[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIEXuFDuOBHQBcx77QKv3FsYc0SmZPduMftO2aI5rb-M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},738,"Sota ja rauha II","Tolstoi, Leo",1828,1910,"738-tolstoi-leo-sota-ja-rauha-ii","738__Tolstoi_Leo__Sota_ja_rauha_II","Historiallinen romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1869,1906,110266,701674,false,45284,[25,26,27,28,29],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Historical fiction","Napoleonic Wars, 1800-1815 -- Campaigns -- Russia -- Fiction","Russia -- History -- Alexander I, 1801-1825 -- Fiction","War stories",[31,32,33,34],"Classics of Literature","Historical Novels","Novels","Russian Literature","\"Sota ja rauha II\" by graf Leo Tolstoy is a literary work published in 1869. Set during the Napoleonic Wars, it chronicles the French invasion of Russia through five interlocking narratives following different Russian aristocratic families. The work blends fictional storytelling with philosophical discussions about history, war, and power. Tolstoy himself hesitated to classify it as a novel, noting that large sections are essays rather than narrative. Drawing from historical records and his own military experience, he created an epic that remains an internationally praised classic of world literature. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Wallenius, Iivari",345,"Historiallinen romaani seuraa venäläisten aatelissukujen elämää Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alussa. Toisessa osassa Nikolai Rostov palaa rintamalta lomalle kotiinsa Moskovaan, missä siviilielämän tapahtumat ja perhesuhteet täyttävät nuoren upseerin arjen.","Leo Tolstoin 'Sota ja rauha II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 738.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTA JA RAUHA II\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nLEO TOLSTOI\n\n\nSuomensi Iivari Wallenius\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1906.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nVuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi\nsamalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään\nmukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän\nluonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof\ntoverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan\nMoskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin\nkuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin\nMoskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.\n\n-- Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja,\nrinkeliä, lyhtyjä, ajureita! -- ajatteli Rostof, kun he tulliportilta\nsuoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.\n\n-- Denisof, olemme perillä! Nukkuu! -- puheli hän nojaten ruumistaan\neteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi\nreen kulkua.\n\nDenisof ei vastannut.\n\n-- Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana\nseisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen.\nTuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian\nsaavuta? No!\n\n-- Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? -- ajaja kysyi.\n\n-- Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän\ntalomme, -- puheli Rostof, -- onhan tuo meidän talomme! Denisof!\nDenisof! Heti saavumme perille!\n\nDenisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Dmitri, -- kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. -- Eikö\ntuo tuli ole meiltä?\n\n-- Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.\n\n-- Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? --\nKuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, -- lisäsi\nRostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. -- No, anna nyt mennä,\n-- huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, -- virkkoi hän Denisoville,\njonka pää taas nyökähteli. -- Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat\njuomarahaa! -- huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli\njälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet.\nVihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof\ntutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja\nkatukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän\nreestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna,\nvälinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai\nvieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. \"Jumalani! Onkohan vaan kaikki\nhyvin!\" -- ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja\nheti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita.\nVielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut\nkreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.\n\nMihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka\noli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen\nveranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja\nvälinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan\nhämmästyneiksi.\n\n-- Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! -- huudahti hän\ntuntiessaan tulijassa nuoren herran. -- Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! --\nja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle,\narvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan\nmietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.\n\n-- Ollaanko terveitä? -- kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.\n\n-- Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! -- äsken juuri söivät.\nAntakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Onko kaikki aivan hyvin?\n\n-- Kyllä, Jumalan kiitos!\n\nRostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen\nhäntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään,\nsuureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama\nkynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä\nollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin\nmyrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä\ntoinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä\nsyleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän\nei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja.\nKaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti\nei ollut heidän joukossaan -- sen hän käsitti.\n\n-- Mutta minäpä, enpäs tuntenut... Nikolushka ... ystäväiseni!\n\n-- Kas hän ... meidän oma... Kolja ystäväni... Muuttunut olet! -- Ei\nole kynttilöitä! Teetä!\n\n-- Minullekin suutelo!\n\n-- Sydänkäpyseni ... mulle myös.\n\nSonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki\nsyleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään\npuhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.\n\nPetja riippui hänen jaloissaan.\n\n-- Minäkin! -- hän huusi.\n\nNatasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta\nkasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa\nliepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta\nkorvia vihloi.\n\nJoka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia\nsilmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.\n\nSonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja\naivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka\nkiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt\n16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena,\nriemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä,\nhymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena,\nmutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä\npoissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät\nvoineet ne olla äidin askelia.\n\nMutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa\nollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi\näitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen\npoikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi\npoikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan\nhuomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.\n\n-- Vasili Denisof, poikanne ystävä, -- sanoi hän, esittäytyen\nkreiville, joka kysyvästi katseli häntä.\n\n-- Terve tullut. Tiedän, tiedän, -- sanoi kreivi, suudellen ja\nsyleillen Denisovia. -- Nikolushka kirjoitti... Natasha, Vera, tuo on\nDenisof.\n\nNuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin\nja piirittivät hänet.\n\n-- Kyyhkyläiseni, Denisof! -- ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun\ntakia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät\nNatashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen\nNatashan käteen, suuteli sitä.\n\nDenisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit\nkaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.\n\nVanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin\nsuuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat\nhänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa, eivätkä irroittaneet\nhänestä riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret\nriitelivät ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla lähemmäksi häntä,\nriitelivätkin siitä, ken saisi tuoda hänelle teetä, nenäliinan tahi\npiipun.\n\nRostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota hänelle osotettiin, mutta\nkohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, että nykyhetken onni\nnäytti hänestä vähäiseltä, ja hän odotti yhä ja aina vielä jotakin.\n\nSeuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta väsyneinä klo 10:een asti.\n\nEtumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleitä, satulalaukkuja,\navatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen\noli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat\npesuastioita, kuumaa partavettä ja harjatuita vaatteita. Haisi\ntupakalta ja miehiltä.\n\n-- Hei, Griska, piippu! -- kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. --\nRostof, nouse ylös!\n\nRostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä\nkuumalta patjalta.\n\n-- Onko jo myöhä?\n\n-- Myöhä on, käy 10:ntä, -- vastasi Natashan ääni, ja viereisestä\nhuoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja\nnaurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin\nvaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä\noli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli\noli noussut.\n\n-- Nikolenjka, nouse ylös! -- huusi taas Natashan ääni ovesta.\n\n-- Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen\nmiekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista\ntuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas,\nja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä\npukeutumattomia miehiä, avasi oven.\n\n-- Onko tämä sinun miekkasi? -- huusi hän.\n\nTytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti\nkarvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja\ntyönnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.\n\n-- Nikolenjka, käy tänne yönutussa, -- kehoitteli Natashan ääni.\n\n-- Onko tämä sinun miekkasi? -- kysyi Petja. -- Vai onko se teidän? --\nlisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen,\nmustanhilvakkaan Denisoviin.\n\nRostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti\nhuoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja\nsänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa\nhameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen,\nuutukainen, taivaansininen puku -- molemmat olivat raikkaita,\npunaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä\nkädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät\nehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin\ntuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha\nnauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että\nolisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli\nihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.\n\n-- Ah, miten hyvin, oivallista! -- liitti hän kaikkeen.\n\nRostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran\npuoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen\nlapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti\nkun kotoa läksi.\n\n-- Ei, kuuleppas, -- sanoi sisar, -- olethan nyt jo täysi mies? Olen\nhirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. --\nHaluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin?\nEihän?\n\n-- Miksi Sonja juoksi pois? -- Rostof kysyi.\n\n-- Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa?\nSinuksi vai teiksi?\n\n-- Miten sattuu, sanoi Rostof.\n\n-- Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa\nheti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan\nkäteni hänen tähtensä. Katsoppas!\n\nHän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa\nolkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella\nkyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista\npolttomerkkiä.\n\n-- Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin\nviivottimen tulella ja sitte painoin.\n\nIstuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä\npolvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin,\nRostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan,\njolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin\nhänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia\nnautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen\nviivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.\n\n-- Entäs sitten? Siinäkö kaikki? -- hän kysyi.\n\n-- Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs\ntämä on, tyhmyyksiä -- viivottimella; mutta me olemme ainaiset\nystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti;\nminä en sitä käsitä, unohdan heti.\n\n-- No entä sitten?\n\n-- Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!\n\nNatasha punehtui yhtäkkiä.\n\n-- Kuule muistathan, ennen lähtöäsi ... siitä hän sanoo aina, että\nunohtaisit kaiken sen... Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken,\nmutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja\nsuurta? -- Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? -- kyseli\nNatasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen\nminkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.\n\nRostof vaipui aatoksiinsa.\n\n-- En mitenkään ota takaisin sanaani, -- hän sanoi. -- Ja sitten, onhan\nSonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?\n\n-- Ei, ei, -- huudahti Natasha. -- Me olemme jo tästä hänen kanssaan\npuhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä\nymmärräthän, jos niin sanot -- pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin\nnäyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi,\nettä sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja\nsilloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.\n\nRostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt\nhäntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä\nnäyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö,\njoka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään\nepäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä\nnaimisiinkin, -- arveli Rostof, -- mutta olihan nyt niin paljon muita\niloja ja puuhia! \"Niin, he ovat harkinneet oivallisesti\", -- hän\najatteli, -- \"pitää pysyä vapaana.\"\n\n-- No, mainiota, -- sanoi hän, -- myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten\nnyt olen iloinen! -- lisäsi hän.\n\n-- No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, -- alkoi taas\nveli.\n\n-- Mitä tyhmyyksiä! -- huusi Natasha nauraen. -- En ajattele häntä enkä\nliioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.\n\n-- Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?\n\n-- Minäkö? -- innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen\nkasvonsa. -- Oletko nähnyt Duportia?\n\n-- En.\n\n-- Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten\nymmärrä. Kas mitä nyt tulee.\n\nNatasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa,\njuoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja,\nseisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.\n\n-- Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan.\n-- Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean\ntanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.\n\nRostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin\ntoisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä,\nvaan yhtyi hänkin nauruun,\n\n-- Ei, eikös ole erinomaista? -- puheli hän yhä.\n\n-- On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?\n\nNatasha tulistui.\n\n-- En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.\n\n-- Kas vaan! -- sanoi Rostof.\n\n-- No niin, loruja kaikki tyyni, -- jatkoi Natasha löperrystään. --\nMutta onko Denisof hyvä? -- hän kysyi.\n\n-- On.\n\n-- No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?\n\n-- Miksikäs karski? -- kysyi Nikolai. -- Ei, Vasjka on oivallinen mies.\n\n-- Kutsut häntä Vasjkaksi -- kummallista. -- Mutta onko hän oikein\nhyvä!\n\n-- Oikein hyvä.\n\n-- No, tule sitte pian teetä juomaan. Kaikki yhdessä.\n\nJa Natasha nousi varpailleen ja läksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta\nhymyili kuten hymyilevät vain onnelliset 15-vuotiaat tytöt. Kun Rostof\ntapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui hän. Hän ei tiennyt, miten\nkohtelisi tyttöä. Eilen he toisiaan suutelivat jälleennäkemisen ilon\nensi hetkenä, mutta tänään he tunsivat, ettei niin sopinut tehdä;\nNikolai tunsi, että kaikki, sekä äiti että sisaret, katsoivat häneen\nkysyvästi ja odottivat, miten hän käyttäytyisi tytön seurassa. Hän\nsuuteli tätä kädelle ja sanoi _te -- Sonja_. Mutta heidän silmänsä\nsanoivat molemmin puolisesti \"sinä\" ja suutelivat toisiansa hellästi.\nTyttö pyysi katseellaan häneltä anteeksi, että hän Natashan\nvälityksellä oli rohjennut muistuttaa hänelle lupauksesta ja kiitti\nsamalla hänen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti häntä vapauden\nehdotuksesta ja sanoi, että olkoon niin tahi näin, ei hän kuitenkaan\nherkeä rakastamasta häntä, sillä häntä ei voi olla rakastamatta.\n\n-- Miten kumminkin on kummallista, -- sanoi Vera, valittuaan yleisen\nhiljaisuuden hetken, -- että Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa\nkuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.\n\nVeran huomautus oli oikea, kuten kaikki hänen huomautuksensa; mutta,\nkuten suuremmalta osalta hänen huomautuksensa, saattoi tämäkin kaikki\nhämille, ja eipä vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha\nkreivitärkin punastui kuin nuori tyttö. Kreivitär pelkäsi yhä tätä\npoikansa rakkautta Sonjaan, sillä se voi riistää pojalta loistavat\nnaimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja\nhajuvesillä valeltuna, ilmaantui saliin. Hän oli samallainen keikari\nkuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehiä kohtaan,\nja tämä oli Rostoville aivan uutta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPalattuaan armeijasta Moskovaan, oli Nikolai Rostovia kohdeltu kotona\nkuin parasta poikaa, sankaria ja armasta Nikolushkaa konsanaan;\nsukulaiset olivat hänet ottaneet vastaan lempeänä, hauskana ja\nkunniallisena nuorena miehenä; ja tuttavat pitivät häntä kauniina\nhusaariluutnanttina, sukkelana tanssijana ja yhtenä Moskovan paraista\nsulhaspojista.\n\nKoko Moskova oli Rostovin tuttava; rahoja oli tänä vuonna vanhalla\nkreivillä riittävästi, sillä kaikki maatilat olivat pantatut ja siksi\nNikolushka, ruvettuaan pitämään omaa erityistä raviratsua ja\nuusimuotisimpia ratsuhousuja, jollaisia ei ollut kenelläkään muilla\nMoskovassa, ja saappaita, joissa oli hyvin terävät kärjet ja pienet\nhopeakannukset, viettikin aikaansa aika hauskasti. Rostof, tultuaan\nkotiin tunsi mieltymystä saadessaan totuttaa itseänsä vanhoihin\noloihin, joista jonkun aikaa oli ollut erossa. Hänestä näytti, että hän\noli aika tavalla miehistynyt ja kasvanut. Epätoivoon joutuminen, kun ei\nsuoriutunut uskonnon tutkinnosta, rahojen lainaaminen ajuri Gavrilalta,\nsalaiset suukkoset Sonjalta, kaikki muistui hänen mieleensä pelkkänä\nlapsellisuutena, josta hän nyt oli mittaamattoman kaukana. Nyt hän oli\nhusaariluutnantti. Hänellä oli hopeahetaleinen lyhyt husaaritakki,\nsotilasristi rinnassa; ja hän harjoitteli tunnettujen kokeneiden\nratsastajien johdolla ratsuaan kilpa-ajoihin. Hänellä oli\nmielitiettynsä bulevardilla ja sen luo hän aina iltasin ajoi. Hän johti\nmasurkkaa Arharovien tanssiaisissa, keskusteli sodasta sotamarski\nKamenskin kanssa, kävi englantilaisessa klubissa ja oli veli erään\nneljänkymmenen vuotiaan everstin kanssa, johon Denisof oli hänet\ntutustuttanut.\n\nHänen keisari-ihailunsa oli hieman laimentunut Moskovassa. Mutta kun\nhän ei keisaria nähnyt eikä tullut tilaisuuteen näkemään, puhui hän\nusein hallitsijasta, rakkaudestaan häneen, samalla huomauttaen\nsivumennen, ettei vielä kaikkea ollut puhunut, että vielä oli jotakin\nhänen tunteissaan hallitsijaan, jotakin, jota eivät kaikki voineet\nymmärtää; ja hän omaksui koko sydämmellään siihen aikaan Moskovassa\nyleisen tunteen, keisari Aleksanteri Pavlovitsin jumaloimisen. Keisaria\nkutsuttiin siihen aikaan Moskovassa \"enkeli ihmisen haamussa\".\n\nTänä lyhyenä aikana, jonka Rostof ennen armeijaan lähtöään oleskeli\nMoskovassa, ei hän Sonjaan erityisemmin kiintynyt, vaan päinvastoin\nvieraantui hänestä. Tyttö oli sangen ihana, lempeä ja silminnähtävästi\ntulisesti Nikolaihin rakastunut; mutta tämä eli sitä nuoruuden\najankohtaa, jolloin ihmisellä näyttää olevan niin paljon tehtävää,\n_ettei ole aikaa_ sellaisia ajatella, ja nuorukainen pelkää sitoutua --\nhän pitää kalliina vapauttaan, joka on hänelle tarpeen monessa muussa.\nKun Rostof ajatteli Sonjaa nyt Moskovassa oleskelunsa aikana, puhui hän\nitsekseen: \"Pah, vielä tulee sellaisia paljon, paljon, ja onkin\njossakin, joita en vielä tunne. Vielä ehdin kun tahdon lempimään\nruveta, mutta nyt ei ole aikaa.\" Sitä paitsi näytti hänestä vähäsen\nmiehuutta alentavalta olla naisten seurassa. Hän kävi tanssiaisissa ja\nnaisseuroissa muka vastenmielisesti. Kilpa-ajot, englantilainen klubi,\nremuilemiset Denisovin seurassa, matkat _sinne_ -- kas se oli toista:\nse sopi nuorelle husaarille.\n\nMaaliskuun alussa alkoi kreivi Ilja Andrejevitsh Rostoville kova puuha.\nEnglantilaisessa klubissa valmistettiin päivällisiä ruhtinas\nBagrationin vastaanottajaisiksi.\n\nYönutussaan käveli kreivi salissa, jaellen määräyksiä klubin\ntaloudenhoitajalle ja kuuluisalle Feoktistille, englantilaisen klubin\nylikokille parsasta, tuoreista kurkuista, mansikoista, vasikanpaistista\nja kalasta. Kreivi oli klubin perustamisesta asti ollut sen jäsen ja\nvanhin. Hänelle oli klubi uskonut Bagrationin kunniaksi pidettävien\njuhlallisuuksien järjestämisen, sillä harva osasi niin anteliaalla\nkädellä ja niin vieraanvaraisesti järjestää pitoja kuin hän. Mutta\nerittäin sen tähden kreivi sai pidot toimekseen, että oli harvoja,\njotka niiden kustantamiseksi olisivat tuhlanneet rahojaan. -- Klubin\nkokki ja taloudenhoitaja kuuntelivat kreivin käskyjä iloisin naamoin,\nsillä he tiesivät, ettei kenenkään päivällisistä voinut niin paljon\nhyötyä kuin hänen. Päivälliset maksoivatkin muutaman tuhannen.\n\n-- Niin katsoppa vaan, ettei mykeröitä puutu kilpikonnaliemestä,\ntiedäthän!\n\n-- Kylmiä ruokia arvatenkin kolme? ... -- kysyi kokki.\n\nKreivi mietti hetkisen.\n\n-- Ainakin kolme ... majoneesi yksi, -- sanoi kreivi, koukistaen yhden\nsormistaan.\n\n-- Käskettekö siis hankkimaan suuria sterlettejä? -- kysyi\ntaloudenhoitaja.\n\n-- Eipä muu auttane, ota kun eivät helpota. Mutta veli veikkoset, olin\naivan unohtaa. Eiköhän tarvita pöytään vielä toinen väliruoka? Voi isät\nhyvät! -- Hän tarttui päähänsä. -- Mutta kuka toimittaa minulle kukkia?\nMitinjka! Hei Mitinjka! Riennähän, Mitinjka rakas, maatilalle, --\nkääntyi kreivi huoneeseen ilmestyneelle taloudenhoitajalleen, --\nriennä, rakkaani, maatilalle ja sano Maksimka puutarhurille, että heti\njärjestäisi puutarhatyötä alustalaisille. Sano, että kaikki kasvit ovat\ntuotavat tänne, kääriköön huopiin. Katsokoon, että täällä on kaksisataa\nruukkua perjantaiksi.\n\nAnnettuaan yhä vaan uusia käskyjä, hän oli menemäisillään levähtämään\nkreivittären luo, mutta muisti vielä jotakin tärkeää, palasi itse,\npalautti kokin ja taloudenhoitajan ja alkoi taas käskeä. Kuului ovissa\nkevyt miehen käynti, kannusten kilinä ja punakka, verevä nuori kreivi\nastui huoneeseen. Nähtävästi oli hän tarpeekseen levähtänyt ja tottunut\ntaas Moskovan rauhalliseen elämään.\n\n-- Ah, veli! Pää menee pyörälle -- sanoi ukko ja hymyili aivan kuin\nolisi hävennyt poikaansa. -- Auttaisit sinäkin! Vielähän tarvitaan\nlaulajia. Musiikkia minulla on, mutta mustalaisia, mitäs jos hankkisi\nniitäkin. Te sotilaat niistä pidätte.\n\n-- Totta toisen kerran, isäseni, luulen että ruhtinas Bagration,\nvalmistautuessaan Schöngrabenin tappeluun, puuhaili vähemmän kuin te\nnyt, -- sanoi poika hymyillen.\n\nVanha kreivi oli suuttuvinaan.\n\n-- Niin, sinä, mutta koetappas.\n\nJa kreivi kääntyi kokkiin, joka ymmärtäväisen ja kunnioittavan\nnäköisenä tarkkaavasti ja liehakoivasti katseli isää ja poikaa.\n\n-- Jaa-a, minkälaista nuorisoa, Feoktist? -- kreivi sanoi, -- nauravat\nmeitä vanhuksia.\n\n-- Sepä se, teidän ylhäisyytenne, he vain osaavat hyvää syödä, mutta\nsitä kaikkea hankkimaan ja _tarjoamaan_, siihen heistä ei ole.\n\n-- Niin, niin, -- huusi kreivi, ja temmaten poikansa molemmat kädet,\njatkoi: -- Kas, jopas vaan jouduit kynsiini! Ota heti reki ja\nparihevoset ja mene Besuhovin luo ja sano, että kreivi Ilja Andreitsh,\nnäetkös, lähetti pyytämään teiltä mansikoita ja tuoreita ananaseja.\nKeneltään muulta niitä ei saa. Ellei hän itse ole kotona, niin\npistäy ruhtinattarien luokse ja pyydä heiltä ja sitten, kuuletkos,\naja Rasguljaihin -- kyllä Ipatha kuski tietää -- etsi sieltä\nmustalais-Iljushka, se joka silloin tanssi kreivi Orlovilla,\nmuistatkos, valkea kasakanviitta yllä, ja retusta hänet tänne minun\nluokseni.\n\n-- Ja tuonko mustalaistyttöjä mukanaan? -- kysyi Nikolai nauraen. --\nNo, no!...\n\nSamassa tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, asioihin perehtyneen,\nhuolestuneen ja kristillisen nöyrän näköisenä, kuten aina, Anna\nMihailovna. Huolimatta siitä, että Anna Mihailovna joka päivä tapasi\nkreivin yönutussa, kreivi kuitenkin joutui hämilleen ja pyysi anteeksi\npukunsa puutteellisuutta.\n\n-- Ei mitään, kallis kreivi, -- sanoi hän, nöyrästi sulkien silmänsä.\n-- Minä kyllä pistäydyn Besuhovilla, -- hän sanoi. -- Pierre on\nsaapunut ja nyt saamme kaikkea, kreivi, hänen kasvihuoneistaan. Minun\ntarvitsisi myös hänet tavata. Hän on minulle lähettänyt kirjeen\nBorikselta. Jumalan kiitos, Borja on nyt esikunnassa.\n\nKreivi ilostui siitä, että Anna Mihailovna otti toimittaakseen osan\nhänen tehtävistään ja käski valjastaa pienet vaunut.\n\n-- Sanokaa Besuhoville että hän tulisi. Minä hänet merkitsen listaan.\nMitä, onko hänellä vaimo mukanaan? -- hän kysyi.\n\nAnna Mihailovna kohotti silmänsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui syvä,\nsäälivä suru.\n\n-- Oi, ystäväni, Pierre on sangen onneton, -- sanoi hän. -- Jos on\ntotta, mitä olemme kuulleet, on se kauheata. Ja voimmeko sellaista\najatellakaan, silloin kun niin iloitsimme hänen onnestaan! Ja sellainen\nsuuri taivaallinen sielu, tuo nuori Besuhof! Niin minä sydämestäni\nsäälin häntä ja koetanpa puolestani häntä lohduttaa.\n\n-- Mitä tämä oikein merkitsee? -- kysyivät molemmat Rostovit, vanha ja\nnuori.\n\nAnna Mihailovna huokasi syvään.\n\n-- Kerrotaan, että Dolohof, Maria Ivanovnan poika, -- sanoi hän\nsalaperäisesti kuiskaten, -- on saattanut Helenan häpeällisiin\nselkkauksiin. Besuhof toi hänet jälleen seurapiiriin, kutsui luokseen\ntaloonsa Pietariin ja kas... Rouva matkusti tänne Moskovaan, ja tuo\nhuimapää hänen jälissään, -- sanoi Anna Mihailovna, tahtoen osoittaa\nmyötätuntoisuuttaan Pierreen, mutta tahtomattaan ilmaantuvilla\näänen- ja hymyn väreilyillä hän osoittikin myötätuntoisuuttaan\nhuimapäälle, joksi kutsui Dolohovia. Sanotaan, että Pierre itse on\nsurusta menehtyä.\n\n-- No, sanokaa kumminkin, että tulisi klubiin, -- kaikki haihtuu.\nNiistä tulee aika kemut.\n\nSeuraavana päivänä, maaliskuun 3:ntena, kello 2:den vaiheilla jälkeen\npuolipäivän, 250 englantilaisen klubin jäsentä ja 50 vierasta odotti\npäivällisille kallista vierasta ja Itävallan sotaretken sankaria,\nruhtinas Bagrationia. Ensi päivinä tiedon saavuttua Austerlitzin\ntappelusta joutui Moskova ymmälle. Siihen aikaan olivat venäläiset niin\ntottuneet voittoihin, että kun tuli tieto tappiosta, muutamat\nyksinkertaiset eivät uskoneet, toiset etsivät selvityksiä\ntuollaiselle kummalliselle tapaukselle joistakin tavattomista syistä.\nEnglantilaisessa klubissa, jonne tavallisesti kokoontui Moskovan kerma\nja henkilöt, joilla oli oikeita tietoja ja vaikutusvaltaa, ei\njoulukuussa, jolloin alkoi saapua turmanviestejä, puhuttu mitään\nsodasta ja viimeisestä tappelusta, aivan kuin kaikki yhteisestä\nsuostumuksesta olisivat päättäneet odottaa. Henkilöt, joilla oli ollut\ntapana määrätä keskustelun suunta ja juoksu, eivät enää tulleet\nklubiin, vaan kokoontuivat toistensa luo, ja sellaisia olivat kreivi\nRostoptshin, ruhtinas Juri Vladimirovitsh Dolgoruki, Valujef, kreivi\nMarkof, ruhtinas Vjasemski. Kun he näin muodostelivat ystäväpiirejä,\nniin jäivät ne moskovalaiset, jotka tavallisesti puhuivat muitten\nmielipiteiden mukaan (niihin kuului myös Ilja Andreitsh Rostof),\nlyhyeksi ajaksi ilman määrättyä kantaa sotatapahtumiin nähden ja ilman\nopastajia. Moskovalaiset tuumivat, että jokin oli hullusti, ja että\nnäitä huonoja viestejä oli vaikea tutkistella, ja siksipä oli parempi\nvaieta. Mutta jonkun ajan kuluttua, aivan kuten valamiehet astuvat ulos\nneuvotteluhuoneesta, niin ilmestyivät mahtavatkin, klubin äänitorvet,\nja kaikki alkoivat puhua selvästi ja määrätysti. Oli keksitty syitä\ntuolle uskomattomalle, ennen kuulumattomalle ja mahdottomalle\ntapahtumalle, että venäläiset olivat hävinneet, kaikki kävi selväksi,\nja Moskovan joka sopessa alettiin puhua yhtä ja samaa. Syyt olivat\nseuraavat: itävaltalaisten petollisuus, sotajoukon huono muonitus,\npuolalaisen Pshebyshefskyn ja ranskalaisen Langeronin petos, Kutusovin\nkykenemättömyys ja (niin hiljaisuudessa puhuttiin) hallitsijan nuoruus\nja kokemattomuus, hän kun luotti kehnoihin ja mitättömiin henkilöihin.\nMutta venäläiset sotajoukot olivat olleet verrattomia ja tehneet\nurouden ihmeitä, sen sanoivat kaikki. Sotilaat, upseerit ja kenraalit\nolivat sankareita. Mutta sankarien sankari oli ruhtinas Bagration, joka\noli hankkinut kunniansa Schöngrabenin taistelussa ja peräytymisellään\nAusterlitzista, mistä hän yksin hyvässä järjestyksessä pelasti\nosastonsa ja koko päivän vastusti kaksi kertaa voimakkaampaa\nvihollista. Siihen, että Bagrationista Moskovassa tehtiin sankari,\nvaikutti osaltaan myös se seikka, ettei hänellä ollut mitään suhteita\nMoskovassa, vaan oli siellä vieras. Hänen olennossaan kuvastui sopiva\nmäärä taistelevaa, yksinkertaista, koukutonta ja juonetonta venäläistä\nsotilasta, johon vielä yhdistyi Italian retken ja Suvorovin nimen\nmuistot. Sitä paitsi tuli Kutusovin halveksuminen ja moittiminen\nselvemmin julki, kun Bagrationille valmistettiin erityisiä\nkunnianosoituksia.\n\n\"Ellei olisi ollut Bagrationia, _il faudrait l'inventer_\"[1] -- sanoi\npilkkakirves Shinshin, ivallisesti mukaillen Voltairen sanoja.\nKutusovista ei puhunut kukaan ja muutamat kuiskaten sättivät häntä,\nkutsuen hovihepakoksi ja vanhaksi ilveilijäksi.\n\nMoskovassa kerrottiin ruhtinas Dolgorukovin sanoja: \"liimaa, liimaa,\nniin takerrut itsekin\", lohduttauduttiin tappiossa entisiä voittoja\nmuistelemalla ja kerrottiin myös Rostoptshinin sanoja, että\nranskalaisia oli innostettava taisteluun pöyhkeillä lauseparsilla, että\nsaksalaisille piti loogillisesti näyttää ja vakuuttaa, että on\nvaarallisempi paeta kuin mennä eteenpäin; mutta venäläisiä täytyi vain\nhillitä ja kehottaa: hiljempaa! Joka taholla kertoeltiin yhä uusia ja\nuusia juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista\nurotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut\nviisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä.\nPuhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä,\nhaavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi\neteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset\ntuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan\nvaimon ja eriskummaisen isän.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMaaliskuun 3:ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa\nsuojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin,\nhääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat,\nseisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka\nhännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä.\nPuuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja\nsolkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja\nklubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa\nsaapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli\nleveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät\nliikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat\ntavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin\npiireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat\n-- etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof.\nViimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin\nnuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa\nkunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle\nsukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit,\nmutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.\n\nNesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka\nvaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä\nsilmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta\nsuruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri\nhenkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli\nhallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.\n\nIkänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta\nrikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa\npidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen.\nTärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja\nkuunnellakseen noita huomatuimpia henkilöitä, lähestyi heitä nöyrästi\nkunnioittaen tuntemattomatkin. Suurimmat piirit olivat kertyneet kreivi\nRostoptshinin, Valujevin ja Narishkinin ympärille. Rostoptshin kertoi,\nmiten itävaltalaiset sotkivat paetessaan venäläiset alleen, niin että\nnäiden oli pakko pistimillä raivata tie pakenevien keskitse.\n\nValujef kertoi hyvin luottamusta herättävästi, että Uvarof oli\nPietarista saapunut kuulostamaan moskovalaisten mielipidettä\nAusterlitzista.\n\nKolmannessa piirissä puhui Narishkin itävaltalaisen sotaneuvoston\nistunnosta, missä Suvorof vastaukseksi itävaltalaisten kenraalien\ntyhmyyksille oli huutanut \"kukkokiekaa\". Shinshin, joka myös seisoi\nsiinä, tahtoi pistää pilaksi, sanoen että Kutusof nähtävästi ei ollut\nvoinut oppia Suvorovilta tätäkään helppoa taitoa -- huutaa\nkukkokiekaata; mutta vanhukset katsahtivat ankarasti pilkkakirveeseen,\nantaen tämän tietää, että sellaisessa seurassa ja sellaisena päivänä\noli sopimatonta puhua Kutusovista tällä tavoin.\n\nKreivi Ilja Andreitsh Rostof käveli pehmeine saappaineen huolekkaana ja\nhätäisenä ruokahuoneen ja vierashuoneen väliä, tervehtien kiireesti ja\naivan samalla tavalla sekä arvokkaampia että vähäpätöisempiä\nhenkilöitä, jotka hän kaikki tunsi. Aina vähän päästä etsi hän\nsilmillään nuorta poikaansa ja katsoi häneen iloisesti silmää iskien.\nNuori Rostof seisoi ikkunan luona Dolohovin seurassa, jonka oli tullut\näskettäin tuntemaan ja jonka ystävyyttä piti suuressa arvossa. Vanha\nkreivi meni heidän luokseen ja puristi Dolohovin kättä.\n\n-- Ole hyvä ja tule luokseni, olethan poikani tuttava ... yhdessä\nolette urotöitäkin tehneet... Kah! Vasili Ignatitsh ... terve, vanha\nveikko, -- sanoi hän kääntyen ohikulkevaan vanhukseen, mutta ei ehtinyt\nvielä lopettaa tervehdystään, kun salissa kaikki sähähti, ja luo\nkiiruhtava palvelija hämmästyksissään lausui: -- Hän on tullut!\n\nKellot kilisivät: vanhimmat riensivät vastaan: eri huoneisiin\nhajautuneet vieraat kerääntyivät yhteen kasaan kuin puitu ruis\nlapiossa. Yhteen kasaan he jäivätkin ja pysähtyivät odottamaan suuren\nvierashuoneen salin ovelle.\n\nEtehisen ovella näkyi Bagration lakitta ja miekatta, jotka hän, klubissa\nvallitsevan tavan mukaan, oli jättänyt ovenvartijalle. Hänellä ei nyt\nollut nahkareunaista lippulakkia eikä kasakkapiiskaa olalla, jollaisena\nRostof oli hänet nähnyt Austerlitzin taistelun edellisenä yönä, vaan oli\nhänellä yllään uusi tiukka virkapuku, jossa oli venäläisiä ja\nulkomaalaisia ritarimerkkejä ja yrjönristi vasemmalla puolen rintaa. Hän\noli nähtävästi juuri vähää ennen tuloaan leikkuuttanut tukkansa ja\najattanut poskipartansa, mikä muutos ei suinkaan ollut eduksi hänen\nulkomuodolleen. Hänen kasvoissaan oli jotakin naivin juhlallista, joka\nsaattoi ne, noiden jäykkien, miehekkäiden piirteiden yhteydessä,\nvivahtamaan hieman koomillisiltakin. Bekleshof ja Fjeodor Petrovitsh\nUvarof, jotka olivat saapuneet hänen seurassaan, pysähtyivät ovelle,\ntoivoen että hän arvokkaimpana vieraana astuisi edellä. Bagration\nhämmentyi kun ei tahtonut käyttää hyväkseen heidän kohteliaisuuttaan;\nsiinä syntyi ovella seisaus ja kumminkin vihdoin kävi Bagration edellä.\nHän kulki tietämättä minne panisi kätensä, arkaillen ja kömpelönä\nvastaanottosalin parkettilattialla: tottuneemmin ja vapaammin hän olisi\nkäynyt kynnetyllä pellolla kuulatuiskussa, kuten kävikin Kurskin\nrykmentin edessä Schöngrabenissa. Vanhimmat kohtasivat hänet\nensimäisellä ovella ja lausuttuaan hänelle muutamin sanoin, miten ovat\niloisia nähdessään niin korkean vieraan, ja odottamattakaan vastausta he\nikäänkuin hänet valloitettuaan ympäröivät hänet ja veivät\nvierashuoneeseen. Vierashuoneen ovesta oli mahdoton päästä\ntungettelevilta jäseniltä ja vierailta, jotka sulloivat toisiaan ja\nkoettivat toistensa olkapäiden yli tarkastella Bagrationia kuin\nharvinaista petoa. Kreivi Ilja Andrejevitsh muita tarmokkaammin\ntungeskellen ja kehoitellen: \"päästä, _mon cher_, päästä, päästä\", sai\njoukon hajoamaan, vei vieraat saliin ja asetti istumaan keskimäiselle\nsohvalle. Pomot, klubin kunnioitetuimmat jäsenet, saarsivat\nvastatulleet. Kreivi Ilja Andrejevitsh, taas tunkien joukon läpi, läksi\nvierashuoneesta ja palasi hetken päästä toisen vanhimman avustamana\nkantaen suurta hopeaista kulhoa, jonka tarjosi ruhtinas Bagrationille.\nKulho sisälsi sankarin kunniaksi sepitettyjä, painettuja runoja.\nBagration, nähtyään kulhon, katsahti hämmästyneenä ympärilleen aivan\nkuin apua etsien. Mutta kaikkien silmissä näkyi vaatimus, että hän itse\nnöyrtyisi ottamaan. Tuntien olevansa heidän vallassaan, otti Bagration\npäättävästi molemmin käsin kulhon ja katsahti vihaisesti ja nuhtelevasti\ntarjoavaan kreiviin. Jokunen otti palvelemaan kerkeänä vadin Bagrationin\nkäsistä (tämä näytti muuten aikovan pitää sitä näin iltaan asti ja mennä\nse käsissä vielä pöytäänkin) ja käänsi hänen huomionsa runoon. Bagration\nmumisi jotakin: \"No, kyllä luen\", ja luoden väsyneet silmänsä paperiin,\nalkoi lukea kiintyneen ja vakavan näköisenä. Sepittäjä otti itse runon\nja alkoi lukea. Ruhtinas Bagration taivutti päänsä ja kuunteli.\n\n        \"Ain Aleksanterille työs\n    Tuo mainetta, Tiituksen valtaa varjoo,\n    Oot peljättävä päällikkö, mies lauha myös\n        Maassas, Caesar, missä luoti turman tarjoo.\n        Niin, Napoleon onnekas,\n    Kun tuta saat, mi mies on Bagration, kas,\n    Et tohdi Venäjän sä vastaan sankareita\"...\n\nMutta lukija ei ollut vielä lausunut runoaan loppuun, kun suuriääninen\nhovikyökkimestari julisti: \"Ateria on valmis!\" Ovi avautui ja\nruokahuoneesta kajahti marssi: \"Voiton pauhu, kai'u, kai'u, riemuitse\nsä Venään urho\", ja kreivi Ilja Andrejevitsh, katsahdettuaan syrin\nkarin sepittäjään, joka yhä luki runoaan, kumarsi syvään Bagrationille.\nKaikki nousivat, tuntien että päivällinen oli runoja tärkeämpi, ja taas\nkävi Bagration muiden edellä pöytään. Ensimäiselle sijalle, kahden\nAleksanterin -- Bekleshovin ja Narishkinin väliin asetettiin Bagration,\nja tällä oli merkitystä hallitsijan nimeen nähden. 300 ihmistä\nsijoitettiin ruokahuoneeseen viran ja arvon mukaan, niin että se joka\noli hiemankin arvokkaampi, pääsi lähemmäksi kunniavierasta: aivan yhtä\nluonnonmukaisesti kuin vesi virtaa alemmaksi, missä on alavampaa\npaikkaa.\n\nJuuri vähän ennen päivällistä esitti kreivi Ilja Andrejevitsh\nruhtinaalle poikansa. Bagration, tuntien hänet, sanoi muutamia\ntolkuttomia, typeriä sanoja, kuten olivat kaikki hänen sanansa tuona\npäivänä. Kreivi Ilja Andrejevitsh katseli iloisen ylpeästi ympärillä\noleviin sillä aikaa kuin Bagration puhui hänen poikansa kanssa.\n\nNikolai Rostof Denisovin ja uuden tuttavansa Dolohovin kera istui\nmelkein keskessä. Heitä vastapäätä istui Pierre ja hänen rinnallaan\nruhtinas Nesvitski. Kreivi Ilja Andrejevitsh ynnä muut vanhimmat\nistuivat vastapäätä Bagrationia. Kreivi kestitsi ruhtinasta,\npersonoiden itseensä kaiken moskovalaisen hyvänsuopuuden.\n\nHänen vaivannäkönsä eivät olleet hukkaan menneet. Hänen\npaastopäivällisensä, joissa sentään oli tarjolla liharuokaakin, olivat\nsuurenmoiset, mutta ei hän kuitenkaan voinut pysyä täysin tyynenä\nniiden loppuun asti. Hän iski silmää hovimestarille, jakeli kuiskaten\nkäskyjä palvelijoille eikä odottanut rauhallisena jokaista uutta,\nhänelle tuttua ruokalajia. Kaikki oli oivallista. Kun tultiin toiseen\nruokalajiin, jona oli jättiläiskokoinen sterletti, (jonka nähdessään\nIlja Andrejevitsh punehtui ilosta ja kainoudesta), alkoivat jo\npalvelijat paukahutella tulppia ja kaataa maljoihin samppanjaa. Kalan\njälkeen, joka oli herättänyt jonkun verran ihmettelyä, kreivi Ilja\nAndrejevitsh vaihtoi silmäyksen toisten vanhinten kanssa. \"Paljon tulee\njuhlamaljoja, on aika alkaa!\" hän kuiskasi, otti maljan käsiinsä ja\nnousi. Kaikki vaikenivat, odottaen mitä hän sanoisi.\n\n-- Keisarimme malja! -- huusi hän ja samalla kostuttivat hänen\nhyvänsävyisiä silmiään ilon ja ihastuksen kyyneleet. Silloin alettiin\nsoittaa: \"Voiton pauhu, kai'u, kai'u.\" Kaikki nousivat paikoiltaan ja\nhuusivat \"eläköön!\" ja Bagration huusi \"eläköön!\" samallaisella äänellä\nkun oli huutanut Schöngrabenin luona. Nuoren Rostovin riemastunut ääni\nkaikui kaikkia noita 300 ääntä mahtavampana. Hän oli vähällä itkeä.\n\"Keisarimme malja, -- hän huusi, -- eläköön!\" Juotuaan siemauksella\nmaljansa pohjaan, heitti hän sen lattiaan. Moni seurasi esimerkkiä. Ja\nkauvan jatkui jyriseviä huutoja. Kun äänet vaikenivat, keräsivät\npalvelijat rikotut lasit ja kaikki istuutuivat, hymyilivät äskeiselle\nhuudolleen ja tulivat puheliaiksi. Kreivi Ilja Andrejevitsh nousi taas,\nvilkaisi muistilappuunsa lautasen vieressä ja esitti venäläisten viime\nkamppailun sankarin, ruhtinas Pjotr Ivanovitsh Bagrationin maljan. Taas\nkostuivat kreivin siniset silmät. \"Eläköön!\" huusivat taas 300:n\nvieraat äänet, ja soiton sijasta alkoi kuulua Pavel Ivanovitsh\nKutusovin sepittämä kantaatti laulajien esittämänä:\n\n    \"Turhat kaikki esteet meille,\n    Urhous on voittoin tie,\n    Meidän Bagrationeille\n    Tyhjää viholliset lie j.n.e.\"\n\nTuskin olivat laulajat lopettaneet, kun seurasi uusia ja uusia maljoja,\njoita esitettäessä kreivi Ilja Andrejevitsh yhä enemmän heltyi, ja yhä\nenemmän särettiin juoma-astioita ja yhä enemmän huudettiin. Juotiin\nBekleshovin, Narishkinin, Uvarovin, Dolgorukovin, Apraksinin, Valujevin\nmalja kaikkien klubin jäsenten ja erittäin sen vanhinten maljat,\nkaikkien klubin vieraiden maljat, pitojen järjestäjän malja ja vihdoin\nerityisesti päivällisten toimeenpanijan kreivi Ilja Andrejevitshin\nmalja. Ja tätä juodessa otti kreivi nenäliinan ja peittäen sillä\nkasvonsa pyrskähti ääneen itkemään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon\nja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat\nhänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin\nsuuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään\nräpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät\ntuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä.\nHänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän\nnähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli\njotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.\n\nTämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus\nMoskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten\nhänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella\nhalpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille\nkirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen\nvaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle\nitselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin\neikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään\nistuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi\nDolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin\nkauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois.\nTahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen\nsuhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä\nsanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi\nkoskenut _hänen vaimoansa_. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof,\njoka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut\nPietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen\naikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä\ntullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja\nlainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli\nhymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui\nheidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut\nhänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan\nsaapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.\n\n\"Niin, Dolohof on hyvin kaunis\", -- ajatteli Pierre, -- \"tunnen hänet.\nOlisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja\nnauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja\nholhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi\nhänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi\ntotta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta\nenkä voi sitä uskoa.\" Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat\ntoisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut\npoliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän\nhaastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla\najomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre\nkatsoi häneen. \"Niin, hän on riitapukari\", -- Pierre ajatteli, -- \"hän\nei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä\npelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä\", -- ajatteli Pierre, ja\ntätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa\nnousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri\nPierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli\niloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas\nhusaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin\nkatsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä\nkummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja\nalituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti\nPierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti\nsiviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi\nsentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä\nsieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen\ntervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre\najatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.\n\n-- Mitäs te? -- huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti\nhäneen katsoen. -- Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!\n\nPierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes\nkaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti\nhymyillen.\n\n-- Mutta minäpä en teitä tuntenut, -- hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt\nsiitä välittänyt, hän huusi \"eläköön!\"\n\n-- Miksikäs et uudista tuttavuutta, -- sanoi Dolohof Rostoville.\n\n-- Välipä hänen, hupsun, -- Rostof sanoi.\n\n-- Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, -- sanoi Denisof.\n\nPierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan.\nHän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.\n\n-- No, nyt kauniiden naisten malja, -- sanoi Dolohof, ja vakavana mutta\nsuupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.\n\n-- Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin,\n-- sanoi hän.\n\nPierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja\nvastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia,\nasetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana.\nPierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi\nsen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen\nsilmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä\nkoko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän\nvuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.\n\n-- Rohjetkaappas ottaa! -- kirkasi hän.\n\nKuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä,\nkääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja\nkiireesti Besuhoviin.\n\n-- Tyyntykää, riittää, mitä te? -- kuiskasivat pelästyneet äänet.\n\nDolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen,\nikäänkuin olisi sanonut: \"Kas tästä minä pidän.\"\n\n-- En anna, -- sanoi hän painokkaasti.\n\nKalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.\n\n-- Te ... te ... olette heittiö!... Vaadin teidät tilille, -- hän\nlausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat,\ntunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli\nkiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti\nratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen\nkanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän\nasiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli\natrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa\nkaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja\nDenisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja\nlaulajia.\n\n-- Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, -- sanoi Dolohof jättäessään\nRostovia hyvästi klubin rappusilla.\n\n-- Ja oletteko rauhallinen? -- Rostof kysyi.\n\nDolohof pysähtyi.\n\n-- Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko\nsalaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja\nhelliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan\ntappaa, olet -- hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs\nvakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin\nmahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle\nusein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi,\nkumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa\nsinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen\nminäkin. Huomiseen, rakkaani!\n\nSeuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat\nSokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja\nRostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään\nmietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen\nriutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään\nnukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan\nkuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan\nvallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei\nollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin,\njolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa.\n-- \"Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan\", -- arveli\nPierre. -- \"Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä\nkaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän\nminua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä,\npakenisin, vetäytyisin jonnekin\", -- pälkähti hänelle päähän. Mutta\njuuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia,\nkysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti\nkunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: \"Joko pian, onko jo valmis?\"\n\nKun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti\nsai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.\n\n-- En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, -- sanoi hän aralla äänellä,\n-- enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle\nosoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä,\nperin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen,\nettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa\nvertaan sen tähden... Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te\nkiivastuitte...\n\n-- Oh niin, hirveän tyhmästi ... -- Pierre sanoi.\n\n-- Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta,\nmitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat\nanteeksipyyntöönne, -- sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja\nkuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että\nasiasta vielä tulisi täysi tosi). -- Tiedätte, kreivi, paljon\njalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin.\nLoukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen...\n\n-- Ei, mitä tässä on puhumista! -- sanoi Pierre, -- olkoon... Onkos\nsiis valmiina? -- hän lisäsi. -- Sanokaa minulle vain, minne on mentävä\nja minne ammuttava? -- sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.\n\nHän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä\nlaukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia\nkäsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.\n\n-- Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, -- puheli hän.\n\n-- Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, -- sanoi Dolohof\nDenisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni\nmyös määrätylle paikalle.\n\nKaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat\npysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime\npäivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat\nseisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman\näärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään\nlumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat,\nNesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat,\njotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen\npäähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei\nvoinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja\nkuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- No, aletaan! -- sanoi Dolohof.\n\n-- Kuinkas muuten, -- sanoi Pierre yhä hymyillen.\n\nSyntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti\noli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään,\nriippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa.\nDenisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:\n\n-- Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi\nsopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa\ntoisianne lähestyä.\n\n-- Yks'! Kaks'! Kolme! ... kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi\nsyrjään.\n\nMolemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja\npitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä\noli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti.\nDolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla,\nloistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen\nsuunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.\n\nSanottaissa _kolme_ alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen\ntallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan\nkurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla\naseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään\ntaaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei\nniin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta\nlumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen\nsormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan\nollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan,\nsitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli\nerittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta\ntoista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain\nDolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa.\nToisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas\npainunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi\nhänen luokseen ja sanoi jotakin.\n\n-- E ... e ... ei, -- lausui Dolohof hampaidensa välistä -- ei, ei ole\npäätetty, -- ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita\nmiekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli\nverissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.\n\n-- Olkaa niin ... -- alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa\nloppuun ... -- olkaa hyvä, -- lausui hän väkisten.\n\nPierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti\nja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi:\n\"rajaviivalle!\" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan\npuoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi\npäänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä,\nkohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän\nnieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat,\nvaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten\nhäijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.\n\n-- Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla -- sanoi Nesvitski.\n\n-- Suojelkaa! -- huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää\nkestää.\n\nPierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti\nharittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan\nhäntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski\nsulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja\nDolohovin häijyn huudon.\n\n-- Ohi! -- kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot\nmaahan päin.\n\nPierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien\npaksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:\n\n-- Tyhmästi ... tyhmästi! Kuolema ... vale ... hän toisteli, otsaansa\nrypistellen.\n\nNesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.\n\nRostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta\nDolohovia.\n\nDolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut\nsanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa\nMoskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään,\ntarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti\nDolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän\nautuaallinen ilme.\n\n-- No, mitä? Miten on laitasi? -- Rostof kysyi.\n\n-- Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, -- sanoi\nDolohof katkonaisella äänellä. -- Missä olemme? Olemme Moskovassa,\nkyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin... Hän ei kestä\ntätä. Hän ei kestä...\n\n-- Kuka? -- kysyi Rostof.\n\n-- Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, -- ja Dolohof\npyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.\n\nKun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa\näitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän\nvoi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen\nvalmistamaan.\n\nRostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi\nkummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija\nDolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa\nluona ja oli mitä hellin poika ja veli.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään.\nSekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita\ntäynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin\ntehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen,\nsiihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.\n\nHän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä\nvaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden,\najatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei\nvoinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä\nsohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui\nhänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina\nnaimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja\nheti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän\npilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä,\nsamaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä,\nsemmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.\n\n-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi hän itseltään.\n\n-- Tapoin _rakastajan_, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se\nkävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? -- Siksi, että sinä olet mennyt\nhänen kanssaan naimisiin, -- sanoi sisäinen ääni.\n\n-- Mutta missä suhteessa olen syyllinen? -- hän kysyi. -- Siinä, että\notit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet.\n-- Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen\nruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät\nsanat: \"_Je vous aime_\".[2] Kaikki johtuu siitä! \"Tunsin silloinkin, --\najatteli hän, -- tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että\nminulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin.\"\n\nHän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui.\nErittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa,\nmiten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon\nkäydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista\ntyöhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa,\njoka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin,\nhänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä\nosoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.\n\n\"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen\nylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan\", -- hän ajatteli;\n-- \"olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko\nPietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja\nkauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin,\netten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan\nolen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en\nymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten\nhalujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä\nkauheassa sanassa, että hän on irstas nainen.\" Hän sanoi itsekseen\ntämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.\n\n\"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja\nlainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita\nolkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut\nitseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta;\ntämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä,\nettä olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut\nminusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän\nnaurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta\nhaluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan _minusta_ lapsia tule.\"\n\nSitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle\nominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin\nkasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. \"En ole mikään hölmö ... mene\nja koeta itse ... _allez vous promener_\", niin oli hänellä tapa puhua.\nUsein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten\nsilmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää,\nmiksikä hän ei häntä rakastanut. -- Niin, en ole koskaan häntä\nrakastanut, -- puheli Pierre itsekseen; -- minä tiesin, että hän on\nirstas nainen, -- Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut\nsittenkään sitä uskoa. -- Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja\nhymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta\nteeskennellen vastaten katumukseeni!\n\nPierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin\nkutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän\npureskeli itse surunsa.\n\n-- Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, -- puheli hän\nitsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin\nhänelle tuon: \"_Je vous aime_\", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin\nkuin valetta, -- puheli hän taas. -- Minä olen syypää ja olen\nvelvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah,\nkaikki on roskaa, -- hän ajatteli, -- sekä häväisty nimi että kunnia,\nkaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.\n\nLudvig XVI mestattiin siitä syystä, että _he_ sanoivat hänen olevan\nkunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat\noikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin,\njotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet\npyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän\noli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta\nelä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken.\nJa maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys\niäisyyteen verraten?\n\nMutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista\najatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen\nvilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan\nsydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä\nkäteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: \"_Je vous aime_?\" hän\nyhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän\nkysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: \"_Mais que diable\nallait-il faire dans cette galere_?\"[3] ja hän naurahti: itseään hän\nnauroi.\n\nYöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon\nPietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä\nlähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja\njättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan\nhänestä ainiaaksi erota.\n\nAamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi\nPierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.\n\nHän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä\nmuistamaan, missä hän oli.\n\n-- Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, -- sanoi\nkamaripalvelija.\n\nMutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun\nkreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun,\nhiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa _en\ndiademe_ ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen\ntyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman\nkaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo\nylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua\nkamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli\ntullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt\ntuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti\nsilmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä,\nkorvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin\nkoetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja\nmahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut,\nkatseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan\npoistumista.\n\n-- Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, --\nsanoi hän ankarasti.\n\n-- Minä? Mitäkö minä? -- sanoi Pierre.\n\n-- Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli?\nMitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.\n\nPierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut\nvastata.\n\n-- Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. -- Te\nuskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... -- Helena\nnaurahti, -- että Dolohof on rakastajani. -- Hän puhui ranskaksi,\ntörkeän täsmällisesti, lausuen sanan \"rakastaja\" samaten kuin muutkin\nsanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! -- No, mitä osoititte sillä? Mitä\nosoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, _que vous\nêtes un sot_, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että\nminä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen\nsanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen\nkaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden\ntakia, -- Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, -- joka on\nkaikin puolin teitä parempi...\n\n-- Hm... Hm... -- mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa\nja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.\n\n-- Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?...\nMiksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut\nviisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.\n\n-- Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, -- kirisi Pierre käheästi.\n\n-- Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva\nse nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi\nitselleen rakastelijoita (_des amants_), mutta minä en niin tehnyt, --\nhän sanoi.\n\nPierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden\nilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä\nhän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea\nhengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen\ntämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.\n\n-- Meidän on parempi erota, -- sanoi hän katkonaisesti.\n\n-- Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. --\nHelena sanoi...\n\n-- Erota, kas millä peljätti!\n\nPierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.\n\n-- Tapan sinut! -- kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka\npainoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä\nkohden ja huitasi häntä levyllä.\n\nHelenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi\nsyrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja\nihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan\nkädet ojossa, kirkaisi: \"Ulos!!\" niin hirvittävällä äänellä, että koko\ntalossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi\ntehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien\nisovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat\nsuurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto\nAusterlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta\nkaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista\netsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi\njoutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen,\nettä he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet\nhänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai\nkuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan\nitsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon\nAusterlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja\nepämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut\npakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä\njärjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta\ntiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui\nKutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein\nkohtalosta.\n\n\"Nähteni kaatui poikanne, -- kirjoitti Kutusof, -- lippu kädessä\nrykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina.\nMinun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko\nhän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä,\nvaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi\nmainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut\nminulle toi.\"\n\nVanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan\ntyöhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan\naamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja\narkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.\n\nKun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen\nluokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten\ntavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.\n\n-- Ab! Ruhtinatar Maria! -- sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti\nkädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar\nMaria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui\nhänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen\nkeskusteluun.)\n\nRuhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä\nhänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä\nkasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan\nkiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään\nkauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen\nkokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön\nkuolema.\n\n-- _Mon père! André_![4] -- sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella\nsurun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla,\nettä isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä\nnyyhkyttäen.\n\n-- Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten.\nKutusof kirjoittaa, -- kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä\nhuudollaan karkottaa ruhtinattaren, -- kaatunut!\n\nRuhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea,\nmutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin\ntunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä.\nIkäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja\niloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua\nhälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen,\ntarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa\nsuonikasta kaulaansa.\n\n-- _Mon père_, -- hän sanoi. -- Älkää kääntykö minusta, itkekäämme\nyhdessä.\n\n-- Konnat, ilkiöt! -- huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. --\nTuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!\n\nRuhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti\nitkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja\nLisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä,\njolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan.\n\"Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako,\nikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?\" -- hän mietiskeli.\n\n-- _Mon père_, sanokaa minulle, miten se oli? -- kysyi hän kyynelten\nlomasta.\n\n-- Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi\nVenäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria!\nMene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.\n\nKun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä\nääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan\nkatseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi,\netteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat\nsyvälle -- itseensä -- johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka\nhänessä kehittyi.\n\n-- _Marie_, -- sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen\ntaapäin, anna tänne kätesi.\n\nHän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä\nhymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista\nonnea kuvaten, koholleen.\n\nRuhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa\nkälynsä hameen poimuihin.\n\n-- No, no -- kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö,\nMaria, minä aina rakastan häntä, -- sanoi Lisa, katsellen loistavin,\nonnellisin silmin natoaan.\n\nRuhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.\n\n-- Mikä sinun on, Masha?\n\n-- Ei mikään ... alkoi vaan tulla niin ikävä ... ikävä Andreita, -- hän\nlausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.\n\nUsean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään,\nmutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku\nruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka\nhän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan\nkatseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen\npäivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina\npelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme,\nja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar\nMariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin,\nitseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.\n\n-- Onko saatu jotain tietoja Andreilta? -- hän sanoi.\n\n-- Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on\nhuolissaan, ja minuakin kauhistaa.\n\n-- Ei siis mitään?\n\n-- Ei mitään, -- sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi\nkatsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli\nsaanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä\nsynnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar\nMaria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin\ntavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että\nruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt\nvirkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän\nhänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja\nkaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti\ntarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän\nkäveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä\nheikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili\nveljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki\nsanomaa hänen palaamisestaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n_Ma bonne amie_, -- sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna\naamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan\ntapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan\näänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon\nsaapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti\nyleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan\nsyytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti\nyleistä surua.\n\n-- _Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka --\nkokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal_.[5]\n\n-- Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, -- sanoi\nruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä\nluo.\n\n-- Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? --\nsanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä\nkaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)\n\n-- Niin tosiaan, -- yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, -- kenties on\nparas. Minä menen. _Courage, mon ange_![6] -- Hän suuteli Lisaa ja oli\nmenemäisillään huoneesta.\n\n-- Ah, ei, ei! -- Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui\npikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen\nlapsellista pelkoa.\n\n-- _Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie,\ndites_...[7] -- ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa\ntuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli\npieniä kätösiään.\n\nRuhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.\n\n-- _Mon Dieu! Mon Dieu_![8] Oh! -- kuuli hän takaansa.\n\nHieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan\nmerkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.\n\n-- Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, -- sanoi ruhtinatar Maria,\nkatsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.\n\n-- No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, -- sanoi Maria Bogdanovna,\nkiirehtimättä kulkuaan. -- Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista\ntietää.\n\n-- Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? -- ruhtinatar\nsanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty\nnoutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin\njoka hetki.)\n\n-- Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, -- sanoi Maria\nBogdanovna, -- ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.\n\nViiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten\nkannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta -- palvelijat\nkantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa.\nKantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.\n\nRuhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman\ntarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti\nsilmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin\naskelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja\nkääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki\noven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti\nkäteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin\neteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous\ntyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi\näänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen\nvanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin,\nruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.\n\n-- Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, -- hoitajatar sanoi, -- ja\ntoin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen,\nenkelini, -- sanoi hän huoahtaen.\n\n-- Voi, miten olen iloinen, hoitajani.\n\n-- Jumala on armollinen, kyyhkyseni.\n\nHoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja\nistuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja\nalkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat\nruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja\nkysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli\nlevinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi\nistuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät\nsynnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, -- koettivat kaikki\nheittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa\nnäkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta,\njotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli,\nsydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä\ntuntemattomasta.\n\nSuuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa\nkaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat\npäreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua\njyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria\nBogdanovnalta kysymään: mitä? -- Sano vain: ruhtinas käski kysymään:\n\"mitä?\" -- ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.\n\n-- Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, -- sanoi Maria\nBogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.\n\nTihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.\n\n-- Hyvä, -- sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä\nlähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.\n\nHieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen\nkynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon\nherraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni\nääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta\nniistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin\nsalaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja\nodottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei\nvähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa\nja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo\nviimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota\nMoskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia\nvaltatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen\nhelpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.\n\nRuhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui\nhiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin,\npienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen\nhiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan\nnahan poimuun.\n\nSavishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään\nkuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja\nennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti\nruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.\n\n-- Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, -- sanoi hän.\n\nÄkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä\n(ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin\nhuoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi\nhulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi\nkynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti\nkutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella\nriehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa\nnipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.\n\n-- Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! -- hän sanoi pidellen\nkehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. -- Ja lyhdyt mukana, varmaan\nsaapuu lääkäri...\n\n-- Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Pitää\nmennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.\n\nRuhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan.\nKun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten\nedessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka\nliekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä\nkädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla.\nVielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita.\nJa joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.\n\n-- Jumalan kiitos! -- ääni sanoi. -- Entäs isä?\n\n-- Pani levähtämään, -- vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.\n\n-- Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja\ntalvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä,\njota ylös ei sopinut nähdä.\n\n\"Se on Andrei\" -- ajatteli ruhtinatar Maria. -- \"Ei, eihän se hän voi\nolla, se olisi liian tavatonta\", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun\nhän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija\nkynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli\nturkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea,\nja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta\nkiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.\n\n-- Ettekö saaneet kirjettäni? -- hän kysyi ja odottamatta vastausta,\njota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän\nkääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen\njälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa)\nnopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.\n\n-- Kumma kohtalo! -- hän lausui. -- Masha, armaani! -- ja riisuttuaan\nturkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat\njuuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset\nvalahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen,\nihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli\navoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja\npysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti,\nhämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen\nmuuttamatta ilmettään. \"Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt\nkellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua\", puhui tämä ilme.\nRuhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä.\nRuhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.\n\n-- Sydänkäpyni, -- hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle\nlausunut, -- Jumala armahtakoon...\n\nRuhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.\n\n\"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!\" sanoivat hänen\nsilmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että\ntämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen\nkärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja\nMaria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.\n\nLääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan\nruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten\npuhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja\nkuulostelivat.\n\n-- Menkäämme, ystäväni, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\nRuhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä\nhuoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja\nhämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään\nja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä\nvalituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja\ntahtoi avata sen. Ovea piteli joku.\n\n-- Ei saa, ei saa! -- puheli sieltä pelästynyt ääni.\n\nRuhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä\njokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä\nkirkaisu -- ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten.\nRuhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen\nporua.\n\n\"Miksi tuotiin sinne lapsi?\" -- ajatteli ensi silmänräpäyksessä\nruhtinas Andrei. -- \"Lapsi? Millainen?... Minkä tähden on siellä lapsi?\nTaikka syntyikö siellä lapsi?\"\n\nSilloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen;\nkyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin\nikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi\navautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta,\nkalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta\nlääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen\npöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä\nkynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa\nasemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja\nsama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta,\nasusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen\npeittämine huulineen.\n\n\"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä\nolette minulle tehneet?\" -- puhuivat hänen kauniit, säälittävät,\nkuolleet kasvonsa.\n\nHuoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria\nBogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän\ntyöhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja\ntuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä\nkuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja\nviimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen.\nKirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut.\n\"Ah, mitä teitte minulle?\" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi,\nettä hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin,\njota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin\nmeni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka\nrauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat\nmyös nuo kasvot: \"Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?\" Ja vanhus\nkääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai\nAndrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä\naikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita\nkämmen- ja jalkapohjia.\n\nIso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen\nkastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi\nlapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui\ntoisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan\njähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan.\nKun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja\nnyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että\nkastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty\npallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden\nDolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä\nseurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt\nupseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan\nkenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä\nmaalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi\nMoskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen\nparantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti\nhäntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen\nRostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.\n\n-- Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, -- hän puheli,\n-- elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan\nrakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko\ntämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta\njaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä\nmitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin\npoliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt\nkuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän\nkärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta\nmiksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja\nisänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä\nkaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta?\nVaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun\nja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi\nkaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs,\njos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen\nilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi\nkaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle\nvelassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas\nkreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat\nhäntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!\n\nUsein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita\nei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.\n\n-- Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, -- hän puheli, -- ja\nolkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita\nrakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni\nhänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni\nasettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme\nystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain\nsikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein\nkaikki ovat vahingoksi, -- eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, --\njatkoi hän, -- miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta\nmuita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita -- olkootpa\nsitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, -- en ole vielä\ntavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa\nuskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen,\nantaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!... -- Hän teki halveksivan\neleen. -- Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena,\nniin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen\ntaivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen,\npuhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.\n\n-- Ei, käsitän hyvinkin, -- vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden\nystävänsä vallassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi\nDenisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli,\njonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia\nhänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain\nkotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito;\nSonja -- kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko\nihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava,\nmilloin neitseellisen hurmaava.\n\nRostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu,\nkuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen\nnuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria,\nherkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten\nkasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta,\nvaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon\ntäyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton\nsekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen\ntunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.\n\nNuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo,\noli etupäässä -- Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita,\npaitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä\nkanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen,\nettä kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut\noikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja\nluonnoton.\n\n-- Muuta en saa päähäni, -- huusi Natasha itsepäisesti, -- hän on ilkeä\nja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija\nja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En\nosaa sinulle oikein sanoa... Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä,\nmutta en siitä pidä. Denisovia...\n\n-- No, Denisof on aivan toista, -- vastasi Nikolai, ilmaisten\näänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan\nvähäpätöinen, -- pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla,\npitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!\n\n-- No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja\ntiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?\n\n-- Mitä hullutuksia...\n\n-- Ihan varmaan, saatpa nähdä.\n\nNatashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten\nseurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei\nkukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei\ntohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta\nDolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.\n\nDolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa\niltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli\nhänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa\nRostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa\nkohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut\ntuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan\nkreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.\n\nSelvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti\nNikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin\nvastustamattoman syvän vaikutuksen.\n\nRostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei\nottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat.\n\"Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet\", -- arveli hän Sonjasta ja\nNatashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja\nDolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.\n\nSyksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan\nvielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin\nkymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta.\nKaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja\nMoskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien\nperheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien\nhuomio oli keskittynyt Nikolushkaan, joka ei millään ehdolla suostunut\njäämään Moskovaan. Hän odotti vain Denisovin loma-ajan loppua, jotta\nsitten pyhien jälkeen yhdessä hänen kanssaan saisi lähteä rykmenttiin.\nLähenevä ero ei mitenkään estänyt häntä huvittelemasta, vieläpä se\nhäntä siihen yllyttikin. Suurimman osan aikaa vietti hän poissa kotoa,\npäivällisillä, iltamissa ja tanssiaisissa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKolmantena joulupäivänä söi Nikolai päivällisen kotona, mikä\nviime aikoina oli harvoin tapahtunut. Nämä olivat viralliset\njäähyväispäivälliset sen johdosta että hänen ja Denisovin piti lähteä\nrykmenttiin loppiaisen jälkeen. Pöydässä oli parikymmentä henkeä,\nniiden joukossa Dolohof ja Denisof.\n\nEi koskaan ollut Rostovien talossa rakkauden ja lemmen tuoksu ilmennyt\nniin voimakkaana kuin näinä juhlapäivinä. \"Ota vaari onnen hetkistä,\npakoita toiset sinua rakastamaan ja rakasta itse! Vain tämä ainoa on\npysyväistä maailmassa, kaikki muu on joutavaa. Emmekä me täällä muusta\nvälitäkkään\", -- näin kuiskaili tämä ilmapiiri.\n\nNikolai tapansa mukaan lopen väsytettyään kaksi paria hevosia ja\nsittenkään ehtimättä käydä kaikissa paikoissa, joihin häntä oli\nkutsuttu, saapui kotiin juuri vähää ennen päivällistä. Heti taloon\nastuessaan huomasi ja tunsi hän tuon rakkaudesta tihkuvan ilmakehän,\nmutta samalla hän huomasi kummallisen hämmingin, jonka vallassa\nmuutamat seuran jäsenet olivat. Erittäin olivat kuohuissaan Sonja,\nDolohof, vanha kreivitär ja vähin Natashakin. Nikolai ymmärsi, että\njotakin oli tapahtunut ennen päivällistä Sonjan ja Dolohovin välillä ja\nsiksi hän, hänelle ominaisella sydämen herkkyydellä päivällisten aikana\noli hyvin hellä ja varovainen käytöksessään heitä molempia kohtaan.\nTuon saman kolmannen joulupäivän iltana piti oleman taas Jogelin\n(tanssinopettajan) luona tanssiaiset, jollaisia hän pani toimeen pyhinä\nkaikille sekä mies- että naisoppilailleen.\n\n-- Nikolenjka, menetkö Jogelin tanssiaisiin? Pyydän, tulethan, -- sanoi\nNatasha, -- hän pyysi sinua erittäin, Vasili Dmitritshkin (Denisof)\nlähtee.\n\n-- Mihinkäpä en lähtisi kreivittären käskystä! -- sanoi Denisof, joka\naina leikillään tekeytyi Natashan ritariksi, -- olen valmis tanssimaan\n_pas de châlea_.\n\n-- Jos ehdin! Lupasin Arharoveille tämän illan, -- Nikolai sanoi.\n\n-- Entäs sinä? ... -- sanoi hän Dolohoviin kääntyen. Ja heti kysyttyään\nhän huomasi, ettei sitä olisi pitänyt kysyä.\n\n-- No, ehkä ... -- vastasi Dolohof kylmästi ja nyreissään, loi\nsilmäyksen Sonjaan ja otsaansa rypistäen katsahti taas Nikolaihin aivan\nsamallaisin katsein kuin Pierreen klubin päivällisillä.\n\n\"Jotakin tässä on\", -- ajatteli Nikolai, ja hänen arvelunsa yhä\nvarmenivat, kun Dolohof poistui heti päivällisten päätyttyä. Nikolai\nkutsui Natashan luokseen ja kysyi häneltä: -- mitä on tapahtunut?\n\n-- Sinuapa olen etsinytkin, -- sanoi Natasha, juosten veljensä luo. --\nMitäs sanoin, etkä vaan tahtonut uskoa, -- sanoi hän, voitostaan\nriemuiten, -- hän kosi Sonjaa.\n\nVaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin\nhänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä\navioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa\nloistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan\nkreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi\nsaattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi\nraivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi\nSonjalle: \"Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja\nsuostua tarjoukseen\", -- mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa...\n\n-- Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! --\nehätti Natasha. -- Hän sanoi rakastavansa toista, -- lisäsi sisar,\nhetkisen vaiti oltuaan.\n\n\"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!\" -- ajatteli Nikolai.\n\n-- Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei\nhän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut...\n\n-- Äiti siis kehoitti häntä! -- sanoi Nikolai nuhtelevasti.\n\n-- Kehoitti, -- sanoi Natasha. -- Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu;\nmutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän\nvarmasti, ettet nai.\n\n-- Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, -- Nikolai sanoi; -- mutta minun\ntarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! -- lisäsi\nhän hymyillen.\n\n-- Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.\n\nJa Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.\n\nHetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen\nnäköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä\noli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä\nsilmään ja lemmestään.\n\n-- _Sophie_, -- sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä\nrohkeammin ja rohkeammin, -- jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti\nloistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis,\njalo mies ... hän on ystäväni...\n\nSonja keskeytti hänet...\n\n-- Olen jo kieltäytynyt, -- sanoi hän kiireesti.\n\n-- Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että...\n\nSonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.\n\n-- _Nicolas_, älkää puhuko minulle tästä, -- hän sanoi.\n\n-- Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani,\nmutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin\nolen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni\nenemmän kuin ketään muuta...\n\n-- Se minulle riittääkin, -- sanoi Sonja innosta hehkuen.\n\n-- Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei\nole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään\nmuuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä\ntahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän\najattelemaan Dolohovin tarjousta, -- sanoi hän, vaivoin lausuen\nystävänsä sukunimen.\n\n-- Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä\nveljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.\n\n-- Te olette enkeli, teitä en ansaitse, vaan pelkään pettää teitä.\n\nNikolai suuteli vielä kerran hänen kättään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJogelin tanssiaiset olivat Moskovan hauskimpia. Sen myönsivät äidit,\nkatsellessaan lastensa uutterasti viimestelevän hiljan oppimiaan\ntansseja; sen myönsivät itse lapsetkin, jotka näissä tanssiaisissa\ntavallisesti tanssivat läkähtyäkseen; myönsivät sen aikuisetkin,\nneitoset ja nuorukaiset, jotka olivat käyvinään näissä tanssiaisissa\nvain muka nuorempain mieliksi, mutta joilla sentään aina oli niissä\nylen hauskaa. Tänä vuonna oli näissä tanssiaisissa solmittu kaksi\navioliittoa. Kaksi ruhtinas Gontsharovin ihanaa tytärtä oli löytänyt\ntäällä sulhasensa ja mennyt miehelään, ja tämä se entistään enemmän\nkohotti näitten tanssiaisten mainetta. Erityinen viehätys näillä\ntanssiaisilla oli sentähden, ettei niissä ollut isäntää: oli ainoastaan\nkevyenä liehuva, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarteleva,\nhyvänluontoinen Jogel, joka kokoili kaikilta vierailtaan oppitunneista\nluovutettavia merkkejä. Vielä on mainittava, että näihin tanssiaisiin\nsaapuivat ainoastaan ne, jotka todella tahtoivat tanssia ja ilakoita,\nkuten tahtovat ja voivat 13 ja 14 vuotiset tyttöset, jotka ensi\nkertaa esiintyvät pitkissä hameissa. Kaikki, harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta, olivat, tahi ainakin näyttivät olevan kauniita: niin\nriemuisasti he kaikki hymyilivät, ja niin palavina heidän silmänsä\nhehkuivat. Toisinaan tanssivat _pas de châleakin_ parhaimmat oppilaat,\njoista etevin oli erityisen suloliikkeinen Natasha; mutta näissä\ntanssiaisissa tanssittiin ainoastaan ekoseesia, anglaisea ja vastikään\nmuotiin tullutta masurkkaa. Salin oli Jogel vuokrannut Besuhovin\ntalosta, ja tanssiaiset olivat verrattoman onnistuneet, kuten kaikki\nsanoivat. Paljon oli kauniita tyttöjä ja Rostovin neitoset eivät\nsuinkaan jääneet varjoon. He olivat molemmat erittäin onnellisia ja\niloisia. Tänä iltana oli Sonja, ylpeänä Dolohovin kosinnasta, omasta\nkieltävästä vastauksestaan ja selittelystään Nikolaille, pyörähdellyt\njo kotona, antamatta kamarineidin laittaa palmikoita valmiiksi, ja nyt\nhän aivan loisti kiihkoisasta riemusta.\n\nNatasha oli vielä onnellisempi ja ylpeä hän oli hänkin. Sillä olihan\nhän nyt ensi kertaa oikeissa tanssiaisissa ja sitä paitsi ensi kertaa\npitkissä hameissa. Sekä Sonjalla että Natashalla oli molemmilla\nvalkoinen musliinihame vaaleanpunasine uumavöineen.\n\nNatasha rakastui heti kun astui tanssisaliin. Ei hän kehenkään\nerityisesti rakastunut, vaan kaikkiin yhteisesti. Hän rakastui aina\nsiihen, kehen kulloinkin katsoi.\n\n-- Ah, miten verratonta! -- hän yhä toisteli, juosten Sonjan luo.\n\nNikolai ja Denisof astelivat pitkin huoneita ja katselivat ystävällisen\nsuojelevasti tanssivia.\n\n-- Miten hän on suloinen, hänestä tulee kaunotar, puheli Denisof.\n\n-- Kuka?\n\n-- Kreivitär Natasha, -- Denisof vastasi.\n\n-- Ja miten hän tanssii, sitä suloutta! -- sanoi hän taas, hetken vaiti\noltuaan.\n\n-- Kenestä sinä oikein puhut?\n\n-- Sisarestasi, -- huusi Denisof harmistuneena.\n\nRostof naurahti.\n\n-- _Mon cher comte, vous êtes l'un de mes meilleurs écoliers, il faut\nque vous dansiez_, -- sanoi pikku Jogel, lähestyen Nikolaita.\n\n-- _Voyez combien de jolies demoiselles_![9]\n\nSamaa pyytäen, kääntyi hän Denisoviin, joka myös oli hänen entisiä\noppilaitaan.\n\n-- _Non, mon cher, je feroi tapisserie_,[10] -- sanoi Denisof. --\nMuistattehan, miten huonosti käytin hyväkseni tuntejanne?...\n\n-- Oh ei! -- sanoi Jogel, rientäen häntä lohduttamaan. -- Te olitte\nvain tarkkaamaton, mutta kykyä teillä oli, niin, teillä oli kykyä.\n\nAlettiin soittaa tuota uutta masurkkaa. Nikolai ei voinut Jogelille\nkieltää ja pyysi parikseen Sonjan. Denisof istuutui vanhusten viereen\nja, nojaten käsiään ja leukaansa miekkansa kahvaan ja jalallaan tahtia\nlyöden, jutteli hauskoja juttuja ja huvitti vanhoja naisia, jotka\nkatselivat nuorten tanssia. Jogel tanssi ensimäisenä parina ylpeytensä\nja paraimman oppilaansa kera. Pehmeästi ja sulavasti siirrähytellen\npienen hienoja kenkiään, kiidätti Jogel ensimäisenä ympäri lattian,\nrinnallaan Natasha arastelevana, mutta silti tarkoin ja taitavasti\naskelensa harkiten. Denisof ei irroittanut katsettaan Natashasta ja\nyhtyi miekallaankin tahtia lyömään. Hänen ilmeestään huomasi selvästi,\nettä hän on tanssimatta vain siksi ettei tahdo vaan ei suinkaan siksi,\nettei osaisi. Keskellä erästä kuviota kutsui hän ohitse kiitävän\nRostovin luokseen.\n\n-- Eihän tämä lainkaan, -- hän sanoi. -- Onko tämä puolalaista\nmasurkkaa? Mutta oivasti hän tanssii.\n\nTietäen, että Denisof oivallisesti tanssi puolalaista masurkkaa,\nvieläpä Puolassa ollessaan oli ollut siitä kuulukin, juoksi Nikolai\nNatashan luo ja sanoi:\n\n-- Mene ja pyydä Denisovia. Hänpä vasta tanssii!\n\nKun tuli taas Natashan vuoro, nousi hän ja, sukkelasti kepsutellen\nsomilla nauharuusurintaisilla kengillään, juoksi ujona yksin yli\nlattian nurkkaan, missä Denisof istui. Hän huomasi kaikkein katselevan\nhäntä ja odottavan jotain. Nikolaikin näki, miten Denisof ja Natasha\nhymyillen väittelivät. Denisof kielteli, vaan hymyili iloisesti.\nNikolai juoksi heidän luokseen.\n\n-- Olkaa hyvä, Vasili Dmitritsh, -- puheli Natasha, menkäämme, olkaa\nhyvä.\n\n-- No, mutta armahtakaa kreivitär, -- pyyteli Denisof.\n\n-- Mitäs turhia, Vasja, -- Nikolai sanoi.\n\n-- Aivan kuin Vaska kollia kehottelevat, -- sanoi Denisof leikillä.\n\n-- Laulan teille sitten koko illan, -- sanoi Natasha.\n\n-- Tenhotar, kaikkeen saa minut suostumaan! -- sanoi Denisof ja päästi\nmiekan vyöltään.\n\nHän siirtyi tuolien takaa, tarttui lujasti Natashan käteen, heitti\npäänsä takakenoon ja, tahtia odotellessaan, hän päästi oikean jalkansa\nlänkään. Ratsulla ja masurkassa hänen pienuutensa ei pistänyt silmään,\nja hän näytti sangen reimalta pojalta, jommoiseksi itsekin tunsi\nitsensä näissä tilaisuuksissa. Päästyään sitten tahtiin hän katsahti\nsivulta naiseensa voitonvarmana ja veitikkamaisesti, tömäytti äkkiä\ntoisen jalkansa lattiaan, kimposi kuin pallo ilmaan ja lensi kaaressa\nympäri salia, lennättäen Natashaa mukanaan. Hän kiisi kuulumattomasti\nyhdellä jalalla salin toiseen päähän eikä näyttänyt lainkaan huomaavan\nedessään olevia tuoleja; mutta äkkiä kilahtivat kannukset, ja jalat\nharilla nousi hän koroilleen, seisoi näin silmänräpäyksen, tömisteli,\nkannusten kilistessä, paikallaan seisten jalkojaan, pyörähti äkkiä\nympäri ja, takoen vasemmalla jalalla oikeata, hän taas ponnahti laajaan\nkaareen. Natasha arvasi, mitä Denisof kulloinkin aikoi tehdä ja\nitsekkään käsittämättä miten, seurasi häntä -- heittäytyen\ntäydellisesti hänen valtaansa. Milloin kaarsi Denisof Natashan\noikealta, milloin vasemmalla puolen, milloin laskeutui polvilleen,\nkiepautti Natashan ympäriinsä ja hypähti taas jaloilleen, kiitäen\nsellaista vauhtia kuin olisi aikonut henkeä vetämättä juosta läpi koko\nhuoneuston. Ja taas hän äkkiä pysähtyi ja taas teki uuden ja\nodottamattoman mutkan. Kun hän viimein oli saattanut Natashan tämän\npaikalle, pyörähti hän ketterästi hänen edessään ja kumarsi,\nkannuksiaan kilistellen. Mutta Natasha ei istuutunut, hän tuijotti vain\nhäntä silmiin ja hymyili ihmeissään aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.\n\n-- Mitä tämä tällainen on? -- lausui hän.\n\nHuolimatta siitä, ettei Jogel tunnustanut tätä masurkkaa oikeaksi,\nolivat kaikki ihastuneet Denisovin mestaruuteen, pyysivät yhtäpäätä\nhäntä tanssimaan ja vanhukset alkoivat hymyillen jutella Puolasta ja\nvanhasta hyvästä ajasta. Denisof, punaisena masurkasta ja pyyhkien\nhikeä nenäliinallaan, istuutui Natashan viereen eikä koko tanssiaisten\naikana erkaantunut hänestä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa\nluona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai\nhän häneltä kirjeen.\n\n\"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja\nkoska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana\nlähtökekkerit -- tule Englantilaiseen hotelliin.\"\n\nSamana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa\nja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet\njohdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli\nvuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän\nympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin\npuolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka\nhoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä\ntavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja\nsiksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.\n\nDolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin\nhän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.\n\n-- Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, -- Dolohof sanoi, --\nkiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka\nlaulajineen.\n\n-- Olen käynyt sinua tapaamassa, -- sanoi Rostof punastuen.\n\nDolohof ei vastannut hänelle.\n\n-- Voithan koettaa onneasi, -- sanoi hän Rostoville.\n\nRostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut\nhänen ja Dolohovin välillä. -- Ainoastaan pöllöt luottavat\npelionneensa, -- oli Dolohof silloin sanonut.\n\n-- Vai pelkäätkö pelata kanssani? -- jatkoi Dolohof, aivan kuin hän\nolisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.\n\nTästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa\nkuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja\nyleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä,\nkummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.\n\nRostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään\nkeksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen.\nHänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti\nhäntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että\nkaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:\n\n-- Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä... Hölmö on se\nihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä\ntahdon koettaa.\n\n\"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?\" ajatteli Rostof.\n\n-- Ja viisainta on ettet pelaa, -- jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden\nrisaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: -- Jatkakaamme, hyvät\nherrat!\n\nSitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia.\nRostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof\nkatsahti häneen.\n\n-- Et siis pelaa? -- kysyi Dolohof.\n\nJa tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi\nottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.\n\n-- Minulla ei ole rahoja mukanani, -- sanoi Rostof.\n\n-- Uskon velaksi!\n\nRostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja\ntaas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, --\nasettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä\nlaskuissa.\n\nEräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa\nluottaa.\n\n-- Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja\nasettakaa panokset kortille, -- vastasi Dolohof. -- Älä ole\nmilläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, -- lisäsi hän\nRostoville.\n\nPeli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.\n\nRostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800\nruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta\nkun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja\nmerkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.\n\n-- Pidä 800, -- sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt\ntarkanneenkaan Rostovin toimia, -- pikemmin pääset omillesi. Muille\nhäviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? -- hän toisti.\n\nRostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen\nherttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän\nsittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen\nsamppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän\nkurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista\nkortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen\ntuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville.\nEdellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut\npojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen\ntoukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa\nelämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama\nsumma on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen\nkevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200\nruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän\nensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa\nkatseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: \"No, käännähän väleen tuo\nkortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen\nDenisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni\nenää koskaan koske kortteihin.\" Ja hänen näin ajatellessaan, muistui\nhänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut\nSonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja\nvieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat\nesiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan\nkuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi\nkadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä\nherttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle,\nsaattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja\nsyöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se\noli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin\nkäsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat\nkorttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.\n\n-- Et siis pelkää pelata kanssani? -- toisti Dolohof ja, aivan kuin\nolisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään,\nheittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:\n\n-- Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee\nhuhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan\nteitä olemaan varuillanne.\n\n-- No, käännähän! -- sanoi Rostof.\n\n-- Oh, te Moskovan täti kullat! -- lausui Dolohof ja tarttui hymyellen\nkortteihin.\n\n-- Aaah! -- äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin\nkäsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se\noli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi\nsuorittaa.\n\n-- Älä toki vaivu maahan, -- sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten\nRostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPuolentoista tunnin kuluttua piti suurin osa pelureista omaa\npelaamistaan leikin asiana.\n\nKaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600\nruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli\nyhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan\nnousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000:teen ruplaan. Todellisuudessa\nnousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut\nkaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi\ntoisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt\njatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän\nluvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä\nyhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten\nviinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän\nei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta:\nnuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä\nrakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.\n\n\"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen ... mahdoton on päästä\nomilleen!... Ja miten olisi hauskaa kotona... Pata-sotamies ... se on\nmahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?\" ... ajatteli ja muisteli\nRostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi\nkääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof\ntotteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun\nriehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka\npöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu\nhänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa\npauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä\nmonta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili\nmuihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin\nja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.\n\n\"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata\ntoivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä\nrakastanut... Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä,\nkun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää\", -- puheli\nRostof itsekseen. -- \"En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun\ntappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi\nsiis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan\näskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen\nruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja\nsitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa,\niloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen! Ja milloin\ntämä onnen aika loppui, ja milloin alkoi tämä kauhea tila? Miten tämä\nmuutos tapahtui? Koko ajanhan olen istunut tässä samalla paikalla,\ntämän pöydän ääressä, ja samalla tavalla olen valinnut ja siirrellyt\nkortteja ja katsellut noita suuriluisia, näppäriä käsiä. Milloin tämä\non tapahtunut, ja mitä oikeastaan on tapahtunut? Olen terve, voimakas\nja yhä ennallani, ja istun yhä entisellä paikallani. Ei, se on\nmahdotonta! Varmaankin päättyy kaikki hyvin.\"\n\nHän oli punakka ja aivan hiessä, vaikka huoneessa ei ollutkaan kuuma.\nHänen kasvonsa olivat kauhean ja surkean näköiset, erityisemmin\nsentähden, että hän turhaan koetti tekeytyä rauhalliseksi.\n\nRostovin häviö nousi jo tuohon hirvittävään summaan, 43 tuhanteen\nruplaan. Hän oli jo valmistanut kortin, jolle oli asettanut kolme\ntuhatta ruplaa, jotka juuri oli saanut, kun Dolohof napautti\nkorttipakalla pöytään, sysäsi kortit sivuun, otti liidun ja alkoi\nselvällä, miehekkäällä käsialallaan laskea yhteen Rostovin häviöitä\nniin että liitu siruina räiskyi.\n\n-- Illalliselle, illalliselle, jo on aika! Tuossapa ovat\nmustalaisetkin!\n\nHuoneeseen astui todellakin tummia miehiä ja naisia, jotka puhelivat\njotain mustalaisella korostuksellaan ja toivat tullessaan huoneeseen\nkylmän hohkan. Rostof käsitti, että kaikki oli lopussa; mutta siitä\nhuolimatta hän sanoi rauhallisesti:\n\n-- Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen\nkortti. -- Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen\nhauskuus.\n\n\"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä\", -- Rostof ajatteli. -- \"Nyt\nvain luoti otsaan -- muu ei auta\", -- ja kaikesta tästä huolimatta hän\nsanoi iloisella äänellä:\n\n-- Käännähän toki vielä yksi kortti.\n\n-- Hyvä, -- vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, -- hyvä! olkoon\nmenneeksi 21 ruplaa, -- hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa\noli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi\nnöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000\nruplan asemasta.\n\n-- Minulle on samantekevä, -- hän sanoi, -- huvittaisipa vain tietää,\nmiten käy tämän kymmenikön.\n\nDolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä\nhetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä,\njotka pitivät häntä vallassaan... Kymmenikkö kääntyi Rostoville.\n\n-- 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, -- sanoi Dolohof kiskotellen ja\nnousi pöydän äärestä. -- Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, --\nhän lisäsi.\n\n-- Jopa vain, väsynyt olen minäkin, -- sanoi Rostof.\n\nDolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle\nhuomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:\n\n-- Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? -- hän tokasi.\n\nRostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään\nviereiseen huoneeseen.\n\n-- En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, -- Rostof\nsanoi.\n\n-- Kuulehan Nikolai, -- sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja\nkatsellen Rostovia silmiin, -- tunnethan sananlaskun: \"Onni pelissä, --\nonnettomuus rakkaudessa\". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.\n\n\"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen\",\najatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa\nisälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua\nkaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa\nvapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän\nleikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.\n\n-- Sinun serkkusi ... -- alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti\nhänet:\n\n-- Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet\nrauhaan! -- huusi Rostof raivoissaan.\n\n-- Milloin siis suoritat? -- kysyi Dolohof.\n\n-- Huomenna; -- sanoi Rostof ja poistui huoneesta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHelppo oli sanoa \"huomenna\" ja pidättäytyä sopivaisuuden rajoissa;\nmutta kauheata oli yksin saapua kotiin, tavata sisaret, veli, äiti,\nisä, käydä tunnustuksille ja pyytää rahoja, joista oli kieltäytynyt\nkunniasanalla.\n\nKotona oltiin vielä valveilla. Palattuaan teatterista ja syötyään\nillallisen oli nuoriso kerääntynyt klaveerin ääreen. Heti kun Rostof\noli tullut saliin, ympäröi hänet se runollinen rakkauden ilmakehä, joka\nkoko talven oli täyttänyt Rostovien suojat ja joka nyt Dolohovin\nkosinnan ja Jogelin tanssiaisten jälkeen näytti yhä vain tiivistyneen\nSonjan ja Natashan ympärille aivan kuin ilma isäsen edellä. Samat\nvaaleansiniset puvut yllä, joissa he olivat olleet teatterissa,\nseisoivat Sonja ja Natasha hymyilevän kauniina ja onnellisina klaveerin\nääressä. Vera pelasi shakkia Shinshinin kanssa vierashuoneessa. Vanha\nkreivitär odotteli poikaansa ja miestään ja pani pasianssia erään\nvanhan aatelisnaisen kanssa, joka asusteli Rostovien talossa.\nKarritukkainen Denisof istui loistavin silmin klaveerin ääressä, toinen\njalka takasojossa, ja kosketteli näppäimiä lyhyvillä sormillaan. Hän\nlauloi pienellä, käheällä, mutta varmalla äänellään sepittämäänsä runoa\n\"Tenhotar\" ja koetti samalla, sointuja lyöden, löytää sille sopivan\nsäestyksen.\n\n    Sa virka mulle, tenhotar, mi voima\n    Taas toi mun kanteloni luo,\n    Ja sydämeeni mist' on tulen loima,\n    Mi autuuden mun sieluhuni suo.\n\nHän lauloi intohimoisesti, katsellen pelästyneen onnellista Natashaa\nloistavilla, mustilla agaattisilmillään.\n\n-- Ihanaa! Verratonta! -- huusi Natasha. Vielä toinen värsy, -- sanoi\nhän, huomaamatta Nikolaita.\n\n\"Heillä on aina vain sama meno\", ajatteli Nikolai, katsahtaessaan\nvierashuoneeseen, missä näki Veran, äitinsä ja vanhan aatelisnaisen.\n\n-- Hei! tuossapa on Nikolaikin! Natasha juoksi veljensä luo.\n\n-- Onko isä kotona? -- kysyi veli.\n\n-- Miten olenkaan iloinen tulostasi! -- sanoi Natasha, vastaamatta\nveljen kysymykseen, -- meillä on niin hauskaa. Vasili Dmitritsh jäi\nvielä päiväksi minun tähteni, tiedätkö?\n\n-- Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, -- vastasi Sonja Nikolain\nkysymykseen.\n\n-- Koko,[11] olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! -- kuului\nkreivittären ääni vierashuoneesta.\n\nNikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen\nja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista\nkuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa\njohonkin.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- huusi Denisof. -- nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt\non teidän laulettava _barcarolla_, rukoilen teitä.\n\nKreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi äiti pojaltaan.\n\n-- Voih, ei mikään, -- sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt\ntuohon ainaiseen kysymykseen. -- Saapuuko isä pian?\n\n-- Arvatenkin.\n\n\"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä\nmenisin?\" -- ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.\n\nSonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan\nalkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli\nriemastunein silmin Natashaa.\n\nNikolai alkoi astella edestakasin salissa.\n\n\"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa\nlaulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!\" ajatteli Nikolai.\n\nSonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.\n\n\"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä\nkaikki, ei nyt ole laulun aika\", ajatteli Nikolai: \"Poistua? mutta\nminne? yhdentekevä, laulakoot!\"\n\nSynkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin\nja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.\n\n-- Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? -- näytti Sonjan tuijottava katse\nkysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen\narmaalleen.\n\nNikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi\nnäkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta\ntällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut\nolivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista\nnuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. \"Ei, olen liian iloinen\ntällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla\", sanoi hänen\nsydämensä, ja hän sanoi itselleen:\n\n-- Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin\nminäkin. -- No, Sonja, -- hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle\nsalia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.\n\nHän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten\ntanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui\nmuutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.\n\n\"Tässäpä nyt olen!\" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin\nriemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.\n\n\"Ja mistä hän oikeastaan riemuitsee!\" -- ajatteli Nikolai,\nkatsellessaan sisartaan. \"Eikö mahda hänen olla ikävä ja eikö häntä\nhävettäne!\"\n\nNatasha lauloi ensimäiset nuotit; hänen kurkkunsa laajeni, rinta\nkohoutui, ja silmäin ilme kävi vakavaksi. Hän ei tällä hetkellä\najatellut ketään eikä mitään, ja hymyilevästä suusta heläsivät\nsäveleet, nuo säveleet joita ken tahansa saattaa laulaa samassa\ntahdissa ja samoissa intervalleissa, mutta jotka siitä huolimatta\ntuhannesti kuultuina saattavat jättää teidät kylmiksi, mutta taas\ntuhannetta ensi kertaa kuullessa saattavat hytkähtelemään ja itkemään\nilosta.\n\nNatasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin\nsen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää\nlaulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä\nlapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen\nmukaan hän ei vielä laulanut hyvin. -- \"Ihana ääni, muttei koulutettu,\non koulutettava\", -- sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he\nsanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni\nsäännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten\noli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään,\nkuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat\nsitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus,\nomain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys,\njotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin,\nettä tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä\nturmelematta.\n\n-- \"Mitä tämä on?\" -- ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun\nhän kuuli sisarensa laulavan. -- \"Mikä on häneen tullut? Miten hän\nlaulaa tänäpänä?\" -- hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen\nmaailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen\nodottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan:\n\"_Oh, mio crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks... _Oh, mio\ncrudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks. Ah, elämämme on roskaa!\"\n-- ajatteli Nikolai. -- \"Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys,\nkunnia -- kaikki on pötyä ... mutta tämä ainoa on todellista... No,\nNatasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! ... miten saa hän nyt korkean h:n?\nSaipas! Jumalan kiitos!\" -- ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa\nkorkeata h:ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän\nvoimaa. \"Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten\nihanaa!\" -- hän ajatteli.\n\nOi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin\nsielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa\nja korkeampi kaikkea maailmassa. \"Mitä merkitsevätkään häviöt,\nDolohovit ja kunniasanat!... Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja\nsittenkin olla onnellinen\"...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista\nkuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa,\nmuistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui\nsalista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua\npalasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti\nhäntä tapaamaan.\n\n-- No, hauskaa oli? -- sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän\niloisesti poikaansa katsellessaan.\n\nNikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä\npillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa\nmielentilaa.\n\n\"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!\" -- ajatteli Nikolai ensimäistä ja\nviimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä,\nettä tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja\najaakseen kaupungille asioilleen:\n\n-- Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen\nrahaa.\n\n-- Vai niin, -- sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. --\nSanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?\n\n-- Sangen paljon, -- vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli\nhänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin\nsaattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. -- Olen hiukan\nhävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon,\n43 tuhatta.\n\n-- Mitä? Kenelle?... Lasket leikkiä! -- huudahti vanha kreivi. Ja hänen\nniskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on\nusein laita vanhain ihmisten.\n\n-- Lupasin maksaa huomenna, -- sanoi Nikolai.\n\n-- No! ... -- sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna\nsohvalle.\n\n-- Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! -- sanoi\npoika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan\ntunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä\nrikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja\npolvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän\nhuolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista\ntapahtua kenelle tahansa.\n\nKuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja\nhätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.\n\n-- Niin, niin, -- hän mumisi, -- vaikeata, pelkään, vaikeata on\nhankkia... Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi\nsattunut!...\n\nOhimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli\nvalmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista\nkäännettä.\n\n-- Isä kulta! i-sä kul-ta! -- huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, --\nantakaa minulle anteeksi! -- Hän tarttui isänsä käteen, vei sen\nhuulilleen ja alkoi itkeä ääneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären\nja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä\njuossut äitinsä luo.\n\n-- Äiti!... Äiti!... Denisof on minua...\n\n-- Mitä on?\n\n-- On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! -- tyttö huusi.\n\nKreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha\nmuruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on\nkotiopettajatar.\n\n-- Natasha, olehan, tyhmyyksiä! -- sanoi äiti, toivoen tyttärensä\npuhuneen leikkiä.\n\n-- Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, -- sanoi Natasha\närtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte:\n\"tyhmyyksiä\"...\n\nKreivitär kohautti harteitaan.\n\n-- Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on\nhölmö, siinä kaikki.\n\n-- Ei, hän ei ole hölmö, -- vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.\n\n-- No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita.\nJos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! -- sanoi äiti,\nvihaisesti hymyillen. -- Onnea matkalle!\n\n-- Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen\nrakastunut.\n\n-- No, sano se siis hänelle.\n\n-- Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole\nminun syyni.\n\n-- En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen\nhänelle sanomaan, -- sanoi kreivitär hymyillen.\n\n-- En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on\nkaikki niin helppoa, -- lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. --\nMutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei\nhän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.\n\n-- Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.\n\n-- Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.\n\n-- No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika\nmennä miehelään, -- sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.\n\n-- Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.\n\n-- Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, -- sanoi\nkreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään\naikuisena.\n\n-- Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, --\nja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof\nyhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.\n\nKuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.\n\n-- Natalie, -- sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, --\nratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.\n\n-- Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!... Ei, mutta te olette niin\nkelpo mies ... mutta ei ole tarvis ... tätä ... mutta minä muuten teitä\naina olen rakastava.\n\nDenisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli\nkummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia\nsotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten\nkahinaa. Hän saapui nuorten luo.\n\n-- Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, -- sanoi kreivitär\nhämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, -- mutta\ntyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä\nensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi\npakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.\n\n-- Kreivitär, -- sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan\nluotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.\n\nNatasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän\nalkoi ääneen itkeä.\n\n-- Kreivitär, olen syyllinen, -- jatkoi Denisof katkonaisella äänellä,\n-- mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko\nperhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni... Hän vilkasi\nkreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: --\nHyvästi siis, kreivitär. -- Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja\nlähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes\nNatashaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei\ntahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin\nmustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät\nolivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä\nkievarinväliä.\n\nDenisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa,\nodotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden\npyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan\najastaan tyttöjen suojissa.\n\nSonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin\nSonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän\nrakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään\nkelvottomana hänelle.\n\nNikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja\nlähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä\nkuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan\nrykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt\nhyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSelvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin.\nTorschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä\ntahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan.\nRiisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli\npieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa\noli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.\n\n-- Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko\nteetä? -- kyseli kamaripalvelija.\n\nPierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo\nedellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain\najatteli samaa -- jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä\nympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu\nPietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui\nvähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen\nsielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama\ntunti vai koko elämän ikänsä.\n\nHuoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen\neukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden\nkaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja\npalvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi\neikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki\nsaattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään\ntäyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen\nsydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli\npalannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen\nkauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä\nkysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella,\naina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista,\nmuttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi\n_kääntynyt kieroon_ tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen\nelämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi\nvain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.\n\nHuoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen\njalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen\njalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin\nisäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.\n\n\"Oliko se pahasti vai hyvin tehty?\" -- kyseli Pierre itseltään. --\n\"Minulle hyvä, jollekin toiselle matkustajalle paha, mutta isännälle\nvälttämätöntä, sillä hänet pakottaa siihen nälkä. Hän sanoi, että eräs\nupseeri häntä sen johdosta kuritti. Mutta upseeri kuritti siksi että\nhänellä oli kiireellinen matka. Minä ampusin Dolohovia, koska pidin\nitseäni loukattuna, ja Ludvig XVI mestattiin siksi että häntä pidettiin\nrikollisena; mutta vuoden kuluttua tapettiin hänen mestaajansa jostakin\nsyystä. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata?\nMiksi elää, ja mikä minä olen? Mitä on elämä, mitä kuolema? Mikä voima\nkaikkia hallitsee?\" -- kyseli hän itseltään.\n\nVastausta vain ei tullut yhteenkään kysymykseen. Tosin oli yksi\nvastaus, mutta se oli aivan epäloogillinen, eikä lainkaan vastannut\nnäihin kysymyksiin. Tämä vastaus kuului: \"kun kuolet -- kaikki päättyy.\nKun kuolet, kaikki käy selväksi, tai lakkaat ainakin kysymästä.\" Mutta\nkuolemakin tuntui kauhealta.\n\nTorschokilainen kaupustelijatar tarjosi tavaroitaan kimakalla äänellä,\nerittäinkin pukin nahkaisia tohveleita.\n\n-- \"Minulla on satoja ruplia, joille en läpeä löydä, mutta hän seisoo\ntuossa arkana rääsyisessä turkissaan ja katselee minua\", -- ajatteli\nPierre. -- \"Ja mitä tekee hän näillä rahoilla? Aivan kuin voisivat\nhiuskarvan vertaa nämä rahat hänelle lisätä onnea ja rauhaa? Voiko\nmikään maailmassa varjella häntä tai minua pahasta ja kuolemasta?\nKuolema, joka kaikki lopettaa ja joka tulee joko tänään tai huomenna --\njoka tapauksessa hetken kuluttua iäisyyteen nähden.\" Ja Pierre tarttui\ntaas tuohon tyhjää pyörivään ruuviin, ja ruuvi vääntyi yhä vaan\nentiseen tapaansa samalla paikalla.\n\nKamaripalvelija antoi hänelle puoleksi avatun, kirjeiden muotoon\nkyhätyn rouva Suzan romaanin. Hän alkoi lukea jonkun Amelie de\nMansfeldin kärsimyksistä ja jaloista pyrkimyksistä. \"Ja miksi taisteli\nhän viettelijäänsä vastaan\", -- Pierre ajatteli, -- \"kun hän kerran\nhäntä rakasti. Eihän Jumala ollut voinut hänen sieluunsa virittää oman\ntahtonsa vastaisia pyrkimyksiä. Minun entinen vaimoni ei taistellut ja\nkenties oli hän oikeassa. Ei mitään ole keksitty\", -- sanoi Pierre taas\nitselleen, -- \"ei mitään ole keksitty\". Tiedämme ainoastaan sen,\nettemme mitään tiedä, Ja tämä se onkin -- inhimillisen viisauden\nkorkein aste.\n\nKaikki hänessä itsessään ja hänen ympärillään näytti sekavalta,\njärjettömältä ja vastenmieliseltä. Ja tässä kaiken ympäröivän\nällättävyydessä oli Pierren mielestä jonkinlaista kiihoittavaa\nnautintoa.\n\n-- Rohkenen pyytää teidän jalosukuisuutenne tekemään hieman tilaa tälle\nvieraalle, -- sanoi kievarin isäntä tullen huoneeseen matkustajan\nseurassa, jonka myös oli täytynyt jäädä odottamaan hevosia.\n\nMatkustaja oli tanakka, suuriluinen vanhus, jonka kurttuinen naama oli\naivan keltainen, ja jonka epämääräisen harmahtavia, loistavia silmiä\nvarjostivat riippuvat, tuuheat, harmaat kulmakarvat.\n\nPierre laski jalkansa pöydältä, nousi sohvalta ja heittäytyi pitkälleen\nhäntä varten valmistetulle vuoteelle, vilkuen silloin tällöin\nmatkustajaan, joka synkän ja väsyneen näköisenä riisuutui palvelijansa\navustamana. Matkustaja jätti ylleen nankinikankaalla päällystetyn\nkuluneen puoliturkin ja laihoihin, luiseviin jalkoihinsa huopasaappaat,\nistuutui sitten sohvalle, nojaten lyhyeksi leikatun, mahdottoman\nsuuren, ohimoilta ylen leveän päänsä sohvan selkämystään ja katsahti\nBesuhoviin. Pierreä kummastutti vieraan ankara, viisas ja läpitunkeva\nkatse. Hänen teki mieli ruveta vieraan kanssa juttusille, mutta juuri\nkun hänen piti ruveta puhumaan tiestä, matkustaja sulki silmänsä,\nasetti kurttuiset kätensä ristiin rinnalle, istui liikkumattomana ja\nnäytti joko lepäävän tai vaipuneen syvään, rauhalliseen mietiskelyyn.\nVieraan sormessa oli suuri, rautainen, pääkallolla koristettu sormus.\nMatkustajan palvelija oli myös kurttunaamainen, keltahipiäinen vanhus,\njolla ei ollut viiksiä eikä partaa. Ajelluilta eivät hänen leukansa ja\nhuulensa näyttäneet, varmaankaan ei niissä koskaan ollut partaa\nollutkaan. Vanhus oli vielä aika ketterä ja pian kaiveli hän\nmatkalippaasta teekojeet, valmisti pöydän ja toi sille kiehuvan\nteekeittiön. Kun kaikki oli valmiina, avasi matkustaja silmänsä,\nkaatoi itselleen lasin teetä, sitten parrattomalle palvelijalleen ja\nojensi lasin hänelle. Pierre kävi rauhattomaksi, hänestä tuntui\ntarpeelliselta, vieläpä välttämättömältäkin ryhtyä keskusteluun vieraan\nkanssa.\n\nPalvelija toi takaisin kumolleen kaadetun tyhjän lasinsa, jonka\npohjalle hän oli asettanut säästyneen sokerimurun, ja kysyi, onko\njotain tarvis.\n\n-- Ei mitään. Anna kirja, -- sanoi matkustaja.\n\nPalvelija toi kirjan, joka Pierrestä näytti hengelliseltä, ja vieras\nsyventyi lukemaan. Pierre katseli häntä. Yhtäkkiä vieras taukosi\nlukemasta, pisti merkin lehtien väliin ja sulki kirjan. Sitten sulki\nhän silmänsä, nojautui sohvan selkämystään ja asettui entiseen\nasentoonsa. Pierre katseli yhä häntä eikä kerinnyt kääntämään hänestä\nkatsettaan, kun matkustaja äkkiä avasi silmänsä ja suuntasi vakavan,\nankaran katseensa suoraan Pierren silmiin.\n\nPierre tunsi hämmentyvänsä ja tahtoi välttää tuota katsetta, mutta\nloistavat vanhuksen silmät vetivät vastustamattomasti häntä puoleensa.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Minulla on kunnia puhua kreivi Besuhovin kanssa, jollen erehdy, --\nsanoi matkustaja harvalleen ja äänekkäästi.\n\nPierre katseli kysyvästi lasiensa läpi matkustajaa ja oli vaiti.\n\n-- Olen kuullut teistä, -- jatkoi matkustaja, -- ja teitä kohdanneesta\nonnettomuudesta, herraseni. Tuntui kuin olisi hän erityisellä painolla\nlausunut sanan onnettomuus, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: \"niin,\nonnettomuus, sanokaa mitä tahansa; tiedän, että se, mitä teille\nMoskovassa on tapahtunut, on onnettomuus\". Surkuttelen suuresti sitä,\nherraseni.\n\nPierre punastui, kohoutui istumaan vuoteelle, kumartui vanhuksen\npuoleen ja hymyili luonnottoman arasti.\n\n-- En ole uteliaisuudesta ottanut tätä puheeksi, herraseni, syyni ovat\npaljoa tärkeämmät.\n\nHän vaikeni hetkeksi, tarkastellen yhä Pierreä, siirrältihe hieman\nsohvalla, aivan kuin pyytäen tällä siirtymisellään Pierreä istumaan\nviereensä. Pierrestä tuntui ikävältä ryhtyä keskustelemaan tämän\nvanhuksen kanssa, mutta tahtomattaan hän totteli vanhuksen viittausta,\nastui sohvan luo ja istuutui hänen viereensä.\n\n-- Te olette onneton, herraseni, -- jatkoi vanhus puhettaan. -- Olette\nnuori, minä olen vanha. Tahdon voimaini mukaan auttaa teitä.\n\n-- Ah, niin, -- sanoi Pierre, luonnottomasti hymyillen. -- Olen sangen\nkiitollinen... Mistä olette matkalla?\n\nMatkustajan kasvojen ilme ei ollut suinkaan hyväilevä, päinvastoin\nkylmä ja ankara, mutta siitä huolimatta vaikuttivat sekä hänen puheensa\nettä kasvojensa ilme vastustamattoman puoleensavetävästi Pierreen.\n\n-- Jollette jostakin syystä halua mielellänne kanssani puhella, niin\nsanokaa suoraan, herraseni, -- huomautti vanhus.\n\nJa aivan odottamatta ilmeni vanhuksen kasvoille isällisen hellä hymy.\n\n-- Ah, eihän minulla, ei mitenkään, päinvastoin olen ylen iloinen\ntutustumisesta, -- sanoi Pierre ja katsahti vielä kerran vieraan\nkäteen. Nyt eroitti hän selvästi pääkallosormuksen, vapaamuurarien\nmerkin.\n\n-- Suvaitkaa minun kysyä, -- Pierre sanoi, -- oletteko vapaamuurari?\n\n-- Olen, kuulun vapaiden muurarien veljeskuntaan, -- vastasi\nmatkustaja, tunkeutuen katseellaan yhä syvemmälle Pierren silmiin. --\nJa omasta ja heidän puolestaan ojennan teille veljen käden.\n\n-- Pelkään, -- sanoi Pierre, hymyillen. Vapaamuurari herätti hänessä\ntosin luottamusta, mutta olihan hän aina tottunut laskemaan leikkiä\nheidän opistaan ja uskostaan. -- Pelkään, -- hän toisti, -- että\nminun on mahdoton käsittää, tai miten sanoisin, pelkään, että\najatustapani koko maailman rakenteesta on niin vastakkainen teidän\nkäsityskannallenne, että meidän on mahdoton toisiamme ymmärtää.\n\n-- Tunnen teidän ajatustapanne, -- sanoi vapaamuurari, -- tuon\najatustapanne, jonka luulette olevan syvällisen ajatustyön hedelmän,\nmutta joka onkin vain suuren yleisön ajatustapa ja suoranainen hedelmä\nylpeydestä, laiskuudesta ja tietämättömyydestä. Suokaa anteeksi,\nherraseni, jollen olisi tuntenut tuota ajatustapaanne, en olisi\nryhtynyt kanssanne puhelemaan. Teidän ajatustapanne on surullinen\nerehdys.\n\n-- Aivan samoin kuin teidänkin ajatustapanne minun mielestäni, -- sanoi\nPierre, hymyillen hillitysti.\n\n-- En milloinkaan rohkene väittää, että tunnen totuuden, -- sanoi\nvapaamuurari, ihmetyttäen yhä enemmän Pierreä puheensa täsmällisyydellä\nja vakavuudella. Kukaan ei saata yksinään käsittää totuutta; ainoastaan\nkivi kiveltä, miljoonain sukupolvien yhteistyöllä, kantaisämme Aatamin\najoista näihin päiviin saakka on nousemassa se temppeli, joka on oleva\nkyllin arvokas Suuren Jumalan asunnoksi, -- sanoi vapaamuurari ja sulki\nsilmänsä.\n\n-- Minun täytyy teille sanoa, en usko, en ... usko Jumalaan, -- sanoi\nPierre vaivoin ja surkeasti, tuntien välttämättömyyden lausua koko\ntotuuden.\n\nVapaamuurari katsahti tarkkaavasti Pierreen ja hymähti, kuten\nhymähtäisi miljoonien omistaja köyhälle mierolaiselle, jos tämä hänelle\nkertoisi, ettei ole hänellä viittä ruplaa, joista hänen onnensa\nriippuu.\n\n-- Niin, ette tunne Häntä, herraseni, -- sanoi vapaamuurari. -- Ette\nvoi Häntä tuntea. Ette Häntä tunne, siksi olettekin onneton.\n\n-- Niin, niin, olen onneton, -- vahvisti Pierre; -- mutta mitä on minun\ntekeminen?\n\n-- Ette tunne Häntä, herraseni, ja siksipä olettekin kovin onneton.\nEtte tunne Häntä, mutta Hän on täällä, Hän on minussa, Hän on minun\nsanoissani, Hän on sinussa, vieläpä juuri lausumissasi, herjaavissa\nsanoissakin! -- sanoi vapaamuurari ankarin, väräjävin äänin.\n\nSitten hän hetkeksi vaikeni, huoahti, haluten nähtävästi rauhoittua.\n\n-- Jollei Häntä olisi olemassa, -- jatkoi hän hiljaa, -- niin emme\ntässä nyt puhuisi Hänestä, herraseni. Mistä, kenestä puhuimme? Kenen\nkielsit? -- sanoi hän äkkiä juhlallisen ankaralla ja hallitsevalla\näänellä. -- Kuka on Hänet keksinyt, jollei Häntä ole olemassa? Miksi\nolet ruvennut olettamaan tuollaisen käsittämättömän olennon\nolemassaoloa? Miksi sinä ja koko maailma olette ruvenneet olettamaan,\nettä on olemassa tuollainen järjelle käsittämätön, kaikkivoipa, ikuinen\nja kaikissa ominaisuuksissaan ääretön olento?...\n\nHän herkesi puhumasta ja oli kauvan vaiti. Pierre ei voinut eikä\ntahtonutkaan katkaista äänettömyyttä.\n\nHän on olemassa, mutta vaikea on Hänet käsittää, -- alkoi vapaamuurari\ntaas puhua, katsoen suoraan eteensä ja käännellen kirjan lehtiä\nvapisevilla käsillään, joita mielenliikutuksesta ei saattanut pitää\npaikoillaan. -- Jos Hän olisi ihminen, jonka olemassa olosta olisit\nepätietoinen, niin tarttuisin tuon miehen käteen, toisin hänet luoksesi\nja näyttäisin sinulle. Mutta miten minä kuolevainen vaivanen saatan\nnäyttää Hänen koko mahtavuutensa, koko iäisyytensä, koko hurskautensa\nsokealle tai sille, ken sulkee silmänsä, jottei Häntä näkisi eikä\nkäsittäisi, ja jottei näkisi eikä käsittäisi omaa kehnouttaan ja\nsaastaisuuttaan? -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ken olet? Mitä olet?\nKuvittelet olevasi viisas sentähden että osasit lausua nuo herjaavat\nsanat, -- jatkoi hän synkän pilkallisesti, -- mutta todellisuudessa\nolet tyhmempi ja järjettömämpi kuin pieni lapsi, joka leikitellessään\nkellon rattailla sanoisi, ettei hän usko kellon tekijään sentähden\nvain, ettei hän käsitä kellon tarkoitusta. Vaikea on Hänet tuntea...\nVuosisatoja, kanta-isästämme Aatamista näihin päiviin saakka, olemme\npyrkineet tähän tuntemiseen, mutta silti olemme saavuttamattoman\nkaukana päämäärästämme; mutta tämä todistaa vain meidän heikkouttamme\nja Hänen suuruuttaan.\n\nSydän kurkussa, loistavin silmin katsellen vapaamuurariin, kuunteli\nPierre vieraan puhetta; hän ei puhujaa keskeyttänyt, ei mitään\nkysellyt, mutta hän uskoi täysin sydämin vieraan sanoihin. Uskoiko hän\nsitten vapaamuurarin järkeviin todistuksiin, vai uskoiko hän, kuten\nlapset, hänen sydämelliseen, vakuuttavaan puhetapaansa, tai hänen\näänensä värinään, joka toisinaan oli katkaista häneltä puheen, vai\nuskoiko hän noihin vanhuksen loistaviin silmiin, jotka olivat\nvanhentuneet samassa vakaumuksessa, vai herättivätkö hänessä uskoa\nvapaamuurarin koko olennosta uhkuva rauhallisuus, varmuus ja tietoisuus\nelämän tarkoituksesta, joita hän omaan saamattomuuteensa ja\ntoivottomuuteensa verratessaan suuresti ihmetteli, -- joka tapauksessa\nhän tahtoi sydämensä pohjasta uskoa ja uskoikin, ja hän tunsi sydämensä\ntäyttyvän rauhoittavasta riemusta, tunsi nuortuvansa ja palaavansa\nuudelleen elämään.\n\n-- Häntä ei käsitetä järjellä, vaan elämällä, -- sanoi vapaamuurari.\n\n-- En käsitä, -- sanoi Pierre, tuntien kauhukseen, miten epäilys taas\nhiipi hänen sydämeensä. Hän pelkäsi matkustajan todistelujen sekavuutta\nja heikkoutta, hän pelkäsi menettävänsä uskonsa häneen. -- En ymmärrä,\n-- hän sanoi, -- miten ihmisjärki ei käsittäisi sitä, mistä puhuitte.\n\nVapaamuurari hymähti isällisen lempeästi.\n\n-- Korkein viisaus ja totuus ovat kuin puhtain taivaitten utu, jota\nniin halajamme vetää keuhkoihimme. Voinko minä, saastainen astia,\ntäyttyä tästä puhtaasta udusta ja arvostella sen puhtautta? Ainoastaan\nitse sisäisesti puhdistumalla saatan johonkin määrin puhdistaa\nhengittämäni udun.\n\n-- Niin, niin, niinhän se on! -- sanoi Pierre iloisena.\n\nKorkein viisaus ei perustu ainoastaan järkeen eikä niihin maallisiin\ntieteisiin, historiaan, fysiikkaan ja kemiaan, jotka ovat\njärkeistietoisuuden perustana. Korkein viisaus on yksi, ja siinä on\nainoastaan yksi tiede -- kaikkeuden tiede, tiede, joka selvittää\nluomistyön ja ihmisen aseman tässä luomistyössä. Omistaaksemme tuon\ntieteen täytyy meidän puhdistaa ja uusia sisäinen ihmisemme, ja siksipä\nonkin ensin uskottava ja tultava täydelliseksi ja sitten vasta\nhankittava tietoja. Ja näiden päämääräin saavuttamiseksi on meidän\nsydämiimme vuodatettu Jumalan valo, jota kutsutaan omaksitunnoksi.\n\n-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.\n\nKatsahda hengen silmillä sisäistä ihmistäsi ja kysy itseltäsi, oletko\nitseesi tyytyväinen. Minne olet tullut järkesi avulla? Mitä oikeastaan\nolet? Olette nuori, rikas, viisas, sivistynyt, herraseni. Mitä olette\nnäillä kaikilla saamillanne lahjoilla tehnyt? Oletteko tyytyväinen\nitseenne ja elämäänne?\n\n-- En, vihaan elämääni, -- vastasi Pierre, kulmiaan yrmistäen.\n\n-- Vihaat, elä siis toisin, puhdista itsesi, ja sikäli kun\npuhdistut olet myös käsittävä todellisen viisauden. Katsahtakaa\nelämäänne, herraseni! Miten se on kulunut? Hurjissa irstailuissa ja\nsiveettömyydessä. Saaden kaikki yhteiskunnalta ja mitään sille\nantamatta saitte rikkautenne. Miten olette sitä käyttänyt? Mitä olette\ntehnyt lähimäisenne hyväksi? Oletteko ajatellut kymmeniä tuhansia\norjianne, oletteko auttanut heitä heidän ruumiillisessa ja\nsiveellisessä hädässään? Ette. Olette käyttänyt heidän työtään\nviettääksenne irstasta elämää. Siinä teidän työnne. Oletteko etsinyt\ntilaisuutta palvellaksenne hyödyllisellä tavalla lähimmäistänne? Ette.\nJoutilaisuudessa olette elämänne viettänyt. Menittepä sitten naimisiin,\nherraseni, otitte vastuullenne nuoren naisen tukemisen ja ohjaamisen,\nja mitäs teitte? Ette auttanut häntä, herraseni, löytämään totuuden\ntietä, vaan syöksitte hänet valheen ja onnettomuuden kuiluun. Muuan\nmies loukkasi teitä, te tapoitte hänet, ja puhutte, ettette Jumalaa\ntunne ja että vihaatte elämäänne. Siinä ei ole rahtuakaan järkeä,\nherraseni!\n\nLausuttuaan nämä sanat nojautui vapaamuurari, ikäänkuin väsyneenä\npitkästä keskustelusta, jälleen sohvan selustaan ja sulki silmänsä.\nPierre katseli näitä ankaria, liikkumattomia, melkein elottomia\nvanhuksenkasvoja ja liikutti ääneti huuliaan. Hän tahtoi sanoa: \"niin,\ninhoittava, joutilas, irstas elämä\", -- mutta ei tohtinut katkaista\näänettömyyttä.\n\nVapaamuurari yskähti käheästi vanhan miehen tavoin ja kutsui\npalvelijan.\n\n-- Entä hevoset? -- hän kysyi, katsomatta Pierreen.\n\n-- Kyytihevoset ovat saapuneet, -- vastasi palvelija. -- Ettekö aio\nlevähtää?\n\n-- En, käske valjastamaan.\n\n\"Jokohan hän lähtee ja jättää minut yksin, puhumatta asioita loppuun ja\nlupaamatta minulle apua?\" -- arveli Pierre, nousi, katsahti tuon\ntuostakin alta kulmain vapaamuurariin ja alkoi käyskellä pitkin\nhuonetta. -- \"Niin, en ole sitä ajatellut, mutta tosiaan olen viettänyt\nhalveksittavaa, irstasta elämää. Mutta en ole rakastanut sitä, enkä ole\ntahtonut sitä, mutta tämä mies tietää totuuden ja jos hän tahtoisi,\nvoisi hän sen minulle paljastaa.\"\n\nPierre tahtoi sanoa tämän vapaamuurarille, mutta ei rohjennut.\nPakattuaan tamineensa tottuneilla, vanhoilla käsillään alkoi matkustaja\nnapittaa turkkiaan. Nämä puuhat päätettyään hän kääntyi Besuhoviin ja\nsanoi hänelle välinpitämättömän kohteliaalla äänellä:\n\n-- Mihin nyt suvaitsette lähteä, herraseni?\n\n-- Minäkö?... Menen Pietariin, -- vastasi Pierre lapsellisella,\nepävarmalla äänellä. -- Kiitän teitä. Olen kaikessa kanssanne yhtä\nmieltä. Mutta älkää ajatelko, että olisin ollut niin huono. Sydämeni\npohjasta olen halunnut olla sellainen, jollaisen tahtoisitte minun\nolleen; mutta koskaan en ole keneltäkään apua löytänyt... Muuten, itse\nennen muita olen syypää kaikkeen. Auttakaa minua, opettakaa minua, ehkä\nvielä tulen...\n\nPierre ei voinut jatkaa; hän nuhisti nenäänsä ja kääntyi matkustajasta.\n\nVapaamuurari oli kauvan vaiti, nähtävästi jotakin miettien.\n\n-- Kaikkinainen apu tulee yksin Jumalalta, -- hän sanoi, -- mutta sen\nmäärän apua, joka veljeskuntamme vallassa on antaa, senkin teille suon,\nherraseni. Kun menette Pietariin, antakaa tämä kreivi Villarskille (hän\nkaivoi lompakon ja kirjoitti muutamia sanoja nelitaitteiselle\npaperilehdelle). Yhden neuvon annan teille, jos sallitte. Saavuttuanne\npääkaupunkiin, vetäytykää ensi aikoina yksinäisyyteen, itsenne\ntutkistelemiseen, älkääkä palatko entisen elämänne poluille. Lisäksi\ntoivotan onnellista matkaa, herraseni, -- sanoi hän huomattuaan\npalvelijan tulleen huoneeseen, -- toivon menestystä.\n\nMatkustaja oli Josef Aleksejevitsh Basdejef, kuten Pierre sai tietää\nmajatalon päiväkirjasta. Basdejef oli tunnetuimpia vapaamuurareita ja\nmartinisteja jo Novikovin ajoilta. Kauvan hänen lähtönsä jälkeen käveli\nPierre majatalon tuvassa, menemättä levolle tai tilaamatta hevosia. Hän\nmietti entisyyttään ja kuvitteli uuden elämän hurmaamana onnellista,\nnuhteetonta, hyveellistä tulevaisuuttaan, joka näytti hänestä niin\nhelpolta. Hän oli ollut, niin hänestä tuntui, syntinen vain siksi, että\nhän jollakin tavalla sattumalta oli unohtanut, miten hyvä on olla\nhyveellinen. Hänen sieluunsa ei jäänyt jälkeäkään entisistä\nepäilyksistä. Hän uskoi lujasti ihmisten veljeyden mahdollisuuteen,\nihmisten, jotka ovat yhtyneet päämääränään toistensa tukeminen hyveen\npolulla, ja sellaisena väikkyi hänen mielessään vapaamuurarien\nveljeskunta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSaavuttuaan Pietariin ei Pierre ilmoittanut kenellekään tulostaan eikä\nkäynyt missään, vaan vietti kaiket päivät lukemalla Tuomas Kempiläistä,\njonka kirjan joku hänen tietämättään oli hänelle toimittanut. Yhden\nainoan seikan Pierre aina käsitti lukiessaan tätä kirjaa; hän käsitti\nennen tuntemattoman nautinnon, minkä tuottaa usko täydellisyyden\nsaavuttamisen mahdollisuuteen ja veljelliseen toimivaan rakkauteen,\njonka Josef Aleksejevitsh oli sanonut olevan mahdollisen ihmisten\nkesken. Viikkoa jälkeen hänen tulonsa astui illalla hänen huoneeseensa\nnuori puolalainen kreivi Villarski, jonka Pierre päällisin puolin tunsi\nPietarin seurapiirien ajoilta. Villarski astui sisään yhtä virallisen\nja juhlallisen näköisenä kuin aikoinaan Dolohovin sekundantti ja\nsulettuaan oven jälkiinsä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei huoneessa\nollut ketään muita kuin Pierre, kääntyi hän tämän puoleen:\n\n-- Saavuin luoksenne, koska tehtäväkseni on annettu ehdottaa teille\njotakin, kreivi. Veljeskunnassamme hyvin korkeassa asemassa oleva\nhenkilö on suositellut teitä otettavaksi veljeskuntaan ennen määräaikaa\nja on ehdottanut, että minä toimittaisin teidän asianne. Katson pyhäksi\nvelvollisuudekseni tämän henkilön tahdon täyttämisen. Tahdotteko minun\ntoimenpiteisiini alistuen astua vapaamuurarien veljeskuntaan?\n\nTuon miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina\ntanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa,\nhämmästytti Pierreä.\n\n-- Tahdon kyllä, -- Pierre sanoi.\n\nVillarski nyykäytti päätään.\n\n-- Vielä kysymys, kreivi -- hän sanoi, -- kysymys, johon en käske teitä\nvastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme)\nvarsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne,\nuskotteko Jumalaan?\n\nPierre mietti.\n\n-- Kyllä ... kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän.\n\n-- Siinä tapauksessa ... -- alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.\n\n-- Kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän vielä kerran.\n\n-- Siinä tapauksessa voimme lähteä, -- sanoi Villarski. Vaununi ovat\nkäytettävinänne.\n\nKoko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti\ntehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat\nveljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta\npuhua.\n\nAjettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja\nkulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen\neteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he\nmenivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi\novelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa\nranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi\npukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan\npani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun\nhänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen,\nsuuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu\nkoski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten.\nHänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin\nVillarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat\nsamalla kurtuissa ja hymyssä.\n\nTalutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.\n\n-- Mitä ikänä teille tapahtuneekin, -- hän sanoi, on teidän se kaikki\nmiehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä\nveljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä).\nKun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, -- lisäsi\nVillarski; -- toivotan teille miehuutta ja menestystä. -- Ja\npuristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.\n\nJäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa\nkohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi\ntahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia,\nmitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä\npuutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän\nväsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet.\nHän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän\npelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias\ntietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen\nkaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu\nsille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli\nuneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta\nkuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli\nympärilleen. Huoneessa oli mustaa -- pimeätä; vain yhdessä paikassa\npaloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja\nhuomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja\nlevällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli\nihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan\nensimäiset Evankeliumin sanat: \"Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan\ntykönä\", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn,\navatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei\nnäkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään,\ntäysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä\ntavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu,\n-- hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut\npaljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta,\nhän katseli ympärilleen. -- \"Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten\nveljeys\", -- puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen\nkuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku\nastui huoneeseen.\n\nHeikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua,\nastui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja\nsiksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski\nsille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.\n\nTällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti\nhänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan\ntapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö,\njoka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.\n\n-- Miksi tulitte tänne? -- kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän\nolinpaikan kolinasta. -- Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja\nnäkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte?\nViisauttako, hyvettä, valistusta?\n\nSinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi\nPierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut\nlapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään\nelämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten\nveljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi\nkatkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin\nnimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, _etsivää_\nkokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre\nritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa\najatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton\nopettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että\nritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.\n\n-- Kyllä, mi ... minä ... tahdon uudistua, -- lausui Pierre vaivoin.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: -- Onko teillä käsitystä\nkeinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne\nsaavuttamisessa? ... ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.\n\n-- Minä ... haluan ... opastusta ... apua ... uudistuksessani, -- sanoi\nPierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta\nettä tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.\n\n-- Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?\n\n-- Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten\nyhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, -- sanoi\nPierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken\njuhlallisuutta. -- Minun käsitykseni mukaan...\n\n-- Hyvä, -- sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen\ntäysin tyytyväinen. -- Oletteko etsinyt keinoja päämääränne\nsaavuttamiseen uskonnosta?\n\n-- En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, -- sanoi\nPierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi\nsentähden, mitä hän puhuu. -- Olin jumalankieltäjä, -- Pierre vastasi.\n\n-- Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen\nlakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? -- sanoi\nritori hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.\n\nRitori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:\n\n-- Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja\njos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme\nliittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla\nveljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään\ninhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt\nperimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta ... muinaisimmilta\nvuosisadoilta; se on kulkenut tällä tavoin perintönä aina ensimäisestä\nihmisestä meihin asti, josta salaisuudesta kenties riippuu\nihmissukukunnan kohtalo. Mutta koska tämä salaisuus on sen laatuinen,\nettei kukaan voi sitä tietää ja hyväkseen käyttää, ellei hän\npitkällisen ja uutteran oman itsensä puhdistamisen kautta ole siihen\nvalmistunut, niin eivät kaikki voi toivoa sitä pian saavuttavansa.\nSiksipä on meillä toinen tarkoitus, joka perustuu siihen, että\nvalmistamme jäseniämme mahdollisuuden mukaan ojentamaan sydämensä,\npuhdistamaan ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille\nperimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan\nnähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan\ntuota samaista suurta salaisuutta.\n\nPuhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena\npyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen\njäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme\nkaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä\nja minä tulen taas luoksenne, -- sanoi hän ja läksi huoneesta.\n\n-- Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa ... toisti Pierre, ja\nhänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki\nsielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi\nviikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille\nopettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia\nihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän\npelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä\ntämä viimeinen -- ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle\nerikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli\npuhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen\nuteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen\nja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä\nhän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi\nentisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.\n\nPuolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin\ntemppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita\njokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1)\n_vaatimattomuus_, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2)\n_kuuliaisuus_ lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4)\nrakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus\nkuolemaan.\n\n-- _Seitsemänneksi_ pyrkikää, -- sanoi ritori, -- alituisesti\najattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä\nhirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä ... joka vapauttaa tästä\nkurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen\nsen palkinnon ja rauhan majoihin.\n\n-- \"Niin, niin sen täytyy olla\", -- ajatteli Pierre, kun ritori nämä\nsanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet\nyksinäisiin mietteisiin. -- \"Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä\nniin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta\nvähitellen minulle selvenee\". -- Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre\nsormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä _miehuullisuuden,\nanteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan_ että ennen\nkaikkea _kuuliaisuuden_, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta\nnäyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua\nomasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat\ninttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä\nmitenkään voinut sitä muistaa.\n\nKolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän\nyhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä\nvaaditaan.\n\n-- Olen valmis kaikkeen, -- Pierre sanoi.\n\n-- Vielä täytyy teille ilmoittaa, -- sanoi ritori, -- ettei\nveljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin\nkeinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat\nkenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän\nkappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää\nsydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni\ntulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen\ntapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat\noppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, -- sanoi ritori, --\njonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine\nsisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.\n\nPierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut\npuhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti\nkokeet alkavat.\n\n-- Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne,\nvirkkoi ritori, läheten Pierreä. -- Auliuden merkiksi pyydän teidän\nantamaan minulle kaikki arvoesineenne.\n\n-- Mutta minulla ei ole mitään mukanani, -- sanoi Pierre, arvellen,\nettä häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.\n\n-- Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset...\n\nPierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada\npitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli\nluovutettu, vapaamuurari virkkoi:\n\n-- Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.\n\nPierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin\nosoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa\nkohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle\npolven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä\nhousunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen,\nmutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen\nvasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi\nPierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä.\nVastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui\nlapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.\n\n-- Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan\nminulle suurimman intohimonne, -- sanoi tämä.\n\n-- Intohimoni! -- Niitä minulla _on ollut_ niin paljon, -- Pierre\nsanoi.\n\n-- Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät\nhorjahtelemaan hyveen poluilta, -- sanoi vapaamuurari.\n\nPierre vaikeni epäröiden.\n\n\"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys?\nNaiset?\" -- luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja\ntietämättä, mille antaisi etusijan.\n\n-- Naiset, -- Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nVapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän\nvastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä\nolevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.\n\n-- Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne,\npankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan\nsydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan\nsisässämme...\n\nPierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt\nriemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää\näskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä.\nUusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: \"Kyllä,\nkyllä, suostun\", -- ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava\nrinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa\nsaapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama\nmiekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään\nkäytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja\nlopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti,\nhänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi\nheidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren\nsilmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt?\nj.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä\npäästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen\nvaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman\nLuojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat.\nTämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin\n_etsijäksi_, milloin _ikävöiväksi_, milloin _vaatijaksi_ ja aina\nkolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli\nkuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja\nsekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla\nriideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että\nhänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin\nhänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla\nkäskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin\nhänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala\nveljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin\nväkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa\nnähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin\nunessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka,\nsamallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen\nedessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän\nkeskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän\nnähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten\nniihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas\nside hänen silmilleen.\n\n-- Nyt sinä näit pienen valon, -- sanoi hänelle ääni. Sitten\nsytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä\ntäydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla\ntoistakymmentä ääntä äkkiä lausui: _sic transit gloria mundi_.[12]\n\nPierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän\noli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä\nistui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin\npukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat\nhänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui\ntuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui\nitalialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna\nPavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen\nvirkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut\nKuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti\nollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty\npalava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla\nkoristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja\npääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin\nsamallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren\nalttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski\nhänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy\ntemppelin porteille.\n\n-- Hänen pitää ensin saada lapio, -- sanoi kuiskaten muuan veli.\n\n-- Ah! olkaahan, älkää sekoittako, -- sanoi toinen.\n\nPierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään,\ntottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. \"Missä olen? Mitä\nteen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä\nmuistellessani?\" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre\nkatseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki,\nmitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä.\nHän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden\ntunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä\nentistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa\nmaannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen\nvalkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen\nja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen.\nSuurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän\nesiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta,\nsitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti\nPierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan\nlähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi,\nettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne\nsäilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren\npiti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten\nhansikkaista hän lausui: \"Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat\nkuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte.\nTällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette\nitsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi.\" Ja oltuaan hetken aikaa vaiti\nhän lisäsi: -- \"Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä\nhansikkaat likaisia käsiä\". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti\nsuurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän\nhämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi\nlevottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.\n\nTämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren\nmatolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton\nkuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta,\nmöhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten\nmäärättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan\ntuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan.\nSuurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät,\neikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä\nluettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen\nmuistiinsa.\n\n\"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita\", -- luki suurmestari, --\n\"paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä\nminkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun\nveljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia\näläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä\nja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni\nlähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta\nnautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi\ntietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät\nmuinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet.\"\n\nHän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet\nsilmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen\ntoivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei\nhyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan\nveljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.\n\nSuurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs\nluki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.\n\nSuurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja\narvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi\nkiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki\nmukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja\nkirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.\n\nIstunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän\npalannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä\nvuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja\ntottumuksistaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui\nkotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön\nmerkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas\nluonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui\nhän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan\nuuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu,\nettä hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että\nPierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa\neteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän\nparaillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta\nastui huoneeseen ruhtinas Vasili.\n\n-- Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan\nkanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, -- puheli ruhtinas Vasili astuessaan\nhuoneeseen. -- Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan,\nettä Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.\n\nPierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.\n\n-- Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni\nkuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, -- sanoi hän, --\nkäyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta\nehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista,\nmillaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä,\nniin ja vieläpä hovinkin, -- lisäsi hän alentaen ääntään. -- Helena\nasuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, -- hän veti hänet\nkädestä istumaan, -- tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet\nsen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne,\nkaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä,\nrakkaani.\n\nRuhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.\n\n-- Luotettavista lähteistä olen kuullut, että leskikeisarinna alusta\nalkain mielenkiinnolla on seurannut tätä juttua. Tiedäthän, hän on\nhyvin suosiollinen Helenalle.\n\nJonkun kerran oli Pierre aikonut avata suunsa, mutta toisaalta ei\nruhtinas Vasili antanut tähän aikaa ja toisaalta Pierre itse pelkäsi\nruveta puhumaan niin päättävän kieltävästi ja myöntymättömästi kuin hän\nkumminkin lujasti oli päättänyt vastata apelleen. Sitä paitsi\nmuistuivat hänen mieleensä vapaamuurarien sääntöjen sanat: \"ole nöyrä\nja kohtelias\". Hän rypisteli kasvojaan, punehtui, nousi ja istuutui,\ntaistellen sielussaan elämänsä vaikeinta taistelua -- pitikö hänen\nsanoa ikävyyksiä, sanoa toista kuin tuo mies odotti, olipa hän ken\ntahansa. Hän oli niin tottunut tottelemaan ruhtinas Vasilin\nleväperäisen itsetietoista ääntä, että hän nytkin tunsi olevansa\nvoimaton sitä vastustamaan; mutta hän tunsi myös, että siitä, mitä hän\nensi hetkenä sanoo, riippuu hänen koko vastainen kohtalonsa: lähteekö\nhän kulkemaan vanhaa, entistä polkua, vaiko tuota uutta, jonka niin\nhoukuttelevana vapaamuurarit olivat hänelle näyttäneet, ja jolla hän\nlujasti uskoi löytävänsä syntymisen uuteen elämään.\n\n-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili leikkisästi, sanoppa minulle:\n\"suostun\", ja minä kirjoitan hänelle omassa nimessäni, ja mepä vedämme\nison apajan.\n\nMutta ruhtinas Vasili ei ennättänyt lausua sukkeluuttaan loppuun, kun\nPierre, kasvot raivosta vääntyneinä, jolloin hän muistutti isäänsä,\nseuralaisensa silmiin katsomatta, kuiskaten lausui:\n\n-- Ruhtinas, en ole käskenyt teitä luokseni, poistukaa, olkaa hyvä,\npoistukaa! -- Hän hypähti ylös ja avasi hänelle oven. -- Menkää nyt, --\nhän toisti itseään uskomatta ja oli iloinen nähdessään hämmentymisen ja\npelon ilmeen ruhtinas Vasilin kasvoilla.\n\n-- Mikä sinun on? Oletko sairas?\n\n-- Menkää! -- lausui vielä kerran vapiseva ääni. Ja ruhtinas Vasilin\noli lähteminen tiehensä, saamatta minkäänlaista selvyyttä.\n\nViikon kuluttua, jätettyään hyvästi uudet vapaamuurari-ystävänsä ja\njätettyään heille suuria summia almuihin, läksi Pierre maatiloilleen.\nHänen uudet veljensä antoivat hänelle kirjeitä Kieviin ja Odessaan,\nsikäläisille vapaamuurareille vietäviksi ja lupasivat kirjoittaa\nPierrelle ja ohjata häntä uudella toimialallaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan\nsilloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan\ntaistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta\ntieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen\neripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu\nhalveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota\noli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän\nkeisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien\nsuosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut\nhäneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä,\nkun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt\nsyytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän\non mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon\npuuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena\npalasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin,\nvieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän\nkunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun\nkeskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan\nnäköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt,\nmutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen\nitselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt\nvalittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan\nhänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili\nmielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja\nosoittaen otsaansa sanoi:\n\n-- _Un cerveau fêlé -- je le disais toujours_.[13]\n\n-- Minä sanoin edeltäpäin, -- puheli Anna Pavlovna Pierrestä, -- sanoin\nsilloin jo heti ja ennenkuin muut (hän piti kiinni ensimäisen\noikeudestaan) että hän on mieletön nuorukainen, jonka aikakauden\nirstaat aatteet ovat turmelleet. Silloin jo sen sanoin, kun kaikki\nhurmaantuivat häneen hänen juuri palattuaan ulkomailta, silloin kun\nhän, muistattehan, iltamassa luonani kuvitteli itsestään tulevan jonkin\nMaratin. Mitenkäs kävi? Olin jo silloin näitä häitä vastaan ja ennustin\ntarkalleen, mitä tapahtuman piti.\n\nAnna Pavlovna järjesteli entiseen tapaan vapaina päivinään\nillanviettoja, aivan entisen kaltaisia ja sellaisia, jollaisia vain\nhänellä oli kyky toimeenpanna, illanviettoja, joihin ensinnäkin\nkokoontui _la crême de la veritable bonne société, la fine fleur de\nl'essence intellectuelle de la société de Pétersburg_,[14] kuten itse\nAnna Pavlovna sanoi. Paitsi tämän hienostuneen valioseuran kautta,\nerkanivat Anna Pavlovnan illatsut muista siinäkin suhteessa, että Anna\nPavlovna joka kerta niissä esitti jonkun uuden, kuuluisan henkilön, ja\nettei missään muualla näkynyt niin silmiinpistävästi ja suuressa\nmitassa valtiollisen ilmapuntarin nousu ja lasku, mistä kulloinkin\nnäkyi Pietarin laillistetun hoviseurapiirin mieliala.\n\n1806 vuoden lopulla, kun jo oli saatu tietää kaikki surulliset\nyksityiskohdat Napoleonin voitosta ja Preussin armeijan häviöstä Jenan\nja Auerstädtin luona, ja kun suurin osa Preussin linnoituksista oli\nantautunut, kun venäläiset joukot jo olivat marssineet Preussiin ja\nVenäjän toinen sota Napoleonia vastaan alkanut, järjesti Anna Pavlovna\ntaas illanvieton. _La crême de la veritable bonne sociéténa_ olivat\nhurmaava ja onneton, miehensä hylkäämä Helena, Mortemart, hurmaava\nruhtinas Hippolyt, joka juuri oli Wienistä palannut, kaksi\nvaltiomiestä, täti, eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti kulki\nvierashuoneissa nimellä _un homme de beaucoup de mérite_,[15] eräs\nhiljan nimitetty hovineiti äitineen ja muutamat muut vähemmin huomatut\nhenkilöt.\n\nHenkilö, jolla Anna Pavlovna tänä iltana ensi kerran kestitsi\nvieraitaan, oli Boris Drubetskoi, juuri saapunut pikaviestinä Preussin\narmeijasta, missä hän oli sangen tärkeän henkilön adjutanttina.\n\nAste, jota tässä illanvietossa valtiollinen ilmapuntari näytti, oli\ntällainen: miten paljon Europan hallitsijat ja sotapäälliköt\nyrittänevätkin Bonapartea mairitella tehdäkseen _minulle_ ja yleensä\n_meille_ ikävyyksiä ja murheita, niin meidän s.o. venäläisten mielipide\nBonaparten suhteen ei voi muuttua. Me emme herkeä osoittamasta\najatustemme teeskentelemätöntä kantaa tähän nähden ja voimme vain sanoa\nPreussin kuninkaalle ja muille: sitä pahempi teille. _Tu l'as voulu,\nGeorge Dandin_,[16] siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Tällainen oli\nvaltiollisen ilmapuntarin tila Anna Pavlovnan illanvietossa. Kun Boris,\njoka piti esitettämän vieraille, astui saliin, oli jo melkein koko\nseura koolla, ja keskustelu, Anna Pavlovnan johtamana, käsitteli\nvenäläisten valtiollisia suhteita Itävaltaan ja sen kanssa solmittavan\nliiton toiveita.\n\nKeikarimaiseen adjutantin virkapukuun puettu, miehistynyt, raikas ja\nruusukas Boris astui vapaasti vierashuoneeseen, ja vietiin, kuten tapa\nvaati, ensin tervehtimään tätiä ja sitten istumaan yhteiseen piiriin.\n\nAnna Pavlovna salli hänen suudella kuivaa kättään, tutustutti hänet\nmuutamiin hänelle tuntemattomiin henkilöihin ja määritteli jokaisen\nkuiskaten.\n\n-- _Le Prince Hyppolite Kouraguine -- charmant jeune homme. M-r Krouq\nchargé d'affaires de Kopenhague -- un esprit profond_, ja\nyksinkertaisesti: _M-r Shitoff un homme de beaucoup de mérite_.[17]\n\nAnna Mihailovnan hommain ja varovaiselle luonteelleen ominaisten\nkykyjen ja makujen avulla oli Boris kuluneena palveluskautenaan ehtinyt\nsaavuttamaan sangen edullisen aseman armeijassa. Hän oli sangen\narvokkaan henkilön adjutanttina -- oli ollut sangen tärkeällä asialla\nPreussissa, mistä juuri oli palannut pikaviestinä. Hän oli\ntäydellisesti omaksunut tuon ohjesäännöistä riippumattoman\nkäskynalaisuuden, joka häntä Olmützissä oli niin miellyttänyt, ja jonka\nmukaan vänrikki voi olla verrattomasti korkeammalla kenraalia ja jonka\navulla ei palveluksessa menestyäkseen tarvinnut ponnistuksia, ei\nvaivoja, ei urhoollisuutta, eikä järkkymätöntä lujuutta, tarvittiin\nvain käyttäytymistaitoa niitä kohtaan, jotka palveluksesta palkitsevat.\n-- Usein hän itsekin kummasteli nopeata menestystään ja sitä, miten\neivät toiset voineet sitä ymmärtää. Tämän keksinnön jälkeen koko hänen\nelämäntapansa, kaikki suhteensa entisiin tuttuihin, kaikki\ntulevaisuuden suunnitelmat, -- tykkönään muuttuivat. Hän ei ollut\nvarakas, mutta viimeiset rahansa hän käytti ollakseen muita paremmin\npuettu; hän kernaammin olisi itseltään riistänyt monta huvia kuin olisi\najanut huonoissa ajopeleissä tahi näyttäytynyt vanhassa virkapuvussa\nPietarin kaduilla. Hän lähenteli ja etsi tuttavikseen vain itseään\nylempiä ihmisiä, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Hän rakasti\nPietaria ja inhosi Moskovaa. Rostovien talon ja Natashan lapsellisen\nrakkauden muistelo oli hänestä vastenmielistä, eikä hän armeijaan\nlähtönsä jälkeen ollut kertaakaan käynyt Rostovien talossa. Anna\nPavlovnan vierashuoneessa, missä edellytykset ylenemiseen hänen\nmielestään olivat suuret, hän nyt heti käsitti osansa tärkeyden ja\nsalli Anna Pavlovnan vapaasti tuoda näkyville kaiken, mitä hänessä\nsaattoi olla mieltäkiinnittävää. Hän tutkisteli tarkkaavasti jokaista\nhenkilöä ja laski lähentelemisen edut ja mahdollisuudet. Hän istuutui\nhänelle osoitetulle paikalle kauniin Helenan viereen ja alkoi kuunnella\nyhteistä keskustelua.\n\n-- Wienissä pidetään ehdotetun sopimuksen perusteita siihen määrään\nmahdottomina, että liittoa eivät voi aikaan saada meidän\nloistavimmatkaan voittomme, ja siellä epäillään keinojakin, joilla me\nne saattaisimme saavuttaa.\n\nTällainen on Wienin kabinetin alkuperäinen lausunto, -- puhui Tanskan\nhovin asiamies.\n\n-- _C'est le doute qui est flatteur_![18] -- sanoi _l'homme à l'esprit\nprofond_, hienosti hymyillen.\n\n-- _Il faut distinguer entre le cabinet de Vienne et l'Empereur\nd'Autriche_; -- sanoi Mortemart. -- _L'Empereur d'Autriche n'a jamais\npu penser à une chose pareille ce n'est que le cabinet qui le dit_.[19]\n\n-- _Eh, mon cher vicomte_, -- sekaantui Anna Pavlovna puheeseen, --\n_l'Urope_ (hän lausui erityisenä ranskalaisena hienoutena _l'Urope_\neikä _l'Europe) l'Urope ne sera jamais notre alliée sincère_.[20]\n\nTämän jälkeen Anna Pavlovna johti keskustelun Preussin kuninkaan\nmiehuullisuuteen ja lujuuteen siinä tarkoituksessa, että jouduttaisiin\nBoriksen asiaan.\n\nBoris kuunteli tarkkaavaisena aina kutakin puhujaa, odotellen vuoroaan,\nmutta sillä välin hän ehti jonkun kerran katsahtaa naapuriinsa,\nHelena-kaunottareen, joka myös muutamia kertoja kohtasi kauniin, nuoren\nadjutantin katseen.\n\nVarsin luonnollista oli, että puhuttaessa Preussin asemasta, Anna\nPavlovna pyysi Boriksen kertomaan matkastaan Glogauhun ja Preussin\nsotajoukon tilasta. Boris kertoi kiirehtimättä, puhtaalla ja\nsäntillisellä ranskan kielellä sangen monta jännittävää yksityisseikkaa\nsotajoukoista ja hovista, koko kertomuksensa aikana huolellisesti\nvälttäen ilmaisemasta omaa mielipidettään kuvaamistaan tapahtumista.\nVähässä ajassa Boris oli voittanut yleisen huomion ja Anna Pavlovna\ntunsi, että hänen uutiskestityksensä miellytti kaikkia vieraita. Ennen\nmuita osoitti Helena huomiota Boriksen kertomukselle. Hän kysyi häneltä\nmuutamia kertoja matkan yksityiskohtia ja oli nähtävästi hyvin\ninnostunut preussilaisen armeijan tilasta. Tuskin oli Boris lopettanut,\nkun Helena, tapansa mukaan hymyillen kääntyi häneen:\n\n-- _Il faut absolument que vous veniez me voir_[21] -- sanoi hän\nsellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien\nperusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.\n\n-- Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.\n\nBoris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan\nkeskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä\ntekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.\n\n-- Tunnettehan hänen miehensä? -- sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä\nja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. -- Ah, hän on niin\nonneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko\nhänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian\nraskaasti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun Boris ja Anna Pavlovna palasivat yhteiseen piiriin, oli ruhtinas\nHippolyt yleisen huomion esineenä.\n\nHän kumartui etukenoon nojatuolissaan ja sanoi: _Le Roi de Prusse_[22]\nja tämän sanottuaan hän alkoi nauraa. Kaikki kääntyivät häneen.\n\n-- _Le Roi de Prusse?_ -- kysyi Hippolyt, alkoi taas nauraa ja\npainautui sitten vakavan rauhallisena nojatuoliinsa. Anna Pavlovna\najatteli vielä hetkisen, mutta kun Hippolyt lopullisesti näytti\nvaienneen, alkoi hän puhua siitä, miten jumalaton Bonaparte Potsdamissa\noli anastanut Fredrik Suuren miekan.\n\n-- Tämä Fredrik Suuren miekka, jonka minä... -- alkoi Anna Pavlovna,\nmutta Hippolyt keskeytti hänet sanomalla:\n\n-- _Le Roi de Prusse_ ... ja vaikeni taas saamattomana, niin pian kun\nhäneen käännyttiin.\n\nAnna Pavlovna nyrpisti nenäänsä. Mortemart, Hippolytin ystävä, kääntyi\nkiivaasti häneen:\n\n-- No, entäs mitä tahdotte sanoa tällä _Roi de Prusse_'llänne?\n\nHippolyt naurahti, aivan kuin häntä olisi hävettänyt tämä ainainen\nnauramisensa.\n\n-- En mitään, enhän minä, tahdoin ainoastaan sanoa... (Hänellä oli\naikomus toistaa eräs Wienissä kuulemansa sanansutkaus ja koko illan oli\nhän odottanut sopivaa tilaisuutta). _Je voulais dire seulement, que\nnous avons tort de faire la guerre pour le Roi de Prusse_.[23]\n\nBoris hymähti varovaisesti, niin että saattoi luulla hänen hymyilevän\njoko pilkallaan tai myöskin sanasutkaukselle. Kaikki alkoivat nauraa.\n\n-- Teidän sanaleikkinne on ilkeä, sangen terävä, mutta väärä, -- sanoi\nAnna Pavlovna, häristäen kurttuisella sormellaan. -- Me emme käy sotaa\n_pour le Roi de Prusse_, vaan oikeuden periaatteiden tähden. Ah, miten\nhän on ilkeä, tuo ruhtinas Hippolyt!\n\nKeskustelu hyrisi kaiken iltaa, ja erittäin innokkaasti puheltiin\nvaltiollisista uutisista. Lopulla iltaa kiihtyi keskustelu\nkuumimmilleen, kun tuli puhe keisarin suomista armon osoituksista.\n\n-- Saihan NN viime vuonna muotokuvalla varustetun nuuskarasian, --\nsanoi _l'homme à l'esprit profond_, -- miksei SS voi saada samaa\nlahjaa?\n\n-- Suokaa anteeksi, keisarin kuvalla varustettu nuuskarasia on\npalkinto, muttei kunnian osoitus -- sanoi valtiomies, -- mieluummin\nsanoisin lahja.\n\n-- On ollut ennenkin esimerkkejä, mainitsen vain Schwarzenbergin.\n\n-- Mahdotonta, -- intti eräs toinen.\n\n-- Lyökäämme veikka. Ritarinauha on toista... Kun kaikki olivat\nnousseet paikoiltaan lähteäkseen kotiinsa, kääntyi taas Helena, joka\nillan kuluessa oli puhunut sangen vähän, Borikseen, pyytäen häntä\nmielittelevän käskevästi luokseen tiistaina.\n\n-- Tulonne on välttämätön, -- sanoi Helena hymyillen ja vilkasi Anna\nPavlovnaan, joka myöskin, hymyillen tuota surunvoittoista hymyään, joka\naina liittyi hänen sanoihinsa, kun mainittiin hänen korkean\nsuojelijattarensa nimi, vahvisti Helenan toivomuksen.\n\nBoriksen puhuessa Preussin armeijan tilasta, oli yhtäkkiä Helenan\npäähän pistänyt, että hänen välttämäti täytyi tavata tämä nuori mies\nkahden kesken. Hän aivan kuin lupasi tiistaina Borikselle selittää\ntämän tapaamisen välttämättömyyden.\n\nSaavuttuaan sitten tiistai-iltana Helenan komeaan vierashuoneeseen, ei\nBorikselle selitettykään hänen käyntinsä välttämättömyyttä. Siellä oli\nmuitakin vieraita, ja kreivitär puheli hänen kanssaan vain ohimennen,\nja vasta kun Boris lähteissään kumartui suutelemaan hänen kättään,\nsanoi Helena kuiskaten hänelle kumman vakavana: _Venez demain diner ...\nle soir. Il faut que vous veniez... Venez_.[24]\n\nKoko oleskelunsa ajan Pietarissa oli Boris läheinen henkilö kreivitär\nBesuhovin talossa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSota syttyi, ja sen verilaineet lähenivät yhä Venäjän rajoja.\nKaikkialla sadateltiin ihmiskunnan vihollista, Bonapartea; maaseudulta\nkoottiin sotilaita ja rekryyttejä, ja sotanäyttämöltä saapui\nristiriitaisia tietoja, valheellisia, kuten tavallisesti, ja siksipä\nniitä erilailla selitettiinkin.\n\nVanhan ruhtinas Bolkonskin, ruhtinas Andrein ja ruhtinatar Marian\nelämässä oli tapahtunut paljon muutoksia sitten vuoden 1805.\n\nVuonna 1806 oli vanha ruhtinas nimitetty erään maanpuolustuspiirin\nylipäälliköksi. Tällaisia puolustuspiirejä oli perustettu kaikkiaan 8\nVenäjän eri kulmille. Näihin aikoihin oli vanha ruhtinas käynyt sangen\nraihnaiseksi, erittäinkin sen johdosta, että oli luullut poikansa\nkuolleeksi, mutta siitä huolimatta piti hän velvollisuutenaan ryhtyä\nylipäällikön toimeen, johon itse keisari oli hänet nimittänyt. Ja tämä\nuudelleen alkava toimeliaisuus herätti hänet uudelleen elämään ja antoi\nhänelle uusia voimia. Hän oli alati matkoilla kolmessa hänen piiriinsä\nkuuluvassa läänissä, hän oli pikkumaisuuteen saakka tarkka\nvelvollisuuksiensa täyttämisessä, julmuuteen saakka ankara valtansa\nalaisille, ja otti itse selvän pienimmistäkin yksityisseikoista.\nRuhtinatar Maria ei enää käynyt laskuoppi-tunneillaan, mutta pikku\nruhtinas Nikolain (kuten vanha ruhtinas nimitti pojanpoikaansa) ja\nimettäjän seurassa kävi hän sentään vielä isänsä työhuoneessa joka\naamu, kun vaan isä sattui olemaan kotosalla. Piskuinen ruhtinas Nikolai\nasui imettäjättärensä ja hoitajattarensa Savishnan kanssa äiti\nvainajansa suojissa, ja siellä oleskeli ruhtinatar Mariakin suurimman\nosan ajastaan ja koetti voimainsa mukaan olla äidin asemassa orpo\nrukalle. Neiti Bouriennekin näytti intohimoisesti rakastavan\npienokaista, ja usein täytyi ruhtinatar Marian uhrautuen luovuttaa\npikku _enkeli_ (kuten hän nimitti veljensä poikaa), ystävättärensä\nhoidettavaksi, joka sydämestään nautti pojan kanssa leikkiessään.\n\nLisijagorin kirkon alttarin viereen oli rakennettu kappeli pikku\nruhtinatar vainajan haudalle, ja kappeliin oli pystytetty Italiasta\ntuotettu marmorinen enkelin kuva, joka siivet levällään valmistautui\nkohoutumaan taivaaseen. Enkelin ylähuuli oli hieman kohollaan, aivan\nkuin hymyyn valmiina, ja kerran kun ruhtinas Andrei ja ruhtinatar Maria\npalasivat kotiin kappelista, tunnustivat he toisilleen, että enkelin\nkasvot heidän mielestään kummasti muistuttavat vainajan kasvoja. Mutta\neräs seikka, josta ruhtinas Andrei ei maininnut edes sisarelleen, oli\nvielä kummallisempi: Hän oli enkelin ilmeestä lukevinaan nuo samaiset\nlempeän nuhtelevat sanat, jotka olivat olleet vainajan kasvoilla: \"Ah,\nmiksi olette tämän minulle tehneet?\"...\n\nPian ruhtinas Andrein kotiin tulon jälkeen määräsi vanha ruhtinas\npoikansa perintö-osaksi Bogutsharovan suuren maatilan, joka sijaitsi 40\nvirstan matkalla Lisijagorista. Ruhtinas Andrei suostui isän\nmääräykseen, sillä liittyihän Lisijagoriin hänelle niin ikäviä\nmuistoja, ja kun hän usein tunsi vaivoin kestävänsä isän luonteen\nomituisuuksia ja tarvitsi toipuakseen ennen kaikkea yksinäisyyttä ja\nrauhaa, niin järjesti hän elämänsä uudessa kodissaan paraan mukaan,\neikä sieltä usein minnekään poistunutkaan.\n\nAusterlitzin taistelun jälkeen oli ruhtinas Andrei vakavasti päättänyt,\nettei enää milloinkaan ryhtyisi sotapalvelukseen; ja kun sota taas\nsyttyi, ja kaikkien oli lähdettävä osastoihinsa, niin ryhtyi hän isänsä\npiirissä nostoväkeä kokoamaan, siten välttääkseen vakinaisen\npalveluksen. Ja niinpä kävi, että isä ja poika niin sanoaksemme\nvaihtoivat osia 1805 vuoden sotaretken jälkeen. Vanha ruhtinas, josta\ntoimeliaisuus oli tehnyt aivan kuin uuden ihmisen, odotti kaikkea\nmahdollista hyvää nyt alkaneelta sotaretkeltä, ruhtinas Andrei taas,\njoka ei nyt ollut mukana retkellä, ja joka salaisesti sitä suri\nsydämessään, oli menettänyt kaiken toivon.\n\nHelmikuun 26 p:nä 1807 oli vanha ruhtinas matkalla piirissään. Ruhtinas\nAndrei taas oli jäänyt Lisijagoriin, kuten tavallisesti isän poissa\nollessa. Pikku Nikolushka oli jo neljättä päivää sairaana. Vanhan\nruhtinaan ajurit palasivat kaupungista ja toivat ruhtinas Andreille\nasiakirjoja ja kirjeitä isältä.\n\nKamaripalvelija lähti viemään kirjeitä nuoren ruhtinaan työhuoneeseen,\nmutta kun ei täältä ruhtinasta tavannut, lähti hän ruhtinatar Marian\nsuojiin; mutta ruhtinas ei ollut täälläkään. Hänelle sanottiin että\nruhtinas oli mennyt lapsenhuoneeseen.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- Petrusha on tuonut teille papereita, --\nilmoitti eräs lapsenhoitajattaren apulaisista ruhtinas Andreille, joka\npienellä lapsenjakkaralla istuen, vapisevin käsin, otsa rypyissä,\ntipautteli pullosta lääkettä puolillaan vettä olevaan lasiin.\n\n-- Mikä hätänä? -- sanoi ruhtinas Andrei ärtyisästi, hänen kätensä\nvavahti varomattomasti, ja lasiin lorahti liian paljon lääkettä. Hän\ntyhjensi lasin permannolle ja käski tuomaan uutta vettä. Lapsenhoitajan\napulainen täytti hänen pyyntönsä.\n\nHuoneessa oli lapsen vuode, pari arkkusta, pari nojatuolia, lapsen\npöytä ja pieni tuoli, jolla ruhtinas Andrei istui. Akkunat olivat\nverhoilla peitetyt, ja pöydällä paloi kynttilä, jonka eteen, vuoteen\npuolelle, oli asetettu sidottu nuottikirja nojalleen, jottei valo\nlankeaisi vuoteelle.\n\n-- Ystäväiseni, -- sanoi ruhtinatar Maria vuoteen luota veljelleen, --\nviisainta on odottaa ... sittemmin...\n\n-- Olehan, yhä vain tyhmyyksiä, oletpa jo kyllin odottanut, siinä ovat\nodottamisesi seuraukset, -- sanoi ruhtinas Andrei kuiskaten, mutta\nvimmoissaan, haluten nähtävästi loukata sisartaan.\n\n-- Ystäväiseni, todellakin, älä herätä, hän on vasta juuri nukahtanut,\n-- sanoi ruhtinatar rukoilevalla äänellä.\n\nRuhtinas Andrei nousi seisaalleen ja lähti varpaillaan astumaan\nvuodetta kohti, lääkelasi kädessä.\n\n-- Ehkemme sentään herättäisikään? -- hän lausui epäröiden.\n\n-- Miten tahdot, minä arvelen ... mutta tee miten tahdot, -- vastasi\nsisar, nähtävästi kainostellen ja häveten, kun hänen mielipiteensä\npääsi voitolle. Hän osoitti veljelleen tyttöä, joka oli ilmoittanut\nkamaripalvelijan tulosta.\n\nToista yötä jo valvoivat veli ja sisar kuumeessa hourivan pienokaisen\nvuoteen ääressä. He eivät luottaneet kotilääkäriin ja, odotellessaan\nkaupungista noutamaan lähetettyä lääkäriä, he koettivat milloin yhtä,\nmilloin toista keinoa. Valvomisesta uupuneina ja kiihtyneinä he\nmoittivat toisiaan ja joutuivat vähä väliä riitaan.\n\n-- Petrushalla on papereita isältänne, -- sanoi tyttö kuiskaten.\n\nRuhtinas Andrei lähti huoneesta.\n\n-- Paholainen heidät on lähettänyt! -- hän mumisi ja, kuultuaan isänsä\nsuusanallisesti lähettämät käskyt ja, otettuaan kamaripalvelijalta\npaperit ja kirjeen, hän palasi lapsenhuoneeseen.\n\n-- Entä nyt? -- kysyi hän sisareltaan.\n\n-- Yhä ennallaan, odotahan, -- Jumalan nimessä. Karl Ivanitsh aina\nsanoo, että uni on paras apu sairaalle, -- kuiskutti ruhtinatar,\nhuoaten.\n\nRuhtinas Andrei astui vuoteen luo ja kosketti kädellään pienokaista.\nPoikanen hohkui kuumaa.\n\n-- Hiiteen Karl Ivanitshinenne! -- Hän otti lääkelasin ja palasi\nvuoteen luo.\n\n-- _André_, älä huoli! -- sanoi ruhtinatar.\n\nMutta veli katsahti sisareensa ilkeän synkkänä ja taivistui lapsen\npuoleen.\n\n-- Annahan hänelle, se on tahtoni, -- hän sanoi. -- Pyydän, anna\nhänelle.\n\nSisar kohautti hartioitaan, mutta otti nöyrästi lasin, kutsui\nlapsenhoitajatarta avukseen ja alkoi tuputtaa lapselle lääkettä. Lapsi\nhuusi läkähtyäkseen. Ruhtinas Andrein kasvot vääntyivät, hän tarttui\npäähänsä, lähti huoneesta ja istuutui sohvalle viereiseen huoneeseen.\n\nHän piti yhä papereita kädessään. Hän avasi konemaisesti kuoret ja\nalkoi lukea. Siniselle paperille oli vanha ruhtinas suurella, soikealla\nkäsialallaan, käyttäen siellä täällä lyhennysmerkkejä, kirjoittanut\nseuraavaa:\n\n\"Pikalähetti on juuri tuonut minulle sangen hauskan uutisen, jollei\nkaikki ole valetta. Bennigsen on muka Eylaun luona lyönyt Buonaparten\nperinpohjin. Pietarissa riemuitaan, ja armeijaan on lähetetty\nsuunnattomasti palkintoja. Onnittelen -- vaikka hän onkin saksalainen.\nEn käsitä, mitä ajattelee Kortshevon päällikkö, joku Handrikof; yhä\nvielä ei kuulu lisäväkeä eikä muonaa häneltä. Lähde heti hänen luokseen\nja sano, että teen hänet päätä lyhemmäksi, jollei viikon kuluttua\nkaikki ole saapunut. Preussisch-Eylaun taistelusta on minulle\nkirjoittanut Petenjka, hän on ollut mukana, -- kaikki on totta. Kun\neivät sivulliset sekaannu asiaan, niin lyö saksalainenkin Buonaparten.\nKerrotaan hänen pakenevan suin päin. Muista heti lähteä Kortshevoon ja\ntäytä käskyni!\"\n\nRuhtinas Andrei huoahti ja avasi toisen kuoren. Tämä kaksi arkkia\npitkä, tiuhalla käsialalla kirjoitettu kirje oli Bilibiniltä. Hän\ntaittoi kirjeen, pisti kuoreen, sitä lukematta, ja luki uudelleen isän\nkirjeen, joka päättyi sanoihin: \"Muista heti lähteä Kortshevoon ja\ntäytä käskyni!\"\n\n\"Ei, suokaa anteeksi, nyt en lähde, ennenkuin poikani toipuu\", --\najatteli ruhtinas Andrei, astui ovelle ja vilkasi lapsenhuoneeseen.\n\nRuhtinatar Maria seisoi yhä vuoteen ääressä ja tuuditteli hiljalleen\npienokaista.\n\n\"Niin, mitä se isä kirjoittaakaan, eihän vain jotain ikävää?\" --\nmuisteli ruhtinas Andrei. -- \"Niin, meikäläiset ovat voittaneet\nBonaparten juuri silloin, kun olen poissa armeijasta. Niin, niin yhä\nvain laskee minusta pilaa... No, olkoon menneeksi\" ... ja hän alkoi\nlukea Bilibinin ranskankielellä kirjoittamaa kirjettä. Hän luki, muttei\npuoliakaan käsittänyt, lukihan vain, jotta edes hetkeksi irtaantuisi\nmietteistään, jotka häntä hellittämättä jo liian kauvan olivat\nkauheasti kiusanneet.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nBilibin oli tähän aikaan diplomaattisena virkamiehenä armeijan\npääkortteerissa. Vaikka hän kirjoittikin ranskankielellä, höystäen\nkirjeensä ranskalaisilla sukkeluuksilla ja lauseparsilla, niin kuvaili\nhän siitä huolimatta sotaretken tapahtumia aito venäläisellä\nkursailemattomuudella, paljastaen säälimättä puutteet ja heikkoudet ja\nsäästämättä tätä tehdessään ivan kirveltävää vitsaa. Hän kirjoitti,\nettä hänen diplomaattinen _discretion_'insa (vaikeneminen) häntä\nvaivaa, ja että hän on onnellinen, kun hänellä ruhtinas Andreissa\non luotettava kirjeenvaihtaja, jolle voi purkaa sappensa,\n_ylitsevuotavaisen_ kaiken sen johdosta, mitä armeijassa näkee\ntapahtuvan. Kirje oli jo kauvan sitten kirjoitettu, jo ennen\nPreussisch-Eylaun taistelua.\n\n\"Tiedätte, rakas ruhtinas\", -- kirjoittaa Bilibin, -- \"etten meidän\nloistavain Austerlitzin päiviemme jälkeen enää ole poistunut\npääkortteerista. Olen nyt täydellisesti päässyt sodan makuun, josta\nolen ylen onnellinen. Näkemäni näiden kolmen kuukauden aikana tuntuvat\nuskomattomilta.\n\n\"Alotan _ab ovo_. Kuten tiedätte, on _ihmissuvun vihollinen_ hyökännyt\npreussilaisten kimppuun. Preussilaiset ovat meidän uskollisia\nliittolaisiamme, jotka ovat meidät pettäneet ainoastaan kolmasti kolmen\nvuoden kuluessa. Me olemme heidän puolellaan. Mutta _ihmissuvun\nvihollinen_ ei vähääkään välitä meidän kauniista puheistamme, vaan\nhyökkää hänelle ominaisella röyhkeän raa'alla tavalla preussilaisten\nniskaan, sallimatta heidän lopettaa alkamaansa paraatia, lyö heidät\nperinpohjin ja asettuu asumaan Potsdamin palatsiin.\n\n\"'Toivon sydämeni pohjasta', -- kirjoittaa Preussin kuningas\nBonapartelle, -- 'että Teidän Majesteettinne ystävällisimmin\notettaisiin vastaan minun palatsissani. Itse olen mahdollisuuden mukaan\nkoettanut kaikki hyvin päin järjestää tämän toteuttamiseksi. Toivon\ntässä onnistuneeni!'\n\n\"Preussilaiset kenraalit mairittelevat kilvan ranskalaisia ja luopuvat\naseistaan ensi vaatimuksella. Glogaun linnaväen päällikkö, jolla on\njohdossaan 10 tuhannen miehen suuruinen armeija, kysyy Preussin\nkuninkaalta, mitä hänen on tehtävä, jos täytyy antautua?... Kaikki tämä\non totta. Sanalla sanoen, me toivoimme voivamme peloittaa heitä\nainoastaan sotavoimaimme mahtavuudella, mutta kävikin niin, että\njouduimme sodan mylläkkään, vieläpä omilla rajoillamme, ja mikä on\ntärkeintä, _avec et pour le Roi de Prusse_.[25] Meillä on kaikkea\nylenpalttisesti, meiltä puuttuu ainoastaan eräs pikku seikka, -- ei ole\nylipäällikköä. Kun kävi selväksi, että Austerlitzin taistelun\nseuraukset olisivat voineet olla suotuisammatkin, jollei ylipäällikkönä\nolisi ollut niin nuori mies, niin alettiin etsiä ylipäällikköä\nkahdeksankymmenen vuotiasten kenraalien joukosta, ja Prosorovskin ja\nKamenskin välillä lankesi arpa jälkimäiselle. Kenraali saapuu meidän\nluoksemme kuomureessä Suvorovin tapaan, ja hänet otetaan vastaan\navosylin, riemuhuudoin.\n\n\"4:nä päivänä saapuu ensimäinen pikalähetti Pietarista. Matkalaukut\nkannetaan sotamarsalkan työhuoneeseen. Itse hän tahtoo kaikki tehdä.\nMinut kutsutaan auttamaan kirjeiden lajittelussa ja ottamaan haltuuni\nmeille kuuluvat. Sotamarsalkka katselee meidän työtämme ja odottaa\nhänelle osoitettuja kirjeitä. Me etsimme -- mutta niitä ei olekkaan.\nSotamarsalkka alkaa käydä kärsimättömäksi, ryhtyy itse työhön ja löytää\nkirjeitä keisarilta kreivi T:lle, ruhtinas V:lle y.m. Hän raivostuu,\npurkaa sisuaan koko maailmaa vastaan, avaa kirjeet ja lukee nämä\ntoisille osoitetut kirjeet. Vai niin minun kanssani menetellään! Minuun\nei luoteta! Minua siis käsketään pitämään silmällä, hyvä, menkää\ntiehenne! Ja hän kirjoittaa tuon kuuluisan päiväkäskyn kenraali\nBennigsenille:\n\n\"'Olen haavoittunut, en saata ratsastaa, enkä siis myöskään armeijaa\njohtaa. Olette vienyt lyödyt joukkonne Pultuskiin: siellä ovat ne nyt\nsuojatta, muonatta ja polttopuitta, siksi on niitä autettava, ja koska\nte eilen itse olette kääntynyt Bukshövdenin puoleen, niin on ajateltava\nmeidän rajalle peräytymistä, ja on tämä tuuma toteutettava vielä tänä\npäivänä.'\n\n\"Keisarille hän kirjoitti: 'Alituisesta ratsastamisesta ovat pakarani\nvioittuneet, niin etten lainkaan saata ratsastaa enkä johtaa näin\nsuunnatonta armeijaa, ja siksi olen johdon luovuttanut minun jälkeeni\nvanhimmalle kenraalille, kreivi Bukshövdenille, jolle olen myös\nlähettänyt koko kanslian tarpeineen, ja olen häntä neuvonut leivän\npuutteessa vetäytymään lähemmäs Preussin sydäntä, sillä leipää on\nainoastaan yhdeksi päiväksi ja muutamilla rykmenteillä ei ole\nmuruakaan, kuten ovat ilmoittaneet divisionan päälliköt Österman ja\nSedmorjetski; talonpojat taas ovat riistetyt putipuhtaiksi; itse jään\nparantumaan Ostrolenkan sairashuoneeseen. Myös ilmoitan, että jos\narmeija vielä viisitoista päivää sen jälkeen kun tämän kirjeeni\nalamaisimmasti olen päivännyt viipyy nykyisellä leiripaikallaan, niin\nei ole keväällä ainoatakaan tervettä miestä koko armeijassa.'\n\n\"'Päästäkää vanhus rauhaan, sallikaa hänen jäädä maineettomana\nunholaan, sillä hän ei ole voinut täyttää suurta, mainehikasta\ntehtävätään, johon oli valittu. Täällä sairashuoneessa odotan teidän\narmollisinta suostumustanne, jottei minun tarvitsisi armeijassa\nnäytellä jonkinlaista _kirjurin_ osaa _ylipäällikön_ osan asemasta.\nKaikki ovat armeijassa mielissään erostani, sillä onhan sokea\npoistunut. Sellaisia kuin minä on -- Venäjällä tuhansia.'\n\n\"Sotamarsalkka suuttuu keisariin ja rankaisee meitä kaikkia; onhan tämä\nloogillista!\n\n\"Tällainen on ensimäinen näytös. Seuraavissa näytöksissä käy toiminta\njännittävämmäksi ja naurettavat puolet kohoavat huippuunsa, kuten on\nluonnollistakin. Sotamarsalkan poistuttua huomataan, että olemme aivan\nvihollisen jaloissa, ja että on mahdoton välttää taistelua. Bukshövden\non iän perusteella ylipäällikkö, mutta Bennigsen on aivan toista\nmieltä, sillä hän on osastoineen lähinnä vihollista ja tahtoo koettaa\nonneaan taistelussa '_aus eigener Hand_', kuten saksalainen sanoo. Hän\nryhtyykin taisteluun. Näin taisteltiin Pultuskin taistelu, jota\nmeikäläiset pitävät loistavana voittona, mutta joka minun mielestäni on\njotain aivan toista. Me maallikot olemme yleensä, kuten tiedätte,\nhuonoja tuomareita voiton tai tappion määrittelemisessä. Meidän\nmielestämme on se taistelun hävinnyt, joka jättää tappotantereen, ja\ntätä arvostelutapaa käyttämällä olemme hävinneet Pultuskin luona.\nSanalla sanoen, me jätämme taistelutantereen, mutta lähetämme samalla\npikaviestin viemään Pietariin voitonsanomaa, eikä Bennigsen luovuta\nylipäällikkyyttä Bukshövdenille, sillä hän toivoo palkinnoksi\nvoitostaan tulevansa nimitetyksi ylipäälliköksi. Tänä välihallituksen\naikana alkavat joukkomme sangen mieltäkiinnittävän ja omituisen\nliikkeiden sarjan. Tarkoituksenamme ei enää ole vihollisen kaikkoaminen\ntai ahdistaminen, kuten alkuperäisesti oli suunniteltu, nyt vältetään\nkaikin voimin kenraali Bukshövdeniä, jonka iän perusteella pitäisi\ntoimia ylipäällikkönä. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi toimitaan\nniin voimaperäisesti, että paetessamme poltamme sillat sellaisistakin\njoista, joissa ei ole kaalamoita, jotta voisimme nopeammin paeta\nvihollista, jona nykyään emme pidä Bonapartea, vaan kenraali\nBukshövdeniä. Kenraali Bukshövden oli vähällä joutua ylivoimaisen\nvihollisen saartamaksi erään tällaisen liikkeemme johdosta, jonka\navulla me olimme livahtaneet hänen käsistään. Bukshövden ahdistaa meitä\n-- me pakenemme. Heti kun hän saapuu meidän puoliselle joen rannalle,\nsiirrymme me toiselle rannalle. Viimein saavuttaa vihollisemme,\nkenraali Bukshövden, meidät ja hyökkää kimppuumme. Molemmat\nkenraalit sydämistyvät. Kenraali Bukshövden vaatii vastustajansa\nkaksintaisteluun; kenraali Bennigsen saa kaatuvaistaudin kohtauksen.\nMutta jännittävimmällä hetkellä saapuu voiton viestinviejä Pietarista,\nylipäällikkö on nimitetty, ja ensimäinen vihollinen, Bukshövden, on\nvoitettu: nyt voimme ajatella toista, Bonapartea. Mutta silloinpa\nilmestyykin meille kolmas vihollinen _oikeauskoinen armeija_, -- joka\nkirkuen vaatii leipää, lihaa, korppuja, heiniä, kauroja -- ja ties\nHerra mitä! Aitat ovat tyhjät, tiet kululle mahdottomat. Oikeauskoinen\nalkaa ryöstää, vieläpä tavalla, josta teillä viime sotaretken ajoilta\nei ole edes aavistusta. Puolet rykmenteistä ovat muodostaneet vapaita\nkomennuskuntia, jotka kiertelevät seutuja, hävittäen kaikki tulella ja\nmiekalla. Asukkaat ovat ryöstetyt paljaiksi, sairaalat ovat äärillään,\nja kaikkialla vallitsee nälkä. Rosvosoturit ovat kahdesti käyneet\npääkortteerinkin kimppuun, ja ylipäällikön täytyi hälyttää aseisiin\nkokonainen pataljoona, saadakseen rosvot karkoitetuksi. Erään tällaisen\nhyökkäyksen aikana vietiin minulta tyhjä matkalaukku ja yönuttu.\nKeisari aikoo antaa divisioonan päälliköille oikeuden ammuttaa kaikki\nrosvosoturit, mutta pelkäänpä tästä seuraavan, että armeijan toinen osa\nsurmaa toisen.\"\n\nAlussa luki ruhtinas Andrei vain silmillään, mutta sitten hän\ntahtomattaan (vaikka tiesikin, miten varovaisesti oli uskominen\nBilibinin sanoihin) yhä enemmän innostui. Luettuaan nuo viimeiset\nkauheat sanat ruhtinas Andrei rutisti kirjeen ja sinkautti lattialle.\nHän ei kiivastunut kirjeen sisällöstä, häntä harmitti, että tuo hänelle\nniin vieras elämä armeijassa saattoi hänen mielensä rauhattomaksi. Hän\nsulki silmänsä, hieroi kädellä otsaansa aivan kuin olisi tahtonut\nriehtautua irti kirjeen herättämistä mielikuvista ja alkoi kuunnella,\nmitä tapahtui lapsenhuoneessa. Yhtäkkiä oli hän oven takaa kuulevinaan\nkummallista ääntä. Hän kauhistui; hän pelkäsi, että pojalle kenties oli\ntapahtunut jotain sillä aikaa kun hän luki kirjettä. Hän hiipi\nvarpaillaan lapsenhuoneen ovelle ja avasi sen varovasti.\n\nOvea avatessaan hän huomasi, että lapsenhoitaja pelästyneen näköisenä\nkoetti jotakin kätkeä häneltä, ja ettei ruhtinatar Maria enää seisonut\nlapsen vuoteen vieressä.\n\n-- Rakas ystävä -- lausui ruhtinatar Maria kuiskaten hänen takanaan, ja\nhänestä tuntui sisaren ääni toivottoman valittavalta.\n\nHänet valtasi aiheeton kauhu, kuten niin usein valtaa ihmisen pitkän\nunettomuuden ja mielenjännityksen jälkeen: hänen pisti päähänsä, että\nlapsi oli kuollut. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, näytti vahvistavan\nhänen arveluaan.\n\n\"Kaikki on mennyttä\", -- hän ajatteli, ja kylmä hiki nousi hänen\notsalleen! Huumautuneena astui hän vuoteen luo, varmasti vakuutettuna,\nettä tapaisi sen tyhjänä, ja että lapsenhoitaja häneltä oli kätkenyt\nkuolleen lapsen. Hän raoitti uutimia, mutta pitkään aikaan hän ei\nvoinut eroittaa lasta pelästyneillä, harhailevilla silmillään. Vihdoin\nhän sen huomasi: punaposkinen poikanen lojui poikittain vuoteessa.\nHänen päänsä oli kierähtänyt päänaluselta, ja unessa pienokainen\nmaiskutteli suutaan ja hengitti tasaisesti.\n\nRuhtinas Andrei riemastui lapsen nähdessään, aivan kuin olisi sen\nsaanut jälleen kuolemalta. Hän kumartui lapsen puoleen ja koetti\nhuulillaan, onko lapsella kuumetta. Hienokainen otsa oli kostea; hän\nkosketti kädellään lapsen päätä -- hiuksetkin olivat kosteat: niin\nvoimakkaasti oli lapsi hionnut. Eipä ollutkaan poikanen kuollut,\npäinvastoin näytti taudin selkä taittuneen, ja lapsi oli terve. Hän\ntahtoi ottaa tuon piskuisen, avuttoman olennon syliinsä, puristaa sitä\nrintaansa vastaan, mutta ei hän sentään tohtinut. Hän seisoi\nkumarissaan vuoteen yli ja tarkasteli pienokaisen päätä, käsiä ja\npeitteen alta näkyviä jalkasia. Jokin kahahti hänen vieressään, ja hän\nnäki vuoteen verhojen alla jonkinlaisen varjon. Hän ei irroittanut\nkatsettaan lapsesta, kuuntelihan vain sen tasaista hengitystä. Tumma\nvarjo oli ruhtinatar Maria, joka hiipien oli tullut vuoteen luo,\nnostanut verhot ja pujahtanut niiden alle. Katsettaan kääntämättä oli\nruhtinas Andrei tuntenut sisarensa ja ojensi kätensä häntä kohti. Sisar\npuristi hänen kättään.\n\n-- Hän on hionnut, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Olin juuri tulossa siitä sinulle ilmoittamaan, -- vastasi sisar.\n\nPienokainen liikahti hieman, hymähti ja hiersi otsaansa päänalukseen.\n\nRuhtinas Andrei katsahti sisareensa. Verhojen puolihämärässä loistivat\nruhtinatar Marian säteilevät silmät tavallista kirkkaampina. Niissä\nkiilui onnenkyyneliä. Ruhtinatar taivistui veljensä puoleen ja suuteli\nhäntä, pidellen varovasti vuoteen verhoista. Molemmat varoittivat he\ntoisiaan olemaan hiljaa, seisoivat vielä hetkisen verhojen\npuolihämärässä, aivankuin eivät olisi halunneetkaan poistua tästä\nsopukastaan, missä he kolmisin olivat eroitettuina koko maailmasta.\nEnsin poistui vuoteen äärestä ruhtinas Andrei, selvitellen hiuksiaan\nmusliiniverhoista.\n\n-- Niin, eihän minulla enää ole muuta jälellä, -- sanoi hän huoahtaen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPian vapaamuurarien veljesliittoon yhtymisensä jälkeen lähti Pierre\nKievin kuvernementtiin, missä sijaitsi suurin osa hänen maatiloistaan.\nItse oli hän laatinut suunnitelman uudistuksiksi, joita aikoi toimeen\npanna talonpoikainsa tilan parantamiseksi.\n\nSaavuttuaan Kieviin kutsutti Pierre pääkonttooriin kaikki voudit ja\nselitteli heille aikomuksiaan ja toiveitaan. Hän ilmoitti heille, että\nviipymättä ryhdytään toimenpiteisiin talonpoikain täydelliseksi\nvapauttamiseksi maaorjuudesta, ettei toistaiseksi pidä rasittaa\ntalonpoikia liiallisella työllä, että äidit, joilla on pieniä lapsia,\novat vapautettavat työstä, että talonpoikia on autettava heidän\nhädässään, että talonpoikia on rangaistava ainoastaan neuvoilla ja\nvaroituksilla, muttei ruumiinrangaistuksilla, että jokaiselle\nmaatilalle on perustettava kouluja, turvakoteja ja sairaaloita.\nMuutamat voudit (heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka\ntuskin osasivat lukea ja kirjoittaa) kuuntelivat peloissaan\nherransa määräyksiä, sillä he arvelivat nuoren kreivin puheillaan\ntarkoittavan, ettei hän ole tyytyväinen heidän hallintoonsa ja rahojen\nkavaltamiseensa; toisista taas, ensi pelon hävittyä, tuntuivat Pierren\nsöpellykset ja uudet, oudot puheet sangen huvittavilta; olipa\nsellaisiakin, joista yksinkertaisesti oli hauskaa kuulla herran\npuhuvan; mutta viisaimmat heistä, niiden joukossa myös ylivouti, olivat\nheti selvillä, miten on meneteltävä herran kanssa, jotta voisivat\ntoteuttaa omat päämääränsä.\n\nYlivouti sanoi olevansa sangen myötätuntoinen Pierren aikeille; mutta\nhuomautti samalla, että näiden parannuksien ohella on yleensä käytävä\nkäsiksi asioihin, jotka ovat huonossa kunnossa.\n\nHuolimatta kreivi Besuhof vainajan jättämistä suunnattomista\nrikkauksista -- Pierrellä sanottiin olleen 500 tuhatta ruplaa vuotuisia\ntuloja -- tunsi Pierre itsensä nyt köyhemmäksi kuin silloin, kun hän\nkreivi vainajalta sai 10 tuhatta ruplaa vuodessa. Hämärästi oli hän\nselvillä seuraavasta menoarviosta: Holhousneuvostolle suoritettiin\nkaikista maatiloista yhteensä noin 80 tuhatta ruplaa; Moskovan läheisen\nmaatilan, Moskovan talon ja ruhtinattaren kunnossapitoon ja elatukseen\nkulutettiin noin 30 tuhatta; eläkkeinä maksettiin noin 15 tuhatta,\nsaman verran hyväntekeväisyyslaitosten hoitoon; kreivitär Helenalle\nlähetettiin vuosittain 150 tuhatta; korkoja maksettiin noin 70 tuhatta;\neräs rakenteilla oleva kirkko oli näinä kahtena vuonna vienyt noin 10\ntuhatta; loput -- noin 100 tuhatta ruplaa -- hupenivat niin ja näin,\nPierre itsekkään ei tietänyt minne, ja melkein joka vuosi täytyi tehdä\nuusia lainoja. Tämän ohella saapui ylivoudilta joka vuosi jos\njonkinlaisia Jobin postia: tulipaloista, kadosta, tehtaiden ja ruukkien\nrappeutumisista ja korjausten välttämättömyydestä. Ja näin ollen täytyi\nPierren ensi työkseen -- ryhtyä työhön -- johon hänellä vähimmin oli\ntaipumusta ja taitoa.\n\nJoka päivä oli Pierre ylivoudin kanssa _toimessa_. Mutta hän tunsi,\netteivät asiat hänen toimintansa johdosta edistyneet hituistakaan. Hän\nhuomasi, ettei hänen toimintansa lainkaan kohdistunut asiain menoon, ei\nlainkaan tarttunut itse asioihin eikä pakoittanut niitä edistymään.\nYlivouti puolestaan esitti kaikki asiat sangen synkillä väreillä,\nkoettaen Pierrelle vakuuttaa, että velkoja on välttämäti lyhennettävä\nja tätä varten käytettävä maaorjain työtä uusiin yrityksiin. Tähän ei\nPierre suostunut. Hän taas puolestaan vaati, että viipymättä oli\nryhdyttävä talonpoikia vapauttamaan. Ylivouti piti tätä mahdottomana,\nennen kun velka Holhousneuvostolle oli maksettu, ja tahtoi jättää asian\ntuleviin aikoihin.\n\nYlivouti ei pitänyt Pierren hankkeita mahdottomina; hän ehdotti, että\nniiden toteuttamiseksi myytäisiin metsiä Kostraman kuvernementistä ja\nmaita Volgan alajuoksun varsilta ja Krimiläiseltä tilalta. Mutta\nylivoudin puheiden mukaan seuraisi näistä toimenpiteistä niin viljalti\noikeusjuttuja, takavarikkojen, uloshakujen, sopimusten y.m.s.\nperuutuksia, että Pierre joutui suunnilta ja vastaili lopulta kaikkiin\nvoudin ehdotuksiin: \"Niin, niin, tehkääkin niin.\"\n\nPierreltä puuttui käytännöllinen repäisevä tarmokkuus, jonka avulla hän\nvälittömästi olisi saattanut ryhtyä toimeen, ja siksipä hän työtä ei\nrakastanutkaan, koettelihan vain voutia saada uskomaan, että hän\ntodella on asioihin syventynyt. Vouti taas viekasteli kreiviä, koettaen\ntätä saada uskomaan, että pitää näitä hommia sangen hyödyllisinä\nisännälle ja itselleen rasittavina.\n\nSuuressa kaupungissa tapasi Pierre tuttavia; tuntemattomat kiiruhtivat\ntutustumaan häneen ja ottivat avosylin vastaan saapuneen pohatan,\nkuvernementin rikkaimman tilanhaltijan. Kiusaukset Pierren\nhelmasyntiin, siihen, jonka hän veljeskuntaan otettaissa oli\ntunnustanut suurimmaksi synnikseen, olivat niin voimakkaat, ettei hän\nniitä voinut vastustaa. Taas kuluivat kokonaiset päivät, viikot,\nkuukaudet yhdessä humussa: oli alituiseen illatsuja, päivällisiä,\nsuuruksia, tanssiaisia, niin ettei Pierre ehtinyt lainkaan tointua,\nkuten oli ollut asiain laita Pietarissakin. Uudesta elämästä, jota\nPierre oli tahtonut alkaa, ei tullutkaan mitään: entinen elämä jatkui,\nainoastaan uudessa ympäristössä.\n\nVeljeskunnan kolmesta elämän ohjeesta tunsi Pierre täydellisesti\nunohtaneensa sen, joka määräsi, että jokaisen vapaamuurarin on oltava\nsiveellisyyden esikuvana, ja seitsemästä hyveestä ei hän itsessään\ntuntenut jälkeäkään kahdesta: säädyllisyydestä ja rakkaudesta\nkuolemaan. Hän lohdutteli itseään sillä, että oli täyttänyt sen\nmääräyksen, joka velvoitti toimimaan ihmissuvun tilan parantamiseksi ja\nettä hänessä olivat muut hyveet sangen kehittyneet: lähimäisen rakkaus\nja etenkin anteliaisuus.\n\nKeväällä 1807 päätti Pierre palata Pietariin. Paluumatkalla aikoi hän\nkäydä kaikilla maatiloillaan ja tarkastaa, missä mitassa olivat hänen\nuudistus- ja parannushommansa, ja missä tilassa oli nyt se kansa, jonka\nJumala oli uskonut hänen huostaansa ja jonka hän aikoi tehdä\nonnelliseksi parannuspuuhillaan.\n\nYlivouti, joka piti kaikkia Pierren hommia melkein mielettömyyksinä,\nepäedullisina hänelle itselleen, talonpojille ja vieläpä Pierrelle\nitsellekin -- oli mukaantunut isäntänsä tahtoon. Vaikka hän pitikin\ntalonpoikain vapauttamista mahdottomana, oli hän sentään kaikilla\nmaatiloilla ryhtynyt rakennuttamaan suuria rakennuksia kouluille,\nsairaaloille, turvakodeille ja järjestänyt isännälleen kaikkialla\ntuliaisjuhlallisuuksia, ei juhlallisen komeita, joiden tiesi olevan\nvastenmielisiä kreiville, vaan tuollaisia uskonnollisen nöyriä,\njumalankuvineen, leivän suolan tarjoiluineen, joiden hänen mielestään\npiti vaikuttaa kreiviin ja saattaa hänet harhaan.\n\nEtelän kevät, rauhallinen, nopea matkustaminen wieniläisissä vaunuissa\nja suloinen yksinäisyys vaikuttivat elvyttävästi Pierreen. Maatilat,\njoilla hän ei koskaan ollut käynyt, olivat toinen toistaan ihanampia;\nkansa näytti kaikkialla hyvinvoivalta ja liikuttavan kiitolliselta\ntehtyjen parannusten johdosta. Juhlallisuudet tosin saattoivat Pierren\nymmälle, mutta sisimmässä sydämensä sopukassa tunsi hän sentään riemua\nniiden johdosta. Eräällä tilalla tarjosivat talonpojat hänelle leipää\nja suolaa, lahjoittivat hänelle hänen suojeluspyhimyksiensä Pietarin ja\nPaavalin kuvat ja pyysivät herransa suostumusta rakentaakseen omalla\nkustannuksellaan kirkkoon uuden sivualttarin noiden lahjoittamainsa\nsuojeluspyhimysten kunniaksi ja rakkauden ja kiitollisuuden merkiksi\nisännän tekemistä hyvistä töistä. Toisella tilalla tulivat vaimot\nrintalapsineen kiittämään häntä siitä, että oli vapauttanut heidät\nraskaasta työstä. Kolmannella tilalla oli vastassa pappi, risti\nkädessä, lasten ympäröimänä, joille hän kreivin suosiollisella luvalla\noli opettanut uskontoa ja lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Kaikilla\ntiloilla näki hän valmiita ja rakenteilla olevia suuria kivirakennuksia\nkouluja, sairaaloita ja turvakoteja varten, jotka pian piti vihittämän\ntoimintaan. Kaikkialla näyttivät voudit hänelle työlistojaan, joista\nkävi selville että veropäiviä oli tuntuvasti entisestään vähennetty, ja\ntästä jalosta teosta siniviittaiset talonpojat häntä kävivät\nliikuttavin sanoin kiittämässä.\n\nMutta sitä Pierre ei saanut tietää, että se kylä, missä hänelle\ntarjottiin leipää ja suolaa ja missä Pietarille ja Paavalille\nrakennettiin alttari, oli vilkas kauppapaikka, missä Pietarin päivänä\noli suuret markkinat, että alttarin rakentamisen olivat kylän rikkaat\ntalonpojat, samat jotka olivat häntä olleet tervehtimässä, jo aikoja\nsitten panneet alulle, että yhdeksän kymmenettä osaa talonpojista eli\nsurkeassa kurjuudessa. Hän ei tiennyt, että ne imettävät äidit, jotka\nhän oli vapauttanut talon töistä, tämän johdosta kodeissaan joutuivat\nentistä raskaampaan työhön. Hän ei tietänyt, että pappi, joka risti\nkädessä oli ollut häntä vastassa, nylki armotta talonpoikia, eikä\nsitäkään, että häntä tervehtimään saapuneet oppilaat olivat jätetyt\npapille kyynelsilmin, ja että monet heistä suurilla lahjoilla oli\nvapautettu opiskelemasta. Hän ei tietänyt, että hänen suunnitelmansa\nmukaan rakennetut kivitalot olivat omain alustalaisten rakentamat,\njoille tämän johdosta oli lisätty veropäiviä, ja että veropäiviä oli\nvähennetty ainoastaan paperilla. Hän ei tietänyt, että niillä tiloilla,\nmissä voudit kirjoistaan näyttivät hänen määräämänsä veron vähennyksen\nkahteen kolmannekseen entisestä, olikin työvelvollisuutta lisätty\npuolella. Ja siksipä olikin Pierre ihastunut tarkastusmatkaansa, ja\nuudelleen valtasi hänen sydämensä se ihmisystävällinen tunne, jonka\nhuumaamana hän oli lähtenyt Pietarista, ja hän kirjoitteli innosta\nhehkuvia kirjeitä opettaja-veljelle, kuten hän nimitti suurmestaria.\n\n\"Miten helposti saattaa tehdä näin paljon hyvää, miten vähän on siinä\nvaivaa\", -- ajatteli Pierre, -- \"ja miten välinpitämättömiä sentään\nolemme!\"\n\nHän oli sydämessään onnellinen hänelle osoitetun kiitollisuuden\njohdosta, mutta sitä osoitettaissa hän häpesi. Tämä kiitollisuuden\nosoitus pani hänet ajattelemaan, miten _paljon enemmän_ hän saattaisi\ntehdä hyvää näille yksinkertaisille, hyville ihmisille.\n\nYlivouti, joka oli sangen tyhmä ja viekas mies, käsitti täydellisesti\nviisaan ja naivin kreivin ajatukset. Hän leikki niillä kuin leluilla ja\nkun huomasi, miten hänen järjestämänsä vastaanottajaiset vaikuttivat\nkreiviin, alkoi hän päättävämmin esittää ajatuksiaan talonpoikain\nvapauttamisen mahdottomuudesta ja erittäinkin sen tarpeettomuudesta,\nsillä olivathan hänen mielestään talonpojat muutenkin täysin\nonnelliset.\n\nSydämensä salaisimmissa sopukoissa täytyi Pierrenkin tunnustaa, että\noli vaikeata kuvitella mielessään onnellisempia ihmisiä, ja että heitä\nvapaudessa odottivat, Jumala ties, mitkä vaarat; mutta sittenkin hän\npysyi päätöksessään, jonka piti oikeudenmukaisena. Vouti lupasi käyttää\nkaikki voimansa kreivin lempiaatteiden toteuttamiseksi, sillä hän\nkäsitti selvästi, ettei kreivi koskaan voisi tarkastaa hänen toimiaan:\novatko metsät ja maatilat myödyt mahdollisimman edullisesti, ovatko\nvelat suoritetut Holhousneuvostolle j.n.e. Ja sitäpaitsi hän oli\nvarmasti vakuutettu, ettei kreivi luultavasti koskaan edes kysy eikä\nsaa tietää, miten hänen rakennuttamansa kivitalot seisovat tyhjinä, ja\nmiten talonpojat vastakin rahassa ja työllä maksavat saman veron kuin\nmuidenkin tilain talonpojat s.o. niin paljon kuin irti saavat.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPalattuaan nyt mitä onnellisimmassa mielentilassa eteläisiltä\nmaatiloiltaan päätti Pierre käydä tapaamassa ystäväänsä Bolkonskia,\njonka luo jo oli kauvan ollut hankkeissa matkustaa ja jota hän ei ollut\ntavannut kahteen vuoteen.\n\nBogutsharovo sijaitsi laakealla, rumalla alangolla peltojen ja\nkuusi- ja koivumetsien ympäröimänä. Herraskartano oli kylän suussa,\njoka suorana piiruna lojui kahden puolen valtatietä. Talon edessä oli\nhiljan kaivettu, äärillään vettä oleva lammikko, jonka rannoille ei\nruoho edes vielä ollut kerinnyt nousemaan. Talon ympärillä kasvoi\nnuorta metsää, siellä täällä jokunen mäntykin.\n\nRakennuksia oli talossa: luha, väentupa, talli, sauna, kylkirakennus ja\nsuuri, kivinen päärakennus puoliympyräisine otsamineen, joka sentään\nvielä ei ollut valmis. Päärakennuksen ympärille oli istutettu pieniä\npuita ja pensaita. Aidat ja portit olivat jykevät ja uuden uutukaiset;\nkatoksessa oli kaksi ruiskua ja viheriäiseksi maalattu vesitynnyri;\ntiet olivat suorat, sillat kaidepuilla varustetut ja vahvat. Kaikki\ntodisti täsmällisyyttä ja hyvää talouden hoitoa. Kohtaamiltaan talon\nmiehiltä sai Pierre tietää, että ruhtinas asui pienessä, hiljan\nrakennetussa kylkirakennuksessa, aivan lammikon rannalla.\n\nRuhtinas Andrein vanha hoitaja, Anton, auttoi Pierren vaunuista, sanoi\nruhtinaan olevan kotona ja vei Pierren siistiin, pieneen eteiseen.\n\nPierreä kummastutti pienen, mutta siistin talon vaatimattomuus\nsellaisten loistavien olojen jälkeen, jollaisissa hän viimeksi oli\ntavannut ystävänsä Pietarissa. Hän astui kiireesti vielä hongalta\nhajahtavaan, kalkkiamattomaan pienoiseen saliin ja tahtoi mennä\netemmäksi, mutta Anton juoksi edeltä varpaisillaan ja koputti ovelle.\n\n-- No, mitä siellä? -- kuului räikeä, vastenmielinen ääni.\n\n-- Vieras, -- vastasi Anton.\n\n-- Pyydä hieman odottamaan, -- ja kuului sysättävän tuolia. Pierre meni\nnopein askelin ovelle ja töyttäsi huoneesta tulevaan, synkän näköiseen,\nvanhentuneeseen ruhtinas Andreihin, Pierre syleili häntä ja nostettuaan\nlasit silmiltään suuteli häntä poskiin ja tarkasteli läheltä.\n\n-- Kas enpä odottanut, tervetullut, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\nPierre ei puhunut mitään; kummastellen, tuijottavin katsein hän\ntarkasteli ystäväänsä. Häntä hämmästytti ruhtinas Andreissa tapahtunut\nmuutos. Sanat olivat mairittelevia, hänen huulillaan ja kasvoillaan\nleikki hymy, mutta katse oli sammunut, kuollut, johon ruhtinas Andrei,\nvaikka nähtävästi sitä halusi, ei voinut iloista ja liekehtivää\nloistetta lietsoa. Eipä hän juuri ollut laihtunut, kalvistunut,\nmiehistynyt tämä hänen ystävänsä; mutta tuo katse ja tuo uurre otsalla,\nmitkä kertoivat pitkäaikaisesta, yhteen ainoaan asiaan kohdistuneesta\nmiettimisestä, kummastuttivat ja oudostuttivat Pierreä, kunnes hän\ntottui niihin.\n\nKuten on laita pitkän eron jälkeen kohdattaissa, ei keskustelu voinut\npitkiin aikoihin asettua; he kyselivät ja vastailivat lyhyesti\nsellaisistakin asioista, joista tiesivät kauvan tarvitsevan\nkeskustella. Viimeinkin alkoi keskustelu vähitellen pysähtyä ennen\nhätimiten kosketeltuihin seikkoihin: kysymyksiin entisestä elämästä,\ntulevaisuuden tuumiin, Pierren matkaan, hänen toimiinsa, sotaan y.m.s.\nAatoksien keskittyminen ja alakuloisuus, jotka Pierre oli huomannut\nruhtinas Andrein katseesta, kuvautuivat vielä voimakkaammin hymyssä,\njota tämä hymyili Pierren puhuessa, varsinkin silloin, kun Pierre\npuheli ilon innossa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Ruhtinas Andrei\nnäytti tahtoneenkin muttei mitenkään voinut innostua Pierren puheisiin.\nPierre alkoi tuntea, että ruhtinas Andrein kuullen oli sopimatonta\npuhua riemusta, haaveista, onnen ja hyvän toiveista. Häntä hävetti\nilmaista kaikkia uusia vapaamuurari-aatteitaan, jotka hänen viime\nmatkallaan olivat erityisen voimakkaina hänessä uusiutuneet ja\nheränneet. Hän puheli varovaisesti ja pelkäsi, että häntä pidetään\nnaivina; sen ohessa häntä vastustamattomasti halutti pian näyttää\nystävälleen, että hän nyt oli aivan toinen, parempi Pierre kuin\nPietarissa ollessaan.\n\n-- En voi teille sanoa, miten paljon olen siitä ajasta kokenut ja\nmuuttunut. En itseäni enään tuntisi.\n\n-- Niin, paljon, paljon olemme niistä päivin muuttuneet, -- sanoi\nruhtinas Andrei.\n\n-- No, entäs te? -- Pierre kysäsi, -- mitä suunnitelmia teillä on?\n\n-- Suunnitelmia? -- toisti ruhtinas Andrei pilkallisesti.\n\n-- Minulla suunnitelmia? -- hän kertasi, ikäänkuin olisi ihmetellyt\nsellaisen sanan merkitystä. -- Niin, näethän, rakennutan, haluan\ntulevana vuonna jo tykkönään muuttaa...\n\nPierre vaiti ollen herkeämättä katseli Andrein vanhentuneisiin\nkasvoihin.\n\n-- Ei, minä kysyn, -- sanoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti:\n\n-- Niin, mitäpäs minusta puhetta ... kerrohan sinä, kerro matkastasi,\nkaikesta, mitä maatiloillasi olet toimittanut.\n\nPierre alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt maatiloillaan, parhaampansa\nmukaan kumminkin koettaen salata osallisuutensa tehtyihin parannuksiin.\nRuhtinas Andrei ehätti jonkun kerran edeltä sanomaan Pierren ajatuksen,\naivan kuin olisi kaikki, mitä Pierre oli tehnyt, ollut jo kauvan\ntunnettu tarina, ja hän kuunteli, ei ainoastaan haluttomasti, vaan\nvieläpä kuni häveten Pierren puheita.\n\nPierren olo ystävänsä seurassa kävi kiusalliseksi, jopa raskaaksikin.\nHän vaikeni.\n\n-- Kuulehan rakkahani, sanoi ruhtinas Andrei, jonka nähtävästi myös oli\nraskas ja pulmallinen vieraineen, -- elän täällä näin leirioloissa,\ntulin vain katsomaan. Menen tänään taas sisareni luo. Tutustan sinut\nheihin. Mutta oletkin, luulen, jo tuttu, -- hän sanoi, nähtävästi vain\nkohteliaisuudesta vieraaseen, jonka kanssa hänellä tällä erällä ei\ntuntunut olevan mitään yhteistä. -- Lähdemme päivällisen syötyämme.\nMutta nyt kai tahdot katsastaa kartanoani?\n\nHe läksivät kartanolle ja käyskentelivät päivällisiin asti,\nkeskustellen valtiollisista uutisista ja yhteisistä tuttavista, kuten\nkeskustelevat vain vähän toisiaan tuntevat henkilöt. Vähän vilkkaammin\nja innokkaammin jutteli ruhtinas Andrei sentään rakenteella olevasta\nuudesta kartanostaan ja asuinrivistä, mutta siinäkin kesken puhelun,\ntelineillä oltaessa, kun hän kuvaili Pierrelle rakennuksen asemaa, hän\näkkiä keskeytti:\n\n-- Muuten, eihän siinä ole mitään huvittavaa, menkäämme päivälliselle\nja sitten matkalle.\n\nPäivällistä syötäessä johtui keskustelu Pierren naimiseen.\n\n-- Tulin kovin kummiini, kun kuulin siitä, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\nPierre karahti punaiseksi, kuten aina tästä asiasta puhuttaessa, ja\nsanoi hätäisesti:\n\n-- Joskus juttelen teille, miten tämä kaikki tapahtui. Mutta tietäkää,\nettä kaikki on ikuisiksi ajoiksi katkennut.\n\n-- Ikuisiksiko? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Ikuista ei ole mikään.\n\n-- Mutta tiedättehän miten kaikki loppui? Olettehan kuullut\nkaksintaistelusta?\n\n-- Kyllä, sinä läpäisit senkin.\n\n-- Eräästä seikasta Jumalaa kiitän, kiitän siitä, etten tappanut sitä\nmiestä, -- Pierre sanoi.\n\n-- Miksikä? -- virkkoi ruhtinas Andrei. -- Häijyn koiran tappaminen on\nhyväkin työ.\n\n-- Ei, ihmisen tappaminen on pahasti, väärin...\n\n-- Miksi väärin? -- toisti ruhtinas Andrei. -- Mikä on oikeata, mikä\nväärää, ei ole ihmisten määrättävissä. Ihmiset ovat iät päivät\nerehtyneet ja tulevat erehtymään, eivätkä missään enemmän kuin siinä,\nmitä katsovat kulloinkin oikeaksi ja vääräksi.\n\n-- Väärää on se, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle, -- sanoi Pierre\nhyvillään siitä, että ruhtinas Andrei ensi kerran hänen tulonsa jälkeen\ninnostui ja alkoi puhua, tahtoen ilmaista kaiken, mikä oli tehnyt hänet\nsellaiseksi kuin hän nyt oli.\n\n-- Mutta kuka sinulle on sanonut, mikä on vahingoksi toiselle\nihmiselle? -- kysyi ruhtinas Andrei.\n\n-- Vahingoksi? Vahingoksi? -- Pierre sanoi. -- Kaikki tiedämme, mikä on\nvahingoksi itsellemme.\n\n-- Niinpä tiedämme, mutta sitä, mikä on itselleni vahingoksi, en voi\ntehdä toisille, -- sanoi ruhtinas Andrei, yhä enemmän innostuen ja\nnähtävästi haluten ilmaista Pierrelle uuden maailmankatsomuksensa. Hän\npuhui ranskaa. -- _Je ne connais dans la vie que deux maux hien réels:\nc'est le remord et la maladie. Il n'est de bien que l'absence de ces\nmaux_.[26] Elää itseään varten ja välttää vain näitä kahta pahaa: siinä\nnykyinen viisauteni.\n\n-- Mutta lähimäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus? -- puuttui Pierre\npuheesen. -- Ei, en koskaan ole kanssanne yhtä mieltä! Elää vain niin,\nettei tee pahaa, ettei tee kaduttavia tekoja, ei riitä. Minä elin niin,\nelin itseäni varten ja turmelin elämäni. Ja vasta nyt, kun elän, tai\nainakin koetan elää (vaatimattomuudesta Pierre korjasi lauseensa)\ntoisia varten, vasta nyt olen käsittänyt elämäni koko onnen. Ei, en ole\nkanssanne yhtä mieltä, ja ettepä tekään niin ajattele kuin puhutte.\n\nRuhtinas Andrei katseli vaiti ollen Pierreä ja hymyili ilkamoivasti.\n\n-- Kunpa näet sisareni, ruhtinatar Marian. Teistä tulee ystävät, -- hän\nsanoi. -- Ehkä olet oikeassa itseesi nähden, -- jatkoi hän hetkisen\nkuluttua; -- mutta kukin elää omalla tavallaan: sinä elit itseäsi\nvarten ja sanoit, että sillä olit turmelemaisillasi elämäsi, mutta että\naloit tuntemaan onnen vasta kun aloit elää muita varten. Minäpä olen\nkokenut päinvastaista. Minä olen elänyt kunnian vuoksi. (Sillä mitä on\nkunnia? Myöskin rakkautta toisiin, halu tehdä heille jotakin, halu\nheidän kiitoksiinsa). Niin, olen elänyt muita varten enkä vain ole\nollut turmelemaisillani elämääni, olen sen hoki turmellut. Ja siitä\nsaakka, kun aloin elää itseäni varten, olen ollut rauhallisempi.\n\n-- Mutta mitä itselleen elämistä teidän elämänne on? -- kysyi Pierre\ninnostuen. -- Entä poika, entä sisar, isä?\n\n-- Niin, nehän ovat kaikki samaa _minää_, ne eivät ole toisia, -- sanoi\nruhtinas Andrei, -- mutta muut, lähimäiset, _le prochain_, kuten te\nruhtinatar Marian kanssa niitä nimitätte, nepä ovat hairahduksen ja\npahuuden päälähde. _Le prochain_ ovat ne, sinun kieviläiset\ntalonpoikasi, joille tahdot tehdä hyvää.\n\nJa hän katsahti Pierreen pilkallisen härnäävin katsein. Hän nähtävästi\nhaastoi Pierreä kinastelemaan.\n\n-- Laskette leikkiä, -- puheli Pierre yhä enemmän innostuen. -- Mitä\nhairausta ja pahaa voi olla siinä, että halusin (hyvin vähän ja\nhuonosti täytin), mutta halusin tehdä hyvää ja teinkin jotakin? Mitäpä\npahaa voi olla siinä, että onnettomat ihmiset, talonpoikamme, ihmiset\nmeidän vertaisemme, jotka kasvavat ja kuolevat käsittämättä Jumalasta\nja oikeudesta muuta kuin juhlamenot ja ja ajattelematta luetut\nrukoukset, saavat oppia tulevan elämän, hyvityksen, palkinnon,\nlohdutuksen lohdullisia oppeja? Mitä pahaa ja hairahdusta on siinä,\nettä ihmiset kuolevat avutta tautiin, kun niin helppo on aineellisesti\nheitä auttaa, ja minä annan heille lääkkeitä, sairashuoneen, ja\nvanhuuden turvan? Ja eikö se ole kouraantuntuva ja epäilemätön hyvä\ntyö, että talonpoika muijineen, lapsineen, joilla ei ole päivän eikä\nyön rauhaa, saa minulta lepo- ja joutoaikaa? ... -- puheli Pierre\nhätäisesti ja tapaillen. -- Ja näin tein, joskin huonosti, joskin\nvähässä määrässä, mutta jotain toki tein tämän hyväksi, ja te ette\nmitenkään saa minua luopumaan vakaumuksesta, että tekemäni on hyvää,\nenkä sitäkään usko, että toisin näistä asioista ajattelisitte. Mutta\npääasia, -- jatkoi Pierre, -- minäpä tiedän ja tiedän varmasti, että\nnautinto tämän hyvän tekemisestä on ainoa todellinen elämän onni.\n\n-- Niin, jos kysymys asetetaan tälle kannalle, on se toista, -- sanoi\nruhtinas Andrei. -- Minä rakennan taloa, viljelen puutarhaa ja sinä --\nperustat sairashuoneita. Kummankin työ voi olla hyvää ajanvietettä.\nMutta mikä on oikeata, mikä hyvää -- jätä se sen arvosteltavaksi, joka\nkaikki tietää, mutta älä meidän. No, tahdot riidellä, -- hän lisäsi, --\nannappa tulla.\n\nHe nousivat pöydästä ja menivät istumaan kuistille.\n\n-- No, riidelkäämme sitten, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Sinä puhut\nkouluista, -- jatkoi hän, taivuttaen sormeaan, -- opetuksista ja niin\npoispäin, se on, tahdot ohjata tuon, -- hän näytti talonpoikaa, joka\nlakki kourassa kulki heidän ohitseen, -- hänen eläimellisestä\ntilastaan, ja herättää hänessä siveellisiä tarpeita, mutta minusta\nnäyttää, että ainoa mahdollinen onni on -- eläimellinen onni, -- ja sen\nsinä tahdot häneltä ryöstää. Minä kadehdin häntä ja sinä tahdot tehdä\nhänet minuksi, antamatta hänelle minun käytettävissäni olevia elämisen\nkeinoja. Sitten sanot: on huojennettava hänen työtaakkaansa. Mutta\nminun mielestäni ruumiillinen työ on hänelle yhtä välttämätön,\nyhtäläinen olemisen ehto, kuin minulle ja sinulle järjen työ. Sinä et\nvoi olla ajattelematta. Minä panen maata kello 3:n aikaan, ajatukset\ntäyttävät pääni, enkä voi nukkua, kieriskelen vuoteella aamuun saakka\nenkä nuku siksi, että ajattelen, enkä voi olla ajattelematta, kuten ei\nhänkään voi olla kyntämättä, niittämättä; muuten menee hän kapakkaan\ntai sairastuu, samoin kuin en minä voi kestää hänen hirveätä\nruumiillista työtään, vaan kuolla kuperrun viikon kuluttua, samoin ei\nhänkään kestä minun ruumiillista joutilaisuuttani; hän lihoo\nsuunnattomasti ja kuolee. Kolmanneksi, -- mitäs sinä taas vielä\nsanoitkaan? -- Ruhtinas Andrei taivutti kolmannen sormen. -- Ah, niin,\nsairashuoneita ja lääkkeitä. Hän saa halvauksen, on kuolemaisillaan,\nmutta sinä isket suonta, ja parannat hänet. Hän raatustaa raajarikkona\nkymmenen vuotta kaikkien taakkana. Paljon rauhallisempaa ja\nyksinkertaisempaa on hänen kuolla. Toisia syntyy, ja onpa niitä\nmuutenkin paljon. Jospa säälittelisit, että sinulta meni työmies, --\njona minä häntä pidän, mutta rakkaudesta häneen tahdot hänen parantaa.\nMutta ei hän sitä tarvitse. Niin, ja siksi toiseksi, on pelkkää\nmielikuvitusta, että lääketiede olisi koskaan ketään parantanut! Tappaa\n-- sen tekee! -- hän sanoi, häijyn ilkeästi kasvojaan rypistäen ja\nkääntyen Pierrestä.\n\nRuhtinas Andrei lausuili ajatuksensa niin selvästi ja täsmällisesti,\nettä selvästi huomasi hänen näitä asioita monasti miettineen, ja hän\npuhui mielellään ja vinhaan, kuten ihminen, joka pitkään aikaan ei ole\nsaanut puhua. Mitä toivottomammaksi hänen arvostelunsa kävivät sitä\nelokkaimmiksi kävivät hänen kasvonsa.\n\n-- Ah, se on kauheata, kauheata! -- sanoi Pierre. -- En vain käsittää,\nmiten on mahdollista niin ajatellen elää. Minullakin oli sellaisia\nhetkiä, aivan hiljan, Moskovassa ja matkoilla ollessani, mutta silloin\nsiihen määrään masennun, etten eläväni tunne, kaikki on minusta\ninhottavaa ... etenkin minä itse. Silloin en syö, en peseydy... No,\nentäs te?\n\n-- Miksikäs olla peseymättä, se ei ole siistiä, -- sanoi ruhtinas\nAndrei. -- Päinvastoin, on koetettava tehdä elämä mahdollisimman\nmiellyttäväksi. Elän, enkä ole siihen syypää, siispä pitää jotenkuten\nparaan mukaan mutta ketään häiritsemättä, elää kuoloon asti.\n\n-- Mutta mikä herättää teissä halua elämään noine ajatuksinenne. Istua\nliikkumatta, eikä ryhtyä mihinkään...\n\n-- Elämä ei niinkään jätä rauhaan. Mielelläni olisin mitään tekemättä,\nmutta katsos, toiselta puolen täkäläinen aatelisto piti minut\nansiokkaana puhemiehekseen; vaivoin pääsin siitä eroon. He eivät\nvoineet käsittää, ettei minussa ole sitä, mitä tällaisessa toimessa\ntarvitaan, ei ole tuota hyväntahtoista ja huolehtivaa typeryyttä, joka\non välttämätön. Sitten tämä talo, jota piti ryhtyä rakentamaan, jotta\nolisi ihmisellä rauhallinen sopukkansa. Nyt vielä nostoväki.\n\n-- Miksi ette palvele armeijassa?\n\n-- Austerlitzin jälkeen! -- sanoi ruhtinas Andrei synkästi. -- Ei,\nkiitän nöyrimmästi; olen mielessäni päättänyt, etten Venäjän toimivaan\narmeijaan palvelemaan ryhdy. Enkä ryhdy, vaikkapa Bonaparte olisi\ntuossa Smolenskin luona ja uhkaisi Lisijagoria, en silloinkaan astu\nvenäläiseen armeijaan. No, sanoin sen siis sinulle, -- pitkitti\nrauhoittavasti ruhtinas Andrei. -- Nyt nostoväessä, isä on 3:nen piirin\nylipäällikkö, ja ainoa keino minulle pelastua palveluksesta on -- olla\nhänen palveluksessaan.\n\n-- Siispä te palvelette?\n\n-- Palvelen.\n\nHän oli hetkisen vaiti.\n\n-- Mutta miksi sitten palvelette?\n\n-- Sanonko sen teille. Isäni on aikakautensa mainioimpia miehiä. Mutta\nhän alkaa jo vanheta ja hän on, ei juuri julma, mutta luonteeltaan\nliian toimintahaluinen. Hän on kauhea rajattomaan valtaansa tottuneena,\netenkin nyt, kun Hallitsija on antanut tämän vallan kaikille nostoväen\nylipäälliköille. Jos kaksi viikkoa sitten olisin myöhästynyt kaksi\ntuntia, olisi hän hirtättänyt pöytäkirjan pitäjän Juhnovissa, -- sanoi\nruhtinas Andrei hymyillen. -- Niinpä palvelenkin sentähden, että paitsi\nminulla ei kellään ole vaikutusta isääni, ja pelastan hänet silloin\ntällöin teoista, jotka häntä jälkeenpäin kaivelisivat. -- No kas,\nsiinäpä ollaan!\n\n-- Kyllä, _mais ce n'est pas comme vous l'entendez_,[27] -- jatkoi\nruhtinas Audrei. -- En tutuistakaan hyvää halunnut enkä halua tuolle\npöytäkirjuri roistolle, joka oli varastanut vähäisen saappaita\nnostomiehiltä; olisinpa ollut tyytyväinen nähdessäni hänet hirtettynä,\nmutta minun oli sääli isää, se on taaskin itseäni.\n\nRuhtinas Andrei innostui yhä enemmän. Hänen silmänsä loistivat\nkuumeentapaisesti hänen koettaessaan todistaa Pierrelle, että hänen\nmenettelytapansa aina on ollut vapaa lähimäisenrakkaudesta.\n\n-- Vai niin, tahdot vapauttaa talonpojat, -- hän jatkoi. -- Se on\nvarsin hyvä; mutta ei sinulle (sinä, luullakseni, et ole ketään piessyt\nkuoliaaksi etkä lähettänyt Siperiaan) ja vielä vähemmin talonpojille.\nJos heitä lyö, pieksee, lähettää Siperiaan, niin ei se heille, arvelen,\nole sen pahempi. Siperiassa hän viettää samaa naudan elämää, arvet\nruumiissa kasvavat umpeen, ja hän on yhtä onnellinen kuin oli ennenkin.\nMutta talonpoikain vapauttaminen on tarpeellinen niiden ihmisten\ntähden, jotka joutuvat siveelliseen rappiotilaan, jotka ovat tehneet\nkaduttavia töitä, sitten tukahuttaneet katumuksen tunnon sydämestään ja\nraaistuvat sentähden, että saattavat tuomita kuolemaan syylliset ja\nsyyttömät. Tällaisia ihmisiä säälin ja heidän tähtensä vapauttaisin\ntalonpojat. Sinä kenties et ole nähnyt, mutta minä olen, miten hyvät\nihmiset, jotka ovat kasvaneet näissä rajattoman vallan synnyttämissä\noloissa, vuosien vieriessä, kun tulevat ärtyisemmiksi, myös tulevat\nankaroiksi, jäykiksi, tietävät sen, mutteivät voi hillitä itseään ja\ntulevat yhä vain onnettomammiksi.\n\n-- Ruhtinas Andrei puhui niin lämpimästi ja viehkeästi, että Pierre\ntahtomattaankin tuli ajatelleeksi, että Andrei oli saanut aiheen näihin\najatuksiinsa omasta isästään.\n\nHän ei vastannut mitään.\n\n-- Niin, näetsen, ketä säälin -- ihmisarvoa, oman tunnon rauhaa ja\npuhtautta, mutten heidän selkiään ja otsiaan, jotka, piestäköön ja\nlyötäköön heitä miten paljon tahansa, jäävät yhä samoiksi seliksi ja\notsiksi.\n\n-- Ei, ei ja tuhannesti ei, en koskaan ole kanssanne samaa mieltä, --\nsanoi Pierre.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nIllalla istuivat ruhtinas Andrei ja Pierre vaunuihin ja läksivät\nLisijagoriin. Ruhtinas Andrei katseli Pierreen ja katkaisi tuon\ntuostakin äänettömyyden puheillaan, jotka ilmaisivat hänen olevan\nhyvällä päällä.\n\nHän jutteli, peltoja osoittaen, taloutensa saattamisesta täyteen\nkuntoon.\n\nPierre oli synkkä ja vaiti, vastaillen lyhyeen, ja näytti vaipuneen\nmietiskelyihinsä.\n\nPierre ajatteli, että ruhtinas Andrei on onneton, että hän on\nerehdysten vallassa, ei tunne totista valoa, ja että hänen, Pierren,\npitäisi tulla hänelle avuksi, vahvistaa ja nostaa häntä. Mutta juuri\nkuin Pierre mietti, miten ja mistä hän alkaisi puhua, hän tunsi\nsydämessään, että ruhtinas Andrei yhdellä sanalla, yhdellä tosiolla\nkukistaa koko hänen oppinsa ja hän pelkäsi alkaa, pelkäsi panna rakasta\npyhäkköään alttiiksi mahdolliselle pilkalle.\n\n-- Ei, miksikäs niin ajattelette, -- alkoi Pierre äkkiä, painaen päänsä\nalas, jolloin hän muistutti puskevaa härkää, -- miksi ajattelette niin?\nTeidän ei pidä niin ajatella.\n\n-- Mitäs minä ajattelen? -- kysyi ruhtinas Andrei ihmeissään.\n\n-- Elämää, ihmisen tarkoitusperää. Se on mahdotonta. Ajattelin samoin\nja minut pelasti, tiedättekö mikä? Vapaamuurarius. Ei, älkää hymyilkö.\nVapaamuurarius ei ole uskonnollinen ja juhlamenoja noudattava lahko,\nkuten minäkin ennen ajattelin, vapaamuurarius on parhaiden, ikuisten\ninhimillisten puolten paras ja ainoa ilmaisumuoto.\n\nJa hän alkoi juurta jaksain selvittää ruhtinas Andreille\nvapaamuurariutta sellaisena kuin hän sen käsitti. Hän sanoi, että\nvapaamuurarius on kristillinen oppi, joka vapauttaa maallisista ja\nuskonnollisista ikeistä; yhdenvertaisuuden, veljeyden ja rakkauden\noppi.\n\nAinoastaan meidän pyhällä veljeskunnallamme on todellinen merkitys\nelämässä; kaikki muu on unta, -- puheli Pierre. -- Käsitätte, ystäväni,\nettä tämän liiton ulkopuolella on kaikki täynnä valhetta ja vääryyttä,\nja olen kanssanne yhtä mieltä siinä, että viisaalle ja hyvälle\nihmiselle ei muuta tehtäväksi jää, kuin teidän tapaanne elää elämänsä\nloppuun, koettamalla olla muita häiritsemättä. Mutta omistakaa meidän\nperusvakaumuksemme, liittykää meidän veljeskuntaamme, antautukaa meille\nja sallikaa itseänne opastettaa, ja heti tunnette, kuten minäkin\ntunsin, itsenne osaksi siitä suunnattomasta ketjusta, joka on\nnäkymätön, ja jonka alku piilee taivaissa, -- Pierre puheli.\n\nRuhtinas Andrei oli vaiti ja kuunteli eteensä tuijottaen Pierren\npuhetta. Jonkun kerran kysyi hän toistamiseen Pierreltä sellaisia\nsanoja, joita ei vaunun pyöräin kolinalta eroittanut. Ruhtinas\nAndrein silmistä välähtelevästä erityisestä loisteesta ja hänen\nhiljaisuudestaan huomasi Pierre, etteivät sanansa olleet turhia, ettei\nruhtinas Andrei keskeytä häntä eikä liioin ilvehdi hänen puheilleen.\n\nHe saapuivat tulvivalle joelle, jonka yli heidän oli mentävä lautalla.\nSillä aikaa kun hevosia ja vaunuja sijoiteltiin lautalle, olivat hekin\ntulleet lautalle.\n\nRuhtinas Andrei, nojaten kyynärpäitään kaidepuuhun, katseli vaiti ollen\nlaskevan auringon valaisemaa välkkyvää vuota.\n\nNo, mitä ajattelette tästä? -- kysyi Pierre. -- Miksi olette vaiti?\n\n-- Mitäkö ajattelen? kuuntelen sinua. Onhan se niin, -- virkkoi\nruhtinas Andrei. -- Mutta sinä sanot: liity veljeskuntaamme ja me\nsinulle osoitamme elämän päämäärän ja ihmisen tarkoitusperän ja\nmaailmaa hallitsevat lait. Mutta keitä olemme me -- ihmiset? Miksi\ntiedätte te kaikki? Miksi en minä yksin näe, mitä te näette? Te näette\nmaan päällä hyvyyden ja totuuden valtakunnan, mutta en minä sitä näe.\n\nPierre keskeytti hänet.\n\n-- Uskotteko tulevaan elämään? -- hän kysyi.\n\n-- Tulevaan elämään? -- toisti ruhtinas Andrei, mutta Pierre ei antanut\nhänen vastata ja otaksui tämän toistamisen kielloksi, sitä suuremmalla\nsyyllä, kun hän tiesi ruhtinas Andrein entiset ateistiset mielipiteet.\n\n-- Sanotte, ettette voi havaita hyvyyden ja totuuden valtakuntaa maan\npäällä. Minäkään en sitä nähnyt, ja sitä ei saata nähdä, jos pitää\nelämäämme ikäänkuin kaiken loppuna. _Maan_ päällä, tämän samaisen maan\npäällä näet (Pierre osoitti kenttää), ei ole totuutta; kaikki on\nvalhetta ja pahuutta -- mutta maailmassa, koko maailmassa on totuuden\nvaltakunta, ja me olemme nyt maan lapsia, mutta ikuisesti maailman\nlapsia. Tunnenhan sielussani, että olen osa tästä suunnattomasta,\nsopusointuisesta kokonaisuudesta. Tunnenhan, että olen tässä\nlukemattomain olentojen paljoudessa, jossa Jumaluus ilmenee, -- korkein\nvoima, miten sanoisin, -- että olen rengas, porras alemmista olennoista\nylempiin. Jos näen, jos selvästi näen nämä tikapuut, jotka vievät\nkasvista ihmiseen, niin miksikäs oletan, että nämä tikapuut loppuvat\nminuun, eivätkä vie yhä kauvemmaksi. Tunnen, etten ainoasti voi olla\nhäviämättä, niinkuin ei mikään maailmasta häviä, vaan myös, että aina\nolen oleva ja aina ollut. Tunnen, että, paitsi minua, yläpuolellani\nelää henkiä ja että tässä maailmassa on totuus.\n\n-- Niin, se on Herderin oppia, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta ei\nse, rakkahin ystävä, saa minua vakuutetuksi, elämä ja kuolema, kas nepä\nvakuuttavat.\n\n-- Se saa vakuutetuksi, kun näet sinulle kalliin olennon, johon olet\nsidottu, jolle olet väärin tehnyt ja jolle tahdot hyvittää, (ruhtinas\nAndrein ääni vavahti ja hän kääntyi ystävästään) yhtäkkiä joutuvan\nkärsimään, kitumaan, ja sitten tuo olento häviää... Miksi? Täytyyhän\nsaada vastaus! Ja minä luulen, että se on olemassa... Kas tämä saa\nvakuutetuksi, tämä on saanut minut vakuutetuksi, -- sanoi ruhtinas\nAndrei.\n\n-- No, kyllä, kyllä, puheli Pierre, -- samaahan olen minäkin sanonut!\n\n-- Ei, sanoin vain, että tulevan elämän välttämättömyydestä eivät saa\nvakuutetuksi todistelut, vaan se kun käyt elämässä käsi kädessä ihmisen\nkanssa, ja äkkiä tuo ihminen häviää _tuonne ei mihinkään_, ja kun itse\npysähdyt sen kuilun reunalle ja katselet sinne. Ja minä olen\nkatsahtanut.\n\n-- No, entäs sitten! Tiedätte, että on _siellä_ ja että on _joku_.\nSiellä on -- tuleva elämä. Joku on -- Jumala.\n\nRuhtinas Andrei ei vastannut. Vaunut ja hevoset olivat jo aikoja sitten\nsaatetut toiselle rannalle, hevoset olivat jo valjastetut, ja jo oli\naurinko puoliksi kätkössään, ja iltakylmä kattoi hileillä lätäköt\nlauttauspaikan luona, mutta Pierre ja Andrei, lakeijain, kuskien ja\nlautturien kummaksi, seisoivat yhä lautalla ja puhelivat.\n\n-- Jos on olemassa Jumala, tuleva elämä, niin on myös totuus, on hyve;\nja ihmisen korkein onni on pyrkimys niitä saavuttamaan. Täytyy elää,\ntäytyy rakastaa, täytyy uskoa, -- puheli Pierre, -- ettemme elä\nainoastaan tänäpänä tällä maan pallolla, vaan olemme eläneet ja tulemme\nelämään ikuisesti, siellä, kaikkeudessa (hän osoitti taivaaseen).\n\nRuhtinas Andrei seisoi kyynärpäillään lautan kaidepuuhun nojaten ja\nPierreä kuunnellen ja katsoa tuijotti auringon punaista kajastusta\nsinervässä vuossa. Pierre vaikeni. Oli aivan hiljaista. Lautta oli\naikoja sitten laskenut rantaan, ja ainoastaan virran juoksun\nsynnyttämät aallot heikosti loiskien löivät lautan pohjaan. Ruhtinas\nAndreista tuntui, kuin olisi aaltojen loiske Pierren sanoihin lisännyt:\n\"totta, usko niihin.\"\n\nRuhtinas Andrei huokasi ja katsahti kirkkain, lapsellisen hellin\nkatsein Pierren punastuneihin, riemukkaisiin mutta yhä ystävän\netevämmyyttä arasteleviin kasvoihin.\n\n-- Niin, jospa se niin olisi! -- hän sanoi. -- Mennään kuitenkin\nistumaan, -- lisäsi ruhtinas Andrei, ja astuessaan lautalta, loi hän\nkatseensa taivaalle, jonne Pierre oli osoittanut ja ensi kerran\nAusterlitzin jälkeen hän näki tuon korkean, iäisen taivaan, jonka oli\nnähnyt maatessaan Austerlitzin kentällä; ja jokin kauvan uinaillut,\njokin parempi hänessä löytyvä heräsi äkkiä iloisena ja nuorena hänen\nsielussaan. Tämä tunne katosi niin pian kun ruhtinas Andrei palasi taas\ntotuttuihin elämäntapoihinsa, mutta hän tiesi, että tämä tunne, jota\nhän ei taitanut kehittää, eli hänessä. Kohtaus Pierren kanssa oli\nruhtinas Andreille ajankäänteenä, josta alkoi hänen, joskin\nulkonaisesti sama, niin sisällisesti kumminkin uusi elämänsä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHämärsi jo, kun ruhtinas Andrei ja Pierre ajoivat Lisijagorin talon\npääkäytävän eteen. Siihen ajettaessa käänsi ruhtinas Andrei hymyillen\nPierren huomion takakäytävän luona syntyneeseen hälinään. Köyryinen\nakka, reppu selässä, ja mustapukuinen, pitkähiuksinen lyhyt mies,\nhuomattuaan pihaan ajavat vaunut, viilettivät juoksemaan takaisin\nportille. Kaksi naista juoksi heidän kintereillään, ja kaikki neljä\nvaunuihin vilkuen juoksivat peloissaan takakuistille.\n\n-- Nämä ovat Mashan Jumalan väkeä, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- He\nluulivat meitä isäksi. Mutta tämäpä onkin ainoa asia missä tytär ei\ntottele isää: isä käskee karkoittamaan pyhiinvaeltajat mutta tytär\nniitä suojelee.\n\n-- Mitä Jumalan väkeä? -- kysyi Pierre.\n\nRuhtinas Andrei ei ehtinyt vastaamaan. Palvelijat riensivät vastaan, ja\nruhtinas Andrei kyseli, missä vanha ruhtinas on, ja koska häntä\nodotetaan.\n\nVanha ruhtinas oli vielä kaupungissa, ja häntä odotettiin joka hetki.\n\nRuhtinas Andrei vei Pierren omiin suojiinsa, jotka aina olivat täydessä\nkunnossa häntä varten isän talossa, ja meni itse lapsenhuoneeseen.\n\n-- Mennäänpä sisarta katsomaan, -- sanoi ruhtinas Andrei palattuaan\nPierren luo. -- En ole nähnyt häntä vielä, hän piileilee nyt ja\nistuskelee Jumalan väkensä kanssa. Hän häpee, ja se on paikallaan,\nsaatpa samalla nähdä Jumalan väkeä. _C'est curieux, ma parole_.\n\n-- _Qu'est ce que c'est que_[28] -- Jumalan väki? -- Pierre kysyi.\n\n-- Saatpa nähdä.\n\nRuhtinatar Maria todellakin häpesi, ja punaiset läikät ilmestyivät\nhänen kasvoilleen, kun ruhtinas Andrei ja Pierre astuivat hänen\nhuoneeseensa. Hänen kodikkaassa huoneessaan, missä pyhäinkuvakaappien\nedessä paloi lamppuja, istui sohvalla teekeittiön ääressä ruhtinattaren\nrinnalla nuori, pitkänenäinen ja pitkätukkainen poika, munkin kaapu\nyllä.\n\nViereisellä nojatuolilla istui ryppyinen, laiha akka, jolla oli lempeä\nilme lapsellisilla kasvoilla.\n\n-- _André, pourquoi ne pas m'avoir prévenu_?[29] -- sanoi ruhtinatar,\nhellästi moittien ja asettuen pyhiinvaeltajiensa eteen kuin kanaemo\npoikastensa.\n\n-- _Charmée de vous voir. Je suis très contente de vous voir_,[30] --\nsanoi ruhtinatar Pierrelle, tämän suudellessa hänen kättään. Hän oli\ntuntenut Pierren jo poikasena, ja nyt Pierren ja Andrein välinen\nystävyys, Pierren onneton avioliitto, mutta ennen kaikkea hänen\nhyväntahtoiset, yksinkertaiset kasvonsa tekivät hänet suosiolliseksi\nPierreä kohtaan. Ruhtinatar katseli häntä ihanilla silmillään ja näytti\nsanovan: \"minä pidän teistä hyvin paljon, mutta olkaahan vain\npilkkaamatta _näitä_\". Kun ensimäiset kohteliaisuuden vaatimat\nsievistelyt oli vaihdettu, he istuutuivat.\n\n-- Hei, onpa Ivanushkakin täällä, -- sanoi ruhtinas Andrei, osoittaen\nhymyillen nuorta vaeltajaa.\n\n-- _André_! -- lausui ruhtinatar Maria rukoilevin katsein.\n\n-- _Il faut que vous sachiez que c'est une femme_,[31] -- sanoi Andrei\nPierrelle.\n\n-- _André, au nom de Dieu_,[32] toisti ruhtinatar\n\nNäkyi selvästi, että ruhtinas Andrein ilvehtivä suhde vaeltajiin ja\nruhtinatar Marian hyödytön puolusteleminen olivat totuttuja tapoja.\n\n-- _Mais, ma bonne amie_, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- _vous devriez au\ncontraire m'être reconnaissante de ce que l'explique à Pierre votre\nintimité avec ce jeune homme_.[33]\n\n-- Todellako? -- sanoi Pierre uteliaasti ja vakavasti (josta ruhtinatar\nMaria oli hänelle erittäin kiitollinen) katsellen lasiensa läpi\nIvanushkan kasvoja, joka ymmärrettyään hänestä puhuttavan viekkain\nsilmin pälyi kaikkiin.\n\nRuhtinatar Maria oli tuiki tarpeettomasti joutunut hämilleen _omiensa_\ntähden. Ne eivät lainkaan arkailleet. Akka istui silmät maahan\nluotuina, kyräten sentään tulijoihin, rauhallisena ja liikkumattomana\nnojatuolissaan ja odotteli, että hänelle vielä tarjottaisiin teetä. Hän\noli kääntänyt kupin ylösalaisin tassille ja pannut näverrellyn\nsokeripalasen kupin viereen. Ivanushka, hörppien teetä tassilta,\nkatseli alta kulmain viekkailla naisen silmillään nuoria miehiä.\n\n-- Missä, Kievissäkö olet käynyt? -- kysyi ruhtinas Andrei akalta.\n\n-- Siellä, isäseni, -- vastasi akka puheliaasti, -- Joulupäivänä oli\nminulla armo tulla osalliseksi taivaallisesta Alttarin Sakramentista.\nMutta nyt olen matkalla Koljasinista, suuri armon runsaus on siellä\nilmennyt.\n\n-- Entäs, oliko Ivanushka mukana?\n\n-- Kuljeskelen omin päin, hyvä isä, -- sanoi Ivanushka, koettaen puhua\njäreästi. -- Vasta Juhnovossa yhdyin Pelagejushkaan...\n\nPelagejushka keskeytti toverinsa, hän nähtävästi halusi kertoa mitä oli\nnähnyt.\n\n-- Koljasinissa, isäseni, on suuri armon runsaus ilmestynyt.\n\n-- Mitä sitten, uusia pyhäinjäännöksiäkö? -- kysyi ruhtinas Andrei.\n\n-- Olehan, Andrei, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Älä kerro\nPelagejushka.\n\n-- E-e, äläpä, äitiseni, miksi en kertoisi? Minä pidän hänestä. Hän on\nhyvä, Jumalalle otollinen, hän minulle hyväntekijäni, antoi 10 ruplaa:\nmuistan. Kun olin Kievissä ja minulle sanoo Kirjusha, mielipuoli --\ntotinen Jumalan ihminen, kesät talvet käy avojaloin. \"Mitäs kuljet\", --\nsanoo, -- \"sopimattomissa paikoissa, mene Koljasiniin, siellä on löytty\nihmeitä tekevä pyhän kuva, neitsyt, Pyhä Jumalan äiti.\" Niihin sanoihin\njätin hyvästit pyhimyksille, ja lähdin...\n\nKaikki olivat vaiti, vain vaeltajatar puhui tahdikkaalla äänellään,\nhenkeä vetäen.\n\n-- Tulin sinne, isäni, ja kansa sanoo minulle: suuri armo on ilmennyt,\nneitsyen, Pyhän Jumalanäidin tihkuu poskesta pyhää öljyä...\n\n-- No, hyvä, hyvä, kerro toisten, sanoi ruhtinatar Maria, punehtuen.\n\n-- Sallikaa häneltä kysyäni, -- Pierre virkkoi. -- Näitkö itse? -- hän\nkysyi.\n\n-- Mitenkäs muuten isäseni, itselläni oli se kunnia. Loiste sellainen\npyhimyksen kasvoilla kuin taivaan valo, mutta neitsyen poskuelta niin\ntihkuu, niin tihkuu...\n\n-- Mutta sehän on petosta, -- sanoi viattomasti Pierre, joka\ntarkkaavasti oli kuunnellut vaeltajatarta.\n\n-- Ah, isäseni, mitä puhut! -- sanoi Pelagejushka kauhistuen, ja\nkääntyi turvaa anovasti ruhtinatar Mariaan.\n\n-- Ne pettävät kansaa, -- toisti Pierre.\n\n-- Herra Jesus Kristus! -- sanoi vaeltajatar, ristien silmiään. -- Oih,\nälä puhu noin, isäseni. Niinpä eräskin kenraali ei uskonut, sanoi:\n\"munkit pettävät\", mutta tuskin oli sanonut, kun tuli sokeaksi. Ja hän\nnäki unta, että hänen luokseen tulee Luolaneito ja sanoo: \"usko minuun,\nminä parannan sinut.\" Niin rupesikin pyytämään: \"viekää minut viekää\nhänen tykönsä.\" Puhun sinulle totista totta, itse näin. Hän vietiin\nsokeana suoraan hänen luoksensa, lankesi maahan ja sanoi: \"paranna!\nannan sinulle, sanoo, mitä keisarilta olen armossa saanut.\" Itse näin,\nisä, tähti oli neitoon tarttunut. Ja niinpä, -- näkönsä sai! Synti on\nsiten puhua. Jumala rankaisee, -- sanoi hän opettavasti, Pierreen\nkääntyen.\n\n-- Mutta miten oli tähti kuvaan tullut? -- kysyi Pierre.\n\n-- Kenraaliksiko neitsytkin ylennettiin? -- kysyi ruhtinas Andrei\nnauraen.\n\nPelagejushka kalpeni äkkiä ja löi kätensä yhteen.\n\n-- Isä, isä, synti sinulle, sinulla on poika! -- puhkesi hän puhumaan,\nja kalpeus muuttui äkkiä heleäksi punaksi.\n\n-- Isä, mitä sanoitkaan, Jumala sinulle anteeksi antakoon. -- Hän teki\nristinmerkin. -- Herra Jumala, armahda häntä Neitsyt, mitä tämä on ...\n-- puhui hän, kääntyen ruhtinatar Mariaan. -- Hän nousi ja itkuun\npillahtamaisillaan alkoi sääliä laukkuaan kuntoon. Häntä nähtävästi\nsekä kauhisti että hävetti, että hän nautti vierasvaraisuutta talossa,\njossa voitiin puhua sellaista ja suretti, että nyt oli pakko jättää\ntämän talon hyvyydet.\n\n-- No, mitä te haluatte? -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Mitä varten\ntänne tulitte?...\n\n-- Ei, laskenhan leikkiä, Pelagejushka, -- sanoi Pierre. -- _Princesse,\nma parole, je n'ai pas voulu l'offenser_,[34] minä vaan muuten. Älä ole\nmilläsikään, laskin leikkiä, -- puheli hän, kainosti hymyillen ja\ntahtoen tasoittaa vikansa. -- Niinhän minä ja hän myöskin teki pilaa\nvain.\n\nPelagejushka pysähtyi epäröiden, mutta Pierren kasvoilla näkyi\nsellainen vilpitön katumus, ja ruhtinas Andrei katseli niin hellästi\nvuoroin Pelagejushkaan vuoroin Pierreen, että ensinmainittu vähitellen\nrauhoittui.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi\nkauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen\nkätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen\nmunkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle\nluolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi\nvuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. \"Rukoilen ja\nluen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn\nsuutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus,\nsellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli\nteekkään.\"\n\nPierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi\nhuoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä\nvierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.\n\n-- Te olette oikein hyvä, -- sanoi hän Pierrelle.\n\n-- Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja\npidän arvossa tällaisia tunteita.\n\nRuhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.\n\n-- Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, --\nhän sanoi. -- Miten löysitte Andrein? -- kysyi hän kiireesti, antamatta\nhänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. --\nVeljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella\nparempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen\npitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään\nhänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta\nkerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä\nsydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä\nteidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet\nlähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen,\nhiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.\n\nKymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan\nruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös\nportaille.\n\n-- Kuka tuo on? -- kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja\nhuomattuaan Pierren.\n\n-- Kah! Terve tuloa! Suutele, -- sanoi hän havaittuaan nuoren miehen\ntuttavaksi.\n\nVanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.\n\nPalattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi\nruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre\ntodisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas\nväitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.\n\n-- Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia.\nAkkain loruja, akkain loruja, -- jutteli hän, mutta taputteli siitä\nhuolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo,\njonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua\nkeskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas\ntuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.\n\n-- Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan\nväestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, -- minä annoin hänelle\nsellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, -- sanoi\nruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa\nläikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä!\nÄrsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta\nkuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää,\nmenkää, -- hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas\nriitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, -- huusi hän\nvielä ovesta Pierrelle.\n\nVasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja\nsuloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä\nystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään,\nse ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja\nkotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan,\njuron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän\ntuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan\nruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan\noli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha\nruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli\nhänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä\niloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.\n\nVanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren\nvierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän\najan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli\ntoistenkin tulemaan.\n\nKun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja\nalkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on\nkäynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli\nse, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPalattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran,\nmiten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko\nrykmenttiinsä.\n\nSaavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun\nkuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten\neteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi\npunatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun\nLavrushka iloisena huusi herralleen: \"Kreivi on saapunut!\" ja kun\nDenisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut\nhänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen\nympärille, -- tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin\nsaavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat\nkurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä\nmuuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.\n\nKäytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan\nkomennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja\nmuonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku\nhommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu\nyksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa\nrauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne\nkuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei\nollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei\nollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut\nSonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää\nselvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne\ntai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää\nniin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta\nihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut\nnoita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut\nmieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki\nniin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen\nvastakkaiseen osaan: toinen -- oma Pavlogradin rykmentti, toinen --\nkoko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään\ntekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken\nratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea -- jokainen\noli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan\nkolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et\nvain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään\npaheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti,\nmitä on käsketty ja määrätty, -- ja kaikki käy hyvin.\n\nKun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin\noloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt\nihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä\nkertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka\nomaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä\nitselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa\nsyynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s.\nhyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan\nmahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se _muualla maailmassa_ oli\ntuntunut niin tuiki mahdottomalta.\n\nPelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa\nvanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta\nruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla\nlyhentää velkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja\ntaistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt\nBartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken\nalkamista.\n\nPavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut\n1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä,\neikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei\nollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se\nsitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.\n\nPlatovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana.\nPavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat\nmuutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin.\nHuhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään\ntuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.\n\nOli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät,\nteitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä\neläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat\nsotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen\nhengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.\n\nKaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet\nturvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin\nmierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä\ntavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista\nrippeistään kärsiville kylien asukkaille.\n\nKahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi\nhaavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet\nrykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat\nkuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri,\nettä sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin\nmenivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui\nlumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä\nkasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi.\nVaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta\nsyömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat\nsotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan\n\"makeata juurta.\" Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti:\nkädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia.\nLääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään\nvälittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan\ntätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja\nsotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi\nlähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.\n\nToista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja\nsiksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti\nvielä niiden kylkiä.\n\nTällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan\nentiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset,\nrepaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa,\nsiisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta\nhevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä\naterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan\nja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan:\nnuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään\nniiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat\nitäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa,\nkertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien\najoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.\n\nUpseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla\noli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa,\nnuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät\nkorttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset\ntaas huvitteleivat viattomilla leikeillä -- rengas- ja sauvaleikeillä.\nAsian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään\nasiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin\nasiain olevan hullusti.\n\nRostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän\nvälinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan\npuhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön\nystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi\npäällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi,\nja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja\nvahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki.\nEräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa\nkylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki\nolivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet\nkulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät\nleiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli\nsiksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan\nnaisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja\nlisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi\ntoverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin\ntotena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof\nvaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli\npoistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin\nja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta\nkiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:\n\n-- Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata\nkuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...\n\nDenisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta,\nkuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.\n\n-- Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, -- hän virkkoi, ja Rostof\nhuomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHuhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto\nreipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta\nRostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli\netuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.\n\nHusaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja\nRostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu\noksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina\nalettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen\nneljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista\nlevyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti\nvalmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän,\nainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista\npöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä\nluotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä\nsaattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua,\nvallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen\neskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn\nlyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli\nkylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne\nkiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen,\nkuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin\nlämmin, että upseerit -- joita muuten aina oli paljon Denisovin ja\nRostovin vieraina -- saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.\n\nKerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä\naamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän\nkäski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti\naamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan\nnurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle,\nkoukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja\nyöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän\nodotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän\nvarmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä\njohdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.\n\nMajan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti\närtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof\njyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.\n\n-- Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta,\npoimulehteä, mikä liekkin! -- karjui Denisof. -- Näinhän itse, kun\nLasartshuk raahusti niitä kentältä.\n\n-- Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, -- vastasi\nvääpeli.\n\nRostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: \"puuhailkoon\nhän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä --\nverratonta!\" -- Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan,\nveitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui\njotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt\nmuonanhankintaretkellään.\n\nSitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat:\n\"Satuloitkaa! Toinen plutoona!\"\n\n-- \"Minnehän ne hankkiutuvat?\" -- ajatteli Rostof.\n\nViiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine\nsaappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan\ntavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin\nkysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän\nepämääräisesti, että on mentävä.\n\n-- Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! -- lausui Denisof\nmennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä\nrapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin\nmatkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta\nhämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut.\nIltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi\nupseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät\njunttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken\nleikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi\nnoin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui\nkammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.\n\n-- Suottapa Denisof on tuskaillut, -- sanoi Rostof, -- tuossapa on\nmuonaa.\n\n-- Todellakin! -- huudahtivat upseerit. -- Siksipä ovatkin sotilaat\nhaltioissaan!\n\nHusaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen\nupseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.\n\nRostof lähti astumaan Denisovia kohti.\n\n-- Varoitan teitä, herra ratsumestari, -- puhui toinen upseereista,\nlaiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.\n\n-- Olenhan sanonut, etten luovuta, -- vastasi Denisof.\n\n-- Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, -- tämä on väkivaltaa,\n-- ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut\nleivän muruakaan.\n\n-- Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, -- vastasi\nDenisof.\n\n-- Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! -- toisti\njalkaväen upseeri, ääntään korottaen.\n\n-- Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? -- kiljasi yhtäkkiä Denisof.\nHän tulistui. -- Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa\nsurisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! -- kirkasi Denisof\nupseereille.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui\nlevollisena satulassaan. -- Rosvoamaan siis, minä teille...\n\n-- Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. -- Ja\nDenisof käänsi hevosensa upseeria kohti.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti\najamaan ravia, heiluen satulassaan.\n\n-- Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, -- huusi\nDenisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän\nkokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti\näänekkääseen nauruun.\n\n-- Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! -- hän lausui. --\nEihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?\n\nNämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle\njalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että\nkuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit\nsaivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin\neskadroonille.\n\nSeuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen,\npeitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: \"Katson asiaa näin, en\nmitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään\nkäymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää\nasia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin\npaljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin:\nasiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun.\"\n\nDenisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt\nnoudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa\nsellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan\nollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä\nläkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä,\nheikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.\n\nRostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä\nriisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.\n\n-- Minut tuomitaan ryöstöstä -- oh! Anna lisää vettä -- tuomitkoot,\naina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä,\n-- puheli Denisof.\n\nRykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin\nkarvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja\nvasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.\n\n-- Saavun esikuntaan, -- alkoi Denisof. -- \"Missä on täällä teidän\npäällikkönne?\" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. \"Minulla on virkani, olen\nsaapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa.\" Hyvä,\nsaapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista!\n-- \"Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille\nsotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa\nsotilaiden muonavarat!\" Tämä ei kuulu asiaan. \"Hyvä.\" Jättäkää kuitti\ntoimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten\ntoimitsijan luo. Astun huoneeseen -- pöydän takana istuu... Kuka?\nAjattelehan!... Kuka meitä nälällä uuvuttaa, -- kirkasi Denisof, lyöden\nkipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa.\nLasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! \"Vai sinä, sinäkö meitä nälällä\nuuvutat?!\" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti... \"Minä sinut, senkin\",\nja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, --\nkirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta\nhohtavilla valkeilla hampaillaan. -- Olisin hänet tappanut, jolleivät\nolisi tulleet apuun.\n\n-- Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, -- sanoi Rostof: -- verikin alkoi\ntaas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.\n\nHaava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi\nhän iloisena ja rauhallisena.\n\nMutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen\nnäköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville\nrykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin\neilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä\npäättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty\nsotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa\non ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa\ntapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.\n\nKantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto\noli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena\nylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun\nhän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta\nvirkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.\n\nRostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku\nrytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen\nseikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota\neikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin\nvastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.\n\nDenisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi\nystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli\npeloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan\nsivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan\nhuonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville\nsaapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä\nmäärätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto\narvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään\nselvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun\nviimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille\nkahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof\nratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän\nsai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi\ntällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti\nhän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni\nsairaalaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei\nollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi\nkovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään\nhänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja\nterveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa,\nlähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.\n\nSairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja\nranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan\nollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja\njylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset,\nkaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia\nsotilaita.\n\nSairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia,\nosa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä.\nMuutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen\nitseään päiväsessä.\n\nSairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja\nsairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla\noli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.\n\n-- Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; -- tule hämärissä\nMakar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.\n\nVälskäri kysyi häneltä vielä jotain.\n\n-- Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! -- Lääkäri huomasi\nportaita nousevan Rostovin.\n\n-- Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi lääkäri. --\nMitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt\nvarmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten\ntalo.\n\n-- Miksi? -- kysyi Rostof.\n\n-- Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee -- hän suistuu surman\nsuuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat\ntässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä,\nnukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla,\n-- puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia\nlääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.\n\nRostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.\n\n-- En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on\nhoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset,\nhyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja\nliinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. -- Hän\nrehahti nauramaan. -- Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan\nuusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri\noli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan\nlörpöttelevää lääkäriä.\n\n-- Majuri Denisof, -- toisti Rostof, -- haavoittui Moliteinin luona.\n\n-- Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? -- kysyi lääkäri\nrauhallisena välskäriltä.\n\nVälskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.\n\n-- Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? -- kysyi lääkäri.\n\nRostof kuvaili Denisovin ulkonäön.\n\n-- Olihan täällä sellainen, oli, -- ehätti lääkäri myöntämään\niloisesti, -- hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä,\nonhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?\n\n-- Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, -- vastasi välskäri: -- Mutta\nmenkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, -- lisäsi hän,\nRostoviin kääntyen.\n\n-- Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, -- sanoi lääkäri, -- saattaa käydä,\nettä itse jäätte sinne.\n\nMutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.\n\n-- Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, -- huusi lääkäri hänen jälkiinsä.\n\nRostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä\ntässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen\ntäytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla\navautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva\nkeltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan.\nHän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään\nohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla,\noljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita\nsotilaita.\n\n-- Saako mennä katsomaan? -- kysyi Rostof.\n\n-- Mitäpä siinä on katsomista? -- vastasi välskäri:\n\nMutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä\nsotilaiden osastoa.\n\nLöyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli\npaljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista\nkuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti\nhuomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.\n\nHuone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista\nakkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin\nhuoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta\nmuodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa\ntilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat\ntunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine\nkasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka\nsamalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä\nuhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista\novista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista\nkurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen.\nTällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään,\npaljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas,\ntukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään,\nsuunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat\ntulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset\nnäkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti\npaisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään\njonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen\nmuminaansa ja eroitti viimein sanan: \"juotavaa -- juotavaa;\" Rostof\nvilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta\nvuoteelle ja tuomaan juotavaa.\n\n-- Missä täällä on sairaiden hoitaja? -- kysyi hän välskäriltä.\n\nSamassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan\npalvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.\n\n-- Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!-- kirkasi sotilas,\nkatsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli\nkuuluvan sairaalan päällystöön.\n\n-- Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, -- sanoi Rostof, osoittaen\nkasakkaa.\n\n-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi sotilas iloisesti,\nojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Ei, täällä ei mikään näy auttavan\", -- ajatteli Rostof, loi silmänsä\nmaahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän\nerään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui\nsinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen.\nVanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan\noli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin.\nVanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti\nRostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain\npyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka\nkatkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää\ntaaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset\nkasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat\nmaidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja\nkylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.\n\n-- Mutta tuohan on luullakseni ... -- virkkoi hän välskärille.\n\n-- Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui\npuheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon\ntapaisesti: -- Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä,\nemmekä koiria...\n\n-- Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, -- puhui välskäri hätäillen.\n-- Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.\n\n-- Menkäämme, menkäämme, -- vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä\nmaahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea\nnoiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien\nosastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi\nRostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita;\nhaavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla,\ntoiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita.\nHuoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen,\nlyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki\npäässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät\nRostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen\nennen nähnyt.\n\n-- Katsoppas missä Jumala toi yhteen, -- sanoi pieni mies. -- Tushin,\nTushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin\nluona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä ... -- jatkoi hän\nhymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. -- Vai etsitte te Vasili\nDmitrijevitsh Denisovia, -- hän on huonetoverini! -- sanoi pieni mies\nkuultuaan Rostovin asian. -- Täällä, täällä, -- ja Tushin lähti\njohtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä\nnaurunhohotusta.\n\n\"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?\" -- ajatteli Rostof\ntuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut\nsotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat\nkatseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja\nnuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.\n\nVaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite\nsilmillä vuoteellaan.\n\n-- Hei, Rostof? Terve, terve -- huusi Denisof samalla äänellä kuin\nennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen\nilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta,\nsalattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja\nhuolettomuus.\n\nVähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla,\nvaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa\nolivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä\nei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof\nnäyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti\nhymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain\nyleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes\nkuunnellut.\n\nRostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä\ntai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta\nelämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja\nkuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta\nriitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan\nalta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla\nluonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan\nja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia\npistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat\nympäröineet Rostovin -- sanantuojan vapaasta maailmasta --, hajaantuivat\nheti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän\nkatseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta.\nAinoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä\npiippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli\nlukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.\n\n-- Minun mielestäni, -- sanoi hän Rostoviin kääntyen, -- olisi paras\npyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan\nodotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...\n\n-- Minäkö keisarilta armoa! -- sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen\nentistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen\nyrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. -- Minä\narmoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan\nsentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää\nketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole\nvarastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan\nkirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! \"Jos olisin ruunun\nvaras\"...\n\n-- Verrattomasti sanottu, se on selvä, -- sanoi Tushin. -- Mutta se ei\nauta, Vasili Dmitritsh, -- ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, --\ntäytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari\nsanonut, että asiamme on hullusti.\n\n-- Olkoon hullusti, -- sanoi Denisof.\n\n-- Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, --\njatkoi Tushin, -- ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän\nosoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei\nteille tule.\n\n-- Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, -- keskeytti Denisof ja\njatkoi lukemistaan.\n\nRostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän\nvaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama\nmenettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut\nonnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin\ntaipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.\n\nDenisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut\nsen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen\nkoko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja\nhaavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille\nkuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse\nsairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut\nsuutaan.\n\nMyöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään,\nolisiko tällä jotain toimitettavia asioita.\n\n-- Niin, odotahan, -- sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan\nalta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja\nistuutui kirjoittamaan.\n\n-- Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, -- sanoi hän palatessaan\nakkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli\nsotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä\nmuonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.\n\n-- Vie perille, nähtävästi...\n\nHän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPalattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle\nDenisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin\narmonpyyntöä.\n\nKesäkuun 13 p:nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa\nTilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta\nsuojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen,\nkeisarikohtauksen ajaksi.\n\n-- _Je voudrais voir le grand homme_,[35] -- sanoi hän, tarkoittaen\nNapoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli\nkutsunut Buonaparteksi.\n\n-- _Vous parlez de Buonaparte_?[36] -- kysyi kenraali hymyillen.\n\nBoris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä\nkoettelee häntä leikillään.\n\n-- _Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon_,[37] -- hän vastasi.\nKenraali löi häntä olalle ja hymyili.\n\n-- Kiipeät korkealle, -- hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa\nTilsitiin.\n\nBoris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat\nNiemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä\nkoristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla\nkulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla\nodottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit\nastuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui\nlautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui\nhänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan.\nSiitä alkaen kun oli päässyt \"suureen maailmaan\" oli Boris ottanut\ntavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä\ntapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana\nTilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen\nkuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin\nmahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä,\njolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun\nAleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme\nminuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa\nmonien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista\nmerkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen\nharvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän\nseurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa\nyleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen\nasemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei\nainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen\ntotuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin\nluona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin\nsuosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä\nouto henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi\nhäntä nähneet seurassaan.\n\nBoriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi\nSchilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli\nrikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen\nja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana\nranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin\npäivällisellä.\n\nKesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille\nystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat\nranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta\nylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän\ntullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi\nBoriksen ja Schilinskin asuntoon.\n\nEi ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit,\ntottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit\nja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos.\nArmeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia\nvihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof,\nväitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa,\nlausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei\nkohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof\nmatkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli\nhän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen\nhallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin\nhämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa\nvieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla\nsilmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan\nranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja\nsotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi\nkynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan\noudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi\nRostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.\n\n-- Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, -- sai\nkuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.\n\n-- En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, -- sanoi Rostof, -- en\nolisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, -- jatkoi hän kylmästi.\n\n-- Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet\npäässyt rykmentistä -- _Dans un moment je suis à vous_,[38] -- huusi\nhän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.\n\n-- Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, -- toisti Rostof.\n\nVihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi\npäättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen\nrauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen\nhuoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia,\nmutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut -- \"elämäntottumuksen\nsiniset silmälasit.\" Siltä tuntui ainakin Rostovista.\n\n-- Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, -- sanoi Boris.\n\nBoris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu,\nesitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut\nsivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.\n\n-- Kreivi Schilinski, _le comte N.N., le capitaine S.S._, -- esitteli\nBoris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen\nkankeasti, ja oli vaiti.\n\nSchilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön\nilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut\nRostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo\noli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta\nsilmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada\nkeskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito\nranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että\nvarmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.\n\n-- En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, -- vastasi\nRostof lyhyeen.\n\nRostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut\ntyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita\nhuonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle\nvihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän\nkiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä\nkukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? -- kysyivät\nvieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.\n\n-- Sittenkin olen täällä tiellä, -- sanoi hän hiljaa Borikselle, --\nmenkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.\n\n-- Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. -- Mutta jos olet\nväsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää\nhieman.\n\n-- Todellakin...\n\nHe menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui.\nIstumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä -- aivan kuin Boris\njollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta -- esittää Denisovin asiaa\nja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää\nDenisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön.\nHeidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen\noli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä,\nsilitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli\nRostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä,\nkatsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin\nhänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui\nRostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.\n\n-- Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden\nsuhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää\nkeisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön...\nMuuten luulen...\n\n-- Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! -- sanoi Rostof\nmelkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.\n\nBoris hymähti.\n\n-- Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin...\n\nSamassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.\n\n-- No, mene, mene, mene... -- sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä\nillalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja\ntakasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä\nhuoneesta.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPäivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen\nasiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo,\nsillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta\npoistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei\nseuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun\n27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat\nritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon --\nPyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin\nPreobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla\nläsnä tässä juhlallisuudessa.\n\nBoriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän\noli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja\nseuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen\nluotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa\nkuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen\nranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa\nkeisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat\nverhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja\nkaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat\nkeisarien nimikirjaimet \"A\" ja \"N.\" Talojen akkunoissakin oli lippuja\nja nimikilpiä.\n\n\"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se\nasia on selvä\", -- ajatteli Rostof, -- \"välimme ovat siis selvät, mutta\ntäältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille.\nKeisarille?!... Hän on tuossa!\" -- ajatteli Rostof, lähestyessään\nhuomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.\n\nTalon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen\njäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.\n\n\"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä\", -- ajatteli Rostof. --\n\"Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa\nminua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken\non oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla\nrehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen\ntäällä, entäs sitten?\" -- ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs\nupseeri meni ovesta keisarin asuntoon. \"Meneehän tuossakin eräs. Mitäs!\nyhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi\nDrubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut.\" -- Ja yhtäkkiä lähti\nRostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan\nkeisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen\ntaskussaan.\n\n\"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin\njälkeen\", -- ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja\ntuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. --\n\"Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian,\nkuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua.\" 'Olen onnellinen voidessani\ntehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', -- kuvitteli\nRostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille\nuteliaiden silmäysten saattamana.\n\nKuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli\nsuljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.\n\n-- Ketä etsitte? -- kysyi joku.\n\n-- Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, -- sanoi\nRostof vapisevin äänin.\n\n-- Armonpyyntö -- päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle\nosoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.\n\nKuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että\nhän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin\nviekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis\njuoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän\nhuoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.\n\nHuoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä\noli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri\npuettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa\nhänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka\nerityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä\nhuoneessa olijan kanssa.\n\n-- _Bien faite et la beauté du diablé!_[39] -- sanoi hän juuri\nparaillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän\nvaikeni ja yrmisti kulmiaan.\n\n-- Mitä haluatte? Anomusko?...\n\n-- _Qu'est ce que c'est?_[40] -- kysyi joku viereisestä huoneesta.\n\n-- _Encore un petitionnaire_,[41] -- vastasi olkahihnaniekka.\n\n-- Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole\naikaa.\n\n-- Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...\n\nRostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja\nkysyi:\n\n-- Keneltä? Kuka olette?\n\n-- Majuri Denisovilta, -- vastasi Rostof.\n\n-- Entä te? Oletteko upseeri?\n\n-- Olen luutnantti, kreivi Rostof.\n\n-- Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää,\nmenkää... -- Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa\nvirkapukua.\n\nRostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut\npaljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden\nohi hänen oli kuljettava.\n\nKiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä\ntahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua\nvankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä\nkatuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan\nseurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen\nmainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.\n\n-- Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? -- lausui\nbassoääni.\n\nPuhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen\nsotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.\n\nPelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin\nhyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta\nväräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan\nDenisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin\nselitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:\n\n-- Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.\n\nTuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa\nportailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali\njätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat\nkuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin\nluonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen,\nja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof\nunohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa\nmahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden\nväliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot,\nsaman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman\nlempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen\nvoimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin\nrykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset\nratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei\ntuntenut (se oli _Légion d'honneur_). Hän pysähtyi kuistille, pitäen\nhattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli\nympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan\nmuutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön,\nhymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof\nnäki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas\nsiirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni\nratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja,\nkääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi,\nnähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:\n\n-- En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, --\nja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.\n\nKenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti\nlaukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin\njuoksemaan väkijoukon mukana.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTorilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin\npataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan\nkaartti karhunnahkakiivereissään.\n\nSamaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka\ntekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko,\njonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut\nolla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen\nratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku,\njonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki\nPyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli\nkullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän\nhattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui\nepävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: \"eläköön\" ja\n\"_vive l'Empéreur_!\"[42] Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat\nkeisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin.\nNapoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän\nhyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.\n\nRostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset\nsantarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa\nloittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli\nNapoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän\nkeisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut\ntällaisiin läheisiin väleihin.\n\nKeisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin\nkaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili\nniin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia,\nalkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.\n\n-- _Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur\nau plus brave de vos soldats_?[43] -- lausui räikeä, selvä ääni, joka\ntuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.\n\nNäin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan\nAleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti\npäällään ja hymähti ystävällisesti.\n\n-- _A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière\nguerre_,[44] -- lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja\ntarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten\nrintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja\ntuijottivat omaan keisariinsa.\n\n-- _Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du\ncolonel_?[45] -- sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman\naskeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.\n\nNapoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta\nkädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti\nkiirehti sitä nostamaan.\n\n-- Kenelle annettava? -- kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi\nKoslofskilta.\n\n-- Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti\ntyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:\n\n-- Täytyyhän hänelle vastata.\n\nPäättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa\nsattui myös Rostoviin,\n\n\"Eihän vain minulle?\" -- ajatteli Rostof.\n\n-- Lasarjef! -- komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui\nreippaasti esiin rintamasta.\n\n-- Minne menet? Pysähdy siihen! -- kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei\ntiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti\npelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät,\nkuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.\n\nNapoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi\npienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen.\nSeurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa\ntarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä\nmieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä\npäivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin\nkädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi\nyhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui\nhän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan,\nja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä\nhän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi\nkosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että\nkoskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet\nonnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa.\nNapoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä\nja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että\nristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.\n\nHeti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät\nristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä\npienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja\nalkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa\nkiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä\nseistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain\ntoimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä\nkauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.\n\nKeisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat\nhajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat\nkatettuihin pöytiin.\n\nLasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit\nsyleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään.\nUpseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki\ntahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa,\nhuutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja\nonnellisen näköistä upseeria.\n\n-- Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, -- puhui toinen. --\nNäitkö Lasarjevin?\n\n-- Näin.\n\n-- Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät\nranskalaisia.\n\n-- Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista\neläkettä.\n\n-- Tämäpäs on lakki, pojat! -- huusi eräs venäläinen sotilas, pannen\npäähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.\n\n-- Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!\n\n-- Oletteko kuullut tunnussanoja? -- kysyi eräs kaartinupseeri\ntoveriltaan. -- Toissapäivänä oli -- \"_Napoleon, France,\nbravoure_\";[46] eilen -- \"_Alexandre, Russie, grandeur_\";[47] toisena\npäivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna\nlähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle.\nEi auta! Täytyy vastata samalla mitalla.\n\nBoris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan\nkaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä\nkadunkulmauksessa.\n\n-- Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, -- Boris\nlausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä\nniin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.\n\n-- Hyvin, hyvin, -- vastasi Rostof.\n\n-- Käythän tapaamassa?\n\n-- Käyn, käyn.\n\nRostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa\nkaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa\ntyössä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat\nepäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia\nmuuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja\njalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi\ntuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen\nsaadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän\nitsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli\nkeisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis\nsilvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas\nristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia -- jota kohtaa rangaistus,\njolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet,\nettä hän niitä kauhistui.\n\nKaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä\naatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan\nravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin\npaljon kansaa -- enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat\nsaapuneet armeijasta, -- että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi\nsaman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat\nluonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa\narmeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu\nFriedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän\naikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen\narmeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli\nvaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä.\nSitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän\npelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät\njättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on\nkiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua\nerikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.\n\n-- Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! -- kirkasi\nhän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. -- Miten saatatte arvostella\nkeisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata\nkäsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!\n\n-- Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, -- puolusteli itseään\nupseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.\n\n-- Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä\nhyvä, -- jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan -- mene, jos\nrangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos\nherramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia\nhänen kanssaan liiton, niin -- tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos\nme tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää\nmitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! -- huusi\nRostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen\nmenettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan\njohdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.\n\n-- Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää\nmietteet, siinä kaikki, -- lopetti Rostof puheensa.\n\n-- Ja juoda, -- sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.\n\n-- Niin, ja juoda, -- toisti Rostof. -- Hei siellä! Vielä pullo! -- hän\nkirkasi.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nVuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen\ntoistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä\npuhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.\n\nVuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten\nkutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon\nmainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen\narmeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten\npuolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa\nylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren\nvälisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin\nvaltiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän\naikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita\nnäihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.\n\nMutta elämä, ihmisten todellinen elämä -- siihen kuuluvine terveyttä,\nsairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia,\nrakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen\nkulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten\nvälisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä\nkaikista mahdollisista parannuksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.\n\nKaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut\nalulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi\ntoisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt\nperille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.\n\nHänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa\nkäytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen\npuoleltaan antoi vauhtia työlle.\n\nEräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa,\npalstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan\nensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö\nrahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan\nkoulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä\npalkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.\n\nPuolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa\nseurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren\nhoivissa, puolet taas Bogutsharovon \"puustellissa\", kuten isä\nnimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan\nvälinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan,\nseurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi\nkummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista,\nvarsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja\nomanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka\nistui kotonaan kuin karhu pesässään.\n\nPaitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti\nvireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla\ntähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä\nonnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän\nsotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.\n\nKeväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille\ntiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.\n\nKevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa,\nensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka\nliitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut\nmitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.\n\nKuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa\npuhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen,\nlaskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi,\nnoustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja\nja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin\nmolemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei\nkuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä\nviheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja\nviimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat\nilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne\nkoivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään\nepämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja\nkävivät huomattavasti hikeen.\n\nPekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti.\nMutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi\npukiltaan herraan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! -- sanoi hän kunnioittavasti\nhymyillen.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.\n\n\"Mistähän hän puhuu?\" -- ajatteli ruhtinas Andrei. -- \"Keväästä\nvarmaankin\", -- ajatteli hän katsellen ympärilleen. -- \"Ja kaikki niin\nviheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat...\nMutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi.\"\n\nTien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita,\nkoivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi\nkertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi\nsylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten\noksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut.\nSuunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine\nkäsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja\nepäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja\naina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi\neivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.\n\n\"Kevät ja lempi ja onni!\" -- näytti puhelevan tämä tammi, -- \"ja kun\nette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään\npetokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä\nonnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina\nsamankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä\nsormiani, mistä ne kasvavatkin -- mikä selästä, mikä kupeista; niin\ntässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne.\"\n\nRuhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi\nmatkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja\nruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä\nsynkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.\n\n\"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, -- ajatteli\nruhtinas Andrei. -- Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me\ntunnemme elämän, -- elämämme on loppunut!\" Kokonainen uusi toivottomain\nmutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa\nhänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan\najatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan\njohtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että\nhän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta\nja mitään halajamatta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita\npiirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh\nRostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun\npuolivälissä.\n\nOli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä\nvaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa\nteki mieli uimaan.\n\nRuhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen\noikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää\nRostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän\nkuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan\nsulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti\nmustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä\nkeltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat\nirrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin,\nmutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen\nkatsahtamatta.\n\nRuhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana,\naurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja\nsievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan,\nvaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, --\nvarmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. \"Mistä\nhän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä\nrjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee?\nMistä hän on onnellinen?\" -- kyseli ruhtinas Andrei välittömän\nuteliaana itseltään.\n\nKreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin:\npiti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä,\nteaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui\nruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja\npakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.\n\nPäivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa\nmilloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli\ntulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti\nsilloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi,\nnaureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: \"Mitähän\nhän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?\"\n\nJäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut\nunta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas.\nHuoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma.\nHän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia),\njoka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä\nolleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.\n\nRuhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen.\nTuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut\nikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö\noli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi\ntasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta\npuolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta\npaikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien\npuiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu\nkirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella\ntäyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla.\nRuhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä\npysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.\n\nRuhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan\nolevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän\nkuuli yläältä naisen puhetta.\n\n-- Vielä viimeisen kerran, -- kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka\nruhtinas Andrei heti tunsi.\n\n-- Mutta koska aiot tulla nukkumaan? -- vastasi toinen ääni.\n\n-- En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...\n\nKaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.\n\n-- Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.\n\n-- Nuku sinä, mutta minä en voi, -- vastasi ensimäinen ääni, lähestyen\nakkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä\nkuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi\nhiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas\nAndreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.\n\n-- Sonja! Sonja! -- kuului taas ensimäinen ääni.\n\n-- Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa!\nHerää nyt, Sonja, -- sanoi hän miltei kyynelissä. -- Eipä ole näin\nihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.\n\nSonja vastata murahti tyytymättömästi.\n\n-- Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne.\nSydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain\nnäin, kas näin, tarttuisi polviinsa, -- lujasti, hyvin lujasti --\npingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!\n\n-- Olehan, sinähän putoat...\n\nKuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: \"Kellohan käy jo kahta.\"\n\n-- Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.\n\nTaas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö\nyhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin\nhuokauksia.\n\n-- Jumalani! Jumalani! mitäs tämä tällainen on! -- huudahti Natasha\näkkiä, -- Nukkua kuitenkin pitää! -- ja hän tempasi ikkunan kiinni.\n\n\"Ei ole minun olemukseni hänelle mitään!\" -- ajatteli ruhtinas Andrei,\nkuunnellessaan hänen puheluaan ja odottaen jotakin sekä peläten, että\ntyttö lausuisi jotakin hänestä. -- \"Ja taas Natasha! Ja aivan kuin\ntahallaan!\" -- hän ajatteli.\n\nHänen sieluunsa nousi äkkiarvaamatta sellainen nuorten ajatusten ja\ntoiveiden kiehde, vastakkainen hänen koko elämälleen, että hän, tuntien\nitsensä kykenemättömäksi saamaan selvää tilastaan, nukkui heti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta\nnaisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...\n\nOli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan\njälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli\nhäntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä\nkumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta\nsitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan,\nhajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen\nyleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä\nhellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.\n\nKoko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi\nräiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää\noli pimeä ja varjossa; oikea -- märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon\nvalossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet\nlirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.\n\n\"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä\nmieltä\", -- ajatteli ruhtinas Andrei -- \"Mutta missäs on se nyt?\" --\najatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä\ntietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut.\nVanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään\ntumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon\nvalossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä\nepäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat\ntunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut\nuskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. \"Niin, onhan se sama\ntammi\", -- ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta,\nkeväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat\nhetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja\nsen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja\nPierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu --\nkaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.\n\n\"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa\", -- päätti ruhtinas Andrei\näkkiä lopullisesti ja vakaasti. -- \"Se ei riitä, että tiedän kaikki,\nmitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja\ntuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea,\njottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin\nriippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he\nkaikki eläisivät yhdessä kanssani!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin\nja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä,\nloogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä\nPietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina\nhäntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli\nvoinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään\ntoimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt,\nmiten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä\nnäytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan\nmennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi\ntaas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka\nennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän\nselvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien\nkoettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle\nhyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki\nkuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein\nolla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein,\nyksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen\nääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli\nLisa-vainajan muotokuvaa, joka _à la grecque_ kohennetuin kiharin\nhellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää\npuhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti\nja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli\nkädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin,\ntoisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä\najatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut\nPierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä\nolivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli\nhänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen\nja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.\n\n-- _Mon cher_,[48] -- sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään\nsellaisena hetkenä, -- Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on\nniin kylmä.\n\n-- Jos olisi lämmin, -- vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen\nerittäin kuivasti, -- niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä,\npitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin\nolemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin\njääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, -- puheli hän sangen\nloogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta,\nepäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRuhtinas Andrei saapui Pietariin elokuussa 1809. Nuoren Speranskin\nloistoaika oli paraillaan; hänen aikaansaamiaan muutoksia pantiin\nparaillaan toimeen, ja muutenkin oli ankaran, kiinteän työn aika. Tämän\nsaman elokuun aikana hallitsija putosi vaunuista, loukkasi jalkansa ja\njäi Pietarhoviin kolmeksi viikoksi, seurustellen tänä aikana jokapäivä\nja yksinomaan Speranskin kanssa. Tähän aikaan ilmestyi m.m, kaksi\nmainittavaa, yhteiskuntaa kuohuttavaa käskykirjettä hovivirkojen\nlakkauttamisesta ja kollegiasessorin ja valtioneuvoksen virkojen\nkelpoisuustutkinnoista. Mutta tärkein tapahtuma oli valtakunnan koko\nperustuslain ilmestyminen, joka muutti voimassa olevan oikeus-,\nhallinto-, ja rahalaitosta koskevan hallintojärjestelmän\nvaltakunnanneuvostosta alkaen kunnallishallitukseen saakka. Nyt\ntoteutettiin ja saatettiin näkyvään muotoon ne vapaamieliset hämärät\nhaaveilut, joita keisari Aleksanterilla oli valtaistuimelle astuessaan\nja joita hän oli pyrkinyt toteuttamaan apulaistensa Tshartorischkin,\nNovosiljtsevin, Kotshubein ja Strogovin avulla, joita miehiä hän itse\nleikillä nimitti _comité du salut publique_.\n\nNyt oli tullut Speranski kaikkien sijalle siviili- ja Araktshejef\nsota-alalle. Ruhtinas Andrei ilmaantui kohta tulonsa jälkeen\nkamariherrana Hoviin ja pyrki puheillepääsyyn. Hallitsija joka oli\nkohdannut hänet kaksi kertaa, ei suvainnut lausua hänelle ainoatakaan\nsanaa. Ruhtinas Andreista oli aina ennenkin näyttänyt siltä, että hän\noli hallitsijalle vastenmielinen, että hallitsijaa eivät miellyttäneet\nhänen kasvonsa eikä koko hänen olemuksensa. Kuivakiskoisesta, luotaan\ntyöntävästä katseesta, jonka hallitsija häneen loi, sai ruhtinas Andrei\nvielä entistä enemmän vahviketta luulolleen. Hovissa selitettiin\nruhtinas Andreille hallitsijan epäsuosion häneen johtuvan siitä, että\nhänen Majesteettinsa oli tyytymätön siihen, ettei Bolkonski vuodesta\n1805 alkaen ollut palvellut.\n\n\"Tiedän itse, mitenkä ei ole meidän vallassamme myötätunnon tai\nvastenmielisyyden herättäminen -- ajatteli ruhtinas Andrei, -- ja\nsiksipä ei ole ajattelemistakaan, että persoonallisesti saisin\nhallitsijalle esitetyksi kirjoitelmani sotalaista, mutta teko kyllä\npuhuu puolestaan.\"\n\nHän ilmoitti kirjoituksestaan vanhalle sotamarskille, isänsä ystävälle.\nSotamarski määräsi hänelle tunnin, otti hänet sangen suosiollisesti\nvastaan ja lupasi esittää hallitsijalle. Muutaman päivän kuluttua\nilmoitettiin ruhtinas Andreille, että hänen on mentävä sotaministeri,\nkreivi Araktshejevin puheille.\n\nYhdeksän aikaan aamulla määrättynä päivänä saapui ruhtinas Andrei\nkreivi Araktshejevin vastaanottosaliin.\n\nRuhtinas Andrei ei tuntenut Araktshejevia mieskohtaisesti, eipä ollut\nhäntä koskaan nähnytkään, mutta kaikki, mitä hän hänestä tiesi, ei\nsaattanut häntä suuresti kunnioittamaan tätä miestä.\n\n\"Hän on -- sotaministeri, keisarin uskottu; kenenkään ei ole tarvis\ntietää hänen persoonallisista ominaisuuksistaan; hänelle on annettu\ntoimeksi tarkastaa kirjoitukseni, hän ainoa siis voi panna asian\nvireille\", -- ajatteli ruhtinas Andrei monen arvokkaan ja alhaisen\nhenkilön joukossa odottaessaan vuoroaan kreivi Araktshejevin\nvastaanottosalissa.\n\nRuhtinas Andrei oli palveluksensa aikana -- hän oli suurimman osan\naikaansa ollut adjutanttina -- nähnyt paljon tärkeiden henkilöiden\nvastaanottohuoneita ja niissä vallitsevat eri mielialat olivat hänelle\nhyvin selvillä. Kreivi Araktshejevin vastaanottosalilla oli aivan\nerikoinen leima. Vähäpätöisten vuoroaan odottavain henkilöiden\nkasvoilla kuvastui häveliäisyyden ja nöyryytyksen tunne; arvokkaiden\nhenkilöiden piirteet ilmaisivat kaikilla samaa hämmentymistä; tätä\nepämiellyttävää mielentilaa koettivat he peitellä mikä milläkin\ntavalla: muutamat mieskohtaisella käytöksen sulavuudella, toiset\nivalla, jonka kohdistivat itseensä, asemaansa tai odottamaansa\nhenkilöön. Toiset kävelivät miettivinä edestakaisin, toiset\nkuiskailivat ja nauroivat, ja ruhtinas Andrei kuuli kokkanimen Jymy --\nAndreitsh ja sanat: \"kyllä setä näyttää\", joilla tarkoitettiin kreivi\nAraktshejevia. Eräs kenraali (arvokas henkilö) joka oli loukkautunut\nnähtävästi sentähden, että hänen niin kauvan oli tarvinnut odottaa,\nistui jalat päällekkäin ja hymyili itsekseen ylenkatseellisesti.\n\nMutta heti kun ovi avautui, näkyi kaikkien kasvoilla vain -- pelkoa.\nRuhtinas Andrei pyysi toisen kerran päivystäjän ilmoittamaan hänestä,\nmutta häneen katsottiin pilkallisesti ja sanottiin, että hänen vuoronsa\nkyllä tulee aikanaan. Kun adjutantti vielä oli vienyt muutamia vuoroaan\nodottavia ministerin työhuoneeseen ja sieltä jälleen johdattanut\nodotushuoneeseen, kuljetettiin tuolle hirvittävälle ovelle upseeri,\njonka nöyrä ja pelästynyt haahmo kummastutti ruhtinas Andreita. Upseeri\nviipyi kauvan ministerin työhuoneessa. Äkkiä kuului oven takaa vihaisen\näänen jyrähtelyä, ja kalpea upseeri tuoksahti ovesta huulet vapisevina,\nja päätään pidellen kulki hän poikki vastaanottohuoneen.\n\nTämän jälkeen vietiin ruhtinas Andrei ovelle, ja päivystäjä kuiskasi:\n\"oikealle ikkunan luo.\"\n\nRuhtinas Andrei astui yksinkertaiseen, siistiin työhuoneeseen ja näki\npöydän luona nelikymmenvuotisen miehen, jolla oli pitkä vartalo ja\npitkä pää, tukka lyhyeksi leikattu ja otsa syvissä uurteissa,\nkulmakarvat rypyissä, ruskeanviheriäisiä, tylsiä silmiä varjoten sekä\npunainen, riippuva nenä. Araktshejef käänsi häneen kasvonsa, kumminkaan\nhäneen katsomatta.\n\n-- Mitä pyydätte? -- Araktshejef kysyi.\n\n-- En pyydä mitään, teidän ylhäisyytenne, -- lausui ruhtinas Andrei\nhiljaa.\n\nAraktshejevin silmät kääntyivät häneen.\n\n-- Istukaa. -- sanoi Araktshejef, -- ruhtinas Bolkonski?\n\n-- En pyydä mitään, mutta hänen majesteettinsa keisari on suvainnut\nlähettää minun antamani kirjoituksen teidän ylhäisyydellenne...\n\n-- Suvaitkaa huomata, rakkahani, teidän kirjoituksenne olen lukenut, --\nkeskeytti Araktshejef, lausuen vain ensimäiset sanat mairittelevasti,\nmutta nytkään häneen katsomatta, ja sitten muuttaen äänensä yhä enemmän\nyrmeän halveksivaksi. -- Ehdotatte uusia sotalakeja? Lakeja on paljon,\nmutta ei kukaan vanhojakaan täytä. Nykyaikana kaikki kirjoittavat\nlakeja, kirjoittaa on helpompi kuin täyttää.\n\n-- Tulin keisarin tahdosta kuulemaan teidän ylhäisyydeltänne, mihin\ntoimiin aiotte ryhtyä kirjoituksen suhteen? -- sanoi ruhtinas Andrei\nkohteliaasti.\n\n-- Kirjoitukseenne olen liittänyt lausuntoni ja olen lähettänyt sen\nkomiteaan. _En_ hyväksy, -- sanoi Araktshejef, nousten ja ottaen\nkirjoituspöydältä paperin. -- Tuossa! -- hän ojensi sen ruhtinas\nAndreille.\n\nPoikkipuolin paperille oli lyijykynällä vedetty ilman isoja\nalkukirjaimia, ilman välimerkkejä ja oikeinkirjoituksesta\nvälittämättä! \"Perusteettomasti laadittu siihen katsoen että on\njäljitellen kirjoitettu ranskalaisesta sotalaista ja tarpeettomasti\nsota-artikkeleista poikkeava.\"\n\n-- Mihin komiteaan kirjoitus on lähetetty? -- kysyi ruhtinas Andrei.\n\n-- Sotalakikomiteaan, ja jäseneksi ehdotin myös teidän\njalosukuisuutenne. Mutta palkattomaksi.\n\nRuhtinas Andrei hymähti.\n\n-- En lainkaan halua.\n\n-- Palkattomaksi jäseneksi, -- toisti Araktshejef. -- Minulla on\nkunnia. Hei, käske tulemaan! Onko ketään? -- huusi hän ja kumarsi\nruhtinas Andreille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOdottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja\ntuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen\nolivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.\n\nHän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän\noli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina\nvaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä\nylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta\nmiljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin\nperehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta,\nyleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta\npaljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt,\nvuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa,\nyhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle\ntuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö --\nSperanski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski --\npäähenkilö -- alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että\nsotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen\ntajuntapiirissään.\n\nRuhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että\nhänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin\nseurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä\nsentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja\nerittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen\njohdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten\npuolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen\nhänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri, _maailma_, otti hänet\nilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas\nsulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa\nsurullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet\nromanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa,\nettä hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli\nhioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista\nylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat\ntehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen\nmielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.\n\nKreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas\nAndrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville\nkäynnistään _Jymy-Andrejevitshin_ puheilla (Kotshubeikin nimitti täten\nAraktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka\nruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).\n\n-- _Mon cher_, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia.\n_C'est le grand faiseur_.[49] Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla\nillalla...\n\n-- Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas\nAndrei.\n\nKotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin\ntietämättömyyttä.\n\n-- Puhelimme teistä näinä päivinä, -- jatkoi Kotshubei, -- teidän\nvapaista maanviljelijöistänne...\n\n-- Niin ruhtinas, tekö se vapautitte talonpoikanne? sanoi Katarinan\naikuinen vanhus, halveksivasti Bolkonskiin kääntyen.\n\n-- Pieni tilus ei tuottanut mitään tuloja, vastasi Bolkonski, koettaen\nvanhuksen silmissä lieventää tekoaan, jottei häntä turhanpäiten\nsuututtaisi.\n\n-- _Vous craignez d'être en retard_,[50] -- sanoi vanhus, katsahtaen\nKotshubeihin.\n\n-- Yhtä seikkaa en ymmärrä, -- jatkoi vanhus, -- kuka sitten kyntää,\njos niille annetaan vapaus? Helppo on lakeja laatia, mutta vaikea on\nhallita. Sallinette, kreivi, tässä teiltä kysyäni, kuka tulee\npalatsinpäälliköksi, kun kaikilta tutkintoja vaaditaan?\n\n-- Ne, luullakseni, jotka läpäisevät tutkinnon, -- vastasi Kotshubei,\npannen jalkansa päällekkäin ja katsellen ympärilleen.\n\n-- Siinä mulla palvelee Prjanitshnikovkin, kelpo mies, kerrassaan\nkultaa, mutta hän on 60 vuotias, tokkopa hän menee tutkittavaksi?\n\n-- Niin, kyllä se vaivaloista on, semminkin kun sivistys on niin vähän\nlevinnyt, mutta...\n\nKreivi Kotshubei ei lopettanut sanottavaansa, nousi, ja ottaen ruhtinas\nAndreita kädestä, hän läksi paljaspäistä, valkeaveristä miestä vastaan,\njoka oli noin neljänkymmenen ikäinen ja jolla oli suuri, avonainen otsa\nja tavattoman, oikeinpa ihmeellisen valkeat, pitkähköt kasvot.\nTulijalla oli yllä sininen hännystakki, kaulalla risti ja vasemmalla\npuolen rintaa tähti. Tulija oli Speranski. Ruhtinas Andrei tunsi hänet\nheti, ja hänen sielussaan jokin vavahti kuten tapahtuu elämän tärkeinä\nhetkinä. Oliko se kunnioitusta, kateutta, jännitystä -- sitä hän ei\ntiennyt. Speranskin koko olennossa oli erikoinen leima, josta hänet\nheti tunsi. Ei kenelläkään siitä seurasta, missä ruhtinas Andrei eli,\nhän ollut nähnyt tuota kömpelöiden ja kulmikkaiden liikkeitten\ntyyneyttä ja itseluottamusta, ei kenelläkään hän ollut nähnyt sellaista\nlujaa ja samalla pehmyttä katsetta, mikä tuikehti puoleksi suletuista,\nhieman kosteista silmistä, ei ollut nähnyt sellaista erikoisempaa\nilmaisevan hymyn vakavuutta, niin hienoa, tasaista, hiljaista ääntä ja\nennen kaikkea niin hempeätä kasvojen ja etenkin kätten valkeutta,\nkätten, jotka olivat jotenkin leveät, mutta tavattoman pehmeät, hienot\nja valkeat. Sellaista kasvojen valkeutta ja hienoutta oli ruhtinas\nAndrei huomannut vain sairashuoneessa kauvan olleilla sotilailla.\nTämmöinen oli Speranski, hallituksen sihteeri, keisarin esittelijä ja\nhänen kumppaninsa Erfurtin matkalla, jolloin hän useammin kuin kerran\noli nähnyt Napoleonin ja puhunut hänen kanssaan.\n\nSperanski ei vilkunut silmillään henkilöstä toiseen, kuten ihmiset\ntavallisesti tahtomattaankin tekevät, astuessaan suureen seuraan, eikä\nhätäillyt puhuessaan. Hän puhui hiljaa, vakuutettuna siitä, että häntä\nkuunnellaan, ja katsoi vaan siihen henkilöön, jolle puhui.\n\nRuhtinas Andrei seurasi erittäin tarkkaavasti Speranskin jokaista sanaa\nja liikettä. Kuten on laita ihmisten, etenkin niiden, jotka ankarasti\narvostelevat lähimäisiään, ruhtinas Andreikin uuden henkilön\nkohdattuaan, eritoten Speranskin kaltaisen, jonka tunsi maineesta,\nodotti aina hänessä löytävänsä ihmisansioiden suurimman täydellisyyden.\n\nSperanski valitti Kotshubeille, ettei voinut varemmin saapua, sillä\nhäntä oli pidätetty hovissa. Hän ei sanonut, että hallitsija häntä oli\npidättänyt. Tämänkin vaatimattoman ilmauksen ruhtinas Andrei huomasi.\nKun Kotshubei esitti hänelle ruhtinas Andrein, käänsi hän hitaasti\nsilmänsä Bolkonskiin, hymyillen tavalliseen tapaansa ja alkoi vaiti\nollen häntä katsella.\n\n-- Olen hyvin iloinen saadessani teihin tutustua, olen kuullut teistä,\nkuten kaikkikin.\n\nKotshubei sanoi jonkun sanan Bolkonskin käynnistä Araktshejevin luona.\nSperanski hymyili entistä enemmän.\n\n-- Sotalakikomissioonin tirehtöörinä on hyvä ystäväni -- herra\nMagnitski -- sanoi hän, lausuen jokaisen tavun ja sanan täsmälleen, --\nja jos haluatte, voin teidät häneen tutustuttaa. (Hän pysähtyi\nhetkeksi.) Toivon, että löydätte hänessä myötätuntoa ja pyrkimystä\nkaikkeen järkevään.\n\nSperanskin ympärille muodostui heti piiri, ja vanhus, joka oli puhunut\nPrjanitshnikovistaan, kääntyi hänkin Speranskiin kysymyksineen.\n\nRuhtinas Andrei ei puuttunut keskusteluun, tarkastelihan vain\nSperanskin jokaista liikettä, tuon miehen, joka joku aika takaperin oli\nollut vähäpätöinen seminarilainen, mutta joka nyt piteli käsissään, --\nnoissa valkeissa pehmeissä käsissä, Venäjän kohtaloita. Ruhtinas\nAndreita hämmästytti tavaton, halveksiva tyyneys, jolla Speranski\nvanhukselle vastaili. Hän näytti mittaamattomasta korkeudestaan\npudottelevan vanhukselle armollisen sanasen. Kun ukko alkoi tulla liian\näänekkääksi, hymyili Speranski ja sanoi, ettei hän voi arvostella, mitä\nhyötyä tai vahinkoa saattaa olla hallitsijan teoista.\n\nPuheltuaan jonkun aikaa suuressa piirissä Speranski nousi, meni\nruhtinas Andrein luo ja viittasi hänet huoneen toiseen päähän.\nNähtävästi hän piti tarpeellisena puhutella Bolkonskia.\n\n-- En ehtinyt kanssanne puhelemaan, ruhtinas, tuolta vilkkaalta\nkeskustelulta, johon minut vietteli tuo arvoisa vanhus, -- sanoi hän,\nlempeän ylenkatseellisesti hymyillen, tällä hymyllä ikäänkuin\ntunnustaen, että hän ja ruhtinas Andrei kyllä ymmärtävät sellaisten\nihmisten vähäpätöisyyden, joiden kanssa hän juuri oli puhellut.\nTällainen kohtelu kutkutti ruhtinas Andreita. -- Olette minulle vanha\ntuttu: ensinnäkin tunnen välinne talonpoikiinne, se on meillä\nensimmäinen esimerkki, jolle niin hartaasti haluaisin seuraajia; ja\ntoiseksi, olette niitä kamariherroja, jotka eivät ole loukkautuneet\nuudesta hovivirkoja koskevasta laista, joka on herättänyt niin paljon\npuhetta ja juoruavaa ennakkoarvostelua.\n\n-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- isäni ei tahtonut, että olisin\nkäyttänyt tuota oikeutta hyväkseni; olen alkanut palvelukseni\nalhaisimmista viroista.\n\n-- Isänne, vanhan ajan mies, on silminnähtävästi aikalaisiamme\nkorkeammalla, noita, jotka niin tuomitsevat tämän toimenpiteen, joka\nvain saattaa luonnollisen oikeuden uudelleen arvoonsa.\n\n-- Arvelen kuitenkin, että on perusteita näihin arvosteluihin... --\nsanoi ruhtinas Andrei, koettaen riehtautua Speranskin vaikutuksesta,\njota hän jo alkoi tuntea.\n\nHänestä oli epämieluista kaikessa olla yhtä mieltä hänen kanssaan: hän\ntahtoi vastustaa. Ruhtinas Andrei, joka tavallisesti puhui helposti ja\nhyvin, tunsi nyt kankertavansa Speranskin kanssa puhuessaan. Hänet oli\nliiaksi vallannut tuon kuuluisan miehen tarkasteleminen.\n\n-- Persoonallisen kunnianhimon perusteita, ehkä saattaa olla, --\nsommitteli Speranski hiljaisen vastauksensa.\n\n-- Osaksi myöskin valtakuntaa koskevia, -- lausui ruhtinas Andrei.\n\n-- Miten se on ymmärrettävä?... -- sanoi Speranski, hiljaisesti luoden\nsilmänsä alas.\n\n-- Olen _Montesquieun_ ihailija -- lausui ruhtinas Andrei, -- ja hänen\najatuksensa siitä, että _le principe des monarchies est l'honneur, me\nparait incontestable. Certains droits et privilèges de la noblesse me\nparaissent être des moyens de soutenir ce sentiment_.[51]\n\nHymy katosi Speranskin vaaleilta kasvoilta, joiden ilme tästä paljon\nvoitti. Arvatenkin näytti ruhtinas Andrein ajatus hänestä\nmieltäkiinnittävältä.\n\n-- _Si vous envisagez la question sous ce point de vue_,[52] -- alkoi\nhän, silminnähtävän vaikeasti lausuen ranskaa ja puhuen vielä hitaammin\nkuin venäjää, mutta silti aivan tyyneesti.\n\nHän sanoi, että kunnia, _l'honneur_, ei voi riippua etuoikeuksista,\nmitkä ovat vahingoksi palvelemiselle, että kunnia, _l'honneur_, on joko\nkielteinen käsite, joka ilmaisee moitittavien tekojen puutetta, tahikka\njonkinlainen kannustin tuottamaan hyväksymistä ja sen ilmaisumuotoja --\npalkinnoita. Hänen johtopäätöksensä olivat lyhyitä, yksinkertaisia ja\nselviä.\n\n-- Laitos, joka saattaa edistää tällaista kunniaa ja siihen kannustaa,\non suuren keisarin Napoleonin _Légion d'honneurin_ tapainen laitos,\njoka ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi palvelemiselle, eikä ole\nsääty- ja hovi-etuoikeuksien edistäjä.\n\n-- En tahdo väitellä, mutta ei käy kieltäminen, että hovivirat ovat\nvieneet samaan päämäärään, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- jokainen\nhovilainen pitää velvollisuutenaan arvokkaasti täyttää tehtävänsä.\n\n-- Mutta sittenkään ette tahtonut tästä etuoikeudesta hyötyä,\nruhtinas, -- sanoi Speranski, osoittaen hymyllään, että tahtoi tehdä\npuhekumppanilleen ikävästä kinastelusta herttaisen lopun. -- Jos teette\nminulle kunnian ja saavutte keskiviikkona luokseni, -- hän jatkoi, --\nniin Magnitskin kanssa keskusteltuani, saatan teille kertoa jotain\nmieltäkiinnittävää ja samalla on itsellänikin tilaisuus puhella\nkanssanne laveammalti.\n\nHän sulki silmänsä, kumarsi _à la francaise_ ja poistui salista,\ntahtoen pysyä huomaamattomana.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPietarissa ensi oleskelunsa aikoina tuntui ruhtinas Andreista, että\nympäristön pikku huolet kokonaan himmensivät hänen maalaiselämän\nyksinäisyydessä hankkimansa aatosvaraston.\n\nPalattuaan iltasin asuntoonsa täytyi hänen ensi työkseen merkitä\nmuistikirjaansa 4-5 tärkeätä vieraskäyntiä tahi _rendez-vous_'ta.\nElämän järjesteleminen, sellainen päiväjärjestys, että kunnekin\nkerkiäisi aikanaan, riisti suurimman osan elämän tarmosta. Hän ei\nmitään tehnyt, ei mitään ajatellut, eipä edes ehtinytkään ajattelemaan,\nhän vain puhui ja puhui verrattomasti niistä asioista, joita\nyksinäisyydessä maalla oli ehtinyt miettimään.\n\nToisinaan hän harmikseen huomasi, että samana päivänä eri paikoissa\ntuli puhuneeksi aivan samaa. Mutta päivät päikseen hän oli niin\ntouhuissaan, ettei joutanut edes sitä ajattelemaan, ettei mitään\najatellut.\n\nSekä Kotshubein luona että nyt keskiviikkona kotonaan, missä kauvan ja\nluottavasti oli puhellut kahden kesken ruhtinas Andrein kanssa, oli\nSperanski tehnyt sangen syvän vaikutuksen Bolkonskiin.\n\nRuhtinas, Andrei, joka melkein kaikkia ihmisiä piti halveksittavina,\nmitättöminä olentoina, ja joka yhä etsi sitä täydellisyyden ihannetta,\njonne itse pyrki, luuli nyt vihdoinkin Speranskissa löytäneensä\ntäydellisen järkevän ja hyveellisen ihmisen ihanteen. Jos Speranski\nolisi elänyt samallaisissa oloissa kuin hän itse, olisi saanut\nsamanlaisen kasvatuksen ja samallaiset siveelliset periaatteet, niin\nvarmaankin olisi ruhtinas Andrei piankin huomannut hänen inhimilliset\nheikkoutensa ja puutteensa. Mutta nyt herätti sankarin selväjärkinen\nnero hänessä niin suurta kunnioitusta juuri sentähden, ettei hän\nsankaria täysin käsittänyt. Sitäpaitsi mielisteli Speranski ruhtinas\nAndreita ja koetti häikäistä häntä intohimottoman, rauhallisen järkensä\nloistolla, joko sitten voittaakseen hänet puolelleen tai kenties siksi,\nettä oli huomannut tämän suuret luontaiset luonnonlahjat. Eikä siinä\nkyllin: hän vielä imartelikin uutta tuttavaansa, niin hillityn\nhienosti, itseluottavasti, aivan kuin sanomattakin olisi ollut selvää,\nettä he molemmat olivat ainoat ihmiset, jotka täysin voivat käsittää\n_kaikkien_ muiden järjettömyyden ja omain ajatustensa terävyyden ja\nsyvyyden.\n\nHeidän pitkän puhelunsa aikana keskiviikkoiltana sanoi Speranski useita\nkertoja: \"_Meillä_ pidetään kaikkea, mikä kohoo piintyneitten tapojen\ntasapintaa ylemmä\" ... tai hymyillen: \"Mutta _me_ tahdomme, että\nsudetkin olisivat kylläiset, mutta lampaatkin raatelematta\" ... tahi:\n\"He eivät tätä saata käsittää\" ... ja kaiken tämän hän lausui sen\nnäköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: \"Me: minä ja te, mepä käsitämme\nkeitä _he_ ovat, keitä _me_.\"\n\nTämä ensimäinen hänen ja Speranskin välinen keskustelu vain vahvisti\nruhtinas Andreissa sitä tunnetta, jota hän oli kokenut ensi kerran\nnähdessään Speranskin. Hän näki hänessä järkevän, ankarasti ajattelevan\näänettömän neron, joka tarmokkuudella ja hellittämättömyydellä oli\nitselleen hankkinut vallan ja käytti sitä ainoastaan Venäjän hyväksi.\nSperanski näytti ruhtinas Andrein silmissä juuri siltä mieheltä,\njollainen hän itse halusi olla; hän selitti järkevästi kaikki elämän\nilmiöt, tunnusti tärkeäksi vain sen, mikä oli järkevää, ja osasi antaa\nkaikelle järkevyyden mittakaavan. Kaikki esiintyi Speranskin\ntodisteluissa ja selittelyissä niin yksinkertaisena, että ruhtinas\nAndrei tahtomattaankin oli kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Joskin\nhän väitteli ja kinasteli, niin teki hän sen vain siksi, että tahallaan\ntahtoi olla itsenäinen eikä tahtonut kokonaan alistua Speranskin\najatuksiin. Niinhän se oli, ja kaikki oli hyvin, eräs seikka vain\nhäiritsi ruhtinas Andreita. Speranskin kylmä kuvastinkatse, joka ei\npäästänyt tunkeutumaan sielun syvimpään, sekä hänen valkea, hienoinen\nkätensä, johon ruhtinas Andrei katseli tahtomattaankin, kuten\ntavallisesti katsotaan vallassa olijain käsiin. Kuvastin-katse ja\nhienoinen käsi, nepä ruhtinas Andreita jostakin syystä ärsyttivät.\nVastenmielisesti kummastutti ruhtinas Andreita vielä liian suuri\nihmisten halveksuminen, jota hän oli huomannut Speranskissa sekä\ntodistelutapojen kirjavuus, joita hän käytti mielipiteittensä\nvahvistamiseksi. Hän käytti kaikkia mahdollisia ajatuksen aseita paitsi\nvertauksia ja, kuten ruhtinas Andreista näytti, siirtyi liian rohkeasti\naineesta toiseen. Milloin hän oli käytännöllisen toiminnanmiehen\nkannalla ja tuomitsi haaveilijoita, milloin ivailijan ja pilkkasi\nmyrkyllisesti vastustajia, milloin pysytteli ankaran loogillisena,\nmilloin taas kohousi metafysikan ilmapiiriin. (Tätä viimeistä\ntodistelutapaa hän käyttikin erittäin usein). Hän vei kysymyksen\nmetafysikan korkeuksiin, siirtyi alan, ajan ja ajatuksen määritelmiin\nja saatuaan sieltä kumoustodisteita laskeutui taas kiistakentälle.\n\nYleensä ihmetytti ruhtinas Andreita Speranskin hengenlahjoissa tuo\nkaikessa näkyvä vahva, horjumaton usko järjen voimaan ja oikeutukseen.\nOli ilmeistä, ettei Speranskin mieleen milloinkaan ollut saattanut\njuolahtaa tuo ruhtinas Andreille niin tavallinen ajatus, ettei ihminen\ntoki saata ilmaista kaikkea, mitä ajattelee, eikä hän varmaankaan\nkoskaan ollut epäillyt, eikö sentään olekkin pötyä kaikki mitä\najattelen ja kaikki mihin uskon? Ja juuri tämä Speranskille ominainen\njärjen runsaus eniten viehättikin ruhtinas Andreita ja veti puoleensa.\n\nTutustumisensa ensi aikoina oli ruhtinas Andrei aivan intohimon\nhaltioissa Speranskiin samoin kuin oli ollut kerran Bonaparteenkin. Se\nseikka, että Speranski oli papin poika, jota tyhmät luulivat voivansa\n-- kuten usein tekivätkin -- empimättä halveksia \"suntiona\" ja papin\npenikkana, saattoi ruhtinas Andrein varovaiseksi tunteidensa\nilmaisemisessa ja pakoitti nämä tunteet tiedottomasti vahvistumaan\nhänen sisimmässään.\n\nSinä ensimäisenä iltana, jonka Bolkonski vietti Speranskin luona\nkeskustellen lainvalmistusvaliokunnasta, kertoi tämä purevan\nivallisesti ruhtinas Andreille, että lakivaliokunta oli jo ollut koolla\n150 vuotta, kuluttanut miljoonia eikä saanut kortta ristiin, ja että\nRosenkampf liimaili otsikoita kaikkiin vertailevan lainsäädännön\nartikkeleihin.\n\n-- Ja kas siinä nyt on kaikki, mistä maa on maksanut miljoonia! -- hän\nlausui. -- Me tahdomme antaa uuden tuomiovallan Senaatille, mutta\nmeillä ei ole lakeja. Siksipä onkin synti, etteivät teidän kaltaisenne\nmiehet, ruhtinas, nykyään palvele.\n\nRuhtinas Andrei sanoi siihen tarvittavan lainopillista sivistystä, jota\nhänellä ei ollut.\n\n-- Sitähän ei ole kellään, miksi siis haikailette? Tämä on _circulus\nvitiosus_, josta on päästävä ponnistuksilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon kuluttua oli ruhtinas Andrei jo sotalakivaliokunnan jäsenenä ja\nlainlaadintavaliokunnan osastonpäällikkönä, mikä nimitys oli tullut\naivan hänen odottamattaan. Speranskin pyynnöstä hän otti osalleen\nensimäisen osan tekeillä olevasta Sivililaista ja sommitteli _Code\nNapoleonin_ ja _Code Justinianin_ avulla osastoa: Yksilön oikeudet.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPalattuaan Pietariin pari vuotta sitten, v. 1808, tarkastusmatkoiltaan\nmaatiloilleen joutui Pierre tahtomattaan sikäläisten vapaamuurarien\njohtomieheksi. Hän perusti ruokaloita ja ruumisarkkukammioita, hankki\nuusia jäseniä, hommaili eri veljeskuntien liittoja ja koetti hankkia\nalkuperäisiä asiakirjoja. Hän rakennutti omilla varoillaan kappeleita\nja täytteli omasta kukkarostaan, niin pitkälle kuin riitti, puuttuvat\nalmurahat, joiden maksamisessa veljet yleensä olivat hitaita ja\nkitsastelevia. Melkein yksinomaan hänen varoillaan eli veljeskunnan\nperustama köyhäinkoti.\n\nMutta kaikesta tästä huolimatta kulki hänen elämänsä entistä latuaan\nsamoine mielitekoineen ja heikkouksineen. Hän rakasti syöminkejä ja\njuominkeja eikä voinut, vaikka pitikin sitä siveettömänä ja alentavana,\npidättyä poikamiesten remuista, joissa oli ennenkin elostellut.\n\nTointen ja huvitusten humussa Pierre kuitenkin vuoden kuluttua alkoi\ntuntea, miten se veljeskunnan maaperä, jolla hän seisoi, sitä enemmän\nväistyi hänen jalkainsa alta, mitä lujemmin hän sille koetti\nasettautua. Sen ohessa hän tunsi, että mitä syvemmälle vaipui hänen\njalkainsa alta tämä maaperä sitä välittömämmin hän oli siihen\nsidottuna. Tullessaan veljeskuntaan oli hän tuntenut samaa kuin\nihminen, joka luottavasti laskee jalkansa suon tasaiselle pinnalle.\nAstuttuaan toisella jalalla hän vaipui. Tullakseen täysin vakuutetuksi\nmaaperän lujuudesta astui hän toisellakin jalallaan, vajosi vielä\nsyvemmälle, juuttui siihen ja kävi jo polvia myöten suossa.\n\nJosef Aleksejevitsh ei ollut Pietarissa. (Hän oli viime aikoina\nkokonaan eronnut pietarilaisten veljeskuntain toimista ja oleskeli\nyksinomaan Moskovassa). Kaikki veljet, veljeskuntain jäsenet, olivat\nPierrelle arki-elämässä tuttuja henkilöitä, ja siksipä olikin hänen\nvaikea olla näkemättä ruhtinas B:tä tai Ivan Vasiljevitsh D:tä,\nvaikkakin hänen olisi pitänyt nähdä vain veljiä ja muurareita.\nArki-elämässä olivat nämä henkilöt enimmäkseen heikkoja ja vähäpätöisiä\nmiehiä. Vapaamuurarin esiliinain ja merkkien alta hän näki virkapukuja\nja ritarimerkkejä, joita veljet elämässä tavoittelivat. Usein almuja\nkootessaan, kun kymmeneltä hengeltä oli saanut kokoon 20-30 ruplaa,\njosta summasta vielä suurin osa oli luvattu maksaa vastedes, vaikkakin\nmerkitsijöistä puolet olivat yhtä varakkaita kuin hänkin, tuli Pierren\nmieleen vapaamuurarin vala, jossa veli lupaa luovuttaa omaisuutensa\nlähimmäisten hyväksi; silloin nousi hänen sieluunsa epäilyksiä, jotka\nhän kuitenkin tahtoi mielestään haihduttaa.\n\nKaikki tuntemansa veljet jakoi Pierre neljään luokkaan. Ensimäiseen\nluokkaan luki hän sellaiset veljet, jotka eivät toimineet\nveljeskunnassa eivätkä yhteiskunnassa, vaan jotka olivat kokonaan\npyhittäneet elämänsä veljeskunnan salaisuuksien tutkimiselle. He\ntutkivat Jumalan kolminaisuutta, kolmea alkuainetta: rikkiä, elohopeaa\nja suolaa, tai neliön ja Salomonin temppelin kuvioiden merkitystä.\nTähän luokkaan kuului enimmäkseen iäkkäitä veljiä, vieläpä, Pierren\nlaskujen mukaan, itse Josef Aleksejevitshkin. Tähän luokkaan kuuluvia\nveljiä Pierre kunnioitti, vaikkeikaan harrastanut heidän hommiaan.\nVapaamuurariuden mystillinen puoli ei häntä vetänyt puoleensa.\n\nToiseen luokkaan luki Pierre itsensä ja kaltaisensa, etsivät,\nhapuilevat veljet, jotka eivät vielä olleet löytäneet suoraa, selvää\ntietä, mutta jotka toivoivat sen löytävänsä.\n\nKolmanteen luokkaan luki Pierre ne veljet (niitä oli enemmistö), jotka\npitivät pääasiana veljeskunnan ulkonaiset muodot ja menot ja niitä\ntarkasti noudattivat, mutta eivät vähääkään välittäneet oppien\nsisällöstä tai merkityksestä. Tähän luokkaan kuului Vilarski ja vieläpä\npääveljeskunnan suurmestarikin.\n\nNeljänteen luokkaan vihdoin kuului myöskin paljon veljiä, varsinkin\nviime aikoina veljeskuntaan liittyneitä. Ne olivat Pierren havainnoiden\nmukaan ihmisiä, jotka eivät mihinkään uskoneet eivätkä mitään\nhalunneet, vaan olivat liittyneet veljeskuntaan päästäkseen nuorten,\nrikkaitten ja sukulaisuussuhteidensa ja arvonsa puolesta mahtavien\nveljien läheisyyteen, joita oli sangen paljon veljeskunnassa.\n\nPierre alkoi tuntea vastenmielisyyttä toimintaansa. Vapaamuurarius,\nainakin se, johon täällä oli tutustunut, tuntui hänestä perustuvan\npelkkiin ulkonaisiin menoihin. Hänen ei juolahtanut mieleenkään\nepäillä itse vapaamuurarijärjestelmää, mutta hän alkoi epäillä, että\nVenäjän vapaamuurarius oli alkanut kulkea väärää latua ja eksynyt\nalkulähteiltään. Ja sentähden läksi Pierre vuoden lopulla ulkomaille\ntutustuakseen veljeskunnan pyhimpiin salaisuuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo kesällä 1809 palasi Pierre Pietariin. Venäläisten ja ulkomaalaisten\nvapaamuurarien välisestä kirjevaihdosta oli saatu tietää, että Besuhof\nulkomailla oli ehtinyt saavuttaa monen arvokkaan henkilön luottamuksen,\nläpeensä tutkinut monet salaisuudet, korotettu korkeimpaan arvoon ja\ntuonut mukanaan paljon sellaista, mikä suuresti edistää vapaamuurarien\nyhteistä asiaa Venäjällä. Pietarin vapaamuurarit kävivät kaikki hänen\nluonaan, tungeskelivat hänen suosioonsa ja kaikista tuntui kuin\nhautoisi hän mielessään jotain erinomaista!\n\nMäärättiin juhlallinen kokous pidettäväksi toisen luokan\nveljeskunnassa, missä Pierre lupasi tehdä selvää siitä, mitä hänellä on\ntuotavana pietarilaisille veljille veljeskunnan korkeimmilta\njohtajilta. Kokous-sali oli täynnä väkeä. Tavallisten juhlamenojen\njälkeen nousi Pierre ja alkoi puhua.\n\n\"Rakkaat veljet!\" -- alkoi hän punaisena ja änkäten, pitäen kädessään\nkirjoitettua puhetta. -- \"Ei riitä, että täällä veljeskunnan\nkeskuudessa tutkiskelemme salaisuuksiamme -- on toimittava,\ntoimittava... Me torkumme, mutta meidän täytyy toimia.\" -- Pierre otti\nvihkonsa ja alkoi lukea.\n\n\"Puhtaan totuuden levittämiseksi ja saavuttaaksemme hyveen kruunun\", --\nhän luki, -- \"on meidän karsittava ihmisistä ennakkoluulot,\nlaajennettava sääntömme ajan hengen mukaisiksi, ryhdyttävä kasvattamaan\nnuorisoa, yhdyttävä katkaisemattomilla siteillä viisaimpiin ihmisiin,\nrohkeasti ja samalla viisaasti kukistettava taikausko, uskottomuus ja\ntyhmyys, tehtävä meille suosiollisista ihmisistä yksimielisiä,\nyhteisestä päämäärästä selvillä olevia veljiä, voimakkaita ja\nvaikutusvaltaisia.\n\n\"Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy saada hyveelle valta synnin\nyli, täytyy ahkeroida, jotta rehellinen ihminen voittaisi jo tässä\nelämässä iäisen palkan hyveistään. Mutta suurta asiaamme vahingoittavat\nsangen paljon nykyajan valtiolliset laitokset. Mitä on siis tehtävä\ntällaisissa oloissa? Onko meidän suosittava vallankumouksia, syöstävä\nkaikki kumoon, karkoitettava väkivalta väkivallalla?... Ei, tämä on\nmeille aivan vierasta. Kaikki väkivallalla saadut uudistukset ovat\nhyljättäviä, sillä ne eivät nimeksikään poista vääryyttä, niin kauvan\nkun ihmiset ovat sellaisia kun ovat, ja sen lisäksi viisaus ei koskaan\nkaipaa väkivaltaa.\n\n\"Veljeskunnan koko toiminta on perustettava siihen, että kasvatetaan\nlujia, hyveellisiä ja samojen tarkoitusperien innostamia ihmisiä, jotka\naina ja kaikkialla kaikin voimin ahdistavat paheita ja tyhmyyttä ja\nsuojelevat kykyjä ja hyvettä. Ihmiset ovat nostettavat tomusta,\nsaatettavat tuntemaan arvonsa ja liitettävät meidän veljeskuntaamme.\nVasta silloin on veljeskunnalla valta käsissä -- se saattaa huomaamatta\nsitoa epäjärjestyksien toimeenpanijain kädet ja johtaa heitä niin,\netteivät johdettavat sitä edes huomaa. Sanalla sanoen, on muodostettava\nyleinen maailmoja johtava hallitusmuoto, joka ei katkoisi\nyhteiskunnallisia siteitä eikä olisi haitaksi muille hallituksille\njotka jatkakoot toimintaansa entiseen tapaansa, kunhan vain eivät\nvastusta veljeskuntamme suuria tarkoitusperiä: hyveen riemuitsevaa\nvoittokulkua. Tämä on ollut kristinuskonkin päämääränä. Se opetti\nihmisiä viisaiksi ja hyviksi ja kehoitti heitä omaksi edukseen\nseuraamaan parhaitten ja viisaimpien ihmisten esimerkkejä ja opetuksia.\n\n\"Kun pimeys vielä kaikkialla vallitsi, riittivät tietysti pelkät\nsaarnat: totuuden uutuus antoi sille erityisen lennon, mutta nyt\ntarvitsemme jo paljon voimakkaampia keinoja. Nykyään täytyy tunteiden\nohjaaman ihmisen löytää hyveestä tunteilleen hurmaa. Intohimoja ei pidä\nhävittää; niitä on vain ohjattava jaloihin tarkoitusperiin, ja siksi on\nniin toimittava, että jokainen voi tyydyttää intohimojaan hyveen\nrajoissa, ja tähän on meidän veljeskuntamme velvollinen keksimään\nkeinoja.\n\n\"Kun meillä vain on jommoinenkin määrä ansiokkaita miehiä jokaisessa\nvaltiossa, ja jokainen näistä voittaa asialle taas muutaman lisäksi, ja\nhe kaikki liittyvät lujaksi järjestöksi -- silloin on valta käsissä\nveljeskunnalla, joka sakassakin jo on tehnyt niin paljon ihmiskunnan\nonneksi.\"\n\nPuheella ei ollut valtavaa vaikutusta, vieläpä se sai aikaan kuohuntaa\nveljien kesken. Enemmistö luuli puheessa huomanneensa illuminaattein\nvaarallisia hankkeita, ja siksipä arvosteltiinkin puhetta sangen\nkylmästi, mikä suuresti kummastutti Pierreä. Suurmestari alkoi\nvastustaa Pierren ajatuksia. Pierre kiihtyi kiihtymistään,\nselvitellessään tarkemmin aatteitaan. Pitkiin aikoihin ei ollut näin\nkiihkoisaa istuntoa. Muodostui puolueita: toiset syyttivät Pierreä ja\nsanoivat häntä illuminaatiksi; toiset kannattivat häntä. Ensi kerran\nelämässä ihmetytti Pierreä tämän kokouksen aikana ihmisjärjen suunnaton\nvaihtelevaisuus, josta johtuu, ettei kaksi ihmistä voi koskaan käsittää\nsamaa totuutta samalla tavalla. Nekin veljistä, jotka näyttivät\nkannattavan Pierreä, käsittivät hänen aatteensa omalla tavallaan:\ntahtoivat hänen suunnitelmiinsa rajoituksia ja muutoksia, joihin Pierre\nei voinut suostua, sillä hänen pääasiallinen vaatimuksensa perustuikin\njuuri siihen, että häntä ymmärrettäisiin aivan hänen sanojensa\nmukaisesti.\n\nIstunnon päätyttyä suurmestari ilkeän ivallisesti muistutti Pierreä\nliiallisesta kiivaudesta ja huomautti, ettei tätä ollut johtanut pelkkä\nhyveen rakkaus, vaan myöskin riidan halu. Pierre ei vastannut hänen\nmuistutuksiinsa, kysyihän vain lyhyesti, hyväksytäänkö hänen\nehdotuksensa. Ehdotusta ei hyväksytty, ja tavallisia muodollisuuksia\nodottamatta, Pierre poistui kokoushuoneesta ja lähti kotiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPierren valtasi tuo ikävä, jota hän niin kovin pelkäsi. Puheensa\njälkeen hän kotona loikoi sohvalla kolme päivää, ei päästänyt vieraita\npuheilleen eikä itsekään missään käynyt.\n\nTällöin sai hän kirjeen vaimoltaan, joka rukoillen pyytää tavata\nmiestään, sanoo kovin kaipaavansa miestään ja haluavansa pyhittää\nelämänsä hänelle.\n\nKirjeen lopussa hän ilmoittaa pian saapuvansa ulkomailta Pietariin.\n\nHeti kirjeen saavuttua tunkeutui Pierren yksinäisyyttä häiritsemään\neräs muurariveli, jota Pierre ei lainkaan saattanut sietää, johti\nkeskustelun Pierren perhe-elämään ja nuhteli häntä veljeyden nimessä\nsopimattomasta ankaruudesta hyljättyä vaimoa kohtaan. Hän huomautti,\nmiten Pierre on poikennut vapaamuurarin perussäännöistä, kun ei ole\nantanut anteeksi katuvalle.\n\nSamaan aikaan lähetti hänen anoppinsa, ruhtinas Vasilin puoliso,\nnoutamaan häntä puheilleen ja rukoili häntä saapumaan luokseen edes\nmuutamiksi hetkiksi neuvottelemaan sangen tärkeästä asiasta. Pierre\nhuomasi, että oli muodostettu salaliitto hänen taivuttamisekseen ja\nettä hänet aiottiin taas yhdistää hylkäämäänsä puolisoon, eikä tuo\nhanke hänestä tuntunutkaan vastenmieliseltä hänen silloisessa\nmielentilassaan. Hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä: Yleensäkään ei\nhän pitänyt mitään niin erikoisen tärkeänä elämässä, ja nyt, tämän\nkauhean ikävän kalvaessa, ei hän pitänyt kalliina edes vapauttaan eikä\nvälittänyt lujasta päätöksestään vaimoonsa nähden.\n\n\"Kukaan ei ole oikeassa, kukaan ei ole väärässä, siis ei Helenakaan ole\nsyyllinen\", -- Pierre ajatteli.\n\nSyynä siihen, ettei Pierre heti suostunut yhtymään vaimoonsa, oli hänen\njäytävä ikävänsä, joka oli riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn.\nMutta jos vaimo olisi tullut hänen luokseen, niin ei hän häntä olisi\nkarkoittanut. Sillä mitä merkitsikään vaimo niiden asioiden rinnalla,\njotka nykyään täyttivät hänen sydämensä?\n\nHän ei vastannut vaimolleen eikä anopilleen, vaan lähti eräänä iltana\nmyöhään matkalle Moskovaan tapaamaan Josef Aleksejevitshia.\nPäiväkirjaansa oli hän merkinnyt seuraavaa:\n\nMoskovassa, marraskuun 17 p:nä.\n\n\"Saavuin juuri hyväntekijäni luota ja kiirehdin tallettamaan kaiken\ntuntemani ja kokemani. Josef Aleksejevitsh elää köyhissä oloissa ja\nsairastaa jo kolmatta vuotta tuskallista rakkotautia. Kukaan ei ole\nkuullut hänen valittavan tai napisevan. Aamusta myöhään iltaan istuu\nhän tieteensä ääressä, leväten ainoastaan niukkain aterioittensa\naikana. Hän lausui minut tervetulleeksi ja asetti istumaan vuoteelle,\nmillä oli pitkällään, tein hänelle Idän ja Jerusalemien ritarien\nmerkin, hän vastasi samoilla merkeillä ja kysyi, lempeästi hymyillen,\nmitä olin oppinut ja saanut tietää preussilaisilta ja skotlantilaisilta\nveljiltä. Kerroin hänelle kaikesta taitoni mukaan; kerroin\nehdotuksistani Pietarin veljeskunnassa ja mainitsin, miten kylmästi\nniitä kohdeltiin, ja miten olin joutunut riitaan veljien kanssa. Josef\nAleksejevitsh oli kauvan vaiti ja ajatteli; sitten lausui hän oman\nmielipiteensä kaikesta, ja samassa hetkessä kävi minulle selväksi\nentinen elämäni; ja tulevaisuuden tie aukeni eteeni: Minua ihmetytti,\nkun hän kysyi, muistanko veljeskunnan kolme tarkoitusperää: 1)\nsalaisuuden säilyttäminen ja tietäminen; 2) itsensä puhdistaminen ja\nparantaminen tämän salaisuuden omistamiseksi ja 3) ihmissuvun\nparantaminen puhdistamispyrintöjen avulla. Mikä näistä tarkoitusperistä\non ensimäinen ja tärkein? Tietystikin itsensä parantaminen ja\npuhdistaminen. Ainoastaan tähän päämäärään voimme aina pyrkiä kaikista\nmahdollisista olosuhteista huolimatta. Mutta samalla vaatii juuri tämä\npäämäärä meiltä enimmin, ja siksipä me ylpeyden sokaisemina sen\njätämmekin ja ryhdymme joko salaisuuteen, jota omistamaan emme ole\nmahdolliset saastaisuutemme tähden, tai ryhdymme parantamaan\nihmissukua, vaikka itse olemme siveettömyyden ja kehnouden esikuvia.\nIlluminaattien oppi ei olekkaan puhdas siksi, että se intoilee\nyhteiskunnallisissa puuhissa ja saa ravintonsa pelkästä ylpeydestä.\nTämän perustalla Josef Aleksejevitsh tuomitsi puheeni ja koko\ntoimintani. Sydämeni syvyydessä tunsin hänen puhuvan totta.\nKun puhuimme minun perheoloistani, hän sanoi: -- Todellisen\nvapaamuurarin suurin tehtävä on, kuten teille jo olen sanonut, pyrkiä\ntäydellisyyteen. Mutta usein me ajattelemme, että pikemmin saavutamme\ntämän päämäärämme poistamalla elämäämme rasittavat vaikeudet.\nPäinvastoin, herraseni, -- sanoi hän minulle, -- ainoastaan maallisten\npuuhain ja huolten keskellä saavutamme kolme tärkeintä päämäärää: 1)\nopimme tuntemaan itsemme, sillä tämän taidon oppii ihminen ainoastaan\nvertailemalla itseään muihin ihmisiin, 2) tulemme täydellisiksi, --\nainoastaan taistelulla on se saavutettavissa, ja 3) saavutamme\nsuurimman hyveellisyyden -- rakkauden kuolemaan. Ainoastaan elämän\nepäkohdat ja puutteet voivat valaista sen turhuuden ja samalla\nvahvistaa meidän synnynnäistä rakkauttamme kuolemaan eli uuden elämän\nsyntymiseen. Nämä sanat ovat siksi erittäin huomattavat, ettei Josef\nAleksejevitsh kovista ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta koskaan\nvalita elämän raskautta, vaan rakastaa kuolemaa, jota kohtaamaan ei\nvieläkään tunne olevansa kyllin valmis, vaikkakin hänen sisäinen\nihmisensä on niin puhdas ja jalo. Sitten hyväntekijäni perinpohjin\nselitteli luomisen suuren neliön merkityksen ja mainitsi, että kaiken\nperustana ovat kolmi- ja seitsenluvut. Hän neuvoi minua jatkamaan\nyhteistyötä pietarilaisten veljien kanssa, toimimaan veljeskunnassa\nainoastaan toisen luokan toimissa, kehoitti varoittamaan veljiä\nylpeyden houkutuksilta ja johtamaan heitä täydellisyyden ja itsensä\ntuntemisen todelliselle tielle. Minua neuvoi hän ennen kaikkea\nseuraamaan oman itseni kehitystä ja antoi tätä tarkoitusta varten\nminulle tämän vihkosen, johon tästä lähtien kirjoitan kaikki tekoni ja\ntoimeni.\"\n\nPietarissa, marraskuun 23 p:nä.\n\n\"Elän taas vaimoni kanssa. Anoppini tuli luokseni ja sanoi kyyneliä\nvuodattaen, että Helena on saapunut Pietariin ja rukoilee päästäkseen\npuheilleni. Hän vakuuttaa olevansa viaton ja onneton, kun hänet\nhylkäsin, ja paljon muuta samantapaista. Tiesin ennakolta, että jos\nsallisin hänen tulla puheilleni, niin en enää voisi vastustaa hänen\npyyntöään. Epäröidessäni en tiennyt, kenen puoleen olisin kääntynyt\nneuvoa kysymään. Jospa hyväntekijäni olisi täällä ollut, niin hänpä\nolisi neuvonut. Vetäydyin yksinäisyyteen, luin Josef Aleksejevitshin\nkirjeet, muistin hänen neuvojaan, ja lopulta tulin vakuutetuksi, ettei\nkäynyt kieltäytyminen, vaan että minun oli ojennettava auttava käteni\nkaikille ihmisille, ja vallankin Helenalle, jonka kohtalo oli niin\nläheisesti minuun sidottu. Päätin kantaa ristini. Mutta jos hyveen\nnimessä olen antanut hänelle anteeksi, niin olkoon siis yhtymisellämme\nainoastaan henkinen tarkoitus. Näin päätin ja näin kirjoitin asiasta\nmyös Josef Aleksejevitshille. Pyysin vaimoani unohtamaan kaikki vanhat\nasiat, pyysin anteeksi kaikki mahdolliset rikokseni ja vikani ja\nilmoitin, ettei minulla ole mitään anteeksi annettavaa hänelle. Olin\niloinen sanoessani tätä hänelle. Enpä huoli hänelle sanoa, miten\nraskaalta minusta tuntui hänen tapaamisensa. Olen asettunut asumaan\nsuuren taloni yläkertaan, ja sieluni riemuitsee uudistumisen\ntunteista.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKuten aina, samoin olivat nytkin ylhäiset piirit, jotka kokoontuivat\nmilloin hovissa, milloin suurissa tanssiaisissa, jakaantuneet useampiin\nryhmiin, joista jokaisella oli oma omituinen värinsä. Suurin näistä oli\nranskalainen ryhmä, joka oli muodostunut Napoleonin liiton johdosta, ja\njonka sieluna olivat kreivi Rumjantsef ja Caulaincourt. Huomatuimpia\nhenkilöitä tässä seurapiirissä oli Helena, senjälkeen kun hän oli\nmiehensä kanssa asettunut asumaan Pietariin. Hänen vierashuoneessaan\nolivat tavallisia vieraita Ranskan lähetystön virkamiehet, ja muutenkin\nnähtiin hänen luonaan paljon viisaudestaan ja käytöstapansa hienoudesta\nkuuluja henkilöitä, jotka mielipiteiltään kuuluivat tähän seurapiiriin.\n\nHelena oli ollut kuuluisan keisarikohtauksen aikana Erfurtissa, ja\ntäältä olivatkin peruisin hänen tuttavuutensa kaikkiin europalaisiin\nNapoleon-kuuluisuuksiin. Erfurtissa oli Helenalla ollut loistava\nmenestys. Itse Napoleonkin oli teatterissa hänet nähtyään lausunut\nhänestä: \"_C'est un superbe animal_\".[53] Pierreä ei lainkaan\nihmetyttänytkään, että hänen vaimonsa hurmasi kaikki kauneudellaan ja\nkäytöstapansa hienoudella, sillä kuluneet vuodet olivat tehneet hänet\nentistäänkin ihanammaksi. Mutta se häntä ihmetytti, että hänen vaimonsa\nnäiden kahden vuoden kuluessa oli saavuttanut maineen: \"_d'une femme\ncharmante, aussi spirituelle, que belle_\".[54] Kuuluisa ruhtinas de\nLigne kirjoitteli hänelle kahdeksansivuisia kirjeitä. Bilibin säästeli\nsutkauksiaan, lausuakseen ne tuoreina kreivitär Besuhovin kuullen.\nKenelle kreivitär Besuhovin vierashuoneen ovet avautuivat, hän oli\nsaanut viisauden kunniakehän; nuoret miehet lueskelivat kokonaisia\nteoksia voidakseen viisaasti haastella hänen illanvietoissaan, ja\nlähetystöjen sihteerit, vieläpä itse lähettiläätkin uskoivat hänelle\ntärkeitä valtiollisia salaisuuksia, niin että Helena tavallaan tuli\nsangen merkitseväksi henkilöksi. Pierre, joka tiesi, että vaimonsa oli\ntyhmä, tunsi vaimonsa illanvietoissa ja päivällisillä, joissa\ntavallisesti puhuttiin valtiollisista asioista, runoudesta ja\nfilosofiasta, kummallista epäröivää pelkoa. Hän oli näissä\ntilaisuuksissa samallaisessa mielentilassa kuin taikatemppujen tekijä,\njoka alituiseen pelkää paljastuvansa. Mutta petos ei paljastunut.\nLiekkö sitten syynä ollut se, että tällaisten illanviettojen\nolemassaolo jo perustui tyhmyyteen, tai kenties huvitti petettäviä\njuuri tämä petos. Se vaan oli varmaa, että kreivitär Helena Vasiljevnan\nmaine yhä vain kasvoi, ja tämä \"henkevä ja ihana nainen\" saattoi lausua\nmitä suurimpia tyhmyyksiä ja typeryyksiä, ja sentään kaikki ihastuivat\nhänen jokaisesta sanastaan ja olivat löytävinään niistä syntyjä syviä,\njoista lausujalla itsellään ei ollut edes vähintäkään aavistusta.\n\nTodellakin oli Pierre sopivin mies, mitä ajatella saattoi, tälle\nloistavan häikäisevälle maailmannaiselle. Hän oli oikein todellinen\n_grand seigneur_[55]-puoliso, hajamielinen lallus, joka ei ketään\nhäirinnyt eikä pilannut vierashuoneen korkealle liitelevää sävyä, vaan\njoka täydellisenä vastakohtana vaimonsa käytöstavalle ja hienoudelle\nmuodosti tälle oivallisen taustan. Viimeisten kahden vuoden aikana\nolivat aatteelliset mietiskelyt ja hommat tehneet Pierren täysin\nvälinpitämättömäksi kaikille muille harrastuksille, ja siksipä hän nyt\nvaimonsa seurapiirissä, jolla ei ollut häneen pienintäkään vetovoimaa,\nkäyttäytyi välinpitämättömän rauhallisesti ja leuhkasti. Tätä taitoa ei\nsaavuteta keinotekoisesti, ja siksi se herättääkin välitöntä\nkunnioitusta. Hän oli vaimonsa vierashuoneessa kuin teatterissa, oli\nkaikkien kanssa tuttavallinen, kaikille yhtä kohtelias, mutta kaikista\nyhtä välinpitämätön. Toisinaan takertui hän keskusteluunkin, kun se\nhäntä kannusti, ja lausui silloin sopertaen mielipiteensä, jotka\nuseinkin häiritsivät hetken mielialaa. Ei hän tällöin välittänyt\nvieraista eikä tarkannut olivatko saapuvilla _les messieurs de\nl'ambassade_.[56] Mutta niin vakautunut oli jo mielipide \"Pietarin\nhienoimman naisen\" mies-lalluksesta, ettei kukaan arvostellut vakavasti\nhänen päähänpistojaan.\n\nMonien nuorten miesten joukossa, jotka olivat jokapäiväisiä vieraita\nHelenan vierassuojissa, oli Boris Drubetskoilla sangen huomattava\nasema. Helenan Erfurtin matkan jälkeen oli hän nopeasti ylentynyt\nvirka-asteissa ja nyt oli hän sen lisäksi läheisin ystävä Besuhovien\ntalossa. Helena kutsui häntä _mon page_[57] ja kohteli häntä kuin\npoikasta. Hän hymyili hänelle kuten kaikille muillekin, mutta toisinaan\ntämä hymy sittenkin kiusasi Pierreä. Boris oli Pierren seurassa\nerityisen huomaavainen ja surunsekaisen nöyrä. Tämä nöyryyden ja\nkunnioituksen sävy myöskin huolestutti Pierreä. Kolme vuotta sitten oli\nPierre niin syvästi loukkautunut vaimonsa menettelyn johdosta, että hän\nnyt oli varustautunut tällaisen loukkauksen varalta ensiksikin siten,\nettei hän ollut vaimonsa mies, toiseksi siten, että hän sulki sielunsa\ntäydellisesti epäilyksiltä.\n\n-- Ei, kun hän nyt on _bas bleu_,[58] niin on hän ikuisiksi ajoiksi\njättänyt entiset hullutukset, -- puheli Pierre itsekseen. -- Ei ole\nesimerkkiä siitä, että sinisukilla olisi ollut rakkaus-hullutuksia, --\ntoisteli hän usein itsekseen, ja hän uskoikin lujasti tähän omituiseen,\nties mistä saamaansa sääntöön. Mutta sittenkin vaikutti Boriksen\nläsnäolo Helenan vierashuoneessa (ja täällä oli hän miltei aina)\nPierreen ruumiillisesti: hän tunsi jäsenensä sidotuiksi eikä voinut\nliikkua vapaasti ja välittömästi.\n\n\"Kummallinen vastenmielisyys\", -- ajatteli Pierre, -- \"ja ennen hän\nminua miellyttikin.\"\n\nMaailman silmissä oli Pierre suuri herra, jonkunverran sokea ja\nnaurettava kuuluisan naisen mies, viisas lallus, joka ei mitään\ntoimita, muttei myös ketään vahingoita, hyvänluontoinen nahjus. Mutta\nPierren sielussa tapahtui tänä aikana vaikea ja monivaiheinen sisäinen\nkehitystyö, joka avasi hänen silmänsä näkemään paljon uutta ja saattoi\nhänet moniin henkisiin epäilyksiin ja iloihin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPierre kirjoitteli yhä vieläkin muistiinpanojaan. Tältä ajalta on hän\nmerkinnyt seuraavaa:\n\nMarraskuun 24 p:nä.\n\n\"Nousin kahdeksalta, luin raamattua, menin sitten toimeeni\n(hyväntekijänsä neuvosta oli Pierre ryhtynyt palvelemaan eräässä\nvirastossa), tulin kotiin puoliselle, söin yksinäni (kreivittärellä oli\nminulle vastenmielisiä vieraita), söin ja join kohtuullisesti ja\naterian jälkeen jäljentelin veljille nuotteja. Illalla menin\nkreivittären suojiin ja kerroin siellä naurettavan jutun B:stä. Vasta\nkun kaikki rupesivat nauramaan, huomasin tehneeni tuhmasti.\n\n\"Menen levolle onnellisena ja rauhallisena. Suuri Jumala, auta minua\nvaeltamaan Sinun teilläsi, auta voittamaan vihan vimma -- lempeydellä,\nrauhallisuudella, hekuma -- pidättymisellä ja inholla, auta välttämään\nmaailman hyörinää, mutta älä sentään vieroita: a) valtion\npalveluksesta, b) perhehuolista, c) ystävyyssuhteista, d)\ntaloudellisista hommista.\"\n\nMarraskuun 27 p:nä.\n\n\"Heräsin myöhään ja herättyäni lojuin kauvan vuoteessa. Jumalani! auta\nminua ja vahvista, jotta voisin Sinun teitäsi vaeltaa, Luin raamattua,\nmutta tunteeni liitelivät muualla. Luokseni tuli veli Urusof, puhelimme\nmaailman turhuudesta. Hän puhui keisarin uudistuspuuhista. Aloin\narvostella, mutta muistin veljeskunnan säännöt ja hyväntekijäni sanat,\njoiden mukaan todellisen vapaamuurarin innokkaasti pitää toimia\nvaltiossa, kun hänen apuaan tarvitaan, ja pysyä rauhallisena,\nsilloin kun asia ei koske häntä. Kieleni on -- viholliseni. Luonani\nkävivät veljet G. V. ja O., neuvoteltiin uuden veljen ottamisesta\nveljeskuntaan. He vaativat minua ritoriksi. Tunnen itseni heikoksi ja\nansiottomaksi. Sitten keskusteltiin temppelin seitsemästä pylväästä ja\nseitsemästä astinlaudasta, seitsemästä tieteestä, seitsemästä hyveestä,\nseitsemästä paheesta, seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta. Veli O. oli\nsangen kaunopuhelias. Illalla oli vastaanotto. Kokoushuoneen uusi\nsisustus lisäsi suuresti juhlallisuutta. Uusi tulokas oli Boris\nDrubetskoi. Minä esitin hänet, olin ritorina. Ollessani hänen kanssaan\nkahdenkesken pimeässä huoneessa, valtasi minut kummallinen tunne.\nTunsin vihaavani häntä ja turhaan koetin tukahuttaa tuon tunteen. Ja\nsiksi tahdoinkin sydämeni pohjasta hänet pelastaa ja johdattaa hänet\ntotuuden tielle, mutta pahat ajatukset olivat kietoneet minut\npauloihinsa. Ajattelin, että hän pyrki veljeskuntaamme ainoastaan\nsiksi, että tutustuisi mahtaviin veljiin ja pääsisi heidän suosioonsa.\nMuita syitä ei minulla ollut epäilyksiin kuin se, että hän minulta\nuseampaan kertaan kysyi, kuuluivatko N. ja S. meidän veljeskuntaamme\n(joihin kysymyksiin en saattanut vastata), ja se että huomioitteni\nperustalla luulin voivani väittää, ettei hän saata tuntea kunnioitusta\nveljeskuntaamme kohtaan, koska hän liian paljon puuhaa ulkonaisen\nihmisensä kanssa ja on siihen liian tyytyväinen, voidakseen halata\nsisäistä parannusta; mutta hän tuntui minusta vilpilliseltä, ja koko\najan kun seisoin silmästä silmään hänen kanssaan pimeässä huoneessa,\nluulin huomanneeni hänen pilkallisesti hymyillen kuunnelleen sanojani,\nja minun teki mieleni todellakin lävistää hänet paljastetulla miekalla,\njota pidin ojennettuna hänen rintaansa kohti. En voinut olla\nkaunopuhelias enkä saattanut vilpittömästi ilmaista epäilyksiäni\nveljille ja suurmestarille. Luonnon suuri Rakennusmestari, auta minua\nlöytämään oikeat tiet, jotka vievät minua valheen umpisokkeloista.\"\n\nSitten seurasi päiväkirjassa kolme tyhjää lehteä, ja sitten oli taas\nkirjoitettu seuraavaa:\n\n\"Keskustelin kauvan kahdenkesken veli V:n kanssa ja opin paljon. Hän\nneuvoi minua turvautumaan veli A:han. Minulle selvisi paljon, vaikken\nolekkaan sitä ansainnut. Adonai on maailman luojan nimi. Elohim on\nkaikkeuden ohjaajan nimi. Kolmas nimi on kielin mahdoton lausua ja\nsillä on merkitys _Kaikki_. Keskustelut veli V:n kanssa vahvistavat,\nvirkistävät ja lujittavat minua hyveen tiellä. Hänen seurassaan\nhäviävät epäilykset. Huomaan selvästi eron meidän kaikki käsittävän\npyhän oppimme ja yleisten tieteiden köyhien oppien välillä. Maalliset\ntieteet jakavat kaiken -- käsittääkseni tappavat kaiken -- tutkiakseen.\nVeljeskunnan pyhä tiede on yhtenäinen, kaikki ilmenee ehjänä, elävänä.\nKolminaisuus -- olevaisen kolme alkuainetta -- rikki, elohopea ja\nsuola. Rikki on öljyn ja tulen sekaista ainetta; yhtyessään suolaan\nsynnyttää se siinä tulenpitoisuudellaan taipumuksen, jonka avulla se\nvetää puoleensa elohopean, tempaa itseensä, pidättää ja synnyttää\nkokonaan uusia olioita. Elohopea on juokseva ja lentävät henkinen olio.\n-- Kristus, Pyhä Henki, Hän.\"\n\nJoulukuun 3 p:nä.\n\n\"Heräsin myöhään, luin raamattua, mutta olin tunteeton, sitten menin\nsaliin ja kävelin pitkin permantoa. Tahdoin miettiä, mutta mieltäni\nvaivasi eräs tapaus, joka oli sattunut neljä vuotta sitten. Herra\nDolohof tapasi minut Moskovassa kaksintaistelumme jälkeen ja sanoi\ntoivovansa, että nauttisin täydellistä sielunrauhaa, huolimatta vaimoni\npoissaolosta. En vastannut silloin mitään. Nyt johtuivat mieleeni tuon\nkohtauksen yksityisseikat, ja minä sanoin hänelle sydämessäni mitä\nilkeimpiä sanoja ja pistoksia. Havahduin ja jätin nuo mietteet vasta\nsitten, kun huomasin olevani vihan vimmassa; enkä sittenkään tarpeeksi\nkatunut tekoani. Sitten tuli luokseni Boris Drubetskoi ja alkoi kertoa\nkaikellaisista seikkailuista; olin heti alusta tyytymätön hänen\ntuloonsa ja sanoin hänelle jotain vastenmielistä. Hän vastasi.\nTulistuin ja latelin hänelle joukon hävyttömyyksiä, vieläpä\nraakuuksiakin. Hän vaikeni, ja minä äkkäsin tekoni vasta liian myöhään.\nJumalani, en lainkaan taida seurustella hänen kanssaan. Tähän on syynä\nitserakkauteni. Pidän itseni häntä parempana ja siksipä olenkin häntä\npaljon huonompi, sillä hän kärsii raakuuteni, mutta minä sitävastoin\nhäntä halveksin. Jumalani, anna minun hänen lähettyvillään paremmin\nhuomata oma kehnouteni ja anna minun niin käyttäytyä, että siitä olisi\nhyötyä hänellekin. Puolisen jälkeen nukahdin ja unessa kuulin selvästi\näänen sanovan vasempaan korvaani: -- 'Sinun päiväsi.' Näin unta, että\nolin kulkevinani pimeässä, ja yhtäkkiä ympäröivät minut koirat, mutta\nen niitä pelkää, vaan jatkan rauhallisena matkaani; yhtäkkiä iskee\npieni piski hampaansa vasempaan lonkkaani eikä päästä. Kuristan sitä\nkurkusta. Kun sain sen hellittämään, iskee minuun toinen koira,\nsuurempi äskeistä. Alan nostaa sitä maasta, mutta mitä korkeammalle sen\nkohotan sitä suuremmaksi ja raskaammaksi se käy. Samassa tulee luokseni\nveli A., tarttuu käsipuoleeni ja vie rakennuksen luo, jonne on mentävä\nkapeata lautaa pitkin. Astuin laudalle; se taipui ja putosi. Aloin\nkiivetä aidalle, jonka reunasta vaivoin sain käsin kiinni. Ankarain\nponnistusten jälkeen jouduin punnerruksiin aidalle: jalkani olivat\ntoisella, ruumiini toisella puolella. Vilkasin sivulleni ja näin veli\nA:n seisomassa aidalla. Hän osoitti kädellään leveätä lehtokujaa ja\npuutarhaa, missä näin suuren, kauniin rakennuksen. Heräsin. Jumalani,\nluonnon suuri Rakennusmestari! auta minua vapautumaan koirista --\nintohimoistani, viimeisestäkin, joka taistelee kaikkien entistenkin\nyhdistynein voimin, ja auta minua pääsemään siihen hyveen temppeliin,\njonka haahmon näin unissani.\"\n\nJoulukuun 7 p:nä.\n\n\"Näin unta, että Josef Aleksejevitsh oli olevinaan talossani. Olin\nkovin riemuissani ja tahdoin häntä kestitä. Puhua lavertelin muiden\nkanssa taukoamatta ja sitten huomasin äkkiä, ettei rämä saattanut\nmiellyttää Josef Aleksejevitshiä. Tahdoin mennä hänen luokseen ja\nsyleillä häntä. Mutta kun saavuin hänen luokseen huomasin, että hänen\nmuotonsa oli aivan muuttunut, hän oli käynyt nuoreksi ja alkoi puhella\njotain veljeskunnan opeista, mutta niin hiljaa, etten saattanut hänen\nsanojaan eroittaa. Sitten olimme kaikki poistuvinamme huoneesta, ja\nsiellä tapahtui jotain kummallista. Me istuimme tai olimme pitkällämme\nlattialla. Hän puhui minulle jotain. Tahdoin osoittaa hänelle\ntunteellisuuttani ja kuulematta hänen sanojaan aloin kuvitella\nmielessäni sisäisen ihmiseni tilaa ja suurta Jumalan armoa, jonka\ntunsin minut vallanneen. Kyyneleet tulvivat silmistäni, ja olin\nonnellinen, kun hän sen huomasi. Mutta hän katsahti minuun vihaisena,\ntaukosi puhumasta ja hypähti seisaalleen. Minä hätäännyin ja kysyin,\ntarkoittiko hän minua; mutta hän ei vastannut, katsahti vain\nystävällisenä minuun, ja samalla olimme me minun makuuhuoneessani,\nmissä on kahden maattava vuode. Hän pani pitkälleen vuoteen reunalle,\nja minun oli tekevinäni mieli häntä hyväillä ja laskeutua hänen\nviereensä. Ja hän oli kysyvinään minulta: 'Sanokaa totuuden nimessä,\nmikä on teidän voimakkain intohimonne? Tunnetteko sen? Arvelen että sen\njo tunnette.' Hämmennyin tästä kysymyksestä ja sanoin, että laiskuus on\nvoimakkain intohimoni. Hän pudisti epäillen päätään. Hämmennyin vielä\nenemmän ja sanoin hänelle, että vaikka elänkin hänen neuvostaan vaimoni\nkanssa saman katon alla, niin en sentään ole vaimoni mies. Tähän hän\nvastasi, ettei pidä olla hyväilemättä vaimoaan, ja huomautti, että olen\nsiihen velvollinen. Mutta minä vastasin, että se tuntuu minusta\nhäpeälliseltä, ja samalla kaikki katosi. Minä heräsin, ja mieleeni\ntulivat Pyhän Raamatun sanat: _Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten\nvalo. Ja valo loistaa pimeässä, ja pimeä ei sitä omaksunut_. Josef\nAleksejevitshin kasvot olivat nuorekkaat ja kirkkaat. Tänäpänä\nsain hyväntekijältäni kirjeen, jossa hän puhuu avioliiton\nvelvollisuuksista.\"\n\nJoulukuun 7 p:nä.\n\n\"Näin unen, josta heräsin vapisevin sydämin. Olin olevinani Moskovassa,\nomassa talossani, suuressa arkihuoneessa, ja vierashuoneesta ilmestyi\nJosef Aleksejevitsh. Olin heti huomaavinani, että hänessä jo oli\ntapahtunut uudestasyntyminen, ja hypähdin häntä kohti. Olin\nsuutelevinani häntä ja hänen käsiään, ja hän sanoi: 'Oletko huomannut,\nettä olen täydellisesti muuttunut kasvoiltani?' Katsahdin häneen,\nsyleillen yhä häntä, ja olin näkevinäni, että hänen kasvonsa olivat\naivan nuorekkaat, mutta päänsä aivan paljas, ja piirteet aivan vieraat.\nJa olin sanovinani hänelle: 'Olisinpa teidät tuntenut, jos sattumalta\nolisin teidät tavannut,' -- mutta samalla ajattelin: -- 'Puhuinkohan\ntotta?' Ja samalla näin, miten hän makasi kuin kuollut ruumis; sitten\nhän vähitellen tointui ja lähti minun mukanani suureen työhuoneeseen,\nkantaen kädessään suurta, piirustuspaperista nidottua kirjaa. Olin\nsanovinani: 'Tämä on minun kirjoittamani.' Ja hän nyökkäytti päällään.\nAvasin kirjan, siinä oli joka sivulla ihania kuvia. Ja minä olin\ntietävinäni, että nämä kuvat esittivät sielun ja hänen rakastettunsa\nvälisiä rakkausseikkailuja. Ja olin näkevinäni kirjassa ihanan neitosen\nkuvan, jolla oli läpikuultava puku ja ruumis, ja tyttö oli lentävinään\npilviin. Ja olin tietävinäni, että tämä tyttö kuvasi Korkeata veisua.\nJa olin tuntevinani, että näitä kuvia katsellessani, tein väärin,\nsyntiä, mutta en voinut silti olla niitä katselematta. Jumalani, auta\nminua! Taivaan Herra, jos tahallasi olet minut hyljännyt, niin\ntapahtukoon Sinun tahtosi; mutta jos itse olen tähän syypää, niin opeta\nminulle, mitä minun on tehtävä. Sorrun saastaani, jos Sinä minut\nkokonaan jätät.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNiiden kahden vuoden aikana, mitkä Rostovit viettivät maalla, eivät\nheidän raha-asiansa parantuneet.\n\nVaikka Nikolai Rostof ankarasti olikin noudattanut tekemäänsä päätöstä\nja yhä palveli vaatimattomasti syrjäisessä rykmentissään, kuluttaen\nverrattain vähän rahoja, niin elettiin Otradnossa yhä entiseen tapaan,\nja Mitenjka hoiti siten talousasioita, että velat yhä vain vuosittain\nkasvoivat. Vanhalle kreiville ei jäänyt muuta neuvoa kuin valtion\npalvelukseen turvautuminen, ja hän lähtikin Pietariin virkaa etsimään;\nhän lähti etsimään virkaa ja samalla, kuten hän sanoi, viimeisen kerran\nhuvittamaan tyttösiä.\n\nPian Rostovien Pietariin saapumisen jälkeen Berg kosi Veraa, ja\nvanhemmat suostuivat tarjoukseen.\n\nHuolimatta siitä, että Rostovit Moskovassa olivat kuuluneet korkeimpiin\npiireihin, itsekkään sitä tietämättä tai ajattelematta, muodostui\nheidän tuttavapiirinsä Pietarissa sekalaiseksi ja värittömäksi.\nPietarissa heitä pidettiin maaseutulaisina, joiden luokse täällä eivät\ntulleet nekään henkilöt, joita Rostovit Moskovassa olivat ruokkineet,\nkysymättä, mihin seurapiiriin he kuuluivat.\n\nRostovit olivat Pietarissa yhtä kestiystävällisiä kuin olivat olleet\nMoskovassakin, ja heidän illallispöydässään yhtyivät mitä erilaisimpiin\nseurapiireihin lukeutuvat henkilöt: Otradnolaiset naapurit, köyhät\ntilanhaltijat tyttärineen, hovineiti Peronski, Pierre Besuhof ja\npiirikunnan postinhoitajan poika, joka palveli pääkaupungissa.\nJokapäiväisiksi vieraiksi Rostovien talossa tulivat pian Boris, Pierre,\njonka vanha kreivi oli tavannut kadulla ja tuonut mukanaan taloon, ja\nBerg, joka päiväkaudet oleskeli talossa ja oli niin kohtelias talon\nvanhimmalle tyttärelle, Veralle, että joka hetki saattoi odottaa\nkosimista.\n\nBerg ei ollut suotta näytellyt kaikille Austerlitzin taistelussa\nhaavoittunutta oikeata kättään eikä suotta kantanut aivan tarpeetonta\nmiekkaa vasemmassa kädessään. Hän oli niin väsymättömästi ja\nsellaisella arvokkuudella kaikille kertoellut tästä tapahtumasta, että\nkaikki uskoivatkin hänen tekonsa tarkoituksenmukaisuuden ja suuren\nmerkityksen, ja hän sai ansioistaan Austerlitzin taistelussa kaksi\npalkintoa.\n\nSuomen sodassa Berg myöskin kunnostautui. Kun pommi oli ylipäällikön\nvieressä surmannut adjutantin, riensi Berg paikalle, otti maasta pommin\nsirpaleen ja vei sen päällikölleen. Kuten Austerlitzin tapahtuman\njälkeen, samoin nytkin Berg kertoeli niin väsymättömästi ja kauvan\ntästä tapahtumasta, että lopulta kaikki uskoivat hänen tekonsa\nvälttämättömyyden, ja ansioistaan Suomen sodassa Berg sai kaksi\npalkintoa. Vuonna 1809 hän oli ristirintakaartin kapteeni, ja\nsitäpaitsi oli hänellä Pietarissa jonkinlaisia erityisiä hyväpalkkaisia\ntoimia.\n\nVaikka muutamat epäilijät hymyilivätkin, kun puhuttiin Bergin\nurotöistä, niin täytyy sentään tunnustaa, että Berg oli nuhteeton,\nurhoollinen upseeri, joka oli hyvissä väleissä päällystön kanssa, oli\nsiveellinen nuori mies, jolla oli odotettavissa loistava virka-ura ja\nvankka asema yhteiskunnassa.\n\nKun Berg neljä vuotta sitten tapasi erään toverinsa teatterissa\nMoskovassa osoitti hän tälle Vera Rostovia ja sanoi saksaksi: \"_Das\nsoll mein Weib werden_\",[59] ja silloin hän myös päätti täyttää\nlupauksensa. Kun hän nyt Pietarissa huomasi, miten olivat Rostovien\nasiat, päätteli hän ajan tulleen ja kosi.\n\nAluksi tämä tapaus saattoi vanhemmat hämille, mikä seikka ei ollut\nvarsin mairitteleva Bergille. Tuntui aluksi kummalliselta, että\nvähäpätöisen liiviläisen aatelismiehen poika kosi kreivitär Rostovia;\nmutta Bergin luonteen pääominaisuutena oli niin vaatimattoman\nhyvänsuova itsekkyys, että Rostovien tahtomattaankin täytyi uskoa, että\nkaikki käy hyvin, koska hän itse niin syvästi oli vakuutettu, että\nkaikki oli hyvin, vieläpä verrattoman hyvin. Sitäpaitsi olivat\nRostovien raha-asiat aivan rappiolla, mistä seikasta sulhasenkin täytyi\nolla selvillä. Mutta tärkein seikka sentään oli se, että Vera jo oli 24\nvuoden vanha, ja vaikka hän kieltämättä oli kaunis ja järkevä ja oli\nmukana kaikkialla, ei kuitenkaan kukaan ollut häntä kosinut. Bergin\ntarjous hyväksyttiin.\n\n-- Nähkääs, -- puheli Berg eräälle toverilleen, jota kutsui ystäväkseen\nainoastaan sentähden, että tiesi kaikilla ihmisillä olevan ystäviä. --\nNähkääs, kaiken tämän tiesin enkä olisi mennytkään naimisiin, jollen\nolisi kaikkea ajatellut ja aprikoinut, eikä se olisi eräästä syystä\noikein ollut sopivaakaan. Mutta nyt ovat asiat toisin, isän ja äidin\nasema on turvattu, sain järjestettyä tuon vuokrajutun Itämeren\nmaakunnissa ja palkallani ja morsiameni myötäjäisillä saatan hyvin\ntulla toimeen Pietarissa, kun olen niin säntillinen. Nyt voin elää\nhuoletta. En mene rahain tähden naimisiin, pidän sellaista menettelyä\nhalpamaisena, mutta välttämätöntä on, että vaimo tuo yhteiseen pesään\nosansa, mies osansa. Minulla on virkani -- hänellä tuttavuudet ja pieni\nomaisuus. Meidän aikanamme on näillä seikoilla jonkinlainen merkitys,\nvai mitä arvelette? Mutta tärkeintä on, että hän on ihana,\nkunnioitettava neitonen ja rakastaa minua...\n\nBerg punastui ja hymähti.\n\n-- Ja minä rakastan häntä, sillä hänellä on järkevä luonne -- sangen\nhyvä. Niinpä hänen sisarensa --; saman perheen lapsia, mutta silti\naivan toisellainen, luonteeltaan ilkeä, järkeä ei tuon vertaa ja\nsitäpaitsi sellainen ymmärrättekö?... Vastenmielinen... Mutta minun\nmorsiameni... Kylläpä näette kun tulette meille... -- jatkoi Berg ja\naikoi sanoa \"päivälliselle\", mutta muutti mielensä ja sanoi: -- \"teetä\njuomaan\", -- ja puhalsi suustaan, sujauttaen vikkelään kielellään,\npyöreän, pienoisen savurenkaan, joka täydellisesti ilmaisi hänen\nhaaveilunsa onnesta.\n\nKun vanhemmat olivat toipuneet Bergin kosinnan synnyttämästä ensi\nhämmästyksestä, valtasi perheen tällaisissa tapauksissa niin tavallinen\nilo ja juhlamieli, mutta ilo ei ollut todellista, se oli virallista.\nTätä avioliittoa ajatellessaan tunsivat vanhemmat hämmentyvänsä ja\nhäpeävänsä. Heitä aivan kuin hävetti se, että niin vähän olivat Veraa\nrakastaneet ja että nyt niin mielellään tahtoivat hänestä päästä.\nEniten oli hämillään vanha kreivi. Varmaankaan ei hän olisi osannut\nilmaista hämmentymisensä syytä, mutta syynä olivat hänen raha-asiansa.\nHän ei lainkaan tietänyt omaisuutensa määrää, ei tiennyt velkojensa\nsuuruutta eikä saattanut arvioida, paljonko voisi antaa Veralle\nmyötäjäisiksi. Tyttärien maailmaan tullessa oli kummallekin määrätty\nmyötäjäisiksi 300 sielua; mutta silloisista maatiloista oli toinen\nmyyty ja toinen kiinnitetty veloista, joiden maksuaika oli näin\nlaiminlyöty, että sekin täytyi pian myydä. Maatiloja ei siis enää ollut\nmyötäjäisiksi antaa, eikä ollut rahojakaan.\n\nBerg oli jo toista kuukautta ollut kihloissa, häihin oli enää viikon\npäivät, mutta vanha kreivi ei vielä ollut selvillä myötäjäisistä eikä\nollut keskustellut asioista vaimonsa kanssa. Milloin aikoi hän eroittaa\nVeralle rjasanilaisen maatilan, milloin aikoi myydä metsää, milloin\ntaas ottaa rahaa vekselillä. Muutamia päiviä ennen häitä astui Berg\naamulla aikaseen kreivin työhuoneeseen ja kysyi, miellyttävän\nkunnioittavasti hymyillen, paljonko appi aikoi antaa myötäjäisiksi\ntyttärelleen.\n\nKreivi hämmentyi siihen määrään tästä kysymyksestä, jota hän sentään jo\noli odottanutkin, että vastasi ajattelematta mitä mieleen sattui.\n\n-- Hyvä, että valvot etujasi, hyvä tyydytän toiveesi...\n\nHän nousi seisomaan, läimäytti Bergiä olalle, ja aikoi jättää asian\nsilleen. Mutta Berg selitteli miellyttävästi hymyellen, että hänen\ntäytyy purkaa kihlaus, jollei ennen häitä saa tietää myötäjäisten\nmäärää ja jollei osaa summasta hänelle suoriteta ennen vihille menoa.\n\n-- Sillä ajatelkaahan, kreivi, miten konnamaisesti menettelisin, jos\nmenisin naimisiin eikä minulla olisi varmoja tuloja, joilla voisin\nelättää perheeni.\n\nKeskustelu päättyi siihen, että kreivi, ollakseen jalomielinen ja\npäästäkseen jatkuvista pyynnöistä, lupasi antaa vävypojalle 80 tuhannen\nruplan vekselin. Berg hymähti lempeästi ja suuteli kreiviä olalle ja\nsanoi olevansa kiitollinen, mutta lisäsi, ettei hän mitenkään voi\njärjestää kotiaan, jollei hänelle selvässä rahassa makseta heti 30\ntuhatta ruplaa. -- Vaikkapa edes 20 tuhatta, kreivi, -- hän lisäsi;\nvekselillä silloin vain 60 tuhatta.\n\n-- Niin, niin, hyvä, -- myönteli kreivi hätäisesti, -- mutta\nsallinethan, ystäväiseni, annan 20 tuhatta, mutta vekseli olkoon silti\n80 tuhatta. Suutele siis minua.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNatasha oli nyt 16 vuotias, 1809:äs vuosi oli menossa, ja 4 vuotta oli\nsiis kulunut siitä, kun Natasha suudeltuaan Borista kukkasammioiden\nkeskessä sormillaan laskien oli mittaillut tätä aikaa. Borista ei\nNatasha tänä aikana ollut kertaakaan tavannut. Kun tuli puhe\nBoriksesta, sanoi Natasha Sonjalle ja äidille aivan avomielisesti,\nikäänkuin olisi asian sielussaan päättänyt, että kaikki entiset suhteet\nolivat olleet lapsellisuuksia, joista ei kannata puhua ja jotka aikoja\nsitten olivat unhoitetut. Mutta sielunsa syvimmissä sopukoissa kiusasi\nhäntä kysymys -- olivatko hänen suhteensa Borikseen vain leikkiä, vai\nvelvoittiko lupauksensa häntä vielä todellakin.\n\nSiitä ajasta lähtien, kun Boris v. 1805 oli Moskovasta lähtenyt\narmeijaan, ei hän kertaakaan ollut tavannut Rostovilaisia. Hän oli\njonkun kerran käynyt Moskovassa, oli matkustanut aivan Otradnon\nvieritse, mutta Rostovien talossa ei hän kertaakaan ollut käynyt.\n\nToisinaan pisti Natashan päähän, että Boris häntä välttelee, ja näitä\narveluita yhä vahvisti se surunvoittoinen äänensävy, jolla vanhemmat\nperheenjäsenet puhuivat Boriksesta:\n\n-- Ei nykyään muistella vanhoja ystäviä, -- puheli kreivitär, kun\njuteltiin Boriksesta.\n\nAnna Mihailovnakin, joka viime aikoina yhä harvemmin oleskeli Rostovien\ntalossa, käyttäytyi omituisen arvokkaasti ja puhui aina haltioissaan ja\nkiitollisena poikansa ansioista ja loistavasta menestyksestä. Kun\nRostovit olivat saapuneet Pietariin, ilmestyi Boris heidän luokseen\nvieraskäynnille.\n\nAjaessaan Rostoveille tunsi Boris sydämensä leikahtelevan. Natashaan\nkeskittyivät hänen elämänsä runollisimmat muistot. Mutta tästä\nhuolimatta oli hän lujasti päättänyt käyttäytyä niin, että sekä Natasha\nettä vanhemmat selvästi huomaisivat hänen ja Natashan välisten\nlapsellisten suhteiden mitättömyyden. Läheiset välinsä kreivitär\nBesuhoviin olivat hankkineet hänelle loistavan aseman seurapiireissä,\nvirka-uralla odotti häntä valtava menestys, sillä hän oli saavuttanut\nerään korkea-arvoisan suojelijansa rajattoman luottamuksen, ja\nsitäpaitsi oli hänellä hyvät toiveet saada vaimokseen eräs Pietarin\nrikkaimmista tytöistä. Kun Boris astui Rostovien vierashuoneeseen, oli\nNatasha omassa huoneessaan. Kun hänelle ilmoitettiin Boriksen tulosta,\npyrähti hän miltei juosten vierashuoneeseen, kasvoilla hyväilevän\nkirkas hymy.\n\nBoris muisteli Natashaa sellaisena kuin oli nähnyt hänet 4 vuotta\nsitten: lyhythameisena, lapsellisen veitikkamaisesti hymyilevänä\ntyttösenä, jonka mustat, loistavat silmät tuikkivat kutrien alta, ja\nsiksipä hän hämmentyikin, kun näki edessään aivan uuden Natashan. Hänen\nkasvoilleen ilmestyi riemastuneen ihmettelevä ilme. Tämä ilme\nriemastutti Natashaa.\n\n-- No, tunnetko pikku ystävätär-veitikkasi? -- kysyi kreivitär.\n\nBoris suuteli Natashaa kädelle ja sanoi ihmettelevänsä, miten suuresti\nNatasha on muuttunut entisestä.\n\n-- Miten olette pulskistunut!\n\n-- Vieläpä ihmetellä! -- vastasivat Natashan nauravat silmät.\n\n-- Onko isä mielestänne vanhentunut? -- kysyi Natasha. Hän istuutui ja,\nsotkeutumatta Boriksen ja äitinsä keskusteluun, hän alkoi tarkastella\nlapsuuden ajan sulhastaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Boris tunsi\ntämän tutkivan, hyväilevän katseen ja katsahti silloin tällöin\nNatashaan.\n\nBoriksen virkapuku, kannukset, kaulahuivi, tukan suorintatapa -- kaikki\noli viimeisen kuosin mukista ja _comme il faut_. Tämän Natasha heti\nhuomasi. Boris istui hieman sivukenossa nojatuolissa kreivittären\nvieressä, sivellen vähäväliä oikealla kädellään vasemmassa kädessään\nolevaa hohtavan valkeata kiiltohansikasta, ja puheli, hienosti huuliaan\nsirostellen, Pietarin hienoimpien seurapiirien huvituksista,\nmuistutellen samalla entisistä Moskovan ajoista ja yhteisistä vanhoista\ntuttavista, joista puheli hyvänsuovan pilkallisesti. Tahallaan, kuten\nNatashasta tuntui, viittaili Boris Pietarin hienoimpaan ylhäistöön ja\nkertoeli erään lähettilään tanssiaisista, joissa hänkin oli ollut,\nmainitsi miten hänet oli kutsuttu NN:n ja SS:n luo.\n\nKeskustelun aikana ei Natasha lausunut sanaakaan, istui vain ja\ntarkasteli kulmainsa alta Borista. Tämä katse saattoi Boriksen hetki\nhetkeltä yhä rauhattomammaksi ja lopulta neuvottomaksi. Hän katsahti\nyhä useammin Natashaan ja hämmentyi kertomuksissaan. Kymmenkunnan\nminuttia istuttuaan hän nousi ja heitti hyvästit. Natashan utelias,\nkiehtova ja jonkun verran pilkallinen katse seurasi häntä yhä. Tämän\nensimmäisen käyntinsä jälkeen tunnusti Boris sydämmessään, että Natasha\nvielä on yhtä viehättävä kuin ennenkin, mutta hän päätti karkoittaa\nsydämestään tämän tunteen, sillä jos hän naisi tämän köyhän tytön, niin\nolisivat ylenemismahdollisuudet lopussa, ja hän piti konnamaisena\nentisten välien uusimmista naimisaikomuksitta. Hän päätti välttää\nNatashaa, mutta päätöksestään huolimatta saapui hän muutaman päivän\npäästä Rostoveille, alkoi käydä talossa yhä useammin ja oleskeli siellä\npäiväkaudet. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt selvittää välinsä\nNatashan kanssa, sanoa hänelle, että kaikki entiset välit ovat\nunhotettavat, että kaikesta huolimatta hän ei voi Natashaa naida, koska\nhän on köyhä, eikä Natashan vanhemmat varmaankaan tähän avioliittoon\nsuostuisi. Mutta selvittely jäi yhä tekemättä, ja hänestä tuntui\nvastenmieliseltä koko homma. Päivä päivältä takertui hän yhä lujemmin\nentisiin suhteisiin. Kreivitär ja Sonja olivat huomaavinaan, että\nNatashankin rakkaus oli uudelleen herännyt. Hän lauleli Borikselle\ntämän lempilauluja, näytteli hänelle muistikirjaansa, pakoittaen hänen\nsiihen kirjoittamaan runoja, ei sallinut muistella vanhoja oloja, vaan\nhuomautti alati, miten ihanalta tuntui nykyisyys; ja siksipä Boris joka\npäivä lähtikin Rostoveilta pää pyörällä, ilmaisematta ajatuksiaan,\ntietämättä mitä oli tehnyt ja miksi hän talossa käy ja miten kaikki\npäättyy. Hän ei käynyt enää Helenan luona, vaikka saikin joka päivä\nnuhdekirjeitä. Päiväkaudet oleskeli hän Rostovien talossa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEräänä iltana, kun vanha kreivitär huokaellen ja puhkuen, yllä\nainoastaan yönuttu, päässä pumpulikankainen yötanu, jonka alta näkyi\nainoastaan pieni, valkea hiusmykyrä -- tekotukkansa hän oli jo\nirroittanut -- hartaaseen iltarukoukseen vaipuneena kumarteli\njumalankuvien edessä, narahti ovi ja huoneeseen pyrähti Natasha, hänkin\nvain yönutussa ja tohveleissa, jotka oli pistänyt paljaisiin\njalkoihinsa. Kreivitär vilkasi taakseen ja yrmisti kulmiaan. Hän oli\njuuri lopettamassa viimeistä rukoustaan: \"Joko lie tämä vuode\nkuolinvuoteeni?\" Hänen rukousmielialansa häiriytyi. Natasha oli punakka\nja terhakka, mutta kun hän näki äidin rukoilevan pysähtyi hän\njuoksussaan, istahti kyykylleen ja sujautti kielen suustaan aivan kuin\nolisi itseään uhitellut. Huomattuaan äidin yhä jatkavan rukoilemista\nhän hiipi varpaillaan hiljaa vuoteen luo, riisui tohvelinsa ja hypähti\ntuohon vuoteeseen, jonka äiti rukouksessaan pelkäsi tulevan\nkuolinvuoteekseen. Tämä höyhenpatjainen vuode oli korkea, ja\nkorvapatjoja oli viisi päällekkäin, jotka pienenivät alhaalta ylöspäin\ntornin muotoon. Natasha hypähti vuoteeseen, vaipui untuviin, kierähti\njalkopäähän ja alkoi teuroa peitteen alla, kiertyi peitteeseen,\ntaivutti polvensa leuvan alle, potki jaloillaan ja nauraa hihitti\ntuskin kuuluvasti, pistäen toisinaan päänsä peitteen alta ja vikisten\näitiin ja taas peittyen huppeluksiin. Kreivitär lopetti rukouksensa ja\nlähestyi ankaran näköisenä vuodetta; mutta huomattuaan, että Natasha\noli peitteen alla hän hymähti hyvänsuovasti.\n\n-- No, no, no, -- sanoi äiti.\n\n-- Äiti, saanko puhella, saanhan? -- sanoi Natasha. -- No, tuonne\nkuoppulaiseen vielä kerran, no, vielä, ja sitten riittää. -- Ja hän\nkiersi kätensä äidin kaulalle ja suuteli häntä leuvan alle.\nHyväillessään äitiään näytti Natasha pitelevän häntä kovakouraisesti,\nmutta hän oli silti niin näppärä ja sulava liikkeissään, ettei\nmilloinkaan häntä satuttanut, eivätkä hänen kepposensa äidistä\ntuntuneet vastenmielisiltä tai sopimattomilta.\n\n-- No, mistä nyt taas? -- sanoi äiti saatuaan korvapatjat järjestykseen\nja odotettuaan, kunnes Natasha päästi kätensä hänen kaulaltaan ja pari\nkertaa kierrähdettyään makasi vakavan näköisenä hänen vieressään saman\npeitteen alla.\n\nNämä Natashan yölliset vierailut, joilla hän kävi ennenkuin isä oli\npalannut kotiin klubista, olivat äidin ja tyttären hauskimpia hetkiä.\n\n-- Mistä nyt taas? -- Mutta minun täytyy sinulle sanoa...\n\nNatasha tukki käsillä äidin suun.\n\n-- Boriksesta... Tiedän, -- sanoi Natasha vakavana, -- siitä olen\ntullutkin puhumaan. Älkää puhuko, tiedän. Ei, sanokaa vain! -- Hän\npäästi kätensä äidin suulta. -- Sanokaa äiti. Eikö hän ole herttainen?\n\n-- Natasha, olet 16 vuotias, sinun iässäsi olin minä jo naimisissa.\nSanot, että Borja on herttainen. Hän on sangen herttainen, ja minä\nrakastan häntä kuin omaa poikaani, mutta mitä sitten?... Mitä\najattelet? Olet pannut hänen päänsä pyörälle, olen sen huomannut...\n\nTätä puhuessaan katsahti kreivitär tyttäreensä. Natasha makasi suorana\nja liikkumattomana, tuijottaen erääseen vuoteen kulmauksia koristavista\nsfinkseistä, niin että kreivitär vain sivulta näki tyttärensä\nkasvonpiirteet. Kreivitärtä hämmästytti näiden kasvojen vakavuus ja\nmietiskelyyn keskittynyt ilme.\n\nNatasha kuunteli ja mietti:\n\n-- No, mitä aijotte sitte sanoa? -- hän kysyi.\n\n-- Olet saanut hänen päänsä aivan pyörälle, miksi? Mitä hänestä tahdot?\nTiedäthän, ettet voi mennä hänen kanssaan naimisiin.\n\n-- Miksen? -- kysyi Natasha, muuttamatta asentoaan.\n\n-- Siksi, että hän on nuori, siksi, että hän on köyhä, siksi, että hän\non sukulaisesi ... siksi ettet häntä rakasta.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Tiedänpä toki. Se ei sovi, rakkaani.\n\n-- Mutta jos tahdon ... -- sanoi Natasha.\n\n-- Olehan lörpöttelemättä, sanoi kreivitär.\n\n-- Mutta jos tahdon...\n\n-- Natasha, puhun vakavasti...\n\nNatasha ei sallinut hänen jatkaa puhettaan, veti äidin suuren käden\nhuulilleen ja suuteli sitä nyrkin puolelle, sitten kämmeneen, käänsi\nsen ja alkoi suudella sormien ylänivelten kyhmyjä, sitten taipeiden\nvälipaikkoja, sitten taas kyhmyjä, hokien kuiskaamalla: -- \"tammikuu\nhelmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu.\" -- Puhukaa, äiti, miksi\nvaikenette? Puhukaa, -- hän sanoi, katsellen äitiään, joka hellin\nkatsein tarkasteli tytärtään, ja näytti kokonaan unohtaneen\nsanottavansa.\n\n-- Tämä ei sovi, sydänkäpyseni. Kaikki eivät ymmärrä teidän lapsellista\nsuhdettanne, vaan saattavat nämä läheiset välit vahingoittaa sinua\nmuiden meillä käyväin nuorten miesten silmissä, ja ennen kaikkea, Boris\nsuotta kärsii. Kenties on hänellä tiedossa rikas morsian; mutta täällä\nhän menettää järkensä.\n\n-- Järkensäkö? -- toisti Natasha.\n\n-- Puhun itsestäni. Minulla oli serkku...\n\n-- Tiedän -- Kirilla Matveitsh, mutta hänhän on vanha ukko.\n\n-- Ei hän aina ole vanha ollut. Mutta kuulehan, sanon Borjalle, ettei\nkävisi niin usein meillä...\n\n-- Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?\n\n-- Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi...\n\n-- Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! --\npuhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No,\njääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa\nja minusta myös. -- Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.\n\n-- Ei naimisiin, mutta _muuten_ vain, -- hän toisti.\n\n-- Miten muuten, ystäväiseni?\n\n-- _Muuten_ vain. Vähät naimisesta, mutta ... _muuten_ vain.\n\n-- Muuten, muuten, -- toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa\nhohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.\n\n-- Heretkää nauramasta, heretkää, -- huudahti Natasha, -- saatte koko\nvuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen\nhohottaja... Lopettakaa... -- Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet,\nsuuteli piippasen kyhmyä -- \"kesäkuun\" ja jatkoi \"heinäkuun\", \"elokuun\"\ntoiseen käteen. -- Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä\nnäyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin,\nhyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni -- hän on niin\nhintelä, aivan kuin pöytäkello... Ettekö käsitä... Hintelä, nähkääs,\nharmaa, vaalea...\n\n-- Mitä loruat! -- virkkoi kreivitär.\n\nNatasha jatkoi:\n\n-- Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi... Besuhof -- hän\non sininen, tummansininen, punertava ... ja tuollainen nelikulmainen.\n\n-- Sinä kiemailet häntäkin, -- sanoi kreivitär nauraen.\n\n-- Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies,\ntummansininen, punertava... Miten sen teille selvittäisin...\n\n-- Pikku kreivittäreni, -- kuului kreivin ääni oven takaa. -- Etkö\nnuku? -- Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit\nkäteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.\n\nHän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei\nkukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä\nhänessä on.\n\n\"Sonja\" -- ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä\nkissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. -- \"Ei, mihinkäs hänestä!\nHän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo\ntietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja\nmiten ... tyttö on herttainen\", -- hän jatkoi, puhuen itsestään\nkolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku\nhyvin viisas, viisain ja parhain mies... -- \"Kaikkea, kaikkea hänessä\non\", -- jatkoi tämä mies, -- \"hän on viisas, tavattoman herttainen ja\nsitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, -- hän ui, ratsastaa\noivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!\"\n\nHän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle,\nnaurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille,\nhuusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt\nvielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon\nonnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja\nihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin,\nsillä siellä oli kaikki toisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti\nhänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä\nRostoveilla.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nJoulukuun 31 p:nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella\nylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden\nja hallitsijan.\n\nEnglantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo\nlukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla\nverhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan\nsantarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin\npoliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat\nolivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä\nvirkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut\nnaiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille\nvaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.\n\nMelkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa\nkuiske, ja päät paljastuivat.\n\n-- Hallitsijako?... Ei, ministeri ... prinssi ... lähettiläs... Etkö näe\ntöyhtöjä?... -- puhuttiin väkijoukossa.\n\nMuuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja\nmainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.\n\nJo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta\nRostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä\npukeutumishommissa.\n\nPaljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien\nperheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat\nviivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.\n\nRostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna\nPeronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan\nvanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita\nRostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.\n\nKello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan\nnoutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen,\neivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.\n\nNatasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän\noli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän\nkuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat\nvarhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki -- hän,\näiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär\nluottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä\ntummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen -- valkeissa\nsilkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja\npuserossa ruusukimppuja. Tukkalaite _à la grecque_.\n\nKaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot\nolivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana,\nsekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo\ntaivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät\nnauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli\npukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista\nhuolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla\nhartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja\npainoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä\nnuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.\n\n-- Ei niin, ei niin, Sonja, -- sanoi Natasha, kääntäen päätään\nkuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei\nennättänyt hellittämään. -- Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.\n\nSonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.\n\n-- Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, -- puheli sisäkkö, joka piteli\nNatashan hiuksia.\n\n-- No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.\n\n-- Joko te pian? -- kuului kreivittären ääni, -- kello on kohta\nkymmenen.\n\n-- Heti, heti. -- Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on\nkiinnittämättä.\n\n-- Odottakaa minua, -- huusi Natasha: -- te ette osaa!\n\nMutta kello on jo kymmenen.\n\nTanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan\noli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen\npuutarhaan.\n\nPäätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä\nhameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti\nhänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän\nhiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän\njuoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.\n\nLähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä\nharsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas,\nnuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären\nja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin\nsilkkiharsopukua.\n\n-- Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!\n\n-- Antakaappa tuolta sormustin, neiti.\n\n-- Ettekö jo pian? -- sanoi kreivi, astuen ovesta. -- Tässä on\nhajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.\n\n-- Valmis on, neiti, -- sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella\nharsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten\nosoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja\npuhtauden.\n\nNatasha alkoi pukeutua.\n\n-- Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, -- huusi hän kreiville, joka\nraotti ovea.\n\nSonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi\nhuoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja\navokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.\n\n-- Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! -- sanoi Natasha,\nseisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.\n\n-- Malttakaappa, neiti, malttakaa, -- puheli palvelustyttö, seisten\npolvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen\nkielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.\n\n-- Miten tahdot! -- huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan\nNatashan pukua, -- miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!\n\nNatasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli\nliian pitkä.\n\n-- Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, -- sanoi polvillaan ryömivä\nMavrusha.\n\n-- No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme -- sanoi\npäätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen\nuudelleen työhön.\n\nSamalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär\nsamettipuvussa ja hiusheltassa.\n\n-- Hei! kaunottareni! -- huudahti kreivi, -- kaikkia teitä sievempi!...\n\nHän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei\nolisi pukunsa rypistynyt.\n\n-- Äiti, hiusheltta sivummalle, -- sanoi Natasha. -- Minä kiinnitän, --\nja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät\nennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.\n\n-- Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...\n\n-- Ei tee mitään, harsin, ei näy, -- puheli Dunjasha.\n\n-- Kaunotar terttuni sievä, -- huudahti huoneeseen tullut\nlapsenhoitajatar. -- Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...\n\nNeljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät.\nMutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.\n\nNeiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja\nrumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin,\nvaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta\nsamalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu\ntuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt,\nja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt\nemäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki\nrinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten\npukuja.\n\nRostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja\npukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja\nläksivät.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nNatashalla ei ollut aamusta alkaen ollut ainoatakaan joutilasta hetkeä,\neikä hän ollut ehtinyt kertaakaan ajattelemaan, mikä häntä odotti.\n\nRämisevien vaunujen kosteassa, kylmässä hämärässä ja ahtaudessa hän\nensi kerran elävästi näki mielikuvituksensa silmillä kaiken sen, mikä\nhäntä odotti tanssiaisissa, noissa valoisissa saleissa -- soitto,\nkukat, tanssit, hallitsija, Pietarin koko loistava nuorisoparvi. Tämä\nkaikki oli niin ihanaa, ettei hän uskonut sitä edes mahdolliseksi, niin\nvähän oli sillä kaikella yhteistä kylmän, ahtauden ja vaunuissa\nvallitsevan pimeyden kanssa. Koko tämä loisto kävi hänelle selväksi\nvasta silloin, kun hän punaista verkamattoa pitkin oli tullut eteiseen,\nriisunut siellä turkkinsa ja lähtenyt Sonjan rinnalla äidin edellä\nnousemaan kukkain verhoamaa, valaistua porraskäytävää. Silloin vasta\nhän muisti, miten on käyttäydyttävä tanssiaisissa, ja hän koetti\ntekeytyä oikein juhlallisen arvokkaaksi, mikä hänen mielestään oli\nvälttämätöntä nuorille neitosille tanssiaisissa. Mutta onnekseen\nhuomasi hän silmänsä harhailevan: kaikki näytti hänen silmissään\nhämärältä, valtimonsa löi sata kertaa minutissa, ja veri alkoi\nsydämessä jyskyttää. Juhlallinen arvokkuus, joka olisi tehnyt hänet\nnaurettavaksi, hävisi, ja hän kulki pakahtumaisillaan mielen kuohusta,\njota koetti kaikin voimin salata. Ja tämä käytöstapa se hänelle\nparaiten sopikin. Heidän edessään ja takanaan kulki juhlapukuisia\nvieraita puhellen hiljaa keskenään. Porraskäytävän kuvastimista\nheijastui valkoisia, taivaansinisiä, ruusunpunaisia naisia, jalokivet\nja helmet paljailla käsivarsilla ja kauloilla.\n\nNatasha katseli kuvastimiin eikä voinut niissä eroittaa itseään muista.\nKaikki sulautui loistavaksi juhlasaatoksi. Astuttaissa ensimmäiseen\nsaliin huumasi Natashaa äänten, askelten ja tervehdysten tasainen\nsorina; valo ja loisto vielä enemmän häntä häikäisivät. Isäntä ja\nemäntä, jotka jo puoli tuntia olivat seisoneet pääovella ja toistaneet\nkaikille tulijoille samat sanat: \"_charmé de vous voir_\", tervehtivät\nmyöskin Rostoveita ja neiti Peronskia.\n\nKaksi valkoisiin puettua tyttöstä, yhtäläiset ruusut mustissa\nhiuksissa, nyykistivät samalla tavalla polviaan, mutta tahtomattakin\nviivähti emännän katse kauvemmin hoikassa Natashassa. Hän katsahti\ntyttöön, ja tavallinen emännän hymy sai erikoisen hyväilevän ilmeen.\nHäntä katsellessaan emäntä kenties muisti kultaiset ainiaaksi menneet\ntyttövuodet ja ensimäiset tanssiaisensa. Isäntäkin seurasi silmillään\nNatashaa ja kysyi kreiviltä, kumpiko oli hänen tyttärensä.\n\n-- _Charmante!_ -- hän virkkoi ja suuteli näppejään.\n\nSalissa seisoivat vieraat tungeskellen pääovella, hallitsijaa odottaen.\nKreivitär asettui tämän joukon ensi riveihin. Natasha kuuli, että\njotkut äänet puhelivat hänestä ja tunsi, että häntä katseltiin. Hän\nymmärsi miellyttäneensä niitä, jotka häntä tarkastelivat, ja tämä\nhavainto johonkin määrin häntä rauhoitti.\n\n\"On sellaisiakin kuin me, onpa huonompiakin\" -- hän ajatteli.\n\nNeiti Peronski mainitsi kreivittärelle tanssiaisten huomattavimmat\nhenkilöt.\n\n-- Tuossa on Hollannin lähettiläs, näettekö tuo harmaahapsinen, --\npuheli neiti Peronski, osoittaen vanhusta, jolla oli hopeanharmaa\nkiharainen, paksu tukka, ja joka jutuillaan nauratti ympärillään\nseisovia naisia.\n\n-- Mutta tuo tuolla on Pietarin kuningatar, kreivitär Besuhof, --\npuheli hän osoittaen Helenaa, joka juuri astui saliin.\n\n-- Miten kaunis! Maria Antonovnan veroinen; katsokaa, kuinka sekä\nnuoret että vanhat häntä liehittelevät. Hän on kaunis ja viisas...\nSanotaan prinssin ... olevan hullaantuneen. Mutta nuopa kaksi,\nvaikkeivät olekkaan kauniita, ovat vielä suuremman ihailijajoukon\nympäröiminä.\n\nHän näytti salin poikki kulkevaa naista ja hänen rumaa tytärtään.\n\n-- Hän on miljoonain perijätär, -- sanoi neiti Peronski. -- Mutta\ntuollapa ovat sulhasetkin.\n\n-- Tuo on kreivitär Besuhovin veli -- Anatol Kuragin, -- hän sanoi\nosottaen heidän ohitseen menevää kaunista hevoskaartilaista, joka\nkorkeudestaan pää kenossa katseli jonnekin naisten yli. -- Miten\nkaunis! Eikö olekkin? Huhutaan hänelle hommailtavan tuota miljoonain\nperijätärtä. Ja liehakoipa häntä teidän serkkunne, Drubetskoikin.\nSanotaan olevan miljoonia. -- Äläpäs, sehän on itse Ranskan lähettiläs,\nCaulaincourt -- vastasi neiti Peronski kreivittären uteluihin. --\nKatsokaappa kuin keisari ikään. Mutta ovatpa ranskalaiset sittenkin\nmiellyttäviä, sangen miellyttäviä. Herttaisimpia seuramiehiä. Mutta\ntuossapa hän onkin! Ei, yhä on voittamaton Maria Antonovnamme! Ja miten\nyksinkertaisesti puettu. Hurmaava! -- Mutta tuo paksu, silmälasiniekka\non maailman kuulu vapaamuurari, -- sanoi neiti Peronski, Pierreä\nosoittaen. -- Verratkaappa häntä hänen vaimoonsa: tuota patakoukkua!\n\nPierre astui, huojuttaen paksua ruhoaan ja hajoittaen joukkoa,\nnyökytteli päällään oikealle ja vasemmalla huolimattoman hyvänsuovasti\naivan kuin olisi kävellyt kansajoukossa markkinoilla. Hän tunkeutui\njoukon läpi, silminnähtävästi jotakuta etsien.\n\nNatasha katseli ilomielin Pierren tuttuja kasvoja, tuota patakoukkua,\njoksi kutsui häntä neiti Peronski, ja hän tiesi Pierren etsivän\njoukosta heitä, erittäinkin häntä. Pierre oli hänelle luvannut tulla\ntanssiaisiin ja esitellä hänelle nuoria miehiä.\n\nMutta ehtimättä heidän luokseen pysähtyi Besuhof lyhyen, hyvin kauniin\ntummaverisen, valkeaan virkapukuun puetun miehen kohdalle, joka ikkunan\nluona seisoen puheli erään pitkän tähti- ja nauhaniekan kanssa. Natasha\ntunsi heti lyhyen, nuoren, valkea-virkapukuisen miehen: se oli\nBolkonski, joka hänestä näytti nuortuneen ja käyneen ilosemmaksi ja\nkauniimmaksi.\n\n-- Kas tuossakin on tuttava, Bolkonski, näettekö, äiti? -- sanoi\nNatasha, osoittaen ruhtinas Andreita. -- Muistatteko, hän oli meillä\nyötä Otradnossa.\n\n-- Mitä, tunnetteko hänet! -- virkkoi neiti Peronski. -- En voi häntä\nkärsiä. _Il fait à présent la pluie et le beau temps_.[60] Ja niin\nylpeä, ettei ole ääriä! Hän on tullut isä-ukkoonsa. Hän on yhtynyt\nSperanskiin, heillä on tekeillä jonkinlaisia suunnitelmia. Katsokaa,\nmiten käyttäytyy naisia kohtaan! Tuokin puhelee hänelle, mutta hän\nkääntää selkänsä, -- jatkoi neiti Peronski, ruhtinaaseen viitaten. --\nMinäpä hänet läksyttäisin, jos hän minua kohtelisi kuten noita naisia.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nÄkkiä syntyi hälinää, joukko alkoi sorista, pakkautui yhteen, erkani\ntaas, ja täten syntyneiden rivien välitse astui saliin hallitsija,\nsoiton sävelten kaikuessa. Hänen jälissään tulivat isäntä ja emäntä.\nAstellessaan hallitsija tervehti hätäisesti oikealle ja vasemmalle\nikäänkuin olisi hän pian tahtonut vapautua tästä kohtauksen ensi\nhetkestä. Soittajat soittivat juhlamarssia, joka silloin oli tunnettu\nsiihen sepitetyistä sanoista \"Aleksanteri, Elisabet ihastuttakaa\nmeitä\". Hallitsija meni vierashuoneeseen, joukko töyttäsi oville;\njotkut kulkivat hätäisinä edestakaisin, kasvoilla kumman muuttunut\nilme. Joukko syöksähti taas takasin vierashuoneen ovelta, missä\nhallitsija keskusteli emännän kanssa. Eräs nuori mies tuli hätäytyneen\nnäköisenä naisten luo, pyytäen heitä etääntymään. Muutamat naiset\nnäyttivät tykkänään unohtaneen suuren maailman tavat ja tunkeutuivat\neteenpäin niin rivakasti, että tärvelivät pukulaitteensa. Miehet\nlähestyivät naisia, ja alettiin järjestyä pareiksi juhlamarssiin.\n\nKaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi\nhallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää\njuhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva\nM.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja,\njoita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa\nnaisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin\nvalmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa\njäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet\nkutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa,\ntasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen\nhengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja\nhänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään\nriemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija\neivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli -- hänet\noli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: \"niinköhän ei kukaan tule\nminua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa,\neivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun\nvilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän\nkatseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.'\nEi, se on mahdotonta\", -- hän ajatteli. -- \"Heidänhän täytyy tietää,\nmiten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja\nmiten heidän olisi hauska kanssani tanssia.\"\n\nJuhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja\nNatashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta -- kaukaisilta\nmuistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan.\nKreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat\nyksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä\nvälittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen\neikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin\nnaiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan\nkuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen,\nmutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei\ntanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.\n\nNatashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin\ntanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei\nkuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli\nviheriäistä pukuaan.\n\nViimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli\nkuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi;\nhuolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään\nvielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla\nalkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja\nhoukuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen\nsaliin. Kului hetki -- kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti\nmeni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei\nkatsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen\nadjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana\nhitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä,\nkiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman\nkäden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä\nkuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla\nkäännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha\nseurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän\nollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.\n\nRuhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa,\npitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä\naivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan\nValtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana\npäivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli\njäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja\nsanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia\nhuhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin\nhallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä\nhuvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka\nkiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.\n\nPierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.\n\n-- Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen\nRostof, viekää hänet tanssiin, -- hän sanoi.\n\n-- Missä? -- kysyi Bolkonski. -- Anteeksi, -- sanoi hän, vapaaherraan\nkääntyen, -- tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää\ntanssia. -- Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa\nhuomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet,\narvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa\ntällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun\nakkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären\nluo.\n\n-- Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, -- sanoi kreivitär\npunastuen.\n\n-- Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa,\n-- vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle,\nhaihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan\nraakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään\nkun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan\nvyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis\npurkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja\nlapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.\n\n\"Kauvan olen sinua odottanut\", -- näytti sanovan tuo pelästynyt,\nonnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia\nkasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein\nolalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli\naikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen\npienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti\ntehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat\nonnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja\nrumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat,\nrinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni\ntuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas\nNatasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä\nalastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se\noli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän,\nirtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan\nläsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin\ntanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja\nkoska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä.\nMutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean\nvartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän,\nkun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa,\nnuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä\nja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRuhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa\ntaituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha\ntanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen\nliiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt\nsellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei\nhuomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa,\nmiten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa,\nmiten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli\nvaltava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias:\nhän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen\nvasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi\npaljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi\nruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi\nkohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja\nmainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan.\nNatasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi\nnäissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.\n\nRuhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset,\netsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman\nleimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä,\nriemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin\nviehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen\nvarovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan\nyksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei\nihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan\njohtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun\nNatashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja\nsitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei\nerityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun\noli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen.\nTaas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi\nnähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä\nkavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.\n\n\"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen\nväsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua\nmiellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän\nkäsitämme\", -- ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun\nkavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin\nvalitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.\n\n\"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo,\nniin tulee hänestä minun vaimoni\", -- sanoi ruhtinas Andrei itselleen\naivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa\nluo.\n\n\"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen\", -- ajatteli\nruhtinas Andrei; -- \"mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on\nniin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan\ntanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus\", --\najatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta\nruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.\n\nKotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan\ntanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi\ntyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut,\nhymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen\nnuhtelevan ihmettelynsä: \"kuinka saattaa sellaista kysyä?\"\n\n-- Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! -- hän sitten sanoi, ja\nruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat\nkietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas.\nNatasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut.\nHän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja\njolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäissä tanssiaisissa tuntui Pierrestä ensi kerran loukkaavalta vaimonsa\nsuhde ylhäisiin piireihin kuuluviin henkilöihin. Hän oli synkkä ja\nhajamielinen. Hänen otsassaan oli syvä uurre, ja akkunan luona seisten\nhän katsoa tuijotti lasiensa läpi ketään näkemättä.\n\nIllalliselle mennessään kulki Natasha hänen ohitseen.\n\nPierren synkät, onnettomat kasvot ihmetyttivät Natashaa. Hän pysähtyi\nPierren eteen. Hän tahtoi auttaa onnetonta, luovuttaa hänelle liiat\nomasta onnestaan.\n\n-- Miten hauskaa, kreivi, -- hän sanoi, -- eikö teistäkin?\n\nPierre hymyili hajamielisenä, hän nähtävästi ei käsittänyt Natashan\nsanoja.\n\n-- Kyllä, olen sangen iloinen, -- hän vastasi.\n\n\"Miten saattaakaan hän olla tyytymätön\", -- ajatteli Natasha. --\n\"Vallankaan tuollainen herttainen mies kuin Besuhof.\" -- Natashan\nmielestä olivat kaikki näissä tanssiaisissa yhtä hyviä, herttaisia,\nverrattomia ihmisiä, jotka kaikki rakastavat toisiaan: ei kukaan\nsaattanut toista loukata, ja siksipä piti kaikkien olla onnellisia.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä ruhtinas Andrei muisti edellisen päivän tanssiaiset,\nmutta ei hänen mielensä niihin suurestikaan kiintynyt. \"Niin, olivathan\nne loistavat tanssiaiset. Ja ... niin, neiti Rostof oli herttainen.\nHänessä on jotain raitista, erikoista, joka ei ole pietarilaista ja\njoka eroittaa hänet kaikista muista.\" Tähän päättyivät hänen\nmuistelonsa edellisen päivän tanssiaisista, ja juotuaan teensä hän\nistuutui työn ääreen.\n\nMutta liekkö syynä ollut väsymys tai lyhyt yölepo, työ ei vain sujunut,\neikä lähtenyt mitään valmista, ja yhä hän vain oli työhönsä tyytymätön,\nkuten muuten usein oli asian laita, ja siksipä hän riemastuikin kun\nhänelle ilmoitettiin jonkun saapuneen häntä tapaamaan.\n\nTulija oli Bitski, useain valiokuntien jäsen, innokas Speranskin uusien\naatteiden ihailija, joka tunsi kaikki Pietarin seurapiirit ja kulki\nniissä verrattomana kielikellona. Hän muutti suuntaa yhtä helposti kuin\nvaatteita -- tuulahdusten mukaan, mutta oli siitä huolimatta kiivaimpia\npuoluemiehiä. Tuskin sai hän hatun päästään kun huolestuneena lähti\nrientämään ruhtinas Andrein työhuoneeseen ja alkoi heti puhua. Hän oli\nhetki sitten saanut tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja sen päiväisen\nValtakunnan neuvoston istunnosta, jonka itse hallitsija oli avannut, ja\nkertoi nyt niistä haltioissaan. Hallitsijan puhe oli ollut valtava.\nTällaisia puheita pitävät ainoastaan perustuslaillisten valtakuntain\nhallitsijat. -- \"Keisari oli suoraan sanonut, että neuvosto ja senaatti\novat valtakunnan _säätyjä_; hän sanoi, että hallitus ei saa turvautua\nmielivaltaan, vaan on sen rakennettava _lujille perusteille_.\nHallitsija sanoi, että raha-asiain hoito on saatettava uudelle kannalle\nja tilit jätettävät julkisesti tarkastettaviksi\", -- kertoi Bitski,\nerityisesti korostaen muutamia sanoja ja tuntuvasti aukoen silmiään.\n\n-- Niin, tämä tapaus muodostaa ajankäänteen meidän historiassamme, --\nhän lopetti.\n\nRuhtinas Andrei kuunteli Bitskin kertomusta Valtakunnan neuvoston\navaamistilaisuudesta, jota hän niin kärsimättömänä oli odotellut ja\njota oli pitänyt niin kovin tärkeänä, ja ihmetteli, ettei tuo tapaus\nnyt enää häntä edes liikuttanut, vieläpä tuntui aivan vähäpätöiseltä.\nSalattu iva mielessä hän kuunteli Bitskin innostusta uhkuvaa\nkertomusta. Yksinkertaisin ajatus tuli hänen mieleensä: \"Mitä\noikeastaan liikuttavat minua tai Bitskiä keisarin puheet neuvostossa!\nVoinko kaikista niistä tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi?\"\n\nJa tämä yksinkertainen ajatus hävitti hetkessä ruhtinas Andrein\nmielestä entisen mielenkiinnon tekeillä oleviin parannuspuuhiin. Samana\npäivänä piti ruhtinas Andrein mennä päivällisille Speranskin luo \"_en\npetit comité_\", kuten isäntä oli sanonut kutsuessaan häntä. Tällainen\nkutsu ystävälliseen perhepiiriin henkilön luo, jota ruhtinas Andrei\nsydämestään ihaili ja jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt\nkotioloissa, olisi ennen ollut hänestä suurin onni, mutta nyt olisi hän\nmieluummin ollut menemättä.\n\nMäärättynä aikana hän sentään ilmestyi Speranskin pieneen taloon\nTaurilaisen puutarhan luo. Talossa vallitsi tavaton siisteys (joka\nmuistutti munkkimaista puhtautta), ja kun ruhtinas Andrei hieman\nmyöhästyneenä astui parkettipermantoiseen, pieneen ruokasaliin tapasi\nhän jo koko _petit comitén_ -- isännän läheisiä tuttavia -- koolla\nodottamassa. Naisia ei ollut huoneessa muita kuin Speranskin pieni\ntyttönen (pitkäkasvuinen kuten isäkin) ja hänen kotiopettajattarensa.\nVieraat olivat Gervais, Magnitski ja Stolipin. Jo eteiseen ruhtinas\nAndrei kuuli kovaäänistä puhelua ja heleätä tahdikasta naurua,\nsamallaista kuin usein kuulee näyttämöltä. Joku aivan kuin Speranskin\näänellä takoi tahdikkaasti: ha ... ha... Ruhtinas Andrei ei vielä\nkoskaan ollut kuullut Speranskin nauravan, ja siksi tämä valtiomiehen\nheleä, kimakka nauru häntä kummasti ihmetyttikin.\n\nRuhtinas Andrei astui ruokasaliin. Koko seura seisoi kahden akkunan\nvälisen pöydän ääressä ja aherteli voileipäin kimpussa. Speranskilla\noli harmaa hännystakki ja tähti rinnassa; valkeat liivit ja korkea\nvalkea kaulahuivi olivat nähtävästi samat kuin hänellä oli ollut\nkuuluisassa Valtakunnan neuvoston istunnossa. Hänen kasvoillaan oli\niloinen ilme. Vieraat seisoivat isännän ympärillä. Magnitski kertoi\njotain hauskaa juttua, Speranski kuunteli, nauraen jo ennakolta\nkertojan puheelle. Ruhtinas Andrein astuessa huoneeseen häipyivät\nMagnitskin sanat taas naurunremakkaan. Stolipin hohotti kuin\ntynnyristä, Gervais hihitti hiljaa, Speranski nauroi tahdikkaan\nkimakasti.\n\nSperanski ojensi valkean, hienon kätensä ruhtinas Andreille, jatkaen\nyhä nauramistaan.\n\n-- Erittäin hauska nähdä teidät, ruhtinas, -- hän sanoi. -- Hetkinen...\n-- kääntyi hän Magnitskin puoleen, keskeyttäen tämän kertomuksen. --\nOlemme sopineet: hauskat päivälliset, ei sanaakaan vakavista asioista.\n-- Ja taas kääntyi hän kertojaan ja alkoi nauraa.\n\nIhmetellen ja pettynein kaihomielin kuunteli ruhtinas Andrei tätä\nnaurua ja katseli nauravaa valtiomiestä. Hänestä tuntui kuin ei hänen\nedessään olisikaan Speranski, vaan joku toinen henkilö. Kaikki mikä\nennen oli ollut salaperäistä ja tenhoavaa Speranskissa, kävi nyt\nhetkessä hänelle selväksi ja mitättömäksi.\n\nPäivällispöydässä ei keskustelu tauvonnut hetkeksikään, ja toinen\nnaurettava juttu seurasi toistaan. Tuskin Magnitski kerkisi lopettamaan\njuttunsa, kun jo joku toinen oli valmis kertomaan yhä vain\nhuvittavamman jutun. Jutut koskettelivat kaikki, jolleivätkään juuri\nitse virkamiesmaailmaa, niin ainakin erinäisiä virkamiehiä. Tuntui\nsiltä kuin olisi tämä seura ollut niin varmasti vakuutettu näiden\nhenkilöiden mitättömyydestä, että ainoa tapa, millä heistä saattoi\npuhua, oli juuri tällainen hyvänsuovan leikillinen. Speranski kertoi,\nmiten eräs kuuro korkea-arvoinen virkamies tämänpäiväisessä Valtakunnan\nneuvoston kokouksessa, kun kysyttiin hänen mielipidettään, oli\nvastannut, että hän on samaa mielipidettä. Gervais kertoi perin laajasti\neräästä tarkastusjutusta, jossa toimivat henkilöt olivat käyttäytyneet\naivan kuin pöllöt. Stolipin takertui änkäten kertomukseen ja alkoi\nsellaisella kiivaudella puhua vakavan suunnan rikkomuksista, että asia\nvähillä oli saada vakavan luonteen. Magnitski alkoi laskea leikkiä\nStolipinin kiivaudesta, Gervais pisti väliin pienen pilapätkän, ja\nvähitellen solui keskustelu taas entiselle iloiselle ladulleen.\n\nNähtävästi oli Speranski ankaran työn jälkeen tahtonut levähtää ja\npitää hieman hauskaa ystäväpiirissä, ja hänen vieraansa, käsittäen\nhänen tarkoituksensa, koettivat häntä huvittaa ja itse samalla\nhuvitteleida. Mutta ruhtinas Andreista tuntui tämä ilonpito raskaalta\nja ilottomalta. Speranskin kimakka ääni häntä häiritsi, ja hänen\nsoinnuton herkeämätön naurunsa loukkasi hänen mieltään. Hän itse ei\nnauranut ja pelkäsi koko ajan, että hänen läsnä-olonsa kävisi seuralle\nsietämättömäksi. Mutta kukaan ei huomannut hänen yleisen mielialan\nvastaista mielentilaansa. Kaikilla näytti olevan sangen hauskaa.\n\nJonkun kerran aikoi hänkin sekaantua keskusteluun, mutta hänen sanansa\nkilvistyivät kuin korkki vedestä, eikä hän saattanut yhtyä heidän\nleikinlaskuunsa.\n\nMitään pahaa tai sopimatonta heidän puheissaan ei ollut, kaikki oli\nterävää, viisasta, vieläpä saattoi se olla naurettavaakin, mutta jotain\npuuttui, ja puuttui juuri sitä, mikä tekee ilonpidon välittömäksi,\npuuttui suolaa, mutta se olikin tälle seuralle aivan tuntematonta\ntavaraa.\n\nPäivällisten päätyttyä nousivat tytär ja kotiopettajatar pöydästä.\nSperanski hyväili tytärtään valkealla kädellään ja suuteli häntä. Mutta\ntämäkin näytti ruhtinas Andreista luonnottomalta.\n\nHerrat jäivät englantilaiseen tapaan istumaan portviinin ääreen.\n\nKun puheltiin Napoleonin toimista Espanjassa, alkoi ruhtinas Andrei\nvastustaa toisten mielipiteitä, jotka kaikki olivat suosiollisia näille\ntoimille. Speranski hymähti ja kertoi jutun, jolla ei ollut mitään\nyhteyttä keskusteluaineen kanssa, kääntääkseen keskustelun kulun\ntoisille aloille. Jonkun hetken olivat kaikki ääneti.\n\nKun he olivat istuneet jonkun ajan pöydän ääressä, tulppasi isäntä\nviinipullon, antoi sen palvelijalle, nousi seisoalleen ja sanoi:\n\"nykyään kulkee hyvä viini saappaissa\".[61] Vieraatkin nousivat ja\nlähtivät äänekkäästi puhellen vierashuoneeseen. Palvelija ojensi\nSperanskille kaksi pikalähetin tuomaa kirjettä. Hän otti ne ja poistui\ntyöhuoneeseen. Samassa hävisi vieraiden hilpeys, ja he alkoivat hiljaa\nkeskustella keskenään.\n\n-- No, nyt lausuntoa! -- sanoi isäntä tullessaan työhuoneesta. --\nVerraton kyky! -- hän jatkoi, kääntyen ruhtinas Andreihin. Magnitski\noikasihe heti asentoon ja alkoi lausua ranskankielistä pilarunoa, jonka\noli sepittänyt eräistä Pietarin tunnetuista henkilöistä. Tuon tuostakin\nkeskeytti kättenpauke hänet. Lausunnon loputtua astui ruhtinas Andrei\nisännän luo ja alkoi hyvästellä.\n\n-- Mihin näin aikaiseen? -- sanoi Speranski.\n\n-- Olen luvannut saapua illatsuun...\n\nMolemmat vaikenivat hetkeksi. Ruhtinas Andrei katseli läheltä noihin\nkiiltäviin kuvastinsilmiin, ja hänestä tuntui naurettavalta, että oli\nsaattanut odottaa jotain Speranskilta ja heidän yhteisestä työstään ja\nettä hän oli saattanut pitää niin tärkeinä Speranskin toimia. Vielä\nkauvan kaikui hänen korvissaan Speranskin täsmällinen, iloton nauru.\n\nKotiin palattuaan muisteli ruhtinas Andrei elämäänsä\nPietarissa viimeisten neljän kuukauden kuluessa ja se tuntui\nhänestä aivan oudolta. Hän muisteli hommiaan, liehakoimisiaan,\nsotalaki-ehdotelmaansa, joka oli jätetty komitealle, mutta silti\ntahdottiin jättää unhotuksiin ainoastaan sentähden, että samasta\naineesta oli juuri vähää ennen laadittu sangen heikko ehdotelma, joka\noli esitetty hallitsijan vahvistettavaksi; hän muisteli myös työtä\nkomiteassa jossa jäsenenä oli m.m. Berg; muisteli miten huolellisesti\nja kauvan aina oli tässä komiteassa keskusteltu työjärjestystä ja\nmuotoseikkoja koskevista asioista, mutta miten vältellen ja\nhätimiten oli sivuutettu todelliset asiat. Hän muisteli toimiaan\nlakivaliokunnassa, miten huolellisesti oli kääntänyt venäjäksi\nroomalaisia ja ranskalaisia lakikokoelmia käsitteleviä kirjoituksia, ja\nhän häpesi itseään. Sitten kuvastuivat elävästi hänen mieleensä elämä\nBogutsharovossa, toimet maalla, matka Rjasaniin; hän muisti talonpojat,\nkylänvanhimman Dronin, ja kun sitten mielessään sovitteli näihin\nhenkilöihin _yksilön oikeuksia_, joita lakipykälissä oli koettanut\nmääritellä, niin alkoi häntä ihmetyttää, miten oli niin kauvan\nsaattanut tuhlata aikaansa näin turhaan työhön.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSeuraavana päivänä kävi ruhtinas Andrei vieraskäynneillä muutamissa\nperheissä, joissa ei vielä ollut ennen käynyt, m.m. Rostoveilla, joihin\noli uudestaan tutustunut viimeisissä tanssiaisissa. Kohteliaisuus jo\nvaati häntä käymään Rostoveilla, mutta sen lisäksi halutti häntä nähdä\nkotioloissa tuo kumma, pirteä tyttönen, josta hänelle oli jäänyt niin\nhauska muisto.\n\nHän kohtasi Natashan miltei ensimmäisenä. Tyttösellä oli yllä sininen\narkipuku, jossa hän ruhtinas Andrein mielestä oli vielä sievempi kuin\ntanssiaispuvussa. Natasha ja muutkin perheen jäsenet kohtelivat\nruhtinas Andreita sydämellisen avonaisesti, aivan kuin vanhaa ystävää.\nRostovilaiset, joita ruhtinas Andrei ennen oli arvostellut ankarasti,\ntuntuivat nyt kaikki hänestä verrattomilta, vaatimattomilta ja\nhyvänsuovilta ihmisiltä. Vanhan kreivin vieraanvaraisuus ja\nsydämellisyys -- ominaisuudet, jotka Pietarissa ovat niin harvinaisia\n-- vaikuttivat niin valtavasti ruhtinas Andreihin, ettei hän saattanut\nvastustaa päivälliskutsua. \"He ovat todella hyviä, kelpo ihmisiä\" --\najatteli Bolkonski -- \"vaikkeivätkään lainkaan käsitä, mikä aarre\nheillä on tyttäressään; mutta kelpo ihmisiä he ovat ja he muodostavat\noivan taustan tuolle omituisen runolliselle, viehättävälle tyttöselle,\njoka uhkuu todellista elämää!\"\n\nNatashan lähettyvillä tunsi ruhtinas Andrei siirtyvänsä aivan\nvieraaseen, erityiseen maailmaan, jonka täyttivät hänelle aivan\ntuntemattomat riemut, siihen vieraaseen maailmaan, joka häntä niin\nkummasti oli viekoitellut jo Otradnon lehtokujassa ja avonaisen akkunan\nääressä kuutamoyönä. Nyt tämä maailma ei enää häntä viekoitellut, ei se\nenää ollut hänelle vieras; tultuaan tähän maailmaan hän sieltä löysi\nuusia nautinnon aiheita.\n\nPäivällisen jälkeen istuutui Natasha ruhtinas Andrein pyynnöstä\nklaveerin ääreen ja alkoi laulaa. Ruhtinas Andrei seisoi naisten kanssa\nkeskustellen akkunan luona ja kuunteli. Kesken lausetta ruhtinas Andrei\nvaikeni ja tunsi itkun väreitä kurkussaan. Tämä oli hänelle aivan\nodottamatonta, sillä hän ei luullut voivansa itkeä. Hän katseli\nlaulavaa Natashaa, ja uusi onnellinen kieli värähti hänen sielussaan.\nHän oli onnellinen, mutta samalla täytti kaiho hänen mielensä.\nVaikkei hänellä ollut vähintäkään itkun syytä, oli hän sentään\npillahtamaisillaan itkuun. Miksi? Entinen rakkausko oli syynä? Pikku\nruhtinatar vainajako? Pettymyksensäkö?... Tulevaisuudentoiveensako?...\nOlivat ja eivät olleet. Tärkeimpänä syynä oli se, että hän yhtäkkiä\ntunsi elävästi, miten kauhea ristiriita oli olemassa jonkin hänessä\nasustavan äärettömän suuren ja määrittelemättömän ja jonkin ahtaan ja\nruumiillisen välillä, jonka tiesi itseään sekä myöskin Natashaa\nhallitsevan. Tämä ristiriita häntä painoi ja samalla saattoi iloiseksi.\n\nHeti kun Natasha oli lopettanut laulamisensa meni hän ruhtinas Andrein\nluo ja kysyi, mitä tämä piti hänen äänestään. Mutta samassa huomasi hän\nkäyttäytyneensä tuhmasti ja hämmentyi. Ruhtinas Andrei katseli\nhymyillen häneen ja sanoi, että häntä miellytti hänen äänensä samoin\nkuin kaikkikin mitä hän tekee.\n\nIllalla myöhään lähti ruhtinas Andrei Rostovien talosta. Hän meni\nlevolle tavallisuuden mukaan, mutta huomasi pian, ettei voisi nukkua.\nMilloin sytytti hän kynttilän ja nousi istumaan vuoteessa, milloin\nnousi kokonaan vuoteesta, laskeutui taas pitkälleen, mutta unettomuus\nei nyt häntä lainkaan rasittanut: niin riemukkaalta ja uudelta tuntui\nsielussa, aivan kuin olisi ummehtuneesta huoneesta päässyt vapaaseen\nJumalan ilmaan. Hänen ei edes pistänyt päähänsä, että olisi rakastunut\nNatashaan; hän ei edes ajatellut tyttöä; tyttönen liiteli vain hänen\nmielikuvissaan, ja sentään näki hän koko elämänsä aivan uudessa\nvalossa. \"Miksi pelkään, miksi häärin näissä ahtaissa, suletuissa\nkehyksissä, kun kerran elämä, koko elämä kaikkine riemuineen on minulle\navoinna?\" -- puheli hän itselleen. Ja ensi kerran pitkistä ajoista hän\nalkoi laatia onnellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän päätti\nmielessään, että hänen on ryhdyttävä kasvattamaan poikaansa, on\netsittävä hänelle kasvattaja, johon voi täysin luottaa; sitten on hänen\nerottava toimistaan ja lähdettävä ulkomaille, Englantiin, Sveitsiin ja\nItaliaan. \"Minun on käytettävä hyväkseni vapautta niin kauvan kun vielä\ntunnen itseni näin voimakkaaksi ja nuoreksi. Pierre oli oikeassa\nsanoessaan, että onnelliseksi tullakseen on ihmisen uskottava onnen\nmahdollisuuteen, ja nyt siihen minäkin uskon. Jättäkäämme kuolleet\nkuolleitten haudattaviksi, mutta eläkäämme ja olkaamme onnelliset, kun\nelämä meissä vielä sykkii\", -- hän ajatteli.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nEräänä aamuna saapui Pierren luo eversti Adolf Berg, jonka Pierre\ntunsi, kuten kaikkikin Moskovassa ja Pietarissa. Bergillä oli yllä\nuudenuutukainen, siisti virkapuku, ja hänen rasvatut hiuksensa olivat\nsuitut ohimoilta eteenpäin, keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan.\n\n-- Tulen juuri kreivittären luota, joka ikäväkseni ei saattanut suostua\npyyntööni; toivon että te, kreivi, olette suosiollisempi, -- puhui Berg\nhymyillen.\n\n-- Mitä haluatte, eversti? Olen valmis täyttämään pyyntönne.\n\n-- Olen nyt, kreivi, saanut uuden kotini täydellisesti kuntoon, --\nilmoitti Berg, arvellen nähtävästi, että kaikki tästä tiedosta\nriemastuvat; -- ja siksipä olen tuota aikonut järjestää pienen illatsun\nomille ja vaimoni tuttaville. (Hän hymyili entistä herttaisemmin).\nTahdoin pyytää kreivitärtä ja teitä hyväntahtoisesti saapumaan\nluoksemme teelle ja illalliselle.\n\nMutta kreivitär Helena Vasiljevna, joka piti alentavana seurustella\njonkinjoutavain Bergien kanssa, saattoi olla kyllin julma\nkieltäytyäkseen tästä kunniasta. Berg selitteli niin juurtajaksain,\nmiksi hän tahtoo koota luokseen pienen, hyvän seurapiirin, ja miksi se\nhänestä on hauskaa, ja miksi hän ei kuluta rahojaan korttipeliin tai\nmuuhun huonoon elämään, mutta kyllä on valmis suuriakin summia\nuhraamaan hyvän seuran hankkimiseen, ettei Pierre saattanut kieltäytyä;\nvaan lupasi saapua.\n\n-- Mutta ei myöhään, kreivi, jos rohkenen pyytää, niin kymmentä\nvailla kahdeksan, rohkenen pyytää. Muodostamme peliseuran, meidän\nkenraalimmekin saapuu. Hän on minulle erittäin ystävällinen. Syömme\nsitten illallista, kreivi. Tehkää siis hyvin.\n\nSinä iltana ei Pierre tapansa mukaan myöhästynyt vaan saapui Bergien\nluo jo neljännestä vailla kahdeksan.\n\nBergit olivat jo valmiit vieraita vastaan ottamaan.\n\nAviopuolisot istuivat siistissä valaistussa työhuoneessa, joka upeili\nuusine huonekaluineen, tauluineen ja veistokuvineen. Berg istui uudessa\nnapitetussa virkapuvussaan Veran vieressä ja selitteli tälle, miten\naina voi ja pitääkin hankkia itselleen ylhäisiä tuttavia, sillä silloin\nvasta tuttavuuksista on iloa. \"Aina heistä jotakin oppii ja voi jotakin\npyytää. Niinpä minunkin virka-urani (Berg ei laskenut elämäänsä\nvuosissa, vaan virka-asteissa). Toverini eivät vielä ole alullakaan, ja\nminä odottelen rykmentinpäällikön virkaa, ja on minulla onni olla\nteidän puolisonne (hän nousi paikaltaan ja suuteli Veran kättä). Ja\nmiten olen kaiken tämän saavuttanut? Etupäässä -- tuttavuuksien\nvalitsemistaidolla. Sanomattakin on selvää, että pitää olla täsmällinen\nja siveellinen.\"\n\nBerg vaikeni ja hymähti tuntiessaan etevämmyytensä heikon naisen\nrinnalla, joka herttaisuudestaan huolimatta sittenkin oli vain heikko\nnainen, joka ei voi täysin käsittää, mikä oikeastaan tekee miehestä\nmiehen, -- _ein Mann zu sein_. Vera myöskin hymähti tuntiessaan\netevämmyytensä siveellisen, hyvän miehensä rinnalla, joka hänen\nmielestään, kuten kaikkikin miehet, käsitti väärin elämän tarkoituksen.\nPitäen vaimoaan mittapuuna arveli Berg kaikkien olevan heikkoja ja\ntuhmia. Samoin Veerakin miestään ajatellen luuli, että kaikki miehet\npitävät ainoastaan itseään järkevinä, mutta siitä huolimatta ovatkin\nitse tyhmyreitä, ylpeitä ja itsekkäitä.\n\nBerg nousi, syleili vaimoaan varovasti, jottei rutistaisi tämän\nkallista neulekaulusta, ja suuteli häntä keskelle suuta.\n\n-- Kun emme vain saisi aivan pian lapsia, -- sanoi hän, huomaamatta\nitsekään tässä minkäänlaista ajatuksen yhtenäisyyttä.\n\n-- Niin, -- vastasi Vera, -- sitä en minäkään toivoisi. Pitäähän toki\nelää seuraelämää varten.\n\n-- Aivan tuollainen oli ruhtinatar Jusupovillakin, -- sanoi Berg,\nosoittaen onnellisen hyvänsuovasti hymyillen vaimonsa neulekaulusta.\n\nSamassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kreivi Besuhof oli saapunut.\nAviopuolisot katsahtivat itsetietoisesti hymyillen toisiinsa, aivan\nkuin kumpikin olisi tahtonut lukea ansiokseen tämän vieraan saapumisen.\n\n\"Nähkääs mitä tuttavuudet merkitsevät\", -- ajatteli Berg, -- \"nähkääs\nmitä käytöstapa merkitsee!\"\n\n-- Mutta kuulehan, -- sanoi Vera, -- kun minä puhelen vieraiden kanssa,\nniin älä minua keskeytä, sillä tiedän tarkalleen, mistä kunkin kanssa\non keskusteltava.\n\nBerg hymähti.\n\n-- Täytyy toisinaan, -- hän sanoi, -- miesten kanssa on puhuttava\ntoisinaan miestenkin asioista.\n\nPierre vietiin uutuuttaan upeilevaan vierashuoneeseen, missä ei\nsaattanut istuutua rikkomatta sopusuhtaisuutta, siisteyttä ja\njärjestystä. Ja siksipä ei ollutkaan kumma, päinvastoin aivan\nymmärrettävä asia, ettei Berg kalliilta vieraalta saattanut kieltää\nsopusuhtaisuuden rikkomista, vaikkakin hän itse, nähtävästi\nsairaalloisesti peläten siihen ryhtymistä, jätti valinnan vieraalle.\nPierre rikkoi sopusuhtaisuuden siirtämällä itselleen tuolin, ja isäntä\nja emäntä alkoivat illatsun, keskustellen vieraan kanssa ja keskeyttäen\nalituiseen toinen toistaan.\n\nVera oli saanut päähänsä, että Pierren kanssa oli puheltava Ranskan\nlähetystöstä, ja ryhtyikin heti tähän aineeseen. Berg taas päätteli,\nettä oli jo miehistenkin asiain aika, keskeytti vaimonsa puheen ja\nsiirtyi puhumaan Itävallan sodasta ja, poiketen mielivaltaisesti\npääasioista, hän alkoi esittää omia mielipiteitään ja näkökantojaan\nniistä ehdoista, joilla hänelle oli tarjottu toimi tässä sodassa, ja\nselitteli niitä syitä, joiden perusteella hän oli kieltäytynyt tästä\ntoimesta. Vaikka keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, ja vaikka\nVera olikin miehelleen äkäinen miehisen aineksen sekaantumisen tähden,\nja vaikkei vielä ollutkaan heillä kuin yksi vieras, niin sittenkin\ntuntui molemmista aviopuolisoista suloiselta, että _illatsu_ oli\nalkanut mainiosti, ja että heidän illatsunsa keskusteluineen,\nteenjuontineen, palavine kynttilöineen oli aivan samallainen kuin\nkaikkien muidenkin illatsut.\n\nPian saapui sitten Boris, Bergin vanha toveri.\n\nHän kohteli Bergiä ja Veraa jonkun verran armollisesti ja suojelevasti.\nBoriksen jälkeen saapui eräs rouva everstineen, sitten itse kenraali,\nsitten Rostovit, ja nyt oli jo illatsu aivan tarkalleen tavallisten\nillatsujen kaltainen. Vera ja Berg eivät voineet olla iloisesti\nmyhäilemättä katsellessaan vilkasta liikettä vierashuoneessa ja\nkuunnellessaan tätä tolkutonta puhelua ja pukujen kahinaa. Kaikki meni\nkuten muidenkin illatsuissa, ja erityisen tyypillinen oli kenraali,\njoka kehuskeli asuntoa, läimäytti Bergiä olalle ja isällisen\nomavaltaisena puuhaili pelipöydän järjestämisessä. Kenraali istuutui\nkreivi Rostovin viereen, joka hänen jälkeensä oli arvokkain vieras.\nVanhukset yhtäällä, nuoret toisaalla, emäntä teepöydän ääressä, jolla\noli aivan samallaisia leivoksia hopeaisissa vasuissa kuin oli ollut\nPanineillakin, kaikki oli aivan täydelleen samallaista kuin muillakin.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPierren, joka luettiin arvokkaimpiin vieraisiin, täytyi ryhtyä bostonia\npelaamaan kreivi Rostovin, kenraalin ja everstin kanssa. Hän joutui\nistumaan vastapäätä Natashaa ja huomasi ihmeekseen, miten tyttö sitten\ntanssiaisten oli tavattomasti muuttunut. Hän oli vaitelias ja\ntuntuvasti rumempi kuin oli ollut tanssiaisissa; olisipa ollut\njolsakin, jollei hänen kainon rauhallinen käytöstapansa olisi jossain\nmäärin korvannut entistä suloutta.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" -- ajatteli Pierre, vilkaistuaan tyttöön. Natasha\nistui teepöydän ääressä sisarensa vieressä ja vastaili sivulleen\nkatsahtamatta Boriksen puheisiin. Pelattuaan koko vahvan värinsä ja\notettuaan vastapelaajansa riemuksi viisi tikkiä Pierre kuuli\ntervehdysten ja askelten ääntä ja vilkasi taas Natashaan.\n\n\"Mitä on hänelle tapahtunut?\" -- puheli hän yhä enemmän ihmetellen\nitsekseen.\n\nNatashan edessä seisoi ruhtinas Andrei hellän hyväilevä ilme kasvoilla\nja puhui tytölle jotain. Pää pystyssä, poskilla raikas puna ja\npidätellen katkonaista hengitystään katseli Natasha Bolkonskiin.\nJonkinlainen sisäinen kirkas valo, joka äsken näytti sammuneelta,\nloisti taas hänen silmistään. Hän oli hetkessä aivan muuttunut: rumuus\noli kadonnut, ja hän oli taas yhtä viehättävä kuin oli ollut\ntanssiaisissa.\n\nRuhtinas Andrei tuli tervehtimään Pierreä, ja tämä huomasi ystävänsäkin\nkasvoilla uuden, nuorekkaan ilmeen. Vaikka Pierre pelin kestäessä tuon\ntuostakin muutti paikkaa ja istui milloin selin, milloin kasvoin\nNatashaan, niin tarkasteli hän siitä huolimatta koko ajan tyttöä ja\nystäväänsä.\n\n\"Jotain sangen tärkeätä on tekeillä heidän välillään\", -- ajatteli\nPierre, ja iloiset, mutta samalla myös katkerat tunteet riehahtelivat\nhänen sydämessään ja saattoivat hänen kokonaan unohtamaan pelin.\n\nKuudennen vuoron loputtua nousi kenraali pöydästä ja sanoi, että näin\non mahdoton jatkaa, ja Pierre pääsi vapaaksi. Natasha puheli Sonjan ja\nBoriksen kanssa, ruhtinas Andrei taas puheli Veran kanssa, joka\nhienosti hymyillen koetti parastaan emäntänä. Pierre meni ystävänsä luo\nja kysyttyään keskustellaanko salaisuuksista, istuutui Veran ja\nBolkonskin seuraan. Vera, joka oli huomannut ruhtinas Andrein suhteen\nNatashaan, arveli, että illatsussa, todellisessa illatsussa pitää\nhienolla tavalla viitata tunteisiinkin, ja siksipä hän heti\nkun jäivät kahdenkesken alkoikin puhua ruhtinas Andreille ensin\nylimalkaan tunteista ja sitten sisarestaan. Hänen täytyi näin\nviisaalle (jommoisena piti ruhtinas Andreita) vieraalle näyttää\nvaltiomiestaitoaan.\n\nKun Pierre palasi heidän luokseen huomasi hän, että Vera oli ylen\ntyytyväinen ja innostunut keskusteluun, mutta ruhtinas Andrei taas\n(mikä muuten oli harvinaista) näytti hämmentyneeltä.\n\n-- Mitä arvelette? -- puheli Vera, hienosti hymyillen. -- Te, ruhtinas,\nolette niin tarkkanäköinen ja käsitätte ensi näkemältä ihmisen\nluonteen. Mitä ajattelette Natashasta, voiko hän vakavasti täyttää\nvelvollisuutensa, voiko hän, kuten muut naiset (Vera tarkoitti\nitseään), kerran mieheen rakastuttuaan ikuisesti olla hänelle\nuskollinen? Sellaista pidän todellisena rakkautena. Mitä arvelette,\nruhtinas?\n\n-- En tunne kyllin tarkasti sisartanne, -- vastasi ruhtinas Andrei,\nivallisesti hymyillen salatakseen hämmentyneen mielentilansa, --\nvoidakseni ratkaista näin aran kysymyksen; ja sitäpaitsi olen\nhuomannut, että mitä vähemmän naisella on ihailijoita sitä vakavampi\nhän on, -- hän lisäsi ja katsahti samalla Pierreen, joka oli tullut\nheidän luokseen.\n\n-- Niin, se on totta, ruhtinas; meidän aikanamme, -- jatkoi Vera\n(mainiten meidän aikamme, kuten yleensä mielellään mainitsevat\nyksinkertaiset ihmiset, jotka luulevat keksineensä ja määritelleensä\nmeidän aikamme omituisuudet ja jotka luulevat ihmisten ominaisuuksien\nmuuttuvan ajan mukana) -- meidän aikanamme ovat tytöt niin vapaita,\nettä _le plaisir d'être courtisée_[62] useinkin tukahuttaa heissä\ntodellisen tunteen. Ja täytyy tunnustaa, että Natashakin on tälle\nheikkoudelle sangen altis. -- Natashan mainitseminen sai ruhtinas\nAndrein kasvoille taas yrmeän, epämiellyttävän ilmeen; hän aikoi\nnousta, mutta Vera vain jatkoi, hymyillen yhä hienommin:\n\n-- Ei ketään ole mielestäni niin liehakoittu kuin häntä, -- puhui\nVera,-- mutta tähän saakka ei kukaan ole häntä vakavasti miellyttänyt.\nTehän tiedättekin, kreivi, -- sanoi hän Pierreen kääntyen, -- ettei\nedes meidän herttainen serkkumme Boris, joka, meidän kesken sanottuna,\noli sangen _dans le pays du tendre_...[63]\n\nRuhtinas Andrei yrmisti kulmiaan ja oli vaiti.\n\n-- Tehän olette Boriksen ystävä? -- sanoi Vera hänelle.\n\n-- Kyllä hänet tunnen...\n\n-- Hän on varmaan kertonut lapsuusajan rakkaudestaan Natashaan?\n\n-- Lapsuusajan rakkausko? -- kysyi ruhtinas Andrei äkkiä ja punastui.\n\n-- Niin. Johtavathan serkusten väliset läheiset suhteet toisinaan\nrakkauteen: _le cousinage est un dangereux voisinage_.[64] Eikö totta?\n\n-- Oi, epäilemättä, -- sanoi ruhtinas Andrei ja alkoi luonnottoman\nvallattomasti varoitella Pierreä tämän viidenkymmenenvuotisista\nmoskovalaisista serkuista, nousi kesken puhettaan, tarttui Pierren\nkäsipuoleen ja vei hänet syrjään.\n\n-- Entä nyt? -- sanoi Pierre ihmeissään katsellen ystävänsä kumman\nelokkaita kasvoja ja muistellen silmäystä, millä ruhtinas Andrei\nnoustessaan oli katsahtanut Natashaan.\n\n-- Minun pitää, minun pitää puhella sinun kanssasi, -- sanoi ruhtinas\nAndrei. -- Tiedäthän meidän naisten hansikkaamme (hän tarkoitti niitä\nvapaamuurarihansikkaita, jotka annettiin jokaiselle tulokasveljelle,\njotta tämä voisi antaa ne rakastamalleen naiselle). Minä... Mutta\nolkoon nyt sillään, puhun sinulle sittemmin... -- Ja kumma loiste\nsilmissä ja hätäisin liikkein hän astui Natashan luo ja istuutui hänen\nviereensä. Pierre huomasi, miten hän jotain kysyi Natashalta ja miten\ntämä vastasi pyrähtäen.\n\nSamalla tuli Pierren luo Berg ja kehoitti innokkaasti häntä yhtymään\nkenraalin ja everstin väliseen kinasteluun Espanjan sodasta.\n\nBerg oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän hymyili kuin aurinko. Illatsu\noli erittäin onnistunut ja aivan samallainen kuin muutkin illatsut,\njoissa hän oli ollut mukana. Kaikki oli samallaista: naisten hienot\npuheet, kortit, äänekkäästi korttipöydässä haasteleva kenraali,\nteekeittiö ja vieläpä leivoksetkin. Eräs seikka vielä puuttui, jotta\nillatsu olisi ollut sellainen kuin nekin, joita Berg jäljitteli.\nPuuttui kovaääninen miehinen keskustelu ja kinastelu jostain tärkeästä\nja viisaasta asiasta. Kenraali oli jo alkanut tällaisen kinastelun, ja\nsitä kuulemaan ja siihen yhtymään Berg nyt houkuttelikin Pierreä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSeuraavana päivänä lähti ruhtinas Andrei Rostoveille päivälliselle,\nkoska Ilja Andrejevritsh oli hänet kutsunut, ja viipyi heidän luonaan\nkoko päivän.\n\nKaikki talossa tiesivät ruhtinas Andrein tulon syyn, eikä hän itsekään\nsitä koettanut salata, vaan seurusteli koko ajan Natashan kanssa. Eikä\nainoastaan Natasha säikähtyneessä, mutta riemuitsevassa ja onnellisessa\nsydämessään tuntenut pelkoa jotain tärkeätä, välttämätöntä\nodottaessaan, ei, koko talon oli vallannut samallainen pelko.\nSurullisin, vakavan ankarin silmin katseli kreivitär ruhtinas Andreita,\nkun tämä puheli Natashan kanssa, ja teeskennellyn kainosti alkoi hän\npuhella jonkin joutavaa, kun vain ruhtinas Andrei häneen vilkasi. Sonja\nei uskaltanut jättää Natashaa ja pelkäsi samalla, että saattaisi olla\nesteeksi. Kun he vain hetkeksikin jäivät kahdenkesken, kävi Natasha\nkalpeaksi ja odotti sydäntuskalla jonkun saapumista. Häntä ihmetytti\nruhtinas Andrein arkuus. Hän tunsi että ruhtinas Andreilla oli jotain\nerinomaisempaa sydämellä, mutta hän ei saanut sanotuksi.\n\nKun ruhtinas Andrei illalla oli lähtenyt, tuli kreivitär Natashan luo\nja kysyi kuiskaten:\n\n-- No, armaani?\n\n-- Äiti, Jumalan nimessä, älä kysy minulta nyt mitään. En voi sanoa, --\nvastasi Natasha.\n\nSiitä huolimatta lojui Natasha samana iltana kauvan äidin vieressä\ntämän vuoteessa. Hän oli kiihtynyt ja pelokas ja katsoa tuijotti\nsuoraan eteensä. Hän kertoeli äidille, miten ruhtinas Andrei oli häntä\nkehunut, miten hän oli kertonut lähtevänsä ulkomaille ja kysellyt,\nmissä he aikovat viettää kesän, ja miten hän oli udellut Boriksesta.\n\n-- Mutta tällaista, tällaista en vielä milloinkaan ole kokenut! --\npuheli Natasha. Mutta minä pelkään hänen lähettyvillään, mitä se\nmerkitsee? Lieköhän, että tämä on se todellinen, niinkö? Äiti, joko\nnukut?\n\n-- En, rakkaani, itsekin pelkään, -- vastasi äiti. -- Menehän jo\nnukkumaan.\n\n-- En kuitenkaan saata nukkua. Ja hulluapa olisikin nyt nukkua. Äiti\nrakas, äiti, tällaista en vielä milloinkaan ole tuntenut, -- puheli\nNatasha, ihmetellen ja kauhistuen sydämessään riehuvia tunteita. --\nEmmehän saattaneet edes aavistaa!...\n\nNatashasta tuntui kuin olisi hän ollut rakastunut ruhtinas Andreihin\njo Otradnon ajoilta. Häntä oli peloittavinaan tämä kummallinen,\nodottamaton onni, että se, jonka hän jo ensi näkemältä (nyt oli hän jo\naivan varma siitä) oli omakseen valinnut, nyt taas tapasi hänet ja on\nhäneen rakastunut.\n\n\"Ja pitipä hänen nyt juuri, kun mekin olemme täällä, saapua Pietariin.\nJa pitipä meidän kohdata toisemme noissa tanssiaisissa. Kaikki on\nkohtalon työtä. On selvää, että kohtalo on asiat niin johtanut. Jo\nsilloin kun ensikerran hänet näin tunsin jotain erikoista.\"\n\n-- Mitä hän sinulle vielä sanoi? Mitä runoja hän kirjoitti? Luehan ...\n-- puhui äiti mietteissään, sillä hän oli huomannut, että ruhtinas\nAndrei kirjoitti jotain Natashan muistikirjaan.\n\n-- Äiti, onko se häpeällistä, kun hän on leski?\n\n-- Ole lörpöttelemättä, Natasha. Rukoile Jumalaa. _Les mariages se font\ndans les cieux_.[65]\n\n-- Kyyhkyni, äiti armaani, miten teitä rakastan, miten minun on hyvä\nolla! -- huudahti Natasha, kiersi äidin syleilyynsä, ja onnen ja\nliikutuksen kyyneleet tulvivat hänen silmistään.\n\nSamaan aikaan oli ruhtinas Andrei Pierren luona ja kertoi tälle\nrakkaudestaan Natashaan ja lujasta päätöksestään ottaa tyttö\nvaimokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan\nlähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen\nvieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli\ntullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia\nmiettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.\n\nTanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän\nläheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin\nilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen\njälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä\nuseammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän\nturhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän\nsamoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein\nväliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa.\nHänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai\nruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden\nrinnalla, ja edessä oli kysymys: \"miksi?\" Ja hän aherteli yöt päivät\nveljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä\nloitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön\naikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu,\nja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja.\nÄkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.\n\n-- Ah, tekö täällä, -- sanoi Pierre hajamielisen ja\ntyytymättömän näköisenä. -- Minä täällä työskentelen, -- hän jatkoi,\nosoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän\nonnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt;\nhänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi\nystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili\nvain itserakkaan tyytyväisenä.\n\n-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- aijoin jo eilen sinulle\npuhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista\nkokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.\n\nPierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle\nruhtinas Andrein viereen.\n\n-- Natasha Rostoviin, niinhän? -- hän sanoi.\n\n-- Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on\nminua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä\ntuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta\nelän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?...\nOlen liian vanha... Mikset puhu?...\n\n-- Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, -- sanoi Pierre äkkiä ja\nalkoi astella pitkin permantoa. -- Olen aina sitä ajatellut... Hän on\nharvinaisuus... Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö,\nottakaa hänet, ottakaa, ottakaa... Ja vakuutan, että olette maailman\nonnellisin ihminen.\n\n-- Entä hän!\n\n-- Hän rakastaa teitä.\n\n-- Älä puhu pötyä... -- sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi\nystäväänsä silmiin.\n\n-- Rakastaa, tiedän, -- kirkasi Pierre kiivaasti.\n\n-- Älähän, kuulehan, -- sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä\nkäsipuolesta. -- Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni\njollekulle.\n\n-- No, no, puhu, olen iloinen, -- puheli Pierre, ja todellakin\nmuuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja\niloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin\nnäytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen\nkaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset?\nPierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä\nhän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli\ntulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän\npäähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon\nja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja\nihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia\ntunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.\n\n-- Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin\nrakastaa, -- puheli ruhtinas Andrei. -- Tämä tunne on aivan erilainen\nkuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla -- hän ja\npelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla -- missä häntä ei ole,\nikävää -- ja pimeätä...\n\n-- Pimeätä ja synkkää, -- toisti Pierre, -- niin, niin, kyllä käsitän.\n\n-- En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen\nonnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin\nsilmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo,\nsitä synkemmältä tuntui oma.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nAvioliittoon tarvittiin isän suostumus, ja siksipä ruhtinas Andrei\nseuraavana päivänä lähtikin matkalle Lisijagoriin. Isä tekeytyi\nväliäpitämättömän rauhalliseksi, vaikka asia häntä todellisuudessa\nkovin harmitti. Hän ei enää elämänsä viime taipaleella saattanut\nkäsittää mitään muutoksia tai uutuuksia toistenkaan elämässä. --\n\"Antaisivat minun jo kuolla rauhassa ja tekisivät sitten mielensä\nmukaan\", -- tuumiskeli vanhus itsekseen. Mutta kuten aina tärkeissä\ntapauksissa, niin nytkin ukko alkoi valtioviisaasti asiaa arvostella ja\nlausui ajatuksensa aivan rauhallisena.\n\nEnsiksikin ei avioliitto ollut kyllin loistava sukuun, varallisuuteen\nja yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Toiseksi ruhtinas Andrei ei enää\nollut nuoruutensa kukoistuksessa, oli heikko terveydeltään (tätä\nseikkaa piti vanhus erittäin tärkeänä), ja tyttö oli liian nuori.\nKolmanneksi, surkea oli jättää poika nuoren tyttösen hoiviin. -- Ja\nneljänneksi, -- sanoi vanhus, katsoen ivallisena poikaansa silmiin, --\npyydän sinua jättämään asian ratkaisun vielä vuodeksi. Lähde\nulkomaille, hoida terveyttäsi, etsi mieleisesi saksalainen poikasi\nkasvattajaksi, ja jos sitten rakkaus, intohimo, itsepäisyys, tai miksi\nhäntä nimittäisi, vielä on vastustamaton, niin mene sitten naimisiin.\nJa nämä ovat viimeiset sanani, huomaa viimeiset... -- lopetti vanhus\nsellaisella äänen painolla, että helposti saattoi huomata hänen\njärkkymättä pysyvän päätöksessään.\n\nRuhtinas Andrei käsitti, että isä toivoi joko hänen tai tytön rakkauden\nsammuvan tuon vuoden kuluessa, ja hän päätti suostua isän ehdotukseen.\nHän päätti kosia ja siirtää häät vuodeksi eteenpäin.\n\nKolmen viikon kuluttua palasi hän maalta Pietariin.\n\nKun Natasha illalla oli puhellut äidin kanssa asiasta odotteli hän koko\nseuraavan päivän Bolkonskin tuloa, mutta turhaan. Yhtä turhaan odotteli\nhän seuraavina päivinä. Pierreäkään ei kuulunut, ja Natasha, joka ei\ntietänyt ruhtinas Andrein matkasta, oli aivan ymmällä.\n\nNäin kului kolme viikkoa. Natasha ei käynyt missään, käyskenteli vain\nkuin varjo joutilaana ja alakuloisena huoneesta toiseen ja itkeä\ntihusteli iltasin huoneessaan. Ei hän enää iltasin käynyt äidinkään\nluona. Hän oli ärtyinen ja karahti pienemmästäkin punaiseksi. Hänestä\ntuntui kuin kaikki olisivat huomanneet hänen onnettomuutensa ja\nsäälineet ja nauraneet häntä. Tämä itserakkaudesta ja turhamaisuudesta\njohtunut suru lisäsi vain raskasta sydämen surua.\n\nKerran tuli hän äidin luo ja aikoi hänelle jotain sanoa, mutta\npillahtikin samassa itkuun. Hän itki kuten itkevät loukkaantuneet\nlapset, jotka eivät käsitä, miksi heitä on rangaistu.\n\nÄiti alkoi häntä lohdutella. Natasha kuunteli alussa äidin lohdutuksia,\nmutta keskeytti hänet yhtäkkiä:\n\n-- Herjetkää jo, äiti, en edes ajattele, enkä tahdokkaan ajatella!\nTulee ensin ja sitten jättää, jättää...\n\nHänen äänensä värisi, ja hän oli vähällä taas pillahtaa itkuun, mutta\nvoitti luontonsa ja jatkoi rauhallisena.\n\n-- Enhän minä lainkaan haluakkaan miehelään. Minä häntä pelkään; olen\njo aivan rauhoittunut, aivan rauhoittunut...\n\nSeuraavana päivänä Natasha puki ylleen sen vanhan pukunsa, jossa hän\noli viettänyt niin monta iloista aamuhetkeä, ja alkoi aamusta alkaen\npuuhailla entisissä toimissaan, jotka oli jättänyt tanssiaisten\njälkeen. Juotuaan teensä hän meni saliin, missä oli erinomaisen hyvä\nkaje, ja alkoi lauluharjoituksensa. Käytyään kertaalleen ensimäiset\nharjoitukset hän pysähtyi keskelle salia, ja toisti erään\nsävelkatkelman, joka häntä erityisesti miellytti. Iloisena kuunteli hän\nhurmaavia säveliä, jotka heläten täyttivät tyhjän salin ja sitten\nhäipyivät hiljalleen, ja riemu täytti hänen sydämensä. -- \"Ei sitä\nkannata niin paljon ajatella, näinkin on hyvä olla\", -- sanoi hän\nitselleen ja alkoi astella edestakasin salin kumajavalla parketilla.\nJoka askeleella nousi hän korolta kärjelle (hänellä oli jaloissa uudet,\nlempikenkänsä) ja yhtä iloisena kuin oli kuunnellut sävelten helinää\nhän nyt kuunteli tätä korkojen tahdikasta kapinaa ja kengänkärkien\nnarahtelua. Kulkiessaan kuvastimen ohi hän vilkasi siihen. -- \"Tuossapa\nolen!\" -- näytti hänen ilmeensä sanovan. -- \"No, vähät muusta. Ketään\nen kaipaa.\"\n\nPalvelija aikoi tulla saliin siivoamaan, mutta Natasha ei häntä\npäästänyt, sulki oven hänen jälkiinsä ja jatkoi kävelemistään. Hän oli\ntaas joutunut tuohon mielentilaan, jolloin piti itsestään ja ihaili\nomia avujaan. -- \"Mutta onpas ihana tuo Natasha!\" -- puheli hän taas\nitsekseen aivan kuin jonkun miehiä edustavan henkilön sanoilla. -- \"Hän\non sievä, nuori, hänellä on hyvä ääni, eikä hän ketään häiritse,\njättäkää hänet vain rauhaan.\" Mutta vaikka hän olisi ollut miten\nrauhassa tahansa, ei hän silti ollut rauhallinen, ja heti hän itsekin\nsen tunsi.\n\nEteisen ovi avautui, ja joku kysyi: \"ollaanko kotona?\" -- ja samassa\nkuului astuntaa. Natasha katseli kuvastimeen, muttei eroittanut sieltä\nitseään. Hän kuunteli askelia eteisestä. Kun hän eroitti itsensä\nkuvastimesta huomasi hän olevansa kalpea. Se on _hän_. Hän tunsi hänet\nvarmasti, vaikka vaivoin kuuli hänen äänensä sulettujen ovien takaa.\n\nNatasha lähti kalpeana ja säikähtyneenä juoksemaan vierashuoneeseen.\n\n-- Äiti, Bolkonski on saapunut! -- hän sanoi. -- Äiti, tämä on\nkauheata, sietämätöntä! En tahdo ... kiusautua! Mitä on minun\ntehtävä?...\n\nKreivitär ei vielä ollut ehtinyt vastaamaan Natashalle, kun ruhtinas\nAndrei astui huoneeseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän näki\nNatashan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän suuteli kreivittären ja\nNatashan kättä ja istuutui sohvan viereen.\n\n-- Ei ole meillä pitkiin aikoihin ollut iloa... -- alkoi kreivitär,\nmutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet, vastaten hätäisesti kreivittären\nkiertävään kysymykseen.\n\n-- En ole käynyt teillä tänä aikana, sillä olin isäni luona\nneuvottelemassa sangen tärkeästä asiasta. Palasin vasta viime yönä, --\nsanoi hän, katsahtaen Natashaan. -- Tahtoisin puhella kanssanne,\nkreivitär, -- lisäsi hän hetkisen vaiti oltuaan.\n\nKreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.\n\n-- Tehkää hyvin, -- hän lausui.\n\nNatasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin\npuristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas\nAndreihin.\n\n\"Nytkö? Tällä hetkellä!... Ei, se on mahdotonta\" ... -- ajatteli\nNatasha.\n\nRuhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei\nollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen\nkohtalonsa.\n\n-- Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, -- sanoi kreivitär kuiskaten.\n\nNatasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas\nAndreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.\n\n-- Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, -- sanoi\nruhtinas Andrei.\n\nKreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.\n\n-- Teidän kosintanne... -- alkoi kreivitär verkalleen. -- Ruhtinas\nAndrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. -- Teidän\nkosintanne ... (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja ... minä\nannan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni ... toivoakseni ...\nmutta Natashasta kaikki riippuu...\n\n-- Puhun hänelle asiasta kun ensin saan teidän suostumuksenne ...\nannatteko sen minulle? -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Annan, -- sanoi kreivitär, ojensi kätensä ruhtinas Andreille ja\npainoi vierovan hellästi huulensa hänen kättään suutelemaan\ntaivistuneen ruhtinas Andrein otsalle. Hän tahtoi rakastaa ruhtinas\nAndreita kuin omaa poikaansa, mutta tunsi samalla, että tämä oli\nhänelle vieras ja peloittava henkilö. -- Olen varma mieheni\nsuostumuksesta, -- sanoi kreivitär, -- mutta entäs isänne...\n\n-- Isäni, jolle tein selvän aikeistani, pani ehdoksi suostumukselleen,\nettä häät vietetään vasta vuoden kuluttua. Ja tästä aijoinkin juuri\nteille mainita, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Tosin on Natasha vielä nuori, mutta näin kauvan...\n\n-- Muuten on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei huoaten.\n\n-- Lähetän hänet tänne, -- sanoi kreivitär ja lähti huoneesta.\n\n-- Herra, armahda meitä, vaikeroi hän tytärtään etsiessään.\n\nSonja ilmoitti Natashan olevan makuuhuoneessa. Natasha istui kalpeana\nvuoteellaan, katsellen pyhäinkuvaan, ristien nopeasti silmiään ja\nsupisten jotain itsekseen. Huomattuaan äitinsä hän kavahti seisoalleen\nja heittäytyi tämän kaulaan.\n\n-- Miten? Äiti?... Miten?\n\n-- Mene, mene hänen luokseen. Hän pyytää kättäsi, -- sanoi kreivitär\nkylmästi, kuten tuntui Natashasta. -- Mene ... mene, -- sanoi äiti\nsurullisesti ja nuhtelevasti huoneesta kiitävälle tyttärelleen ja\nhuoahti raskaasti.\n\nNatasha ei muistanut, miten oli tullut vierashuoneeseen. Tultuaan\novesta ja huomattuaan ruhtinas Andrein hän pysähtyi. \"Onko tuo vieras\nmies todellakin minulle _kaikki_ kaikessa?\" -- kysyi hän itseltään ja\nvastasi samassa hetkessä: -- \"On, kaikki: hän ainoa on minulle nyt\nkallein maailmassa.\" Ruhtinas Andrei tuli hänen luokseen silmät maahan\nluotuina.\n\n-- Rakastuin teihin ensi näkemältä. Voinko toivoa?\n\nHän katsahti Natashaan, ja tätä hämmästytti hänen silmistään säihkyvä\nsyvän intohimon tuli. Natashan ilme sanoi: \"Miksi kysytte? Miksi\nepäilette sellaista, mikä kysymättäkin on selvää? Miksi puhutte, kun on\nmahdoton sanoin lausua tunteita.\"\n\nHän astui lähemmäksi ruhtinas Andreita ja pysähtyi. Tämä tarttui hänen\nkäteensä ja painoi sille huulensa.\n\n-- Rakastatteko minua?\n\n-- Rakastan, rakastan, -- lausui Natasha aivan kuin ärtyneenä, huoahti\näänekkäästi, toisen kerran, yhä useammin ja useammin ja pillahti\nitkuun.\n\n-- Miksi? Mikä Teidän on?\n\n-- Ah, olen niin onnellinen, -- vastasi Natasha, hymyili kyynelissään,\nsiirtyi lähemmäksi, epäröi hetkisen aivan kuin olisi ajatellut tekonsa\nsopivaisuutta, ja suuteli ruhtinas Andreita.\n\nRuhtinas Andrei piteli Natashaa käsistä, katseli häntä silmiin, mutta\nrakkautensa ei enää ollut entisen kaltaista. Hänen sydämessään oli\ntapahtunut jonkinlainen äkillinen muutos: hän ei enää tuntenut\nrunollisen salaperäistä intohimon hurmaa, hänen kävi sääliksi tytön\nnaisellisen lapsellinen avuttomuus, häntä peloitti tytön välitön\nantautuminen ja luottamus ja raskas joskin samalla suloinen\nvelvollisuuden tunne, joka iäksi kaikeksi sitoi hänen kohtalonsa tytön\nkohtaloon. Nämä tunteet, vaikkeivät olleetkaan niin kirkkaat ja\nrunolliset kuin entiset, olivat silti vakavammat ja voimakkaammat.\n\n-- Onko äitinne sanonut, että meidän täytyy odottaa vielä kokonainen\nvuosi? -- kysyi ruhtinas Andrei, katsellen yhä tyttöä silmiin.\n\n\"Olenko se todellakin minä, tyttönen, lapsi (kaikkihan ovat minua\nsellaisena pitäneet)\", -- ajatteli Natasha, -- \"olenko todellakin nyt\ntästä hetkestä _puoliso_, tuon vieraan, herttaisen miehen vertainen,\ntuon viisaan miehen, jota isäkin kunnioittaa. Onko se totta! Onko\ntodellakin totta, ettei nyt enää sovi elämällä leikkiä, että nyt jo\nolen aikuinen, jonka on vastattava jokaisesta teostaan ja sanastaan?\nNiin, mitä hän minulta kysyikään?\"\n\n-- Ei; -- hän vastasi, vaikkei lainkaan ollut käsittänytkään ruhtinas\nAndrein kysymystä.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta te olette vielä\nniin nuori, mutta minä olen niin paljon kokenut elämässä. Pelkään\nteidän puolestanne. Ette vielä tunne itseänne.\n\nNatasha kuunteli tarkkaavana hänen puhettaan, koettaen käsittää hänen\nsanojensa merkitystä, mutta ei käsittänyt.\n\n-- Miten raskaaksi käykään minulle tämä vuosi, joka siirtää onnelani\ntuonemmaksi, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- niin voittehan tänä aikana\nvarmistua päätöksessänne. Pyydän teitä vuoden kuluttua tekemään minut\nonnelliseksi; mutta olkaa vapaa: kihlauksemme jääköön salaisuudeksi, ja\njos huomaatte, ettette minua rakasta tai jos olette rakastanut... --\nsanoi ruhtinas Andrei, luonnottomasti hymyillen.\n\n-- Miksi puhutte tällaisia? -- keskeytti Natasha. -- Tiedättehän, että\nrakastuin teihin sinä hetkenä, jolloin saavuitte Otradnoon, -- hän\njatkoi, uskoen vahvasti puhuvansa totta.\n\n-- Vuoden kuluessa opitte itsenne tuntemaan.\n\n-- Ko-konainen vuosiko? -- huudahti äkkiä Natasha, joka vasta nyt\näkkäsi, että häiden vietto oli siirretty vuodeksi eteenpäin. -- Miksikä\nkokonainen vuosi? Miksikä vuosi?... -- Ruhtinas Andrei alkoi hänelle\nselittää siirtämisen syitä. Natasha ei kuunnellut.\n\n-- Eikö muuten käy päinsä? -- hän kysyi. Ruhtinas Andrei ei vastannut,\nmutta hänen ilmeestään huomasi, että päätöstä oli mahdoton purkaa.\n\n-- Tämä on kauheata! Ei, tämä on kauheata, kauheata! -- pyrähti äkkiä\nNatasha ja hertyi taas itkemään. -- Kuolen ennenkun vuosi on kulunut:\ntämä on mahdotonta, tämä on kauheata. -- Hän katsahti sulhastaan\nkasvoihin, ja huomasi niillä säälin ja neuvottomuuden ilmeen.\n\n-- Ei, ei, suostun kaikkeen, -- hän sanoi ja taukosi hetkessä\nitkemästä. -- Olen niin onnellinen!\n\nIsä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.\n\nNäistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nSormuksia ei vaihdettu, eikä Natashan ja Bolkonskin kihlausta julaistu;\ntätä vaati ruhtinas Andrei. Hän sanoi, että hänen on kärsittävä\nikävyydetkin, koska hän yksinään on syypää häiden siirtymiseen. Hän\nsanoi ikuisiksi ajoiksi sitoutuneensa sanaansa, mutta Natashaa hän ei\ntahdo sitoa, vaan jättää hänelle täyden vapauden. Jos tyttö puolen\nvuoden kuluttua tuntee rakkautensa kylmenneen, niin on hänellä oikeus\npurkaa kihlaus. Natasha ja vanhemmat eivät tietenkään tahtoneet kuulla\ntällaisia puheita; mutta ruhtinas Andrei pysyi päätöksessään. Hän kävi\njoka päivä Rostoveilla, muttei kohdellut Natashaa morsiamenaan:\nteititteli häntä ja suuteli ainoastaan kädelle. Kosinnan jälkeen\nmuuttuivat Natashan ja ruhtinas Andrein välit aivan toisellaisiksi kuin\nennen olivat olleet: läheisiksi ja vaatimattoman suoriksi. Tuntui aivan\nkuin he tätä ennen eivät olisi toisiaan tunteneetkaan. Mielellään he\nmuistelivat, miten olivat toisiaan katselleet silloin, kun olivat vielä\n_vieraita_ toisilleen; nyt tunsivat he molemmat olevansa aivan uusia\nolentoja: ennen teeskenteleviä, nyt välittömiä, todellisia. Alussa ei\nkukaan oikein tottunut ruhtinas Andreihin; hän tuntui olevan vieraasta\nmaailmasta, ja kauvan sai Natasha tutustuttaa häntä kotiväelle ja\nylpeänä hän kaikille vakuutteli, että hänen sulhasensa ainoastaan\nnäyttää kummalliselta, mutta oikeastaan hän on samallainen kuin\nmuutkin, ettei hän häntä pelkää, eikä pidä toistenkaan pelätä.\nMuutamassa päivässä häneen totuttiinkin, ja siekailematta alkoivat\nRostovit viettää entistä elämäntapaansa, johon ruhtinas Andreikin\nsulautui. Hän osasi puhella kreivin kanssa talousasioista, kreivittären\nja Natashan kanssa puvuista ja Sonjan kanssa, muistokirjoista ja\nkanevatöistä. Toisinaan Rostovilaiset keskenään, vieläpä ruhtinas\nAndreinkin kuullen, ihmettelivät miten asiat olivat tälle asteelle\nkehittyneet, ja miten oli ollut olemassa tätä ennustavia merkkejä.\nRuhtinas Andrein saapumista Otradnoon pidettiin tällaisena\nennusmerkkinä, samoin Rostovilaisten muuttoa Pietariin, Natashan ja\nruhtinas Andrein yhdennäköisyyttä, jonka oli huomannut lapsenhoitajatar\njo ruhtinas Andrein ensi käynnillä Otradnossa, samoin Nikolain ja\nruhtinas Andrein välistä kinastelua 1805 vuoden sotaretkeltä ja vielä\nmonia muita seikkoja.\n\nTalossa vallitsi runollinen kaihomielisyys ja vaiteliaisuus, jotka aina\novat kihlautuneen parin seurakumppanit. Usein istuttiin yhdessä, mutta\nkukaan ei hiiskunut sanaakaan. Toisinaan sivulliset sitten nousivat\npaikoiltaan ja poistuivat huoneesta, mutta kahden jäätyäänkin\nkihlautuneet olivat ääneti. Harvoin puhelivat he tulevista asioista.\nRuhtinas Andreita peloitti ja hävetti näistä puhuminen. Natasha omaksui\nnämä tunteet, kuten kaikkikin sulhasensa tunteet, joita oli tavattoman\nherkkä arvaamaan. Kerran alkoi Natasha udella hänen pojastaan. Ruhtinas\nAndrei punastui, mikä muuten oli hyvin tavallista näinä aikoina ja mikä\nNatashaa erityisesti miellytti, ja sanoi, ettei poika tule asumaan\nheidän kodissaan.\n\n-- Miksei? -- kysyi Natasha säikähtyneenä.\n\n-- En voi häntä riistää isä-ukolta ja sitäpaitsi...\n\n-- Miten häntä rakastaisin! -- sanoi Natasha, käsittäen samassa\ntuokiossa sulhasensa ajatuksen juoksun; -- mutta käsitänhän, että\ntahdotte vapauttaa itsenne ja minut moitteilta.\n\nVanha kreivi tuli toisinaan ruhtinas Andrein luo, suuteli häntä ja\nkysyi neuvoja Petjan kasvatusta ja Nikolain palvelusta koskevissa\nasioissa. Kreivitär huokaili heitä katsellessaan. Sonja pelkäsi joka\nhetki olevansa kihlautuneiden tiellä ja koetti kaikellaisilla\ntekosyillä poistua heidän seurastaan silloinkin kun se oli aivan\ntarpeetonta. Kun ruhtinas Andrei puhui (hän oli verraton kertoilija),\nkuunteli Natasha ylpeänä häntä. Kun hän itse puhui oli hän milloin\npeloissaan, milloin riemuissaan kun huomasi, miten tarkkaavana ja\ntutkivana ruhtinas Andrei katseli häntä silmiin. Epätietoisena hän\nkysyi itseltään: -- \"Mitä hän minusta etsii? Jotain hän katseellaan\netsii! Entäs, jollei olekkaan minussa sitä, mitä hän katseellaan\netsii?\" Toisinaan hän joutui hänelle ominaisen hurjan iloisen mielialan\nvaltaan, ja tällöin hän erittäin ihastuneena katseli ja kuunteli\nsulhasensa naurua. Ruhtinas Andrei nauroi harvoin, mutta kun nauroi,\nniin nauroi sydämensä pohjasta, ja aina tällaisen tapauksen jälkeen\ntunsi Natasha olevansa yhä lähempänä sulhastaan. Natasha olisi ollut\ntäysin onnellinen, ellei häntä olisi kauhistanut yhä lähenevä ero,\njonka ajatteleminenkin sai ruhtinas Andreinkin kalpenemaan.\n\nPäivää ennen Pietarista lähtöään toi ruhtinas Andrei Rostoveille\nPierren, joka tanssiaisten jälkeen ei kertaakaan ollut käynyt talossa.\nPierre näytti hajamieliseltä ja hämmentyneeltä. Hän puheli vanhan\nkreivittären kanssa. Natasha istuutui Sonjan kanssa shakkipöydän\nääreen, saadakseen ruhtinas Andrein lähettyvilleen. Tämä yhtyikin\ntyttöjen seuraan.\n\n-- Tehän olette jo kauvan tuntenut Besuhovin? -- kysyi ruhtinas Andrei\nNatashalta. -- Pidättehän hänestä?\n\n-- Pidän, hän on kelpo mies, mutta kovin naurettava.\n\nJa Natasha alkoi kertoa, kuten oli tavaksi tullut Pierrestä\npuhuttaessa, hänen hajamielisyydestään juttuja, jotka useinkin olivat\naivan keksittyjä ja hänen laskuunsa sepitettyjä.\n\n-- Tiedättehän, että olen hänelle uskonut meidän salaisuutemme, --\nsanoi ruhtinas Andrei. -- Tunnen hänet jo lapsuudesta. Hänellä on\nkultainen sydän. Pyydän teitä, Natalie, -- sanoi hän yhtäkkiä vakavana;\n-- minä lähden matkoille, Jumala tietää, mitä saattaa tapahtua.\nRakkautenne saattaa kylm... Oh, tiedän, ettei minun pitäisi tästä\npuhua. Kuitenkin, -- mitä teille tapahtuneekin minun poissa\nollessani...\n\n-- Mitä sitten tapahtuu?...\n\n-- Mikä suru kohdanneekaan, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- pyydän teitä,\nneiti Sophie, mitä tapahtuneekaan, kääntykää ainoastaan häneen neuvoja\nja apua etsimään. Hän on sangen hajamielinen ja naurettava henkilö,\nmutta hänellä on kultainen sydän.\n\nEivät isä, äiti, Sonja, eipä edes ruhtinas Andreikaan voineet aavistaa,\nmiten ero koski Natashaan. Punakkana ja kiihtyneenä hän kuljeskeli\nkaiken päivää huoneesta toiseen ja toimitteli kaikellaisia vähäpätöisiä\ntehtäviä, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mikä häntä odotti. Hän ei\nitkenyt, ei silloinkaan, kun ruhtinas Andrei hyvästellessään viimeisen\nkerran suuteli hänen kättään. -- Älkää lähtekö! -- hän vain lausui\nhänelle sellaisella äänellä, että ruhtinas Andrei alkoi epäröidä,\npitäisikö hänen todellakin jäädä. Kauvan tämän jälkeen muisti ruhtinas\nAndrei vielä nuo sanat. Lähdönkään jälkeen ei Natasha itkenyt, istui\nvain muutamia päiviä huoneessaan, ei välittänyt mistään, silloin\ntällöin vain toistaen:\n\n-- Ah, miksi hän lähti!\n\nMutta kun kaksi viikkoa oli kulunut ruhtinas Andrein lähdöstä, tointui\nNatasha omaistensa ihmeeksi henkisestä taudistaan, kävi taas entisensä\nkaltaiseksi. Ilme vain hänen kasvoillaan oli muuttunut, kuten on\nlapsilla, kun he nousevat pitkä-aikaiselta tautivuoteelta.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nTämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai\nAndrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset\nvoimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin\närtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat\nmelkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi\ntyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä\nkiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi\nilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista\nsai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan.\nMistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain\ntaikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. -- \"Sinä\ntahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas\nAndrei tarvitsee pojan, ei tyttöä\", -- hän puhui. Toisinaan hän\nruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä,\nmitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä\nnäiden laskuun.\n\nAlituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän\noli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen\nja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi\nitseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten\noikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean\nsanan \"oikeus\" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat\nruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja\nselväksi, laiksi -- rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka\nmeille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt\nihmiskunnan tähden, vaikka olikin -- Jumala. Mitä välittikään hän\nmuiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi\nitsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.\n\nTalvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen,\nhiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt\nhäntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain\nsydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen\nlähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain\nasiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat\ntoisistaan tyytymättöminä.\n\nPian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen\nystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli\nruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen\nveljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen\nveljensä oli tapettu Turkissa.\n\n    Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni\n    Julia.\n\n    Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää\n    kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän\n    verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni,\n    uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa,\n    vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin\n    saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi\n    käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät\n    elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat\n    toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen\n    ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset,\n    jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet\n    heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin\n    rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata\n    unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman\n    teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti\n    kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt\n    pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta.\n    Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi\n    vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi\n    hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan\n    rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme\n    niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen\n    pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein,\n    että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää\n    kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso,\n    mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me,\n    mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä\n    vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava\n    paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta,\n    hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta\n    surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun\n    että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet\n    mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut,\n    mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi.\n    Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi,\n    että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka\n    on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä\n    päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa\n    hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä\n    meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte,\n    aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti\n    haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja\n    te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille\n    asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi\n    sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys\n    kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää\n    ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan\n    hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde\n    meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte\n    en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista\n    ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta,\n    mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista\n    mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin\n    kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä.\n    Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten\n    ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo\n    Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa\n    nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi\n    tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu,\n    sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen\n    mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme\n    soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä.\n    Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin.\n    Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt\n    samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen,\n    kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen,\n    ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen\n    toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja\n    käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen\n    hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet.\n    Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä\n    Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana\n    miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni -- en koskaan ole tätä\n    epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on\n    tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat\n    että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen,\n    mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä\n    Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se,\n    josta mainitsette kirjeessänne, -- huhu, että muka veljeni aikoisi\n    mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei\n    veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin\n    kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän\n    harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on\n    tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä\n    Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku\n    enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä\n    naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei\n    ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan:\n    en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin.\n    Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla\n    kädellään. Rakas ystävättäreni, _mademoiselle Bourienne_, suutelee\n    teitä.\n\n                                                         Maria.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKeskikesällä ruhtinatar Maria sai odottamatta veljeltään Sveitsistä\nkirjeen, jossa tämä ilmoitti hänelle odottamattoman ja kummallisen\nuutisen. Hän ilmoitti menneensä kihloihin Natasha Rostovin kanssa.\nKirje huokui rakkauden hurmaa morsiameen ja hellää ystävyyttä ja\nluottamusta sisareen. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut niin\nvoimakkaasti rakastunut kuin nyt, ja nyt vasta hän oikein käsitti ja\ntunsi elämän arvon; hän pyysi sisarelta anteeksi, ettei Lisijagorissa\nollessaan ollut puhunut asiasta sisarelle, vaikka silloin jo oli\nkeskustellut asiasta isän kanssa. Hän sanoi näin menetelleensä siksi,\nettä pelkäsi sisaren koettavan taivuttaa isää suostumaan, ja jollei\nolisi onnistunut, olisi ärsyttänyt isän itseään vastaan ja siten saanut\nkärsiä yksin kaikki ikävyydet. \"Ja sitäpaitsi\", -- hän kirjoitti, --\n\"asia ei vielä silloin ollut lopullisesti päätetty kuten nyt on.\nSilloin määräsi isä miettimisajan, kokonaisen vuoden, josta nyt puolet,\n_kuusi kuukautta_, on kulunut, ja sentään olen lujempi päätöksessäni\nkuin milloinkaan tätä ennen. Jolleivät lääkärit pidättäisi minua täällä\nkylpypaikassa, niin olisin jo Venäjällä, mutta nyt täytyy minun vielä\nodottaa kolme kuukautta. Tunnet minut ja suhteeni isään. Minä en häntä\ntarvitse, olen aina ollut ja olen vastakin hänestä riippumaton, mutta\njos toimisin hänen tahtoaan vastaan ja saattaisin hänet suuttumaan\nitseeni, vallankin kun hänen päivänsä jo kaiketi ovat luetut, niin\nolisin menettänyt puolet onnestani. Kirjoitan nyt samalla hänellekin\ntästä asiasta ja pyydän sinua otollisena hetkenä jättämään kirjeen\nhänelle ja ilmoittamaan minulle, millä silmillä hän nykyään asiaan\nkatselee, ja onko toiveita, että hän suostuisi lyhentämään\nmiettimisajan kahdeksaan kuukauteen.\"\n\nMonien horjumisten, epäilyksien ja rukouksien jälkeen antoi ruhtinatar\nMaria kirjeen isälleen. Seuraavana päivänä vanha ruhtinas sanoi\nrauhallisena tyttärelleen:\n\n-- Kirjoita veljellesi, että odottakoon, kunnes kuolen... Ei kestä\nkauvan -- pian päästän...\n\nRuhtinatar aikoi vastata, mutta isä ei sallinut, vaan alkoi pauhata yhä\nkovemmalla äänellä.\n\n-- Nai, nai, kyyhkyläiseni... Suku on verraton... Järkeviä ihmisiä,\nmitä? Rikkaita, mitä? Niin. Nikolushka saa oivallisen äitipuolen!\nKirjoita hänelle että menköön naimisiin vaikka huomenna. Nikolushka saa\näitipuolen ja minä otan Bouriennen!... Ha, ha, ha, eikä Andreikaan jää\näitipuoletta! Mutta sen sanon, minun talossani on jo kylliksi\nakkaväkeä; menköön naimisiin, mutta eläköön omin luvin. Kenties muutat\nsinäkin hänen luokseen? Onnea matkalle, mene, mene, mene.\n\nTämän tupsahduksen jälkeen ei vanha ruhtinas enää kertaakaan puhunut\nasiasta. Mutta ruhtinatar Maria sai usein kokea, että viha kyti isän\nmielessä pojan halpamielisyyden tähden. Ivan ja pilan teko sai uutta\nyllykettä: vanhus puhui usein äitipuolesta ja mieltymisestään neiti\nBourienneen.\n\n-- Miksen häntä naisi? -- puhui hän tyttärelleen. -- Hänestä tulee\nverraton ruhtinatar!\n\nViime aikoina alkoi ruhtinatar Maria todellakin ihmeekseen ja\nkummakseen huomata, että isä yhä enemmän ja enemmän alkoi lähennellä\nranskatarta. Veljelle ruhtinatar kirjoitti, miten kirje oli vaikuttanut\nisään, mutta lohdutteli tätä samalla, että on toiveita isän\nlepyttämisestä.\n\nNikolushka ja hänen kasvatuksensa, Andrei veli ja uskonto olivat\nruhtinatar Marian ilon ja lohdun aiheena; mutta näiden lisäksi oli\nhänellä, kuten täytyy olla jokaisella ihmisellä, oma ominainen salainen\nhaave sydämen syvimpään sopukkaan kätkettynä, ja tämä haave se hänelle\ntuotti suurimman lohdutuksen. Tämän lohduttavan haaveen olivat hänessä\nherättäneet Jumalan ihmiset -- uskonrujot ja pyhiinvaeltajat, jotka\nvanhaa ruhtinasta kartellen kävivät salavihkaa häntä tapaamassa. Mitä\nvanhemmaksi hän kävi ja mitä enemmän hän tarkasteli ja koki elämää sitä\nenemmän häntä ihmetytti ihmisten likinäköisyys, noiden maan lapsien,\njotka etsivät täältä maan päältä nautintoa ja onnea, jotka häärivät ja\nhyörivät, kärsivät, kamppailevat ja tekevät pahaa toisilleen\nhankkiakseen itselleen tuota olematonta, utuista ja rikollista onnea.\nRuhtinas Andrei rakasti vaimoaan; tämä kuoli. Mutta tämä ei hänelle\nriitä, hän tahtoo sitoa onnensa toiseen naiseen. Isä vastustaa hänen\naikeitaan, sillä hän tahtoisi pojalleen ylhäissukuisemman ja rikkaamman\npuolison. Ja kaikki he taistelivat ja kärsivät, kiusautuvat ja\nturmelevat sielunsa, ikuisen sielunsa, saadakseen etuja, jotka ovat\nhetken tuomat, toisen viemät. Vaikka itsekin tämän tiedämme, hyvin\ntiedämme, -- niin on Kristus, Jumalan poika, tullut keskuuteemme ja\nsanonut, että tämä elämä on hetken elämää, etsikkoaikaa, mutta\nsittenkin me siinä riipumme ja luulemme siitä onnea löytävämme. \"Miksi\nei kukaan ole tätä käsittänyt?\" -- ajatteli ruhtinatar Maria. Ei muut\nkuin nuo halveksitut Jumalan ihmiset, jotka reppu selässä tulevat\nluokseni takatein kartellen isää, eivät kärsimyksien pelosta, vaan\njotteivät johtaisi häntä syntiä tekemään. He jättävät omaisensa,\nsynnyinseutunsa ja kaikki maalliset hyvyydet, jotteivät mihinkään\nkiintyisi; he kulkevat rohdinpaidassa, nimettöminä paikasta toiseen,\ntekemättä pahaa kenellekään, rukoillen sekä niiden puolesta, jotka\nheitä ahdistavat, että niiden puolesta jotka heitä suojaavat. Tässä on\ntotuus ja todellinen elämä: korkeimpaa totuutta ja todellisempaa elämää\nei ole!\n\nPyhiinvaeltajain joukossa oli eräs viidenkymmenen vuotias\nlyhytkasvuinen, hiljainen, rokonarpinen nainen, Fjedosjushka, joka jo\nneljättä vuosikymmentä vaelsi paljasjaloin ja kahleissa. Häntä\nruhtinatar Maria erityisesti rakasti. Kun Fjedosjushka kerran\npuolipimeässä, pienen rasvalampun valaisemassa huoneessa kertoeli\nelämänsä vaiheita, tunsi ruhtinatar Maria äkkiä sydämessään voimakkaan\näänen sanovan, että Fjedosjushka on ainoa ihminen maailmassa, joka on\nlöytänyt oikean elämän tien, ja hänkin päätti lähteä vaeltamaan. Kun\nFjedosjushka meni nukkumaan, jäi ruhtinatar Maria yksin miettimään tätä\nasiaa ja viimein hän vakaantui päätöksessään, että hänen täytyy lähteä\nvaeltamaan, niin kummalta kun se tuntuukin. Hän uskoi salaisuutensa\nrippi-isälleen, munkki Akinfille, ja tämä hyväksyi hänen aikomuksensa.\nHän oli hommailevinaan lahjoja pyhiinvaeltajattarille, mutta hankkikin\nitselleen täydellisen pyhiinvaeltajattaren puvun: paidan, virsut,\nkauhtanan ja mustan huivin. Lähestyessään sitä salaperäistä kaappia,\njossa olivat kätkössä hänen pyhiinvaeltajatamineensa, ruhtinatar Maria\nusein pysähtyi aprikoimaan, eikö jo olisi aika toteuttaa tuo sydämen\naikomus.\n\nKuunnellessaan pyhiinvaeltajattarien koruttomia kertomuksia ruhtinatar\nMaria niistä usein innostui siihen määrin, että oli valmis heittämään\nkaikki ja pakenemaan kodistaan. Pyhiinvaeltajattaret lappoivat\nkertomuksiaan koneellisesti ja ties kuinka monenteen kertaan, mutta\nruhtinatar Marian mielestä nämä kertomukset uhkuivat syvintä viisautta.\nMielikuvituksensa silmillä hän näki itsensä Fjedosjushkan seurassa\nkulkemassa pölyisellä tiellä. Hänellä on yllä karkea paita, selässä\nkontti, kädessä sauva, ja he vaeltavat sydän vapaana kateudesta,\nmaailmallisesta rakkaudesta ja haluista pyhimyksen luota pyhimyksen luo\nja saapuivat viimein sinne, missä ei surra eikä huokaella, vaan missä\nvallitsee ikuinen ilo ja autuus.\n\n\"Tulen jonnekkin, rukoilen; en kerkiä vielä kotiutumaan, mieltymään,\nkun taas lähden edelleen. Ja vaellan siksi, kunnes jalat altani\nhetkahtavat, laskeudun lepoon, kuolen ja tulen viimein siihen ikuiseen\nrauhan satamaan, missä ei surra eikä huokaella!\"... ajatteli ruhtinatar\nMaria.\n\nMutta kun hän taas näki isän ja erittäinkin pikku Nikolushkan, vaimeni\nhänen vaellushalunsa, hän alkoi itkeä tihustella ja tunsi sydämessään,\nettä oli syntinen: rakasti isäänsä ja veljenpoikaansa enemmän kuin\nJumalaa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nRaamattu kertoo, että ihminen ennen syntiinlankeemusta oli onnellinen\nsentähden, ettei hänen tarvinnut tehdä työtä, vaan sai viettää\naikansa huolettomana ja joutilaana. Langennutkin ihminen rakastaa\njoutilaisuutta, mutta kirous painaa yhä häntä, eikä ainoastaan siksi,\nettä meidän otsa hiessä täytyy syödä leipämme, vaan siksi, että olemme\nniin henkisesti rakennetut, ettemme toimettomina saata olla\nrauhalliset. Mutta jos ihminen saattaisi tulla sellaiseen mielentilaan,\nettä joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä\nvelvollisuutensa, niin silloin hän olisi saavuttanut osan\nalkuperäisestä onnentilasta. Ja todellakin viettää tällaista\npakollista, huoletonta joutilaan elämää kokonainen säätyluokka --\nsotilaat. Tämä pakollinen, huoleton joutilaisuus se onkin voimakkain\nviekote ihmiselle antautumaan sotilasalalle.\n\nNikolai Rostof nautti täysin siemauksin tästä onnesta vuoden 1807\njälkeen palvellessaan Pavlogradin rykmentissä entisen Denisovin\neskadronan päällikkönä.\n\nRostovista oli tullut karaistu kelpo mies, jota moskovalaiset tuttavat\ntosin olisivat pitäneet jonkunverran _mauvais genre_, mutta jota\npäällystö, toverit ja sotamiehet rakastivat ja kunnioittivat, ja joka\nitse oli täysin tyytyväinen elämäänsä. Viime aikoina, vuonna 1809 oli\nhän äidin kirjeissä yhä enemmän ja enemmän huomannut valituksia perheen\ntaloudellisten asiain rappeutumisesta. Äiti huomautti, että pojan jo\nolisi aika palata kotiin ilahuttamaan ja rauhoittamaan iäkkäitä\nvanhempiaan.\n\nLukiessaan näitä kirjeitä Nikolai kauhistui kun huomasi, että hänet\naijotaan houkutella tästä ilmapiiristä, missä hän oli elänyt niin\nrauhallista ja hiljaista elämää, kaukana kaikesta elämän hyörinästä.\nHän tunsi, että hänen ennemmin tai myöhemmin taas on laskeuduttava\ntuohon elämän kuljuun, missä rappeutunut talous vaatii parannuksia,\nmissä taloudenhoitajat ovat vedettävät tilille, missä riidellään,\nvehkeillään, missä hän on sidottu seurapiireihin, rakkauteensa Sonjaan\nja hänelle antamiinsa lupauksiin. Kaikki tämä tuntui kauhean vaikealta\nja sekavalta, ja hän vastaili äidin kirjeisiin kylmillä, klassillisilla\nkirjeillä, jotka alkoivat sanoilla: \"_Ma chère maman_\"[66] ja\npäättyivät sanoihin: \"_votre obéissant fils_\",[67] mutta tulostaan ei\nhän mitään maininnut. Vuonna 1810 hän sai vanhemmiltaan kirjeen, jossa\nilmoitettiin Natashan ja ruhtinas Andrein kihlaus, ja kerrottiin että\nhäät vietetään vasta vuoden kuluttua sulhasen isän vaatimuksesta. Tämä\nkirje suututti ja loukkasi Nikolaita. Ensiksikin kävi hänen sääliksi\nNatashan menettäminen, jota rakasti enin perheen jäsenistä; toiseksi\nkarmi hänen husaariluontoaan, ettei hän ollut kotona näin tärkeän\ntapauksen sattuessa, sillä hänpä olisi tuolle Bolkonskille sanonut,\nettei hänen sukulaisuuttaan niinkään kaivata, ja jos hän todella\nrakastaa Natashaa, niin pitäisi hänen vähät välittää puolihullun isänsä\nsuostumuksesta. Hän mietti hetken lomalle lähtöä tavatakseen Natashan\nmorsiamena, mutta silloin olivat tulossa suuret kenttäharjoitukset, hän\nmuisti suhteensa Bonjaan ja tuon pelkäämänsä elämän hyörinän, ja hän\njätti lomalle lähdön toistaiseksi. Mutta keväällä sai hän äidiltään\nkirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut isän tietämättä, ja tämä kirje sai\nhänet lähtemään. Äiti kirjoitti että ellei Nikolai tule kotiin ja ryhdy\nasioiden johtoon, niin joutuu perheen koko omaisuus vasaran alle ja\nkaikki omaiset joutuvat maailmalle. Vanha kreivi on niin heikko,\nluottaa niin päättömästi Mitenjkaan, on niin hyväsydäminen, ja kaikki\nhäntä pettävät siihen määrin, että asiat yhä vain rappeutuvat. \"Jumalan\nnimessä, rukoilen sinua lähde heti kotiin, jollet tahdo tehdä minua ja\nkoko perhettä onnettomaksi\", -- kirjoitti äiti.\n\nTämä kirje koski Nikolaihin. Hänessä oli käytännöllistä tervettä\njärkeä, joka tarpeen tullen ilmoitti, mitä oli tehtävä.\n\nNyt oli hänen lähdettävä, jolleikaan ainaiseksi, niin ainakin lomalle.\nMiksi hänen oli lähdettävä, sitä hän ei tietänyt; mutta levättyään\npuolisen jälkeen hän käski satuloida harmaan, julman äkäisen oriinsa\nMarsin, joka kauvan oli seissyt tallissa joutilaana, ja kun hän illalla\npalasi kotiin vaahdossa uivalla oriillaan ilmoitti hän Lavrushkalle\n(jonka oli saanut Denisovilta perinnöksi) ja luokseen kokoontuneille\ntovereilleen, että aikoo pyytää lomaa ja lähteä kotiin. Niin vaikealta\nja kummalta kuin hänestä tuntuikin, että hänen oli lähdettävä\ntietämättä onko esikunta ylentänyt hänet ratsumestariksi vai Annan\nritariksi viimeisten kenttäharjoitusten johdosta, ja niin kummalta kuin\ntuntuikin ajatella, että hänen näin nyt täytyi lähteä myömättä kimo\nkolmivaljakkoaan kreivi Goluhovskille, joka jo kauvan oli hieronut\nkauppaa, ja josta asiasta hän oli lyönyt vedon, ettei möisi valjakkoa\n2000 rupiaa vähempään, ja niin käsittämättömältä kuin tuntuikin, ettei\nhän saisi olla mukana tanssiaisissa, jotka husaarit olivat päättäneet\njärjestää panna Pshasgetskin kunniaksi ja härnätäkseen ulaaneja, jotka\nolivat juhlineet panna Borschovskin kunniaksi, -- niin kummalta kuin\nkaikki tämä tuntuikin, niin oli hän sentään selvillä, että hänen oli\nlähdettävä tästä hyvästä, kirkkaasta maailmasta jonnekkin tuonne, missä\nkaikki tuntui turhalta hyörinältä ja puuhalta. Viikon kuluttua Nikolai\nsai lomaluvan. Koko prikatin upseerit järjestivät Rostovin kunniaksi\npäivälliset, jotka maksoivat 15 ruplaa hengeltä. Kaksi soittokuntaa\nsoitteli, kaksi kööriä lauleli. Rostof tanssi majuri Basovin kanssa\ntrepakkaa; päihtyneet upseerit syleilivät Rostovia, heittelivät ilmaan\nja lopuksi pudottivat permannolle; kolmannen eskadronan husaarit\nheittivät vielä viimeisen kerran hänet ilmaan ja huusivat eläköön.\nSitten asetettiin Rostof rekeen, ja toverit saattoivat hänet\nensimäiseen kievariin.\n\nPuoli tiehen Krementshugista Kieviin Rostof, kuten tavallisesti,\najatteli yksinomaan eskadronaansa; mutta sitten hän vähitellen alkoi\nunohtaa kimonsa, vääpelinsä Doschoiveikan ja alkoi rauhattomana kysellä\nitseltään, miltähän olot ja ihmiset Otradnossa nyt näyttävät. Mitä\nlähemmä hän saapui kotiaan sitä kiihkeämmin, paljon kiihkeämmin (aivan\nkuin tunteetkin olisivat noudattaneet kappaleitten putoamislakia:\nnopeuden neliö suhteellinen matkaan) hän alkoi ajatella kotiaan;\nviimeisessä kievarissa hän antoi ajajalle kolme ruplaa juomarahoiksi ja\njuoksi hengästyneenä kuin nuori poikanen kotitalonsa portaille.\n\nKun Nikolai oli tointunut tapaamisen ensi riemuista tunsi hän taasen\npettyneensä toiveisiinsa nähden. \"Kaikkihan on ennallaan, miksi suotta\nniin riensin!\" välähti mieleen. Mutta pian hän taas tottui kotioloihin.\nIsä ja äiti olivat ennallaan, hieman tosin vanhentuneet. Uutta oli\nheissä jonkinlainen rauhattomuus ja toisinaan riitaisuus, jota Nikolai\nei ennen ollut huomannut. Pian hän saikin tietää tämän johtuvan\ntalouden rappeutumisesta. Sonja oli jo yhdeksäntoista vuotias. Hän oli\nkuin kerästä puhjennut ruusu; ei ollut enää mitään odotettavissa lisää,\nmutta olipa kyllin näinkin. Nikolain tulo sai onnen ja rakkauden\nylimmilleen hänessä, ja tytön uskollinen ja horjumaton rakkaus\nriemastutti Nikolaita. Enin ihmetteli Nikolai Petjaa ja Natashaa. Petja\noli jo suuri, kolmentoista vuotias, iloinen ja järkevän vallaton poika,\njolla paraillaan oli äänenmurros. Natashaa katsellessaan Nikolai kauvan\nihmetteli ja nauroi.\n\n-- Aivan muuttunut, -- hän toisteli.\n\n-- Olenko sitten rumentunut?\n\n-- Päinvastoin, mutta sinussa on jotain niin vakavan arvokasta.\nRuhtinatar, -- sanoi Nikolai kuiskaten.\n\n-- Niin, niin, niin, -- vastasi Natasha iloisena.\n\nNatasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin,\nmiten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen\nkirjeen.\n\n-- Mitä arvelet, oletko iloinen? -- kysyi Natasha. -- Olen nykyään niin\nrauhallinen, niin onnellinen.\n\n-- Sangen iloinen, -- vastasi Nikolai. -- Hän on kelpo mies. Oletko\noikein kovin rakastunut?\n\n-- Miten sanoisin, -- vastasi Natasha, -- olen ollut rakastunut\nBorikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen\nrauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen\nniin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen...\n\nNikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha\nhyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli\naivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen\nvasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.\n\n-- Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, -- puhui Natasha.\n\nNikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.\n\nVeli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt\nrakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla.\nSisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut.\nNikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin\nnaimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu.\nHänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain\nkieroa.\n\n\"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?\" -- hän ajatteli.\nHaastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi\nriemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa\nkantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.\n\n-- Tässä hän kirjoittaa, -- puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas\nAndrein kirjettä, -- kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä\nsaattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen\nterveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen\nhilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä\ntiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki\nsaattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, -- päätti äiti aina\ntästä asiasta puhuessaan: -- onhan hän kelpo mies. -- Jonkinlainen\nsalattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista\näideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAlkuaikoina oli Nikolai kotona totinen, vieläpä ikäväkin. Häntä\nkiusasivat nuo ikävät, typerät talousasiat, joita järjestämään äiti oli\nhänet houkutellut kotiin. Heittääkseen mahdollisimman pian tuon taakan\nhartioiltaan, lähti Nikolai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen\nvihaisena, yrmistynein kulmin, vastaamatta edes omaisten\ntiedusteluihin, Mitenjkan asuntoon piharakennukseen ja vaati tältä\n_täydelliset tilit_. Vielä vähemmän kuin hämmentynyt ja kauhistunut\nMitenjka tiesi Nikolai, mitä merkitsivät nuo sanat: _täydelliset\ntilit_. Tilinteko ja keskustelu eivät kauvan kestäneet. Eteisessä\nodottavat kylänvanhimmat apulaisineen ja kyläkirjuri kuulivat\nkauhukseen ja samalla riemukseen, miten nuori herra pauhasi ja huusi\nyhä kasvavalla äänellä; he kuulivat kirouksia ja kauheita sanoja, joita\nsatoi kuin rakeita ukkosilmalla.\n\n-- Rosvo! Kiittämätön elukka!... Silvon sinut koiran ... et ole nyt\ntekemisissä isän kanssa ... ryöstänyt... j.n.e.\n\nSitten he yhä lisääntyvin mielihyvin ja kauhuin näkivät nuoren herran\nkiukusta punakkana ja veristävin silmin laahaavan Mitenjkaa kauluksesta\neteiseen. Sangen näppärästi hän kesken sanatulvaansa sopivissa\npaikoissa milloin jalallaan, milloin polvellaan töpsäytti uhriaan selän\npehmeään jatkoon ja huusi: \"Ulos, senkin konna, ja laita täältä luusi!\"\n\nMitenjka lensi suin päin portaista ja piiloutui kukkalavaan. (Tämä\nkukkalava oli yleinen pakopaikka Otradnossa. Itse oli Mitenjka\nmonet kerrat siellä lymyillyt kun hän päihtyneenä oli palannut\nkaupunkimatkoiltaan, ja monet muutkin Otradnon asukkaat, jotka sinne\nolivat kätkeytyneet Mitenjkan vihoilta, tiesivät tämän kukkalavan\npelastavan voiman).\n\nMitenjkan vaimo ja kälyt kurkkivat pelästynein ilmein oven raosta\neteiseen. Huoneesta näkyi kiehuva teekeittiö ja voudin korkea vuode,\njoka oli peitetty pienistä tilkuista ommellulla peitteellä.\n\nNuori kreivi astui puhkuen heidän ohitseen heistä vähääkään\nvälittämättä ja lähti päättävin askelin astumaan päärakennusta kohti.\n\nKreivitär sai palvelustytöltä heti tiedon tapahtumasta. Osaltaan tämä\ntieto häntä rauhoitti, sillä hän toivoi asiain tämän johdosta\nparanevan, mutta osaltaan se teki hänet rauhattomaksikin, sillä hän\npelkäsi, ettei poikansa tätä kestäisi. Vähäväliä hän kävi varpaillaan\npoikansa oven taakse ja kuunteli, miten tämä poltti piipun toisensa\njälkeen.\n\nSeuraavana päivänä vanha kreivi kutsui Nikolain luokseen ja sanoi\nhänelle kainosti hymyillen:\n\n-- Kuulehan, rakkaani, turhanpäiten tulistuit! Mitenjka on minulle\nkaikki kertonut.\n\n\"Tiesinhän\", -- ajatteli Nikolai, -- \"etten koskaan mitään käsittäisi\ntäällä, tässä typerässä maailmassa.\"\n\n-- Sinä olit suuttunut siitä, ettei hän ollut merkinnyt kirjoihin näitä\n700 ruplaa. Ovathan ne merkityt siirrolla, mutta sinä et tarkastanut\nseuraavaa sivua.\n\n-- Isä kulta, hän on -- konna ja varas, sen tiedän. Ja tehköön mitä\ntahtoo. Ja jos tahdotte, niin en sanaakaan hänelle sano.\n\n-- Ei, rakkaani (kreivi hämmentyi, sillä hän tiesi huonosti hoitaneensa\nvaimonsa omaisuutta ja häpesi lapsiaan, mutta ei tiennyt, miten\nparantaisi rappeutuneet asiansa). Ei, pyydän sinua ryhtymään asioiden\nhoitoon; olen jo vanha, minä...\n\n-- Ei, isä kulta, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille\nikävyyksiä, olen taitamattomampi kuin te.\n\n\"Hiisi vieköön heidät kaikki, nuo talonpojat, rahat ja siirrot\nseuraavalle sivulle\" -- ajatteli Nikolai. -- \"Olenhan minäkin aikoinani\ntietänyt kulman kääntämisen ja panoksen kuudentamisen korttipelissä,\nmutta toiselle sivulle siirroista en käsitä tuon tätäkään\", -- ajatteli\nhän itsekseen eikä sen jälkeen enään ryhtynyt asiain johtoon. Kerran\nsentään kutsutti vanha kreivitär hänet luokseen, näytti hänelle Anna\nMihailovnan hyväksymää 2000 ruplan vekseliä ja kysyi mihin\ntoimenpiteisiin olisi ryhdyttävä vekselin suhteen.\n\n-- Tällaisiin, -- vastasi Nikolai. -- Olette jättänyt asian\nratkaistavakseni; en pidä Anna Mihailovnasta enkä hänen pojastaankaan,\nmutta ovathan he olleet ystäviämme ja ovat köyhiä. Siis tällaisiin! --\nja hän pilppoi vekselin palasiksi. Tämä teko saattoi vanhan\nkreivittären vuodattamaan ilon kyyneliä. Tämän jälkeen ei nuori Rostof\nenää sekaantunut kenenkään asioihin, vaan ryhtyi innolla harjoittamaan\najometsästystä, joka aina oli ollut vanhan kreivin lempitoimia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTalvi teki jo tuloaan. Aamupakkaset kopersivat syksyisten sateiden\nliottaman maan roudalle; ruoho oli takkuuntunut, mutta loisti vielä\nkirkkaan vihreänä ruskean, karjan sotkeman syyssängen ja kirkkaan\nkeltaisen toukosängen keskestä. Tattarisänki pisti punaisena silmään.\nKunnaat ja mättäät, jotka vielä elokuun lopulla olivat olleet vihreitä\nkeitaita mustien halmeiden ja sängistöjen keskellä, loistivat nyt\nkullankeltaisina ja kirkkaan punaisina viheriöivän oraan keskestä.\nJänis oli jo vaaleentumassa, kettupoikueet alkoivat hajaantua ja suden\npennut olivat jo koiran kokoisia. Oli paras metsästysaika. Nuori,\ntulinen Nikolai oli saanut koirat jo ajokuntoon, vieläpä ne olivat niin\nkiihtyneetkin, että yleisessä metsästäjäin neuvottelussa päätettiin\nsuoda niille kolmen päivän lepo. Syyskuun 16 p:nä päätettiin taas alkaa\najo taimistossa, missä oli ajamaton susipoikue.\n\nTällään olivat asiat syyskuun 14 p:nä.\n\nKoko päivän olivat metsämiehet kotosalla; oli purevan kylmä sää, mutta\niltapuoleen alkoi suojata. Kun Nikolai 15:nen päivän aamuna yönuttuun\npukeutuneena vilkasi akkunasta huomasi hän olevan verrattoman\nmetsästyssään: taivas näytti sulavan ja laskeutuvan hiljalleen maahan.\nEi ollut tuulen vierettäkään, pienen pienet utu hiutaleet vain\nhiljalleen hipuivat maata kohti. Paljastuneilla puiden oksilla\nhereilivät kirkkaan kuulakat vesipisarat ja tipahtelivat äsken\nvarisseille lehdille. Kasvitarhan kostea, musta multa kiilsi kuin\nunikukka ja sulautui silmältä harmaaseen tihkuvaan utuvaippaan. Nikolai\ntuli kostealle, poroiselle kuistille: lemahti koirilta ja lakastuneelta\nlehvältä. Mustankailava, leveälanteinen narttu Milka, jolla oli suuret\nmustat muljosilmät, tunsi isäntänsä, nousi makuulta, peräytyi hiukan ja\nlaskeutui koivilleen jäniksen tapaan, hypähti sitten odottamatta\nisäntänsä rinnoille ja nuoli tämän suun ja viikset. Vinttikoira makasi\nkukkakäytävällä, huomasi sekin isäntänsä ja hyökkäsi selkä köyryssä\nkuistille. Häntä pystyssä se hyväili isäntäänsä, nyhkien hänen\njalkojaan.\n\n-- Ho hoi! kuului samassa tuo tuttu metsämiehen huuto, jota on mahdoton\ntarkalleen matkia ja jossa on mahdollisuuksia syvimpään bassoon ja\nheleimpään tenoriin; ja nurkan takaa ilmestyi koirien hoitaja ja\nmetsästäjä Danilo, kurttunaamainen, harmaahapsinen vanhus, jonka tukka\noli leikattu vähävenäläiseen tapaan.[68] Hänellä oli kädessä pitkä\nkoiraruoska ja kasvoilla niin itsetietoisen morski ja kaikkea\nhalveksiva ilme että sellaisen saattaa nähdä ainoastaan todellisen\nmetsästäjän kasvoilla. Hän paljasti päänsä isäntänsä edessä ja katsahti\nhalveksivasti häneen. Ei nuori herra tästä halveksuvasta katseesta\nloukkaantunut, sillä hän tiesi, että tuo kaikkea halveksiva ja kaiken\nyläpuolella oleva Danilo sittenkin oli hänen miehiään ja ennen kaikkea\nmetsästäjä.\n\n-- Danilo! -- sanoi Nikolai arasti, sillä hän tunsi että tämä verraton\nmetsästyssää, koirat ja metsästäjä olivat hänessä jo herättäneet\nvoittamattoman metsästysinnon, joka saa ihmisen unohtamaan kaikki\nentiset päätökset, kuten rakastunut unohtaa koko maailman armaansa\nlähettyvillä.\n\n-- Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi maanalainen basso,\njoka alituisesta koirain usuttamisesta oli käynyt käheäksi, ja kaksi\nmustaa kiiluvaa silmää tuijotti kulmain alta vaikenevaan nuoreen\nherraan. \"Etkö kestä kiusausta, vai?\" -- näyttivät nämä silmät kysyvän.\n\n-- Verraton sää, eikö totta? Ja entäs ajo-ilma, ja miten olisi mainio\nkeli hevosille? -- puhui Nikolai rapsuttaen Milkan korvan juurta.\n\nDanilo ei vastannut, vilkutti vain veitikkamaisesti silmäänsä.\n\n-- Lähetin Uvarkan päivän koitteessa tiedustelemaan, -- sanoi Danilo\nhetken kuluttua. -- Hän kertoi, että on _vienyt_ Otradnon näreikköön,\nsiellä olivat ulvoneet (vienyt sanalla Danilo tarkoitti, että emäsusi\noli pentuineen siirtynyt pesäpaikaltaan, jonka sekä Nikolai että Danilo\ntiesivät, pieneen Otradnon rintametsikköön, joka oli tilalta noin parin\nvirstan matkan päässä).\n\n-- Pitäisihän toki lähteä! -- sanoi Nikolai. -- Tulehan luokseni\nUvarkan kanssa.\n\n-- Kuten käskette!\n\n-- Älä siis ruoki koiria.\n\n-- Ymmärrän.\n\nViiden minuutin kuluttua olivat Danilo ja Uvarka Nikolain suuressa\ntyöhuoneessa. Huolimatta pienehköstä koostaan näytti Danilo huoneessa\nkuin olisi siinä huonekalujen keskellä seissyt hevonen tai karhu.\nItsekin hän sen tiesi ja senvuoksi hän tavallisesti pysähtyikin aivan\noven suuhun, seisoi liikkumatta ja puhui hiljaisella äänellä, jottei\nvaan turmelisi isännän suojia. Hän koetti lyhyeen sanoa sanottavansa\npäästäkseen väljemmille vesille, katon alta Jumalan vapaaseen ilmaan.\n\nLopetettuaan tiedustelunsa ja saatuaan Danilon tunnustamaan, että\nkoirat ovat voimissaan (Danilonkin teki mieli metsälle), Nikolai käski\nsatuloimaan hevoset. Danilo oli juuri lähtemässä huoneesta, kun\nhuoneeseen nopein askelin astui Natasha. Hän ei ollut vielä sukinut\nhiuksiaan eikä pukeutunut, oli vain kääriytynyt lapsenhoitajattaren\nsaaliin. Hänen mukanaan pyrähti huoneeseen myös Petja.\n\n-- Sinä aijot lähteä, -- sanoi Natasha, -- olin siis oikeassa! Sonja\nsanoi, ettei lähdettäisi. Arvasin, että tällaisella säällä ei kukaan\nsaattaisi pysyä kotosalla.\n\n-- Lähdemme, -- vastasi Nikolai kylmästi, sillä hän oli aikonut lähteä\nmetsälle oikein vakavin aikomuksin eikä siis olisi tahtonut päästää\nNatashaa eikä Petjaa mukaan. -- Lähdemme, mutta ainoastaan suden ajoon;\nsinun tulee ikävä.\n\n-- Tiedäthän, että se on suurin huvini, -- sanoi Natasha. -- Tämä on\nvääryyttä, itse aikoo lähteä, käskee satuloimaan hevoset eikä sano\nmeille sanaakaan.\n\n-- Ei venäläistä pidätä mikään este, lähtekäämme! -- huudahti Petja.\n\n-- Mutta onhan äiti sanonut ettet saa lähteä, -- sanoi Nikolai\nNatashaan kääntyen.\n\n-- Mutta sittenkin lähden, lähden joka tapauksessa, sanoi Natasha\npäättävästi.\n\n-- Danilo, käske satuloimaan meidän hevosemme ja sano Mihailolle että\nottakoon mukaan minun koirani.\n\nDanilosta tuntui huoneessa olo sopimattomalta ja raskaalta, mutta\nneidin käskyn totteleminen tuntui aivan mahdottomalta. Hän loi silmänsä\nmaahan ja luikki kiireesti huoneesta, aivan kuin ei asia häntä\nkoskisikaan, ja koetti mahdollisimman siivosti päästä vapaaseen ilmaan,\njottei vain huomaamattaan tekisi mitään vahinkoa neidille.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVanha kreivi, joka koko ikänsä oli ollut innokas metsästäjä, oli jo\nluovuttanut näiden asiain hoidon pojalleen, mutta nyt oli hän erittäin\niloisella tuulella ja päätti siis lähteä nuorten mukana metsälle.\n\nTunnin kuluttua oli koko seurue valmiina kuistin edustalla. Nikolai oli\nankaran ja vakavan näköinen aivan kuin ihminen, jolla ei ole aikaa\nturhiin jaarituksiin. Hän tarkasti koko seurueen, lähetti koirat ja\nmetsästäjät edelle ja nousi itse raution Donetsinsa satulaan, vihelsi\nomille koirilleen ja lähti aumapihan kautta ajamaan suoraan poikki\nvainion Otradnon näreikköä kohti. Vanhan kreivin valkojouhista,\nrautiasta valakkaa Vifljankaa kuljetti ratsupalvelija, sillä itse lähti\nkreivi määrätylle vartiopaikalle vaunuissa.\n\nAjokoiria oli kaikkiaan 54, joita ohjasi kuusi hoitajaa.\nMetsästäjiä, herroja lukematta, oli kahdeksan, joiden jälissä juoksi\nviidettäkymmentä vinttikoiraa. Kaikkiaan lähti siis metsälle, kun\nherrainkin koirat luetaan, noin 130 koiraa ja 20 ratsastavaa\nmetsästäjää.\n\nJokainen koira tunsi isäntänsä ja nimensä, jokainen metsästäjä\ntehtävänsä ja paikkansa. Kun seurue oli päässyt talon piiristä lähti se\nrauhallisen hiljaa verkalleen kulkemaan Otradnon näreikköä kohti.\n\nHevoset astuivat pellolla kuin höyhenpatjoilla, silloin tällöin vain\nmäiskien kavioillaan rapakossa, kun kuljettiin teiden poikki. Synkkä\ntaivas yhä vieläkin laskeutui maata kohti; oli tyyni, ilma lämmin,\nluonto äänetön. Toisinaan kuului metsästäjän vihellys, toisinaan\nhevosen pärskyntä, toisinaan koirapiiskan sihaus tai paikaltaan\npoistuneen koiran vingahdus.\n\nKun seurue oli kulkenut virstan verran, tuli sitä vastaan sumusta viisi\nratsastajaa koirineen. Eellimmäisenä ratsasti nuortea, kaunis vanhus,\njolla oli rehevät harmaat viikset.\n\n-- Terve, setä, -- sanoi Nikolai, kun vanhus oli saapunut seurueen luo.\n\n-- Selvä juttu mars!... Arvasinhan, -- puhui setä (Rostovien kaukainen\nsukulainen ja köyhä naapuri), -- arvasinhan, ettet kestäisi kiusausta,\nja oikein teit kun lähdit. Selvä juttu mars! (Tämä oli sedän ainainen\nsanontatapa). Päästä heti koirat näreikköön, sillä Girtshik ilmoitti,\nettä Ilaginit ovat koirineen Kornikissa; he vievät sinulta -- selvä\njuttu mars! -- poikueen nenän alta.\n\n-- Sinne olenkin matkalla. Jokohan koirat olisivat koottavat? -- kysyi\nNikolai, -- käskenkö kokoomaan...\n\nAjokoirat koottiin yhteen parveen, ja Nikolai ja setä lähtivät rinnan\nedelleen. Natasha, joka oli kääriytynyt huiveihin niin että ainoastaan\nkirkkaat silmät ja elostuneet kasvot näkyivät niiden alta, ratsasti\nsedän ja Nikolain luo. Hänen kintereillään ratsastivat Petja, Mihailo\nja ratsupalvelija, joka oli pantu Natashan hoitajaksi. Petja nauroi\njotakin löi ja nyki ratsuaan. Natasha istui ketterän varmana sysimustan\nArabtshikinsa selässä ja ohjasi sitä vaivatta ja tottuneen varmasti.\n\nSetä katsahti tyytymättömänä Natashaan ja Petjaan. Hän ei kärsinyt\nlastenleikkiä vakavissa asioissa.\n\n-- Terve, setä, mekin olemme mukana! -- huusi Petja.\n\n-- Terve, terve, mutta älkää sotkettako hevosilla koiria, -- sanoi setä\ntylysti.\n\n-- Nikoljenjka, mikä verraton koira tuo Trunila! Se tunsi minut, --\npuhui Natasha, osoittaen veljelleen lempikoiraansa.\n\n\"Trunila ei ensiksikään ole koira, vaan ajokoira\", -- ajatteli Nikolai\nja katsahti tylysti sisareensa, tarkoittaen tällä, että sisar huomaisi,\nmiten kaukana heidän tällä hetkellä oikeastaan pitäisi olla toisistaan.\nNatasha käsitti veljensä tarkoituksen.\n\n-- Älkää luulko, setä, että me ketään häiritsemme, -- sanoi Natasha. --\nMe pysymme paikallamme emmekä hievahdakkaan.\n\n-- Oikein ajateltu, pikku kreivitär, -- sanoi setä! -- Mutta älkää vain\npudotko satulasta, -- hän lisäsi: -- muuten, selvä juttu mars!\n\nOtradnon näreikkö häämöitti jo satasen sylen päästä, ja koirain\nohjaajat olivat aivan metsän laidassa. Nikolai ja setä olivat jo\nlopullisesti päättäneet, mistä koirat laskettaisiin metsään. Nikolai\nmääräsi Natashalle lymypaikan, mihin hänen arvelunsa mukaan petoa ei\nollut odotettavissakaan, ja lähti itse kiertämään rotkon taitse.\n\n-- No, veli hopea, kova on vastustaja, -- sanoi setä: -- katso vain,\nettei pääse livistämään.\n\n-- Ties hänen, -- vastasi Nikolai. -- Karai, hei! kiihoitti hän koiraa,\nvastaten täten sedän varoituksiin. Karai oli vanha, ruma, viiksiniekka\nuroskoira, joka yksinään uskalsi käydä suurimmankin suden kimppuun.\nKaikki asettuivat paikoilleen.\n\nVanha kreivi, joka tunsi poikansa kiihkeän metsästysinnon,\nkoetti ajoissa ehtiä määräpaikalle ja ennen koirainhoitajaa saapuikin\nhän iloisena ja punakkana mustain vetämissä vaunuissa hänelle\nmäärätylle lymypaikalle. Suorittuaan turkkinsa ja varustauduttuaan\nmetsästystamineilla hän istuutui lihavan, sileäksi suitun, rauhallisen\nja lauhkean Vifljankansa selkään, joka jo oli harmaantunut kuten\nisäntäkin. Vaunupari lähetettiin kotiin. Vaikkei Ilja Andreitsh\nollutkaan sielultaan oikea metsämies, niin tunsi hän silti tarkoin\nkaikki metsästyssäännöt ja siksi hän suuntasikin ratsunsa pensaikkoon,\nselvitteli ohjat, sovittautui satulaan ja kun tunsi olevansa valmis\nkatsahti hymyillen sivulleen.\n\nHänen vieressään seisoi hänen kamaripalvelijansa Semjon Tshekmar,\ntottunut ratsastaja, mutta nykyään jo kangistunut. Tshekmar piteli\nkahleista kolmea uljasta susikoiraa, jotka olivat yhtä lihavia kuin\nisäntä ja hevonenkin. Kaksi vanhaa viisasta koiraa makasi kahleitta.\nNoin sadan askeleen päässä, metsän laidassa oli kreivin toinen\nratsupalvelija Mitjka, huima ratsastaja ja kiihkeä metsämies. Vanhan\ntavan mukaan joi kreivi ajon alkajaisiksi ryypyn ryytiviinaa, einehti\nhiukan ja tyhjensi palan painimeksi puoli pulloa rakasta _bordeauxta_.\n\nIlja Andreitsh oli käynyt hieman punakaksi ajosta ja viinistä; hänen\nkosteat silmänsä loistivat, ja istuessaan turkkiin kääriytyneenä\nsatulassa hän muistutti pientä poikasta, joka on viety kävelylle\nraittiiseen ilmaan.\n\nKun laiha, lomoposkinen Tshekmar oli toimittanut kaikki tehtävänsä\nkatsahti hän herraansa, jonka kanssa oli elänyt 30 vuotta\nsydämellisissä väleissä, ja huomattuaan herransa hyvän tuulen hän\nodotteli hupaisan keskustelun alkamista. Kolmaskin henkilö läheni heitä\nvarovaisesti metsän laidasta ja asettui kreivin taakse. Tämä henkilö\noli harmaahapsinen vanhus, jolla oli yllä naisen viitta ja päässä\nkorkea yötanu. Hän oli narri Nastasja Ivanovna.\n\n-- Kuulehan, Nastasja Ivanovna, -- kuiskasi kreivi tulijalle silmää\niskien, -- älä vain säikäytä petoa, muuten Danilo sinut pehmittää.\n\n-- Pehmittää ... lehmittää, -- sanoi Nastasja Ivanovna.\n\n-- Hiljaa... -- varoitteli kreivi ja kääntyi Semjoniin.\n\n-- Oletko nähnyt Natalia Iljinitshnaa? -- hän kysyi Semjonilta. --\nMissä hän on?\n\n-- Tuonne jäivät Petja herran kanssa Scharovon heinistön luo, --\nvastasi Semjon hymyillen. -- Nainen on, mutta innokas metsästämään.\n\n-- Etkö ihmettele, Semjon, miten hyvin hän ratsastaa ... mitä? -- sanoi\nkreivi, miehille vetää vertoja.\n\n-- Jopa täytyy ihmetellä. Rohkea on ja taitava.\n\n-- Mutta missä on Nikolasha? Ljedovon kunnaan takanako, vai miten? --\nkysyi kreivi, yhä kuiskaten.\n\n-- Siellä, siellä. Kyllä hän tietää, minne asettua pitää. Niin tarkkaan\ntuntee metsästyksen, että me Danilon kanssa toisinaan hämmästymme, --\npuhui Semjon, mairitellen kreiviä.\n\n-- Miten verrattomasti hän ratsastaa, mitä? Ja miten komea on\nsatulassa, mitä?\n\n-- Vaikka kuvan maalaisi! Kun tässä tuonaan Savarsinskin heinikosta\najoimme ketun, niin lähti hän lymypaikastaan laukkaamaan niin julmasti\nettä -- hevonen on tuhannen markan arvoinen, mutta ratsastaja on\nverraton. Sellaista saa etsiä!\n\n-- Etsiä... -- toisti kreivi, nähtävästi säälien, että Semjon niin pian\nlopetti ylistysvirtensä. -- Etsiä, -- hän vielä toisti, nostaen turkin\nliepeitä ja kaivaen taskustaan nuuskarasiaa.\n\n-- Kun hän eräänä päivänä tuli puolipäiväjumalanpalveluksesta täysissä\njuhlatamineissa, niin menee Mihail Sidoritsh... Semjon ei ehtinyt\npitemmälle, sillä samassa kajahti tyynessä ilmassa kiihkeä haukunta.\nAjoon otti osaa pari, korkeintaan kolme koiraa. Semjon kuunteli\npää kallellaan ja häristi sormellaan kreiville. -- Ovat poikuen\nkinterillä ... -- hän kuiskasi, -- ajavat suoraan Ljadovoa kohti.\n\nKreivi jäi hymyhuulin, nuuskarasia kädessä katselemaan aukeamaa kohti.\nKoirain haukuntaa seurasi Danilon torven rämähdys, joka ilmoitti, että\noltiin suden jälillä; koko koiraparvi yhtyi kolmeen ajajaan, ja pian\nraikui ja soi metsä ajokoirien haukunnasta ja kiljunnasta, joka on\nominainen koirille kun ne ajavat sutta. Koirainhoitajat olivat\nraivoissaan: he huusivat ja ulvoivat, mutta ylinnä muita kuului Danilon\nääni, milloin syvänä bassona, milloin vihlovan korkeana tenorina. Se\ntuntui täyttävän koko metsän, tunkeutuvan kedolle ja kauvan siellä\nväräjävän.\n\nKuunneltuaan hetkisen kreivi ja hänen ratsupalvelijansa huomasivat,\nettä koirat olivat jakautuneet kahteen parveen: toinen, suuri parvi,\njoka haukkui erittäin kiivaasti, alkoi edetä, toinen ajoi metsässä\nkreivin kohdalla, ja sieltä kuului myös Danilon ulvonta. Toisinaan ei\neroittanut eri parvien haukuntaa yleisestä kiljunnasta, mutta selvästi\nsaattoi huomata, että molemmat parvet loittonivat.\n\nSemjon huoahti ja kumartui irroittamaan kahleisiinsa sotkeunutta nuorta\nuroskoiraa; kreivikin huoahti ja huomattuaan nuuskarasian kädessään hän\notti siitä näpillisen. \"Takasin!\" -- kirkasi Semjon uroskoiralle, joka\noli poistunut pensaikosta. Kreivi vavahti ja pudotti nuuskarasiansa.\nNatasja Ivanovna laskeutui satulasta sitä ottamaan. Kreivi ja Semjon\nkatselivat häntä.\n\nYhtäkkiä, kuten usein tapahtuu, alkoi haukunta lähetä, ja heistä tuntui\nkun olisivat he jo nähneet koirien avonaiset kidat ja ulvovan Danilon.\n\nKreivi vilkasi oikealle ja näki Mitjkan silmät selällään katselevan\nheitä ja lakillaan huitoen osoittavan vastakkaiseen suuntaan.\n\n-- Olkaa varuillanne! -- huusi Mitjka hätäisen tuskallisena ja\npäästettyään koirat kahleista hän lähti täyttä nelistä ajamaan kreiviä\nkohti.\n\nKreivi ja Semjon ajoivat lymypaikastaan ja näkivät vasemmalla\npuolellaan suden hiljalleen jollottavan heidän äskeistä lymypaikkaansa\nkohti. Koirat vinkuivat innossaan, riehtautuivat kahleistaan ja\nsyöksyivät hevosten jalkain lomitse suden jälkiin.\n\nSusi pysähtyi hetkeksi, käänsi kömpelösti, aivan kuin sillä olisi ollut\npaise kurkussa, leveäotsaisen päänsä koiriin, hypähti sitten pari\nkertaa ja katosi häntäänsä heiluttaen metsän laitaan. Samassa alkoi\nilmestyä aukeaman vastakkaiselta puolelta hätäisiä koiria, ensin yksi,\nsitten toinen, kolmas, ja viimein koko parvi. Ne vinkuivat ja\nkiljuivat aivan kuin olisivat hädissään parkuneet. Sitten taipuivat\npähkinäpensaan oksat ja aukeamalle ilmestyi Danilon tummanruskea\nvaahdossa uiva hevonen. Eteenpäin kyyristyneenä istui sen selässä\nDanilo avopäin, harmaat, takkuiset hiukset löyhyen punakoilla hikisillä\nkasvoilla.\n\n-- Hoi, hoi, hoi!... -- hän kirkui. Kun hän näki kreivin, välähti vihan\ntuli hänen silmissään.\n\n-- Pr... -- kirkasi Danilo ja uhkasi ratsupiiskallaan kreiviä.\n\n-- Päästävät suden!... Jopa ovat metsämiehiä! -- ja ryhtymättä\npitempään sananvaihtoon hämmentyneen ja säikähtyneen kreivin kanssa\nDanilo purki kreiviä varten varatun vihansa märän valakkansa kupeisiin\nja lähti täyttä laukkaa nelistämään koirien jälkiin. Kreivi katseli\nympärilleen kuin rangaistuksen kärsinyt ja koetti hymyillen herättää\nSemjonissa myötätuntoisuutta tukalassa asemassaan. Mutta Semjonia ei\nnäkynyt ei kuulunut: hän oli lähtenyt kiertämään suden eteen estääkseen\nsitä pääsemästä näreikköön. Kahdelta taholta olivat vinttikoirain\nkuljettajatkin koettaneet ehtiä suden eteen, mutta tämä kulki\npensaikossa ja livahti metsästäjiltä metsään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNikolai Rostof oli tällä vähin yhä paikallaan ja odotteli petoa. Ajon\nsuunnasta ja etäisyydestä, koirain äänistä ja metsästäjäin huudoista\nhän päätteli, mitä oli tekeillä metsikössä. Hän tiesi että metsikössä\noli sekä nuoria että vanhoja susia; hän tiesi, että ajokoirat olivat\njakautuneet kahteen parveen, että jossain oli päästetty peto\nsaarroksesta ja että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän odotti joka\nhetki pedon saapuvan hänen lymypaikalleen. Hän suunnitteli tuhansilla\neri tavoilla miten ja mistä peto ilmestyisi, ja miten hän sen\nsaartaisi. Toivo muuttui toivottomuudeksi. Usean kerran hän kääntyi\nJumalaan ja rukoili, että peto tulisi hänen lymypaikalleen; hän rukoili\nintohimoisen häveliäästi, kuten rukoillaan ankaran mielenliikutuksen\nvallassa, jonka syynä on jokin vähäpätöinen asia. \"Helppohan on sinun\nsuoda tämä minulle!\" -- puhui hän Jumalalle. \"Tiedän, että olet suuri,\nja että on synti tällaisia pyytää, mutta, suuri Jumala, anna sittenkin\nvanhan suden osua osalleni ja, salli Karain sedän nähden, joka tuolla\nparaillaan katselee hyökätä sen kimppuun ja antaa sille kuolinisku.\"\nTuhannen kertaa puolen tunnin kuluessa katsahti Rostof jännitettynä ja\nrauhattomana aukeamaan, missä kaksi harvaoksaista tammea kohosi\nhaavikosta, ja vesien uurtamaan rotkon seinämään ja oikealta pensaiden\ntakaa vilahtelevaan sedän lakkiin.\n\n\"Ei, ei ole minulle tätä onnea suotu\", -- ajatteli Rostof, \"ja mitä se\nmaksaisi! Ei ole suotu! Ei ole minulla mitään onnea, ei sodassa eikä\nkorttipelissä.\" -- Selvästi välähtivät hänen muistossaan Austerlitz ja\nDolohof. \"Kunpa edes kerran elämässään saisi surmata vanhan suden,\nmuusta en välittäisikään!\" -- ajatteli Rostof jännittäen äärimmilleen\nkuuloaan ja näköään, vilkuen milloin oikealle milloin vasemmalle ja\ntarkaten ajon pienimpiäkin vaihteluja.\n\nHän katsahti taas oikealle ja huomasi, että avonaisella kentällä jokin\njuoksi häntä kohti. \"Ei, se on mahdotonta!\" -- ajatteli hän huoahtaen\nraskaasti, kuten huoahtaa ihminen, kun viimeinkin hänen harras toivonsa\non toteutunut. Häntä kohtasi suurin onni -- ja näin luontevasti,\nloistotta, humutta ja menotta. Rostof ei uskonut silmiään, ja tätä\nepäilystä kesti hetkisen. Susi jatkoi yhä kulkuaan ja hyppäsi raskaasti\nojanteen yli. Se oli vanha peto, jolla oli harmaa selkä ja punertava\nremppuvatsa. Se juosta lönkötteli hiljalleen, luullen varmaankin, ettei\nkukaan sitä näe. Henkeään pidätellen vilkasi Rostof koiriin. Muutamat\nniistä makasivat, toiset seisoivat rauhallisina, sillä ne eivät olleet\nvielä sutta huomanneet. Vanha Karai makasi keränä ja kirpusti äkäisenä\nkeltaisilla hampaillaan takapakaraansa.\n\n-- Us- us- us- -- päästeli Rostof hiljaa huultensa välistä. Koirat\nnousivat makuulta ja höristivät korviaan. Karai lopetti kunimisen,\nnousi, höristi korviaan ja heilautti hännällään, josta riippui\nkarvatakkuroita.\n\n\"Päästänkö jo koirat?\" -- puheli Nikolai itsekseen, kun susi yhä häntä\nläheni ja loittoni yhä pitemmälle metsänlaidasta. Samassa suden ilme\nmuuttui: se vavahti nähtyään luultavasti ensi kerran eläessään\nihmissilmät, jotka tuijottavat suoraan häneen. Katsahtaen arasti\nmetsästäjään susi pysähtyi. -- Takasinko vaiko eteenpäin? -- näytti se\nmiettivän, ja lähti laukkaamaan pehmein, sulavin, hätäilemättömin,\nmutta päättävin hypyin.\n\n-- Us- us- us! -- huusi Nikolai huumaantuneena, ja käskemättä syöksyi\nhänen hyvä hevosensa suin päin alas rinnettä yli veden uurtamain\nojanteiden ja kuilujen päästäkseen suden eteen. Vielä nopeimpina\nkiisivät koirat sivuuttaen hevosen. Nikolai ei kuullut omaa ääntään, ei\ntuntenut että istui hevosen selässä, ei nähnyt koiria eikä ympäröivää\nseutua; hän näki ainoastaan suden, joka lisätyin vauhdin loikki yhä\nsamaan suuntaan. Lähinnä sutta oli mustankailava, leveälanteinen Milka.\nLähemmäksi, lähemmäksi ... nyt se on jo aivan sen kintereillä. Susi ei\nollut tietääkseenkään, vilkasihan vain ohimennen koiraan. Milka ei\ntapansa mukaan hyökännyt suden niskaan, vaan töksähteli häntä pystyssä\netujaloilleen.\n\n-- Us- us- us! -- kirkui Nikolai.\n\nRuskea Ljubim syöksähti esiin Milkan takaa, ryntäsi kiivaasti suden\nkimppuun ja kävi hampain tämän pakaroihin, mutta hypähti samassa\npeljästyneenä syrjään. Susi istahti, loksautti hampaitaan ja painautui\ntaas eteenpäin koko koiraparven seuratessa aivan kintereillä.\n\n\"Pääsee pakoon! Ei, mahdotonta!\" -- ajatteli Nikolai ja huusi yhä ääni\nkäheänä.\n\n-- Karai! Us- us- us! -- hän huusi etsien koirain joukosta vanhaa\nurosta, johon nyt liittyi hänen viimeinen toivonsa. Karai teki\nparastaan kankeilla jaloillaan ja koetti raskaasti juosten ehättää\noikotein suden eteen. Mutta suden vauhdista päättäen näytti Karai\nerehtyneen laskuissaan. Nikolai näki jo aivan lähellä edessään metsän,\njonne päästyään susi varmaan olisi pelastanut turkkinsa. Suden eteen\nilmestyi metsästäjä koirineen, Nikolai ei vielä menettänyt toivoa.\nNikolaille outo tummanruskea, pitkäruumiinen uroskoira laukkasi\nvinhasti sutta vastaan ja oli vähällä viedä tämän kumoon. Susi nousi\nuskomattoman vikkelästi, hyökkäsi koiran kimppuun ja iski hampaansa sen\nkylkeen. Verissään, ammottava haava kyljessä vaipui koira maahan,\nkiljuen julmasti.\n\n-- Karajushka! Kultani!... -- vaikeroi Nikolai. Tämä odottamaton\nvälinäytös auttoi vanhaa Karaita, joka takkuisine pakaroineen oli enää\nviiden askeleen päässä sudesta. Aivan kuin vaaran tuntien vilkasi susi\nKaraihin, kumisti hännän koipien väliin ja lisäsi vauhtia. Mutta\nsamassa -- Nikolai ei muuta nähnyt kuin että jotain tapahtui Karaille\n-- oli se suden niskassa, ja yhdessä suden kanssa se härkäpyllyä\nkierähti ojassa.\n\nNikolai näki suden temmeltävän koirain kanssa ojassa. Koirain keskeltä\nnäkyi suden harmaa selkä, toinen takajalka, ja korvat luimussa se\npelästyneenä ja hengästyneenä katseli Nikolaita. Karai oli iskenyt\nhampaansa sen kurkkuun. Tämä hetki oli Nikolain elämässä hänen\nonnellisimpiaan. Hän oli jo tarttunut satulan kaaseen ja aikoi\nlaskeutua maahan antaakseen sudelle surmaniskun, kun samassa näki suden\npään kohoutuvan koirain keskeltä. Hetken kuluttua sai susi etujalkansa\nojan reunalle. Se louskutteli hampaitaan (Karai oli irroittanut\nhampaansa sen kurkusta), hypähti ojasta ja lähti häntä luimussa\njatkamaan matkaansa. Karvat pörrössä kömpi ojasta Karai, joka\nvarmaankin oli loukkautunut tai haavottunut.\n\n-- Jumalani! Miksi?... -- huusi Nikolai toivottomana.\n\nSedän metsästäjä ajoi toiselta suunnalta suden eteen, ja koirat\npysäyttivät taas pedon. Taas oli se koirain keskellä.\n\nNikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä\nkieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat\nlaskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain\nlaskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin\nvapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.\n\nJo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli\nkuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden\nniskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän\nhuomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi\nkoirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja\nkarautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän\nlaitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän\nkoirat toisen kerran pysäyttivät suden.\n\nDanilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu\nmetsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla\nläimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.\n\nNikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi\npuuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja\nhuomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan\npedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin\nkäsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt\nsusi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi\nseisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden\nselkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille\nsurmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: -- Tarpeetonta, pistämme kapulan\nsen suuhun, -- ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden\nsuuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat\nsidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa\nkoivista.\n\nOnnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän,\nsäikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana\nlähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue\nkokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää\nkallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja\nkoiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja\njalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin\najoi suden luo ja koski siihen.\n\n-- Oh, miten suuri, -- hän sanoi. -- Suuri, vai mitä? -- kysyi hän\nDanilolta, joka seisoi hänen vieressään.\n\n-- Suuri on, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Danilo ja paljasti\nhätäillen päänsä.\n\nKreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon\nkäytöksen tämän johdosta.\n\n-- Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, -- sanoi kreivi.\n\nDanilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja\nkohteliaan suloisesti.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVanha kreivi lähti kotiin; Natasha ja Petja lupasivat myös heti lähteä.\nMetsästysseurue lähti edelleen, sillä aikaista oli vielä palata kotiin.\nPuolenpäivän tienoissa päästettiin koirat tiheän näreikön peittämään\nrotkoon. Nikolai seisoi sänkipellolla ja saattoi nähdä kaikki\nmetsästäjänsä.\n\nRotkon toisella puolella Nikolain kohdalla oli kellertävä rämeikkö ja\nsiellä seisoi eräs hänen metsästäjistään notkelmasta kohoavan\npähkinäpensaan takana. Heti kun koirat olivat päästetyt rotkoon, kuuli\nNikolai Voltorn nimisen koiran haukahtelevan harvalleen; toiset koirat\nyhtyivät siihen, ja milloin kiivaammin milloin laimeammin kävi ajo.\nHetken kuluttua kajahti metsästä torventörähdys, joka ilmoitti oltavan\nketun jäljillä, ja samassa näki Nikolai koko koiraparven täydessä\nlaukassa ajavan rotkoon yhtyvää uomaa pitkin rämeikköä kohti.\n\nHän näki näreikön laidassa punalakkisia koirainhoitajia ja koiria ja\nodotti joka hetki rämeikössä näkevänsä ketun.\n\nNotkelmassa seisova metsästäjä liikahti ja päästi koirat kahleista, ja\nNikolai näki punaisenruskean, tuuheahäntäisen, kumman lyhytjalkaisen\nketun hädissään juoksevan rämeikössä. Koirat saapuvat yhä lähemmäksi.\nOvat jo aivan sen kintereillä, ja kettu alkaa tehdä mutkia, tuuhea\nhäntä heilahtelee, -- mutta jo käy sen turkkiin valkea koira, sitten\nmusta. Kettua ei näy; koirat seisovat päät yhdessä, lanteet\nsätkähtelevät. Paikalle saapuu kaksi metsästäjää: toinen punalakkinen,\ntoinen outo, viheriäinen kauhtana yllä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee\", -- ajatteli Nikolai. -- \"Mistä on ilmestynyt tuo\nouto metsästäjä? Hän ei ole sedän miehiä.\"\n\nMetsästäjät riistivät ketun koirilta, mutta satulaan ne sitä eivät\nsitoneet, vaan seisoivat kauvan hevostensa vieressä, huitoivat\nkäsillään ja näyttivät jostain keskustelevan. Samassa törähti torvi --\nriidan merkki.\n\n-- Ilaginin metsästäjä siellä riitelee meidän Ivanan kanssa, -- sanoi\nNikolain ratsupalvelija.\n\nNikolai lähetti ratsupalvelijan etsimään Natashaa ja Petjaa ja lähti\nsitten käyden ajamaan riitapaikalle.\n\nNikolai hyppäsi satulasta ja jäi Natashan ja Petjan kanssa koirien luo\nodottamaan riidan ratkaisua. Metsänlaidasta ilmestyi Ivan kettu\nsatulassa ja ajoi Nikolain luo. Hän paljasti jo kaukana päänsä ja\nkoetti puhua arvokkaasti; mutta hän oli kalpea, hengästynyt, ja hänen\nsilmistään säihkyi vihan tuli. Hänen toinen silmänsä oli mustelmilla,\nmutta tätä hän ei varmaan itsekään tiennyt.\n\n-- Mitä siellä tapahtui? -- kysyi Nikolai.\n\n-- Hän kun aikoi meidän koirilta anastaa saaliin! Mutta minun\nnarttunipa, hiirava, sen tavottikin. Riitelemään kävi! Tarttui kettuun!\nMutta minä hänelle ketusta. Tuossa se nyt on satulassani. Tahdotkos\nmaistaa tuota?... -- puhui Ivan, näyttäen puukkoaan, sillä hän luuli\narvatenkin vielä puhuvansa vihamiehen kanssa.\n\nNikolai ei ryhtynyt Ivanan kanssa pitempiin puheisiin, pyysi Natashaa\nja Petjaa odottamaan ja lähti ajamaan sitä paikkaa kohti, missä oli\nnähnyt metsästäjäin riitelevän.\n\nIvan meni omain metsästäjäin joukkoon ja alkoi kertoa uteliaille\nkumppaneilleen urotyöstään.\n\nIlagin oli epäsovussa Rostovien kanssa, ja nytkin oli heillä paraillaan\nratkaisematon oikeusjuttu. Hän metsästeli mailla, jotka ikimuistoisen\nnautinto-oikeuden nojalla kuuluivat Rostoville, ja nyt näytti hän\ntahallaan päästäneen koiransa metsikköön, minne Rostovit olivat tulleet\najoon, vieläpä oli sallinut metsästäjänsä anastaa saaliin vierailta\nkoirilta.\n\nNikolai ei milloinkaan ollut tavannut Ilaginia, mutta luonteensa mukaan\n-- hän ei tuntenut kultaista keskitietä arvosteluissaan eikä\ntunteissaan ja oli huhuina kuullut puhuttavan Ilaginin hurjasta\nluonnosta ja itsevaltaisuudesta -- hän sydämensä pohjasta vihasi häntä\nja piti häntä pahimpana vihamiehenään. Kiihtyneenä ja kiukkuisena\nläheni hän nyt vihamiestään, puristaen lujasti ruoskansa vartta ja\nvalmiina ryhtymään äärimmäisiin toimenpiteisiin.\n\nMutta tuskin oli hän ajanut metsäpengermältä aukealle kun näki\nvastaansa ajavan lihavan herrasmiehen mustalla kauniilla hevosella.\nHerraa seurasi kaksi ratsupalvelijaa.\n\nTuo kuviteltu vihamies olikin komea, kohtelias herra, joka erittäin\nmielellään tahtoi tutustua nuoreen kreiviin. Saavuttuaan Rostovin luo\nIlagin nosti majavannahkaista lakkiaan ja sanoi olevansa kovin\npahoillaan metsästäjille sattuneen riidan johdosta. Hän oli käskenyt\nankarasti rangaista metsästäjää, joka oli rohjennut sekaantua vieraiden\nkoirien ajoon, esitti kreiville tuttavuutta ja tarjoa tämän\nkäytettäväksi omia metsästysmaitaan.\n\nNatasha, joka oli peljännyt veljensä ryhtyvän kauheisiin tekoihin,\nratsasti aivan tämän lähettyvillä. Mutta huomattuansa, miten\nystävällisesti vihamiehet toisiaan tervehtivät, hän ajoi heidän\nluokseen. Ilagin nosti erittäin kohteliaasti lakkiaan Natashalle ja\nmiellyttävästi hymyillen hän virkkoi, että kreivitär muistutti Dianaa\nsekä metsästysintonsa että kauneutensa tähden, josta oli kuullut paljon\npuhuttavan.\n\nSovittaakseen metsästäjänsä synnit pyysi Ilagin pyytämistään Rostovia\nsiirtymään seurueineen noin virstan päässä olevalle saarelmalle, jonka\nhän oli säästänyt itseään varten ja missä hänen sanojensa mukaan oli\nvilisemällä jäniksiä. Rostof suostui hänen ehdotukseensa, ja toisen\nverran vahvistuneena lähti seurue liikkeelle.\n\nIlaginin saarelmalle oli kuljettava poikki peltojen. Herrat vetäytyivät\neri joukkoon. Setä, Rostof ja Ilagin tarkastelivat salavihkaa toistensa\nkoiria ja etsivät rauhattomina, olisiko joukossa vaarallisia\nkilpailijoita omille koirille.\n\nErityisesti pisti Rostovin silmään Ilaginin puhdasrotuinen\nruskeankailava narttu. Vaikka se olikin hintelä ruumiinrakenteeltaan,\noli sillä silti teräksiset lihakset, sillä oli ohut kaunis turpa ja\nmuljosilmät. Hän oli kuullut puhuttavan Ilaginin koirain ajotaidosta ja\ntätä kaunista narttua hän piti Milkansa vaarallisena kilpailijattarena.\n\nKesken rauhallista keskustelua vuodentulosta osoitti Rostof Ilaginin\nkaunista narttua.\n\n-- Kylläpä on kaunis tuo teidän narttunne! -- sanoi hän\nvälinpitämättömästi. -- Varmaankin hyvä jaloistaan.\n\n-- Tuoko? Onhan se, on kelpo koira, hyvä saamaan kiinni, -- vastasi\nIlagin rauhallisena, vaikka hän tästä Jersastaan vuosi sitten oli\nmaksanut naapurilleen kolme orjaperhettä. -- Ei siis teilläkään,\nkreivi, sato ole ollut kehuttava? -- jatkoi Ilagin äskeistä\nkeskustelua. Hän tahtoi maksaa Rostovin kohteliaisuuden ja tarkasti\nhänen koiriaan. Hänen silmiinsä sattui vahvarakenteinen Milka.\n\n-- Tuo mustankailava on teillä kaunis eläin -- todellakin! -- hän\nsanoi.\n\n-- Onhan se, hyvä jaloistaan, -- vastasi Rostof. -- \"Annappa kun tuohon\ntulisi jänis, niin kylläpä näyttäisin mitä se on koiriaan!\" -- ajatteli\nhän itsekseen. Sitten kääntyi hän ratsupalvelijaansa ja ilmoitti\nantavansa ruplan sille, joka löytää jäniksen makuulta.\n\n-- En käsitä, -- jatkoi Ilagin, -- miten muutamat metsämiehet ovat\nkateellisia saaliista ja koirista. Puhun itsestäni, kreivi. Minusta,\nnähkääs, on hauskaa kuljeskella metsällä; ja kun sitten tapaan\ntällaisen hauskan seuran, niin mikä onkaan sen hauskempaa (hän kohautti\ntaas majavannahkaista lakkiaan Natashalle); mutta saaliista minä viis!\n\n-- No niin!\n\n-- Tai että suuttuisin, kun vieraat koirat saavuttavat saaliin, ihailen\najoa sellaisenaan, eikö niin, kreivi? Siksipä arvelenkin...\n\n-- Hei-jaa, -- huusi samalla verkalleen eräs koirainhoitajista. Hän\nseisoi mäentöppäällä pitäen ratsuruoskaa koholla ja toisti vielä kerran\nverkalleen: -- Hei-jaa! (Tällä tahtoi hän ilmoittaa, että näki jäniksen\nmakuulla).\n\n-- On varmaankin löytänyt, sanoi Ilagin huolettomasti. -- Eiköhän\npäästetä koiria, kreivi!\n\n-- Niin, pitääpä lähteä ... yhdessäkö? -- vastasi Rostof,\nkatsahtaen Jersaan ja sedän Rugaihin, noihin koirainsa vaarallisiin\nkilpailijoihin. \"Mutta entäs jos saattavat häpeään minun Milkani!\" --\najatteli hän lähetessään Ilaginin ja sedän rinnalla jänistä.\n\n-- Onko suuri? -- kysyi Ilagin koirainhoitajalta ja vilkaisten\nrauhallisena sivulleen hän vihelsi Jersaa.\n\n-- Entä te, Mihail Nikanoritsh? -- kääntyi hän setään.\n\nSetä ajoi jurona.\n\n-- Mitäpä minusta, teidän koiranne -- selvä juttu mars! -- ovat\ntuhansien arvoisia, kylillä ostettuja. Koettakaa te omianne, minä\nkatselen!\n\n-- Rugai! No, no -- huusi hän. -- Rugajushka! -- hän lisäsi,\ntahtomattaankin ilmaisten tällä hyväilynimellä, miten rakas koira\nhänelle oli ja miten rajattomasti hän luotti tähän ruskeaan koiraansa.\n\nNatasha huomasi ja tunsi, miten innostuneita olivat molemmat vanhukset\nja hänen veljensä, ja tämä innostus tarttui häneenkin.\n\nMetsästäjä seisoi yhä kunnaalla ratsuruoska kädessä, ja herrat ajoivat\nkäyden häntä kohti; koiraparvi kulki vainion reunaan ja kääntyi\npoispäin jäniksestä; metsästäjät ajoivat myös toisaalle. Kaikki\nkulkivat hiljaa ja rauhallisina.\n\n-- Minne on päin? -- kysyi Rostof kun oli saapunut noin sadan askeleen\nmatkalle metsästäjästä.\n\nMetsästäjä ei ehtinyt vielä vastaamaan, kun jänis, vaaran vainuten,\nhypähti makuulta. Kahleissa olevat koirat syöksyivät kiljuen ylös\nkunnaalle; kaikilta suunnilta hyökkäsi vapaina kulkevia susikoiria\njäniksen jälkiin. Rauhallisena kulkeva metsästysseurue joutui hetkessä\nkuohuntaan: koirainohjaajat kirkuivat koirilleen, johtaen niitä\njäljille, susikoirain hoitajat kiihoittivat koiriaan ja lensivät\ntäydessä lennossa kentälle. Rauhallinen Ilagin, Rostof, setä ja Natasha\nmenettivät kokonaan malttinsa ja lensivät ratsuillaan tietämättä\nitsekään miten ja minne, seuraten vain silmillään koiria ja jänistä ja\nsydän kurkussa seuraten ajon kulkua. Jänis oli suuri ja nopeakoipinen.\nNoustuaan makuulta ei jänis heti lähtenyt loikkimaan. Se istahti\nhetkeksi, höristi korvansa ja kuunteli kaikkialta kuuluvia huutoja ja\ntöminää. Se hypähti ensin jonkun kerran hiljalleen, päästäen koirat\naivan lähelle, mutta kun se oli selvillä suunnasta ja vaaran\nsuuruudesta veti se korvansa luihuun ja painautui loikkimaan minkä\nkoivista lähti. Se oli maannut sänkipellossa, mutta nyt juoksi se\nrapakkoista rämeikköä kohti. Jäniksen löytäjän kaksi koiraa, jotka\nolivat lähinnä jänistä, pääsivät ensimmäisinä jäljille, mutta ne olivat\nvielä kaukana jäniksestä, kun Ilaginin ruskeankailava Jersa porhalsi\nniiden ohi, läheni yhä jänistä ja päästyään mittansa päähän siitä\nsyöksyi suu auki hirveällä vauhdilla tarttuakseen sen häntään. Se oli\nvarma onnistumisestaan, mutta pöllähtikin suin päin maahan. Jänis\nköyristi selkänsä ja paransi vauhtiaan. Jersan jälissä viiletti\nmustankailava Milka ja läheni nopeasti jänistä.\n\n-- Milushka! Kultaseni! -- huusi riemuitseva Nikolai. Tuossa hetkessä\nnäytti Milka saavuttavan jäniksen. Mutta jänis pysähtyi, ja Milka lensi\nkovassa vauhdissa sen ohi. Pian oli Jersa taas jalkeilla, laukkasi\naivan jäniksen kintereillä ja näytti varovaisena mittailevan välimatkaa\nvoidakseen iskeä jäniksen pakaroihin.\n\n-- Jersanjka! Sisko kulta! -- huusi Ilagin vaikeroivin oudoin äänin.\nJersa ei kuullut hänen rukouksiaan. Kun se juuri oli tarttumassa\njänikseen, lisäsi tämä vauhtiaan ja kääntyi sänkipellon ja rämeikön\nväliselle karkeelle. Rinnan kuni vaunupari viilettivät taas Milka ja\nJersa jäniksen jälissä, mutta jänis juoksi karkeella paremmin kuin\nkoirat, ja välimatka piteni.\n\n-- Rugai! Rugajushka! Selvä juttu mars! -- kuului samassa sedän ääni,\nja ruskea, köyryselkäinen Rugai saavutti Milkan ja Jersan. Pian kiiti\nse niiden ohikin ja julman rajuna se hyökkäsi jäniksen niskaan. Jänis\nkuupertui karkeelta rämeikköön. Entistään kiukkuisempana hyökkäsi Rugai\njäniksen kimppuun, riuhtoi polviaan myöten rapakossa, ja samassa\nkieriskelivät sekä koira että jänis likaisessa liejussa. Pian oli\nkoiraparvi heidän ympärillään. Hetken kuluttua saapuivat metsämiehetkin\npaikalle. Ainoastaan onnellinen setä laskeutui satulasta jänistä\nkorjaamaan. Hän ravisti jänistä saadakseen sen verestä puhtaaksi ja\nvilkui levottomana ympärilleen. Hänen silmänsä pyörivät, kädet ja jalat\neivät pysyneet alallaan, ja hän puhua löpötti, tietämättä itsekään\nkenelle ja mitä. -- Selvä juttu mars! ... siinä se on koira ... kaikki\njätti jälkeensä, sekä tuhansien arvoiset että ruplan arvoiset ... selvä\njuttu mars, -- hän puhui hengästyksissään ja vilkuen vihaisena\nympärilleen, aivan kuin olisi jotakuta sättinyt, tai aivan kuin\nolisivat kaikki olleet hänen vihamiehiään ja häntä syvästi loukanneet,\nja joille hän nyt viimeinkin oli saanut kostaa. \"Siinä ovat teidän\ntuhansien arvoisenne -- selvä juttu mars!...\"\n\n-- Rugai, hoi jakajaisille! -- sanoi setä heittäen koiralleen\nrapakkoisen jäniksenkäpälän; -- olet sen ansainnut, selvä juttu mars!\n\n-- Se väsyi, kun kolme kertaa yksinään oli jäniksen kintereillä, --\npuhui Nikolai ketään kuuntelematta tai välittämättä kuuliko kukaan\nhänen puhettaan.\n\n-- Mitäpä siitä kun juoksi jäniksen ohi! -- huomautti eräs Ilaginin\nmetsästäjistä.\n\n-- Kun oli saarrettu, niin saattoihan sen saada kiinni mikä piski\ntahansa, -- puhui samaan menoon punakka Ilagin, joka ajosta ja\nmielenkuohusta tuskin saattoi hengittää. Natashakin joutui hälinään ja\nkiljui ilosta ja innostuksesta niin kimakasti että korvia vihloi. Tällä\nkiljunnallaan hän ilmaisi samaa kuin muut metsämiehet, kovaäänisellä\npuhelullaan. Ja tämä kiljunta kuului niin kummalta, että hän itse ja\nkaikki muutkin olisivat sitä ihmetelleet ja hävenneet, jos se joskus\nmuulloin olisi sattunut. Setä sitoi itse jäniksen ja heitti sen sulavan\nreippaasti ratsulleen. Hän oli moittivan ja ylpeän näköinen, ei sanonut\nenää sanaakaan, nousi rautiaansa selkään ja lähti ajamaan. Muut\nmetsämiehet olivat surullisen ja loukkaantuneen näköisiä, ja kesti\nkauvan ennenkuin he taas pääsivät teeskennellyn rauhalliseen\nmielentilaan. Kauvan katselivat he ruskeata köyryselkäistä, rapakkoon\ntahriutunutta Rugaita, joka kahleitaan helistellen voittajan\nvarmuudella astua tallusteli rautiaan jälissä.\n\n\"Niin, olen samallainen kuin muutkin, kun ei ole kysymyksessä ajo.\nMutta silloin, siunaa ja varjele!\" -- tuntui Nikolaista tämän koiran\nilme sanovan.\n\nJa siksipä tuntuikin Nikolaista mairittelevalta, kun setä kaikesta\ntapahtuneesta huolimatta jonkun ajan kuluttua ajoi hänen luokseen ja\nrupesi juttusille.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun Ilagin illan suussa oli heittänyt hyvästit Nikolaille, huomasi tämä\nolevansa niin kaukana Otradnosta että mielihyvin suostui sedän\nehdotuksesta jättämään seurasensa yöksi sedän tilalle, Mihailofkaan.\n\n-- Ja jos itsekin pistäysitte meillä -- selvä juttu mars! -- sanoi\nsetä, -- niin sen parempi. Nähkääs, sää on kostea, levähdätte hetken,\npikku kreivittären sitten lähetämme kotiin vaunuissa.\n\nSedän ehdotukseen suostuttiin; eräs metsästäjistä lähetettiin vaunuja\ntuomaan Otradnosta; Nikolai, Natasha ja Petja lähtivät sedän tilalle.\n\nViisi, kuusi alustalaista tuli metsämiehiä kohtaamaan Mihailofkan\npäärakennuksen portaille. Kymmeniä naisia, vanhoja, aikuisia ja lapsia\ntirkisteli nurkan takaa. Ratsain ajavan naisen näkeminen sai\nalustalaiset niin uteliaiksi, että useat heistä unohtivat arkuutensa,\ntulivat aivan Natashan lähettyville, katselivat häntä silmiin ja\ntekivät ääneen huomautuksia aivan kuin olisivat katselleet jotain\nmerentakaista kummitusta, joka ei kuule eikä ymmärrä, mitä hänestä\npuhutaan.\n\n-- Arinka, katsohan kun istuu nassakalla! Itse istuu, ja liepeet\nliehuvat... Kato, sillä on torvikin!\n\n-- Siunaa ja varjele, puukkokin...\n\n-- Täys tataritar!\n\n-- Kun et kuukerru sieltä? -- sanoi rohkein joukosta, kääntyen suoraan\nNatashaan.\n\nSetä laskeutui satulasta villiytyneen puutarhan ympäröimän pienen\npuisen asuinrakennuksensa portaiden edessä, katsahti alustalaisiinsa ja\nhuusi käskevästi sivullisia poistumaan. Palvelijoita käskettiin\nhuolehtimaan vieraista ja metsästysseurueesta.\n\nVäkijoukko hajaantui. Setä auttoi Natashan satulasta, tarjosi\nkäsivartensa ja vei hänet vaperia lautaportaita myöten suojiin.\nHuoneissa ei vallinnut liiallinen puhtaus. Seinät olivat\nhirsisalvoksella, eikä niitä edes oltu kalkkivärillä maalattu. Tahroja\nja laikkoja tosin oli siellä täällä, mutta huomasi sentään järjestävän\nkädenkin jälkiä. Eteisessä löyhähti tuoreilta omenilta, ja sen seinillä\nriippui suden- ja ketunnahkoja.\n\nEteisestä setä vei vieraansa pieneen saliin, missä oli saranapöytä ja\npunaisia tuoleja, täältä vierashuoneeseen, missä oli pyöreä koivusta\ntehty pöytä ja sohva. Vierashuoneesta mentiin sedän työhuoneeseen,\nmissä oli rääsyinen sohva ja kulunut vanha lattiamatto. Seiniä\nkoristivat Suvorovin, isännän isän ja äidin sekä hänen oma muotokuvansa\nsotilaspuvussa. Tämä huone tuli vahvasti tupakalta ja koirilta. Setä\nkäski vieraita istumaan ja olemaan kuin kotona, mutta itse hän poistui\nhuoneesta. Rapakkoinen Rugai tuli huoneeseen, hyppäsi sohvalle ja alkoi\nnuoleksia ja kirpustaa itseään. Työhuoneesta lähti pimeä käytävä, mistä\nnäkyi rikkinäinen kehysverhoke. Verhokkeen takaa kuului naisen naurua\nja supatusta. Natasha, Nikolai ja Petja riisuutuivat ja istuutuivat\nsohvalle. Petja nojautui kätensä varaan ja nukahti heti; Natasha ja\nNikolai istuivat sanaakaan vaihtamatta. Heidän kasvonsa punottivat, he\nolivat kovin nälissään, mutta silti hyvällä tuulella. He vilkuilivat\ntoisiinsa (Nikolai ei enää ajon päätyttyä tahtonut osottaa\netevämmyyttään sisarelle); Natasha iski veljelle silmää, kumpikaan ei\nvoinut hillitä itseään, vaan rehahtivat heleään nauruun, itsekään\ntietämättä naurun aihetta.\n\nHetken kuluttua setä palasi huoneeseen. Hän oli pukenut ylleen kasakan\nviitan ja siniset housut ja vetänyt jalkoihinsa sirot saappaat.\nNatashasta tuntui kuin tuo puku, jota hän oli ihmetellyt ja nauranutkin\nOtradnossa, olisi sedälle ainoa sopiva ja oikea puku, aivan\njuhlapukujen ja hännystakkien arvoinen. Setäkin oli hyvällä tuulella;\nei hän lainkaan loukkaantunut sisarusten naurusta (sillä ei hänen edes\nmieleensä juolahtanut, että nämä olisivat saattaneet nauraa hänen\nlaskuunsa), vieläpä itsekin yhtyi nuorten aiheettomaan nauruun.\n\n-- Kas sellainen meillä on kreivitär pieni -- selvä juttu mars -- enpä\nole sellaista vielä eläessäni nähnyt! -- puheli setä ojentaessaan\npitkävartista piippua Nikolaille ja itse kieputellen tottuneesti kolmen\nsormen välissä lyhytvartista piippunysäänsä.\n\n-- Koko päivän on keikkunut satulassa kuin mikäkin mies, mutta siitä\nhuolimatta ei ole tietääkseenkään!\n\nPian sedän tulon jälkeen avautui ovi -- avaajan askelten äänestä\npäättäen avasi sen paljasjalkainen tyttönen --, ja huoneeseen astui,\nkukkurainen tarjotin kädessä, noin 40 vuotias, lihava, punaposkinen\nkaunis nainen, jolla oli kaksi leukaa ja täyteläät punaset huulet.\nYstävällisen arvokkaana hän viehättävin silmäyksin ja liikkein kumarsi\nkunnioittavasti vieraille ja hymyili samalla hyväilevän viehkeästi.\nHuolimatta tavattomasta lihavuudestaan, joka pakoitti hänen kulkemaan\nrinta ja vatsa pystyssä ja pää takakenossa, tämä nainen (sedän\ntaloudenhoitajatar) silti liikkui tavattoman keveästi. Hän meni pöydän\nluo, laski tarjottimen pöydälle ja lateli näppärästi valkeilla\nlihavilla käsillään sille pullot, särpimet ja muut herkut. Tämän\ntehtyään hän poistui pöydän luota ja jäi hymyellen seisomaan oven\npieleen. -- \"Tällainen nyt olen! Joko nyt käsität sedän elämän?\" --\nsanoi Nikolaille tämän naisen ilmestyminen. Käsittihän sen: eikä\nainoastaan Nikolai käsittänyt, Natashallekin kävi selväksi sedän elämä,\nnuo yrmeät kulmat ja tyytyväinen onnellinen hymy, joka värähteli hänen\nhuulillaan Anisja Fjedorovnan astuessa huoneeseen. Anisja oli tuonut\npöytään: yrttiviinaa, kotitekoisia likörejä, sieniä, kirnupiimään\ntehtyjä ruisjauhopiiraita, hunajakakkuja, vaahtoavaa simaolutta,\nomenia, raakoja, paahdettuja sekä hunajassa uitettuja pähkinöitä.\nHetken kuluttua ilmestyi pöytään vielä hunaja- ja sokerihilloja, kinkku\nja vastapaistettu kana.\n\nKaikki nämä herkut oli Anisja itse hankkinut, koonnut ja valmistanut.\nSiksipä ne lehahtivatkin ja maistuivat Anisjalta. Kaikki oli mehukasta,\npuhdasta ja lempeän hymyilevää.\n\n-- Syökää, neitiseni, kreivittäreni, -- kehoitti Anisja, tarjoten\nNatashalle milloin yhtä, milloin toista.\n\nNatasha söi kaikkia herkkuja, ja hänestä tuntui ettei koskaan ollut\nnähnyt eikä syönyt niin verrattomia piimäpiiraita, niin tuoksuavaa\nhilloa, sellaisia hunajapähkinöitä ja sellaista kanaa. Anisja\nFjedorovna poistui huoneesta.\n\nRostof ja setä söivät myös hyvällä ruokahalulla, painoivat palan\nkirsikkalikörillä ja puhelivat äskeisestä ja tulevista ajoretkistä,\nRugaista ja Ilaginin koirista. Natasha istui sohvalla ja kuunteli\nloistavin silmin sedän ja Nikolain juttuja. Jonkun kerran hän herätteli\nPetjaa antaakseen hänen maistaa herkkuja, mutta poika ei herännyt,\nhöpisi käsittämättömiä sanoja ja vaipui jälleen sohvalle. Natasha oli\nniin iloinen, ja hänen oli niin hyvä olla tässä hänelle oudossa\nympäristössä, että hän oikein pelkäsi vaunujen saapuvan liian aikaseen.\nKeskustelu katkesi hetkeksi, kuten on tavallista ensimäisillä\nvieraskäynneillä. Setä katkasi äänettömyyden vastaamalla aivan kuin\nomille ja vieraidenkin ajatuksille:\n\n-- Näin se menee minunkin elämäni... Tulee kuolema -- selvä juttu mars\n-- eikä mitään jää jälelle. Siinä ne sitten ovat synnitkin!\n\nSedän puhuessa olivat hänen kasvonsa ilmeikkäät, vieläpä kauniitkin.\nNikolain mieleen tuli kaikki ne hyvät työt, joita oli isänsä ja\nnaapurien kuullut sedästä kertovan. Koko piirikunnassa pidettiin setää\njaloimpana ja epäitsekkäimpänä kesselinä. Hän sovitteli perheriitoja,\ntoimi testamenttien toimeenpanijana, hänelle uskottiin salaisuuksia,\nhänet valittiin tuomariksi ja kaikenlaisiin muihin toimiin; mutta\nvirkatoimista hän kieltäytyi jyrkästi, vietti syksyt ja keväät\nrautiaansa selässä saloilla, talvet istui kotosalla, kesät lojui\nvilliytyneessä puutarhassaan.\n\n-- Miksette ryhdy virkatoimiin, setä?\n\n-- Olen ollut, mutta jätin. En kelpaa, selvä juttu mars; en käsitä\nmitään niistä asioista. Ne toimet sopivat teille, minulla ei riitä\njärkeä. Metsästys, se on toista, se on selvä juttu mars! Avatkaahan ovi\nsiellä, -- hän huusi. -- Miksi suljitte?\n\nKäytävän päässä oleva ovi vei naimattomien metsästäjäin huoneeseen,\nkuten setä kutsui väentupaa.\n\nKuului paljaiden jalkain nopeata sipsatusta, ja näkymätön käsi avasi\noven. Käytävästä alkoi selvästi kuulua balalaikan[69] ääni. Soittaja\nnäytti olevan mestari alallaan. Natasha oli jo kauvan kuunnellut\nsoittoa, mutta nyt meni hän käytävään kuullakseen selvemmin.\n\n-- Se kuuluu olevan Mitjka kuskini... Ostin hänelle hyvän balalaikan,\npidän tästä... -- sanoi setä.\n\nTalossa oli tapana, että Mitjka soitti naimattomain huoneessa\nbalalaikaa kun isäntä oli palannut metsältä, sillä setä piti kovin\ntästä soitosta.\n\n-- Miten ihanaa, verratonta, -- sanoi Nikolai jonkunverran laimeasti\naivan kuin olisi hävennyt tunnustaa, että häntä nämä sävelet\nmiellyttivät.\n\n-- Miten verrattomasti? -- sanoi nuhdellen Natasha, sillä hän oli\nveljen äänen painosta arvannut veljen mielentilan. -- Ei verratonta,\nvaan taivaallista!\n\nSamoin kuin hän oli pitänyt maailman parhaina sedän sieniä, hunajaa ja\nlikörejä samoin hänestä tällä hetkellä Mitjkan soitto tuntui\nsäveltaidon viimeiseltä sanalta.\n\n-- Vielä, olkaa hyvä, vielä, -- pyysi Natasha, heti kun soitto taukosi.\nMitjka viritti koneensa, ja pian helähti taas reipas _Barinjan_ sävel\nmilloin hitaammassa milloin nopeammassa tahdissa. Setä istui pää\nkallellaan ja kuunteli tuskin huomattavasti hymyillen. _Barinjan_ sävel\ntoistui satakunta kertaa. Jonkun kerran viritti Mitjka välillä\nkonettaan, mutta yhä vain helähtivät samat sävelet. Kuuntelijat eivät\nkyllästyneet kuulemaan, vaativat yhä vain enemmän. Anisja Fjedorovna\ntuli huoneeseen ja nojautui oven kamanaan.\n\n-- Suvaitsetteko kuunnella? -- kysyi hän hymyillen Natashalta. Hänen\nhymynsä muistutti tavattomasti sedän hymyä. -- Hän soittaa\noivallisesti.\n\n-- Tämä kohta ei mene aivan oikein, -- huudahti äkkiä setä, tehden\nkädellään tarmokkaan liikkeen. -- Tässä pitäisi päästää -- selvä juttu\nmars -- päästää...\n\n-- Taidatteko tekin setä? -- kysyi Natasha. Setä ei vastannut,\nhymähtihän vain.\n\n-- Katsohan, Anisjushka, ovatko kielet kitarassani ehjät? Ei ole se\naikoihin ollut käsissäni -- selvä juttu mars! -- En ole viitsinyt.\n\nIlomielin lähti Anisja täyttämään herransa käskyä ja toi kitaran.\n\nKehenkään katsahtamatta puhalsi setä tomun koneesta, näpäytti luisilla\nsormillaan sen kanteen, viritti kielet ja sovittelihe nojatuolissaan.\nSitten tarttui hän jonkun verran teatralisin ottein kitaran kaulaan,\niski silmää Anisjalle ja alkoi. Mutta Barinjaa hän ei soittanutkaan,\nvaan näpäytti ensin heleän, puhtaan soinnun ja alkoi sitten rauhallisen\ntahdikkaasti, mutta varmasti ja tavattoman hitaasti kehittää tunnettua\nlaulun säveltä: \"Kadulla kun kivisellä.\" Tuo hillitty iloisuus, jota\nAnisjan koko olento uhkui, tunkeutui näissä sävelissä Nikolain ja\nNatashankin sydämiin. Anisja punastui, peitti huivilla kasvonsa ja\npoistui nauraen huoneesta. Setä soitti yhä puhtaasti, hartaasti ja\npontevan voimakkaasti, tuijottaen muuttunein, innostunein katsein\nsiihen kohtaan, missä Anisja oli seisonut. Tuskin huomattava hymyn väre\nleikihti sedän toisessa suupielessä harmaan viiksen alla, vallankin\nsilloin, kun sävel alkoi käydä nopeaksi ja ylimenopaikoissa särähti\njoku väärä sointu.\n\n-- Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä, vielä! -- huusi Natasha, heti kun\nsetä lopetti. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. --\nNikoljenka, Nikoljenka! -- hän toisteli ja katsahti veljeensä aivan\nkuin olisi kysynyt häneltä: mitä tämä oikeastaan on?\n\nNikolaikin oli haltioissaan sedän soitosta. Setä alkoi soittaa\nuudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle, ja hänen\ntakaansa tirkisteli muitakin kasvoja... \"Kirkkaan lähteen luona\npoika\" ... soitti setä, teki taas sukkelan ylimenon, lakkasi\nsoittamasta ja heilautti harteitaan.\n\n-- Jatkahan, jatkahan, setä kulta, kyyhkyni, -- vaikeroi Natasha niin\nrukoilevalla äänellä aivan kuin olisi hänen elämänsä siitä riippunut.\n\nSetä nousi seisaalleen, ja näytti kuin olisi hänessä ollut kaksi eri\nihmistä -- toinen hymyili vakavana veitikalle, joka kainon hartaana\nvalmistautui tanssiin.\n\n-- No, serkku pieni! huudahti setä ja huitasi kädellään Natashalle.\n\nNatasha heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä\nrennoilleen, hetkautti harteitaan ja alkoi.\n\nMissä, miten ja koska oli tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli\nollut vieras ranskatar, imenyt veriinsä tuon venäläisen hengen, joka\nhänestä nyt huokui; mistä oli saanut nuo eleet, jotka _pas de châlen_\nolisi luulleet jo aikoja sitten juuriaan myöten hävittäneen? Mutta\nhenki ja eleet olivat aivan sedän toiveiden mukaiset tuollaiset aito\nvenäläiset, joita ei voi matkia eikä oppimalla omistaa. Heti kun\nNatasha oli alkanut ja hymyili tuossa riemuitsevan hilpeänä ja ylpeän\nveikistelevänä, pääsi Nikolailta ja muilta läsnäolijoilta helpotuksen\nhuokaus, sillä eivät he enää, kuten aluksi oli ollut laita, pelänneet\nhänen tähtensä, he häntä nyt jo ihailivat.\n\nHän teki tehtävänsä niin oikein, niin täysin oikein, että Anisja\nFjedorovna, joka heti alussa oli hänelle ojentanut tässä toimessa niin\nvälttämättömän huivin, nauroi kyynelissä katsellessaan tätä hentoa,\nsulavaa hänelle niin vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua\nkreivitärtä, joka oli täysin käsittänyt sen, mitä oli Anisjassa, hänen\nisässään, tädissään, äidissään ja jokaisessa venäläisessä.\n\n-- Mutta kreivitär pieni -- selvä juttu mars, -- sanoi setä iloisesti\nnauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. -- Sepä jotakin, serkku pieni!\nEi nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle -- selvä juttu mars!\n\n-- Jo onkin tiedossa, -- sanoi Nikolai hymyillen.\n\n-- Oo? -- huudahti setä ihmetellen ja katseli kysyvästi Natashaan.\nOnnellinen hymy huulilla nyökäytti Natasha myöntävästi päällään.\n\n-- Ja millainen sitten! -- hän sanoi. Mutta heti kun hän oli tämän\nsanonut, heräsi hänen sielussaan aivan uusi ajatusten ja tunteiden\nsarja: \"Mitä tarkoitti Nikolain hymy, kun hän sanoi: 'jo onkin\ntiedossa?' Onko hän asiasta mielissään vai eikö ole? Tuntuu kuin hän\najattelisi, ettei minun Bolkonskini hyväksyisi eikä ymmärtäisi meidän\nilonpitoamme. Mutta hänpä kaikki ymmärtäisi. Missä on hän tällä\nhetkellä?\" -- ajatteli Natasha, ja hänen kasvoilleen ilmestyi vakava\nilme. Mutta tätä kesti vain hetken. \"Älä ajattele tällaisia asioita,\nherkene\", sanoi hän itselleen, hymähti, istuutui taas sedän viereen ja\npyysi tätä soittamaan vielä jotain.\n\nSetä soitti vielä laulun ja valssin, sitten hän vaikeni hetkeksi,\nrykäsi ja lauloi erään lempilauluistaan, metsämiehen laulun.\n\n    Illalla kun laski viti\n    Metsämiehen mennä piti...\n\nSetä lauloi kansanomaiseen tapaan, pitäen pääasiana sanoja, joihin\nsitten sävel liittyy jonkinlaisena täytteenä. Mitään erityistä nuottia\nei tämän käsityskannan mukaan ole olemassakaan, se on ainoastaan\nsanojen koristeena. Ja siksipä sedänkin laulussa, kuten lintujenkin,\ntämä luonnollinen, koruton nuotti oli sanomattoman ihana. Natasha oli\nhaltioissaan sedän laulusta. Hän päätti mielessään jättää harpun ja\nruveta soittamaan kitaraa. Hän pyysi sedän kitaraa ja alkoi heti\nnäppäillä erään laulun säveltä.\n\nKymmentä käydessä saapuivat kahdet vaunut ja kolme ratsastajaa Petjaa\nja Natashaa noutamaan. Kreivi ja kreivitär eivät lainkaan tienneet,\nmissä he olivat, ja olivat olleet kovin huolissaan, kertoi eräs\netsijöistä.\n\nPetja kannettiin kuin kuollut toisiin vaunuihin, Natasha ja Nikolai\nistuivat toisiin. Setä kääri Natashan huolellisesti ja heitti hänelle\nerikoisen hellät jäähyväiset. Käyden tuli hän saattamaan sillalle\nsaakka, jota sentään ei voitu ajaa, vaan täytyi se kiertää kaalamoitse.\nSetä lähetti edeltä metsästäjänsä valaisemaan tietä lyhdyillä.\n\n-- Hyvästi, rakas serkku, -- kuului pimeässä sedän ääni, ei sellaisena\nkuin Natasha sen ennen oli kuullut, vaan sellaisena kuin hän sen oli\nkuullut laulussa: \"Illalla kun laski viti.\"\n\nKun he kulkivat kylän läpi, tuikki talojen akkunoista punertavia tulia,\nja suloinen savun haju tunki sieramiin.\n\n-- Mikä verraton ihminen tuo setä! -- sanoi Natasha, kun he olivat\nsaapuneet valtatielle.\n\n-- Niin on, -- vastasi Nikolai. -- Onko sinun kylmä?\n\n-- Ei, voin mainiosti, verrattomasti. Minun on niin hyvä olla, --\nvastasi Natasha, hieman ihmetellen veljen kysymystä.\n\nHe olivat kauvan ääneti! Yö oli kylmä ja kostea. Oli niin pimeä, ettei\nhevosia edes eroittanut, kuului vain, miten ne moiskivat rapakkoisella\ntiellä.\n\nMitä liikkuikaan Natashan lapsellisessa sielussa, joka oli niin ahnas\nja altis elämän erilaisimmille vaikuttimille? Miten mahtoikaan kaikki\nolla siellä järjestettynä?\n\nMutta onnellinen hän oli ylen. Kun he jo olivat aivan kodin lähellä,\nheläytti Natasha äkkiä: \"Illalla kun laski viti.\" Koko tien oli hän\ntavoitellut tätä säveltä, mutta nyt hän sen vasta tavoitti.\n\n-- Jopa tavoitit, -- sanoi Nikolai.\n\n-- Mitä sinä olet ajatellut matkalla, Nikoljenka? -- kysyi Natasha.\n\nSisaruksilla oli usein tapana tehdä toisilleen tällaisia kysymyksiä.\n\n-- Minäkö? -- sanoi Nikolai, muistellen; -- ensin näes ajattelin, että\nRugai, ruskea uroskoira muistuttaa setää, ja jos se olisi ihminen, niin\nvarmaankin se elättäisi setää, jolleikaan ajon tähden, niin ainakin\nsielujen sopusoinnun tähden. Miten hän on herttainen tuo setä! Eikö\nolekkin? Mutta entäs sinä?\n\n-- Minäkö? Odotahan! Niin, ensin ajattelin, että kuljemme ja luulemme\nkulkevamme kotia kohti, mutta kuljemmekin Jumala ties minne tässä\npimeässä ja yhtäkkiä saavumme perille ja huomaamme, ettemme olekkaan\nOtradnossa, vaan jossain lumotussa valtakunnassa. Ja sitten minä vielä\najattelin... Ei, en muuta ajatellutkaan.\n\n-- Tiedän; varmaankin ajattelit häntä, -- sanoi Nikolai hymyillen,\nkuten Natasha saattoi arvata äänestä.\n\n-- En, vastasi Natasha, vaikka hän todellakin oli ajatellut ruhtinas\nAndreitakin, vieläpä sitäkin, mitä tämä olisi pitänyt sedästä. -- Ja\nsitten minä vielä toistelin itsekseni, koko matkan toistelin itsekseni:\nmiten edukseen Anisjushka esiintyi, edukseen... -- sanoi Natasha. Ja\nNikolai kuuli, miten sisar syyttä suotta nauraa helasi. -- Mutta\nkuulehan, -- sanoi Natasha yhtäkkiä, -- tiedän, etten enää koskaan ole\nniin onnellinen ja rauhallinen kuin nyt.\n\n-- Olehan lörpöttelemättä tyhmyyksiä, -- sanoi Nikolai ja ajatteli:\n\"Suloinen on tämä Natashani! Toista sellaista ystävää minulla ei ole,\nenkä koskaan saakkaan. Miksi meneekään hän miehelään, hauskapa olisi\nyhdessä, olla aina vain kululla!\"\n\n\"Mikä aarre tämä Nikolai!\" -- ajatteli Natasha.\n\n-- Hei! Vierashuoneessa on vielä tuli, -- sanoi hän ääneen, osoittaen\npäärakennuksen akkunoita, jotka loistivat viehättävinä kosteassa\nsamettiyössä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKreivi Ilja Andreitsh oli luopunut aateliston puhemiehen toimesta,\nsillä hänen varansa eivät sietäneet siitä johtuvia menoja. Mutta\nraha-asiat eivät sittenkään parantuneet. Usein tapasivat Natasha ja\nNikolai vanhempansa salaperäisinä ja rauhattomina keskustelemasta ja\nvieläpä kuulivat joskus puhuttavankin suuren moskovalaisen sukutalon ja\nMoskovan läheisen maatilan myymisestä. Tosin oli nyt vierastulva jonkun\nverran asettunut, ja Otradnossa elettiin yksinkertaisemmin kuin\ntakavuosina, mutta sittenkin oli talo vielä väkeä täynnä, ja\npuolispöydässä istui aina vähintäin parikymmentä henkeä. Nämä henkilöt\nolivat kaikki aivan kuin omaisia, sellaisia jotka olivat taloon\nkotiutuneet, ja tuntuipa kuin he olisivat olleet kaikki siellä\nvälttämättömiäkin. Tällaisia olivat soittotaiteilija Dimmler\nvaimoineen, tanssinopettaja Vogel perheineen, vanha neiti Bjelof, joka\noli kauvan asunut talossa, ja monet muut: Petjan opettajat, tyttärien\nentinen kotiopettaja ja sanalla sanoen ihmiset, joiden oli parempi ja\nedullisempi asua kreivin talossa kuin kotonaan. Vieraita ei käynyt niin\npaljon kuin ennen, mutta elämä oli entisen kaltaista, eivätkä kreivitär\nja kreivi muunlaista elämää osanneet ajatellakaan. Metsästysseuruetta\nja koiria oli Nikolai yhä lisännyt, tallissa oli 50 hevosta ja 15\nkuskia, ja nimipäiviä vietettiin yhtä juhlallisesti kuin ennenkin:\nannettiin kallisarvoisia lahjoja ja järjestettiin komeita päivällisiä.\nKreivillä oli yhä entiset whisti- ja boston-iltansa, jolloin hän hävisi\nsatoja ruplia illassa, sillä hän piteli korttejaan niin huolettomasti,\nettä naapurit saattoivat pelata aivan kuin levitetyin kortein.\nNaapurit pitivätkin näitä voittojaan niin luonnollisina, että Ilja\nAndreitshin peli-illoista oli tullut heille jonkinlaisia edullisia\nveronkantotilaisuuksia.\n\nKreivi kulki kuin mahdottoman suuressa metsästysverkossa, koettaen\nitselleen uskotella, ettei ole siihen takertunut. Mutta joka askeleella\ntakertui hän yhä pahemmin ja tunsi, ettei voi siitä irti riehtautua\neikä ryhtyä varovasti ja kärsivällisesti silmuja päästelemään.\nKreivittären rakastava sydän tunsi, että heidän lapsiaan vaanii köyhyys\nja taloudellinen perikato. Ei hän sitä pitänyt kreivin syynä, sillä\ntämä ei saattanut olla toisenlainen kuin oli, ja näkyihän hänkin\nkärsivän (vaikka koettikin sitä salata) tästä uhkaavasta häviöstä.\nKreivitär mietiskeli keinoja pulan selvittämiseksi. Hänen naiselliselta\nnäkökannaltaan katsoen oli ainoastaan yksi keino: Nikolain oli mentävä\nrikkaisiin naimisiin. Hänen mielestään oli tämä viimeinen toivo, ja jos\nNikolai ei suostu hänen valitsemaansa tyttöön, niin ei ole enää\ntoivoakaan asiain järjestämisestä. Tämä valittu oli Julia Karagin,\nkelpo vanhempain tytär, Nikolain lapsuudenystävä ja nyt rikas morsian,\nkun viimeinenkin hänen veljistään oli kuollut.\n\nKreivitär kirjoitti asiasta tytön äidille Moskovaan ja sai suosiollisen\nvastauksen. Rouva Karagin vastasi, että hän puolestaan suostuu\nehdotukseen, mutta kaikki riippukoon tytön tunteista. Samalla pyysi hän\nNikolaita saapumaan vierailulle Moskovaan.\n\nKyynelsilmin puhui kreivitär usein pojalleen, että nyt, kun molemmat\ntytöt jo ovat omansa löytäneet, hänen ainoa toivonsa on saada\nNikolaille puoliso. Rauhallisena kallistaisi hän päänsä hautaan kun\nnäkisi vain tämän onnellisen päivän. Sitten kertoi hän, että hänellä on\nihana tyttö tiedossa ja tutkiskeli pojan mielialaa avioliiton suhteen.\n\nKesken puheita alkoi kreivitär kehuskella Juliaa ja kehoitteli\nNikolaita matkustamaan pyhiksi Moskovaan huvittelemaan. Nikolai arvasi\näidin aikomukset, ja kun kerran taas oli puhe näistä asioista, vaati\nhän äidiltä täyttä selvyyttä. Äiti tunnustikin suoraan, että hänen\naikomuksensa oli naittaa Nikolai Julia Karaginille, sillä tämä oli\nainoa keino, jolla perhe saatettiin pelastaa perikadosta.\n\n-- Mutta jos rakastankin köyhää tyttöä, äiti, tokkohan vaaditte, että\nrikkauksien tähden uhraan tunteeni ja kunniani? -- kysyi poika\näidiltään, käsittämättä kysymyksensä julmuutta ja tahtoen vain osottaa\njalouttaan,\n\n-- En, et ole minua käsittänyt, -- sanoi äiti, tietämättä, miten olisi\nitseään puolustanut. -- Sinä et minua käsitä, Nikoljenka. Tarkoitan\nsinun onneasi, -- hän lisäsi, mutta tunsi samalla, ettei puhunut totta\nja että hämmentyi. Hän pillahti itkuun.\n\n-- Äiti kulta, älkää itkekö, sanokaa vain, että tätä vaaditte minulta,\nsillä tiedättehän, että annan elämäni, kaikkeni teidän rauhastanne, --\nsanoi Nikolai. -- Uhraan kaikkeni teidän tähtenne, tunteenikin.\n\nMutta tätä kreivitär ei tahtonut. Hän ei vaatinut pojaltaan uhreja,\npäinvastoin olisi hän itse ollut valmis uhraantumaan.\n\n-- Ei, et minua käsitä, jättäkäämme tämä asia, -- hän sanoi, kuivaten\nkyyneliään.\n\n\"Niin, kenties rakastankin köyhää tyttöä\", -- puhui Nikolai itsekseen,\n-- \"miksikä siis uhraisin tunteeni ja kunniani? Ihmettelen, miten\nsaattoikaan äiti minulle tällaista ehdottaa. Siksikö en saisi Sonjaa\nrakastaa että hän on köyhä?\" -- hän ajatteli. \"Enkö saisi vastata hänen\nuskolliseen ja uhrautuvaan rakkauteensa? Varmaankin tekisi hän minut\nmonin kerroin onnellisemmaksi kuin joku Julia nukke. Tunteeni tosin\nvoin uhrata omaisteni tähden, mutta pakottaa en voi sydäntäni\nrakastamaan. Jos rakastan Sonjaa, niin ovat tunteeni voimakkaammat ja\njalommat kaikkea maailmassa.\"\n\nNikolai ei matkustanut Moskovaan, eikä kreivitärkään enää puhunut\navioliitosta, mutta surumielin, vieläpä toisinaan äkäisenäkin hän\nkatseli, miten Nikolain ja köyhän Sonjan välit kävivät yhä hellemmiksi.\nHän tunsi tekevänsä väärin kun oli nyrperä Sonjalle ja häntä kiusasi\nsyyttä suotta, nimitellen häntä milloin \"rakkaani\", milloin \"Te.\" Enin\nharmitti hyväsydämistä kreivitärtä se, että köyhä, mustasilmäinen Sonja\noli niin lempeä, hyvä ja uhrautuvan jalomielinen hyväntekijöilleen ja\nniin uskollisesti, järkkymättömästi ja epäitsekkäästi rakasti\nNikolaita, ettei mistään saattanut häntä nuhdella.\n\nNikolain loma-aika alkoi kulua lopulleen. Ruhtinas Andreilta saapui\nRoomasta neljäs kirje, jossa hän kirjoitti, että jo aikoja sitten olisi\nollut kotimatkalla, ellei hänen haavansa lämpimän ilman vaikutuksesta\nodottamatta olisi auvennut, mikä seikka pakoitti hänen siirtämään\npaluunsa seuraavan vuoden alkuun. Natasha rakasti yhtä kiihkeästi\nsulhastaan, oli rauhallisen onnellinen ja nautti täysin siemauksin\nelämän iloista; mutta kun neljäs kuukausi ruhtinas Andrein lähdöstä\nalkoi olla lopullaan, valtasi Natashan toisinaan sellainen\nikävänpuuska, että hänen kävi mahdottomaksi sitä kukistaa. Hän sääli\nitseään, häntä suretti, että aika kului niin turhaan, tuottamatta\nkenellekään iloa tai hyötyä. Ja sentään, miten voimakkaana hänessä\npaloikaan rakkaus, ja miten paljon tunsi hän itsessään rakastettavaa.\n\nElämä Rostovien talossa oli käynyt ikäväksi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja\nalustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja\nkaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille\nominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän\nkirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan\njotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.\n\nKolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen\nkukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen\noli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha\nkreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän\npöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia.\nKreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen\nnäköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli\nhuoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin\nluo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. -- Sinähän kuljet\nkuin koditon, -- sanoi äiti. -- Mitä haluat?\n\n-- Haluan hänet ... heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, -- sanoi\nNatasha loistavin silmin ja vakavana.\n\nKreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.\n\n-- Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.\n\n-- Istuhan tähän viereeni, rakkaani, -- sanoi äiti.\n\n-- Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?...\n\nHänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä,\nsalatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.\n\nHän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten\npalvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti\nnuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.\n\n-- Yhä vain leikkiä ja leikkiä, -- pauhasi vanhus. -- Kaikella on\naikansa.\n\n-- Päästä hänet, Kondratjevna, -- sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.\n\nJa päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs\nvanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He\nlopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.\n\n\"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?\" -- ajatteli Natasha.\n\n-- Niin, Nikita, menehän, ole hyvä ... minne hänet lähettäisinkään?\nNiin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha\ntuo vähän kauroja.\n\n-- Vähän kauroja käskette? -- toisti Misha alttiin iloisena.\n\n-- Mene, mene sukkelaan, -- tiukkasi vanhus.\n\n-- Fjedor, hanki sinä minulle liitua.\n\nTarjoiluhuoneen läpi kulkiessaan käski Natasha tuomaan teekeittiön,\nvaikkei vielä ollutkaan teen aika.\n\nTarjoilija Foka oli talon äkäisin henkilö. Natasha mielellään näytteli\nmahtiaan Fokalle. Foka ei ollut uskovinaan määräystä ja meni\ntiedustelemaan tarkemmin.\n\n-- Kyllä se neiti osaa! -- sanoi Foka ja oli olevinaan yrmeä.\n\nKukaan talossa ei vaivannut palvelijoita niin paljon kuin Natasha. Hän\nei koskaan voinut mennä palvelijain ohi antamatta heille joitain\nmääräyksiä. Näytti aivan siltä kuin olisi hän tahtonut koetella heidän\nkärsivällisyyttään ja saada heitä äkäisiksi; mutta siitä huolimatta\neivät palvelijat täyttäneet kenenkään käskyjä niin mielellään kuin\nNatashan. \"Mitä oikeastaan tekisin? Minne tästä menisin?\" ajatteli\nNatasha kulkiessaan hiljalleen käytävässä.\n\n-- Nastasja Ivanovna, mitä minusta tulee? -- kysyi hän narrilta, joka\nkaapu harteilla tuli häntä vastaan.\n\n-- Sinusta tulee kirppuja, heinäsirkkoja, hepokatteja, -- vastasi\nnarri.\n\n-- Jumalani, Jumalani, yhä vain samaa. Voi, minne tästä menisin? Mitä\nolisi minun itselleni tehtävä? -- Ja hän lähti juosten, kolisten\nnousemaan yläkertaan, missä Vogel asui vaimoineen.\n\nVogelin luona oli kaksi kotiopettajatarta, pöydällä oli rusinoita,\npähkinöitä ja manteleja. Kotiopettajattaret keskustelivat siitä missä\nvoi halvemmalla elää, Moskovassako vai Odessassa. Natasha istuutui ja\nalkoi kuunnella vakavan ja miettivän näköisenä heidän keskusteluaan,\nmutta nousi samassa seisaalleen.\n\n-- Madagaskarin saari, -- hän lausui ääneen. -- Ma-da-gas-kar, --\ntoisti hän selvästi joka tavun. Vastaamatta M-me Schossin kysymykseen,\nmitä hän puheellaan tarkoitti, hän poistui huoneesta.\n\nPetja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa\nilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,\n\n-- Petja! Petjka! -- huusi Natasha veljelleen, -- kanna minut\nalakertaan.\n\nPetja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen\nkaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan\nalas portaista.\n\n-- Ei, päästähän sentään... Madagaskarin saari, -- lausui Natasha,\nhypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.\n\nNatasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa\nlujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta\nhänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui\npimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen\ntapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa\nollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui\nhänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin\nmielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin\ntakana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen,\nkuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.\n\nSonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha\nkatsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi\nhän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne,\nja Sonja meni vesilasi kädessä. \"Niin, ja kaikki kävi aivan samalla\ntavalla\", ajatteli Natasha.\n\n-- Sonja, tiedätkö mitä tämä on? -- huusi Natasha, näppäytellen paksua\nkieltä.\n\n-- Ah, sinäkö siellä! -- sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo\nnurkkaan ja alkoi kuunnella. -- En tunne. Liekkö Myrsky? -- sanoi hän\narastellen ja peläten erehtyvänsä.\n\n\"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili\narasti\", ajatteli Natasha: \"ja samoin silloinkin mielestäni jotain\nhänestä puuttui.\"\n\n-- Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? -- Ja Natasha lauloi\nköörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.\n\n-- Missä kävit? -- kysyi Natasha.\n\n-- Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini\njäljennöksen.\n\n-- Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, -- sanoi\nNatasha. -- Mutta missä on Nikolai?\n\n-- Nukkuu, luullakseni.\n\n-- Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.\n\nNatasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä\npäähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin\nnäyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin\naikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja\nrakastunein silmäyksin häntä katseli.\n\n\"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän\nsaavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama\nkuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä.\nKenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties\nhän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut.\" Hän nousi\nnurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.\n\nKoko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo\nteepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas\nAndreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.\n\n-- Mutta tuossapa hän onkin, -- sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan.\n-- No, istuhan tähän viereeni. -- Mutta Natasha pysähtyi äitinsä\nviereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.\n\n-- Äiti! -- lausui hän hiljaa. -- Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti,\npian, pian, -- ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.\n\nHän istuutui pöytään ja alkoi kuunnella vanhuksia ja Nikolaita, joka\nmyös oli saapunut seuraan. \"Jumalani, Jumalani, samat kasvot, samat\nkeskustelut ja isä pitää kuppia kädessään samoin kuin ennenkin ja\nsamoin hän puhaltaakin kuppiinsa!\" ajatteli Natasha, tuntien kauhukseen\nmiten vastenmielisiltä kaikki nuo henkilöt hänestä nyt tuntuivat\nainoastaan sentähden että he olivat yhä entisensä kaltaisia.\n\nTeenjuonnin jälkeen menivät Nikolai, Sonja ja Natasha arkihuoneeseen ja\nasettuivat lempinurkkuseensa, missä he aina keskustelivat salaisimmista\nsydämen asioista.\n\n\n\n\nX.\n\n\n-- Tuntuuko sinusta joskus, -- sanoi Natasha veljelleen, kun he olivat\nsijoittuneet nurkkaseensa, -- tuntuuko sinusta toisinaan kuin ei enää\nolisi mitään odotettavissa elämältä; kuin kaikki onni ja ilo olisi\nmennyttä? Eikä silti tunnu ikävältä, mieli vain käy suruisaksi?\n\n-- Tuntuupa useinkin! -- veli vastasi. -- Usein on kaikki näyttänyt\nniin hyvältä, kaikki ovat olleet iloisia, mutta minusta on tuntunut\nkaikki ällöttävältä ja on tuntunut siltä kuin kaikkien pitäisi\nkuolla. Kerran rykmentissä ollessani en lähtenyt toisten seurassa\nhuvittelemaan; kuului soittoa ... mutta minut valtasi äkkiä hirveä\nikävä...\n\n-- Voi, käsitän tämän. Käsitän, käsitän, -- keskeytti Natasha. -- Olin\nvielä aivan pieni, kun sain kokea samaa. Muistatko, minua kerran\nrangaistiin luumujen syömisestä, ja te toiset tanssitte, mutta minä\nistuin luokkahuoneessa ja itkin. En koskaan unhoita tätä tapausta: olin\nmurheellinen ja minä säälin kaikkia sekä itseäni että muita, kaikkia\nihmisiä säälin. Ja siitä se johtui, että olin viaton, -- puhui Natasha,\n-- muistatko?\n\n-- Muistan, -- veli vastasi. -- Muistan, että tulin sitten sinun\nluoksesi ja tahdoin sinua lohduttaa, mutta minua, tiedäs, hävetti. Voi,\nmiten naurettavia silloin olimme. Minulla oli silloin rakas lelu,\njöröjukka, ja sen tahdoin minä antaa sinulle. Muistatko?\n\n-- Mutta muistatko sinä, -- sanoi Natasha miettivän hymyilevänä, miten\nkauvan, kauvan sitten, olimme silloin vielä aivan pieniä, setä kutsui\nmeidät isän työhuoneeseen, tämä tapahtui jo vanhassa talossa, ja\nsilloin oli jo pimeä; me menimme, ja yhtäkkiä seisoi edessämme...\n\n-- Neekeri, -- jatkoi Nikolai iloisesti hymyillen, -- tottapa sen\nmuistan. En vielä nytkään tiedä, oliko se neekeri, vain unessako sen\nolen nähnyt vai liekkö siitä meille kerrottu.\n\n-- Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä\nja katseli meitä...\n\n-- Muistatko, Sonja? -- kysyi Nikolai.\n\n-- Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, -- vastasi Sonja\narasti.\n\n-- Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, -- sanoi\nNatasha. -- He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. -- Mutta\nnäythän sinäkin muistavan!\n\n-- Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen\nhampaansa.\n\n-- Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.\n\n-- Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä\nilmestyi matolle -- kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan\nsekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?\n\n-- Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi\nportailla ja ammuskeli pyssyllä?\n\nHymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen\nlapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi\neroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti\nheidän mielensä.\n\nSonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat\nheille yhteisiä.\n\nHän ei suuriakaan muistanut noista ajoista, ja sekin, minkä muisti, ei\nherättänyt hänessä sellaisia runollisia tunnelmia, kuin Nikolaissa ja\nNatashassa. Hän nautti ainoastaan toisten ilosta, koettaen itsekin\ntekeytyä iloiseksi.\n\nSilloin vasta Sonja innostui, kun alettiin muistella hänen saapumistaan\nRostovien taloon. Sonja kertoi, miten hän oli pelännyt Nikolaita\nsentähden että tämän takissa oli pauloja, ja lapsenhoitajatar oli\npeloitellut, että hänet neulotaan kiinni näihin pauloihin.\n\n-- Mutta minä muistan, kun minulle sanottiin, että sinä olit syntynyt\nkaalinkuvun alla, -- sanoi Natasha.\n\n-- Ja muistan, miten en uskaltanut epäillä, mutta tiesin hyvin, että\nminua uskoteltiin, ja minun oli niin paha olla.\n\nKeskustelun aikana ilmestyi arkihuoneen takaoveen sisäkön pää.\n\n-- Neiti, kukko on jo täällä, -- lausui tyttö kuiskaten.\n\n-- En välitä siitä, Polja, käske viemään se takasin, -- sanoi Natasha.\n\nNuorten keskustellessa tuli huoneeseen Dimmler ja meni harpun luo, joka\nseisoi nurkassa. Hän otti verhon harpulta, mikä tällöin päästi pahan\nsäräyksen.\n\n-- Edvard Karlitsh, soittakaahan, olkaa hyvä, Fieldin nocturne, josta\nniin paljon pidän, -- kuului vierashuoneesta vanhan kreivittären ääni.\n\nDimmler näppäytti soinnun harpustaan ja nuoriin kääntyen hän lausui: --\nmiten nuoret istuvat hiljaa!\n\n-- Niin, me filosofeerailemme, -- vastasi Natasha, vilaisten sivulleen,\nmutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.\n\nDimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo,\notti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi\nhän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan\nseuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista\nhymyili hopeakirkas täysikuu.\n\n-- Tiedäppäs, minä arvelen, -- sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo\noli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun\nkieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain\nmuuta, -- arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä\nvain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut\nennen hänen syntymäänsä...\n\n-- Se on sielunvaellusta, -- sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka\nluvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.\n\n-- Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet\neläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.\n\n-- Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, -- sanoi Natasha yhä\nvielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, -- mutta\nminä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja\ntäälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin...\n\n-- Saanko minäkin yhtyä teihin? -- kysyi Dimmler, joka hiljaa oli\ntullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.\n\n-- Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? --\nkysyi Nikolai. -- Ei, se on mahdotonta.\n\n-- Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?...\nMiten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, -- intti vakuuttaen Natasha.\n-- Onhan sielu kuolematon ... jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo\nennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.\n\n-- Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, -- sanoi Dimmler\nhiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt\nhyvänsuovan pilkallisesti.\n\n-- Miksi on vaikea kuvitella iäisyyttä? -- sano Natasha. -- Tämä päivä\nkuluu loppuun, tulee huomen ylihuomen, ja eilinen oli entispäivä...\n\n-- Natasha! Nyt on sinun vuorosi. Laula minulle jotain, -- kuului\nkreivittären ääni. -- Istutte siellä kuin mitkäkin salaliittolaiset.\n\n-- Äiti! Minua ei lainkaan haluta, sanoi Natasha, mutta nousi sentään\nseisaalleen.\n\nNuoret, vieläpä vanha Dimmlerkin olisivat mielellään jatkaneet\nkeskustelua ja istuneet nurkkasessaan, mutta Natasha oli jo noussut, ja\nNikolai istuutui klaveerin ääreen.\n\nKuten tavallisesti asettui Natasha seisomaan keskelle salia, missä oli\nparas kaje, ja alkoi laulaa äitinsä lempilaulua.\n\nHän sanoi, ettei tahtoisi laulaa, mutta siitä huolimatta hän lauloi\ntänä iltana paremmin kuin oli laulanut pitkiin aikoihin tai vastakaan\npitkiin aikoihin lauloi. Vanha kreivi oli paraillaan työhuoneessaan\nneuvottelemassa Mitenjkan kanssa kun hän kuuli laulun. Hän hätääntyi ja\nsotkeutui määräystensä antamisessa kuin koulupoika, jonka tekee mieli\ntunnilta leikkimään, ja viimein hän vaikeni kokonaan. Mitenjkakin\nvaikeni ja kuunteli hymyillen. Nikolai ei irroittanut silmiään\nsisaresta ja hengittikin samoin ottein kuin sisarkin. Sonja kuunteli ja\najatteli, miten suunnaton ero on olemassa hänen ja ystävättären\nvälillä, ja miten mahdoton hänen olisi edes suunnilleenkaan olla niin\nlumoava kuin serkun. Vanha kreivitär istui onnellisen surumielinen hymy\nkasvoilla ja kyyneleet silmissä ja silloin tällöin nyökäytteli\npäällään. Hän ajatteli Natashaa, omaa nuoruuttaan ja tyttären\navioliittoa, jossa hänen mielestään oli jotain luonnotonta ja kauheata.\n\nDimmler oli istuutunut kreivittären viereen ja kuunteli silmät ummessa.\n\n-- Ei, kreivitär, -- sanoi hän viimein, -- hän on europalainen kyky,\nhänellä ei ole enää mitään opittavaa, tuollaista pehmeyttä, hellyyttä,\nvoimaa...\n\n-- Ah! miten pelkään hänen puolestaan, miten pelkään, -- sanoi\nkreivitär, unohtaen kenen kanssa puheli. Hänen äidinsilmänsä näki, että\ntyttäressä oli jotain liian paljon, mikä esti häntä tulemasta\nonnelliseksi. Natashan laulaessa juoksi pyrynä huoneeseen riemastunut\nneljäntoista vuotias Petja ja ilmoitti että oli saapunut joulupukkeja.\n\nNatasha keskeytti äkkiä laulunsa.\n\n-- Hölmö! -- kirkasi hän veljelleen, juoksi pöydän luo, heittäytyi\nsille lonkalleen ja pillahti niin katkeraan itkuun, ettei aikoihin\nsaattanut rauhoittua.\n\n-- Rauhoittukaa, äiti, enhän minä, Petja kun niin säikäytti, --\nlohdutteli Natasha äitiä ja koetti hymyillä, mutta kyyneleet tulvivat\nyhä silmistä, ja nyyhkytykset tukkivat kurkun.\n\nEteisessä tunkeilivat naamioidut alustalaiset, karhut, turkkilaiset,\nkapakoitsijat, rouvat, toiset naurettavan, toiset hirveän näköisinä. He\ntoivat huoneisiin iloa ja talven raikasta kylmää. Alussa he arkailivat,\npiilottautuivat toistensa taakse, mutta vähitellen pakkautuivat he\nsaliin ja alkoivat yhä iloisemmin ja hartaammin laulaa, tanssia,\nkiertää piirissä ja leikkiä joululeikkejä. Kreivitär naureskeli heidän\neleilleen ja siirtyi sitten vierashuoneeseen. Ilja Andreitshin naama\nloisti ilosta, kun hän katseli naamioittuja ja kaikesta näkyi että hän\neli mukana. Nuoret hävisivät jonnekin.\n\nPuolen tunnin kuluttua ilmestyi saliin uusia naamioittuja entisten\nlisäksi: vanha rouva vannehame yllä -- Nikolai, turkkilainen tyttö --\nPetja, pajatso -- Dimmler, husaari -- Natasha ja tsherkessi -- Sonja,\njolla oli poltetulla korkilla tehdyt viikset ja kulmakarvat.\n\nPukuja ihmeteltiin, kiiteltiin ja naamioituja koetettiin tunnustella.\nKiitoksista ihastuneina arvelivat nuoret, että kannattaisi sitä lähteä\nnaapureillekin näyttämään onnistuneita pukuja.\n\nNikolai, jonka teki mieli kiidättää toisia hyvällä kelillä\nkolmivaljakollaan, ehdotti että lähdettäisi sedän luo Mihailofkaan, ja\npäätti ottaa matkaan kymmenkunnan alustalaisistakin.\n\n-- Ei, miksi lähtisitte häiritsemään vanhusta, -- sanoi kreivitär, --\nja minne te siellä mahtuisittekaan. Jos kerran lähdette, niin lähtekää\nMeljukoveille.\n\nPelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä\nlapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli\nOtradnosta neljän virstan matkan päässä.\n\n-- Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, -- yhtyi keskusteluun vanha\nkreivi. -- Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.\n\nMutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli\nkolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi\njäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi\nlähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva\nhyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.\n\nSonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle\nverrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista\ntuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen\nluonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle,\nettä tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä\ntsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss\nsuostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot\nja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen\nilmestyi neljä kolmivaljakkoa.\n\nNatashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian\ntoisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko\nseurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja\nasettui rekiin.\n\nKahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon --\nvanhan kreivin -- aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen --\nNikolain -- aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli\nnaispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta.\nHän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.\n\nOli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät\nmetallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat\npimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.\n\nNikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi\npalvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja\nPetja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.\n\n-- Anna mennä, Sahar! -- huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi\ntilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.\n\nJalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti\nliikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat\nkääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.\n\nNikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää.\nAluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.\n\nKun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja\ntielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi\nsilmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton\nlumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen,\nkolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet\ntoistensa jälissä.\n\n-- Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! -- kajahti kylmässä, tyynessä\nilmassa Natashan ääni.\n\n-- Miten kirkasta, Nicolas! -- kuului Sonjan ääni.\n\nNikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen.\nJotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja\nviiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.\n\n\"Tuo on ennen ollut Sonja\", -- ajatteli Nikolai. -- Hän taivisti\nlähemmäksi tyttöä ja hymyili.\n\n-- Mitä te Nicolas?\n\n-- Enhän minä mitään, -- sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.\n\nKun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset\nolivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset\nhoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi\npää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi\ntasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt:\n\"jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?\" Kaukaa edestä eroitti\nselvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean\naisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja,\nnaurua ja naamioittujen ääniä.\n\n-- Jokohan nyt, rakkaani! -- kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen\ntoisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.\n\nJa ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä\ntaajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa\nvaljakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat\nalustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen\nNikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei\najatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä\nvauhtia.\n\nNikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat\nleveälle niittytielle joen rannalle.\n\n\"Missä nyt oikeastaan olemme?\" ajatteli Nikolai. \"Varmaankin Käyrän\nniityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en\nmilloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde,\nvaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu,\nlumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!\" Ja kirkaisten hevosille alkoi\nhän pyrkiä Saharin valjakon ohi.\n\nSahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi\npyrkijöihin.\n\nNikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon,\nmäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.\n\n-- No koetetaanko, herra, -- hän lausui.\n\nJulmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat\nnelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle.\nSahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään\nohjakset ilmaan.\n\n-- Älä luulekkaan, herra, -- huusi hän Nikolaille.\n\nNikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno,\nhöyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot\nkilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat\nsulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten\nkirunta täyttivät ilman.\n\nNikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he\nsamalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet\ntuikkaelivat.\n\n\"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin\nvasemmalle?\" -- ajatteli Nikolai. \"Emmehän toki ole matkalla\nMeljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne\nolemme matkalla ja mitä on tekeillä -- mutta sangen kummaa ja suloista\ntämä on.\" Hän katsahti rekeen.\n\n-- Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, --\nsanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla\noli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.\n\n\"Se oli varmaankin Natasha\", -- ajatteli Nikolai, \"mutta tuo on M-me\nSchoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en\ntunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan.\"\n\n-- Eikö teidän ole kylmä? -- hän kysyi.\n\nTytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi\njotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä,\nmutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.\n\n-- Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.\n\nMutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen,\nkimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat\nhohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa.\n\"Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että\nkuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan\", ajatteli\nNikolai.\n\nHe olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli\nheitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja\niloisina vieraista.\n\n-- Keitä he ovat? -- kyseltiin kuistilta.\n\n-- Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, -- vastasivat äänet.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPelageja Danilovna Meljukof, harteva tarmokas nainen, istui lasit\nnenällä ja viitta hartioilla tytärtensä ympäröimänä vierashuoneessa ja\nkoetti paraansa mukaan tyttöjä huvittaa. He valoivat kaikessa rauhassa\nvahakuvia ja tarkastelivat kuvien varjoja seinällä, kun eteisestä alkoi\nkuulua jyrinää.\n\nHusaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä,\npyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä\nkiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso -- Dimmler ja rouva\n-- Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät\nnaamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen\näänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.\n\n-- Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän\nmuistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh\nmiten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen\naika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle.\nEntäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me\nkun täällä kaikessa rauhassa istuimme!\n\n-- Ha-ha-ha!... Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!...\nEn totta tosiaan voi katsella... -- huudettiin, hoettiin.\n\nNatasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa\nsivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja\nmiesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin\nkoko talon nuoriso.\n\nPelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut\nmääräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu\nhymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin,\nmutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei\nDimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja,\njoihin nuoret olivat pukeutuneet.\n\n-- Mutta kukas tämä sitten on? -- puheli hän kotiopettajattareen\nkääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin\ntatariksi. -- Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra\nhusaari, missä rykmentissä palvelette? -- kysyi hän Natashalta. --\nTarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, -- sanoi hän\ntarjoilijalle: -- sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.\n\nKatsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat\nvarmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet)\nPelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti\nvanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.\n\n-- Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! -- hän hoki.\n\nKun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja\nDanilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään;\ntuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.\n\nTunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä.\nKorkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot.\nPelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli\nheidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin\ntytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon.\nVieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia\nkestittiin salissa.\n\n-- Ei, mutta saunassa ennustaminen se vasta on hirvittävää! -- puhui\nillallispöydässä eräs Meljukovien talossa asustava vanhapiika.\n\n-- Miksikä? -- kysyi talon vanhin tytär.\n\n-- Ettepä vain uskalla koettaa, siinä vaaditaan rohkeutta...\n\n-- Minä menen, -- sanoi Sonja.\n\n-- Kertokaa, miten kävi sen neidin? -- sanoi talon vanhimman jälkeinen.\n\n-- Niin, kerran meni eräs neiti, -- alkoi vanhapiika, -- vei mukanaan\nkukon ja pöytäkaluston kuten tapa vaati ja istuutui odottamaan.\nHetkisen oli hän istunut, kun kuulee aisakellon ja tiukujen ääntä ...\nreki pysähtyy; joku tulee. Ovi avautuu -- ja ilmielävänä seisoo hänen\nedessään upseeri; käy pöytään istumaan hänen viereensä.\n\n-- Ai! Ai!... -- kiljasi Natasha kauhuissaan silmät selällään.\n\n-- Oikeinko hän tuota ... oikeinko hän puhuikin?\n\n-- Oikein, kuten ihminen ainakin; ja alkoi tyttöä suositella. Tytön\nolisi pitänyt häntä puhuttaa kukon lauluun saakka, mutta häntä alkoikin\npeloittaa. Häntä peloitti ja hän sulki käsillä silmänsä. Silloin tulija\nhäneen käsiksi. Onneksi joutuivat palvelustytöt hätään...\n\n-- Miksi heitä nyt taas peloittelette! -- sanoi Pelageja Danilovna.\n\n-- Äiti, olettehan itsekin käynyt ennustamassa... -- sanoi tytär.\n\n-- Mutta miten sitä aitassa ennustetaan? -- kysyi Sonja.\n\n-- Mennään vain aittaan ja kuunnellaan. Jos kuuluu jyskettä tai\nkoputusta, niin tietää se onnettomuutta, mutta jos alkaa viljaa\nripotella, niin on se onneksi.\n\n-- Äiti, kertokaahan, miten teidän kävi aitassa?\n\nPelageja Danilovna hymähti.\n\n-- Mitäs siitä, olen jo unohtanut... -- sanoi hän. -- Ja eihän teistä\nkukaan mene?\n\n-- Eipähän, minä menen; Pelageja Danilovna päästäkää minut, minä menen,\n-- sanoi Sonja.\n\n-- Kun et vain pelkää.\n\n-- Luisa Ivanovna, saanko mennä? -- kysyi Sonja M-me Schossilta.\n\nJos leikittiin sormusleikkiä, köyttä käännettiin, ruplaa kätkettiin tai\npuheltiin kuten illallispöydässä, niin Nikolai ei poistunut Sonjan\nlähettyviltä ja katseli häntä aivan uusilla silmillä. Hänestä tuntui\nkuin olisi hän nyt vasta oikein todella tutustunut häneen. Ja tähän\nolivat syynä korkkiviikset. Natashankin mielestä oli Sonja tänä iltana\nniin iloinen, vilkas ja kaunis, ettei hän milloinkaan häntä sellaisena\nmuistanut nähneensä.\n\n\"Tuollainen hän on, mutta minä olen täys hölmö!\" ajatteli Nikolai\nkatsellessaan Sonjan säihkyviä silmiä ja riemuitsevia, onnea hymyileviä\nkasvoja. Viiksien alle poskiin muodostui pienet, sievoset hymykuopat,\njoita Nikolai ei ennen muistanut huomanneensa.\n\n-- Minä en mitään pelkää, -- sanoi Sonja, -- Voinko lähteä heti? -- Hän\nnousi pöydästä.\n\nHänelle neuvottiin aitta, sanottiin, miten hänen on vaiti seistävä ja\nkuunneltava ja lopuksi annettiin hänelle turkit. Sonja veti turkit yli\npäänsä ja vilkasi Nikolaihin.\n\n\"Mikä aarre tuo tyttö!\" -- ajatteli Nikolai. \"Mitä olen ajatellutkaan\nnäihin saakka!\"\n\nSonja poistui käytävään lähteäkseen aittaan. Nikolai riensi\npääkäytävälle, uskotellen että hänen on vari. Todellakin oli huoneissa\nilma ummehtunutta väen paljouden johdosta.\n\nIlma oli yhä tyyni ja kylmä, kuu loisti taivaalla, mutta vielä\nkirkkaampana kuin vieraiden saapuessa. Kuun valo oli niin kirkas ja\nhangella loisti niin runsaasti tähtiä, ettei tehnyt mieli taivaalle\nedes katsahtaa, eikä oikeita tähtiä edes huomannutkaan. Taivas oli\ntumma ja ikävä, maa iloinen.\n\n\"Hölmö olen, hölmö! Mitä olenkaan odotellut näihin saakka?\" ajatteli\nNikolai, juoksi alas kuistilta ja lähti polkua myöten kiertämään\nrakennuksen nurkitse takakäytävälle, mistä tiesi Sonjan tulevan.\nPuolitiessä polun vieressä oli lumiharjaisia halkopinoja, joista varjot\nlankesivat lumelle; pinojen välistä ja niiden yli heittivät vanhat,\npaljaat lehmukset loukeroisia varjojaan lumelle ja polulle. Polku vei\naittaan. Aitan hirsiseinä ja lumen peittämä katto kimaltelivat\nkirkkaassa kuun valossa aivan kuin ne olisivat olleet jalokivistä\nkyhätyt. Puu särähti puutarhassa, ja sitten kävi taas kaikki\nhiljaiseksi. Tuntui kuin keuhkoihin ei olisikaan ilma virrannut, vaan\njonkinlainen ikuisesti nuori voima ja ilo.\n\nJoku laskeutui takakäytävän portaista. Viimeinen porras, jolle oli\nkulkenut lunta, narahti terävästi, ja vanhanpiian ääni lausui:\n\n-- Suoraan, suoraan polkua myöten, neiti. Älkää vain katsoko taaksenne.\n\n-- En pelkää, -- vastasi Sonjan ääni, ja polkua pitkin Nikolaita kohti\ntulla sipsutti Sonja ohuvissa narskuvissa valittavissa kengissään.\n\nSonja oli kääriytynyt turkkiin. Vasta kolmen askeleen päästä hän\nhuomasi Nikolain; Sonjakaan ei nähnyt Nikolaita sellaisena kuin oli\ntottunut hänet näkemään ja jollaisena oli häntä aina hieman pelännyt.\nHän oli naisen puvussa, tukka pörrössä, ja onnellinen, Sonjan mielestä\naivan outo hymy huulilla. Sonja juoksi nopeasti hänen luokseen.\n\n\"Aivan toinen ja sentään sama\", ajatteli Nikolai, katsellessaan tytön\nkirkkaan kuun valaisemia kasvoja. Hän pisti kätensä turkin alle, kiersi\ntytön syleilyynsä, likisti hänet rintaansa vasten ja suuteli poltetulta\nkorkilta hajahtavia huulia. Sonja suuteli häntä keskelle suuta,\nlikistäen hänen poskensa pienten käsiensä väliin.\n\n-- Sonja!... Nicolas... He juoksivat aitan luo ja palasivat sitten\ntakasin kumpikin omia teitään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun lähdettiin paluumatkalle Meljukofkasta, järjesti Natasha, joka aina\nnäki ja huomasi kaikki, asiat sille kannalle, että hän ja M-me Schoss\nsijoittuivat Dimmlerin rekeen, Sonja ja alustalaistytöt Nikolain\nrekeen.\n\nKotimatkalla ei Nikolai enää hoputellut valjakkoaan, vaan antoi sen\njuosta hiljalleen ja katsahti vähäväliä tässä salaperäisessä kuutamossa\nSonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvain ja\nviiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, johon oli päättänyt\nikuisesti yhdistää kohtalonsa. Hän taivistui yhä likemmä katsomaan; ja\nkun tunsi entisen Sonjansa ja nykyisen, ja kun poltetun korkin haju\nherätti suudelman hurman, hengitti hän täysin rinnoin raikasta\ntalvi-ilmaa; ja katsellessaan ohi kiitävää maata ja loistavaa taivasta\nhän tunsi taas olevansa lumotussa valtakunnassa.\n\n-- Sonja, onko _sinun_ hyvä olla? -- kysyi hän vähäväliä.\n\n-- On, -- Sonja vastasi. -- Entä _sinun_?\n\nPuolitiessä antoi Nikolai ohjat kuskille, juoksi Dimmlerin valjakolle\nja asettui reen siivelle seisomaan.\n\n-- Natasha, -- kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, -- olen tehnyt\npäätöksen Sonjan suhteen.\n\n-- Oletko jo sanonut hänelle? -- kysyi Natasha, loistaen ilosta.\n\n-- Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi,\nNatasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?\n\n-- Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen.\nEn ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt\nsopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen\niloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin\nonnellinen, -- jatkoi Natasha. -- Nyt olen niin sanomattoman iloinen;\nno, jouduhan hänen luokseen.\n\n-- Ei, odotahan ... voi, miten olet hullunkurisen näköinen! -- sanoi\nNikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä\njotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä\nhuomannut. -- Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?\n\n-- Niin, -- vastasi sisar, -- teit oivan työn.\n\n\"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena\", ajatteli Nikolai, \"niin\naikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja\nkaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut\nonnekseni.\"\n\n-- Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?\n\n-- Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä\nasiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa\nsellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään\nkoskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden\nperikuva.\n\n-- Siis hyvin tehty? -- sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran\nsisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän\nreen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle\nreelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen\ntsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä\ntsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva,\nonnellinen, rakas vaimonsa.\n\nSaavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet\nillan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He\nriisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä\nkauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät\nmiehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he\nitse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla\nasettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.\n\n-- Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan...\nSiinä olisikin jo liiaksi onnea! -- puheli Natasha noustessaan\nseisomaan ja mennessään kuvastimien luo.\n\n-- Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, -- sanoi Sonja.\n\nNatasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.\n\n-- Näen jonkun viiksiniekan, -- sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa\nkuvastimesta.\n\n-- Ei saa nauraa, neiti, -- huomautti Dunjasha.\n\nSonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan\nasentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui\nkauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti\n(kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin\nruumisarkun, milloin _hänet_, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa.\nMutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään\nihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi\nräpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.\n\n-- Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? -- hän sanoi. -- Mutta\nistuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan\nminun tähteni... Minua niin peloittaa tänään!\n\nSonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi\ntarkastaa.\n\n-- Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, -- sanoi Dunjasha\nkuiskaten; -- te kun aina vain nauratte.\n\nSonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:\n\n-- Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.\n\nNoin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. \"Välttämäti!\" -- kuiskasi\nNatasha, mutta ei päässyt pitemmälle -- kun Sonja yhtäkkiä hypähti\nkuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n-- Ah, Natasha! -- hän sanoi.\n\n-- Näitkö? näitkö? Mitä näit? -- huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.\n\nSonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen\näärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan \"välttämäti\"... Hän ei\ntahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli\nistuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään\nsilmänsä käsillä.\n\n-- Hänetkö näit? -- kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.\n\n-- Niin. Odotahan ... minä ... näin hänet, -- sanoi Sonja\nitsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanut\n_hänellä_: Nikolaitako, vaiko Andreita.\n\n\"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi\ntodistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?\" välähti Sonjan mieleen.\n\n-- Niin, näin hänet, -- hän sanoi.\n\n-- Missä asennossa? Missä? Seisoiko vai makasi?\n\n-- Ei, minä näin... Ensin ei ollut mitään, yhtäkkiä näin hänet\npitkällään.\n\n-- Andrei pitkälläänkö? Onkohan hän sairas? -- uteli pelästynyt Natasha\nja katsoa tuijotti ystävättäreensä.\n\n-- Ei, päinvastoin, päinvastoin, kasvot olivat iloiset, ja hän kääntyi\nminuun, -- ja tätä sanoessaan tunsi Sonja todellakin nähneensä kaiken,\nmistä kertoi.\n\n-- Niin, Sonja, mutta entä sitten?...\n\n-- Sitten en enää oikein eroittanut, jotain sinistä ja punasta...\n\n-- Sonja! Milloin hän palaa? Milloin saan nähdä hänet! Jumalani, miten\npelkään hänen puolestaan ja itseni puolesta, ja kaikki minua\nkauhistaa... -- puheli Natasha ja vastaamatta sanaakaan Sonjan\nlohdutuksiin hän meni vuoteeseen. Vaikka huoneessa jo kauvan oli ollut\npimeä, lojui Natasha vielä valveillaan vuoteessa ja katseli jäätyneiden\nruutujen läpi kylmään, kirkkaaseen kuutamoyöhön.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHeti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja\nsanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo\nkauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli\nrauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen\nhaluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle\nliitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja\nettä hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään.\nKylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän\nsaavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää\nasiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja\nhän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja\nkehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän\nvoi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään,\nlopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan\npoikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden\nhävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua\npojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan\ntytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa\nparempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat\nparemmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei\nsaattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja\ntottumuksiaan.\n\nIsä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta\nmuutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi\nhäntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa\nviekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan\nluotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä\nhäneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa\nhyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan,\nmutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja\nkenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä,\nmutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla\ntietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi\nvaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista\nalkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja\nsiksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin\nrukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas\nuhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta\nvainotaan.\n\nKreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman\nkylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis\nmenetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin\nisästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan,\ntunnusta tyttärekseen sellaista _vehkeilijää_ kuin on Sonja.\n\n_Vehkeilijä_ sanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata\näidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti\nsaattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella\novat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu... Hän ei ehtinyt\nlausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan\nkauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän\nvälilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa,\nsillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut\näidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen\nkasvoillaan oli tavattoman vakava.\n\n-- Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle,\nvaikene!... -- hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.\n\n-- Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden ... rakkaani,\nsydänkäpyni, -- mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa\nitkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut\neikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.\n\n-- Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene;\nkuulkaahan, äiti, kyyhkyni.\n\nHänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän\nperille.\n\nÄiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi,\ntarttui päähänsä ja poistui huoneesta.\n\nNatasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat\nsille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai\nryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.\n\nNikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä,\nhän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan\nvaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä\nrykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät,\nmutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.\n\nNikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi.\nSielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.\n\nNikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys\ntekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä\ntaloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita\ntoimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat\nvälttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta\nkreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.\n\nNatasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä\njohtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä\nkiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata\najatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata\nrakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa\ntai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä\ntuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat\nainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia\nmaita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä\nhauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa\närsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä\nlohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei\nosannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut\nilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin\nja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja\nkuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti\ntavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.\n\nKreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan\nei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli\nhankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas\nAndreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli\noleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa\njo oli saapunut Moskovaan.\n\nKreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti\ntammikuun lopulla Moskovaan.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nErikoisemmatta aiheetta tunsi Pierre äkkiä ruhtinas Andrein ja Natashan\nkihlauksen jälkeen, ettei hän enää mitenkään saata jatkaa entistä\nelämäänsä. Niin syvästi kuin hän uskoikin niihin totuuksiin, joita\nnäkemään hänen hyväntekijänsä oli avannut hänen silmänsä, niin\nriemukkaana ja innostuneena kuin hän olikin antautunut sisäistä\nihmistään puhdistamaan ja uudesta synnyttämään -- kaikesta tästä\nhuolimatta tunsi hän nyt, Natashan kihlauksen ja hyväntekijän kuoleman\njälkeen, mikä sattui samoihin aikoihin, että tuon entisen elämän koko\nhurma oli hetkessä hävinnyt. Elämästä oli jälellä vain tyhjä kuori:\ntalo ja loistava puoliso, joka siihen aikaan oli erään ylhäisen\nhenkilön suosiossa, suunnaton tuttavapiiri ja virka ikävystyttävine\nmuodollisuuksineen. Ja tämä tyhjä elämä tuntui nyt äkkiä Pierrestä\naivan ilettävältä. Hän lopetti päiväkirjan pidon, vältteli\nvapaamuurarien seuraa, alkoi taas oleskella klubissa, mielistyi\nväkeviin, liittyi nuortenmiesten seuraan ja vietti sanalla sanoen\nsellaista elämää, että Helena Vasiljevna piti tarpeellisena häntä\nankarasti varoittaa. Pierre tunsi sydämessään, että vaimonsa oli\noikeassa, ja lähtikin sentähden Pietarista Moskovaan, jottei saattaisi\nvaimoaan häpeään.\n\nSaavuttuaan Moskovaan, suunnattoman suureen taloonsa, missä\nnäivettyneet ruhtinattaret hallitsivat suurta palvelijajoukkoa,\nnähtyään kaupungilla ajellessaan Iveriläisen Jumalan äidin kappelin ja\nsen pyhäinkuvain edessä tuikkivat tuhannet kynttilät, Kremlin torin\nkoskemattomat lumikinokset, issikat, Siftsevin rotkon kurjat hökkelit,\nnuo aito moskovalaiset vanhukset, joilla ei ole mitään pyyteitä ja\njotka hätäilemättä elää retuuttavat aikansa, moskovalaiset akat ja\nrouvat, moskovalaiset tanssiaiset ja Englantilaisen klubin, -- tämän\nkaiken nähtyään Pierre tunsi taas olevansa kotona, hiljaisessa rauhan\nsatamassa. Hän tuli Moskovassa rauhalliseksi, hänen oli lämmin, tuntui\ntutulta ja likaiselta kuin vanhassa yönutussa.\n\nMoskovalaiset, vanhat ja nuoret ottivat Pierren vastaan kuin kauvan\nodotetun vieraan, jonka paikka oli aina ollut valmiina, vaikkakin\ntäyttämättä. Moskovassa pidettiin häntä herttaisimpana, hyväsydämisenä,\nviisaana, iloisena, jalomielisenä vanhan ajan venäläisenä ylimyksenä,\njoka tosin oli jonkunverran hajamielinen ja kummallinen. Hänen\nkukkaronsa oli aina tyhjä, sillä se oli avoinna kaikille.\n\nTeatterien palkkionäytäntöihin, huonoihin tauluihin, kuvapatsaisiin,\nhyväntekeväisyysseuroihin, mustalaisiin, kouluille, juhlapäivällisiin,\nremuihin, vapaamuurareille, kirkoille, kirjoihin -- kaikkeen ja\nkaikille oli hän aulis antamaan, ja jollei pari hyvää ystävää olisi\nlainannut häneltä suuria summia varjellakseen hänen omaisuuttaan, olisi\nhänestä tullut keppikerjäläinen. Klubissa ei ollut ainoitakaan\npäivällisiä tai iltakemuja, joissa ei Pierre olisi ollut mukana. Heti\nkun hän juotuaan pari pulloa punaviiniä oli raskaine ruhoineen\nkierähtänyt tavalliselle paikalleen sohvaan, kokoontui hänen\nympärilleen ystäviä, ja alettiin jutella, riidellä tai laskea leikkiä.\nKun syttyi riita, niin pelkällä hyvänsuovalla hymyllään tai lyövällä\nkokkapuheella Pierre sovitti riitelevät. Vapaamuurarien ateriat olivat\nikäviä ja pitkäveteisiä, jollei Pierre ollut mukana.\n\nKun hän nuorten miesten illallisten jälkeen lopulta suostui toverien\nviettelyksiin ja hyvänsuovan herttaisesti hymyillen nousi sohvaltaan\nseuratakseen kiusaajiansa, niin huusivat ja kiljuivat kumppanit ilosta\nja onnesta. Tanssiaisissa hän tanssi, kun oli puute nuorista miehistä.\nNuoret rouvat ja neitoset pitivät hänestä, sillä ketään erityisemmin\nlähentelemättä hän oli kaikille yhtä ystävällinen, vallankin\nillallisten jälkeen. \"_Il est charmant, il n'a pas de séxe_\",[70] --\npuhuivat naiset hänestä.\n\nPierrestä oli tullut samallainen entinen, hyväsydäminen Moskovassa\nelelevä kamariherra, jollaisia oli sadottain.\n\nMiten olisikaan hän kauhistunut, jos joku seitsemän vuotta sitte, kun\nhän juuri oli saapunut ulkomailta, olisi sanonut hänelle, että hänen on\nturha etsiä ja ajatella maailmassa, että hänen elämänratansa jo aikoja\nsitten on uurrettu, edeltäpäin määrätty, ja että hänen kohtalonsa\nkaikista kiemurtelemisista huolimatta on oleva sama kuin kaikkien\nmuidenkin hänen asemassaan olevien ihmisten. Hän ei olisi voinut uskoa\nnäihin ennustuksiin! Olihan hän sydämensä pohjasta toivonut Venäjälle\ntasavaltaista hallitusmuotoa, oli toivonut itsestään tulevan milloin\nNapoleonin, milloin filosofin, milloin suuren sotapäällikön, joka\nkukistaisi Napoleonin. Olihan hän pitänyt mahdollisena ja\nintohimoisesti toivonutkin turmeltuneen ihmissuvun uudistumista ja\nluullut voivansa itse kohota täydellisyyden huipulle. Olihan hän\nperustanut kouluja ja sairaaloita ja vapauttanut orjatalonpoikansa.\n\nJa sittenkin oli hän nyt -- uskottoman vaimon rikas mies, entinen\nkamariherra, joka mielellään herkutteli ja joi, kylläisen aterian\njälkeen varovaisesti haukkua nalkutteli hallitusta, oli Englantilaisen\nklubin jäsen ja rakastettu seuramies moskovalaisissa piireissä. Kauvan\nkaivelikin häntä ajatus, että hän nyt itse oli samallainen entinen\nmoskovalainen kamariherra, jollaisia hän seitsemän vuotta sitten oli\nniin sydämensä pohjasta halveksinut.\n\nToisinaan lohdutteli hän itseään sillä, että kaikki muuttuu, kunhan hän\nvain alkaa uuden elämän; mutta samassa kauhistui hän taas, kun muisti,\nmiten moni oli täysin hampain ja hiuksin siirtynyt tähän elämään ja\ntähän Englantilaiseen klubiin ja lähtenyt sieltä hampaattomana ja\nkiiltävin kaljuin.\n\nKun hän ylpeyden hetkinä ajatteli asemaansa ja tilaansa, niin tuntui\nhänestä kuin olisi hän aivan toisellainen kuin nuo entiset\nkamariherrat, joita oli ennen halveksinut. Ne olivat hänen mielestään\nilettäviä, typeriä, tyytyväisiä ja onnellisia asemassaan, \"mutta minä\nolen nytkin tyytymätön, ja yhä vieläkin tahdon tehdä jotain ihmiskunnan\nhyväksi\", ajatteli hän ylpeyden hetkinä. Mutta nöyryyden hetkinä puheli\nhän itselleen: \"Mutta kenties ovat kaikki nämä toverinikin, kuten\nminäkin, etsineet ja taistelleet löytääkseen elämälleen jotain\nomintakeista, uutta, ja ympäristön, yhteiskunnan ja rodun -- noiden\nluonnon voimain, joita ihminen ei voi vastustaa -- vaikutuksesta\njoutuneet samalle raiteelle kuin minäkin.\" Ja eleltyään jonkun aikaa\nMoskovassa, hän ei enää kohtalotovereitaan halveksinut, vaan alkoi\nheitä rakastaa, kunnioittaa ja sääliä kuten itseäänkin.\n\nPierrellä ei enää, kuten ennen oli ollut laita, ollut toivottomuuden,\nikävän eikä ällötyksen hetkiä; mutta sama sairaus, joka ennen oli\nilmaantunut raivoisina kohtauksina, oli nyt paennut sydämen syvimpiin\nsopukkoihin eikä jättänyt enää hetkeksikään häntä rauhaan. \"Miksi? Mitä\nvarten? Mitä oikeastaan tapahtuu maailmassa?\" -- kyseli hän avuttomana\nitseltään monet kerrat päivän kuluessa, tahtomattaankin aprikoiden\nelämän ilmiöiden tarkoitusta. Mutta kokemuksesta hän tiesi, ettei saisi\nvastausta näihin kysymyksiin, ja siksi hän kiireimmän kaupalla\ntahtoikin niistä aina irtautua. Milloin tarttui hän kirjaan, milloin\nriensi klubiin, milloin taas lähti Apollon Nikolajevitshin luo\njaarittelemaan kaupungin juoruista.\n\n\"Vaimoani, joka ei koskaan ole muuta rakastanut kuin omaa ruumistaan,\nja joka on maailman typerimpiä naisia\", ajatteli Pierre, \"pitävät\nihmiset järjen ja hienouden perikuvana ja kumartuvat maahan hänen\nedessään. Napoleon Bonapartea kaikki halveksivat niin kauvan kun hän\noli suuri, mutta kun hänestä tuli surkuteltava narri, koettaa keisari\nFrans kaikin tavoin tyrkyttää hänelle tytärtään laittomaksi\naviopuolisoksi. Espanjalaiset ylistävät Jumalaa katolilaisen papiston\nvälityksellä sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat\nranskalaiset, mutta saman katolilaisen papiston välityksellä ylistävät\nranskalaisetkin Jumalaa sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä\nvoittivat espanjalaiset. Vapaamuurari-veljeni vannovat veriin ja\nhenkiin olevansa valmiit uhraamaan kaikkensa lähimmäiselleen, mutta\nköyhien almurahoihin ei heiltä riitä ruplaakaan; he yllyttävät\nAstraeusta Mannan Etsijöitä vastaan ja hommailevat veljeskunnalle\nalkuperäistä skotlantilaista mattoa ja asiakirjaa, josta ei ole\nlöytänyt järkeä sekään, joka sen laati, ja jota kukaan ei\ntodellisuudessa kaipaa. Kaikki olemme kristityitä ja tunnustamme\nanteeksiannon ja lähimmäisen rakkauden lait, mutta eilen ruoskittiin\neräs karkuri sotilas, ja samojen rakkauden ja anteeksiannon lakien\npalvelija, pappi tarjosi sotilaalle ristin suudeltavaksi ennen\nmestausta.\" Näin Pierre ajatteli; ja tämä yleinen, kaikkien tunnustama\nja tietämä vale ihmetytti häntä yhä uudelleen, aivan kuin siinä olisi\nollut hänelle jotain uutta, ja vaikka hän siihen jo oli niin kovin\ntottunut. \"Käsitän tämän valeen ja vääryyden\", hän ajatteli, \"mutta\nmiten on minun ihmisille tämä sanottava? Olen koettanutkin ja aina olen\nhavainnut, että he sydämensä syvyydessä käsittävät asiat aivan samoin\nkuin minäkin, mutta he koettavat olla mitään näkemättä. Siis on kai\nniin tehtäväkin! Mutta minne joudun minä sitten, minä?\" Pierre tunsi\nonnettomuudekseen, että hän, samoin kuin niin monet muut, etenkin\nvenäläiset, oli herkkä näkemään ja uskomaan hyvän ja oikean\nmahdollisuuteen, mutta näki samalla liian selvästi elämän pahuuden ja\nvaleen, voidakseen oikein todenteolla heittäytyä tämän elämän\npyörteisiin. Kaikilla toiminnan aloilla hän näki pahuuden ja petoksen\nylimmällä orrella. Meni hän minne tahansa ja ryhtyi hän mihin tahansa,\npahuus ja vale olivat kaikkialla vastassa ja sulkivat häneltä kaikki\ntoiminnan tiet. Ja elää ja toimia sentään täytyi. Kauheata oli olla\nnäiden ratkaisemattomien elämänkysymysten kalvamana, ja siksi\nheittäytyikin hän ensimäisten viettelysten syliin, unohtaakseen nuo\nainaiset kysymykset. Hän seurusteli kaikissa mahdollisissa piireissä,\njuopotteli mielellään, osteli tauluja, rakennutti, mutta enimmäkseen\nsentään lueskeli.\n\nHän luki ja luki kaikki, mitä käteen sattui. Kun palvelijat iltasin\nhäntä vielä riisuivat, oli hänellä jo kirja kädessä, ja kirja käteen\nhän nukkuikin. Herättyään lähti hän vieraskäynneille tai klubiin\njaarittelemaan, täältä remuille ja naikkosten luo, remuilta taas\njaarittelemaan, lukemaan, juomaan. Juopotteleminen kävi hänelle yhä\nenemmän sekä ruumiilliseksi että sielulliseksi välttämättömyydeksi.\nVaikka lääkärit olivat sanoneet, että hänenlaiselleen lihavalle\nmiehelle juopotteleminen on vaarallista, niin joi hän sittenkin,\nvieläpä julmasti. Hänen oli täysin hyvä olla vasta silloin, kun oli\nsuureen suuhunsa kaataa loiskauttanut muutaman juomalasin viiniä.\nSilloin tunsi hän ruumiissaan miellyttävän lämmön kiertävän, mieli kävi\nhelläksi kaikkia lähimmäisiä kohtaan, ja järki oli valmis pintapuolin\narvostelemaan kaikkia kysymyksiä, koskematta sentään niiden ytimeen.\nVasta kun oli juonut pullon tai pari viiniä, tuntui hänestä ettei se\nsekava ja kauhistava elämän arvoitus, joka häntä ennen niin oli\npeloittanut, sentään ollutkaan niin kovin kauhea. Ollessaan pohmelossa,\njaaritellessaan, kuunnellessaan toisten keskustelua, lukiessaan\npuolisten tai illallisen jälkeen -- aina tuli tuo arvoitus hänen\nmieleensä jossakin muodossa. Mutta ainoastaan humalassa ollessaan\nsaattoi hän puhella itselleen; \"Ei mitään hätää. Kyllä sen selvittelen.\nJohan minulla onkin selvitys valmiina, mutta nyt ei ole aikaa, kyllähän\nsitten kaikki harkitsen!\" Mutta tämä _sitten_ ei tullut koskaan.\n\nMutta herättyään aamusin tunsi Pierre, että nuo kysymykset yhä olivat\nratkaisemattomat ja yhtä kauhistavat kuin ennenkin. Kiireesti tarttui\nhän tällöin kirjaan ja riemastui, kun joku sattui tulemaan häntä\ntapaamaan.\n\nToisinaan johtui Pierren mieleen kuulemansa juttu sotilaista, jotka\nvaraväessä ollessaan luotituiskussa etsivät kiihkeästi jotain tointa,\nunohtaakseen helpommin vaaran. Ja Pierren mielestä olivat kaikki\nihmiset tällaisia sotilaita, jotka koettivat kukin tavallaan tukahuttaa\nelämisen pelkoaan: mikä kunnianhimolla, mikä korteilla, mikä lakien\nlaadinnalla, mikä naisilla, mikä leluilla, mikä hevosilla, mikä\nvaltiollisilla asioilla, mikä metsästyksellä, mikä viinalla, mikä\nvaltion viralla. \"Ei ole olemassa ei joutavaa eikä tärkeätä -- kaikki\non yhdentekevää elämässä: kunhan vain pelastuisi siitä jollakin\ntavalla!\" ajatteli Pierre. \"Kunhan vain ei näkisi _sitä_, tuota\nkauheata _sitä_.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nSyystalvesta saapui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tyttärineen\nMoskovaan. Entisyytensä, teräväjärkisyytensä ja kummallisuuksiensa\nperustuksella pääsi hän heti alunpitäen moskovalaisten suosioon, ja\nranskalaisvihamielisten mielipiteittensä johdosta, joilla tähän aikaan\noli Moskovassa hyvä kaiku, kun suomut olivat karisseet useampain\nAleksanterin ihailijain silmistä, joutui hän erityisen kunnioituksen\nesineeksi ja hallituksen vastustajain johtajaksi ja sieluksi.\n\nRuhtinas oli kovin vanhentunut tämän vuoden kuluessa. Yhtäkkiä saattoi\nhän kesken kaiken nukahtaa, hän unohti läheiset tapahtumat, vaikka\ntarkalleen saattoikin muistaa kauvan sitten tapahtuneet asiat.\nVanhuuden merkkinä saattoi pitää myöskin hänen lapsellista\nturhamaisuuttaan vastustuspuolueen johtajan kunniasta. Mutta siitä\nhuolimatta saattoi hän herättää vieraissaan syvää kunnioitusta,\nerittäinkin silloin kun hän iltasin turkki yllä ja tekotukka valkeaksi\npuuteroittuna teepöydässä kertoeli katkonaisia muistelmiaan vanhoista\najoista tai vielä katkonaisemmin ja terävämmin arvosteli äskeisiä\ntapahtumia ja oloja. Vieraille tarjosi juhlallisen viehättävän näyn\ntämä vanhanaikainen talo suunnattomine kuvastimineen ja Katarinan\naikuisine huonekaluineen. Palvelijat käyttivät vielä puuteroittuja\ntekotukkia, isäntä itse oli edellisen vuosisadan jyrkkä mutta\nteräväjärkinen edustaja, tytär lempeä ja kaino, ranskatar viehättävä.\nMutta vieraat eivät tulleet ajatelleeksi, että paitsi niitä paria\nkolmea tuntia, mitkä he talossa viettivät, siellä elettiin vielä 22\ntuntia vuorokaudessa, jona aikana talon salainen sisäinen elämä kulki\nrataansa.\n\nViime aikoina Moskovassa oli tämä sisäinen elämä käynyt ylen raskaaksi\nja painostavaksi ruhtinatar Marialle. Täällä oli hän menettänyt\nelämänsä kalliimmat ilot -- Jumalan ihmiset ja yksinäisyyden, jotka\nolivat virkistäneet ja voimistaneet häntä maalla. Pääkaupungin elämä ei\ntarjonnut hänelle mitään iloa eikä etua. Seuraelämään hän ei puuttunut.\nKaikki tiesivät, ettei vanha ruhtinas päästänyt tytärtään yksinään\nminnekään, itse hän ei jaksanut enää liikkua, ja siksi ei ruhtinatar\nMariaa enää kutsuttukaan päivällisille tai illatsuihin. Miehelään menoa\nei ruhtinatar Maria enää ajatellutkaan. Hän oli huomannut, miten\nkylmästi isä kohteli nuoria miehiä, jotka toisinaan eksyivät taloon,\nkenties juuri naimahommissa. Ystäviä hänellä ei myöskään ollut, sillä\nMoskovassa olonsa aikana hän oli surkeasti pettynyt kahden sydäntään\nlähinnä olleen henkilön suhteen. M-lle Bourienne, jolle hän ei\nennenkään ollut voinut täydellisesti sydäntään purkaa, oli viime\naikoina käynyt hänelle vastenmieliseksi, ja eräiden syiden perustalla\nhän alkoi häntä vieroa. Julia Karagin, jonka kanssa hän oli viisi\nvuotta taukoamatta ollut kirjeenvaihdossa, tuntui hänestä aivan\nvieraalta, kun he nyt tapasivat toisensa Moskovassa. Julia, joka\nveljiensä kuoleman johdosta oli perinyt suunnattomat rikkaudet ja jota\nsiis pidettiin Moskovan ensimäisinä morsiamina, vietti kaiken aikansa\nylhäisön iloissa ja huvituksissa. Hän oli aina nuorten miesten\nympäröimänä, jotka Julian mielestä nyt yhtäkkiä olivat huomanneet hänen\nsuuret ansionsa. Julia oli siinä iässä, jolloin suuren maailman naiset\nhuomaavat avioliittoon pääsön olevan täpärällä ja jolloin heidän\nkohtalonsa on ratkaistava tavalla tai toisella. Surumielisesti\nhymyillen muisteli ruhtinatar Maria tuorstaisin, ettei enää saata\nkenellekään kirjoittaa, kun Julia on täällä ja tapaa hänet kerran\nviikossa, vaikkei hänellä tästä kohtauksesta olekkaan mitään iloa.\nKuten vanha pakolainen kieltäytyi menemästä naimisiin naisen kanssa,\njonka luona oli viettänyt illat monien vuosien kuluessa ainoastaan\nsentähden, ettei hänellä enää olisi näitä iltoja, samoin ruhtinatar\nMariakin sääli, että Julia nyt oli Moskovassa, eikä hänellä ollut kelle\nkirjoittaa. Ruhtinatar Marialla ei ollut Moskovassa puhekumppania, ei\nystävää, jolle olisi saattanut uskoa surunsa ja huolensa, ja niitä oli\nviime aikoina kasaantunut yhä vain enemmän. Ruhtinas Andreita\nodotettiin kotiin, ja pian oli lopussa vanhan ruhtinaan määräämä\nodotusaika. Mutta asian valmistamiseksi ei ruhtinatar Maria ollut\nsaanut mitään aikaan, päinvastoin näytti kaikki entistään\ntoivottomammalta. Kreivitär Rostovin nimen mainitseminenkin saattoi\nvanhan ruhtinaan raivoon, sillä muutenkin oli hän viime aikoina ollut\nmiltei aina huonolla tuulella. Paljon surua oli ruhtinatar Marialle\nviime aikoina tuottanut kuusivuotiaan veljenpojan opettaminen.\nKauhukseen huomasi ruhtinatar, että hän poikasta opettaessaan oli\närtyisä ja kiukkuinen, kuten isäkin ennen oli ollut häntä itseään\nopettaessaan. Vaikka hän lukemattomia kertoja oli itsekseen päätellyt,\nettei kiivastuisi opettaessaan, niin sittenkin hän melkein joka kerta\nkun tavauspuikko kädessä oli istuutunut poikasen viereen ranskankielen\naakkosia jankkaamaan, heti alkoi hätäillä ja tahtoi kiireen kaupalla ja\nmahdollisimman helposti siirtää kaikki tietonsa pojalle, joka aina oli\npeloissaan, että täti taas suuttuu. Kun poikanen vain vilkaisi\nsivulleen, heti alkoi täti vapista, hätäillä, kiivailla, korotti\nääntään, toisinaan nykäsi kädestäkin ja asetti nurkkaan. Heti kun oli\nvienyt pojan nurkkaan, alkoi hän itkeä ilkeätä, pahaa luonnettaan, ja\npoikakin yhtyi itkuun, tuli luvatta nurkasta, raastoi tädin kosteita\nkäsiä silmiltä ja alkoi lohdutella. Mutta enin tuotti hänelle surua\nisän ärtyisyys, joka aina kärjistyi tyttäreen ja viime aikoina alkoi\nmuuttua täydelliseksi julmuudeksi. Jos isä olisi pakoittanut hänet\nyökaudet kumartelemaan pyhäinkuvain edessä, jos hän olisi häntä\nkurittanut, pakoittanut puita ja vettä kantamaan, niin ei olisi hänelle\nedes mieleen juolahtanut asemansa tukaluus; mutta tämä rakastava\nkiusaaja, jonka rakkaus oli tehnyt niin julmaksi ja saattanut\nkiusaamaan sekä itseään että tytärtään, saattoi tieten tahtoen loukata,\nhalventaa häntä vieläpä suoraan todistaa, että hän oli aina ja kaikkeen\nvikapää. Viime aikoina oli isässä huomattavissa eräs piirre, joka enin\nkiusasi tytärtä: hän alkoi yhä julkeammin ja julkeammin lähennellä\nM-lle Bouriennea. Kun ruhtinas Andrei oli ilmoittanut isälleen\nnaimahommistaan, oli tämä kärttyisänä leikillään luvannut myös mennä\nnaimisiin ja tehdä ranskattaresta ruhtinattaren. Nyt näkyi tämä\npiloilla lausuttu ajatus häntä alkaneen miellyttää, ja siksi hän\nalituiseen loukkasi tytärtään ja osoitti erityistä hellyyttä\nranskattarelle, lisätäkseen (kuten Mariasta tuntui) tyttären tuskia.\n\nKerran Moskovassa vanha ruhtinas tyttärensä nähden (tämä arveli isän\ntahallaan tehneen tämän hänen nähtensä) suuteli ranskatarta kädelle,\nveti hänet luokseen, syleili ja hyväili. Ruhtinatar Maria kiivastui ja\njuoksi huoneesta. Hetken kuluttua tuli ranskatar ruhtinattaren\nhuoneeseen ja alkoi hymyillen miellyttävällä äänellään rupattaa jotain\nhullunkurista. Nopeasti kuivasi ruhtinatar kyyneleensä, astui\npäättävänä ranskattaren eteen ja alkoi vihasta väräjävin äänin huutaen\nsättiä tätä: \"Tämä on hävytöntä, alhaista, epäinhimillistä käyttää\nhyväkseen heikkoutta\"... Hän ei voinut jatkaa. \"Tiehenne huoneestani\",\nhän kiljasi ja hyrskähti itkuun.\n\nSeuraavana päivänä ei vanha ruhtinas sanonut sanaakaan tyttärelleen;\nmutta päivällistä syötäessä ruhtinatar huomasi, että isä oli\ntarjoilijan käskenyt alkaa neiti Bouriennesta. Kun tarjoilija aterian\nloputtua totuttuun tapaan tarjosi kahvia ensimäiseksi ruhtinattarelle,\njoutui ruhtinas äkkiä raivon valtaan, heitti sauvallaan tarjoilijaa ja\nantoi heti paikalla määräyksen, että tarjoilija on lähetettävä\nsotapalvelukseen.\n\n-- Ei kuulla, vaikka kahdesti olen sanonut! ... ei kuulla! Hän on\nensimäinen tässä talossa; hän on paras ystäväni, -- huusi ruhtinas. --\nJa jos sinä vielä kerran rohkenet, -- jatkoi hän tyttäreensä kääntyen,\n-- käyttäytyä kuten eilen, niin näytän sinulle, kuka on isäntä tässä\ntalossa. Ulos! Tiehesi silmistäni; pyydä anteeksi häneltä!\n\nRuhtinatar Maria pyysi anteeksi neiti Bouriennelta ja isältään sekä\nomasta että tarjoilijan puolesta, joka oli pyytänyt hänen apuaan.\n\nTällaisina hetkinä hiipi ruhtinatar Marian sydämeen tunne, joka\nmuistutti uhrin ylpeyttä. Ja sama isä, jota hän moitiskellen arvosteli,\nsaattoi tällaisten hetkien jälkeen tyttären nähden etsiskellä\nsilmälasiaan vaikka ne olivat aivan hänen vieressään, tai saattoi\ntykkänään unohtaa, mitä hetki sitten oli tapahtunut, tai vaappuen\nhorjahtaa heikoilla jaloillaan, jolloin vilkasi sivulleen nähdäkseen,\nolisiko joku huomannut hänen heikkoutensa, tai, mikä oli pahinta,\nsaattoi äkkiä nukahtaa päivällispöydän ääreen, kun ei ollut vieraita,\njotka olisivat häntä pitäneet virkeänä. \"Hän on vanha ja heikko, ja\nsentään julkenen minä häntä arvostella!\" ajatteli ruhtinatar Maria\nitseään halveksien tällaisina hetkinä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVuonna 1810 oli Moskovassa ranskalainen lääkäri, joka oli sangen\nhyvässä huudossa suuren maailman keskuudessa. Hän oli komea, kaunis\nmies, herttainen ja ystävällinen, aito ranskalainen. Lääkärinä\npidettiin häntä tavattoman taitavana, ja hän liikkui suuressa\nmaailmassa kuin vertainen ja ystävä. Hänen nimensä oli Métivier.\n\nRuhtinas Nikolai Andrejevitsh, joka aina oli halveksinut ja pilkannut\nlääketiedettä, oli neiti Bouriennen neuvosta kutsuttanut luokseen tämän\nlääkärin ja oli kiintynyt häneen. Métivier kävi pari kertaa viikossa\nruhtinaan luona.\n\nRuhtinaan nimipäivänä kävi koko Moskovan hienosto ruhtinaan talon\nedustalla, mutta ketään ei päästetty tervehdyksille ruhtinaan\nnimenomaisesta kiellosta, ainoastaan muutamia herroja oli käsketty\nkutsumaan päivällisille. Näiden luettelon oli ruhtinas jättänyt\ntyttärelleen.\n\nMétivier oli myös aamulla tullut onnittelemaan päivän sankaria ja\narveli lääkärinä voivansa _de forcer la consigne_,[71] kuten hän lausui\nruhtinatar Marialle. Hän meni ruhtinaan työhuoneeseen. Ruhtinas sattui\ntänä aamuna olemaan tavattoman huonolla tuulella. Hän oli kuljeskellut\nkaiken aamua huoneesta toiseen, tiuskinut kaikille, ei ollut\nymmärtävinään, mitä hänelle puhuttiin, ja väitti, ettei kukaan tahdo\nhäntä käsittää. Ruhtinatar Maria tunsi hyvin tämän hiljaisen, ärtyisän\nmurinan, joka tavallisesti purkautui valtavaan raivokohtaukseen, ja\nsiksi hän kaiken aamua olikin kulkenut kuin viritetyn pyssyn edessä,\nodotellen välttämätöntä laukausta. Lääkärin tuloon asti oli aamu\nkulunut erikoisemmatta. Päästettyään lääkärin ruhtinaan työhuoneeseen,\nruhtinatar Maria istuutui vierashuoneeseen oven viereen, mistä saattoi\nkuulla kaiken, mitä tapahtui työhuoneessa.\n\nEnsin kuuli hän lääkärin äänen, sitten isän äänen, sitten puhuivat\nmolemmat yhtaikaa, ovi paukahti levälleen, ja kynnyksellä seisoi\npelästynyt, kaunis Métivier ja hänen takanaan vanha ruhtinas yömyssy\npäässä ja aamunuttu yllä. Ruhtinaan kasvot olivat raivosta vääntyneet,\nja silmäterät olivat painuneet alilautoihin.\n\n-- Etkö käsitä? -- raivosi ruhtinas. -- Mutta minä käsitän!\nRanskalainen urkkija, Bonaparten orja, urkkija, tiehesi minun\ntalostani! Tiehesi, sanon minä... -- ja ovi paukahti kiinni.\n\nMétivier kohautteli harteitaan ja meni neiti Bouriennea kohti, joka\nhuudon kuultuaan oli rientänyt viereisestä huoneesta.\n\n-- Ruhtinas ei ole aivan terve, sappi ja verensyöksymä aivoihin.\nRauhoittukaa, tulen huomenna, -- sanoi Métivier, painoi sormen\nhuulilleen ja poistui kiireesti..\n\nTyöhuoneen oven takana kuului tohvelien tissahtelua ja huutoa:\n\"Urkkijat, kavaltajat, kaikkialla kavaltajia! Omassa talossaan ei saa\nhetkenkään rauhaa!\"\n\nLääkärin poistuttua kutsutti ruhtinas tyttärensä puheilleen, ja tähän\npurkautui nyt isän vellova sappi. Tytär oli syypää siihen, että hänen\nluokseen oli päästetty urkkija. Olihan hän sanonut, ettei keitään muita\nsaanut päästää taloon kuin ne, jotka olivat merkityt luetteloon. Miksi\noli päästetty tuo konna! Tytär oli kaikkeen vikapää. Tyttäreltä ei hän\nsaa hetkenkään rauhaa, ei saa edes rauhassa kuolla, puheli isä.\n\n-- Ei, rakkaani, erotkaamme, erotkaamme! tietäkää se, tietäkää se!\nKauvemmin en kestä, -- sanoi ruhtinas ja läksi huoneesta. Mutta aivan\nkuin olisi pelännyt, ettei tytär mahdollisesti pidä hänen sanojaan\ntäytenä totena, hän palasi heti takasin, kääntyi tyttäreensä ja lisäsi\nmahdollisimman rauhallisella äänellä: -- Älkääkä luulko, että olen\nsanonut tämän vihan vimmassa. Olen rauhallinen ja olen asian tarkoin\npunninnut. Ero on välttämätön. Etsikää itsellenne paikka!... -- Nyt hän\nei enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sellaiseen raivoon kuin\nvaan rakastava ihminen saattaa puhjeta, ja nyrkit koholla ja itsekin\nnähtävästi kärsien hän huusi:\n\n-- Ja kun edes joku hölmö hänet naisi! -- Ovi mäjähti, neiti Bourienne\nkutsuttiin ruhtinaan luo, ja kaikki vaikeni.\n\nKahdelta saapuivat päivällisvieraat, joita kaikkiaan oli kuusi.\n\nVieraat -- tunnettu kreivi Rostoptshin, ruhtinas Lopuhin\nveljenpoikineen, kenraali Tshatrof, ruhtinaan entinen sotatoveri, ja\nnuoremmista Pierre ja Boris Drubetskoi -- odottivat isäntää\nvierashuoneessa.\n\nMuutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli\nhalunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut\nniin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi\ntavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten\nkärsinytkään nuoria miehiä talossaan.\n\nVaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme \"suureen\nmaailmaan\" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja\nteillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen\nsuletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut\nkäsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui\nylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:\n\n-- Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai\nAndrejevitshin pyhäinjäännöksiä.\n\n-- Ah niin, niin, -- vastasi ylipäällikkö. -- Mitenkä hän?...\n\nTämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän\nsaapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta\nlautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa.\nIsäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar\nMaria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat\npuhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä\noli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti\npitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin\ntapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali\nlausuivat toisinaan sanasen.\n\nRuhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee\nesittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla\nilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi\nhallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi\nosoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja\narvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti\nniihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin\npersonaan.\n\nAterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen,\nsiihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan\nalueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt\nNapoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.\n\n-- Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan\nlaivalla, -- sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin\nlausumansa sananparren. -- Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain\nkärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja\nhäikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja\n-- kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa\nOldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni,\nsillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut\narvostella.\n\n-- Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, -- sanoi\nruhtinas Nikolai Andrejevitsh. -- Herttuoita siirretään nykyään kuten\nminäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai\nrjasanilaisille maatiloille.\n\n-- Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä\ntahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, -- sanoi Boris\nvaatimattoman kunnioittavasti.\n\nTämän hän sanoi sentähden, että hänellä oli ollut Pietarista\nlähtiessään kunnia tulla esitetyksi herttualle. Ruhtinas Nikolai\nAndrejevitsh katsahti Borikseen ja aikoi lausua jotain hänen sanojensa\njohdosta, mutta muuttikin mieltä, sillä hänen mielestään oli Boris\nliian nuori, jotta hänelle kannattaisi vastata.\n\n-- Luin meidän vastalauseemme Oldenburgin herttuan asian johdosta ja\nminua hämmästytti nootin kelvoton sanamuoto, -- sanoi kreivi\nRostoptshin halveksivan huolettomasti, osoittaakseen puhuvansa asiasta,\njota kykeni arvostelemaan.\n\nPierre katsahti naivin ihmettelevästi Rostoptshiniin, sillä hän ei\nsaattanut käsittää, miksi nootin kehno sanamuoto niin huolestutti\nkreiviä.\n\n-- Eikö ole yhdentekevää, kreivi, miten nootti on laadittu, -- sanoi\nPierre, -- kunhan vain sen sisältö on repäsevä?\n\n-- Rakkaani, meidän 500 tuhannen miehisellä armeijallamme luulisi\nnähdäkseni voitavan aikaansaada hyväkin sanamuoto.\n\nNyt Pierre käsitti, miksi Rostoptshinia huolestutti nootin sanamuoto.\n\n-- Nähtävästi on kirjoittaminen tullut muotiin, -- sanoi vanha\nruhtinas: -- siellä Pietarissa yhä vain kirjoitetaan, ei ainoastaan\nnootteja, uusia lakejakin yhä vain kirjoitetaan. _Minun Andrjushani_\nsiellä on Venäjää varten kirjoittanut kokonaisen nidoksen lakeja.\nNykyään yhä vain kirjoitetaan! -- Ja hän alkoi luonnottomasti nauraa.\n\nKeskustelu taukosi hetkeksi; vanha kenraali alkoi rykiä, kääntäen siten\ntoisten huomion itseensä.\n\n-- Oletteko kuulleet viimeisiä uutisia Pietarista? Miten käyttäytyi\nRanskan uusi lähettiläs sotilastarkastuksen aikana!\n\n-- Mitä? Niin, jotain olen kuullut; hän oli lausunut jotain sopimatonta\nHänen Majesteettinsa kuullen.\n\n-- Hänen Majesteettinsa oli erityisesti osoittanut hänelle\nkrenatieridivisionaa ja sen kunniamarssia, -- jatkoi kenraali, -- ja\nkerrotaan, ettei lähettiläs ollut tietääkseenkään ja oli vielä\nrohjennut sanoa: \"meillä Ranskassa ei vähääkään välitetä tuollaisista\nturhuuksista.\" Keisari ei ollut suvainnut sanoa mitään. Seuraavan\ntarkastuksen aikana ei keisari kertaakaan ollut puhellut lähettilään\nkanssa, kerrotaan.\n\nKaikki vaikenivat: asia koski keisarin persoonaa, ja sentähden ei\nkukaan voinut lausua mielipidettään.\n\n-- Hävyttömät! -- sanoi vanha ruhtinas. -- Tunnetteko Métivierin?\nKarkoitin hänet tänään luotani. Hän tuli tänne, päästivät hänet\nluokseni, vaikka niin hartaasti olin pyytänyt, ettei ketään\npäästettäisi, -- sanoi ruhtinas, katsahtaen vihaisesti tyttäreensä.\n\nJa vanha ruhtinas kertoi kohtauksensa ja keskustelunsa ranskalaisen\nlääkärin kanssa ja ilmaisi syyt, joiden perusteella piti häntä\nurkkijana. Vaikka nämä syyt olivat sangen riittämättömiä ja hämäriä, ei\nkukaan sentään vastustanut vanhan ruhtinaan mielipiteitä.\n\nPaistiin tultaessa tarjottiin samppanjaa. Vieraat nousivat paikoiltaan\nja onnittelivat isäntää. Ruhtinatar Mariakin meni onnittelemaan.\n\nIsä vilkasi tyttäreensä kylmin, ilkein katsein ja käänsi ryppyisen,\nsileäksi ajellun poskensa hänen suudeltavakseen. Isän ilmeestä tytär\nsaattoi lukea, ettei tämä vielä ollut unohtanut aamullista keskustelua,\nja että hänen päätöksensä yhä vielä oli ennallaan, ja että ainoastaan\nvieraiden läsnäolo esti häntä toistamasta entisiä sanojaan.\n\nKun oli siirrytty vierashuoneeseen kahvin ääreen, ryhmittyivät\nvanhukset yhteen seuraan.\n\nVanha ruhtinas elostui ja lausui mielipiteensä uhkaavasta sodasta.\n\nHän sanoi, että Napoleon yhä kurittaa venäläisiä niin kauvan kuin nämä\netsivät saksalaisten ystävyyttä ja sekaantuvat Europan asioihin, joihin\nVenäjän on vetänyt Tilsitin rauhansopimus. Venäläisten ei pitäisi\ntaistella itävaltalaisia vastaan eikä heidän puolestaan. Venäläisten\nedut ovat idässä, mutta Bonapartea on kohdeltava jäykästi, ja rajat\novat miehitettävät, eikä hän enää milloinkaan rohkene käydä rajan yli\nkuten v. 1806.\n\n-- Ja kuinka me, ruhtinas, saattaisimme taistella ranskalaisten kanssa!\n-- sanoi Rostoptshin. Voimmeko me varustautua opettajiamme ja\njumaliamme vastaan? Katsokaa nuorisoamme, katsokaa naisiamme. Meidän\njumalamme ovat -- ranskalaiset, meidän taivaanvaltakuntamme on --\nParisi.\n\nHän alkoi puhua yhä äänekkäämmin, nähtävästi sentähden että kaikki\nhäntä kuuntelivat.\n\n-- Pukumme ovat ranskalaisia, ajatukset ranskalaisia, tunteet\nranskalaisia! Te tyrkkäsitte niskaan Métivieriä sentähden että hän on\nranskalainen ja konna, mutta meikäläiset rouvat ja neitoset ryömivät\nhänen jaloissaan. Olin eilen illatsussa. Viidestä rouvasta oli kolme\nkatolilaista, ja ainoastaan pyhän paavin suostumuksella uskalsivat he\nsunnuntaina neuloa kanavakankaalle, mutta siitä huolimatta istuivat he\nmiltei alastomina kuten saunan ilmoituskilvet, jos niin rohkenen\nlausua. Ah, ruhtinas, kun katselee meidän nuorisoa, niin tekee mieli\nmennä museosta noutamaan Pietari Suuren karanko ja sillä pehmittää\nkyljet, niin että hulluus lähtisi!\n\nKaikki olivat ääneti. Vanha ruhtinas katseli hymyhuulin Rostoptshinia\nja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.\n\n-- No, hyvästi, teidän ylhäisyytenne; olkaa terve, -- sanoi\nRostoptshin, nousten hänelle ominaisin nopein liikkein ja ojentaen\nisännälle kätensä.\n\n-- Hyvästi, kyyhkyni, häntä kuulee kuin harppua! -- sanoi vanha\nruhtinas, pidellen vierastaan kädestä ja tarjoten poskeaan\nsuudeltavaksi. Muut vieraat seurasivat Rostoptshinin esimerkkiä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRuhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei\nhän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa:\nhuomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä\nkohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo\nkolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen\nhäntä kohtaan koko päivällisten ajan.\n\nHajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka\nviimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli\nhänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa.\nHe jäivät kahden vierashuoneeseen.\n\n-- Voinko vielä hetkeksi istahtaa? -- kysyi Pierre ja rehahti raskaine\nruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.\n\n-- Ah, kyllä, -- ruhtinatar vastasi: -- \"Ettekö mitään huomannut?\"\nkysyi hänen katseensa.\n\nPierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli\nsuoraan eteensä ja hymyili.\n\n-- Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? -- kysyi\nPierre.\n\n-- Kenen?\n\n-- Drubetskoin.\n\n-- Vasta tuonaan tutustuin...\n\n-- Miellyttääkö hän teitä?\n\n-- Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta\nkysytte? -- sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta\nisänsä kanssa.\n\n-- Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti\nPietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat\nitselleen rikkaan vaimon.\n\n-- Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?\n\n-- Olen, -- jatkoi Pierre hymyillen, -- ja tämänkin nuoren miehen\nkäytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on\nhänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden\nvaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia\nKaraginiin. _Il est très assidu auprès d'elle_.[72]\n\n-- Käykö hän heillä?\n\n-- Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? --\njatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä\nhyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään\npäiväkirjassaan.\n\n-- En, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\n-- Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, _il faut être\nmélancolique_.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin\nlähettyvillä, -- sanoi Pierre.\n\n-- Todellako? -- sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia\nkasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. \"Helpottaisi\", ajatteli hän\nitsekseen: \"jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle\ntahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi.\nHän antaisi hyviä neuvoja!\"\n\n-- Menisittekö hänen vaimokseen? -- kysyi Pierre.\n\n-- Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, --\nhuudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. -- Ah, miten raskasta on\nrakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään\n(hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain\ntuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin\nsilloin on ainoa keino -- poistua, mutta minne minä menisin?...\n\n-- Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?\n\nRuhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.\n\nPierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren\nsuruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki.\nMutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli\nkuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä\nole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas\nAndrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.\n\n-- Oletteko kuullut jotain Rostoveista? -- kysyi ruhtinatar Maria,\nkääntääkseen keskustelun uusille aloille. -- Minulle on kerrottu, että\nhe pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin\nettä he tapaisivat toisensa täällä.\n\n-- Mutta mitä arvelee hän nyt tästä asiasta? -- kysyi Pierre,\ntarkoittaen _hän_ sanalla vanhaa ruhtinasta.\n\nRuhtinatar Maria pudisti päätään.\n\n-- Mutta mitä on tehtävä? Muutaman kuukauden kuluttua on vuosi ummessa.\nJa tämä liitto on mahdoton. Tahtoisin vain pelastaa veljen ensi\nhetkiltä. Soisin Rostovien pian saapuvan. Toivon tapaavani Natashan. Te\nolette jo kauvan heidät tuntenut, -- puheli ruhtinatar Maria, --\nsanokaa käsi sydämellä totinen totuus: minkälainen tyttö hän on, ja\nmitä pidätte hänestä? Mutta totinen totuus, sillä käsitättehän Andrein\nuhrautumisen suuruuden, jos hän tekee päätöksensä vasten isän tahtoa.\nJa siksipä minä tahtoisin tietää...\n\nEpäselvä vaisto sanoi Pierrelle, että ruhtinattaren katkonaisissa\nmietteissä ja hartaissa pyynnöissä _totisesta totuudesta_ ilmeni\nkylmyyttä ja pahansuopuutta tulevaa miniää kohtaan ja että ruhtinatar\nolisi toivonut hänenkin lausuvan epäilyksiä ruhtinas Andrein valinnan\njohdosta. Mutta Pierre vastasi enemmän tunteidensa kuin järkensä\nohjaamana.\n\n-- En tiedä, miten vastaisin teidän kysymykseenne, -- hän sanoi\npunastuen, itsekään tietämättä miksi. -- En todellakaan tiedä,\nminkälainen tyttö hän on; en mitenkään saa hänestä selvää, Hän on\nhurmaava; mutta miksi -- sitä en tiedä, Siinä kaikki, mitä hänestä\nsaattaa sanoa.\n\nRuhtinatar Maria huoahti, ja hänen ilmeensä sanoi: \"Niin, tätä\nodotinkin ja pelkäsin.\"\n\n-- Onko hän järkevä? -- kysyi ruhtinatar Maria.\n\nPierre ajatteli.\n\n-- En luule, -- hän sanoi, -- mutta saattaa ollakin. Ei hän ainakaan\nkoeta näyttää järkevältä... Mutta, hän on hurmaava, eikä mitään muuta.\n\nRuhtinatar pudisti taas tyytymättömänä päätään.\n\n-- Ah, miten tahtoisin häntä rakastaa! Sanokaa tämä hänelle, jos\ntapaatte hänet ennen minua.\n\n-- Olen kuullut, että he näinä päivinä saapuvat, -- sanoi Pierre.\n\nSitten ruhtinatar kertoi Pierrelle, miten hän Rostovien saavuttua aikoo\ntutustua nuoreen miniään ja koettaa vanhaa ruhtinasta totuttaa häneen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nBoris ei ollut löytänyt Pietarista rikasta puolisoa ja siksi hän nyt\noli saapunut Moskovaan koettamaan onneaan. Täällä oli hänellä\nratkaistavana valinta kahden rikkaimman välillä -- ruhtinatar Marian ja\nJulia Karaginin. Rumuudestaan huolimatta oli ruhtinatar Maria hänestä\nmiellyttävämpi, mutta häntä oli jostakin syystä vaikea lähennellä. Kun\nhän viimeksi oli tavannut hänet vanhan ruhtinaan nimipäivillä ja tuon\ntuostakin koettanut ryhtyä keskustelemaan tunteista, oli ruhtinatar\nvastaillut hänelle umpimähkään, eikä nähtävästi lainkaan kuunnellut\nhänen puheitaan.\n\nJulia sitävastoin oli ollut sangen otollinen hakkailtava, vaikkakin hän\nkäyttäytyi jonkun verran omituisesti.\n\nJulia oli nyt 27 vuotias. Veljiensä kuoltua oli hän suunnattomain\nrikkauksien perijätär. Hän ei ollut enää lainkaan kaunis, mutta itse\nluuli hän olevansa paljoa kauniimpi ja hurmaavampi kuin milloinkaan\nennen. Tähän harhaluuloon oli syynä ensiksikin se, että hän oli rikas,\nja toiseksi se seikka, että hänen ikänsä oli tehnyt hänet miehille\nvaarattomaksi, ja nämä saattoivat vapaammin käyttäytyä hänen seurassaan\nja nauttia velvollisuuksista vapaina hänen illallisistaan,\nillatsuistaan ja hänen luonaan vietettävästä iloisesta elämästä.\nMiehet, jotka kymmenen vuotta sitten eivät joka päivä olisi uskaltaneet\nkäydä talossa, missä oli 17 vuotias tytär, tekemättä haittaa tämän\ntyttären maineelle tai sitomatta itseään, saattoivat nyt käydä talossa\nmilloin halusivat ja käyttäytyivät tyttären seurassa kuin tuttavat\nainakin, ajattelematta avioliittoa tai sukupuolta.\n\nKaraginien koti oli tänä talvena Moskovan hauskin ja vierasvaraisin\ntalo. Illatsuja ja päivälliskutsuja oli tuon tuostakin, ja sitäpaitsi\nkokoontui taloon miltei joka päivä suuri seura, enimmäkseen miehiä,\njotka söivät illallisen puoliyön aikoihin ja istuivat illallisen\njälkeen vielä myöhään aamuun. Ei ollut kaupungissa tanssiaisia,\nhuviretkiä, teatterinäytäntöjä, joissa Julia ei olisi ollut mukana.\nHänen pukunsa olivat aina viimeisen kuosin mukaiset. Mutta tästä\nhuolimatta näytti Julia kaikkeen kyllääntyneeltä. Hän puhui kaikille,\nettei usko ystävyyteen, ei rakkauteen, ei minkäänlaisiin elämän iloihin\nja että hän odottaa rauhaa vasta _siellä_. Hän käyttäytyi kuin nuoret\nneitoset, joille elämä on ollut pelkkää pettymystä, tai kuin armaansa\nmenettäneet tai julmasti petetyt. Vaikkei hänelle mitään tämän tapaista\nollut tapahtunut, niin kohdeltiin häntä sentään aivan kuin asianlaita\ntodellakin niin olisi ollut, ja itsekin hän uskoi, että oli\nsuunnattomasti kärsinyt elämässä. Tämä kaihomielisyys, joka ei estänyt\nhäntä pitämästä hauskaa, ei myöskään häirinnyt nuorten miesten\nilonpitoa hänen kodissaan. Saapuessaan taloon uhrasi jokainen vieras\nensin hetkisen emännän surumielisyydelle ja ryhtyi sitten maallisiin\nkeskusteluihin tai tanssiin tai järkeä kehittäviin leikkeihin tai\nrunojen laadintaan määrätyillä loppusoinnuilla, mikä leikki oli sangen\ntavallinen Karaginien talossa. Ainoastaan jotkut vieraista -- niiden\njoukossa Boris Drubetskoi -- syventyivät emännän surumieliseen\nmielenvireeseen, ja näiden seurassa antautui tämä pitkiin\nkahdenkeskisiin puheluihin tämän elämän turhuudesta. Näille hän avasi\nmuistikirjansa, jotka olivat täynnä surumielisiä kuvia, merkkilauselmia\nja runoja.\n\nJulia oli erityisen ystävällinen Borikselle. Hän surkutteli, että tämä\nniin nuorena oli pettynyt elämään, lohdutteli häntä ystävyydellä ja\nkaikella, mitä hän saattoi tarjota, sillä olihan hänkin niin paljon\nkärsinyt elämässä, ja avasi viimein hänelle muistikirjansa. Boris\npiirsi siihen kaksi puuta ja kirjoitti: _Arbres rustiques, vos sombres\nrameaz secouent sur moi les ténèbres el la mélancolie_.[74]\n\nToiseen paikkaan hän piirsi hautapatsaan ja kirjoitti:\n\n    \"_La mort est secourable et la mort est tranquille.\n    Ah contre les douleurs il n'y a pas d'autre asile_\".[75]\n\nJulian mielestä oli tämä ihanaa. Hän vastasi eräällä lauselmalla, jonka\noli oppinut ulkoa jostain kirjasta.\n\n-- Surumielisyyden hymyilyssä on jotain niin hurmaavaa. Se on valon\nsäde varjossa, surun ja toivottomuuden välivivahdus, joka antaa\ntoiveita lohdutuksen mahdollisuudesta.\n\nTähän vastasi Boris runolla:\n\n    \"_Aliment de poison d'une âme trop sensible,\n    Toi, sans qui le bonheur me serait impossible,\n    Tendre mélancolie, ah, viens me consoler,\n    Viens calmer les turments de ma sombre retraite\n    Et mêle une douceur secréte\n    A ces pleurs, que je sens couler_\".[76]\n\nJulia soitteli Borikselle harpulla surumielisimpiä hämylauluja. Boris\nlueskeli ääneen Lisa Rukkaa,[77] keskeyttäen vähäväliä lukemisen\ntunteenliikutuksesta, joka esti hänen hengittämästä. Tavatessaan\ntoisensa suurissa seuroissa Julia ja Boris pitivät toisiaan ainoina\nrauhallisina ihmisinä maailmassa, jotka täydelleen käsittivät toistensa\ntunteet.\n\nAnna Mihailovna kävi usein Karaginien talossa ja vietti aikansa\näidin seurassa. Hän otti tarkan selvän Julian myötäjäisistä, joiksi\noli määrätty kaksi maatilaa Pensan kuvernementistä ja metsiä\nNischninovgorodin kuvernementistä. Hän oli alistunut Kaitselmuksen\ntahtoon ja liikutettuna hän katseli, miten hieno suru sitoi hänen\npoikansa rikkaaseen Juliaan.\n\n-- Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, --\npuheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. -- Boris sanoo, että hänen\nsielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria\npettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, -- puheli hän äidille. -- Voi,\nrakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, -- puheli hän pojalleen: -- en\nvoi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on\ntaivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ja\nmiten säälin äiti rukkaa, -- hän jatkoi. -- Hän näytti äsken minulle\ntilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila),\nja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.\n\nBoris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän\nnauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti\nmielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja\nnischninovgorodilaisista maatiloista.\n\nJulia oli jo kauvan odotellut surumielisen ihailijansa kosintaa ja oli\nvalmis antamaan myöntävän vastauksen, mutta Borista pidätteli vielä\njonkinlainen selittämätön vastenmielisyys. Häntä ällötti Julian\nintohimoinen naimishalu ja luonnottomuus ja samalla hän kauhulla\najatteli, että tämän askeleen otettuaan hän ainaiseksi on menettänyt\nmahdollisuuden valita itselleen puoliso, jota todella rakastaisi. Mutta\nhänen loma-aikansa oli jo lopullaan. Päiväkaudet hän vietti Karaginin\ntalossa ja joka päivä hän asiaa aprikoidessaan päätteli, että huomenna\nottaa ratkaisevan askeleen. Mutta tultuaan taas Julian lähettyville ja\nnähtyään hänen punakat kasvonsa, melkein aina puuteroidun leuvan,\nkosteat silmät ja ilmeen, josta näki, että tuo surumielinen olento\nmilloin tahansa oli valmis hullaantuneena syöksymään avio-onnen syliin,\nBoris ei voinut lausua ratkaisevaa sanaa, vaikka hän jo kauvan oli\nmielikuvissaan ollut pensalaisten ja nischninovgorodilaisten maatilain\nhaltija ja jo oli suunnitellut miten käyttäisi niistä saamansa tulot.\nJulia oli huomannut Boriksen epäröimisen, ja toisinaan juolahti hänen\nmieleensä että hän oli vastenmielinen Borikselle, mutta pian sai hän\nlohdun naisellisesta turhamaisuudestaan, ja hän arveli, että Boris oli\nvain niin saamaton rakkauden tähden. Mutta hänen surumielisyytensä\nalkoi vähitellen muuttua ärtyisyydeksi, ja vähää ennen Boriksen lähtöä\nryhtyi hän ratkaiseviin toimenpiteisiin. Näihin aikoihin ilmestyi\nMoskovaan, ja siis myöskin Karaginien vierashuoneeseen, Anatol Kuragin,\nja odottamatta jätti Julia surumielisyyden, heittäytyi hillittömään\nilonpitoon ja oli sangen huomaavainen Anatolin lähettyvillä.\n\n-- Rakkaani, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, -- olen saanut tietää\nluotettavalta taholta, että ruhtinas Vasili on lähettänyt poikansa\ntänne Moskovaan naittaakseen hänet Julialle. Rakastan niin Juliaa että\naivan käy sääliksi hänen kohtalonsa. Mitä sinä arvelet, rakkaani?\n\nKun Boris ajatteli, että näin tulisi lyödyksi laudalta ja että turhaan\noli suitsuttanut kokonaisen kuukauden Julian surumielisyydelle ja että\npensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista lasketut ja\nmielikuvissa jo käytetytkin tulot nyt näin siirtyisivät toiselle, ja\nvallankin tuolle Anatol hölmölle, täytti kiukku hänen mielensä, ja hän\ntunsi tulleensa loukatuksi. Hän lähti Karagineille ja päätti lujasti\ntällä käynnillä kosia. Julia tuli häntä vastaan iloisen ja huolettoman\nnäköisenä, kertoi välinpitämättömänä, miten hänellä oli ollut hauskaa\ntanssiaisissa edellisenä iltana, ja kysyi, milloin Boris aikoi\nmatkustaa. Vaikka Boris oli päättänyt tällä käynnillään puhua\nrakkaudestaan ja sentähden olla oikein hellämielinen, niin alkoikin hän\närtyisenä puhua naisten häilyväisyydestä, miten naiset helposti voivat\nheittäytyä surusta iloon, ja miten heidän mielialansa riippuu siitä,\nkuka heitä kulloinkin liehakoi. Julia loukkaantui ja myönsi Boriksen\nsanat tosiksi. Mutta hän sanoi, että nainen tarvitsee vaihtelua\nelämässään, sillä jokainen kyllästyy aina vaan samaan.\n\n-- Siksipä neuvoisin teille... -- alkoi Boris, aikoen loukata Juliaa.\nMutta samassa hän huomasi, että jatkaminen saattaisi hänet ikävään\nasemaan: hänen täytyisi kenties lähteä Moskovasta tyhjin toimin, ja\nnäin olisivat hänen vaivannäkönsä menneet turhaan (mitä hän ei vielä\nkoskaan ollut elämässään kokenut).\n\nHän pysähtyi kesken lausetta, loi silmänsä maahan, jottei näkisi Julian\nilkeän ärtyisiä, epäröiviä kasvoja, ja sanoi:\n\n-- Enhän sentään ole tullut tänne riitelemään. Päinvastoin...\n\nHän katsahti Juliaan, nähdäkseen saattoiko jatkaa. Julian ärtyisyys oli\nkadonnut jäljettömiin, ja hän tuijotti rauhattomin rukoilevin katsein\nBorikseen. \"Voinhan järjestää asiat niin, ettei minun usein tarvitse\nhäntä tavata\", ajatteli Boris. \"Asia on pantu alulle, se täytyy siis\nlopettaa!\" Puna nousi hänen poskilleen, hän katsoi Juliaa silmiin ja\nsanoi:\n\n-- Tiedättehän sydämeni tunteet!\n\nJatkaminen oli turhaa: Julian kasvot loistivat riemusta ja\ntyytyväisyydestä; mutta hän pakoitti Boriksen sanomaan kaiken, mitä\ntällaisissa tilaisuuksissa on tapa sanoa -- että hän rakastaa häntä\neikä koskaan ole ketään naista niin palavasti rakastanut. Hän tiesi,\nettä pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista saattoi\nvaatia tämän hinnan, ja hän saikin vaatimuksensa täytetyksi.\n\nSulhanen ja morsian eivät enää muistelleet puita, jotka tuudittaisivat\nheidät ikävään ja surumieleen. He suunnittelivat, miten perustavat\nloistavan kodin Pietariin, kävivät vieraskäynneillä ja valmistautuivat\nviettämään upeita häitä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTammikuun lopulla saapui kreivi Ilja Andrejevitsh Natashan ja Sonjan\nkanssa Moskovaan. Kreivitär oli yhä vielä sairas eikä voinut matkustaa.\nMutta hänen parantumistaan ei enää voitu odottaa, sillä kreiviä\nodotettiin joka päivä Moskovaan. Sitäpaitsi oli hankittava Natashalle\nkapio, Moskovan läheinen maatila oli myytävä, ja Natashan oli\ntutustuttava tulevaan appeensa, joka nykyään oleskeli Moskovassa.\nRostovien moskovalainen talo oli kylmillä, he aikoivat viipyä\nkaupungissa ainoastaan lyhyen ajan, ja kun ei kreivitärkään ollut\nmatkassa, niin päättivät he asettua vierailemaan Maria Dmitrijevna\nAhrosimovin taloon, joka hartaasti oli tarjonnut taloaan Rostovien\nkäytettäväksi.\n\nMyöhään illalla ajoi neljä kuormaa Maria Dmitrijevnan vanhan Tallikadun\nvarrella sijaitsevan talon pihalle. Maria Dmitrijevna asui yksinään.\nTyttärensä hän oli jo naittanut, ja pojat olivat kaikki valtion\npalveluksessa.\n\nHän oli yhä entisensä kaltainen: suora käytöksessään, suora puheissaan,\nsanoi kovaäänisesti ja päättävästi mielipiteensä kaikille ja\nkaikkialla. Koko olennollaan hän näytti nuhtelevan toisten heikkouksia,\nintohimoja ja intoiluja, joille hän ei tunnustanut olemisen\nmahdollisuutta. Aamunuttu yllä hän varhaisesta aamusta hääri\ntalousaskareissa ja lähti sitten kaupungille. Pyhäsin hän meni kirkkoon\nja sieltä vankiloihin ja kuritushuoneisiin. Näistä hommistaan hän ei\nkoskaan puhunut kenellekään. Arkipäivinä kävi hänen luonaan kaiken\nsäätyisiä henkilöitä apua ja neuvoja pyytämässä. Hänen maukkaita,\nravitsevia päivällisiään kunnioitti tavallisesti kolme neljä vierasta,\npäivällisten jälkeen pelattiin bostonia; illalla luetutti hän itselleen\nsanomalehtiä ja uusia kirjoja ja kutoi itse sukkaa. Harvoin kävi hän\nvieraskäynneillä ja silloinkin vain kaupungin mahtavimpain luona.\n\nHän oli vielä valveilla kun Rostovit saapuivat. Eteisen oven salpa\nvingahti, ja Rostovit palvelijoineen astuivat kylmästä lämpimiin\nsuojiin. Emäntä seisoi pää takakenossa ja lasit nenällä salin ovella ja\nkatseli vihaisen näköisenä tulijoihin. Olisi luullut hänen olevan\näkeissään vieraille ja tuossa tuokiossa karkoittavan heidät talostaan,\nellei olisi kuullut, miten hän toimessaan jakeli palvelijoille\nmääräyksiä vieraiden ja heidän tavarainsa sijottamisesta.\n\n-- Ovatko ne kreivin? -- tuo tänne, -- hän puheli, osoitellen\nmatkalaukkuja ja tervehtimättä ketään. -- Neidit tänne, vasemmalle. No,\nmitä siinä kuhnailette! -- kirkasi hän palvelustytöille. -- Teekeittiö\nkuntoon! Olet lihonut ja pulskistunut -- puheli hän kylmän punaamalle\nNatashalle, vetäen häntä hilkasta luokseen. -- Hoh, miten kylmä!\nRiisuuduhan nopeasti, -- huusi hän kreiville, joka aikoi tulla\nsuutelemaan hänen kättään. -- Olet kohmettunut, luulen. Tuokaa rommia\nteepöytään! Sonjushka, _bonjour_,[78] sanoi hän Sonjalle, ilmaisten\ntällä ranskalaisella tervehdyksellä jonkun verran halveksivan mutta\nsilti ystävällisen suhteensa Sonjaan.\n\nKun kaikki olivat riisuutuneet matkapuvuistaan ja järjestäneet pukunsa,\nkokoonnuttiin teepöydän ääreen, ja Maria Dmitrijevna suuteli kaikkia\njärjestään.\n\n-- Olen ylen iloinen tulostanne ja siitä että tulitte luokseni asumaan,\n-- hän puheli. -- Olipa jo aikakin, -- hän jatkoi, katsahtaen\nmerkitsevästi Natashaan. -- Ukko on täällä, ja poikaa odotetaan joka\npäivä. Teidän täytyy tutustua häneen, välttämäti. Mutta tästä saamme\nmyöhemmin puhua, -- hän lisäsi, katsahtaen Sonjaan, ilmaisten tällä\nkatseellaan, ettei sovi puhua tästä asiasta hänen kuultensa. -- Mutta\nkuulehan, -- sanoi hän kreiville, -- mitä hommia sinulla on huomenna?\nKeitä kutsun tänne? Shinshininkö? -- hän taivisti yhden sormen. --\nItkupussin, Anna Mihailovnan? Hän on täällä poikineen. Poika menee\nnaimisiin! Sitten Besuhovin, vai miten? Hänkin on täällä vaimoineen.\nHän karkasi vaimoltaan, mutta tämäpä heti kintereillä. Hän oli\nkeskiviikkona luonani päivällisillä. Mutta nuo -- hän osoitti tyttöjä\n-- vien huomenna Iveriläisen jumalanäidin kappeliin ja sieltä\npalatessamme poikkeamme Aubert Chalmén luo. Sillä täytyyhän teidän\nteettää uudet puvut. Minusta ei ole nykyään apua, sillä nykyään\nkäytetään tuollaisia hihoja! Tuonaan kävi luonani nuori ruhtinatar\nIrina Vasiljevna, ja oikein kauhistuin hänen hihojaan: aivan kuin\ntynnyreihin olisi kätensä pistänyt. Nykyäänhän kuosit muuttuvat joka\npäivä. Mutta sinullahan myös on joitain asioita? -- kääntyi hän\nankarana kreiviin.\n\n-- Onhan niitä kasaantunut asioita, -- vastasi kreivi. On riepuja\nhankittava, ja ostajakin sattui tulemaan talolle ja maatilalle. Jos\nniin ystävällinen olisitte ja ottaisitte tyttöset hoiviinne, niin\npistäytyisin tästä päiväksi Marinskojeen.\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllä heidät hoitelen. Ei heitä paremmin\nholhouslautakunta hoitelisi. Vien minne pitää, pauhaan ja hellittelen,\n-- sanoi Maria Dmitrijevna, silitellen suurella kädellään lemmikkinsä\nja ristityttönsä Natashan poskea.\n\nSeuraavana päivänä vei Maria Dmitrijevna tytöt ensin Iveriläisen\njumalanäidin kappeliin ja sitten m-me Aubert Chalmélle, joka siihen\nmäärään pelkäsi Maria Dmitrijevnaa että luovutti hänelle tavarat\npolkuhintaan päästäkseen vain pikemmin hänestä eroon. Maria Dmitrijevna\ntilasi melkein koko kapion. Kun he olivat palanneet kotiin, karkoitti\nhän huoneesta muut paitsi Natashan ja viittasi lemmikkinsä luokseen.\n\n-- No nyt juttelemme hieman. Toivotan sinulle onnea. Kelpo pojan olet\nkietonut verkkoosi! Iloitsen onnestasi; hänetkin olen tuntenut\ntuollaisesta (hän kohotti kätensä noin kyynärän verran permannosta). --\nNatasha punastui ilosta. -- Rakastan häntä ja koko perhettä. Kuulehan\nnyt. Tiedäthän että vanha ruhtinas on äkeissään pojan naimahommista.\nTodellinen tervaskanto! Eihän ruhtinas Andrei enää ole lapsi, ja\nvoisihan hän ukottakin tulla toimeen, mutta ikävä on tunkeutua sukuun\nvasten isän tahtoa. Täytyy sovitella, hyvitellä. Olethan järkevä tyttö,\nosaat menetellä olosuhteiden mukaan. Käyttäydy järkevästi ja\nsävyisästi. Silloin kaikki käy hyvin.\n\nNatasha oli vaiti. Maria Dmitrijevna luuli tämän johtuvan kainoudesta,\nmutta todellisuudessa oli Natasha nyreissään, kun hänen ja ruhtinas\nAndrein väliseen rakkauteen sekaantuivat sivulliset. Hänen mielestään\noli tämä rakkaus jotain niin erikoista ja tavallisesta poikkeavaa,\nettei kukaan sitä saattanut käsittää. Hän rakasti ainoastaan ruhtinas\nAndreita, ja tämä rakasti häntä ja tulee näinä päivinä ottamaan hänet\nomakseen. Muuta hän ei kaivannut.\n\n-- Kuulehan, tunnen hänet poikasesta, ja Mashenkankin tunnen, natosi,\nja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei kärpäsellekään\ntee pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet\nisäsi kanssa heille. Ole oikein kiltti hänelle, olet häntä nuorempi.\nKun omasi sitten saapuu, niin olet jo tuttava perheessä ja kaikki\nsinuun mieltyvät. Niinhän? Onhan se onneksesi?\n\n-- Onhan se, -- vastasi Natasha kylmästi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMaria Dmitrijevnan kehoituksesta lähti Ilja Andreitsh Natashan kanssa\nseuraavana päivänä vanhan ruhtinaan luo. Tämä vleraskäynti ei ollut\nkreiville mieluinen: pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti vielä\nankaran ripityksen, jolla vanha ruhtinas oli vastannut hänen\npäivälliskutsuunsa nostoväen koonnin aikana, kun hän ei ollut voinut\ntoimittaa määrättyä mieslukua. Natasha puki ylleen paraan pukunsa ja\noli parhaimmalla tuulella. \"Heidän täytyy minuun mieltyä\", -- hän\najatteli: \"kaikkihan ovat minusta aina pitäneet. Ja olen valmis\ntekemään kaiken, mitä he vaativat, olen valmis rakastamaan heitä,\nvanhusta siksi että hän on Andrein isä ja tytärtä siksi että hän on\nsisar. Heidän täytyy siis minuun mieltyä!\"\n\nHe saapuivat Nzdvisenkan varrella sijaitsevan vanhan, synkän talon\nedustalle ja astuivat eteiseen.\n\n-- No, Herra siunaa ja varjele, -- supisi kreivi puoliksi leikillään ja\npuoliksi tosissaan. Natasha huomasi, että isä oli hädissään, kun he\nolivat tulleet eteiseen, ja kysyi nöyrästi, ovatko ruhtinas ja\nruhtinatar kotosalla.\n\nKun oli ilmoitettu heidän tulostaan, joutuivat ruhtinaan palvelijat\nhätiinsä. Eräs palvelijoista pysäytti salissa lakeijan, joka oli\nlähtenyt ilmoittamaan vieraiden saapumisesta, ja he supisivat jotain\nkeskenään. Samassa tupsahti saliin sisäkkö ja alkoi hätäisesti supattaa\njotain palvelijoille, mainiten ruhtinattaren nimen. Viimein tuli eräs\nvanha, kiukkuisen näköinen palvelija ja ilmoitti Rostoveille, että\nruhtinas ei voi ottaa vastaan ketään, mutta että ruhtinatar pyytää\nheitä luokseen. Ensimäisinä tuli vieraita vastaan neiti Bourienne. Hän\noli erittäin kohtelias ja saattoi vieraat ruhtinattaren luo. Ruhtinatar\noli kiihtyneen ja pelästyneen näköinen, ja hänen kasvoillaan oli\npunasia läikkiä. Raskaasti astuen tuli hän vieraita tervehtimään ja\nkoetti turhaan tekeytyä vapaaksi ja iloiseksi. Heti ensi silmäykseltä\ntuntui Natasha vastenmieliseltä ruhtinatar Mariasta. Hän oli hänen\nmielestään liian komeasti puettu ja näytti kevytmielisen iloiselta ja\nturhamaiselta. Ruhtinatar ei tietänyt, että hän jo ennen tätä kohtausta\noli ollut nurjamielinen tulevaa miniää kohtaan. Tähän oli osaltaan\nvaikuttanut itsetiedoton kateus tulevan miniän kuulun kauneuden,\nnuoruuden ja onnen johdosta ja myöskin mustasukkaisuus veljen\nrakkauteen. Paitsi tätä voittamatonta vastenmielisyyttä oli\nruhtinattaren mielentilaan vielä vaikuttanut isän silmitön kiukku, kun\nilmoitettiin Rostovien tulosta. Hän oli huutanut ja pauhannut, ettei\ntarvitse Rostoveja eikä salli heidän tulla puheilleen, mutta ruhtinatar\npäästäköön luokseen jos haluaa. Ruhtinatar päätti ottaa vastaan\nvieraat, mutta sydän kurkussa hän odotteli isän tuhmuuksia, sillä tämä\noli suuttunut silmittömästi Rostovien tulon johdosta.\n\n-- Niin, rakas ruhtinatar, toin nyt teille laululintuni, -- puhui\nkreivi, kumarrellen ja vilkuen pelokkaana ympärilleen, aivan kuin olisi\npelännyt vanhan ruhtinaan astuvan huoneeseen. Olenpa iloinen, kun te\nnyt näin tutustutte... Kovin on vain surullista, että vanha\nruhtinas yhä sairastelee. -- Lausuttuaan vielä jonkun yleisen\nkohteliaisuuslauselman kreivi nousi lähteäkseen. -- Jos suvaitsette,\nniin jätän Natashani neljännestunniksi teidän hoiviinne, ruhtinatar.\nKäväisen Koiratorin laitaan Anna Semjonovnan luo ja palaan sitten hänet\nnoutamaan.\n\nTähän pikku viekkauteen ryhtyi kreivi (kuten hän sittemmin selitti\nNatashalle) siksi, että nato ja miniä olisivat vapaammin saaneet\nkeskustella, ja osaltaan myöskin siksi, ettei hänen olisi tarvinnut\ntavata vanhaa ruhtinasta, jota kovin pelkäsi. Tällöin hän ei\nilmoittanut näitä syitä Natashalle, mutta tämä oli käsittänyt isän\npelon ja rauhattomuuden ja tunsi itsensä loukatuksi. Hän punastui\nisänsä puolesta, suuttui yhä enemmän tästä ja näyttääkseen, ettei\npelkää mitään eikä ketään, hän rohkean ärsyttävästi katsahti ruhtinatar\nMariaan. Ruhtinatar vastasi kreiville, että hän on iloinen tämän\nehdotuksesta ja toivoo, että hän mahdollisimman kauvan viipyisi Anna\nSemjonovnan luona. Ilja Andrejevitsh lähti.\n\nVaikka ruhtinatar Maria vähäväliä huolestuneena katsahti neiti\nBourienneen saadakseen hänet poistumaan huoneesta, ei tämä ollut\ntietääkseenkään, puhuihan vain puhumistaan kaupungin huvituksista ja\nteattereista. Natasha oli loukkaantunut palvelijain hälinästä\neteisessä, isänsä rauhattomuudesta ja ruhtinattaren luonnottomasta\npuhelutavasta. Hänestä tuntui aivan kuin ruhtinatar vain armosta\nolisi ottanut heidät vastaan. Ja siksi tuntui kaikki hänestä\nvastenmieliseltä. Ruhtinatar Maria ei häntä lainkaan miellyttänyt. Hän\nnäytti hänestä rumalta, teeskentelevältä ja kuivalta. Natashan sisu\nkiehahti yhtäkkiä, ja tahtomattaankin hän alkoi puhua ynseän\nvälinpitämättömästi, mikä yhä enemmän vieroitti hänet ruhtinatar\nMariasta. Kun he viitisen minuuttia olivat kankean teeskentelevästi\nkeskustelleet, alkoi kuulua nopea tohvelien tissahtelu. Ruhtinattaren\nkasvoille ilmestyi kauhun väreitä, ovi avautui, ja huoneeseen astui\nvanha ruhtinas yönuttu yllä ja päässä valkea kalotti.\n\n-- Ah, neitiseni, -- hän alkoi puhua, -- neitiseni, kreivitär ...\nkreivitär Rostof, ellen erehdy ... pyydän anteeksi, anteeksi... En\ntiennyt, neitiseni, Jumala tietää, en tietänyt, että te olette\nkunnioittanut meitä käynnillänne; tulin tällaisessa puvussa tytärtäni\ntapaamaan. Pyydän anteeksi... Jumala tietää, en tietänyt, -- hän\ntoisteli luonnottomasti ja korosti niin räikeästi Jumala sanan, että\nruhtinatar Maria aivan tyrtyi, loi silmänsä maahan eikä uskaltanut\nkatsahtaa, ei isäänsä eikä Natashaan.\n\nNatasha oli noussut seisaalleen ja istuutui taas tietämättä mitä hänen\nolisi tehtävä. Mutta neiti Bourienne vain hymyili herttaisesti.\n\n-- Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi! Jumala tietää, en tietänyt, --\nmutisi vanhus ja tarkastettuaan Natashan kiireestä kantapäähän hän\npoistui huoneesta.\n\nNeiti Bourienne tointui ensimäisenä ja alkoi puhua vanhan ruhtinaan\nsairaudesta. Natasha ja ruhtinatar Maria katselivat ääneti toisiaan, ja\nmitä kauvemmin he näin ääneti toisiaan katselivat sitä ilkeämmin he\najattelivat toisistaan.\n\nKun kreivi palasi, tekeytyi Natasha tahallaan iloiseksi ja kiirehti\nlähtöä. Hän melkein vihasi tällä hetkellä vanhaa, kuivaa ruhtinatarta,\njoka oli saattanut hänet näin ikävään asemaan ja istunut hänen kanssaan\npuoli tuntia, puhumatta sanaakaan ruhtinas Andreista. \"Enhän tosin\nsaattanut alottaa keskustelua hänestä tuon ranskattaren kuullen\",\najatteli Natasha. Sama ajatus vaivasi ruhtinatar Mariaakin. Hän tunsi\nsydämessään, että hänen olisi Natashalle pitänyt sanoa, ettei saattanut\npuhua veljestään ranskattaren tähden ja että hänen yleensä oli ylen\nvaikea koskea tähän avioliittoasiaan. Kun kreivi oli poistunut\nhuoneesta, meni ruhtinatar Maria nopein askelin Natashan luo, tarttui\ntämän käsiin ja sanoi raskaasti huoahtaen:\n\n-- Odottakaahan, minun täytyy...\n\nNatasha katseli ivallisena tulevaa natoaan, itsekään tietämättä miksi.\n\n-- Rakas Natalia, -- jatkoi ruhtinatar, -- tietäkää, että iloitsen\nveljeni onnesta...\n\nHän pysähtyi, sillä hän tunsi, ettei puhunut totta. Natasha huomasi\ntämän ja arvasi syyn.\n\n-- Arvelen, ruhtinatar, ettei nyt sovi puhua tästä, -- sanoi Natasha\nkylmän arvokkaasti, mutta itku kurkussa.\n\n\"Mitä sanoinkaan, mitä teinkään!\" ajatteli hän heti kun oli poistunut\nhuoneesta.\n\nSinä päivänä odotettiin Natashaa kauvan päivällispöytään. Hän istui\nhuoneessaan ja itki kuin lapsi, nyyhkien ja nuuskuen. Sonja seisoi\nhänen vieressään ja suuteli hänen hiuksiaan.\n\n-- Natasha, mitä itket? -- puheli Sonja. -- Mitä heistä välittäisit.\nKaikki muuttuu toiseksi.\n\n-- Ei, jospa tietäisit, miten se saattaa karmia ... aivan kuin minä...\n\n-- Älä huoli, Natasha; eihän se ole sinun syysi, älä siis välitä.\nSuutele minua, -- lohdutteli Sonja.\n\nNatasha kohotti päänsä, suuteli ystävätärtään huulille ja painoi\nkyyneliset kasvonsa tämän rinnoille.\n\n-- En voi sanoa, en tiedä. Kukaan ei ole syypää, -- vaikeroi Natasha,\n-- itse olen kaikkeen syypää. Mutta tämä on niin sanomattoman kauheata.\nVoi miksei hän jo saavu!...\n\nItkettynein silmin tuli hän aterialle. Maria Dmitrijevna tiesi jo,\nmiten Rostovien oli käynyt vanhan ruhtinaan luona, mutta hän ei ollut\nhuomaavinaankaan Natashan itkettyneitä kasvoja, vaan laski\nkovaäänisesti leikkiä kreivin ja muiden vieraiden kanssa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSamaksi illaksi oli Maria Dmitrijevna hankkinut Rostoveille pääsyliput\noperaan. Natasha ei olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta vaikea oli\nkieltäytyä risti-äidin tähden, joka erityisesti häntä varten oli\nhankkinut pääsyliput. Kun hän valmiiksi pukeutuneena salissa odotti\nisää, sattuivat hänen silmänsä suureen kuvastimeen. Kun hän näki että\noli sievä, vieläpä sangen sievä, kävi hänen mielensä entistä\nsurullisemmaksi, mutta samalla tuntui sydämessä niin suloiselta niin\nlämpimältä.\n\n\"Jumalani, jospa hän nyt olisi täällä, niin enpä enää käyttäytyisi niin\ntuhman kainosti kuin ennen, vaan aivan toisin nyt käyttäytyisin,\nluonnollisesti, kävisin hänen kaulaansa, pusertaisin rinnoilleni ja\npakottaisin hänet katselemaan itseäni niillä pyytävillä, rakastuneilla\nsilmillä, joilla hän niin usein minua katseli, ja sitten pakottaisin\nhänet nauramaan, kuten hän silloinkin nauroi. Hänen silmänsä -- tuossa\novat edessäni ne silmät!\" ajatteli Natasha. \"Ja mitä välittäisin hänen\nisästään ja sisarestaan: rakastan häntä, häntä ainoata, noine\nkasvoineen, silmineen ja hymyineen, joissa on samalla sekä miestä että\nlasta... Ei, parempi on olla häntä ajattelematta; en ajattele, unohdan\nkokonaan siksi kun hän saapuu. En kestä tätä vuottamista, kyyneleet\ntäyttävät silmäni\", ja hän poistui kuvastimen luota, vaivoin hilliten\nkyyneleensä. \"Ja miten saattaa Sonja niin rauhallisena ja tyynenä\nrakastaa Nikolaita ja odottaa niin kauvan ja kärsivällisesti!\" ajatteli\nNatasha, katsellessaan Sonjaa, joka myös jo oli saapunut saliin viuhka\nkädessä. \"Ei, hän on aivan toista luuta. Minä en voi!\"\n\nNatasha tunsi olevansa tällä hetkellä niin herkällä ja hellällä\nmielellä, että hänestä tuntui liian vähältä rakastaa ja olla\nrakastettu. Hänen täytyi heti saada sulkea syliinsä oma rakkaansa,\nkuiskia hänelle ja kuulla tämän kuiskivan rakkauden sanoja, jotka\ntulvilleen olivat täyttäneet hänen sydämensä. Istuessaan isänsä\nrinnalla vaunuissa ja katsellessaan miettivänä himmeästä vaunun\nakkunasta tuikahtelevia katulyhtyjä tunsi Natasha rakkauden yhä vain\nkasvaneen ja samalla ikävän. Hän unohti minne ja kenen kanssa kulki.\nVaunujen pyörät vinkuivat lumessa, ja pian saapuivat Rostovit\nvaunujonossa teatterin edustalle. Hameitaan kantaen kiiruhtivat Natasha\nja Sonja vaunuista; kreiviä auttoivat lakeijat, ja yhdessä saapuivat\nsitten Rostovit ohjelmakaupustelijoiden, naisten ja herrain keskitse\npermantoaitioiden käytävään. Teatterista kuului jo soitto.\n\n-- Natasha, hiuksesi ... kuiskasi Sonja.\n\nVahtimestari kiirehti kohteliaasti avaamaan naisille aition ovea.\nSoitto alkoi kuulua selvemmin, ja ovesta näkyi avokaulaisia ja -kätisiä\nnaisia ja virkapukuisia miehiä. Permanto supisi ja välkkyi. Viereiseen\naitioon tuli samassa eräs nainen, joka vilkasi Natashaan naisellisen\nkadehtivasti. Esirippu oli vielä alhaalla, soitettiin paraillaan\nalkusoittoa. Natasha oikasi pukuaan, meni Sonjan kanssa paikalleen ja\nalkoi tarkastella vastassa olevia valaistuja aitioita. Natashasta\ntuntui samalla suloiselta ja vastenmieliseltä kun tunsi, että sadat\nsilmät taas pitkistä ajoista tarkastelivat hänen paljaita harteitaan ja\nkäsiään. Nämä tunteet herättivät kokonaisen sarjan vastaavia muistoja,\nhaluja ja pyyteitä.\n\nPitkiin aikoihin ei oltu kreiviä nähty Moskovassa, ja kun hän nyt\nilmestyi aitioon kahden sievän neitosen seurassa, kiintyi kaikkien\nhuomio hänen aitioonsa. Sitäpaitsi olivat kaikki kuulleet huhuiltavan\nNatashan kihlauksesta, ja kun hän tämän tapahtuman jälkeen nyt ensi\nkerran näyttäytyi seurassa, niin ei ollut kumma jos kaikki tahtoivat\ntarkastella erään Venäjän arvokkaimman sulhasen mielitiettyä.\n\nNatasha oli maalla pulskistunut, kuten kaikki hänelle sanoivat, mutta\ntänään oli hän erityisen viehättävä aamuisen kiihtyneen mielentilansa\nvaikutuksesta. Erittäinkin pisti silmään hänen sielukas, kaunis, mutta\nsamalla niin rauhallinen ilmeensä. Hänen mustat silmänsä katselivat\nihmisiä, ketään erityisemmin etsimättä, ja hento, kyynärpäähän saakka\npaljas käsi lojui samettisella aition reunalla, vaistomaisesti\npusertuen kokoon, vuoroin auveten soiton tahtiin.\n\n-- Katsokaa, tuolla on neiti Aljenin, -- sanoi Sonja, -- arvatenkin\näitinsä kanssa!\n\n-- Herranen aika! Mihail Kirillitsh on yhä vain lihonut, -- huudahti\nkreivi.\n\n-- Katsokaahan! minkälainen poimuhattu on meidän Anna Mihailovnalla!\n\n-- Karaginit -- Julia ja Boris. Heti huomaa että he ovat kihloissa.\nOnko Drubetskoi kosinut?\n\n-- Onpa hyvinkin, tänään sain kuulla, -- sanoi Shinshin, joka samassa\ntuli Rostovien aitioon.\n\nNatasha alkoi katsella samaan suuntaan kuin kreivikin ja huomasi\nJulian, joka helmikoriste puuteroidulla paksulla kaulalla onnellisen\nnäköisenä istui äitinsä rinnalla. Heidän takanaan näkyi Boris\nDrubetskoin sileäksi suittu kaunis pää, hieman taivistuneena Julian\npuoleen. Hän katseli alta kulmain Rostoveja ja supatti jotain\nmorsiamelleen.\n\n\"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!\" ajatteli Natasha. \"Ja\nhän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva!\nJospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista.\"\n\nTaampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana\nJumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän\naitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi\nja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja\nyhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan\nruhtinaan talossa. \"Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun\ntuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei\nsaapuu!\" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla\nistuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi\nDolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen\npuku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle\nharjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä\nkatsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi\nseissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan\nloistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.\n\nKreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä\nihailijaa. Sonja punastui.\n\n-- Tunsitko? -- kysyi kreivi. -- Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, --\nkysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, -- hänhän hävisi jonnekin?\n\n-- Hävisi, -- vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä\nja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan\nruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat\nMoskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof --\npersialainen -- alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan\nlausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten\nsterletillä, -- puheli Shinshin. -- Dolohof ja Anatol Kuragin ovat\nvieneet Moskovan naisilta järjen.\n\nViereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman\npaksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili\nkahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän\nsovittelihe istumaan.\n\nNatashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin,\ntukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta.\nKun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä\npäänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen.\nHän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren\npuoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition\nreunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.\n\n-- Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? -- alkoi kreivi. --\nTulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille\nja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän\nverrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko\nhän täällä?\n\n-- Kyllä hän lupasi tulla, -- sanoi Helena ja katsahti tutkivasti\nNatashaan.\n\nKreivi siirtyi taas paikalleen.\n\n-- Eikö ole ihana? -- kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.\n\n-- Hurmaava! -- Natasha sanoi, -- häneenpä voi rakastua.\n\nSamassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon\nnaputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu\nnousi.\n\nHeti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla\ntäydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet,\nnuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat\nnaiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi\nkatsella.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNäyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja\npapereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille\npingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä\nvalkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli\nyllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka\ntoiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat\njotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen\nrahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin\nsilkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko\nvyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.\n\nSulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten\nmolemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan\nhypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten\nyhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki\nalkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja\ntyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen\nja käsiään levitellen kumarrella.\n\nNatashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla\ntuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut\nseurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan\nmaalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja\nnaiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti\nvalaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää,\nmutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta,\nettä häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien\nilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen\ntarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta\ntuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. \"Kenties he ovatkin\noikeassa!\" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita\npäitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin\nviereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy\nhuulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus,\njoka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden\nlämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja\nsitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä\noli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja\nkummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään.\nMilloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin\nlaulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä\nlähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa\ntätä.\n\nYhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti\nalkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen\naskeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. \"Tuossa hän on --\nKuragin!\" -- kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja\nhymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki\ntavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla\nkohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin,\njonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa.\nHänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja\nolkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt\nnaurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen\nilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka\nesirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol\nrasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla,\nhelistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni\nsitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition\naidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen\nkysyi jotain, osoittaen Natashaa.\n\n-- _Mais charmante_![79] -- hän sanoi, nähtävästi Natashaa tarkoittaen,\nminkä tämä huomasi enemmän silmillään kuin korvillaan. Sitten lähti\nAnatol ensi riville missä istuutui Dolohovin viereen, tyrkkäsi\nkyynärpäällään tuota Dolohovia, jota muut niin kunnioittaen ja\nmairitellen kohtelivat, iski veitikkamaisesti silmää ystävälleen ja\noikasi jalkansa sojoon rampin sivua vastaan.\n\n-- Miten ovat toistensa näköisiä veli ja sisar! -- sanoi kreivi. -- Ja\nmiten kauniit molemmat!\n\nShinshin alkoi puoliääneen kertoa kreiville jotain Anatolin viimeisestä\nkepposesta Moskovassa. Natasha kuunteli tarkkaavana ainoastaan\nsentähden, että Anatol oli sanonut hänestä _charmante_.\n\nEnsimäinen näytös loppui, permanto alkoi liikkua; toiset menivät toiset\ntulivat.\n\nBoris tuli Rostovien aitioon, piti aivan luonnollisina onnentoivotukset\nja kulmat kohollaan, hajamielisesti hymyillen hän morsiamensa puolesta\nkutsui Sonjan ja Natashan häihinsä. Ja sitten hän poistui. Natasha oli\nkeimailevan hilpeä ja puheli rauhallisena entisen rakastettunsa kanssa\nja onnitteli häntä avioliiton johdosta. Nykyisessä huumaustilassa\nnäytti hänestä kaikki yksinkertaiselta ja luonnolliselta.\n\nPuolialaston Helena istui hänen vieressään ja hymyili kaikille samalla\ntavalla; ja aivan samoin hymyili Natasha Borikselle.\n\nPermannolta tuli tulvimalla huomattavimpia ja järkevimpiä miehiä\nHelenan aitioon, sillä jokainen tahtoi nähtävästi näyttää, että on\ntuttava tämän kuuluisan naisen kanssa.\n\nKuragin ja Dolohof seisoivat koko väliajan rampin luona ja tähystelivät\nRostovien aitioon. Natasha tiesi, että he puhuivat hänestä, ja tämä\nhäntä kovin miellytti. Hän koetti asettua istumaan niin että\ntähystelijät näkisivät hänet sivulta, sillä siinä asennossa hän\nmielestään oli viehättävin.\n\nEnnen toisen näytöksen alkua ilmestyi permannolle Pierre, jota Rostovit\neivät vielä olleet tavanneet tällä käynnillään. Hän oli surullisen\nnäköinen, ja oli käynyt entistään täyteliäämmäksi siitä lähtein kun\nNatasha hänet viimeksi oli tavannut. Ketään huomaamatta meni Pierre\nensimäiselle nojatuoliriville. Anatol meni hänen luokseen ja alkoi\njotain puhua, osoittaen Rostovien aitioon. Nähtyään Natashan Pierre\nelostui ja lähti kiireesti astumaan Rostovien aitiota kohti. Hän\nnojautui aition aidaketta vasten ja puheli hymyellen kauvan Natashan\nkanssa. Heidän siinä puhellessaan kuuli Natasha Helenan aitiosta miehen\näänen ja arvasi heti, että puhuja oli Anatol. Hän vilkasi ääntä kohti,\nja hänen ja Anatolin katseet yhtyivät. Tämä katsoi melkein hymyillen\nhäntä suoraan silmiin. Tämä katse oli niin ihastuneen mairitteleva,\nettä Natashasta tuntui kummalta, ettei ollut tuttava miehen kanssa,\njoka oli niin lähellä häntä, katseli häntä noin silmiin, ja jota\nvarmaan tiesi miellyttävänsä.\n\nToisessa näytöksessä oli paperille kuvattu hautapatsaita, ja kankaaseen\noli tehty reikä, joka kuvasi kuuta. Verhot nostettiin lamppujen yltä,\nja torvet ja bassoviulut alkoivat töröttää. Oikealta ja vasemmalta tuli\npaljon mustiin kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Ihmiset alkoivat huitoa\nkäsillään, ja käsissä heillä oli jotain väkipuukon tapaisia. Sitten\njuoksi esiin vielä joitakin ihmisiä ja he alkoivat laahata muassaan\ntyttöä, jolla ensimäisessä näytöksessä oli ollut valkea puku, mutta nyt\ntaivaansininen. He eivät häntä heti vieneet, vaan lauloivat ensin\nkauvan hänen kanssaan. Viimein he hänet veivät, ja samassa lyötiin\nkulissien takana kolmasti johonkin metalliseen esineeseen, ja kaikki\nlaskeutuivat polvilleen ja lauloivat rukouksen. Katselijain huudot\nkeskeyttivät usean kerran toiminnan.\n\nTämän näytöksen aikana siirtyivät Natashan silmät usein permannolle, ja\naina näki hän Anatolin, joka oli heittänyt kätensä rennolleen tuolinsa\nselkänojan yli ja katseli häntä. Hänestä tuntui suloiselta, että tämä\nkaunis adjutantti oli niin hurmaantunut häneen, eikä hänelle pistänyt\nedes päähän, että tässä olisi ollut jotain pahaa.\n\nKun toinen näytös oli päättynyt, nousi kreivitär Besuhof paikaltaan,\nkääntyi Rostovien aitioon (hänen rintansa oli aivan paljastettu),\nviittasi sormellaan kreivin luokseen ja alkoi ystävällisesti hymyellen\npuhella hänen kanssaan, välittämättä vähääkään aitioon tulvivista\nihailijoistaan.\n\n-- Mutta tutustuttakaa minut toki ihaniin tyttäriinne, -- hän sanoi, --\nkoko kaupunki heistä puhuu, mutta minä en heitä tunne.\n\nNatasha nousi ja istuutui komean kreivittären viereen. Natasha oli niin\nmielissään tämän loistavan kaunottaren ylistyksistä, että oikein\npunastui mielihyvästä.\n\n-- Minäkin aijon nyt tulla moskovalaiseksi, -- puhui Helena. -- Ja kun\nette häpeäkkään pidätellä tällaisia helmiä maalla!\n\nSuotta ei kreivitär Besuhovilla ollut hurmaavan naisen maine. Hän\nsaattoi puhua aivan toista kuin ajatteli ja erittäinkin oli hän mestari\nimartelemaan luonnollisesti ja yksinkertaisesti.\n\n-- Ei, rakas kreivi, jättäkää te tyttärenne minun hoiviini. En tosin\nviivy täällä kauvan tähän erään, ettekä tekään. Koetan tehdä paraani\nhankkiakseni heille huvituksia. Pietarissa jo kuulin teistä puhuttavan\nja olen aina halunnut teihin tutustua, -- sanoi hän hymyillen\nNatashalle. _Hovipoikani_ Drubetskoi teistä kertoi. Oletteko kuulleet,\nettä hän aikoo viettää häitä? Ja mieheni ystävä Bolkonski, ruhtinas\nAndrei Bolkonski, on myös teistä kertonut, -- sanoi hän erityisen\nmerkitsevästi, osoittaakseen, että tiesi Natashan ja ruhtinas Andrein\nrakkaussuhteet. Sitten hän pyysi, että toinen tytöistä siirtyisi hänen\naitioonsa, jotta voisi heihin lähemmin tutustua. Natasha siirtyi.\n\nKolmas näytös tapahtui hovissa. Siellä paloi paljon kynttilöitä, ja\nseinillä oli partaniekkoja ritareita. Keskellä huonetta seisoi kaksi\nhenkilöä, arvatenkin kuningas ja kuningatar. Kuningas huitoi käsillään\nja oli varmaankin kovin arkeillaan, koska lauloi niin huonosti.\nLaulettuaan hän istui vaaleanpunaselle valtaistuimelle. Tyttö, jolla\nensimäisessä näytöksessä oli valkea puku, toisessa taivaansininen, oli\nnyt pukeutunut pelkkään paitaan. Hän seisoi valtaistuimen vieressä\nhiukset hajalla. Hän lauloi kuningattarelle jostain surusta. Mutta\nkuningas häiläytti ankarana kädellään, ja sivuilta tuli paljasjalkaisia\nmiehiä ja naisia ja alkoivat tanssia. Viulut alkoivat soida hiljaa\nmutta sangen iloisesti. Eräs paksusäärinen, hentokäsinen tyttö erkani\ntoisista, meni kulissien taakse korjaamaan pukuaan ja asettui sitte\nkeskelle näyttämöä. Sitten alkoi hän hyppiä ja lyödä nopeasti\njalkojaan yhteen. Permanto mäikyi käsien paukkeesta, ja ilma värisi\nhyvähuudoista. Sitten asettui eräs miehistä huoneen nurkkaan. Symbalit\nja torvet alkoivat soida äänekkäämmin, ja nurkassa seissyt mies alkoi\nyksinään hyppiä korkealle ja sätkiä paljailla säärillään. (Tämä mies\noli Duport, jolla oli 60 tuhatta ruplaa palkkaa vuodessa tästä\ntaidostaan). Permannolla, aitioissa ja yläriveissä alettiin paukuttaa\nkäsiä ja huutaa täyttä kurkkua. Tanssija pysähtyi ja alkoi hymyillen\nkumarrella joka suuntaan. Sitten tanssivat vielä muutkin paljassääriset\nmiehet ja naiset. Sitten huusi eräs kuninkaista jotain soiton\nsäestyksellä, ja kaikki alkoivat laulaa. Mutta yhtäkkiä syntyi myrsky.\nOrkesterista kuului kromatisia gammoja ja septimisointuja, ja kaikki\nlähtivät juoksemaan ja laahasivat erään joukostaan kulissien taakse.\nEsirippu laskeutui. Taas syntyi katsomolla hirmuinen melu ja huuto, ja\nkaikki huusivat riemastuneina: \"Duport! Duport! Duport!\" Natashasta ei\ntämä enää tuntunut kummalta. Hymyilevänä ja iloisena hän katseli\nympärilleen.\n\n-- Eikö Duport tosiaankin ole hurmaava? -- sanoi Helena, Natashaan\nkääntyen.\n\n-- Ah, on, -- Natasha vastasi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVäliajalla avautui Helenan aition ovi. Raikas ilma löyhähti aitioon, ja\nsamalla ilmestyi ovelle Anatol. Kumarissa ja pidellen miekkaansa,\njottei koskettaisi kehenkään hän pujottelihe sisarensa luo.\n\n-- Sallikaa esittää teille veljeni, -- sanoi Helena, vilkaisten\nhätäisenä vuoroon veljeensä, vuoroon Natashaan. Natasha katsahti yli\npaljaan olkansa kauniiseen Anatoliin ja hymähti. Anatol, joka läheltä\noli yhtä kaunis kuin kaukaakin, istahti Natashan viereen ja sanoi, että\nhän jo kauvan on odottanut tätä onnea, aina Narishkinien tanssiaisista\nalkaen, jolloin hänellä oli onni nähdä Natasha. Anatol oli paljon\nviisaampi ja luonnollisempi naisten kuin miesten seurassa. Hän puhui\nrohkeasti ja kaunistelematta, ja Natashaa suuresti kummastutti, ettei\ntämä Anatol, josta oli kerrottu niin hirveitä juttuja, ollutkaan niin\npeloittava, päinvastoin hymyili hän kainon iloisesti ja hyvänsuovasti.\n\nAnatol kysyi, miellyttikö opera Natashaa, ja kertoi sitten, miten neiti\nSemjonof pari päivää sitten oli kaatunut näyttämöllä.\n\n-- Mutta kuulkaahan, kreivitär, -- sanoi Anatol äkkiä, kääntyen\nNatashaan kuin vanhaan tuttavaan, -- me hommailemme täällä paraillaan\npukukarusellia, teidän on tultava mukaan, siellä on sangen hauskaa.\nKokoonnutaan Karaginien luona. Tulkaa, tulettehan, todellakin?\n\nPuhuessaan Anatol ahmi hymyilevin silmin Natashan kasvoja, paljaita\nkäsivarsia ja kaulaa. Natasha huomasi selvästi, että Anatol oli häneen\nihastunut. Tämä häntä miellytti, mutta sentään tuntui Anatolin läsnäolo\nahdistavalta ja raskaalta. Heti kun hän irroitti katseensa Anatolista\ntunsi hän, että tämä tarkasteli hänen hartioitaan, ja siksi hän taas\netsi hänen katseensa. Mutta katsellessaan häntä silmiin tunsi Natasha\nkauhukseen, ettei heidän välillään ollutkaan sitä häveliäisyyden\nväliaitaa, joka aina oli eroittanut hänet muista miehistä. Viiden\nminutin kuluttua tunsi hän, itsekään tietämättä miksi, että oli\npeloittavan lähellä tätä miestä. Kun hän kääntyi Anatolista, pelkäsi\nhän, että tämä tarttuu hänen paljaaseen käsivarteensa tai suutelee\nhäntä kaulaan. He puhelivat jonninjoutavista asioista, ja sentään\ntuntui Natashasta, ettei hän koskaan ole ollut niin lähellä ketään\nmiestä. Natasha vilkuili Helenaan ja isäänsä aivan kuin olisi tahtonut\nkysyä, mitä tämä oikeastaan merkitsi. Mutta Helena puheli erään\nkenraalin kanssa eikä huomannut hänen silmäyksiään, isän katse taas ei\ntavallisuuden mukaan muuta sanonut kuin: \"hauskaa, se minua\nmiellyttää.\"\n\nKatkaistakseen ikävän vaitiolon, jonka kestäessä Anatol muljosilmillään\nrauhallisena tuijotti häneen, Natasha kysyi, mitä tämä piti Moskovasta.\nKysyttyään Natasha punastui. Hänestä tuntui sopimattomalta puhella\ntämän miehen kanssa. Anatol hymähti aivan kuin olisi tahtonut häntä\nrohkaista.\n\n-- Aluksi se minua ei lainkaan miellyttänyt, sillä kauniit naisethan\ntekevät kaupungin viehättäväksi, niinhän? Mutta nyt olen siihen kovin\nihastunut, -- Anatol vastasi, merkitsevästi katsahtaen Natashaan. --\nTulettehan karuselliin, kreivitär? Tulkaa, -- hän jatkoi, oikasi\nkätensä Natashan kukkavihkoa kohti, vaimensi äänensä ja sanoi: _Vous\nserez la plus jolie. Venez, chère comtesse, et comme gage donnez moi\ncette fleur_.[80]\n\nNatasha ei ollut käsittänyt Anatolin sanoja samoin kuin tämä itse,\nmutta hän tunsi, että noissa hämärissä sanoissa oli jotain sopimatonta.\nHän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja kääntyi selin Anatoliin aivan\nkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Mutta heti kun oli kääntynyt hän\najatteli, että tämä mies on tuossa hänen takanaan, niin lähellä häntä.\n\n\"Mitä hän nyt ajattelee? Onko hän hämmentynyt? Onko hän suuttunut?\nPitäneekö parantaa asia?\" kyseli Natasha itseltään. Hän ei voinut olla\nkatsahtamatta taakseen. Hän katsahti suoraan Anatolin silmiin, ja tämän\nläheisyys, ja vakavuus, ja hänen hymynsä hyvänsuova maire voittivat\nhänet. Hän hymyili aivan samoin kuin Anatolkin ja katseli suoraan tätä\nsilmiin. Ja taas hän kauhukseen tunsi, ettei heidän välillään ollut\nminkäänlaista väliaitaa.\n\nTaas nousi esirippu. Anatol poistui aitiosta rauhallisena ja iloisena.\nNatasha kääntyi katsomaan isänsä aitioon ja oli täydellisesti\nympäröivän ilmakehän täyttämä. Kaikki mitä hän näki ja tunsi tuntui\nhänestä aivan luonnolliselta, mutta entiset ajatukset taas -- sulhanen,\nruhtinatar Maria ja elämä maalla -- eivät kertaakaan tulleet hänen\nmieleensä.\n\nNeljännessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle jonkinlainen paholainen,\njoka lauloi käsiään huitoen, kunnes hänen altaan irroitettiin laudat ja\nhän vajosi lattian alle. Muuta ei Natasha nähnytkään neljännestä\nnäytöksestä. Häntä vaivasi ja kiehitti jokin. Syynä tähän oli Anatol\nKuragin, josta hän ei voinut irroittaa silmiään. Kun he poistuivat\nteatterista, tuli Anatol heidän luokseen, etsi heidän vaununsa ja\nauttoi heitä istuutumaan. Natashaa auttaessaan hän puristi tätä\nkäsivarteen, kyynärpään yläpuolelle. Natasha oli punakka ja kiihtynyt\nkun hän viimeisen kerran katsahti Anatoliin. Tämän silmät loistivat, ja\nhän hymyili hellästi.\n\nVasta kotiin saavuttuaan saattoi Natasha järkevästi ajatella illan\ntapahtumia, ja kun hän äkkiä muisti ruhtinas Andrein niin hän kauhistui\nja huoahti teepöydän ääressä kaikkien kuullen. Hän punastui korvia\nmyöten ja juoksi huoneesta.\n\n\"Jumalani! Olen hukassa!\" sanoi hän itselleen. \"Miten saatoinkaan näin\nmenetellä?\" hän ajatteli. Hän istui kauvan itkettyneet kasvot käsien\nvarassa ja koetti järkevästi ajatella illan tapahtumia. Mutta hän ei\nsaattanut käsittää näitä tapahtumia eikä edes omia tunteitaan. Kaikki\ntuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä ja kauhealta. Siellä,\nmahdottoman suuressa valaistussa salissa, missä paljassäärinen Duport\nkoikki soiton tahtiin kosteilla laudoilla, missä neitoset ja vanhukset\nja avorintainen, rauhallisen ylpeänä hymyilevä Helena kirkuivat\nihastuneina, -- siellä, Helenan siipien suojassa oli kaikki näyttänyt\nselvältä ja yksinkertaiselta; mutta nyt, kun hän oli yksin ja\ntarkasteli sieluaan, tuntui kaikki käsittämättömältä. \"Mitä tämä\noikeastaan on? Miksi pelkäsin hänen lähettyvillään? Miksi nämä\nomantunnon vaivat?\" ajatteli Natasha.\n\nOlisipa äiti ollut täällä, niin hänelle olisi Natasha voinut kaikki\nkertoa vuoteessa. Hän tiesi, että ankara ja ehjäluontoinen Sonja ei\nolisi mitään käsittänyt tai olisi kauhistunut hänen tunnustuksistaan.\nSiksi päättikin Natasha yksinään ratkaista tämän kauhean kysymyksen.\n\n\"Olenko siis menettänyt ruhtinas Andrein rakkauden?\" kyseli Natasha\nitseltään ja vastasi rauhoittavan pilkallisesti: \"Olenpa hölmö kun\ntällaista kyselen itseltäni. Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut? Ei\nniin mitään. En ole mitään tehnyt, enkä ole antanut tähän aihetta.\nKukaan ei saa tästä tietää, enkä enää milloinkaan häntä tapaa\", puheli\nhän itselleen. \"On siis päivänselvä, ettei mitään ole tapahtunutkaan,\neikä ole mitään kaduttavaa, ja ruhtinas Andrei voi rakastaa minua\n_tällaisenakin_. Mutta millaisena _tällaisena_? Voi, Jumalani,\nJumalani! miksi hän ei ole täällä!\" Natasha rauhottui hetkeksi, mutta\nsitten taas jokin sisäinen ääni kuiski, että vaikka tämä kaikki onkin\ntotta, ja vaikkei mitään ole tapahtunutkaan, niin sittenkään ei hänen\nrakkautensa ruhtinas Andreihin enää ole yhtä puhdas kuin ennen. Ja taas\ntuli hänen mieleensä keskustelunsa Kuraginin kanssa. Hän näki edessään\ntämän kauniin, rohkean miehen kasvot, liikkeet ja hempeän hymyn sinä\nhetkenä, jolloin tämä puristi häntä käsivarteen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRuhtinas Vasili oli lähettänyt Anatolin Moskovaan, sillä Pietarissa oli\ntämä kuluttanut 20 tuhatta ruplaa vuodessa isän rahoja ja tehnyt saman\nverran velkoja, joita lainanantajat alkoivat vaatia isältä.\n\nIsä oli ilmoittanut pojalleen, että hän nyt viimeisen kerran maksaa\npuolet tämän veloista, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että poika\nsiirtyy Moskovan ylipäällikön adjutantiksi, minkä toimen isä hänelle\noli hommannut, ja vihdoinkin koettaa hankkia itselleen rikkaan vaimon.\nErittäin oli isä maininnut ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin.\n\nAnatol oli suostunut isän ehdotukseen, siirtyi Moskovaan ja asettui\nasumaan Pierren taloon. Pierre oli aluksi tyytymätön lankoonsa, mutta\ntottui pian häneen; he olivat toisinaan yhdessä remuilla, ja Pierre\nantoi lainan nimessä hänelle rahoja.\n\nMoskovaan saavuttuaan pani Anatol, kuten Shinshin aivan oikein oli\nhuomauttanut, rouvain päät pyörälle. Tähän vaikutti erittäinkin se\nseikka, että Anatol ei ollut heistä tietääkseenkään, vaan piti\nmustalaistyttöjä ja ranskalaisia näyttelijättäriä parempina. Erittäin\nläheisissä väleissä kerrottiin hänen olleen kuuluisan _mademoiselle\nGeorgesin_ kanssa. Hän oli vakinainen vieras Danilovin ja monien muiden\nMoskovan huimapäiden juomingeissa, joi kuin simppu yökaudet eikä\nkoskaan kuukahtanut pöydän alle. Kaikissa ylhäisön tanssiaisissa ja\nillatsuissa oli hän mukana. Kerrottiin hänellä olleen pikku seikkailuja\nylhäisön rouvienkin kanssa ja hakkaili hän muutamia tanssiaisissakin.\nMutta neitosista, vallankaan rikkaista perijättäristä, jotka melkein\npoikkeuksetta olivat rumia, ei Anatol vähääkään välittänyt. Tähän oli\nkenties osaltaan sekin syynä, että Anatol kaksi vuotta sitten oli\nlaillisesti vihitty vaimoon, vaikkei tästä muut tietäneetkään kuin\nlähimmät ystävät.\n\nPari vuotta sitten, kun Anatolin rykmentti majaili Puolassa, oli eräs\nköyhä tilanhaltija pakoittanut Anatolin naimaan hänen tyttärensä. Pian\nkumminkin hän hylkäsi tämän vaimonsa ja lupaamalla apelleen hyvät\nlunnaat hän sai kulkea naimattoman kirjoissa.\n\nAnatol oli sangen tyytyväinen itseensä, muihin ihmisiin ja asemaansa.\nHän oli syvästi vakuutettu, että eli niinkuin pitikin, ja ettei\nmilloinkaan ole tehnyt elämässään mitään pahaa. Ei hän kyennyt\najattelemaan, mitä muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen tähtensä tai\nmitä seurauksia saattoi olla siitä tai tästä teosta. Hän uskoi lujasti,\nettä samoin kuin sorsa oli luotu vedessä elämään, samoin Jumala oli\nhänenkin elämänsä niin säätänyt, että hänen piti kuluttaa 29 tuhatta\nruplaa vuodessa ja keikkua aina pinnalla yhteiskunnassa. Hän oli niin\nluja tässä uskossaan, että muutkin ihmiset hänet nähtyään pitivät\nluonnollisena hänen etuoikeutensa ja lainailivat hänelle rahoja, joiden\ntakasin saannista ei ollut toivoakaan. Siksipä Anatol lainailikin\noikealta ja vasemmalta.\n\nHän ei ollut peluri; ainakaan ei hän koskaan halunnut voittaa. Hän ei\nollut turhamainen. Hänestä oli aivan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä\najattelivat. Vielä vähemmin saattoi häntä syyttää kunnianhimosta.\nMonasti oli hän isän kiusoilla tehnyt mitättömiksi tämän loistavat\nsuunnitelmat ja teki aina pilkkaa arvonimistä ja kunniamerkeistä. Hän\nei ollut itara ja avasi jokaiselle kukkaronsa. Mutta iloinen elämä ja\nnaiset -- niistä hän piti. Ja koska hänen mielestään ei tässä ollut\nmitään moitittavaa, ja koska hän ei kyennyt ajattelemaan, että muut\nihmiset saattoivat kärsiä hänen teoistaan, niin piti hän sydämessään\nitseään nuhteettomana nuorena miehenä, halveksi sydämensä pohjasta\nkonnia ja huonoja ihmisiä ja kulki rauhallisena pää pystyssä.\n\nRemuilijoilla, miehisillä Magdalenoilla, on sama salainen anteeksi\nsaannin toivo kuin nais-Magdalenoillakin. \"Naiselle annetaan kaikki\nanteeksi, koska hän paljon on rakastanut, miehelle, koska hän iloisesti\non elänyt.\"\n\nDolohof oli samaan aikaan taas ilmestynyt Moskovaan karkumatkaltaan ja\nseikkailuiltaan Persiasta. Hän eli komeasti, pelasi ja hummasi ja\nliittyi heti entiseen pietarilaiseen toveriinsa Anatol Kuraginiin,\njosta tiesi olevan itselleen hyötyä.\n\nAnatol rakasti Dolohovia tämän järjen ja huiman luonnon tähden. Dolohof\ntaas tarvitsi Anatolin nimeä, asemaa ja tuttavuuksia houkutellakseen\nrikkaita nuorukaisia peliseuroihinsa. Siksi hän hurjastelikin Anatolin\nseurassa ja tekeytyi toveriksi, salaten todelliset syyt. Paitsi tätä\nsalaista tarkoitusta vaikuttivat Anatolin ja Dolohovin läheisiin\nväleihin sentään muutkin seikat. Dolohof oli elämässään tottunut\nhallitsemaan, se tuotti hänelle nautintoa, olipa käynyt melkein\nvälttämättömyydeksi. Anatolia piteli hän käsissään kuin nukkea.\n\nNatasha oli tehnyt Anatoliin syvän vaikutuksen. Operanäytännön jälkeen\noli hän tuntijan elein kuvannut Dolohoville Natashan käsiä, hartioita,\njalkoja ja hiuksia ja ilmoitti, että aikoi todenteolla ruveta häntä\nhakkailemaan. Tämän hakkailemisen seurauksia hän ei saattanut ajatella,\nsillä eihän hän koskaan kyennyt tekojensa seurauksia ajattelemaan.\n\n-- Komea on, veliseni, muttei ole meitä varten luotu, -- sanoi Dolohof.\n\n-- Pyydän sisarta kutsumaan hänet päivällisille, -- sanoi Anatol. --\nMitä arvelet?\n\n-- Odota mieluummin kunnes joutuu miehelään...\n\n-- Tiedäthän, -- sanoi Anatol, -- _j'adore les petites filles_:[81] he\novat pian kiehdotut.\n\n-- Saitpa jo kerran _nuoresta tytöstä_, -- sanoi Dolohof, joka tiesi\nAnatolin naimisjutun. -- Pidä varasi!\n\n-- Entäs, jos koettaisi toisten! Mitä? -- sanoi Anatol, nauraen\nhyvänsuovasti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTeatterissa käynnin jälkeisenä päivänä eivät Rostovit käyneet\nmissään, eikä heitäkään kukaan käynyt tapaamassa. Maria Dmitrijevna\nkeskusteli jostain asiasta kreivin kanssa. Natasha arvasi, että he\npuhuivat vanhasta ruhtinaasta ja koettivat keksiä keinoja hänen\nlepyttämisekseen, ja tämä häntä harmitti ja loukkasi. Hän odotti joka\nhetki ruhtinas Andreita ja lähetti kahdesti päivän kuluessa talonmiehen\ntiedustelemaan Vzdvishenkalle. Mutta häntä vain ei kuulunut. Natashasta\ntuntui elämä nyt raskaammalta kuin oli tuntunut Moskovaan saavuttaessa.\nHän ikävöi kärsimättömänä ruhtinas Andreita, ja tähän ikävään\nsekaantuivat ikävät muistot ruhtinatar Mariasta ja vanhasta\nruhtinaasta. Ja samalla häntä jokin peloitti ja kauhisti, jolle ei\nsyytä tietänyt. Hänestä tuntui kuin ei ruhtinas Andrei saapuisikaan,\ntai jos saapuisikin, niin ehtii hänelle itselleen jotain ennen\ntapahtua. Hän ei voinut enää kuten ennen yksinään rauhallisena\nmuistella sulhastaan. Heti kun ajatukset sulhaseen pysähtyivät, yhtyi\nniihin muita muistelmia: ruhtinatar Maria, vanha ruhtinas, teatteri ja\nAnatol Kuragin. Häntä alkoi taas vaivata kysymys, eikö hän sittenkin\nole syyllinen, ja eikö hän jo ole rikkonut uskollisuuttaan. Ja hän\nalkoi taas pienimpiin yksityisseikkoihin saakka muistella sitä miestä,\njoka oli herättänyt hänessä niin käsittämättömiä ja samalla niin\nkauhistavia tunteita. Hän muisteli tämän miehen jokaista sanaa,\njokaista liikettä ja jokaista ilmeen vivahdusta. Omaisten mielestä oli\nNatasha tavallista eloisampi, mutta todellisuudessa ei hän ollut\nlähimainkaan niin rauhallinen ja onnellinen kuin oli ennen ollut.\n\nSunnuntaina vei Maria Dmitrijevna vieraansa seurakuntansa kirkkoon\npuolipäiväjumalanpalvelukseen.\n\n-- En pidä näistä nykyaikaisista kirkoista, -- hän puheli, tahtoen\nnähtävästi kerskua vapaamielisyydellään. -- Kaikkialla on Jumala sama.\nPappi on meillä erinomainen, tekee tehtävänsä nuhteettomasti, samoin\ndiakoni. Ja eihän se hartautta lisää, jos kuorissa konsertteja\nlauletaan. En pidä sellaisesta, sulaa hullutusta!\n\nMaria Dmitrijevna piti sunnuntaipäivistä ja osasi myös saada niihin\njuhlatunnelman. Lauvantaisin pestiin ja siistittiin perinpohjin;\nsunnuntaina ei kukaan tehnyt työtä, ei emäntä eikä palvelijat. Kaikki\npukeutuivat juhlatamineisiin ja menivät kirkkoon. Isäntäväen pöydällä\noli tavallista enemmän ruokalajeja, ja väki sai viinaa ja paistetun\nhanhen tai porsaan. Mutta missään ei juhlatunnelmaa niin huomannut kuin\nemännän leveillä, ankarilla kasvoilla, jotka loistivat vakavan\njuhlallisina.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen olivat vieraat kokoontuneet vierashuoneeseen\nkahvia juomaan. Palvelija ilmestyi ovelle ja ilmoitti emännälle, että\nvaunut olivat portaiden edessä. Tämä nousi ankaran näköisenä\npaikaltaan, heitti harteilleen saalin, joka hänellä oli aina\nvieraskäynneillä, ja ilmoitti lähtevänsä vanhan ruhtinaan luo puhumaan\nNatashan asiasta.\n\nMaria Dmitrijevnan lähdettyä saapui Natashan ja Sonjan luo ompelijatar\nm-me Chalmén liikkeestä. Natasha siirtyi viereiseen huoneeseen, sulki\noven ja alkoi tyytyväisenä koetella uusia pukujaan. Hänellä oli\nparaillaan yllä harsottu hihaton uuma, jonka selkäpuolta hän pää\ntaivistuneena tarkasteli kuvastimesta, kun kuuli isänsä elostuneena\npuhelevan jonkun kanssa vierashuoneessa. Vieras ääni sai hänet\npunastumaan. Vieras oli kreivitär Helena Besuhof. Natasha ei ollut\nvielä kerinnyt riisumaan yltään uumaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen\nastui hyvänsuovan kirkkaasti hymyilevä Helena, jolla oli yllä\nkorkeakauluksinen orvokinsininen samettipuku.\n\n-- _Ah, ma delicieuse_![82] -- sanoi hän Natashalle. -- Hurmaava! Ei,\nrakas kreiviseni, -- sanoi hän Ilja Andrejevitshille, joka oli tullut\nhänen jälissään huoneeseen, -- tämä ei käy laatuun. Miten saatatte asua\nMoskovassa ja istua aina vain kotona? Ei, minä en teitä enää jätä\nrauhaan! Tänä iltana lausuu m-lle Georges luonani, ja sinne kokoontuu\nmuutamia tuttavia. Jollette tuo luokseni kaunottarianne, joille itse\nm-lle Georges ei vedä vertoja, niin en tahdo enää tuntea teitä. Mieheni\nei ollut kotosalla, hän matkusti Tveriin, olisin muuten lähettänyt\nhänet teitä noutamaan. Saapukaa välttämäti, välttämäti yhdeksättä\nkäydessä.\n\nHän nyökäytti päätään tutulle ompelijattarelle, joka notkisti\nkunnioittavasti polvensa, ja istuutui nojatuoliin kuvastimen viereen,\nheittäen hameensa taiteellisiin poimuihin. Hän ei vaiennut\nhetkeksikään, läpätti iloisen hyvänsuovasi ja oli haltioissaan Natashan\nkauneudesta. Hän tarkasteli Natashan pukuja ja kiitteli niitä, kiitteli\nmyös omaa pukuaan _en gaz métallique_, jonka hän oli tuottanut\nParisista, ja kehoitti Natashaakin laitattamaan samallaisen.\n\n-- Muuten, teille sopii minkälainen puku tahansa, ihana kaunottareni,\n-- hän puheli.\n\nNatasha loisti riemusta. Hän tunsi tulevansa onnelliseksi ja elpyvänsä\ntämän herttaisen kreivittären kiitoksista, joka ennen oli tuntunut\nhänestä niin arvokkaalta ja kylmältä, mutta nyt niin herttaisesti ja\nsydämellisesti puheli hänen kanssaan. Natasha tuli iloiseksi ja tunsi\nmiltei rakastavansa tuota kaunista, hyvänsuovaa naista. Helena\npuolestaan oli myös sydämestään ihastunut Natashaan ja tahtoi hankkia\ntälle huvituksia. Anatol oli pyytänyt sisartaan hommaamaan kutsut,\njotta saisi tavata Natashan, ja tätä varten oli Helena nyt saapunut\nRostoveja tapaamaan. Tämän tapaamisen järjestäminen tuotti Helenalle\nhuvia.\n\nVaikka Helena ennen oli vihannutkin Natashaa, kun tämä Pietarissa oli\nanastanut häneltä Boriksen niin ei hän nyt enää lainkaan muistellut\nkoko asiaa, vaan toivoi sydämensä pohjasta, omaan tapaansa, hyvää\nNatashalle. Lähtiessään Rostovien luota Helena vei suojattinsa syrjään\nja supatti hänelle:\n\n-- Veljeni oli eilen luonani päivällisellä. Olimme pakahtua nauruun.\nPoika rukka ei syönyt palaakaan, huokaili vain teitä muistellen,\nrakkaani. _Il est fou, mais fou amoureux de vous, ma chère_.[83]\n\nNäistä sanoista lensi Natasha tulipunaiseksi.\n\n-- Kas miten rakkaani punastuu, punastuu! -- puhui Helena. -- Tulkaa\njoka tapauksessa. Vaikka jotakuta rakastattekin, rakkaani, ei silti\ntarvitse nunnana elää. Vaikkapa jo olisitte kihloissakin, niin pitäisi\nsulhasenne varmaankin parempana, että kävisitte seuroissa kuin että\nmenehtyisitte ikävään.\n\n\"Hän siis tietää, että olen kihloissa; varmaankin on hän miehensä\nkanssa, tuon rehellisen Pierren kanssa, tästä puhellut, ja he ovat\nnauraneet minulle. Eihän se siis ole vaarallista\", ajatteli Natasha. Ja\nHelenan lähettyvillä tuntui hänestä taas luonnolliselta ja\nyksinkertaiselta se, mikä äsken vielä oli tuntunut niin kauhealta.\n\n\"Ja hän on suuren maailman nainen, niin herttainen ja rakastaa minua\nkaikesta sydämestään. Ja miksen todellakin huvittelisi?\" ajatteli\nNatasha, katsellen ihmettelevät silmät selällään Helenaa.\n\nPuolisten aikoihin palasi Maria Dmitrijevna vanhan ruhtinaan luota. Hän\noli kiihtyneen ja alakuloisen näköinen, sillä hän oli nähtävästi\njoutunut ottelussa alakynteen. Kun kreivi häneltä kysyi, miten oli\nkäynyt, vastasi hän vain lyhyesti, että asiat ovat hyvällä tolalla ja\nlupasi seuraavana päivänä kertoa tarkemmin. Kuultuaan kreivitär\nBesuhovin käynnistä ja illatsuun kutsuista Maria Dmitrijevna lausui:\n\n-- En pidä kreivitär Besuhovin tuttavuudesta enkä neuvo muitakaan hänen\nseuraansa pyrkimään; mutta jos kerran olet luvannut mennä, niin mene,\nhaihtuvathan surusi hetkeksi.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKreivi Ilja Andrejevitsh vei tyttärensä kreivitär Besuhovin illatsuun.\nVieraita oli joltisen paljon, mutta Natasha ei tuntenut juuri ketään.\nIlja Andrejevitsh huomasi pian ikäväkseen, että melkein kaikki\nvieraat, niin miehet kuin naisetkin, olivat tunnettuja vapaista\nelämäntavoistaan. Eräässä nurkassa istui m-lle Georges nuorten miesten\nympäröimänä, seurassa oli myös muutamia ranskalaisia, muiden muassa\nMétivier, josta oli tullut läheinen ystävä Helenan taloon. Kreivi Ilja\nAndrejevitsh päätti olla pelaamatta korttia tänä iltana. Hän aikoi\nistua koko illan tyttärensä vieressä ja lähteä kotiin heti kun m-lle\nGeorges oli lopettanut esityksensä.\n\nAnatol seisoi oven pielessä, odotellen nähtävästi Rostoveja.\nTervehdittyään kreiviä hän meni Natashan luo ja seurasi tätä\nvierashuoneeseen. Heti kun Natasha näki Anatolin, valtasi hänet sama\ntunne kuin teatterissakin: turhamaisuudesta johtuva mielihyvä, että\nmiellytti tätä ja samalla pelko, ettei heidän välillään ollut\nminkäänlaista siveellistä väliaitaa.\n\nHelena oli sangen iloinen Natashan tulon johdosta ja ihaili äänekkäästi\ntämän kauneutta ja pukuja. Heti Rostovien saavuttua poistui m-lle\nGeorges vierashuoneesta muuttaakseen pukua. Palvelijat alkoivat\njärjestellä tuoleja, ja vieraat siirtyivät paikoiltaan. Anatol siirsi\ntuolin Natashalle ja aikoi itse istuutua hänen viereensä, mutta vanha\nkreivi oli varuillaan ja ehätti hänet. Anatol istuutui heidän taakseen.\n\nM-lle Georges ilmestyi vierashuoneeseen ja asettui luonnottomaan\nasentoon hänelle varatulle paikalle nojatuolien väliin. Hänen\ntäyteläät, kuopalliset käsivartensa olivat aivan paljaat, ja toiselle\nolalleen hän oli heittänyt punasen saalin. Kuului riemastunutta\nsupatusta.\n\nM-lle Georges katsahti ankaran synkkänä yleisöön ja alkoi\nranskankielellä lausua jotain runoa, missä puhuttiin äidin ja pojan\nvälisestä rikollisesta rakkaudesta. Väliin paisutti hän ääntään, väliin\nkuiskasi, kohottaen juhlallisena päänsä; väliin hän kokonaan vaikeni ja\nalkoi sitten sähisten kuiskia, mulkoellen silmillään.\n\n-- _Adorable, divin, delicieux_![84] -- kuului joka taholta.\n\nNatasha katseli täyteläistä näyttelijätärtä, mutta ei kuullut eikä\nnähnyt mitään. Hän tunsi taas avuttomana joutuneensa siihen\nkummalliseen, järjettömään maailmaan, joka oli niin vieras hänen\nentisyydelleen ja missä ei saattanut tietää, mikä oli pahaa, mikä\nhyvää, mikä järkevää, mikä järjetöntä. Hänen takanaan istui Anatol, ja\ntuntien hänen läheisyytensä hän odotti jotain.\n\nEnsimäisen runon jälkeen nousi yleisö paikoiltaan, ympäröi lausujan ja\nkiitteli häntä ihastuksissaan.\n\n-- Miten hän on ihana! -- sanoi Natasha isälleen, joka oli noussut\npaikaltaan muiden mukana ja läheni näyttelijätärtä.\n\n-- Ei minun mielestäni, kun teitä katselen, -- sanoi Anatol, seuraten\nNatashaa. Ainoastaan Natasha kuuli hänen sanansa. -- Olette hurmaava...\nSiitä hetkestä, jolloin teidät ensi kerran näin, en ole lakannut...\n\n-- Menkäämme, menkäämme, Natasha, -- sanoi kreivi, joka oli palannut\ntytärtään etsimään. -- Miten ihana!\n\nNatasha ei vastannut mitään, katseli vain kysyvän ihmettelevin silmin\nisäänsä.\n\nJonkun ajan kuluttua m-lle Georges poistui seurasta, ja Helena vei\nvieraansa saliin.\n\nKreivi aikoi myös lähteä, mutta Helena rukoili häntä jäämään, sillä\nmuuten hän sanoi tilapäisten tanssiaisten olevan pilalla. Rostovit\njäivät. Anatol pyysi Natashan valssiin, likisteli tämän käsiä ja uumia\nja sanoi, että hän on hurmaava ja että hän häntä rakastaa. Ekosesin\ntanssi Natasha taas Anatolin kanssa. Kun he jäivät kahden, ei Anatol\npuhunut sanaakaan, katseli vain Natashaa. Natashasta tuntui kuin olisi\nhän unessa nähnyt sen, mitä Anatol hänelle sanoi valssin aikana.\nEnsimäisen kuvion loputtua puristi Anatol taas Natashan kättä. Natasha\nkatsahti häneen säikähtynein silmin, mutta Anatolin ilme oli niin\nhellän hymyilevä, ettei Natasha voinut sanoa hänelle, mitä oli aikonut.\nNatasha loi silmänsä maahan.\n\n-- Älkää puhuko minulle sellaisia: olen kihloissa ja rakastan toista,\n-- sanoi Natasha hätäisesti ja vilkasi samalla Anatoliin.\n\nAnatol ei hämmentynyt eikä suuttunut Natashan sanoista.\n\n-- Älkää puhuko minulle siitä. Mitä se minua liikuttaa? -- sanoi\nAnatol. -- Sanon vain että olen järjettömästi teihin rakastunut,\njärjettömästi. Onko se minun syyni, että te olette hurmaava? Nyt on\nmeidän vuoro.\n\nNatasha oli kiihtynyt ja eloisa. Hän katseli suurin, säikähtynein\nsilmin ympärilleen ja oli tavallista iloisempi. Hän ei suuriakaan\nkäsittänyt illan tapahtumista. Tanssittiin ekosesi ja iso-isä; isä\nehdotti kotiin lähtöä, Natasha pyysi jäämään. Hän tunsi Anatolin\nkatseen seuraavan itseään koko illan. Sitten muisti hän, että oli\nsaanut isältä luvan mennä naistenhuoneeseen pukuaan korjaamaan. Helena\noli tullut hänen jälissään ja puhunut nauraen veljensä rakkaudesta.\nPienessä arkihuoneessa oli hän taas tavannut Anatolin. Sitten oli\nHelena yhtäkkiä kadonnut, ja hän oli jäänyt kahdenkesken Anatolin\nkanssa. Tämä oli tarttunut hänen käteensä ja sanonut hellällä äänellä:\n\n-- En voi tulla teidän luoksenne, mutta saanhan toki joskus tavata\nteidät? Rakastan teitä mielettömästi. Saanhan joskus?... -- Ja hän\nlevitti kätensä sulkeakseen häneltä tien ja siirsi kasvonsa liki hänen\nkasvojaan.\n\nAnatolin suuret loistavat silmät olivat niin lähellä Natashan silmiä,\nettei tämä muuta saattanut nähdä kuin nuo silmät.\n\n-- Nathalie? -- kuiskasi Anatolin kysyvä ääni, ja joku puristi kovin\nNatashan käsiä. -- Nathalie?\n\n\"En käsitä mitään, minulla ei ole mitään sanottavaa\", sanoi Natashan\nkatse.\n\nKuumat huulet painuivat Natashan huulille, ja samalla tunsi hän taas\nolevansa vapaa. Huoneessa kuului Helenan askelia ja hameen kahinaa.\nNatasha vilkasi ensin Helenaan, sitten punakkana ja vapisevana\nAnatoliin säikähtyneen kysyvästi ja lähti ovea kohti.\n\n-- Yksi sana, ainoastaan yksi sana, Jumalan nimessä, -- puhui Anatol.\n\nNatasha pysähtyi. Hän olisi välttämättömästi tahtonut kuulla tuon\nsanan, joka olisi saattanut selittää kaiken mitä oli tapahtunut ja\njohon hän olisi tahtonut antaa vastauksen.\n\n-- Nathalie, yksi sana, ainoastaan yksi sana, -- toisteli Anatol yhä,\nsillä hän ei nähtävästi tietänyt, miten olisi jatkanut. Tätä hoki hän\nsiksi kunnes Helena saapui heidän luokseen.\n\nHelena vei Natashan vierashuoneeseen, ja Rostovit lähtivät kotiin ennen\nillallista.\n\nNatasha ei nukkunut koko yönä: häntä vaivasi ratkaisematon kysymys,\nkumpaako rakasti; Anatoliako vaiko ruhtinas Andreita. Ruhtinas Andreita\nhän rakasti -- hän tunsi selvästi, miten palavasti rakasti. Mutta hän\nrakasti myös Anatolia, sitä ei ollut epäileminenkään. \"Olisiko muuten\ntämä kaikki saattanut tapahtua?\" -- hän ajatteli. \"Koska tämän jälkeen\nsaatoin hymyllä vastata hänen hymyynsä, kun hän heitti hyvästejä; koska\nsaatoin mennä niin pitkälle, niin onhan selvä, että häntä rakastin ensi\nnäkemältä. Hän on siis hyvä, jalo ja kaunis, häneen ei voinut olla\nrakastumatta. Mitä on minun tehtävä kun rakastan häntä ja rakastan\ntoistakin?\" -- puheli Natasha itselleen, löytämättä vastausta näihin\nkauheisiin kysymyksiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTuli aamu huolineen ja hommineen. Kaikki nousivat, alkoivat liikkua ja\npuhella. Taas tulivat ompelijattaret, taas tuli Maria Dmitrijevna, ja\nkutsuttiin teelle. Pyörein rauhattomin silmin katseli Natasha kaikkia\naivan kuin hän olisi tahtonut torjua jokaisen häneen suunnatun katseen\nja koetti olla entisensä kaltainen.\n\nEineen jälkeen Maria Dmitrijevna (tällöin oli hän aina paraimmalla\ntuulella) istuutui nojatuoliinsa ja kutsutti luokseen kreivin ja\nNatashan.\n\n-- No, ystävät rakkaat, nyt olen asian aprikoinut pitkin ja poikki,\nkuulkaa siis neuvojani, -- hän alkoi. -- Eilen olin, kuten tiedätte,\nvanhan ruhtinaan luona. Hän huutamaan, mutta ei minua niin peloiteta!\nLatelin hänelle koko totuuden!\n\n-- Entäs hän? -- kysyi kreivi.\n\n-- Hänkö? puolihullu ... ei tahtonut kuunnella. Mutta jättäkäämme jo\nkoko juttu, näinkin jo olemme tyttö rukkaa kiusanneet. Neuvoni on\ntällainen: ajakaa asianne ja lähtekää kotiin Otradnoon ... ja odottakaa\nsiellä...\n\n-- Ah, ei! -- huudahti Natasha.\n\n-- Ei, matkustakaa, -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Ja odottakaa siellä.\nJos sulhanen nyt saapuu tänne, niin syntyy ankara riita. Mutta kyllä\nhän täällä kahdenkesken vanhuksen kanssa asiat järjestää ja saapuu\nsitten sinne.\n\nIlja Andrejevitsh hyväksyi heti ehdotuksen, sillä hän käsitti heti sen\njärkevyyden. Jos vanhus taipuu, niin hauskempi on lähteä sitten\ntervehtimään häntä Moskovaan tai Lisijagoriin; jollei hän taas taivu,\nniin saattaa vihkiminen tapahtua ainoastaan Otradnossa.\n\n-- Oiva neuvo, -- hän sanoi. -- Minua vaan harmittaa että menin häntä\ntapaamaan ja vein hänetkin mukanani, -- jatkoi vanha kreivi Natashaa\nosoittaen.\n\n-- Ei, miksi harmitella? Kun kerran täällä olitte, niin oli käynti\nvälttämätön. Jollei hän tahtonut, niin on se hänen asiansa, -- puhui\nMaria Dmitrijevna, etsien jotain käsityölaukustaan. -- Ja kapio on\nhankittava, miksi siis enää viivyttelisitte; ja jos jotain puuttuu,\nniin kyllä teille lähetän. Vaikka mielelläni olisin teidät täällä\npitänytkin, niin lähtekää sittenkin.\n\nLöydettyään laukustaan sen, mitä oli etsinyt, hän antoi sen Natashalle.\nSe oli kirje ruhtinatar Marialta.\n\n-- Sinulle kirjoittaa. Miten hän on tuskissa raukka! Hän pelkää, että\nluulet, ettei hän sinua rakasta.\n\n-- Ei hän minua rakastakkaan, -- sanoi Natasha.\n\n-- Olehan, älä puhu sellaista, -- tuiskasi Maria Dmitrijevna.\n\n-- En usko ketään; tiedän, ettei hän minua rakasta, -- sanoi Natasha\nrohkeasti, ottaen kirjeen Maria Dmitrijevnalta. Hänen kasvoilleen\nilmestyi kuivan päättäväinen ilme, joka saattoi Maria Dmitrijevnan\ntuijottamaan häneen ja yrmistämään kulmiaan.\n\n-- Kuulehan tyttöseni, älä vastaa tuolla lailla! Puhun aina totta!\nKirjoita vastaus.\n\nNatasha ei vastannut sanaakaan ja meni omaan huoneeseensa lukemaan\nruhtinatar Marian kirjettä.\n\nRuhtinatar Maria kirjoitti olevansa epätoivossa heidän välilleen\nsattuneen väärinkäsityksen johdosta. Isänsä tunteista välittämättä\npyysi hän Natashaa uskomaan että hän ei saata olla rakastamatta\nveljensä valittua, tuon veljensä, jonka onnelle hän on valmis uhraamaan\nkaikkensa.\n\n\"Muuten\", -- hän kirjoitti, -- \"älkää luulko, että isäni teitä vihaa.\nHän on sairas ja vanha mies, jolle täytyy antaa anteeksi. Mutta hän on\nhyvä, jalomielinen ja on rakastava sitä, joka tekee hänen poikansa\nonnelliseksi.\" Sitten pyysi ruhtinatar Maria vielä, että Natasha\nmääräisi ajan, milloin he saattaisivat taas toisensa tavata.\n\nLuettuaan kirjeen Natasha istuutui kirjoituspöydän ääreen laatiakseen\nvastauksen. \"Chère princesse\", kirjoitti hän koneellisen nopeasti ja\npysähtyi miettimään. Mitä saattoikaan hän kirjoittaa eilisten\ntapahtumain jälkeen? \"Niin, niin, se on ollutta ja mennyttä, nyt on\nkaikki toisin\", hän ajatteli. \"Välit Andrein kanssa ovat katkaistavat.\nTokkohan sentään? Tämä on kauheata!\" Ja vapautuakseen näistä kauheista\najatuksista Natasha lähti Sonjan luo ja alkoi yhdessä hänen kanssaan\nselailla kuosilehtiä.\n\nPuolisten jälkeen vetäytyi Natasha huoneeseensa ja alkoi taas lukea\nruhtinatar Marian kirjettä. \"Onko siis kaikki jo lopussa?\" hän\najatteli. \"Näinkö pian siis kaikki kävi ja koko entisyys on siis\nmennyttä!\" Hänen mieleensä syöksähtivät entiset muistot ja rakkaus\nruhtinas Andreihin, mutta samalla hän tunsi rakastavansa Anatol\nKuraginia. Hän oli taas mielikuvissaan ruhtinas Andrein vaimona ja\ntunsi tuota niin usein kuvittelemaansa onnea, mutta samalla hän\nkiihtyneenä yksityisseikkoja myöten eli uudelleen eilisen kohtauksensa\nAnatolin kanssa?\n\n\"Miksei saata rakastaa molempia?\" ajatteli hän toisinaan aivan kuin\nolisi ollut suunniltaan. \"Silloin vasta olisin täysin onnellinen; mutta\nnyt on minun valittava, ja onnelliseksi tullakseni tarvitsen molemmat.\nMutta Andreille on minun joko kaikki ilmaistava tai kaikki häneltä\nsalattava. Kumpaakaan en saata tehdä. Anatolin kanssa ovat taas välini\nselvät. Mutta näinkö siis iäksi jätän ruhtinas Andrein rakkauden ja\nonnen, joka niin kauvan on täyttänyt sydämeni?\"\n\n-- Neiti, -- kuiskasi salaperäisen näköisenä eräs palvelustyttö ja\nhiipi huoneeseen. -- Eräs mies käski antamaan tämän teille. -- Hän\nantoi Natashalle kirjeen.\n\n-- Mutta, Jumalan nimessä... -- puheli tyttö. Silloin oli Natasha jo\navannut kirjeen ja luki Anatolin rakkauskirjettä, josta hän ei\nkäsittänyt sanaakaan, sen vain käsitti, että kirje oli häneltä, siltä\nmieheltä, jota hän rakasti. \"Niin, rakastan häntä, eihän olisi muuten\nsaattanut tapahtua, mitä tapahtunut on? Enhän muuten saattaisi nyt\nlukea hänen kirjoittamaansa rakkauskirjettä?\"\n\nVapisevin käsin piteli Natasha tätä intohimoa uhkuvaa rakkauskirjettä,\njonka Dolohof Anatolin pyynnöstä oli kirjoittanut, ja sitä lukiessaan\nhän oli kuulevinaan kaikuja omista tunteistaan.\n\n\"Eilen illalla ratkaistiin minun kohtaloni: joko saan teidät omakseni\ntai peityn mustiin multiin. Muuta mahdollisuutta ei ole\", alkoi kirje.\nSitten hän kirjoitti tietävänsä, etteivät Natashan vanhemmat salli\nhänen naida Natashaa, että on olemassa salaisia syitä, jotka hän\nilmoittaa ainoastaan Natashalle, mutta jos Natasha häntä rakastaa ja\nsuostuu hänen ehdotukseensa, niin ei mikään ihmisvoima voi riistää\nheiltä autuaallista onnea. Rakkaus voittaa kaikki esteet. Hän ryöstää\nNatashan ja vie hänet maailman ääriin.\n\n\"Niin, niin, rakastan häntä!\" ajatteli Natasha lukiessaan\nkahdenteenkymmenenteen kertaan kirjettä ja etsien sen jokaisesta\nsanasta joitain erityisen syviä ajatuksia.\n\nSinä iltana lähti Maria Dmitrijevna Arharovien luo ja pyysi tyttöjä\nmukaansa, Natasha sanoi päätään kivistävän ja jäi kotiin.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPalattuaan kotiin illalla myöhään Sonja meni Natashan huoneeseen ja\nhuomasi kummakseen, että tämä nukkui vaatteissaan sohvalla. Pöydällä\nsohvan vieressä oli levällään Anatolin kirje. Sonja otti kirjeen ja\nalkoi sitä lukea.\n\nHän luki ja katsahti vähäväliä nukkuvaan Natashaan saadakseen hänen\nilmeestään selityksen kirjeen sisällölle; mutta minkäänlaista selitystä\nhän ei saanut. Natashan ilme oli tyynen rauhallinen ja onnellinen.\nSonja vaaleni ja vapisi pelosta ja mielenliikutuksesta. Hän painoi\nkäden sydämelleen, ettei pakahtuisi, heittäytyi nojatuoliin ja hertyi\nhillittömään itkuun.\n\n\"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat\nsaattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan\nruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin?\nKuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo\nNikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän\nNatashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä,\neilen ja tänään\", ajatteli Sonja: \"mutta mahdoton on uskoa, että\nNatasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt,\nkeneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta\nloukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä.\"\n\nSonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan\nkasvoja.\n\n-- Natasha! -- lausui hän hiljaa.\n\nNatasha heräsi ja huomasi Sonjan.\n\n-- Oletko jo palannut?\n\n-- Olen -- vastasi Sonja hiljaa.\n\nNatasha hymyili riemastuneena.\n\n-- Ei, Sonja, en voi enää! -- hän sanoi. -- En voi enää sinulta salata.\nTiedä, me rakastamme toisiamme!... Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti\nkirjeen... Sonja...\n\nSonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin\nystävättäreensä.\n\n-- Entäs Bolkonski? -- hän sanoi.\n\n-- Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! --\nsanoi Natasha. -- Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on...\n\n-- Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?\n\nNatasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei\nolisi käsittänyt tämän kysymystä.\n\n-- Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.\n\n-- Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, -- sanoi\nNatasha, ärtyen hetkeksi.\n\n-- Ei, en voi tätä uskoa, -- toisti Sonja. -- En käsitä. Miten saatoit\nkokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä... Olethan vasta\nkolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket\nleikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin...\n\n-- Kolme päivää, -- sanoi Natasha. -- Minusta tuntuu että olen jo sata\nvuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole\nrakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan,\nistuuduhan tähän. -- Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.\n\n-- Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut\ntällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen\nrakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin\ntunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin\netten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen\nteen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? -- puheli\nNatasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.\n\n-- Mutta ajattele toki, mitä teet, -- puhui Sonja, -- minä en saata\njättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet... Miten saatoit mennä niin\npitkälle? -- puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.\n\n-- Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma\nettet tätä käsitä: rakastan häntä!\n\n-- Mutta minä en salli, kerron kaikki! -- huusi Sonja kyyneleet\nsilmissä.\n\n-- Kuinka saatat, Jumalan nimessä... Jos kerrot, niin olet vihamieheni,\n-- sanoi Natasha. -- Tahdotko tuottaa minulle onnettomuutta; tahdotko,\nettä meidät erotetaan toisistamme?\n\nNähtyään Natashan kauhun Sonja alkoi itkeä häpeästä ja säälistä.\n\n-- Mutta mitä on sitten tapahtunut teidän keskenne? -- Sonja kysyi. --\nMitä hän on sinulle sanonut? Miksei hän ole tullut tänne?\n\nNatasha ei vastannut.\n\n-- Jumalan nimessä, Sonja, älä sano kenellekään, älä kiusaa minua, --\nrukoili Natasha. -- Muista, että tällaisiin asioihin ei pidä sekaantua.\nTunnustin sinulle...\n\n-- Mutta miksi tämä salaperäisyys? Miksei hän tule tänne? -- kyseli\nSonja. -- Miksei hän suoraan pyydä kättäsi? Onhan ruhtinas Andrei\nantanut sinulle täyden vapauden. Jos siis haluat, niin... Mutta minä en\nluota häneen. Ajattele itse, Natasha, minkälaisia _salaisia syitä_\nsaattaa olla?\n\nNatasha katseli ihmettelevin silmin Sonjaa. Hän tuli nähtävästi itsekin\nvasta ensi kerran ajatelleeksi tätä asiata ja siksi hän ei\ntietänytkään, mitä olisi vastannut.\n\n-- Minkälaisia syitä, en todellakaan tiedä. Mutta kyllä syitä täytyy\nolla!\n\nSonja huoahti ja ravisti epäilevästi päätään.\n\n-- Jos olisi olemassa syitä ... alkoi Sonja.\n\nMutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan\nepäilevän.\n\n-- Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata,\nkäsitätkö? -- huudahti Natasha.\n\n-- Rakastaako hän sinua?\n\n-- Rakastaako? -- toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären\njärjen lyhyys häntä säälitti. -- Luithan hänen kirjeensä, olethan\nnähnyt hänet?\n\n-- Mutta jos hän on konna?\n\n-- _Hän_! ... konna? Jospa tietäisit! -- puhui Natasha.\n\n-- Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava\naikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan,\nniin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, -- sanoi\nSonja päättävästi.\n\n-- Mutta minä en voi elää hänettä! -- huudahti Natasha.\n\n-- Natasha, en käsitä sinua. Mitä oikeastaan puhut! Muista isää, muista\nNikolaita!\n\n-- En kenestäkään välitä, en rakasta ketään muuta kuin häntä. Kuinka\nrohkenet sanoa, että hän on konna? Etkö tiedä, että häntä rakastan? --\nhuusi Natasha. Sonja, mene tiehesi! En halua kanssasi kiistellä; mene,\nJumalan nimessä, mene: näethän miten kärsin, -- kirkui Natasha ilkeästi\nhillityn ärtyisällä ja epätoivoisella äänellä. Sonja pyrskähti itkuun\nja poistui huoneesta.\n\nNatasha meni pöydän luo ja kirjoitti hetkeäkään miettimättä ruhtinatar\nMarian kirjeeseen vastauksen, jota ei ollut aprikoimallakaan aamulla\nsaanut kyhätyksi. Tässä vastauksessaan Natasha lyhyesti ilmoitti\nruhtinattarelle, että väärinkäsitykset heidän välillään nyt ovat\nhävinneet, että hän, Natasha, aikoo käyttää hyväkseen ruhtinas Andrein\njalomielisyyttä ja pitää itsensä nyt vapaana, johon ruhtinas\nlähtiessään oli antanut vallan. Hän pyysi ruhtinattarelta anteeksi\nmahdolliset rikkomuksensa ja pyysi ruhtinatarta hänet unhottamaan.\nRuhtinas Andrein vaimoksi hän ei mitenkään saata suostua. Kaikki tämä\ntuntui Natashasta tällä hetkellä niin helpolta, yksinkertaiselta ja\nselvältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerjantaina piti Rostovien lähteä kotiin maalle, ja kreivi oli\nkeskiviikkona lähtenyt näyttämään ostajalle Moskovan läheistä\nmaatilaansa.\n\nSamaksi päiväksi olivat Natasha ja Sonja kutsutut suurille\npäivällisille Karaginien luo, ja Maria Dmitrijevna saattoi heidät\nsinne. Täällä tapasi Natasha taas Anatolin, ja Sonja huomasi, miten he\npuhelivat keskenään jostain ja miten Natasha oli huolissaan, ettei\nheidän keskusteluaan kuultaisi. Natasha oli koko päivällisten ajan\ntavallista kiihtyneempi. Kun he olivat saapuneet kotiin, ryhtyi Natasha\npuhumaan asiasta, mikä oli heillä molemmilla sydämellä.\n\n-- Sinähän Sonja puhuit hänestä kaikenlaista pötyä, -- alkoi Natasha\nlempeällä äänellä, kuten puhuvat lapset ollessaan kiitoksen kipeitä. --\nPuhuimme hänen kanssaan asiat selviksi tänään.\n\n-- No, mitä hän sanoi, mitä? Natasha, miten olen iloinen, kun et ole\nminulle vihainen. Kerro minulle kaikki, sano koko totuus. Mitä hän\nsinulle sanoi?\n\nNatasha mietti:\n\n-- Voi, Sonja, jospa tuntisit hänet niin hyvin kuin minä tunnen! Hän\nsanoi... Hän kysyi minulta, minkälaisen lupauksen olin antanut\nBolkonskille. Hän riemastui kun kuuli, että ero riippuu minusta.\n\nSonja huoahti surumielisesti.\n\n-- Ethän ole antanut rukkasia Bolkonskille, -- hän sanoi.\n\n-- Kukapa tietää, kenties olenkin antanut! Kenties olenkin jo vapaa\nBolkonskista. Miksi ajattelet minusta niin halpamielisesti?\n\n-- En mitään ajattele, en vaan saata tätä käsittää...\n\n-- Odotahan, Sonja, kaikki vielä käsität. Saatpa nähdä, millainen hän\non miehekseen. Älä vain ajattele pahaa hänestä, älä myös minusta.\n\n-- En kenestäkään pahaa ajattele: rakastan kaikkia, säälin kaikkia.\nMutta mitä on minun tehtävä?\n\nSonja pysyi lujana eikä antautunut Natashan hellän hyväilevään\näänilajiin. Mitä pehmeämpi ja mairittelevampi oli Natashan ilme sitä\nvakavimmiksi ja ankarimmiksi muuttuivat Sonjan kasvot.\n\n-- Natasha, -- sanoi Sonja, -- pyysit, etten puhuisi sinulle tästä\nasiasta; mutta itse olet alkanut. Natasha, en luota häneen. Miksi tämä\nsalaperäisyys?\n\n-- Taas, taas! -- keskeytti Natasha.\n\n-- Natasha, pelkään puolestasi.\n\n-- Mitä tässä on pelättävää?\n\n-- Pelkään, että joudut turmioon, -- sanoi Sonja päättävästi,\nsäikähtäen itsekin sanojaan.\n\nVihan ilme välähti Natashan kasvoille.\n\n-- Haluankin turmiota, haluan, haluan, heti paikalla haluan. Se ei\nteitä koske. Ei ole se teille turmioksi, minulle, minulle. Jätä minut,\njätä. Vihaan sinua.\n\n-- Natasha! -- huudahti Sonja säikähtyneenä.\n\n-- Vihaan, vihaan! Olet vihamieheni iät kaiket!\n\nNatasha juoksi huoneesta.\n\nHän ei enää puhunut tästä asiasta Sonjalle ja vältteli häntä.\nKiihtyneen ihmettelevän ja syyllisen näköisenä kuljeskeli hän huoneesta\ntoiseen, ryhtyen milloin mihinkin toimeen ja jättäen ne taas silleen.\n\nSonjan oli sydän pakahtua, mutta siitä huolimatta seurasi hän\nystävättärensä jokaista askelta.\n\nEräänä aamuna -- seuraavana päivänä piti kreivin saapua\ntalonkaupoiltaan -- huomasi Sonja, että Natasha oli taukoamatta\nkatsellut vierashuoneen akkunasta kadulle, aivan kuin olisi jotakuta\nodotellut, ja sitten oli hän tehnyt kädellään jonkinlaisen merkin ohi\najavalle sotilashenkilölle, jonka Sonja oletti Anatoliksi.\n\nSonja alkoi entistä tarkemmin seurata ystävättärensä toimia ja\nhuomasikin pian, että Natasha oli koko puolisten ajan ja illan\nomituisen luonnottomassa mielentilassa: kyselyihin hän vastaili\numpimähkään, puheli katkonaisin, sisällyksettömin lausein ja naureskeli\naiheetta kaikelle.\n\nIltateen jälkeen näki hän sisäkön hätäilevänä ja epäröivänä seisovan\nNatashan huoneen ovella. Hän päästi tytön huoneeseen ja jäi itse oven\ntaakse kuuntelemaan. Hän kuuli että tyttö antoi Natashalle kirjeen.\n\nYhtäkkiä välähti Sonjan mieleen, että Natashalla oli tekeillä jokin\nkauhea suunnitelma. Hän koputti ovelle. Natasha ei avannut.\n\n\"Hän karkaa hänen kanssaan!\" ajatteli Sonja. \"Hän saattaa ryhtyä mihin\ntahansa. Tänään on hänen ilmeensä ollut erityisen huolestunut ja\npäättäväinen. Hän itki hyvästellessään setää\", muisteli Sonja. \"Niin,\nvarmaankin karkaa hän Anatolin kanssa, mutta mitä on minun tehtävä?\nSetää ei ole täällä. Mitä on minun tehtävä? Kirjottaisinko Kuraginille\nja vaatisin häneltä selvitystä? Mutta eihän hänen tarvitse vastata.\nKirjoitanko Pierrelle, kuten ruhtinas Andrei käski onnettomuuden\nkohdatessa?... Mutta kenties hän onkin antanut rukkaset Bolkonskille,\nlähettihän hän eilen kirjeen ruhtinatar Marialle. Olisipa setä\ntäällä...\" Sonjasta tuntui kauhealta puhua asiasta Maria\nDmitrijevnalle, joka niin rajattomasti luotti Natashaan. \"Oli miten\noli\", ajatteli Sonja seistessään pimeässä käytävässä: \"nyt jos\nmilloinkaan on minun aika osoittaa, että muistan hyväntekijöitäni ja\nrakastan Nikolaita. Ei, vaikka kolmeen vuorokauteen en saisi silmääni\nummistaa, niin sittenkään en poistu tästä käytävästä. Pidätän hänet\nväkisin enkä anna perheen joutua häpeään\", päätteli Sonja.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAnatol oli viime ajat asustanut Dolohovin luona. Karkaamissuunnitelman\noli Dolohof jo muutama päivä sitten laatinut, ja sinä päivänä, jolloin\nSonja oli kuunnellut Natashan oven takana, piti yritys toteutettaman.\nNatashan piti kymmeneltä illalla olla Maria Dmitrijevnan pihanpuoleisen\nkäytävän luona, mistä Anatolin sitten piti hänet noutaa rekeen.\nKolmivaljakolla piti sitten ajettaman 60 virstaa Kamenka nimiseen\nkirkonkylään, missä virkaheitto pappi odotteli vihittäviä. Kamenkassa\noli odottamassa valjakko, jolla piti kiidettämän Varsovan tielle ja\nsieltä sitten kievarikyydillä ulkomaille.\n\nAnatolilla oli passi, lupakirja hevosten saantia varten ja\nkaksikymmentä tuhatta ruplaa rahaa, joista Helena oli antanut\nkymmenentuhatta ja Dolohof hankkinut loput.\n\nDolohovin asunnon etuhuoneessa teekeittiön ääressä istui kaksi\ntodistajaa: Hvostikof, entinen kirjuri, jota Dolohof käytti kätyrinään\npelihommissaan, ja Makarin, virkaheitto husaari, hyväsydäminen lallus,\njoka oli rajattomasti kiintynyt Kuraginiin.\n\nSuuressa työhuoneessaan, jonka seiniä peittivät persialaiset matot,\nkarhuntaljat ja monenlaiset aseet, istui Dolohof avatun kaapin edessä,\nselaillen laskuja ja paperirahoja. Hänellä oli yllä itämainen matkapuku\nja varsiniekkasaappaat. Anatol tuli virkapuku levällään etuhuoneesta ja\nmeni työhuoneen läpi takahuoneeseen, missä hänen ranskalainen\npalvelijansa Dolohovin palvelijain avustamana täytteli viimeisiä\nmatkalaukkuja. Dolohof luki rahoja ja merkitsi summat muistikirjaansa.\n\n-- No, -- hän sanoi. -- Hvostikoville pitää antaa kaksi tuhatta.\n\n-- Anna pois, -- sanoi Anatol.\n\n-- Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua\nempimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, -- sanoi\nDolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. -- Ovatko oikeat?\n\n-- Ovat, tietenkin ovat, -- sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut\nkuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja\nhymyili.\n\nDolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti\nhymyillen.\n\n-- Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! -- hän\nsanoi.\n\n-- Hölmö! -- sanoi Anatol. -- Älä lörpöttele. Jospa tietäisit... Piru\nties, mitä tämä oikeastaan on!\n\n-- Sittenkin, heitä, -- sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole\nleikin asia.\n\n-- No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! -- sanoi Anatol kulmiaan\nyrmistäen. -- Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä\njaarituksiasi. -- Ja hän poistui taas huoneesta.\n\n-- Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: -- en laske leikkiä, puhun\nvakavasti. Tulehan tänne, tule.\n\nAnatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta\nselvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.\n\n-- Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin\nleikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt?\nKuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.\n\n-- Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle\nkiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.\n\n-- Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus:\nyritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se\njärjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian\nsilleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin\ntekemisiin rikoslain kanssa...\n\n-- Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! -- sanoi Anatol äkeissään. Olenhan\nsinulle jo selittänyt. Olenhan? -- Ja hän toisti taas Dolohoville\nainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena,\nkuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat\nmielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. -- Olenhan\nsinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, --\nsanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, -- niin olen vapaa. Jollen\npääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei\nkukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä,\nälä!\n\n-- Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi...\n\n-- Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui\nhuoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin\nDolohovin eteen. -- Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! -- Hän\ntarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. -- _Ah! quel pied, ma\nchère, quel regard! Une déese_!![85]\n\nDolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili\nkylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.\n\n-- Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?\n\n-- Mitäkö silloin? Mitä? -- toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti\ntulevaisuutta ajatellessaan. -- Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä\nsilloin... Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! -- Hän vilkasi kelloaan. --\nJo on aika lähteä!\n\nAnatol meni takahuoneeseen.\n\n-- No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? -- huusi hän palvelijoille.\n\nDolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja\njuomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja\nMakarin istuivat teekeittiön ääressä.\n\nAnatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä.\nHänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän\nitsekseen supatti jotain hellän vienoa.\n\n-- Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! -- huusi Dolohof\nviereisestä huoneesta.\n\n-- Ei haluta! -- vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.\n\n-- Tulehan, Balaga on saapunut.\n\nAnatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri,\njolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta\ntuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä\nkolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli\nBalaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla\noli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin\npaluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia\npakoretkillä. Mustalaisnaisten ja \"rouvasten\" kanssa, kuten Balaga\nsanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja\najuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat \"hänen\nherransa\", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet\npelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä\nmenettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein\njuottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin\npaljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset\nkuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he\nusein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten\nkanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä\nretkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa\nalttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet\npiloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja\ntätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja\njalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin\nkilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun\ntakaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan \"anna mennä! anna mennä!\"\nvaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää\nkumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa\njaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. \"Todellisia herroja!\"\najatteli Balaga.\n\nAnatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen\najotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin\nhe itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25\nruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden\nkanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän\naina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten\npalvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin\nkolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi\nsyvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein\nistumaan.\n\n-- Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän\njalosukuisuutenne, -- puhui Balaga. -- Hevoset ovat aivan huvenneet,\npitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.\n\nJa Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen\nruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.\n\nBalaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä\noli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja\nharvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt\nturkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä\nverasta tehdyn viitan.\n\nHän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen,\nmustan kätensä.\n\n-- Fjodor Ivanovitshille! -- hän sanoi kumartaen.\n\n-- Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.\n\n-- Terve, teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi Balaga Anatolille, joka\nsamassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.\n\n-- Kysyn sinulta, Balaga, -- alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan\nolkapäille, -- sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi...\nMitkä hevoset sinulla on?\n\n-- Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, -- vastasi\nBalaga.\n\n-- Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa\ntunnissa on saavuttava perille? Mitä?\n\n-- Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? -- sanoi Balaga\nsilmää iskien.\n\n-- Halkasen tohnosi, jos ilvelet! -- kirkasi äkkiä Anatol silmät\nmuljollaan.\n\n-- Miksi ilveilisin, -- sanoi ajuri naurahtaen. -- Olenko säästellyt\nhevosiani, kun herraini etu vaatii? Parastamme me panemme, minkä\nkoivista lähtee.\n\n-- No! -- sanoi Anatol. -- Istuudu sitten.\n\n-- Niin, istuhan! -- sanoi Dolohof.\n\n-- Kyllä seisonkin, Fjodor Ivanovitsh.\n\n-- Olehan, istu, juo! -- sanoi Anatol ja kaasi Balagalle suuren\njuomalasillisen madeiraa.\n\nAjurin silmät välähtivät viinin nähdessään. Kohteliaisuudesta hän ensin\nkielteli, mutta kolautti sitten lasin pohjaan ja pyyhki suunsa punaseen\nsilkkiliinaan, jonka otti lakistaan.\n\n-- No milloin sitä sitten lähdetään, teidän jalosukuisuutenne?\n\n-- Niin ... (Anatol vilkaisi kelloaan) hetipaikalla lähdetään.\nKatsohan, Balaga. Luuletko ehtiväsi?\n\n-- Kun vaan lähtö onnistuu, niin miksipäs tuota ei ehdittäisi? -- sanoi\nBalaga. -- Tultiinhan kerran Tveristä seitsemässä tunnissa. Muistatteko\nvielä, teidän jalosukuisuutenne?\n\n-- Niin, tiedäs, kerran tulin joululle Tveristä, -- alkoi Anatol\nhymyellen kertoa Makarinille, joka silmät heralla katseli sankariaan.\n-- Uskotko, Makarka, henki ei tahtonut kulkea kun lensimme. Joutui\nkuormasto tiellemme, kahden kuorman yli ajoimme. Mitä?\n\n-- Mutta olipa minulla silloin myös hevoset, jatkoi Anatolin kertomusta\nBalaga. -- Valjastin varsakkaat rautiaan sivuille, -- Balaga kääntyi\nDolohoviin, -- uskotko, Fjodor Ivanovitsh, 60 virstaa pedot lensivät.\nEn voinut enää pidellä ohjista, kädet kohmettuivat, oli kova pakkanen.\nHeitin ohjat. Ajattelin, pidelkää te, teidän jalosukuisuutenne.\nHeittäydyin itse reen pohjille. Ei tarvinnut siinä enää hoputtaa,\npitele vain. Kolmessa tunnissa lensivät paholaiset. Ainoastaan vasen\nsivuhevonen kuoli.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nAnatol poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua yllä\nhopeavyöllä köytetty turkki ja päässä reimasti korvalle läsäytetty\nsoopelinnahkainen lakki, joka sopi erittäin hyvin hänen kauniille\nkasvoilleen. Hän katsahti kuvastimeen, laittautui keikarimaiseen\nasentoon ja asettui sitten samaan asentoon Dolohovin eteen lasi\nkädessä.\n\n-- No, Fedja, hyvästi, kiitos kaikesta; hyvästi! -- sanoi Anatol. --\nNo, toverit, ystävät ... -- hän mietti hetken, -- minun ... nuoruuteni,\njääkää hyvästi! -- sanoi hän, Makariniin ja muihin huoneessa olijoihin\nkääntyen. Vaikka kaikkien pitikin seurata häntä matkalle, niin tahtoi\nAnatol tehdä tämän lähtöretken juhlallisen liikuttavaksi. Hän puhui\nharvalleen kovalla äänellä, rinta pystyssä ja heilutellen toista\njalkaansa.\n\n-- Tarttukaa kaikki laseihinne, sinäkin Balaga. No, toverit, ystävät\nnuoruuteni aikojen, olemme elostelleet. Mutta milloinka taas tapaamme\ntoisemme? Lähden vieraille maille. Olemme remuilleet; hyvästi pojat.\nTerveydeksi! Hurraa... -- puhui Anatol, tyhjensi lasinsa ja paiskasi\nsen pirstaleiksi permantoon.\n\n-- Terveydeksenne, -- sanoi Balaga, tyhjensi lasinsa ja pyyhki suunsa\nsilkkiliinaan.\n\nMakarin syleili kyynelsilmin Anatolia.\n\n-- Ah, ruhtinas, miten on ikävä sinusta erota, -- hän sanoi.\n\n-- Matkalle, matkalle! -- huudahti Anatol.\n\nBalaga pujahti ovesta.\n\n-- Ei, seis, -- sanoi Anatol. -- Sulje ovi, istahtakaamme hetkeksi. Kas\nnäin.\n\nOvi suljettiin, ja kaikki istuutuivat.\n\n-- No, nyt eteenpäin mars pojat! -- sanoi Anatol nousten paikaltaan.\n\nAnatolin lakeija Josef antoi laukun ja miekan herralleen, ja koko\nseurue poistui eteiseen.\n\n-- Mutta missä on turkki? -- kysyi Dolohof. -- Hoi Ignatka! Käyppä\npyytämään Matrena Matvejevnalta turkki ja soopelinnahkainen hilkka.\nOlen kuullut kerrottavan, miten tyttöjä ryöstetään, -- hän lisäsi\nsilmää iskien. -- Tyttöhän saattaa hädissään syöksähtää puolialastomana\npakkaseen; jos sitten hieman myöhästyt, niin heti pillahtaa itkuun,\nmuistuvat mieleen \"pappa ja mamma\", viluttaa ja takasin kotiin. Ota\nsinä mukaasi turkki, kääri heti tulemilta ja vie rekeen.\n\nPalvelija toi ketunnahkaiset naisenturkit.\n\n-- Hölmö, käskinhan tuomaan soopelinnahkaiset, Hoi, Matrjeshka,\nsoopelinnahkaiset, -- huusi Dolohof niin että huoneet kajahtelivat.\n\nKaunis, laihahko mustalaisnainen, jolla oli kirkkaat, mustat silmät ja\nsinervän mustat, kiharat hiukset, juoksi kiireissään punanen saali\nharteilla ja soopelinnahkaiset naisenturkit käsivarrella.\n\n-- Mitäpä minä välitän, ota, ei tule surku, -- puhui hän, häveten\nnähtävästi herraansa ja samalla surkeillen kalliita turkkeja.\n\n-- Kas näin, -- Dolohof sanoi. -- Ja sitten näin, -- hän jatkoi, nosti\nkauluksen, kiinnitti leuvan alta, niin että ainoastaan osa tytön\nkasvoista jäi näkyviin. -- Ja sitten näin, näetkös? -- ja hän vei\nAnatolin kasvot kauluksen aukolle, näistä kiiluivat Matrjeshan\nhymyilevät silmät.\n\n-- No, hyvästi, Matrjesha, -- sanoi Anatol ja suuteli mustalaistyttöä.\n-- Ah, nyt ovat lystit täällä loppuneet! Tervehdi Stjeshkaa. No,\nhyvästi! Hyvästi, Matrjesha; toivota minulle onnea.\n\n-- No, antakoon Jumala teille, ruhtinas, paljon onnea, -- sanoi\nMatrjesha.\n\nPortaiden edessä oli kaksi kolmivaljakkoa, joita piteli kaksi nuorta\najuria. Balaga nousi etumaiseen rekeen ja alkoi kädet koholla kokoilla\nohjia. Anatol ja Dolohof istuivat hänen rekeensä. Toiseen rekeen\nsijoittuivat Makarin, Hvostikof ja Anatolin palvelija.\n\n-- Ollaanko valmiit? -- kysyi Balaga.\n\n-- Hoi menoon! -- huudahti hän, kiertäen ohjat nyrkkiensä ympäri, ja\nvaljakot lähtivät kiitämään pitkin Nikitskin puistokatua.\n\n-- Hei! Pois alta? Hei! -- kirkuivat Balaga ja hänen vieressään istuva\najuri. Arbatin torilla tarttui reki vaunuihin, kuului rysäys, huutoja,\nmutta kolmivaljakko lensi pitkin Arbatia.\n\nAjettuaan parin kulmauksen välin Podvinskajaa pitkin Balaga alkoi\npidätellä hevosia, käänsi takasin ja pysäytti valjakon Vanhan\nTallikadun kulmaukseen. Nuori ajuri tarttui hevosten suupieliin, Anatol\nja Dolohof lähtivät astumaan katukäytävää pitkin. Kun he olivat\nsaapuneet portille, vihelsi Dolohof. Vihellykseen vastattiin, ja\nsamassa töksähti kadulle sisäkkö.\n\n-- Tulkaa kartanolle, saattavat huomata; neiti tulee heti, -- supatti\nsisäkkö.\n\nDolohof jäi seisomaan portille. Anatol seurasi sisäkköä kartanolle,\nkääntyi rakennuksen nurkan taa ja juoksi portaille.\n\nTäällä seisoi Maria Dmitrijevnan jättiläismäinen ratsupalvelija\nGavrila.\n\n-- Tulkaahan rouvan puheille, olkaa hyvä, -- sanoi Gavrila jymeällä\näänellään, ja asettui Anatolin eteen ovelle.\n\n-- Minkä rouvan puheille? -- kysyi Anatol hätäisesti kuiskien.\n\n-- Tehkää hyvin, on käsketty viemään.\n\n-- Kuragin! takasin! -- huusi samassa Dolohof. -- Meidät on petetty!\nTakasin!\n\nDolohof otteli portilla talonmiehen kanssa, joka aikoi sulkea portin\nAnatolin jälkiin. Ponnistaen viimeiset voimansa riehtautui Dolohof\ntalonmiehestä, tarttui pakenevan Anatolin käteen, vetäsi hänet\nportista, ja yhdessä alkoivat he sitten juosta valjakon luo.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMaria Dmitrijevna oli tavannut Sonjan itkemästä käytävästä ja pakoitti\ntämän tunnustamaan kaikki. Hän sieppasi Sonjalta Natashan kirjeen, luki\nsen ja meni sitten kirje kädessä Natashan huoneeseen.\n\n-- Kelvoton, hävytön, -- sanoi hän Natashalle. -- Suu poikki, en tahdo\nkuulla sanaakaan!\n\nHän töytäsi ihmettelevän Natashan luotaan ja sulki hänet huoneeseen.\nTalonmiehen käski hän päästää kartanolle ne miehet, jotka saapuisivat\nillalla, mutta sitten heti sulkemaan portit. Lakeija sai toimekseen\ntuoda vieraat hänen puheilleen. Itse istuutui hän sitten\nvierashuoneeseen odottelemaan ryöstäjiä.\n\nKun Gavrila tuli ilmoittamaan, että ryöstäjät olivat paenneet, yrmisti\nMaria Dmitrijevna kulmiaan, nousi seisaalleen ja alkoi kädet selän\ntakana astella miettivänä pitkin permantoa. Kauvan asteli hän näin ja\nmietti, mihin hänen olisi ryhdyttävä. Puoliyön aikana otti hän avaimen\ntaskustaan ja lähti astumaan Natashan ovea kohti. Sonja istui yhä\nkäytävässä ja itki. \"Maria Dmitrijevna, päästäkää minut Jumalan nimessä\nhänen luokseen!\" -- rukoili Sonja. Maria Dmitrijevna ei vastannut\nsanaakaan, avasi oven ja meni huoneeseen. \"Hävyttömästi, alhaisesti...\nMinun talossani... Kelvoton tytön letukka... Isää vain käy sääliksi!\"\najatteli Maria Dmitrijevna, koettaen vaimentaa kiukkuaan. \"Käsken\nkaikkia vaikenemaan asiasta ja salaan asian isältä, vaikka vaikeaksi se\nkäynee.\" Maria Dmitrijevna oli astunut vakavan päättäväisenä\nhuoneeseen. Natasha lojui liikkumattomana sohvalla kädet silmillä. Hän\noli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun Maria Dmitrijevna oli\nlähtenyt huoneesta.\n\n-- Kaunis juttu, sangen kaunis! -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Minun\ntalooni saapuvat rakastajat! Älä suotta teeskentele. Kuuntele kun\nsinulle puhun. -- Hän nykäsi Natashaa käsivarresta. -- Kuuntele toki,\nkun puhun. Olet itsesi häväissyt kuin mikäkin tytön letukka. Kylläpä\nsinulle näyttäisin, mutta käy isääsi sääli. Salaan häneltä koko asian.\n\nNatasha lojui yhä entisessä asennossaan, mutta hänen ruumiinsa alkoi\nsuonenvedon tapaisesti vapista. Hän oli tukehtua itkuun. Maria\nDmitrijevna katsahti Sonjaan ja istuutui sohvalle Natashan viereen.\n\n-- Onnekseen pääsi hän kynsistäni, mutta kyllä minä hänet vielä\ntavoitan, -- puhui Maria Dmitrijevna korkealla äänellään: -- kuuletko,\nmitä puhun?\n\nHän pisti suuren kätensä Natashan pään alle ja käänsi tämän kasvot\nitseensä päin. Maria Dmitrijevna ja Sonja hämmästyivät nähdessään\nNatashan kasvot. Silmät kiiluivat kuivina, huulet olivat yhteen\npuserretut, posket kuopalla.\n\n-- Jättäkää mi ... nut ... mitä minusta ... minä kuolen... -- puhui\nNatasha, riehtautui ilkeän nyrpeänä Maria Dmitrijevnalta ja heittäytyi\nentiseen asentoonsa.\n\n-- Natalia!... -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Tahdon sinun parastasi.\nOle pitkälläsi, olehan, en sinuun koske, mutta kuuntele... En aijo\npuhua sinun syyllisyydestäsi, itse sen tiedät. No, niin! Mutta isäsi\nsaapuu huomenna, mitä sanon hänelle? Mitä?\n\nTaas alkoi Natashan ruumis hytkyä itkusta.\n\n-- No, jos hän saa tietää, jos veli, sulhanen!\n\n-- Minulla ei ole sulhasta, olen tehnyt eron, -- kirkasi Natasha.\n\n-- Saman tekevä, -- jatkoi Maria Dmitrijevna. -- Mutta entäs kun saavat\ntietää; luuletko, että jättävät silleen? Ja entäs kun isäsi, tunnen\nhänet, vaatii hänet kaksintaisteluun, niin onko silloin hauska? Mitä?\n\n-- Ah, jättäkää minut, miksi tulitte häiritsemään? Miksi? miksi? kuka\nteitä pyysi? -- huusi Natasha kohottautuen vuoteelle ja katsellen\nilkeästi Maria Dmitrijevnaan.\n\n-- Mutta mitä sitten oikeastaan halusit? pauhasi Maria Dmitrijevna\nkiihtyneenä, -- oletko täällä vankina ollut, vai kuinka? Ja kuka esti\nhäntä tänne tulemasta? Miksi aikoi hän sinut viedä kuin minkäkin\nmustalaistytön? Ja jos hän sinut olisi onnistunut viemäänkin, niin\nluuletko, ettei häntä olisi löydetty? Kylläpä isäsi tai veljesi tai\nsulhasesi. Mutta hän on konna, lurjus, kuuletko!\n\n-- Hän on parempi teitä kaikkia! -- kirkasi Natasha, nousten\nseisaalleen, -- jollette olisi tulleet sotkemaan... Ah, Jumalani, mitä\ntämä on, mitä tämä on? Sonja, miksi? Menkää!...\n\nJa hän alkoi itkeä niin katkeran toivottomasti kuin itketään ainoastaan\nniitä suruja, joihin itse ollaan syypäät. Maria Dmitrijevna alkoi taas\npuhua, mutta Natasha kirkasi: \"Menkää, menkää! te vihaatte minua kaikki\nja halveksitte!\" Ja hän heittäytyi taas sohvalle.\n\nMaria Dmitrijevna koetti vielä jonkun aikaa pehmittää Natashan luontoa\nja taivuttaa häntä siihen, että kaikki salattaisiin kreiviltä. Kukaan\nei saisi tietää asiasta, jos Natasha vain suostuisi kaikki unohtamaan\neikä olisi tietääkseenkään asiasta. Natasha ei vastannut. Ei hän\nitkenytkään, mutta häntä alkoi puistattaa ja viluttaa. Maria\nDmiirijevna asetti patjan hänen päänsä alle, peitti hänet kahdella\npeitteellä ja toi hänelle lehmuskukkateetä. Mutta Natasha ei\nhievahtanutkaan.\n\n-- No, maatkoon sitten, -- sanoi Maria Dmitrijevna, luullen Natashan\nnukahtaneen ja poistui huoneesta.\n\nMutta Natasha ei nukkunut, vaan lojui liikkumattomana ja kalpeana,\ntuijottaen suoraan eteensä. Koko yönä hän ei silmäänsä ummistanut, ei\nitkenyt eikä sanonut luotua sanaa Sonjalle, joka vähäväliä nousi\nvuoteeltaan ja tuli häntä katsomaan.\n\nSeuraavana päivänä suuruksiin kreivi saapui kotiin matkaltaan kuten oli\nluvannutkin. Hän oli iloisella tuulella: talonkaupat olivat onnistuneet\nhyvin, niin ettei enää mikään estänyt kotiin lähtöä. Mielellään hän\nlähtikin tällä erää Moskovasta, sillä hänen oli kovin ikävä\nkreivitärtä. Maria Dmitrijevna riensi häntä kohtaamaan ja ilmoitti,\nettä Natasha edellisenä päivänä oli äkkiä sairastunut. Lääkärikin oli\nkäynyt, mutta nyt on jo pahin vaara ohi. Natasha ei sinä aamuna\npoistunut huoneestaan. Hän istui akkunan ääressä ja katseli\nrauhattomana suu nypyssä kiitäviä ajoneuvoja ja vilkasi hätäisesti\ntaakseen, kun joku tuli huoneeseen. Hän odotteli nähtävästi tietoja\nAnatolilta ja oli varma, että tämä tulisi hänet noutamaan tai ainakin\nkirjoittaisi hänelle.\n\nKun kreivi tuli huoneeseen, kääntyi Natasha rauhattomana häneen, ja\nhänen kasvoilleen välähti taas äskeinen kylmä, jopa ilkeäkin ilme. Hän\nei noussut edes isää tervehtimään.\n\n-- Mikä sinun on enkelini, -- oletko sairas? -- kysyi kreivi.\n\nNatasha oli hetkisen vaiti.\n\n-- Sairas olen -- hän sitten vastasi.\n\nKun kreivi levottomana kysyi, miksi hän on niin murtunut, ja onko\nkenties tapahtunut jotain hänen ja sulhasen välillä, vakuutteli\nNatasha, ettei mitään erikoista ollut tapahtunut, ja pyysi isää\nrauhoittumaan. Maria Dmitrijevnakin vakuutteli, ettei mitään ollut\ntapahtunut. Tämä epäilyttävä sairaus, tyttären murtunut mielentila ja\nSonjan ja Maria Dmitrijevnan hämmästyneet kasvot saattoivat kreivin\nepäilemään heidän vakuutuksiaan ja lopulta hän huomasi selvästi, että\nhänen matkalla ollessaan oli tapahtunut jotain erikoista. Mutta hänestä\ntuntui niin kauhealta ajatella, että jotain häpeällistä olisi\ntapahtunut hänen lempityttärelleen, ja samalla oli hänen rauhallinen\nmielentilansa hänelle niin kallis, ettei hän tarkemmin ruvennut\nutelemaan, vaan koetti uskoa ettei todellakaan mitään erikoisempaa\nollut tapahtunut. Sitä hän vain pelkäsi, että Natashan sairaus\nmahdollisesti viivyttää kotiin lähtöä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHeti kun Helena oli saapunut Moskovaan, alkoi Pierre miettiä, minne\nlähtisi; sillä hän ei hinnalla millään tahtonut asua vaimonsa kanssa\nsaman katon alla. Natashan tapaaminen sai Pierren kiirehtimään aikeensa\ntoteuttamista ja hän lähti Tveriin tapaamaan Josef Aleksejevitshin\nleskeä, joka oli luvannut luovuttaa mies vainajansa paperit.\n\nKun Pierre palasi takasin Moskovaan, annettiin hänelle Maria\nDmitrijevnan kirje, jossa tämä pyysi Pierreä saapumaan kiireimmiten\nluokseen neuvottelemaan erittäin tärkeistä, ruhtinas Andreita ja tämän\nmorsianta koskevista asioista. Pierre oli vältellyt Natashaa. Hän tunsi\nnaineena miehenä olevansa liian lähellä ystävänsä morsianta. Mutta\nkohtalo vei hänet aina Natashan lähettyville.\n\n\"Mitä on sitten tapahtunut? Ja miksi tahtovat he neuvotella minun\nkanssani?\" ajatteli Pierre hankkiutuessaan Maria Dmitrijevnan luo.\n\"Kunpa vain ruhtinas Andrei pian saapuisi ja menisi tytön kanssa\nnaimisiin\", ajatteli hän istuessaan vaunuissaan.\n\nTverin puistokadulla kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltä.\n\n-- Pierre! Milloin olet saapunut? -- huusi tuttu ääni. Pierre kohotti\npäänsä. Harmaa juoksijapari vilahti ohi. Ryöppynä sinkoili lumi reen\nkeulaa vasten. Reessä istuivat Anatol ja hänen ainainen toverinsa\nMakarin. Anatol istui keikarimaisen suorana, sotilaan klassillisessa\nasennossa, pää hieman etukenossa. Majavannahkainen kaulus\nsuojeli kasvojen alaosaa. Hänen kasvonsa olivat terveen punakat.\nValkeatöyhtöinen sotilaslakki oli hieman toisella korvalla; toisella\nkorvalla löyhyivät käherretyt, rasvatut vidin peittämät hiukset.\n\n\"Siinä on todellakin oikea viisas!\" ajatteli Pierre, \"ei ajattele\nkoskaan hetken iloa edemmäs. Mikään ei saa häntä kuohumaan, ja siksi\nonkin hän aina iloinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Mitä antaisinkaan\ntullakseni hänen kaltaisekseen!\" ajatteli Pierre kadehtien.\n\nKun Maria Dmitrijevnan palvelija eteisessä päästeli Pierren turkkia\nilmoitti hän, että rouva pyysi vieraan saapumaan makuuhuoneeseen.\n\nKun Pierre avasi salin oven huomasi hän Natashan istuvan akkunan\nääressä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja niiden ilme ilkeän\närtyinen. Hän katsahti Pierreen, yrmisti kulmiaan ja lähti huoneesta\nkylmän arvokkaana.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Pierre tultuaan Maria Dmitrijevnan\nmakuuhuoneeseen.\n\n-- Kaunis juttu, -- vastasi Maria Dmitrijevna: --\nviisikymmentäkahdeksan vuotta olen jo tässä maailmassa elänyt, mutta\ntällaista häväistystä en vielä ole kokenut.\n\nJa kun Pierre oli kunniasanallaan luvannut pitää tietonaan kaiken mitä\nkuulee, kertoi Maria Dmitrijevna, miten Natasha vanhempainsa tietämättä\noli antanut rukkaset sulhaselleen, ja oli aikonut kreivin matkalla\nollessa paeta Anatolin kanssa ja mennä salaa vihille. Kaikkeen oli\nalkusyynä ollut Helena, joka oli Natashan viekoitellut pauloihinsa ja\ntutustuttanut Anatoliin.\n\nPierre kuunteli niska kyyryssä ja suu avollaan Maria Dmitrijevnan\nkertomusta, eikä ollut uskoa korviaan. Miten saattoi ruhtinas Andrein\nmorsian, tuo herttainen Natasha, jota hän niin rakasti, miten saattoi\nhän vaihtaa Bolkonskin tuohon Anatol hölmöön, joka sitäpaitsi jo oli\nnaimisissa (Pierre tiesi Anatolin avioliittosalaisuuden)! Miten saattoi\nhän niin rakastua häneen, että suostui pakenemaan hänen kanssaan! --\ntätä ei Pierre saattanut mitenkään käsittää, eipä edes mielessään\nkuvitella mahdolliseksi.\n\nHerttainen muisto Natashasta, jonka hän jo oli tuntenut lapsena, ei\nvoinut sulautua Pierren sydämessä tähän alhaiseen, tyhmään ja julmaan\nkuvaan. Hän muisti vaimonsa. \"Kaikki naiset ovat samallaisia\", sanoi\nhän itselleen, ajatellen, ettei hän ole ainoa onneton, joka on\nsidottu kelvottomaan naiseen. Mutta siitä huolimatta hän itkuun\npillahtamaisillaan surkutteli ruhtinas Andreita. Hänen kävi sääliksi\ntämän ylpeä luonne. Ja mitä enemmän hän surkutteli ystäväänsä sitä\nenemmän hän alkoi halveksia vieläpä inhotakin Natashaa, joka äsken\nsalissa oli niin kylmän arvokkaana kulkenut hänen ohitseen. Pierre ei\ntietänyt, miten Natasha häpesi tällä hetkellä, miten hän oli toivoton\nja halpa omissa silmissään. Hän ei tietänyt, että Natasha oli syytön\ntähän rauhallisen arvokkaaseen ja ankaraan kasvojensa ilmeeseen.\n\n-- Miten saattaisi hän mennä naimisiin? -- tokasi Pierre kesken puheen.\n-- Hän ei saata mennä naimisiin: hänellä on vaimo.\n\n-- Yhä parempaa, -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Se on vasta poika!\nOikea konna! Mutta tyttö yhä vain odottaa, jo toista vuorokautta.\nAinakin lakkaa hän nyt odottamasta. Hänelle pitää ilmoittaa asia.\n\nSaatuaan tarkat tiedot Anatolin avioliitosta Maria Dmitrijevna purki\nsisunsa sättimällä Anatolin pataluhaksi. Sitten ilmoitti hän Pierrelle\nsen asian, mitä varten oikeastaan oli kutsunut hänet luokseen. Maria\nDmitrijevna pelkäsi, että kreivi tai ruhtinas Andrei, jota joka hetki\nodoteltiin Moskovaan, saisivat jollakin tavalla tiedon asiasta ja\nvaatisivat Anatolin kaksintaisteluun. Siksi pyysi hän Pierreä\ntoimittamaan kiireimmiten lankonsa Moskovasta ja käski sanomaan, ettei\ntämä milloinkaan tulisi hänen lähettyvilleen. Nyt vasta Pierre käsitti,\nmikä vaara odotti kreiviä, ruhtinas Andreita ja Nikolaita, ja hän\nlupasi täyttää Maria Dmitrijevnan pyynnön. Annettuaan lyhyet, selvät\nmääräykset Maria Dmitrijevna päästi Pierren vierashuoneeseen.\n\n-- Ole varuillasi, ettei kreivi saa asiasta vihiä. Tekeydy aivan\ntietämättömäksi, -- sanoi Maria Dmitrijevna lopuksi. -- Itse menen\nilmoittamaan Natashalle, että hänen on enää turha odottaa. Voit jäädä\npäivälliselle, jos sinua haluttaa, -- huusi hän vielä Pierren jälkiin.\n\nVierashuoneessa kohtasi Pierre kreivin. Tämä oli hämmentynyt ja\nkiihtynyt. Natasha oli hänelle juuri ilmoittanut antaneensa rukkaset\nruhtinas Bolkonskille.\n\n-- Huonosti ovat asiat rakkaani, huonosti, -- sanoi hän Pierrelle. --\nHukkaan joutuvat nämä tyttöset äidittä. Kadun, että lainkaan lähdinkään\nmaalta. Kevennän teille sydämeni. Oletteko kuullut, että Natasha antoi\nrukkaset sulhaselleen neuvottelematta kenenkään kanssa. Totta puhuen,\nen koskaan erittäin iloinnut tästä avioliitosta. Tosin on hän hyvä\nmies, mutta olihan isä vastaan, eikä sellaisista liitoista koskaan tule\nonnellisia. Eihän Natashalta silti sulhasia puutu. Mutta sittenkin,\nolivathan he jo niin kauvan kihloissa; ja sopimatontahan on tehdä\ntällaisia päätöksiä isän äidin tietämättä! Ja nyt on tyttö sairas, ja\nJumala tietää, mitä tästä vielä seuraa! Vaivaista on, kreivi, tyttöjen\nelämä äidittä...\n\nPierre huomasi, että kreivi oli aivan suunniltaan, ja siksi hän\nyrittikin siirtää keskustelua toisille aloille, mutta kreivi palasi yhä\nvalittamaan surujaan.\n\nSonja tuli kiihtyneen näköisenä huoneeseen.\n\n-- Natasha ei ole aivan terve; hän on huoneessaan ja tahtoo tavata\nteitä. Maria Dmitrijevna on hänen luonaan ja hänkin pyytää teitä\ntulemaan.\n\n-- Niin, tehän olette Bolkonskin hyvä ystävä, varmaankin antaa hän\nteille jonkin tehtävän, -- sanoi kreivi. -- Ah, Jumalani, Jumalani!\nMiten kaikki oli hyvin!\n\nJa tarttuen harmaisiin harvenneisiin hiuksiinsa kreivi poistui\nhuoneesta.\n\nMaria Dmitrijevna oli ilmoittanut Natashalle, että Anatol on nainut\nmies. Natasha ei ottanut uskoakseen, vaan tahtoi kuulla asian\nPierreitä. Sonja ilmoitti asian Pierrelle tämän mennessä käytävän\nkautta Natashan huoneeseen.\n\nKalpeana ja jäykän totisena istui Natasha Maria Dmitrijevnan vieressä\nja loi Pierreen kuumeesta loistavat, kysyvät silmänsä. Hän ei\nhymyillyt, ei nyökäyttänyt päällään Pierrelle, katsoi vaan häneen\ntotisena, ja hänen katseensa näytti kysyvän ainoastaan yhtä: oliko\nPierre Anatolin ystävä, vaiko vihollinen niinkuin kaikki muutkin. Muuta\nei hän näyttänyt Pierrestä välittävän.\n\n-- Hän tietää kaikki, -- sanoi Maria Dmitrijevna, osoittaen Pierreä ja\nkääntyi sitten Natashaan. -- Hän sanokoon, olenko puhunut totta.\n\nNatasha vilkuili milloin yhteen, milloin toiseen aivan kuin koirain ja\nmetsästäjäin ahdistama haavoittunut peto.\n\n-- Natalia Iljinitshna, -- alkoi Pierre, luoden silmänsä maahan ja\ntuntien sääliä Natashaan. Hänestä tuntui sanomattoman vastenmieliseltä\nkoskea tähän asiaan. -- Onko se totta tai eikö ole, mielestäni pitäisi\nasian olla teille yhdentekevää, sillä...\n\n-- Eikö se siis olekkaan totta!\n\n-- On, totta se on.\n\n-- Onko hän jo kauvan ollut naimisissa? -- kysyi Natasha, --\nkunniasananneko?\n\nPierre vakuutti kunniasanallaan.\n\n-- Onko hän vielä täällä? -- kysyi Natasha hätäisesti.\n\n-- On, näin hänet äsken.\n\nNatasha ei nähtävästi enää jaksanut jatkaa ja viittasi kädellään\nkaikkia poistumaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPierre ei jäänyt päivälliselle, vaan poistui huoneesta ja lähti\ntalosta. Hän lähti kaupungille etsimään Anatol Kuraginia. Hänen\nmielensä oli kuohuksissa, veri pakkautui sydämeen ja hänen oli vaikea\nhengittää. Vuorilta, mustalaisten luota, Comonenon luota ei Pierre\nhäntä tavannut. Hän lähti klubiin. Täällä oli kaikki ennallaan: vieraat\nistuivat ryhmissä ja keskustelivat kaupungin tapahtumista. He\ntervehtivät Pierreä. Eräs palvelija, joka tunsi Pierren tuttavat ja\ntavat, tuli hänen luokseen, tervehti ja ilmoitti, että hänelle oli\nvarattu paikka pienessä ruokasalissa. Samalla hän ilmoitti, että\nruhtinas N.N. oli kirjastohuoneessa, mutta T.T. ei vielä ollut\nsaapunut. Ilmoista puhuttaissa kysyi Pierreltä eräs hänen tuttavistaan\noliko tämä kuullut, että Kuragin on ryöstänyt Natasha Rostovin. Hän\nsanoi kaupungilla asiasta puheltavan. Pierre löi asian leikiksi ja\nsanoi, että koko juttu on sulaa pötyä, sillä hän kävi aivan äsken\nRostoveilla. Pierre kyseli kaikilta Anatolia. Joku sanoi, ettei hän\nvielä ollut saapunut, toinen taas, että hän pian saapuu. Pierrestä\ntuntui kummalta kun katseli tätä rauhallista, välinpitämätöntä joukkoa,\njoka ei edes aavistanut, mitä tällä hetkellä oli hänen sydämessään.\nPierre käyskenteli salissa, odotti kunnes kaikki vieraat olivat\nsaapuneet, mutta kun Anatolia ei kuulunut, lähti hän kotiin.\n\nAnatol söi sinä päivänä päivällistä Dolohovin luona, ja täällä\nystävykset neuvottelivat, miten saattaisivat parantaa pilaamansa asian.\nAnatolin mielestä täytyi hänen välttämättömästi tavata Natasha. Siksi\nhän illalla saapuikin sisarensa luo neuvottelemaan, miten tuon\ntapaamisen järjestäisi. Kun Pierre turhaan Anatolia etsittyään oli\npalannut kotiin, tuli palvelija ilmoittamaan, että Anatol Vasiljevitsh\non kreivittären luona. Helenan vierashuone oli vieraita äärillään.\n\nPierre astui vierashuoneeseen ja tervehtimättä edes vaimoaan, jota ei\nvielä ollut tavannut Tveristä tulonsa jälkeen (hän vihasi vaimoaan\ntällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen), hän meni suoraan Anatolin\nluo.\n\n-- Ah, Pierre, -- sanoi kreivitär, mennen miehensä luo. -- Etpä saata\narvata, minkälaisessa pulassa on nykyään meidän Anatolimme...\n\nHänen lauseensa katkesi, kun hän näki, miten Pierre pää kumarassa,\nsilmät säihkyen, varmoin, päättävin askelin lähestyi hänen veljeään.\nHän tunsi tuon raivon ja voiman ilmeen miehensä kasvoilla, sillä\nsamallaisena oli hän nähnyt hänet Dolohovin kaksintaistelun seuraavana\naamuna.\n\n-- Missä te liikutte, siellä on saasta ja pahennus, -- sanoi Pierre\nvaimolleen. -- Anatol, tulkaa, minulla on teille puhuttavaa, -- sanoi\nhän Anatolille ranskaksi.\n\nAnatol vilkasi sisareensa ja nousi nöyränä seuratakseen Pierreä. Pierre\ntarttui hänen käteensä, riuhtasi luokseen ja poistui huoneesta.\n\n-- _Si vous permettez dans mon salon_,[86] -- sähisi Helena kuiskaten;\nmutta Pierre ei vastannut hänelle, vaan kiiruhti huoneesta.\n\nAnatol kulki Pierren jälissä kevyen reippaasti kuten ainakin, mutta\nhänen kasvoillaan oli rauhaton ilme.\n\nKun he olivat tulleet työhuoneeseen, sulki Pierre oven ja alkoi puhua\nAnatolille katsomatta häneen.\n\n-- Te lupasitte naida kreivitär Rostovin ja aijotte ryöstää hänet.\n\n-- Rakkaani -- vastasi Anatol ranskaksi (kuten Pierrekin oli alkanut),\n-- en pidä velvollisuutenani vastata kysymyksiin, jotka tehdään\ntuollaisella äänenpainolla.\n\nPierren jo ennestäänkin kalpeat kasvot vääntyivät raivosta. Hän tarttui\nsuurella kädellään Anatolin virkanutun kaulukseen ja alkoi puristella\ntätä puolelta toiselle. Anatolin kasvot ilmaisivat kauhun sekaista\npelkoa.\n\n-- Kun sanon, että minulla _on teille puhuttavaa_... toisti Pierre.\n\n-- No, mitä nyt, tämä on tyhmää. Mitä? -- puheli Anatol hypistellen\nrevennyttä kaulustaan.\n\n-- Te olette konna, ilkiö, enkä käsitä, mikä saattaisi estää minua\nhalkaisemasta teiltä kalloa tällä, -- pauhasi Pierre, käyttäen näin\ntaiteellista lausuntatapaa siksi että hän puhui ranskaa.\n\nHänellä oli kädessä raskas paperipainin, jonka oli nostanut\nlyömäasentoon. Samalla laski hän sen sentään takasin pöydälle.\n\n-- Lupasitteko naida hänet?\n\n-- Minä, minä, minä en aikonut; en ole muuten koskaan luvannutkaan,\nsillä...\n\nPierre keskeytti hänet.\n\n-- Onko teillä hänen kirjeitään? Onko kirjeitä? -- kysyi Pierre\nlähestyen Anatolia.\n\nAnatol vilkasi Pierreen, pisti heti kätensä povitaskuun ja kaivoi\nesille lompakkonsa.\n\nPierre otti kirjeen, heitti pöydän tieltään ja heittäytyi sohvalle.\n\n-- _Je ne serai pas violent, ne craignez rien_,[87] -- sanoi Pierre,\nvastaten Anatolin säikähdykseen. -- Niin, ensin kirjeet, jatkoi Pierre\naivan kuin itsekseen muistellen tehtäviään. -- Sitten, -- sanoi hän\nhetkisen vaiti oltuaan, -- teidän on huomenna lähdettävä Moskovasta.\n\n-- Mutta kuinka minä saatan...\n\n-- Ja kolmanneksi, -- jatkoi Pierre kuuntelematta Anatolin puhetta, --\nälkää puhuko sanaakaan kenellekään teidän ja kreivitär Rostovin\nvälisistä suhteista. Tiedän, etten tätä voi teiltä kieltää, mutta jos\nteillä on hitunenkin kunniantuntoa... -- Pierre kulki muutaman kerran\nnurkasta toiseen.\n\nAnatol istui pöydän luona ja pureskeli nyrpeänä huuliaan.\n\n-- Ja ettekö te jo viimeinkin voi käsittää, että huvituksillanne\nriistätte toisilta onnen ja rauhan, että omien ilojenne tähden\nriistätte toisilta elämän. Huvitelkaa vaimoni kaltaisten naisten\nkanssa, siihen on teillä oikeus; sellaiset naiset tietävät mitä heiltä\nvaaditte. Heillä on kilpenään samallainen saastainen elämä kuin\nteilläkin. Mutta mennä pettämään naimislupauksilla kokematonta tyttöä,\nvalehdella, varastaa, ryöstää... Ettekö käsitä että tämä on yhtä\nalhaista kuin vanhusten tai sylilasten kurittaminen!...\n\nPierre vaikeni hetkeksi ja katsahti Anatoliin, muttei enää vihaisena,\nvaan kysyvän tutkivana.\n\n-- Tätä en käsitä. Mitä? -- sanoi Anatol, käyden yhä kopeammaksi kun\nhuomasi Pierren vihan lauhtuvan. Sitä en tiedä enkä tahdo tietää, --\nsanoi hän Pierreen katsomatta. Hänen leukansa vapisi heikosti. -- Mutta\nte lausuitte sellaisia sanoja kuin alhaista, konnamaista. Sellaista ei\nkunnon mies kärsi.\n\nPierre katsahti häneen ihmetellen eikä voinut käsittää, mitä hän\noikeastaan tarkoitti sanoillaan.\n\n-- Vaikka tämän sanoittekin kahdenkesken, -- jatkoi Anatol, -- niin\nsittenkään en voi...\n\n-- Tahdotteko hyvitystä? -- sanoi Pierre pilkallisesti.\n\n-- Ainakin voitte peruuttaa sananne. Mitä? Jos tahdotte että täytän\nteidän toivomuksenne... Mitä?\n\n-- Peruutan, peruutan, -- ehätti Pierre, -- ja pyydän teiltä anteeksi.\n-- Ja samalla vilkasi Pierre ratkenneeseen kaulukseen. -- Ja rahoja\nannan, jos tarvitsette matkaa varten...\n\nAnatol hymyili. Tämä arka, alhainen hymy, jonka Pierre muisti\nvaimostaan, saattoi hänet taas vihan vimmaan.\n\n-- Oh, tämä alhainen ja sydämetön rotu! -- hän huudahti ja poistui\nhuoneesta.\n\nSeuraavana päivänä lähti Anatol Pietariin.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPierre lähti ilmoittamaan Maria Dmitrijevnalle, että tämän toivomus nyt\noli täytetty. Koko talo oli kauhun ja hämmennyksen vallassa. Natasha\noli kovin sairaana.\n\nMaria Dmitrijevna kertoi Pierrelle syvänä salaisuutena, että Natasha\nkun oli kuullut, että Anatol oli nainut mies, oli nauttinut yöllä\narsenikkia, jota oli hankkinut salavihkaa. Nautittuaan pienen annoksen\nmyrkkyä oli hän kuitenkin niin säikähtänyt että herätti Sonjan ja\nilmoitti hänelle tapahtuman. Heti oli ryhdytty tehokkaisiin\ntoimenpiteisiin myrkyn vaimentamiseksi, ja nyt ei henki enää ollut\nvaarassa. Mutta silti oli hän niin heikko, ettei matkalle lähtöä voitu\najatellakaan, ja siksi oli lähetettykin hevoset noutamaan kreivitärtä\nkaupunkiin. Pierre tapasi menehtyneen kreivin ja itkusta uupuneen\nSonjan, mutta Natashaa hän ei voinut tavata.\n\nSinä päivänä Pierre söi puolista klubissa. Kaikki puhuivat nyt Anatolin\nryöstöyrityksestä. Pierre väitti itsepintaisesti koko juttua valeeksi.\nja sanoi tämän huhun syntyneen siitä, että hänen lankonsa oli kosinut\nNatasha Rostovia, mutta saanut rukkaset. Pierre piti velvollisuutenaan\nsalata asian oikean laidan ja puolustaa Rostovin perheen mainetta.\n\nKauhumielin odotteli Pierre ruhtinas Andrein paluuta ja pistäysi joka\npäivä vanhan ruhtinaan luo tiedustelemaan.\n\nNeiti Bouriennelta oli vanha ruhtinas saanut tiedon kaupungilla\nkiertelevistä huhuista ja hän oli lukenut sen kirjeenkin, jossa Natasha\nruhtinatar Marialle ilmoitti antavansa tämän veljelle rukkaset. Vanhus\noli tavallista iloisempi ja odotteli kärsimättömänä poikansa tuloa.\n\nMuutaman päivän päästä Anatolin lähdettyä sai Pierre ruhtinas Andreilta\nkirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuneensa Moskovaan ja pyysi Pierreä\npoikkeamaan luokseen.\n\nHeti kun poika oli saapunut, antoi vanha ruhtinas hänelle Natashan\nkirjeen, jonka neiti Bourienne oli puhaltanut ruhtinatar Marialta ja\nantanut vanhalle ruhtinaalle. Ja väritettynä kertoi sitten vanhus\npojalleen koko pakenemisyrityksen.\n\nRuhtinas Andrei oli saapunut Moskovaan illalla myöhään, ja seuraavana\naamuna saapui Pierre jo hänen luokseen. Pierre luuli tapaavansa\nystävänsä jotenkin samallaisessa tilassa kuin oli Natashan tavannut, ja\nsiksi hän kovin hämmästyikin kun vierashuoneeseen astuessaan kuuli\nruhtinas Andrein työhuoneessaan kovaäänisen innostuneena puhelevan\njostakin pietarilaisesta juorusta. Vanha ruhtinas ja joku outo henkilö\nkeskeyttivät hänet vähäväliä. Ruhtinatar Maria tuli Pierreä\ntervehtimään. Hän huoahti, viitaten silmillään oveen, mistä kuului\nruhtinas Andrein ääni, tahtoen täten nähtävästi ilmaista osanottonsa\nveljen suruun. Mutta Pierre huomasi hänen ilmeestään, että hän oli\niloinen asian käänteestä ja siitä että Natashan uskottomuus niin vähän\noli liikuttanut veljeä.\n\n-- Andrei sanoi tätä odottaneensakin, -- sanoi ruhtinatar. -- Tiedän,\nettä hän ylpeydestä salaa tunteensa, mutta sittenkin on hän helpommin,\nmonin kerroin helpommin kestänyt iskun kuin olin odottanut. Nähtävästi\noli se niin sallittu...\n\n-- Mutta onko sitten kaikki auttamattomasti lopussa? -- kysyi Pierre.\n\nRuhtinatar katsahti ihmetellen Pierreen. Hän ei lainkaan käsittänyt,\nmiten saattoi sellaista kysyäkkin. Pierre meni työhuoneeseen. Ruhtinas\nAndrei oli aivan muuttunut entisestä. Hän näytti terveemmältä, mutta\notsalle kulmain väliin oli ilmestynyt uurre, jota Pierre ei ennen ollut\nhuomannut. Hänellä oli yllä siviilipuku, ja huitoen tarmokkain elein\nhän väitteli isänsä ja ruhtinas Meshtsherskin kanssa. Puhuttiin\nSperanskista ja hänen odottamattomasta Siperiaan lähettämisestään ja\nsen syistä. Häntä oli epäilty isänmaan kavalluksesta, ja juuri äsken\noli saapunut Moskovaan tieto hänen kohtalostaan.\n\n-- Nyt syyttävät ja tuomitsevat häntä kaikki ne henkilöt, jotka\nkuukausi sitten häntä jumaloivat, -- puhui ruhtinas Andrei, -- ja ne,\njotka eivät saattaneet käsittää hänen tarkoitusperiään. Sangen helppoa\non tuomita epäsuosioon joutunutta henkilöä ja kuormittaa hänen\nhartioilleen toisten erehdykset; mutta minä väitän, että jos jotain\nkunnollista on toimitettu tämän hallituksen aikana, niin on kaikki\nhänen työtään, hänen ainoan...\n\nRuhtinas Andrei keskeytti puheensa Pierren nähtyään. Hänen kasvonsa\nvavahtivat, ja niille välähti ilkeä ilme.\n\n-- Ja jälkimaailma on tunnustava hänen ansionsa, -- lopetti ruhtinas\nAndrei ja kääntyi sitten Pierreen.\n\n-- No, miten sinä jaksat? Yhä vain paisut, -- puhui hän vilkkaasti, ja\nuusi kurttu hänen otsallaan kävi entistään syvemmäksi. -- Kyllä, olen\nterve, -- vastasi hän Pierren kysymykseen ja hymähti.\n\nJa Pierre käsitti selvästi hänen hymähdyksensä tarkoituksen: \"olen\nterve, mutta ken välittää terveydestäni.\" Keskusteltuaan hetkisen\nPierren kanssa teiden kehnoudesta Venäjällä, heidän yhteisistä\ntuttavistaan, joita hän oli tavannut Sveitsissä, ja poikansa\nkasvattajasta Desallesistä, jonka oli tuonut mukanaan ulkomailta,\nruhtinas Andrei taas iski vanhusten puheisiin ja alkoi kiivaana\npuolustaa Speranskia.\n\n-- Jos hän olisi kavaltaja, ja jos olisi olemassa todisteita hänen\nsalaisista suhteistaan Napoleoniin, niin kylläpä niistä maailmalle\ntoitotettaisiin, -- puhui ruhtinas Andrei kiihtyneen nopeaan. -- Itse\nen pidä Speranskista enkä ole koskaan pitänyt, mutta minä rakastan\ntotuutta. Pierre huomasi miten hänen ystävänsä, kuten oli ollut niin\nusein hänen itsensä laita, tahtoi kiivailla ja kiistellä vieraista ja\nvähäpätöisistä asioista, vaimentaakseen täten raskaita sydänsuruja.\n\nKun ruhtinas Meshtsherski oli lähtenyt, tarttui ruhtinas Andrei Pierren\nkäsipuoleen ja vei hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli vuode vielä\nkorjaamatta, ja permannolla lojui avattuja matkalaukkuja ja laatikoita.\nRuhtinas Andrei meni eräälle matkalaukulle ja otti sieltä pienen\nlippaan. Lippaasta hän otti paperikäärön. Kaiken tämän hän toimitti\nsangen nopeasti ja sanaakaan sanomatta. Sitten nousi hän seisaalleen ja\nrykäsi. Hänen kasvonsa olivat synkät, huulet yhteen puserretut.\n\n-- Suo anteeksi että sinua vaivaan...\n\nPierre käsitti, että ystävä aikoi puhua Natashasta. Hänen leveille\nkasvoilleen ilmestyi säälin ja osanoton ilme. Tämä suututti ruhtinas\nAndreita, ja siksi hän kovalla äänellä jatkoi puhettaan ilkeän\npäättävästi:\n\n-- Olen saanut rukkaset kreivitär Rostovilta, ja huhu on kertonut, että\nsinun lankosi olisi häntä kosinut tai jotain sellaista. Onko se totta?\n\n-- Sekä totta että valetta, -- alkoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei\nkeskeytti hänet.\n\n-- Tässä ovat hänen kirjeensä ja muotokuvansa, -- hän sanoi.\n\nHän otti paperikäärön pöydältä ja antoi Pierrelle.\n\n-- Anna tämä kreivittärelle, jos hänet tapaat.\n\n-- Hän on kovin sairaana, -- sanoi Pierre.\n\n-- Hän on siis vielä täällä? -- sanoi ruhtinas Andrei, -- Entä ruhtinas\nKuragin? -- kysyi hän kiivaasti.\n\n-- Hän matkusti jo aikoja sitten. Kreivitär on ollut kuoleman\nkielissä...\n\n-- Säälin häntä suuresti, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\nHän hymähti kylmän ilkeästi ja epämiellyttävästi, kuten oli tapana\ntehdä hänen isällään.\n\n-- Herra Kuragin ei siis pitänyt kreivitär Rostovia kätensä arvoisena?\n-- sanoi ruhtinas Andrei.\n\nHän pärskyi nenällään, jonkun kerran.\n\n-- Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hänellä on jo vaimo, -- vastasi\nPierre.\n\nRuhtinas Andrei alkoi nauraa ilkeästi, muistuttaen taas isäänsä.\n\n-- Mutta missä hän nyt oleilee, tuo teidän lankonne, saanko kysyä? --\nsanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Hän lähti Piet ... en muuten varmaan tiedä, -- sanoi Pierre.\n\n-- No, niin, vähät siitä -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Sano kreivitär\nRostoville, että hän on ollut aivan vapaa ja on vastakin, ja sano, että\ntoivotan hänelle onnea ja menestystä.\n\nPierre otti paperikäärön. Ruhtinas Andrei katsoi vielä hetken\nystäväänsä silmiin aivan kuin muistellen, eikö hänellä vielä olisi\njotain sanottavaa, tai eikö kenties ystävällä olisi jotain\nhuomautettavaa.\n\n-- Kuulkaahan muistatteko kun kiistelimme kerran Pietarissa, -- sanoi\nPierre, -- muistattehan kun...\n\n-- Muistan, -- vastasi ruhtinas Andrei kiireesti, -- sanoin, että\nhairahtuneelle naiselle on annettava anteeksi, mutta en sanonut, että\nitse voin antaa. Minä en voi.\n\n-- Mutta eihän voi verrata tätä?... -- sanoi Pierre.\n\nRuhtinas Andrei keskeytti hänet. Hän ärjäsi raa'asti.\n\n-- Niin, taas pyytää hänen kättään, olla jalomielinen ja muuta\nsellaista... Se olisi tosin jaloa, mutta minun luonnollani ei mennä\n_sur les brisées de Monsieur_.[88] Jos tahdot olla ystäväni, niin älä\nmilloinkaan enää puhu tästä asiasta ... koko tästä asiasta. No,\nhyvästi. Annathan siis...\n\nPierre poistui huoneesta ja meni tapaamaan vanhaa ruhtinasta ja\nruhtinatar Mariaa.\n\nVanhus näytti tavallista pirteämmältä. Ruhtinatar oli entisensä\nkaltainen, mutta Pierre huomasi sentään, että hänkin oli iloinen asiain\nkäänteestä. Heitä tarkastellessaan Pierre käsitti, miten syvästi he\nhalveksivat ja vihasivat Rostoveja, ja miten olisi ollut mahdotonta\nmainita edes sen nimeä, joka kehen tahansa saattoi vaihtaa ruhtinas\nAndrein.\n\nAterian aikana puheltiin sodasta, jonka alkaminen näytti\nvälttämättömältä. Ruhtinas Andrei puhui taukoamatta, kiistellen milloin\nisänsä, milloin sveitsiläisen kasvattajan kanssa. Hän oli ylen pirteä\nja eloisa, mutta Pierre tiesi sielulliset syyt tähän mielentilaan.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSamana iltana lähti Pierre Rostoveille toimittamaan ruhtinas Andreilta\nsaamaansa tehtävää. Natasha oli vielä vuoteessa, kreivi oli klubissa.\nPierre jätti kirjeet Sonjalle ja meni itse Maria Dmitrijevnan\nhuoneeseen, sillä tämä oli utelias tietämään, mitä ruhtinas Andrei oli\narvellut asiasta. Kymmenkunnan minuutin kuluttua tuli Sonja Maria\nDmitrijevnan huoneeseen.\n\n-- Natasha tahtoo välttämäti tavata kreivi Pietari Kirillovitshia, --\nhän sanoi.\n\n-- Kuinkas sitten? meneekö hän sitten teidän makuuhuoneeseenne? Teillä\nei ole siellä edes siistitty, -- sanoi Maria Dmitrijevna.\n\n-- Ei, Natasha on pukeutunut ja odottaa vierashuoneessa, -- vastasi\nSonja.\n\nMaria Dmitrijevna kohautti harteitaan.\n\n-- Milloinkahan se kreivitärkin saapuu; olen aivan menehtyä. Kuulehan,\nole varuillasi, älä sano hänelle kaikkea... -- kääntyi Maria\nDmitrijevna Pierreen. -- Sääli on häntä jo sättiäkin, niin on surkeassa\ntilassa, niin surkeassa!\n\nNatasha seisoi keskellä vierashuonetta. Hän oli tavattomasti laihtunut:\nkasvot olivat kalpeat, ja ilme ankara, mutta hän ei näyttänyt lainkaan\nhäpeävän, kuten Pierre oli olettanut. Kun Pierre ilmestyi ovelle,\njoutui Natasha hämilleen, sillä hän ei tietänyt, pitikö hänen mennä\nPierren luo, vai pitikö odottaa häntä paikallaan.\n\nPierre astui nopein askelin hänen luokseen. Hän arveli, että Natasha\ntavallisuuden mukaan ojentaisi hänelle kätensä, mutta tämä pysähtyi\nhänen eteensä kädet rentoina sivuilla ja hengitti raskaasti.\nTällaisessa asennossa oli hän usein ennenkin seisonut keskellä\nhuonetta hankkiutuessaan laulamaan, mutta nyt oli kasvojen ilme aivan\ntoinen.\n\n-- Pietari Kirillovitsh, -- alkoi Natasha hätäisesti, -- ruhtinas\nBolkonski on ollut ystävänne, on vieläkin ystävänne, -- korjasi hän\n(hänestä tuntui kaikki olleelta, kaikki tuntui nyt aivan uudelta). --\nHän pyysi minua silloin turvautumaan teihin...\n\nPierre katseli vaieten Natashaan, ynisten nenäänsä. Hän oli näihin\nsaakka sydämessään moittinut Natashaa ja koettanut häntä halveksia,\nmutta nyt kävi hänen niin sääliksi tyttö rukka, ettei hänen sydämeensä\nenää jäänyt moitteen sijaa.\n\n-- Hän on nyt täällä; sanokaa hänelle ... että hän antaisi minulla\nanteek ... antaisi anteeksi.\n\nHän pysähtyi ja alkoi hengittää entistään raskaammin, muttei itkenyt.\n\n-- Kyllä ... sanon hänelle, -- puhui Pierre, -- mutta...\n\nHän ei tietänyt, mitä sanoisi.\n\nNatasha nähtävästi säikähti Pierren ajatuksia.\n\n-- Ei, tiedän, että kaikki on lopussa, -- sanoi hän hätäisesti! -- Ei,\nse on ainiaaksi mahdotonta. Minua vain vaivaa se, että olen häntä niin\nloukannut. Sanokaa hänelle ainoastaan, että pyydän häneltä anteeksi,\nanteeksi, anteeksi kaikesta...\n\nHän alkoi katkerasti itkeä ja istuutui tuolille. Milloinkaan ei ollut\nPierre ketään näin säälinyt.\n\n-- Sanon hänelle, sanon vielä kerran hänelle, puhui Pierre. --\nMutta ... tahtoisin tietää erään...\n\n\"Mitä tietää?\" kysyi Natashan katse.\n\n-- Tahtoisin tietää, rakastitteko te... -- Pierre ei tietänyt, miten\nnimittäisi Anatolia, ja punastui hänet muistaessaan, -- rakastitteko te\nsitä huonoa miestä?\n\n-- Älkää nimittäkö häntä huonoksi, -- sanoi Natasha. -- Mutta minä en\ntiedä mitään, en mitään...\n\nHän alkoi taas itkeä. Ja yhä valtavampi sääli, hellyys ja rakkaus\ntäyttivät Pierren sydämen. Hän tunsi, miten kyyneleet tipahtelivat\nhänen lasiensa alta, ja hän toivoi, ettei kukaan niitä huomaisi.\n\n-- Älkäämme enään puhelko tästä, ystäväiseni, -- sanoi Pierre.\n\nNatashasta tuntui yhtäkkiä niin kummalta tämä lempeä, hellä,\nsydämellinen ääni.\n\n-- Älkäämme puhuko, ystäväiseni, sanon kaikki hänelle; mutta yhtä\npyydän teiltä -- pitäkää minua ystävänänne; ja jos tarvitsette apua,\nneuvoa, lyhyesti, jos tahdotte keventää sydämenne jollekulle, ei nyt,\nmutta sittenkun sydämenne seestyy, niin muistakaa minua. -- Hän tarttui\nNatashan käteen ja suuteli sitä. -- Olen onnellinen, jos voin...\n\nPierre hämmentyi.\n\n-- Älkää puhuko minulle näin: en ole sen arvoinen! -- kirkasi Natasha\nja aikoi poistua huoneesta, mutta Pierre pidätteli häntä kädestä.\n\nHän tiesi, että hänen pitäisi vielä jotain sanoa Natashalle. Mutta kun\nhän oli sen sanonut ihmetteli hän itsekin sanojaan.\n\n-- Olkaahan, olkaahan; koko elämä on teillä vielä edessä.\n\n-- Minulla? Ei! Minä olen kaikki menettänyt, -- sanoi Natasha häveten\nja halveksien itseään.\n\n-- Kaikki menettänyt? -- toisti Pierre. -- Jollen olisi se kuin olen,\nvaan maailman kaunein, viisain ja paras ihminen ja olisin vapaa, niin\ntällä hetkellä ryömisin jaloissanne ja rukoilisin kättänne ja\nrakkauttanne.\n\nEnsi kerran monesta aikaa vuodatti Natasha kiitollisuuden ja nöyrän\nsydämen kyyneliä. Hän katsahti Pierreen ja poistui huoneesta.\n\nPierre riensi myös miltei juosten eteiseen. Onnen ja liikutuksen\nkyyneleet puristivat kurkkua. Hän heitti turkit hartioilleen ja\nistuutui rekeen.\n\n-- Minne nyt? -- kysyi ajaja.\n\n-- Minne? -- kysyi Pierre itseltään. -- Minne voi nyt lähteä? Eihän\ntoki klubiin tai vieraisille? -- Kaikki ihmiset tuntuivat hänestä niin\nsäälittäviltä, köyhiltä tuntemansa rakkauden ja riemun rinnalla, tuon\npehmeän kiitollisen katseen rinnalla, jonka Natasha kyynelissään oli\nhäneen heittänyt.\n\n-- Kotiin, -- sanoi Pierre ja välittämättä kymmenen asteen pakkasesta\nhän heitti karhunnahkaturkit leveältä onnea huokuvalta rinnaltaan.\n\nSää oli kylmä ja kirkas. Tumma tähtitaivas kaareutui likaisten\npuolipimeiden katujen ja mustien kattojen yllä. Pierre katseli taivasta\neikä tuntenut tämän maailman halpuutta taivaitten rinnalla, missä hänen\nsielunsa nyt liiteli. Arbatin torilla avautui Pierren silmille\nsuunnattoman suuri tähtitaivas. Melkein keskellä tätä tähtipiiriä,\nPretshistenkan puistokadun kohdalla, oli toisten tähtien ympäröimänä ja\nsyleilemänä, mutta lähempänä maata, mahdottoman suuri kirkas\npyrstötähti, tuo 1812 vuoden pyrstötähti, jonka sanottiin ennustavan\nennen kuulumattomia kauhuja ja maailman loppua. Sen pitkä pyrstö oli\nkaarella ylöspäin, ja se loisti kirkkain, valkein valoin. Mutta\nPierressä ei tämä kirkas tähti pitkine, säteilevine pyrstöineen\nherättänyt kauhun tunteita. Päinvastoin: riemukkain, kyyneleisin silmin\nhän katseli tätä kirkasta tähteä, joka mittaamattomat avaruudet\nhuimaavaa vauhtia kiidettyään kierreradallaan nyt näytti pysähtyneen\nkuin maahan sujahtanut nuoli valitsemalleen paikalle tummalle taivaalle\nja pyrstö tarmokkaasti kaaressa loisti ja säteili kirkkaan valkeana\ntoisten lukemattomien tähtien keskellä. Pierrestä tuntui, että tämä\ntähti täydellisesti kuvasi hänen uuteen elämään herännyttä, pehminnyttä\nsydäntään.\n\nToisen nidoksen loppu.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Olisi hän täytynyt hankkia.\n\n[2] Rakastan teitä.\n\n[3] Mutta mitä pirua teitte siellä nokkinenne.\n\n[4] Isä rakas! Andrei!\n\n[5] Ystävättäreni, pelkään että tämän aamuinen Frühstück [-eine] (kuten\nsanoo kokki Foka) teki minulle pahaa.\n\n[6] Rohkeutta, enkelini!\n\n[7] Ei, se on vatsa; sanokaa Maria, että se on vatsa.\n\n[8] Jumalani! Jumalani!\n\n[9] Rakas kreivi, olette parhaimpia oppilaitani, teidän pitää tanssia.\nKatsokaapa, miten paljon kauniita neitosia.\n\n[10] Ei, rakkaani, istuskelen täällä seinustalla.\n\n[11] Hyväilynimitys Nikolaille (Suom. muist.)\n\n[12] Näin häviää maailman kunnia.\n\n[13] Hieman hassahtanut, sen olen aina sanonut.\n\n[14] Oikean hienon seurapiirin kerma, Pietarin seuramaailman\nintellektuaalisen olemuksen kaunis kukka.\n\n[15] Hyvin ansiokas mies.\n\n[16] Itse olet sitä tahtonut, George Dandin.\n\n[17] Ruhtinas Hippolyt Kuragin -- ihastuttava nuori mies. Hra Krook.\nTanskan hovin asiamies -- syväjärkinen mies. Hra Shitoff, hyvin\nansiokas henkilö.\n\n[18] Epäluulo on mairittelevaa!\n\n[19] On tehtävä eroitus Wienin kabinetin ja Itävallan keisarin välillä.\nItävallan keisari ei koskaan olisi voinut näin ajatella, vain kabinetti\nsanoo niin.\n\n[20] Ah, rakas kreivini! Europa ei tule koskaan uskolliseksi\nliittolaiseksemme.\n\n[21] Teidän täytyy välttämättä tulla minun luokseni.\n\n[22] Preussin kuningas.\n\n[23] Tahdoin ainoastaan sanoa, että me turhanpäiten käymme sotaa _pour\nle roi de Prusse_ (s.o. turhista asioista) (Käännöksessä menettää\nsanaleikki merkityksensä).\n\n[24] Tulkaa huomenna päivälliselle ... illalla. Tulkaa välttämäti ...\nTulkaa.\n\n[25] Preussin kuninkaan kanssa ja tähden.\n\n[26] Tunnen elämässä vain kaksi todellista pahaa: ne ovat, omantunnon\ntuska ja sairaus. Ja ainoa hyvä on näiden pahojen puutos.\n\n[27] Mutta asia ei ole kuten te sen käsitätte.\n\n[28] Se on mieltäkiinnittävää, totta vieköön. -- -- -- Mitä se Jumalan\nväki on?\n\n[29] Andrei, mikset ilmoittanut edeltäkäsin?\n\n[30] Sangen ihastuttavaa nähdä teitä. Olen hyvin tyytyväinen teidät\nnähdessäni.\n\n[31] Tiedäppäs, että hän on nainen.\n\n[32] Andrei Jumalan nimessä.\n\n[33] Mutta, hyvä ystäväiseni, sinun pitäisi päinvastoin olla minulle\nkiitollinen, että selvittelen Pierrelle hartaan tuttavuutesi tähän\nnuoreen mieheen.\n\n[34] Ruhtinatar, en tosiaankaan aikonut häntä loukata.\n\n[35] Haluaisin nähdä tuon suuren miehen.\n\n[36] Tarkoitatteko Buonapartea?\n\n[37] Ruhtinas, tarkoitan keisari Napoleonia.\n\n[38] Heti paikalla olen teidän käytettävänänne.\n\n[39] Verraton vartalo ja nuoruuden tuoreus.\n\n[40] Mitä se on?\n\n[41] Vielä eräs anoja.\n\n[42] Eläköön Keisari!\n\n[43] Teidän majesteettinne, annattehan minulle luvan lahjoittaa\nKunnialegionan ristin urhoollisimmalle sotilaistanne?\n\n[44] Sille joka on ollut urhoollisin tässä viimeisessä sodassa.\n\n[45] Teidän majesteettinne, sallinette minun kysyä pataljoonan\npäälliköltä?\n\n[46] Napoleon, Ranska, urhoollisuus.\n\n[47] Aleksanteri, Venäjä, ylevyys.\n\n[48] Rakkaani,\n\n[49] Hän se kaikki tekee.\n\n[50] Pelkäätte myöhästyvänne.\n\n[51] Yksinvaltojen peruste on kunnia, se näyttää minusta\nepäilemättömältä. Muutamat aateliston edut ja etu-oikeudet näyttävät\nminusta keinoilta tukemaan tätä tunnetta.\n\n[52] Jos katsotte asiaa siltä näkökannalta.\n\n[53] Siinäpä ihana luontokappale.\n\n[54] Ihana nainen, yhtä henkevä kuin kauniskin.\n\n[55] Ylimys.\n\n[56] Lähetystöjen herrat.\n\n[57] Hovipoikani.\n\n[58] Sinisukka = oppinut nainen.\n\n[59] Tuo on tuleva vaimokseni.\n\n[60] Hänestä riippuvat nykyään sade ja pouta. (Ransk. sananlasku, jolla\nilmaistaan, että joku on päässyt erityiseen suosioon).\n\n[61] Sananlasku: on harvinaista. Suom. muist.\n\n[62] Miellyttämishalu.\n\n[63] Hellyyksien mailla.\n\n[64] Orpanuus on vaarallinen naapuruus.\n\n[65] Avioliitot solmitaan taivaassa.\n\n[66] Rakas äitini.\n\n[67] Teidän kuuliainen poikanne.\n\n[68] Hiukset suitaan päälaelta otsalle ja niskaan ja latvat tasataan.\n(Suom. selit.).\n\n[69] Venäläisten kansallinen, kolmikielinen kitaraa muistuttava\nsoittokone. Suom. huom.\n\n[70] Hän on kovin herttainen, mutta suvuton.\n\n[71] Rikkoa kiellon.\n\n[72] Hän on erittäin huomaavainen Juliaa kohtaan.\n\n[73] Täytyy olla surumielinen.\n\n[74] Yksinäiset puut, teidän tummat oksanne tuudittavat minut\nsynkkeyteen ja surumieleen.\n\n[75] Kuolemassa on pelastus ja kuolemassa on rauha. Ah, suruja vastaan\nei ole olemassa muuta suojaa.\n\n[76] Hellämielinen surumielisyys, sinä liian tunteellisia sieluja\nravitseva myrkky, sinä, jota ilman onni minulle olisi mahdoton, tule,\noi tule minua lohduttamaan; tule lohduttamaan synkän yksinäisyyteni\nkärsimyksiä ja vala salaista hurmaa runsaisiin kyynelvirtoihini.\n\n[77] Karamsinin romani.\n\n[78] Hyvää päivää.\n\n[79] Verrattoman ihana!\n\n[80] Olette kaunein seurassa. Tulkaa, rakas kreivitär, ja antakaa\nminulle pantiksi tämä kukka.\n\n[81] Jumaloin nuoria tyttöjä.\n\n[82] Ah, lumoava kaunottareni!\n\n[83] Hän on höperö, mutta höperyys johtuu rakkaudesta teihin, armaani.\n\n[84] Jumalallista, taivaallista, ihanaa!\n\n[85] Oi sitä jalkaa, rakkaani, oi sitä katsetta! Jumalatar!!\n\n[86] Jos suvaitsette minun vierashuoneessani.\n\n[87] Älkää pelätkö, en käytä väkivaltaa.\n\n[88] Tämän herran jälkiä.\n\n\n\n"]