. (Ja hän suuteli Sonjaa nauraen). Vera on\nilkeä. Olkoon hän oloissaan! Kaikki käy hyvin, eikä hän äidille sano;\nNikoljenjka itse sanoo, eikä hän edes ole ajatellut Julieta.\n\nJa hän suuteli Sonjan päätä. Sonja nousi, ja kissanpoika elostui;\nsilmät loistivat, ja se näytti olevan tuossa tuokiossa valmis\nkiepauttamaan hännällään, hypähtämään pehmeille käpälilleen ja\nleikkimään kerällä, kuten sen sopikin.\n\n-- Niinkö arvelet? Tottako? -- Sonja puhui, kiireesti korjaillen\npukuaan ja tukkaansa.\n\n-- Totta tosiaan! -- Natasha vastasi, suorien palmikon alta\nystävättärensä sotkeutuneita karkeita kiharoita.\n\nJa he alkoivat molemmat nauraa.\n\n-- No, menkäämme laulamaan.\n\n-- Menkäämme.\n\n-- Mutta, tiedätkö, tuo paksu Pierre, joka istui vastassani pöydässä,\non niin hullunkurinen! -- sanoi Natasha yhtäkkiä pysähtyen. Minun on\nniin hauska olla!\n\nJa Natasha lähti juoksemaan käytävää pitkin.\n\nSonja puristeli untuvat puvustaan, kätki runot poveensa, rintalastan\nalle, ja lähti kepein askelin iloisena ja punakkana juoksemaan Natashan\njälissä käytävää pitkin työhuoneeseen. Nuoret lauloivat vieraiden\npyynnöstä \"Lähde\" nimisen kvartetin, joka suuresti miellytti kaikkia;\nsitten Nikolai lauloi hiljan oppimansa laulun:\n\n    Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,\n    Mink' onnen aatos antaakaan:\n    Ett' on sull' armas, joka poistaa\n    Huoles, sua muistaa vaan,\n    Ja että hänkin sulosormin\n    Helkytellen harppuansa,\n    Soinnuillansa intomielin\n    Sua kutsuu, armastansa.\n    Hetki vain, maa taivaaks' saa --\n    Mutt' ystäväs jo kätkee maa.\n\nEi ollut hän vielä laulanut viimeisiä säveliä, kun nuoriso salissa\nalkoi valmistautua tanssiin, ja parvekkeella soittajat alkoivat\ntömistellä jaloillaan ja yskiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPierre istui vierashuoneessa. Kun Shinshin tiesi, että Pierre hiljan\noli saapunut ulkomailta, ryhtyi hän hänen kanssaan keskustelemaan\nvaltiollisista asioista. Pian liittyi heihin muutkin vieraat. Pierrestä\ntuntui tämä keskustelu sangen ikävältä. Kun soittajat olivat\nvirittäneet tanssinsäveleet, astui Natasha vierashuoneeseen, astui\nsuoraan Pierren luo ja sanoi nauraen ja punastuen:\n\n-- Äiti käski pyytämään teitä tanssiin.\n\n-- Pelkään sotkevani kuviot, -- Pierre vastasi, -- mutta jos te\ntahdotte olla opettajanani...\n\nJa hän kumartui tarjoamaan paksua käsivarttaan hennolle tyttöselle.\n\nSillä aikaa kun parit asettuivat paikoilleen ja soittajat virittelivät\nsoittokoneitaan, istui Pierre pienen \"daaminsa\" kanssa. Natasha oli\nylen onnellinen: hän tanssi _aikuisen_ kanssa, joka oli saapunut\n_ulkomailta_. Hän istui kaikkein nähtävissä ja keskusteli Pierren\nkanssa kuin aikuinen. Hänellä oli kädessä viuhka, jonka eräs neiti oli\njättänyt hänelle hoidettavaksi. Hän istui ylhäisen arvokkaassa\nasennossa (Jumala ties, missä ja koska hän oli tämän oppinut) ja\nlöyhkien viuhkalla ja hymyillen viuhkan takaa, hän keskusteli\ntanssikumppalinsa kanssa.\n\n-- Katsokaahan, katsokaahan, minkälainen hän on, puhui vanha kreivitär,\nkulkiessaan salin läpi ja osoittaessaan Natashaa.\n\nNatasha punastui ja naurahti.\n\n-- No, mitä te, äiti? Onpas teillä halu! mitä tässä on ihmeteltävää?\n\nKeskellä kolmatta ekoseesia (skotlantilainen tanssi) alkoivat tuolit\nkolista vierashuoneessa, missä kreivi ja Maria Dmitrijevna pelasivat,\nja suurin osa arvokkaista vieraista ja vanhukset, oikoen pitkällisestä\nistumisesta jäykistyneitä jäseniään ja sovitellen lompakkojaan ja\nkukkaroitaan taskuihinsa, ilmestyivät salin ovelle. Ensimäisinä tulivat\nkreivi ja Maria Dmitrijevna -- molemmat iloisen näköisinä. Leikkisän\nkohteliaasti, aivan kuin balettitanssija, kreivi tarjosi käyristetyn\nkäsivartensa Maria Dmitrijevnalle. Hän oikaisihe suoraksi, hänen\nkasvoilleen levisi omituinen, nuorekkaan viekas hymy, ja heti kun\nnuoret olivat lopettaneet ekoseesin viimeisen kuvion, hän alkoi lyödä\nkäsiään yhteen ja huusi parvekkeelle, kääntyen erityisesti\nensiviulunsoittajaan:\n\n-- Semjon! Daniel Cooper, tiedäthän?\n\nTämä oli kreivin lempitanssi, jota tanssittiin jo hänen nuorena\nollessaan. (Daniel Cooper oli oikeastaan eräs kuvio (_anglaise_\"\ntanssista.)\n\n-- Katsokaahan isää! -- huusi Natasha niin että sali kaikui (unohtaen\ntäydellisesti että tanssi aikuisen kanssa), hänen kiharainen päänsä oli\ntaipunut polviin, ja hänen heleä naurunsa tunkeutui salin\nkaukaisimpaankin kolkkaan.\n\nTodellakin, kaikki salissa olijat katselivat hymyillen iloista\nvanhusta, joka seisoen muhkean ja häntä itseään kookaamman Maria\nDmitrijevnan rinnalla, valmistautui tanssiin. Hän heilutteli tahtiin\nlanteille pyöristettyjä käsivarsiaan, oikoi harteitaan ja väänteli\nsivulle jalkojaan, hiljalleen polkien lattiaa. Yhä selvemmin ja\nselvemmin huomasi hänen kasvoillaan hymyn, joka valmisti katselijoita\nsiihen, mitä oli tuleva. Heti kun alkoivat kuulua Daniel Cooperin\niloiset ja mukaansa tempaavat säveleet, jotka suuresti muistuttivat\nreippaan venäläisen \"trepakan\" säveliä, syöksyi salin oville hymyilevää\npalvelusväkeä -- toiselle puolelle miehiä, toiselle naisia, katselemaan\nherransa ilonpitoa.\n\n-- Hei meidän herraa! Kotka! -- huudahti lapsenhoitajatar eräältä\novelta.\n\nKreivi tanssi hyvin ja hän tiesi itsekin sen, mutta hänen parinsa ei\ntaitanut eikä tahtonutkaan hyvin tanssia. Hänen suunnaton ruhonsa oli\njäykän suorana, ja tukevat käsivarret suorina sivuilla (työlaukkunsa\nhän oli antanut kreivittärelle); ainoastaan hänen ankarat, mutta silti\nkauniit kasvonsa tanssivat. Sen, mikä kuvastui kreivin koko pyöreästä\nolennosta, Maria Dmitrijevnassa ilmaisivat ainoastaan yhä enemmän ja\nenemmän hymyilevät kasvot ja tempoileva nenä. Joskin kreivi, joka\ninnostumistaan innostui, hurmasi katselijat odottamattoman taitavilla\npyörähdyksillään ja notkeiden jalkojensa keveillä hypyillä, niin ei\nMaria Dmitrijevnakaan silti jäänyt ihailusta vähemmälle, kun hän suuria\ntavoittelemattakaan, liikutteli harteitaan tai pyörteli käsivarsiaan\nkäänteissä ja poljennoissa. Ja ansiosta häntä ihailtiinkin, sillä\narvostellessaan jokainen otti lukuun hänen lihavuutensa ja ainaisen\njäykkyytensä. Tanssi kiihtyi kiihtymistään. Toisiin tanssijoihin ei\nhetkeksikään kiinnitetty huomiota, eivätkä he siitä välittäneetkään.\nKreivi ja Maria Dmitrijevna olivat vallanneet kaikkien huomion. Natasha\nnyki hihasta ja vaatteista kaikkia ympärillään olijoita, jotka hänen\nnykimisestäänkin huolimatta olivat pelkkänä silmänä, ja vaati katsomaan\nisää. Tanssin väliajoilla kreivi hengitti syvään, huitoi ja huuteli\nsoittajille, jotta nämä soittaisivat nopeammin. Yhä nopeammin ja\nnopeammin, yhä reippaammin ja reippaammin kreivi pyöri, milloin\nvarpaillaan, milloin koroillaan, kiitäen Maria Dmitrijevnan ympäri, ja\nlopuksi, saatettuaan parinsa paikoilleen, hän teki viimeisen\nsoikauksen: nosti takaa ylös notkean jalkansa, taivutti alas hikisen\npäänsä ja huitasi oikean kätensä pyöränä koholleen. Tätä temppua\nseurasi voimakas käsien mäiske ja nauru, ja erittäinkin oli Natasha\nhaltioissaan. Molemmat tanssijat pysähtyivät, hengittäen raskaasti ja\npyyhkien hikeä batistisiin nenäliinoihin.\n\n-- Kas näin tanssittiin meidän nuorina ollessamme, _ma chère_, --\nkreivi sanoi.\n\n-- Sepäs oli Daniel Cooper! -- sanoi Maria Dmitrijevna, hengästen\nsyvään ja raskaasti ja käärien hihojaan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSamaan aikaan kun Rostovien salissa tanssittiin kuudetta anglaise'a,\nsoittajien väsyneesti soittaessa ja uupuneiden palvelijain ja kokkien\nvalmistellessa illallista, kohtasi kreivi Besuhcvia halvaus kuudennen\nkerran. Lääkärit ilmoittivat, ettei enää ollut paranemisen toiveita;\nsairaalle luettiin rippirukoukset ja annettiin pyhä ehtoollinen;\nvalmistauduttiin viimeiseen voiteluun, ja talossa oli hyörinää ja\nlevotonta liikehtimistä, joka on niin tavallista tällaisina hetkinä.\nTalon ulkopuolella, portin edustalla tungeskeli ruumisarkuntekijöitä,\nodotellen suurta tilausta kreivin hautajaisia varten. Kun saapui\najoneuvoja, vetäytyivät he sentään loitommalle. Moskovan ylipäällikkö,\njonka adjutantit vähäväliä olivat käyneet tiedustelemassa kreivin\nterveydentilaa, saapui tänä iltana itse lausumaan viimeiset\ntervehdykset kuuluisalle Katarinan aikuiselle ylimykselle.\n\nUpea vastaanottohuone oli ihmisiä äärillään. Kaikki nousivat\nkunnioittavasti paikoiltaan, kun ylipäällikkö tuli kreivin huoneesta,\nmissä hän oli viipynyt puolisen tuntia kahdenkesken sairaan kanssa.\nHeikosti nyökäytellen päällään, hän vastasi lääkärien, kirkonmiesten ja\nsukulaisten kumarruksiin ja koetti kiireesti astumalla välttää heidän\ntutkivia katseitaan. Ruhtinas Vasili, joka näinä viime päivinä oli\nlaihtunut ja käynyt kalpeaksi, saatteli ylipäällikköä ja hiljaa\ntoisteli useampaan kertaan jotain hänelle.\n\nSaatettuaan ylipäällikön, ruhtinas Vasili meni saliin, istuutui\ntuolille, heitti voimakkaasti jalkansa ristiin ja nojaten\nkyynärpäällään polveensa hän peitti kädellä silmänsä. Istuttuaan täten\njonkun aikaa, hän nousi ja lähti astumaan tavattoman nopein askelin\npitkin käytävää, vilkuen pelästyneen näköisenä ympärilleen. Hän kulki\ntalon takimmaiseen osaan, missä vanhin ruhtinattarista asui.\n\nHeikosti valaistussa vastaanottohuoneessa puheltiin epäselvästi\nkuiskaten, ja heti kun hiljaa narahtaen avautui kuolevan suojiin\njohtava ovi, syntyi huoneessa haudan hiljaisuus, ja kaikki katseet,\nkysyvinä ja odottelevina, suuntautuivat oveen.\n\n-- Ihmisellä on rajansa, -- puhui vanha hengenmies hänen viereensä\nistahtaneelle naishenkilölle, joka naivina kuunteli hänen puhettaan, --\nraja on asetettu, jonka yli et käy.\n\n-- Eikö voiteleminen jo ole myöhäistä, isä rakas? -- kysyi naishenkilö,\naivan kuin ei hänellä tämän asian suhteen olisi ollut omaa\nmielipidettä.\n\n-- Sakramentti, äitiseni, on suuri, -- vastasi hengenmies, pyyhkäisten\nkädellään kaljuaan, jolle sivuilta oli vedetty jokunen harmahtava\nhaituva.\n\n-- Kuka tämä oli? itsekö ylipäällikkö? -- kyseltiin huoneen toisessa\npäässä. -- Miten nuorekkaan näköinen!...\n\n-- Ja jo seitsemännellä kymmenellä! Mitä, puhutaan, ettei kreivi enää\ntuntisi ketään? Ovat tahtoneet toimittaa viimeisen voitelun.\n\n-- Tunsin erään henkilön, joka seitsemästi oli saanut viimeisen\nvoitelun.\n\nKeskimäinen ruhtinatar tuli sairaan huoneesta silmät itkusta\nturvonneina ja istuutui tohtori Lorrainin viereen, joka kyynärpäällään\npöytään nojaten istui kauniissa asennossa Katarinan muotokuvan alla.\n\n-- Erittäin ihana ilma, -- sanoi tohtori, vastaten ruhtinattaren\nkysymykseen, -- erittäin ihana, ruhtinatar, ja entäs miten\nmuistuttaakaan Moskova maaseutua.\n\n-- Eikö todellakin? -- sanoi ruhtinatar, huoaten. -- Saako hän siis\njuoda?\n\nLorrain mietti hetkisen.\n\n-- Onko hän nauttinut lääkettä?\n\n-- On.\n\n-- Ottakaa lasi keitettyä vettä ja asettakaa siihen näpillinen (hän\nnäytti hienosilla sormillaan, mitä näpillinen merkitsee)\neremortartaria...\n\n-- Ei ole ollut tapausta, että kolmannen halvauskohtauksen jälkeen\nsairas olisi jäänyt henkiin, -- puhui saksalainen lääkäri huonolla\nvenäjänkielellä eräälle adjutantille.\n\n-- Ja miten tuore mies! -- puhui adjutantti. -- Ja kenelle nyt joutuvat\nnämä rikkaudet? -- hän lisäsi kuiskaten.\n\n-- yllä ottajia on, -- saksalainen vastasi.\n\nKaikki katsahtivat taas oveen: se narahti, ja sairaan suojiin pujahti\nkeskimäinen ruhtinatar, vieden tohtorin määräämää juomaa. Saksalainen\nlääkäri astui Lorrainin luo.\n\n-- Kestää kenties aamuun? -- hän kysyi huonolla ranskankielellä.\n\nLorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi\nsormellaan nenänsä edessä.\n\n-- Ensi yönä viimeistään, -- hän vastasi hiljaa, hymyillen\nitsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja\nvoivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.\n\nHuone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi\nlamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu.\nHuone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja\nja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat\nverhot. Koira rakki haukahti.\n\n-- Ah, tekö siellä, _mon cousin_?\n\nRuhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin\nsileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta\nkuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.\n\n-- Mitä, onko jotain tapahtunut? -- hän kysyi. -- Minä niin pelästyin.\n\n-- Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta,\nKatish, -- puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta\nruhtinatar juuri oli noussut.\n\n-- Mutta onpas sinulla lämmintä täällä, hän sanoi, -- no istuhan tähän;\njutelkaamme hieman.\n\n-- Arvelin, että jotain oli tapahtunut, -- ruhtinatar sanoi, ja\nkasvoilla ainainen jäykän ankara ilme hän istuutui kreivin vastapäätä\nja valmistautui kuuntelemaan.\n\n-- Olen koettanut nukahtaa hetkiseksi, mutten voi, _mon cousin_.\n\n-- No, mitä, rakkaani? -- sanoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren\nkäteen ja tapansa mukaan taivuttaen sitä alas.\n\nSelvästi huomasi, että noihin sanoihin \"no, mitä\" sisältyi paljon\nasioita, mitkä mainitsemattakin olivat heille molemmille selvät.\n\nRuhtinatar, jonka kuiva, suora selkä oli luonnottoman pitkä jalkoihin\nnähden, katseli ruhtinasta mykevillä, harmailla silmillään suoraan ja\nintohimottomasti. Hän heilutteli hiljalleen päätään ja huokaistuaan\nsyvään hän katsahti pyhäinkuviin. Tämän liikkeen saattoi otaksua\nmerkitsevän joko surua ja antautumista tai väsymystä ja pikaisen levon\nhalajamista. Ruhtinas Vasilin mielestä se ilmaisi väsymystä.\n\n-- Luuletko, että minun on helpompi? -- hän sanoi. Olen uupunut kuin\nkievarihevonen, mutta siitä huolimatta täytyy minun puhella kanssasi,\nKatish, ja vieläpä vakavastikin.\n\nRuhtinas Vasili vaikeni ja hänen poskensa alkoivat hermostuneesti\nnytkähdellä milloin yhtäänne, milloin toisaanne, tehden ilmeen hänen\nkasvoillaan sangen epämiellyttäväksi. Tätä ilmettä ei milloinkaan nähty\nhänen kasvoillaan vierashuoneissa. Silmänsäkin olivat luonnottomat:\nmilloin ne katselivat alastoman pilkallisesti, milloin taas vilkuilivat\npelästyneinä.\n\nRuhtinatar piti laihoilla, kuivilla käsillään koira rakkia helmassaan\nja katseli tarkkaavana ruhtinas Vasilia silmiin; mutta selvästi\nhuomasi, ettei hän kysymyksillään katkaise äänettömyyttä, vaikkapa\nhänen olisi näin istuttava aamuun saakka.\n\n-- Nähkääs, rakas ruhtinatar ja orpana, Katarina Semjonovna, -- alkoi\nruhtinas puhua, ja selvästi huomasi, miten hän taisteli sielussaan,\nryhtyessään jatkamaan katkennutta keskustelua: -- tällaisina hetkinä on\najateltava kaikkia mahdollisia asioita. On ajateltava tulevaisuutta,\nteidän... Rakastan teitä kaikkia kuin omia lapsiani, sen tiedät.\n\nRuhtinatar katseli häneen yhtä raukeasti ja jäykästi.\n\n-- Ja vihdoin, täytyy ajatella perhettänikin, -- jatkoi\nruhtinas, vihaisesti sysäten pöydän luotaan ja kääntäen katseensa\nruhtinattaresta: -- tiedät, Katish, että te, kolme Mamontof-sisarusta\nja vaimoni olette kreivin ainoat oikeutetut perilliset. Tiedän, sangen\nhyvin tiedän, miten sinun on raskasta ajatella tällaisia asioita. Mutta\nei ole se minullekaan helpompaa; mutta, ystäväiseni, olen jo\nkuudennella kymmenellä, täytyy olla valmis kaiken varalta. Tiedätkö,\nettä olen lähettänyt noutamaan Pierren? Kreivi vaati häntä luokseen,\nosoittamalla hänen muotokuvaansa.\n\nRuhtinas Vasili katsahti kysyvästi ruhtinattareen, mutta hän ei saanut\nselville, oliko ruhtinatar käsittänyt hänen sanainsa merkityksen, vai\nkatseliko hän vain muuten noin häneen...\n\n-- Yhtä vain lakkaamatta Jumalalta rukoilen, _mon cousin_, -- vastasi\nruhtinatar, -- että hän armahtaisi kreiviä ja sallisi hänen jalon\nsydämensä rauhallisena jättää tämän...\n\n-- Niin, onhan se niin, -- jatkoi ruhtinas Vasili, kärsimättömänä\nhieroen kaljuaan ja vetäisten ilkeästi luokseen hetki sitten sysäämänsä\npöydän, -- mutta vihdoinkin ... vihdoinkin asianlaita on sellainen,\nitse tiedät, että viime talvena kreivi laati testamentin, jonka mukaan\nkoko hänen omaisuutensa riistettäisiin meiltä todellisilta perillisiltä\nja joutuisi Pierrelle.\n\n-- Vähänkös hän on testamentteja laatinut! -- vastasi ruhtinatar\nrauhallisena: -- mutta Pierreä hän ei ole voinut määrätä perijäkseen.\nPierre on avioton.\n\n-- Rakkaani, -- sanoi äkkiä ruhtinas Vasili, puristaen pöytää rintaansa\nvastaan, elostui ja alkoi puhua entistä nopeammin: -- mutta entäs jos\nkreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt tunnustamaan Pierren\npojakseen? Ymmärrätkö, kreivin ansioiden perustalla tähän pyyntöön\nsuostutaan...\n\nRuhtinatar hymähti, kuten hymähtävät ihmiset, jotka luulevat tietävänsä\nasian paremmin kuin heidän puhekumppalinsa.\n\n-- Sanon sinulle vielä enemmän, -- jatkoi ruhtinas Vasili, tarttuen\nruhtinattaren käteen: -- kirje oli valmis, mutta sitä ei lähetetty, ja\nkeisari tiesi sen sisällön. Mutta nyt on tärkeätä, onko kirje\nhävitetty, vai onko se tallessa. Jos se on tallessa, niin pian on\n_kaikki lopussa_, -- ruhtinas Vasili huoahti, ilmaisten täten, _mitä_\nhän oli tarkoittanut sanoilla _kaikki lopussa_, -- ja kreivin paperit\npengotaan, testamentti ja kirje annetaan keisarille, ja varmaankin\nsuostutaan hänen pyyntöönsä. Laillisena poikana Pierre saa kaikki.\n\n-- Mutta entäs meidän osamme? -- kysyi ruhtinatar, hymyillen\npilkallisesti, aivan kuin ruhtinaan lausuma mielipide olisi kuulunut\nmahdottomuuksien joukkoon.\n\n-- Mutta, rakas Katish, sehän on selvä kuin päivä. Hän on silloin\nkaiken ainoa laillinen perijä, ja te ette saa tuon tätäkään. Sinun\ntäytyy, rakkaani, saada selville, ovatko testamentti ja kirje laaditut\nja ovatko ne tallessa. Ja jos ne jotenkuten ovat unhoitetut, täytyy\nsinun saada selville, missä ne ovat ja saada ne haltuusi, sillä...\n\n-- Sepä vielä puuttui! -- keskeytti hänet ruhtinatar, hymyillen\nivallisesti, silmissä yhä sama ilme. -- Olen nainen; teidän mielestänne\nolemme kaikki tyhmiä; mutta sen toki tiedän, ettei avioton poika voi\nisäänsä periä... _Un bâtard_,[27] -- hän lisäsi, luullen tällä\nmuukalaisella nimityksellä lopullisesti todistaneensa ruhtinaan\npuheiden perusteettomuuden.\n\n-- Onpa omituista, Katish, ettet käsitä! Olethar niin järkevä: etkö\nkäsitä, että jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt\njulistamaan Pierren pojakseen, niin silloin hän ei enää ole Pierre,\nvaan kreivi Besuhof, ja testamentin määräyksen mukaan hän saa kaikki?\nJa jolleivät testamentti ja kirje ole hävitetyt, niin on ainoana\nlohdutuksenani oleva tieto, että olet uhrautunut, _et tout ce qui s'en\nsuit_.[28] Se on varma.\n\n-- Tiedän, että testamentti on laadittu; mutta tiedän myös, ettei sillä\nole lain voimaa; ja te näytte pitävän minua täydellisenä hölmönä, _mon\ncousin_, -- sanoi ruhtinatar, sellaisella äänenpainolla, jollaista\nnaiset käyttävät, kun luulevat sanovansa jotain terävää ja loukkaavaa.\n\n-- Rakkaani, ruhtinatar Katarina Semjonovna, -- alkoi ruhtinas Vasili\npuhua kärsimättömänä. -- En ole tullut luoksesi riitelemään, vaan\nsukulaisena, hyvän, jalon ja todellisen sukulaisen kanssa\nkeskustelemaan sinun eduistasi. Sanon sinulle kymmenennen kerran, että\njos kirje keisarille ja testamentti ovat kreivin paperien joukossa,\nniin sinä, kyyhkyläiseni, ja sinun sisaresi jäätte puille paljaille.\nJollet minuun luota, niin luota toki asiantuntijoihin: puhelin aivan\näskettäin Dmitri Onufritshin (talon asianajaja) kanssa, hän sanoi\nsamaa.\n\nSaattoi huomata, että ruhtinattaren ajatuksissa tapahtui jonkinlainen\nmuutos; ohuet huulet vaalenivat (silmät jäivät ennalleen), ja ääni\nsärähteli niin voimakkaasti, kun hän alkoi puhua, ettei hän itsekään\nsellaista ollut odottanut.\n\n-- Sepä olisi hyvä, -- hän sanoi. En ole mitään halunnut, enkä halua.\n\nHän heitti koira rakin sylistään ja oikoi pukunsa poimuja.\n\n-- Siinä on kiitollisuus, siinä palkka ihmisille, jotka ovat kaikkensa\nuhranneet hänen hyväkseen, -- hän sanoi. -- Verratonta! Erinomaista!\nMinä en tarvitse mitään, ruhtinas.\n\n-- Mutta ethän ole yksin, sinulla on sisaria, -- vastasi ruhtinas\nVasili.\n\nMutta ruhtinatar ei kuunnellut häntä.\n\n-- Niin, kauvan olen tämän jo tietänyt, mutta olin unohtanut,\netten tässä talossa muuta voinut odottaakaan kuin halpämaisuutta,\npetosta, kateutta, juonia, kiittämätlömyyttä, niin halpamaisinta\nkiittämättömyyttä.\n\n-- Tiedätkö, missä on testamentti? -- kysyi ruhtinas, ja hänen poskensa\nnytkähtelivät entistään voimakkaammin.\n\n-- Niin, olin tyhmä, luotin vielä ihmisiin, rakastin heitä, ja\nuhrauduin. Mutta tässä maailmassa menestyvät ainoastaan konnat ja\nilkiöt. Tiedän kenen juonia nämä ovat.\n\nRuhtinatar aikoi nousta, mutta ruhtinas Vasili pidätteli häntä kädestä.\nRuhtinatar muistutti ihmistä, joka yhtäkkiä on huomannut pettyneensä\nkoko ihmissuvun suhteen; hän katseli ilkeästi puhekumppaliinsa.\n\n-- Vielä ei ole myöhäistä, ystäväiseni. Muista, Katish, että kaikki\ntämä tapahtui odottamatta, vihan hetkenä, taudin kynsissä, ja sittemmin\nunhoitettiin. Meidän velvollisuutemme on, rakkaani, korjata hänen\nerehdyksensä, keventää hänen viime hetkiään estämällä tämä vääryys\ntapahtumasta. Emme voi sallia hänen kuolla tietoisena, että on tehnyt\nonnettomiksi ne ihmiset...\n\n-- Ne ihmiset, jotka kaikkensa ovat uhranneet hänen hyväkseen, --\ntarttui puheeseen ruhtinatar, koettaen taas pyrähtää paikaltaan, mutta\nruhtinas ei häntä päästänyt, -- jota uhrausta hän ei koskaan ole\ntaitanut arvostella. Ei, _mon cousin_, -- hän lisäsi huoaten, -- olen\nmuistava, ettei tässä maailmassa saa odottaa palkintoa, ettei tässä\nmaailmassa ole ei kunniaa, ei oikeutta. Tässä maailmassa on oltava\nviekas ja ilkeä.\n\n-- No, _voyons_, rauhoitu; tunnen jalon sydämesi.\n\n-- Ei, minulla on paha sydän.\n\n-- Tunnen sydämesi, -- ruhtinas toisti, -- pidän ystävyytesi suuressa\narvossa ja toivon, että sinä ajattelet minusta samoin. Rauhoitu ja\npuhukaamme järkevästi niin kauvan kuin on aikaa -- kenties vuorokausi,\nkenties tunti; kerro minulle kaikki, mitä tiedät testamentista, ja\nennen kaikkea sano, missä se on: sinä varmaankin tiedät. Me viemme sen\nheti kreivin luo ja näytämme sen hänelle. Hän varmaankin on sen jo\nunohtanut ja tahtoo sen nyt hävittää. Ymmärräthän, että ainoa, pyhä\ntoivomukseni on täyttää hänen tahtonsa; ainoastaan sitä varten olen\ntänne saapunutkin. Olen tullut tänne ainoastaan auttaakseni häntä ja\nteitä.\n\n-- Nyt kaikki ymmärrän. Tiedän, kenen nämä ovat juonia. Tiedän -- puhui\nruhtinatar.\n\n-- Ei nyt siitä ole kysymys, sydänkäpyseni.\n\n-- Teidän turvattinne, tuon rakastettavan ruhtinatar Drubetskoin nämä\novat juonia, Anna Mihailovnan, tuon ilettävän ja ilkeän naisen, jota en\nottaisi edes sisäkökseni.\n\n-- _Ne perdons point de temps_.[29]\n\n-- Ah, älkää puhuko! Viime talvena hän hieroi itsensä tänne ja syötti\nkreiville sellaisia hävyttömyyksiä, sellaisia saastaisia juttuja meistä\nkaikista, mutta erittäinkin Sofiasta, -- en voi edes toistaa niitä --\nettä kreivi sairastui eikä kahteen viikkoon kärsinyt meitä näkyvissään.\nTiedän, että tähän aikaan hän laati tuon hävyttömän, ilkeän paperin;\nmutta luulin sen olevan arvottoman.\n\n-- _Nous y voila_,[30] -- mikset ennen ole minulle puhunut?\n\n-- Mosaikkisalkussa, joka on hänen päänsä alla vuoteessa. Nyt tiedän,\n-- puhui ruhtinatar itsekseen. -- Jos on minussa joku synti, suuri\nsynti, niin tiedän nyt sen: vihaan tuota ilkiötä, -- puhui ruhtinatar\nmelkein huutaen, ja hänen muotonsa muuttui täydellisesti. -- Ja miksi\nhän tunkeilee täällä? Mutta minäpä hänelle sanon kaikki, kaikki. Tulee\naika!\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSamaan aikaan kun näin keskusteltiin vastaanottohuoneessa ja ruhtinatar\nKatarina Semjonovnan luona, vierivät vaunut kreivi Besuhovin pihalle.\nNiissä istuivat Pierre (jota oli lähetetty noutamaan) ja Anna\nMihailovna (joka oli pitänyt velvollisuutenaan seurata Pierreä). Kun\npyörät pehmeästi kierivät oljilla peitettyä katua myöten kreivi\nBesuhovin talon kohdalla, kääntyi Anna Mihailovna Pierreen lausuakseen\nhänelle lohduttavia sanoja, mutta huomasikin, että tämä nukkui vaunujen\nnurkassa. Hän herätti hänet. Toinnuttuaan unen pöherryksistä Pierre\nlähti vaunuista Anna Mihailovnan jälissä ja vasta nyt hän alkoi\najatella, että hänen pian oli tavattava kuoleva isänsä. Hän huomasi,\netteivät vaunut olleetkaan pysähtyneet pääkäytävän, vaan takakäytävän\nedustalle. Laskeutuessaan vaunujen astimilta hän huomasi, miten kaksi\nporvarispukuista miestä kiireesti vetäytyi portaiden luota seinän\nvarjoon. Hetken kuluttua hän huomasi seinän varjossa portaiden\nkummallakin puolella vielä useita saman näköisiä miehiä. Mutta ei Anna\nMihailovna, ei palvelija, eikä kuskikaan, jotka tietysti myöskin heidät\nhuomasivat, olleet heistä tietääkseenkään. \"Varmaankaan ei ole tässä\nmitään ihmeellistä\", päätteli Pierre mielessään ja lähti astumaan Anna\nMihailovnan jälissä. Anna Mihailovna nousi nopein askelin yläkertaan\nheikosti valaistuja, kapeita kiviportaita myöten, hoputellen Pierreä,\njoka yhä jäi jälkeen. Vaikkeikaan Pierre käsittänyt, minkätähden hänen\noli oikeastaan mentävä kreivin luo, vielä vähemmän, minkätähden hänen\noli kulettava takatein, niin päätteli hän kumminkin itsekseen, että\nvarmaankin se on välttämättömän tarpeellista, koska Anna Mihailovnakin\nniin hoputtaa ja on asiastaan varma. Portaiden keskipaikoilla tuli\nheitä vastaan muutamia miehiä sangot käsissä ja mennä porhalsivat\ntömisevissä saappaissaan sellaista vauhtia, että olivat vähällä viedä\nheidät kumoon. Miehet vetäytyivät seinän viereen, päästääkseen heidät\nohitseen, eivätkä vähääkään näyttäneet ihmettelevän heidän täällä\noloaan.\n\n-- Täältäkö mennään ruhtinattarien suojiin? -- kysyi Anna Mihailovna\neräältä heistä.\n\n-- Täältä, -- vastasi palvelija rohkeasti ja kovalla äänellä, aivan\nkuin nyt jo kaikki olisi mahdollista: -- ovi vasemmalla, matushka.\n\n-- Kenties kreivi ei olekkaan minua kutsunut, -- sanoi Pierre,\npäästyään portaiden käännesillalle: -- mieluummin menisin omaan\nhuoneeseeni.\n\nAnna Mihailovna pysähtyi, jotta Pierre hänet saavuttaisi.\n\n-- Ah, ystäväni! -- hän sanoi, kosketellen Pierren kättä samoin\nliikkein kuin aamulla poikansa kättä: -- uskokaa, kärsin yhtä paljon\nkuin tekin, mutta karkaiskaa luontonne.\n\n-- Tokkohan tulen? -- kysyi Pierre, katsellen ystävällisesti lasiensa\nläpi Anna Mihailovnaa.\n\n-- Ah, ystäväiseni, unohtakaa kärsimänne vääryydet, muistakaa, että hän\non isänne ... kenties henkitoreissa. (Hän huoahti.) Rakastan teitä kuin\npoikaani. Luottakaa minuun, Pierre. En unhoita teidän etujanne.\n\nPierre ei käsittänyt mitään; taas tunsi hän, vieläpä entistään\nselvemmin, että niin täytyy olla, ja hän lähti nöyränä seuraamaan Anna\nMihailovraaa, joka jo avasi ovea.\n\nTämä ovi vei takakäytävän eteiseen. Ruhtinattarien palvelija-vanhus\nistui eteisen nurkassa ja kutoi sukkaa. Pierre ei koskaan ollut käynyt\ntässä talon osassa, eipä edes ollut aavistanut tällaisten suojain\nolemassa oloa. Heidän ohitseen kiirehtivältä tytöltä, joka kuletti\ntarjottimella karahviinia, Anna Mihailovna kysyi (kutsuen häntä\narmaakseen ja kyyhkyläisekseen) ruhtinattarien vointia ja lähti sitten\njohtamaan Pierreä pitkin kivistä käytävää. Ensimäinen ovi vasemmalta\nvei käytävästä ruhtinattarien suojiin. Kun sisäkkö karahviinia\nviedessään kiireissään (tässä talossa tehtiin tähän aikaan kaikki\nkiireissä) jätti oven sulkematta, ja Pierre ja Anna Mihailovna ohi\nkulkiessaan tahtomattaan tulivat vilkaisseeksi avonaisesta ovesta,\nnäkivät he ruhtinas Vasilin ja vanhimman ruhtinattaren istuvan\nlähetyksin ja puhelevan keskenään. Nähtyään ohi kulkijat ruhtinas\nVasili teki kärsimättömän liikkeen ja heittäytyi takakenoon; ruhtinatar\nhypähti paikoiltaan ja hurjin liikkein vetää läimäytti oven kiinni.\n\nTämä liike ei lainkaan ollut sopusoinnussa ruhtinattaren ainaisen\nrauhallisuuden kanssa; kauhu, joka kuvastui ruhtinas Vasilin kasvoilla,\noli hänen arvokkuudelleen niin tavaton, että Pierre pysähtyi ja\nkatsahti kysyvästi lasiensa läpi saattajaansa. Anna Mihailovna ei\nlainkaan näyttänyt kummastuneelta, hymähtihän vain hieman ja huoahti,\nosoittaakseen, ettei hän muka muuta ole odottanutkaan.\n\n-- Olkaa miehuullinen, ystäväni; minä kyllä valvon etujanne, -- lausui\nhän vastaukseksi Pierren katseeseen ja lähti entistä vinhemmin astumaan\npitkin käytävää.\n\nPierre ei käsittänyt, mistä oli kysymys, ja vielä vähemmän hän käsitti,\nmitä merkitsi \"valvon etujanne\", mutta sen hän käsitti, että kaikki oli\nniinkuin oleman piti. Käytävästä he tulivat heikosti valaistuun saliin,\njosta päästiin kreivin vastaanottohuoneeseen. Tämä sali oli niitä\nkylmiä, komeasti sisustettuja huoneita, joissa Pierre oli käynyt\npääkäytävän puolelta. Mutta nyt oli tässäkin huoneessa tyhjä kylpyamme\nkeskellä lattiaa ja matolle oli räiskynyt vettä. Heitä vastaan\ntulivat varpaillaan astuen eräs palvelija ja suntio, jolla oli\nsuitsutusastia kädessä; eivätkä hekään erityisemmin Pierreä ja Anna\nMihailovnaa tarkastaneet. Salista he astuivat Pierrelle tuttuun\nvastaanottohuoneeseen, missä oli kaksi italialaista akkunaa ja mistä\novi vei talvipuutarhaan. Tämän huoneen merkillisyyksiä olivat Katarinan\nsuuri rintakuva ja täyteen kokoon maalattu muotokuva. Samat henkilöt\nistuivat yhä täällä, melkeinpä samoissa asennoissakin ja kuiskailivat\nkeskenään. Kun Anna Mihailovna itkettyneine, kalpeine kasvoineen ja\nhänen kintereillään nöyränä, pää painuksissa paksu Pierre astuivat\nhuoneeseen, vaikenivat kaikki ja katsahtivat heihin.\n\nAnna Mihailovnan kasvoilla kuvastui tietoisuus, että ratkaiseva hetki\noli tullut; toimekkaan pietarilaisen rouvan tapaan hän astui huoneeseen\nrohkeampana kuin aamulla eikä päästänyt Pierreä luotaan. Hän tunsi\nolevansa varma kreivin luokse pääsöstä, koska hänellä oli mukanaan se,\njonka kuoleva tahtoi tavata. Hän vilkasi hätimiten huoneessa olijoihin\nja huomattuaan kreivin rippi-isän hän yhtäkkiä kyyristyi kokoon ja\nlähti, hiljalleen vaappuen, purjehtimaan häntä kohti. Nöyränä hän otti\nsiunauksen ensin yhdeltä, sitten toiselta hengenmieheltä.\n\n-- Jumalan kiitos, että kerkisimme ajoissa, -- hän puhui\nbengenmiehelle: -- me sukulaiset olemme kaikki niin pelänneet. Tämä\nnuorukainen on kreivin poika, hän lisäsi hiljemmin. -- Kauhea hetki!\n\nLausuttuaan nämä sanat hän lähestyi lääkäriä.\n\n-- _Cher docteur_, -- hän puhui, -- tämä nuorukainen on kreivin\npoika ... onko toivoa?\n\nLääkäri ei vastannut mitään, kohauttihan vain nopein liikkein silmiään\nja harteitaan. Samoin kohautti Anna Mihailovnakin silmiään ja\nharteitaan, huoahti ja lähti Pierren luo. Hän kääntyi Pierreen\nerityisen kunnioittavasti ja hellän surullisesti.\n\n-- Luottakaa Hänen armoonsa, -- hän sanoi ja osoitti Pierrelle pientä\nsohvaa, kehoittaen häntä istumaan kunnes palajaa. Hän lähti varpaillaan\nastumaan ovea kohti, jota kaikki tarkastelivat. Kuului hiljainen\nnaraus, ja Anna Mihailovna hävisi näkyvistä.\n\nPierre, joka oli päättänyt kaikessa totella ohjaajaansa, lähti astumaan\nsohvaa kohti. Heti kun Anna Mihailovna oli hävinnyt oven taakse, Pierre\nhuomasi, miten kaikki huoneessa olijat alkoivat katsella häntä. Näissä\nkatseissa hän oli huomaavinaan jotain muutakin kuin uteliaisuutta ja\nmyötätuntoisuutta. Hän huomasi, että vieraat, osoitellen häntä\nsilmillään, kuiskailivat keskenään, ja heidän katseissaan oli jotain\npelon ja matelevaisuuden tapaista. Ei oltu häntä milloinkaan kohdeltu\nniin kunnioittavasti kuin nyt: eräs hänelle tuntematon naishenkilö,\njoka puheli hengenmiesten kanssa, nousi paikoiltaan ja pyysi häntä\nistumaan; adjutantti kumartui nostamaan hänen pudonnutta hansikastaan;\nlääkärit vaikenivat kunnioittavasti, kun hän kulki heidän ohitseen, ja\nväistyivät tehdäkseen hänelle tilaa. Alussa Pierre ei tahtonut istuutua\nnaishenkilön osoittamalle paikalle, jottei olisi häntä häirinnyt,\ntahtoi itse nostaa hansikkaansa ja vältellä lääkäreitä, jotka eivät\nlainkaan olleet hänen tiellään; mutta yhtäkkiä hän tunsi sielussaan,\nettä se olisi sopimatonta; hän tunsi, että hänen tänä yönä on\nnäytettävä pääosaa jonkinlaisissa kauheissa ja kaikkien odottamissa\njuhlamenoissa, ja sentähden on hänen sallittava kaikkien itseään\npalvella. Sanaakaan sanomatta hän otti hansikkaan adjutantilta,\nistuutui naishenkilön paikalle, asettaen suuret kätensä sopusuhtaisesti\nkoukistetuille polvilleen. Hän istui kuin egyptiläinen kuvapatsas ja\npäätteli mielessään, että kaikki on kuin olla pitää, ja ettei hänen\ntänä iltana, jos tahtoo olla hämmästymättä ja tekemättä tyhmyyksiä,\npidä toimia oman järkensä mukaan, vaan on hänen antauduttava kokonaan\nniiden haltuun, jotka häntä johdattavat.\n\nEi ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun ruhtinas Vasili astui\njuhlallisena, pää pystyssä huoneeseen. Yllä hänellä oli pitkä\nloippananuttu, johon oli kiinnitetty kolme tähteä. Hän näytti\nlaihemmalta kuin aamulla; silmänsä olivat tavallista suuremmat, kun hän\ntarkastavasti katsahti huoneessa olijoihin. Huomattuaan Pierren hän\nmeni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä (tätä hän ei koskaan ennen\nollut tehnyt) ja taivutti sitä alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut\nkoetella, miten lujassa se jukottaa.\n\n-- Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se\non hyvä, -- ja hän aikoi poistua.\n\nMutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:\n\n-- Miten on terveyden laita...\n\nHän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa\nkreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.\n\n-- Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas\nhalvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni...\n\nPierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan\nkäsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen\njonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas\nVasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on\ntauti.[31] Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori\nLorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi\nosannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan\nväännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten\nhengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa\nkuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla\ntuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot\nkalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli\nPierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:\n\n-- Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa\ntuokiossa. Tulkaa.\n\nPierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen\njälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija,\naivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nPierre tunsi hyvin tämän suuren, patsaiden ja holvikaarten jakaman\nhuoneen, joka oli kokonaan verhottu persialaisilla matoilla. Patsaiden\ntakainen huoneen osa, missä toisella seinällä seisoi silkkisten\nverhojen suojaama punapuusta tehty korkea vuode, ja toisella\nmahdottoman suuri pyhäinkuvakaappi, oli punasen kirkkaasti valaistu,\nkuten kirkot jumalanpalveluksen aikana. Pyhäinkuvakaapin valaistujen\nmetallikehysten alla oli pitkä voltairelainen nojatuoli, jolla kreivi\nBesuhof lepäsi, pää lumivalkeilla, nähtävästi juuri muutetuilla\npatjoilla. Hän oli vyötäisiin saakka peitetty räikeän viheriällä\npeitteellä, jolla lepäsivät hänen vahvat, suuret kätensä. Pierrelle\nolivat tutut nämä syvien, luontaista ylevyyttä ilmaisevien ryppyjen\nuurtamat, kauniit, punasen keltaset kasvot ja tuo leveä otsa, jonka\nyläpuolella törrötti harmaa, jalopeuraa muistuttava hiusharja. Oikean\nkäden peukalon ja etusormen väliin oli pistetty vahakynttilä, jota\nnojatuolin takaa kurotellen piteli eräs vanha palvelija. Nojatuolin\nkummallakin puolella seisoi hengenmiehiä juhlallisissa, loistavissa\npuvuissaan, hiukset hajallaan, käsissä sytytetyt kynttilät, toimittaen\njuhlallisen hartaasti jumalanpalvelusta. Aivan heidän takanaan\nseisoivat molemmat nuoremmat ruhtinattaret, nenäliinat silmillä, ja\nheidän edessään vanhin ruhtinatar, Katish, ilkeän päättäväinen ilme\nkasvoilla, herkeämättä katsellen pyhäinkuviin, aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa kaikille, ettei vastaa teoistaan, jos kerrankin\nvilkaisee sivulleen. Oven lucna seisoivat Anna Mihailovna, lempeä surun\nja anteeksiantavaisuuden ilme kasvoilla, ja tuntematon naishenkilö.\nToisella puolella ovea, lähellä sairaan nojatuolia seisoi ruhtinas\nVasili, nojaten vasemmalla kyynärvarrellaan veistoselkäiseen sametilla\npäällystettyyn tuoliin. Vasemmassa kädessä hänellä oli kynttilä,\noikealla hän risti silmiään, kohottaen joka kerta silmänsä korkeuteen,\nkun hän kosketti sormilla otsaansa. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nrauhallista hartautta ja Jumalan tahdolle alistumista. \"Jollette käsitä\nnäitä tunteita, niin sitä pahempi teille\", näyttivät ne sanovan.\n\nHänen takanaan seisoivat adjutantti, lääkärit ja miespalvelijat; kuten\nkirkossakin, seisoivat miehet ja naiset eri puolilla. Kaikki olivat\nvaiti ja tekivät ristinmerkkejä, kuului ainoastaan pappien lukua,\npidätettyä, jylhää bassolaulua ja, luvun ja laulun hetkeksi tauvottua,\njalkojen muuttelemista ja huokauksia. Teoistaan tietoisena Anna\nMihailovna astui poikki huoneen Pierren luo ja antoi hänelle kynttilän.\nPierre sytytti sen, mutta tarkastellessaan ympärillään olijoita hän\ntuli hajamieliseksi ja alkoi tehdä ristinmerkkejä samalla kädellä,\njossa piti kynttilää.\n\nNuorin ruhtinatar, punaposkinen, naurunhaluinen, luomihuuli Sofia,\nkatseli häntä. Hän hymähti, kätki kasvonsa nenäliinaan eikä pitkään\naikaan tohtinut niitä paljastaa; mutta kun hän taas katsahti Pierreen\nalkoi häntä naurattaa. Hän tunsi nähtävästi, ettei voi katsella Pierreä\nnauramatta, mutta ei myöskään voinut olla häneen katsomatta, ja\nsentähden hän, kiusausta välttääkseen siirtyi hiljaa patsaan taakse.\nKesken jumalanpalvelusta vaikenivat hengenmiesten äänet, ja he\npuhelivat jotain kuiskaten keskenään; vanha palvelija, joka oli\npidellyt kreivin kättä, nousi seisaalleen ja kääntyi naisiin. Anna\nMihailovna astui sairaan luo, kumartui häntä katsomaan ja viittasi\ntohtori Lorrainia. Ranskalainen, -- jolla ei ollut kynttilää kädessä ja\njoka patsasta vasten nojaten seisoi kunnioittavassa asennossa,\nosoittaakseen, että hän uskontojen erilaisuuksista huolimatta\ntäydellisesti ymmärtää toimituksen tärkeyden, vieläpä sen hyväksyykin,\n-- astui paraissa voimissa olevan miehen hiljaisin askelin sairaan luo,\ntarttui sairaan vapaaseen käteen valkeilla, hienoilla sormillaan ja,\nkääntyen kyljin sairaaseen, alkoi koetella valtimoa ja vaipui\naatoksiinsa. Sairaalle annettiin jotain juoda, hänen ympärillään\nhyörittiin, sitten kaikki taas vetäytyivät paikoilleen, ja\njumalanpalvelus alkoi uudelleen. Tämän väliajan aikana Pierre huomasi,\nettä ruhtinas Vasili lähti tuolinsa takaa sen näköisenä kuin olisi\ntietänyt, mitä tekee, ja että sen pahempi muille, jolleivät häntä\nymmärrä. Hän ei pysähtynyt sairaan luo, vaan astui vanhinta\nruhtinatarta kohti, joka liittyi häneen, ja yhdessä he vetäytyivät\nmakuuhuoneen perukkaan, silkkisten verhojen suojaaman vuoteen luo. Ei\nPierre, enempää kuin muutkaan, kiinnittänyt huomiotaan tähän seikkaan,\nsillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt mielessään, että kaikki, mitä\ntänä iltana tapahtuneekin, on välttämättömän tarpeellista.\n\nKirkkolaulun säveleet vaikenivat, ja kuului hengenmiehen ääni, kun hän\nkunnioittavasti onnitteli sairasta sakramentin nauttimisen johdosta.\nSairas lepäsi yhä elottomana ja liikkumattomana. Hänen ympärillään\nalettiin hyöriä, kuului askelia ja kuiskutusta, ylinnä kuului Anna\nMihailovnan ääni.\n\nPierre kuuli hänen sanovan:\n\n-- On välttämätöntä siirtää vuoteeseen, tässä ei mitenkään käy...\n\nLääkärit, ruhtinattaret ja palvelijat ympäröivät niin sankkana\nseinänä sairaan, ettei Pierre enää nähnyt tuota punasenkeltasta,\nharmaaharjaista päätä, johon hänen katseensa oli ollut kiintyneenä koko\njumalanpalveluksen ajan. Hän arvasi nojatuolia ympäröiväin ihmisten\nvarovaisista liikkeistä, että kuolevaa nostetaan ja siirretään.\n\n-- Tartu käteeni, siten pudotat, -- kuuli hän erään palvelijan\nkuiskaavan pelästyneenä. -- Alhaalta ... vielä yksi, -- puhuivat äänet,\nja raskas hengitys ja jalkain töminä kävivät yhä nopeammiksi, aivan\nkuin taakka, jota he kantoivat, olisi ollut heille liian raskas.\n\nKantajat, joiden joukossa oli Anna Mihailovnakin, tulivat Pierren\nkohdalle, ja hän näki väläykseltä kantajain selkäin ja niskain takaa\nsairaan korkean, lihavan, paljaan rinnan, täyteläät olkapäät, jotka\nolivat kohollaan, kantajien pidellessä sairasta kainaloista, ja\nharmaan, kiharan jalopeuranpään. Tätä päätä, tavattoman leveine\notsineen ja poskipäineen, kauniine tunteellisine suineen ja ylevine,\nkylmine katseineen, ei kuoleman läheisyys ollut rumentanut. Samallainen\noli se kolme kuukautta sitten, jolloin kreivi oli lähettänyt Pierren\nPietariin. Mutta avuttomana se nyt heilui, kantajain epätasaisesti\nastellessa, ja kylmä, välinpitämätön katse harhaili tajuttomana.\n\nHyörittiin hetkinen korkean vuoteen ääressä: kantajat hajaantuivat.\nAnna Mihailovna kosketti Pierren käteen ja sanoi hänelle: \"Tulkaa\".\nPierre meni hänen kanssaan vuoteen luo, jolle sairas, arvatenkin\näskeisen sakramentin toimittamisen johdosta, oli asetettu juhlalliseen\nasentoon. Hän lepäsi, pää korkealla patjalla. Kädet, kämmenet alaspäin,\nolivat asetetut sopusuhtaisesti viheriäiselle silkkipeitteelle. Kun\nPierre oli tullut vuoteen ääreen, katsoi kreivi suoraan häneen, mutta\ntämän katseen tarkoitusta ja merkitystä ei ihminen voinut käsittää.\nJoko ei sanonut tämä katse muuta kuin että pitäähän johonkin katsella\nniin kauvan kun on silmät, tahi sanoi se liian paljon. Pierre pysähtyi,\ntietämättä, mitä hänen olisi tehtävä, ja katsahti kysyvästi\nohjaajaansa, Anna Mihailovnaan. Tämä teki silmillään kiirehtivän\nliikkeen, osoittaen sairaan kättä ja heittäen huulillaan sitä kohti\nlentomuiskun. Pierre kurotti hartaasti kaulaansa, jottei takertuisi\npeitteeseen, ja kumartui suutelemaan sairaan leveäluista, lihan\ntyvekästä kättä. Ei käsi, eikä ainoakaan lihas kreivin kasvoilla\nliikahtanut. Pierre katsahti taas kysyvästi Anna Mihailovnaan\nsaadakseen tietää mitä hänen vielä oli tehtävä. Tämä osoitti hänelle\nsilmillään vuoteen vieressä olevaa nojatuolia. Pierre hankkiutui\nnöyränä istumaan, silmillään yhä kysyen, onko hän tehnyt oikein. Anna\nMihailovna nyökäytti hyväksyvästi päällään. Pierre asettautui taas\negyptiläisen kuvapatsaan sopusuhtaisen naiviin asentoon, ollen\nnähtävästi huolissaan, että hänen kömpelö ja paksu ruhonsa anastaa niin\npaljon tilaa, ja ponnistaen kaikki hengenvoimansa, näyttääkseen\nmahdollisimman pieneltä. Hän katseli kreiviä. Kreivin katse oli\nkiintynyt siihen paikkaan, missä Pierren pää oli ollut, kun hän seisoi.\nAnna Mihailovna ilmaisi asennollaan, miten syvästi hän käsitti isän ja\npojan tapaamisen viime hetkien liikuttavan vakavuuden. Tätä kesti pari\nminuttia, jotka Pierrestä tuntuivat tunnilta. Yhtäkkiä vavahtivat\nmahtavat lihakset ja rypyt kreivin kasvoilla. Vavahteleminen yhä yltyi,\nkaunis suu vääntyi (vasta nyt Pierre käsitti, miten lähellä kuolemaa\noli hänen isänsä), vääntyneestä suusta kuului epäselviä, kähiseviä\nääniä. Anna Mihailovna katseli hartaana sairasta silmiin, koettaen\narvata, mitä tämä haluaisi, osoittaen milloin Pierreen, milloin\njuomaan, milloin kuiskaten mainitsi ruhtinas Vasilin nimen, milloin\nosoitti peitettä. Sairaan silmien ja kasvojen ilme ilmaisi\nkärsimättömyyttä. Hän ponnisti voimansa nähdäkseen palvelijan, joka\nalati seisoi vuoteen pääpuolessa.\n\n-- Hän haluaa kääntyä toiselle kyljelle, -- kuiskasi palvelija ja\nryhtyi kääntämään kreivin raskasta ruumista kasvoin seinään päin.\n\nPierre nousi auttamaan palvelijaa. Käännettäessä retkahti hänen toinen\nkätensä avuttomana taaksepäin, eikä hän ponnistuksista huolimatta\nsaanut sitä nousemaan. Liekkö kreivi huomannut kauhun katseen, jolla\nPierre tuijotti tuohon elottomaan käteen, tai liekkö joku muu aatos\ntällä hetkellä välähtänyt kuolevan aivoissa; ainakin katsahti hän\ntuohon tottelemattomaan käteen, sitten Pierreen ja taas käteen, ja\nhänen kasvoilleen ilmautui heikko, kärsivä hymy, aivan kuin olisi\nkuoleva tahtonut pilkata omaa voimattomuuttaan. Nähdessään tämän hymyn\nPierre yhtäkkiä tunsi rintansa vavahtavan, hänen nenässään kirpasi, ja\nkyyneleet pimittivät hänen näkönsä. Sairas käännettiin kyljelleen\nkasvoin seinään päin. Hän huoahti.\n\n-- Hän uinahti, -- sanoi Anna Mihailovna, huomattuaan erään\nruhtinattarista, joka oli tulossa hoitovuorolleen. -- Lähtekäämme.\n\nPierre lähti huoneesta.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nVastaanottohuoneessa ei ollut enää muita kuin ruhtinas Vasili ja vanhin\nruhtinatar, jotka istuivat Katarinan muotokuvan alla ja puhelivat\nvilkkaasti keskenään. Huomattuaan Pierren ja hänen saattajattarensa he\nvaikenivat. Pierre luuli huomanneensa, että ruhtinatar pisti\nkiireisesti jotain piiloon. Ruhtinatar kuiskasi:\n\n-- En voi kärsiä tuota naista.\n\n-- Katish on käskenyt valmistaa teetä pieneen vierashuoneeseen, --\nsanoi ruhtinas Vasili Anna Mihailovnalle. -- Menkäähän, rakas Anna\nMihailovna, ja nauttikaa jotakin, muuten ette tätä kestä.\n\nPierrelle hän ei sanonut mitään, puristihan vain tunteellisesti\nhäntä käsivarresta. Pierre ja Anna Mihailovna lähtivät pieneen\nvierashuoneeseen.\n\n-- _Il n'y a rien qui restaure comme une tasse de cet excellent thé\nrusse après une nuit blanche_,[32] -- puhui Lorrain pidätetyn\nvilkkaasti, hörppiessään ahtaassa, pyöreässä vierashuoneessa teetä\nkorvattomasta kiinalaisesta kupista. Pöydällä, jonka edessä\nranskalainen seisoi, oli teekojeet ja kylmiä illallisruokia. Pöydän\nympärille olivat kokoontuneet voimiaan vahvistamaan kaikki, jotka sinä\nyönä olivat kreivi Besuhovin talossa. Pierre muisti hyvin tämän pienen\npyöreän vierashuoneen kuvastimineen ja pienine pöytineen. Tanssiaisten\naikana Pierre, joka ei osannut tanssia, mielellään oli istuskellut\ntässä pienessä kuvastinhuoneessa ja katsellut naisia, kun nämä huoneen\nläpi kulkiessaan tanssiaispuvuissaan, timantit ja helmet paljailla\nrinnoilla, tarkastelivat itseään kirkkaasti valaistuissa kuvastimissa.\nNyt valaisi tätä huonetta ainoastaan kaksi kynttilää, ja yösydännä\nvirui pöytä pahasella hujan hajan teekojeita ja kulhoja, ja kansaa\nkaikenlaista -- ei suinkaan juhlayleisöä -- istui siellä kuiskaillen\nkeskenään. Heidän jokainen liikkeensä, jokainen sanansa ilmaisi,\netteivät he hetkeksikään unohtaneet, mitä paraillaan tapahtui ja vasta\noli tapahtuva makuuhuoneessa. Pierre ei syönyt, vaikka hänen olikin\nnälkä. Hän vilkasi kysyvästi ohjaajaansa ja huomasi, että tämä\nvarpaillaan kulki takasin vastaanottohuoneeseen, minne ruhtinas Vasili\nja vanhin ruhtinatar olivat jääneet. Pierre arveli, että tämäkin kuului\nasiaan, ja lähti hieman epäröittyään Anna Mihailovnan jälkiin. Anna\nMihailovna seisoi ruhtinattaren vieressä, ja he puhuivat molemmat\nyhtaikaa kiihkeästi kuiskaten:\n\n-- Suvaitkaa, ruhtinatar, tietänen, mikä on tarpeellista, mikä\ntarpeetonta, -- puhui vanhin ruhtinatar, ollen nähtävästi samallaisessa\nkiihkeässä mielentilassa kuin illallakin, mäjäyttäessään kiinni\nhuoneensa oven.\n\n-- Mutta, rakas ruhtinatar, -- puhui Anna Mihailovna lempeästi ja\nvakuuttavasti, sulkien ruhtinattarelta tien makuuhuoneeseen, -- eikö\nkäy se liian raskaaksi setä rukalle tällaisina hetkinä, jolloin hän\ntarvitsee lepoa? Maallisia asioita tällaisina hetkinä, jolloin hänen\nsielunsa jo on valmis...\n\nRuhtinas Vasili istui nojatuolissa kodikkaassa asennossa, jalat\nkorkealla ristissä. Hänen poskensa tempoilivat rajusti ja hänen reuhkan\nasentonsa johdosta näyttivät ne paksunevan alaspäin; ei hän paljon\nollut välittävinään naisten keskustelusta.\n\n-- _Voyons, ma bonne_, Anna Mihailovna, sallikaa Katishin tehdä, mitä\nhän haluaa. Tiedättehän, miten kreivi häntä rakastaa.\n\n-- En edes tiedä, mitä tämä paperi sisältää, -- puhui vanhin\nruhtinatar, kääntyen ruhtinas Vasiliin ja osoittaen mosaikkisalkkuun,\njota piti kädessään. -- Sen vain tiedän, että todellinen testamentti on\nkreivin kirjoituspulpetissa, mutta tämä on unhoitettu paperi...\n\nHän aikoi mennä Anna Mihailovnan ohi, mutta tämä hypähti eteen ja sulki\ntaas tien.\n\n-- Tiedän, rakas, hyvä ruhtinatar, -- sanoi Anna Mihailovna, tarttuen\nsalkkuun ja vieläpä niin lujasti, että näytti niinkuin ei hän hevin\nsiitä luopuisi. -- Rakas ruhtinatar, pyydän teitä, rukoilen teitä,\nsäälikää häntä. Rukoilen teitä...\n\nRuhtinatar Katish ei vastannut sanaakaan. Kuului vain, miten salkusta\nrimpuiltiin. Selvästi huomasi, että jos ruhtinatar Katish suunsa avaa,\nniin kyllä kuulee kunniansa Anna Mihailovma. Anna Mihailovna piti\nlujasti kiinni salkusta, mutta siitä huolimatta ei hänen äänensä\nmenettänyt makeata joustavuuttaan ja pehmeyttään.\n\n-- Pierre, tulkaa tänne, ystäväiseni. Hänen ei pitäisi mielestäni olla\nliikaa sukulaisneuvottelussa; eikö totta, ruhtinas?\n\n-- Miksi vaikenette, _mon cousin_? -- kirkasi yhtäkkiä ruhtinatar\nKatish niin kovaa, että vierashuoneessa olijat kuulivat hänen äänensä\nja säikähtivät. -- Miksi vaikenette, vaikka täällä, Jumala tietää ken\nlieneekin, suvaitsee kuolevan kynnyksellä sekaantua hänelle\nkuulumattomiin asioihin ja ryhtyä hävyttömyyksiin. Juonittelija! --\nsähisi hän ilkeästi ja kiskasi salkkua kaikin voimin.\n\nMutta Anna Mihailovna otti muutaman askeleen, jottei jäisi salkusta, ja\ntarttui lujemmin kiinni.\n\n-- Oh, -- lausui ruhtinas Vasili nuhtelevasti ja ihmetellen. (Hän nousi\nseisaalleen.)\n\n-- Tämä on naurettavaa. _Voyons_, päästäkää. Sanon teille.\n\nRuhtinatar Katish jätti salkun.\n\n-- Ja te myös!\n\nAnna Mihailovna ei totellut.\n\n-- Päästäkää, olenhan sanonut. Otan toimittaakseni asian. Menen ja\nkysyn kreiviltä. Minä! ... lienee teille kylliksi.\n\n-- Mutta, rakas ruhtinas, -- puhui Anna Mihailovna, -- suokaa hänelle\ntoki hetkinen rauhaa tällaisen suuren sakramentin jälkeen. Tuossapa on\nPierre, sanokaa mielipiteenne, -- kääntyi hän Pierreen, joka oli tullut\naivan heidän viereensä ja katseli ihmeissään ruhtinatar Katishin\nraivostuneita ja liettäviä kasvoja ja ruhtinas Vasilin tempoilevia\nposkia.\n\n-- Muistakaa, että teidän on vastattava kaikista seurauksista, -- sanoi\nankarasti ruhtinas Vasili: -- te ette tiedä, mitä teette.\n\n-- Inhottava nainen! -- kiljasi ruhtinatar Katish ja hyökkäsi\nodottamatta Anna Mihailovnan kimppuun, kiskoen salkkua.\n\nRuhtinas Vasili painoi alas päänsä ja levitti kätensä. Samassa hetkessä\ntuo kauhea ovi, jota Pierre niin kauvan oli katsellut, ja joka\ntavallisesti oli avautunut niin hiljaa, lensi äkkiä rymyllä auki,\npaukahti seinään ja singahti siitä takasin, ja keskimäinen ruhtinatar\ntuli juosten vastaanottohuoneeseen ja löi kätensä yhteen.\n\n-- Mitä te teette! -- huusi hän toivottomasti: -- hän tekee kuolemaa,\nja te jätätte minut yksikseni.\n\nVanhin ruhtinatar pudotti salkun. Anna Mihailovna kumartui nopsasti ja\nsiepattuaan riidanalaisen esineen hän lähti juoksemaan makuuhuoneeseen.\nToinnuttuaan hämmästyksestään lähtivät ruhtinas Vasili ja vanhin\nruhtinatar hänen jälkiinsä. Jonkun hetken kuluttua tuli ensimäisenä\nvastaanottohuoneeseen vanhin ruhtinatar, kuivat kasvot kalpeina ja\npurren alahuultaan. Kun hän huomasi Pierren, ilmaantui hänen\nkasvoilleen leppymätön vihan ilme.\n\n-- Niin, iloitkaa nyt, -- hän sanoi, -- tätä olette odottanutkin.\n\nHän pyrskähti itkuun, peitti nenäliinalla kasvonsa ja juoksi ulos\nhuoneesta.\n\nSitten tuli makuuhuoneesta ruhtinas Vasili. Hän astui vaappuen sohvan\nluo, jolla Pierre istui, heittäytyi istumaan ja peitti silmänsä\nkäsillään. Pierre huomasi, että hän oli kalpea, ja että hänen leukansa\nloukkui ja tärisi kuin vilutautisen.\n\n-- Ah, ystäväiseni! -- hän sanoi, tarttuen Pierren kyynärvarteen; ja\nhänen äänensä oli niin heikko ja teeskentelemätön, jollaisena Pierre ei\nkoskaan sitä ollut kuullut. -- Kuinka paljon teemmekään syntiä, kuinka\npaljon harjoitamme petosta, ja miksi tämä kaikki? Olen jo kuudennella\nkymmenellä, ystäväiseni... Minähän... Kaikki päättyy kuolemaan, kaikki.\nKuolema on kauhea. (Hän alkoi itkeä.)\n\nViimeisenä tuli makuuhuoneesta Anna Mihailovna. Hän astui hiljaisin,\ntasaisin askelin Pierren luo.\n\n-- Pierre! ... -- hän sanoi.\n\nPierre katsahti kysyvästi häneen. Anna Mihailovna suuteli nuorukaista\notsalle, kostuttaen hänet kyynelillään.\n\n-- Häntä ei enää ole olemassa...\n\nPierre katseli häntä lasiensa läpi.\n\n-- Menkäämme, minä teidät saatan. Koettakaa itkeä. Mikään ei niin\nlievennä surua kuin kyyneleet.\n\nHän vei Pierren pimeään vierashuoneeseen, ja tämä oli iloinen, ettei\nkukaan siellä voinut nähdä hänen kasvojaan. Anna Mihailovna poistui\nhetkiseksi, ja kun hän palasi, nukkui Pierre sikeästi, käsi pään alla.\n\nSeuraavana aamuna Anna Mihaiknvna puhui Pierrelle:\n\n-- Niin, rakkaani, tämä on meille kaikille suuri tappio. Teistä en\npuhukkaan. Mutta Jumala teitä tukee, olette nuori ja toivoakseni\nsuunnattomain rikkauksien haltija. Testamenttia ei vielä ole avattu.\nTunnen teidät kyllin hyvin ja olen vakuutettu, ettei tämä pane päätänne\npyörälle; mutta se velvoittaa teitä paljoon, ja täytyy olla miehuutta.\n\nPierre oli vaiti.\n\n-- Myöhemmin, rakkaani, kenties kerron teille, että jollen olisi ollut\ntäällä, niin Jumala tietää, mitä olisi tapahtunut. Tietänette, että\nsetä toissapäivänä lupasi muistaa Borista, muttei enää ehtinyt. Toivon,\nrakkaani, että te täytätte isänne toivomuksen.\n\nPierre ei käsittänyt hänen puhettaan ja oli vaiti. Hän katseli,\nkainosti punastuen, Anna Mihailovnaa. Keskusteltuaan Pierren kanssa\nAnna Mihailovna lähti Rostovien luo ja meni levolle. Herättyään aamulla\nhän kertoi juurtajaksain Rostoveille ja kaikille tuttavilleen kreivi\nBesuhovin kuoleman. Hän kertoi, miten kreivi kuoli juuri niin kuin\nhänkin toivoo kuolevansa, että hänen loppunsa ei ollut ainoastaan\nliikuttava, vaan vieläpä mieltä ylentäväkin; isän ja pojan viimeinen\nkohtaaminen taas oli niin liikuttava, ettei hän kyynelittä voi sitä\nmuistella, ja ettei hän voi sanoa -- kumpi heistä käyttäytyi paremmin\nnäinä kauheina hetkinä: isäkö, joka niin muisteli kaikkea ja kaikkia\nviime hetkinään ja puhui niin liikuttavia sanoja pojalleen, vai\npoikako, jota kävi sääliksi katsella, kun hän oli menehtyä suruun, ja\nsiitä huolimatta koetti salata murheensa, jottei olisi katkeroittanut\nkuolevan isän mieltä. \"C'est pénible, mais cela fait du bien, ça élève\nl'âme de voir des hommes comme le vieux comte et son digne fils\",[33]\n-- hän puhui. Ruhtinas Vasilin ja ruhtinatar Katishin menettelystä hän\nmyös puhui, mutta moittien ja vaatien kuulijoita pitämään nämä omina\ntietoinaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nLisijagorissa, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla,\nodoteltiin päivästä päivään nuoren ruhtinas Andrein ja hänen puolisonsa\nsaapumista; mutta tämä odotteleminen ei vähääkään häirinnyt vanhan\nruhtinaan talossa noudatettua tarkkaa elämänjärjestystä. Kenraali _en\nchef_ ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, jota koiranleuat seurapiireissä\nkutsuivat (_le roi de Prusse_\",[34] oli siitä pitäen kun hänet keisari\nPaavalin aikana karkoitettiin maaseudulle asunut Lisijagorissaan\ntyttärensä, ruhtinatar Marian ja tämän seuraneidin _m--lle_ Bouriennen\nkanssa. Ja eipä hän uuden hallituksenkaan aikana, jolloin hänelle\nannettiin lupa saapua pääkaupunkeihin, hievahtanutkaan Lisijagoristaan,\nsanoihan vain, että jos jollakulla on hänelle asiaa, niin ajakoon\nMoskovvasta puolentoistasataa virstaa, itse hän puolestaan ei kaipaa\nketään eikä mitään. Hän sanoi, että inhimillisillä paheilla on\nainoastaan kaksi alkujuurta: toimettomuus ja taikausko, ja että on\nolemassa ainoastaan kaksi hyvettä: toimeliaisuus ja järki. Itse hän\nkasvatti tytärtään ja kehittääkseen hänessä näitä molempia hyveitä hän\nopetti tytölle tämän kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka algebraa\nja geometriaa ja piti häntä alituisesti työn touhussa. Itse hän aina\noli toimessa: milloin hän kirjoitteli muistelmiaan, milloin tutkisteli\nkorkeamman laskuopin ongelmia, milloin sorvaili nuuskarasioita, milloin\ntaas puuhaeli puutarhassa tai tarkasteli rakennustöitä, joita\nalituiseen oli tekeillä hänen tilallaan. Koska toimeliaisuuden\ntärkeimpänä ehtona on järjestys, niin oli ruhtinaskin järjestänyt\nelämäntapansa niin, ettei tämän hyveen noudattamisen suhteen jäänyt\ntoivomisen varaa. Aterioittiin aina samoissa olosuhteissa ja samaan\naikaan, eivät olleet ainoastaan tunnit kyseessä, vaan vieläpä\nminutitkin. Koko talonväkeä, tyttärestään palvelijoihin saakka, hän\nkohteli yrmeästi ja oli kaikkiin nähden järkkymättömän vaatelias. Mutta\njulma hän ei ollut, ja siksipä häntä kunnioitettiin ja pelättiinkin\nsiihen määrin, että moni julma ja ilkeä ihminen olisi voinut häntä\nkadehtia. Vaikkeikaan hän enää ollut valtion virassa, eikä hänellä\nmuutenkaan ollut mitään vaikutusta valtakunnan asioihin, niin\npiti kuitenkin jokaisen läänin päällikkö, missä ruhtinaalla oli\nmaatiloja, velvollisuutenaan käydä tervehtimässä häntä; ja korkeassa\nvastaanottohuoneessa he napisematta odottelivat ruhtinaan ilmestymistä,\nsamoin kuin arkkitehti, puutarhuri tai ruhtinatar Maria. Ja jokainen\ntässä vastaanottohuoneessa tunsi samalLaista kunnioituksen, vieläpä\npelonkin tunnetta, kun avautui ruhtinaan työhuoneen mahdottoman korkea\novi ja kynnykselle ilmestyi lyhyläntä ukon jäärä puuteroitussa\ntekotukassa. Hänellä oli pienet kuivat kädet ja harmaat riippuvat\nkulmakarvat, jotka toisinaan, kun hän rypisti kulmiaan, himmensivät\nviisaiden ja nuorekkaiden, välkkyväin silmien loisteen.\n\nSen päivän aamuna, jolloin nuorten piti saapua, meni ruhtinatar Maria\ntapansa mukaan oppitunnilleen ja aamutervehdykselle ja tultuaan\nvastaanottohuoneeseen hän pelokkaasti risti silmänsä ja luki hiljaa\nrukouksen. Joka päivä hän tuli samaan aikaan tähän huoneeseen ja joka\npäivä hän myös luki rukouksensa, että kohtaus isän kanssa menisi\nonnellisesti.\n\nVastaanottohuoneessa istuva puuteroittu palvelijavanhus nousi hiljaa\nseisaalleen ja lausui kuiskaten: \"Olkaa hyvä\".\n\nOven takaa kuului tasaista sorvin surinaa. Ruhtinatar astui arasti\nhiljaa ja kevyesti avautuvasta ovesta ja jäi seisomaan ovensuuhun.\nRuhtinas työskenteli sorvin ääressä. Vilkaistuaan sivulleen hän jatkoi\ntyötään.\n\nMahdottoman suuri työhuone oli täynnä kaikenlaisia esineitä, jotka\nnähtävästi alituisesti olivat käytännössä. Kaikesta huomasi, että tässä\nhuoneessa on taukoamatta käymässä vaihteleva ja tarkasti järjestetty\ntyön touhu: suurella pöydällä oli kirjoja ja luonnospiirustuksia,\nkorkeiden kirjakaappien lasi-ovissa olivat avaimet suulla, korkealla\nkirjoituspulpetilla oli vihkonen levällään ja sorvilla oli työaseita ja\nsen alla pilpettä. Hänen pienten, hopeaompeleisiin tatarilaisiin\ntohveleihin pistettyjen jalkojensa liikkeistä ja suonikkaiden,\nluisevien käsiensä puristuksesta saattoi huomata, että ruhtinaassa\nvielä oli paljon kestävää, juurevan vanhuuden voimaa. Potkaistuaan\nmuutaman kerran hän päästi jalkansa sorvin polkusimilta, pyyhkäsi\ntaltan puhtaaksi, heitti sen sorviin kiinnitettyyn nahkapussiin, meni\npöydän luo ja kutsui ruhtinattaren luokseen. Hänellä ei ollut tapana\nsiunata lapsiaan, ja niin hän nytkin vain kallisti tyttärelleen\nsänkisen ajamattoman poskensa suudeltavaksi ja kysyi ankarasti, mutta\nsamalla katsahtaen häneen tarkkaavan hellästi: \"Oletko terve?... Istu\nsiis!\" Hän otti ruhtinattarelta geometriavihon, jonka hän itse oli\nkirjoittanut, ja veti jalalla luokseen nojatuolinsa.\n\n-- Huomiseksi! -- hän sanoi, etsien nopeasti tarvittavan sivun, ja\nmerkiten paksulla kynnellään läksyksi antamansa pykälät.\n\nRuhtinatar kyyristyi vihkoa tarkastamaan.\n\n-- Odotahan, sinulle on kirje, -- sanoi yhtäkkiä vanhus, ottaen pöydän\nyläpuolelle kiinnitetystä laukusta kirjeen, jonka osoite oli\nkirjoitettu naisen kädellä, ja heittäen sen pöydälle.\n\nKun ruhtinatar näki kirjeen, ilmestyi hänen kasvoilleen punaisia\ntäpliä. Hän sieppasi sen vikkelästi ja kumartui sitä tarkkaamaan.\n\n-- Héloïseltako? -- kysyi ruhtinas, kylmästi hymyillen ja näyttäen\nkeltaiset, vielä sangen vahvat hampaansa.\n\n-- Niin, Julielta, -- vastasi ruhtinatar, kainosti katsahtaen isäänsä\nja arasti hymyillen.\n\n-- Kaksi kirjettä vielä päästän, mutta kolmannen luen, -- sanoi\nruhtinas ankarasti: -- pelkään, kirjoitatte paljon pötyä. Kolmannen\nluen.\n\n-- Lukekaa vaikka tämäkin, _mon père_, -- vastasi ruhtinatar, punastuen\nentistään enemmän ja ojentaen kirjettä isälleen.\n\n-- Kolmannen, sanoin kolmannen, -- huudahti ruhtinas lyhyeen, sysäten\nkirjeen luotaan, ja asettuen kyynärvarsiensa varaan, hän vetäsi\nluokseen geometriavihon.\n\n-- No, neitiseni, -- alkoi vanhus, vetäytyen likelle tytärtään ja\nnojaten toisella kädellään hänen tuolinsa selkämykseen, niin että\nruhtinatar tunsi kaikilta puolilta olevansa tuon hänelle niin tutun\ntupakansekaisen vanhuksesta lähtevän kirpeän hajun ympäröimä.\n\n-- No, neitiseni, nämä kolmiot ovat yhdenmukaiset; näethän, kulma\n_ABC_.\n\nRuhtinatar katseli pelästyneenä aivan hänen vierellään kiiluviin isänsä\nsilmiin; punasia täpliä ilmestyi yhä hänen kasvoilleen, ja selvästi\nhuomasi, ettei hän mitään ymmärrä ja pelkää niin ankarasti, että pelko\nestää hänen käsittämästä isän vastaisiakin selityksiä, kuinka selviä ne\nlienevätkin. Liekkö syy ollut opettajassa vaiko oppilaassa, mutta joka\npäivä kävi aina samoin: ruhtinattaren silmät hämärtyivät, hän ei nähnyt\nmitään, ei kuullut mitään, tunsi ainoastaan lähellään isänsä kuivat,\nankarat kasvot, tunsi hänen hengityksensä ja hajunsa ja ajatteli, miten\npääsisi pian isänsä työhuoneesta omaan huoneeseensa, missä hän rauhassa\nsaisi selville pulmaisen tehtävän. Ukko tavallisesti menetti malttinsa:\nmilloin hän sysäsi luotaan, milloin taas veti luokseen nojatuolinsa,\nkoetti hillitä itseään kiivastumasta, ja sentään hän melkein joka kerta\nkiivastui, sätti, vieläpä toisinaan sivautti vihon nurkkaankin.\nRuhtinatar vastasi väärin.\n\n-- Mutta, olitpa sittenkin tyhmä! -- ukko huudahti, sysäten vihon\nluotaan ja kääntyen ruhtinattaresta; mutta sitten nousi hän\nseisaalleen, käväsi poikki lattian, kosketti käsillään ruhtinattaren\nhiuksia ja istuutui taas tuolilleen.\n\nHän siirsihe taas ruhtinattaren viereen ja jatkoi selityksiään.\n\n-- Ei käy päinsä, ruhtinatar, ei käy, -- hän puheli, kun ruhtinatar jo\noli sulkenut vihkonsa ja valmistautui lähtemään: -- matematiikka on\nylevä tiede, neitiseni. En kärsi, että olet meikäläisten tyhmäin\nneitosten kaltainen. Ahkeruus kovankin onnen voittaa. (Hän taputti\ntytärtään poskelle.) Tyhmyys kyllä lähtee päästä.\n\nRuhtinatar aikoi lähteä, mutta isä pidätti hänet käden liikkeellä ja\ntoi hänelle korkealta pulpetiltaan uuden avaamattoman kirjan.\n\n-- Kas tässä on sinulle vielä jonkinlainen _Salaisuuden avain_, jonka\nsinun Héloïsesi on sinulle lähettänyt. Uskonnollinen. Mutta minä en\nsekaannu kenenkään uskonasioihin... Olen vilaissut. Ota. No, mene,\nmene.\n\nHän taputti ruhtinatarta olalle ja sulki itse oven hänen jälkiinsä.\n\nRuhtinatar Maria palasi huoneeseensa surullisen ja pelästyneen\nnäköisenä. Ja tämä ainainen surun ja pelon ilme teki hänen muutenkin\nrumat ja sairaanloiset kasvonsa entistään rumemmiksi. Hän istuutui\nkirjoituspöytänsä ääreen, joka oli ääriään myöten täynnä kirjoja,\nvihkoja ja pienoismuotokuvia. Ruhtinatar oli järjestykseen nähden\nisänsä täydellinen vastakohta. Hän heitti geometriavihon pöydälle ja\navasi kärsimättömänä kirjeen. Kirje oli ruhtinattaren paraimmalta\nlapsuudenystävältä Julie Karaginilta, joka oli nimipäivillä Rostovien\nluona.\n\nJulie kirjoitti ranskaksi:\n\n\"Rakas, verraton ystäväiseni, miten onkaan hirmuista ja kauheata olla\nnäin eroitettuina! Vaikka kuinkakin itselleni vakuuttelen, että puolet\nolemuksestani ja onnestani on teissä, että, eroittavasta välimatkasta\nhuolimatta, sydämemme ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, niin\nsittenkin sieluni kapinoi kohtaloa vastaan, enkä voi, alituisista\nhuvituksista ja iloista huolimatta, tukahuttaa jonkinlaista salaista\nsurumielisyyttä, joka on jäytänyt sydänjuuriani eron ketkestämme\nalkaen. Miksemme ole yhdessä, kuten viime kesänä teidän suuressa\ntyöhuoneessa vaaleansinisellä sohvalla, 'tunnustusten sohvalla?' Miksen\nsaa, kuten kolme kuukautta sitten, teidän lempeästä, rauhallisesta ja\nläpitunkevasta katseestanne, jota niin rakastan ja jonka nytkin tätä\nkirjoittaessani näen sieluni silmillä, miksen saa siitä ammentaa uutta\nsiveellistä voimaa?\"\n\nLuettuaan nämä viimeiset sanat ruhtinatar Maria huoahti ja katsahti\noikealla puolellaan olevaan kuvastimeen. Kuvastimesta näkyivät laihat\nkasvot ja ruma, hintelä vartalo. Nuo aina surulliset silmät katselivat\nnyt erityisen toivottomina kuvastimesta. \"Hän imartelee\", ajatteli\nruhtinatar, kääntyi kuvastimesta ja jatkoi lukuaan. Ei ollut Julie\nimarrellut ystävätärtään: todellakin olivat ruhtinattaren suuret,\nsyvät, säteilevät (kimppuina säteili niistä toisinaan lämmintä valoa)\nsilmät niin kauniit, että, huolimatta kasvojen rumuudesta, ne useinkin\nviehättivät enemmän kuin moitteettomin kauneus. Mutta ruhtinatar ei\nkoskaan ollut nähnyt tätä silmäinsä kaunista ilmettä, sitä ilmettä,\njoka niissä oli niinä hetkinä, jolloin hän ei ajatellut itseään. Kuten\nkaikkien ihmisten, niin hänenkin silmänsä saivat jäykän luonnottoman,\nruman ilmeen, heti kun hän katsahti kuvastimeen.\n\nHän jatkoi lukuaan:\n\n\"Koko Moskova haastelee nykyään vain sodasta. Toinen veljistäni on jo\nrajan takana, toinen lähenee kaartin mukana rajaa. Rakas keisarimme\njättää Pietarin ja aikoo, kuten arvellaan, panna kalliin olemuksensa\nalttiiksi sodan vaiheille. Suokoon Jumala, että enkeli, jonka\nKaikkivaltias Armossaan on meille määrännyt hallitsijaksi, nujertaisi\nkorsikalaisen hirviön, joka uhkaa Europari rauhaa. Puhumattakaan\nveljistäni on tämä sota jo riistänyt minulta yhden sydämeni\nläheisimmistä. Tarkoitan nuorta Nikolai Rostovia, joka innostuksissaan\nei ole voinut jäädä toimettomaksi, vaan on jättänyt yliopiston\nastuakseen toimivaan armeijaan. Tunnustan teille, rakas Maria, että\nvaikka hän onkin niin nuori, on hänen lähtönsä armeijaan tuottanut\nminulle paljon surua. Tässä nuorukaisessa, josta puhuin teille viime\nkesänä, on niin paljon jaloutta ja todellista nuoruutta, jota tapaa\nniin harvoin meidän aikanamme, jolloin miehet kahdenkymmenen vuotiaina\novat ukkoja. Erityisen paljon on hänessä avomielisyyttä ja sydäntä. Hän\non niin puhdas ja runollinen, että välimme, niin lyhytaikaiset kun\novatkin olleet, jäävät riemunhetkiksi sydän raukalleni, joka on jo niin\npaljon kärsinyt. Kerron teille joskus erohetkistämme ja kaikesta, mitä\nsilloin puhuttiin. Vielä eivät ole haavat ummessa. Ah! rakas\nystäväiseni, olette onnellinen kun ette tunne näitä polttavia hurman\nhetkiä, näitä suloisia surun tuskia. Olette onnellinen, sillä viimeksi\nmainitut ovat tavallisesti voimakkaammat kuin ensin mainitut! Hyvin\nymmärrän, että kreivi Nikolai on aivan liian nuori ollakseen minulle\nmuuta kuin ystävä, mutta tämä suloinen ystävyys, nämä niin runolliset,\nniin puhtaat välit ovat olleet sydämelleni välttämättömät. Mutta jo\nriittänee tästä. Suuri päivän uutinen, josta haastelee koko Moskova, on\nvanhan kreivi Besuhovin kuolema ja hänen perunsa. Ajatelkaahan, että\nruhtinattaret saivat ainoastaan jotain pientä, ruhtinas Vasili ei\nmitään, mutta _monsieur_ Pierre peri kaikki, ja on sitäpaitsi\ntunnustettu lailliseksi pojaksi, ja kreivi Besuhovina on hän nyt\nVenäjän suurimman omaisuuden haltija. Kerrotaan, että ruhtinas Vasili\noli näytellyt sangen likaista osaa tässä jutussa, ja että hän on\nmatkustanut sangen nolona Pietariin.\n\n\"Tunnustan teille, että sangen vähän ymmärrän näitä laki- ja\ntestamentti-asioita; mutta sen vain tiedän, että sittenkun tästä\nnuorukaisesta, jota kaikki yksinkertaisesti olemme kutsuneet vain\n_monsieur_ Pierreksi, on tullut kreivi Besuhof ja Venäjän suurimman\nomaisuuden haltija, olen huvikseni tarkannut, miten naima-ikäisten\ntytärten äidit ja itse tyttäretkin ovat muuttuneet seurustellessaan\ntämän nuorukaisen kanssa, joka, meidän kesken sanottuna, on aina\nminusta tuntunut sangen vähäpätöiseltä henkilöltä. Jo parin vuoden ajan\novat kaikki täällä huvitelleet etsimällä minulle sulhasia, joita\nuseimmassa tapauksessa en edes ole tuntenut, ja niinpä nytkin Moskovan\n'naimakroniikka' on tehnyt minusta kreivitär Besuhovin. Mutta tiedätte,\netten tätä lainkaan halua. Kun on kerran puhe naimiskaupoista, niin\nmainitsenpa teille, että _la tante en general_ Anna Mihailovna on\nuskonut minulle salaisuutena, että ollaan hankkeissa naittaa teidät.\nEipä ole sulhanen suuren suuri eikä pienen pieni, onhan vain ruhtinas\nVasilin poika Anatol, joka tahdotaan ohjata turvalliseen satamaan\nrikkaan ja ylhäissukuisen neitosen helmoihin, ja vanhempain vaali on\nlangennut teihin. En tiedä, mitä asiasta ajattelette, mutta olen\npitänyt velvollisuutenani ilmoittaa teille asiasta etukäteen. Sanotaan,\nettä hän on sangen kaunis, mutta muuten sangen kelvoton henkilö; muuta\nhänestä en ole saanut tietää.\n\n\"Mutta onpa tässä jo lorua kerrakseen. Lopetan jo toisen arkin, ja äiti\non lähettänyt minua kutsumaan, sillä lähdemme päivällisille Apraksinien\nluo. Lukekaa tämä mystillinen kirja, jonka tämän kirjeen mukana\nlähetän; täällä on sillä ollut valtava menestys. Vaikka siinä onkin\nkohtia, joita heikko ihmisjärki ei ymmärrä, niin on se kumminkin\nverraton kirja, jonka lukeminen rauhoittaa ja ylentää sielua. Hyvästi.\nKunnioitukseni isällenne ja tervehdykseni neiti Bouriennelle. Syleilen\nteitä koko rakkauteni voimalla. Julie.\n\n\"P. S. Kertokaahan minulle jotain veljestänne ja hänen hurmaavasta\npikku rouvastaan.\"\n\nRuhtinatar vaipui hetkiseksi aatoksiinsa, hymyillen syvämielisesti\n(jolloin hänen säteilevät silmänsä valaisivat hänen täydellisesti\nmuuttuneet kasvonsa), ja noustuaan äkkiä istumasta hän siirtyi,\nraskaasti astuen, pöydän luo. Hän otti paperia, ja nopeasti alkoi kynä\nsillä kulkea. Hän kirjoitti ranskaksi seuraavan vastauksen:\n\n\"Rakas ja verraton ystävä. -- Kirjeenne 13 p:ltä on tuottanut minulle\npaljon iloa. Rakastatte yhä minua, runollinen Julieni. Erolla, josta\npuhutte niin paljon pahaa, ei nähtävästi ole ollut teihin sen\ntavallista vaikutusta. Te nurisette eron johdosta -- mitä pitäisikään\nminun sanoa, jos uskaltaisin, jolta on riistetty kaikki sydämelleni\nkalliit? Ah! jollei olisi meillä uskontoa lohtunamme, niin olisi elämä\nsangen surullinen. Miksi kuvailette minut niin ankaraksi, kun puhutte\nsydämenne taipumuksista tuohon nuorukaiseen? Näissä asioissa olen\nankara ainoastaan itseeni nähden. Käsitän nämä tunteet toisissa, ja\njollen voikkaan niitä hyväksyä, kun en koskaan ole niitä kokenut, niin\nen ainakaan niitä tuomitse. Minun mielestäni vain kristillinen rakkaus,\nlähimmäisen rakkaus, rakkaus vihollisiin on arvokkaampi, suloisempi ja\nparempi kuin tunteet, joita nuorukaisen kauniit silmät herättävät\nteidän kaltaisenne runollisen ja rakastavan nuoren tytön sydämessä.\n\n\"Tieto kreivi Besuhovin kuolemasta oli saapunut tänne jo ennen\nkirjettänne, ja koski se isääni sangen syvästi. Hän sanoo, että kreivi\noli suuren vuosisadan viimeisen edellinen edustaja, ja että nyt on\nhänen vuoronsa, mutta että hän on tekevä kaikkensa, jotta tuo vuoro\nlykkäytyisi mahdollisimman pitkälle. Varjelkoon Jumala meitä tästä\nonnettomuudesta! En voi hyväksyä mielipiteitänne Pierren suhteen, jonka\nolen tuntenut jo poikasena. Minun mielestäni on hänellä aina ollut jalo\nsydän, ja tätä ominaisuutta pidän suurimpana ihmisiä arvostellessani.\nKun ajattelen hänen perintöjuttuaan ja ruhtinas Vasilin tässä asiassa\nnäyttelemää osaa, niin surkuttelen heitä molempia. Ah! rakas ystävä,\njumalaisen Vapahtajamme sanat: 'helpompi on kameelin käydä neulansilmän\nläpi kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan', ovat kauheat, mutta\nsilti todet. Surkuttelen ruhtinas Vasilia, mutta vielä enemmän Pierreä.\nNiin nuorena sellaisen omaisuuden painostamana, kuinka monien\nkiusausten läpi onkaan hänen kulkeminen! Jos minulta kysyttäisiin, mitä\nenin maailmassa halajan, niin vastaisin: tahdon olla köyhempi köyhintä\nmieron kulkijaa. Tuhannet kiitokset, rakas ystävä, lähettämästänne\nkirjasta, joka on herättänyt sellaista riemastusta teikäläisten\nkeskuudessa. Koska kirjoitatte, että tässä kirjassa monen hyvän asian\nohella on kohtia, joita heikko ihmisjärki ei voi käsittää, niin en\ntodellakaan käsitä, mitä hyötyä olisi vaivata itseään turhalla\nlukemisella, josta ei mitään siunausta saata lähteä. En muuten ole\nkoskaan käsittänyt muutamain henkilöiden intohimoa mystillisiin\nkirjoihin, jotka vain herättävät heissä epäilyksiä, kiihoittavat\nmielikuvitusta ja tekevät heidän luonteensa isonteleviksi, joka on\naivan vastakkaista kristilliselle yksinkertaisuudelle. Lukekaamme\nApostoleita ja Evankeliumia. Älkäämme koettako tunkeutua näissä\nkirjoissa löytyviin salaisuuksiin, sillä miten voimme me kurjat\nsyntiset vaatiakkaan, että käsittäisimme Kaitselmuksen kauhistuttavia\nja pyhiä salaisuuksia niin kauvan kun meitä verhoaa tämä lihapeite,\njoka on läpinäkymättömänä verhona meidän ja Iäisen välillä. Tyytykäämme\nmieluummin tutkimaan niitä korkeita ohjeita, jotka jumalainen\nVapahtajamme on jättänyt meille ojennusnuoraksi vaeltaessamme täällä\nmaailmassa; koettakaamme seurata näitä ohjeita ja varmistua\ntietoisuudessa, että mitä vähemmän annamme valtaa heikolle\ninhimilliselle järjellemme, sitä otollisemmat olemme Jumalalle, joka\nhylkää kaiken tiedon, mikä ei ole Hänestä; mitä vähemmän pyrimme\nsyventymään Hänen salaisuuksiinsa, jotka Hän on suvainnut meiltä\nkätkeä, sitä pikemmin Hän ne meille valaisee Jumalallisella järjellään.\n\n\"Isä ei ole puhunut mitään kosijasta, mutta kirjeen sanoo hän saaneensa\nja sanoo odottavansa ruhtinas Vasilia vieraskäynnille. Minua koskevasta\navioliittohommasta mainitakseni, sanon teille, rakas ja verraton\nystävä, että pidän avioliittoa jumalallisena säädelmänä, johon on\nalistuttava. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee velvoittaa minut puolison\nja äidin tehtäviin, niin olen tekevä kaikkeni täyttääkseni nämä\nvelvollisuudet niin hyvin kuin voin, kuinka raskaaksi se minulle\nkäyneekin, enkä ryhdy tutkiskelemaan tunteitani sen suhteen, joka\nminulle on säädetty.\n\n\"Olen saanut veljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa\nvaimoineen Lisijagoriin. Kuitenkaan ei ilomme ole pitkäaikainen, sillä\nveljeni lähtee tuohon onnettomaan sotaan, johon olemme sekaantuneet,\nJumala ties miten ja minkätähden. Ei ainoastaan siellä, toiminnan ja\nmaailmankeskuksessa, puhuta pelkästään sodasta, täälläkin, peltotöiden\nja uinuvan luonnon keskessä, jommoiseksi te kaupunkilaiset tavallisesti\nkuvailette maalaiselämää, kajahtelevat sodan äänet, levittäen surua ja\nmurhetta. Isä ei muusta puhukkaan kuin marsseista ja päivämarsseista,\njoista en ymmärrä tuon tätäkään; ja toissapäivänä, ollessani\ntavallisella kävelyretkelläni kylätiellä, näin sydäntä vihlovan\nnäytelmän... Tielle olivat kokoontuneet täältä armeijaan lähetettävät\nrekryytit ja heidän saattajansa. Kauheata oli nähdä lähtevien äitien,\nvaimojen ja lasten tuskaa ja kuulla saattajain ja lähteväin\nitkuntyrskintää! Tällaista nähdessään tulee ihminen ajatelleeksi, että\nihmiskunta on unohtanut jumalaisen Vapahtajansa neuvot, joissa Hän\nopettaa meitä toisiamme rakastamaan ja antamaan anteeksi toistemme\nviat, ja pitää suurimpana hyveenään toinen toisensa tappamista.\n\n\"Hyvästi, rakas, hyvä ystävä. Varjelkoon jumalainen vapahtajamme ja\nHänen Pyhä Äitinsä teitä pyhässä ja mahtavassa suojassaan. Maria.\"\n\n-- Ah, lähetätte myös postianne, ruhtinatar, minä jo lähetin omani.\nKirjoitin äiti rukalleni, -- puhui hätäisesti miellyttävällä, mehevällä\näänellään hymyilevä _m--lle_ Bourienne, sorauttaen r-äännettä ja tuoden\nruhtinatar Marian suljettuun, surumieliseen ja synkkään ilmapiiriin\naivan toisenlaisen, kevytmielisen iloisen ja itseensätyytyväisen\nmaailmansa.\n\n-- Ruhtinatar, pidän velvollisuutenani varoittaa teitä, -- hän jatkoi,\nääntään vaimentaen, -- ruhtinas on riidellyt, -- \"riidellyt\" sanassa\nhän erityisesti sorautti r-äännettä, kuunnellen mielihyvin omaa\nääntään, -- riidellyt Mihail Ivanovitshin kanssa. Hän on sangen pahalla\ntuulella, kovin äreä. Olkaa varuillanne, tiedätte.\n\n-- Ah! rakas ystävä, -- vastasi ruhtinatar Maria, -- olen pyytänyt,\nettette puhuisi minulle isäni pahoista tai hyvistä tuulista. En itse\nhäntä arvostele, enkä suo, että muutkaan siihen ryhtyvät.\n\nRuhtinatar katsahti kelloon ja huomattuaan, että hän jo oli menettänyt\nviisi minuttia siitä ajasta, joka hänen joka päivä oli käytettävä\nklaveerin soittamiseen, lähti hän pelästyneenä arkihuoneeseen.\nPäiväjärjestyksen mukaan nukkui ruhtinas 12 ja 2 välillä, ja silloin\nsoitti ruhtinatar klaveeria.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nHarmaahapsinen kamaripalvelija istui torkkuen vastaanottohuoneessa ja\nkuunteli ruhtinaan kuorsaamista. Kaukaa, sulettujen ovien takaa,\nkuuluivat Dusseckin sonaatin vaikeat juoksutukset, joita ruhtinatar jo\nainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan vieritteli klaveerilla.\n\nSamassa pysähtyivät portaiden eteen vaunut ja kuomurattaat, ja\nvaunuista astui ruhtinas Andrei. Hän auttoi vaimonsa alas vaunuista\nja päästi hänet menemään edellään. Harmaahapsinen Tihon pisti\ntekotukkaisen päänsä vastaanottohuoneen ovesta ja ilmoitti kuiskaten,\nettä ruhtinas on levolla, ja sulki sitten kiireesti oven. Hän tiesi,\nettei pojan saapuminen eivätkä mitkään tavattomat tapahtumat saaneet\nhäiritä päiväjärjestystä. Ruhtinas Andrei tiesi tämän nähtävästi yhtä\nhyvin kuin Tihonkin; hän vilkasi kelloon, aivan kuin olisi tahtonut\ntutkia, eivätkö isän tavat hänen poissa ollessaan olleet muuttuneet, ja\ntultuaan varmuuteen, että ne yhä ovat ennallaan, hän sanoi vaimolleen:\n\n-- Kahdenkymmenen minutin kuluttua hän nousee makuulta. Menkäämme\nruhtinatar Marian luo.\n\nPikku ruhtinatar oli käynyt yhä pyöreämmäksi, mutta silmät ja matala,\nhaiveninen huulonen hymyilivät ja nousivat yhtä iloisesti ja\nviehkeästi, kun hän alkoi puhua.\n\n-- _Mais c'est un palais!_[35] -- hän sanoi miehelleen, katsellen\nympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti\npuhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. -- _Allons, vite,\nvite!_[36] -- Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille\nsekä heitä saattavalle palvelijalle.\n\n-- Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme\nhänet!\n\nRuhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen\nnäköisenä.\n\n-- Olet vanhentunut, Tihon, -- hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka\nsuuteli hänen kättään.\n\nKun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului\nklaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanverevä\n_m--lle_ Bourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.\n\n-- _Ah! quel bonheur pour la princesse_,-- hän puhui: -- _En fin! Il\nfaut que je la prévienne_.[37]\n\n-- Ei, ei, älkää toki... Olette varmaan _m--lle_ Bourienne, tunnen jo\nteidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, -- puhui ruhtinatar,\nsuudellen ranskatarta. -- Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä\nodottanut?\n\nHe menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat\njuoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin\nolisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.\n\nPikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului\nhuudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun\nruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka\nennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana,\nolivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan\npusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat\nsattuneet. Heidän vieressään seisoi _m--lle_ Bourienne, kädet\nsydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko\nnauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti\nkulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen.\nSyleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin\nolisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat\nsuudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan\nkasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi,\nalkoivat molemmat itkeä ja taas suudella, _m--lle_ Bouriennekin alkoi\nvetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä;\nmutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he\narvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.\n\n-- Ah! rakkaani!... Ah! Maria!... -- alkoivat naiset sitten yhtäkkiä\npuhella ja molemmat he alkoivat nauraa. -- Olen nähnyt unissani... --\nEtte siis meitä odottanut?... Ah! Maria, olette laihtunut... Ja te\nolette käynyt niin täyteläiseksi...\n\n-- Tunsin heti ruhtinattaren -- tokasi väliin _m--lle_ Bourienne.\n\n-- Ja minä en edes aavistanut! -- huudahti ruhtinatar Maria. -- Ah!\n_André_, sinua en vielä ole nähnytkään.\n\nRuhtinas Andrei tarttui sisarensa käteen, suuteli häntä ja sanoi\nhänelle, että sisar yhä on samallainen _pleurni cheuse_[38] kuin\nennenkin. Ruhtinatar oli kääntynyt veljeensä, ja hänen kauniiden,\nsuurten, säteileväin silmäinsä rakkautta uhkuva, lempeän lämmin katse\nhymyili veljelle kyynelten keskitse.\n\nPikku ruhtinatar pälpätti taukoamatta. Matala haiveninen ylähuuli\nlaskeutui lakkaamatta, kosketellen ruusunpunaista alahuulta, nousi\njälleen, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loistavaan hymyyn: hampaat\nhohtivat, silmät välkkyivät. Hän kertoi, miten heidät Spaskin vuorella\noli vähällä kohdata onnettomuus, joka olisi saattanut tulla\ntuhoatuottavaksi vallankin hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Sitten\nhän heti kertoi, että oli jättänyt kaikki vaatteensa Pietariin eikä\ntiedä, miten täällä nyt kävisi puettuna, ja että Andrei oli aivan\nmuuttunut, ja että Kitti Odintsof oli mennyt vanhalle ukkorähjälle, ja\nettä ruhtinatar Marialle on tiedossa sulhanen _pour tout de bon_, mutta\nsiitä puhutaan myöhemmin. Ruhtinatar Maria katseli yhä vielä vaijeten\nveljeensä, ja hänen ihanissa silmissään kuvastuivat rakkaus ja suru.\nSelvästi huomasi, että hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään,\nvälittämättä nadon puheista. Kun pikku ruhtinatar paraillaan kertoi\nviimeisistä suurista juhlallisuuksista Pietarissa, kääntyi ruhtinatar\nMaria veljensä puoleen:\n\n-- Ja oikeinko todella aijot lähteä sotaan, André? -- hän sanoi,\nhuokaisten.\n\nPikku ruhtinatar sävähti.\n\n-- Vieläpä huomenna, -- veli vastasi.\n\n-- Hän jättää minut tänne, ja Jumala tietää minkätähden, vaikka hän\nolisi voinut yletä virassakin...\n\nRuhtinatar Maria ei kuunnellut loppuun hänen puhettaan, vaan vaipui\ntaas omiin mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän kääntyi natonsa puoleen ja,\nosoittaen lempein silmin tämän vatsaa, hän kysyi:\n\n-- Ihanko varmaan?\n\nPikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.\n\n-- Ihan varmaan, -- hän sanoi. -- Ah! Tämä on kauheata!...\n\nHänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi\ntaas itkeä,\n\n-- Hän on levon tarpeessa, -- sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen\nkulmiaan. -- Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän\nluo. Yhäkö hän on ennallaan?\n\n-- Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta\ntuntuu, -- vastasi iloisesti ruhtinatar.\n\n-- Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi?\n-- kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi\nhuomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja\nkunnioitti.\n\n-- Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, --\nvastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat\nhänen elämänsä ihanimpia hetkiä.\n\nKun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli\nlopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli\npojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän\noli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen\npuolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja\nhänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.\n\nNiinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota\nnirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät\nkuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten\nsilloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko\npukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa,\nyllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.\n\n-- Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? -- virkkoi ukko\nja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota\nTihon paraillaan laitteli.\n\n-- Käy edes sinä lujasti häneen, muuten hän, tästä, pian merkitsee\nmeidätkin alamaisikseen. Terve! -- Ja hän taivutti poskensa pojalle\nsuudeltavaksi.\n\nUkko oli hyvällä tuulella nukuttuaan hieman ennen puolista. (Hänen oli\ntapa sanoa, että uni puolisen jälkeen on hopeainen, mutta ennen\npuolista kultanen). Iloisena katseli hän poikaansa tuuheiden,\nriippuvain kulmakarvainsa alta. Ruhtinas Andrei astui ukon luo ja\nsuuteli häntä poskelle. Mutta ukon kysymykseen hän ei vastannut, sillä\nhän tiesi, että ukko mielellään ivaili sen ajan sotilashenkilöitä ja\nerittäinkin Bonapartea.\n\n-- Niin, olen saapunut luoksenne, isä, raskaine vaimoineni, -- sanoi\nruhtinas Andrei, seuraten elokkain, kunnioittavin silmin isänsä\njokaista kasvojen liikettä. -- Miten on terveytenne laita?\n\n-- Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstailijat, mutta minut kai\ntunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen, ja siis myöskin\nterve.\n\n-- Jumalan kiitos, -- sanoi poika, hymyillen.\n\n-- Jumalalla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Mutta kerrohan\nnyt, -- hän jatkoi, palaten lempiaineeseensa, -- miten saksalaiset ovat\nopettaneet teidät taistelemaan Bonapartea vastaan sen uuden tieteen\nmukaan, jota kutsutaan strategiaksi.\n\nRuhtinas Andrei hymähti.\n\n-- Antakaahan toki hengähtääni, isä, -- sanoi poika hymyillen. Ja\nselvästi huomasi, etteivät isän heikkoudet estä poikaa rakastamasta ja\nkunnioittamasta häntä. -- Eihän ole minulla vielä edes huonettakaan.\n\n-- Lorua, lorua, -- huusi ukko, ravistaen palmikkoaan, nähdäkseen oliko\nse kovallekin punottu, ja tarttui poikansa käteen. -- Vaimoasi varten\non huoneusto kunnossa. Ruhtinatar Maria johtaa hänet sinne ja näyttää,\nja loruilee hänelle ummet ja lammet. Sehän on akkaväelle niin\nmieluista. Olen iloinen vaimostasi. Istu ja kerro. Michelsonin armeijan\nymmärrän, Tolstoin myös ... samanaikuinen maihinnousu... Mitä tekee\neteläinen armeija? Preussi, puolueettomuus ... sen tiedän. Entäs\nItävalta? -- hän puhui. Hän oli noussut nojatuolistaan ja asteli pitkin\nhuonetta, Tihonin juostessa hänen jälissään ja antaessa hänelle\nvaatekappaleen toisensa jälkeen. -- Entäs Ruotsi? Miten kuljetaan\nPommerin läpi?\n\nHuomattuaan isänsä itsepintaisuuden ruhtinas Andrei alkoi esittää\nalkavan sotaretken toiminta-suunnitelmaa. Alussa hän kertoi\nvastenmielisesti, mutta innostui yhä enemmän, käyttäen tapansa mukaan\nmilloin venättä, milloin ranskaa. Hän kertoi, miten 90,000 miehen\nsuuruinen armeija ubkaa Preussia, jotta tämä valtio saataisiin\nluopumaan puoluettomuudestaan ja sekaantumaan sotaan, miten osan näistä\njoukoista pitäisi yhtyä ruotsalaisiin Stralsundissa, miten 220,000\nitävaltalaisen yhdessä 100,000 venäläisen kanssa pitäisi toimia\nItaliassa ja Reinin varsilla, ja miten 50,000 venäläistä ja 50,000\nenglantilaista nousevat maihin Napolissa, ja lopuksi sitten tämä\n500,000 miehen suuruinen armeija eri puolilta on hyökkäävä\nranskalaisten kimppuun. Vanha ruhtinas ei näyttänyt vähääkään\nvälittävän pojan kertomuksesta, eipä edes näyttänyt kuuntelevankaan,\njatkoihan vain käymistään ja pukeutumistaan, ja keskeytti odottamatta\nkolmesti poikansa kertomuksen. Kerran keskeytti ukko poikansa\nhuutamalla: \"Valkonen! Valkonen!\"\n\nTällä hän tarkoitti, että Tihon oli antanut hänelle eräät liivit.\nToisen kerran hän keskeytti kysymällä:\n\n-- Joko vaimosi piankin synnyttää? -- ja ravistaen nuhtelevasti\npäätään, hän sanoi: -- Ei ole hyvin! Jatka, jatka.\n\nKolmannen kerran, kun ruhtinas Andrei jo oli kertomustaan lopettamassa,\nukko alkoi laulaa epäpuhtaasti ukkomaisella äänellään: (_Malbroug s'en\nva-t-en guerre. Dieu sait quand reviendra_\".[39]\n\nPoika vain hymähti.\n\n-- En sano hyväksyväni tätä suunnitelmaa, -- poika sanoi: -- olen\nkertonut teille asiat asioina. Napoleon on myös jo laatinut\nsuunnitelmansa, joka ei liene meikäläistä huonompi.\n\n-- No, etpä ole mitään uutta minulle kertonut. -- Ja aatoksiinsa\nvaipuneena vanhus nopeaan lausui itsekseen: -- (_Dieu sait quand\nreviendra_\". Mene ruokaushuoneeseen.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nMäärättynä hetkenä astui ruhtinas ruokahuoneeseen puuteroittuna ja\nsileäksi ajeltuna. Täällä odottivat jo häntä miniä, ruhtinatar Maria,\n_m--lle_ Bourienne ja arkkitehti, joka ruhtinaan kummallisen\npäähänpiston johdosta aterioi aina isäntäväen pöydässä, vaikkeikaan hän\nvähäpätöseen asemaansa nähden tätä suinkaan olisi voinut vaatia.\nRuhtinas, joka elämässään muuten noudatti tarkkaa säätyeroitusta ja\njoka harvoin päästi pöytäänsä edes arvokkaita läänin virkamiehiä,\ntahtoi arkkitehtinsä, Mihaila Ivanovitshin suhteen, joka jossain\nnurkassa istuen niisteli ristiraitaiseen nenäliinaansa, toteuttaa\nkaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Sangen usein hän\nvakuutteli tyttärelleen, ettei Mihaila Ivanovitsh rahtustakaan ole\nhuonompi kuin he itsekään. Ateriain aikana kääntyi ruhtinas useimmin\nvaiteliaaseen Mihaila Ivanovitshiin.\n\nRuokahuoneessa, joka oli tavattoman korkea, kuten kaikki muutkin talon\nhuoneet, odottivat ruhtinaan saapumista kotiväki ja palvelijat.\nViimeksimainitut olivat niin järjestyneet, että kunkin tuolin takana\npöydän ääressä seisoi yksi heistä; hovimestari, lautasliina kädessä,\ntarkasteli pöytää, iskien silmää palvelijoille ja rauhattomana\nvilkuillen milloin seinäkelloon, milloin oveen, josta ruhtinaan piti\ntuleman. Ruhtinas Andrei tarkasteli mahdottoman suurta kultapuitteista\ntaulua, joka kuvasi Bolkonskien ruhtinaallista sukupuuta. Tämä taulu\noli ilmestynyt seinälle hänen poissa ollessaan samoin kuin\nvastakkaisella seinällä riippuva toinen, samankokoinen taulukin, jolle\noli töherretty (nähtävästi kotoisen taiteilijan kädellä) kruunupäinen\nhallitsevan ruhtinaan muotokuva. Tämän muotokuvan piti esittää\nBolkonski-suvun kanta-isää, jonka taas piti polveutuneen suoraan\nRurikista. Ruhtinas Andrei katseli tätä sukupuuta, ravistellen päätään,\nja hymähdellen sen näköisenä kuin hymähtelevät ihmiset, katsellessaan\nnaurettavuuteen saakka kuvattavansa näköistä muotokuvaa.\n\n-- Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! -- hän sanoi ruhtinatar\nMarialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.\n\nRuhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille\nveli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle\narvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.\n\n-- Kullakin on Akilleen kantapäänsä, -- jatkoi ruhtinas Andrei. --\nSellaisenkin mahtavan järjen _donner dans ce ridicule!_[40]\n\nRuhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja\nvalmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä\nalkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen\ntullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa\nastua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä\nliikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa\nhetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello\nheikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain\nkulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät\nkaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen.\nRuhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin\nsaapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi\npelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään\nkaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren\npäätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.\n\n-- Olen iloinen, olen iloinen, -- hän mumisi ja katsahdettuaan vielä\nkerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja\nistuutui paikalleen pöytään. -- Istuutukaa, istuutukaa! Mihail\nIvanovitsh, istuutukaa!\n\nMiniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle\ntuolin.\n\n-- Oho! -- sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa.\n-- Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!\n\nHän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti,\nainoastaan suullaan, ei silmillään.\n\n-- Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.\n\nPikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan.\nHän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen\nisästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän\nyhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi\nkertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat\nlähettäneet ruhtinaalle terveisiä.\n\n-- Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä\npilalle, -- puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.\n\nMitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas\nhäneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä\ntarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä\nja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:\n\n-- No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu\nkäyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa\npuhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia\nvoimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä\ntyhjätaskuna.\n\nMihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koska _me_ olivat puhuneet\nsellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta\nruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen\nkatsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt\nseuraisi:\n\n-- Hän on meidän suuri taktikkomme! -- sanoi ruhtinas pojalleen,\nosoittaen arkkitehtiä.\n\nJa keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin\nkenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu,\nettä sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät\ntunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte\noli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti\nvain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä\nSuvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa\nollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan\njonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet,\nluulotellen muille olevansa tosi toimessa.\n\nRuhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon \"uusista miehistä\" ja\nhärnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä\nmielellään.\n\n-- Kaikki entinen näyttää hyvältä, -- hän sanoi: -- mutta eikö samainen\nSuvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut\nedes siitä irroittautua?\n\n-- Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? -- huudahti vanha\nruhtinas. -- Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon\nsieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!... Ajattele toki, ruhtinas Andrei.\nKaksi: Fredrik ja Suvorof... Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut,\njos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istui\n_Hofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath_![41] Paholainenkin sellaista kammoaa.\nSellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän\nkanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei,\nystäväiseni, -- hän jatkoi, -- ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten\nvastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät \"omat omia tuntisi\".\nJa jotta \"omat omia hutkisivat\". Saksalainen Pahlen on lähetetty\nNew-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, -- hän sanoi, viitaten\nsiihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys\nVenäjän palvelukseen astumisesta. -- Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit,\nSuvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette\nte siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä\ntullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä\nnäemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm...\n\n-- En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet\nerinomaisia, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- mutta en mitenkään saata\nkäsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne\nmukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!\n\n-- Mihaila Ivanovitsh! -- huusi vanha ruhtinas arkkitehdille, joka\npaistiaan naverrellen oli toivonut joutuneensa jo unheeseen. -- Enkö\nteille ole usein sanonut, että Bonaparte on suuri taktikko? Samaa\nhänkin täällä sanoo.\n\n-- Tietysti, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi arkkitehti.\n\nRuhtinas alkoi taas nauraa kylmää nauruaan.\n\n-- Bonaparte onkin syntynyt paita yllä. Sotamiehet hänellä ovat\nerinomasia. Ja sitäpaitsi hyökkäsi hän ensimäiseksi saksalaisten\nkimppuun. Mutta saksalaisia onkin kurittanut, ken vain kynnelle on\nkyennyt. Maailman alusta saakka ovat kaikki kurittaneet saksalaisia.\nMutta he eivät ole ketään löylyttäneet -- keskenään ovat vain\nnutistelleet. Saksalaisia kurittaessaan on Napoleon laakerinsa\nniittänyt.\n\nJa vanha ruhtinas alkoi selitellä, mitä virheitä Bonaparte hänen\nkäsityksensä mukaan oli tehnyt sekä sota- että hallitustoimissaan.\nPoika ei inttänyt vastaan, mutta selvästi saattoi huomata, että hän\nmielipiteissään oli yhtä järkkymätön kuin vanha ruhtinaskin, olivatpa\nsitten isän todistukset kuinka lyöviä tahansa. Hän kuunteli, pidättyen\nväittelystä ja väkisinkin täytyi hänen ihmetellä, kuinka tämä vanhus,\njoka vuosikausiin ei ollut hievahtanutkaan maatilaltaan, saattoi näin\ntarkasti ja seikkaperäisesti tuntea ja arvostella Europan polttavia\nvaltiollisia ja sota-asioita.\n\n-- Arveletko kenties, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa?\n-- päätteli vanha ruhtinas. -- Mutta, äläpäs! Öinkin ovat mielessäni.\nMutta, missä on tuo suuri sotapäällikkösi, mitä ihmeitä on hän tehnyt?\n\n-- Pitkäksi kävisi selittää, -- vastasi poika.\n\n-- Mene Bonapartesi luo. _M--lle Bourienne, voilà encore un admirateur\nde votre goujat d'empereur_,[42] -- huusi vanhus oivallisella\nranskankielellä.\n\n-- _Vous savez, que je ne suis pas bonapartiste, mon prince_,[43] --\nvastasi _m--lle_ Bourienne.\n\n-- (_Dieu quand reviendra_ ... -- hyräili ruhtinas epäpuhtaasti, alkoi\nnauraa vielä epäpuhtaammin ja lähti pöydästä.\n\nPikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä,\nmilloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet\npöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen\nhuoneeseen.\n\n-- Miten viisas mies onkaan isänne, -- hän sanoi. -- Siksi minäkin\nhäntä kaiketi niin pelkään.\n\n-- Ah, hän on niin hyvä! -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nRuhtinas Andrei lähti seuraavana päivänä illalla. Vanha ruhtinas ei\npoikennut päiväjärjestyksestään ja vetäytyi puolisten jälkeen omiin\nsuojiinsa. Pikku ruhtinatar oleskeli natonsa luona. Ruhtinas Andrei oli\npukenut ylleen olkalaputtoman matkatakin ja järjesteli hänelle\nvaratuissa suojissa kamaripalvelijansa kanssa matkatarpeitaan. Kun hän\noli tarkastanut vaunut ja tullut vakuutetuksi, että matkalaukut olivat\nhyvin kuormitetut, käski hän valjastaa. Huoneeseen hän oli jättänyt\nainoastaan ne tavarat, jotka hänellä aina olivat saatavilla: pienen\nlippaan, suuren hopeaisen matkavakan, kaksi turkkilaista pistoolia ja\nmiekan, jotka isänsä oli tuonut valloitetusta Otshakovista ja sittemmin\nlahjoittanut hänelle. Kaikki nämä matkatarpeet olivat hyvässä\njärjestyksessä: kaikki oli uutta, puhdasta, verkasissa huotrissa ja\nhuolellisesti sidottu ohuvilla rihmoilla. Lähtöhetkinä ja elämän\nkäännekohdissa valtaavat vakavat mietteet tavallisesti sellaisen\nihmisen mielen, joka kykenee tekojaan arvostelemaan. Tällaisina hetkinä\ntarkastellaan tavallisesti menneisyyttä ja laaditaan suunnitelmia\nvastaisen varalle. Ruhtinas Andrein kasvot olivat hellän haaveelliset.\nKädet selän takana hän asteli nurkasta toiseen, tuijottaen eteensä ja\nravistellen miettivästi päätään. Kauhistuttiko häntä sotaan lähtö,\nsurettiko häntä vaimon jättäminen, -- kenties painoivat häntä nämä\nmolemmat seikat; mutta ainakaan hän ei tahtonut, että hänet olisi nähty\ntässä mielentilassa. Kuultuaan eteisestä askelia, hän kiireesti päästi\nkädet selältään, pysähtyi pöydän luo ja oli sitelevinään lippaan\nverhoketta. Taas oli hänen kasvoillaan tuo ainainen, rauhallinen ja\nselittämätön ilme. Maria sisar sieltä tuli, raskaasti astuen.\n\n-- Minulle ilmoitettiin, että olet käskenyt valjastaa, -- hän sanoi\nhengästyneenä (hän oli nähtävästi juossut), -- ja minun kun niin tekisi\nmieleni puhella kanssasi kahdenkesken. Jumala tietää, milloin taas\ntoisemme tapaamme. Ethän ole vihainen tulostani? Olet kovin muuttunut,\nAndrjusha, -- hän lisäsi, aivan kuin selitykseksi edelliseen\nkysymykseensä.\n\n\"Andrjusha\" sanaa lausuessaan ruhtinatar Maria hymähti. Hänestä\nvarmaankin tuntui kummalta ajatella, että tämä ankaran näköinen, kaunis\nmies oli hänen lapsuudentoverinsa, hento, vallaton Andrjusha.\n\n-- Missä on Lise? -- kysyi ruhtinas Andrei, vastaten sisarensa\nkysymykseen ainoastaan hymyilyllä.\n\n-- Hän oli niin väsynyt, että nukahti minun sohvalleni. Ah, _André_!\nMinkälainen aarre onkaan vaimosi, -- puhui sisar, istuutuen sohvalle\nveljensä vastapäätä. -- Hän on täydellinen lapsi. Minä olen häneen niin\nihastunut.\n\nRuhtinas Andrei oli vaiti, mutta ruhtinatar huomasi hänen kasvoillaan\npilkallisen ja halveksivan ilmeen.\n\n-- Mutta olkaamme suopeat toisten pienille heikkouksille; kenellä niitä\nei ole, _André_! Älä unohda, että vaimosi on kasvatettu ja kasvanut\nsuuressa maailmassa. Ja eihän hänen asemansa nyt suinkaan ole\nkadehdittava. Jokaista on arvosteltava hänen tilansa mukaan. _Tout\ncomprendre, c'est tout pardonner_.[44] Ajattelehan toki, miten\nmahtaneekaan tuntua kauhealta hänelle raukalle jättää elämä, johon on\ntottunut, erota miehestään ja jäädä yksinään tänne maalle sellaisessa\ntilassa. Se on sangen raskasta.\n\nRuhtinas Andrei hymyili katsellessaan sisartaan, kuten on ihmisillä\ntapana hymyillä kuunnellessaan jonkun puhetta, jonka sisimmätkin\najatukset luulevat tuntevansa.\n\n-- Eläthän sinäkin maalla etkä suinkaan pidä kauheana tätä elämää, --\nhän sanoi.\n\n-- Minä -- se on aivan toista. Ei kannata minusta puhua! En kaipaa\nmuuta elämää, enkä voikkaan kaivata, sillä en edes muunlaista elämää\ntunne. Mutta ajattelehan, _André_! nuori suuren maailman nainen\nhautautuu elämänsä paraina vuosina maalle, missä hänen on elettävä ypö\nyksinään, sillä isä on aina toimessa ja minä ... tunnethan minut ...\nmiten vähän on minulla edellytyksiä naisen varalle, joka on tottunut\nparempaan seuraan. _M--lle_ Bourienne ehkä...\n\n-- Hän ei lainkaan minua miellytä, teidän Bouriennenne, -- sanoi\nruhtinas Andrei.\n\n-- Älä toki! hän on sangen rakastettava ja hyvä, ja tärkeintä -- hän on\nsäälittävä olento. Hänellä ei ole ketään maailmassa, ei ketään. Totta\npuhuakseni, en häntä lainkaan tarvitse, vieläpä on hän minulle\nvaivaksikin. Olen, kuten tiedät, ainakin ollut säihkö, mutta viime\naikoina entistään enemmän. Rakastan yksinäisyyttä ... _Mon père_[45]\nhänestä pitää paljon. Hänelle ja Mihail Ivanovitshille hän aina on\nystävällinen ja hyvä, sillä he ovat molemmat hänen suosiossaan. Sillä\nsanoohan Sternekin: \"emme niin paljon rakasta ihmisiä sen hyvän tähden,\nmitä he meille ovat tehneet, kuin sen hyvän tähden, mitä itse heille\nolemme tehneet\". _Mon père_ otti hänet orpona _sur le pavé_,[46] ja hän\non sangen hyvä. Ja _mon père_ pitää hänen lukemisestaan. Hän lukee\nverrattomasti.\n\n-- Mutta sanohan oikein vilpittömästi, _Marie_, eikö isän luonne\ntoisinaan käy sinulle sietämättömäksi? -- kysyi äkkiä ruhtinas Andrei.\n\nRuhtinatar ensin ihmetteli tätä kysymystä, sitten hän pelästyi.\n\n-- Minulleko?... Minulleko?... Minulleko sietämättömäksi? -- hän sanoi.\n\n-- Aina on hän ollut jyrkkä; mutta nyt näkyy hän jo käyvän\nsietämättömäksi, luulen, -- sanoi ruhtinas Andrei, nähtävästi tahallaan\narvostellen näin kevyesti isäänsä, jotta saisi sisaren hämilleen tai\nsaisi hänet koetteelle.\n\n-- Olet kaikin puolin hyvä, Andrei, mutta sinussa on jonkinlaista\najatusten uhmaa, -- sanoi ruhtinatar, seuraten enemmän omain\najatustensa menoa kuin keskustelun kulkua, -- ja se on suuri synti.\nOnko mahdollista isän arvosteleminen? Ja jos olisikin, niin voiko isän\nkaltainen mies herättää muita kuin kunnioituksen tunteita? Ja minä olen\nniin tyytyväinen häneen ja elän niin onnellisena hänen kanssaan. Toivon\nainoastaan, että te kaikki olisitte niin onnelliset kuin itse olen.\n\nVeli ravisti epäillen päätään.\n\n-- Yksi ainoa seikka on minulle raskas, -- tunnustan sen sinulle\nvilpittömästi, _André_, -- isän mietteet uskonnon suhteen. En käsitä,\nmiten niin ylen viisas mies ei näe sitä, mikä on päivän selvää, ja voi\njoutua niin harhaan? Tämäpä onkin ainoa onnettomuuteni. Mutta tämänkin\nasian suhteen olen viime aikoina ollut huomaavinani parannuksen\noireita. Viime aikoina ei hänen pilkantekonsa ole ollut niin purevaa,\nja onpa hän monet erät puhellutkin erään munkin kanssa.\n\n-- Mutta, ystäväiseni, pelkäänpä, että te turhaan kulutatte ruutinne,\n-- sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti, mutta samalla sentään\nystävällisesti.\n\n-- Voi! ystäväiseni. Minä ainoastaan rukoilen Jumalaa ja toivon, että\nHän kuulee rukoukseni. _André_, -- sanoi hän arasti lyhyen vaitiolon\njälkeen, -- minulla on sinulle tärkeä pyyntö.\n\n-- Minkälainen, ystäväni?\n\n-- Ei, lupaa minulle, ettet kieltäydy. Siitä ei ole sinulle mitään\nvaivaa, eikä se ole arvollesi sopimatonta. Saatat minut ainoastaan\nrauhalliseksi. Lupaahan, Andrjusha, -- hän puhui, pitäen kättään\nvyölaukussaan ja puristaen siinä jotakin, jota ei sentään voinut\nnäyttää ennenkuin oli saanut veljen suostumaan pyyntöönsä.\n\nHän katseli arkana, rukoilevin katsein veljeään.\n\n-- Jospa se minulle tuottaisikin paljon vaivaa... -- vastasi ruhtinas\nAndrei, aivan kuin olisi arvannut asian oikean laidan.\n\n-- Ajattele, mitä haluat! Tiedän, olet isän kaltainen. Ajattele, mitä\nhaluat, mutta suostu minun tähteni! Suostu, rakkaani! Se on ollut jo\nisämmekin isällä, vaarillamme, hänen kaikilla sotaretkillään... (Yhä\npiti hän kättään työlaukussa). Suostutko siis?\n\n-- Tietysti, mutta mikä on kyseessä?\n\n-- _André_, siunaan sinut pyhäinkuvalla. Lupaa minulle, ettet koskaan\nsiitä luovu. Lupaatko?\n\n-- Jollei se paina kahta puutaa eikä niskoja taita... Tehdäkseni\nsinulle mieliksi... -- vastasi ruhtinas Andrei, mutta huomattuaan,\nmiten hänen pilantekonsa katkeroitti sisaren mielen, häntä kadutti. --\nOlen iloinen, todellakin hyvin iloinen, ystäväiseni, -- hän lisäsi.\n\n-- Tahtomattasikin Hän sinut pelastaa, armahtaa sinua ja vetää sinut\npuoleensa, sillä Hänessä ainoassa on totuus ja rauha, -- puhui\nruhtinatar mielenliikutuksesta värisevällä äänellä, pitäen juhlallisen\nnäköisenä molemmin käsin veljensä edessä pyöreän soikeata,\nhopeakehyksistä, vanhuuttaan mustunutta Vapahtajan kuvaa, johon olivat\nkiinnitetyt hienosti tehdyt hopeavitjat.\n\nSitten risti hän silmänsä, suuteli pyhäinkuvaa ja antoi sen veljelleen.\n\n-- Ole hyvä, _André_, minun tähteni...\n\nHänen suuret silmänsä loistivat hyvänsuovan arkoina. Niiden valo\nsaattoi koko sairaanloiset, kuihtuneet kasvot loistamaan ja teki ne\nylen ihaniksi. Veli aikoi ottaa pyhäinkuvan, mutta sisar pidätti hänet.\nAndrei käsitti hänen tarkoituksensa, risti silmänsä ja suuteli kuvaa.\nHänen kasvoillaan kuvastuivat samalla kertaa hellyys (hän oli\nliikutettu) ja pilkka.\n\n-- _Merci, mon ami_.[47]\n\nSisar suuteli veljeään otsalle ja istuutui taas sohvalle. Molemmat\nolivat vaiti.\n\n-- Sanoinhan jo sinulle, _André_, ole hyvä ja jalomielinen, kuten aina\nolet ollut. Älä tuomitse ankarasti Liseä, -- hän alkoi puhua. -- Hän on\nniin herttainen, niin hyvä, ja hänen tilansa on nykyään sangen vaikea.\n\n-- Tietääkseni en ole sinulle, Masha, vaimostani lausunut mitään, josta\nolisi ilmennyt syyte tai tyytymättömyys. Miksi siis tästä puhut\nminulle?\n\nPunasia täpliä ilmestyi ruhtinattaren kasvoille, ja hän vaikeni, aivan\nkuin olisi hän tuntenut itsensä syylliseksi.\n\n-- En ole sinulle mitään puhunut, mutta sinulle _on jo puhuttu_. Ja\ntämä minua surettaa.\n\nTäplät ruhtinattaren otsalla, kaulalla ja poskilla kävivät yhä\npunasemmiksi. Hän aikoi jotain sanoa, muttei saanut sanotuksi. Veli\narvasi: pikku ruhtinatar oli puolisten jälkeen itkenyt ja kertonut\naavistavansa onnetonta synnytystä ja sitä pelkäävänsä ja valittanut\nkohtaloaan sekä moittinut appeaan ja miestään. Kyyneliinsä oli hän\nsitten nukahtanut. Ruhtinas Andrein kävi sääli sisartaan.\n\n-- Sanonpa sinulle, Masha; en mistään voi moittia _vaimoani_, en\nkoskaan ole moittinut enkä ole moittiva, enkä itseänikään mistään voi\nmoittia häneen nähden; ja aina on niin oleva, olen sitten minkälaisissa\nolosuhteissa tahansa. Mutta jos tahdot tietää totuuden ... tahdot\ntietää, olenko onnellinen? En. Onko vaimoni onnellinen? Ei. Miksi? En\ntiedä...\n\nTätä sanoessaan hän nousi seisaalleen, meni sisarensa luo ja kumartui\nsuutelemaan häntä otsalle. Hänen kauniissa silmissään välkähti viisas,\nhyvänsuopa loiste, mutta sisartaan hän ei katsellut, vaan tuijotti\navatusta ovesta sisaren pään yli pimeyteen.\n\n-- Menkäämme Lisen luo, eron hetki on tullut. Tai mene yksinäsi, herätä\nhänet, tulen heti. Petrushka! -- huusi hän kamaripalvelijalleen: --\ntule tänne. Vie tämä istuimelle, tämä oikealle puolelle.\n\nRuhtinatar Maria nousi ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi yhtäkkiä.\n\n-- Jos olisi sinulla uskoa, André, niin kääntyisin rukouksinesi Jumalan\npuoleen ja pyytäisit Häneltä rakkautta, jota sinulla ei ole, ja\nrukouksesi kuultaisiin.\n\n-- Niinköhän olisi! -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mene, Masha, tulen\nheti.\n\nKun ruhtinas Andrei oli menossa sisarensa huoneeseen kohtasi hän\nrakennuksia yhdistävällä käytävällä hempeästi hymyilevän _m--lle_\nBouriennen. Kolmannen kerran tuli ranskatar jo tänään häntä vastaan\ntässä yksinäisessä käytävässä, ja joka kerta oli hän hymyillyt\nkiehtovan luontehikkaasti.\n\n-- Ah! luulin teidän olevan huoneessanne, -- ranskatar sanoi, punastuen\nja luoden silmänsä alas, ties minkä tähden.\n\nRuhtinas Andrei katsahti ankarasti häneen, ja samalla välähti\nhänen kasvoillaan suuttumuksen ilme. Hän ei lausunut sanaakaan\nranskattarelle, katsahti vain häntä otsaan ja hiuksiin, muttei silmiin,\nniin halveksivasti, että ranskatar punastui ja poistui sanaakaan enää\nlausumatta. Kun ruhtinas Andrei oli saapunut sisarensa huoneen ovelle\nkuuli hän, että vaimonsa jo oli herännyt, ja iloisesti löperrellen hän\npuhui puhumistaan, aivan kuin pitkän pidättymisen jälkeen olisi\ntahtonut korvata menetetyn ajan hukan.\n\n-- Mutta, kuvitelkaahan mielessänne, vanha kreivitär Subof\ntekotukkineen ja tekohampaineen, aivan kuin tahtoisi hän härnätä\nvuosiaan... Ha, ha, ha, _Marie_!\n\nAinakin viisi kertaa oli ruhtinas Andrei kuullut vaimonsa lausuvan\nvieraiden aikana tuon samaisen lorun kreivitär Subovista, ja aivan\nsamalla lailla oli hän aina nauranutkin lorun lopuksi. Ruhtinas astui\nhiljaa huoneeseen. Lihavahko, punaposkinen ruhtinatar istui\nnojatuolissa, nypläten käsityötään, ja puhui taukoamatta, milloin\nkertoellen muistelmiaan Pietarista, milloin toistellen kuluneita\nlauseparsiaan. Ruhtinas meni hänen luokseen, silitti hänen päätään ja\nkysyi, joko hän oli toipunut matkan vaivoista. Ruhtinatar vastasi hänen\nkysymykseensä ja jatkoi yhä juttujaan.\n\nKuusivaljakon vetämät vaunut odottivat käytävän edustalla. Oli pimeä\nsyksyinen yö. Ajaja ei saattanut nähdä edes vaunujen vehmaroa. Valo\nloisti valtavan talon suurista akkunoista. Eteisessä tungeskeli\nalustalaisia, jotka tahtoivat heittää jäähyväiset nuorelle ruhtinaalle;\nsaliin oli kokoontunut kotiväki: Mihail Ivanovitsh, _m--lle_ Bourienne,\nruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar. Vanha ruhtinas oli kutsuttanut\npoikansa työhuoneeseensa, sillä hän tahtoi kahdenkesken lausua hänelle\nviimeiset jäähyväiset. Kaikki odottivat isän ja pojan tuloa.\n\nKun ruhtinas Andrei astui isänsä työhuoneeseen, istui tämä\nkirjoittamassa pöytänsä ääressä. Hänellä oli lasit nenällä ja yllä\nvalkea yönuttu, johon pukeutuneena hän päästi luokseen ainoastaan\npoikansa. Vanhus vilkasi sivulleen.\n\n-- Lähdetkö? -- Ja hän alkoi taas kirjoittaa.\n\n-- Tulin jäähyväisille.\n\n-- Suutele tähän, -- hän osoitti poskeaan: -- kiitos, kiitos!\n\n-- Mistä minua kiitätte?\n\n-- Siitä, ettet vitkastele, ettet riipu akkaväen liepeissä. Palvelus\nennen muita. Kiitos, kiitos! -- Ja hän jatkoi kirjoittamistaan, niin\nettä pirskeet lentelivät rapisevasta kynästä. -- Jos on sinulla jotain\nsanottavaa, niin sano. Voin kuunnella ja kirjoittaa samalla, -- hän\nlisäsi.\n\n-- Vaimostanihan... Mutta näinkin jo hävettää, kun täytyy jättää hänet\nvaivoiksenne...\n\n-- Mitä lörpöttelet? Puhu, mitä tahdot.\n\n-- Kun vaimolleni tulee synnytyksen aika, niin lähettäkää tuomaan\nMoskovasta lääkäri... Jotta hän olisi täällä tarvittaissa.\n\nVanha ruhtinas taukosi kirjoittamasta ja tuijotti ankarin katsein\npoikaan, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän sanoja.\n\n-- Tiedän tosin, ettei mikään auta, jollei luonto tee tehtäviään, --\npuhui ruhtinas Andrei, nähtävästi hämillään. -- Myönnän, että\nmiljoonasta tapauksesta vain yksi päättyy onnettomasti, mutta tämä on\nvaimoni ja minun mielikuvitusta. Hänelle on niin paljon lörpötelty, hän\non nähnyt unta ja pelkää.\n\n-- Hm ... hm -- höpisi itsekseen vanha ruhtinas, jatkaen\nkirjoittamistaan. -- Toimitan.\n\nHän vetäsi kirjeen loppuun nimensä, kääntyi äkkiä poikaansa ja remahti\nnauramaan.\n\n-- Asiat ovat hullusti, vai?\n\n-- Miten hullusti, isä?\n\n-- Vaimo! -- sanoi vanha ruhtinas lyhyeen ja merkitsevästi.\n\n-- En käsitä, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Et sille mitään voi, ystäväiseni, -- sanoi vanhus; -- kaikki ovat\nnaiset samallaisia, et heistä pääse. Älä pelkää; en puhu kenellekään;\nmutta itse tiedät.\n\nHän tarttui poikansa käteen pienellä luisevalla kourallaan, puristi\nsitä ja katsahti häntä kasvoihin terävillä silmillään, jotka näyttivät\naivan lävistävän ihmisen, ja sitten hän taas alkoi nauraa kylmää\nnauruaan.\n\nPoika huoahti, tunnustaen tällä huokauksella, että isä oli hänet\nymmärtänyt. Vanhus jatkoi työtään: käänteli kokoon kirjeitä ja varusti\nne sinetillä, ja tottuneen kädellä hän, milloin sieppasi joko lakan tai\npaperin, milloin taas heitti kädestään.\n\n-- Minkä sille teet? Hän on sievonen! Kaikki toimitan. Ole rauhallinen,\n-- puheli ukko katkonaisesti, sulkiessaan kirjeitä.\n\nAndrei oli vaiti: häntä sekä miellytti että harmitti isän tarkka silmä.\nUkko nousi ja antoi pojalle kirjeen.\n\n-- Kuulehan, -- ukko sanoi, -- vaimosi suhteen älä huolehdi: mikä on\nmahdollista, se tehdään. Kuulehan nyt: anna tämä kirje Mihail\nIlarionovitshille. Kirjoitin hänelle, että käyttäisi sinua hyvissä\ntoimissa eikä pitäisi sinua kauvan adjutanttinaan: kelvoton toimi! Sano\nhänelle, että hänet muistan ja että hänestä pidän. Ja kirjoita miten\nhän sinut ottaa vastaan. Jos on ystävällinen, niin palvele. Nikolai\nAndrejevritsh Bolkonskin poika ei armosta palvele ketään. No, tule\nsitten tänne.\n\nUkko puhui niin nopeasti, että nieli puolet tavuista, mutta poika oli\ntottunut häntä ymmärtämään. Hän vei poikansa pulpetin luo, nosti sen\nkannen, veti ulos laatikon ja otti siitä vihkosen, joka oli kirjoitettu\nsuurella, korkealla, mutta silti tihkulla käsialalla.\n\n-- Varmaankin kuolen ennen sinua. Tiedä, tässä ovat muistelmani, ne\novat annettavat kuoltuani keisarille. Tässä taas on talletustodistus ja\nkirje: tämä on palkinnoksi sille, joka kirjoittaa Suvorovin sotain\nhistorian. On lähetettävä akademialle. Tässä on minun huomioitani, lue\nne kuolemani jälkeen, hyödyksi ovat.\n\nAndrei ei sanonut isälleen, että tämä varmaankin elää vielä kauvan. Hän\nkäsitti, että siitä oli turha puhua.\n\n-- Kaikki toimitan, isä, -- hän sanoi.\n\n-- No, nyt hyvästi! -- Hän antoi pojan suudella kättään ja sulki sitten\nhänet syleilyynsä. -- Pidä mielessäsi, ruhtinas Andrei, jos kaadut,\nkoskee se minuun vanhukseen... Hän vaikeni odottamatta ja jatkoi äkkiä\nkirkuvalla äänellä: -- mutta jos saan tietää, että olet käyttäytynyt\nNikolai Bolkonskin pojalle sopimattomalla tavalla, niin häpeän! -- hän\nsähisi.\n\n-- Tämän olisitte voinut jättää sanomattakin, isä, -- sanoi poika\nhymyhuulin.\n\nVanhus vaikeni.\n\n-- Vielä tahdoin pyytää teitä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- jos\nkaadun, ja jos minulle syntyy poika, niin älkää päästäkö luotanne,\nniinkuin eilen teille puhuin, vaan kasvakoon luonanne ... sitä pyydän.\n\n-- Vaimolle siis ei anneta? -- sanoi vanhus ja remahti nauruun.\n\nHe seisoivat vastatusten ja olivat vaiti. Vanhuksen tiukka katse oli\nsuunnattu suoraan pojan silmiin. Yhtäkkiä vavahutti jokin ukon kasvojen\nalaosaa.\n\n-- Hyvästit ovat heitetyt ... mene! -- sanoi vanhus äkkiä. -- Mene! --\nhuusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.\n\n-- Mitä on tapahtunut, mitä? -- kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku\nruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen\nvalkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla,\nkorkealla äänellä.\n\nRuhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.\n\n-- No, -- hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.\n\nJa tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi\nsanonut: \"tehkää häntä nyt tepposianne\".\n\n-- _André, dejá_![48] -- sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen\nkauhistuneena miestään.\n\nRuhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui\ntunnottomana miehensä olkaa vastaan.\n\nMies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen\nkasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.\n\n-- _Adieu, Marie_, -- sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen\nkäsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin\nhuoneesta.\n\nPikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, ja _m--lle_ Bourienne hieroi\nhänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen\nitkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli\noli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta\nkuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain\nniisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun\ntyöhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan\nankara haamu valkeassa yönutussa.\n\n-- Joko lähti? No, hyvä! -- vanhus sanoi, katsahti vihaisesti\ntajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja\nmäjäytti oven kiinni.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nLokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan\narkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita.\nVenäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät\nBraunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin\npääkortteeri.\n\nLokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut\njalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja\nodotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä.\nHuolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat,\nkivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta\nkansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan\nsamallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu\ntarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.\n\nEdellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky,\njossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin\nmatkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä\nrykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat\nkäsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai\njuhlapukimissa? -- niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen\nneuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä,\narveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat\nummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30\nvirstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian\npäälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa\nmuodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä\npäivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea\nlaahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa\njokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan\njokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä\nollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista\ntakinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä\nhuikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn\nluvun esineitä, \"napit ja naskalit\", kuten sotilaat sanovat. Oli\nsentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla\nosalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin\npäällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät\nitävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita,\nvaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.\n\nRykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali,\njolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon\nläpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli\nuuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset\ntuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen\npyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan\ntoimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman\netukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka\naskeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili\nrykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki\nsielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti\nhänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin\nkuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli\nkauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.\n\n-- No, batjushka Mihaila Mitritsh, -- puheli rykmentin päällikkö\neräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että\nhe molemmat olivat onnelliset), -- olipas viime yönä aika löyly. Mutta\nei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai\nmitä?\n\nEversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.\n\n-- Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.\n\n-- Mitä? -- sanoi rykmentin päällikkö.\n\nSamassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden\nvälimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi\nratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.\n\nAdjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa\nedellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että\nylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä\nmarssikunnossa -- sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.\n\nKutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs\nhovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof\nmahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin\narmeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja\nsentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa\nmielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten\nkurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän\nkaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa\nhän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti\ntuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin\ntarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä\ntahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä\nvaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan\nadjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti\nvaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.\n\n-- Jopa tehtiin tepposet! -- hän sanoi. -- Sanoinhan teille, Mihaila\nMitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, -- sanoi hän\nmoittien everstille. -- Ah, Jumalani! -- hän lisäsi ja lähti\npäättäväisenä eteenpäin. -- Herrat komppanian päälliköt! -- huusi hän\ntavallisella komentoäänellään. -- Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat\nsaapua? -- kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä\nhänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka\nsaapuminen oli kyseessä.\n\n-- Tunnin kuluttua, luulen.\n\n-- Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?\n\n-- En tiedä, kenraali...\n\nRykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli\npukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin\nrivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan\nmoitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo\nvielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla\njuoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä\nkiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja\ntavottelevat kädet.\n\nPuolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä,\nnelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin\npäällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja\ntarkasteli rykmenttiään.\n\n-- Entä tämä vielä? Tämä vielä! -- hän huusi, pysähtyen. -- Kolmannen\nkomppanian päällikkö!... -- Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin\nluo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! --\nhuusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään\nvitkastelevaa upseeria.\n\nKun innokkaat huudot vihdoin -- joskin aivan hullunkurisesti\nväänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo \"kenraalia kolmanteen\nkomppaniaan\", -- saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri\nkomppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä\nollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta\nhölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme,\naivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen\npunaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä,\nja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli\nkapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen\nluokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi\naskeliaan.\n\n-- Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49] Mitä tämä on? --\nhuusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä\nkolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty\nsinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. -- Missä\nitse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne?\nMitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...\n\nKapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle\nsormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta\nlähtevän ainoan pelastuksensa.\n\n-- No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin\nunkarilainen? -- kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne...\n\n-- No entä sitten \"teidän ylhäisyytenne?\" Teidän ylhäisyytenne! Teidän\nylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne -- ei\nkenkään tiedä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi\nkapteeni hiljaa.\n\n-- Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on\nalennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan,\nsotilaan asuun.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.\n\n-- Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, -- sanoi rykmentin\npäällikkö, jonkun verran tyyntyen. -- Myöntänyt? Jos teille jotain\nsanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. -- Jos teille jotain\nsanoo, niin heti te myös... Mitä? -- sanoi hän, jälleen kiivastuen. --\nSuvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...\n\nJa vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti\nvavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että\närtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin\nrintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria\nhimmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui\nkolmannen komppanian kohdalle.\n\n-- Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? -- huusi\nylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä\noli yllä sinertävä sinelli.\n\nDolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain\navonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.\n\n-- Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... --\nHän ei kerinnyt lopettamaan.\n\n-- Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole\nvelvollinen kärsimään... -- sanoi hätäisesti Dolohof.\n\n-- Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...\n\n-- En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, -- päätti kovalla ja\nkuuluvalla äänellä Dolohof.\n\nKenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen\nvihaisena alas kiristävää vyötintään.\n\n-- Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, -- hän sanoi poistuessaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Tulee! -- huusi samassa hetkessä merkinantaja.\n\nRykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan\nkohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan,\noikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja\npäättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä\nlintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.\n\n-- Smir-r-r-r-no![50] -- huusi rykmentin päällikkö sydäntä\ntärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti\nrykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.\n\nLeveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä\nvierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset\nwieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat\nratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui\nitävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään\nmustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman\neteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään,\nja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti,\nja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen\nsuuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja\nrykmentinpäällikköä.\n\nKomentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä\nkunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön\nheikko ääni. Rykmentti jymäytti: \"Jumala varjelkoon teidän\nylhäi-häi-syyttänne!\", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof\nseisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut\nasentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa\nsaattamana astumaan pitkin rivejä.\n\nKun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään\nimeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän\netukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan\nväväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja\nliikkeestä, -- niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä\nsuuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta\nja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin\nsamaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli\nerinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli\nainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.\n\nKutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun\nupseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja\nlausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten\njalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä\nitävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää,\nettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan\ntahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti\nrykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön\njokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20\nhenkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön\nheikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet\npuhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä\nkulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan\nasteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava\nesikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja\nkosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä\nkutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä\nasteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön\nselkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun\nrykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös\nhusaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä\nkatsoisivat ilonpitäjää.\n\nKutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka\nolivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen\nkomppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa\nhuomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä\nylipäällikköön.\n\n-- Kas vaan, Timohin! -- sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen\nkapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä\nsinellistä.\n\nOlisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui\nTimohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun\nylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että\nvarmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi\nhäntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään\nhalusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön\npöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava\nhymy.\n\n-- Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, -- hän lausui. --\nUrhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? -- kysyi Kutusof\nrykmentinpäälliköltä.\n\nJa rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti\nkuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:\n\n-- Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Kullakin meillä on heikkoutensa, -- sanoi Kutusof hymyillen ja lähti\nrykmentinpäällikön luota. -- Hän on mieltynyt Bakkukseen.\n\nRykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen\nsyynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri\npunanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän\nkasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski\nvoinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti\ntäydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki\nsitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön\nseurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman\nnäköiset.\n\nKolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä,\naivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen\nluokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.\n\n-- Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi\nalennetusta Dolohovista.\n\n-- Missä täällä on Dolohof? -- kysyi Kutusof.\n\nDolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei\nodottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui\nrintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.\n\n-- Valituksiako? -- kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.\n\n-- Tässä on Dolohof, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Vai niin! -- sanoi Kutusof: -- toivon, että tämä läksy sinut\nparantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään\nsinua unohda jos kunnostaudut.\n\nKirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin\nolivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne\ntahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas\nsotilaasta.\n\n-- Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Dolohof soinnukkaalla,\nkalskealla ja varmalla äänellään. -- Pyydän, että minulle annetaan\ntilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen\nherrani keisarin ja Venäjän.\n\nKutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin\nsilloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti\nkulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen,\nmitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut\nsanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että\nkaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan\nkohti.\n\nRykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa\nBraunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien\njälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.\n\n-- Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? -- sanoi\nrykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen\nkomppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa\nTimohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui\nrykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). -- Keisarin palvelus ...\nei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen\nensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli!\n-- Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.\n\n-- Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! -- vastasi kapteeni\nhymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän\nhymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta;\nnämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.\n\n-- Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon\nrauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä,\nmiten hän käyttäytyy, ja yhä...\n\n-- Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta\nluonne... -- sanoi Timohin.\n\n-- Mitä, miten on luonteen? -- kysyi rykmentinpäällikkö.\n\n-- On aikoja, teidän ylhäisyytenne, -- puhui kapteeni, -- jolloin hän\non järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa\noli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...\n\n-- No niin, no niin, -- sanoi rykmentinpäällikkö, -- täytyyhän sääliä\nnuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita...\nTe siis...\n\n-- Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Timohin, ilmaisten\nhymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.\n\n-- No niin, no niin.\n\nRykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.\n\n-- Ennen ensi taistelua olkalaput, -- sanoi hän hänelle.\n\nDolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän\nivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.\n\n-- No, nyt on hyvä, -- jatkoi rykmentinpäällikkö.\n\n-- Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, -- hän lisäsi, jotta\nsotilaat olisivat kuulleet. -- Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja\nkierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.\n\n-- Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen\npalvelee, -- sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.\n\n-- Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli\nherttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.\n\nPäällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena.\nSotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.\n\n-- Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.\n\n-- Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.\n\n-- E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut\n-- kaikki tarkasti.\n\n-- Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...\n\n-- Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu.\nAivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!\n\n-- Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän\nolit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte\n(Bonaparte) majailee.\n\n-- Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt\nkapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on\ntaltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että\nBunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele\ntarkemmin.\n\n-- Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään\nkääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.\n\n-- Annahan korppua, hirtehinen.\n\n-- Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on,\nHerra huoli.\n\n-- Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava\ntyhjin vatsoin.\n\n-- Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä\nkun ajettaisi, sepäs komeata!\n\n-- Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen\nsentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää\nsaksalaista.\n\n-- Laulajat eteen! -- kuului kapteenin huuto.\n\nJa noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen.\nRummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin\nlaulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä\nsotilaslaulua, joka alkoi: \"Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi...\"\nja päättyi: \"Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski...\" Tämä\nlaulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa\nsen verran muutettuna, että sanojen \"isä Kamenskin\" asemasta\nlaulettiin: \"isä Kutusovin\".\n\nKun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis\nsotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja\nlopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt\nmaahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän\nsitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän\nvarovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista,\ntavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella,\nheitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:\n\nAh, te majat, majaseni!\n\n\"Majaseni uutukaiset\" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja\nlusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti\nkomppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili\njotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen\nkäsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä\njalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien\nräminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla\nkaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat\nvapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla\nkuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät\ntanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat.\nOikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa\nsinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti\nastui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi\nsäälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana.\nHusaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä,\njättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.\n\nHusaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen\nremuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli\nScherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt\ntaas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana\nystävänä ilomielin häntä tervehtimään.\n\n-- Rakas ystävä, miten jaksat? -- sanoi hän laulun kajahdellessa, ja\ntaltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.\n\n-- Mitenkö jaksan? -- vastasi Dolohof kylmästi, -- kuten näet.\n\nReipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle\npuhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.\n\n-- Miten sukeudut päällystösi kanssa? -- kysyi Scherkof.\n\n-- Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?\n\n-- Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.\n\n\"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni\", -- lauloivat sotilaat,\nja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan.\nVarmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen\nluonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.\n\n-- Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? -- kysyi Dolohof.\n\n-- Hitto sen tietää, kerrotaan.\n\n-- Olen iloinen, -- vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu\nvaati.\n\n-- Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, --\nsanoi Scherkof.\n\n-- Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.\n\n-- Tule todellakin.\n\n-- En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen\nylennetty jälleen upseeriksi.\n\n-- Siis ensi taisteluun saakka...\n\n-- Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.\n\n-- Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... --\nsanoi Scherkof.\n\nDolohof hymähti.\n\n-- Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.\n\n-- Älähän nyt, minä vain...\n\n-- Niin, minäkin vain.\n\n-- Hyvästi.\n\n-- Terve...\n\n    ... Ja korkealle ja kauvas.\n    Synnyiseudun puoleen...\n\nScherkof kannusti hevostaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPalattuaan tarkastuksesta, meni Kutusof itävaltalaisen kenraalin\nseurassa työhuoneeseensa ja huudettuaan adjutanttinsa käski tämän tuoda\nasiakirjat, joissa käsiteltiin saapuneiden joukkojen tilaa. Sitäpaitsi\nkäski hän tuoda etumaisen armeija-osaston päälliköltä, arkkiherttua\nFerdinandilta saapuneet kirjeet. Ruhtinas Andrei vei vaaditut\nasiakirjat ja kirjeet ylipäällikön työhuoneeseen. Pöydälle levitetyn\nkartan ääressä istuivat Kutusof ja itävaltalainen hovisotaneuvoston\njäsen.\n\n-- Hyvä... -- sanoi Kutusof, katsahdettuaan Bolkonskiin, aivan kuin\nolisi hän tällä sanalla pyytänyt adjutanttia odottamaan, ja jatkoi\nranskankielellä alotettua keskustelua.\n\n-- Tahdon vain sanoa, kenraali, -- puhui Kutusof miellyttävän\nviehkeällä äänenpainolla ja sulavuudella, joka pakoitti kuulijan\ntarkkaamaan jokaista harvakseen lausuttua sanaa (Näytti siltä niinkuin\nKutusof itsekin mielihyvin olisi kuunnellut omaa puhettaan). -- Tahdon\nvain sanoa, kenraali, että jos asia riippuisi ainoastaan minun omasta\ntahdostani, niin hänen keisarillisen korkeutensa keisari Franssin tahto\nolisi aikoja sitten täytetty. Olisin jo aikoja sitten yhtynyt\narkkiherttuan joukkoihin. Ja uskokaa, vakuutan kunniani kautta, että\nitse puolestani riemumielin luovuttaisin armeijan ylijohdon jollekin\nitseäni kokeneemmalle ja taitavammalle kenraalille, joista Itävallassa\nei ole puutetta, ja ravistaisin harteiltani tämän raskaan edesvastuun.\nMutta olosuhteet ovat toisinaan meitä voimakkaammat, kenraali.\n\nKutusof hymyili, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti sanovan:\n\"Teillä on täysi oikeus olla uskomatta minun sanojani, ja vieläpä on\nminulle yhdentekevä, uskotteko minua vai ette, mutta teillä ei ole\nsyytä sitä minulle lausua. Ja siinäpäs onkin asian ydin.\"\n\nItävaltalainen kenraali oli tyytymättömän näköinen, mutta siitä\nhuolimatta hän vastasi Kutusoville yhtä hienon sievistelevästi.\n\n-- Päinvastoin, -- sanoi hän yrmeän äkäisellä äänellä, joka ei lainkaan\nsopinut sanojen imartelevaan sisältöön, -- päinvastoin pitää hänen\nmajesteettinsa sangen suuriarvoisena teidän ylhäisyytenne toiminnan\nyhteisessä asiassa, mutta meidän mielestämme jatkuva vitkasteleminen\nriistää verrattomilta venäläisiltä joukoilta ja niiden ylipäälliköiltä\nlaakerit, joita he ovat tottuneet niittämään tappotanterilla, --\nlopetti kenraali ilmeisesti valmistetun lausepartensa.\n\nKutusof kumarsi, mutta sama hymy leikki yhä hänen huulillaan.\n\n-- Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan\npäällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt\nvihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa\nkirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut\nminulle lähettää, -- sanoi Kutusof.\n\nKenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa\ntietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon\nasianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä\ntähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta.\nKutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin\nsanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle\nviimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta\nvoitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.\n\n-- Annahan tänne tuo kirje, -- sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. --\nKuulkaahan, tehkää hyvin.\n\nJa ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan\narkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: \"Meillä on täysin keskitetyt\njoukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun\nja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme,\nvoimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä\nhetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan\ntoiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa\ntakasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko\nvoimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun.\nReippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän\narmeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin\nvoimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee.\"\n\nKutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan\nystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.\n\n-- Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua\naina pahinta, -- sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi\nlopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.\n\nHän katsahti tahtomattaan adjutanttiin\n\n-- Anteeksi, kenraali, -- keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös\nruhtinas Andreihin. -- Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki\nmeikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi\nNostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua\nFerdinandilta, tässä vielä, -- sanoi hän, antaessaan joukon papereita.\n-- Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen _memorandum_,\npienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset\ntietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen\nylhäisyydelleen.\n\nRuhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi\nsanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi,\nvaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa.\nHän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui\nvastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.\n\nVaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä,\nhän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä,\nliikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä,\nväsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa\najatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka\nmielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa\nilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin;\nhymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.\n\nKutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut\nystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle\nhuomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa\nWieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti\nKutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:\n\n\"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän\ntoimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen\nonnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky.\"\n\nKutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian\nlaita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista\naivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä\njonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat\nhäneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät\nkaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja\nmiellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan\npitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta\nnäiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä\nkunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.\n\nTultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei\nmeni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka\nistui kirja kädessä akkunan luona.\n\n-- No, mitä kuuluu, ruhtinas? -- Koslovski kysyi.\n\n-- On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.\n\n-- Miksi?\n\nRuhtinas Andrei kohotti harteitaan.\n\n-- Eikö ole tietoja Mackilta? -- Koslovski kysyi.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.\n\n-- Varmaankin, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti.\nMutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi\njuuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään\nloippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen\nkaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei\npysähtyi.\n\n-- Kenraali _en chef_ Kutusof? -- kysyi tulija hätäisesti, murtaen\ntuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa\ntyöhuoneen ovea kohti.\n\n-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- sanoi Koslofski, kiiruhtaen\nsulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. -- Kenen käskette ilmoittamaan?\n\nTuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen\nKoslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.\n\n-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- toisti Koslovski rauhallisesti.\n\nKenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat\nvapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain\nlyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti\nakkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa\nolijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten\nnosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut\njotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen\nhyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa.\nTyöhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen,\nhoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin\nvaaraa paeten, Kutusovin luo.\n\n-- _Vous voyez le malheureux Mack_,[51] sanoi hän murtuneella äänellä.\n\nKutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten\nkierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi;\nhän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään\ntyöhuoneeseensa ja sulki oven.\n\nHuhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin\nluona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin\nadjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi\nhuomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat\nolleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.\n\nRuhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio\noli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja\nkuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet\nsotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan\nvenäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat\nhänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa.\nTahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän\najatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo\nkenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan,\njotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että\nhän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi\nBonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja\neipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.\n\nTällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa\nkirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi\nhuonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden\nmukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.\n\n-- Miksi olet niin synkkä? -- kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas\nAndrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.\n\n-- Ei ole syytä iloon, -- vastasi Bolkonski.\n\nSamaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin,\ntulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali\nStrauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan\nmuonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun\nedellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta\nvoineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja\nhoputti hätääntyneenä:\n\n-- Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!\n\nKenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi,\nettä he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä\nilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei\nnäyttänyt voivan pidättää.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi\nja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. -- Onnittelen kunnioittavasti.\n\nHän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin\njalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.\n\nHovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan,\nmiten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla\nhetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että\nkuuntelee.\n\n-- Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan\nterveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, -- Scherkof lisäsi,\nosoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.\n\nKenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.\n\n-- _Gott, wie naïv_,[52] -- sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun\naskeleen.\n\nNesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen,\nmutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena\nluotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon\nhänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen\nonnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta\nkohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman\npilanteon johdosta.\n\n-- Jos te, arvoisa herra, -- puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa\nvavahteli heikosti, -- tahdotte olla _narri_, niin en tosin voi teiltä\nsitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun\nkuulteni _rohkenette_ ilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.\n\nNesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät\nvoineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.\n\n-- Minähän vain onnittelin, -- sanoi vihdoin Scherkof.\n\n-- En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! -- kirkasi Bolkonski, tarttui\nNesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.\n\n-- Mutta, hyvä veli, -- sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.\n\n-- Miten, mutta? -- kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. --\nAjattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja\nisänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä\nonnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa\nasiat. _Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés\ndétruite, et vous trouvez là le mot pour rire_,[53] -- sanoi hän, aivan\nkuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa\nlausumansa pätevyyttä. -- _C'est bien pour un garçon de rien comme cet\nindividu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour\nvous_.[54] Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, -- sanoi\nruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella\nkorotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.\n\nHän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen\nselin ja poistui käytävästä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä\nBraunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli\nsijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto\noli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota\nratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari\nRostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän\nPuolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.\n\nLokakuun 11 p:nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli\nsaattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä\nrauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka\nkaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun\nRostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof\njunkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi\njoustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan\njalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti\nviimein alas ja huusi päivystäjää.\n\n-- Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! -- puhui hän husaarille, joka suin\npäin syöksyi hänen hevostaan kohti. -- Kävelytä, ystäväiseni, -- hän\nsanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia\nhyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.\n\n-- Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi vähävenäläinen,\nravistaen iloisesti päätään.\n\n-- Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!\n\nToinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo\nheittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että\njunkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään\npalvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi\nseisomaan portaille.\n\n\"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!\" puheli hän itsekseen, tarttui\nhuotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että\nkannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä,\npatalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat,\nheti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää:\n(_Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen_!\"[55] -- hän toisteli ollen\nnähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.\n\n-- _Schon fleissig_![56] -- sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen\niloisesti. -- _Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander\nhoch!_[57] huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä\nsanoja.\n\nSaksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin\npäästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:\n\n-- _Und die ganze Welt hoch!_[58]\n\nRostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi\nnauraen: (_Und vivat die ganze Welt_!\"\n\nJa vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei\nsaksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli\nollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset\nkuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti,\nnyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat\nhymyillen -- saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän\nasui Denisovin kanssa.\n\n-- Entäs Herrasi? -- kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta,\njoka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.\n\n-- Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, --\nvastasi Lavrushka. -- Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee\nkotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty\nputipuhtaaksi -- äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?\n\n-- Tuo, tuo.\n\nKymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. \"Tulee!\" -- hän sanoi:\n\"nyt on piru merrassa\". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin\ntallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies.\nHänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja\nviikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät\nratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä\ntakaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.\n\n-- Lavrushka, -- hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. -- Jouduhan\nriisumaan, tolvana!\n\n-- Parastanipa teen, -- vastasi Lavrushkan ääni.\n\n-- Katsoppas! olet jo jalkeilla, -- sanoi Denisof tullessaan\nhuoneeseen.\n\n-- Aikoja sitten, -- sanoi Rostof, -- olen jo käynyt heinän haussa ja\nnäinpä neiti Mathildankin.\n\n-- Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, -- sanoi\nDenisof. -- Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi,\nteetä!\n\nDenisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet,\nvankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä\nsormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.\n\n-- Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi)\n-- puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. --\nAjattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia\nantanut.\n\nLavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa,\nkoputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä\nkirkumistaan.\n\n-- _Simple_ antaa, _paroli_ lyö; _simple_ antaa, _paroli_ lyö![59]\n\nViimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja\nheitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla,\nloistavilla silmillään Rostoviin.\n\n-- Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi\nedes tapella pian. Hei, kuka siellä? -- huusi hän oveen kääntyneenä,\nkuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa\nköhimistä.\n\n-- Vahtimestari! -- sanoi Lavrushka.\n\nDenisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.\n\n-- Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa,\njossa oli muutama kultaraha. -- Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni,\npaljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, -- hän\nsanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.\n\nRostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri\nkasoihin ja alkoi sitte laskea.\n\n-- Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, -- kuului viereisestä\nhuoneesta Denisovin ääni.\n\n-- Missä? Bikovinko luona, rotan luona?... Arvasinhan, -- puhui heikko\nääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen\nupseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.\n\nRostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä,\nkosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä\nsiirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt\nerittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin\nvaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän\nupseeriin.\n\n-- No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli\nratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)\n\nTeljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä\nsiirtyivät alituisesti esineestä toiseen.\n\n-- Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi...\n\n-- Olen tyytyväinen, hevonen on hyvä, -- Rostof vastasi, vaikkeikaan\nhevonen, josta hän oli maksanut 700 ruplaa, todellisuudessa vastannut\npuoltakaan tästä hinnasta. -- Vasenta etujalkaansa se on alkanut\nonnahtaa ... hän lisäsi.\n\n-- Kavio on särkynyt! Ei se tee mitään. Näytän teille, mihin on naula\nlyötävä.\n\n-- Niin, näyttäkäähän, tehkää hyvin, -- Rostof sanoi.\n\n-- Näytän, näytän, ei se ole salaisuus. Mutta hevosesta vielä kiitätte\nminua.\n\n-- Käsken siis tuomaan hevosen, -- Rostof sanoi, jotta olisi päässyt\nTeljaninista, ja lähti etsimään päivystäjää.\n\nEteisen kynnyksellä istui Denisof kyyryissään, piippu suussa, ja hänen\nedessään seisoi vahtimestari, selitellen jotain eskadroonan\npäällikölle. Nähtyään Rostovin Denisof yrmisti kulmiaan ja osoittaen\npeukalollaan olkansa taa huoneeseen, missä Teljanin istui, hän\npuistelihe inhoten.\n\n-- Ah, en voi kärsiä tuota miestä, -- hän sanoi, välittämättä\nvahtimestarista.\n\nRostof kohautti hartioitaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: \"En\nminäkään, mutta minkäs teet!\" Toimitettuaan asiansa hän palasi tupaan.\n\nTeljanin istui yhä raukean reuhkana, hieroen pieniä valkeita käsiään.\n\n\"Onpas maailmassa vastenmielisiä henkilöitä\", ajatteli Rostof\nastuessaan huoneeseen.\n\n-- Käskittekö siis tuomaan hevosen? -- Teljanin sanoi, nousten\nseisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.\n\n-- Käskin.\n\n-- Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä\npäiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?\n\n-- En vielä. Mutta minne menette?\n\n-- Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, -- Teljanin\nvastasi.\n\nTeljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti\nnäytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.\n\nKun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran,\nDenisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän\nkatsahti synkästi Rostoviin.\n\n-- Kirjoitan tytölle, -- hän sanoi.\n\nHän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui,\nkun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän\nkertoi kirjeensä sisällön Rostoville.\n\n-- Ymmärrätkö, veliseni, -- hän sanoi. -- Nukumme niin kauvan kun emme\nrakasta. Olemme tomun lapsia ... mutta annas kun rakastut -- silloin\nolet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä... Ken siellä\ntaas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! -- huusi hän Lavrushkalle,\njoka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.\n\n-- Kenpä hän olisi? Itse käskitte tulemaan. Vahtimestari tuli rahoja\nnoutamaan.\n\nDenisof rypisti kulmiaan, aikoi jotain huutaa, mutta vaikenikin.\n\n-- Huonosti ovat asiat, -- hän sanoi itsekseen. -- Paljonko oli rahaa\nkukkarossa? -- kysyi hän Rostovilta.\n\n-- Seitsemän uutta ja kolme vanhaa.\n\n-- Ah, huonosti ovat asiat! No, mitä siinä töllistelet, hörhetyinen?\nKäske vahtimestari tänne, -- sanoi hän Lavrushkalle.\n\n-- Denisof, rakas veli, ota minulta rahoja, onhan minulla, sanoi\nRostof, punastuen.\n\n-- En lainaa oman eskadroonani miehiltä, en lainaa, -- murisi Denisof.\n\n-- Jollet minulta ota toverillisesti rahoja, niin loukkaannun.\nTodellakin, onhan minulla, -- Rostof toisti.\n\n-- En ota.\n\nJa Denisof meni vuoteen luo ottaakseen kukkaron patjan alta.\n\n-- Mihin asetit kukkaron, Rostof?\n\n-- Alimman patjan alle.\n\n-- Täällä ei ole.\n\nDenisof heitti patjat lattialle, mutta kukkaroa ei löytynyt.\n\n-- Tämäpäs ihmeellistä!\n\n-- Odotahan, ethän vain pudottanut? -- sanoi Rostof, nostellen ja\npuristellen patjoja.\n\nSitten nosti hän peitteen ja ravisti sitäkin. Kukkaroa ei löytynyt.\n\n-- Enhän vain muista väärin? En, ajattelin vielä pistäessäni kukkaroa,\nettä sinä aivan kuin aarretta haudot, -- sanoi Rostof. Tuohon panin\nkukkaron. Missä se on? -- kysyi hän Lavrushkalta.\n\n-- En ole käynyt täällä. Minne kätkitte, siellä sen täytyy olla.\n\n-- Mutta eipä ole!...\n\n-- Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.\n\n-- Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, -- Rostof sanoi, -- hyvin\nmuistan, että pistin tähän.\n\nLavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle,\nkäänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle\nhuonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä\nihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti\nhän Rostoviin.\n\n-- Rostof, ethän vain kujeile...\n\nRostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa\nmaahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan\nalapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.\n\n-- Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse.\nTäällä sen pitää jossakin olla, -- sanoi Lavrushka.\n\n-- Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään -- huusi\nyhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana\npalvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät\nkaikki!\n\nRostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan\nkupeelleen ja painoi lakin päähänsä.\n\n-- Kuuletkos, toimita kukkaro, -- ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa\nhartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.\n\n-- Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, -- sanoi Rostof\nmennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.\n\nDenisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi\nketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.\n\n-- Tyhmyyksiä! -- huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja\nkaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. -- Olethan menettänyt järkesi,\ntätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja\nkukkaro ilmestyy.\n\n-- Tiedän, ken on ottanut -- toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti\novea kohti.\n\n-- Sanon sinulle, jätä se tekemättä! -- ärjyi Denisof, syöksyen\njunkkarin luo pidättääkseen tätä.\n\nMutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi\nDenisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.\n\n-- Käsitätkö mitä puhut? -- hän sanoi, vapisevin äänin: -- huoneessa ei\nollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin...\n\nHän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.\n\n-- Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, -- kuuli Rostof ystävänsä\nhuutavan.\n\nRostof saapui Teljaninin asuntoon.\n\n-- Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, -- sanoi Teljaninin\npalvelija. -- Onko jotain tapahtunut? -- hän kysyi, ihmetellen\njunkkarin kiihtyneitä kasvoja.\n\n-- Ei, ei mitään.\n\n-- Aivan juuri lähti, -- palvelija sanoi.\n\nEsikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei\npoikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa\nesikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia\nvieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli\nTeljaninin hevonen.\n\nKapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli\nmakkaravati ja viinapullo.\n\n-- Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! -- Teljanin sanoi, hymyillen ja\nkohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.\n\n-- Niin, -- Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen\nolisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen\npöytään.\n\nKumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja\neräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien\nkalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten\nmaiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän\ntaskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin\nkoukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi\npalvelijalle, kulmiaan kohauttaen.\n\n-- Tehkää hyvin, joutukaa, -- hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof\nnousi ja astui Teljaninin luo.\n\n-- Sallikaa minun katsoa rahapussianne, -- hän sanoi hiljaa kuiskaten.\n\nTeljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla.\nHän antoi rahapussin Rostoville.\n\n-- Niin hyvä pussi ... niin, niin... -- hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä.\n-- Katsokaa nuorukainen, -- hän lisäsi.\n\nRostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin,\nsitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja\nyhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.\n\n-- Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä\nkaupunkirähjissä ei saa kulumaan, -- hän sanoi. -- No antakaahan,\nnuorukainen, lähden.\n\nRostof oli vaiti.\n\n-- Entä _te_? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka,\n-- Teljanin jatkoi. -- Antakaahan.\n\nHän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti\npussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman\navollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut\nsanoa; \"niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä\nse ketään liikuta.\"\n\n-- Entä nyt, nuorukainen? -- sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa\nalta Rostovin silmiin.\n\nJonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin\nsilmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran --\nja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.\n\n-- Tulkaa tänne, -- sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei\nluutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). -- Nämä ovat Denisovin\nrahat, olette ne anastanut... -- kuiskasi hän luutnantin korvaan.\n\n-- Mitä?... Mitä?... Kuinka rohkenette? Mitä?... -- puhui Teljanin.\n\nMutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja\nrukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän\nrukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi.\nHän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta;\nmutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.\n\n-- Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, -- mumisi\nTeljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään\nhuoneeseen, -- tehkäämme selvä asiasta...\n\n-- Olen varma asiastani, näytän sen toteen, -- Rostof sanoi.\n\n-- Mitä...\n\nKaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla\nkasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut,\nvaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.\n\n-- Kreivi! ... älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä ... tässä ovat\nnuo onnettomat rahat, ottakaa ne... -- Hän heitti rahat pöydälle. --\nMinulla on isävanhus, äiti!...\n\nRostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta\nhän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. --\nJumalani, -- hän sanoi kyynelsilmin, -- kuinka olette voinut tämän\ntehdä?\n\n-- Kreivi, -- sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.\n\n-- Älkää koskeko minuun, -- sanoi Rostof, väistyen.\n\n-- Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. -- Hän heitti\nrahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSaman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti\nDenisovin asunnossa.\n\n-- Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi\nrykmentinpäälliköltä, -- puhui korviaan myöten punastuneelle,\nkiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat\nhiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset\nkasvot.\n\nAliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi\nkaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen\nsaanut arvonsa.\n\n-- En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! -- huudahti\nRostof, -- Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että\nhän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka\njoka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei\nminua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä\nluulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...\n\n-- Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, --\nkeskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena\npitkiä viiksiään. -- Muiden upseerien kuullen sanotte te\nrykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...\n\n-- Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen.\nKenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän\nolekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei\ntäällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ...\nantakoon siis hyvitystä...\n\n-- Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta\ntämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari\nvaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?\n\nDenisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä\nhänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin\nkysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.\n\n-- Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle\ntästä konnantyöstä, -- jatkoi aliratsumestari. -- Bogdanitsh\n(rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.\n\n-- Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.\n\n-- Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän\npyydettävä anteeksi.\n\n-- Mahdotonta! -- Rostof huudahti.\n\n-- En luullut teitä tällaiseksi, -- puhui aliratsumestari ankaran\nvakavana. -- Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette\nole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä\nkaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan\nolisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi\nsuoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä\nupseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on\ntuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin\nkunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän\nmielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että\nvalehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja\nnyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette\ntaivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat\npäivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta,\nkunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta\nrehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä\nsittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? --\nAliratsumestarin ääni alkoi väristä. -- Te, veliseni, olette\nrykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte\njonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin:\n\"Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!\" Mutta meistä ei\nole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?\n\nDenisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin\ntällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.\n\n-- Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, --\njatkoi aliratsumestari, -- mutta meille vanhuksille, jotka olemme\nparaat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa\nummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh\nsen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt,\nhuonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti\ntehty!\n\nJa aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.\n\n-- Totta, hitto vieköön! -- huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. --\nNo, Rostof! No.\n\nRostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin\nupseereihin.\n\n-- Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta\najattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia\non minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle...\nMutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... -- Kyyneleet\nhelmeilivät hänen silmissään. -- Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No,\nmitä vielä haluatte?\n\n-- Se on miehen puhetta, kreivi, -- sanoi aliratsumestari kääntyen\nRostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.\n\n-- Olenhan sanonut, -- huudahti Denisof, -- hän on kelpo poika.\n\n-- Näin on paras, kreivi, -- lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä\nniinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan\nhäntä kreiviisi. -- Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne,\nniin.\n\n-- Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta,\n-- puhui Rostof rukoilevalla äänellä, -- mutta anteeksi en voi pyytää;\njumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi\naivan kuin pieni poikanen?\n\nDenisof remahti nauramaan.\n\n-- Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen,\njukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, -- sanoi Kirsten.\n\n-- Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille\nselittää tätä tunnetta, en voi...\n\n-- No, tehkää miten tahdotte, -- sanoi aliratsumestari. -- Entä, minne\non tuo konna joutunut?\n\n-- Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan,\n-- sanoi Denisof.\n\n-- Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, -- sanoi\naliratsumestari.\n\n-- Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun\ntielleni, niin tapan heti, -- huusi Denisof verenhimoisena.\n\nHuoneeseen astui Scherkof.\n\n-- Mistä sinä? -- huusivat upseerit tulijalle.\n\n-- Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.\n\n-- Valehtelet!\n\n-- Itse näin.\n\n-- Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?\n\n-- Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta.\nMiten olet tänne joutunut?\n\n-- Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden.\nItävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin\nsaapumisen johdosta... Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit\nollut saunassa?\n\n-- Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.\n\nHuoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman\nuutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.\n\n-- Liikkeelle, hyvät herrat!\n\n-- Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKutusof vetäytyi Wieniä kohti, hävittäen mennessään sillat Innistä\n(Braunaun luona) ja Traunista (Linzin luona). Lokakuun 23 p:nä menivät\nvenäläiset joukot Ennsin yli, kulkien keskipäivällä kuormastoineen,\ntykistöineen samannimisen kaupungin läpi molemmin puolin siltaa.\n\nOli lämmin syksyinen päivä, ja sataa tihutteli vähä väliä. Kukkulalta,\nminne olivat asetetut siltaa suojelevat venäläisten tykit, avautui\nlaaja näköala. Toisinaan peitti tämän näköalan vihmasade aivan\nkuin muslini-esirippu, toisinaan taas se avautui laajaksi, ja\nauringonpaisteessa näkyivät esineet kauvas ja selvästi ja välkkyilivät\nkuin olisivat olleet lakalla voidellut. Alhaalla uinui sievonen\nkaupunki punakattoisine, valkoisine taloineen, kirkkoineen ja\nsiltoineen, jonka molemmin puolin tunkeili ja hääri suunnattomia\nvenäläisten joukkoja. Tonavan polvekkeessa näkyi laivoja, saari ja\nlinna puistoineen, jota ympäröi sillä kohdalla Tonavaan laskevan Ennsin\nvedet. Näkyi Tonavan kallioinen vasen ranta, jota peittivät\nmäntymetsät. Salaperäisinä siinsivät kaukaiset vihertävät huiput ja\nautereiset rotkot. Villin koskemattomalta näyttävän mäntymetsän\nkeskestä kurkistelivat luostarin tornit; kaukana vuorella.\nEnnsin toisella puolella liikuskelivat vihollisen ratsastavat\ntiedustelijajoukkuet.\n\nTykkien keskessä kukkulalla seisoivat etumaisina: jälkivartion kenraali\nja hänen seurue-upseerinsa tähystellen kaukoputkella seutua. Jonkun\nverran taempana istui tykintelalla Nesvitski, jonka ylipäällikkö oli\nlähettänyt jälkivartioon. Nesvitskin ratsupalvelija, kasakka, antoi\nherralleen repun ja taskumatin, ja tämä kestitsi upseereita piirailla\nja kuminaviinalla. Iloisina kokoontuivat upseerit hänen ympärilleen.\nToiset olivat polvillaan, toiset istuivat turkkilaisen tapaan kostealla\nnurmikolla:\n\n-- Ei ole ollut paksupää se itävaltalainen ruhtinas, ken tuonne on\nrakentanut linnansa. Ihana paikka. Miksette syö, herrat? -- puhui\nNesvitski.\n\n-- Tuhannet kiitokset, ruhtinas, -- vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti\nhänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin\nkanssa. -- Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi\nhirveä, ja talopa vasta oli verraton!\n\n-- Katsokaahan, ruhtinas, -- sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa\nvielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan\nseutua, -- katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla,\nniityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan\ntekevät tuosta hovista, -- hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän\ntekonsa.\n\n-- Sepä, sepä, -- Nesvitski sanoi. -- Ei, mutta minullapa halu olisi,\n-- hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, --\ntuonne pistäytyä.\n\nHän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät\ntihruisiksi ja alkoivat välkkyä.\n\n-- Eikö olisi verratonta, herrat!\n\nUpseerit pyrähtivät nauramaan.\n\n-- Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan\nheidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa.\nTosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!\n\n-- Tietenkin on heidänkin ikävä, -- sanoi nauraen eräs muita rohkeampi\nupseeri.\n\nUpseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille;\ntämä katsoi kaukoputkella.\n\n-- Totta tosiaan, totta tosiaan, -- sanoi kenraali kiukkuisena, laskien\nkaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, -- alkavat pyyhkäistä\ntykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?\n\nPaljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen\ntykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen\ntykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä\nylimenopaikalla.\n\nNesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin\nkenraalin luo.\n\n-- Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? -- hän sanoi.\n\n-- Asiat ovat hullusti, -- sanoi kenraali, vastaamatta hänen\nkysymykseensä, -- meikäläiset ovat vitkastelleet.\n\n-- Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi Nesvitski.\n\n-- Niin, viekää, tehkää hyvin, -- sanoi kenraali, toistaen tarkalleen\njo kerran ennen antamansa käskyn, -- ja sanokaa husaareille, että\nheidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta,\nkuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.\n\n-- Sangen hyvä, -- Nesvitski vastasi.\n\nHän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja\ntaskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.\n\n-- Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, -- sanoi hän upseereille,\njotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon\nkiemurtelevaa polkua pitkin.\n\n-- No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! -- sanoi kenraali,\nkääntyen tykistöupseeriin. -- Huvitelkaa hieman ikäviinne.\n\n-- Miehistö tykkien ääreen! -- huusi upseeri.\n\nTuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja\nsyöttivät tykit.\n\n-- Ensimäinen! -- kuului komentohuuto.\n\nReimasti laukasi n:o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa\nolevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se\nei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.\n\nSotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki\nkavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä\nvenäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen\ntoiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä\nsolui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava\njyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja\nriemastuttavaksi tunnelmaksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla\noli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava\nNesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan.\nNauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa\nkasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski\nhiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat\nhänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.\n\n-- Jopa olet, veliseni! -- puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka\nkuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä\nhevosillaan ja kolhien pyörillä: -- jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun\nnäet, että kenraali pyrkii ohi.\n\nMutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta,\nhuusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä\ntien: \"Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!\" Mutta sotilaat\nliikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan\nkuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan\nnäki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot.\nToisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne\nkilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä\nyksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä,\npistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja\nkorkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine\nkatseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan\nlivastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä\nyksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka\nkasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean\nvaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat\njalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa\ntai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet\nkieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki\nvirran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen\nahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.\n\n-- Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, -- puhui\ntoivottomana kasakka ja pysähtyi. -- Paljonko teitä vielä on siellä?\n\n-- Yhtä vaille miljoona! -- vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin\npukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän\nkatosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.\n\n-- Kun _hän_ (hän -- vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä,\n-- |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, -- niin unhotatpa\nsyhymisen.\n\nJa hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.\n\n-- Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin\npalvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.\n\nJa kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi\npäihtyneitä sotilaita.\n\n-- Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa... --\npuhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat\nolivat korkealle käärityt.\n\n-- Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, -- vastasi toinen, nauraa\nhohottaen.\n\nJa hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli\nlyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.\n\n-- Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat\nvarmaankin, että hän kaikki tuhoaa,-- puhui ali-upseeri kiukkuisen\nnuhtelevasti.\n\n-- Kun tykinluoti suhisten lensi ohitseni, veli kulta, niin aivan\nsydämeni jähmettyi, -- puheli, vaivoin nauruaan pidätellen, nuori,\nsuurisuinen sotilas. -- Totta toisen kerran, niin säikähdin, jotta! --\nhän jatkoi, aivan kuin olisi tahtonut kerskua säikähtämistään.\n\nJa hänkin hävisi. Sitten kulkivat ohi parihevostun vetämät vankkurit,\njotka täydellisesti erosivat tavallisista kuormastorattaista.\nVankkurien vierellä astui ajaja, saksalainen talonpoika, ja niiden\njälissä tallusteli kaunis, kirjava, suuriutareinen lehmä. Vankkurit\nolivat muuten ylen ahdetut, aivan kuin olisi ollut koko talo niille\nsälytetty. Höyhenpatjalla istuivat saksalaisen vaimo lapsi sylissä,\nvanha akka ja nuori, punaposkinen, tuore neitonen. Nähtävästi olivat\nnämä vihollista pakenevat asukkaat erityisen luvan nojalla saaneet\nlähteä näin sotilaiden keskessä. Kaikki sotilaat tähystelivät naisia,\nja koko ajan kun vankkurit vyöryivät sotilaiden ohi, suuntautuivat\nnäiden huomautukset yksinomaan naisiin. Ja kaikkien sotilaiden\nkasvoilla huomasi miltei samanlaisen hymyn, jonka olivat herättäneet\nriettaat ajatukset naisista.\n\n-- Katsos makkaraa, korjaa myös luitaan!\n\n-- Myö muijasi, -- sanoi eräs toinen sotilas saksalaiselle, joka silmät\nmaahan luotuina vihaisen ja pelästyneen näköisenä astua vänkelsi pitkin\naskelin.\n\n-- Mutta onpa hän huoliteltu! -- senkin vietävät! -- Sinunpa, Fjedotof,\npitäisi olla heidän parissaan.\n\n-- Onpa noita nähty, veliseni!\n\n-- Mihin te olette matkalla? -- kysyi eräs jalkaväen upseeri, joka\nomenaa syöden asteli vankkurien vieressä ja hymyhuulin katseli kaunista\ntyttöä.\n\nSaksalainen sulki silmänsä ja ilmoitti eleillään, ettei ymmärrä.\n\n-- Ota, jos haluttaa, -- sanoi upseeri, ojentaen omenan tytölle.\n\nTyttö hymähti ja otti omenan. Nesvitskikään ei irroittanut silmiään\ntytöstä, ennenkuin vankkurit hävisivät. Taas tuli sotilaita, yhä\nsamallaisia sotilaita, samallaisine keskusteluineen, ja vihdoin kaikki\npysähtyivät. Kuten on tavallista siltojen yli kuljettaissa, niin kävi\nnytkin: komppanian kuormastohevoset alkoivat vikuroida, ja kaikkien\ntäytyi odottaa.\n\n-- Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! -- puhuivat sotilaat. --\nMihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta\nkuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla\nlikistävät upseeriakin, -- kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä.\nSotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta\nkohti.\n\n-- Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin\nvaltavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.\n\n-- Katsos mihin mäjäyttää! -- sanoi totisena Nesvitskin vieressä\nseisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.\n\n-- Kiirehtimään hoputtaa, -- sanoi toinen sotilas hätäisesti.\n\nJoukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli\npudonnut tykinluoti.\n\n-- Hei, kasakka, tuo hevonen! -- hän huusi. -- No, pojat! väistykää!\nväistykää hieman! tietä!\n\nVaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin.\nSotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät\ntungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi.\nHänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät\nsotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä\nvoimakkaammin ja voimakkaammin.\n\n-- Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! -- kuului samassa käheä ääni\nhuutavan hänen takanaan.\n\nNesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä\npunanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki\nreimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona\nliikehtivän jalkaväen lävitse.\n\n-- Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, -- hän huusi.\nHän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat\nja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa\nolevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka\noli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.\n\n-- Ho hoi! Vasja! -- vastasi Nesvitski iloisesti.\n\n-- Mihin sinä?\n\n-- Eskadroona ei pääse kulkemaan, -- huusi Vaska Denisof, vihaisena\npaljastaen valkeat hampaansa ja kannustaen mustaa, kaunista,\npuhdasrotuista Beduiniaan, joka korviaan vinhoen vältteli jalkaväen\npistimiä, pärskyi, pureskeli kuolaimiaan, pirskotteli vaahtoa\nsuupielistään ja kenkiään helistellen tepasteli paikoillaan. Se näytti\njoka hetki valmiilta hypähtämään sillan kaidepuun yli, kun vain\nratsastaja antaisi merkin. -- Mitä tämä merkitsee? aivan kuin jäärät!\ntoden totta kuin jäärät! Syrjään ... tehkää tietä!... Seis siellä!\nkuormamies, hirtehinen! Halkasen kallonne miekalla! -- hän kirkui,\npaljastaen todellakin miekkansa ja huitoen uhkaavana.\n\nPelästyneinä lyyhistyivät sotilaat, ja Denisof pujottelihe viimein\nNesvitskin luo.\n\n-- Ethän ole tänään edes humalassakaan! -- sanoi Nesvitski, kun Denisof\noli päässyt hänen luokseen.\n\n-- Vieläpä tässä olisi aikaa humaltumaan! -- vastasi Vaska Denisof. --\nKaiken päivää on rykmenttiä laahattu milloin sinne, milloin tänne.\nAntaisivat edes tapella. Mutta tässä vain rimpuillaan, piru ties miksi!\n\n-- Miten oletkaan tänään hieno! -- sanoi Nesvitski, tarkastellen\nDenisovin uutta husaariturkkia ja satulavaippaa.\n\nDenisof hymähti, otti satulalaukusta hajuvedeltä tuoksuvan nenäliinan\nja vei sen Nesvitskin nenälle.\n\n-- Täytyy, alkaahan taistelu! ajelin partani, hampaani puhdistin ja\nvalelin hajuvesiä vaatteisiini.\n\nKasakan seuraaman Nesvitskin komea, ryhdikäs vartalo ja miekalla\nhuituvan, remuavan Denisovin päättäväisyys vaikuttivat sen, että\njalkaväki pysähtyi, ja toverusten onnistui pujotteleita sillan toiseen\npäähän. Sillan suulla Nesvitski tapasi everstin, jolle hänen oli\njätettävä kenraalinsa käsky, ja tehtävänsä toimitettuaan hän lähti\najamaan takaisin.\n\nRaivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle.\nHuolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa\norittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat\njymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja\nnelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona\nsillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.\n\nPysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella\nsillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä,\nkeikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan\npilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain\nsotilaiden tavatessa toisensa.\n\n-- Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!\n\n-- Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! -- puhui\ntoinen.\n\n-- Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! -- virnisteli husaari, jonka temmeltävä\nhevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.\n\n-- Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin\nluulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, -- puheli jalkamies, pyyhkien\nhihallaan poroa kasvoistaan; -- mutta ethän olekkaan mies, lintunen,\nmikä lienetkin!\n\n-- Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, --\nvirnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas\npahaselle.\n\n-- Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, --\nvastasi husaari.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJalkaväen tähteet olivat ahtautuneet suppiloksi sillan suuhun ja\nlähtivät nyt kiireesti astumaan sillan yli. Viimein pääsivät kaikki\nkuormavaunut toiselle rannalle, tungos väheni, ja viimeinen pataljoona\nmarssi sillalle. Ainoastaan Denisovin husaarit jäivät vihollisen\npuoleiselle rannalle. Sillalta ei vielä nähnyt vihollista, vaikkakin\nsen kaukaa eroitti toisella rannalla kohoavilta vuorilta, sillä joen\nuomasta viholliseen katsottaissa katkaisi näköpiirin noin puolen\nvirstan päässä kukkula. Sillan ja kukkulan välissä oli aukea tasanko,\njolla näkyi siellä täällä liikuskelevan tähystelijäkasakoita. Yhtäkkiä\nilmestyi kukkulalle siniviittaisia sotilaita ja tykistöä. Ne ol;vat\nranskalaisia. Kasakkavartiosto lähti ajamaan ravia alas pitkin vuoren\nrinnettä. Kaikki Denisovin eskadroonan upseerit ja sotilaat, vaikka\nolivatkin puhelevinaan muista asioista ja katselevinaan minne sattui,\najattelivat kuitenkin lakkaamatta vuorella olevia vihollisia, ja heidän\nkatseensa kiintyivät väkisinkin näköpiiriin ilmestyviin pilkkuihin,\njotka he tunsivat vihollisen joukoiksi. Puolestapäivästä ilma taas\nseestyi, kirkkaana valaisi aurinko Tonavan ja sitä ympäröivät tummat\nvuoret. Oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului virran vasemmalla\nrannalla olevilta vuorilta vihollisen torventoitotusta ja huutoja.\nEskadroonan ja vihollisen välillä liikehteli enää muutamia\nvartiokasakoita. Ainoastaan avonainen, noin 200 sylen levyinen tasanko\nerotti eskadroonan vihollisesta. Vihollinen herkesi ampumasta, ja\nsentähden tunsivatkin sotilaat yhä selvemmin tuon julman, uhkaavan,\nluokseen päästämättömän ja epämääräisen rajan, joka erotti heidät\nvihollisesta.\n\n\"Askelkin vain tämän rajan toiselle puolelle, joka muuten muistuttaa\nelävien ja kuolleitten välistä rajaa, ja -- edessäsi ovat tuntemattomat\nkärsimykset ja kuolema. Ja mitä on siellä? Kuka on siellä? tuolla, tuon\nkentän takana, tuon puun ja tuon auringon valaiseman katon tuolla\npuolla? Kenkään ei tiedä, mutta tietää tahtoisit; ja tuntuu kauhealta\nkäydä tuon rajan poikki, ja sentään tahtoisit käydä; ja tiedät, että\nennemmin tai myöhemmin on käytävä tuon rajan poikki, ja saatava\nselville, mitä siellä on, rajan tuolla puolla, samalla kuin on\nvälttämäti saatava selville, mitä on kuoleman tuolla puolla. Mutta olet\nvoimakas, terve, iloinen ja kiihtynyt, ja ympärilläsi on pelkkiä\nterveitä ja kiihtyneen eloisia ihmisiä.\" Täten tuntee, vaikkeikaan\najattele, jokainen ihminen, katsellessaan vihollista silmästä silmään,\nja tämä tunne se antaa erityisen loisteen ja iloisen huimuuden tunteen\nkaikelle, mitä tapahtuu näinä hetkinä.\n\nVihollisen puoleiselta kukkulalta pöllähti savupilvi, ja vinkuen lensi\ntykinluoti husaarien yli. Upseerit, jotka olivat kokoontuneet yhteen\njoukkioon, hajaantuivat ja ratsastivat kukin paikalleen. Husaarit\nalkoivat huolellisesti ojennella rivejään. Syntyi haudan hiljaisuus.\nSotilaat tuijottivat viholliseen ja eskadroonan päällikköön, odotellen\nkäskyä. Lensi toinen tykinluoti, kolmas. Selvästi huomasi, että\nvihollinen ampui husaareja, mutta vaikkakin luotien tasaisen vinhan\nsuhinan selvästi eroitti, lensivät ne sentään kaikki eskadroonan yli ja\nputosivat jonnekin etäämmälle. Husaarit eivät vilkuilleet taakseen,\nmutta henkeään pidätellen nousivat nuo ensi katsannalta saman --, mutta\nsilti erinäköiset sotilaat jalustimilleen, aivan kuin päällikön\nkäskystä, joka kerta kun kuula vinkuen lensi heidän ylitseen. Päätään\nkääntämättä kurkistelivat sotilaat toisiaan syrjästä, tarkastellen\nuteliaina, minkä vaikutuksen luodit olivat tehneet vieruskumppaliin.\nJokaisen kasvoilla, Denisovista torvensoittajaan, huomasi huulten ja\nleuvan seutuvilla yhteisen piirteen, joka ilmaisi taistelun halua,\nkiihtymystä ja intoilemista. Vahtimestari oli yrmeän näköinen ja\ntarkasteli sotilaita aivan kuin olisi uhkaillut heitä rangaistuksella.\nJunkkari Mironof kumartui joka kerta, kun tykinluoti lensi eskadroonan\nyli. Rostof oli vasemmalla sivustalla ja istui huonojalkaisen, mutta\nupean Gratshikinsa selässä. Hän oli onnellisen näköinen kuin\nkoulupoika, joka on määrätty tutkintoa suorittamaan suuren ihmisjoukon\nläsnä ollessa ja joka tietää siitä suoriutuvansa loistolla. Hän\nkatsahti jokaiseen kirkkailla loistavilla silmillään, aivan kuin olisi\npyytänyt tarkkaamaan, miten hän rauhallisena istuu kuulasateessa. Mutta\nhänenkin kasvoillaan, suun seutuvilla, oli tuo samainen piirre, joka\nhänen tahtomattaankin ilmaisi, että hänen olemustaan hallitsi jokin\nuusi, ankara tunne.\n\n-- Ken siellä kumartelee? Junkkari Mironof! Ei käy päinsä, katsokaa\nminuun! -- huusi Denisof, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan kieppui\nratsullaan eskadroonan edessä. Lyhyen vanttera Vaska Denisof\nnykyränenineen, mustanpuuhevine kasvoineen ja suonikkaine käsineen\n(sormensa olivat lyhyet ja karvapeitteiset) oli aivan ennallaan,\nmuistuttaen sentään enemmän sitä Vaska Denisovia, joka iltasin on\ntyhjentänyt tavalliset \"pari pulloaan\". Oikea kätensä oli puristunut\npaljastetun miekan kahvaan. Hän oli sentään jonkun verran tavallistaan\npunakampi. Pörhöisen päänsä oli hän vetäissyt takakenoon, kuten linnut\njuodessaan. Yhtäkkiä hän armottomasti iski pienillä jaloillaan\nkannukset kelpo Beduininsa kylkiin. Tämä lähti nelistämään, ja näytti\nkuin ratsastaja olisi hervahtanut taaksepäin. Saavuttuaan eskadroonan\ntoiselle sivustalle Denisof huusi käheällä äänellä husaareille, jotta\nnämä tarkastaisivat pistoolinsa. Sitten hän lähti ratsastamaan\nKirsteniä kohti. Aliratsumestari ajoi käyden leveällä, lauhalla\ntammallaan häntä vastaan. Pitkäviiksinen aliratsumestari oli totinen,\nkuten tavallisesti, mutta silmänsä sentään loistivat tavallista\nenemmän.\n\n-- Entä nyt? -- hän sanoi Denisoville -- ei näy tulevan mitään\ntappelusta. Näethän, meikäläiset vetäytyvät takaisin.\n\n-- Piru heidät tietää, mitä tekevät! -- mutisi Denisof. -- Hei! Rostof!\n-- huusi hän junkkarille, huomattuaan hänen iloiset kasvonsa. -- Jopa\nalkaa.\n\nJa hän hymähti hyväksyvästi, ollen nähtävästi hyvillään junkkarin\ntakia. Rostof tunsi olevansa ylen onnellinen. Samassa ilmestyi\nrykmentinpäällikkö sillalle. Denisovv pyräytti täyttä neljää häntä\nkohti.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! käskekää rynnäkköön, minä heidät karkoitan!\n\n-- Mihin tässä rynnätään, -- sanoi rykmentinpäällikkö ikävän kuivasti\nja nyrpisti naamansa aivan kuin olisi torjunut tunkeilevaa kärpästä. --\nJa miksi tässä seisotte? Näettehän, kylkivartijat peräytyvät. Johtakaa\neskadroona takasin.\n\nEskadroona ajoi sillan poikki ja pääsi suojaan tykinluodeilta,\nmenettämättä ainoatakaan miestä. Sitä seurasi toinen eskadroona, joka\noli ollut ketjussa, ja viimein jättivät viimeisetkin kasakat vihollisen\npuoleisen rannan.\n\nPäästyään joen toiselle rannalle, lähtivät molemmat Pavlogradin\nrykmentin eskadroonat perätysten kulkemaan vuorelle. Rykmentinpäällikkö\nKarl Bogdanovitsh Schubert oli liittynyt Denisovin eskadroonaan ja ajoi\nkäyden aivan Rostovrin edessä, muttei ollut hänestä tietääkseenkään\nvaikkakin he tapasivat toisensa ensi kerran Teljaninin jutun jälkeen.\nRostof, joka nyt rintamassa tunsi olevansa tämän miehen vallassa,\njota hän luuli syvästi loukanneensa, ei irrottanut silmiään\nrykmentinpäällikön leveästä selästä, hänen valkean harmaasta\ntakaraivostaan ja punakasta niskastaan. Toisin hetkin tuntui Rostovista\naivan kuin Bogdanitsh vain tahallaan tekeytyisi huomaamattomaksi, ja\nettä hänen todellisena tarkoituksenaan oli tutkia junkkarin\nurhoollisuutta, ja silloin hän oikaisihe suoraksi ja katseli iloisena\nympärilleen; toisin hetkin taas hänestä tuntui kuin kulkisi Bogdanitsh\nhänen lähistöllään vain sentähden, jotta junkkari huomaisi hänen\npelottomuutensa. Milloin ajatteli hän, että hänen vihamiehensä lähettää\neskadroonan huimaan rynnäkköön rangaistakseen häntä, Rostovia; milloin\ntaas, että rykmentinpäällikkö rynnäkön jälkeen tulee hänen luokseen,\nkun hän haavoittuneena viruu kentällä, ja ojentaa jalomielisenä\nsovinnon käden.\n\nPavlogradilaisille tuttu, korkeahartiainen Scherkof (hän oli hiljan\nsiirtynyt heidän rykmentistään) ajoi samassa rykmentinpäällikön luo.\nPalattuaan pääesikunnasta karkoitettuna takasin rykmenttiinsä Scherkof\nei siellä kauvan viihtynyt, sillä hänen mielestään olisi ollut tyhmää\nkiristellä rintamassa nälkävyötä, kun kerran esikunnassa laiskanakin\nsaa suuremman palkan, ja hänen onnistuikin päästä lähetiksi ruhtinas\nBogrationin esikuntaan. Nyt oli hän tuonut entiselle päällikölleen\nkäskyn jälkivartioston päälliköltä.\n\n-- Eversti, -- sanoi hän synkän vakavasti, kääntyen Rostovin\nvihamieheen ja katsellen tovereitaan, -- on käsketty pysähtymään,\nsytyttämään silta.\n\n-- Ketä on käsketty? -- kysyi eversti synkästi.\n\n-- Enpä minäkään tiedä, eversti, _ketä on käsketty_ -- vastasi kornetti\nvakavana, -- mutta ruhtinas minulle vain sanoi: \"mene ja sano\neverstille, että husaarit kääntykööt takasin rutosti ja sytyttäkööt\nsillan.\"\n\nHeti Scherkovin jälissä saapui seurue-upseeri, tuoden saman\nkäskyn. Seurue-upseerin jälissä saapui paksu Nesvitski nelistäen\nkasakkahevosella, joka vaivoin kannatteli hänen suunnatonta ruhoaan.\n\n-- Miten nyt ovat asiat, eversti, -- huusi hän jo kaukaa, -- sanoinhan\nteille, että silta on sytytettävä, mutta täällä näkyy joku sotkeneen\nasiat; tuolla ovat kaikki järjiltään, kaikki on sekasin.\n\nEversti pysäytti rauhallisena rykmentin ja kääntyi Nesvitskiin:\n\n-- Te puhuitte minulle sytykkeistä, hän sanoi, -- mutta sytyttämisestä\nette maininneet halastua sanaa.\n\n-- Tietenkin puhuin, herraseni, -- alkoi Nesvitski, ottaen lakin\npäästään ja järjestellen turpealla kädellään hien kostuttamia\nhiuksiaan, -- tietenkin sanoin, että silta on sytytettävä, kun kerran\nmääräsin asetettavaksi sytykkeitä.\n\n-- En ole teille \"herraseni\", herra esikunta-upseeri, ettekä ole\nminulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen\ntottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on\nsytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en,\nkautta pyhän hengen...\n\n-- Siinäpä ollaan, näin se aina käy, -- sanoi Nesvitski, heiluttaen\nkädellään. -- Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.\n\n-- Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan\nkun sinua hieman puserran.\n\n-- Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, -- jatkoi eversti\nkiukkuisena...\n\n-- Eversti, -- keskeytti hänet seurue-upseeri, -- on kiirehdittävä,\nmuuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.\n\nEversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun\nesikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.\n\n-- Sytytän sillan, -- sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi\ntahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää\ntehtävänsä.\n\nHän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä\nolisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä\nRostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.\n\n\"Arvasinhan\", ajatteli Rostof: \"hän tahtoo koetella minua!\" Hänen\nsydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. \"Katsokoon, olenko\npelkuri!\" hän ajatteli.\n\nTaas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme,\njonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei\nirroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen\ntämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes\nvilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran\nja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.\n\n-- Kiireesti! Kiireesti! -- kuuli Rostof huudettavan ympärillään.\n\nTakertuen miekoistaan ohjaksiin, helistellen kannuksiaan ja hätäellen,\nlaskeutuivat husaarit ratsuiltaan, tietämättä itsekään, mitä heidän oli\ntoimitettava. Husaarit ristivät silmiään. Rostof ei enää katsellut\neverstiä, ei ollut hänellä siihen aikaa. Hän pelkäsi, pelkäsi\nkuollakseen, ettei vain jäisi jälelle husaareista. Hänen kätensä\nvapisi, kun hän jätti hevosensa pitelijälle, ja hän tunsi, miten veri\njyskyttäen tulvaili sydämeen. Denisof ajoi takakenossa hänen ohitseen\nja huusi jotain. Rostof ei nähnyt muuta kuin ympärillään juoksevia\nhusaareja, jotka kompastelivat kannuksiinsa ja sälähteleviin säiliinsä.\n\n-- Paarit! -- kuuli hän takanaan huudettavan.\n\nRostof ei joutunut ajattelemaan, mitä merkitsee paarien vaatiminen, hän\njuoksi, koettaen päästä ensimäiseksi mutta aivan sillan suussa joutui\nhän tahmeaan porolätäkköön, kompastui ja kaatui rähmilleen. Toiset\njuoksivat hänen ohitseen.\n\n-- Pitkin sivuja, ratsumestari, -- kuuli Rostof rykmentinpäällikön\nhuutavan. Tämä oli ratsastanut edellä, pysäyttänyt hevosensa lähelle\nsiltaa ja istui nyt riemuitsevan ja iloisen näköisenä ratsullaan.\n\nRostof pyyhkieli poroisia käsiään ratsuhousuihinsa, vilkasi\nvihamieheensä ja aikoi lähteä juoksemaan eteenpäin, arvellen, että mitä\nkauvemmas hän pääsee sen parempi. Mutta samalla huusi hänelle\nBogdanitsh, joka ei edes häntä tuntenut:\n\n-- Ken juoksee keskellä siltaa? Oikealle! Junkkari, takaisin! -- huusi\nhän kiukkuisena, Denisoviin kääntyen, joka urhoollisuuttaan\nnäyttääkseen oli ajanut ratsain sillalle.\n\n-- Miksi uhmailla, ratsumestari! Laskeutukaahan ratsulta, -- sanoi\neversti.\n\n-- Soo! onpa syy muistuttamiseen, -- vastasi Vaska Denisof, kääntyen\nsatulassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri\netäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin\ntuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään,\nnauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä\nratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla\nläheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen\nkuljettelivat tykkejä.\n\n\"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen?\nEnnättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö\nranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?\" Sydän kurkussa\ntekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla\nrannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa\ntarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla\nläheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.\n\n-- Voi! huonosti käy husaarien! -- puheli Nesvitski: -- nyt ovat he jo\nraehaulien kantamilla.\n\n-- Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, -- sanoi seurue-upseeri.\n\n-- Todellakin, -- sanoi Nesvitski. -- Olisi lähettänyt pari reimaa\npoikaa, saman työn olisivat tehneet.\n\n-- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, -- tokasi Scherkof,\nirroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin\nluontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän\ntotta vai leikkiä. -- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten\nte päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten\nsaisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos\nmiehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle\nilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.\n\n-- No, -- sanoi seurue-upseeri, -- pian lentävät raehaulit!\n\nHän osoitti ranskalaisten tykkejä, joita irroitettiin etuteloista ja\nkäännettiin kiireellisesti vihollista kohti.\n\nSamassa pöllähti savupatsas, toinen, kolmas melkein yhtaikaa, ja\nsilloin kun kuului ensimäinen jymäys, näkyi neljäs savupatsas. Sitten\nkuului kaksi jymäystä aivan perätysten, sitten kolmas.\n\n-- Oo, oh! voihki Nesvitski, aivan kuin kivun kourissa, ja tarttui\nseurue-upseerin käteen. Katsokaa, eräs sotilas kaatui, kaatui, kaatui!\n\n-- Kaatui kaksi, luullakseni.\n\n-- Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, -- sanoi\nNesvitski, kääntyen selin siltaan.\n\nRanskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet\nsyöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja\nraehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla\nNesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi\nsakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset\nenää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit\nolivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.\n\nRanskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla,\nennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli\nhuonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta\nkolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.\n\nRostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle\neikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut\nhakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi),\nsillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille,\nsillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja\nvilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit\nroiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut.\nLähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof\nkiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: \"Paarit!\"\nNeljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.\n\n-- Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, -- huusi haavoittunut; mutta\nhänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.\n\nNikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain\netsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä,\ntaivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan\nsininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan\nlaskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan\nvedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset,\nautereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten\nsumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista...\n\"En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla\", ajatteli Rostof.\n\"Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ...\nvalitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu...\nTaas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja\nminä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on\nkuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota\nvettä, tuota rotkoa\"...\n\nSamassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset\npaarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja\naurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan\nsykintään.\n\n\"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda,\nsuojele minua!\" kuiskasi Rostof hiljaa.\n\nHusaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja\nrauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.\n\n-- No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... -- huusi Denisof\nRostovin korvaan.\n\n\"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen\", ajatteli\nRostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa\narastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.\n\n-- Oltiinko nyt raehaulisateessa? -- kysyi hän Denisovilta.\n\n-- Vieläpä hyvässäkin! -- huusi Denisof: -- oivallisesti toimimme!\nMutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta\ntässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.\n\nJa Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat\nrykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.\n\n\"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut\", ajatteli Rostof\nitsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään\nerikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi\nkerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.\n\n-- Jopa on teillä raportin aihetta, -- sanoi Scherkof, -- ties vaikka\nminutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.\n\n-- Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, -- sanoi eversti\niloisen juhlallisesti.\n\n-- Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?\n\n-- Tuskin mainittavia! -- mörähti eversti: -- kaksi husaaria\nhaavoittunut, yksi _kuollut_, -- sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä\nhän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui\ntuon kauniin sanan _kuollut_.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKutusovin johtama kolmenkymmenenviidentuhannen miehen suuruinen\nvenäläinen armeija vetäytyi kiireesti alas pitkin Tonavan rantamaa.\nBonaparten johtama sadantuhannen miehen suuruinen ranskalainen armeija\nkulki aivan sen kintereillä, ahdistellen sitä lakkaamatta. Seudun\nasukkaat kohtelivat venäläisiä vihamielisesti; he kärsivät muonan\npuutetta; he eivät enää luottaneet liittolaisiinsa, ja kaikki ennen\nsotaretken alkamista laaditut suunnitelmat olivat osoittautuneet\ntehottomiksi. Armeija pysähtyi ainoastaan vihollisen pakoittamana, ja\njälkijoukot kahakoivat ainoastaan sen verran, että armeija\nkuormastojaan menettämättä saattoi jatkaa peräytymistään. Niinpä\nkahakoittiin Lambachin, Amstettenin ja Melkin luona; mutta huolimatta\nvenäläisten urhoollisuudesta ja jäykkyydestä, jota muuten vihollinenkin\noli ihmetellyt, oli näiden kahakoiden seurauksena vain yhä nopeampi\nperäytyminen. Ne itävaltalaiset joukko-osastot, jotka olivat\npelastuneet Ulmin luona ja sittemmin Braunaun luona yhdistyneet\nKutusovin joukkoihin, erkanivat nyt venäläisistä, ja niin ollen jäi\nKutusof oman onnensa nojaan nääntyneine, heikkoine joukkoineen. Wienin\npuollustaminen ei enää saattanut tulla kysymykseenkään. Ei ollut enää\najatteleminenkaan hyökkäyssotaa, jonka itävaltalainen hovisotaneuvosto\nniin syvällisesti oli suunnitellut kaikkien uusimman sotataidon\nsääntöjen mukaisesti. Kutusoville oli tämä suunnitelma annettu hänen\nWienissä ollessaan. Kutusovin ainoana tehtävänä -- ja sekin näytti\nmiltei saavuttamattomalta -- oli yrittää päästä yhtymään Venäjältä\ntuleviin joukkoihin, jos hän tahtoi välttää Mackin kohtalon Ulmin\nluona.\n\nLokakuun 28 p:nä saapui Kutusof armeijoineen Tonavan vasemmalle\nrannalle ja pysähtyi ensi kerran levähtämään, sillä nyt erotti Tonava\nhänet vihollisen pääjoukoista. 30 p:nä hän hyökkäsi Tonavan vasemmalla\nrannalla majailevan Mortierin divisioonan kimppuun ja löi sen\nperinpohjin. Tässä taistelussa saivat venäläiset ensimäiset\nvoitonmerkkinsä: lipun, kanuunia ja kaksi ranskalaista kenraalia.\nKaksiviikkoisen peräytymisen aikana pysähtyivät venäläiset nyt ensi\nkerran ja, taistelun tauottua, jäi tappotanner heille, ja ranskalaiset\nkarkoitettiin. Vaikkakin joukot olivat miltei alastomat, lopen\nuupuneet, ja kolmas osa miehistä oli jättänyt rintaman sairaina,\nhaavoittuneina, kuolleina; vaikkakin sairaat ja haavoittuneet oli\ntäytynyt jättää Tonavan toiselle puolelle vihollisen jalomielisyyden\nvaraan; vaikkakin Kremsin suuret sairaalat ja sairaaloiksi järjestetyt\nyksityiset talot olivat riittämättömät mukana kuljetetuille sairaille\nja haavoittuneille; niin kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, olivat\npysähtyminen ja Mortierista saatu voitto huomattavasti elvyttäneet\nsotilasten mielialaa. Armeijassa ja pääkortteerissa kiertelivät mitä\ntoivehikkaammat, joskin epäillyttävät huhut: että Venäjältä oli muka\ntulossa apujoukkoja, että itävaltalaiset muka olivat lyöneet\nranskalaiset, ja että Bonaparte säikähtyneenä pakeni minkä kerkesi.\n\nRuhtinas Andrei oli taistelun aikana ollut itävaltalaisen kenraalin,\nSchmidtin, adjutanttina. Schmidt kaatui taistelussa. Ruhtinas Andrein\nhevonen haavoittui, ja häntä itseään raappasi kiväärinluoti\nkäsivarteen. Ylipäällikön erityisestä suosiosta sai hän toimekseen\nviedä voitonsanoman Itävallan hoviin, joka ei enää oleillut\nranskalaisten uhkaamassa Wienissä, vaan oli muuttanut Brünniin.\nTaisteluyönä oli ruhtinas Andrei ratsain saapunut Dohturovin armeijasta\nylipäällikön luo Kremsiin. Hän oli kiihtynyt, muttei suinkaan väsynyt\n(sillä vaikka hän näköjään olikin heikkorakenteinen, kesti hän\nkuitenkin ruumiillisia vaivoja ja vastuksia helpommin kuin vahvimmat\nmiehet), ja vielä samana yönä lähetettiin hänet viestinviejänä\nBrünniin. Tällainen toimi oli sangen merkitsevä porras ylenemisen\ntiellä, puhumattakaan palkinnoista.\n\nYö oli pimeä, taivas tähdissä. Taisteluyönä oli satanut lunta, ja\nmustana häämöitti tie valkean lumen keskessä. Ruhtinas Andrei ajoi\nhuimaa vauhtia postivaunuissa ja vieritteli mielessään milloin\ntaistelusta saamiaan vaikutelmia, milloin sitä mielialaa, jonka\nvoitonsanoma aikaan saa hovissa, milloin taas ylipäällikön ja\ntovereitten saattajaispuheita. Hän tunsi samaa kuin ihminen, joka\nkauvan odotettuaan onneaan, vihdoinkin on luullut päässeensä sen\nesikartanolle. Heti kun hän sulki silmänsä oli hän kuulevinaan tykkien\nja pyssyjen pauketta, johon sulautuivat pyörien kolina ja voiton\nriemastus. Toisinaan tuntui hänestä kuin venäläiset pakenisivat, kuin\nhän itse olisi kaatunut; mutta silloin hän aina heräsi, ja hänestä\ntuntui aivan kuin hän olisi ollut onnellinen tietäessään, että tämä oli\nollut vain harhaluuloa, ja että todellisuudessa ranskalaiset pakenivat.\nJälleen muisteli hän kaikkia voiton yksityiskohtia, rauhallista\nmiehuuttaan taistelun tuoksinassa, ja rauhoituttuaan hän taas\nuinahti... Pimeätä tähtiyötä seurasi kirkas, iloinen aamu. Aurinko\nsulatti lunta, hevoset laukkasivat vinhaan, ja oikealla ja vasemmalla\nvilahteli yhä uusia, vaihtelevia metsiä, ketoja, kyliä.\n\nEräällä asemalla sivuutti hän haavoittuneita kuljettavan kuormaston.\nVenäläinen upseeri, kuormaston johtaja, loikoi etumaisilla rattailla ja\nsätti, hurjasti huutaen, erästä sotilasta. Pitkillä saksalaisilla\nvankkureilla loikoili kullakin noin kuusi seitsemän kalpeata, sidottua,\nlikaista haavoittunutta, heiluen ja häälyen, vankkurien vaappuessa\nkivisellä tiellä. Toiset puhelivat keskenään (ruhtinas Andrei kuuli\nheidän puhuvan venättä), toiset näversivät leipää, mutta heikoimmat\nsairaat olivat ääneti ja katselivat sairaaloisen hellästi ja\nlapsellisen osaaottavasti ohi kiitävää viestinviejää.\n\nRuhtinas Andrei käski pysäyttämään ja kysyi eräältä sotilaalta, missä\ntaistelussa he olivat haavoittuneet. \"Toissapäivänä Tonavalla\", vastasi\nsotilas.. Ruhtinas Andrei kaivoi kukkaron taskustaan ja antoi\nsotilaalle kolme kultarahaa.\n\n-- Kaikille yhteisesti, -- lisäsi hän upseerille, joka oli saapunut\npaikalle. Tulkaa terveiksi, pojat, -- sanoi hän sotilaille, -- paljon\non vielä toimitettavaa.\n\n-- Minkälaisia uutisia, herra adjutantti? -- kysyi upseeri, joka\nnähtävästi mielellään olisi ryhtynyt puheisiin.\n\n-- Hyviä! Eteenpäin, -- huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset\nlähtivät laukkaamaan.\n\nOli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi\nympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja\nupeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin\nvilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa\nsotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja\nunettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa\nreippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään\naivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja\nselvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun\nyksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen\ntarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti\nniitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset\nkysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset\nsamoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille.\nMutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen\nluokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja,\njohdatti hänet toisen käytävän edustalle.\n\n-- Käytävästä oikealle; siellä, _Euer Hochgeboren_,[60] tapaatte\npäivystävän sivuis-adjutantin, -- sanoi virkamies. -- Hän johtaa teidät\nsotaministerin luo.\n\nPäivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni\nsotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja,\nkumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan\nedellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin\ntyöhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä\nkohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia\nheittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala\nvaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea.\nHän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne\nsamalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut\nminkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian\nsyyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että\nsotaministeriä. \"Heistä varmaankin\", hän ajatteli, \"tuntuu sangen\nhelpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!\"\nHän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti\nsotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä\nvain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän\nvieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen\ntulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää,\njossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään\njotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin\nmerkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi\navautui ja alkoi kuulua askelia.\n\n-- Ottakaa tämä ja viekää, -- sanoi sotaministeri adjutantilleen,\nojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut\nhuomaavinaankaan viestintuojaa.\n\nRuhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin\nmaailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän\nainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. \"Mutta minusta on\naivan yhdentekevää\", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut\npaperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli\nviisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään\nruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä,\nnähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi\ntyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä.\nTällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen\nkuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.\n\n-- Sotamarski Kutusoviltako? -- hän kysyi. -- Toivon teidän tuovan\nhyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo\naikakin!\n\nHän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi\nlukea sitä surullisen näköisenä.\n\n-- Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! -- huudahti hän saksaksi. --\nMinkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!\n\nSilmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti\nruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.\n\n-- Ah, minkälainen onnettomuus! Sanoitteko, että taistelu oli\nratkaiseva? Mortier ei kuitenkaan ole joutunut vangiksi. (Hän vaipui\nhetkiseksi aatoksiinsa.) Olen iloinen tuomistanne hyvistä uutisista,\nvaikkakin Schmidtin menettäminen on kallis maksu voitosta. Hänen\nmajesteettinsa haluaa varmaankin tavata teidät, muttei tänään. Kiitän\nteitä, levätkää. Tulkaa huomenna paraatin jälkeen juhlallisiin\nvastaanottajaisiin. Ilmoitan muuten teille tästä.\n\nKeskustelun aikana hävinnyt tyhmä hymy ilmestyi taas sotaministerin\nkasvoille.\n\n-- Näkemiin, kiitän teitä sydämellisesti. Keisari varmaankin haluaa\ntavata teidät, -- hän toisti ja kumarsi.\n\nKun ruhtinas Andrei oli poistunut hovin suojista tunsi hän, että hän\nnyt oli jättänyt voiton hänessä herättämän onnen ja mielenkiinnon\nsotaministerin ja kohteliaan adjutantin välinpitämättömiin käsiin.\nHetkessä saivat hänen ajatuksensa aivan toisen suunnan: voitto tuntui\nhänestä nyt kaukaiselta, hämärältä muistelmalta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nRuhtinas Andrei asui Brünnissä tuttavansa, venäläisen valtiomiehen\nBilibinin luona.\n\n-- Bakas ruhtinas, mieluisampaa vierasta en saata ajatella, -- sanoi\nBilibin tullessaan ruhtinas Andreita vastaan. -- Frans, vie ruhtinaan\ntamineet minun makuusucjaani! -- sanoi hän palvelijalleen, joka saattoi\nruhtinas Andreita. -- Miten, voiton viestintuojanako? Verratonta. Minä\ntässä istuskelen sairaana, kuten näette.\n\nKun ruhtinas Andrei oli pessyt itsensä ja vaihtanut pukua tuli hän\nvaltiomiehen komeaan työhuoneeseen ja istuutui katetun puolispöydän\nääreen. Bilibin istui rauhallisena uunin ääressä.\n\nVaivaloisen matkansa ja koko rasittavan sotaretken jälkeen, jonka\naikana hänen oli täytynyt kieltäytyä elämän mukavuuksista, vieläpä\npuhtauden vaatimuksistakin, tuntui ruhtinas Andreista sangen suloiselta\nlevätä tässä elämän komeudessa ja loistossa, johon hän lapsuudesta\nsaakka oli tottunut. Sen ohessa tuntui hänestä hauskalta itävaltalaisen\nkohtelun jälkeen haastella venäläisen kanssa, vaikkeikaan\nvenäjänkielellä (he puhelivat ranskaa), mutta sentään venäläisen\nkanssa, jonka hän luuli, kuten oli laita kaikkien venäläisten, tuntevan\nnurjamielisyyttä itävaltalaisiin. (Viime tapausten johdosta oli tämä\nnurjamielisyys käynyt erittäin tuntuvaksi).\n\nBilibin oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapoika ja oli\nkuulunut samaan seurapiiriin kuin ruhtinas Andreikin. He olivat olleet\ntuttavat jo Pietarissa, mutta lähemmin olivat he tutustuneet vasta\nWienissä. kun ruhtinas Andrei oli oleskellut siellä Kutusovrin\nseuralaisena. Samoin kuin ruhtinas Andrei oli lupaava kyky\nsotilasalalla, samoin, ja vieläpä enemminkin, oli Bilibin\nvaltiomiesalalla. Hän oli vielä nuori mies, muttei suinkaan nuori\nvaltiomies, sillä hän oli alkanut uransa jo kuudentoista vuotiaana, oli\nollut Pariisissa, Kööpenhaminassa, ja nyt oli hänellä Wienissä sangen\nhuomattava asema. Sekä kansleri että Venäjän lähettiläs tunsivat hänet\nja pitivät häntä suuressa arvossa. Hän ei kuulunut siihen valtiomiesten\nsuureen joukkoon, joilla, ollakseen erittäin hyviä valtiomiehiä, täytyy\nolla ainoastaan kielteisiä ansioita, joiden täytyy olla tekemättä\nmäärättyjä tekoja ja täytyy osata ranskaa; hän kuului niihin\nvaltiomiehiin, jotka tahtovat ja osaavat tehdä työtä, ja niinpä hän\nsaattoikin toisinaan, laiskuudestaan huolimatta, istua yökausia\nkirjoituspöytänsä ääressä. Työn laadusta välittämättä hän jätti aina\nyhtä hyvää jälkeä. Hänen mieltään ei kiinnittänyt kysymys \"miksi?\",\nvaan kysymys \"miten?\" Hänestä oli yhdentekevää, mitä valtiollinen asia\nkoski, kunhan vain sai taitavasti, sattuvasti ja pyörein lauseparsin\nkyhätä kiertokirjeen, muistutekirjelmän tai tiedonannon. Tällainen työ\ntuotti hänelle mielihyvää. Bilibinin ansiot eivät rajoittuneet\nyksinomaan kirjallisiin töihin, hän oli myös kuulu siitä, että taisi\nverrattomasti käyttäytyä ja puhua ylhäisissä seurapiireissä.\n\nTyönteko ja keskusteleminen olivat Bilibinille yhtä rakkaat,\nmutta hän piti ainoastaan taiteellisesti kauniista ja nerokkaasta\nkeskustelemisesta. Seuroissa hän aina odotteli tilaisuutta lausuakseen\njotain erinomaista eikä hän milloinkaan sekaantunutkaan keskusteluun,\njollei tarjoutunut tällaista tilaisuutta. Hänen puheensa oli aina\nhöystetty alkuperäisen nerokkailla, pyöreän hiotuilla lauseparsilla,\njotka herättivät yleistä mielenkiintoa. Nämä lauseparret syntyivät\nBilibinin sisäisessä työpajassa aivan kuin itsestään, ja tahallaan hän\nne laati helposti tajuttavaan muotoon, jotta suuren maailman\ntyhjätaskutkin saattoivat ne kätkeä muistiinsa ja sitten kuljetella\nniitä vierashuoneesta vierashuoneeseen. Ja todellakin, _les mots de\nBilibine se colportaient dans les salons de Vienne_,[61] ja niillä oli\nusein vaikutusta niin sanottuihin tärkeisiin asioihin.\n\nHänen laihat, raukeat, kellahtavat kasvonsa olivat kokonaan syvien\nkurttujen uurtamat. Ja nämä kurtut olivat aina niin huolellisesti ja\ntarkoin huuhdellut kuin näpit kylvyn jälkeen. Näiden kurttujen\nliikkeisiin rajoittuikin pääasiallisesti hänen kasvojensa\nliikehtiminen. Milloin muodostui hänen otsalleen leveitä vakoja, kulmat\nkohousivat korkealle, milloin taas kulmat laskeutuivat, ja poskille\nmuodostui syviä kurttuja. Syvistä kuopistaan katselivat pienet silmät\naina suoraan eteensä, ja niissä oli aina iloinen ilme.\n\n-- No, nythän kerrottekin meille urotöistänne, -- hän sanoi.\n\nVaatimattomasti ja kertaakaan itseään mainitsematta kertoi Bolkonski\ntaistelun menosta ja käynnistään sotaministerin luona.\n\n-- _Ils m'ont reçu avec ma nouvelle comme un chien dans un jeu de\nquilles_,[62] -- päätti hän kertomuksensa.\n\nBilibin hymähti, ja kurtut hänen kasvoillaan siliytyivät.\n\n-- _Cependant, mon cher_, -- sanoi hän, tarkastellen etäältä kynttään,\nja hänen vasemman silmänsä yläpuolelle muodostui kurttu, -- _malgré la\nhaute estime que je professe pour le_ oikeauskoiseen venäläiseen\narmeijaan, _j'avoue que votre victoire n'est pas des plus\nvictorieuses_.[63]\n\nHän jatkoi yhä samaan tapaan ranskaksi, lausuen venäjäksi ainoastaan ne\nsanat, jotka hän tahtoi pilkallisesti alleviivata.\n\n-- Miten kävi? Suunnattomine joukkoinenne syöksyitte te onnettoman\nMortierin kimppuun, jolla ei ollut kuin yksi divisioona, mutta\nkuitenkin livisti Mortier käsistänne. Mikä voitto tämä on?\n\n-- Vakavasti puhuen, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- voimme kuitenkin\nsanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...\n\n-- Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?\n\n-- Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti\nkuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten\nteille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille\nonnistunut edes viiteen iltapäivällä.\n\n-- Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt\nkeritä perille seitsemältä aamulla, -- sanoi Bilibin, hymyillen, --\nolisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.\n\n-- Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea\nvakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? --\nsanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.\n\n-- Tiedän, -- keskeytti hänet Bilibin, -- teidän arvelevan, että on\nsangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se\non, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö,\njolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen\nmajesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän\nvoitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen,\ntunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria\nja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä\nolekkaan Prateria.\n\nHän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät\notsalta kurtut.\n\n-- Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä \"miksi\", rakas ystävä,\n-- sanoi Bolkonski. -- Tunnustan, etten oikein käsitä asioita;\nkenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko\njärkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää\nkokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise\nelonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin\nKutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten\nvoittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes\nviehätä tapauksen yksityisseikat.\n\n-- Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön\nVenäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä\nliikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta\ntuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin -- kuten\ntiedätte, _un archiduc vaut l'autre_ [64] -- voitosta, niin kyllä\nsilloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi\ntullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu\nmeistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään\naikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette\nsitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on\nkanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman\nkenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten\nmeitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella\närsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu\naivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin\nsaaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin\nvoiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on\njo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.\n\n-- Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?\n\n-- Onpa niinkin, ja Bonaparte on Sehönbrunnissa, ja kreivi, meidän\nrakas kreivimme Vrbna on matkalla hänen luokseen tiedustelemaan hänen\nkäskyjään.\n\nNyt tunsi Bolkonski, ettei hän, matkan vaivoista ja vaikutelmista\nuupuneena, väsyneenä vastaanotosta ja erittäinkin ateriasta, voinut\nkäsittää kuulemainsa sanojen merkitystä.\n\n-- Tänään aamulla kävi luonani kreivi Lichtenfels, -- jatkoi Bilibin,\n-- ja näytti minulle kirjeen, jossa tarkasti kerrottiin ranskalaisten\nparaatista Wienissä. Prinssi Murat ja koko hälinä... Näette siis, ettei\nteidän voittonne ole omiaan herättämään suurtakaan iloa, eikä teitä\nsiis voida ottaa vastaan pelastajana...\n\n-- Minusta on todellakin yhdentekevää, aivan yhdentekevää, -- sanoi\nruhtinas Andrei, joka vähitellen alkoi käsittää, ettei hänen tuomallaan\nvoitonsanomalla Kremsin taistelusta todellakaan ollut suurtakaan\nmerkitystä niin tärkeiden tapausten rinnalla kuin Itävallan\npääkaupungin menettäminen. -- Miten on Wien saatettu valloittaa? Entä\nsilta, ja kuuluisa siltavaruste, ja ruhtinas Auersperg? Meillä\nhuhuiltiin, että ruhtinas Auersperg puollustaa Wieniä.\n\n-- Ruhtinas Auersperg on tällä puolella, meidän puolella, ja suojelee\nmeitä; arvelen hänen suojelevan huonosti, mutta suojelee hän sentään.\nMutta Wien on toisella puolella. Siltaa ei toki vielä ole vallattu, ja\ntoivon, ettei sitä vallatakkaan, sillä sen alle on kaivettu miinoja, ja\ntarpeen tullen räjäytetään se ilmaan. Muussa tapauksessa olisimme jo\naikoja sitten olleet Böhmin vuoristossa, ja teillä olisi ollut tukala\nneljännestunti kahden tulen välissä.\n\n-- Mutta tästä ei toki vielä seuraa sotaretken loppuminen, -- sanoi\nruhtinas Andrei.\n\n-- Arvelen sen jo loppuneen. Ja samaa arvelevat täkäläiset verrattomat\nnahjukset, mutteivät uskalla ilmaista arvelujaan. Käy, kuten ennustin\nsodan alussa: ei teidän kahakkanne Dürensteinen luona, eikä ylimalkaan\nruuti ratkaise asiaa, vaan ruudin keksijät, -- sanoi Bilibin, toistaen\ntavallisen lausepartensa. Kurtut hänen otsallaan siliytyivät, ja hän\nvaikeni hetkeksi. -- Nyt on vain kysymys keisari Aleksanterin ja\nPreussin kuninkaan kohtauksesta Berliinissä. Jos Preussi yhtyy\nliittoon, niin velvoittaa se Itävaltaakin, ja silloin jatkuu sota.\nJollei näin käy, niin on ainoastaan sovittava paikasta, missä on\nryhdyttävä laatimaan alustavia pykäliä uuteen _Campo Formioon_.\n\n-- Mutta onpa siinä tavaton nerokkuus, -- huudahti yhtäkkiä ruhtinas\nAndrei, puristaen pienen kätensä nyrkkiin ja lyöden sen pöytään. -- Ja\nentä sitä onnea, joka tätä miestä seuraa!\n\n-- Buonaparteako? -- sanoi kysyvästi Bilibin, rypistäen otsaansa ja\nilmaisten täten, että hänellä on sutkaus valmiina. -- Buonaparteako? --\nhän sanoi, korostaen erityisemmin u äännettä. -- Arvelen kuitenkin,\nettä nyt, kun hän säätää Itävallalle lakeja Schönbrunnista, hänet\nvoitaisiin vapauttaa u äänteestä. Otan lopullisesti käytäntöön uuden\ntavan ja kutsuu häntä ainoastaan Bonaparteksi.\n\n-- Leikki sikseen, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- arveletteko todellakin,\nettä sotaretki on päättynyt?\n\n-- Sanonpa teille, mikä on minun mielipiteeni. Itävalta on vetänyt\nlyhyen tikun, mutta se ei ole tottunut tällaiseen. Ja se on kostava. Ja\nsyynä sen onnettomuuteen on, ensiksikin se, että maakunnat ovat\nhävitetyt (kerrotaan, että meidän oikeauskoinen armeijamme on ollut\njulma ryöstämään), armeija lyöty, pääkaupunki vihollisen vallassa, ja\nkaikki tämä _pour les beaux yeux du_[65] Sardinian kuninkaan. Ja\nsiksipä -- meidän kesken sanottuna, rakkaani -- minä vainuan, että\nmeitä petetään, minä vainuan lähentelemistä Ranskaan ja rauhan\nsuunnitelmia, salaisen rauhan, joka solmitaan meidän tietämättämme.\n\n-- Se on mahdotonta! -- sanoi ruhtinas Andrei -- se olisi toki liian\nalhaista.\n\n-- Ken elää, hän näkee, -- sanoi Bilibin, päästäen taas kurtut\nsiliytymään, merkiksi, että tahtoo lopettaa keskustelun.\n\nKun ruhtinas Andrei oli vetäytynyt häntä varten varattuun huoneeseen\nja puhtaisiin liinavaatteisiin pukeutuneena oli heittäytynyt\nhöyhenpatjoille ja hajuvesiltä tuoksuville, lämmitetyille\npään-alusille, -- niin tuntui hänestä kuin taistelu, josta hän oli\ntullut tuomaan viestiä, olisi ollut kaukana, kovin kaukana hänestä.\nPreussin liitto, Itävallan petollisuus, Bonaparten uusi riemukulku,\njuhlalliset vastaanottajaiset hovissa, paraati ja keisari Fransin\ntapaaminen seuraavana päivänä -- kaikki nämä seikat olivat vallanneet\nhänet kokonaan.\n\nHän sulki silmänsä, mutta samassa kuuli hän tykkien jyskettä, pyssyjen\npauketta, rattaiden pyöräin kolinaa, ja taas näki hän muskettisoturien\npitkissä jonoissa laskeutuvan vuorelta, ranskalaisten ampuvan, ja hän\ntunsi, miten hänen sydämensä vavahti, hän ajaa eteenpäin Schmidtin\nrinnalla, luodit vinkuvat iloisesti hänen ympärillään, ja hänen\nsydämensä täyttää valtavan voimakas elämän ilo, jollaista hän ei ollut\ntuntenut sitten lapsuuden päiväin.\n\nHän heräsi...\n\n\"Niin, niinhän se kävi!...\" sanoi hän, hymyillen lapsekkaan\nonnellisena, ja vaipui sikeään, nuorekkaaseen uneen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään\näskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että\nhänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen\nmieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja\nedellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia\nvarten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut\nhänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja\nkauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä.\nKuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei\nennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.\n\nNämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman\nmiehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin,\nerityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti _meikäläisiksi,\nles notres_. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta\nolivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa,\njoilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä\nnäkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet\nerinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he\nmielellään, kuten _omaisen_ (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat\nottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja\nhelpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä\nja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu\ntaas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.\n\n-- Mutta sepä vasta on jotain, -- puhui eräs heistä, kertoessaan, miten\nhullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, -- sepä\nvasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen\nnimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä\nitseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä\nhetkellä!...\n\n-- Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan\nKuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan,\ntämä kauhea mies!\n\nRuhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat\nroikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.\n\n-- _Parlez moi de ça_,[66] -- hän sanoi.\n\n-- Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!\n\n-- Ette tiedä, Bolkonski, -- sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin\nkääntyen, -- että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan\nkauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on\ntoimittanut naismaailmassa.\n\n-- _La femme est la compagne de l'homme_,[67] -- lausui ruhtinas\nHippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.\n\nBilibin ja _meikäläiset_ nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä\nsilmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän\n(hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa\ntähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.\n\n-- Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, --\nsanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. -- Hän on verraton puhuessaan\npolitiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.\n\nHän istuutui Hippolytin viereen, veti otsansa kurttuihin ja alkoi puhua\npolitiikasta. Ruhtinas Andrei ja muut vieraat ympäröivät heidät.\n\n-- Berlinin ministerineuvosto ei voi lausua mielipidettään liitosta, --\nalkoi Hippolyt, vilkaisten merkitsevästi kuulijoihin, -- lausumatta ...\nkuten viimeisessä nootissaan ... ymmärrättehän ... ymmärrättebän ...\nmuuten, jollei hänen Majesteettinsa Keisari poikkea meidän liittomme\nperusteista...\n\n-- Odottakaa, en ole vielä lopettanut, -- sanoi hän ruhtinas Andreille,\ntarttuen tämän käteen. -- Arvelen, että _l'intervention_ on oleva\npysyvämpi kuin _non-intervention_.[68] Ja... -- Hän vaikeni. -- Ei\nvoida pitää asiaa päättyneenä, vaikkeikaan meidän kirjelmäämme lokakuun\n28 p:ltä ole hyväksytty. Näin on kaikki päättyvä.\n\nJa hän päästi Bolkonskin käden, osoittaakseen, että oli lopullisesti\npäättänyt puheensa.\n\n-- Demosthenes, tunnen sinut kivennupulasta, joka on kätkettynä\nkultaiseen suuhusi, -- sanoi Bilibin, ja mielihyvästä oli hänen\npäänahkansa laskeutunut tuntuvasti kasvoille.\n\nKaikki alkoivat nauraa. Hippolyt nauroi muita äänekkäämmin. Nähtävästi\nhän kärsi ja oli pakahtua, mutta siitä huolimatta hän ei voinut\npidättyä raivokkaasta naurusta, joka väänsi kummasti hänen muuten niin\nelottomat kasvonsa.\n\n-- Nyt ehdotan teille jotain, hyvät herrat, -- sanoi Bilibin: --\nBolkonski on vieraani, ja minä tahdon, voimieni mukaan, valmistaa\nhänelle tilaisuuden nauttia kaikista täkäläisistä huvituksista. Jos\nolisimme Wienissä, niin eipä olisi aprikoimista; mutta täällä, tässä\nsurkeassa mähriläisessä luolassa on se vaikeampaa, ja siksipä vetoankin\nteidän kaikkien apuun. _Il faut lui faire les honneurs de Brünn_.[69]\nTeidän osaksenne lankee teaatteri, minun osalleni seurapiirit, teille,\nHippolyt, tietenkin naiset.\n\n-- Hänelle on näytettävä suloinen Amelie! -- sanoi eräs\n_meikäläisistä_, näppiään suudellen.\n\n-- Ylimalkaan, tämä verenhimoinen sotilas, --, sanoi Bilibin -- on\ntotutettava ihmisystävällisempiin elämäntapoihin.\n\n-- Tuskinpa käytän hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne, hyvät herrat,\nja nyt täytyy minun lähteä, -- sanoi Bolkonski, vilkaisten kelloon.\n\n-- Mihin?\n\n-- Keisarin luo.\n\n-- Oi! oi! oi!\n\n-- Näkemiin saakka, Bolkonski! Näkemiin saakaa, ruhtinas; tulkaa\najoissa puolisille. Me teidät pidämme lämpimänä.\n\n-- Koettakaa mahdollisimman kehuvasti puhua muonituksesta ja\nmajoituksesta, kun joudutte puheisiin keisarin kanssa, -- sanoi\nBilibin, saattaessaan Bolkonskia eteiseen saakka.\n\n-- Haluaisin kiittää, mutten voi kokemuksieni perustalla, -- vastasi\nBolkonski, hymyillen.\n\n-- Ylimalkaan, puhukaa mahdollisimman paljon. Keisari rakastaa\nintohimoisesti vastaanottoja; mutta itse hän ei pidä puhumisesta, eikä\nhän taidakkaan puhua, kuten näette.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJuhlallisissa vastaanottajaisissa keisari Frans vain katsahti jäykästi\nruhtinas Andreita kasvoihin, kun tämä seisoi määrätyllä paikalla\nitävaltalaisten upseerien joukossa, ja nyökäytti pitkänomaisella\npäällään. Mutta vastaanottajaisten jälkeen ilmoitti eilinen\nsivuisadjutantti Bolkonskille sangen kohteliaasti, että keisari haluaa\nkeskustella hänen kanssaan kahdenkesken. Keisari otti vastaan hänet\nseisoen keskellä huonetta. Ennen keskustelun alkua tuntui keisari\njonkun verran hämmentyneeltä, ja näytti kuin ei hän olisi tiennyt, mitä\nhänen olisi sanottava, ja näytti punastuneen. Tämä ihmetytti ruhtinas\nAndreita.\n\n-- Sanokaahan, milloin taistelu alkoi? -- kysyi hän hätäisesti.\n\nRuhtinas Andrei vastasi. Sitten seurasi toisia yhtä yksinkertaisia\nkysymyksiä: \"onko Kutusof terve? milloin hän oli lähtenyt Kremsistä?\"\ny.m.s. Keskustelun aikana oli keisarin kasvoilla sellainen ilme aivan\nkuin hänen tarkoituksensa olisikin vain tehdä määrätty luku kysymyksiä.\nVastauksista hän vähät välitti, sen huomasi liiankin selvästi.\n\n-- Milloin alkoi taistelu? -- kysyi keisari.\n\n-- En voi ilmoittaa teidän majesteetillenne, milloin taistelu alkoi\nrintamassa, mutta Dürensteinissa, missä silloin olin, alkoivat joukot\nhyökätä kuudetta käydessä iltapäivällä, -- sanoi Bolkonski, elostuen,\nsillä hän arveli, että hänen nyt onnistuisi esittää jo valmiiksi\nsuunnittelemansa kuvaus kaikesta, mitä tiesi ja mitä oli nähnyt.\n\nMutta keisari vain hymähti ja keskeytti hänet.\n\n-- Kuinka monta penikulmaa?\n\n-- Mistä ja mihin, teidän keisarillinen korkeutenne?\n\n-- Dürensteinistä Kremsiin.\n\n-- Kolme ja puoli penikulmaa, teidän keisarillinen korkeutenne.\n\n-- Ovatko ranskalaiset poistuneet vasemmalta rannalta?\n\n-- Urkkijain tietojen mukaan kulkivat viimeiset yöllä lautoilla.\n\n-- Onko Kremsissä tarpeeksi rehua?\n\n-- Rehua ei ole toimitettu niin paljon kuin...\n\nKeisari keskeytti hänet.\n\n-- Milloin kaatui Schmidt?...\n\n-- Luullakseni klo 7.\n\n-- Klo 7. Sangen surullista! Sangen surullista!\n\nKeisari sanoi olevansa kiitollinen ja kumarsi. Ruhtinas Andrei poistui\nhuoneesta, ja heti riensivät hovilaiset hänen kimppuunsa utelemaan. Hän\nnäki ympärillään pelkkiä ystävällisiä silmiä ja kuuli ystävällisiä\nsanoja. Eilinen sivuisadjutantti nuhteli häntä, kun hän ei ollut jäänyt\nasumaan hoviin, ja tarjosi omaa taloaan hänen käytettäväkseen.\nSotaministeri tuli hänen luokseen ja onnitteli häntä sen johdosta, että\nkeisari oli suvainnut nimittää hänet Maria Theresian ritarikunnan\nkolmannen luokan ritariksi. Keisarinnan kamariherra pyysi häntä\nsaapumaan hänen majesteettinsa keisarinnan puheille. Arkkiherttuatar\ntahtoi myös tavata hänet. Hän ei tiennyt, kenelle hänen olisi pitänyt\nvastata, ja vaikeni hetkiseksi kootakseen ajatuksensa. Venäjän\nlähettiläs tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet akkunan luo ja alkoi\npuhella hänen kanssaan.\n\nVastoin Bilibinin arveluja oli hänen tuomansa tieto synnyttänyt riemua.\nOli määrätty pidettäväksi kiitosjumalanpalvelus. Kutusof sai Maria\nTheresian suuren ristin, ja koko armeija sai palkintoja. Bolkonski sai\nkutsuja kaikilta tahoilta, ja kaiken aamua ajeli hän vieraskäynneillä\nkorkeiden itävaltalaisten virkamiesten luona. Viidettä käydessä\niltapäivällä olivat vieraskäynnit tehdyt. Ruhtinas Andrei oli\nmielessään sommitellut isälleen kirjeen taistelusta ja matkastaan\nBrünniin ja oli nyt jo palaamassa Bilibinin asunnolle. Tämän portaiden\nedessä huomasi hän puoleksi sälytetyt vähäiset vaunut. Bilibinin\npalvelija, Frans, tuli ovesta, kantaa laahustaen raskasta matkalaukkua.\n\nMatkan varrella oli ruhtinas Andrei poikennut kirjakauppaan\nvarustautumaan kirjoilla sotaretkeä varten ja oli istahtanut siellä\nhetkisen.\n\n-- Mitä nyt on tekeillä? -- kysyi Bolkonski palvelijalta.\n\n-- Voi, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi Frans, vaivoin raastaen\nmatkalaukkua vaunuihin. -- Matkustamme vielä edemmäs. Paholainen on\ntaas kintereillämme!\n\n-- Mitä? Mitä? -- kyseli ruhtinas Andrei.\n\nBilibin tuli kiirehtien ovesta. Hänen aina rauhallisilla kasvoillaan\nhuomasi kiihtymyksen merkkejä.\n\n-- Ei, ei, myöntäkää, että tämä on verraton juttu, -- hän sanoi, --\ntämä Thaborin (silta Wienissä) sillan juttu. He ovat kulkeneet sen yli\nvastarintaa kohtaamatta.\n\nRuhtinas Andrei oli aivan ymmällä.\n\n-- Mutta mistä tulette, kun ette tiedä sitä, mistä haastelee jokainen\najurikin kaupungissa?\n\n-- Tulen arkkiherttuattaren luota. En siellä mitään kuullut.\n\n-- Ettekö ole huomannut, että kaikkialla varustaudutaan matkalle.\n\n-- En ole huomannut... Mutta mitä on tekeillä? -- kysyi ruhtinas Andrei\nkärsimättömänä.\n\n-- Mitäkö tekeillä? Onhan vain! Ranskalaiset ovat kulkeneet sillan yli,\njota Auerspergin piti puollustaa. Siltaa ei räjäytetty, ja nyt\nkiirehtii Murat Brünniä kohti, ja tuossa tuokiossa ovat ranskalaiset\ntäällä.\n\n-- Miten täällä? Miksei sitten räjäytetty siltaa, olihan se\nmiinoitettu?\n\n-- Sitä kysyn teiltä. Sitä ei kenkään tiedä, ei Bonapartekaan.\n\nBolkonski kohautti harteitaan.\n\n-- Mutta jos vihollinen on kulkenut sillan yli, niin silloin on armeija\nmennyttä: siltä katkaistaan paluutie, -- hän sanoi.\n\n-- Siinäpä ollaan, -- vastasi Bilibin. -- Kuulkaahan: Ranskalaiset\nsaapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana\npäivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard,\nnousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki\novat gascognelaisia.) \"Hyvät herrat\", puhuu eräs heistä -- \"te\ntiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee\nuhkaava _jete de pont_[70] ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen\nsotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän\nylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi\nmielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja\nvalloittakaamme silta.\" -- \"Menkäämme\", sanoivat toiset; ja he menevät\nja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen\nTonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne\nja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.\n\n-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi ruhtinas Andrei surullisen\ntotisena.\n\nTämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.\n\nHeti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema,\npisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija\ntästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka\neroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle\nkunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta,\nhän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan,\nsotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan\npelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman\ntoteuttaminen.\n\n-- Jättäkää jo leikinlasku, -- hän sanoi.\n\n-- En laske leikkiä, -- jatkoi Bilibin, -- en tiedä mitään todenpaa ja\nsurkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat\nvalkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he,\nsotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa.\nPäivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat\nhänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota\non päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata\ntoisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri\nlähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät\nupseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin\nmarssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat\nviskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona\nsaapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän\nrakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. \"Rakas vihollinen! Itävallan\njoukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt,\nvoimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on\nsaada tavata ruhtinas Auersperg\". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät\nsuotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla\nsanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä\ntuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja\nkameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, _qu'il\nn'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur\nl'ennemi_.[71] (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään\nunohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas\nAndrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen\npataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on\nvalloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, -- jatkoi hän, rauhoittuen\nhieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, -- tämäpä vasta jotain:\nali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja\nmiinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset\njuoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä\nkäteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee\nAuerspergin luo ja sanoo: \"Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat\nranskalaiset!\" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri\nsaa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy\nhän Auerspergiin: \"Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää\nitävaltalaista sotakuria\", hän sanoo, \"ja te sallitte sotilaan täten\npuhua itsellenne!\" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja\nkäskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä\nsiltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei\nhalpamaisuudeksi...\n\n-- Kenties kavallukseksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen\nelävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia,\njoka häntä odotti.\n\n-- Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, -- jatkoi\nBilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä\non samaa kuin Ulmin luon... -- Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa\nlausepartta: -- _c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes_,[72] --\nsanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen,\nvieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.\n\nMielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti\nhymyillen, tarkastaa kynsiään.\n\n-- Mihin menette? -- sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka\noli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.\n\n-- Lähden matkalle.\n\n-- Mihin?\n\n-- Armeijaan.\n\n-- Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.\n\n-- Mutta nyt lähden heti.\n\nJa annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui\nomaan huoneeseensa.\n\n-- Kuulkaahan, rakkaani, -- sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein\nhuoneeseen. -- Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?\n\nJa osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki\nkurtut kasvoiltaan.\n\nRuhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.\n\n-- Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on\nrientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (_mon cher,\nc'est de l'heroisme_\".[73]\n\n-- Ei lainkaan, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa\nasioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän\nvelvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan\npelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa...\nTeitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte\nsiis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät\nonneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on\nerittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen\nmukavasti ja rauhallisesti.\n\n-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi Bolkonski.\n\n-- Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi\nmatkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana\nnäiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman\nohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai\nsaavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.\n\nJa Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa\noli kumoamaton.\n\n-- Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, -- sanoi ruhtinas Andrei\nkylmästi, mutta hän ajatteli: \"lähden pelastamaan armeijaa\".\n\n-- Rakkaani, olette sankari, -- sanoi Bilibin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKäytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei\nvielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen\ntapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.\n\nBrünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo\nmatkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille\ntielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja\nsuurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut\nkuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan.\nOtettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei\nnälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan.\nMatkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja\nnähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.\n\nHänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa\noli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (_Cette armée russe,\nque l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous\nallons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)_\".[74]\nJa nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon\nnerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita.\n\"Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?\" hän ajatteli. \"Mitäpä siitä,\njos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin.\"\n\nHalveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia\njoukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä\nkuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin\nkolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko\nleveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin\npitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden,\ntykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain\nviuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja\nsättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin\nnyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita,\njoiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien\nkohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset\nkiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa\nlaahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla\ntäytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko,\nja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia\nmyöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät,\nkaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat\nhuudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin\nkuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun\nkeskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat\ntoivottomia tämän sekasorron suhteen.\n\n\"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko\", ajatteli\nBolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.\n\nRuhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään\noleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti\nkulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat\nsotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien,\nkabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja\nnahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen.\nRuhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt\nkysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla\nistuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa.\nKuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen\najuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti\nsattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi\nvimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta,\nhuitoi laihoilla käsillään ja huusi:\n\n-- Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa...\nMitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin\nvaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme\neksyneet...\n\n-- Lyön mäsäksi, käännä takasin! -- huusi vihastunut upseeri\nsotilaalle: -- käännä takasin luhjinesi.\n\n-- Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? -- huusi lääkärin\nvaimo.\n\n-- Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija\non nainen? -- sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.\n\nUpseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas\nsotilaaseen: \"Minä sinut sivuutan... Takasin!\"...\n\n-- Päästäkää, sanon teille, -- toisti ruhtinas Andrei, piukistaen\nhuuliaan.\n\n-- Ken olet sinä sitten? -- kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti,\nkääntyen ruhtinas Andreihin. -- Ken olet? Oletko sinä (hän lausui\nerityisen merkitsevästi _sinä_ sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen\nminä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, -- ärjäsi hän\nsotilaalle, -- lyön mäsäksi.\n\nTämä \"mäsäksi lyöminen\" näytti häntä erityisesti miellyttävän.\n\n-- Kylläpä sai adjutantti pahanen, -- kuului ääni takaa.\n\nRuhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt\nsellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti\ntiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon\npuollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi\n-- saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi\ntoista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas\nAndrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.\n\n-- Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!\n\nUpseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.\n\n-- Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, -- mutisi hän.\n-- Tehkää häntä mielenne mukaan.\n\nRuhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin\nvaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan\ntäyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan.\nAjaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen\npienimpiäkin yksityiskohtia.\n\nSaavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan\nensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman\naterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. \"Tämä\non rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko\", päätteli hän itsekseen,\nlähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan.\nÄäni oli hänelle tuttu.\n\nHän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin\nNesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja\nkutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.\n\n-- Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, -- hän huusi.\n\nHuoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen\nadjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas\nAndreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski\nlevottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin\nalati nauravilla kasvoilla.\n\n-- Missä on ylipäällikkö? -- kysyi Bolkonski.\n\n-- Täällä, tuossa talossa, -- vastasi adjutantti.\n\n-- Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? -- kysyi\nNesvitski.\n\n-- Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.\n\n-- Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme,\nmutta huonommin käy itsellemme, -- sanoi Nesvitski. -- Mutta istuhan ja\nsyö jotakin.\n\n-- Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja\nJumala tietää, missä lienee Pietarinne, -- sanoi toinen adjutantti.\n\n-- Missä on pääkortteeri?\n\n-- Znaimissa aijomme viettää yön.\n\n-- Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet,\nsälytin kahden hevosen selkään, -- puheli Nesvitski, ja miten\nerinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin\nvuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et\nole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? -- kysyi Nesvitski,\nhuomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi\nkoskettanut Leidenin pulloihin.\n\n-- Tervehän minä, -- vastasi ruhtinas Andrei.\n\nSamassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja\nkuormasto-upseerin kanssa.\n\n-- Mitä tekee ylipäällikkö täällä? -- hän kysyi.\n\n-- En lainkaan käsitä, -- vastasi Nesvitski.\n\n-- Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista,\nalhaista, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö\nmajaili.\n\nHän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla\nmeluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen.\nHänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja\nWeihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli\nastunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski\nkyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen\nkäännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat\nraukean väsyneet, -- nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän\nvilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.\n\n-- Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen\nkirjurille: -- Kievin krenatöörit, Podolin...\n\n-- En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi kirjuri töykeän\nkiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.\n\nOven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti,\nja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin\ntyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun\nruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi\nKoslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt\nväsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön\nsaatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi\nhevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan\nalla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli\njotain tärkeätä, kauheata.\n\nHän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.\n\n-- Heti paikalla, ruhtinas, -- sanoi Koslovski. -- Kirjoitamme\ntaistelujärjestelyä Bagrationille.\n\n-- Entä antautuminen?\n\n-- Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.\n\nRuhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta.\nMutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi\navautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof.\nRuhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan\nnäkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin\nkokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes\nadjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.\n\n-- No, oletko lopettanut? -- kysyi hän Koslovskilta.\n\n-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.\n\nYlipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan\nlyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset,\nliikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, -- toisti ruhtinas Andrei\njotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.\n\n-- Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!\n\nKutusof ja Bagration astuivat portaille.\n\n-- No, ruhtinas, hyvästi, -- sanoi Kutusof Bagrationille. -- Kristus\nolkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.\n\nKutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät\nhänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja\noikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi\nhänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä\nkaulalle.\n\n-- Kristus olkoon kanssasi! -- toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo.\n-- Istuudu vierelleni, -- sanoi hän Bolkonskille.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi.\nSallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.\n\n-- Istuudu, -- sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli\nkahden vaiheilla, hän lisäsi: -- itsekin tarvitsen kunnollisia\nupseereja, itsekin tarvitsen.\n\nHe istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.\n\n-- Vielä on paljon tehtävää, paljon, -- sanoi Kutusof, ja vanhuksen\nläpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka\nliikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. -- Jos Bagrationin osastosta\nhuomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, -- jatkoi\nKutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.\n\nRuhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen\nsilmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin\narven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen\nsilmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli\nlävistänyt hänen päänsä. \"Niin, hänellä on oikeus puhua näin\nrauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!\" ajatteli Bolkonski.\n\n-- Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, -- sanoi Bolkonski.\n\nKutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen,\nmitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat\ntasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi\nKutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää\nkiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas\nAndreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan,\narvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille\ntuttavain naisten vointia.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLokakuun ensimäisenä päivänä sai Kutusof urkkijaltaan tiedon, joka\nuhkasi saattaa koko hänen armeijansa perikadon partaalle. Urkkija\nilmoitti, että ranskalaiset, kuljettuaan Wienin sillan yli, uhkaavat\nsuunnattomine voimineen Kutusovin yhteyttä Venäjältä tulevien joukkojen\nkanssa. Jos Kutusof jää Kremsiin, katkaisee Napoleon häneltä kaikki\nyhdyslinjat ja saartaa hänen neljänkymmenentuhannen miehen suuruisen\nnääntyneen armeijansa sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisilla\njoukoillaan, ja täten kävisi Kutusoville samoin kuin Mackille Ulmin\nluona. Jos Kutusof taas poikkeaa siltä tieltä, jota myöten saapuvat\napujoukot Venäjältä, niin täytyy hänen joukkonsa vetäytyä tiettömille,\ntuntemattomille seuduille Böhmin vuoristoon, täällä torjua ylivoimaisen\nvihollisen hyökkäyksiä, ja viimeinenkin toivo Buxhövdeniin yhtymisestä\non mennyttä. Jos hän taas vetäytyy Kremsistä Olmütziä kohti yhtyäkseen\nVenäjältä tuleviin joukkoihin, niin on vaara tarjolla, että\nranskalaiset, jotka jo ovat kulkeneet Wienin sillan yli, saapuvat\nperille ennen häntä, ja silloin täytyy hänen ryhtyä taisteluun\nmarssikunnossa raskaine kuormastoineen ja otella kolme kertaa itseään\nvoimakkaamman vihollisen kanssa, joka ahdistelee häntä kahdelta\nsuunnalta.\n\nKutusof valitsi viimeksi mainitun suunnan.\n\nKuljettuaan Wienin sillan yli etenivät ranskalaiset pikamarssissa\nZnaimia kohti, kuten urkkija oli ilmoittanut. Znaim sijaitsee\nKremsin--Olmützin tien varrella, runsaasti sadan virstan matkalla\nKremsistä, Jos siis Kutusof ehtisi Znaimiin ennen ranskalaisia, olisi\nvielä toivoa armeijan pelastamisesta; mutta jos ranskalaiset ehtisivät\nennen, niin silloin odottaisi armeijaa joko Mackin kohtalo tai\ntäydellinen perikato. Koko armeijoineen ei Kutusof voinut ajatellakkaan\nehtivänsä ennen ranskalaisia. Matka Wienistä Znaimiin oli lyhempi kuin\nKremsistä, ja sitä paitsi oli tie tuntuvasti parempi.\n\nVielä samana yönä lähetti Kutusof neljäntuhannen miehen suuruisen\netujoukon Bagrationin johdossa vuoritse Kremsin--Znaimin tieltä\nWienin--Znaimin tielle. Bogrationin oli levähtämättä kuljettava tämä\ntaival, asetuttava rintamineen Wieniä kohti ja, jos ehtisi\nranskalaisten eteen, pidätettävä heitä viimeiseen saakka. Kutusof lähti\nkuormastoineen ja tykistöineen marssimaan Znaimia kohti.\n\nKuljettuaan nälkäisine, paljasjalkaisine joukkoineen, joista kolmas osa\nuupui tielle, myrsky-yönä tiettömässä vuoristossa neljäkymmentäviisi\nvirstaa, saapui Bagration muutamia tunteja ennen ranskalaisia\nHollabrunniin, joka sijaitsee Wienin--Znaimin tien varrella.\nSaapuakseen kuormastoineen Znaimiin täytyi Kutusovin kulkea vielä\nkokonainen vuorokausi, ja sentähden piti Bagrationin neljäntuhannen\nmiehen suuruisella nälkäisellä, uupuneella etujoukollaan pidätellä\nHallabrunnin luona koko vihollisarmeijaa kaksikymmentäneljä tuntia.\nTämä näytti aivan mahdottomalta. Mutta kummallinen sattuma teki\nmahdottoman mahdolliseksi. Hurmaantuneena petoksensa onnistumisesta,\njonka seurauksena oli Wienin sillan joutuminen taistelutta\nranskalaisille, luuli Murat voivansa pettää Kutusovinkin. Tavattuaan\nBagrationin heikon osaston Znaimin tiellä luuli Murat olevansa\ntekemisissä Kutusovin koko armeijan kanssa. Jotta hän täydellisesti\nvoisi lyödä tämän armeijan, täytyi hänen odottaa Wienistä tulevia\njoukkoja. Sentähden ehdotti hän Bagrationille kolmipäiväistä aselepoa,\njonka kuluessa armeijat eivät saisi vaihtaa asemiaan eivätkä liikkua\npaikoiltaan. Hän vakuutteli, että rauhanneuvottelut jo olivat käymässä,\nja että hän, turhaa verenvuodatusta välttääkseen, tarjoaa aselepoa.\nItävaltalainen kenraali, kreivi Nostitz, joka oli etuvartioston\npäällikkönä, uskoi Muratin lähetin sanoihin ja vetäytyi takasin,\njättäen siten Bagrationin osaston vaaralle alttiiksi. Toinen lähetti\nsaapui venäläisten ketjuun, tuoden saman tiedon rauhanneuvotteluista ja\ntarjosi kolmipäiväistä aselepoa. Bagration vastasi, ettei hän voi\npäättää sitä eikä tätä aselevosta, ja lähetti adjutanttinsa\nilmoittamaan Kutusoville hänelle esitetyn aselevon ehdoista.\n\nKutusoville tarjosi aselepo ainoan keinon ajan voittamiseksi, ja\nBagrationin nääntyneelle osastolle saataisiin täten välttämätöntä\nlepoa, ja aselevon aikana saattaisivat kuormasto ja tykistö (niiden\netenemisestä eivät ranskalaiset tietäneet) edetä edes yhden\npäivämarssin verran Znaimia kohti. Aselepo oli siis ainoa ja\nodottamaton keino armeijan pelastamiseksi. Saatuaan tämän tiedon\nlähetti Kutusof viipymättä esikunnassaan palvelevan kenraaliadjutantti\nWinzingeroden vihollisen leiriin. Tämä sai toimekseen suostua aselevon\nehtoihin ja sen ohessa piti hänen esittää antautumisen ehdot.\nSamalla lähetti Kutusof adjutantteja hoputtaman kuormaston kulkua\nKremsin--Znaimin tiellä. Ainoastaan Bagrationin nääntyneen, nälkäisen\nosaston piti jäädä paikoilleen kahdeksan kertaa voimakkaamman\nvihollisen lähettyville peittämään koko armeijan ja kuormaston\nliikkeitä.\n\nKutusovin toiveet toteutuivat siinä suhteessa, että antautumisen\nehdottaminen, joka ei velvoittanut häntä mihinkään antoi osalle\nkuormastoa tilaisuuden kulkea rauhassa Znaimiin, ja siinäkin suhteessa,\nettä Muratin erehdys sangen pian huomattiin. Heti kun Bonaparte, joka\nmajaili Schönbrunnissä, kahdenkymmenenviiden virstan päässä\nHollabrunnista, oli saanut Muratin tiedonannon ja aselevon ja\nantautumisen suunnitelmat, huomasi hän petoksen ja kirjoitti Muratille\nnäin kuuluvan kirjeen:\n\n    Prinssi Muratille. Schönbrunn, brumairen 25 p:nä v. 1805,\n    klo 8 aamulla.\n\n    En löydä sanoja ilmaistakseni teille mielipahaani. Johdatte\n    ainoastaan etujoukkojani eikä teillä ole oikeutta tehdä\n    aselepoa käskyttäni. Riistätte minulta sotaretken hedelmät.\n    Lopettakaa viipymättä aselepo ja hyökätkää vihollisen kimppuun.\n    Ilmoittakaa hänelle, ettei kenraalilla, joka on allekirjoittanut\n    antautumisehdot, ole siihen oikeutta eikä siihen ole oikeutta\n    kenellään muulla kuin Venäjän keisarilla.\n\n    Muuten, jos Venäjän keisari suostuu mainittuihin ehtoihin, niin\n    suostun minäkin; mutta tässä on kyseessä petos. Menkää, hävittäkää\n    Venäjän armeija ... voitte anastaa kuormaston ja tykistön.\n\n    Venäjän keisarin kenraaliadjutantti on... Upseereilla ei ole mitään\n    merkitystä, kun heillä ei ole valtuutta; kenraaliadjutantilla ei\n    sellaista ole... Itävaltalaiset antoivat vetää itseään nenästä\n    Wienin sillalla, nyt annatte te keisarin adjutantin tehdä teille\n    samoin.\n\n                                                     Napoleon.\n\nBonaparten adjutantti nousi ratsulle ja lähti täyttä neljää viemään\ntätä uhkaavaa kirjettä Muratille. Luottamatta kenraaleihinsa ja peläten\nmenettävänsä valmiin saaliin, lähti Bonaparte koko kaartineen\ntaistelukentälle. Mutta huolettomana sytytteli Bagrationin\nneljäntuhannen miehen suuruinen osasto nuotioitaan; sotilaat\nlämmittelivät, kuivailivat vaatteitaan ja keittivät taas ensi kerran\npuuroa kolmipäiväisten rasitusten ja kärsimysten jälkeen. Kenkään\nsotilaista ei tiennyt eikä ajatellut tulevia kohtaloita.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nNeljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli\nsaanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti\nilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä\nollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut.\nBagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä\nmenosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin\nmahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes\naavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi\nruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin,\nkohteli häntä erityisellä \"päällikkömäisellä\" huomaavaisuudella ja\nsuopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu\ntaistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun\naikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon\njärjestämään peräytymistä, \"mikä myös on sangen tärkeätä\".\n\n-- Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, -- sanoi Bagration,\naivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.\n\n\"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty\ntänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta\njos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon ... kyllä hänelle paikka\nlöydetään, jos hän on urhoollinen upseeri\", ajatteli Bagration.\nRuhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä\nasemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen\nosaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis,\nkeikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa,\nja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui\nruhtinas Andreille oppaaksi.\n\nKaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka\nkuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä\nkantoivat ovia, raheja ja aitoja.\n\n-- Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, -- sanoi\nesikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. -- Päälliköt ovat\nvälinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet.\nAamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy\nmennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.\n\n-- Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, -- sanoi\nruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.\n\n-- Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.\n\nHe laskeutuivat ratsuiltaan ja menivät muonakauppiaan telttaan.\nMuutamia punanaamaisia, väsähtäneen näköisiä upseereja istui pöytien\nääressä, juoden, syöden.\n\n-- Mitä tämä merkitsee, hyvät herrat, -- sanoi esikunta-upseeri\nnuhtelevasti, ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän ensi kertaa\nlausunut näitä sanoja. -- Onhan kielletty poistumasta asemilta.\nRuhtinas on käskenyt karkoittamaan kaikki. Entä te, herra alikapteeni,\n-- sanoi hän pienelle, laihalle, likaiselle tykistöupseerille, joka\nsukkasillaan (hänen saappaansa oli muonakauppias asettanut kuivumaan),\nseisoi tulijain edessä ja hymyili hieman luonnottomasti.\n\n-- Niin, ettekö häpeä, kapteeni Tushin? -- jatkoi esikunta-upseeri: --\nteidän tykistöupseerina pitäisi olla muille esikuvana, ja olette\nsaappaitta. Jos hälytetään, niin olettepa komea sukkasilla.\n(Esikunta-upseeri hymähti.) Suvaitkaa lähteä kukin asemalleen, herrat\nupseerit, kaikki, kaikki, -- lisäsi hän käskevästi.\n\nRuhtinas Andrei ei voinut olla hymähtämättä, katsahdettuaan alikapteeni\nTushiniin. Vaiti ollen ja hymyillen, Tushin väännältihe jalalta\ntoiselle ja katseli kysyvästi suurilla, viisailla ja hyvänsuovilla\nsilmillään milloin ruhtinas Andreihin, milloin esikunta-upseeriin.\n\n-- Sotilaat sanovat: paljasjaloin on mukavampi, -- sanoi Tushin,\nkainosti hymyillen, ja tahtoi nähtävästi päästä ikävästä asemastaan\nleikinlaskulla.\n\nMutta hän ei ollut vielä sanonut sanottavaansa, kun tunsi, ettei\nleikinlasku sujunutkaan eikä tepsinyt. Hän hämmentyi.\n\n-- Suvaitkaa lähteä, -- sanoi esikunta-upseeri, koettaen olla vakava.\n\nRuhtinas Andrei katsahti vielä kerran tykistöupseeriin. Hänessä oli\njotain erikoista, jotain aivan epäsotilaallista, jonkun verran\nnaurettavaa, mutta silti jotain sanomattoman viehättävää.\n\nEsikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei nousivat ratsuilleen ja lähtivät\najamaan edelleen.\n\nKaikkialla kohtasivat he eri aselajeihin kuuluvia, jalanastuvia\nsotilaita ja upseereja. Saavuttuaan kylän taakse huomasivat\nratsastajat äsken luotuja punertavia saviröykkiöitä; siinä kaivettiin\nmaavarustuksia. Kylmästä tuulesta välittämättä, puuhaili siinä muutaman\npataljoonan miehistö paitahihasillaan, aivan kuin valkeat muurahaiset.\nVallin takaa lenteli pyrynään punertavaa savea, mutta heittäjiä ei\nnäkynyt. Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei ajoivat varustuksen luo,\ntarkastivat sitä ja lähtivät edelleen. Heti varustuksen takana\njoutuivat ratsastajat suurehkon sotilasryhmän keskelle; toiset\njuoksivat ryhmästä varustukseen, toisia tuli lakkaamatta varustuksesta.\nRatsastajain täytyi tukkia nenänsä ja kannustaa ratsunsa raviin\npäästäkseen heitä ympäröivästä myrkähdyttävästä ilmapiiristä.\n\n-- _Voilà l'agrément des camps, monsieur le prince_,[75] -- sanoi\npäivystävä esikunta-upseeri.\n\nSitten nousivat he vastakkaiselle kukkulalle. Tältä kukkulalta saattoi\njo eroittaa ranskalaiset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja alkoi tarkastaa\nympäristöä.\n\n-- Tuolla on meikäläisten patteri, -- sanoi esikunta-upseeri, osoittaen\nkukkulan korkeinta kohtaa, -- sen päällikkönä on samainen sukkajalka\ntorvelo, jonka tapasimme muonakauppiaan teltassa; sieltä näkyy koko\nympäristö, menkäämme sinne, ruhtinas.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, nyt voin jo yksinkin kulkea, -- sanoi ruhtinas\nAndrei, joka tahtoi päästä erilleen esikunta-upseerista, -- suoriudun\nkyllä yksinäni, kiitän nöyrimmästi.\n\nEsikunta-upseeri jätti hänet, ja hän lähti ratsastamaan yksinään.\n\nMitä lähemmäs ruhtinas Andrei saapui vihollista sitä järjestyneempiä ja\niloisemman näköisiä olivat joukot. Suurin oli ollut epäjärjestys ja\nalakuloisuus siinä kuormaston osastossa, jonka ruhtinas Andrei oli\nsivuuttanut aamulla Znaimin tiellä, kymmenen virstan päässä\nranskalaisista. Grundissakin oli havaittavissa mieltenkuohua\nja jonkinlaista pelkoa. Mutta mitä lähemmäksi ruhtinas Andrei\nsaapui ranskalaisten ketjua sitä levollisemmilta näyttivät\nvenäläiset. Sinellit yllä seisoivat sotilaat riveissä; vääpeli ja\nkomppanianpäällikkö lukivat sotilaita, töykäten sormella rintaan kunkin\nosaston viimeistä miestä ja käskien näitä pitämään käsiään koholla;\nkaikkialla hääri sotilaita: toiset kantoivat puita ja risuja, toiset\nrakensivat kojuja, iloisesti naureskellen ja rupattaen; nuotioiden\nääressä istuskeli sotilaita, toiset pukeutuneina, toiset alastomina,\nkuivaillen paitojaan ja jalkariepujaan, paikkaillen saappaitaan tai\nsinellejään; paljon tungeskeli sotilaita myös kattilain ja huttupatojen\nympärillä. Eräässä komppaniassa oli päivällinen jo valmis, ja vesissä\nsuin katselivat sotilaat höyryäviä kattiloita, odotellen varusmestaria,\njoka paraillaan puukupposesta tarjosi maistiaisia hirrellä kojunsa\nedessä istuvalle upseerille.\n\nEräässä toisessa komppaniassa olivat asiat vieläkin paremmalla\nkannalla. Siellä oli vielä tilkkanen viinakultaa. Rokonarpinen vääpeli\nkallisteli putinaista, ja vuorotellen asettivat sotilaat kenttäleilinsä\nkannen pulittavan putinan suun alle. Hartaan näköisinä kohottivat\nsotilaaleilin kannen huulilleen, päät taipuivat taaksepäin, ja suitaan\nmaiskutellen ja kuivaten niitä hihoihinsa, he sitten iloisen näköisinä\npoistuivat vääpelin luota. Kaikkien kasvoilla oli niin rauhallinen\nilme, aivan kun ei olisi ollut aavistustakaan vihollisesta eikä\ntaistelusta, joka kuitenkin oli vaativa uhrikseen ainakin puolet\nmiehistöstä. Tuntui kuin olisi rauhallisina valmistauduttu levähtämään\njossain syntymäseudulla. Kuljettuaan jääkärirykmentin ohi joutui\nruhtinas Andrei reippaitten Kievin krenatöörien joukkoon, jotka\npuuhailivat yhtä rauhallisina kuin jääkäritkin. Rykmentinpäällikön\nmajan kohdalla, mikä oli korkeampi ja komeampi muita kojuja, näki\nruhtinas Andrei plutoonan krenatöörejä rintamassa. Rintaman edessä\nmakasi suullaan alaston sotilas. Kaksi sotilasta piteli onnetonta, ja\nkaksi lyödä roimi notkeilla vitsoilla häntä paljaalle selälle. Uhri\nhuusi julmasti. Paksu majuri käyskenteli rintaman edessä ja,\nvälittämättä huudoista, puheli taukoamatta:\n\n-- Varastaminen on häpeäksi sotilaalle, sotilaan on oltava rehellinen,\njalo ja urhokas; mutta ken varastaa toveriltaan, hän ei ole rehellinen;\nhän on konna. Vielä, vielä!\n\nJa yhä kuului notkeiden vitsain viuhinaa ja vimmattua, vaikkakin\nteeskenneltyä huutoa.\n\n-- Vielä, vielä, -- puheli majuri.\n\nEräs nuori upseeri kääntyi selin kuritettavaan ja poistui epäröivän ja\nkärsivän näköisenä rintamasta, katsahtaen kysyvästi ohi ratsastavaan\nadjutanttiin.\n\nSaavuttuaan äärimäiselle taistelulinjalle lähti ruhtinas Andrei ajamaan\npitkin rintamaa. Vasemmalla ja oikealla sivustalla olivat ketjut\nkaukana toisistaan, mutta keskustassa, sillä kohdalla, missä lähetit\naamulla olivat neuvotelleet, ketjut yhtyivät, ja venäläiset ja\nranskalaiset olivat niin likityksin, että helposti eroittivat toisensa,\nvieläpä saattoivat keskustellakin keskenään. Paitsi ketjusotilaita oli\ntälle kohdalle kokoontunut paljon uteliaita kummaltakin puolelta, jotka\nnaureskellen ja iloa pitäen tarkastelivat kummallisia ja outoja\nvihollisia.\n\nVaikka olikin kielletty lähestymästä ketjua, niin eivät päälliköt siitä\nhuolimatta voineet karkoittaa uteliaita, joita aamusta alkaen suurin\njoukoin tungeskeli kummallakin puolella. Ketjusotilaat, jotka\nmielestään oikeastaan olivat näiden harvinaisuuksien näyttäjiä,\nolivat jo tottuneet ranskalaisiin eivätkä sentähden enää heitä\ntarkastelleetkaan, vaan oli heidän huomionsa enemmän kiintynyt\nkatselijoihin. Ikävissään odottelivat he vahdinmuutosta. Ruhtinas\nAndrei pysähtyi tarkastelemaan ranskalaisia.\n\n-- Katohan, kato, -- puheli eräs sotilas toverilleen, osoittaen\nvenäläistä muskettisoturia, joka upseerin seurassa oli tullut aivan\nketjulle ja puheli nopeasti ja innokkaasti ranskalaisen krenatöörin\nkanssa. -- Näes, miten lavertaa sukkelaan! Eipä pääse ranskalainen\njälissä. Koetappa sinä, Sidorof!\n\n-- Odota, kuuntele. Jopa käy ovelasti! -- vastasi Sidorof, jota\nsotilaat pitivät verrattomana ranskan puhujana.\n\nRanskaa haastava muskettisoturi, jota sotilaat nauraen kuuntelivat, oli\nDolohof. Ruhtinas Andrei tunsi hänet ja alkoi kuunnella hänen\npuhettaan. Dolohof oli saapunut komppanianpäällikkönsä seurassa\nvasemmalta sivustalta, minne heidän rykmenttinsä oli sijoitettu.\n\n-- No, vielä, vielä! -- yllytti komppanianpäällikkö Dolohovia. Hän\nkurottautui eteenpäin kuullakseen jokaisen sanan, vaikkeikaan hän tästä\nhänelle vieraalla kielellä tapahtuvasta keskustelusta ymmärtänyt\nsanaakaan. -- Koettakaa vielä liukkaammin. Mitä hän sanoo?\n\nDolohof ei vastannut komppanianpäällikön kysymykseen; hän oli joutunut\nkiihkeään kiistaan ranskalaisen krenatöörin kanssa. He puhuivat\ntietystikin sodasta. Ranskalainen, joka sekoitti venäläiset\nitävaltalaisiin, todisteli, että venäläiset olivat antautuneet Ulmin\nluona ja että osa heistä oli lähtenyt pakosalle; Dolohof taas väitti,\netteivät venäläiset olleet antautuneet, vaan päinvastoin löylyttäneet\nranskalaisia.\n\n-- Teidät on käsketty täältä karkoittamaan, ja kyllä teidät\nkarkoitammekin, -- puheli Dolohof.\n\n-- Varokaa vain, ettemme korjaa teitä kaikkine kasakkoinenne, -- sanoi\nkrenatööri.\n\nRanskalaiset sotilaat pyrähtivät nauramaan.\n\n-- Panemme teidät tanssimaan, kuten Suvorovinkin aikoina (_on vous fera\ndanser_), -- sanoi Dolohof.\n\n-- _Qu'est-ce qu'il chante_?[76] -- kysyi eräs ranskalainen.\n\n-- _De l'histoire ancienne_,[77] -- vastasi toinen, aavistaen, että oli\npuhe entisistä sodista. -- _L'Empereur va lui faire voir à votre\nSouvara, comme aux autres_.[78]\n\n-- Bonaparte... -- alkoi Dolohof, mutta ranskalainen keskeytti hänet.\n\n-- Ei ole Bonapartea. On keisari _Saoré nom_[79]... -- huusi\nranskalainen raivoissaan.\n\n-- Hiis vieköön keisarinne!\n\nJa Dolohof alkoi sättiä venäjäksi, oikein sotilaan tapaan, heitti\nkiväärinsä ilmaan ja poistui ketjusta.\n\n-- Menkäämme, Ivan Lukitsh, -- sanoi hän komppanianpäällikölle.\n\n-- Sepä vasta ranskaa, -- sanoivat venäläiset sotilaat. -- Entä sinä,\nSidorof!\n\nSidorof iski silmää ja alkoi, ranskalaisiin kääntyneenä, mulittaa\nkäsittämättömiä sanoja:\n\n-- Kari, mala, tafa, safi, muter, kaska, -- molotti Sidorof, koettaen\nsaada äänensä sävyä niin ilmeikkääksi kuin mahdollista.\n\n-- Ho, ho, ho! ha, ha, ha! Uh, uh! -- kaikui terveen iloinen\nnaurunrähäkkä venäläisten joukosta, ja välittömästi tarttui se\nranskalaisiinkin, niin että olisi luullut välttämättömäksi poistaa\npanokset pyssyistä, lauaista tykit ilmaan ja hajaantua kunkin\nkiireimmän kaupalla kotiinsa.\n\nMutta panokset jäivät pyssyihin, ampumareiät taloissa ja varustuksissa\nammottivat yhtä uhkaavina kuin ennenkin, ja etuteloistaan irroitetut\ntykit olivat yhä suunnattuina toisiaan vastaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKierrettyään koko taistelulinjan oikealta sivustalta vasemmalle\nruhtinas Andrei nousi sille patterille, mistä esikunta-upseeri sanoi\nnäkyvän koko ympäristön. Täällä hän laskeutui ratsultaan ja pysähtyi\nreunimaisen tykin ääreen. Tykkejä oli kaikkiaan neljä, ja ne olivat\nirroitetut etuteloistaan. Tykkien edustalla asteli vahtisotilas. Hän\noikasihe suoraksi, nähdessään upseerin, mutta ruhtinas Andrei vapautti\nhänet kunnianteosta, ja sotilas jatkoi tasaista ikävää astuntaansa.\nTykkien takana lojuivat etutelat, niiden takana olivat liekapaalut,\njoiden vieressä roihuivat tykkimiesten nuotiot. Vasemmalla, lähellä\nlaidimmaista tykkiä, oli virpeistä punottu maja, mistä kuului upseerien\nvilkasta puhelua.\n\nPatterilta näkyivät todellakin kaikki venäläisten asemat ja suurin osa\nvihollisenkin asemista. Taivaanrannalta, patterin vastapäätä\nsijaitsevalta kunnaalta näkyi Schöngrabenin kylä; kylän oikealla ja\nvasemmalla puolella näkyi nuotiotulien savun keskitse kolmessa paikassa\nranskalaisia joukkoja, joista suurin osa nähtävästi oli kylässä ja\nkunnaan takana. Vasemmalla kylästä häämöitti savun läpi jotain patterin\ntapaista, mutta paljaalla silmällä ei sitä tarkkaan eroittanut.\nVenäläisten oikea sivusta oli asettunut jotenkin jyrkälle ylänteelle,\njoka hallitsi ranskalaisten asemia. Siellä oli enimmäkseen jalkaväkeä,\nmutta aivan ylänteen äärellä näkyi rakuunoitakin. Keskustasta, missä\nsijaitsi Tushinin patterikin, vietti aivan suora ja loitto alamäki\npurolle, joka eroitti venäläiset Schöngrabenista. Vasen sivusta ulottui\nmetsään saakka, missä venäläiset jalkamiehet paraillaan kaatoivat puita\nloimuaviin nuotioihinsa. Ranskalaisten taistelulinja ulottui\nlaajemmalle kuin venäläisten, ja sentähden olikin selvää, että he\nhelposti saattaisivat kiertää venäläiset molemmilta sivuilta.\nVenäläisten asemien takana oli jyrkkärinteinen, syvä rotko, jonka yli\ntykistön ja ratsuväen oli vaikea kulkea. Ruhtinas Andrei kaivoi esille\nmuistikirjansa ja, kyynärvarsillaan tykkiin nojaten, hän piirsi\nlyijykynällä joukkojen asemaluonnoksen. Kahteen kohtaan teki hän\nlyijykynällä huomautuksia, joista hän aikoi ilmoittaa Bagrationille.\nHänen mielestään olisi koko tykistö pitänyt sijoittaa keskustaan ja\nratsuväki viedä rotkon toiselle puolelle. Koska ruhtinas Andrei aina\noli ollut ylipäällikön lähettyvillä ja seurannut erityisemmin suurten\njoukko-osastojen liikkeitä ja yleisiä järjestelyjä, ja kun hän\nsitäpaitsi alituiseen lueskeli kuvauksia historiallisista taisteluista,\nniin hän nytkin, kuvitellessaan mielessään lähestyvän taistelun menoa,\nhaahmoitteli sen välittömästi vain pääpiirteissään. Hän ajatteli vain\nseuraavanlaisia huomattavia sattumia: \"Jos vihollinen hyökkää oikean\nsivustan kimppuun\", puheli hän itsekseen, \"niin täytyy Kievin\nkrenatöörien ja Podolin jääkärien pitää asemansa siksi, kunnes\nkeskustan varaväki joutuu heille avuksi. Tässä tapauksessa saattavat\nrakuunat hyökätä sivustaan ja ruhjoa heidät. Jos vihollinen taas\nhyökkää keskustaan, on meillä tällä kunnaalla keskuspatteri, ja sen\ntukemana voi vasen sivusta vetäytyä erillisrivistöissä rotkolle\nsaakka\", päätteli hän itsekseen...\n\nKoko ajan kun ruhtinas Andrei seisoi tykin luona kuuli hän virvemajassa\npuhelevain upseerien ääniä, mutta hän ei käsittänyt, kuten usein on\nlaita tällaisissa oloissa, ainoatakaan sanaa heidän puheistaan.\nYhtäkkiä sattui hänen korviinsa niin kumman hivelevä äänensävy, että\nhän tahtomattaankin alkoi kuunnella.\n\n-- Ei, kyyhkyläiseni, -- puhui miellyttävä ja aivan kuin tutulta\nkuulostava ääni, -- sanon, että jos olisi mahdollista tietää, mitä\nseuraa kuoleman jälkeen, niin silloinpa ei kenkään meistä kuolemaa\npelkäisikään. Eiköhän niin liene, kyyhkyläiseni.\n\nToinen, nuoremmalta kuulostava ääni keskeytti puhujan:\n\n-- Pelkää, tai ole pelkäämättä, yhdentekevä, -- et siitä pääse.\n\n-- Mutta sittekin pelkäät! Voi teitä, oppineita, -- sanoi kolmas,\nmiehekäs ääni, keskeyttäen molemmat edelliset. -- Niinpä niin, te\ntykkimiehet, te olette niin oppineita, sillä te voitte kaikkea\nkuljettaa mukananne, sekä viinat että särpimet.\n\nJa \"miehekkään äänen omistaja\" -- nähtävästi jalkaväen upseeri -- alkoi\nnauraa.\n\n-- Mutta sittekin pelkäät, -- jatkoi ensimäinen, tuttu ääni. --\nPelkäät, kun et mitään tiedä, siinä on pelon syy. Tosin sanotaan, että\nsielu menee taivaaseen ... mutta tiedämmehän, ettei ole mitään\ntaivasta, on ainoastaan ilmakehä.\n\nTaas keskeytti miehekäs ääni tykkimiehen.\n\n-- No, tarjotkaahan nyt sitä yrttiviinaanne, Tushin, -- hän sanoi.\n\n\"No, nyt muistan! sama kapteeni, joka muonakauppiaan luona oli\nsukkasillaan\", ajatteli ruhtinas Andrei, mielihyvin tunnustellen tuota\nmiellyttävää, mietiskelevän harrasta ääntä.\n\n-- Yrttiviinaa kyllä saatte, -- sanoi Tushin, -- mutta sittekin on\nvaikeata käsittää tulevaa elämää...\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Samassa kuului ilmassa suhinaa; yhä\nlähempänä, lähempänä, vinhemmin ja selvemmin, selvemmin ja vinhemmin,\nja, aivan kuin kesken sanottavaansa, romahti tykinluoti maahan lähelle\nvirvemajaa, sinkahuttaen kauhealla voimalla sirpeitä ympärilleen. Maa\naivan kuin valitti kauheasta jymäyksestä.\n\nSamassa hetkessä hypähti majasta pikku Tushin piippunysä suupielessä;\nhänen hyvänsuovat, viisaat kasvonsa olivat jonkunverran kalpeat. Hänen\njälissään tuli \"miehekkään äänen omistaja\", nuorekkaan näköinen\njalkaväen upseeri. Hän lähti juoksemaan komppaniaansa kohti, napittaen\njuostessaan takkiaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRuhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta\nluoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän\nhuomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat\nalkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu\npeitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin\nadjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan\nloivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun\nvahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt,\nkun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas\nAndrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti\ntavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan\nyltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata.\nAlhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.\n\nLemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja\nhäpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista.\nHeti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään\nmolempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon\nosaston ennen pimeän tuloa.\n\n\"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!\" ajatteli ruhtinas Andrei,\ntuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. \"Mutta\nmissä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?\" hän ajatteli.\n\nKulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät\nhuttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista\nhätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät\naseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen\nilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. \"Nyt se on\nalkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!\" näyttivät\njokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.\n\nEi ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme\nmaavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi\nläheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas\nBagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki.\nRuhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration\npysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle\npäällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun\nruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.\n\nRuhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon\nsaman ilmeen: \"nyt se on alkanut! nyt taistellaan!\" Hänen puoliavoimet\nsilmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan.\nRauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja\nja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja\ntuntee tämä mies tällä hetkellä?\n\n\"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?\" kysyi\nruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä\nnyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset,\nja sanoi: \"hyvä\", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki,\nmitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt\naivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas\nAndrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen\nvitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän\ntahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole\nerityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin\nja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei\nliittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa\nolivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti -- Scherkof,\nlähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla\nenglantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta\noli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava,\nturpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän\nympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän\nkameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien,\nkasakkain ja adjutanttien keskellä.\n\n-- Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, -- sanoi Scherkof Bolkonskille,\nviitaten sotatuomariin, -- mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.\n\n-- No, olkaahan tuossa, -- sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan\nloisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin\nilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan\nolisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.\n\n-- _Très drôle, mon monsieur prince_[80] -- sanoi päivystävä\nesikunta-upseeri. (Hän muisteli, että _ruhtinaita_ puhuteltaissa\nkäytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan\nmuistanut).\n\nRatsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän\neteensä.\n\n-- Mikä tuohon putosi? -- kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.\n\n-- Ranskalainen pannukakku, -- vastasi Scherkof.\n\n-- Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? -- kysyi sotatuomari. --\nVoi kauheata!\n\nJa hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut\nlauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys\nja -- sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti\nhevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät\nsatulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan\nviereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut,\nhevonen vielä sätki.\n\nRuhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan\nhälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:\n\"eipä kannata turhia tuumailla!\" Hän pysäytti hevosensa taitavan\nratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa\nsotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen\nkuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen\nsiitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja\ntällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta.\nSeurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt\ntaistelukenttää tarkastaessaan.\n\n-- Kenen komppania? -- kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen\nluona seisovalta ali-upseerilta.\n\nHän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää\ntäällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.\n\n-- Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, -- huusi iloisella äänellä\npunatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.\n\n-- Sepä sen, sepä sen, -- lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen\njotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.\n\nHänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan\nhänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita,\nvääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen\nsotilas N:o 1:nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N:o\n2:nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen\nTushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei\nhuomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.\n\n-- Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, -- huusi hän vienolla\näänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut\nhänen vähäpätöiselle vartalolleen-. -- Toinen! -- hän piipitti. Iske,\nMedvedjef!\n\nBagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja\nkömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän\nkansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin\nmäärätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia\nranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin\nkylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.\n\nTushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla\nhänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan\nvääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että\nviisainta oli sytyttää kylä palamaan. \"Hyvä!\" sanoi Bagration, kun\nTushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi\nmietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat\nranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla\nsijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa\nkiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti\nranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi\nseurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta\nläheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi\npataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen\njohdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden\npataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi\nseurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut\nsanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus\npaikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta\nsamassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin\npäällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot\ntunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut\nsekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas\nBagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi.\nKäyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään\nhyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi\nadjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon\ntoiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen\nalaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli\nrykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.\n\n-- Hyvä! -- sanoi Bagration.\n\nKun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä\nkuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa\nehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan\nvanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti\nBraunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon\ntaakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää\nvihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman\nonnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin\nkeskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia\nkäskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti\nkaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä,\nsattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen\nsuunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka\nasioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta,\nniin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja\nlevollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt\nepätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat\nhe hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat\nja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja\ninnostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle\nuskollisuuttaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nRuhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle\nkohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä\npyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti\nkoko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi\nruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen\ntaistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä,\njonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista.\nHän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai\nkurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen\näänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti\nvirtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa\nkuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien\npoikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas.\nJyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin,\njoukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat\nsotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään\nhuitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita\nsotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti\npalauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä\ntäältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet.\nIlma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet\nruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät\npyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin,\nkopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta\nruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului\nsuloista suhinaa ja vihellystä. \"Mitä tämä lie?\" ajatteli ruhtinas\nAndrei, lähestyessään rivejä. \"Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei\nliiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema\ntoisellainen.\"\n\nKuivankälpeä, heikon näköinen vanhus, herttaisesti hymyilevä\nrykmentinpäällikkö, jonka pitkät silmäripset puoleksi peittivät hänen\nsilmänsä, tehden hänet lempeän näköiseksi, ratsasti ruhtinas\nBagrationin luo, tervehtien häntä kuin isäntä kallista vierastaan. Hän\nilmoitti Bagrationille, että hänen rykmenttinsä oli joutunut ratsuväen\nhyökkäyksen alaiseksi; vaikkakin hyökkäys torjuttiin, menetti rykmentti\nenemmän kuin puolet miehistään. Rykmentinpäällikkö sanoi, että hyökkäys\noli torjuttu, keksien tällaisen nimityksen, selittääkseen, mitä oli\ntapahtunut, mutta todellisuudessa ei hän itsekään tietänyt, mitä oli\ntapahtunut tämän viimeisen puolituntisen kuluessa, eikä hän edes\nvarmasti voinut sanoa, oliko hyökkäys torjuttu, vai oliko hänen\nrykmenttinsä tuhottu. Taistelun alussa oli lennellyt tykinluoteja ja\nkranaatteja hänen riveihinsä, ja miehiä oli kaatunut, sitten oli joku\nhuutanut: \"ratsuväki!\" ja hänen miehensä olivat alkaneet ampua. Ja yhä\nvieläkin ammuttiin, ei tosin enää ratsumiehiä, jotka heti olivat\nkadonneet näkyvistä, vaan ranskalaisia jalkamiehiä, joita oli\nilmestynyt joen uomaan. Ranskalaiset ampuivat venäläisiä. Ruhtinas\nBagration nyökäytti päätään merkiksi, että kaikki oli käynyt hänen\ntahtonsa mukaan ja aivan niin kuin hän oli suunnitellut. Hän kääntyi\nadjutanttiin ja käski tämän tuoda vuorelta kaksi kuudennen\njääkärirykmentin pataljoonaa, joiden ohi he hetki sitten olivat\nkulkeneet. Ruhtinas Andreita ihmetytti tällä hetkellä muutos, mikä oli\nhuomattavissa Bagrationin kasvoilla. Hän oli päättäväisen ja onnellisen\nnäköinen kuin ihminen, joka helteisenä kesäpäivänä on päässyt vetten\npartaille ja valmisteleikse syöksymään vilpeitten vetten syleilyyn.\nHävinneet olivat väsyneet, sameat silmät ja teeskennellyn\nsyvämietteinen katse: pyöreät, ankarat haukansilmät katselivat\nriemuitsevina ja jonkun verran ylenkatseellisina suoraan eteensä,\nkiintymättä nähtävästi mihinkään. Hänen liikkeensä olivat sentään\nentisen hitaat ja rauhalliset.\n\nRykmentinpäällikkö kääntyi ruhtinas Bagrationiin ja kehoitti häntä\npoistumaan, koska asema hänen mielestään oli liian vaarallinen. \"Herran\nnimessä, teidän ylhäisyytenne, Jumalan tähden!\" puhui hän, vilkuen\nseurue-upseeriin, saadakseen tältä kannatusta. Seurue-upseeri kääntyi\nhäneen selin. \"Näettehän, teidän ylhäisyytenne!\" Hän huomautti\nBagrationia luodeista, jotka lakkaamatta suhisivat, lauloivat ja\nvihelsivät heidän ympärillään. Hän puhui nuhtelevan anovasti, kuten\npuhuu salvumies kirveeseen tarttuneelle isännälleen: \"me olemme työhön\ntottuneet, te vain saatte kätenne rakoille\". Kun kuunteli hänen\npuhettaan, niin olisi luullut, etteivät luodit häntä voisikaan tappaa,\nja hänen puoliavonaiset silmänsä lisäsivät hänen sanojensa\nvaikuttavaisuutta. Esikunta-upseeri yhtyi rykmentinpäällikön\nvaroituksiin; mutta ruhtinas Bagration ei vastannut heille sanaakaan,\nkaskihan vain lopettamaan ampumisen ja valmistamaan tilaa lähestyville\npataljoonille. Hänen puhuessaan löyhähti äkkiä tuulenpuuska oikealta ja\nhajoitti savupilven, niin että saattoi nähdä uoman ja vastakkaisen\nkunnaan, jolla liikkui ranskalaisia. Kaikkien silmät seurasivat\nranskalaisten liikkeitä; ne liikkuivat venäläisiä kohti, kierrellen,\nkaarrellen pintamuodostuksen vaatimusten mukaan. Saattoi jo eroittaa\nsotilaiden pörhöiset päähineet; upseerin eroitti sotilaasta; eroitti,\nmiten lippu lepatti tankoon kietoutuneena.\n\n-- Astuvat verrattomasti, -- huomautti joku seurueen jäsenistä. Osa\nranskalaisista saapui jo uomaan. Yhteentörmäyksen täytyi siis tapahtua\nvenäläisten puolella.\n\nTaistelussa olleen rykmentin tähteet järjestyivät nopeasti ja\nsiirtyivät oikealle; heidän takaansa ilmestyi kaksi kuudennen\njääkärirykmentin pataljoonaa, reimasti astuen ja ajaen edellään\nrintamasta poistuneita. Ne eivät vielä olleet saapuneet Bagrationin\nkohdalle, mutta jo kuului raskasta, tahdikasta astunnan humua. Vasemman\nsivustan äärimäisenä, lähinnä Bagrationia, astui pyöreäkasvoinen, komea\nkomppanianpäällikkö, tyhmä, onnellinen ilme kasvoilla. Hän oli sama\njalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa lähti juoksemaan Tushinin\nvirvemajasta. Hän ei muuta näkynyt ajattelevan tällä hetkellä kuin,\nettä reimasti astuen pääsisi kenraalin ohi.\n\nItseensätyytyväisenä, kuten ainakin rintamassa, astui hän kevyesti\njäntevillä jaloillaan, aivan kuin olisi purjehtinut. Vähääkään\nponnistelematta hän kulki suorana ja reippaana, ja tämä astunnan keveys\nse hänet eroittikin raskaasti tömistelevistä sotilaista, jotka\nseurasivat hänen jalkaansa. Kädessä oli hänellä ohut, kapea,\npaljastettu miekka (käyrä sapeli pahanen, joka ei lainkaan muistuttanut\ntodellista asetta), ja vilkuen, milloin kenraaliin, milloin taakseen,\nhän joustavasti väänteli voimakasta ruumistaan, sekaantumatta\nkertaakaan oikeasta jalasta. Selvästi huomasi, että hänen kaikki\nsielunvoimansa olivat kohdistetut yhteen ainoaan seikkaan: kulkea\nmahdollisimman upeasti kenraalin ohi, ja tuntiessaan, että kaikki käy\nmainiosti, hän oli onnellinen. \"Vasen ... vasen ... vasen\", näytti hän\nhokevan joka toisella askeleella; ja tähän tahtiin astuivat\njuronaamaiset, rensselien ja pyssyjen painostamat sotilaat, aivan kuin\nhekin, nuo sadat sotilaat, joka toisella askeleella olisivat itsekseen\nhokeneet: \"vasen ... vasen ... vasen...\" Paksu majuri puhkui astuessaan\nja menetti oikean jalan, kiertäessään tielleen sattunutta pensasta;\nhengästyneenä ja pelästyneen näköisenä juoksi osastostaan eksynyt\nsotilas ja koetti saavuttaa komppaniansa; viuhuen lensi tykinluoti\nBagrationin ja seurueen yli ja iski riveihin: \"vasen -- vasen...!\"\n\"Sulkekaa rivit!\" kuului komppanianpäällikön komeileva ääni. Sotilaat\nväistivät kaarena jotain sillä kohdalla, mihin luoti oli iskenyt; vanha\nristirintainen sivustan ali-upseeri, joka oli jäänyt kuolleita\nkatsomaan, saavutti rivinsä, hypähti päästäkseen oikeaan jalkaan,\nja vilkasi sitten vihaisena sivulleen. Tuntui kuin yhä kuuluisi:\n\"vasen ... vasen ... vasen ...\" tämän uhkaavan äänettömyyden ja\ntahdikkaan astunnan yksitoikkoisen töminän keskeltä.\n\n-- Reimasti, pojat! -- sanoi Bagration.\n\n\"Ahkeruus on ... häi -- nne -- nne!...\" kaikui riveistä. Vasemmalla\nsivustalla astuva synkän näköinen sotilas katsahti huutaessaan\nBagrationiin, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka aivan kuin sanoi:\n\"itse tiedämme\"; toinen sotilas ei vilaissut sivulleen, varmaankin\npeläten sekaantuvansa, huusi suu selällään ja meni ohi.\n\nKomennettiin pysähtymään ja irroittamaan rensselit.\n\nBagration ratsasti rivien eteen ja laskeusi ratsultaan. Hän heitti\nohjat kasakalle, riisui viitan yltään, oikoi sääriään ja korjasi\nlakkiaan. Upseerit etunenässä, alkoivat ranskalaiset nousta vuoren\nrinnettä.\n\n\"Jumalan nimeen!\" huusi Bagration lujalla, korkealla äänellä, kääntyi\nhetkeksi rintamaan päin ja lähti, hieman käsiään heilutellen, astumaan\npitkin epätasaista kenttää. Hän astui kömpelösti, ratsumiehen tapaan,\naivan kuin käyntiin tottumaton. Ruhtinas Andrei tunsi, että jokin\nvastustamaton voima veti häntä eteenpäin, ja valtava riemu täytti hänen\nsydämensä.[81]\n\nRanskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki\nBagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja\npunaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen\nsilmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset\njaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei\ntoistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä\nkuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas ... ja savu\npeitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia\nvenäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui\nniin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului\nensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; \"Hurraa!\"\n\n\"Hurraa-aa-aa!\" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina,\nelostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan\njuoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen\nmahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti\nranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka\ntuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat\nsammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä.\nKeskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät\nosastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat\nAsovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui\nepäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama\nylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli\nlähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.\n\nReippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä\najaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo\nvoimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut\nantautua vaaran alaiseksi.\n\nSaavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä\nkuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli\nmahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille\nBagrationin käskyä.\n\nVasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin\npäällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof\npalveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas\nmäärätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof\npalveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa\nväleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli\ntäydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain\nneuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana\ntarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit\nettä jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan\ntaisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt\npuuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan,\njalkaväki keräili puita.\n\n-- Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, -- puhui husaari-eversti\nkiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, -- tehköön siis, miten\nhaluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla\nperäytymään!\n\nMutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja\npaukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon\nseutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin\nparin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen\nkenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti\najamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat\nrykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera\nviha.\n\n-- Mutta sittekin, herra eversti, -- puhui kenraali, -- enhän toki voi\njättää puolia miehistäni metsään. _Pyydän_ teitä, _pyydän_ teitä, --\nhän toisteli, -- asettumaan asemille ja valmistautumaan hyökkäykseen.\n\n-- Minä taas pyydän teitä olemaan sekaantumatta toisten asioihin, --\nvastasi kiivastunut eversti. -- Jos olisitte ratsumies...\n\n-- En ole ratsumies, herra eversti, mutta olen venäläinen kenraali, ja\njollette sitä tiedä...\n\n-- Hyvin tiedän, teidän ylhäisyytenne, -- kiljasi eversti tulipunaisena\nja nykäsi ohjista. -- Lähtekäämme ketjuun, olette huomaava, ettei tämä\nasema ole minkään arvoinen. En tahdo menettää rykmenttiäni teidän\nmielitekojenue tähden.\n\n-- Unhoitatte säädyllisyyden, eversti. En noudata mielitekojani, enkä\nsalli tällaisia puheita.\n\nOlettaen, että eversti tahtoo koetella hänen urhoollisuuttaan, lähti\nkenraali rinta pystyssä ja yrmeän näköisenä everstin rinnalla\nratsastamaan ketjua kohti, arvellen, että heidän riitansa on\nratkaistava ketjussa, luotituiskussa. He saapuivat ketjuun, muutamia\nluoteja lensi heidän ylitseen, ja he pysäyttivät hevosensa, puhumatta\nsanaakaan. Ketjussa ei ollut mitään katsottavaa, sillä siitäkin\npaikasta, missä he toisensa tapasivat, saattoi selvästi huomata, että\nratsuväen oli mahdoton toimia pensastossa ja rotkoissa, ja että\nranskalaiset paraillaan kiersivät vasenta siipeä. Kenraali ja eversti\nkatselivat merkitsevän ankarina toisiaan, aivan kuin tappeluun\nvalmistautuvat kukot, ja odottelivat turhaan näkevänsä toisissaan pelon\nmerkkejä. Molemmat kestivät koetuksen. Koska heillä ei ollut mitään\nsanottavaa toisilleen, ja koskei kumpikaan tahtonut ensimäisenä poistua\nluotituiskusta, niin olisivat he varmaankin kauvan siellä viipyneet\nkoettelemassa toistensa urhoollisuutta, jollei samassa aivan heidän\ntakaansa metsästä olisi kuulunut ampumisen räiskettä ja sydäntä\nvihlovaa huutoa. Ranskalaiset olivat hyökänneet puita keräileväin\nvenäläisten kimppuun. Husaarit eivät enää voineet vetäytyä takasin\njalkaväen mukana. Ranskalaisten ketju oli katkaissut heiltä paluutien\nvasemmalla. Huolimatta paikan epämukavuudesta, täytyi heidän ryhtyä\nhyökkäykseen, raivatakseen itselleen paluutien.\n\nEskadroona, jossa Rostof palveli, oli tuskin kerinnyt nousemaan\nsatulaan, kun se jo oli rinta rinnan vihollisen kanssa. Nytkään ei\nollut ketään vihollisen ja eskadroonan välillä -- kuten oli ollut\nasianlaita Ennsin sillan luonakin --, ja heidät eroitti taas\nvihollisesta ainoastaan tuo kauhistava tietämättömyyden ja pelon\nrajapiiru, joka aivan kuin eroittaa elävät kuolleista. Kaikki sotilaat\ntunsivat tuon rajapiirun läheisyyden, ja kysymys: pääsevätkö sen yli\nja, miten pääsevät, sai heidän sydämensä sykkimään. Eversti saapui\nrintamaan, vastasi vihaisesti jotain upseerien kysymyksiin ja, sen\nnäköisenä kuin ihmiset, jotka eivät milloinkaan myönnä erehtyvänsä,\nantoi hän jonkun käskyn. Kukaan ei vielä ollut sanonut mitään varmasti,\nmutta siitä huolimatta huhuiltiin eskadroonassa hyökkäyksestä.\nKomennettiin rivittymään; helisten paljastuivat miekat. Mutta kukaan ei\nvielä liikahtanut. Koko sivustan sotilaat, sekä husaarit että\njalkamiehet, tunsivat, etteivät päällikötkään ole selvillä, mitä olisi\ntehtävä, ja tämä päälliköiden epäröiminen tarttui miehistöönkin.\n\n\"Kunpa jo alkaisi pikemmin\", ajatteli Rostof, tuntien, että hän nyt\nviimeinkin saa nauttia hyökkäyksen suloisuudesta, josta hän toveriensa\noli kuullut niin usein kertovan.\n\n-- Jumalan nimeen, pojat, -- kajahti Denisovrin ääni, -- raviin!\n\nEturivissä alkoivat hevosten lautaset vaappua. Gratshik nytkäytti\nohjaksia ja lähti liikkeelle.\n\nOikealla puolellaan näki Rostof husaarien ensi rivin, ja kaukaa\nedestäpäin näkyi tumma juova, jota hän tarkasti ei voinut eroittaa,\nmutta luuli sen vihollisten riviksi. Kuului laukauksia, mutta kaukaa.\n\n-- Nopeampaan raviin! -- kuului komentohuuto, ja Rostof tunsi, miten\nGratshik alkoi varastaa takajaloillaan ja pyrki laukkaan.\n\nHän koetti edeltäpäin arvata sen liikkeitä, ja hän tuli yhä\niloisemmaksi ja iloisemmaksi. Hän huomasi edessään yksinäisen puun. Puu\nnäytti ensin olevan hänen edessään, tuolla niin kauhealla rajapiirulla.\nMutta samassa oli hän jo kulkenut tuon rajapiirun poikki, eikä mitään\nkauheata ollut tapahtunutkaan, päinvastoin tuntui yhä iloisemmalta ja\nsuloisemmalta. \"Oi, miten hakkaan vihollista\", ajatteli Rostof,\npuristaen miekkansa kahvaa.\n\n\"Hur-raa-aa-aa!\" kaikuivat äänet. \"Tulkoon nyt ken tahansa\", ajatteli\nRostof, iskien kannukset Gratshikin kupeisiin, ja, ajaen toisten ohi,\nhän päästi ratsunsa täyteen lentoon. Jo näki hän vihollisen edessään.\nYhtäkkiä tuntui kuin olisi suurella vihdalla huiskaistu eskadroonaa.\nRostof kohotti miekkansa iskeäkseen, mutta samassa erkani hänestä hänen\nedellään ratsastava husaari, Nikitenko, ja Rostof tunsi aivan kuin\nunessa, että hän kiitää yhä huimaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä\nhuolimatta hän pysyy paikallaan.\n\nTakaa tulla lennätti tuttu husaari, Bondartshuk, ja oli vähällä\nsotkettaa hänet hevosellaan. Husaari vilkaisi häneen vihaisesti; hänen\nhevosensa pillastui, ja samassa oli ratsastaja hävinnyt.\n\n\"Miksen liiku? -- Olen kaatunut, olen kuollut\", kysyi ja vastasi Rostof\nsamalla haavaa. Hän oli yksin keskellä kenttää. Ei nähnyt hän enää\nlaukkaavia hevosia, husaarien selkiä; hän näki ainoastaan\nliikkumattoman kedon ja sängen. Hänen allaan oli lämmintä verta. \"Ei,\nolen haavoittunut, ja hevoseni on kuollut.\" Gratshik rämpi\netujaloilleen, mutta keikahti samassa pitkälleen. Rostovin jalka jäi\nsen alle. Hevosen päästä virtasi veri. Se sätki jaloillaan, muttei\nvoinut nousta. Rostof tahtoi nousta, mutta kaatui hänkin:\nmiekkalaukkunsa oli takertunut satulaan. Hän ei tietänyt, missä olivat\nranskalaiset, missä venäläiset. Hänen ympärillään ei ollut ketään.\n\nIrroitettuaan jalkansa hevosen alta Rostof nousi seisaalleen. \"Missä,\nkummalla puolella on tuo piiru, joka niin jyrkästi eroitti sotajoukot\ntoisistaan?\" kysyi hän itseltään, mutta vastata hän ei taitanut. \"Eihän\nvain ole minulle tapahtunut jotain ikävää? Onko tällaisia ikäviä\ntapauksia, ja mitä on tällöin tehtävä?\" -- kysyi hän itseltään,\nnoustessaan; ja samassa hän tunsi, että hänen puutuneessa vasemmassa\nkädessään riippui jotain liikaa. Ranteesta alkaen tuntui hänen kätensä\nvieraalta. Hän tarkasteli kättään, etsien siitä verta. \"Mutta tuollapa\non ihmisiäkin\", ajatteli hän iloisena, nähtyään muutamia häntä kohti\njuoksevia sotilaita. \"He auttavat minua!\" Etumaisella oli kumman\nnäköinen kiiveri ja sininen sinelli. Hänellä oli könkönenä, ja hänen\ntummat kasvonsa olivat ahavoittuneet. Hänen jälissään juoksi kaksi,\njälempänä yhä useamppia ja useampia. Eräs heistä puhui jotain kummaa,\nvierasta kieltä. Taempana kuljettivat kiiveripäät sotilaat venäläistä\nhusaaria. Hänen käsistään pidettiin kiinni, ja hänen takanaan\nkuljetettiin hänen hevostaan.\n\n\"Varmaankin meikäläinen vanki... Tosiaan. Vanginnevatkohan minutkin?\nKeitä ovat nuo miehet?\" ajatteli Rostof, eikä hän uskonut silmiään.\n\"Ovatko he todellakin ranskalaisia?\" Hän katseli lähestyviä\nranskalaisia, ja vaikka hän hetki sitten oli täydessä lennossa\nratsastanut heitä saavuttaakseen ja surmatakseen, niin tuntui heidän\nläheisyytensä nyt niin kauhealta, ettei hän saattanut uskoa silmiään.\n\"Keitä ovat he? Miksi juoksevat? Eiväthän toki minun luokseni? Ja\nmiksi? Tappamaanko minua? _Minua_, jota kaikki niin rakastavat?\" Hänen\nmieleensä muistui, miten hellästi äiti häntä rakastaa, miten omaiset,\nmiten ystävät, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että viholliset\naikoisivat hänet tappaa. \"Mutta kenties -- tappavatkin!\" Kymmenkunnan\nsekuntia hän seisoi liikkumatta paikallaan, käsittämättä tilaansa.\nEtumainen, könkönenäinen ranskalainen oli jo saapunut niin lähelle,\nettä Rostof eroitti hänen kasvojensa ilmeen. Muukalaisen kiihtyneet,\noudot piirteet, kun hän pistin sojossa henkeään pidätellen hiljaa\njuoksi häntä kohti, säikäyttivät Rostovin. Hän tarttui pistooliinsa,\nmutta sen sijaan, että olisi ampunut, hän heitti sillä ranskalaista ja\nlähti juoksemaan voimainsa takaa pensaikkoa kohti! Hän ei juossut nyt\nsellaisen epäilyn ja sieluntuskan valtaamana kuin Ennsin sillalla, ei,\nhän juoksi kuin koirain ahdistama jänis. Hänen koko olemuksensa oli\nvallannut järjetön kauhu. Hän pelkäsi menettävänsä nuoren, onnellisen\nelämänsä. Nopsasti hyppien ojien yli, hän juoksi nuorekkaan tulisesti,\nkuten ennen lapsena leskisillä oltaissa, ja kiiti lentäen ketoa,\nsilloin tällöin kääntäen kalvakat, hyvänsuovat, nuorekkaat kasvonsa\nahdistajiinsa, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. \"Ei,\nparas on olla katsomatta\", hän ajatteli, mutta päästyään pensaston\nreunaan hän kuitenkin vielä kerran vilkasi taakseen. Ranskalaiset\nolivat jääneet jälkeen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Rostof vilkasi\ntaakseen, eellimäinen ranskalainen herkesi juoksemasta ja huusi\näänekkäästi jotain jälissään juoksevalle toverilleen. Rostof pysähtyi.\n\"Eipä taidakkaan olla hätää\", hän ajatteli, \"eiväthän toki tahtone\nminua tappaa\". Mutta samassa tunsi hän, miten raskaaksi oli käynyt\nhänen vasen kätensä, aivan tuntui kuin kahden puutan paino olisi ollut\nsiihen kiinnitettynä. Hän ei voinut enää juosta. Ranskalainenkin oli\npysähtynyt ja tähtäsi pyssyllään. Rostof siristi silmiään ja kumartui.\nPari luotia viuhasi hänen ohitseen. Hän ponnisti viimeiset voimansa,\ntarttui oikealla kädellään vasempaansa ja saapui pensaikkoon. Täällä\ntapasi hän venäläisiä tarkka-ampujia.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nJalkaväen rykmentit, joiden kimppuun ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat\nhyökänneet metsässä, juoksivat kentälle. Komppaniat sotkeutuivat, ja\njärjestymättöminä joukkoina syöksyivät kaikki pakosalle. Eräs\nsäikähtynyt sotilas oli lausunut nuo sodassa niin kauheat ja\njärjettömät sanat: \"olemme eristetyt!\" ja nuolen nopeudella levisivät\nnuo sanat koko joukkoon, saaden kaikki kauhun valtaan. -- Eristetyt!\nKierretyt! Olemme hukassa! -- huusivat pakenevat.\n\nHeti kun rykmentinpäällikkö kuuli takaansa ampumista ja huutoja hän\nkäsitti, että hänen rykmentilleen oli tapahtunut jotain kauheata. Ja\nkun hän ajatteli, että häntä, nuhteetonta, vuosia palvellutta upseeria,\njoka ei koskaan ollut tehnyt virhettä, mahdollisesti syytettäisi\nhuolimattomuudesta ja leväperäisyydestä, niin valtasi tämä aatos tällä\nhetkellä hänet niin kokonaan, että hän unohti niskoittelevan everstin,\noman kenraalin arvonsa, ja mikä kummallisinta -- vaaran ja\nitsesuojelusvietin ja, tarttuen satulankaareen, hän kannusti hevostaan\nja lähti luotituiskussa ajamaan täyttä neljää rykmenttinsä luo. Luodit\nhäntä välttelivät. Yksi ainoa asia täytti hänen sydämensä: hän tahtoi\nsaada selvän asiain tilasta, auttaa ja hinnasta mistä tahansa korjata\nvirheen, jos hän siihen on syypää, jottei hän, kaksikymmentäkaksi\nvuotta nuhteettomasti palvellut, mallikelpoinen upseeri joutuisi\nsyntipukiksi.\n\nHän pääsi onnellisesti ranskalaisten keskitse ja saapui metsän takana\nolevan kedon laitaan, jota pitkin venäläiset paraillaan pakenivat,\nlaskeutuen alas loivetta. Sotilaat eivät välittäneet upseerien\nhuudoista. Hetki oli jännittävä. Oli huomattavissa sotilaiden kesken\nsiveellinen horjuminen, joka tällaisissa tapauksissa tavallisesti\nratkaisee taistelun: tottelevatko hämmentyneet joukot päällikkönsä\nääntä, vai juoksevatko edelleen, vilkaistuaan vain häneen ohimennen.\nRykmentinpäällikkö huusi vimmatusti ja huitoi miekallaan. Hänen\nkasvonsa olivat tulipunaiset ja aivan oudon näköiset. Mutta sotilaat\neivät välittäneet hänen huudoistaan, eivätkä hänen komentosanansa,\njotka ennen olivat saaneet heidät vapisemaan, nyt tehneet vähääkään\nvaikutusta. He yhä vain juoksivat, keskustelivat äänekkäästi ja\nammuskelivat ilmaan. Taistelun ratkaiseva siveellinen horjuminen näytti\nkallistuvan pelon eduksi.\n\nRykmentinpäällikkö alkoi yskiä vimmatun huutamisen ja ruudinsavun\njohdosta ja pysähtyi toivottomana. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta\nsamalla hyökkäävät ranskalaiset alkoivat vetäytyä takasin ilman\nhuomattavaa syytä, he hävisivät metsän laidasta, ja metsään ilmestyi\nvenäläisiä tarkka-ampujia. Nämä olivat Timohinin komppanian miehiä,\nainoat jotka hämmingin aikana olivat pysyneet järjestyksessä. He olivat\npiiloutuneet ojaan metsän laiteella ja hyökkäsivät nyt äkkiarvaamatta\nranskalaisten kimppuun. Timohin syöksyi raivokkaasti huutaen ja niin\nhurjan päättävästi ranskalaisten kimppuun, ettei näille jäänyt aikaa\naprikoida, vaan heittivät aseensa ja lähtivät pakosalle. Dolohof juoksi\nTimohinin rinnalla, tappoi heti rynnäkön alussa erään ranskalaisen ja\ntarttui ensimäisenä antautuneen upseerin kaulukseen. Pakenevat\nvenäläiset alkoivat palata, pataljoonat kokoontuivat vähitellen, ja\nranskalaiset, jotka olivat eristää vasemman sivustan joukot kahteen\nosaan, tungettiin hetkeksi takasin. Varajoukot kerkisivät yhdistyä, ja\npakenevat pysähtyivät. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan majuri\nEkonomovin kanssa sillan korvalla ja marssitutti ohitseen takasin\nvetäytyviä komppanioita, kun hänen luokseen saapui eräs sotilas. Tämä\ntarttui kenraalin jalustimeen ja oli vähällä horjahtaa ratsun nojaan.\nSotilaalla oli tehtaan verasta tehty, sinertävä sinelli, hän oli\navopäin ja rensselittä. Hänen päänsä oli siteessä, ja hänen olkansa yli\noli heitetty ranskalainen ampumavaralaukku. Kädessä oli hänellä\nupseerin miekka. Hän oli kalpea, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat\nröyhkeästi kenraaliin, mutta hänen suunsa oli hymyssä. Vaikka kenraali\nparaillaan antoi määräyksiään majuri Ekonomoville, ei hän kuitenkaan\nsaattanut olla tarkkaamatta sotilasta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tässä on kaksi voiton merkkiä, -- sanoi\nDolohof, näyttäen ranskalaista miekkaa ja ampumavaralaukkua. Olen\nvanginnut upseerin. Pidätin komppanian pakenemasta. -- Hän oli ylen\nväsynyt, hengitti raskaasti ja puhui katkonaisesti. -- Koko komppania\nvoi todistaa. Pyydän muistamaan, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi rykmentinpäällikkö ja kääntyi majuri\nEkonomoviin.\n\nMutta Dolohof ei poistunut; hän päästeli siteen solmesta, riuhtasi sen\nirti ja osoitti hyytyneen veren tahrimia hiuksiaan.\n\n-- Pistimen haava, jäin rintamaan. Muistakaa teidän ylhäisyytenne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTushinin patteri unohdettiin, ja vasta aivan taistelun lopussa,\nkuultuaan yhä tykkien jyskettä, lähetti Bagration sinne ensin\npäivystävän esikunta-upseerin ja sitten ruhtinas Andrein viemään sanaa,\nettä patterin kiiruumman kaupalla on peräydyttävä. Patteria suojaava\njalkaväki oli keskellä taistelun tuoksinaa poistunut, ties kenen\nkäskystä; mutta Tushin jatkoi yhä ampumista. Ranskalaiset eivät olleet\nvalloittaneet patteria ainoastaan sentähden, etteivät saattaneet\naavistaa neljän suojattoman tykin uskaltavan jatkaa ampumista.\nPäinvastoin arvelivat he, että keskustaan olivat ryhmittyneet\nvenäläisten päävoimat, ja siksipä he kahdesti yrittivätkin anastaa\ntämän kohdan väkirynnäköllä. Mutta Tushinin tuima raehaulituli pakoitti\nheidät kummallakin kerralla peräytymään.\n\nHeti Bagrationin poistuttua patterilta oli Tushin saanut Schöngrabenin\nkylän palamaan.\n\n-- Kato, jopa syntyi hyörinää! Palaa! Kato, jo savuaa! Verratonta!\nKomeata! Savuaa, savuaa! -- puhelivat elostuneet sotilaat.\n\nAivan kuin yhteisestä sopimuksesta olivat kaikki tykit suunnatut\npalavaa kylää kohti. Sotilaat huusivat jokaisen laukauksen jälkeen\naivan kuin jouduttaakseen luodin kulkua: \"Oivallisesti! Kas niin, kas\nniin! Näetkös... Verrattomasti!\" Tuulen kiihdyttämänä levisi tulipalo\nnopeasti. Kylästä lähteneet ranskalaiset joukot palasivat takasin,\nmutta kostaakseen tämän vahingon he asettivat kylän oikealle puolelle\nkymmenen tykkiä ja alkoivat niillä ampua Tushinin patteria.\n\nHuumautuneina tulipalosta ja sattuvasti lyövästä tykkitulestaan\nvenäläiset tykkimiehet huomasivat tämän patterin vasta silloin,\nkun jo kaksi luotia ja heti näiden jälestä neljä yhtäkkiä tuoksahti\nheidän keskelleen, surmaten kaksi hevosta ja katkaisten jalan\nampumavarastovaunujen ajajalta. Mutta innostunut mieliala ei tästä\nheikentynyt, jonkunverran vain muutti muotoaan. Kuolleiden hevosten\nsijaan tuotiin uudet varatelojen edestä, haavoittuneet kannettiin\nsyrjään, ja kaikki neljä tykkiä alkoivat ampua ranskalaisten patteria.\nPatterin nuorempi upseeri oli kaatunut heti taistelun alussa, ja tunnin\nkuluessa oli neljästäkymmenestä tykkimiehestä seitsemäntoista joutunut\ntaisteluun kykenemättömäksi, mutta kaikesta tästä huolimatta olivat\nsotilaat yhä iloisia ja innostuneita. Pari kertaa huomasivat he, että\nkunnaan alle, aivan patterin lähistölle oli ilmestynyt ranskalaisia, ja\nsilloin alkoivat he ampua heitä raehauleilla.\n\nLyhytkasvuinen, hinterä, kömpelö Tushin vaati palvelijaltaan alituiseen\n(_vielä piipullista tämän johdosta_\", kuten hänellä oli tapa sanoa, ja\nvaristellen tulta ympärilleen, hän tuon tuostakin juoksahti patterin\nreunalle ja tarkasteli pienen kätensä alta ranskalaisia.\n\n-- Iskekää pojat! -- hän kehoitteli sotilaita, tarttui itsekin tykkien\npyöriin ja availi peräruuveja.\n\nJokainen laukaus sai hänet vavahtamaan, ja lopulta hän oli aivan\nhuumautunut alituisesta jyskeestä, mutta siitä huolimatta hän ei\nunohtanut tehtäviään, vaan juoksi piippunysä suussa tykiltä tykille,\nmilloin tähdäten, milloin laskien panoksia, milloin määräten vaihtamaan\nhevosia, riisumaan kuolleet ja haavoittuneet valjaista, ja koko ajan\nhän huusi heikolla, kimakalla, epävarmalla äänellään. Hänen kasvonsa\nkävivät yhä elostuneemmiksi. Silloin hän vain yrmisti kulmiaan, kun\njoku miehistä haavoittui tai kaatui, ja kääntyen kuolleesta, hän sätti\nsotilaita, jotka vastenmielisesti tarttuivat haavoittuneisiin ja\nkuolleisiin. Sotilaat, enimmältä kauniita, reippaita nuorukaisia (kuten\ntavallisesti tykkimiehet, pari päänmittaa päällikköään kookkaammat ja\ntoisenverran harteikkaammat) katselivat kaikki päällikköönsä, kuten\nlapset pulassa ollessaan ja sama ilme kuin oli päällikön kasvoilla\nkuvastui heti heidänkin kasvoillaan.\n\nSeurauksena tästä alituisesta jyskeestä, pauhusta, toimesta ja\nhuomiokyvyn pinnistyksestä oli, ettei Tushin lainkaan tuntenut\nvastenmielistä kauhun tunnetta; eikä hän tullut edes ajatelleeksi, että\nhänetkin saattaa vihollinen tappaa tai tehdä rammaksi. Päinvastoin, hän\ntunsi mielensä käyvän yhä vain iloisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi\nkulunut jo pitkä aika siitä, kun hän ensin huomasi vihollisen ja\nlaukasi ensimäisen tykin. Se tuntui tapahtuneen ainakin jo edellisenä\npäivänä, ja maakaistale, jolla hän seisoi, tuntui vanhalta tutulta,\naivan kotiseudulta. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikki muisti,\nkaikki käsitti, kaikki teki, mitä hänen asemassaan kelvollisin\nupseeri olisi saattanut tehdä, oli hän kuitenkin jonkinlaisessa\nhourailutilassa, joka muistutti kuumetautisen tai juopuneen mielialaa.\n\nKuullessaan ympärillään huumaavaa tykkien jyskettä ja vihollisen\ntykinluotien ja kranaattien viuhinaa ja räiskettä, nähdessään tykkien\nääressä hääräileviä, kiihtyneitä, hikoilevia sotilaita, nähdessään\nihmisten ja hevosten verta katsellessaan pöllähtäviä savupatsaita\nvihollisen pattereilla (aina kun savupatsas oli pöllähtänyt, iski luoti\nhänen patteriinsa, milloin maahan, milloin ihmiseen, tykkiin tai\nhevoseen), kaikkea tätä nähdessään -- oli hänen sielunsa alkanut elää\nomituista haavekuvien elämää, josta hän sanomattomasti nautti tällä\nhetkellä. Vihollisen tykkejä piti hän suunnattoman suurina piippuina,\njoista näkymätön polttaja silloin tällöin tuprautteli mahtavia\nsavupilviä.\n\n-- Katsohan, jo taas pöllähti, -- puheli Tushin hiljaa itsekseen, kun\nkunnaalta nousi savupatsas, jota tuuli kieritti vasemmalle: -- odotahan\npallo, lähetämme sinut takasin.\n\n-- Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi hänen vieressään\nseisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain\nitsekseen.\n\n-- En mitään, kranaatti... -- vastasi Tushin.\n\n\"No entäs meidän Matvjevna\", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen,\nvanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä\nääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis,\njuoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaan\n_setä_; useimmin kuin muita tarkasteli Tushin _setää_, ja jokainen\nhänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa\npyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun\nhengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin\nheikkenevää hengitystä.\n\n-- Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, -- puheli hän\nitsekseen.\n\nItseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka\nmolemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.\n\n-- No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! -- puhui Tushin,\npoistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon,\nvieraan äänen huutavan.\n\n-- Kapteeni Tushin! Kapteeni!\n\nTushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin,\njoka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta.\nHengästyneenä huusi esikunta-upseeri.\n\n-- Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille\nannettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...\n\n\"Minkätähden he nyt minua?\" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan\npäällikköään.\n\n-- Minä ... tuota... -- alkoi hän sopertaa, pitäen kättään ohimolla.\n-- Minä...\n\nEsikunta-upseeri ei ehtinyt sanoa sanottavaansa. Ohi kiitävä tykinluoti\npakoitti hänet kumartumaan satulassa. Hän vaikeni, ja juuri kun hän\naikoi jatkaa puhettaan, suhisi hänen ohitseen taas luoti. Hän käänsi\nhevosensa ja lähti ratsastamaan täyttä neljää.\n\n-- Peräytykää! Kaikki peräytykää! -- huusi hän kaukaa.\n\nSotilaat alkoivat nauraa. Hetken kuluttua saapui adjutantti tuoden\nsaman käskyn.\n\nAdjutantti oli ruhtinas Andrei. Ensimäisenä huomasi hän Tushinin\npatterilla irrallaan olevan hevosen, jolta tykinluoti oli katkaissut\njalan. Se seisoi valjaissa olevien hevosten vieressä ja hirnahteli.\nVeri vuoti virtana sen jalasta. Etutelojen keskellä virui muutamia\nkuolleita sotilaita. Hänen saapuessaan patterille, lensi tykinluoti\ntoisensa jälkeen hänen ylitseen, ja hän tunsi, miten hermostuneesti\nviilsi hänen selkäpiitään. Mutta kun hän vain ajattelikin pelkoa,\nrauhoittui hän jälleen. \"En voi pelätä\", hän ajatteli ja laskeutui\nverkalleen ratsultaan tykkien keskeen. Hän oli jo toimittanut\ntehtävänsä, mutta siitä huolimatta hän jäi patterille. Hän oli\npäättänyt poistua vasta yhdessä miehistön kanssa ja viedä tykit\nasemalta. Astellen Tushinin seurassa ruumiiden keskellä, ranskalaisten\nampuessa vimmatusti, hän auttoi sotilaita tykkien poistamisessa.\n\n-- Käväsi tässä toinenkin päällikkö, mutta kiire näytti olleen, --\nsanoi ali-upseeri ruhtinas Andreille, -- kiireempi oli hänellä kuin\nteidän jalosukuisuudellanne.\n\nRuhtinas Andrei ei puhellut Tushinin kanssa. Molemmat olivat he niin\ntouhuissaan, etteivät edes toisiaan huomanneet. Kun kaksi ehjää tykkiä\noli kiinnitetty etuteloihin, ja he alkoivat laskeutua alas kunnaalta\n(yksi särkynyt tykki ja haupitsi jätettiin patterille), ajoi ruhtinas\nAndrei Tushinin luo.\n\n-- No, näkemiin asti, -- sanoi ruhtinas Andrei, ojentaen kättään\nTushinille.\n\n-- Näkemiin asti, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin, -- rakkaani! Hyvästi,\nkyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin vesissä silmin, eikä hän itsekkään\ntietänyt, miksi kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen\ntaistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä,\nja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske\noli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi\nkuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen\noli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon,\nsaapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat\nmyöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty\nviemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla\nei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen,\nantoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli\nmentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut\nmiehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen\nhevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä\njokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän\nitsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet,\nniin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki\npyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen\nupseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin\nmajasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla.\nKunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen\ntoista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.\n\n-- Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, -- puhui\nhän arasti. -- Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!\n\nSelvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin\nistumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi\nepävarmalla, surkealla äänellä.\n\n-- Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.\n\n-- Tehkää, tehkää, -- sanoi Tushin. -- Levitähän sinellisi, setä, --\njatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. -- Mutta missä on\nhaavoittunut upseeri?\n\n-- Hänet nostimme maahan, kuoli -- vastasi joku.\n\n-- Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi,\nAntonof.\n\nJunkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli\nkalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin\nistumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen\nalleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen\nkätensä ja ratsuhousunsa.\n\n-- Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? -- kysyi\nTushin.\n\n-- En, olen saanut ruhjevamman.\n\n-- Entä veri telan sivulaiteella? -- kysyi Tushin.\n\n-- Se on vuotanut kuolleesta upseerista, -- vastasi eräs tykkimies,\npyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä\nsiivottomuutta.\n\nVaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu\nGrunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen\naskeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi\nheiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja.\nTulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen\nhyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas\nsyöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja\ntykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen\nkohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä\ntupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.\n\n-- Pääsitkö ehjänä, Petrof? -- kysyi eräs.\n\n-- Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa,\n-- puhui toinen.\n\n-- On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä;\nonpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?\n\nRanskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät\nTushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä\njalkaväen astunnan töminää.\n\nTuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain\nsamaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja\npyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä\nhaavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja\nvoihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei\ntuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön\nsynkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa\nlevottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi\nja sanonut jotain. \"Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö?\nKiittikö?\" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat\nahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja\nsamassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi\npaikalleen, keskelle porosta tietä.\n\nSytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin\njärjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään\nsitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka\nsotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen.\nTuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä\nraukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti\njulmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka\nhänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään\nistuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja\nsäälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät\njunkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä\nauttaa, muttei voinut.\n\nJoka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain\nastuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden\nläiskinä, palavain nuotioiden räiske -- kaikki tämä suli yhtenäiseksi\nväräjäväksi humuksi.\n\nNyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt\ntuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja\nvärähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä\ntapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion\nääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi\nsivulle päänsä.\n\n-- Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? -- hän sanoi, katsahtaen\nkysyvästi Tushiniin. -- Olen eksynyt komppaniastani, teidän\njalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!\n\nSamassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli\nsiteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä,\njotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi\nnuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja\nkäsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan\ntapaista.\n\n-- Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, -- huusi toinen käheällä\näänellä.\n\nSitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty\nverinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.\n\n-- Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? -- hän kysyi.\n\nTushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen\nsotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.\n\n-- Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja\nkunnia tulesta, korkoineen maksamme, -- hän puhui, lennättäen jonnekin\npimeyteen tulista kekälettä.\n\nSitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä.\nEräs heistä kompastui.\n\n-- Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, -- hän murisi.\n\n-- Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? -- puhui toinen.\n\n-- Älkää suotta!\n\nJa he katosivat pimeyteen taakkoineen.\n\n-- Koskeeko? -- kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.\n\n-- Koskee.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä\nmajassa, -- sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.\n\n-- Heti paikalla, kyyhkyläiseni.\n\nTushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja\nlähti nuotiolta.\n\nLähellä tykkimiesten nuotiota, vartavasten varatussa tuvassa istui\npuolisilla Bagration, keskustellen muutamain osastopäällikköjen kanssa.\nSiellä oli kyynysilmäinen vanhus, joka ahnaana nakerteli lampaan luuta,\nkaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut kenraali, jonka\nposket punottivat viinasta ja vahvasta ateriasta, Scherkof\nsinettisormuksineen, tarkastellen levottomana kaikkia, ja ruhtinas\nAndrei, kalpeana, huulet yhteen puristuneina, ja silmät loistaen\nkuumetautisen tavoin. Tuvan nurkassa oli nojallaan ranskalaisilta\nanastettu lippu. Sotatuomari hypisteli kainona lipun kangasta ja\nkallisteli epäröivänä päätään, kenties sentähden, että häntä lipun\nnäkeminen todellakin viehätti, mutta kenties senkintähden, että hänen\nnälkäisenä oli vaikea katsella katettua pöytää, johon hänelle ei oltu\nvarattu paikkaa. Viereisessä tuvassa oli rakuunain vangiksi ottama\nranskalainen eversti. Hänen ympärillään tungeskeli uteliaita venäläisiä\nupseereja. Ruhtinas Bagration kiitteli eri osastojen päälliköitä ja\nkyseli upseereilta taistelun yksityisseikkoja ja tappioiden suuruutta.\nKaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut rykmentinpäällikkö\nilmoitti ruhtinaalle, että hän heti taistelun alkaessa poistui\nmetsästä, kokosi halonhakkaajat, johti heidät suojaan, hyökkäsi sitten\nkahdella pataljoonalla pistintaisteluun ja karkoitti ranskalaiset.\n\n-- Kun huomasin, teidän ylhäisyytenne, että ensimäinen pataljoona oli\nepäjärjestyksessä, pysähdyin tielle ja ajattelin: \"päästän nämä\nmenemään ja otan vihollisen vastaan pikatulella\"; ja niin teinkin.\n\nRykmentinpäällikkö oli todellakin näin aikonut tehdä, mutta tekemättä\nse oli jäänyt, ja tämä seikka häntä siihen määrään kaiveli, että\nhänestä lopulta tuntui kuin kaikki sentään aivan näin olisi käynytkin.\nKenties kaikki todellakin oli näin käynyt? Kukapa siinä hälinässä\nhuomasi, mitä tapahtui, mitä jäi tapahtumatta?\n\n-- Tämän ohessa täytyy minun huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, --\njatkoi rykmentinpäällikkö, muistellessaan Kutusovin ja Dolohovrin\nkeskustelua ja kohtaustaan Dolohovin kanssa sillan korvalla, -- että\nsotamieheksi alennettu Dolohof minun nähteni otti vangiksi ranskalaisen\neverstin ja muutenkin kunnostautui erityisemmin.\n\n-- Minä myös näin, teidän ylhäisyytenne, Pavlogradin rykmentin\nhyökkäyksen, -- puuttui puheeseen Scherkof, vilkuen rauhattomana\nympärilleen. Husaareja hän ei edes ollut nähnyt sinä päivänä, olihan\nvain kuullut erään jalkaväen upseerin kertovan heidän hyökkäyksestään.\n-- He ruhjoivat kaksi kareijaa.\n\nMuutamat upseerit hymähtivät, kun Scherkof alkoi puhua, sillä he\nodottivat häneltä jotain sukkeluutta; mutta huomattuaan hänenkin\npuhuvan venäläisten aseiden kunniaksi he kävivät vakaviksi, vaikkakin\nuseat heistä tiesivät, että Scherkovin puheet olivat pelkkää pötyä ja\nvaletta. Ruhtinas Bagration kääntyi eversti vanhukseen.\n\n-- Kiitän kaikkia, hyvät herrat, kaikki osastot ovat toimineet\nsankarillisesti: jalkaväki, ratsuväki, tykistö. Miksi jätettiin\nkeskustaan kaksi tykkiä? -- kysyi hän, etsien jotakuta silmillään.\n(Hän ei hiiskunut sanaakaan vasemman sivustan tykeistä; hän tiesi jo,\nettä siellä heti taistelun alussa jätettiin viholliselle kaikki\ntykit.) -- Muistaakseni pyysin teitä, -- sanoi hän päivystävälle\nesikunta-upseerille.\n\n-- Toinen oli rikkoutunut, -- vastasi päivystävä esikunta-upseeri, --\nmutta en käsitä, miksi toinen jätettiin; olin itse koko ajan patterilla\nja pidin silmällä, ja juuri vasta lähdin sieltä... Tosin oli siellä\nvari, todentotta, -- lisäsi hän vaatimattomasti.\n\nJoku huomautti, että kapteeni Tushin on aivan lähistöllä, ja että häntä\njo on lähetetty kutsumaan.\n\n-- Tehän myös olitte siellä, -- sanoi Bagration, kääntyen ruhtinas\nAndreihin.\n\n-- Todellakin, saavuimme miltei samaan aikaan, -- sanoi päivystävä\nesikunta-upseeri, hymyillen makeasti Bolkonskille.\n\n-- Ikäväkseni en teitä huomannut, -- sanoi kylmän katkonaisesti\nruhtinas Andrei.\n\nKaikki vaikenivat. Kynnykselle ilmestyi Tushin. Ujona hiipi hän\nkenraalien takana ja, kuten tavallisesti päälliköiden läsnä ollessa,\noli hän nytkin sangen hämillään. Kun hänen ahtaassa tuvassa piti\nkiertää kenraalien taitse pöydän toiselle puolelle ei hän huomannut\nnurkassa nojallaan olevaa lippua, vaan kompastui sen tankoon. Kuului\nnaurunpyrskinää.\n\n-- Miksi jätettiin tykki? -- kysyi Bagration, yrmistäen kulmiaan\nenemmän naurajille kuin kapteenille. Naurajain joukosta kuului\nScherkovin ääni ylinnä.\n\nVasta nyt, katsellessaan silmästä silmään uhkaavaa päällikköään, Tushin\ntunsi syyllisyytensä ja häpeänsä koko alastomuuden. Hän oli menettänyt\nkaksi tykkiä, ja sentään oli hän hengissä. Hän oli ollut tähän saakka\nniin kuohuksissa, ettei ollut joutunut asiaa ajattelemaan. Upseerien\nnauru vei hänet lopullisesti pois suunnilta. Avuttomana seisoi hän\nBagrationin edessä, hänen alaleukansa vavahteli, ja hän sopersi tuskin\nkuuluvasti:\n\n-- En tiedä ... teidän ylhäisyytenne ... miehiä ei ollut ... teidän\nylhäisyytenne.\n\n-- Olisittehan voinut ottaa suojaväestä!\n\nTushin ei maininnut, että suojaväkeä ei ollut olemassakaan kuin\ntaistelun alkaessa, vaikka asian laita todellisuudessa näin olikin. Hän\npelkäsi tämän ilmoittamalla saattavansa jonkun toisen päällikön pulaan\nja siksipä hän vaikenikin ja katsoa tuijotti suoraan Bagrationiin,\nkuten tuijottaa opettajaansa hämmentynyt oppilas.\n\nVaiti-oloa kesti jotenkin kauvan. Ruhtinas Bagration ei nähtävästi\ntahtonut olla ankara eikä keksinyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa,\nmuut eivät uskaltaneet sotkeutua keskusteluun. Ruhtinas Andrei katseli\nkulmainsa alta Tushinia, ja hänen sormensa elivät hermostuneesti.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- keskeytti ruhtinas Andrei äänettömyyden\nterävällä äänellään, -- te suvaitsitte lähettää minut kapteeni Tushinin\npatterille. Olin siellä ja näin, että kaksi kolmannesta miehistä ja\nhevosista oli kaatunut, kaksi tykkiä oli murskattu, ja suojaväkeä ei\nlainkaan ollut.\n\nSekä Bagration että Tushin katselivat vakavina hillityn innostuneesti\npuhuvaan Bolkonskiin.\n\n-- Ja jos sallitte, teidän ylhäisyytenne, minun lausua mielipiteeni,\n-- hän jatkoi, -- niin sanon suoraan, että meidän tämän päivän\nmenestyksistä on ennen kaikkea kiittäminen tämän patterin toimintaa ja\nkapteeni Tushinin ja hänen komppaniansa sankarillista miehuutta. --\nTämän sanottuaan nousi ruhtinas Andrei seisaalleen ja poistui pöydän\näärestä.\n\nRuhtinas Bagration katsahti Tushiniin ja, tahtomatta nähtävästi\nilmaista epäilyksiään ruhtinas Andrein terävän arvostelun johdosta,\nmutta tahtomatta sentään täydellisesti siihen uskoakkaan, hän nyökäytti\npäätään ja ilmoitti Tushinille, että tämä voi mennä. Ruhtinas Andrei\nlähti Tushinin jälkiin.\n\n-- Tuhannet kiitokset; pelastit, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin\nhänelle.\n\nRuhtinas Andrei katsahti tutkivasti Tushiniin, ei sanonut sanaakaan ja\npoistui hänen luotaan. Hänen oli ikävä, ja elämä tuntui raskaalta.\nKaikki oli käynyt niin kummallisesti, aivan toisin kuin hän oli\ntoivonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Keitä ovat he? Miksi he? Mitä he haluavat? Ja koska kaikki tämä\nloppuu?\" ajatteli Rostof, katsellessaan edessään vaappuviin varjoihin.\nKättä alkoi jumottaa yhä ankarammin. Uni raukasi yhä voimakkaampana,\npunaset kehät hyppivät silmissä, vaikutelmat kuulemistaan äänistä,\nnäkemistään kasvoista sulautuivat epämääräiseksi tunnelmaksi\nyksinäisyyden tunteen ja kivun tuottamain tuskain kanssa. Hänestä\ntuntui kuin nuo sotilaat -- terveet ja haavoittuneet -- olisivat häntä\nlikistäneet ja painaneet, kouristelleet hänen verisuoniaan ja\nkärventäneet hänen taittunutta kättään ja olkaansa. Vapautuakseen\nheistä, hän sulki silmänsä.\n\nHän uinahti hetkeksi, mutta tämän lyhyen unen aikana näki hän\nsuunnattoman paljon asioita: hän näki äitinsä ja hänen suuren, valkean\nkätensä, näki Sonjan laihat hartiat, Natashan silmät ja naurun,\nviiksiniekan Denisovin, Teljaninin pussijuttuineen ja siitä johtuneen\nkohtauksensa Bogdanitshin kanssa. Ja tämä juttu ja tuo terävä-ääninen\nsotilas, nehän olivatkin aivan sama olento, joka niin hirveästi\nkouristeli ja likisteli häntä ja veti häntä kädestä yhä samaan\nsuuntaan. Hän koetti siitä irtautua, mutta se ei hellittänyt\nhitustakaan, ei hetkeksikään se päästänyt hänen olkaansa. Sitä ei olisi\njumottanut, se olisi ollut aivan terve, jollei tuo olento olisi sitä\nkiskonut; mutta hän ei saattanut mitenkään siitä irtautua.\n\nHän avasi silmänsä ja katsahti ylös. Yön musta vaippa oli jo kyynärän\nverran kohonnut hehkuvan hiiloksen yläpuolelle. Tässä valossa lenteli\nlumihiutaleita. Tushin ei ollut palannut, lääkäri ei ollut tullut. Hän\noli yksin, ainoastaan eräs alaston sotilas istui nuotion toisella\npuolella ja lämmitteli tulen hohteessa näivettynyttä, keltaista\nruumistaan.\n\n\"Kukaan minua ei tarvitse!\" ajatteli Rostof. \"Kukaan ei minua auta, ei\nsääli. Mutta olinpa minäkin kerran voimakas, iloinen ja rakastettu.\"\nHän huoahti, ja samalla tunkeutui hänen rinnastaan valitus.\n\n-- Koskeeko kovin? kysyi sotilas, ravistellen paitaansa tuleh yllä, ja\nvastausta odottamatta hän jatkoi: -- Vähätkös on tänään kansaa kaatunut\n-- kauheata! Rostof ei kuunnellut sotilaan puheita. Hän katseli tulen\nyllä tanssivia lumihiutaleita ja muisteli Venäjän talvea, lämmintä,\nkirkkaasti valaistua kotiaan, pehmeitä turkkeja, vinhasti kiitäviä\nkolmivaljakkoja, onnen ja terveyden päiviä perheen rakastamana ja\nhellimänä. \"Ja miksi lähdin tänne!\" hän ajatteli.\n\nSeuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja\nBagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nRuhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä\nsuunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa,\nsaavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman\nmies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt\ntottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina\nolosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut\nniistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko\nhänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli\nhänellä aina -- ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista\ntoiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat,\nja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen\nesimerkiksi näin: \"Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen\nystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä\ntai tuo etu\". Eikä hän näinkään ajatellut: \"Nyt on Pierre rikas, minun\non houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni\nnuo tarvitsemani 40,000 ruplaa\". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti\nkuiskasi vaisto hänelle: \"tuosta miehestä saattaa olla hyötyä\", ja\nruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta,\nnoin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi\ntuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.\n\nMoskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet\nhoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen\narvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja\nehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin\nhajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki\nkaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili\nolisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän\nmitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen\nyksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin\nveti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen,\nja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan,\nmilloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.\n\nPierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka\nvielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin\nihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa\nsaattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden\nsisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä\nylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla\nmaatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät\nhalunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat\nnärkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata.\nKaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat,\nkaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle;\nkaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä\nominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: \"teidän tavattomasta\nhyvänsuopeudestanne\", tai \"teidän jalolla sydämmellänne\", tai \"olette\nitse niin puhdas, kreivi...\" tai \"jos hän olisi niin viisas kuin te\",\ny.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja\ntavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän\nsydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä\nnekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan\nosoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja\nrakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä\nja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin\nvihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen\nhuoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar,\nettä he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne\nvoivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun\njälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa\nja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä\nitseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen\nruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä\nja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen\nruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä\nkohtaan sangen ystävälliseksi.\n\n-- Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon\nvainajan tähden, -- puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia\nPierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.\n\nRuhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen\nruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän\npistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun.\nPierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään\nrakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi,\nerittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja\nepäröivillä katseillaan.\n\nPierrestä tuntui aivan luonnolliselta, että kaikki häntä rakastivat.\nLuonnottomalta tuntui ajatellakin, että joku saattaisi olla häntä\nrakastamatta, ja ettei hän saattaisi luottaa häntä ympäröiväin ihmisten\nvilpittömyyteen. Eikä hänellä muuten ollut aikaakaan kysellä itseltään,\nketä piti vilpittömänä, ketä vilpillisenä. Aina oli hänellä kiire, hän\noli alati suloisen, iloisen juopumuksen huumaamana. Hän tunsi olevansa\njonkinlaisen tärkeän yleisen toiminnan keskuksena; hän tunsi, että\nhäneltä alati jotain odotetaan; jollei hän sitä tee, niin suututtaa hän\nmonet ja riistää heiltä sen, mitä he ovat odottaneet, mutta jos hän\ntekee sen ja sen, niin on kaikki hyvin, -- ja hän teki, mitä häneltä\nvaadittiin, mutta \"se jokin hyvä\" jäi yhä tekemättä.\n\nEnsi aikoina joutuivat hänen asiansa ja hän itsekin täydellisesti\nruhtinas Vasilin käsiin. Heti kreivi Besuhovin kuoleman jälkeen tarttui\nruhtinas Vasili ohjaksiin. Tosin oli hän aina sen näköinen kuin huolet\nhäntä painaisivat, väsynyt, kiusautunut, mutta säälistä hän ei sentään\nmuka voi jättää kohtalon oikuille ja konnien kynsiin tätä avutonta\nnuorukaista, ystävänsä poikaa, _après tout_, ja suunnattoman omaisuuden\nperijää. Niinä muutamina päivinä, mitkä hän kreivin kuoleman jälkeen\nvietti Moskovassa, kutsutti hän tuon tuostakin Pierren luokseen, kävi\nitse hänen luonaan ja määräili, mitä tämän oli tehtävä. Näitä\nmääräyksiä ja neuvoja antaessaan puhui hän niin väsyneellä ja\nvakuuttavalla äänellä aivan kuin alati olisi muistuttanut: \"Tiedäthän,\nmiten rasittunut olen omista töistäni; mutta olisihan sydämetöntä\njättää sinut tällä erällä; ja tietenkin käsität, että ainoastaan minun\nneuvojani noudattamalla toimit järkevästi.\"\n\n-- No, ystäväni, huomenna vihdoinkin lähdemme, -- sanoi hän kerran\nPierrelle, ummistaen silmänsä ja hypistellen Pierren kyynärvartta.\nHän puhui sellaisella äänellä kuin olisi asia jo aikoja sitten ollut\nheidän kesken sovittu ja aivan kuin asiaa muuten ei olisi voinutkaan\nsopia. -- Huomenna lähdemme, minun vaunuissani on tila sinullekin.\nOlen sangen iloinen. Täällä olemme jo järjestäneet kaikki tärkeät\nasiat. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt matkustaa. Kas tämän\nolen saanut kanslerilta. Kirjoitin sinusta hänelle, ja nyt kuulut\ndiplomaattikuntaan ja olet nimitetty kamarijunkkariksi. Nyt on\nvaltiomiehen ura sinulle avoinna.\n\nVaikka ruhtinas Vasili oli koettanutkin puhua mahdollisimman raukeasti\nja vakuuttavasti, niin sittenkin alkoi Pierre, joka jo kauvan oli\najatellut tätä asiaa, inttää vastaan. Mutta ruhtinas Vasili keskeytti\nhänet sellaisella syvällä, kähisevällä rintaäänellä, että oli aivan\nmahdotonta keskeyttää hänen puhettaan. Tällä äänellä puhui hän\nainoastaan silloin kun hänen oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen\njonkun vakuutetuksi sanojensa kantavuudesta.\n\n-- Mutta, rakkaani, olenhan tehnyt tämän itseni tähden, omantuntoni\nrauhoittamiseksi, eikä minua siis kannata kiittää. Ei kukaan koskaan\nole valittanut, että häntä liian paljon on rakastettu; ja sitä paitsi,\nolethan vapaa, jätä toimi vaikka huomenna. Itse näet Pietarissa. Kauvan\nsitten olisi sinun jo pitänyt jättää nämä kauheat muistot. (Ruhtinas\nVasili huoahti.) Niin, niin, rakkaani. Minun kamaripalvelijani\nmatkustakoon sinun vaunuissasi. Mutta olinhan aivan unohtaa, -- lisäsi\nvielä ruhtinas Vasili, -- tiedäthän, rakkaani, että meillä vainajan\nkanssa oli asioita, niinpä olen saanut rjäsaanilaisesta, enkä niitä nyt\nmaksa: ethän niitä tarvitse. Kyllähän sitten sovimme.\n\n\"Rjäsaanilaisella\" tarkoitti ruhtinas Vasili muutamia tuhansia ruplia\nkokoomiaan veroja, jotka hän oli jättänyt tilittämättä.\n\nPietarissa kuten Moskovassakin joutui Pierre taas helläsydämisten,\nrakastavain ihmisten ilmapiiriin. Hän ei voinut kieltäytyä ruhtinas\nVasilin toimittamasta virasta, tai oikeastaan arvonimestä (sillä hän ei\nmitään toimittanut). Tuttavuuksia, kutsuja ja yleisiä hommia oli\nhänellä niin viljalta, että hän tunsi täällä olevansa entistään\ntöperömpi ja saamattomampi. Hän tunsi yhä odottavansa jonkinlaista\nonnentilaa, mutta yhä jäi se tulematta.\n\nHänen entisistä ystävistään oli enää vain muutamia Pietarissa. Kaartti\noli lähtenyt sotaan, Dolohof oli alennettu sotilaaksi, Anatol palveli\nmaaseudulla armeijassa, ruhtinas Andrei oli ulkomailla; ja siksipä\nPierre ei enää voinutkaan viettää öitään kuten ennen, eikä silloin\ntällöin avata sydäntään kunnioittamalleen iäkkäämmälle ystävälleen. Hän\nkulutti aikansa päivällisissä, tanssiaisissa, ja etenkin ruhtinas\nVasilin luona -- lihavan kreivittären ja ihanan Helenan seurassa.\n\nAnna Pavlovna Scherer, samoin kuin muutkin tuttavat, ilmaisi että\nyleinen mielipide Pierren suhteen oli täydellisesti muuttunut.\n\nEnnen oli Pierre Anna Pavlovnan lähettyvillä aina tuntenut puhuvansa\nsopimattomasti, tahdittomasti; hän oli tuntenut, että hänen puheensa,\nkun hän niitä sommitteli mielessään, tuntuivat viisailta, mutta heti\nkun hän alkoi niitä ilmaista, tuntuivat ne tyhmiltä, kun sitävastoin\nHippolytin tyhmimmätkin jutut aina tuntuivat viisailta ja\nrakastettavilta. Nyt taas pidettiin kaikkia hänen puheitaan\nverrattomina. Vaikkei Anna Pavlovna sitä aina sanonutkaan, niin huomasi\nPierre selvästi, että hänen teki mieli sanoa, ja että hän ainoastaan\nPierren kainoutta kunnioittaakseen pidättyi sitä tekemästä.\n\nSyystalvella 1805 sai Pierre Anna Pavlovnalta tavallisen ruusunpunasen\nkutsukirjeen, johon paitsi kutsua oli lisätty seuraavat sanat: \"_Vous\ntrouverez, chez moi la belle Hélène, qu'on ne se lasse jamais de\nvoir_\".[82]\n\nLukiessaan tätä kohtaa Pierre ensi kerran tunsi, että hänen ja Helenan\nvälille oli muodostumassa jonkinlainen suhde, jonka sivullisetkin ovat\nhuomanneet; ja samalla kertaa tämä ajatus häntä sekä peloitti että\nmiellytti. Peloitti sentähden, että hän tunsi aivan kuin hänen\nharteilleen sälytettäisiin taakka, jota hän ei kykene kantamaan,\nmiellytti taas sentähden, että olihan tämä olettaminen tavallaan\nhauskakin.\n\nAnna Pavlovnan illanvietto oli samallainen kuin ensimmäinenkin --\nuutuutena ei hän sentään nyt tarjonnut vierailleen Mortemartea kuten\nkesäisessä illanvietossa. Herkkupalana oli nyt Berlinistä saapunut\nvaltiomies, joka kertoili tuoreita uutisia keisari Aleksanterin\noleskelusta Potsdamissa, missä kaksi keisari ystävystä oli vannonut\nikuisen valan puollustaakseen oikeuden asiaa ihmiskunnan vihollista\nvastaan. Kun Pierre astui Anna Pavlovnan vierashuoneeseen, ilmestyi\njälkimäisen kasvoille surunsekainen ilme, joka nähtävästi aiheutui\nPierreä hiljan kohdanneista tappioista, kreivi Besuhovin kuolemasta.\n(Kaikki pitivät välttämättömänä velvollisuutenaan vakuutella Pierrelle,\nettä isän kuolema muka on hänelle kova isku, isän, jonka hän tuskin\ntunsi.) Tämä Anna Pavlovnan suru oli aivan samallaista kuin se\nkeisarillinen suru, joka ilmeni hänen kasvoilleen, kun mainittiin hänen\nkorkean suojelijattarensa, Maria Fjeodorovnan nimi. Tämä kutkutti\nkuitenkin Pierren itserakkautta. Tavallisella taidollaan osasi Anna\nPavlovna muodostella piirejä vierashuoneessaan. Suuri piiri, jossa\nistuivat ruhtinas Vasili ja kenraalit, herkutteli valtiomiehellä.\nToinen piiri istui teepöydän ääreen. Pierre aikoi yhtyä suureen\npiiriin, mutta Anna Pavlovna, joka oli kiihtyneessä mielentilassa kuten\nsotapäällikkö taistelutanterella, missä mieleen johtuu tuhansia uusia\nmietteitä, joita tuskin kerkiää toteuttamaan, nykäsi häntä hihasta.\n\n-- Odottakaahan, teitä varten on minulla täksi illaksi jotain\nerikoista. (Hän katsahti Helenaan ja hymyili hänelle.) Armas Helenani,\nolkaa armelias täti raukalleni, joka teitä jumaloi. Istahtakaa hänen\nseurassaan hetkinen. Ja jottei teille kävisi aivan ikäväksi, niin\ntarjoan teille seuraksi rakastettavan kreivin, joka varmaankaan ei\nkieltäydy teitä seuraamasta.\n\nKaunotar lähti tädin luo, mutta Anna Pavlovna pidätti vielä hetkeksi\nPierren vierellään, ja selvästi huomasi hänen ilmeestään, että hän\nvielä tahtoi ryhtyä viimeiseen, välttämättömään valmistukseen.\n\n-- Hän on hurmaava, eikö totta? -- hän sanoi Pierrelle, osoittaen\npoistuvaa majesteetillista kaunotarta. -- Ja entäs ryhti. Näin nuori\nneitonen, ja sellainen käytöstavan hienous, sellainen mestarillinen\nkäyttäytymistaito! Tämä on alkusin sydämestä! Onnellinen, ken hänet saa\nomakseen! Suuren maailman tapoihin tottumattominkin mies on hänen\npuolisonaan valloittava itselleen loistavan aseman. Eikö totta? Tahdoin\nvain tietää teidän mielipiteenne, -- ja Anna Pavlovna päästi Pierren\nmenemään.\n\nPierre vakuutti vilpittömästi olevansa samaa mieltä Helenan\nkäyttäytymistaidosta. Kun hän joskus ajatteli Helenaa, niin aina hän\najatteli hänen kauneuttaan ja tavattoman rauhallista, vaiteliaan\narvokasta käyttäytymistaitoaan.\n\nTäti otti soppeensa molemmat nuoret, mutta Helenan jumaloimisesta ei\nnäkynyt erityisempiä merkkejä hänen kasvoillaan, selvemmin huomasi,\nettä täti pelkäsi Anna Pavlovnaa. Hän vilkuili sisarentyttäreensä aivan\nkuin kysyen, mitä hänen on tehtävä näille ihmisille. Poistuessaan tädin\nsopesta Anna Pavlovna taas nykäsi Pierreä hihasta ja lausui:\n\n-- Toivon, ettette toisten sano minun luonani ikävissä istuttavan, --\nja samalla hän katsahti Helenaan.\n\nHelena hymyili, ja hänen hymynsä näytti sanovan, ettei hän edes saata\nolettaa mahdolliseksi, että joku voisi nähdä hänet hurmaantumatta. Täti\nyskähti, nieli syljen ja sanoi ranskaksi, että hän on iloinen\nnähdessään Helenan; sitte hän kääntyi Pierreen ja lausui hänelle saman\nkohteliaisuuden samoin elein. Kesken ikävää, jäykkää keskustelua Helena\nkatsahti Pierreen ja hymyili tuota kirkasta, kaunista hymyään, jota\nhäneltä riitti kaikille. Pierre oli jo niin tottunut tuohon tyhjään\nsieluttomaan hymyilyyn, ettei hän sitä enää huomannutkaan.\nTäti puhui paraillaan Pierren isä vainajan, kreivi Besuhovin,\nnuuskarasiakokoelmasta ja näytti nuorille omaa rasiaansa. Ruhtinatar\nHelena pyysi katsoa lähemmältä rasian kanteen maalattua tädin mies\nvainajan muotokuvaa.\n\n-- Se on varmaankin Vinecin työtä, -- sanoi Pierre, kumartuen pöydän\nyli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona\nkäyvää keskustelua.\n\nHän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin\nrasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin,\ntehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen\najan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja -selkäseen tanssiaispukuun.\nHänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta\nnyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi\nhän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin\nlähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua\npainaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja\nhajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt\nmarmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden,\nhän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet\nainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin\nvoinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran\npaljastuneeseen harhaluuloon.\n\n\"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?\" näytti Helena\nsanovan. \"Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja\nvoin olla jokaisen oma, teidänkin\", näytti hänen katseensa sanovan. Ja\nsamassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen\nomansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta\nmahdollisuutta ei ole olemassa.\n\nTällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan\nHelenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei\nhän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin\nolisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.\n\nPierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan\nuudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena\noli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo\nmahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei\nihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä\npuuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä\nniin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä\nheidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta\ntahdostaan riippuvia.\n\n_Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes\ntrès hien_,[83] -- kuului Anna Pavlovnan ääni.\n\nJa Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän\nkenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki\nmuutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.\n\nJonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville,\nsanoi Anna Pavlovna hänelle.\n\n-- Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.\n\nTotta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli\nvälttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että\nhänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen\nkuntoon.\n\n-- Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen\nystävä on kallisarvoinen, -- jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas\nVasilille: -- minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori.\nTarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.\n\nHän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja\nodottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. \"Jos\nmenette naimisiin, silloin ovat asiat toisin.\" Ja hän yhdisti Pierren\nja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena\ntuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.\n\nKotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän\najatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten\ntapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että\nnainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä\noli sanonut: \"niin, onhan hän kaunis\", kun hänelle puhuttiin Helenan\nihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla\nhänen omansa.\n\n\"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä\", Pierre\najatteli. \"Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää,\njotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on\nollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut.\nSiitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa.\nHippolyt on hänen veljensä... Ruhtinas Vasili -- hänen isänsä... Se ei\nennusta hyvää\", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli\n(mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja\ntoinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi\najattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa\nmielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena\nvoisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja\nmiten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin\nolla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut\nhänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan\nharmaa puku verhosi. \"Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut\nmieleen?\" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä\ntuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta,\nhäpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden\nhenkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä.\nHän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui\nhänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin\nja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä\nkaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut\nitseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän\nei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli,\npujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa\nhurmassaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMarraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle\nneljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että\nsamalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä\nAnatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin\nmajoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh\nBolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi\nuusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren\nnaimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet\nkotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli\nollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin\nrakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.\n\n\"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi\", päätteli\nruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti,\nmuistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli\nhänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta\nollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. \"Nuoruus ...\nkevytmielisyys ... niin, vähät siitä\", hän ajatteli, mielihyvin tuntien\noman hyvyytensä: \"mutta asiasta on tehtävä tosi.\" Ylihuomenna on\nHelenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin\nymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni.\nNiin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!\n\nAnna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman\nyön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja\nlähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa\ntekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän\npuolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa\nja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä\nenemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella\nhäntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä,\nettä se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa\nkohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei\nruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon\ntuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi\nolla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien\ntoiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli\nkotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti\nhajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja\nsanoi \"huomiseen saakka\" tai \"päivällisiin saakka, muuten en sinua\ntapaa\", tai \"sinun tähtesi jään\" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas\nVasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut\nhänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä\ntyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa\nja samaa: \"Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä\nitselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai\nnytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton\ntyttö!\" puheli hän toisinaan itsekseen. \"Koskaan hän ei erehdy, koskaan\nhän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina\nkoruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole\nhämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!\" Usein joutui\nPierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen\nhänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta\nsilti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena\ntaas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä\nilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä.\nJa Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja\nmietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.\n\nHelena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen\nhymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle\nkuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka\nniin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien\nodottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon\ntunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy\nsen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet,\nkun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista\nkuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle\nvaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut\nitselleen: \"Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö\nminulla sitä sitten ole?\"\n\nHän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei\nhänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään\nolevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin,\njotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin\npuhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo\nhimon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan\nillanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon\nrikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.\n\nHelenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle\nmuutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten\nruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että\ntänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat\npöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas,\nkomea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin\npuolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat -- vanha kenraali puolisoineen\nja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja\narvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja\nHelena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli\npöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen\nvieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän\nsanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt\nhuomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat\nkirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet,\nolkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat\nhäärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien\nkilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa\nvakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle\nvapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle;\ntoisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän\nkeskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita.\nHän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston\nistunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei\nKusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin\narmeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt,\nSergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa\nkaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden\nilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus\nhäntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla\nsellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita\ntämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla: _Sergei Kusmitsh!\nKaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e_.\n\n-- Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin \"Sergei Kusmitsh?\" --\nkysyi eräs nainen.\n\n-- Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, -- vastasi ruhtinas Vasili,\nnauraen. -- \"Sergei Kusmitsh ... kaikkialta. Kaikkialta Sergei\nKusmitsh...\" Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle.\nUsean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausui _Sergei_ ...\nnyyhkytystä ... _Ku-smi-tsh_ ... kyyneliä ... ja _kaikkialta_ häipyi\naina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas\n\"Sergei Kusmitsh kaikkialta\", ja kyyneliä ... niin että vihdoin täytyi\npyytää toinen lukemaan.\n\n-- Kusmitsh ... kaikkialta ... ja kyyneliä... -- toisti joku nauraen.\n\n-- Älkää olko ilkeä, -- lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten\nsormellaan, -- _c'est un si brave et exellent homme notre bon\nVjasmitinof_...[84]\n\nKaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla\nnäyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin\nsyystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän\nalapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään\ntekemistä Sergei Kusmitshin kanssa -- hymyyn oli syynä se, että he\nhäpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja\nlaskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta,\nhyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä\nkatsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä\nja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin\nheittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että\nnauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko\nhuomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin -- Pierreen ja\nHelenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja\ntarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti\nhänen kasvojensa ilme sanovan: \"Niin, niin, kaikki käy mainiosti;\ntänään kaikki ratkaistaan.\" Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella \"meidän\nhyvän Vjasmitinovin\" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi\npysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen\ntulevalle apelle tyttären onnen johdosta.\n\nVanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä\nvieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja\ntuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: \"niin, niin,\nnyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä;\nnyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia.\" --\n\"Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan\nhuvittaisivat\", -- ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien\nonnellisia kasvoja: \"tuo se on onnea!\"\n\nNäiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka\nyhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen,\nnuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa.\nJa tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän\nteeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä,\nuutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia\nkyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet,\npalvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja\nunohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa\nja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin\nkynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten\nlepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä\nsekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin\njohonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään\nselvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta,\nvälähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia\ntodellisuudesta. \"Kaikki on siis päätetty!\" hän ajatteli. \"Ja miten\ntämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, että _tämän_\nvälttämäti täytyy tapahtua -- ei yksin Helenan tähden, ei minun\ntähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki he _tätä_ niin\nodottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en\nmitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä;\nmutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!\" ajatteli Pierre,\nkatsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen\nsilmiään.\n\nYhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän\nyksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen\nsuosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen\nParis, joka on vallannut Helenan. \"Mutta, varmaankin tämä on\ntavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla\", lohdutteli hän itseään.\n\"Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on\nalkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä\nmitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen?\nsitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen\nkäsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä\nalkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?\" Ja nyt istuu hän Helenan\nvieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä,\nhänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui\nhänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan\nhän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion\nhurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee\nonnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen,\njoka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin\naatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.\n\n-- Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, -- kysyy kolmannen\nkerran ruhtinas Vasili. -- Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.\n\nRuhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki\nhymyilevät hänelle ja Helenalle. \"No, entäs sitten, jos kaikki\ntiedätte\", ajattelee Pierre. \"Niin, tottahan se on\", ja hän alkoi\nitsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.\n\n-- Koska sitten sait? Olmützistäkö? -- tiedustelee ruhtinas Vasili,\njonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.\n\n\"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?\" ajattelee\nPierre.\n\n-- Niin, Olmützistä, -- vastaa hän, huoahtaen.\n\nIllallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin\nvieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät\nsanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen\nluokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä\ntehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä\nsaattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan\nvierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat\nturhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti\npuolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. \"Senkin\nvanha varis\", ajatteli kenraali. \"Toista on Helena Vasiljevna, hän on\nvielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar.\"\n\n-- Arvattavasti saan teitä jo onnitella, -- kuiskasi Anna Pavlovna\nruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. -- Jollei päätäni\nkivistäisi, jäisin pitemmälle.\n\nRuhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.\n\nSillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena\nkahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän\npuolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei\nollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä\nvälttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä\naskelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan\nvieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. \"Tämä onni\nei ole sinua varten\", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. \"Tämä onni\non niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on.\"\n\nMutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko\ntämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin,\nyksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on\nollut.\n\nVieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia.\nHe istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti\nastuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo\nmyöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan\nkuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin\nihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian\nmuuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti\nhänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.\n\n-- No, Helena, miten sinä? -- kääntyi hän sitten heti tyttärensä\npuoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla\nmuutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita\nlapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut\nluontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.\n\nJa sitten hän taas kääntyi Pierreen.\n\n-- _Sergei Kusmitsh, kaikkialta_, -- hän lausui, avaten liivinsä ylintä\nnappia.\n\nPierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen,\nettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin\nsydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen\nsydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.\n\nPierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän\nvanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti\nHelenaan -- hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen\nkatseensa sanoisi: \"onko kumma, itse olette siihen syypää\".\n\n\"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi\",\najatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä\ntämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein\nollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.\n\nKun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar\nparaillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.\n\n-- Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani...\n\n-- Avioliitot solmitaan taivaassa, -- vastasi vanha naishenkilö.\n\nRuhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi\nhuoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti\nhänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.\n\n-- _Aline_, -- sanoi hän puolisolleen, -- _allez voir ce qu'ils\nfont_.[85]\n\nRuhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi\nvierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan\nja keskustelivat.\n\n-- Yhä ennallaan, -- sanoi ruhtinatar miehelleen.\n\nRuhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen\nposkensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen,\nilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä\ntakakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain,\niloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin\ntavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi\nseisaalleen.\n\n-- Jumalan kiitos! -- hän sanoi. -- Vaimoni on minulle kaikki kertonut!\n(Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.)\nRakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä\nvärisi.) Pidin sinun isästäsi ... tyttärestäni saat kelpo vaimon...\nJumala teitä siunatkoon!\n\nHän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta\nlöyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.\n\n-- Ruhtinatar, tulehan tänne! -- hän huusi.\n\nRuhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili\nsilmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan\nHelenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.\n\n\"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä\", ajatteli Pierre;\n\"siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai.\nHyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota\nainaista kalvavaa epäilystä.\" Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa\nkättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.\n\n-- Helena! -- huusi hän ääneen, mutta pitemmälle hän ei päässyt.\n\n\"Mitähän erityistä sanotaan tällaisissa tapauksissa\", hän ajatteli;\nmutta hän ei mitenkään saattanut muistaa, mitä tällaisissa tapauksissa\nsanotaan. Hän katsahti Helenaa silmiin. Helena siirsihe likemmäs. Puna\nnousi hänen poskilleen.\n\n-- Ah, ottakaahan pois nuo ... miten niitä... -- ja Helena viittasi\nsilmälaseihin.\n\nPierre irroitti lasit nenältään. Kummilta näyttävät yleensä lasia\nkäyttäväin ihmisten silmät, kun niiltä lasit ovat poistetut, mutta\ntämän lisäksi tähysivät Pierren silmät vielä pelästyneen kysyvinä.\nPierre aikoi kumartua suutelemaan Helenan kättä, mutta tämä riuhtasihe\nnopein, raivokkain liikkein hänen kaulaansa ja pusersi huulensa hänen\nhuulilleen. Pierreä ihmetytti hänen kasvojensa muuttunut,\nepämiellyttävän harhaileva ilme.\n\n\"Nyt on jo myöhäistä, kaikki on päätetty; ja minä rakastankin häntä\",\najatteli Pierre.\n\n-- _Je vous aime_,[86] -- sanoi Pierre, muistaen nyt vasta, mitä\ntällaisissa tilaisuuksissa on sanottava; mutta nämä sanat kajahtivat\nniin ontoilta, että häntä itseäänkin hävetti.\n\nPuolentoista kuukauden kuluttua oli Pierre aviomies ja hän asettui\nasumaan, kuten ihmiset sanoivat, ihanan puolison ja miljoonain\nomistajana suureen uudestaan sisustettuun kreivi Besuhovien taloon.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski sai marraskuussa 1805\nruhtinas Vasililta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa poikineen\nLisijagoriin. (\"Lähden tarkastusmatkalle, ja sadan virstan väärä ei\ntietenkään mitään merkitse, kun saan tavata teidät, arvoisa\nhyväntekijäni\", hän kirjoitti: \"ja poikani Anatol matkustaa seurassani;\nhän on matkalla armeijaan; ja toivon, että sallitte hänen\nmieskohtaisesti lausua teille syvän kunnioituksensa, jota hän isänsä\npoikana tuntee teitä kohtaan.\")\n\n-- Eipä tarvitse Mariaa viedä miehen hakuun; itse näkyvät sulhaset\ntänne löytävän, -- lausui pikku ruhtinatar varomattomasti kun sai\nkuulla ruhtinas Vasilin tuolosta.\n\nRuhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmistil kulmiaan eikä virkkanut\nsanaakaan.\n\nKun kaksi viikkoa oli kulunut kirjeen saapumisesta, tulivat illalla\nruhtinas Vasilin palvelijat, ja seuraavana päivänä itse ruhtinas\npoikineen.\n\nUkko Bolkonskilla ei ollut koskaan ollut korkeita käsityksiä ruhtinas\nVasilin luonteenominaisuuksista, ja entistäänkin pienemmiksi hän ne oli\narvioinut viime aikoina, jolloin ruhtinas Vasili uuden suunnan\nvallitessa, Paavalin ja Aleksanterin hallitusten aikana, oli päässyt\nkorkeeseen virka-asemaan ja suosioon. Ja nyt, kun hän kirjeestä ja\npikku ruhtinattaren viittauksista huomasi, mitä oli tekeillä, muuttui\ntämä alhainen käsitys hänen sielussaan ilkeämieliseksi halveksumiseksi.\nPuhuessaan ruhtinas Vasilista hän aina pärskyi merkitsevästi.\nErittäinkin hän oli tyytymätön ja pahalla tuulella sinä päivänä,\njolloin ruhtinas Vasili saapui. Vaikeata oli tietää, oliko hänen\nhuonoon tuuleensa syynä ruhtinas Vasilin saapuminen, vai siksikö hän\noli erityisemmin tyytymätön ruhtinaan saapumisen johdosta että oli\nhuonolla tuulella: mutta huonolla tuulella hän vain oli, ja Tihon\nneuvoi jo aamusella arkkitehtiä jättämään käyntinsä ruhtinaan luo\ntoiseen aikaan.\n\n-- Kuulkaa, miten hän astelee, -- sanoi Tihon arkkitehdille. -- Koko\nkantapäällään takoo -- kyllä jo tiedämme...\n\nKuitenkin lähti ruhtinas tavalliseen aikaansa, yhdeksättä käydessä,\nkävelemään sopelikauluksisessa samettiturkissaan ja sopelilakissaan.\nEdellisenä päivänä oli satanut lunta. Tie, jota myöten ruhtinas\ntavallisesti kulki kasvihuoneeseen, oli luotu, ja selvästi eroitti\nvielä luudan jäljet luodulla tiellä, pöyheään lumikinokseen tien sivuun\noli pistetty lapio. Ruhtinas käyskenteli kasvihuoneissa, tarkasteli\ntyöntekoa ja kehällä olevia rakennuksia. Hän oli synkän näköinen eikä\nsanonut kenellekään sanaakaan.\n\n-- Saattaako reellä ajaa? -- kysyi ruhtinas taloudenhoitajalta, joka\noli saattanut häntä aina päärakennukselle saakka. Taloudenhoitaja oli\narvokkaan näköinen mies ja muistutti kasvoiltaan ja tavoiltaan suuresti\nisäntäänsä.\n\n-- Lunta on paksulta, teidän ylhäisyytenne. Olen käskenyt jo luomaan\nprospektin.\n\nPää painuksissa lähti ruhtinas astumaan portaita kohti. \"Jumalan\nkiitos\", ajatteli taloudenhoitaja: \"ukonpilvi meni ohi!\"\n\n-- Vaikea oli kulkea hevosella, teidän ylhäisyytenne, -- lisäsi\ntaloudenhoitaja. -- Ja kuuleman mukaan pitäisi ministerin saapua teidän\nylhäisyytenne vieraaksi?\n\nRuhtinas kääntyi taloudenhoitajaan ja katsoa tuijotti häneen kiukkuisin\nsilmin.\n\n-- Mitä? Ministerikö? Mikä ministeri? Kuka on käskenyt? -- puhui hän\nterävällä, kiivaalla äänellä. -- Ruhtinatarta, tytärtäni varten ei\nluotu, mutta ministeriä varten! En tiedä mitään ministeristä!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, arvelin...\n\n-- Arvelit, -- kirkasi ruhtinas, lausuen sanat yhä nopeammin ja\nepäselvemmin. -- Arvelit... Lurjukset! rosvot!... Minä sinut opetan\narvelemaan, -- ja hän huitasi sauvallaan Alpatitshia; ja aimo iskun\nolisi taloudenhoitaja saanutkin, jollei hän vaistomaisesti olisi\nvälttänyt iskua. -- Arvelit... Lurjukset... -- huusi ruhtinas\nkiivaasti.\n\nAlpatitsh pelästyi röyhkeyttään, kun oli uskaltanut välttää herransa\niskua. Hän astui herransa luo ja kumarsi nöyränä kaljun päänsä herransa\njalkoihin. Mutta tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän tähden, ei\nruhtinas enää kohottanut sauvaansa, vaan huusi yhä: \"lurjukset! ... tie\non luotava umpeen!...\" Sitten juoksi hän nopeasti portaita myöten\nhuoneisiin.\n\n_M:lle Bourienne_ ja ruhtinatar Maria tiesivät ruhtinaan olevan\nhuonolla tuulella ja siksi odottivatkin he häntä seisten puoliselle;\nneiti Bouriennen kasvot loistivat ja ne näyttivät sanovan: \"en tiedä\nmistään, olen samallainen kuin tavallisestikin\"; mutta ruhtinatar Maria\noli kalpea ja pelästyneen näköinen ja seisoi silmät maahan luotuina.\nRaskainta oli ruhtinattaresta se, että hän tiesi, miten tällaisissa\ntapauksissa oli välttämättömästi käyttäydyttävä neiti Bouriennen\ntapaan, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hänestä tuntui: \"jos\nkäyttäydyn aivan kuin en mitään olisi huomannut, niin ajattelee isä,\nettä olen kovasydäminen; jos taas itse olen ikävän ja huonotuulisen\nnäköinen, niin sanoo isä (tämä tapahtui usein), että olen nokillani\"\ny.m.s.\n\nRuhtinas vilkasi tyttärensä pelästyneisiin kasvoihin ja pärskähti.\n\nPlö... Pöllö ... hän sanoi.\n\n\"Ja häntäkään ei ole; jopa on hänellekin ehditty juoruilla\", ajatteli\nruhtinas huomattuaan, ettei pikku ruhtinatar ollut ruokahuoneessa.\n\n-- Missä ruhtinatar on? -- kysyi hän. -- Onko piiloutunut?...\n\n-- Hän ei ole aivan terve, -- sanoi neiti Bourienne, iloisesti\nhymyillen, -- hän ei ole jalkeilla. Sehän on luonnollista hänen\ntilassaan.\n\nHm! hm! kh! kh! -- äänteli ruhtinas ja istuutui pöydän ääreen.\n\nLautanen ei ollut puhdas hänen mielestään; hän osoitti sillä pientä\ntahraa ja singautti sen ilmaan. Tihon sieppasi sen näppärästi ja antoi\nhovimestarille. Pikku ruhtinatar ei ollut sairas, mutta hän pelkäsi\nniin julmasti ruhtinasta, että päätti pysyä huoneessaan kuultuaan\nruhtinaan olevan huonolla tuulella.\n\n-- Pelkään lapsen puolesta, -- puhui pikku ruhtinatar neiti\nBouriennelle. -- Jumala tietää, mitä saattaa seurata pelästykseatä.\n\nElämä Lisijagorissa oli muuten pikku ruhtinattarelle alituista pelkoa\nja vastenmielisyyttä. Syynä tähän oli vanha ruhtinas. Pelko oli hänet\njo niin kokonaan vallannut, ettei hän sitä enää tuntenutkaan, ja olikin\nse hänessä sentähden aivan itsetiedotonta. Ei katsellut vanha\nruhtinaskaan suopein silmin pikku ruhtinatarta, mutta vihamielisyytensä\nhän tukahutti halveksumiseen. Totuttuaan Lisijagorin elämään pikku\nruhtinatar kiintyi erityisemmin neiti Bourienneen, oleskeli päiväkaudet\nhänen seurassaan, nukkuikin usein öisin hänen kanssaan ja puheli\nhänelle usein apestaan ja tuomitsi tätä ankarasti.\n\n-- Mehän saamme vieraita, ruhtinas, -- sanoi neiti Bourienne, avaten\nruusunpunaisilla käsillään valkeata lautasliinaa. -- Hänen\nylhäisyytensä, ruhtinas Kuragin kuuluu saapuvan poikineen, -- sanoi hän\nkysyvästi.\n\n-- Hm ... mokomakin ylhäisyys, piimäsuu ... minä hänet ensin määräsin\nministeriöön, -- sanoi ruhtinas halveksuen. -- Mutta miksi on hänellä\npoika mukana, sitä en voi käsittää. Ruhtinatar Lisa Karlovna ja\nruhtinatar Maria kenties tietävät; minä vain en tiedä, miksi\nhän tuo poikansa tänne. Ei ainakaan minua varten. (Ja hän\nkatsahti punastuneeseen tyttäreensä.) Oletko sairas? Varmaankin\nministerikauhusta, kuten tuonaan Alpatitsh pöllö.\n\n-- En, isä rakas.\n\nNeiti Bourienne jatkoi yhä löperrystään, vaikka aluksi olikin tullut\nkosketelleeksi arkaan kohtaan. Hän puheli kasvihuoneista, hiljan\npuhjenneen kukan ihanuudesta, niin että ruhtinas jo sopan jälkeen oli\naivan talttunut.\n\nPäivällisen jälkeen lähti ruhtinas miniäänsä tervehtimään. Pikku\nruhtinatar istui pienen pöydän ääressä ja haasteli sisäkkönsä, Mashan\nkanssa. Nähtyään appensa hän kalpeni.\n\nViime aikoina oli hän suuresti muuttunut. Hän oli nyt pikemmin ruma\nkuin kaunis. Posket olivat painuneet, ylähuuli oli kohoutunut, silmät\nsoukistuneet.\n\n-- Painaa niin kummasti, -- vastasi pikku ruhtinatar appensa\nkysymykseen, mitenkä jaksaa.\n\n-- Eikö ole jotain tarvis?\n\n-- Ei, kiitos, isä kulta.\n\n-- No, hyvä, hyvä.\n\nRuhtinas poistui ja tuli odotushuoneeseen. Täällä seisoi Alpatitsh pää\nkumarassa.\n\n-- Onko tie luotu umpeen?\n\n-- On, teidän ylhäisyytenne; antakaa anteeksi, Jumalan nimessä ... se\njohtui tyhmyydestä...\n\nRuhtinas keskeytti hänet ja alkoi nauraa luonnottomasti.\n\n-- No, hyvä, hyvä.\n\nHän ojensi kätensä Alpatitshin suudeltavaksi ja meni työhuoneeseensa.\n\nRuhtinas Vasili saapui illalla. Prospektilla olivat häntä vastassa\nkuskit ja palvelijat ja huutaen, kirkuen toivat he hänen rekensä ja\nkuormansa vartavasten umpeenluotua tietä myöten piharakennuksen\nportaiden eteen.\n\nRuhtinas Vasilille ja Anatolille oli kummallekin varattu oma\nhuoneustonsa.\n\nAnatol istui paitahihasillaan kädet kylkien tukeina pöydän ääressä,\nkatsoa tuijottaen hajamielisenä kauniilla, suurilla silmillään pöydän\nkulmaa. Hän piti elämäänsä keskeytymättömänä huvitusten sarjana, jonka\nsäännöllisestä menosta joku, ties minkä tähden, oli ottanut\nvastatakseen. Niinpä hän nyt tätä matkaansakin ärtyisän vanhuksen ja\nhänen rikkaan, ruman tyttärensä luo piti tuollaisena välttämättömänä\nrenkaana huvitusten sarjassa. Kaikki voikin onnistua sangen hyvin ja\nhauskasti: \"Miksen naisi häntä, onhan hän sangen rikas? Rikkaus ei\nkoskaan ole haitaksi\", ajatteli Anatol.\n\nHän ajeli partansa ja valeli itsensä hajuvesillä sellaisella\ntäsmällisyydellä ja taituruudella, aivan kuin tämä olisi ollut hänen\nelämänsä tärkeimpiä tehtäviä, ja lähti sitten pää takakenossa isänsä\nsuojiin, synnynnäinen hyvänsuovan voitonvarma ilme kasvoilla. Ruhtinas\nVasilin ympärillä hääri kaksi kamaripalvelijaa, auttaen herraansa\npukeutumaan; itse katseli hän eloisana ympärilleen ja nyökäytti\niloisesti päätään huoneeseen saapuneelle pojalleen. Hänen ilmeensä\nnäytti sanovan: \"Kas noin, sellainen sinun pitää ollakin.\"\n\n-- Ei, mutta todellakin, isä, onko ruhtinatar kovinkin ruma? -- kysyi\nAnatol, aivan kuin olisi jatkanut heidän välillään matkan kestäessä\nusein uudistettua keskustelua.\n\n-- Olehan nyt. Tyhmyyksiä! Pääasia on, että koetat olla järkevä ja\nkohtelias vanhan ruhtinaan lähettyvillä.\n\n-- Jos hän alkaa sättiä, niin lähden tieheni, -- sanoi Anatol. -- En\nvoi kärsiä tuollaisia vanhuksia.\n\n-- Muista, että tästä kaikki riippuu.\n\nSamaan aikaan puheltiin palvelustyttöjen huoneessa ruhtinas Vasilin ja\nAnatolin saapumisesta, vieläpä oli siellä jo tarkka selko heidän\nmolempain näöstäkin. Ruhtinatar Maria istui yksinään huoneessaan,\nkoettaen turhaan tukahuttaa sisäistä rauhattomuuttaan.\n\n\"Miksi ovat he kirjoittaneet; miksi on Lisa puhunut minulle tästä?\nSehän on mahdotonta!\" puheli hän itsekseen, katsahtaen vähäväliä\nkuvastimeen. \"Miten saatan mennä vierashuoneeseen? Jospa hän minua\nmiellyttääkin, niin en sittenkään saata olla hänen seurassaan\nluonnollinen.\" Kun hän vain ajattelikin isänsä katsetta, niin joutui\nhän kauhun valtaan. Neiti Bouriennelle ja pikku ruhtinattarelle oli\nMasha sisäkkö jo kertoellut yhtä ja toista vieraista. Hän kertoi, miten\npunaposkinen, mustakulmainen ministerin poika oli ylen kaunis, miten\nhänen isänsä vaivoin oli kompuroinut ylös portaita, mutta poika oli\nmuutamalla loikkauksella juossut isän jälissä komeana kuin kotka. Näine\ntietoineen lähtivät neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar Marian\nhuoneeseen, ja jo käytävästä kuuli Maria heidän elokkaan kiihtyneet\näänensä.\n\n-- He ovat saapuneet, Maria, tiedättekö? -- sanoi pikku ruhtinatar,\nvaappuen pulleine vatsoineen ja istuutuen raskaasti nojatuoliin.\n\nPikku ruhtinattarella ei enää ollut yllä aamullinen röijynsä, vaan oli\nnyt pukenut ylleen erään paraimmista puvuistaan; hänen tukkansa oli\nhuolellisesti suorittu, ja kasvonsa olivat elokkaat. Mutta tämä\nelokkuus ei voinut peittää kuihtuneita, elottomia piirteitä. Tässä\npuvussaan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt Pietarin seurapiireissä,\nhän näytti entistään rumemmalta, ja nyt vasta oikein huomasi, miten\nsuuresti hän oli muuttunut. Neiti Bouriennenkin puvussa oli\nhuomattavissa jonkinlaisia parannuksia, niin että hänen kauniit,\ntuoreet kasvonsa olivat entistään viehättävämmät.\n\n-- Voi, te olette vielä arkipuvussanne, -- huudahti neiti Bourienne. --\nPian tullaan ilmoittamaan, että vieraat odottavat vierashuoneessa;\ntäytyy lähteä tervehtimään; parantelisitte edes hieman pukuanne!\n\nPikku ruhtinatar nousi nojatuolista, soitti sisäkköä ja alkoi iloisena\naprikoita, minkälaisen puvun keksisi Marialle. Ruhtinatar Maria tunsi\nsisäisen kunniantuntonsa kärsivän siitä, että luvatun sulhasen tulo oli\nsaanut hänet rauhattomaksi, ja vielä enemmän loukkasi häntä se seikka,\nettä hänen molemmat ystävättärensä pitivät tämän seikan aivan\nluonnollisena. Jos hän sanoisi heille miten häpeää itsensä ja heidän\npuolesta, niin ilmaisisi hän heille rauhattomuutensa; jos hän taas\nkieltäytyisi pukeutumasta, niin antaisi se aihetta alituiseen\npilantekoon ja härnäilyyn. Hän tuskastui, hänen ihanat silmänsä\nsamenivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi punasia täpliä. Ja tuo hänelle\nniin ominainen uhrin ilme kasvoilla antausi hän pikku ruhtinattaren ja\nneiti Bouriennen huomaan. Nämä molemmat naiset olivat _aivan\nvilpittömästi_ päättäneet tehdä Mariasta kauniin. Ruhtinatar oli niin\nruma, ettei ystävättären pälkähtänyt edes päähän pelätä kilpailijaa;\nsiksipä he aivan vilpittömästi ryhtyivätkin häntä pukemaan, lapsellisen\nvarmoina siitä, kuten kaikki naiset, että puku saattaa tehdä kasvot\nkauniiksi.\n\n-- Ei, todellakaan, rakas ystäväni, tämä puku ei sovi, -- puheli pikku\nruhtinatar, katsellen kaukaa kälyään: -- käske tuomaan, onhan sinulla\ntummanpunanen. Todellakin! Tästä saattaa rippua elämän kohtalo. Mutta\ntämä on liian vaalea, ei sovi, ei, ei sovi!\n\nEi ollut puvun vika, vika oli ruhtinattaren kasvoissa, mutta sitä eivät\nhuomanneet neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar; heistä vain yhä tuntui,\nkuin tulisi kaikki hyväksi, jos sitoisi vaaleansinisen nauhan hiuksiin\nja vyöttäisi kaneelinruskean puvun vaalean sinisellä uumanauhalla\ny.m.s. He olivat unohtaneet, että pelästyneet kasvot ja vartalo\npysyivät yhä samoina, ja siksipä jäivätkin ruhtinattaren kasvot yhä\nsurkean ja ruman näköisiksi, vaikka he kuinkakin vaihtelivat kehyksiä\nja koristeita. Oli jo pari kolme kertaa muutettu pukua, ja ruhtinatar\nMaria suostui yhä nöyränä uusiin muutoksiin. Hänen hiuksensa olivat\nsuoritut päälaelle (tämä teki hänen kasvonsa aivan oudon näköisiksi ja\nrumaa rumemmiksi), hänellä oli yllään komea tummanpunanen atlaspuku ja\nvyötäisillä vaaleansininen vyötin. Pikku ruhtinatar kulki pari kertaa\nhänen ympärinsä, korjaili väliin pienellä kätösellään poimuja, vetäsi\nväliin vyöttimestä ja tarkasteli häntä pää kallellaan milloin toiselta,\nmilloin toiselta puolelta.\n\n-- Ei, tämä ei sovi, -- sanoi hän päättävästi, lyöden kätensä yhteen.\n-- Ei, Maria, tämä puku ei lainkaan sovi teille. Pidän paljon enemmän\nteidän harmaasta arkipuvustanne. Ei, olkaa kiltti ja tehkää tämä minun\ntähteni. Katja, -- sanoi hän sisäkölle, -- tuo ruhtinattaren harmaa\npuku, ja te neiti Bourienne saatte katsella, miten kaikki järjestän, --\nsanoi hän hymyhuulin, ja taiteilijan ilo loisti hänen silmistään.\n\nMutta vaikka Katja jo oli tuonut vaaditun puvun, istui Maria yhä vain\nliikkumattomana kuvastimen edessä ja katseli kuvaansa. Hän huomasi\nsilmissään kyyneliä, hänen suupielensä värähtelivät, ja itku oli jo\nkurkussa.\n\n-- Älkäähän, rakas ruhtinatar, -- sanoi neiti Bourienne, -- ponnistakaa\nvielä hetkinen.\n\nPikku ruhtinatar otti puvun sisäköltä ja tuli Marian luo.\n\n-- Ei, nyt puemme yksinkertaisesti, sievästi, -- hän puhui.\n\nPikku ruhtinattaren, neiti Bouriennen ja nauravan Katjan äänet\nsulautuivat iloiseksi, lintujen viserrystä muistuttavaksi liritykseksi.\n\n-- Ei, jättäkää minut rauhaan, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\nJa hänen äänessään oli sellainen vakavuus ja kärsimyksen sävy, että\nlintujen vikinä heti taukosi. Kaikki katsahtivat he ruhtinattaren\nsuuriin, ihaniin silmiin, jotka viisaan avonaisina ja rukoilevina\ntähysivät heihin, ja he käsittivät, että olisi hyödytöntä, vieläpä\njulmaakin häntä enää kiusata.\n\n-- Mutta tukka täytyy ainakin hieman parantaa, -- sanoi pikku\nruhtinatar. -- Sanoinhan teille, -- jatkoi hän nuhtelevasti kääntyen\nneiti Bourienneen, -- Marialla ovat sellaiset kasvot, joihin ei\ntällainen tukkalaite lainkaan sovi. Ei lainkaan, ei lainkaan.\nKorjatkaa, tehkää hyvin.\n\n-- Jättäkää minut, jättäkää minut, en tällaisista välitä, -- vastasi\nMaria, vaivoin pidätellen kyyneliään.\n\nNeiti Bouriennen ja pikku ruhtinattaren täytyi sydämissään tunnustaa,\nettä ruhtinatar Maria tässä asussa oli sangen ruma, rumempi kuin\nmilloinkaan ennen; mutta sille ei enää mitään taitanut. Kun hän heihin\nkatseli, oli hänen silmissään tuo miettivän surullinen ilme, jonka\nmerkityksen he hyvin tunsivat. Ei tämä ilme heissä pelkoa herättänyt\n(sitä Maria ei kenessäkään saattanut herättää). Mutta he tiesivät, että\nkun kerran tuo ilme näyttäytyy Marian kasvoilla, niin on hän vaitelias\nja järkkymätön päätöksissään.\n\n-- Korjaattehan tukkanne, eikö totta? -- sanoi pikku ruhtinatar. Mutta\nkun Maria ei mitään vastannut, lähti hän huoneesta.\n\nRuhtinatar Maria jäi yksin huoneeseen. Hän ei täyttänyt kälynsä\ntoivomusta, ei korjannut tukkalaitettaan, eipä edes vilaissutkaan\nkuvastimeen. Voimattomana laski hän kätensä sivuilleen, painoi silmänsä\nmaahan ja istui hiljaa mietteissään. Hänen sielunsa silmät näkivät\npuolison, miehen, voimakkaan, mahtavan ja vastustamattoman viehättävän\nolennon, joka vie hänet omaan, aivan uuteen, onnelliseen maailmaansa.\nOmilla rinnoillaan näki hän lapsen, _oman_ lapsen, sellaisen kun hän\neilen oli nähnyt imettäjänsä tyttärellä. Mies seisoo ja katselee\nhellästi häneen ja lapseen. \"Ei, se on mahdotonta: olen liian ruma\",\nhän ajatteli.\n\n-- Teetä juomaan, olkaa hyvä. Ruhtinas tulee aivan heti, -- kuului\nsisäkön ääni oven takaa.\n\nMaria havahtui ja hän kauhistui ajatuksiaan. Hän nousi\nnojatuolista, muttei lähtenyt heti vierashuoneeseen, vaan pistäysi\njumalankuvakammioon, katsoa tuijotti lampun valaisemiin, mustuneisiin\nVapahtajankuvan kasvoihin ja seisoi näin kädet ristissä muutaman\nminutin. Hänen sielunsa täytti kalvava epäilys. Voiko hän riemastua\nrakkaudesta, maailmallisesta rakkaudesta mieheen? Ajatellessaan\navioliittoa hän haaveili perheonnesta, lapsista, mutta voimakkaimpana,\nvaltaavimpana salaisena haaveena oli sentään maailmallinen rakkaus.\nSitä voimakkaampana ilmeni tämä tunne mitä enemmän hän koetti sitä\nsalata itseltään ja muilta. \"Jumalani\", puheli hän itsekseen, \"miten\nsaatan tukahuttaa nämä pahanhengen ajatukset? Miten saatan ainaiseksi\nirtautua pahoista ajatuksista, voidakseni rauhallisena täyttää Sinun\ntahtoasi?\" Ja tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, kun Jumala jo\nvastasi hänelle hänen omassa sydämessään. \"Älä toivo mitään itseäsi\nvarten; älä etsi, älä intoile, älä kadehdi. Ihmisten tulevaisuuus ja\noma kohtalosi olkoot sinulle tuntemattomat, mutta elä niin, että olet\nvalmis kaikkeen. Jos Jumala hyväksi näkee koetella sinua avioliiton\nvelvollisuuksilla, niin ole valmis täyttämään Hänen tahtonsa.\"\nRauhoittuneena tästä vastauksesta (tosin hän sentään vieläkin toivoi,\nettä hänen kielletyt maalliset haaveensa toteutuisivat) ruhtinatar\nMaria huoahti syvään, risti silmänsä ja lähti vierashuoneeseen. Hän ei\najatellut pukuaan ei tukkalaitettaan, ei sitä, miten astuisi\nvierashuoneeseen tai mitä puhuisi. Mitä arvoa onkaan kaikella tällä\nJumalan säätämysten rinnalla, sillä hänen tahtomattaan ei hiuskarvakaan\nputoa ihmisen päästä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun ruhtinatar Maria saapui vierashuoneeseen, istuivat siellä jo\nruhtinas Vasili ja Anatol, keskustellen pikku ruhtinattaren ja neiti\nBourieneen kanssa. Kun Maria raskaasti astuen kannoillaan tuli\nhuoneeseen, nousivat molemmat vieraat ja neiti Bourienne seisomaan, ja\npikku ruhtinatar lausui, osoittaen häntä vieraille: \"Voilà Marie!\"[87]\nMaria näki kaikki, vieläpä tarkastikin. Hän näki ruhtinas Vasilin\nkasvot, jotka hetkeksi kävivät totisiksi, mutta samassa taas\nhymyilivät, ja pikku ruhtinattaren kasvot, jotka uteliaina\ntarkastelivat vieraita, nähdäkseen, minkä vaikutuksen Maria oli tehnyt\nvieraisiin. Hän näki myös neiti Bouriennen nauhoineen ja kauniine,\nelokkaine kasvoineen. Koskaan ei hän ollut nähnyt neiti Bouriennen\nsilmissä tuollaista loistetta. Ranskatar katseli kiihtyneenä _häneen_\n-- Anatoliin; mutta _häntä_ ei Maria saattanut nähdä: hän näki\nainoastaan jotain suurta, kirkasta, ihanaa, joka läheni häntä, kun hän\noli astunut huoneeseen. Ensin astui hänen luokseen ruhtinas Vasili ja\ntarttui hänen käteensä, suudellen sitä; hän suuteli ruhtinasta kaljulle\nja vastasi tämän kysymykseen, että sangen hyvin muistaa hänet. Sitten\nastui hänen luokseen Anatol. Maria ei vieläkään häntä nähnyt. Hän vain\ntunsi miten pehmyt käsi tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti,\nja miten hänen kätensä tuskin tuntuvasti hipasi valkeata otsaa, jota\nreunustivat rasvatut ihanat, ruskeat hiukset. Kun Maria katsahti\nAnatoliin ällistyi hän tämän kauneudesta. Anatol oli pistänyt oikean\nkätensä peukalon virkapukunsa napin varaan; selkä kenossa, rinta\npystyssä, pää hieman eteenpäin kumarassa hän heilutteli ruumistaan\nsivunojaan pistetyn jalkansa varassa ja katseli iloisena ruhtinatar\nMariaa. Hän oli vaiti, eikä hän lainkaan näyttänyt ajattelevankaan\nruhtinatarta. Anatol ei ollut kekseliäs, ei terävä, eikä kaunopuhelias,\nmutta sen sijaan oli hän tavattoman rauhallinen ja varma käytöksessään,\nmitkä ominaisuudet ovat sangen kallisarvoiset suurenmaailman miehelle.\nJos ujosteleva nuorukainen ei keksi puheen aihetta tavatessaan ensi\nkertaa jonkun oudon henkilön, ja jos hän vielä jollakin tavalla\nilmaisee käsittävänsä tuon töpertymisensä sopimattomuuden ja koettaa\nkeksiä jotain sanottavaa, niin ovat asiat hullusti; mutta Anatol hän\noli vaiti, heilui jalkansa nojassa ja tarkasteli iloisena ruhtinattaren\ntukkalaitetta. Huomasi selvästi, että hän saattaa olla vaiti kuinka\nkauvan tahansa. \"Jos jotakuta tämä vaitiolo vaivaa, niin puhukoon,\nmutta minua ei haluta\", näytti hänen ilmeensä sanovan. Sitäpaitsi\nnäytti Anatol, naisten kanssa seurustellessaan, ottaneen tavaksi\nhalveksuvan itsetietoisesti asettua korkealle jalustalle -- tapa, joka\nparaiten herättää naisissa uteliaisuutta, pelkoa ja vieläpä\nrakkauttakin. Hänen katseensa näytti sanovan: \"Kyllä teidät tunnen,\nhyvin tunnen; miksipä teidän kanssanne rimpuilla? Teistä se tosin olisi\nhauskaa!\" Kenties ei hän näin ajatellutkaan naisten lähettyvillä (ja\nvieläpä on luultavaakin, ettei ajatellut, sillä hän ajatteli ylimalkaan\nsangen vähän); mutta hänen katseestaan ja käytöstavastaan tuli siihen\nluuloon. Ruhtinatar Maria tuli tähän käsitykseen ja sentähden hän\nkääntyikin ruhtinas Vasiliin, näyttääkseen Anatolille, ettei ole edes\naikonutkaan vallata tämän huomiota. Keskustelu oli yleistä ja sangen\nvilkasta, josta seikasta pääasiassa oli kiitettävä pikku ruhtinattaren\nääntä ja hänen valkeiden hampaittensa yläpuolella lepattavaa haivenista\nhuulosta. Pikku ruhtinatar kohteli ruhtinas Vasilia leikkisän\ntuttavallisesti, kuten usein kohtelevat vieraitaan iloisen\nlörpöttelevät ihmiset, olettaen, että heidän ja vieraan välit jo kauvan\novat olleet leikkisät, ja että heitä yhdistävät jonkinlaiset iloiset,\nosaltaan muille tuntemattomat, hauskat muistot, vaikkeikaan mitään\ntuollaisia muistoja ole olemassa, kuten niitä ei ollut koskaan ollut\npikku ruhtinattarella ja ruhtinas Vasilillakaan. Ruhtinas Vasili\nantautui mielellään tähän äänilajiin; pikku ruhtinatar sekoitti näiden\nolemattomain naurettavain tapausten muisteloon myöskin Anatolin, jonka\ntuskin tunsi. Neiti Bouriennekin seurasi mielenkiinnolla näitä yhteisiä\nmuistoja, ja vieläpä ruhtinatar Mariakin hyvillä mielin tunsi\nkietoutuvansa näihin iloisiin muisteloihin.\n\n-- Nyt ainakin pidämme teidät kokonaan hallussamme, rakas ruhtinas, --\npuhui pikku ruhtinatar, tietenkin ranskaksi, ruhtinas Vasilille, --\nette täällä pakene meiltä, kuten aina teitte Annetten illanvietoissa;\nmuistatteko _cette chère Annette_?[88]\n\n-- Niin, mutta älkää alkako puhua politiikasta kuten Annette!\n\n-- Mutta meidän teepöytämme?\n\n-- Niin todellakin!\n\n-- Miksette te koskaan ollut Annetten luona? -- kysyi pikku ruhtinatar\nAnatolilta. -- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- hän jatkoi, silmää\niskien: -- veljenne Hippolyt on kertonut minulle teidän asioistanne.\nAi, ai! -- hän häristi Anatolille sormellaan. -- Tunnen teidän kujeenne\njo Parisin ajoilta.\n\n-- Eikö hän, Hippolyt, ole sinulle kertonut? -- sanoi ruhtinas Vasili\n(poikaansa kääntyen ja tarttuen pikku ruhtinattaren käteen, aivan kuin\ntämä olisi aikonut poistua hänen luotaan) -- eikö hän ole kertonut,\nmiten hän itse, Hippolyt, oli nääntyä rakkaudesta ruhtinatar Lisaan, ja\nmiten ruhtinatar _le mettait à la port_?[89]\n\n-- _Oh! C'est la perle des femmes, princesse!_[90] -- lausui ruhtinas\nVasili Marialle.\n\nKun mainittiin Parisin nimi, niin ei neiti Bouriennekaan tahtonut\npäästää hyvää tilaisuutta yhtyäkseen keskustelemaan yhteisistä\nmuistoista.\n\nHän kysyi, kauvanko siitä jo on, kun Anatol jätti Parisin, ja mitä\nhän piti tästä kaupungista. Anatol vastaili sangen mielellään\nranskattarelle ja hymyhuulin katsellen häntä silmiin, hän alkoi\nkeskustella ranskattaren isänmaasta. Nähdessään sievän ranskattaren\npäätteli Anatol, ettei elämä täällä Lisijagorissakaan käyne ikäväksi.\n\"Ei ole hullumpi!\" ajatteli Anatol katsellessaan ranskatarta: \"ei ole\nhullumpi tämä seuraneiti. Toivonpa, että ruhtinatar ottaa hänet\nmukaansa, kun olemme häämme viettäneet\", hän ajatteli: (_la petit est\ngentille_\".[91]\n\nVanha ruhtinas pukeutui vitkalleen työhuoneessaan; hän oli synkän\nnäköinen ja ajatteli visusti, mitä hänen oli tehtävä. Häntä harmitti\nvieraiden saapuminen. \"Mitä minä ruhtinas Vasilista ja hänen pojastaan?\nRuhtinas Vasili on kerskuja, tyhjätasku, ja arvatenkin on poika samaa\nmaata\", murisi hän itsekseen. Häntä harmitti se, että näiden vieraiden\ntulo oli jälleen herättänyt eloon päättämättömän kysymyksen, jonka\nratkaisemisen hän aina oli alkuunsa tukahuttanut ja jota harkitsemalla\nhän oli koettanut pettää itseään. Kysymys koski ruhtinatar Marian\nmiehelään menoa, tai oikeastaan sitä, voisiko ruhtinas tyttärestään\nkoskaan erota. Ruhtinas ei ollut koskaan tehnyt itselleen tuota\nkysymystä, sillä hän tiesi vastaavansa siihen vilpittömästi, mutta tämä\nvilpittömyys olisi taas murhaava ei ainoastaan tunteille, vaan vieläpä\nkoko hänen elämälleen. Huolimatta siitä, että ruhtinas toisinaan näytti\nvähät välittävän tyttärestään, oli asianlaita kuitenkin niin, ettei hän\nsaattanut edes kuvitellakkaan elämää ilman tytärtään. \"Ja miksi menisi\nhän naimisiin?\" ajatteli ruhtinas, \"varmaankin tullakseen onnettomaksi.\nSiinä on Lisa, poikani vaimo (parempaa miestä on luullakseni nykyään\nvaikea löytää), mutta onko hän kohtaloonsa tyytyväinen? Ja kuka nai\nsitten hänet rakkaudesta? Hän on ruma ja kolho. Jos naivat, niin\nrikkauksien ja sukulaissuhteiden tähden. Ja eikö ole sitten maailmassa\nvanhojapiikoja? Onpa hyvinkin, ja onnellisempia ovat kuin naimisissa\nolevat!\" Näin ajatteli pukeutuessa ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, mutta\nratkaisematon kysymys vaati pikaista ratkaisua. Ruhtinas Vasili oli\nsaapunut poikineen tietenkin kosioretkelle, ja tänään tai huomenna hän\nvarmaankin vaatii suoraa vastausta. Nimi ja asema ylä-ilmoissa ovat\ntosin moitteettomat. \"Mitäpäs minä, en tahdo vastustaa\", puheli\nruhtinas: \"mutta osoittakoon hän ansainneensa tytön. Siitä tahdon ottaa\nselvän.\"\n\n-- Siitä tahdon ottaa selvän! -- lausui ruhtinas ääneen. -- Siitä\ntahdon ottaa selvän!\n\nJa kuten tavallisesti, astui hän reippain askelin vierashuoneeseen,\nheitti tuikean silmäyksen seuraan ja huomasi heti, että pikku\nruhtinatar oli vaihtanut pukua, että neiti Bouriennella oli tukassa\nnauhoja ja että ruhtinatar Marian tukkalaite oli inhoittava. Vielä\nhuomasi hän neiti Bouriennen ja Anatolin hymyilyn ja senkin, että\nruhtinatar Maria tunsi itsensä yksinäiseksi yhteisessä keskustelussa.\n\"On pyntätty kuin pöllö!\" ajatteli hän, vilkaistuaan kiukkuisesti\ntyttäreensä. \"Ei ole hänellä häpyä; ja pojan jaani ei ole hänestä\ntietääkseenkään!\"\n\nHän meni ruhtinas Vasilin luo.\n\n-- No, terve, terve; hauska tavata.\n\n-- Ei ystävyys tunne kiertoteitä, -- lausui ruhtins Vasili tapansa\nmukaan nopeasti, varmasti ja tuttavallisesti. -- Tässä on nuorin\npoikani, suljen hänet suosioonne.\n\nRuhtinas Vasili Andrejevitsh katsahti Anatoliin.\n\n-- Reima poika, reima poika! -- hän sanoi, -- no, tulehan suutelemaan,\n-- ja hän käänsi Anatolille poskensa suudeltavaksi.\n\nAnatol suuteli vanhusta ja katseli uteliaana, mutta aivan rauhallisena\nhäntä silmiin, odotellen, eikö jo pian tapahdu jotain kummallista,\njosta isä niin usein oli puhunut ja varoittanut.\n\nRuhtinas Nikolai Andrejevitsh istuutui tavalliselle paikalleen sohvan\nnurkkaan, veti luokseen nojatuolin, pyysi ruhtinas Vasilin siihen\nistumaan ja alkoi kysellä valtiollisia asioita ja uutisia. Hän oli\ntarkasti kuuntelevinaan ruhtinas Vasilin juttuja, mutta oikeastaan hän\nkoko ajan tarkasteli tytärtään.\n\n-- Siis Potsdamista jo kirjoitetaan? -- hän toisti ruhtinas Vasilin\nviimeiset sanat, nousi äkkiä seisomaan ja lähti ruhtinatar Marian luo.\n\n-- Oletko koristellut itsesi näin vieraita varten, vai? hän sanoi. --\nHyvän olet näköinen, sangen hyvän. Vieraita varten olet suorinut\ntukkasi uudella tavalla, mutta vieraiden kuullen minä sinulle sanon:\nälä vastedes mene muuttelemaan pukujasi minun luvattani.\n\n-- Tähän olen minä, isä rakas, vikapää, -- puolusteli punastuen pikku\nruhtinatar.\n\n-- Teillä on täysi oikeus, -- sanoi ruhtinas, kumarrellen syvään\nminiälleen, -- mutta suotta on hänen pukeutua narriksi, hän on\nmuutenkin kyllin ruma.\n\nJa hän istuutui taas paikalleen, välittämättä enää tihustelevasta\ntyttärestään.\n\n-- Päinvastoin, tämä tukkalaite sopii mainiosti ruhtinattarelle, --\nsanoi ruhtinas Vasili.\n\n-- No, veliseni, nuori ruhtinas, mikä onkaan hänen nimensä? -- sanoi\nruhtinas Nikolai Andrejevitsh, Anatoliin kääntyen: -- tule tänne,\npuhelkaamme hieman, jotta sinuun tutustuisin.\n\n\"Nyt se alkaa ilo\", ajatteli Anatol ja istuutui hymyillen vanhuksen\nviereen.\n\n-- Sepä sen: te, rakkaani olette kasvatettu ulkomailla, sanotaan.\nToista oli minun ja isänne; lukkari meidät lukemaan opetti. Sanokaa\nminulle, rakkaani, te palvelette siis hevoskaartissa? -- kysyi vanhus,\nkatsoa tuijottaen aivan läheltä Anatolia silmiin.\n\n-- En, olen siirtynyt armeijaan, -- vastasi Anatol, vaivoin pidätellen\nnauruaan.\n\n-- Vai niin!. Se on oikein. Mitä aijotte, rakkaani, tahdotteko palvella\nkeisaria ja isänmaata? Aika on rauhaton. Tuollaisen reiman pojan on\npalveltava, on palveltava. Palveletteko rintamassa?\n\n-- En, ruhtinas. Rykmenttini on lähtenyt rintamaan, mutta minä olen\nmäärätty... Mihin minä taas kuulunkaan, isä? -- kysyi Anatol nauraen\nisältään.\n\n-- Verraton sotilas, verraton. Mihin minä kuulunkaan! Ha-ha-ha! --\nhohotti ruhtinas Nikolai Adrejevitsh.\n\nMutta Anatol alkoi nauraa vielä äänekkäämmin. Yhtäkkiä ruhtinas Nikolai\nAndrejevitsh yrmisti kulmiaan.\n\n-- No, mene, -- sanoi hän Anatolille.\n\nHymyillen lähti Anatol takaisin naisten luo.\n\n-- Sinähän olet lapsesi ulkomailla kasvattanut, ruhtinas Vasili? Vai\nkuinka? -- kääntyi vanha ruhtinas ruhtinas Vasiliin.\n\n-- Olen tehnyt, mitä olen voinut; ja voin teille vakuuttaa, että\nsikäläinen kasvatus on paljon parempi meikäläistä.\n\n-- Niin, nykyään on kaikki toisin, kaikki uuteen malliin. Reima poika!\nreima poika! No, siirtykäämme minun suojiini.\n\nHän tarttui ruhtinas Vasilin käteen ja lähti johtamaan häntä\ntyöhuoneeseensa.\n\nHeti kun ruhtinas Vasili jäi kahden kesken vanhan ruhtinaan kanssa\nalkoi hän esittää asiaansa ja toiveitaan.\n\n-- Luuletteko, -- sanoi vanha ruhtinas vihaisesti, -- että aijon hänet\npitää enkä voi hänestä erota? Kylläpä luulevat! -- puheli hän vihasena.\n-- Minun puolestani vaikka huomenna! Sen sanon sentään sinulle, että\ntahdon lähemmin tutustua vävypoikaani. Tiedät tapani: kaikki käyköön\njulkisesti! kysyn huomenna tytöltä sinun kuultesi, haluaako hän\nnaimisiin, jos haluaa, niin jääköön poika tänne joksikin ajaksi.\nJääköön tänne, sitten näen. (Hän pärskäsi.) Menköön tyttö naimisiin,\nminusta on yhden tekevä! -- huusi hän samallaisella läpitunkevalla\näänellä kuin silloinkin, kun ruhtinas Andrei lähti sotaan.\n\n-- Sanon teille suoraan, -- sanoi ruhtinas Vasili sellaisella äänellä,\njota käyttävät viekkaat ihmiset huomatessaan, että on turha vaiva\nyrittää petkuttaa tarkkasilmäistä puhekumppalia. Tehän tunnette\nihmisten sydämen ja munaskut. Anatol ei ole nero, mutta hän on\nrehellinen ja hyväsydäminen nuorukainen; verraton poika ja sukulainen.\n\n-- No, no, hyvä, kylläpä nähdään.\n\nKuten tavallisesti yksinäiset naiset, jotka kauvan ovat eläneet\nmiesseurasta erillään, tultuaan tähän kaipaamaansa seuraan, tuntevat\nsiihenastisen elämänsä turhaan kuluneeksi, samoin päättelivät nyt\nLisijagorin naisetkin, kun Anatol yhtäkkiä oli ilmestynyt heidän\nkeskelleen. Heidän ajatus-, tuntemis- ja huomiokykynsä oli kasvanut\nhetkessä kymmenkertaiseksi; ja heistä tuntui kuin olisi heidän tähän\nsaakka pimeydessä kuluneen elämänsä yhtäkkiä valaissut uusi,\narvaamattoman kirkas valo.\n\nRuhtinatar Maria ei lainkaan ajatellut eikä muistellut rumuuttaan eikä\ntukkalaitettaan. Nuoren miehen kauniit, avonaiset kasvot, miehen, josta\nkenties oli tuleva hänen aviopuolisonsa, olivat täydellisesti\nvallanneet hänen huomionsa. Anatol näytti hänestä hyväsydämiseltä,\nurhoolliselta, päättäväiseltä, miehekkäältä ja jalomieliseltä. Kaikesta\ntästä oli hän syvästi vakuutettu. Tuhansia haavekuvia tulevasta\nperhe-elämästä väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hän koetti niitä\ntorjua ja salata.\n\n\"Mutta enköhän ole liian kylmä hänelle?\" ajatteli ruhtinatar Maria.\n\"Koetan hillitä itseäni, sillä sydämeni sisimmässä tunnen olevani jo\nliian lähellä häntä; mutta eihän hän tiedä, mitä hänestä ajattelen, ja\nhän saattaa luulla, ettei hän minua miellytä.\"\n\nJa ruhtinatar Maria koetti olla ystävällinen uudelle vieraalle, muttei\nvoinut. \"Tyttö rukka! Hän on hiton jolsa\", ajatteli Anatol ruhtinatar\nMariasta.\n\nNeiti Bouriennella, jonka Anatolin ilmestyminen oli myös saattanut pois\nsuunnilta, oli omat haaveensa. Kaunis, nuori tyttö, jolla maailmassa ei\nollut mitään varmaa asemaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, eipä edes\nisänmaata, ei tietenkään aikonut pyhittää koko elämäänsä ruhtinas\nNikolai Andrejevitshille hänen tyttärensä seuraneitinä ja\nystävättärenä. Hän oli jo kauvan odotellut venäläistä ruhtinasta, joka\nheti ensi näkemältä huomaisi hänen etevämmyytensä rumien, mauttomasti\npukeutuvien, kömpelöiden ruhtinattarien rinnalla, joka rakastuisi\nhäneen ja veisi hänet mukanaan; ja nyt oli vihdoinkin tuo ruhtinas\nsaapunut. Hänen tätinsä oli kertonut hänelle rakkaustarinan, jota hän\nitse oli täydennellyt ja usein mielikuvituksissaan vieritellyt.\nTarinassa kerrottiin, miten vietellylle neitoselle ilmestyi hänen\nonneton äitinsä, _sa pauvre mère_, ja nuhteli tytärtään siitä, että\ntämä vihkimättä oli antautunut miehelle. Neiti Bourienne heltyi usein\nkyyneliin kertoessaan mielikuvituksessaan tätä tarinaa (_hänelle_\",\nviettelijälle. Nyt oli tämä (_hän_\", todellinen venäläinen ruhtinas,\nilmestynyt. Hän vie hänet mukanaan, sitten ilmestyy _ma pauvre mère_,\nja ruhtinas menee hänen kanssaan vihille. Tällaiseksi muodostui neiti\nBouriennen päässä hänen tuleva kohtalonsa, kun hän puheli Anatolin\nkanssa Parisista. Järjellä ei ollut mitään osaa neiti Bouriennen\nsuunnitelmissa (ei hän edes hetkeäkään aprikoinut, mitä hänen\nolisi tehtävä), vaan kaikki oli suunnittunut valmiiksi hänen\nmielikuvituksissaan ja ryhmittyi äkkiä ilmestyneen Anatolin ympärille,\njota hän nyt tahtoi ja koetti miellyttää kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla.\n\nPikku ruhtinatar oli kuin vanha sotaratsu, joka torven äänen kuultuaan\njoutuu haltioihinsa. Unohtaen raskauden tilansa hän itsetiedottomasti\nvalmistautui totuttuun keimailun laukkaan. Hänellä ei ollut mitään\nsalaisia aatoksia tai haluja, hän antautui leikkiin naivin\nkevytmielisenä ja iloisena.\n\nVaikka Anatol naisten seurassa tavallisesti käyttäytyikin huolettoman\nvälinpitämättömästi, näyttääkseen, että hän on kyllästynyt naisten\ntunkeilemiseen, niin kutkutti sentään hänen itserakkauttaan, kun\nhuomasi että hänellä oli vaikutusvaltaa näihin kolmeen naiseen. Sitä\npaitsi alkoi sievä kiehtova neiti Bourienne herättää hänessä\neläimellisiä tunteita, jotka muuten olivat hänessä sangen herkässä ja\nusein kiihottivat hänet uhkarohkeisiin ja raakoihin tekoihin.\n\nTeen jälkeen siirtyi seurue arkihuoneeseen, ja ruhtinatar Maria alkoi\nseuran kehoituksesta soittaa jotain klaveerilla. Anatol asettui\nkyynärvarttensa varaan klaveerin nojaan, ja hänen naurava, iloinen\nkatseensa oli suunnattu ruhtinatar Mariaan. Neiti Bourienne seisoi\nhänen vierellään. Ruhtinatar Marian valtasi kiusallinen, mutta samalla\nriemukas tunne, kun hän tunsi Anatolin katseen. Hänen lempisonaattinsa\noli jo siirtänyt hänet autuuden satumaille, mutta tämä katse teki\nsatumaailman entistäänkin runollisemmaksi. Vaikka Anatol katselikin\nruhtinatar Mariaa, niin oli koko hänen huomionsa kuitenkin kiintynyt\nneiti Bouriennen jalan liikkeisiin, ja jalallaan hän kosketteli neiti\nBouriennen jalkaa klaveerin alla. Neiti Bouriennekin katseli ruhtinatar\nMariaan, ja hänen kauniissa silmissään huomasi Maria oudon, pelästyneen\niloisen ja toivehikkaan ilmeen.\n\n\"Miten hän minua rakastaa!\" ajatteli ruhtinatar Maria, katsellessaan\nseuraneitiään. \"Miten olenkaan nyt onnellinen ja miten onnelliseksi\ntulenkaan tällaisen ystävättären ja tällaisen puolison seurassa!\nTulleeko hänestä minun puolisoni? hän ajatteli uskaltamatta edes\nvilaista Anatoliin, tuntien yhä vielä tuon häneen suunnatun katseen.\nKun seura iltasen jälkeen alkoi hajaantua, suuteli Anatol ruhtinatar\nMariaa kädelle. Ruhtinatar ei itsekään käsittänyt, miten hänellä riitti\nrohkeutta, mutta suoraan hän katsahti likinäköisillä silmillään\nläheneviin ihaniin kasvoihin. Sitten meni Anatol neiti Bouriennen luo\nja suuteli häntäkin kädelle (tämä oli sopimatonta, mutta Anatol teki\nkaikki niin varmasti ja luonnollisesti). Neiti Bourienne lensi\ntulipunaiseksi ja katsahti pelästyneesti ruhtinatar Mariaan.\n\n(_Quelle delicatessei_\",[92] ajatteli ruhtinatar Maria. \"Mahtaako\n_Amelie_ (neiti Bouriennen ristimänimi) luulla, että olisin hänelle\nmustasukkainen enkä osaisi arvostella hänen hellyyttään ja\nuhrautuvaisuuttaan.\" Hän meni neiti Bouriennen luo ja suuteli häntä\ntulisesti. Anatol aikoi suudella pikku ruhtinattarenkin kättä.\n\n-- Ei, ei, ei! Kun isänne minulle kirjoittaa, että käyttäydytte\nkiltisti, silloin vasta annan teidän suudella kättäni. En ennen. -- Ja\nsormi koholla ja hymyillen lähti pikku ruhtinatar huoneesta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeura hajaantui, eikä kukaan saanut unta pitkiin aikoihin tänä yönä,\npaitsi Anatol, joka nukkui heti kun oli heittäynyt vuoteelle.\n\n\"Onko hän todellakin puolisoni, tuo vieras, kaunis, hyvä mies; niin,\nhyvä\", ajatteli ruhtinatar Maria, ja pelko, jota hän ei juuri koskaan\ntuntenut, valtasi hänet. Hän ei uskaltanut avata silmiään; hänestä\ntuntui kuin joku seisoisi verhojen takana pimeässä nurkassa. Ja tuo\n\"joku\" oli hän -- pahahenki, ja samalla hän -- tuo valkeaotsainen,\nmustakulmainen ja punahuulinen mies.\n\nHän soitti sisäkön ja pyysi tätä nukkumaan omaan huoneeseensa.\n\nNeiti Bourienne käveli tänä iltana kauvan talvipuutarhassa, turhaan\nodotellen jotakuta ja milloin hymyillen jollekulle, milloin taas\nheltyen kyyneliin \"onnettoman äitinsä\" sanoista, jonka hän kuvitteli\nnuhtelevan häntä langennutta.\n\nPikku ruhtinatar tiuski sisäkölleen vuoteen kehnoudesta. Hän ei voinut\nmaata ei kyljellään, ei selällään. Aina tuntui raskaalta ja\nepämukavalta. Hänen vatsansa oli aina tiellä. Milloinkaan hän ei ollut\nsitä niin selvästi tuntenut kuin tänään, sillä Anatolin läsnäolo oli\nsiirtänyt hänet äkkiä toisiin aikoihin, jolloin hän ei tietänyt mitään\ntällaisista, jolloin hänen oli hyvä ja helppo olla. Hän istui\nnojatuolissa sielikko yllä ja tanu päässä. Katja, unisena ja palmikko\nvanukkeissa, käänteli ja väänteli jo kolmatta kertaa painavaa\nhöyhenpatjaa, mutisten jotain itsekseen.\n\n-- Olenhan sanonut, että siinä on myhkyjä ja lovia, -- vakuutteli pikku\nruhtinatar, -- mielelläni nukkuisin, ei ole siis minun syyni, -- ja\nhänen äänensä alkoi vapista kuin itkustelevan lapsen.\n\nVanha ruhtinaskaan ei nukkunut. Tihon kuuli unenpöpperöissään, miten\nruhtinas kiivaasti astua tömisteli ja pärskytteli nenäänsä. Vanhus\ntunsi loukkautuneensa tyttärensä puolesta. Loukkaus oli sangen syvä,\nsillä se ei koskenut häntä itseään, vaan toista, hänen tytärtään, jota\nruhtinas rakasti enemmän kuin itseään. Hän päätteli itsekseen, että hän\naprikoi asian juurtajaksain ja keksii sille lopulta oikean ratkaisun,\nmutta täten hän vain yhä enemmän kiihoittui.\n\n\"Tulee ensimäinen mukama: ja isä ja kaikki on unohdettu; mennään\nsuorimaan tukkaa, heilutetaan häntää, ja ollaan kuin tarhapöllöt! Vähät\nisästä! Ja kyllä tiesi, että huomasin. Pr ... pr ... pr... Ja enkö minä\nhuomaisi, miten tuo torvelo katselee ainoastaan Bouriennea (hänet pitää\nkarkoittaa talosta)! Ja ettei ole sen verran ylpeyttä, että käsittäisi.\nJollei itsestään välittäisikään, ylpeyttä kun ei ole, niin tekisi toki\nminun tähteni. Pitää hänelle näyttää, ettei tuo puupää häntä edes\najattelekkaan, yhä vain vilkuu Bourienneen. Ei ole tyttärelläni\nylpeyttä, mutta minä näytän sen hänelle\"...\n\nVanha ruhtinas tiesi, että jos sanoisi tyttärelleen, että tämä on\nerehtynyt Anatolin suhteen, että Anatol vain liehakoi neiti Bouriennea,\nniin hän siten herättäisi tyttärensä itserakkauden, ja asia (halu estää\ntytärtään menemästä miehelään) päättyisi hänen edukseen. Tämä aatos\nhäntä rauhoitti. Hän huusi Tihonia ja alkoi riisuutua.\n\n\"Hitto heidät tänne toikin!\" ajatteli ruhtinas, kun Tihon pujotteli\nhänen ylleen yöpaitaa. Hänen ruumiinsa oli jo näivettynyt ja raihnainen\nja rintaa peitti harmaat karvat. \"En ole heitä kutsunut. Tulivat\nhäiritsemään elämääni. Ja eihän tässä enää muutenkaan ole pitkiä aikoja\nelettävänä.\"\n\n-- Hiiteen! -- murahti hän, kun päänsä vielä oli paidan peitossa.\n\nTihon tiesi, että hänen herransa usein lausuu ääneen sisimpiä\naatoksiaan, ja siksipä hän rauhallisena katsoikin paidan päänaukosta\nilmestyneisiin kiihtyneen kysyviin kasvoihin.\n\n-- Ovatko jo menneet levolle? -- kysyi ruhtinas.\n\nTihon, kuten kaikki hyvät palvelijat, tunsi vaistomaisesti herransa\najatusten kulun. Hän arvasi, että ruhtinas tarkoitti ruhtinas Vasilia\nja hänen poikaansa.\n\n-- Ovat suvainneet jo mennä levolle, ja valkeatkin ovat jo sammutetut,\nteidän ylhäisyytenne.\n\n-- Eipä silti, eipä silti... -- lausui ruhtinas kiivaasti, pisti\njalkansa tohveleihin, kätensä Tihonin tarjoamaan yönuttuun ja lähti\nsohvaa kohti, jolla tavallisesti nukkui.\n\nVaikkeivat Anatol ja neiti Bourienne vielä mitään olleet puhuneetkaan\nasiasta, ymmärsivät he sentään täydellisesti toisensa romaanin ensi\nosan suhteen, \"onnettoman äidin\" saapumiseen saakka, he ymmärsivät,\nettä heillä oli paljon toisilleen puhuttavaa kahdenkesken, ja siksipä\nhe aamusta alkaen yrittivätkin sopia kohtauksesta. Sillä aikaa kun\nruhtinatar Maria oli tavallisella käynnillään ruhtinaan luona,\ntapasivat Anatol ja neiti Bourienne toisensa talvipuutarhassa.\n\nRuhtinatar Maria läheni tänään erityisen säihkönä isänsä työhuoneen\novea. Hänestä tuntui kuin kaikki tietäisivät, että tänään ratkaistaan\nhänen elämänsä kohtalo, ja vieläpä tuntui kuin kaikki tietäisivät\nsenkin, mitä hän itse tämän ratkaisun johdosta ajattelee. Hän oli\nhuomaavinaan tämän Tihonin ilmeestä, vieläpä ruhtinas Vasilin\nkamaripalvelijankin ilmeestä, joka käytävässä tuli häntä vastaan,\nvieden herralleen kiehuvaa vettä.\n\nVanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän\navuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin.\nAvuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun\nhänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten\nlähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar\nMariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.\n\nVanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi \"teititeliä\" tytärtään.\n\n-- Minulle on tehty esitys teihin nähden, -- hän alkoi, huomattavasti\nhymyillen. -- Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole\nsaapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti\nAnatolia kasvatiksi -- ties miksi) minun ihanain silmieni tähden.\nMinulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän\nasian teidän ratkaistavaksenne.\n\n-- Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? -- kysyi ruhtinatar,\nvuoroin punastuen, vuoroin kalveten.\n\n-- Miten käsitettävät! -- kirkasi isä kiivaasti: -- Ruhtinas Vasili\npitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa\npuolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!... Ja\nminä kysyn sinulta.\n\n-- En tiedä, miten te, rakas isä, -- sanoi ruhtinatar kuiskaten.\n\n-- Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene\nmiehelään. Mitä _te_? olisi hauska tietää.\n\nRuhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla\nvälähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä\nkohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt\nisänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella,\nainoastaan totella, sekä vastasi:\n\n-- Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, -- hän sanoi, mutta jos\nminun toivoni halutaan kuulla...\n\nHän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.\n\n-- Oivallista! -- kirkasi ruhtinas. -- Hän ottaa sinut myötäjäisinesi,\nmutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta\nsinä...\n\nRuhtinas vaikeni. Hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat\ntehneet tyttäreen. Maria painoi päänsä alas ja oli pyrskähtää itkuun.\n\n-- No, no, leikkiähän minä, leikkiähän minä, -- hän sanoi. -- Sanon\nsinulle ruhtinatar: vakaumukseni mukaan on tytöllä täysi oikeus valita.\nAnnan sinulle vapauden. Muista: päätöksestäsi rippuu elämäsi onni.\nMinusta älä välitä.\n\n-- Niin, en tiedä ... rakas isä.\n\n-- Asia on selvä! Häntä käsketään naimaan ja hän ottaa kenen tahansa;\nmutta sinulla on oikeus valita. Mene huoneeseesi, ajattele asiaa, tule\nsitte luokseni tunnin kuluttua ja sano ruhtinas Vasilin kuullen: kyllä\ntai en. Tiedän, että tahdot rukoilla. No, rukoile. Mutta viisaampaa\nolisi ajatella. Mene. -- Kyllä tai en, kyllä tai en, kyllä tai en! --\nkirkui vanha ruhtinas yhä, kun Maria jo oli poistunut työhuoneesta ja\nmennä vaappuroi kuin sumussa.\n\nRuhtinatar Marian kohtalo ratkaistiin, vieläpä onnellisestikin. Mutta\nisän viittaus neiti Bourienneen oli kauhea, Kenties oli se aiheeton,\nmutta sittenkin oli se kauhea, eikä ruhtinatar Maria voinut olla sitä\najattelematta. Hän lähti isän työhuoneesta astumaan talvipuutarhan\nkautta, itsekään tietämättä, minne aikoi mennä. Hän ei nähnyt eikä\nkuullut mitään. Yhtäkkiä herätti hänet neiti Bouriennen kuiskaava ääni.\nHän kohotti silmänsä ja parin askeleen päässä edessään hän huomasi\nAnatolin, joka oli sulkenut ranskattaren syleilyynsä ja puhui kuiskaten\nhänelle jotain. Anatol vilkasi ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniille\nkasvoilleen ilmestyi kauhistava ilme. Hän puristi yhä vielä neiti\nBouriennea rinnoilleen. Neiti Bourienne ei vielä ollut huomannut\nruhtinatarta.\n\nAnatolin kasvot näyttivät sanovan: \"Kuka täällä? Miksi? Odottakaa!\"\nRuhtinatar Maria katseli heitä ääneti. Hänestä tuntui näkemänsä\nkäsittämättömältä. Vihdoin neiti Bourienne huudahti ja läksi\njuoksemaan. Anatol kumarsi iloisesti hymyillen ruhtinattarelle, aivan\nkuin olisi pyytänyt tätä nauramaan tälle kummalliselle sattumalle,\nkohautti sitten hartioitaan ja pujahti ovesta, joka vei hänelle\nvarattuihin suojiin.\n\nTunnin kuluttua tuli Tihon kutsumaan ruhtinatar Mariaa isän\ntyöhuoneeseen, ilmoittaen ruhtinattarelle, että ruhtinas Vasili\nSergejevitshkin on siellä. Kun Tihon astui ruhtinatar Marian\nhuoneeseen, istui tämä sohvalla, pidellen itkevää neiti Bouriennea\nsyleilyssään. Ruhtinatar silitteli hiljalleen ranskattaren päätä. Hänen\nihanissa silmissään oli taas niiden entinen rauha ja kirkkaus. Hellän\nrakastavasti ja säälien katseli hän ranskattaren kauniita kasvoja.\n\n-- Ei, ruhtinatar, ainiaaksi olen minä kadottanut teidän\nluottamuksenne, -- puhui neiti Bourienne.\n\n-- Minkä tähden? Rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, -- vastasi\nruhtinatar Maria, -- ja olen tekevä kaikkeni teidän onneksenne.\n\n-- Mutta te halveksitte minua, olette niin puhdas, ette saata käsittää\ntällaista intohimon huumausta. Voi minun äiti parkaani...\n\n-- Käsitän kaikki, -- vastasi ruhtinatar Maria, surullisesti hymyillen.\n-- Rauhoittukaa, ystäväiseni! Menen isän luo, -- hän sanoi ja poistui\nhuoneesta.\n\nKun ruhtinatar Maria astui isänsä työhuoneeseen, istui ruhtinas Vasili\njo siellä nuuskarasia kädessä ja toinen jalka heitettynä toiselle. Hän\ntekeytyi ylen tunteelliseksi, ja hänen ilmeestään saattoi huomata, että\nhän itsekin surkutteli ja ilkkui tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli\nsäälivän hellä hymy. Hän otti rasiastaan näpillisen nuuskaa ja vei sen\nkiireesti nenäänsä.\n\n-- _Ah ma bonne, ma bonne_,[93] -- hän sanoi, nousi seisaalleen ja\ntarttui ruhtinatar Marian käsiin. Hän huoahti ja lisäsi: -- Poikani\nkohtalo on teidän käsissänne. Päättäkää, rakkaani, armaani, suloinen\nMariani, jota aina olen rakastanut kuin omaa lastani. Sitten hän\nloittoni. Hänen silmissään näkyi kyyneliä.\n\n-- Pr ... pr ... pärskyi vanha ruhtinas.\n\n-- Ruhtinas tekee sinulle kasvattinsa ... poikansa puolesta esityksen.\nTahdotko mennä ruhtinas Anatol Kuraginin vaimoksi? Sano: kyllä tai en,\n-- kirkasi vanha ruhtinas, -- jätän itselleni oikeuden lausua sitten\nmielipiteeni. Niin, ainoastaan oman mielipiteeni, oman mielipiteeni, --\nlisäsi hän, kääntyen ruhtinas Vasiliin, joka rukoilevan kysyvänä\nkatseli häneen. -- Kyllä tai en?\n\n-- Tahtoni, rakas isä, on jäädä ainaiseksi teidän luoksenne, liittää\nelämäni teidän elämäänne. En tahdo mennä naimisiin, -- sanoi ruhtinatar\nMaria päättävästi, kääntäen samalla ihanat silmänsä ruhtinas Vasiliin\nja isäänsä.\n\n-- Pötyä, tyhmyyksiä! Pötyä, pötyä, pötyä! kirkasi vanha ruhtinas\nyrmeänä. Sitten tarttui hän tyttärensä käteen, veti hänet luokseen,\nmuttei suudellut, painoihan vain otsansa tyttären otsalle, siirsihe\nlähemmäs ja pusersi tyttärensä kättä niin että tämä kirkasi.\n\nRuhtinas Vasili nousi paikaltaan.\n\n-- Rakkaani, tätä hetkeä en milloinkaan unhoita, en milloinkaan; mutta,\narmaani, jättäkää meille edes hiukan toivoa, jotta voisimme hellyttää\nsydämenne, joka on niin hyvä ja jalo. Sanokaa: kenties... Tulevaisuus\non niin ääretön. Sanokaa: kenties.\n\n-- Ruhtinas, olen tyhjentänyt sydämeni. Kiitär kunniasta, mutta\npoikanne vaimoksi en koskaan tule.\n\n-- No, siinä se, rakkaani. Sangen hauskaa, kun tulit, sangen hauskaa.\nMene huoneeseesi, ruhtinatar, mene, -- puhui vanha ruhtinas. -- Sangen\nhauskaa, kun tulit, -- toisteli hän, syleillen ruhtinas Vasilia.\n\n\"Kutsumukseni on toinen\", ajatteli ruhtinatar Maria: \"kutsumukseni on\n-- tulla toisin tein onnelliseksi, uhrautumalla ja rakastamalla. Ja\nmiten vaikeaksi minulle käyneekin, kaikkeni olen tekevä Amelie raukan\nonneksi. Hän rakastaa Anatolia niin intohimoisesti. Hän katuu niin\nvilpittömästi. Teen kaikkeni saadakseni heidät vihille. Jos Anatol on\nköyhä, niin hankin minä varoja Amelielle, pyydän isältä, pyydän\nAndreilta. Onneni on rajaton, kun hän on Anatolin vaimona. Onhan Amelie\nniin onneton, vieras, yksinäinen, avuton! Ja Jumalani, miten\nintohimoisesti hän rakastaa, kun siten saattoi viehättyä. Kenties\nminäkin olisin saattanut tehdä samoin!\" ... ajatteli ruhtinatar Maria.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRostovilaiset eivät pitkiin aikoihin olleet saaneet minkäänlaisia\ntietoja Nikolushkastaan; vasta keski talvella sai kreivi kirjeen, jonka\nosoitteesta tunsi poikansa käsialan. Saatuaan kirjeen hän säikähti ja\nlähti varpaillaan astuen kiireesti työhuoneeseensa, jottei kukaan häntä\nhuomaisi. Hän sulki oven ja alkoi lukea kirjettä. Kun Anna Mihailovna\nsai kuulla kirjeen saapumisesta (hän muuten tiesi kaikki, mitä talossa\ntapahtui), tuli hän hiljaa kreivin työhuoneeseen. Kreivi luki\nparaillaan kirjettä, itkien ja nauraen samalla kertaa.\n\nVaikka Anna Mihailovnan asiat viime aikoina olivatkin parantuneet, asui\nhän yhä vain Rostovien talossa.\n\n-- Rakas ystäväni? -- lausui hän astuttuaan huoneeseen. Hänen äänensä\noli kysyvän surullinen, ja hän oli valmis lohduttamaan ja ilmaisemaan\nosanottonsa, mitä ikinä lieneekin tapahtunut.\n\nKreivi alkoi itkeä yhä rajummin.\n\n-- Nikolushka ... kirje ... haavoittunut ... oi ... ollut ...\nrakkaani ... haavoittunut ... kyyhkyläiseni ... kreivitär armaani ...\nylennetty upseeriksi... Jumalan kiitos... Miten ilmoittaa kreivitär\nrakkaalle!...\n\nAnna Mihailovna istahti kreivin viereen, kuivasi nenäliinallaan\nkyyneleet kreivin silmistä, omista silmistään ja kirjeeltä, luki\nkirjeen, rauhoitteli kreiviä ja päätti, että hän puolisiin ja\niltateehen saakka valmistelee kreivitärtä ja teen jälkeen sitten\nilmoittaa kaikki Jumalan avulla.\n\nPuolisen aikana hän sitten koko ajan puheli sotahuhuista ja\nNikolushkasta; kysyi pari kertaa, koska on saatu viimeinen kirje\nhäneltä, vaikka hän sen ennestäänkin tiesi, ja huomautti sitten, että\nvoihan kirje saapua milloin tahansa, vaikkapa jo tänään. Kreivitär kävi\nnäistä viittauksista rauhattomaksi ja vilkuili levottomana milloin\nkreiviin, milloin Anna Mihailovnaan, mutta pian johti Anna Mihailovna\nkeskustelun taas vähäpätöisiin syrjäseikkoihin. Natasha, joka perheen\njäsenistä oli tarkin huomaamaan äänen, katseiden ja ilmeiden\nvivahduksia, höristi korvansa heti puolisille ruvettaissa ja pian oli\nhän selvillä, että isällä ja Anna Mihailovnalla oli jotain salattavaa,\njotain veljeä koskevaa, ja että Anna Mihailovna valmistelee asiaa.\nHuolimatta rohkeudestaan (Natasha tiesi, miten syvästi äitiin koskivat\nkaikki tiedot Nikolaista), ei Natasha puolisten aikana ryhtynyt\nkyselemään, mutta mitään hän ei saattanut nauttia, kieppuihan vain\ntuolillaan, eikä välittänyt opettajattarensa huomautuksista. Heti\npuolisten päätyttyä lähti hän kuin nuoli Anna Mihailovnan jälkiin,\nsaavutti hänet arkihuoneessa ja kiepahti valmistuksitta hänen\nkaulaansa.\n\n-- Täti kulta, kyyhkyläiseni, sanokaa mitä on tapahtunut?\n\n-- Ei mitään, ystäväiseni.\n\n-- Ei, sydänkäpyni, kyyhkyläiseni, armaani, en hellitä, tiedän, että\ntiedätte.\n\nAnna Mihailovna ravisti päätään.\n\n-- Sinä olet sellainen veitikka, lapseni, -- hän sanoi.\n\n-- Nikolenjkalta on varmaan kirje? Ihan varmaan! -- huudahti Natasha,\nhuomattuaan Anna Mihailovnan kasvoilla myöntävän vastauksen.\n\n-- Mutta olehan varovainen, Jumalan nimessä: tiedäthän, miten se\nsaattaa vaikuttaa äitiin.\n\n-- Olen, olen, mutta kertokaa. Ettekö kerro? Silloin menen heti\nkertomaan.\n\nAnna Mihailovna kertoi heti kirjeen sisällön ja varoitti olemaan\nkenellekään kertomatta.\n\n-- Kunniasanani, -- sanoi Natasha, ristien silmiään, -- en sano\nkenellekään! -- ja lähti heti Sonjan luo.\n\n-- Nikolajenka ... haavoittunut ... kirje... -- sanoi hän iloisen\njuhlallisena.\n\n-- Nikolai! -- äännähti Sonja ja kalpeni.\n\nHuomattuaan, minkä vaikutuksen tieto veljen haavasta teki Sonjaan,\nNatasha vasta ymmärsi tämän tiedon surullisen puolen.\n\nHän kiepahti Sonjan kaulaan, syleili häntä ja alkoi itkeä.\n\n-- Lievästi haavoittunut, mutta ylennetty upseeriksi, hän on jo terve,\nhän on itse kirjoittanut, -- puhui hän kyynelissä.\n\n-- Kaikki näytte te naiset olevan samallaisia itkupussia, -- sanoi\nPetja, astellen pitkin, varmin askelin pitkin huonetta: -- olen ylen\niloinen, todellakin ylen iloinen, että veljeni on näin kunnostautunut.\nKaikki olettete itkupussia! ette mitään ymmärrä.\n\nNatasha hymyili kyynelten keskitse.\n\n-- Et lukenut kirjettä? -- kysyi Sonja.\n\n-- En, mutta Anna Mihailovna sanoi, että kaikki vaara on ohi, ja että\nhän jo on upseeri.\n\n-- Jumalan kiitos, -- sanoi Sonja, silmiään ristien.\n\n-- Mutta kenties hän on uskotellut sinulle. Menkäämme äidin luo.\n\nPetja asteli ääneti pitkin huonetta.\n\n-- Olisinpa minä ollut Nikolajenkan sijassa, vielä enemmän olisin niitä\nranskalaisia tappanut, hän puheli: -- he ovat niin ilettäviä! Olisin\nheitä tappanut niin paljon, jotta kasoja heistä olisi luotu, -- hän\njatkoi.\n\n-- Vaiti, Petja, oletpa koko hölmö!...\n\n-- En ole minä hölmö, vaan ne hölmöjä ovat, jotka turhista parkuvat.\n\n-- Muistatko hänet? -- kysyi Natasha yhtäkkiä hetken vaitiolon jälkeen.\n\nSonja hymähti: \"Muistanko Nikolain?\"\n\n-- Ei, mutta muistatko hänet oikein niin että kaikki muistat, -- puhui\nNatasha intoilevin elein, tahtoen nähtävästi antaa sanoilleen oikein\nsyvällisen merkityksen. -- Minäkin muistan Nikolenjkan, muistan, -- hän\nsanoi. -- Mutta Borista en muista. En lainkaan muista...\n\n-- Miten? Etkö muista Borista? -- kysyi Sonja ihmetellen.\n\n-- Tosin muistan, -- tiedän minkä näköinen hän on, mutta niin en muista\nhäntä kuin Nikolajenkaa. Kun suljen silmäni, niin muistan hänet, mutta\nBorista en (hän sulki silmänsä), niin, en -- en mitään!\n\n-- Ah Natasha, -- sanoi Sonja, katsellen juhlallisen totisena\nystävätärtään, aivan kuin olisi pitänyt tätä ansiottomana kuulemaan,\nmitä hän aikoi sanoa, ja aivan kuin olisi puhunut jollekulle toiselle,\njonka kanssa ei käy leikinlasku. -- Olen kerran rakastunut veljeesi, ja\nmitä ikinä hänelle tapahtuneekin, mitä minulle tapahtunee, olen häntä\nrakastava.\n\nNatasha katseli ihmeissään ja uteliaana ystävätärtään, eikä virkkanut\nsanaakaan. Hän tunsi, että Sonja puhui totta; hän tunsi, että on\nolemassa sellaista rakkautta; mutta ettei hän vielä mitään sellaista\nole tuntenut. Hän uskoi, että sellainen rakkaus on mahdollinen, mutta\nhän ei sitä käsittänyt.\n\n-- Kirjoitatko hänelle? -- Natasha kysyi.\n\nSonja mietti. Häntä vaivasi tämä kysymys. Hän ei tietänyt, pitikö hänen\nkirjoittaa Nikolaille, ja miten piti kirjoittaa. Sopiko hänen nyt\nmuistuttaa itsestään ja niistä lupauksista, joita Nikolai oli hänelle\ntehnyt? Olihan hän nyt jo upseeri ja haavoittunut sankari.\n\n-- En tiedä; ajattelen: jos hän kirjoittaa, kirjoitan minäkin, --\nvastasi Sonja punastuen.\n\n-- Eikö sinua hävetä hänelle kirjoittaa?\n\nSonja hymähti.\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta minä häpeän kirjoittaa Borikselle, ja siksi en kirjoitakkaan.\n\n-- Mutta miksi sinua hävettää?\n\n-- Muuten vaan, en itsekkään tiedä. Tuntuu niin kummalta, hävettää.\n\n-- Mutta minäpä tiedän, miksi häntä hävettää, -- sanoi Petja, jota\nharmitti Natashan äskeinen huomautus: -- siksi, että hän on ollut\nrakastunut tuohon paksuun silmälasipäähän (näin nimitti Petja\nkaimaansa, vasta leivottua kreivi Besuhovia); nyt on hän rakastunut\ntuohon laulajaan (Petja tarkoitti italialaista, Natashan\nlaulunopettajaa); siinä syy, miksi häntä hävettää.\n\n-- Petja, olet tyhmä, -- sanoi Natasha.\n\n-- En tyhmempi kuin sinäkään, muoriseni, -- sanoi yhdeksän vuotias\nPetja mahtavasti kuin vanha prikatieeri.\n\nAnna Mihailovnah viittaukset puolisten aikana olivat saattaneet\nkreivittären jotain aavistamaan. Hän vetäytyi huoneeseensa, istuutui\nnojatuoliin ja katseli hartaana nuuskarasiansa kanteen maalattua\npoikansa pienoismuotokuvaa. Hänen silmissään kiilui kyyneliä.\n\nVarpaillaan astuen, kirje kädessä, läheni Anna Mihailovna kreivittären\nhuoneen ovea.\n\n-- Älkää tulko, sanoi hän vanhalle kreiville, joka hiipi hänen\njälissään: -- sitten myöhemmin. -- Sitten pujahti hän huoneeseen ja\nsulki oven.\n\nKreivi likisti korvansa avaimen reikään ja alkoi kuunnella.\n\nEnsin kuuli hän hiljaisen rauhallisia ääniä, sitten puhui Anna\nMihailovna kauvan yksinään, sitten kuului huudahdus, sitten syntyi\näänettömyys, sitten alkoi taas kaksi ääntä iloisesti lepertää, sitten\nkuului askelia, ja Anna Mihailovna avasi oven. Anna Mihailovnan\nkasvoilla oli ylpeä, ilme aivan kuin kirurgilla, joka vaikean\nleikkauksen tehtyään vie yleisön työtään ihailemaan.\n\n-- _C'est fait_,[94] -- sanoi hän kreiville, viitaten juhlallisin elein\nkreivittäreen, jolla toisessa kädessä oli nuuskarasia, toisessa\nNikolain kirje. Kreivitär suuteli vuoroon kumpaakin.\n\nKun kreivi astui huoneeseen, ojensi kreivitär kätensä häntä kohti,\nkietoi kreivin kaljun pään syleilyynsä ja katsahti taas pään yli\nmuotokuvaan ja kirjeeseen. Sitten siirsi hän pään hieman syrjään\nvoidakseen suudella muotokuvaa ja kirjettä. Vera, Natasha, Sonja ja\nPetja tulivat huoneeseen, ja nyt alettiin lukea kirjettä. Kirjeessä oli\nlyhyt kuvaus sotaretkestä ja kahdesta taistelusta, joissa Nikolai oli\nollut mukana, upseeriksi ylentäminen, ja sitten oli vielä mainittu,\nettä kirjoittaja suutelee äidin ja isän kättä ja pyytää heidän\nsiunaustaan, suutelee Veraa, Natashaa, Petjaa. Sitä paitsi tervehtää\nhän _mr Schellingiä ja m:me Schossia_ ja hoitajatartaan, ja pyytää\nvielä suudella rakasta Sonjaa, jota hän yhä tulisesti rakastaa ja aina\nmuistelee. Tämän kuultuaan Sonja punastui, ja kyyneleet kiiluivat hänen\nsilmissään. Hän ei voinut kestää häneen tähyäviä katseita, vaan lähti\nkiireesti saliin. Täällä hän juoksi kuin päätön, pyöri kuin hyrrä\nhameet kehänä koholla ja istuutui viimein kiihkoisan punakkana ja\nonnesta hymyilevänä lattialle. Kreivitär itki.\n\n-- Miksi itkette äiti? -- sanoi Vera. -- Hänen kirjeensä ei anna itkun,\nvaan ilon aihetta.\n\nHuomautus oli paikallaan, mutta siitä huolimatta kreivi, kreivitär ja\nNatasha katsahtivat Veraan nuhtelevasti. \"Ja kehen on hän tullutkin\ntuollainen!\" ajatteli kreivitär.\n\nNikolushkan kirje luettiin satoja kertoja, ja kaikkien, joita pidettiin\nsen arvoisina, että kirje heille oli luettava, täytyi tulla\nkreivittären huoneeseen, sillä tämä ei hellittänyt kirjettä kädestään.\nKreivittären luona kävivät kotiopettajat, lapsenhoitajatar, Mitjenka,\nmuutamat tuttavat, ja kreivitär luki kirjeen joka kerta yhä suuremmalla\nnautinnolla ja keksi joka lukemisen jälkeen Nikolushkassaan yhä uusia\nhyveitä. Miten kummalta, tavattomalta, riemukkaalta hänestä tuntuikaan,\nettä hänen poikansa -- tuo poika, joka 20 vuotta sitten pienen pienine\njäsenineen tuskin huomattavasti liikehteli hänen sydämensä alla, tuo\npoika, josta hänellä oli ollut monet kiistat hemmoittelevan kreivin\nkanssa, tuo poika, joka ensin oppi lausumaan: \"päärynä\" ja sitten\n\"mummo\", -- että tuo poika nyt on siellä vieraassa maassa, vieraassa\nympäristössä, on miehekäs soturi, on yksin, avutonna, neuvotonna, ja\ntäyttää kunniakasta tehtävätään. Yleismaailmallinen, vuosisatain\nkokemukseen perustuva tietoisuus siitä, miten lapset kehdosta\nkehittyvät miehiksi, ei merkinnyt mitään kreivittärelle. Hänen\nmielestään oli hänen poikansa jotain erinomaisemman tavatonta, aivan\nkuin eivät miljoonain miljoonat ihmiset aikain kuluessa olisi\nkehittyneet aivan samalla tavalla. Samoin kuin hän 20 vuotta sitten ei\nuskonut, että tuo pienoinen olento, joka oli jossain hänen sydämensä\nalla, joskus huutaisi, söisi rintaa ja puhuisi, samoin ei hän nytkään\nsaattanut uskoa, että tuo samainen olento nyt oli voimakas, urhea mies,\npoikain ja miesten esikuva, kuten hän kirjeestä päättäen todella näytti\nolevan.\n\n-- Mikä _tyyli_, miten hän kuvailee herttaisesti! -- puheli kreivitär,\nlukiessaan kirjeen kertoelevaa osaa. -- Ja mikä sydän! Itsestään ei\nsanaakaan ... ei sanaakaan! Yhä vain jostain Denisovista, mutta itse\nhän varmaankin on heitä kaikkia urhoollisempi. Ei sanaakaan omista\nkärsimyksistään. Mikä sydän! Aivan kaltaisensa! Ja miten kaikkia\nmuistelee! Ketään ei ole unohtanut. Sitä sanoin aina, aina sitä sanoin,\nkun hän vielä oli tuollainen pikkarainen...\n\nToista viikkoa valmisteltiin, suunniteltiin ja kirjoiteltiin puhtaaksi\nkirjeitä Nikolushkalle; koko talo oli puuhassa: kreivitär hääräsi,\nkreivi puuhaili, ja kokoon laadittiin kaikkia mahdollisia esineitä ja\nrahoja vasta nimitetyn upseerin puvuston ja kaluston hankkimiseksi.\nAnna Mihailovna, joka oli sangen käytännöllinen nainen, oli hommaillut\narmeijassakin pojalleen suojelijoita, joiden välityksellä hänen oli\nhelppo olla kirjevaihdossa poikansa kanssa. Hänen kirjeensä kulkivat\nsuuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin välityksellä, joka oli\nkaartinjoukkojen komentaja. Rostovien mielestä oli riittävän tarkka\nosoite, jos osoitti kirjeen (_Venäläiselle kaartille ulkomailla_\", ja\njos kerran kirje saapuu kaartin ylipäällikölle, niin saapuu se varmaan\nPavlogradin rykmenttiin, joka varmaankin majailee siellä jossain\nlähistöllä; ja siksipä päätettiinkin lähettää kirjeet ja rahat\nruhtinaan lähetin välityksellä Borikselle, joka sitten toimittaisi ne\nNikolushkalle. Kirjeitä oli vanhalta kreiviltä, kreivittäreltä,\nPetjalta, Veralta, Natashalta, Sonjalta, sitä paitsi 6000 ruplaa rahaa\npukuihin ja vielä kaikenlaisia esineitä, joita vanha kreivi oli\nhaalinut pojalleen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMarraskuun kahdentenatoista päivänä valmistautui Olmützin luona\nmajaileva Kutusovin armeija seuraavaksi päiväksi suuriin tarkastuksiin:\nleiriin odotettiin Itävallan ja Venäjän keisareita. Kaarti, joka aivan\nhiljan oli saapunut Venäjältä, vietti yönsä 15 virstan päässä\nOlmützistä ja seuraavana päivänä klo 10 piti sen olla katsastuksessa\nOlmützin kentällä.\n\nSamana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä\nilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä\nOlmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle\nkirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä\nsittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin\nilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka\nvirittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia\nhoukuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan:\nkemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta\nja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina\nhiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan\nnaisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä\njohdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten\nvelassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen\nRostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen,\ntyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään\nlapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan\nitselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki,\njolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut\nratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi\ndonilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut\nhusaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään\nIsmailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava\nBorista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.\n\nKaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen\npuhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä,\nrensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat\nupseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat\nja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan\nastuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja\nupseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli\nkoko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian\npäällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut\npäällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti\ntaloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon\ntuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä,\nja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut\nruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä\nylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista\nistuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa\nasunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien\nvälissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris,\nhänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan\nshakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja\najatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella\nvain sitä tointa, johon oli syventynyt.\n\n-- No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? -- hän sanoi.\n\n-- Yritetään, -- vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen\ntaas kädestään.\n\nSamassa avautui ovi.\n\n-- Tuossapa olet vihdoinkin! -- huusi Rostof. -- Ja Berg myös! Kyllä\nminä sinun _petisanfan ale kushe dormir_, -- hän huusi, matkien\nlapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut\nnauraneet.\n\n-- Voi sun, miten olet muuttunut!\n\nBoris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa\nsamalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen,\nvaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä\nystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui\nvastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla.\nNuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja,\neivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on\nteeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla\nnähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten\nmuut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena\nystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.\n\nPuoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja\nkun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi\naskeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia\nmuutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he\nensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet\nsitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista\nhänessä tapahtuneet muutokset.\n\n-- Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja\nterhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän,\nvaivaisten syntisten, armeijalaisten, -- puheli Rostof miehekkäällä\nbassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja\nosoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.\n\nTalon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.\n\n-- Onko hän sievä? -- kysyi Rostof, silmää iskien.\n\n-- Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, -- sanoi Boris. -- En\nsinua tänään odottanut, -- hän lisäsi. -- Vasta eilen annoin kirjeen\neräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se\nsinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan...\nNo, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? -- kysyi Boris.\n\nRostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin\nkiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän\nvilkasi hymähtäen Borikseen.\n\n-- Kuten näet, -- lausui hän viimein.\n\n-- Sepä sen, niin, niin! -- vastasi hymyillen Boris: -- mutta kyllä on\nmeilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko\najan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut\nkaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta,\nniitä päivällisiä, niitä tanssiaisia -- kaikkea en voi sinulle\nkertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän\nupseereille.\n\nJa ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen\nhusaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja\nedullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.\n\n-- Oi kaartti! -- sanoi Rostof. -- Mutta kuulehan, lähetä hakemaan\nviiniä.\n\nBoris rypisti kulmiaan.\n\n-- Jos välttämäti tahdot, -- hän sanoi.\n\nHän meni vuoteen luo, otti puhtaiden patjojen alta kukkaron ja lähetti\nhakemaan viiniä.\n\n-- Niin, annan sinulle samalla kirjeen ja rahat, -- hän virkkoi.\n\nRostof heitti rahat sohvalle, avasi kirjeen ja alkoi sitä lukea,\nnojaten kyynärvarsillaan pöytään. Luettuaan muutaman rivin vilkasi hän\nilkeästi Bergiin. Kun heidän katseensa yhtyivät, peitti Rostof kasvonsa\nkirjeellä.\n\n-- Mutta onpas teille lähetetty rahoja, -- sanoi Berg, katsellen\nraskasta, sohvaan vaipunutta kukkaroa.\n\n-- Meidän on vain palkoillamme elettävä. Sanon teille itsestäni....\n\n-- Kuulkaahan Berg, rakkaani, -- sanoi Rostof. -- Jos te olisitte\nsaanut kirjeen kotoanne ja tavannut omaisenne, jolta olisi yhtä ja\ntoista kyseltävää, ja minä olisin sattunut olemaan silloin saapuvilla,\nniin heti olisin poistunut häiritsemästä. Kuulkaahan, poistukaa, olkaa\nhyvä, jonnekin, jonnekin ... hiiteen! -- kirkasi Rostof, ja heti sitten\ntarttuen Bergiä olkapäähän ja katsellen hyväillen häntä silmiin, aivan\nkuin olisi tahtonut lieventää loukkaavia sanojaan, hän lisäsi: --\nYmmärrättehän, älkää suuttuko; rakas ystävä, puhun sydämestä vanhalle\nystävälle.\n\n-- Ah, rakas kreivi, ymmärrän täydellisesti, -- sanoi Berg, nousten\npaikaltaan ja puhuen kummasti kurkkuunsa.\n\n-- Menkäähän isäntäväen puolelle: he ovat teitä kutsuneet, -- lisäsi\nBoris.\n\nBerg puki ylleen siistin takin, vetäsi kuvastimen edessä ohimokiharansa\nkorvan taa keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan ja huomattuaan\nRostovin katseesta, että tämä oli nähnyt hänen takkinsa, lähti hän\nhuoneesta iloisesti hymyillen.\n\n-- Voi, minkälainen nauta sentään olenkaan! -- puheli Rostof, kirjettä\nlukiessaan.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Voi, minkälainen sika olenkaan. En kertaakaan ole heille\nkirjoittanut ja olen peloittanut heidät täten. Voi, minua sikaa, --\ntoisti hän, ja punastui yhtäkkiä. -- No, lähetähän Gavrila viiniä\nnoutamaan! Otamme tuikun murheeseen -- hän sanoi.\n\n-- Kirjeiden mukana oli myös suosituskirje Bagrationille, jonka\nkreivitär Anna Mihailovnan kehoituksesta oli hankkinut tuttavainsa\nvälityksellä ja pyytää poikaa viemään perille ja käyttämään hyväkseen.\n\n-- Tyhmyyksiä! Kaikkia tässä vielä, -- sanoi Rostof, heittäen\nsuosituskirjeen pöydän alle.\n\n-- Miksi sen heitit? -- kysyi Boris.\n\n-- Jonkinlainen suosituskirje, lempo vieköön sellaiset suosituskirjeet!\n\n-- Miksi lemmolle kirje? -- sanoi Boris, kumartuen ottamaan kirjettä ja\nlukien osoitetta: -- tämä kirje on sinulle sangen tärkeä.\n\n-- En tarvitse mitään, enkä kuitenkaan rupea kenenkään adjutantiksi.\n\n-- Mikset? -- kysyi Boris.\n\n-- Rengin virka!\n\n-- Haaveilija yhä vielä, huomaa, -- sanoi Boris, päätään ravistaen.\n\n-- Ja sinä yhä vielä valtiomies. Mutta, eipä siitä nyt... Miten ovat\nsinun asiasi? -- kysyi Rostof.\n\n-- Meneväthän, kuten näet; toistaiseksi on kaikki käynyt verrattomasti;\nmutta, tunnustan sinulle, hyvin haluaisin jättää rintaman ja päästä\nadjutantiksi.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että kun kerran on ihminen joutunut sotilasuralle, niin on\nkoetettava kivuta mahdollisimman korkealle.\n\n-- Vai sillä lailla! -- lausui Rostof, miettien nähtävästi aivan\ntoista.\n\nHän katseli tuijottavan kysyvästi ystävänsä silmiin, turhaan etsien\nvastausta johonkin kysymykseen. Gavrila vanhus toi viiniä.\n\n-- Lähetänkö kutsumaan Alfons Karlovitshia? -- kysyi Boris. -- Hän\nkilistelee kanssasi, minä en voi.\n\n-- Lähetä, lähetä! No, minkälainen on tuo saksalainen? -- kysyi Rostof,\nhymyillen pilkallisesti.\n\n-- Hän on sangen, sangen hyvä, hauska ja rehellinen mies, -- vastasi\nBoris.\n\nRostof katsahti vielä kerran kysyvästi ystävänsä silmiin ja huoahti.\nBerg saapui, ja viinin ääressä kävi keskustelu vilkkaaksi.\nKaarttilaiset kertoilivat Rostoville retkestään, miten heitä juhlittiin\nVenäjällä, Puolassa ja ulkomailla. He juttelivat päällikkönsä,\nsuuriruhtinaan, teoista ja puheista, hänen hyvyydestään ja\nkiivaudestaan. Berg oli tapansa mukaan vaiti, kun asia ei koskenut\nhäntä mieskohtaisesti, mutta kun puhuttiin suuriruhtinaan kiivaudesta,\nryhtyi hän mielihyvin kertomaan, miten hänellä Galitsiassa oli\nollut onni puhella suuriruhtinaan kanssa, kun tämä rykmenttejä\ntarkastellessaan oli kiivastunut väärien liikkeiden johdosta. Suloinen\nhymy kasvoilla kertoi hän, miten suuriruhtinas vihan vimmoissa oli\nratsastanut hänen luokseen; \"Arnautit!\" (Arnautit oli perintöruhtinaan\nmielisana, kun hän oli äkämystynyt) ja oli vaatinut esiin komppanian\npäällikköä,\n\n-- Uskotteko, kreivi, en lainkaan pelästynyt, sillä tiesin olevani\noikeassa. Tietäkää, kreivi, voin kehumatta vakuuttaa tuntevani\npäiväkäskyt ulkoa ja ohjesäännöt kuin _Isämeidän_. Siksi ei minun\nkomppaniassani tapahdukkaan laiminlyöntejä. Ja omatuntoni on aina\nrauhallinen. Astuin esiin (Berg nousi seisomaan ja näytti, miten hän\nkäsi ohimolla astui esiin. Harvoin todellakin näkee kunnioittavampia ja\nitsetyytyväisempiä kasvoja). Kyllä hän (suuriruhtinas) minua sätti,\nsätti haluunsa, \"arnautit\". \"paholaiset\" ja \"Siperiat\" antoi tulla, --\npuhui Berg, hymyillen terävästi. -- Tiesin olevani oikeassa, ja\nsentähden vaikenin; oikeinhan tein, kreivi? \"Oletko mykkä, vai?\" hän\nhuusi. Minä olin yhä vaiti. Mitä arvelette, kreivi? Seuraavana päivänä\nei ollut päiväkäskyssä sanaakaan asiasta: nähkääs mitä mielen maltilla\nmahtaa. Kas niin, kreivi, -- puhui Berg, sytytti piippunsa ja päästeli\nsuustaan renkaita.\n\n-- Verratonta, -- sanoi Rostof hymyillen.\n\nMutta kun Boris huomasi, että Rostovilla on aikomus ilvehtiä Bergin\nkustannuksella, käänsi hän ovelasti keskustelun suunnan. Hän pyysi\nRostovia kertomaan, miten ja missä tämä oli haavoittunut. Rostovia tämä\npyyntö miellytti, ja hän alkoi kertoa, innostuen yhä enemmän mitä\npitemmälle pääsi kertomuksessaan. Hän kertoi Schöngrabenin taistelusta\naivan samalla tavalla kuin tavallisesti taistelussa mukana olleet\nkertoilevat taisteluista, siihen tapaan nimittäin kuin he olisivat\ntahtoneet taistelun käyvän, samaan tapaan kuin he itse olivat kuulleet\ntoisten kertoilevan, tai siten että kaikki näyttäisi viehättävältä,\nmutta aivan toisin kuin todellisuudessa oli käynyt. Rostof oli totuutta\nrakastava nuorukainen eikä hän tietensä suinkaan olisi valehdellut. Hän\naikoi kertoa kaikki totuuden mukaisesti, mutta huomaamattaan, vasten\ntahtoaan viettyi hän väkisinkin valheen tielle. Jos hän olisi puhunut\ntotta näille kuulijoille, jotka, samoin kuin hän itsekin, lukemattomia\nkertoja olivat kuulleet kerrottavan hyökkäyksistä ja muodostaneet\nniistä itselleen varman käsityksen ja odottivat nytkin aivan tämän\nkäsityksensä mukaista kertomusta, niin eivät he olisi uskoneet häntä,\ntai olisivat he arvelleet, että Rostof itse on syypää siihen, ettei\nhänelle tapahtunut kuten tavallisesti tapahtuu ratsuväen hyökkäyksien\nkuvaajille. Eihän hän voinut kertoa yksinkertaisesti, miten ajettiin\nravia, hän putosi hevosen selästä, nyrjäytti kätensä ja juoksi sitten\nhenkensä edestä ranskalaista pakoon metsään. Sitä paitsi olisi toden\npuhuminen ollut ylivoimaista. Toden puhuminen on ylen vaikeata; ja\nnuorukaiset harvoin siihen pystyvät. Kuuntelijat odottivat, että Rostof\nkertoisi, miten hän paloi taisteluhalusta; miten hän täydellisesti\nunohti itsensä ja lensi kuin myrsky vihollisten keskelle; miten hän\nhuitoi oikealle ja vasemmalle; miten miekka upposi lihaan, ja miten hän\nuupuneena kaatui y.m.s. Ja hän kertoikin heille kaiken tämän.\n\nKesken kertomusta, juuri silloin kun Rostof sanoi: \"et voi mielessäsi\nkuvitella, minkälainen kummallinen raivokkuus valtaa ihmisen\nhyökättäessä\", astui huoneeseen ruhtinas Andrei Bolkonski, jota Boris\noli odotellut. Ruhtinas Andrei otti mielellään suojelevaan hoivaansa\nnuorukaisia ja oli sangen tyytyväinen, kun he kääntyivät hänen\npuoleensa neuvoja pyytämään. Edellisenä päivänä oli Boris tehnyt häneen\nmiellyttävän vaikutuksen, ja siksi hän nyt tahtoi pistäytyä häntä\ntervehtimässä. Kutusof oli lähettänyt hänet viemään joitakin papereita\nperintöruhtinaalle, ja hän päätti matkan varrella pistäytyä turvattinsa\nluo, jonka toivoi tapaavansa yksin kotosalla. Tultuaan huoneeseen ja\nnähtyään taistelujuttuja kertoilevan husaarin (ihmistyyppi, jota ei\nruhtinas Andrei saattanut kärsiä), hän hymähti ystävällisesti\nBorikselle, yrmisti kulmiaan ja katsoa siristeli Rostoviin ja\nkumarrettuaan hillitysti hän istuutui laiskan väsyneesti sohvaan. Häntä\nharmitti, kun oli joutunut huonoon seuraan. Rostof tämän käsitti ja\nsiksipä hän kiivastui. \"Mutta yhdentekevä\", hän ajatteli, \"vieras\nhenkilö\". Mutta katsahdettuaän Borikseen, hän oli huomaavinaan, että\ntämäkin häpesi husaaria. Vaikka Rostof sotaisen armeijahusaarin\nnäkökannalta halveksi yleensä kaikkia esikuntaan kuuluvia adjutantti\nkekkuleita, ja vaikka ruhtinas Andrein käytöstapa oli epämiellyttävän\npilkallinen, niin tunsi Rostof sittenkin hämmentyneensä; hän punastui\nja vaikeni. Boris uteli esikunta-uutisia ja kysyi voisiko ujostelematta\nudella, miten heidän suunnitelmansa ovat luonnistuneet?\n\n-- Varmaankin ovat edistymässä, -- vastasi Bolkonski, joka ei tahtonut\nsivullisten kuullen syventyä asiaan.\n\nBerg käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi sangen kohteliaasti, onko\nperää siinä huhussa, että komppanian päälliköt tästälähin saisivat\nkahdenkertaisen muonituksen? Tähän vastasi ruhtinas Andrei hymyillen,\nettei hän voi tietää näin tärkeistä hallinnollisista määräyksistä, ja\ntälle vastaukselle Berg nauraa hohotti iloisena.\n\n-- Teidän asiastanne keskustelemme sittemmin, -- sanoi ruhtinas Andrei\nBorikseen kääntyen (ja samalla hän vilkasi Rostoviin). Tulkaa luokseni\nkatselemuksen loputtua, teemme kaiken mahdollisen.\n\nSilmäiltyään sitten huonetta ruhtinas Andrei kääntyi Rostoviin, jonka\npoikamaisen syvää, kiukuksi sukeutunutta hämmentymistä hän ei ollut\nhuomaavinaan.\n\n-- Te kerroitte luullakseni Schöngrabenin taistelusta? Olitteko mukana?\n\n-- Olinpa tietenkin, -- vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän\nvastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.\n\nBolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä\nhuvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.\n\n-- Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!\n\n-- Niin, kertoellaan, -- lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen\nraivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, -- niin;\npaljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka\novat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden\nesikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.\n\n-- Joihin arvelette minunkin kuuluvan? -- lausui Bolkonski, hymyillen\nerityisen rauhallisesti ja herttaisesti.\n\nRostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen\ntunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.\n\n-- En puhu teistä, -- hän sanoi, -- en teitä tunne, enkä, totta puhuen,\nhalua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.\n\n-- Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, -- keskeytti ruhtinas Andrei\nhänet tavattoman rauhallisena. -- Tahdotte minua loukata, ja myönnän,\nettä se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta\nmyöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä\njoudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on\nDrubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton\nsiihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, --\nsanoi hän, nousten seisomaan, -- tiedätte nimeni ja tiedätte myös,\nmistä minut löytää; mutta älkää unohtako, -- hän lisäsi, -- etten pidä\nitseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä\njättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan\nteitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! -- huusi ruhtinas Andrei, kumarsi\nhuoneessa olijoille ja poistui.\n\nRostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta\nsitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta\noikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti\nBorikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan\nkiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo\npöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen?\nToisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota\npelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia\nkaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään\ntuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän\nvihaamansa adjutantti sirpaleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan\nseuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen\nmiehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli\naivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin\njohtamalta sotaretkeltä.\n\nAikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti\npuettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin\nsaapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen:\npysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon\nmukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu,\njotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas\ntömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin\npukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat\netupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin\ntaas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken\nhumu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat;\nsytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät\nmäärätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että\noli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan\nkenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt\npiukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten\npuristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät\nainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin,\nterhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä\nja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina\nja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja\nkostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui -- vieläpä nekin samaa\ntunsivat. Kenraalit ja sotilaat -- jokainen tunsi mitättömyytensä,\ntietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä\nmahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.\n\nJo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki\ntarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot\nmahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen\nrintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.\n\nJokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu.\nJyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut\nKutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat\nPavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja\nItävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin\njärjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.\n\nAivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä\nkuiske: \"tulevat! tulevat!\" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä\nryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.\n\nOlmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan\ntyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi\nkeihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin\nolisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien\nsaapumisen johdosta. Joku huusi: \"Asentoon!\" Ja sitten toistivat äänet\neri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten\nsyntyi haudan hiljaisuus.\n\nTässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden\nkapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan\nsivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat\nsoittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan\ntorvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin\nsäveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta.\nNäiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari\nAleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja\nensimäinen rykmentti kirkasi: \"eläköön!\" niin huumaavan voimakkaasti ja\niloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja\nvoimaansa.\n\nRostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla,\nminne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän\nmahdottoman suuren armeijan sotilas, -- hän oli täydellisesti unohtanut\nitsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja\nhän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä\nvastustamattomasti puoleensa.\n\nHän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään\nkoko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin -- mitättömän\nsannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen\nja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja\nsiksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan\ntätä mahtavaa sanaa.\n\n-- Eläköön! Eläköön! Eläköön! -- raikui kaikkialta, ja rykmentti\ntoisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten\n\"Eläköön!\" ... kenraalimarssi ja taas \"Eläköön!\" ja yhä \"Eläköön!!\" Yhä\nyltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi\nhumuksi.\n\nLiikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät\nrykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui\njonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet\nyhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden\nhuumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä,\njotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin\nkivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit.\nHuolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen\njoukkion, jonka etupäässä ratsasti -- kaksi keisaria. Näihin oli koko\ntämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio\nkeskittynyt.\n\nErittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin\nvirkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan\nja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.\n\nRostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä\nsilmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään.\nKun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä\nselvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa\nkauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden\nja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut.\nKaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta -- jokainen piirre,\njokainen liike.\n\nKeisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi\nItävallan keisarille ja hymähti.\n\nNähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen\nrakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla\nilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja\nhän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen\nja sanoi hänelle muutaman sanan.\n\n\"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!\"\najatteli Rostof, \"varmaankin pakahtuisin onnesta.\"\n\nKeisari puhui upseereillekin:\n\n-- Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta)\nkiitän sydämestäni kaikkia.\n\nMiten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla\nkeisarinsa puolesta.\n\n-- Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän\nriveissänne liehuva.\n\nKunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.\n\nKeisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja\nsitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: \"Eläköön!\"\n\nRostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän\nhalusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti\nilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.\n\nSilmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.\n\n\"Miten saattaa keisari epäröidä?\" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui\nhänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui\nkaikki, mitä keisari teki tai puhui.\n\nEpäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin\nsen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean,\nenglantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi\nohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen,\nsäännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja\nedemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein\neroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen\njoukosta.\n\nSeurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan\nväsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja\nhänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti\nkaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. \"Tietenkin on\njätettävä silleen\", hän päätteli... \"Ja kannattaako ajatella ja puhua\ntällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun,\nrakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja\nsuuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä\nhetkellä\", -- ajatteli Rostof.\n\nKun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot\nkulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin\nDenisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään\nja näkösällä.\n\nVähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof,\ntaitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja\nsai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu\nhusaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan,\nkohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen\nkorkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin\nkatseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.\n\nRostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa\nkoholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni\nkasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme\nkasvoilla ajoi Rostof _paholaisena_, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.\n\n-- Kelpo poikia Pavlogradilaiset! -- lausui keisari.\n\n\"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi\nsyöksymään tuleen\", ajatteli Rostof.\n\nKun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat\njutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän\nrintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun\nvielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän\npuolelle.\n\nMutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari\nAleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja\nkaikkeen oltiin ylen ihastuneita.\n\nKaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin\njohdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja\nvieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.\n\nKaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin\nolisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTarkastuksen jälkeisenä päivänä puki Boris ylleen paraan virkapukunsa\nja lähti, Bergin onnea toivottaessa, Olmütziin tapaamaan ruhtinas\nBolkonskia, jonka avulla ja suosiolla hän aikoi hankkia itselleen\nedullisen aseman armeijassa. Erittäin houkuttelevalta tuntui hänestä\nadjutantin toimi jonkun ylhäisen henkilön seurueessa. \"Hyvä on\nRostovin, jolle isä lähettelee kymmeniä tuhansia, vatkutella, ettei\nketään kumartele eikä halua ruveta kenenkään rengiksi; mutta minun,\njolla ei muuta ole kuin järkeni ja kykyni, täytyy itse luoda onneni; ei\nauta minun päästää käsistäni tilaisuutta, vaan on taottava silloin, kun\nrauta on kuumana.\"\n\nSinä päivänä hän ei kuitenkaan ruhtinas Andreita tavannut. Mutta\noleskelu Olmützissä, missä siihen aikaan oli pääkortteeri,\ndiplomaattikunta ja asui kaksi keisaria seurueineen, hovilaisineen ja\nsuosikkeineen, saattoi Boriksen pään yhä enemmän pyörälle, ja hän\nhalusi entistään kiihkeämmin liittyä tähän ylhäiseen maailmaan.\n\nHän ei ketään kaupungissa tuntenut, ja vaikka hänellä olikin yllä komea\nkaartinupseerin puku, näyttivät kaikki nuo ylhäiset henkilöt,\nhovilaiset ja upseerit, jotka komeissa ajoneuvoissaan, töyhtöineen,\nritarimerkkeineen ja -nauhoineen hääräilivät kaduilla, olevan niin\nsaavuttamattoman kaukana hänestä, etteivät he mitenkään saattaneet\nhuomata hänen, vähäpätöisen kaartinupseerin, läsnäoloa. Kun hän\nylipäällikön asunnossa kävi kysymässä Bolkonskia, oli hän adjutanttien,\nvieläpä palvelijainkin katseista huomaavinaan, miten he tahtoivat\nhänelle vakuuttaa, että tuollaisia upseeri pahasia käy siellä\njoukottain, ja että niihin jo on kokonaan kyllästytty. Huolimatta\ntästä, tai kenties juuri tämän johdosta, lähti Boris taas seuraavana\npäivänä puolisten jälkeen Olmütziin ja meni suoraapäätä ylipäällikön\nasuntoon tapaamaan Bolkonskia. Ruhtinas Andrei oli kotosalla, ja Boris\njohdettiin suureen saliin, jossa ennen varmaankin oli tanssittu, mutta\njossa nyt oli viisi vuodetta ja kaikenlaisia huonekaluja: pöytiä,\ntuolia ja klaveeri. Lähinnä ovea, pöydän ääressä istui persialaiseen\nviittaan pukeutunut adjutantti ja kirjoitti. Eräs toinen adjutantti,\npunakka, täyteläs Nesvitski, loikoili käsi pään alla vuoteella ja\nnaureskeli erään vuoteen reunalla istuvan upseerin kanssa. Kolmas\nsoitti klaveerilla wieniläistä valssia, neljäs oli pitkänään\nklaveerilla ja laulaa loilotti samaista valssia. Bolkonskia ei ollut\nhuoneessa. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut tietääkseenkään, vaikka\nhuomasivatkin tulijan. Boris kääntyi kirjoittavaan adjutanttiin; tämä\nkääntyi suuttuneen näköisenä ja ilmoitti, että Bolkonski on\npäivystäjänä, ja neuvoi häntä menemään vasemmanpuolisesta ovesta\nvastaanottohuoneeseen, jos haluaa tavata Bolkonskin. Boris kiitti ja\nmeni vastaanottohuoneeseen. Täällä oli kymmenkunta upseeria ja\nkenraalia.\n\nBoriksen tullessa huoneeseen, puheli ruhtinas Andrei erään iäkkään\nvenäläisen kenraalin kanssa. Kenraali seisoi asennossa, miltei\nvarpaillaan, punakalla naamalla sotilaallisen nöyrä ilme, ja selitti\njotain ruhtinas Andreille, joka silmät sirillään, huulilla väsyneen\nkohtelias hymy (aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jollei tämä kuuluisi\ntehtäviini, niin en hetkeäkään haastelisi kanssanne) kuunteli kenraalin\nselityksiä.\n\n-- Sangen hyvä, odottakaa hieman, olkaa hyvä, -- sanoi ruhtinas Andrei,\npuhuen omituisella ranskalaisella korostuksella, jota puhetapaa hän\nkäytti aina kun tahtoi puhua halveksuvasti, ja huomattuaan Boriksen hän\njätti kenraalin (joka rukoilevin katsein seurasi häntä, haluten vielä\nsanoa jotain) ja, nyökäyttäen iloisesti päällään, kääntyi nuoreen\nsuojattiinsa.\n\nTällä hetkellä kävi Borikselle selväksi se, mitä hän jo ennenkin oli\naavistanut, että nimittäin armeijassa, paitsi ohjesäännöissä määrättyä\nkäskynalaisuutta ja kuria, vallitsi toinenkin, oleellisempi\nkäskynalaisuus, joka esim. saattoi tämän punanaamaisen, varpaillaan\nolevan kenraalin kunnioittavasti odottamaan sillä aikaa kun kapteeni\nBolkonski suvaitsi puhella vänrikki Drubetskoin kanssa. Tästedes päätti\nBoriskin aina seurata tätä jälkimäistä käskynalaisuussääntöä, josta ei\nole mitään mainittu ohjesäännöissä. Nyt tunsi hän selvästi, miten jo\nsekin seikka että häntä oli suositeltu ruhtinas Bolkonskille, asetti\nhänet arvossa kenraalin edelle, joka muissa tilaisuuksissa, esim.\nrintamassa, olisi saattanut perin kukistaa hänet, kaartin vänrikin.\nRuhtinas Andrei astui Boriksen luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n-- Sangen ikävä, ettette eilen minua tavannut. Kuljeskelin koko päivän\nsaksalaisten kanssa. Olin Weihrotherin kanssa tarkistamassa\ntaistelujärjestelyä. Kun saksalainen kerran rupeaa tarkaksi, niin auta\narmias!\n\nBoris hymähti hyväksyvästi, aivan kuin olisi ruhtinas Andrei puhunut\njostain heille molemmille tutusta asiasta, vaikka hän todellisuudessa\nensi kerran kuuli Weihrotherin nimen ja sanan \"taistelujärjestely\".\n\n-- Miten ovat asiat, rakkaani, yhäkö aijotte adjutantiksi? Olen teitä\najatellut näinä viime aikoina.\n\n-- Kyllähän olen ajatellut anoa ylipäälliköltä, -- vastasi Boris,\npunastuen, ties minkä tähden; -- ruhtinas Kuragin on hänelle minusta\nkirjoittanut; enhän muuten anoisi, -- lisäsi hän, aivan kuin\npuollustautuen, -- mutta kun pelkään, ettei kaarttia päästetä\ntaisteluun.\n\n-- Hyvä! hyvä! keskustelemme sitten asiasta lähemmin, -- sanoi ruhtinas\nAndrei, -- kun vaan olen toimittanut tämän herran asian niin kuulun\nkokonaan teille.\n\nKun ruhtinas Andrei oli poistunut ylipäällikön suojiin, katsahti\npunanaamainen kenraali niin uhkaavasti Borikseen, että tämä tunsi\nhämmentyvänsä. Nähtävästi ei kenraali ollut samaa mieltä Boriksen\nkanssa tuon omituisen käskynalaisuuden eduista, jonka mukaan hänen oli\ntäytynyt katkaista keskustelunsa adjutantin kanssa tuollaisen\nhävyttömän vänrikin takia. Boris kääntyi kenraalista ja odotti\nkärsimättömänä ruhtinas Andrein paluuta.\n\n-- Niin, rakkaani, olen teitä ajatellut, -- puhui ruhtinas Andrei, kun\nhän Boriksen kanssa oli saapunut adjutanttien huoneeseen. --\nYlipäällikön luo teidän ei kannata mennä, hän latelee teille joukon\nkohteliaisuuksia, käskee kenties päivälliselle (\"eipä se olisi vielä\nhullumpaa tämän uuden käskynalaisuuden kannalta\", ajatteli Boris),\nmutta siihen se jääkin; meistä adjutanteista ja käskyläisistä saattaa\npian muodostaa kokonaisen pataljoonan. Kuulkaahan, mitä meidän on\ntehtävä: minulla on hyvä ystävä, kenraaliadjutantti ja verraton\nihminen, ruhtinas Dolgorukof; ja vaikkette kenties vielä ole asioista\noikein selvillä, niin totta puhuakseni ovat asiat nykyään sillä\nkannalla, ettei Kutusovilla esikuntineen eikä meillä muillakaan ole\nmitään sanottavaa; kaikki on keskittynyt nykyään keisariin; menkäämme\nsiis Dolgorukovin puheille, minullakin on hänelle asioita, minä jo olen\npuhunut hänelle teistä; sittenpä saamme nähdä, eikö hän voi sijoittaa\nteitä seurueeseensa, tai jonnekin sinne lähemmäs aurinkoa.\n\nRuhtinas Andrei oli aina erityisesti innostunut kun sai johdatella ja\nauttaa nuorukaisia, näiden pyrkiessä eteenpäin onnen tiellä. Itse oli\nhän taas liian ylpeä turvautuakseen muiden apuun, mutta, tekeytymällä\nmuiden auttajaksi, saattoi hän pysytteleidä lähellä sitä piiriä, josta\nonni ja menestys säteili ja joka häntäkin veti puoleensa. Sangen\nmielellään ryhtyi hän Borista hoivaamaan ja lähti hänen kanssaan\nruhtinas Dolgorukovin luo.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat Olmützin\nhoviin, missä keisarit seurueineen majailivat.\n\nSamana päivänä oli ollut sotaneuvottelu, missä olivat olleet saapuvilla\nkaikki hovisotaneuvoston jäsenet ja molemmat keisarit. Vastoin\nvanhusten, Kutusovin ja ruhtinas Schwarzenbergin, mielipidettä\npäätettiin viipymättä lähteä liikkeelle ja ryhtyä ratkaisevaan otteluun\nBonaparten kanssa. Neuvottelu oli juuri päättynyt, kun ruhtinas Andrei\nja Boris saapuivat hoviin. Kaikki pääkortteeriin kuuluvat henkilöt\nolivat vielä huumautuneina neuvottelun päätöksestä, joka oli niin\nlupaava nuorten puolueelle. Kuhnustelijain äänet, jotka olivat\nneuvoneet yhä vaan jotain odottamaan, oli yksimielisesti tukahutettu,\nja hyökkäyksen edut olivat niin kumoamattomilla todistuksilla esitetyt,\nettä se, mistä neuvottelussa keskusteltiin, nimittäin tuleva taistelu,\ntai oikeastaan voitto, näyttikin jo menneisyyteen kuuluvalta. Kaikki\netuudet olivat liittoutuneiden puolella: suunnattomat joukot,\nepäilemättä Napoleonin joukkoja paljon suuremmat, olivat keskittyneet\nsamoille paikoille; keisarien läsnäolo innosti joukkoja, jotka paloivat\ntaistelun halusta; joukkoja johtava itävaltalainen kenraali, Weihrother\ntunsi seudun pienimpiä yksityiskohtia myöten, sillä sattuman oikusta\nolivat itävaltalaiset edellisenä vuonna olleet kenttäharjoituksissa\naivan samoilla seuduilla, missä nyt aijottiin pakottaa ranskalaiset\nratkaisevaan taisteluun; seudusta oli olemassa sangen tarkat kartat, ja\nBonaparte, jonka joukot olivat tuntuvasti huvenneet, ei nähtävästi\nollut ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin.\n\nDolgorukof, joka oli kiivaimpia hyökkäyksen puoltajia, oli juuri\npalannut sotaneuvottelusta väsyneenä, kiihtyneenä, mutta ylpeänä ja\ninnostuneena toivehikkaasta päätöksestä. Ruhtinas Andrei esitteli\nhänelle holhokkinsa, mutta Dolgorukof, jonka oli vaikea pidättyä\npuhumasta niistä asioista, jotka tällä hetkellä täyttivät kokonaan\nhänen sydämensä, ei sanonut sanaakaan Borikselle, tarttuihan vain\nkohteliaasti hänen käteensä, puristi sitä lujasti ja kääntyi sitten\nruhtinas Andreihin, puhuen ranskaksi:\n\n-- Niin, rakkaani, minkälaisen voiton olemme saaneet! Suokoon vain\nJumala, että sen seuraukset tulevat yhtä kunniakkaiksi. Mutta olenpa,\nrakkaani, suotta moittinut itävaltalaisia, ja etenkin Weihrotheria, --\npuhui hän katkonaisesti ja innostuneesti. -- Sitä tarkkuutta, sitä\nsäntillisyyttä, miten tarkasti hän tuntee seudun, miten hän laskee\nkaikki mahdollisuudet, kaikki olosuhteet, kaikki pienimmätkin\nyksityisseikat! Ei, rakkaani, ei saata ajatellakaan edullisempia\nolosuhteita. Itävaltalainen täsmällisyys ja venäläinen urhoollisuus --\nmitäpäs muuta tarvitaankaan?\n\n-- Onko siis lopullisesti päätetty ryhtyä hyökkäämään? -- kysyi\nBolkonski.\n\n-- Kuulkaahan, rakkaani, arvelen, että Buonaparte nyt lopultakin on\nlaulanut latinansa. Olettehan kuullut, että keisari tänäpänä on saanut\nhäneltä kirjeen. (Dolgorukof hymyili merkitsevästi.)\n\n-- Sepä sen! mitä hän kirjoittaa? -- kysyi Bolkonski.\n\n-- Mitäpä hän kirjoittaisi? Tradiridiraa y.m.s., voittaakseen vain\naikaa. Sanon teille, hän on meidän käsissämme; aivan varmasti! Mutta\nhauskinta jutussa oli osoitteen keksiminen vastauskirjeeseen, -- sanoi\nDolgorukof, nauraen hyvänsuovasti, -- ei mitenkään keksitty sopivaa\nosotetta. Päivän selvää on, ettei voitu osoittaa kirjettä keisarille;\njollei siis tahdottu osoittaa konsulille, niin oli ainoa mahdollisuus\nosoittaa kirje kenraali Buonapartelle.\n\n-- Mutta eihän sentään olisi tarvinnut osoittaa kenraali\nBuonapartellekaan, vaikkei tunnustaisikaaii häntä keisariksi, --\nhuomautti Bolkonski.\n\n-- Niinpä niinkin, -- keskeytti Dolgorukof, nauraen. -- Tunnettehan\nBilibinin, hän on sangen viisas mies, hän ehdotti että kirje\nosoitettaisiin: \"ihmiskunnan viholliselle ja kansan villitsijälle.\"\n\nDolgorukof nauraa hohotti iloisesti.\n\n-- Ei enempää eikä vähempää? -- huomautti Bolkonski.\n\n-- Mutta sittenkin keksi Bilibin sopivan arvonimen osotteeseen. Hän on\nteräväjärkinen ja viisas mies.\n\n-- Minkälaisen?\n\n-- Ranskan hallituksen päämiehelle, _au chef du gouvernement français_,\nvastasi Dolgorukof vakavan tyytyväisenä. -- Eikö ole todellakin sopiva\narvonimi?\n\n-- Sangen sopiva, mutta kyllä se häntä harmittaa, -- huomautti\nBolkonski.\n\n-- Varmaankin se harmittaa! Veljeni hänet tuntee: hän on usein ollut\npäivällisillä hänen luonaan, nykyisen keisarin nimittäin, Pariisissa,\nja hän kertoi minulle, ettei milloinkaan ole tavannut hienompaa ja\nviekkaampaa valtiomiestä. Arvaahan sen: ranskalainen oveluus yhtyneenä\nitalialaiseen kavaluuteen. Oletteko kuulleet juttua hänestä ja kreivi\nMarkovista? Kreivi Markof oli ainoa ihminen, joka osasi käyttäytyä\nhänen kanssaan. Tunnetteko jutun nenäliinasta? Se on verraton juttu!\n\nJa puhelias Dolgorukof kertoi, kääntyen milloin Borikseen, milloin\nruhtinas Andreihin, miten Bonaparte kerran oli pudottanut Venäjän\nlähettilään Markovin eteen nenäliinansa, pysähtynyt ja alkanut katsella\nhäntä silmiin, varmaankin koetellakseen saisiko Markovin itseään\npalvelemaan, ja miten Markof heti oli pudottanut oman nenäliinansa\naivan Bonaparten nenäliinan viereen, kumartunut sitten omaansa\nottamaan, mutta jättänyt Bonaparten nenäliinan lattialle.\n\n-- Verratonta, -- sanoi Bolkonski, -- mutta olen tullut, ruhtinas,\nanomaan tämän nuoren miehen puolesta. Nähkääs...\n\nMutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt lopettamaan sanottavaansa, kun\nhuoneeseen tuli adjutantti ja käski Dolgorukovin saapua keisarin luo.\n\n-- Ah, miten harmillista! -- lausui Dolgorukof, nousten kiireesti\nseisaalleen ja puristaen ruhtinas Andrein ja Boriksen käsiä, -- Tehän\ntiedätte, että mielelläni teen kaikkeni teidän ja tämän rakastettavan\nnuoren miehen hyväksi. -- Hän puristi vielä kerran Boriksen kättä\nkevytmielisen innostuneesti ja sydämellisen hyvänsuovasti. -- Mutta\nnäettehän ... joskus toisten!\n\nBoris oli haltioissaan siitä korkeimman vallan läheisyydestä, jossa hän\ntällä hetkellä tunsi olevansa. Hän tunsi kosketuksia niistä valtavista\nvoimista, jotka määräilivät joukkojen mahtavat liikkeet, joukkojen,\njoiden pieneksi, nöyräksi ja vähäpätöiseksi osaksi hän oli tuntenut\nitsensä rykmentissään. He tulivat käytävään Dolgorukovin jälissä ja\nkohtasivat lyhytkasvuisen sivilipukuisen miehen, joka astui käytävään\nsamasta ovesta, mistä Dolgorukof meni keisarin suojiin. Miehellä oli\nviisaat kasvonpiirteet; alaleuka oli ulkoneva, joka teki ilmeen\nteräväksi, mutta samalla erityisen eläväksi ja näppäräksi. Hän\nnyökäytti tuttavallisesti päätään Dolgorukoville ja suuntasi kylmän\ntuijottavan katseensa ruhtinas Andreihin. Hän astui suoraan ruhtinas\nAndreita kohti, odottaen nähtävästi, että tämä kumartaisi hänelle tai\nantaisi tietä. Mutta ruhtinas Andrei ei tehnyt kumpaakaan; hänen\nkasvoillaan kuvastui ilkeys, ja nuori mies käänsi kasvonsa sivulle ja\nmeni ohi pitkin käytävän sivua.\n\n-- Ken on hän? -- kysyi Boris.\n\n-- Hän on sangen huomattava, mutta samalla sangen epämiellyttävä\nhenkilö. Hän on ulkoasiain ministeri ruhtinas Adam Czartorisky. Nämä\nihmiset ne. -- puhui Bolkonski, huoahtaen, kun hän Boriksen kanssa\npoistui hovista, -- nämä ihmiset ne päättelevät kansojen kohtaloista.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät joukot liikkeelle, eikä Boris enää ehtinyt\nennen Austerlitzin taistelua tapaamaan ruhtinas Andreita eikä\nDolgorukovia ja jäi näin ollen vielä joksikin ajaksi Ismailovin\nrykmenttiin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin\nosastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli.\nKuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona\npysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof\nnäki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1:nen ja 2:nen\neskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja\nDolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten\nennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti\ntämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan\nalkavassa taistelussa -- kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen\neskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän\npäivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän\nampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä\noli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään\nvangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli\ntaistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen,\nmutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja\nupseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin\nmiehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta.\nAnkaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti\niloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman\naiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta\npalaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien,\nadjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin\nsydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun\nedelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän\niloisen päivän.\n\n-- Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! -- huusi Denisof,\njoka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.\n\nUpseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat\nratsumestarin herkuista.\n\n-- Kas tuolla tuovat vielä yhtä! -- sanoi eräs upseereista, osoittaen\nkahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.\n\nToinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata\nhevosta.\n\n-- Myö hevonen, -- huusi Denisof kasakalle.\n\n-- Sama se, teidän jalosukuisuutenne...\n\nUpseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen\nrakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja\npuhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt\nmielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli\npuhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa,\nkääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi\nsaatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia\npelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että\nvenäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi:\n_mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval_,[95] ja samalla hän\nhyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt\nasemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin\ntaas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa,\nluullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat\nvenäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka\nelämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan\ntiedetty.\n\nKasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja\nsaatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.\n\n-- Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! -- sanoi elsassilainen\nhyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen\nhusaarille.\n\nRostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.\n\n-- Aljöö! Aljöö! -- sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja\nkehoitellen häntä lähtemään edelleen.\n\n-- Keisari! keisari! -- kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.\n\nKaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki\ntakanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät\nvalkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.\n\nRostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja\nistuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen\njoutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun\nhän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei\nhän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva\nonni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen\nmielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin\nrakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut\narmaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen,\nniin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin\nläheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten\nkavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin\nlähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi,\nriemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä,\ntaivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee\nkeisarin äänen -- tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja\nsamalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli\nodottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.\n\n-- _Les huzards de Pavlograd_?[96] -- lausui keisari kysyvästi.\n\n-- _La reserve, sire!_[97] -- vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan\nihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut:\n(_Les huzards de Pavlograd_?\"\n\nKeisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat\nvielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä\nloisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka\nmuistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja\nsentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin\nkatsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin\nkatseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari\nkäsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi\nhän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia\ntaivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä\nvirtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti\nkiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa\neteenpäin.\n\nKovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja\nhuolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12\naikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja\nlähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä\nsaapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja\nja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.\n\nOikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa\nmainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi\nottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari\nja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin,\nja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen\ntäydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän.\nHeti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn.\nPienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran\nkeisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu\njotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita,\njoita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla\nenglantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten\nympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään\nja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta\nsotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli\nniin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi\nloukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi,\nmiten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän\nkourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja\nmiten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei\nhievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan,\ntarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas\nvalitti.\n\n-- Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? -- tuskitteli\nkeisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof\nnäki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen\npoistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:\n\n-- Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! _Quelle terrible chose que\nla guerre!_\n\nEtujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän\nedessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi\npäivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin\nkiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin\nkaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä\nyönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof\nvietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof,\njoka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella\nkeisarin maljan. \"En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään\nvirallisissa päivällisissä\", hän sanoi, \"vaan hyvän, hurmaavan keisarin\nja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten\naseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!\"\n\n-- Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, -- jatkoi Rostof, --\nemmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona,\nniin miten onkaan nyt käyvä, kun _hän_ on etunenässä? Me kuolemme\nkaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat?\nKenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen\nsen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!\n\n-- Eläköön! -- kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha\nratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20\nvuotias Rostof.\n\nKun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa,\ntäytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui\nsotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja\npaita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen\nratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi\nkoholla ja kääntyi sotilaisiin:\n\n-- Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön!\n-- huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla\nhusaaribaritonillaan.\n\nHusaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä\neläköön-huudoilla.\n\nMyöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof\nlyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:\n\n-- Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä\nkeisariin.\n\n-- Denisof, älä laske tästä leikkiä, -- huudahti Rostof -- tämä on niin\nkorkea, niin ihana tunne, sellainen...\n\n-- Uskon, uskon, ystäväiseni, tunnen samaa, hyväksyn...\n\n-- Ei, et käsitä!\n\nJa Rostof nousi ja lähti kuljeksimaan nuotioiden keskeen, haaveillen\nonnesta, minkä tuottaisi kuolema keisarin nähden. Hän ei uskaltanut\nedes haaveillakaan henkensä pelastamisesta, hän tahtoi vain kuolla,\nvain kuolla. Hän oli todellakin rakastunut keisariin ja hurmaantunut\nvenäläisten aseiden maineesta ja tulevan voiton riemusta. Eikä hän\nsuinkaan ollut ainoa, jonka näinä muistettavina, Austerlitzin taistelun\nedellisinä päivinä oli vallannut tämä tunne: yhdeksän kymmenettä osaa\nkoko venäläisestä armeijasta oli rakastunut keisariinsa ja hurmaantunut\nvenäläisten aseiden maineesta, vaikkeikaan niin intohimoisen ylevästi\nkuin Rostof.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKeisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier\nkävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä\njoukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei\nnauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset.\nKuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän\nvaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.\n\nAamun koitteessa marraskuun 17 p:nä oli vihollisen ketjusta saapunut\nWischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt\npäästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta\njuuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän\ntienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän\ntakasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.\n\nKerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain\nkeisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan.\nAleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija\nsuuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin\nneuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko\nNapoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan\nsolmimiseen.\n\nHämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi\nkauvan hänen luonaan.\n\nMarraskuun 18 ja 19 p:nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja\nranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen.\nPuolistapäivin 19 p:nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan\nkiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun\nasti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.\n\nPuoliinpäiviin 19 p:nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua,\nhyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien\npääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin\npääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike\nadjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19\nja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen\nsuuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten\nliikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.\n\nTämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien\npääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan,\nmuistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi\npyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja\nnopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat\nkieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat\nviisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.\n\nSamoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa\nkerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen\ntulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa\nkoneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät\nkitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät\nsähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen\nliikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa;\nmutta hetki on tullut -- vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä\nrätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä\novat sille käsittämättömät.\n\nKuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin\nyhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin\ntasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja\nranskalaisen yhteisten liikkeiden -- näiden ihmisten kaikkien\nintohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden\npuuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena -- oli ainoastaan\nAusterlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin\nsanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan\nhistorian numerotaululla.\n\nRuhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään\npoistunut ylipäällikön lähettyviltä.\n\nKuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin\nja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan\nylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.\n\nTällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen\ntarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli\nhermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin\ntyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki\npääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat\ntahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut\ntietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.\n\n-- No, terve, rakkaani, -- sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui\nteetä juomassa Bilibinin seurassa. -- Huomenna siis juhlitaan. Entäs\nteidän ukko? onko huonolla tuulella?\n\n-- Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä\nkuultaisi.\n\n-- Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän\nvain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä\njotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin\nkuolemaa.\n\n-- Näittekö siis hänet? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitä on miehiään\nBonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?\n\n-- Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa\ntaistelua kuin kuolemaa, -- toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen\ntärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt\ntavatessaan Napoleonin. -- Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi\nhän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän\nsitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen\nsodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa\ntaistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.\n\n-- Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? -- kysyi\ntoistamiseen ruhtinas Andrei.\n\n-- Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun\nkutsumaan itseään \"teidän majesteettinne\", mutta kiusallakaan en\nkäyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki,\n-- vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.\n\n-- Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, -- jatkoi\nDolgorukof, -- niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat\nasiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai\npäästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on\nvallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna\ntoisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän\nhyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.\n\n-- Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään\netuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen\npäävoimansa oikeastaan ovat, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\nHänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.\n\n-- Ah, sehän on aivan yhdentekevä, -- tarttui puheeseen Dolgorukof,\nlevitellen hätäisesti karttaa pöydälle. -- Kaikki mahdollisuudet ovat\notetut huomioon: jos hän on Brünnin luona...\n\nJa ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman\nsivustahyökkäyssuunnitelman.\n\nRuhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka\nsaattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä\noli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty.\nHeti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman\npuutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä\nkuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein\nkasvoihin.\n\n-- Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte\nesittää kaiken tämän, -- sanoi Dolgorukof.\n\n-- Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? -- sanoi Bilibin, joka\ntähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua,\nmutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. -- Voitetaanko\nhuomenna tai hävitään -- joka tapauksessa on venäläisten aseiden\nkunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä\nosastonpäällikköä. Päälliköt ovat: _Herr General Wimpfen, le comte de\nLangeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin\nPrsch, prsch ... et ainsi de suite, comme tous les noms polonais_.[98]\n\n-- Olkaahan ivailematta, -- sanoi Dolgorukof. -- Se ei ole totta, onhan\njo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin,\nkreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.\n\n-- Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, -- sanoi\nruhtinas Andrei. -- Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, -- hän\nlisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.\n\nKotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään\nistuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.\n\nKutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja\nvastasi:\n\n-- Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin\nhäntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle\nvastasi? _Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes,\nmélex vous des affaires de la guerre_.[99] Niin... Näin minulle\nvastattiin!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKymmenettä käydessä illalla saapui Weihrother suunnitelmineen Kutusovin\nasuntoon, missä oli määrätty pidettäväksi sotaneuvottelu. Kaikki\nosaston päälliköt olivat kutsutut saapumaan tähän neuvotteluun, ja\nmäärätyksi ajaksi olivatkin muut saapuneet paitsi ruhtinas Bagration,\njoka oli kieltäytynyt saapumasta.\n\nWeihrother, joka oli suunnitellun taistelun sieluna, intoili ja hätäili\nja oli uneliaan, tyytymättömän Kutusovin täydellinen vastakohta.\nVastenmielisesti näkyi ylipäällikkö näyttelevän sotaneuvottelun\nesimiehen ja johtajan osaa. Weihrother taas näkyi tuntevan, että hänen\nharteillaan oli edesvastuu tästä mahtavasta liikkeestä, jota ei enää\nvoinut pidättää. Hän oli kuin hevonen, jota raskas kuorma pakotti\njuoksemaan alamäessä. Hän ei enää tietänyt, vetikö hän itse, vai\nhäntäkö tuupattiin; mutta hän kiiti mahdollisimman vinhaa vauhtia,\njoutumatta enää arvostelemaan, mihin veisi tämä liike. Hän oli jo kaksi\nkertaa tänä iltana käynyt vihollisen ketjua tarkastamassa, kahdesti oli\nhän käynyt keisarien -- Itävallan ja Venäjän -- luona tekemässä selvää\ntoimistaan ja antamassa selityksiä ja sitä paitsi oli hän kansliassaan\nsanellut taistelujärjestelyä. Väsyneenä ja vaivautuneena saapui hän nyt\nKutusovin luo.\n\nHän oli nähtävästi niin touhuissaan, ettei huomannut edes olla\nkohtelias ylipäällikölle: hän keskeytti usein ylipäällikön, puhui\nnopeasti, epäselvästi, katsomatta puhekumppaninsa silmiin eikä\nvastannut tehtyihin kysymyksiin. Hänen pukunsa oli porossa, ja itse oli\nhän surkean, uupuneen, hämmentyneen, mutta samalla itsetietoisen ja\nylpeän näköinen.\n\nKutusof asui pienessä aatelislinnassa lähellä Ostralitziä. Suureen\nvierashuoneeseen, joka nyt oli ylipäällikön työhuoneena, olivat\nkokoontuneet: itse ylipäällikkö, Weihrother ja sotaneuvoston jäsenet.\nJuotiin teetä. Odotettiin vielä Bagrationia, jotta olisi voitu ryhtyä\nneuvotteluihin. Viimein saapuikin Bagrationin lähetti ilmoittaen, ettei\nruhtinas voi saapua. Ruhtinas Andrei meni viemään tätä tietoa\nylipäällikölle ja, käyttäen hyväkseen Kutusovin lupaa, että saisi olla\nmukana sotaneuvottelussa, hän jäi huoneeseen.\n\n-- Koska Bagration ei saavu, niin voimme alkaa, -- sanoi Weihrother,\nnousten hätäisesti paikaltaan ja käyden pöydän luo, jolle oli levitetty\nmahdottoman suuri Brünnin ympäristöjen kartta.\n\nKutusof istui voltairelaisessa nojatuolissa täytelään pöhäkät kädet\nsopusuhtaisesti kyynärtaipeissa. Hänen takkinsa rekotti avollaan, ja\nvapaaksi päässyt, lihava kaula oli luisunut kaulukselle. Hän melkein\nnukkui. Kuullessaan Weihrotherin äänen hän vaivoin avasi ainoan näkevän\nsilmänsä.\n\n-- Niin, niin, tehkää hyvin, -- hän sanoi ja, nyökättyään päällään, hän\npäästi sen jälleen retkaan ja sulki silmänsä.\n\nJos neuvoston jäsenet alussa olisivatkin arvelleet Kutusovin vain\nteeskentelevän nukkumista, niin pian heidät tästä arvelusta vapauttivat\nne äänet, joita kuului ylipäällikön nenästä. Nämä äänet todistivat,\nettä ylipäälliköllä oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin luettavan\ntaistelujärjestelyn halveksuminen: tämä tärkeä tehtävä oli\nvälttämättömän inhimillisen tarpeen -- unen tyydyttäminen. Ylipäällikkö\nnukkui todellakin.\n\nWeihrother oli hädissään, aivan kuin ihminen, jolla ei ole hetkeäkään\nmenetettävänä, vilkasi Kutusoviin ja tultuaan varmuuteen, että tämä\nnukkui, hän otti esille paperin ja alkoi kovalla yksitoikkoisella\näänellä lukea laatimaansa taistelujärjestelyä, jossa oli seuraava\notsakirjoitus:\n\n\"Taistelujärjestely vihollisen aseman hyökkäämistä varten Kobelnitzin\nja Sokolnitzin takana, marraskuun 20 p:nä 1805.\"\n\nTaistelujärjestely oli sangen monimutkainen ja vaikeatajuinen.\nAlkuperäisessä taistelujärjestelyssä sanottiin:\n\n_Da der Feind mit seinem linken Fluegel an die mit Wald bedeckten Berge\nlehnt und sich mit seinem rechten Fluegel laengs Kobelnitz und\nSokolnitz hinter die dort befindlichen Teiche zieht, wir im Gegentheil\nmit unserem linken Fluegel seinen rechten sehr debordiren, so ist es\nvortheilhaft letzteren Fluegel des Feindes zu attakiren, besonders wenn\nwir die Doerfer Sokolnitz und Kobelnitz im Bezitze haben, wodurch wir\ndem Feind zugleich in die Flanke fallen und ihn auf der Flaeche\nzwischen Schlapanitz und dem Theurassa-Walde verfolgen koennen, indem\nwir dem Deflleen von Schlapanitz und Bellowitz ausweichen, welche die\nfeindliche Front decken. Zu diesem Endzwecke ist es noethig... Die\nerste Kolonne marschiert ... die Zweite Kolonne marschiert ... die dritte\nKolonne marschiert_[100] j.n.e. Kenraalit näyttivät vastenmielisesti\nkuuntelevan vaikeatajuista taistelujärjestelyä. Kookas, vaaleaverinen\nkenraali Buxhövden seisoi nojallaan seinää vasten ja katsoa tuijotti\npalavaa kynttilää. Selvästi huomasi, ettei hän lainkaan kuunnellut\nlukemista, vieläpä huomasi hänen ilmeestään, ettei hän edes tahtonut\nuskotellakaan kuuntelevansa. Vastapäätä Weihrotheria istui punakka,\npystyviiksinen Miloradovitsh sotaisessa asennossa, nojaten käyristetyin\nkäsivarsin polviinsa. Loistavat silmät selällään katseli hän\nWeihrotheria kasvoihin ja oli vaiti kuin muuri; ainoastaan silloin kun\nitävaltalainen hetkeksi vaikeni, irroitti hänkin katseensa hänestä.\nTällöin vilkaisi hän aina merkitsevästi toisiin kenraaleihin. Mutta\ntästä merkitsevästä katseesta ei voinut päättää, oliko hän tyytyväinen\nvaiko tyytymätön taistelujärjestelyyn, hyväksyikö hän itävaltalaisen\nsuunnitelman vai oliko aivan toista mieltä. Lähinnä Weihrotheria istui\nkreivi Langeron. Hänen eteläranskalaiset kasvonsa olivat koko lukemisen\najan hienossa hymyssä, ja hän katseli ohuvia sormiaan, joilla\npyöritteli muotokuvalla varustettua, kultaista nuuskarasiaa. Keskellä\nerästä pitkän pitkää lausetta herkesi hän pyörittämästä nuuskarasiaa,\nkohotti päätään ja, ohuet huulet epämiellyttävän kohteliaassa nypyssä,\nhän keskeytti Weihrotheria, aikoen jotain sanoa; mutta itävaltalainen\nkenraali ei herennyt lukemasta, rypisti vain kulmiaan ja häiläytti\nvihaisesti kyynärvarsiaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: \"sittemmin,\nsittemmin tehkää minulle huomautuksianne, nyt katsokaa karttaan ja\nkuunnelkaa.\" Langeron kohotti kummastuneen näköisenä silmänsä, vilkasi\nMiloradovitshiin, aivan kuin selitystä etsien, mutta kun hänen\nkatseensa oli kohdannut Miloradovitshin merkitsevän, mutta silti mitään\nilmaisemattoman katseen, painoi hän taas surumielisenä katseensa maahan\nja alkoi kieputella nuuskarasiaa.\n\n-- _Un leçon de geographie_,[101] -- lausui hän aivan kuin itsekseen,\nmutta silti niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat hänen sanansa.\n\nPrschebishevsky oli kunnioittavan, mutta samalla arvokkaan kohteliaan\nnäköisenä taivistanut kädellä korvansa Weihrotheria kohti ja näytti\nolevan pelkkänä korvana. Lyhyläntä Dohturof istui vastapäätä\nWeihrotheria yritteliään ja vaatimattoman näköisenä ja koetti\ntunnontarkkana seurata taistelujärjestöä; kumarissaan hän tarkasteli\nlevitetyltä kartalta hänelle outoa seutua. Hän pyysi Weihrotheria\njonkun kerran toistamaan huonosti kuulemiaan sanoja ja vaikeasti\nlausuttavia kyläin nimiä. Weihrother täytti hänen pyyntönsä, ja hän\nkirjoitteli yhtä ja toista muistikirjaansa.\n\nKun lukeminen, jota oli kestänyt runsaan tunnin, lopultakin päättyi,\nherkesi Langeron taas kieputtamasta nuuskarasiaansa ja, katsomatta\nWeihrotheriin, tai erityisemmin kehenkään muuhunkaan, hän alkoi puhua\nsiitä, miten vaikea oli seurata tällaista taistelujärjestelyä, missä\nvihollisen asema oletetaan tunnetuksi, vaikkakin tämä asema saattaa\nolla aivan tuntematon, koska kerran vihollinen on liikkeellä.\nLangeronin huomautukset olivat perusteellisia, mutta selvästi huomasi,\nettä hän niillä pääasiallisesti tahtoi huomauttaa itseensä luottavalle\nWeihrotherille, joka heille oli lukenut laatimansa taistelujärjestelyn\naivan kuin koulupojille, ettei tämä sentään ollut tekemisissä pelkkäin\npöllöjen kanssa, vaan miesten kanssa, jotka voisivat hänellekin antaa\nopastusta sota-asioissa. Kun Weihrotherin yksitoikkoinen ääni oli\nvaijennut, avasi Kutusof silmänsä, kuten mylläri, joka herää unilauluja\nlaulavain myllyrattaiden seisahtuessa, ja kuunteli Langeronin puhetta.\nHänen ilmeensä näytti sanovan: \"yhäkö te vain keskustelette noista\ntyhmyyksistä!\" Sitten sulki hän taas kiireesti silmänsä ja retkautti\npäänsä entistään syvempään.\n\nHaluten mahdollisimman myrkyllisesti loukata Weihrotherin\nkirjailija- ja sotilas-itserakkautta, Langeron todisteli, että\nBonaparte helposti itse saattaa ryhtyä hyökkäämään ja siten tehdä tämän\ntaistelujärjestelyn tuiki tarpeettomaksi. Weihrother vastasi kaikkiin\nhuomautuksiin lujalla, pilkallisella hymyilyllä ja oli nähtävästi jo\nennakolta päättänyt täten vastata kaikkiin huomautuksiin ja\nvastaväitteisiin, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa.\n\n-- Jos hän voisi hyökätä, niin olisi hän jo hyökännyt tänäpänä, -- hän\nsanoi.\n\n-- Te siis arvelette, ettei hänellä ole tarpeeksi voimia, -- sanoi\nLangeron.\n\n-- Korkeintaan on hänellä 40,000 miestä, -- vastasi Weihrother,\nhymyillen kuin lääkäri, jolle puoskariakka tarjoutuu opettamaan\nlääkitsemistaitoa.\n\n-- Siinä tapauksessa kulkee hän kohti perikatoaan, jos odottaa meidän\nhyökkäystämme, -- sanoi Langeron, hymyillen hillityn pilkallisesti ja\nvilkaisten taas lähinnä istuvaan Miloradovitshiin, aivan kuin olisi\nodottanut tältä vahvistusta väitteelleen.\n\nMutta Miloradovitsh näytti tällä hetkellä ajattelevan aivan toisia\nasioita.\n\n-- _Ma foi_,[102] -- sanoi Langeron, -- huomenna kaikki selviää\ntaistelutantereella.\n\nWeihrother hymähti taas, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että häntä\nsekä naurattaa että kummastuttaa venäläisten kenraalien vastaväitteet,\nja että turhaa on todistella sellaista, mistä hän itse on aivan varma\nja josta sitäpaitsi ovat varmoja molemmat keisarit.\n\n-- Vihollinen on sammuttanut nuotionsa, ja heidän leiristään kuuluu\ntaukoamatonta melua, -- hän sanoi. -- Mitä tämä merkitsee? Joko he\nloittonevat, jota ainoata meidän on pelättävä, tai muuttavat he\nasemiaan (hän hymähti). Mutta jos hän taas asettuisikin asemiin\nTheurassan luo, niin vapauttaisi hän vain meidät täten monista\nvaivoista, ja kaikki määräykset pitävät sittenkin hiuskarvalleen\npaikkansa.\n\n-- Mutta millä tavalla?... -- sanoi ruhtinas Andrei, joka jo kauvan oli\nodottanut tilaisuutta lausuakseen epäilynsä.\n\nKutusof heräsi, yski raskaasti ja katsahti kenraaleihin.\n\n-- Hyvät herrat, huomista, tai oikeastaan tämän päiväistä (sillä kello\nkäy jo yhtä), taistelujärjestelyä ei enää käy muuttaminen, -- hän\nsanoi. Te olette sen kuulleet, ja kaikki täytämme me velvollisuutemme.\nMutta ennen taistelua ei ole mikään niin tärkeätä ... (hän vaikeni\nhetkeksi) kuin hyvä uni.\n\nKutusof hankkiutui nousemaan. Kenraalit kumarsivat ja poistuivat\nhuoneesta, Kello kävi jo yhtä. Ruhtinas Andreikin poistui huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ruhtinas Andreille ei onnistunut lausua mielipidettään\nsotaneuvottelussa, jäi hän epäröiväksi, ken oikeastaan oli oikeassa:\nDolgorukovko ja Weihrother, vaiko Kutusof ja Langeron ynnä muut, jotka\neivät olleet hyväksyneet hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta eikö Kutusof\nsitten saattanut lausua suoraan mielipidettään keisarille? Eikö siis\nasiaa enää voi auttaa? \"Onko siis hovilaisten ja persoonallisten\narvelujen tähden uhrattava kymmenien tuhansien ja minunkin, _minunkin_\nhenkeni?\" hän ajatteli.\n\n\"Niin, on hyvinkin mahdollista, että huomenna kaadun\", hän ajatteli\nedelleen. Ja yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kuolemaa, syntyi hänen\nmielikuvituksissaan kokonainen sarja muistelmia, sangen kaukaisia,\nmutta silti sangen rakkaita: hän muisteli, miten oli jättänyt hyvästit\nisälleen, miten vaimolleen; hän muisteli niitä aikoja, jolloin ensin\nrakastui vaimoonsa! Hän muisti myös vaimonsa raskauden, ja hänen kävi\nsääli häntä ja itseään; hermostuneen heltyneessä ja kiihtyneessä\nmielentilassa hän poistui tuvasta, missä asui Nesvitskin kanssa, ja\nalkoi kävellä rakennuksen edustalla kartanolla.\n\nYö oli sumuinen, ja salaperäisenä pilkisteli kuu sumun läpi. \"Niin,\nhuomenna, huomenna!\" hän ajatteli. \"Huomenna kenties on kaikki lopussa,\nkaikki nämä muistelmat ovat silloin olleita ja menneitä, niillä ei ole\nenää mitään merkitystä minulle. Huomenna siis kenties, vieläpä\nvarmaankin, huomenna, aavistan sen, saan vihdoinkin ensi kerran\nnäyttää, mihin kykenen.\" Ja hän näki mielikuvituksissaan taistelun\nriehunan; venäläiset ovat häviöllä; taistelu on keskittynyt yhteen\nkohtaan; kaikki päälliköt ovat hämmentyneet. Ja se onnellinen hetki,\nse Toulon, jota hän niin kauvan on odottanut, on vihdoinkin tullut.\nHän lausuu päättävästi ja selvästi mielipiteensä Kutusoville,\nWeihrotherille ja molemmille keisareille. Kaikki hämmästyvät hänen\nmielipiteittensä täsmällisyyttä ja tarkkuutta, mutta kukaan ei ota\ntoteuttaakseen niitä, ja silloin ottaa hän johtoonsa rykmentin,\ndivisioonan, panee ehdoksi, ettei kukaan sekaannu hänen tehtäviinsä,\nhän vie divisioonansa ratkaisevalle paikalle ja hän yksinään saa\nvoiton. \"Mutta entäs kuolema ja kärsimykset?\" sanoo toinen ääni.\nMutta ruhtinas Andrei ei vastaa tälle äänelle, hän vain jatkaa\nvoittokulkuaan. Seuraavaa taistelua varten laatii hän yksinään\ntaistelujärjestelyn. Hän on arvoltaan vain Kutusovin päivystävä\nadjutantti, mutta hän sentään yksinään kaikki tekee. Seuraavan\ntaistelun voittaa hän yksinään. Kutusof luopuu ylipäällikkyydestä,\nhänen sijalleen nimitetään hän itse... \"Mutta, entäs sitten?\" sanoo\ntaas toinen ääni, \"entäs, jos oletkin jo sitä ennen kymmeniä kertoja\nhaavoittunut, kaatunut tai pettynyt; niin, miten sitten käy?\" -- \"Niin,\nentäs sitten\", vastaa ruhtinas Andrei itse itselleen; \"en tiedä, miten\nsitten käy, en tahdo enkä voi tietää; mutta eihän toki ole minun syyni,\njos tätä halajan, jos halajan kunniaa, jos halajan mainetta, jos\nhalajan ihmisten rakkautta, jos tätä ainoata, tätä ainoata halajan,\njolle ainoalle elän ja kuolen. Niin, tälle ainoalle! En sano tätä\nkoskaan kenellekään, mutta, Jumalani! mitä sille voin, etten muuta\nrakasta kuin kunniaa, ihmisten ihailua. Kuolema, haavat, perheen\nmenettäminen, mikään ei minua hirvitä. Ja miten lienevätkin kalliita ja\nrakkaita minulle monet ihmiset -- isä, sisar, vaimo, nuo rakkaimpani\nmaailmassa, -- ja miten kauhealta ja luonnottomalta se tuntuneekin, --\nkaikki annan minä heidät hetipaikalla kunniasta, vain hetken kunniasta,\nihmisten ihailusta, ihmisten rakkaudesta, ihmisten, joita en tunne enkä\nkoskaan ole tunteva, noiden ihmisten rakkaudesta\", hän ajatteli,\nkuunnellessaan ihmisten ääniä Kutusovin asunnon pihalta. Ylipäällikön\npihalta kuului kuormarattaita sälyttäväin palvelijoiden puhelua. Eräs\nääni, varmaankin kuorma-ajurin, härnäili ylipäällikön vanhaa kokkia,\nTitusta, jonka ruhtinas Andrei tunsi, ja toisteli vähäväliä: \"Tit, Tit,\nkuulehan Tit.\"\n\n-- No, mikä hätänä? -- huusi ukko.\n\n-- Tit, mene jauhamaan, -- sanoi pilkkakirves.\n\n-- Kyllä minä sun, mene helvettiin, -- kuului ukon ääni, jota seurasi\npalvelijain ja ajurien rämisevä nauru.\n\n\"Ja sittenkin rakastan ja pidän kalliina ainoastaan noiden kaikkien\nrajatonta ihailua, pidän kalliina tuota salaperäistä voimaa ja kunniaa,\njoka tuossa ylläni sumussa liitelee!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nRostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston\nedessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli\nRostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä\nraukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan\nhimmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän\nkuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän\nsittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus\nmustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä,\nmissä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että\nhänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen\nsilmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin,\nmilloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän\naina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat.\nToisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin\ntöytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon\näärettömään sumumereen. \"Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista\",\najatteli Rostof, \"että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän\nminulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän\nsaattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan\nolemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on\ntutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet\nseurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä\nsuojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin\nhäpeään hänen pettäjänsä!\" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa\nkeisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai\nsaksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin\nnähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa\nkuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.\n\n\"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat -- vehmaro, Olmütz. Miten\nharmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä...\" ajatteli\nRostof. \"Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus,\nmissä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä.\nKierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että\npääsisin taisteluun.\" Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan\nohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin\nolisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne,\nja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä\nkunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt\nselville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai\nsulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä\naivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. \"Varmaankin on se\nlunta -- tuo pälväs; pälväs -- _un tache_\", ajatteli Rostof.\n\n\"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun\nkerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota\"...\n\"Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte\npensaisiin\", -- virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri\nratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen\nharjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni\nummisti väkisinkin hänen silmänsä. \"Mitä taas ajattelinkaan? -- ei auta\nunohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä -- siitä vasta\nhuomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä -- kenen kimppuun?\nHusaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo\nviiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon\nvastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki\ntämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua\nkatseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei,\nminä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota\ntärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se\non hyvä.\" -- Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä\ntuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. \"Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö!\nMitä?\" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien\npitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin\nolevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta.\nSiellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa,\nhetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin\nkoko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi.\nRostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään\nselvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja\nrrrr!\n\n-- Mitä tämä on? Mitä arvelet? -- kysyi Rostof vieressään olevalta\nhusaarilta. -- Sehän kuuluu vihollisen taholta?\n\nHusaari ei vastannut.\n\n-- Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan\njotenkin kauvan vastausta.\n\n-- Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi husaari\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, -- sanoi\nRostof.\n\n-- Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, -- mutisi husaari, --\nken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! -- tiuskasi hän\nhevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.\n\nRostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa,\nkuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan,\nja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin\nvarmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia;\nvarmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei\nenää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat\nhuudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot:\n(_Vive l'empereur, l'empereur_!\"[103]\n\n-- Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, -- sanoi hän\nhusaarille.\n\nHusaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta\nalkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului\nyhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies,\nhusaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! -- sanoi ali-upseeri,\nsaavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan\nketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli\ntulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella.\nTämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja\nadjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä\nnäkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin\nluo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja\nalkoi kuunnella kenraalien keskustelua.\n\n-- Uskokaa minua, -- puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, -- tämä\non pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen\nsytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.\n\n-- Tuskinpa, -- sanoi Bagration: -- illasta alkaen olen heidät nähnyt\ntuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi\nkunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, -- kääntyi Bagration\nRostoviin, -- ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?\n\n-- Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän\nylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, --\nsanoi Rostof.\n\nBagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa\neroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.\n\n-- No niin, menkäähän, -- hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.\n\n-- Ymmärrän.\n\nRostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja\npari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan\nravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.\n\nRostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä\nyksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen\nkaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt.\nBagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle\npuolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja\nedemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi,\nmilloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei\nenää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä\nselvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson\npohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle\nsaavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja\noli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen\nyli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä\npitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin\neroittanut ihmisen. \"Tulkaa jälissäni\", sanoi hän husaareilleen ja\nlähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä\nillalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! -- huusi eräs\nhusaareista Rostovin takana.\n\nEi ehtinyt Rostof vielä mitään eroittamaan pimeydessä, kun yhtäkkiä\nleimahti tuli, kuului pamaus, ja korkealla sumussa vinkui luoti, aivan\nkuin olisi jotain valittanut, ja hävisi sitten etäisyyteen. Toinen\npyssy ei lauvennut, välähti vain tuli sankkireijässä. Rostof käänsi\nhevosensa ja lähti täyttä neljää ajamaan takasin. Vielä kuului neljä\nlaukausta, ja vinkuen, viheltäen lensivät luodit sumussa. Rostof\npidätteli hevostaan, joka oli elostunut laukauksista kuten hän itsekin,\nja lähti ajamaan käyden. \"No, vielä, vielä!\" kuuli Rostof jonkun\niloisen äänen hokevan sielussaan. Mutta laukauksia ei enää kuulunut.\n\nVasta kun Rostof läheni Bagrationia päästi hän taas ratsunsa laukkaan\nja, käsi ohimolla, sujautti hän kenraalin luo.\n\nDolgorukof intti yhä edelleen, että vihollinen on peräytynyt ja\nsytytellyt tulia vain venäläisiä pettääkseen.\n\n-- Mitä tämä todistaa? -- puhui hän juuri silloin kun Rostof saapui\nheidän luokseen. -- He ovat kyllä saattaneet peräytyä ja jättää\nratsasvartiot paikoilleen.\n\n-- Nähtävästi eivät kaikki vielä ole peräytyneet, ruhtinas, -- sanoi\nBagration. -- Huomenna näemme, huomenna kaikki selviää.\n\n-- Kunnaalla on ratsasvartio, teidän ylhäisyytenne, yhä samassa\npaikassa kuin illallakin, -- ilmoitti Rostof, eteenpäin kumartuneena,\nkäsi ohimolla. Hän ei voinut pidättyä hymyilemästä, sillä reipas ajo,\nja etenkin luotien viuhina olivat saattaneet hänet iloiselle tuulelle.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bagration, -- kiitän teitä, herra upseeri.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Rostof, -- sallitteko minun esittää\nteille pyynnön?\n\n-- Mitä haluatte?\n\n-- Meidän eskadroonamme on määrätty huomiseksi varaväkeen, pyydän:\nsiirtäkää minut ensimäiseen eskadroonaan.\n\n-- Mikä on nimenne?\n\n-- Kreivi Rostof.\n\n-- Hyvä, tiedän. Jää minun adjutantikseni.\n\n-- Ilja Andreitshin poikako? -- kysyi Dolgorukof.\n\nRostof ei vastannut hänelle.\n\n-- Saanko siis toivoa, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Käsken.\n\n\"Huomenna kenties lähetetään viemään jotain tiedonantoa keisarille\",\najatteli Rostof. \"Jumalan kiitos!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyynä vihollisen leiristä kuuluviin huutoihin ja leimahteleviin tuliin\noli ollut se seikka, että samaan aikaan kun sotilaille luettiin\nNapoleonin käskykirjettä, hän itse oli lähtenyt ratsain tarkastamaan\nleiriä. Kun sotilaat huomasivat keisarin sytyttivät he olkikimppunsa ja\nlähtivät juoksemaan hänen jätkiinsä, huutaen: (_vive l'empereur_!\"\nNapoleonin käskykirje oli tällainen:\n\n    \"Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille\n    itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja\n    pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te\n    sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän\n    asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat\n    kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat!\n    Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi,\n    jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte\n    hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos\n    voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne\n    taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla\n    kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä\n    ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön\n    Ranskan kansan kunnialle.\n\n    \"Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka\n    autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että\n    meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka\n    niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää\n    sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä\n    yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan\n    muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani,\n    teidän ja minun itseni arvoinen.\n\n                                                      \"Napoleon.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nViideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja\nBagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta\nvasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden\ntaistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä,\nhyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin\nvuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan.\nNuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit\njoivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia\nkorppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden\nympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa\nmukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s.\nItävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän\nilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun\nitävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi\nrykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät\npiippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat\npyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan,\nvyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat\nhuutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat\nvaljastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit,\npataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät\nsilmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle\njääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen\nyksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja\nnäkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja\nheitä ympäröiviltä joukoilta.\n\nSotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä\nriippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten\nlaajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin,\naina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama\nvääpeli \"Ivan Mitritsh\", sama komppanian koira \"Schutshka\", samat\npäälliköt, -- samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja\nkaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin\nvälittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu\nolemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen\nsiveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta\nsoi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo\ntavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä\nkoettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista,\nkysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän\nympärillään.\n\nSumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen\naskeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät\nsuunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla\nsiis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi\neroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot\nsumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat\ntoisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut,\nei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla -- edessä\nja takana, oikealla ja vasemmalla -- samaan suuntaan kulki ainoastaan\noman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että\nsinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen,\nkulki paljon, paljon oman maan miehiä.\n\n-- Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, -- puheltiin riveissä.\n\n-- Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin\nnuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi\nkatsellut!\n\nVaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana\ntai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat\nosastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja\ntäyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan\nvälittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin\niloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä,\nerittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran\nsankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin\nrivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina\nsynnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä,\nmiten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain\non, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman\nnopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat\nolleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin\nkestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi\nmuodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin\nerityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten\nniskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että\ntämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset\n\"makkarat\".\n\n-- Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa\nranskalainen?\n\n-- Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.\n\n-- Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti\npysähdytään keskelle kenttää, -- yhä nuo kirotut saksalaiset ovat\nsotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!\n\n-- Edellä heidät olisi pitänyt lähettää. Siellä nyt takana tunkeilevat.\nTässä saamme nyt seistä vinkuvin vatsoin.\n\n-- Joko sieltä pian selviytyy? Sanotaan, että ratsuväki on sulkenut\ntien, -- puhui eräs upseeri.\n\n-- Voi niitä kirottuja saksalaisia, omaa maataan eivät tunne, -- puhui\ntoinen.\n\n-- Mihin divisioonaan te kuulutte? -- huusi eräs adjutantti, ajaen\nrivien luo.\n\n-- Kahdeksanteentoista.\n\n-- Kuinka siis olette täällä? teidän pitäisi jo olla kaukana edellä;\nnäin ette saavu iltaankaan.\n\n-- Kylläpä on oivia määräyksiä; itse eivät tiedä, mitä tekevät, --\npuhui adjutantti ja lähti ajamaan edelleen.\n\nSitten saapui joku kenraali ja huusi kiukkuisesti jotain sotilaille\nvieraalla kielellä.\n\n-- Tafa lafa, tai mitä hän mutisee, eihän siitä mitään ymmärrä, --\npuhui eräs sotilas, matkien poistuvaa kenraalia. -- Ampuisin minä\nkaikki heidät, konnat!\n\n-- Yhdeksättä käydessä pitäisi meidän olla perillä, mutta nyt emme ole\nvielä puoliakaan matkasta kulkeneet. Nämäpä vasta ovat määräyksiä! --\nkuului monelta taholta.\n\nJa innostus, joka oli vallannut sotilaat taisteluun lähdettäissä, alkoi\nmuuttua vihaksi ja kiukuksi järjettömien määräysten johdosta. Kaikesta\nsyytettiin saksalaisia.\n\nSyynä sekasortoon oli se että ylimpäin päällikköjen mielestä\nliittoutuneiden keskusta oli liian kaukana oikeasta sivustasta, ja\nsentähden määrättiin, että koko ratsuväen oli vasemmalta sivustalta\nsiirryttävä keskustan ja oikean sivustan väliin. Näin siirtyi tuhansiin\nnouseva ratsuväki jalkaväen editse, ja sentähden täytyi jalkaväen\nodottaa.\n\nItävaltalaisen osaston ohjaajan ja venäläisen kenraalin välillä syntyi\nkiista. Kenraali huusi ja kirkui, vaatien ratsuväkeä pysähtymään;\nitävaltalainen todisteli, että syy ei ole hänen, vaan ylimmän\npäällystön. Joukot seisoivat kiistan kestäessä ikävissään ja menettivät\nvähitellen reippaan iloisen mielialansa. Seistyään tunnin verran\npaikoillaan lähtivät joukot taas liikkeelle ja alkoivat laskeutua\nalamäkeä. Sumu oli jo vuorilta alkanut hälvetä, mutta alangossa, minne\njoukot paraillaan laskeutuivat, oli se käynyt entistään sankemmaksi.\nSumun keskeltä, joukkojen edestä kuului laukaus, toinen, alussa\nharvalleen, epäsäännöllisesti: \"tratta ... tat\", mutta sitten yhä\ntaajempaan ja säännöllisesti, ja taistelu alkoi pienoisen Goldbachin\njoen yläpuolella.\n\nOdottamatta joutuivat venäläiset tekemisiin vihollisen kanssa;\npäälliköt eivät innostaneet miehistöä; miehistö tiesi, että oli\ntuntuvasti myöhästytty; kaikkialla ympäröi heitä sankka sumu; käskyt\neivät saapuneet ajoissa, sillä päälliköt ja adjutantit harhailivat\nsumussa tuntemattomassa seudussa, tapaamatta etsimiään osastoja. Tästä\nkaikesta oli seurauksena, että venäläiset vastailivat laiskasti ja\nhitaasti vihollisen ammuntaan, siirtyivät hiljalleen eteenpäin ja\npysähtyivät vähäväliä. Tällaisissa olosuhteissa alkoivat taistelun\nensimäinen, toinen ja kolmas osasto. Neljäs osasto, jota Kutusof\nseurasi, oli vielä Pratzin ylängöillä.\n\nAlangossa, missä taistelu oli alkanut, oli vielä sankka sumu, ylängöllä\noli se jo hieman hälvennyt, mutta sielläkään ei vielä sentään\neroittanut, mitä edessä tapahtui. Ennen yhdeksää ei kukaan saattanut\nsanoa, olivatko vihollisen kaikki voimat kymmenen virstan päässä\nvenäläisistä, kuten oli arveltu, vai olivatko ne tuossa aivan lähellä,\ntuon sumumeren piirissä.\n\nKello oli 9. Alanko oli sankkana sumumerenä, mutta Schlapanitzin kylän\nluona kohoavalta kukkulalta, missä Napoleon tällöin oli marsalkkainsa\nympäröimänä, oli usva jo täydellisesti hälvennyt. Kukkulan yllä kaartui\nkirkas, vaaleansininen taivaankupu, ja suunnaton auringonkehrä kellui\nmaidonvalkean usvameren pinnalla kuin suunnattoman suuri, ontto,\npurppuranpunanen koho. Ei itse keisari eivätkä ranskalaiset joukotkaan\nenää olleet Sokolnitzin ja Schlapanitzin kylien luona olevain purojen\nja alhojen tuolla puolen, missä venäläisten piti asettua asemiin ja\nalkaa taistelu, vaan olivat he jo siirtyneet niiden tälle puolen, niin\nlähelle venäläisiä, että Napoleon paljaalla silmällä saattoi helposti\neroittaa venäläisen ratsuväen jalkaväestä. Napoleon istui pienen,\nharmaan arabialaisen ratsun selässä, jonkun verran erillään\nmarsalkoistaan. Hänellä oli yllä sama sininen sinelli, joka hänellä oli\nollut Italian retkelläkin. Vaiti ollen hän tarkasteli sumumerestä\nkohoutuvia kaukaisia kukkuloita, joilla liikuskeli venäläisiä joukkoja,\nja kuunteli laaksosta kuuluvan ampumisen räiskettä. Hänen siihen aikaan\nvielä laihoissa kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan lihas; hänen\nsäihkyvät silmänsä tuijottivat liikkumattomina yhteen kohtaan. Hänen\naavistuksensa näyttivät toteutuneen. Osaksi olivat venäläiset joukot jo\nlaskeutuneet laaksoon lammikoiden ja järvien luo, osaksi paraillaan\nlaskeutuivat niiltä Pratzin ylängöiltä, joille hän aikoi hyökätä ja\njoita hän piti aseman avaimena. Hän näki sumun keskitse, miten kahden\nvuoren välisessä rotkelmassa Pratzin kylän luona venäläiset osastot\nliikehtivät kaikki samaan suuntaan -- alas laaksoon. Pistimet\nvälähtelivät, ja toinen toisensa jälkeen katosivat osastot sumumereen.\nPäättäen illalla saamistaan tiedoista, pyöräin kolinasta ja askelien\ntöminästä, jota yöllä oli kuulunut etuvartioon, venäläisten joukkojen\nhuonosta järjestyksestä niiden kulkiessa, kaikista näistä seikoista\nteki Napoleon sen johtopäätöksen, että liittoutuneet luulevat hänen\nolevan kaukana edessään. Hänelle kävi myös selväksi, että Pratzin luona\nkulkevat joukot muodostivat vihollisen keskustan ja että tämä keskusta\njo oli kyllin heikko jotta sen kimppuun olisi saattanut hyökätä. Mutta\nkaikesta tästä huolimatta hän ei sentään vielä ryhtynyt taisteluun.\n\nTämä päivä oli Napoleonille juhlapäivä -- hänen kruunauksensa\nvuosipäivä. Aamuyöstä oli hän nukkunut muutaman tunnin ja terveenä,\niloisena, reippaana oli hän noussut ratsulleen ja lähtenyt kentälle.\nHän oli iloisen onnellisella tuulella, jolloin ihminen luulee kaikkeen\npystyvänsä, ja jolloin hänelle kaikki näyttää mahdolliselta. Hän istui\nliikkumattomana ratsullaan ja tähysteli sumun keskeltä häämöittäviä\nkukkuloita. Hänen kylmillä kasvoillaan kuvastui omituinen,\nitsetietoisen varma onnen heijastus, joka on niin ominainen nuoren,\nonnellisen rakastuneen piirteille. Marsalkat olivat hänen takanaan,\nmutta kukaan heistä ei uskaltanut häiritä herraansa. Keisari katseli\nvuoroon Pratzin kukkuloita, vuoroon sumumerestä lipuvaa aurinkoa.\n\nKun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja\nhäikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari\nhansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut\nauringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn\ntaistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat\nnelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen\narmeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta\nvenäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKello kahdeksalta lähti Kutusof ratsain Pratzin kylää kohti 4:nen\nMiloradovitshin osaston etunenässä, jonka oli asetuttava laaksoon\nlaskeutuneiden, Prschebishevskin ja Langeronin osastojen entisiin\nasemiin. Hän tervehti etumaisen rykmentin miehistöä ja antoi\netenemiskäskyn, ilmaisten täten että itse aikoi johtaa tätä osastoa.\nSaavuttuaan Pratzin kylän luo hän pysähtyi. Ruhtinas Andrei, joka\nkuului ylipäällikön ylettömän suureen seurueeseen, oli pysähtynyt\nylipäällikön taakse. Hän tunsi olevansa innoissaan ja hermostunut,\nmutta samalla hillityn rauhallinen kuten ihminen on tavallisesti kauvan\ntoivomansa hetken lähestyessä. Hän oli varmasti vakuutettu, että tämä\npäivä oli oleva hänen Touloninsa tai Arcolen siltansa. Miten kaikki\nkävisi, sitä hän ei tietänyt, mutta hän uskoi lujasti, että jotain\nsuurta oli hänelle tapahtuva. Hän tunsi liittoutuneen armeijan asemat\nja olinpaikat niin hyvin kuin kukaan ne saattoi tuntea. Oman\ntaistelusuunnitelmansa, jonka toteuttamista ei enää kannattanut\najatellakaan, hän oli jo unohtanut. Nyt oli hän jo kokonaan syventynyt\nWeihrotherin suunnitelmaan ja aprikoi mahdollisia sattumia ja\nvieritteli mielessään uusia tapauksia, joissa tarvittaisiin hänen\npäättäväisyyttään ja nopeata harkitsemiskykyään.\n\nVasemmalta laaksosta sumumerestä kuului näkymättömäin joukkojen\nlaukausten vaihtoa. \"Sinne keskittyy taistelu, siellä tulee ankara\nottelu\", ajatteli ruhtinas Andrei, \"ja sinne varmaankin minut\nlähetetään prikaatin tai divisioonan kanssa, ja silloin minä lippu\nkädessä hyökkään eteenpäin ja lyön maahan kaikki, mitä eteeni sattuu.\"\n\nRuhtinas Andrei ei voinut välinpitämättömänä katsella ohi kulkevain\npataljoonain lippuja. Katsellessaan niitä hän aina ajatteli: \"kenties\non tuo juuri se lippu, jonka sieppaan käteeni, lähtiessäni hyökkäämään\njoukkojen etunenässä.\"\n\nYöllisestä usvasta oli kukkuloilla enää jälellä kuuraa, joka vähitellen\nmuuttui kasteeksi, mutta alangossa leijaili vielä maidonvalkea\nsumumeri. Vasemmalta, minne venäläiset joukot olivat laskeutuneet ja\nmistä kuului laukausten rätinää, ei vielä mitään eroittanut. Kukkuloita\nkaarsi tumma selkeä taivas, ja oikealla oli suunnaton päivän kerä.\nEdestä, kaukaa sumumeren tuonnimaiselta rannalta häämöittivät metsäiset\nkunnaat, joilla vihollisen joukkojen arveltiin olevan. Oikealla\npainautui kaartti paraillaan sumumereen; pistimet välähtelivät, ja\nkuului pyöräin kolinaa ja astunnan töminää. Vasemmalla, kylän takana\nliikehti suuria ratsuväkijoukkoja, häviten vähitellen sumuun. Edessä ja\ntakana kulki jalkaväkeä. Ylipäällikkö oli pysäyttänyt hevosensa raittin\nsuuhun ja antoi joukkojen kulkea ohitseen. Hän näytti uupuneelta ja\närtyisältä. Hänen ohitseen kulkeva jalkaväki pysähtyi käskemättä,\nvarmaankin sentähden että eteen oli sattunut jokin este.\n\n-- Mutta käskekäähän niiden viimeinkin järjestyä pataljoonittain ja\nkiertää kylä, -- sanoi Kutusof kärttyisästi hänen luokseen\nratsastavalle kenraalille. Ettekö ymmärrä, teidän ylhäisyytenne,\narvoisa herra, ettei sovi tällä tavoin juhlamarssissa kulkea\nkylätiellä, kun mennään taisteluun.\n\n-- Aijoin järjestää rivistöt kylän takana, teidän ylhäisyytenne, --\nvastasi kenraali.\n\nKutusof naurahti ilkeästi.\n\n-- Kylläpä olisi, levittää rintamansa vihollisen jaloissa, totta vie!\n\n-- Vihollinen on vielä kaukana, teidän ylhäisyytenne.\nTaistelujärjestelyn mukaan...\n\n-- Taistelujärjestely! -- huudahti Kutusof kärttyisästä, -- kuka teille\nsen on sanonut?... Tehkää kuten teitä käsketään, olkaa hyvä.\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- _Mon cher_, -- kuiskasi Nesvitski ruhtinas Andreille, -- _le vieux\nest d'une humeur de chien_.[104]\n\nKutusovin luo ratsasti itävaltalainen upseeri, jolla oli yllä valkea\nvirkapuku ja päässä viheriätöyhtöinen lakki, ja kysyi keisarin nimessä:\n\"onko neljäs osasto jo ryhtynyt taisteluun?\"\n\nKutusof ei vastannut itävaltalaiselle, käänsi hänelle selkänsä, ja\nhänen katseensa sattui ruhtinas Andreihin, joka istui ratsullaan aivan\nhänen vieressään. Kun ylipäällikkö näki adjutanttinsa, pehmeni hänen\nilkeä, kärttyisä ilmeensä, aivan kuin hän tällä olisi tahtonut\nilmaista, ettei adjutantti suinkaan ollut syypää siihen, mitä tapahtui.\nJa vastaamatta itävaltalaiselle adjutantille hän kääntyi ruhtinas\nAndreihin:\n\n-- Menkää, rakkaani, katsomaan onko kolmas divisioona jo kulkenut kylän\nläpi. Käskekää sen pysähtyä ja odottaa käskyjäni.\n\nTuskin oli ruhtinas Andrei saanut ratsunsa liikkeelle, kun ylipäällikkö\npidätti hänet.\n\n-- Ja kysykää, ovatko tarkka-ampujat asemillaan, -- hän lisäsi. -- Mitä\nhe tekevät, mitä tekevät! -- mumisi hän itsekseen, vastaamatta yhä\nvieläkään itävaltalaiselle.\n\nRuhtinas Andrei ajoi täyttämään saamiaan käskyjä.\n\nKuljettuaan edellä marssivain pataljoonain ohi hän pysäytti kolmannen\ndivisioonan ja huomasi, ettei venäläisten osastojen edellä todellakaan\nollut tarkka-ampujaketjua. Etumaisen rykmentin päällikkö oli kovin\nihmeissään kuullessaan ylipäällikön käskyn, että tarkka-ampujat ovat\nasetettavat paikoilleen ketjuun. Hän oli syvästi vakuutettu, että hänen\nedellään vielä oli joukkoja ja että vihollinen oli vielä ainakin 10\nvirstan päässä. Todellakaan ei edestäpäin muuta näkynyt kuin autio,\nviettävä, sankan sumun peittämä seutu. Annettuaan ylipäällikön käskyt\nlähti ruhtinas Andrei täyttä neljää ratsastamaan takasin. Kutusof oli\nyhä vielä samassa paikassa, istuen ukkomaisen reuhkana täyteläisine\nruhoineen satulassa ja laiskasti haukotellen silmät ummessa. Joukot\neivät enää liikkuneet, ne seisoivat alallaan, pyssyt jalalla.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Kutusof ruhtinas Andreille ja kääntyi sitten\nkenraalin puoleen, joka kello kourassa selitteli, että olisi jo aika\nlähteä liikkeelle, koska kaikki vasemman sivustan osastot jo olivat\nlaskeutuneet alankoon.\n\n-- Kyllä vielä kerkiämme, teidän ylhäisyytenne, -- puheli Kutusof\nhaukotellen. Kyllä kerkiämme! -- hän toisti.\n\nSamassa alkoi kaukaa Kutusovin takaa kuulua rykmenttien\ntervehdyshuutoja. Äänet lähenivät yhä pitkin rynnäkköön valmiiden\nvenäläisten osastojen rivejä. Selvästi huomasi, että tervehdittävä ajoi\nvinhaa vauhtia. Kun sen rykmentin miehet, jonka edessä Kutusof istui\nratsullaan, alkoivat huutaa, ajoi ylipäällikkö hieman syrjään ja\nvilkasi taakseen kulmat murissa. Pratzin tiellä tulla nelisti kirjava\nratsasjoukko. Muiden edellä nelisti rinnan hurjaa vauhtia kaksi\nratsastajaa. Toisella oli musta virkapuku ja valkotöyhtöinen päähine,\nja hän ajoi punasenruskealla englantilaisrotuisella hevosella, toisella\noli valkea virkapuku ja pikimusta hevonen. Molemmat keisarit saapuivat\nseurueineen. Hartaan nöyränä, tavallisen rintamaupseerin tapaan, huusi\nKutusof \"asentoon\" ja ratsasti, kunniaa tehden, keisarinsa luo. Koko\nhänen olentonsa ja käytöstapansa muuttuivat hetkessä. Hän ei enää\nmuistuttanut käskijää, vaan käskettävää, jonka sokeasti on toteltava\nsaamiaan määräyksiä. Hän lähestyi keisariaan teeskennellyn nöyränä,\nmikä seikka nähtävästi vaikutti sangen vastenmielisesti keisariin.\n\nTämä vastenmielisyys kuvastui vain hetkeksi keisarin nuorekkaille,\nonnellisille kasvoille ja katosi sitten, kuten sumuriekaleet kirkkaalta\ntaivaalta. Keisari oli tänäpänä sairautensa johdosta jonkun verran\nlaihempi kuin tarkastuspäivänä Olmützin kentällä, missä ruhtinas Andrei\noli nähnyt hänet ensi kerran ulkomailla; mutta siitä huolimatta oli\nhänen ihanissa, harmaissa silmissään tuo ainainen majesteetillisen\nlempeä, hurmaava loiste, ja hänen ohuvilla huulillaan leikki tuo\nomituinen moninaisten ilmeiden mahdollisuus, joista voimakkaimpana\nsentään ilmeni jalosydämisen, viattoman nuoruuden ilme.\n\nOlmützin kentällä oli hän majesteetillisempi, nyt oli hän iloisempi ja\ntarmokkaampi. Hän oli ajanut täyttä laukkaa kolmen virstan matkan, ja\nsiksi oli hänen poskilleen noussut hieno puna. Hän pysäytti hevosensa,\nhuoahti virkeän reippaasti ja katsahti seurueensa jäseniin, jotka\nolivat yhtä nuoria ja elämänhaluisia nuorukaisia kuin hän itsekin.\nCzartorisky, Novosiltsof, ruhtinas Volkonski, Stroganof y.m., kaikki\niloisia, komeasti puettuja nuoria miehiä, istuivat kauniilla, hyvin\nhoidetuilla, hieman hionneilla ratsuillaan keisarin takana ja puhelivat\nhymyhuulin keskenään. Punakka, soikkanaamainen keisari Frans istui\nhuomattavan suorana kauniilla sysimustalla oriillaan ja katseli\nhuolekkaan vakavana ympärilleen. Hän kutsui luokseen erään\nadjutanteistaan ja kysyi tältä jotain. \"Varmaankin kysyy hän, milloin\nlähdettiin matkalle\", ajatteli ruhtinas Andrei, tarkastellessaan vanhaa\ntuttavaansa, ja hymähti välittömästi, kun hänen mieleensä muistuivat\nvastaanotto Brünnissä ja keisarin kummalliset kysymykset siinä\ntilaisuudessa. Keisarien seurueessa oli \"valittua väkeä\" sekä\nvenäläisiä että itävaltalaisia kaartin- ja armeijaupseereja. Heidän\nkeskellään kuljettivat ratsupalvelijat keisarien kauniita varahevosia,\njoilla oli koruompeleiset loimet selässä.\n\nTästä loistavasta nuorisojoukkueesta tarttui Kutusovin alakuloiseen\nesikuntaan nuoruutta, intoa ja voitonvarmuurta, samoin kuin avatusta\nakkunasta löyhähtää ummehtuneeseen huoneeseen raitista Jumalanilmaa.\n\n-- Miksette ryhdy toimeen, Mihail Larionovitsh? -- kysyi keisari\nAleksanteri hätäisesti Kutusovilta, katsahtaen samalla kohteliaasti\nkeisari Fransiin.\n\n-- Odotan vielä, teidän majesteettinne, -- vastasi Kutusof, kumartuen\nkunnioittavasti satulassaan.\n\nKeisari taivisti korvaansa, yrmisti kulmiaan ja tahtoi osoittaa, ettei\nmuka kuullut ylipäällikön vastausta.\n\n-- Odotan vielä, teidän majesteettinne, -- toisti Kutusof (ruhtinas\nAndrei huomasi, miten ylipäällikön ylähuuli vavahti luonnottomasti\nhänen lausuessaan: odotan vielä). -- Kaikki osastot eivät ole vielä\nkokoontuneet.\n\nKeisari oli kuullut ylipäällikön vastauksen, mutta se ei häntä\nmiellyttänyt; hän kohautti käyristyneitä harteitaan ja katsahti samalla\nvieressään olevaan Novosiltsoviin, aivan kuin hän tällä katseellaan\nolisi tahtonut syyttää Kutusovria.\n\n-- Emmehän nyt, Mihail Larionovitsh, ole Marskentällä, missä\nkatselmusta ei aleta, ennenkun kaikki rykmentit ovat saapuneet, --\nsanoi keisari, katsahtaen taas keisari Fransiin aivan kuin kehoittaen\ntätä, jolleikaan yhtymään väitteeseensä, niin ainakin sitä\nkuuntelemaan. Mutta keisari Frans vilkuili vain yhä ympärilleen eikä\nkuunnellut.\n\n-- Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, -- vastasi\nKutusof äänekkäästi, aivan kuin olisi tahtonut keisarin kuulemaan\nsanottavansa toistamatta. Hänen kasvonsa vavahtivat. -- Siksipä en\nryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, ettemme ole katselmuksessa\ntai Marskentällä, -- lausui hän selvästi ja kuuluvasti.\n\nKeisarin seuruelaiset katsahtivat silmänräpäyksessä toisiaan silmiin,\nja heidän katseistaan kuvastui suuttumusta ja moitetta. \"Miten vanha\nhän lieneekin, ei hänen sentään sopisi, ei mitenkään sopisi näin\npuhua\", näyttivät nuo katseet sanovan.\n\nKeisari katsahti tiukan tarkkaavasti Kutusovin silmiin, odotellen, eikö\ntämä sanoisi vielä jotain. Mutta Kutusof näytti myös jotakin odottavan,\ntaiveutti kunnioittavasti päänsä eikä virkkanut sanaakaan. Vaitioloa\nkesti minutin verran.\n\n-- Muuten, jos käskette, teidän majesteettinne, -- sanoi Kutusof,\npäätään kohottaen, ja hänen äänensä sävy oli taas entisen nöyrä,\nmuistuttaen itsetiedottoman, tottelemaan tottuneen kenraalin ääntä.\n\nHän kannusti ratsuaan, kutsui luokseen csaston päällikön\nMiloradovitshin ja antoi hänelle etenemiskäskyn.\n\nJoukoissa syntyi elämää, ja kaksi Novgorodin rykmentin pataljoonaa ja\npataljoona Apsheronin rykmentistä lähti astumaan keisarin ohi.\n\nApsheronin pataljoonan marssiessa keisarin ohi, kannusti punakka\nMiloradovitsh ratsunsa laukkaan ja, tehden nuorekkaan reippaasti\nkunniaa keisarille, hän peräytti hevosensa keisarin eteen. Hän oli\nheittänyt päällysnutun yltään, kiinnittänyt ritarimerkit rintaansa ja\nsukaissut kolmikulmaisen, suunnattomalla töyhdöllä varustetun hattunsa\ntoiselle korvalle.\n\n-- Herran nimeen, kenraali, -- sanoi keisari hänelle.\n\n-- _Ma foi, sire, nous ferons ce qui sera dans notre possibilité,\nsire_,[105] -- vastasi Miloradovitsh iloisesti, mutta seuruelaiset\nhymyilivät pilkallisesti hänen virheelliselle ranskan ääntämiselleen.\n\nMiloradovitsh käänsi äkkiä hevosensa ja asettui keisarin taakse.\nInnostuneina keisarin läsnäolosta astuivat sotilaat reippaina ja\niloisina keisarien ja heidän seurueidensa ohi.\n\n-- Pojat! huusi Miloradovitsh kovalla, itseluottavalla ja iloisella\näänellä. Hän oli niin huumautunut pyssyjen paukkeesta, jännittävästä\nodotuksesta ja sotilaidensa reimasta astunnasta, että unohti kokonaan\nkeisarin läsnäolon. Apsheronin rykmentin miehet olivat hänen\ntovereitaan jo Suvorovin retkien ajoilta.\n\n-- Pojat! emme hyökkää ensimäisen kylän kimppuun! -- hän jatkoi.\n\n-- Ahkeruus on ilomme, -- räjäyttivät sotilaat.\n\nKeisarin hevonen hätkähti odottamattoman huudon johdosta. Saman tamman\nselässä oli keisari Venäjällä monet katselmukset pitänyt, ja nytkin se\ntäällä Austerlitzin kentällä, kuten ennen kotimaassa, höristeli\nkorviaan laukauksille ja kesti kärsivällisenä keisarin vasemman jalan\nhermostuneita lyöntejä, käsittämättä näiden laukausten merkitystä,\nkeisari Fransin mustan oriin läheisyyttä tai herransa puheita,\najatuksia ja tunteita tänä merkillisenä päivänä.\n\nHymyillen kääntyi keisari erään suosikkinsa puoleen, viittasi\nreippaisiin apsheronilaisiin ja lausui samalla jotain.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAdjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain\njälkiin.\n\nKuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa\ntienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen\nollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia\nmyöten kulki joukkoja.\n\nSumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta\neroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi\npyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen\nkenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja\nkatseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä\nkaukoputkea.\n\n-- Katsokaa, katsokaa, -- sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas\nvuoren loivetta. -- Tuolla on ranskalaisia!\n\nMolemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä\ntoisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui\nkauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä,\nja ne olivatkin aivan edessä.\n\n-- Vihollinenko?... Mahdotonta!... Onpa niinkin, vihollinen ... aivan\nvarmasti... Mitä tämä merkitsee? -- puhelivat he kaikki yhteen ääneen.\n\nPaljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston,\njoka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen\npäässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.\n\n\"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!\" ajatteli\nruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo.\n\"Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!\" hän huusi.\nMutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset\nkuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista\nhuusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: \"no, veljet, kaikki on hukassa!\"\nTämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki\npakosalle.\n\nYhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti,\nmissä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto.\nMahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen,\nken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja\nneuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui.\nNesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi\nylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti\nperäänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena\nnenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei\npääsi vihdoin ylipäällikön luo.\n\n-- Oletteko haavoittunut? -- hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa\nvavahtelemasta.\n\n-- Haava ei ole tässä, vaan tuolla! -- sanoi Kutusof, puristaen\nnenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.\n\n-- Pysäyttäkää heidät! -- huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän\nkäskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.\n\nPakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet\nmukaansa.\n\nSotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran\nheidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku\nhuusi: \"Tiehes! Pois sotkemasta!\" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi\nilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein\nsuurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan\nvasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei\nollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti\nruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren\nrinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin\nvihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka\nnähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli\nvenäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon\nkenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä\nainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti\ntoisiinsa.\n\n-- Pysäyttäkää nuo konnat! -- huusi Kutusof hengästyneenä\nrykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa\nluoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin\nrangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.\n\nRanskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin\nalkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia\nsotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään:\nlippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden\npyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.\n\n-- Ooih! -- voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.\n\n-- Bolkonski, -- kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille.\nJa hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. --\nBolkonski, -- hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta\npataljoonaa ja vihollista, -- mitä tämä on?\n\nMutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi\nruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän\nhyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.\n\n-- Pojat, eteenpäin! -- huusi hän lapsellisen kimakasti. \"Tuossahan se\non!\" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen\nluotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen\nvaralleen. Kaatui muutamia sotilaita.\n\n-- Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta\nlippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko\npataljoona juoksee hänen jälissään.\n\nNiinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin\nlähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan\neteenpäin \"eläköötä\" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet.\nPataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä\nraskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan.\nRuhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän\nlähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä\ntykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa,\ntoiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää\npataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista\ntoiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä.\nRuhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä.\nLakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja\nvasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut:\nhän tähysi vain eteensä -- patterille. Hän näki, miten siellä eräs\npunatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli\nranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi\nnäiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi,\netteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.\n\n-- Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, --\nmiksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei\nranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa\naseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.\n\nJo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja\npunatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei\nvieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena\nympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei\nkerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä\nkuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut\nhäntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta\ntuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti\nhäntä näkemästä tapausten kehitystä.\n\n\"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat\", hän ajatteli, ja kaatui\nsamassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt\nranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies\nkaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet\nranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään.\nHänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas -- korkea taivas, ei tosin\ntäysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla\nharmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. \"Miten hiljaista, rauhallista\nja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani\", ajatteli ruhtinas\nAndrei: \"aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme;\naivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu\nkamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla\nkorkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut\ntuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen\nsen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki\nvähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan\npaitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus\nvain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!...\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nOikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan\nollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että\nheti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta\nniskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä\ntiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä\nmelkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat\ntoisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän\nmatkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa\nhän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata,\nniin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.\n\nBagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään\nseurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin\nlapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet\nmatkalle.\n\n-- Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön,\nteidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.\n\n-- Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, -- ehätti Dolgorukof.\n\nPäästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi\nolevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat\njäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja\ntyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta,\nhauskalta ja mahdolliselta.\n\nTänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty\nratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän\noli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli\nlähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo.\nAamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti\nriemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti\nratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin\njoukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan\nseisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen\nalueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia;\nkuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla\ntykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.\n\nRaikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset,\nmilloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä,\njoihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt\nkuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä,\njonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin\nsaattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen\nyhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.\n\nVuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan\nkuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät,\nleijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät\nliikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki\nviheriäine ampumatarverattaineen.\n\nRostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli\ntekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään\neroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui\ntuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja\ntakaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli\nmahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan\nsaattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän\nolevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.\n\n\"No, vielä, vielä, jyskykää!\" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi\npuhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa\nneljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja\nedemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.\n\n\"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!\"\najatteli Rostof.\n\nKuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof\nhuomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt\ntaisteluun.\n\n\"Sen parempi! näenhän läheltä\", ajatteli Rostof.\n\nHän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä\nnelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka\nhämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden\ntieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.\n\n\"Minua ei tämä liikuta!\" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut\nkuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta\nalkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten\ntallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat,\nloistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan\npäästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän\nehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan.\nMutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat\njo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen,\naseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän\npiirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka\nhyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston\nkimppuun.\n\nRatsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet\nratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain\npiirteet ja kuuli käskyn: \"mars, mars!\" Upseeri, joka antoi käskyn,\nkannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten\njoutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä,\nkannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt\npälkähästä.\n\nLaidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas,\nyrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa\nhänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi\nepäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa\nkovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten\nrinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen\nhevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen\npöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski\nvoimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja\nhännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin\nolivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden\nhuutavan: \"Hurraa!\" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten\netumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten,\nratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt,\nsillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi\nsavuun.\n\nSinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat\nsavuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä\nratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa\nkäskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota\nranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää,\nettä koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista\nmiehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja\njunkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen,\nhyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.\n\n\"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan\nnähdä keisarin!\" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.\n\nSaavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä\nlenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin\nsotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta\nsotilaallisesta arvokkuudesta.\n\nAjaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof\nhuudettavan nimeään.\n\n-- Rostof! -- huusi ääni.\n\n-- Mitä? -- vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.\n\n-- Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän\nrykmenttimme oli rynnäkössä! -- sanoi Boris, hymyillen lapsellisen\nonnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa\ntulessa.\n\nRostof pysäytti hevosensa.\n\n-- Kas vaan! -- hän sanoi, -- miten kävi?\n\n-- Syöstiin takasin! -- vastasi Boris innostuneesti ja alkoi\nlaverrella. -- Ajattelehan!\n\nJa Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja\nedessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä\njoukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin\nhuomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen\nedessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi\nohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.\n\n-- Minne sinä? -- Boris kysyi.\n\n-- Hänen majesteettinsa luo lähettinä.\n\n-- Täällähän hän on, -- sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän\nsuuriruhtinasta.\n\nJa hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja\nkavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä\nheistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain\neräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.\n\n-- Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai\nhänen majesteetilleen, -- sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.\n\n-- Kreivi, kreivi, -- huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, --\nolen saanut haavan oikeaan käteeni, -- hän puhui, osoittaen nenäliinaan\nkäärittyä veristä kättään -- mutta en ole silti poistunut rintamasta.\nKreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki\nolleet ritareita.\n\nBerg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen\nsanojaan; hän ajoi edelleen.\n\nKuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli\nRostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi\ntaistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa\nhän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain.\nYhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta\nkohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta\npyssynpauketta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" ajatteli Rostof. \"Onko vihollinen kiertänyt\nmeikäläiset? Mahdotonta\", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta\nvaltasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja\nkoko taistelun meno. \"Olkoon miten oli\", hän ajatteli, \"nyt ei enää\nauta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos\nkaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa.\"\n\nPahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs\nRostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten\njoukkojen keskuuteen.\n\n-- Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? --\nkyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka\nhämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.\n\n-- Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! --\nvastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä\nparemmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Lyökää saksalaisia! -- huusi joku.\n\n-- Hiis' heidät vieköön, petturit.\n\n-- _Zum Henker diese Russen_...[106] murisi eräs saksalainen.\n\nMuutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina\nsulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten\nRostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset\nampuneet toisiaan.\n\n\"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?\" ajatteli Rostof. \"Täälläkin, missä\nkeisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä... Ei, tuollaisia konnia\nei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on\nmahdotonta\", hän ajatteli. \"Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän\nohitseen!\" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka\nhän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä\nylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut\neikä tahtonut sitä uskoa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nRostof oli saanut määräyksen etsiä Kutusovia ja keisaria Pratzin kylän\nseutuvilla. Mutta siellä ei ollut kumpaakaan heistä, ei edes\nainoatakaan päällikköä, oli ainoastaan osia hämmentyneistä eri\naselajeihin kuuluvista joukoista. Rostof hoputti yhä uupunutta\nhevostaan päästäkseen joutuisammin näiden joukkojen ohi, mutta mitä\nedemmäs hän tuli sitä suuremmaksi kävi sekasorto. Tultuaan valtatielle\nnäki Rostof ahtautuneita vaunuja, kaikenlaisia ajoneuvoja, kaikkiin\naselajeihin kuuluvia venäläisiä ja itävaltalaisia sotilaita,\nhaavoittuneita ja terveitä. Oli ääntä ja melua, tunkeiltiin ja\nraastettiin, ranskalaisten tykkien jyristessä Pratzin ylängöillä, ja\ntykinluotien jylhästi vinkuessa ilmassa.\n\n-- Missä on keisari? missä on Kutusof? -- kyseli Rostof jokaiselta\nkenen vain voi pysäyttää, mutta vastausta hän ei saanut keneltäkään.\n\nViimein tarttui hän erään sotilaan kaulukseen ja pakoitti hänet\nvastaamaan.\n\n-- Voi, veliseni! Jo kauvan ovat kaikki olleet tuolla, loikkivat\nedellä! -- vastasi sotilas, nauraen jollekin ja riuhtaisten itsensä\nvapaaksi.\n\nJätettyään rauhaan sotilaan, joka nähtävästi oli humalassa, Rostof\npysäytti jonkun korkea-arvoisen henkilön palvelijan tai tallirengin\nhevosen ja alkoi kysellä häneltä. Palvelija kertoi, että noin tunti\nsitten oli keisaria viety huimaa vauhtia vaunuissa tätä samaa tietä\nmyöten, ja että keisari oli ollut vaarallisesti haavoittunut.\n\n-- Mahdotonta, -- sanoi Rostof, -- varmaankin oli se joku muu.\n\n-- Itse näin, -- sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen\npilkallisesti. -- Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet\nkerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana,\nkalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski,\nvoi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo\ntuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei\nIlja muita kuljetakkaan kuin keisaria.\n\nRostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva\nhaavoittunut upseeri kääntyi häneen.\n\n-- Ketä oikeastaan etsitte? -- kysyi upseeri, -- ylipäällikköäkö? Hänet\ntappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme\nkohdalla.\n\n-- Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, -- oikasi toinen upseeri.\n\n-- Ken? Kutusovko? -- kysyi Rostof.\n\n\"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut,\nniin kannattaako minunkaan itseäni säästää?\" hän ajatteli. Hän joutui\nsille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa.\nRanskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas,\nhenkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet.\nKentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita\nrunsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.[107]\nHaavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen\nmiehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista\ntuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan\nteeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt\nnoita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän\nhenkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle\nniin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien\nlähettyvillä.\n\nRanskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja\nhaavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan\nelävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan\nadjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli.\nKuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat\nRostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen\nmieleensä johtui äidin viimeinen kirje. \"Mitä äiti tuntisikaan\", hän\najatteli, \"jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten\ntykkien maalitauluna!\"\n\nGostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä\njoukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin\njärjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin\nkuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli\nhävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof\nkääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä\nKutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset\nväittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että\nkapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin\nvaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut\nkeisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän\nvasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä.\nRostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin\nenää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin\nomantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja\nsivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen\neroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli\nvalkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen,\ntuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista\ntutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat\nvalloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain\npöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa,\ntuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen\nratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen\nesimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon\nhänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi\npäätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof\nsilmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.\n\n\"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää\", ajatteli\nRostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat\npiirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari\noli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään\nihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen\nnähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet\nperättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän\ntiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen\nvelvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli\nkäskenyt.\n\nMutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan\narmaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla\nilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan\nvilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi\njättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä,\nsamoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin\nmaailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten\nhänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia\nmietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja\nmahdottomalta lähestyä keisaria.\n\n\"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa\ntapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua\nvastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen\nhetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen\nnäkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan\nlakeen?\" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän\nmielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen\nmieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa\nolosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä,\njuhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa\ntaistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän\nkuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.\n\n\"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo\nkäy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä\nlähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin\nkuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän\nilmeensä\", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja\nepätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä\nratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa\nepäröimistä.\n\nSamaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni\nkeisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja\nhuomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten\npalvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen\nja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll\npysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa,\nmiten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten\nkeisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään\nsilmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.\n\n\"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!\" ajatteli Rostof ja,\nvaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän\nlähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.\n\nHänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä\nhänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.\n\nHän olisi voinut ... ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt\najaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän\nolisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei\nkäyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen... \"Mitä olenkaan tehnyt?\" hän\najatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä\npaikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää\nollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä\nkuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli\nlähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof\nlähti ajamaan kuormaston jälissä.\n\nHänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista\nloimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt,\njoiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja\nyllä lyhyt kesiturkki.\n\n-- Tit, hei Tit! -- sanoi ratsupalvelija.\n\n-- Mikä hätänä? -- vastasi ukko hajamielisesti.\n\n-- Tit! Menehän survomaan.\n\n-- Senkin hölmö, tfui! -- sanoi ukko, sylkäisten vihaisesti.\n\nJonkun aikaa kuljettiin hiljaa, ja sitten nähjäsi ratsupalvelija taas\nvanhaa Titusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViidettä käydessä iltapäivällä olivat venäläiset häviöllä kaikilla\nasemillaan. Ranskalaiset olivat anastaneet jo toista sataa tykkiä.\nPrschebishevski osastoineen oli antautunut. Muut osastot olivat\nmenettäneet noin puolet miehistään ja pakenivat hämmästyneinä\njärjestymättöminä laumoina.\n\nLangeronin ja Dohtunnvin osastojen järjestymättömät jäännökset\ntungeskelivat Augezdin kylän luona olevien lammikkojen rannoilla ja\npadoilla.\n\nKuudetta käydessä kuului tykinjyskettä enää ainoastaan näiden\nlammikkojen seutuvilta. Ranskalaiset olivat rakentaneet suuren joukon\npattereita Pratzin ylängön rinteille ja ampuivat nyt vimmatusti\npakenevia venäläisiä.\n\nJälkijoukossa koettivat Dohturof ja muutamat muut, jotka olivat saaneet\npataljoonansa järjestykseen, torjua kivääritulella yhä ankarammin\nahdistelevaa ranskalaista ratsuväkeä. Alkoi hämärtää. Augezdin kylän\nkapealla padolla, jolla mylläri vanhus, patalakki päässä ja vapa\nkädessä niin monet herran vuodet rauhallisena oli istuskellut ja hänen\npojanpoikansa, paidan hihat käärittyinä, ruiskukannun yllä rähmällään\nollen riekotellut kannussa uiskentelevaa, vapisevaa, hopealtahohtavaa\nkalanlisua, tällä padolla, jota pitkin sinitakkiset, pörhölakkiset\nmoravit aikojen ajat olivat rauhallisina parihevosillaan kuljetelleet\nmyllyyn vehnäkuormiaan ja jauhoisina palanneet valkeine kuormineen, --\ntällä kapealla padolla tungeskeli nyt kuormakärryjen ja tykkien\nkeskellä, hevosten jaloissa ja pyörien välissä ihmisiä, joiden ilmeen\nkuoleman kauhu oli vääristänyt; he sotkivat toisiaan, kulkivat\nkuolleiden ruumiilla, kuolivat itse ja tappoivat toisiaan päästäkseen\nmuutaman askeleen eteenpäin, kunnes heidät tapasi sama kohtalo.\n\nKymmenkunnan sekunnin väliajoin mäjähteli tähän sankkaan joukkoon\ntykinluoteja tai kranaattia, puristaen ilmaa ja tappaen tai tahrien\nvereen kaikki lähellä olevat. Dolohovin rykmentistä oli kaikkiaan\njälellä kymmenkunta miestä. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan\nja Dolohof, joka taas oli ylennetty upseeriksi, astua rämpi\nhaavoittuneine käsineen henkiin jääneiden miestensä keskellä. Joukon\ntunkemina puristautuivat he padon suulle. Joka puolelta puristettiin\nheitä. Yhtäkkiä täytyi heidän pysähtyä, sillä heidän edessään kulkevan\ntykin edestä kaatui hevonen ja miehet alkoivat hinata tykkiä.\nTykinluoti surmasi jonkun heidän takanaan, toinen putosi aivan heidän\neteensä ja ryvetti Dolohovin vereen. Joukko riehtautui vimmoissaan\neteenpäin, pakkautui yhteen, pääsi jonkun askeleen eteenpäin ja\npysähtyi taas.\n\n\"Kun pääsisimme nämä sata askelta, niin olisi pelastus varma; mutta jos\nvielä seistään pari minuttia, niin on tuho tullut\", ajatteli jokainen.\n\nDolohof, joka oli keskellä joukkoa, ryntäsi padon reunaa kohti, työnsi\nkumoon pari sotilasta ja juoksi lammen liukkaalle jäälle.\n\n-- Kääntykää tänne, -- hän huusi, hyppien jäällä, joka rätisi hänen\nallaan; -- kääntykää! -- huusi hän tykkimiehille. -- Kyllä kestää!...\n\nJää kannatti hänet, mutta taipui ja rätisi, ja oli päivän selvää, ettei\nse kannattaisi tykkiä tai miesjoukkoa, vaan voi murtua minä hetkenä\ntahansa hänenkin painostaan. Sotilaat katselivat hänen kulkuansa ja\npainautuivat rannalle astumatta sentään jäälle. Rykmentinpäällikkö,\njoka istui ratsullaan padon suulla, kohotti kätensä ja avasi suunsa\nhuutaakseen jotakin Dolohoville. Samassa lensi tykinluoti joukon yli\nniin matalalta, että kaikki kauhistuivat. Kuului mäjähdys, ja kenraali\nhevosineen virui verilätäkössä. Kukaan ei katsahtanut kenraaliin eikä\najatellutkaan häntä auttaa.\n\n\"Jäälle! Jäälle! Menkää! Kääntykää! Ettekö kuule! Menkää!\" kuului joka\ntaholta, kun tykinluoti oli kaatanut kenraalin. Kohta ei kukaan\ntietänyt mitä ja miksi huudettiin.\n\nEräs takimmaisista tykeistä, joka oli padon suulla, kääntyi jäälle.\nPadolta laskeutui sinne yhä enemmän sotilaita. Erään edellä kulkevan\nsotilaan alla jää petti, ja hänen toinen jalkansa joutui veteen;\nyrittäessään siitä nousta hän upposi vyötäisiä myöten. Lähellä olevat\nsotilaat säikähtivät ja peräytyivät, tykinajaja pysähdytti hevosensa,\nmutta takaa huudettiin yhä: \"Jäälle! Miksi pysähdytte! Menkää jäälle!\"\nJa joukosta kuului kauhun huutoja. Tykkien ympärillä kulkevat sotilaat\nheiluttivat käsiään ja löivät hevosia, jotta ne kääntyisivät ja\nlähtisivät jäälle. Hevoset tottelivat. Jää, joka oli kannattanut\njalankulkevia, murtui laajalta alalta, ja suunnilleen neljäkymmentä\njäällä olevaa miestä pyrki eteen- tai taaksepäin vetäen toisiaan\nmukanaan syvyyteen.\n\nTykinluoteja sinkoili yhä säännöllisesti jäälle, veteen ja varsinkin\npadolle, jäällä ja rannoilla tungeksivaan ihmismereen.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nPratzenin vuorella, samassa paikassa, johon oli kaatunut, makasi\nruhtinas Andrei lipputanko kädessä, verissään ja valittaen tietämättään\nhiljaa ja lapsellisen surkeasti.\n\nIllan tullen hän herkesi valittamasta ja makasi aivan ääneti. Hän ei\ntietänyt, kuinka kauan horrostilaa oli kestänyt. Yht'äkkiä hän tunsi\ntaas olevansa hengissä. Päässä tuntui polttava, raateleva kipu.\n\n\"Missä onkaan se korkea taivas, jota en ollut nähnyt ennen kuin\ntänään?\" välähti heti hänen mieleensä. \"Näitä kärsimyksiäkään en ole\nennen tuntenut\", ajatteli hän. \"Niin, en ole ennen tietänyt mitään, en\nmitään. Mutta missä olen?\"\n\nHän alkoi kuunnella ja kuuli lähenevää kavioiden kapsetta ja\nihmisääniä, jotka puhuivat ranskaa. Hän avasi silmänsä. Hänen yllään\nkaareutui jälleen sama korkea taivas purjehtivine pilvineen, jotka nyt\nolivat entistä korkeammalla ja joiden lomitse siinsi taivaan sininen\näärettömyys. Hän ei kääntänyt päätänsä eikä nähnyt ratsastajia, jotka\nkavioiden kapseesta ja äänistä päättäen olivat jo saapuneet hänen\nkohdalleen ja pysähtyneet.\n\nRatsastajat olivat Napoleon ja hänen kaksi adjutanttiansa. Bonaparte\nkierteli taistelutannerta, antoi viimeisiä tykkitulen lisäämistä\nkoskevia määräyksiä Aujezdin patoa ampuville pattereille ja tarkasteli\ntaistelukentälle jääneitä kuolleita ja haavoittuneita.\n\n-- Oivallista väkeä! -- sanoi Napoleon katsellessaan kaatunutta\nvenäläistä krenatööriä, joka mustunein takaraivoin makasi suullaan\nmaassa, kangistunut käsi ojossa.\n\n-- Pattereissa ei ole enää ammuksia, teidän majesteettinne, -- ilmoitti\nsamalla adjutantti, joka oli saapunut Aujezdin patoa ahdistavilta\npattereilta.\n\n-- Käskekää toimittaa niitä varaväeltä, -- sanoi Napoleon, ratsasti\nmuutamia askelia kauemmaksi ja pysähdytti hevosensa ruhtinas Andrein\nviereen, joka makasi selällään, lipputanko vieressä (lipun olivat\nranskalaiset jo korjanneet voitonmerkiksi).\n\n-- Kaunis kuolema, -- sanoi Napoleon katsellen Bolkonskia.\n\nRuhtinas Andrei käsitti, että puhuttiin hänestä, ja että puhuja oli\nNapoleon. Hän kuuli, että puhujaa kutsuttiin majesteetiksi. Mutta nämä\nsanat kuuluivat kärpäsen surinalta. Ne eivät häntä lainkaan\nliikuttaneet, eipä hän edes niitä erityisemmin huomannutkaan ja unohti\nne heti. Hänen päänsä oli kuin tulessa; hän tunsi verensä kuivuvan\ntyhjiin ja yllään näki hän kaukaisen, korkean, ikuisen taivaan. Hän\ntiesi, että hänen vieressään seisoi Napoleon, -- hänen sankarinsa,\nmutta tällä hetkellä näytti Napoleon vähäpätöseltä, mitättömältä\nhenkilöltä sen rinnalla, mitä paraillaan tapahtui hänen sielunsa ja\ntuon korkean, äärettömän taivaan ja sillä purjehtivain pilvien välillä.\nHänestä oli aivan yhdentekevää tällä hetkellä kuka seisoi hänen\nvieressään tai mitä hänestä puhuttiin; riemuissaan hän oli vain siitä,\nettä hänen vierellään oli ihmisiä, ja hän toivoi, että nämä ihmiset\nhäntä auttaisivat ja pelastaisivat hänet elämälle, joka hänestä nyt\ntuntui niin ihanalta: sillä hän käsitti elämän nyt aivan toisin kuin\nennen. Hän kokosi viimeiset voimansa ilmaistakseen liikkeellä tai\njollakin äännähdyksellä olevansa elossa. Hän liikautti heikosti\njalkaansa ja valitti niin sairaaloisen heikosti, että se häntä\nitseäänkin liikutti.\n\n-- Hänhän on hengissä, -- sanoi Napoleon. -- Nostakaa tämä nuori mies\npaareille ja viekää sitomapaikalle!\n\nTämän sanottuaan lähti Napoleon ratsastamaan marsalkka Lannesia kohti,\njoka keisaria lähestyessään paljasti päänsä ja toivotti hymysuin onnea\nvoiton johdosta.\n\nPitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen,\nsitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle\nniin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa\nvasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi\njoutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan\nsairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi\nkatsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.\n\nTuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen\nupseerin puhuvan:\n\n-- Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on\nvarmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.\n\n-- Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten\narmeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, -- sanoi toinen\nupseeri.\n\n-- Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin\nkaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, -- sanoi ensimäinen upseeri,\nosoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä\nupseeria.\n\nBolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut\nPietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut\nhevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.\n\nBonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.\n\n-- Kuka on vanhin? -- sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti\nRjepninin nimi.\n\n-- Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? -- kysyi\nNapoleon.\n\n-- Olen komentanut eskadroonaa, -- vastasi Rjepnin.\n\n-- Teidän rykmenttinne on kunniakkaasti täyttänyt velvollisuutensa, --\nsanoi Napoleon.\n\n-- Suuren sotapäällikön kiitos on sotilaan paras palkinto, -- sanoi\nRjepnin.\n\n-- Mielihyvin annan sen teille, -- sanoi Napoleon. -- Ken on tuo\nnuorukainen teidän vieressänne?\n\n-- Luutnantti Suchtelen, -- vastasi Rjepnin.\n\nKatsahdettuaan luutnanttiin Napoleon lausui hymyillen:\n\n-- Nuorena on hän tullut kanssamme ottelemaan.\n\n-- Nuoruus ei ole haitaksi urhoollisuudelle -- virkkoi Suchtelen.\n\n-- Verraton vastaus, -- sanoi Napoleon; -- nuori mies, teillä on\nloistava tulevaisuus!\n\nRuhtinas Andreikin oli asetettu näkösälle vankien eteen, jotta voiton\nsuuruus näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä keisarista. Mutta\nkeisarin huomio ei erityisemmin häneen kiintynyt. Varmaankin muisti hän\njo nähneensä hänet taistelutantereella ja siksipä hän nytkin, häneen\nkääntyessään, kutsui häntä nuoreksi mieheksi -- _jeune homme_, jolla\nnimityksellä Bolkonski ensi näkemältä oli jäänyt hänen muistiinsa.\n\n-- No, entä te nuori mies? -- sanoi hän Bolkonskille, -- miten on\nteidän laitanne, sankarini?\n\nVaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan\nkantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain\nNapoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki\nNapoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen\nsankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin\nvähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden\ntaivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän\nsaattanut edes vastata.\n\nJa kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja\njumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet\nveren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman\nodottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli\nmaineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei\nkäsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan\nelävä ole voinut käsittää eli selittää.\n\nOdottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista\nja huusi mennessään eräälle päälliköistään:\n\n-- Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun\nleiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa.\nNäkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, -- ja hän kannusti hevostaan ja\nlähti laukassa ajamaan edelleen.\n\nHänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.\n\nKantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar\nMarian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten\nystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan\nviipymättä entiselle paikalleen.\n\nRuhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen\nripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle\nohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.\n\n\"Hyvä olisi\", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän\npyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä\noli ripustanut hänen kaulaansa, \"hyvä olisi, jos kaikki olisi niin\nselvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten\nolisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on\nodotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten\nolisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa:\nHerra armahda minua!... Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima --\nmääräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en\nedes taida sanoin lausua, -- suuri kaikkeus tai tyhjyys\", puheli hän\nitsekseen, \"tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar\nMarian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin\nsen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti\ntärkeimmän suuremmoisuus.\"\n\nKantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle\nsietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla.\nEdellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta\npojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja\nkaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa\npääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä\nkeskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä\nilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan\ntoisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja\nainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet\nsotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon\npimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden\nmukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.\n\n-- Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, -- sanoi Larrey, -- hän ei\nparane.\n\nMuiden toivottomasti haavoittuneiden joukossa jätettiin ruhtinas Andrei\nseudun asukkaiden hoidettavaksi.\n\n_Ensimäisen osan loppu_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kertokaahan meille tästä, vikomtti.\n\n[2] Mikä ihana olento!\n\n[3] Todellakin epäilen taitoani tällaisen yleisön kuullen.\n\n[4] Ei suinkaan, rakkaani.\n\n[5] Säikähtyneen luonnottaren lonkan väriset.\n\n[6] Olkaa sama hyvä lapsi kuin olette ollutkin.\n\n[7] Jumala on minulle tämän antanut, voi onnetonta, ken siihen koskee.\n\n[8] Se on päätetty.\n\n[9] Ruhtinatar, näkemiin asti.\n\n[10] Tämäkö on se kuuluisa ruhtinas Andrei? Kunniani nimessä!\n\n[11] Olen sangen rakastettava ja sangen pureva.\n\n[12] Olen mennyt mies.\n\n[13] Olen äpärä.\n\n[14] Venäläinen karhun hemmottelunimi. Suoment. muist.\n\n[15] Vaarallinen naapuruus -- orpanuus.\n\n[16] Hän minua liehitteli aikomaan.\n\n[17] Rakas ruhtinas \"ihminen saattaa erehtyä\".\n\n[18] Isäkulta.\n\n[19] Korkeasti kunnioitettava.\n\n[20] Te toivotte saavanne valtiolta tuloja.\n\n[21] Tilit ovat selvät.\n\n[22] Kuten sananlasku sanoo.\n\n[23] Hän on jo taittanut Itävallalta harjan. Pelkäänpä, että nyt on\nmeidän vuoromme.\n\n[24] Se sopii verrattomasti meihin.\n\n[25] Pataluhaksi.\n\n[26] Kysäsen teiltä.\n\n[27] Äpärä.\n\n[28] Ja kaikki, mitä siitä seuraa.\n\n[29] Älkäämme menettäkö aikaa.\n\n[30] Kas siinäpä se.\n\n[31] Venäläinen sana 'udar' merkitsee sekä lyönti, isku, että myös\nhalvaus. (Suom. muist.)\n\n[32] Ei mikään virkistä ihmistä niin hyvin unettoman yön jälkeen kuin\nkupponen tätä erinomaista venäläistä teetä.\n\n[33] Tämä on raskasta, mutta lohduttavaa; henki irtautuu maasta, kun\nnäkee sellaisia ihmisiä kuin ovat vanha kreivi ja hänen kelpo poikansa.\n\n[34] Preussin kuningas.\n\n[35] Tämähän ou todellinen palatsi!\n\n[36] Menkäämme, pian, pian!...\n\n[37] Ah, miten riemastuukaan ruhtinatar. Vihdoinkin! Minun täytyy häntä\ntoki valmistaa.\n\n[38] Itkupussi.\n\n[39] Malbroug lähti sotaan, Jumala tietää, milloin hän palaa.\n\n[40] On antauduttava tällaiseen naurettavuuteen.\n\n[41] Hovi-sota-makkara-naukku-neuvos.\n\n[42] Neiti Bourienne, täällä on teille vielä yksi rähjyskeisarinne\nihailija.\n\n[43] Tiedättehän, ruhtinas, etten ole bonapartelainen.\n\n[44] Ken kaikki käsittää, hän kaikki antaa anteeksi.\n\n[45] Isäni.\n\n[46] Maantieltä.\n\n[47] Kiitos, ystäväni.\n\n[48] Joko nyt.\n\n[49] Venakkojen kansallispuku. Suom. muist.\n\n[50] Hiljaa!\n\n[51] Näette onnettoman Mackin.\n\n[52] Jumalani, miten yksinkertainen.\n\n[53] Neljäkymmentä tuhatta miestä on kaatunut ja liittolaisemme armeija\non tuhottu, ja tämä antaa teille pilan aihetta.\n\n[54] Anteeksiannettavaa on se vielä tuollaiselle poikanulikalle, kuin\non tuo herra, josta olette tehneet ystävän, mutta ei teille, mutta ei\nteille.\n\n[55] Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!\n\n[56] Jo uurastamassa!\n\n[57] Eläkööt itävaltalaiset! Eläkööt venäläiset! Eläköön keisari\nAleksanteri!\n\n[58] Ja koko maailma eläköön!\n\n[59] Korttitermejä Farao (Foro) nimisessä uhkapelissä. (Suom. muist).\n\n[60] Teidän jalosukuisuutenne.\n\n[61] Bilibinin lausumat kiertelivät Vienin vierashuoneissa.\n\n[62] He ottivat minut vastaan viestimeni kuin otetaan vastaan koira\nkeilaa heitettäissä.\n\n[63] Mutta, rakas ystäväni, huolimatta kaikesta kunnioituksestani\noikeauskoiseen venäläiseen armeijaan, arvelen kuitenkin, ettei\nvoittonne ole loistavimpia.\n\n[64] Arkkiherttua kuin arkkiherttua.\n\n[65] Sardinian kuninkaan kauniiden silmien tähden.\n\n[66] Puhukaahan tästä minulle.\n\n[67] Nainen on miehen kumppali.\n\n[68] Asioihin puuttuminen, asioista erillään pysyminen.\n\n[69] Hänelle on tämä tehtävä Brünnin kunniaksi.\n\n[70] Sillan päävaruste.\n\n[71] ... ettei hän nähnyt muuta kuin tulta, ja unohti sen tulen, jota\nhänen olisi pitänyt lähettää vihollisille.\n\n[72] Se on _Mackimaisuutta_. Me olemme _Makitetut_.\n\n[73] Rakkaani, tämä on sankarillista.\n\n[74] Tälle venäläiselle armeijalle, jonka Englannin kulta on tuonut\ntänne maailman ääristä, osaamme valmistaa samallaisen kohtalon\n(armeijan kohtalo Ulmin luona).\n\n[75] Tällaista se on leiri-elämän suloisuus, herra ruhtinas.\n\n[76] Mitä hän siellä laulaa.\n\n[77] Vanhoja asioita.\n\n[78] Keisari näyttää teidän Suvarallenne kuten muillekin.\n\n[79] Piru vieköön.\n\n[80] Sangen sukkelaa, herra ruhtinas.\n\n[81] Tästä rynnäköstä sanoo _Thiers_: \"Venäläiset käyttäytyivät\nurhoollisesti, ja tällöin saatiin ihailla sodissa harvinaista\nmiehuutta: kaksi jalkaväen osastoa etenivät päättävästi toisiaan\nvastaan eikä kumpikaan peräytynyt ennen käsikähmää; ja _Napoleon_ sanoi\nPyhän Helenan saarella: 'Muutamat venäläiset pataljoonat osoittivat\nmiehuuttaan'.\"\n\n[82] Luonani tapaatte ihanan Helenan, jota ei koskaan kyllikseen saata\nihailla.\n\n[83] Hyvä, jätän teidät nurkkaseenne. Huomaan miten teidän on siellä\nhyvä olla.\n\n[84] Hän on niin oivallinen ja verraton ihminen, meidän hyvä\nVjasmitinovimme.\n\n[85] Aline, mene katsomaan, mitä he tekevät.\n\n[86] Rakastan teitä.\n\n[87] Kas tuossapa on Maria.\n\n[88] Tämän rakkaan Annetten.\n\n[89] Karkoitti hänet talostaan.\n\n[90] Ah! Hän on helmi naisten joukossa, ruhtinatar!\n\n[91] Piskuinen on herttainen.\n\n[92] Mikä hienotuntoisuus.\n\n[93] Ah, rakkaani, rakkaani.\n\n[94] Se on tehty.\n\n[95] Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani.\n\n[96] Pavlogradin husaaritko?\n\n[97] Varaväki, teidän majesteettinne.\n\n[98] Kenraali impfen, kreivi Langeron, ruhtinas Lichtenstein, ruhtinas\nHohenloe ja lopuksi Prsch, prsch ... ja niin edespäin, kuten kaikki\npuolalaiset nimet lausutaan.\n\n[99] Voi, rakas herra kenraali! Minun huolenani ovat riisi ja\nkyljykset, huolehtikaa te sota-asioista.\n\n[100] Koska vihollisen vasen siipi nojautuu metsäisiin vuoriin ja oikea\nsiipi taas ulottuu Kobelnitzin ja Sokolnitzin takana oleviin\nlammikoihin, ja koska meidän vasen siipemme on paljon voimakkaampi\nvihollisen oikeata, niin on meidän siis sangen edullista hyökätä\ntämän viimeksi mainitun siiven kimppuun, vallankin siinä tapauksessa\nettä saamme haltuumme Sokolnitzin ja Kobelnitzin kylät, jolloin\nvoimme hyökätä sivustaan ja ahdistaa vihollista Schlagnitzin ja\nThuerassa-metsikön välisellä tasangolla, ja voimme samalla sivuuttaa\nvihollisen rintamaa suojelevat Schlagnitzin ja Bellowitzin välillä\nolevat solat. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on välttämätöntä...\nEnsitnäinen osasto marssii ... toinen osasto marssii ... kolmas osasto\nmarssii...\n\n[101] Maantieteen oppitunti.\n\n[102] Kautta kunniani.\n\n[103] Eläköön keisari, keisari!\n\n[104] Rakkaani, ukko näyttää olevan kovin huonolla tuulella.\n\n[105] Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne, teemme kaikkemme,\nteidän majesteettinne.\n\n[106] Piru vieköön nuo venäläiset.\n\n[107] Desjatiina = 1,09 hehtaaria. (Suom. muist.)\n\n\n\n"]